path: root/78667-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78667 ***
language: Finnish




TUOMAS VITIKKA

Romaani


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.




1.


Pehmeällä, apilankukkaisella nurmipenkereellä, jalat ojassa, kädet
ristissä takaraivon alla, loikoi leväperäisesti selällään Tuomaan isä,
arvoltaan molempien oikeuksien kandidaatti ja protokollasihteeri
Keisarillisessa Suomen Senaatissa. Hän oli avojaloin ja
paitahihasillaan. Korkea, huikaisevan valkea kaulus oli edestä auki,
paljastaen syntiinlangenneelle luomakunnalle pätevän, ankaran
aatamiomenan sekä tärkkipaidan jalokivillä koristetut kultanapit.
Kalvostimet seisoivat virkavapaina hänen vierellään. Takki oli taitettu
huolellisesti kokoon, vuori päällepäin, ja muodosti nyt mukavan
pään-alaisen. Tuonnempana aitovarrella viittasi keveiden, keltaisten
puolikenkien paikan ohut, eebenpuinen kävelykeppi, puoli tuumaa maahan
pistettynä. Harmahtava, englantilainen turistilakki oli sen päässä
löytänyt tilapäisen tyyssijansa. Hetken täydellisen epävirallisuuden ja
kaikkien kallisarvoisimpienkin yhteiskunta-siteiden lopullisen
löyhtymisen merkiksi olivat kultasankaiset, valtioviisaat silmälasitkin
tällä kertaa karkoitetut perustuslailliselta paikaltaan, rohkealta,
roomalaiselta kotkannenältä, ja siirtyneet valkeiden liivien päälle,
jotka pyöristyivät pyhäksi lepokunnaaksi tukevan, lukemattomilla
puhemiespäivällisillä viattomasti vainotun marttyyrivatsan yli. Autuas,
likinäköinen katse siristelihe epämääräisenä, ihanteellisempia ja
parempipalkkaisia isänmaita uneksuvana, kohti sinisen taivaan
korkeuksia, mistä keskikesän hymyilevä aurinko lähetti siunaavan,
seppelöivän sädekehänsä hänen kaljulle, kimaltelevalle päälaelleen.
Niin lepäsi hän siinä levällään kuin päätetty, pykälittäinen ja
pitkälauseinen pöytäkirja, jonka yleinen leima on lempeä, kirkastettu
ja oikeudenmukainen objektivisuus, mutta ainoa personallinen lisä
asianomaisen allekirjoittajan oma vaatimaton ja lainkuuliainen nimi:
Antti Vitikka.

Ojan varrella, jonkun matkaa edellisestä, istui Tuomaan äiti, nimeltään
Maria Antoinette, omaa sukuaan Videnius, ja merkitsi miehensä uusia
nenäliinoja punaisilla, taitehikkailla alkukirjaimilla. Hän oli kookas,
komea, noin 45-vuotias nainen, kaula pitkä ja joustava, kasvot
marmoriset. Yksivärinen, harmaa kesäpuku, jonka ainoa koriste oli pieni
hopeainen rintasolki, kiertyi tiukasti täyteläisen, mutta jäntevän
ruumiin ympärille. Tukka, lainehtiva tummanruskeissa suortuvissa, oli
koottu edestä kultaisella otsalehdellä ja solmittu niskaan soreaksi
puolipalmikoksi. Varren viivat piirtyivät täsmällisesti kuin kupariin.
Jalorotuinen leuka kaartui voimakkaana, ylpeänä ja ylenkatseellisena.
Suu, säännöllinen kuin sukkula, kertoi tyyntä, teräksistä
itsetietoisuutta. Pitkien, majesteetillisten ripsiuutimien alta
seijastuivat silloin tällöin suuret, viisaat, tähtikirkkaat silmät,
niinkuin kaksi merta öisissä mainingeissaan. Toinen polvi lepäsi toisen
päällä. Niska taipui tasasuhtaisesti eteenpäin. Hänen viileästä,
vellamoisesta olennostaan ei uhonnut kesäkuun kirkas päivänpaiste, ei
heinäkuun helle eikä elokuun haaveellinen kuudan, vaan syksyisen,
korkean kuusimetsän mykkä murhe, siinä maassa, minkä alla on harmaa
graniitti.

Kyljellään, vasemman kyynärpäänsä nojassa, lepäsi heidän takanaan
Marian isä ja Tuomaan äidin-isä Konrad Napoleon Videnius, entinen
senaattori ja salaneuvos. Pieni, pippurinen, mustanpuhuva herra, silmät
vilkkaat ja eloisat, hapset ohimoilta harmentuneet. Viiksiniekka
ylähuuli oli aina hiukan halveksivasti koholla; alahuulen ohut,
teräsharmaa haivenpiikki taas niinkuin heittokeihäs murhaavasti
eteenpäin ojennettu. Aika ajoittain napsautti hän ymmyrkäistä,
hiirenherneen kokoista suumaloaan niinkuin mauserpistoolia. Hänessä eli
kaikki, sieraimet, korvat, niska, päänahka. Kulmakarvojen seutu väreili
alituista, pirteätä, mutta ärtynyttä ja kiusaantunutta älykkäisyyttä.
Laiha, luiseva vartalo oli jännitetty energiseen puolikaareen, niinkuin
sotajousi, vireessä kantapäihin saakka. Nenä, joka ei ollut ainoastaan
kyömy, vaan kerrassaan kukkulainen, kiversi isiltä perityn,
ylenluonnollisen kokkapuunsa korkealle ilmaan, niinkuin
muinaisskandialainen käärmelaiva täysissä varustuksissaan, valmiina
ajan etäisenkin myrskyjä halkaisemaan. Hän käytti rillejä sekä niiden
lisäksi vielä liivinnapissa riippuvaa monokkelia. Tällä kertaa hän oli
syventynyt ruotsinkielisen äänenkannattajansa perusteelliseen
tutkimiseen:

Tasaisen maakiven ääressä, jolle sakkilauta nappuloineen oli levitetty,
istui edellisen veli Kaarle Juhana, lumitukkainen, valkopartainen
vanhapoika, yhteiskunnalliselta arvoltaan virasta eronnut hovioikeuden
presidentti. Mitään vastapelaajaa ei näkynyt. Mutta korkea otsa säteili
tyyntä, keskitettyä ajatustyötä. Hän oli jo vähintäin 90-vuotias.
Harmaa, leveälierinen huopahattu päässään, suu lempeästi muhoilevana ja
poskipäät vanhuuttaan punertavina, istui hän siinä niinkuin
muistomerkki menneiltä ajoilta, kumma kansalle kasuavalle. Mutta kun
hän silmänsä kohotti, loisti niistä katse niin kirkas ja nuori, että
välttämättä täytyi lukea hänet nykyisimpään nykyhetkeen kuuluvaksi.

Korkean kuusen juurella, likinnä setäänsä, lepäsi vatsallaan
salaneuvoksen nuorin tytär Anna, 17-vuotias, reput saanut
ylioppilaskokelas, puettu keikailevaan taalalaispukuun. Toisessa
kädessään oli hänellä pitkä heinänkorsi, jolla hän teki julmaa kiusaa
yksinäistä havutietään taivaltavalle muurahaiselle. Toinen käsi oli
puristettu päättäväisesti nyrkkiin ja viety kauniin, itsepintaisen
leuan alle. Kulmakarvat, jotka olivat kuin siveltimellä sipaistut,
olivat tällä kertaa tuikeasti yhteen rypistetyt. Työn tärkeys ja sitä
seuraava mielenkiinto näyttivät kokonaan hänen ajallisen
järjenjuoksunsa vallanneen. Mutta aivojen älyllisistä maailmoista
vähääkään välittämättä heilahtelivat takanapäin hänen piukat,
peuramaiset säärivartensa, näyttäen punaisia sukkiaan, vuoroin toista,
vuoroin toista, molempia yhtä huolettomasti ja hajamielisesti.

Vaalean päivänvarjostimen taakse, sinne, missä nurmi vihersi
vehmaimmillaan, oli ojentanut rehevän ruumiinsa Aline, 25-vuotias,
livertelevä leski, salaneuvoksen keskimmäinen ja kaunein tytär. Tukka,
joka oli kostea vielä äskeisestä uimaretkestä, oli sitaistu vaan
keskeltä kiinni. Väljän kesäpuseron toinen hiha oli valahtanut alas ja
paljastanut kyynärpäähän saakka pyöreän, valkean käsivarren. Hänen
hempeä kukkeutensa erosi tykkänään toisten sisarien mittaellusta
muototyylistä. Hän ei ollut myöskään tumma hipiältään niinkuin he, vaan
valkea ja punainen, tukka ja kulmakarvat kullankellahtavat. Edessään
oli hänellä Paul Bourget'n romaani. Hän oli kuin lukeva Maria
Magdalena. Silloin tällöin ylensi hän syyttömät, taivaansiniset
silmäteränsä, luoden tutkistelevan katseen perheen valtavaan
kahvipannuun, joka kiehui kahden kuumuudesta haljenneen kiven kolossa,
nokisen kepin haarukassa.

Tämän tärkeän välikappaleen toisessa päässä seisoi Annan kotiopettaja,
nuori maisteri Aavasaksa, liinatukkainen, pystynokkainen,
vuohensilmäinen isänmaan-ystävä, joka oli viehättävään oppilaasensa
heti ensi hetkestä silmittömästi vaikka toivottomasti rakastunut. Hänen
leveä, rehellinen, täysikuinen naamataulunsa ilmaisi ihanteellista
maailmankatsomusta. Isänmaallisesta kulttuuritehtävästä kertoi
kultainen kravattineula, jonka päässä kimalteli Ylioppilas-laulajain
mainehikas lyyra; periaatteellista pontta taas tiesi sininen
raittiusnauha napinlävessä, samoin kuin alaleuan vaalea, huonosti
ajettu parransänki. Hänen arvokas toimensa oli tällä kertaa nostaa ja
laskea pannua, sikäli kuin tulen voima ja väkevyys näytti tekevän sen
tarpeelliseksi. Hän otti hyvin totisesti tehtävänsä, kannatti
kahvipannua niinkuin synnyinmaan kohtaloa kädessään, varmana,
vapisemattomana, jalka tanassa. Ainoa, mikä jossakin määrin pyrki
häiritsemään hänen ylevää velvollisuutensa täyttämistä, oli
punasukkaisen Annan ärsyttävä ja tuiki epäkansallinen läsnäolo, joka ei
suinkaan ollut omiaan nuoren maisterin polttavassa povessa ihmiskunnan
kaikkein korkeimpia ihanteita herättämään.

Mutta korkealla, litteällä paasikivellä, niinkuin pylväspyhimys
ylhäällä yli muiden kuolevaisten, istui isänmaa itse, Antti Vitikan isä
ja Tuomaan iso-isä, vanha Paavo Vitikka, arvoltaan kunnallisneuvos ja
valtiopäivämies. Hänen ulkomuotonsa oli suomalaisen heimonhengen suurin
apoteosi. Lyhyenläntä, vanttera ukko, yhtä selkää kantapäihin saakka,
eikä sääriä muuta kuin kaksi pientä kalikkaa, vain muodon vuoksi,
jossakin siellä alipäässä. Otsa ei ollut korkea, mutta sitä leveämpi,
silmänterä kova, nenä suora, mutta hiukan ryhmyinen ja ikäänkuin
työkirveellä tehty. Tuuheat, kuusennaavaiset kulmakarvat antoivat hänen
hahmolleen ankaran kunnian-arvoisuuden. Alaleuan lyhyt, isänmaallinen
jäkäläparta, itsekin nähtävästi omat suuret traditsioninsa tietäen,
kähertyi paidankaulusta vasten niinkuin katajainen kansallisuus. Ohuet
huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Pukuna pitkä sortuuki, joka
ei suinkaan ollut eilispäivän lapsi, päässä ruskea koppahattu, jalassa
tylppäkärkiset anturakengät, liian leveät varret housunlahkeiden alla.
Kädessä vihdoin kansallismielinen sanomalehti. Painetusta tekstistä
paremmin selvää saadakseen hän oli istuttanut nenälleen merkilliset,
muinaissuomalaiset kakkulat, pyöreät kuin viisauden pöllön silmät.
Tuossa istui hän korkeana niinkuin Suomen jumala laulupaadellaan tahi
niinkuin kivettynyt, elävältä kuollut kansanhenki, joka ennen aikojaan
oli kavunnut muistopatsaalleen.

Maantien toiselle puolen oli pystyttänyt maalaustelineensä muukalainen
tiedemies Friedrich Gottlieb Meyer, ylimääräinen estetiikan professori
ja taidehistorioitsija Heidelbergin yliopistosta, jonka oikea
kotipaikka tosin oli Hessen-Nassau, mutta joka ihastuneena
tuhatjärvisen maamme luontoon ja sen voimakkaasen, alkuperäiseen
kansan-elämään vietti jo kuudetta kesäänsä Vitikkalan vierasvaraisilla
laitumilla. Hän oli mies parhaassa ijässään. Jalo tyyneys asui hänen
valistuneilla Goethe-kasvoillaan. Suuren olkihatun alta valuivat
pitkät, kastanjanruskeat suortuvat tammipuisille hartioille ja tumma,
kiharainen täysiparta, kaikkien pohjan impien ihastus, liittyi
kuvankauniisti tarmokkaasen, eteenpäin työntyvään alaleukaan. Hänen
silmistään loisti viisaus, lempeys ja intohimoton itsehillitseminen.
Samat kauniit ominaisuudet puhuivat jokaisesta hänen liikkeestään,
jotka olivat sopusuhtaiset ja täsmälliset. Hän oli tällä kertaa puettu
samettitakkiin, polvihousuihin ja silkkisukkiin, kuten aina silloin
kuin hän suvaitsi ottaa käteensä siveltimen. Tietopuolisesta
kasvatuksestaan huolimatta ja uutterien, uupumattomien
taidehistoriallisten opintojensa ohella hän oli nimittäin saanut aikaa
myöskin käytännöllisiin taideharjoituksiin, suorittaen kunnialla
useamman kuin yhden akatemian täydelliset oppikurssit. Nyt koki hän
hiki päässä kiinnittää kankaalle sitä kesäistä, pittoreskia kuvaelmaa,
joka yllämainittujen henkilöiden muodossa säteili kuusten tummaa
taustaa vasten, kirkkaan iltapäivä-auringon ihannoimana,
heleän kahvisavun henkevöimänä ja hänen oman sopusointuisen
maailmankatsomuksensa kauniiksi tekemänä.

Tämä oli seura, joka nähtiin Vitikkalan tiehaarassa eräänä leutona,
lämpimänä suvilauantaina, kun päivä paistoi vinoon puiden latvain yli
ja yksinäinen, myöhästynyt käki kukahteli kullalleen etäällä vaaran
toisella puolen, metsän sinertävissä saleissa.




2.


Äkkiä kohotti Anna silmänsä ja sanoi:

— Tuomas tulee.

Rattaat ratisivat ojelmuksen päässä. Tuomas tuli.

Hän oli kesägeologi, jolla oli työnsä saman pitäjän pohjoiskulmalla;
nuori, tuskin parissakymmenissä oleva mies, mutta jonkun verran
kypsyneemmän näköinen ulkomuodoltaan, varhaisvanhan mietiskelyn ryppy
kulmakarvojen välissä. Joskus voi se näyttää myöskin tuiman
päättäväisyyden rypyltä. Isältään hän oli perinyt korkean, valistuneen
otsan ja äidiltään hienopiirteisen suun ja jäntevän, hiukan
ylenkatseellisen alaleuan. Vankat, tanakkatekoiset hartiat ja
nelisnurkkaiset kasvot kulmikkaine poskipäineen olivat nähtävästi taas
ukko Paavon itsepintaista perintöä. Hänen oma vielä kehittymätön
personallisuutensa pilkisti kenties enimmän esiin silmistä, jotka
olivat teräsharmaat väriltään ja vaihtelivat ilmeeltään kivikovan uhman
ja korskean, ilkamoivan elämän-iloisuuden välillä.

Hän viihtyi hyvin metsissään. Jos hän sieltä joskus lauantai-iltoina
saapui sukulaistensa luona pikimmältään pistäytymään, tuli hän
päivettyneenä, parroittuneena ja kokonaan villiytyneenä ulkomuodoltaan,
hyvinkasvatetun äitinsä suurimmaksi kauhistukseksi, mutta nuorten,
kauniiden tätiensä äänekkääksi iki-ihastukseksi. Tällä kertaa hän oli
jo kuitenkin edeltäpäin ilmoittanut tulostaan, jonka vuoksi
Vitikkalasta oli lähetetty mies ja hevonen häntä noutamaan, niin
pitkälle kuin kruunun valtamaantietä riitti. Loput matkaa sai hän
rämpiä vetisiä kinttuteitä, miehekkäissä, haaroihin saakka ulottuvissa
pieksusaappaissaan.

Rattaiden ratina ja tulijan tuttu, lippaniekka masinistilakki sai
aikaan jonkinlaisen häiriön yllämainittujen henkilöiden muodostamassa
ja professori Meyerin hyvin järjestämässä ryhmäkuvaelmassa. Anna ja
Aline riensivät molemmat riemusta huhuilevina häntä vastaan; äiti
tyytyi nenäliinaansa heiluttamaan. Protokollasihteeri venyttelihe
flegmaattisesti istualleen eikä aluksi löytänyt unenpöpperöisistä
aivoistaan yhtään toimeenpantavaa ajatusta. Sitten rupesi hän
haukotellen pujottelemaan jalkaan keveitä puolikenkiään. Salaneuvos
taittoi kärtyisänä sanomalehtensä kokoon; vanha presidentti taas
kohotti ritarillisesti huopahattuaan. Maisteri Aavasaksa, joka
huolellisen virkatoimensa takia oli naulittu paikalleen, osoitti
toverillista mielenkiintoaan räpyttämällä innokkaasti vaaleita
silmäripsiään. Professori Meyer teki kunniaa siveltimellään. Ainoa,
joka ei vähääkään häiriytynyt, oli ukko Paavo: hän ei edes päätään
sanomalehdestä kohottanut.

Mutta Anna ja Aline olivat äkkiä pysähtyneet ja osoittivat nyt molemmat
äänettömän hämmästyksen merkkejä. Tuomas ei tullut yksin. Joku nainen
näkyi istuvan hänen vierellään.

Kuka se mahtoi olla?

Nainen oli nuori ja tuntematon. Kenties oli se joku odottamaton
kesävieras?

Maria Antoinette sipristi tyytymättömänä silmiään. Hän ei pitänyt
moisista äkkiarvaamattomuuksista.

Mutta samalla olivatkin kärryt jo heidän kohdallaan. Tuomas hyppäsi
keveästi maahan, auttoi alas oudon seurakumppaninsa, kohotti lakkiaan
ja lausui kääntyen koko seuran puoleen:

— Päivää. Saanko luvan esittää morsiameni?

Yleinen kivettyminen.

Se oli n.s. salama kirkkaalta taivaalta. Suku seisoi jähmettyneenä
niinkuin suolapatsahisto. Kukaan ei kättään ojentanut, kukaan ei tullut
sanaa sanoneeksi. Asia oli kaikille yhtä suuri yllätys.

Seurasi mykän ihmettelyn ja typerän avuttomuuden tuokio, pitkä kuin
nälkävuosi.

Ei auttanut asiata sekään, että Anna löi kätensä yhteen nuorikoiden
nenän alla ja lausui syvän ällistyksen äänenpainolla:

— Hän on ajanut partansa!

Aline purskahti ensin nauramaan, mutta tuli heti hyvin totiseksi.
Protokollasihteeri katsoi neuvottomana puolisoonsa. Tämä taas seisoi
liikkumattoman murheen olennoituna muistomerkkinä. Salaneuvos oli
ottanut esiin monokkelinsa ja mittaeli nyt sen läpi uutta
naissukulaistaan kiireestä kantapäähän. Vanha presidentti oli noussut
juhlallisesti ylös ja ottanut askeleen tulijoita kohden, hattu kädessä.
Mutta nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä, oli hänkin pysähtynyt
ja siveli nyt hajamielisesti pitkää, valkeata partaansa, luoden apua
etsiviä silmäyksiä ympärilleen.

Tuomas puri hermostuneena huuliaan. Tämä ei ollut se vastaanotto, jota
hän oli heimon puolelta odottanut.

Tyttö punastui ja kalpeni hänen vierellään. Se oli turvaton,
tutiseva kyyhkynen taikka toisin sanoen nuori, vaatimaton
kansakoulun-opettajatar naapuripitäjästä, Emmi Alhola nimeltään. Puettu
hetken merkityksen vuoksi mustiin kiireestä kantapäähän, kaulassa
kultaiset kellonperät. Ainoa, mikä hänen ulkomuodossaan oli
mainittavaa, oli silmät. Ne olivat nimittäin suuret, siniset ja
säikähtyneet.

Kukaan ei Tuomaan sukulaisista tiennyt, oliko hän kala vai lintu.

Ukko Paavo toipui ensimmäisenä töperryksestään. Hän oli heti
kuullessaan Tuomaan turmiota ennustavat sanat käsittänyt hetken
pelottavan vakavuuden ja kavunnut kiireesti alas muistokiveltään. Nyt
heitti hän vahingon-iloisen syrjäkatseen miniänsä ylimykselliseen isään
ja saapasti hyväntahtoisena esiin nuorelle parille ajallista onnea ja
autuutta toivottamaan.

— Ka, noh, lausui hän näppärästi, kaikkea mies katuu, vaan ei nuorna
naimistansa. Olkoon onneksi kivenkalkuttajalle!

Hänen jälkeensä tulivat toisetkin, tosin epäröiden, mutta tulivat
kaikissa tapauksissa. Äiti kosketti huultensa päillä Emmin otsaa; Anna
pisti vain nopeasti kättä hänelle. Aline teeskenteli suurta hellyyttä,
syleili ja suuteli häntä suulle. Tuomas pyöräytti ympäri nuorta
tätiään. Salaneuvos heitti vielä viimeisen perusteellisen silmäyksen
morsiameen ja ojensi sitten kaksi sormea hänelle.

Professori Meyer, jolle ei mikään inhimillinen ollut vierasta, ilahtui
tavattomasti, kun kuuli kysymyksen olevan kihlajaisista.

— Nuori ystäväni, lausui hän kätellen herttaisesti Tuomasta, vain sen,
joka pyrkii, voi taivas pelastaa. Te olette tällä kertaa saavuttanut
rakkauden, joka onkin ihmisen ensimmäisiä ja kaikkein luonnollisimpia
päämääriä. Seuraavalla kerralla te saavutatte kauneuden, totuuden ja
hyvyyden. Sallikaa, että onnittelen teitä.

Kohteliaisuus ei ollut juuri valittu nuoreen morsiameen nähden. Mutta
se oli epäilemättä rehellisesti tarkoitettu ja omiaan sellaisena omalta
pieneltä osaltaan hetken jo itsessäänkin suurta merkitystä ylentämään.

— Gratulor, sanoi maisteri Aavasaksa.

Hänen molemmat kätensä olivat yhä edelleen kiinni kahvipannun
kepakossa. Hän tyytyi sentähden jälleen tulkitsemaan tunteensa vain
räpyttämällä sydämellisesti vaaleita silmäripsiään.

Seurasi jälleen kiusallinen vaitiolo, jonka tällä kertaa katkaisi
professori Meyer siirtyen takaisin maalaustelineittensä taa ja pyytäen
seuraa hyväntahtoisesti ottamaan äskeiset asentonsa. Niin tapahtuikin.
Tuomas ja Emmi istuivat tulen läheisyyteen, joka antoi aihetta pieneen
kokkapuheesen ukko Paavon puolelta. Sitten katkesi keskustelu
tykkänään. Salaneuvos otti esiin sanomalehtensä. Kunnallisneuvos
seurasi pian hänen esimerkkiään.

Kukaan ei näyttänyt sen enempää nuoresta parista välittävän.

Tuomas oli tavannut tiellä jonkun pappilan kesävieraista, jolla oli
ollut pari uutta valtiollista juorua kielellään. Hän turvautui nyt
niihin saadakseen edes jotakin sananvaihtoa aikaan ja näkikin ilokseen,
että molemmat neuvokset heti tarttuivat syöttiin.

— Siinä se nyt on seuraus perustuslaillisten politiikasta, lausui
katkerasti ukko Paavo, laskien sanomalehden polvelleen.

Tämä oli suora sodanjulistus.

Oli oikeastaan Vitikkalan kesävierasten kesken ikäänkuin hiljainen
sopimus siitä, ettei kunnallisneuvoksen kuullen puhuttu politiikkaa.
Siten saatiin nimittäin läheisten sukulaisten välillä säilymään edes
jonkinlainen heikko ja hauras aselepo. Mutta ukko Paavo rikkoi itse
usein kaikki kainostelevan sopivaisuuden siteet, esittäen milloin
tahansa ja missä tahansa tuiki epäperustuslaillisia mielipiteitään,
joita hän tietysti omasta puolestaan piti kaiken maallisen
valtioviisauden korkeimpana ennätyksenä.

— Saanko luvan kysyä, mitä herra kunnallisneuvos sillä tarkoittaa?
kuului heti salaneuvoksen taistovalmis ääni ärähtävän.

— Minä tarkoitan, mitä minä sanon. Passivinen vastarinta päättyy aina,
samoin kuin aktivinenkin, poliisikamarin tutkintopöydän taa. Sitäpaitsi
tuo se mukanaan maahan joko sotatilan taikka yleisen anarkian. Sallikaa
minun kysyä teiltä, hyvät herrat: oletteko nyt tyytyväiset?

Järkevä kysymys oli tietysti etupäässä tähdätty ukko Paavon vanhalle
kielipoliittiselle vastustajalle salaneuvokselle, mutta sivusi myöskin
ohimennen tämän perustuslaillista vävyä protokollasihteeriä, jota
entisten sukusiteiden lisäksi nyttemmin liitti salaneuvokseen myöskin
sama käsitys maata uhkaavasta vaarasta ja venäläisen virkavallan
vastustamisesta. Tätä liittoa ruotsinmielisten kanssa ei ukko Paavo
voinut koskaan antaa anteeksi pojalleen. Se oli hänen mielestään
suoranainen valtiopetos, paljon pahempi laadultaan kuin se, mistä hänen
omia puoluetovereitaan syytettiin.

Salaneuvos oli kimmonnut ylös kuin sähkö-iskun saanut. Myöskin
protokollasihteeri katsoi velvollisuutensa vaativan kohota
protesteeraavasti istuvaan asentoon. Hän oli nyt täysissä tamineissaan,
silmälasit nenällä ja alaleuka korkean kauluksen arvokkaasti
pönkittämänä. Yleensä esiintyi hän jonkinlaisena hyväntahtoisena ja
tasapuolisena rauhantuomarina riitelevien neuvosten välillä, mutta kun
tuli kysymys Suomen perustuslaeista, ei hän ymmärtänyt leikkiä
ollenkaan. Silloin oli hänen hahmonsa virallisen kanneviskaalin.

— Jos suomenkieliset hallitusmiehet, loihe hän voimakkaasti lausumaan,
olisivat heti alussa panneet jyrkästi vastaan, olisi pelastettu ainakin
se, mitä pelastettavissa oli...

— Nimittäin? kysyi ukko Paavo painavasti, kohottaen samalla puoli
otsaan kuusennaavaiset kulmakarvansa.

— Kunnia, kuului salaneuvoksen ääni kumeasti niinkuin Manalan
alantehesta.

Hän mursi hiukan suomea puhuessaan, ääntäen e:n r:n edellä joskus ä:ksi
ja u:n milloin o:ksi milloin ruotsalaiseksi u:ksi. Hän sanoi esim.
"konnia" (pro: kunnia). Tämä voi välistä antaa hänen sanoilleen hiukan
hullunkurisen vivahduksen, vaikka hän muuten hallitsikin täydellisesti
kansan valtaavan enemmistön kieltä.

Ukko Paavo nauraa pähäytti lyhyttä, käheää ja kyynillistä
vanhanmiehen-nauruaan.

— Teidän kunnianne! sanoi hän. Se on germaninen käsite, jonka kanssa
Suomen halveksitulla kansanheimolla on hyvin vähän taikka ei mitään
tekemistä. Sillä on toistaiseksi ainoastaan yksi tarkoitus maailmassa,
nimittäin elää. Ainakaan ei se aio kuolla omien sortajiensa kunnian
tähden.

Tämä oli tuiki kova pähkinä purra salaneuvokselle. Hän pyörähti ympäri
yhdellä paikallaan, niinkuin paarma, joka on saanut piikin
takapäähänsä, mutta ennen kuin hän ehti intohimoisen vastauksensa
linkoamaan, tuli esiin protokollasihteeri järeän juridisen tykistönsä
kera.

— Ellei kunnian, niin lain ja oikeuden tähden, lausui hän ankarasti,
samalla oikaisten valkeita liivejään ja kiinnittäen kunnallisneuvokseen
musertavan katseen kultasankaisten silmälasiensa takaa. Onkos isä
tutkinut tunnossaan, mitä merkitsee, jos kansan siveellinen
oikeuskäsitys hämmennetään ja johdetaan harhateille?

Kunnallisneuvos rykäsi pari kertaa kiusaantuneena. Hän oli esivallan
uskollinen alammainen, joka jos kukaan oli valmis lakia ja oikeutta
pyhänä pitämään. Mutta eikö esivalta juuri edustanut ylintä s.o.
jumalallista oikeutta maailmassa? Ainakin hän itse oli lapsesta pitäen
kasvanut tähän käsitykseen. Pitikö hänen nyt, oman personallisen
järkensä nimessä, joka jo inhimillisen luontonsa takia oli erehtyväinen
ja sellaisena altis perivihollisen pahimmillekin houkutuksille, mennä
ratkaisemaan, mikä oli oikein, ja nousta vastustamaan sitä, joka ei
itse kristillisen kirkon tunnustuksen mukaan turhaan miekkaa kantanut?
Jos tämä oli hänen velvollisuutensa, niin oli katkismus ensin
kumottava. Eikä hän ollut varma siitä, kuinka sitten oli käypä sanan ja
sakramentinkaan.

Siinä pulma, joka oli hänen, samoin kuin koko Suomen kansan valtaavan
enemmistön aivoja viime vuosina ankarasti askarruttanut. Monet tunnetut
kansallismieliset miehet, joiden nimillä oli hyvä kaiku ukko Paavonkin
korvissa, olivat vaatineet selvää vastarintaa väärän esivallan käskyjä
ja asetuksia vastaan. Mutta suurin osa papistoa, arkkipiispa
etunenässä, neuvoi alistumista, vaikka tosin oli vakavia hengen
miehiäkin, jotka eivät esimiestään seuranneet. Mitä oli näin ollen
vaivaisen syntisen tehtävä? Mille kannalle oli yksityisen
lainkuuliaisen kansalaisen tässä ajan myrskyssä asetuttava, joka jakoi
kahtia sekä paimenet että lammashuoneet?

Ukko Paavon mielestä oli tehtävä niinkuin arkkipiispa teki. Hän oli
sittenkin se ylin paimen, jonka yläpuolella ei hengellisissä asioissa
ollut muuta mahdollista virkakuntaa kuin kolmi-yhteinen jumala itse.
Sitäpaitsi oli tehtävä niinkuin teki kansallismielisen puolueen ylin
johtomies, jonka yläpuolella taas maallisissa asioissa ei ollut muuta
ehdotonta auktoriteettia kuin menneen vuosisadan suurten vainajien
kuolematon kolmi-yhteys: Snellman, Lönnrot, Runeberg. Jos kerran nämä
kaksi ylintä paimenta neuvoivat alistumista, oli kaiketi alistuttava,
tosin raskaalla ja raadollisella sydämellä. Sellainen edellytys taasen,
että myöskin ylin paimenisto olisi voinut erehtyä, olisi musertanut
kunnallisneuvoksen koko maailmankatsomuksen, jota paitsi se olisi
johtanut suoraan kerettiläisyyteen.

Hän oli sentähden valinnut alistumisen. Kuinka hän olisi muuta
voinutkaan? Suuret vainajat pysyivät vaiti niinkuin hiiret eikä
kolmi-yhteinen jumalakaan ollut katsonut pienen Suomen kansan ahdinkoa
niinkään pettämättömän merkin tai tunnustähden arvoiseksi. Hädänalainen
kansalainen oli näin ollen pakotettu turvaamaan vain näkyviin ja tässä
ajallisessa elämässä eläviin jumaluus-olennoihin. Ne taas olivat
selvästi lausuneet esivallan käskyille kuuliaisen mielipiteensä. Tuliko
hänen, Paavo Vitikan, pitää itseään omantunnon asioissa valistuneempana
miehenä kuin Suomen arkkipiispa? Oliko hän taitavampi tiplomaatti
mennäkseen kansansa kohtaloita ohjailemaan toisin kuin
kansallismielisen puolueen ylin johtomies? Mahdotonta. Paras, mitä
kansallismielinen ja iankaikkisesta autuudestaan kiinnipitävä
kansalainen näinä huolestuttavina aikoina voi tehdä, oli luottaa
korkeimman olennon varjelukseen ja seurata silmät ummessa niitä
isänmaan ja Suomen kansan kunnioittamia merkkimiehiä, joille hän
ennenkin oli tottunut vaikeina päivinä luottamuksensa antamaan.

Hän vastasikin sentähden lyhyen vaitiolon jälkeen varmasti, tyynesti ja
voitollisesti:

— Tulee antaa keisarille, mitä keisarin on, mutta jumalalle, mitä
jumalan on.

— Tulee kuulla jumalaa enemmän kuin ihmisiä, jyrähti
protokollasihteeri.

Tämä oli ukko Paavonkin mielestä toinen yhtä pulmallinen kysymys, joka
kyllä ansaitsi ajattelemista. Tietysti oli hänenkin mielestään
ihmeellistä, että pyhä ja vanhurskas jumala voisi olla niiden puolella,
jotka tahtoivat Suomen kansan koko henkisen ja aineellisen elämän
tukahduttaa, olkoonpa vaan, että nuo tukahduttajat olivat hänen omia
korkeimpia käskyläisiään tässä murheen laaksossa. Mutta asian voi
selittää sitenkin, että jumala, vaikka ei itse personallisesti
ollutkaan väärintekijäin puolella eikä puhunut heidän suunsa kautta,
oli sallinut esivallan väärinkäytökset, valinnut ne juuri omiksi
aseikseen, koetellakseen Suomen kansan sydämiä ja selkämunia,
kurittaakseen ja rangaistakseen meitä. Toinen yhtä otaksuttava
hypoteesi oli, että koko mullerrus olikin pimeyden pääruhtinaan
lähettämä, saatanan itsensä keksimä juoni, jolla hän tahtoi houkutella
hurskaan ja lainkuuliaisen kansan pois kristillisen autuuden selkeältä
kalliolta omiin rupaisiin lätäköihinsä. Molemmissa tapauksissa oli
Suomen kansan paras pitää kieli keskellä suuta ja olla hyvin
varoillaan.

Pääasia ei nimittäin ukko Paavon mielestä suinkaan ollut se, että lakia
ja oikeutta maassa rikottiin. Pääasia oli, että kansa itse ei rikkonut
sitä omasta alotteestaan eikä varsinkaan ryhtynyt mihinkään
varomattomaan vastarintaan, ei passiviseen eikä aktiviseen, sillä juuri
siten voi se helpoimmin pahan hengen panemiin ansapuihin lipsahtaa. Jos
taas koettelemus oli kaikkivaltiaan Jumalan itsensä asettama, silloin
vasta olikin myönnyttävä. Kuitenkin oli samalla aina silloin tällöin,
olosuhteiden mukaan ja kaikkea kohtuutta noudattaen, protesteeraamalla
huomautettava, että kansa, vaikka väistyikin väkivallan edestä, ei
suinkaan silti ollut yhtä mieltä Herransa kanssa sen salatusta ja
ylenluonnollisesta oikeutuksesta. Tämä protesteeraaminen voi parhaiten
tapahtua puimalla nyrkkiä housuntaskussa. Siitä ei ollut vaaraa
kenellekään, ei kansalle eikä esivallalle, kaikkein vähimmän
asianomaiselle housunkantajalle itselleen, jota ei siinä tapauksessa
ollut kohtaava ei jumalan eikä maallisten vallanpitäjien viha. Molemmat
olivat ne nimittäin, vaikkakaan eivät yhtä pyhät, kuitenkin yhtä
peljättävät eikä kummankaan niiden kanssa ollut ukko Paavon mielestä
järkevän ja täysipäisen ihmisen lähtemistä sormikoukkua vetämään.

Mutta perustuslaillinen puolue oli sokealla ja jumalattomalla
vastarinnallaan nuo molemmat suurvallat, maallisen ja taivaallisen,
syvästi suututtanut ja siten saattanut koko isänmaan perikadon
partaalle, josta ainoastaan uhrautuvaisten, kansallismielisten miesten
viisaus ja maltti voi sen enää pelastaa parempia päiviä odottamaan.
Siksi hän ei, jälleen lyhyen vaitiolon jälkeen, epäillytkään tuoda
julki erästä toista ydinlausettaan:

— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Väittely jatkui näin edelleen. Kallein asia poliittiselle kansakunnalle
ei ukko Paavon mielestä ollut sen laki, oikeus, kunnia tai vapaus, vaan
yksinkertaisesti sen ajallinen elämä. Sen taas voi kansakunta
säilyttää melkein rajattomiin saakka, jos se vaan piti kiinni
kansallishengestään, samoin kuin yksityinen ihminen oli arka
yksityishengestään. Kaikki nuo muut kadotetut asiat voitiin parempien
aikojen kerran koittaessa jälleen saavuttaa takaisin, mutta jos
kansakunta kadotti henkensä ja kuoli, niin oli se korvaamaton tappio,
ellei muille niin ainakin kysymyksessä olevalle edesmenneelle
itselleen.

Protokollasihteerin mielestä taas oli tämä hänen isänsä käytännöllinen,
vaikkakin kristillisen metafysiikan syvimmistä onkaloista kumpuava
kanta kerrassaan kauhistus. Se oli hänestä siveellisessä suhteessa
kansallishengen ilmeistä myrkyttämistä, jota paitsi se lainopillisessa
suhteessa saattoi kansan osalliseksi valtiopetokseen ja samalla
sellaista hirveätä rikosta ennemmin tai myöhemmin välttämättä
seuraavaan kuritushuone-rangaistukseen. Riippui ainoastaan lain miekan
tilapäisestä voimattomuudesta, ettei tätä rangaistusta vielä oltu
toimeenpantu, mutta se häälyi jo uhkaavana koko Suomen kansan pään
päällä, odottaen vain laillisten olojen palaamista tehdäkseen totta ja
salamoidakseen. Laillisuus taas ei protokollasihteerin mielestä koskaan
ollut oleva täydellisesti palautettu, ennen kuin kaikki rikolliset
taikka toisin sanoen puoli Suomen kansaa oli vankilan rautaristikkojen
takana. Niitä kaikkein suurimpia rikollisia, jotka oikeastaan olivat
koko tämän sekasorron aiheuttaneet, hänellä tosin ei ollut mitään
toivoa saada tiilenpäitä lukemaan, mutta se ei suinkaan vähimmässäkään
määrin hänen tukevaa perustuslaillista vakaumustaan horjuttanut. Hän
merkitsi yksinkertaisesti tosiasiaksi, että lain koura ei heihin
ulottunut. Täytyi sentähden menetellä niin kuin inhimillinen oikeus
aina tällaisissa tapauksissa menetteli, nimittäin ottaa kiinni ne,
jotka olivat kiinni otettavissa, kohdistaa heihin lain koko loukattu
ankaruus ja toimeenpanna heidän suhteensa esimerkiksikelpaava
tuomiopäivä. Epäilemättä oli kaikin puolin valitettavaa, että juuri
pienet varkaat tulivat tätä menettelytapaa seuraten hirtetyiksi, kun
sen sijaan suuret tavallisesti jäivät vapaalle jalalle. Mutta se asia
ei ollut maallisen oikeuden muutettavissa. Se kuului kerta kaikkiaan
siihen salattujen tarkoitusten piiriin, jota yhteisellä nimellä
sanottiin korkeammaksi maailmanjärjestykseksi.

— _Fiat iustitia, pereat mundus_, toisti hän jälleen järkähtämättömän
vaalilauseensa.

Salaneuvos kannatti täydellisesti vävyään, mikäli keskustelu koski
kallisarvoista perustuslakikysymystä. Mutta sen ohella ja sen lomassa
sai hän samalla tilaisuutta kiinnittää seuran huomiota siihen
aasialaiseen, siihen tshuudilaiseen valtiotaitoon, jonka
kansallismielinen puolue oli mongolilaiselle luonteelleen uskollisena
omaksunut, samoin kuin siihen tyypilliseen orjamoraaliin, joka puhui
ukko Paavon suun kautta. Kumpaakin oli hänen mielestään kynsin hampain
vastustettava, joka taas tapahtui parhaiten siten, että Suomen
suomalais-ugrilainen rahvas, säilyttäen ruotsinkielisen vallassäätynsä,
mikäli mahdollista saatettiin osalliseksi indogermanisen kultuurin
kunniakäsitteellisistä siunauksista.




3.


Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi
se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen
näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen
ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n
vuosisadan jälkimmäisen puoliskon kuluessa olivat mieliä maassa
kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen
suurruhtinaskunnan valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen
menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen
rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät
molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin
harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan
yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet,
käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille
entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä.
Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta
juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten
rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin
taistelevalta toreadorilta.

Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin
syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti
taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer
käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä
alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen
kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli
hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas
hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä
salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko
ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä
tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät
vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.

Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen
pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo
vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli
hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen
eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan
hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen
vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä
ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia
eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka
vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille
kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen
markan miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme
riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri
kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien
määräysten kanssa.

Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin
huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin
sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut
opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki
Stoolin tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei
isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen
tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin
jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen
suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle,
pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä
hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat
miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän
yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet
Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita
niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa
isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää
ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen
valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi
ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän,
että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat
tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta
tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.

Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi
itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta
maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten
joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen.
Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen
hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen
samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja
vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän
vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he
koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta,
vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän
epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt
kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo
niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli
ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan
mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja,
joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin
kitketyiksi.

Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja
pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan
katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin
herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli
epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli
vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki
tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt.
Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, —
ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi
hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.

Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen
kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis
niin aivan kultaiseksi kehumaan.

— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette
oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta.
Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te
tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te,
Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?

— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen
ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen
kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja
terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on
heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta
hallitusta olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin
erämaihinsa.

Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten
kansojen kohtaloon Venäjällä.

— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän
ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen
suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa
alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.

Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan,
joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä
mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut
kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.

Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen
vallassäädyn menneisyyttä.

— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra
kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin
teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan
muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia,
herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä
vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä
säätyluokkia?

— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri
juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin
talonpojallekin...

— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.

— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen
teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka
tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta.
Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut
lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin laki
inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.

Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi
nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos
syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja
ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin
epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt.
Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että
vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan
vaalilauseekseen: "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!"
Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi,
ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.

— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton
kunnallisneuvos.

Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien,
vastaisiko.

— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja
mahtipontisesti.

Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse
puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien
esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut
koskaan ollut tilaisuudessa tänne "tuomaan" mitään. Olipa niitäkin,
jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta
Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen
muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden
jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta,
mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki
läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.

Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja
korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä
sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä
kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli
aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä
edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein
vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi
käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen
kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi
yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen
sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka
jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi
vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä
ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä
ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle
esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute
ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.

Hän loihe lausumaan:

— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt
monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo
kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että
esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi
maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa,
omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin
taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty
yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja
kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja
yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri
yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen
alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä
oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee
tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä
oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja
Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka
toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa,
rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat
mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset
äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes
nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on
Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton
esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon
saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.

Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys
yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän
pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen
valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin
suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän
vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan
mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti
sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:

— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista
ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten
myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien
maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim.
muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien
opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain
siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot
edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan
rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin
mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista
asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s.
jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten
kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin
päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja
korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti
haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja
arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen
ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä
verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan
luola-ihmisiin.

Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä
huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran,
ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties
troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen
mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin
mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla
todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen
ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja
kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden
vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja
kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian
kauaksi aineestani.

Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän
tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä
vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota
arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen
tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä
tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on
sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt
mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä
sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon
nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin
vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.

Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat
jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä
oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka
niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve
ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin
sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis,
kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin
elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme.
Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti
ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden
lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen,
minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.

He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa
merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He
hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä
meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät
meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat,
vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken
muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja
epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä
on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.

Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan
sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi
puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin.
Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille
vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi
ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret
menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se
esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen?
Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet
lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon
salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut
musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen
vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli
puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.

Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka
oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin
helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen
viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen
itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan
tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?

Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä
selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa
maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt,
kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien
ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde
oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan,
josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.

Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja
raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin
esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt
Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne
olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli
tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä
oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi
dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne
kaikki ollut musertanut raa'emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman
valloittajan kantapää?

Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan
jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla
oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta
tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden
pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen
kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.

— Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on
oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle
tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden
prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman
ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan
läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi
lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän
Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin
Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran
renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan
yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät
jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat
kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa
ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.




4.


Tämän suuremmoisen ja lämmöllä lausutun esitelmän vaikutus oli
valtaava, kuten saattoi odottaakin sekä puhujan valoisaan,
isänmaalliseen paatokseen että kuulijain valistuneesen mielenlaatuun
nähden. Ukko Paavo esim. oli aluksi kuunnellut suu auki nuoren
maisterin sulavia sanoja, mutta niin pian kuin hän oli huomannut, että
kysymys oli hänen perivihollisistaan vikingeistä, oli hän osoittanut
mitä vilkkaimpia suosion ja hyväksymisen merkkejä. Mutta vihdoin
kuullessaan korkeammasta maailmanjärjestyksestä ja oikeuden
lopullisesta voitosta mainittavan oli hän tukahduttanut kaikki
maalliset kostontunteensa ja kohottanut ajatuksensa eräänlaiseen
kirkastuksen korkeuteen. Samalla hän oli kiireesti pukenut päälleen
oman lerppahuulisen sunnuntainaamansa, jota hän muuten käytti vain
kirkossa ja joskus säädyn keskusteluissa. Erityisesti oli hänen vanhaa
sydäntänsä lämmittänyt nuoren maisterin dualistinen optimismi, joka
hänen mielestään oli täysin sopusoinnussa myöskin kristin-opin
päätotuuksien kanssa.

Protokollasihteeri ei ollut seurannut esitystä aivan yhtä
jakamattomalla suosiolla. Hän oli tosin suomenmielinen mies niinkuin
isänsäkin, mutta hänen mielestään oli valitettavaa, että tärkeimmätkin
uuden ajan kysymykset, kuten esim. kansanvaltaiset reformipyrinnöt ja
tällä kertaa perustuslakitaistelu, meillä aina sotkettiin kuluksi
jauhettuun kieli- ja kansallisuus-asiaan. Sitäpaitsi hän, vaikkakin
nuoruudessaan monen myrskyisen ja pilventakaisen ihanteen ajaja, oli
nyt täysin järkiperäisen, kuivan ja käytännöllisen todellisuuden mies,
jota eivät maisteri Aavasaksan muinaistieteelliset harharetket
suurestikaan miellyttäneet. Kuitenkin oli hänenkin tyytymätöntä
mieltään jonkun verran lepyttänyt puhujan kaunis ja lämmin vakaumus
korkeammasta maailmanjärjestyksestä, jonka hänkin puolestaan hyväksyi
ja joka oli pohjana hänen omalle, täysin epäitsekkäälle taistelulleen
Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolesta. Mutta tämä olikin ainoa
arkipäiväisestä virasto-maaperästä ylenevä utuisen ihanteen tynkä,
minkä karu elämä oli jättänyt hänen kerran niin nuoreen ja keväiseen
protokollasihteeri-sydämeensä.

Myöskään salaneuvos ei ollut mikään korkeamman maailmankatsomuksen
vihollinen. Uskoi hänkin iankaikkiseen oikeuteen täällä murheen
laaksossa ja luotti hänkin siihen vanhurskaasen kaitselmukseen
yksilöiden ja kansojen kohtaloissa, jota milloin jumalan sormeksi,
milloin historian geniukseksi sanottiin. Mutta luonnollisesti hän ei
indogermanisille periaatteilleen uskollisena mitenkään voinut hyväksyä
maisteri Aavasaksan ylitsekuohuvaa, suomalaisnatsionalistista
innostusta, jonka vuoksi hän jo useampia kertoja oli suuttuneena
yrittänyt keskeyttää puhujaa. Nyt keskitti hän kipunoivan kritiikkinsä
pariin jäätävään ivan ja yliolkaisen ojennuksen lauselmaan, jotka hän
heitti ikäänkuin ohimennen protokollasihteerille:

— Herra Himalaya on, kuten me kaikki tiedämme, runoilija. Mutta juuri
runoilijana pitäisi hänen tietää, että on olemassa jotakin, jota
vastaan itse jumalat turhaan taistelevat. Mitä se on, sen sanon minä
hänelle joskus toisti, sitten kuin hän on rauhoittunut.

Ja maisteri Aavasaksa itse? Hän seisoi yhä edelleen oman dityrambisen
ajatusjuoksunsa huumaamana, hänen poskensa hehkuivat pyhien ihanteiden
tulta ja hänen pyöreä, pystynokkainen naamataulunsa säteili
punertavalla valolla, niinkuin keskiyön aurinko sen vuoren päältä, joka
oli hänet nimittänyt. Hän oli tosin ensin alottanut pienen
juhlapuheensa keveällä, leikillisellä ylemmyydellä, mutta pian oli hän
tempautunut itse täydellisesti mukaan ja samalla kadottanut kaiken
itsehillitsemiskyvyn. Sanat olivat vierineet tulivirtana hänen
huuliltaan, hän oli ollut suuren aatteensa haltioima, korkeampi henki
oli ottanut häneen asuntonsa. Hänen laupiaat, vaaleanharmaat
silmäteränsä syleilivät ylenluonnollisina etäisiä, näkymättömiä
taivaanrantoja ja hänen oikea kätensä, jonka hän oli uhkaavasti
ojentanut kohti kuustenlatvoja, häilyi niinkuin Damokleen miekka
kaikkien kansansortajien ja hengen tyrannien poloisten päiden päällä.
Hän oli tuntenut olevansa Johannes Kastaja korvessa, Moses Israelin
lasten edessä. Mikään mahti maailmassa ei voinut häntä kerran
viitotulta uraltaan järkähyttää.

Nyt, kun hän kuuli salaneuvoksen loukkaavat sanat, hervahti hänen
kätensä voipuneena alas.

Samalla heräsi hän takaisin julmaan ja ankaraan todellisuuteensa. —
Maisteri Aavasaksa oli muuttanut nimensä, (se oli alkuperäisesti ollut
Lindström), "rehellisen, isiltäperityn nimensä", kuten salaneuvoksen
oli tapa sanoa, joka ei koskaan voinut sitä antaa anteeksi hänelle,
vaikka hän muuten suuresti kunnioittikin kotiopettajansa vakavaa ja
ihanteellista mielenlaatua. Kuitenkaan ei tämä tärkeä askel nuoren
maisterin elämässä, jonka salaneuvos puolestaan katsoi kaiken pyhän
häväisemiseksi ja neljännen käskyn säädyttömäksi ylitsekäymiseksi,
suinkaan ollut johtunut mistään huonoista taikka halpa-arvoisista
vaikuttimista, yhtä vähän kuin se oli otettu kevytmielisessä taikka
äkkipikaisessa isänmaallisen innostuksen puuskauksessa. Se oli
päinvastoin ollut pitkän ja kypsyneen harkinnan tulos, jonka
vähittäinen esillepuristaminen oli monet tuskalliset yöt silloista
herra Lindströmiä hänen orjantappuraisella vuoteellaan valvottanut.
Ollen jo silloin kotiopettajana ruotsinmielisen salaneuvoksen perheessä
ja rakastunut alaikäiseen Annaan, hän oli kuvitellut olevansa sorretun
kansallisuuden edustaja, jolle elämä äkkiä oli asettanut tuon julman
vaalin luopua joko periaatteellisesta vakaumuksestaan taikka
huolettomasta toimeentulostaan ja sydämensä utuisesta unelmasta.
Periaate oli voittanut, hän oli kestänyt kunnialla kiusauksen. Tosin
hän ei suinkaan ollut menettänyt paikkaansa, kuten hän oli pelännyt,
eikä siis ollut ollut tilaisuudessa uhraamaan myöskään onnetonta
rakkauttaan köyhän ja kurjan isänmaan alttarille — joka siitä
epäilemättä olisi paljon rikastunut — mutta jokainen salaneuvoksen
pistosana herätti hänessä aina edelleen tuon miellyttävän, povea
paisuttavan marttyyritunteen. Hän kuuli itseään nimitettävän milloin
minkin kukkulan tai maantieteellisen merkkipaikan mukaan, kuuli usein
hammasta purren ja verta vuotavin sydämin, sitä suuremmasta syystä,
koska se tapahtui usein hänen oman armaan Annansa läsnäollessa. Mutta
hän kärsi vainon, yhtä paljon palavan lempensä kuin kalliin
kansallisuusaatteensa tähden. Eikä tuo enemmän kuviteltu kuin
todellinen vaino suinkaan häirinnyt hänen näistä kumpaisestakin
onnenlähteestä pulppuavaa tunne-elämäänsä. Se päinvastoin ikäänkuin
pyhitti hänelle ne molemmat ja asetti hänet omien saavuttamattomien
ihanteidensa arvoiseksi, sekä sen ajallisen, jota Anna edusti, että sen
iankaikkisen, joka isänmaan nimellä oli jo varhaisesta lapsuudesta
saakka piirretty hänen sydämensä syvimpään.

Tavallisesti vastasi hän varsin arvokkaasti salaneuvoksen pikkumaisiin
nimittelyihin. Niinpä esim. viime viikolla, jolloin salaneuvoksen
päähän äkkiä oli pistänyt ruveta kutsumaan häntä hra Niagaraksi, hän
oli reippaalla, vaikka hiukan kömpelöllä leikinlaskulla kääntynyt
nauravan Annan puoleen ja kaikkien kuullen pyytänyt häneltä lupaa saada
kutsua häntä Caramiaksi. Tosin hän oli heti itsekin punastunut omaa
rohkeuttaan, mutta ainakin sillä kertaa oli typerä pila tyrehtynyt
hämmästyneen salaneuvoksen huulilta.

Tällä kertaa oli nuori maisteri Aavasaksa kuitenkin vielä liiaksi omien
suurten ajatuksiensa kuohuttama voidakseen suoriutua leikistä yhtä
menestyksellisesti. Hänen äänessään soinnahti sentähden huonosti
salattu katkeruus, kun hän lausui, samoin ikäänkuin ohimennen
protokollasihteerille:

— Herra salaneuvoksella on tietysti oikeus nimittää minua miksi häntä
suinkin huvittaa. Minä pyydän vain kiinnittää arvoisan seuran huomiota
siihen seikkaan, että jos tässä seurassa jokaista henkilöä
mainittaisiin hänen omalla alkuperäisellä nimellään, voisi siitä syntyä
suurta sekaannusta. Sillä lukuunottamatta professori Meyeriä ja minua,
ei täällä kenties siinä tapauksessa olisikaan läsnä muita kuin
Vitikoita.

Ukko Paavo nyökäytti päätään hyväksyvästi. Siinä sai salaneuvos
muukalaispäätteisestä nimestään! Mutta tälläkin oli heti vastauksensa
valmiina.

— On ero nimellä ja nimellä, lausui hän kuivakiskoisesti. Jos joku
minun tuntematon esi-isäni satoja vuosia taaksepäin todellakin on
liittänyt latinalaisen päätteen alkuperäiseen Vitikka-nimeensä, jota
sivumennen sanoen ei koskaan ole todistettu, niin siitä sievistyksestä
en ole vastuunalainen minä eivätkä minun perilliseni. Mutta jos meidän
päivinämme joku herra Pyrenea muuttaa nimensä herra Sulitelmaksi, niin
kysytään, eikö asianomainen vuorenhuippu ole jäänyt satoja vuosia
jälelle omasta ajastaan?

Nyt katsoi kunnallisneuvos olevan syytä kannattaa kansallismielisten
periaatteiden puolesta taistelevaa nuorta maisteria.

— Herra Aavasaksa, lausui hän, on tehnyt aivan oikein, kun ei ole
hävennyt omaa suomalaista sukuperäänsä, vaan on karistanut ainakin
omilta niskoiltaan sen vieraskielisen ikeen, joka niin raskaana painaa
vielä kansamme kalleimpiakin sivistyspyrintöjä. Mielestäni voisi meidän
maassamme yhdellä ja toisella epäkansallisella herra Schaffhausenilla,
jos niin saan luvan sanoa, olla hänestä tässä suhteessa oppimista.

Protokollasihteeri ei lausunut mitään. Häntä ylipäänsä vain kiusasivat
tämäntapaiset nalkutukset.

Professori Meyer tahtoi välttämättä puristaa puhujaa kädestä.

— Nuori ystäväni, lausui hän lämpimästi, teillä on eheä, hyvin eheä
maailmankatsomus. Vahinko, ettette ole runoilija, sillä siinä
tapauksessa voisi teistä todellakin tulla jotakin suurta.

Maisteri Aavasaksa tunnusti punastuen kirjoittelevansa runojakin joskus
joutohetkinään.

— Sitä parempi, lausui professori Meyer ihastuneena, sitä parempi!
Pääasia jokaiselle tosirunoilijalle on kirkas ja ihanteellinen
maailmankatsomus. Kaikki muu, kuten tunne, järki, fantasia tai
elämänkokemus, tulevat kysymykseen vain tois'arvoisiin kykyihin nähden.
Sallikaa, että vielä kerran onnittelen teitä. —

Enin kaikista ihastunut oli kuitenkin Emmi Alhola, joka oli seurannut
maisteri Aavasaksan leimuavia sanoja mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla. Hän tunsi vaistomaisesti ja vielä aivan
itsetiedottomasti, — että tässä oli luu hänen luustaan, liha hänen
lihastaan, ainakin aivan toisessa määrin kuin se kylmä ja ylpeä
sukulaispiiri, johon hänet tänään vasten tahtoaan oli johdatettu.
Maisteri Aavasaksan suuresta ja suitsuavasta nuorukaissydämestä uhosi
häntä vastaan se herttainen, kotoinen uuninlämmin, johon hän oli
tottunut ja jota hän ei tällä kertaa löytänyt edes oman umpimielisen
sulhasmiehensä rinnalta. He kaksi kuuluivat tässä seurassa yhteen.
Luonnollisesti ei kumpainenkaan heistä vielä tajunnut sitä, ei Emmi,
joka olisi yksinkertaisesti kauhistunut, jos hänelle olisi sanottu,
että hän jo nyt tietämättään teki itsensä syypääksi salaiseen
uskottomuuteen, eikä maisteri Aavasaksa, joka katsoi olevansa
uskollisuus itse oman sydämensä toivotonta unelmaa kohtaan. Mutta
kohtalo kutoi näkymättömiä lankoja heidän välilleen. Tästä nuoren
maisterin hurmahenkisestä juhlapuheesta, jota kauniimpaa Emmi ei
muistanut kuulleensa koko elämässään, päiväysi kahden jalon ja toistaan
janoavan sydämen side, jotka nyt vielä kumpainenkin erotettuina omia
teitään hapuilivat ja harhailivat.

Emmi nousi, poimi ojanvarrelta päivänkukan ja ojensi sen oman sulhonsa
silmäin edessä puhujalle.

— Kiitos, lausui hän kainosti ja suloisesti. Epäilemättä te olette
tällä hetkellä tulkinnut koko Suomen kansan pyhimmät tunteet.

Hänkin puhui aivan vaistomaisesti, samoin kuin ukko Paavo, koko kansan
nimessä. Itse asiassa ei siinä ollutkaan mitään ihmeteltävää, sillä
Emmi Alhola ei todellakaan tällä hetkellä ollut enää mikään yksityinen
henkilö; hän oli pikemmin kansallinen, kalevalainen heimonhengetär,
joka tervehti säteilevin silmin sankarillista vapauttajaritariaan.

Maisteri Aavasaksa kiinnitti kukan mielihyvällä napinläpeensä.

Tuomaan otsa oli yhä yöllisemmäksi synkistynyt. Hän oivalsi kurkussaan
omituisen karvastelun, jonka hän vain vaivoin sai painumaan
pahansuovaksi keräksi syvälle sydänalaansa. Hän huomasi olevansa lyöty
auttamattomasti laudalta, vieläpä tänään, hänen omana juhlapäivänään.
Hän tunsi vihaavansa tällä hetkellä kaikkia läsnäolijoita:
sukulaisiaan, siksi että nämä olivat ottaneet niin kylmästi vastaan
hänen kihlatun morsiamensa, maisteri Aavasaksaa, siksi että tämä oli
kaunopuheisuudellaan saattanut hänet kokonaan varjoon, ja vihdoin
Emmiäkin, siksi että Emmi oli tuon hänen mielestään tuiki
joutavanpäiväisen sanatulvan silminnähtävästi hyväksynyt. Mutta
samalla, vaikka hän uuden kilpailijansa avuja vilpittömästi
halveksuikin, tunsi hän sydämessään salaisen katkeruuden siitä, että
hän itse ei osannut noin puhua. Tuomas paralla ei nimittäin ollut
yhtään sellaista valtavaa, ylitsevuotavaa ajatusta, josta hän olisi
voinut edes itse haltioitua, saati sitten muita tuleen ja liekkiin
sytyttää. Hän oli yksinkertaisesti vaan Tuomas, täydellisemmin
merkittynä Tuomas Vitikka, aivan yksityinen ja vähäpätöinen henkilö,
vailla mitään yleisempää merkitystä isänmaalle taikka ihmiskunnalle.
Omasta mielestään hän oli Tuomas-epäilijä. Mutta se oli vain ikäänkuin
pieni korvaus hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ollut ja jota hän
tällä hetkellä olisi tahtonut olla, puolustaakseen vaatimatonta
paikkaansa elämän taistelussa. Hän sai itsensä täten edes jonkun
yleisemmän henkisen arvon alle lajitelluksi.

Kuitenkaan ei ollut yksinomaan Tuomas Vitikan oma syy, ettei hänen
ollut onnistunut luoda itselleen mitään pysyvää ja järkähtämättömiin,
iankaikkisiin totuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Hän oli kyllä
hänkin rehellisesti yrittänyt. Hän oli heikkojen voimiensa mukaan
kokenut harrastaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita, toivoen
että niiden pohjalta lopultakin löytyisi sen murenemattoman
maailmankatsomuksen kulmakivi, jota hän milloin ihaili, milloin
halveksi, useimmiten kadehti ympärillään elävissä ja häärivissä
ihmisissä. Mutta hän ei ollut koskaan onnistunut pyrkimyksessään.
Parhaatkin aatteet olivat muuttuneet tomuksi, kun hän oli niitä kohden
oman, nähtävästi kirotun ja epäpyhän kouransa kurottanut, ihmiskunnan
jaloimmatkin ihanteet olivat näyttäneet hänelle vain nurean puolensa ja
niin oli hänelle kaikista puhtaimmistakin ponnisteluistaan huolimatta
jäänyt vain hänen oma, pieni, yksilöllinen minänsä, joka ei merkinnyt
tuon taivaallista siinä maassa ja maailmassa, missä ihmis-arvo
määrättiin vain vakaumuksien, mielipiteiden ja käsitteellisten
ajatussarjojen perustalla. Niin oli hän lopuksi lohduttautunut sillä,
että hän oli oman tuntemattoman jumalansa edessä julistanut itsensä
Tuomas-epäilijäksi.

Nyt hän oli esim. viime talvena liittynyt Suomen aktivisen
vastustuspuolueen jäseneksi, revolveri housun takataskussa. Hän oli
tehnyt sen mitä vilpittömimmässä vakaumuksessa, että hänelle vihdoinkin
oli auennut oikea toimi-ala. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa kielletyn
kirjallisuuden levittämiseen, oli ominpäin suunnitellut erään
suuripiirteisen dynamiittivarkauden, joka valitettavasti oli
epäonnistunut, ja ollut mukana lataamassa eräitä synkän valtiollisen
vanhurskauden pommeja, jotka sittemmin eivät tahtoneet sytyttämälläkään
räjähtää. Kun hän sen lisäksi oli halveksinut kaikkia pikkumaisia
varovaisuus-toimenpiteitä ja esiintynyt aivan julkisesti omassa
osakunnassaan sotilaskiväärien välittäjänä ja jalon, isiltäperityn
ampumataidon jälleen-elvyttäjänä, olikin hän jo ilokseen saanut
kuulla salaperäisiä huhuja mahdollisesta vangitsemisesta ja
kotitarkastuksesta. Toistaiseksi olivat nuo huhut tosin vielä
osottautuneet perättömiksi, mutta jo se seikka, että hänen
yhteiskunnalle vahingollisena henkilönä oli kenties onnistunut
kiinnittää korkeiden viranomaisten huomiota, oli suuresti lisännyt
hänen arvoaan ainakin hänen oman itsensä silmissä. Mutta ikävä kyllä ei
hän ollut tätäkään epäilemättä aivan oikein valittua tietä jaksanut
päästä mihinkään pysyvään ja sopusointuiseen maailmankatsomukseen. Hän
oli siinä suhteessa yhä edelleen yhtä typerä kuin ennenkin eikä hän
suinkaan ollut ruvennut aktivistiksikaan sen vuoksi, että hän olisi
ollut tuon liikkeen takana piilevästä ajatuksesta niin varmasti
vakuutettu, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli häntä huvittanut.
Kesän tullessa hän olikin tuntenut intonsa jo melkoisesti laimenevan.

Mutta kahvi oli nyt valmista ja vaati pian yleisen huomion osakseen.

Siirryttiin kehään nurmikentälle. Maria Antoinette kaasi kuppeihin ja
Aline tarjosi, kullekin omansa, ensimmäiseksi päivän sankarille, joka
hänenkin mielestään oli ehdottomasti maisteri Aavasaksa.

— Herra maisteri, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään, teidän
isänmaalliset sananne ovat aateloineet meidän arkipäiväisen
läsnäolomme. Sallikaa minun tarjota teille sitä, mitä meillä on
tarjottavana; vain ruumiillista virkistystä.

Ukko Paavo kohotti arvelevaisesti kulmakarvansa, uumoillen nuoren
lesken imartelevassa kohteliaisuudessa piilevän jotakin salattua ivaa
isänmaan pyhimpiä ihanteita kohtaan.

— Kaunis sukulaiseni, lausui hän vakavasti, on tällä kertaa sanonut
sanan paikalleen, joka on harvinaista. Suomen kansan suurten vainajien
henget näyttävät todellakin syntyneen uudelleen maisteri Aavasaksan
miellyttävässä personassa. Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että sanon
sen teille niin suoraan, mutta se on nyt kerran minun tapaistani.
Tahtomatta silti esiintyä minään merkillisenä profeettana omalla
maallani, pyydän minä vain omana yksityisenä mielipiteenäni julki
lausua, että teillä kaikesta päättäen on suuri ja siunauksellinen
tulevaisuus edessänne. Maljanne, herra Maisteri!

Yksi henkilö oli seuralta kokonaan unohtunut. Se oli Pertti, Vitikkalan
tuskin täys-ikäinen renkipoika, joka oli kyydinnyt Tuomaan lähimmästä
majatalosta. Hän oli tähän saakka nuokkunut velttona ja hervottomana
kärryissään, odottaen hyvällä omallatunnolla isäntäväkensä lähempiä
määräyksiä. Mutta kun ei kukaan näyttänyt hänestä vähääkään välittävän,
sai hän nyt äkkiä tilapäisen tarmonpuuskan, kiskasi voimansa takaa
kaksin käsin suitsista hepoaan, joka pyrki tien varrelta heinänkorsia
suuhunsa hamuilemaan, ja lausui jotenkin karskisti:

— Hakaanko minä sen vien vai tähänkö minä sen riisun?

Kysymys oli tietysti tarkoitettu lähinnä kunnallisneuvokselle, joka
tässä seurassa oli Vitikkalan isäntä-auktoriteetin yksinvaltias
edustaja. Mutta samassa muisti Tuomas oman kesävieras-velvollisuutensa,
löysi hopearahan liivintaskustaan, löi sen pojan käteen ja komensi:

— Heh! Ja nyt näytä, kumpi on ennen kotona, sinä vai ruuna.

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa.

— Kiitoksia. Keke, perkele, sitäkö saatanata sinä siinä telkkuat!

Kiviseltä kujalta kuului vielä piiskanläjähdys ja pari mojovaa
voimasanaa. Kärryt hävisivät niinkuin maanjäristys.




5.


Pari vuotta oli vierähtänyt.

Ne eivät olleet ohi menneet jättämättä syviä jälkiä koko Suomen kansan
kohtaloihin, yhtä vähän kuin yllämainittujen henkilöiden
elämänjuoksuun. Salaneuvos ja protokollasihteeri olivat molemmat olleet
karkoitetut Tukholmaan, palanneet sieltä takaisin riemukulussa, silloin
kuin venäläinen virkavalta teki kokokäänteen, ja saaneet jälleen,
monien kansalais-kunnianosotusten ohella entiset virkansa ja asemansa.
Silti ei kuitenkaan rauha ollut suloiselle Suomenniemelle palautunut.
Pitkät sortovuodet olivat paljastaneet syvällekäypiä epäkohtia maan
omassa yhteiskuntarakenteessa, samoin kuin ennen arvaamattomia
mätähaavoja ihmisten sydämissä ja munaskuissa. Molempia parantamaan oli
tuntenut itsensä velvoitetuksi monen muun ohella nuori maisteri
Aavasaksa, joka ei suinkaan enää joutanut pitelemään kahvipannun
kepakkoa Vitikkalan kesävierasten yhteisissä kekkereissä.

Hän matkusti nyt maita ja mantereita sovinnollisen ja samalla tuiki
taistokelpoisen suomalaisuuden asioissa, piti yhdessä kylässä
esitelmän raittiudesta, toisessa osuustoiminnasta, kolmannessa
sukupuolipuhtaudesta, neljännessä nimenmuuttojen kansallisesta
merkityksestä. Kaikkialla antoi hän samalla kertaa innostunutta
yksityisopetusta suhteellisista vaalitavoista, joita ymmärtämään monet
olivat kutsutut, mutta harvat valitut, sekä perinpohjaisten
yhteiskunta-uudistusten silminnähtävästä tärkeydestä. Eheän ja
ihanteellismielisen maailmankatsomuksensa mukaan, joka halveksi kaikkea
puolinaista, hän oli samalla kertaa täysverinen kansainvälinen
sosialisti ja yhtä täysverinen kielikiihkoinen natsionalisti, samalla
harras kristitty ja tuiki pakanallinen muinaissuomalainen. Hänen
ainainen mielilauseensa, jolla hän pyysi yhdistää kaikki puolueet ja
joka jo oli saavuttanutkin usean oikeinajattelevan kansalaisen
innostuneen hyväksymisen, oli se, että uusi, kansanvaltainen ja
vapaamielinen Suomi oli rakennettava Kalevalan, kansallisuusaatteen ja
Mikael Agricolan ensimmäisen suomalaisen raamatunkäännöstoiminnan
taivaalliselle perustalle, mihin samalla olisi kaikkien mahdollisten
kommunististen mulleruksien varalta, neljänneksi, murenemattomaksi
kulmakiveksi, liitettävä myöskin tuo ihmisen ajallisempaa autuutta
turvaava oppi yksilöllisen omistusoikeuden loukkaamattomasta
pyhyydestä. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään
vastakohtia. Hän sulki syliinsä kaikki, mitä maan ja taivaan välillä
oli, ja sulatti sen oman suureen, leimuavaan apostolisydämeensä.

Luonnollisesti ei maisteri Aavasaksa yksin tehnyt tätä työtä. Hän oli
saanut uskollisia liittolaisia kaikista kansankerroksista, erittäin
nousevan ylioppilasnuorison keskuudesta, jossa hänen epäämätön
kykynsä sekä aatteellinen auktoriteettinsa oli jo entisiltä
osakunta-ajoilta tunnettu ja tunnustettu. Kun hän samalla oli
fanaattinen nais-tasa-arvon puolustaja, m.m. tulevan yksikamarisen
eduskunnan kokoonpanoon nähden, jonka jäsenistä ainakin puolet, mutta
mieluummin 2/3 osaa hänen mielestään piti olla puustavillisestikin
hameväkeä, hän oli saavuttanut myöskin kauniimman sukupuolen
vilpittömän kiitollisuuden ja kunnioituksen. Kansalliskiihkoiset
neitoset pääkaupungissa suorastaan jumaloivat häntä eikä heidän
joukossaan maaseudullakaan ollut olemassa muuta kuin yksi mielipide
siitä, että juuri hän, maisteri Aavasaksa itse, oli sopivin ehdokas
parlamentin naispuolisen enemmistön lukua vahvistamaan.

Enin kaikista ihaili häntä kuitenkin Emmi. Hänen ja Tuomaan kihlaus oli
purkautunut jo puolitoista vuotta sitten koko Vitikkalan vallasväen
suurimmaksi mielihyväksi. Heti sen jälkeen hän oli hakenut ja saanut
opettajatarpaikan eräässä vastaperustetussa kansakoulussa Helsingin
ruotsalaisella, laiminlyödyllä lähistöllä, jonka harvalukuisen
suomalaisen asutuksen heikot sivistysharrastukset hän heti oli ottanut
omaan tarmokkaasen käteensä ja ryhtynyt innokkaasti ajamaan sekä
raittiutta että siveyttä että etenkin juuri siinä pitäjässä tuiki
tarpeellista kansallisen itsetunnon elvyttämistä. Jumalan ja oman
alttiin, uhrautuvaisen työnsä avulla oli hänestä täten tullut niiden
samojen jalojen ihanteiden vaatimaton esitaistelija, joiden olennoidun
ilmestysmuodon hän maisteri Aavasaksassa näki, hänen työnsä oli
kruunattu menestyksellä ja hänen oli onnistunut saada aikaan voimakas
herätys omassa rajoitetussa piirissään; sitäpaitsi täydellisesti
voittaa myötäsyntynyt ujoutensa. Hän esiintyi jo puhujalavalla sangen
tottuneesti, voi milloin tahansa ja missä tahansa pitää pienen
kansallisen hartaushetken eikä olisi enää hämmästynyt
kriitillisemmänkään kuulijakunnan, kuten esim. Vitikkalan
kesävierahiston edessä. Päinvastoin tunsi hän jo omien aatteellisten
harrastustensa nojalla seisovansa koko joukon ylempänä tavallista
tyhjäätoimittavaa vallassäätyä, jonka ihanteetkin hänen mielestään
olivat epäkansalliset, länsimaiset ja mädänneet. Tämän hän oli useammin
kuin kerran lausunut jo julkisissa kokouksissakin sekä pitäjän
nuorisoseuran käsin kirjoitetussa sanomalehdessä. Painettuun sanaan
saakka hän vielä ei ollut suuremmassa määrin yhteiskunnallista
toimintaansa tosin ulottanut, mutta kyllä jo sen sijaan
kaunokirjallista, julaisten siellä täällä sanomalehtien alikerroissa,
nimimerkillä "Salon tyttö", pieniä tarkoitusperäisesti väritettyjä
pätkiä luonnosta ja kansan-elämästä, juoppouspaheen poistamisesta sekä
ruman yöjuoksun siveydellisistä vaaroista nousevan nuorison
kehitykselle. Kerran oli hänellä jo sitäpaitsi ollut tilaisuus nähdä
tekeleensä pääkaupungin kansallismielisen äänenkannattajan
yleisöosastossa. Se oli silloin kuin hän oli tuonut julki omasta
puhtaasta povestaan pulpahtaneen mielipiteensä erään päiväntapauksen
johdosta ja pannut väräjävän vastalauseensa sitä kamalaa valtiollista
harha-oppia vastaan, ettei rikos olisi rikos eikä murha murha
kaikkialla ja joka tapauksessa.

Tuomas oli jäänyt auttamattomasti jälelle ajastaan. Hän oli tosin tällä
välillä suorittanut kandidaattitutkintonsa ja ylennyt geologisen
kesäretkikunnan päälliköksi, mutta se olikin miltei ainoa positivinen
tulos, minkä ajan myrskyt olivat hänelle tuoneet mukanaan. Hän ei
kuulunut enää aktiviseen vastustuspuolueesen, jonka nykyiset päämäärät
olivat aivan liian syvät hänen pintapuoliselle mielenlaadulleen, mutta
oli sen sijasta liittynyt vapaamielisen ylioppilasnuorison
vastaperustamaan Prometheus-yhdistykseen ja harrasti, noin ylimalkaan
ja yhtä ulkopuolisesti kuin ennen vallankumouksellisia pyyteitään, nyt
hengen vapautta, yksilön oikeutta, uskontojen tasa-arvoa sekä kirkon ja
valtion erottamista toisistaan. Mitään pysyvää, murenematonta
maailmankatsomusta hänen ei kuitenkaan ollut vielä onnistunut löytää
itselleen, eipä edes mitään syvempää, järkyttävämpää mielenliikutusta,
joka olisi hänen henkiseen rakenteesensa välittömästi vaikuttanut. Hän
oli sama Tuomas kuin ennenkin, kenties hiukan iloisempi ja
kevytmielisempi, mutta aina edelleen ulkopuolella ajan ja yhteiskunnan.
Ero Emmistä oli vaikuttanut häneen pikemmin virkistävästi kuin
masentavasti ja hän oli joltisellakin mielentyyneydellä kuullut huhuna
mainittavan maisteri Aavasaksan olevan salakihloissa hänen entisen
morsiamensa kera. Hän oli vain välinpitämättömästi hymähtänyt sille,
samoin kuin useimmille ajan harrastuksillekin, erittäinkin sellaisille,
joiden takana hän ei omasta mielestään nähnyt mitään erikoista ja
vaivalla hankittua yksilöllistä vakaumusta.

Oli nimittäin ylimalkaan tapahtunut suuri ja äkkipikainen muutos
vallitsevissa käsityskannoissa. Kaikki puolueet olivat äkkiä muuttuneet
hillittömiksi edistyspuolueiksi, jokainen niistä oli kirjoittanut
pisimmälle menevät kansanvaltaiset uudistukset ohjelmaansa eikä ollut
oikeastaan enää erimieliä muusta kuin siitä, kuka ehti niitä toisten
edellä käytännössä ja julkisuudessa ajamaan. Innokkain kaikista oli
tässä suhteessa kansalliskiihkoinen puolue, johon myös ukko Paavo
itsensä luki ja jota tähän saakka oli monessa kysymyksessä pidetty
rutivanhoillisena. Jotkut viittailivat myrkyllisesti, että venäläisen
virkavallan sijaan, jonka edessä puolue äsken oli taipunut taittumatta,
oli nyt tullut uusi hirmuhallitsija, nimittäin Hänen Majesteettinsa
Kansa, jonka suosiota tavoittelemalla kunnallisneuvoksen puoluetoverit
jälleen toivoivat hetken herroiksi pääsevänsä. Mutta moiset puheet
olivat arvattavasti vain pelkkää panettelua. Ainakin julisti ukko
Paavo ne sellaiseksi, huomauttaen samalla, että kansanvaltaiset
yhteiskunta-uudistukset jo ajan alusta olivat kuuluneet suomalaisuuden
ohjelmaan, joskin ne siitä joskus olosuhteiden pakosta olivat
valitettavasti syrjäytyneet. Hänen mielestään oli Suomen nuori
sosialidemokraattinen puolue, jonka pääagitaattoreita nykyään oli
Pertti, Vitikkalan entinen renkipoika, sentähden kaikkien todellisten
kansallismielisten luonnollinen liittolainen. Kuitenkin oli hänen
mielestään sangen sopimatonta, että Pertti, joka taas oli
paikkakunnalle ilmestynyt, oli kohdistanut sosialidemokraattisen
toimintansa juuri Vitikkalan torpparien keskuuteen.

Muuten oli ukko Paavon ja salaneuvoksen perheen väli yllämainittujen
valtiollisten erimielisyyksien tähden ollut jo kokonaan rikkoutunut,
mutta tullut jälleen ainakin näennäisesti solmituksi, kiitos olkoon
protokollasihteerin hiljaisen ja intohimottoman valtiotaidon. Olipa
molemminpuolinen hyväntahtoisuus, merkillistä kyllä, mennyt vielä
niinkin pitkälle, että perheet jälleen mahtuivat kesäksi samalle
maatilalle, kuitenkin vasta sitten kuin ukko Paavo oli poikansa tähden
kirjoittanut asiasta pitkän ja kohteliaan kirjeen salaneuvokselle.
Protokollasihteeri ei yleensä mielellään viettänyt kesiään muualla,
kuin vanhassa isänkodissaan Vitikkalassa ja niin olivat myöskin
Videniukset seuranneet häntä sinne, ottaen haltuunsa suuren, komean
ylärakennuksen, jonka ainoa tarkoitus olikin juuri palvella talon
varsinkin ennen takavuosina viljavia vierastarpeita. Kunnallisneuvos
itse majaili, kuten ennenkin, oman vaatimattoman alarakennuksensa
päätykamarissa.

Oli jälleen kesäinen lauantai-ilta. Jälleen oli Vitikkalan vallasväki
saapunut kahvinkeittoon talonsa tiehaaraan ja jälleen oli Tuomas
koteutunut työpaikoiltaan, jotka tällä kertaa olivat kymmenkunnan
peninkulman päässä toisen läänin rajalla. Jälleen istui vanha
presidentti äänettömänä sakkilautansa ääressä, jälleen ukko Paavo
itse-ottamallaan kunnia-istuimella, tietysti syventyneenä oman
kansallismielisen äänenkannattajansa perinpohjaiseen tutkimiseen.
Myöskin muut seuran jäsenet olivat professori Meyerin pyynnöstä, jonka
mielenkiintoa tuhatjärvisen maamme luontoon eivät mitkään valtiolliset
myrskyt voineet järkähyttää, ottaneet entiset, traditsionellit
asentonsa, kuitenkin sillä pienellä poikkeuksella, että kahvipannun
kepakkoa hoiteli tällä kertaa protokollasihteeri itse omassa
leveäperäisessä personassaan. Professori Meyer viimeisteli nimittäin
yhä edelleenkin epätoivon innolla suurta tauluaan suomalaisesta
kansanelämästä, samaa, jota hän jo oli seitsemisen kesää pensselöinyt
ja jota hän ei mielestään koskaan saanut suuren aiheensa arvoiseksi.

Siitä piti tulla nimittäin klassillinen teos, samalla yksityiskohtainen
ja samalla ylevästi tyylitelty, samalla mahdollisimman realistinen kuva
elämästä eikä kuitenkaan ilman suurta, aatteellista merkitystä. Sen
tuli sovittaa kaikki vastakkaiset taidesuunnat ja samalla myöskin ajan
ristiriitaiset ajatukset. Helppotajuinen oli se oleva, niin että
sylilapsikin sen käsittäisi, mutta kuitenkin humiseva inhimillisen
hengen korkeimmissa ilmakerroksissa. Henkilöiden tuli siinä astua esiin
valokuvauksellisen varmasti, jokaiseen hiuskarvaansa saakka, mutta
silti he eivät suinkaan saaneet peittää taulun tavatonta ja
päivänpaisteista romantiikkaa. Siitä piti tulla mallitaulu kaikille
tuhatjärvisen maan nuorille taiteilijoille, monumentalinen kooltaan ja
kansallinen luonteeltaan, mutta samalla oli sen tulkittava koko
ihmiskunnankin ijäisyyden pyrkimyksiä. Sen piti puhjeta syvistä,
personallisista sieluntaisteluista, mutta samalla olla suomalaisuuden
suurin epopeia.

Eipä ihme siis, jos professori Meyer hikoilikin. Milloin oli hän
ottanut asiansa aivan liian ihanteellisesti, milloin taas astunut liian
lähelle raakaa todellisuutta. Milloin oli vika väreissä, milloin
henkilöiden ryhmityksessä. Silloin täytyi hänen taas alottaa kokonaan
alusta. Joku toinen olisi jo aikoja lannistunut, jättänyt työn kesken
tahi siirtynyt uuteen, kiitollisempaan. Niin ei professori Meyer. Hän
oli päättänyt tehdä sen valmiiksi, vaikka hänen olisi siihen ollut
kulutettava puoli elämäänsä, koko elämäkin sai mennä, aika ei ylipäänsä
hänen mielestään tullut kysymykseen taiteessa, joka olemukseltaan oli
iankaikkinen. Siksi hän ei hätiköinyt, ei pilannut kiireellä asiaa,
teki tosin työtä ahkerasti, mutta ei myöskään rasittanut itseään
liialla tuotannolla. Jokaisen turhaan rauenneen yrityksen jälkeen oli
hän taas kahta toivorikkaampi ja iloisempi. Sen täytyi vielä kerran
onnistua. Kuka olisikaan paremmin tainnut sen tehdä, koska ei kukaan
paremmin tiennyt, mitkä olivat oikean ja pysyvän taideteoksen
vaatimukset! Näin jatkoi hän työtään lujassa, valoisassa
luottamuksessa, huolimatta siitä että kesät keikkuen menivät ja
iltalinnut yhä useammin lauloivat hänen ympärillään.

Tämän pysyvän muiston tahtoi hän jättää oleskelustaan Suomessa,
toisessa isänmaassaan, kuten hän sitä nimitti. Hän oli luvannut sen
lahjaksi omalle ystävälliselle isäntäväelleen, asetettavaksi Vitikkalan
kansalliseen galleriaan taikka n.s. "Suomalaisuuden latoon", joka tosin
ensi katsannolta oli vain tavallinen niittylato kivenheiton päässä
uimarannasta, mutta jonka merkitys Suomen kansan sivistyshistoriassa
oli syvä ja symbolinen. Elias Lönnrot oli maannut siinä yön, J.V.
Snellman kurkistanut sen ovesta sisälle ja eräs suuri, sittemmin
autuaasti nukahtanut, suomenkielinen kaunokirjailija oli siinä puolen
kesää paitahihasillaan kirjoittanut. Siksi oli sen seinälle ripustettu
tuohitorvi ja viisikielinen kannel, siksi oli sen jokaiseen kolmeen
nurkkaan asetettu suurten vainajien kipsiset rintakuvat; paikkakunnan
nuorisoseurat tekivät sinne haltioituneita toivioretkiään,
Suomalaisuuden Liitto oli syntynyt sen edustalla eräänä pyhän
innostuksen iltana ja nuoret, kansallispukuiset neitoset koristivat sen
joka juhannus lemuavilla lehdillä ja kukkasilla.

Neljäs nurkka oli vielä tyhjä professori Meyeriä varten. Että hän oli
saksalainen syntyperältään, ei varsinkaan senjälkeen kuin hän oli
oppinut maan kielen voinut olla minään esteenä hänen astumiselleen
tuohon Suomen kansallissankarien ijäiseen pyhäkköön, sillä olisihan
siinä tapauksessa niin suuri osa muutakin suomalaiskuosista kultuuria
ollut leimattava tavaramerkillä "tehty Germaniassa". Hänen taiteellista
toimintaansa seurattiin yleisellä jännityksellä, vaikka aika välistä
alkoikin käydä liian pitkäksi odottavalle kansakunnalle. Kuitenkin oli
sen arvostelu jo ennakolta mahdollisimman ihaileva.

Tuomas oli juuri päässyt puolipiloillaan kysymästä, kuinka edistyi
professorin työ.

— Nuori ystäväni, lausui puhuteltu laatuisasti. Kaunis on vaikeata.
Minulle erityisesti on se hyvin vaikeata. Mutta minun lohdutuksenani on
tieto siitä, että helposti tehty helposti katoaa. Vain jokapäiväisen
ahkeroimisen ja itsepintaisen ponnistelun kautta me voimme joskus
onnellisina hetkinämme leikata palasen kauneuden jumalattaren
iankaikkisesta manttelista.

Hän levähti tyytyväisenä työstään ja ilmoitti samalla, että hänellä
juuri tänään oli ollut sellainen onnellinen hetki. Kaikki keräytyivät
piiriin professorin ympärille.

— Minäkin tahtoisin tulla taiteilijaksi, lausui Anna, joka nyt oli
ylioppilas eikä tiennyt vielä mitään varmaa elämänrataa itselleen.
Paremman puutteessa hän oli tämän kesää keimaillut kauniille,
pitkätukkaiselle professorille, tosin sangen huonolla menestyksellä.

Professori Meyer hymyili lempeästi ja anteeksi antavasti.

— Taide on pitkä, elämä lyhyt, lausui hän huoahtaen. Jos armollinen
neiti tuntee pyhän kipinän polttavan siveässä povessaan, tahdon minä
puolestani olla viimeinen sitä tukahduttamaan. Mutta ellei teillä taas
ole kipinää, en minä tahdo olla ensimmäinen teitä taiteilijan
orjantappuraiselle tielle kehoittamaan.

Hän puhui tyynesti, viisaasti ja valistuneesti. Oli todellinen nautinto
kuulla häntä. Salomon itse kaikessa korkeudessaan ei olisi osannut
ajatuksiaan sen soreampiin sanoihin sovittaa.

Anna arveli punastuen, että hänellä sittenkin mahtoi olla kipinä. Hän
ei ollut vain oikein varma siitä, oliko se pyhän taiteen kipinä.

— On niin vaikeata nuoren tytön tietää sellaisia, lausui hän ujossa
avuttomuudessaan. Milloin polttaa sieltä, milloin täältä. Kenties
professori kuitenkin voisi antaa hyvän neuvon minulle?

Professori Meyer rohkaisi häntä ystävällisellä pään-nyykähdyksellä.

— Juuri teidän jalo epäilyksenne, armollinen neiti, lausui hän, antaa
aihetta luulemaan, että te kenties sittenkin olette syntynyt
taiteilijaksi.

— Taiteilijan unelmaksi hän on syntynyt, huoahti Tuomas.

Anna puri punaisia huuliaan estääkseen itseään julki nauruun
purskahtamasta.

Professori Meyer kumarsi käsi sydämellään, mutta jatkoi alkamaansa
ajatusjuoksua. Hän puolestaan ei sanonut rakastavansa näitä nykyisen
ajan taiteellisia hirviöitä, jotka eivät epäile milloinkaan, vaan
syöksyvät kauneuden pyhitettyyn yrttitarhaan niinkuin murhamiehet,
ikenet irvissä ja silmät veripunaisen entusiasmin samentamina. Myöskin
monessa tämän maan taiteilijassa hän oli ollut huomaavinaan saman
turmiollisen harhasuunnan. He sanoivat silloin ottavansa taiteensa
totisesti.

— Elämä on totinen, jalot naiset ja herrat, julisti professori Meyer,
mutta taide hilpeä. Todelliseen taiteelliseen hilpeyteen päästäksemme
on meidän juuri itseämme elämän murheilla muokattava.

— Hänen periaatteensa ovat selkeät ja suloiset kuin Herran sana,
kuiskasi Tuomas äidilleen. Vahinko vaan, että hän niin vähän taitaa
sovittaa niitä käytäntöön.

— Ole vaiti! kuiskasi äiti.

— Jumaliste, väitti Tuomas. Minä selailin eräänä kesänä hänen
taidehistoriallisia teoksiaan. Ne ovat mahdottomia niinkuin hänen
maalauksensakin.

— Tämän maan taiteilijat ovat sivistymättömiä, huomautti ohimennen
salaneuvos.

— Samoin kuin suomalaiset kirjailijatkin, lisäsi protokollasihteeri
ylenkatseellisesti. Kuinka moni heistä on esim. suorittanut mitään
tutkintoa?

— He eivät lue mitään muita kirjoja kuin omiaan, nauroi Aline.

— He ovat nälkätaiteilijoita, ilvehti Tuomas.

— Epäkansallisia, lausui lakoonisesti ukko Paavo.

Salaneuvos päristeli sieraimiaan. Hän vainusi sotaa.

— Jos Suomen kirjailijat olisivat epäkansallisia, tuhahti hän, niin he
epäilemättä olisivat enemmän sivistyneitä. Mutta heidän vikansa on
juuri se, että he ovat liian kansallisia. He matelevat liiaksi
maaperässä. Heiltä puuttuu se korkeampi hengen lento, jonka
kosmopoliittinen maailmankatsomus yksin on omiaan antamaan.

Kunnallisneuvos hymyili pirullisesti.

— Kaikki todellinen sivistys, alotti hän hitaasti ikäänkuin
kärventääkseen vastustajansa hiljaisella tulella, on mahdollinen
ainoastaan vankalla kansallisella perustalla. Jokainen, niin kansa kuin
yksilö, joka ei ole rakentanut sille pohjalle omaa hengenviljelystään,
jää siten itse teossa koko elin-ijäkseen sivistymättömäksi.

Professori Meyer puhui parhaiten silloin kuin hän sai puhua yksin,
ilman vastaväittäjiä, ikäänkuin omalle akateemiselle auditoriolleen.
Hän odotti sentähden kärsivällisesti, siksi kuin muut olivat
sanottavansa sanoneet, ja loihe lausumaan tyynesti, suvaitsevasti ja
sopusointuisesti:

— Monessa muodossa viihtyy kauneus, sattuivat hänen sanansa, monessa
myöskin inhimillinen hengenviljelys. Suomalaisen kultuurin päävika on
mielestäni kuitenkin se, että siltä puuttuu hengen salamoita. Niitä
taas ei ole omiaan synnyttämään muu kuin raskas, filosofinen ja
mieluimmin metafysillisillä kaasuilla ladattu ilmakehä.

— Luulenpa todellakin, että saamme pienen Herran-ilman, lausui ukko
Paavo huolestuneena, tarkastellen taivaan toolauksia.

— Hiottamaan tässä rupeaakin tavallista kuolevaista, lisäsi Tuomas.
Mikäs se on tuo muu kuin ukkospilvi?

Luoteisella ilmalla näkyikin mustan, uhkaavan longan laita. Se herätti
yleistä levottomuutta. Joku ehdotteli jo kotiin lähtöä.

— Se kiertää järven puolelta, vakuutti protokollasihteeri asiantuntijan
arvokkaisuudella. Minä tunnen nämä Vitikkalan pilvet. Niillä on juuri
se merkillinen ominaisuus, että ne aina purjehtivat ympäri taloa.

— Voi olla, myönsi ukko Paavo. Tulisi muuten koko ropsaus talolle.

Mutta hän ei vieläkään tuntenut itseään täysin levolliseksi. Hänellä
oli monta lato-alaa tänään heiniä hajallaan eikä hän ollut oikein varma
siitä, tekisivätkö torpparit velvollisuutensa. Ne olivat viime aikoina,
varsinkin tuon silmittömän sosialistisen agitatsionin johdosta, käyneet
tuiki kelvottomiksi ja uppiniskaisiksi.

Professori Meyer oli jälleen tullut ikävällä tavalla keskeytetyksi. Hän
ei saanut enää kiinni alkuperäisestä ajatuslangastaan ja tyytyi sen
takia vain yksinkertaiseksi tosiasiaksi merkitsemään, että tässä maassa
kilpaili luonto liiaksi taiteilijain kanssa. Siksi ei hänen mielestään
täällä taide kukoistanut.

— Niinkuin esim. kritiikki, pisti Tuomas. Se kukoistaa!

Professori Meyer katsoi häneen pitkään ja surumielisesti.

— Suomalaiset arvostelijat, lausui hän, eivät ole koskaan vakavasti
selvittäneet itselleen tieteen ja taiteen pääperusteita, eroa niiden
välillä ja samalla niiden syvää yhteenkuuluvaisuutta. Mikään muu ei
nimittäin voi olla taitamista kuin se, mikä ennen kaikkea on
tietämistä. Sillä mitä on taide muuta kuin korkeinta totta s.o. tietoa.
Tieto tulee taiteeksi, silloin kuin se esiintyy meille kauneudessa.
Taide on tietämisen läpitunkema ja jalostama aistinlaatu, toisin sanoen
tietämyksen ja aistimuksen yhteys, sellaisena kuin se ilmestyy
ihmisille välittömästi havainnollisen muodon täydellisyydessä. Ihminen,
joka kaikelle, mitä hän ajattelee ja tuntee, voi käytännössä antaa
sellaisen täydellisen aisti-ilmaisun, taikka niinkuin me sitä nimitämme
decorum, on tosi s.o. taiteellinen. Jos hän tekee sen esteettisessä
ymmärteessä, hän on taiteilija. Sillä kaikki, mikä on taidetta, ei
vielä ole kaunista taidetta, jonka suurin voima ja sulo on ylevän
sielun koko arvokkaisuus, hänen tapansa tuntea ja ajatella. Siitä
seuraa siis, että taide, joka objektiviselta luonnoltaan on aistimilla
havaittavassa muodossa ilmestyvää kaunista taitoa, ei subjektiviselta
luonnoltaan ole muuta kuin kaunista tietämistä. Epäilemättä on taiteen
näin ollen kaikissa luomissaan ennen muuta tunnustettava ja ylistettävä
tieteen s.o. totuuden majesteettia.

Se oli täydellinen pikku estetiikan luento, joka palkittiin yleisellä
hyväksymisen sorinalla. Anna loi silmänsä häveliäästi maahan. Aline
katsoi uneksien kohti puiden latvoja. Protokollasihteeri pyyhki
silmälasejaan, kuten hänen tapansa oli juhlatunteellisissa
tuokiotiloissa. Salaneuvos julki lausui ilonsa saada kerrankin, meidän
ahtaissa oloissamme, kuulla niin valistuneita ja yleis-inhimillisiä
mielipiteitä. Kunnallisneuvoksen mielestä oli professori Meyerin
taidekäsityksellä vielä sekin etu, että se silminnähtävästi oli yhtä
pitävä myös kristin-opin päätotuuksien kanssa.

Aline oli poiminut tien-ohesta päivänkukan, jonka hän nyt keimaillen
Annan kiusaksikin kiinnitti professori Meyerin napinläpeen.

— Herra Professori, lausui hän hurmaavimmalla hymyllään. Te olette
kerrassaan aateloinut meidän arkipäiväisen läsnäolomme. Sallikaa minun
tarjota teille sitä, mitä meillä on: vain luonnon antimia.

— Luonto onkin minun ensimmäinen rakkauteni, lausui professori
kohteliaasti.

— Mutta ei toivottavasti viimeinen? hymyili Aline.

— Asia ei riipu ainoastaan minusta. Professori Meyer suuteli häntä
kädelle. Anna kalpeni lemmenkateudesta.

Tuomas muisti elävästi tuon lauantai-illan pari vuotta sitten, jolloin
hänen oma morsiamensa oli maisteri Aavasaksan niin äkkiarvaamatta
kukittanut.

— Vahinko, kuiskasi hän puoli-ääneen äidilleen, etteivät kauniit tätini
ole tilaisuudessa tarjoamaan hänelle vielä luonnollisempia antimiaan.
Professori Meyer ei nimittäin välitä naisista. Hän on kirkas. Hän on
idea.

Mutta äiti käski ankarasti hänen pitää suunsa kiinni ja olla puhumatta
tuhmuuksia. Professori Meyer oli hyvin oppinut ja etevä mies, jonka
kesävierailut tuottivat suurta kunniaa niin Vitikkalalle kuin koko
Suomen maalle ja kansakunnalle. Jospa meillä vaan olisi omassa
maassamme ollut sellainen kauniiden taidetten professori!




6.


Kahvia juotaessa tuli Pertti Vitikkalan torpparien puolesta pyytämään
kunnallisneuvokselta työpäivän lyhennystä.

— Perkele, kirosi ukko Paavo, kokonaan tavallisen tekopyhyytensä
unohtaen. Parhaana heinäaikana?

— Heinät ne ovat proletariaatinkin heinät.

— Mikäs neuvottelija sinä olet? Et sinä ole minun torpparini.

— Minä olen Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuttama.

Sanat vaikuttivat salaperäisesti ja kammottavasti kunnallisneuvokseen.
Hän oli kyllä kuullut Pertin jälleen tienoolla kiertelevän, mutta ei
ollut uskonut, että tämä toki tohtisi tulla vanhalle isännälleen
hävyttömyyttään jakamaan. Nyt tiesi hän, mistä tuuli puhalsi. Suomen
sosialidemokraattinen puolue! Sen kanssa ei ollut kansallismielisen
miehen riitaan antautumista. Kuka muuten toteuttaisi kansan musertavan
tahdon ruotsalaisiin sortajiin s.o. herroihin nähden?

— Täytyy kaiketi siihen myöntyä, lausui hän hymähtäen, ikäänkuin
kääntyen koko seuran puoleen. Mutta kyllä se on kovin vaikeata näin
kesäkiireellä. Enpä tässä joutaisi itsekään oikein kahvittelemaan.

— Kyllä niillä aikaa on, jotka kansalta veren imevät.

Se lurjus ei näkynyt pitävän kunnallisneuvostakaan juuri herraa
parempana. Ukko Paavo yritti jo kimmastua, mutta muisti samassa oman
puolueensa radikaalin torppari-ohjelman, jonka hän itsekin oli muiden
mukana hyväksynyt. Se lupasi myönnytyksiä, joiden toteuttamisen hän
kaikesta kansallismielisyydestään huolimatta toivoi lykkäytyvän
epämääräisimpään tulevaisuuteen. Kuitenkin olivat vaalit tulossa eikä
nyt ollut sopiva aika ruveta rettelöimään.

— Minä suostun, lausui hän lyhyesti.

— Se on sitten sanottu niinkuin vierasten miesten kuullen?

— On. Mutta sillä ehdolla, että he eivät anna tuon pilven kastella
kulmaniittua.

— Kukapa sen voi estää pilven satamasta.

Hän meni menojaan, tärkkikaulus vinossa, toinen housunlahe toista
ylempänä, heiluttaen leveästi valkoista kävelykeppiään, jonka samoin
kuin tulipunaisen kravatinkin hän oli hankkinut uuden arvonsa
eittämättömäksi tunnusmerkiksi. Kunnallisneuvos huusi hänet takaisin ja
ilmoitti, että hän päivän merkityksen johdosta pitää pienet illalliset
alustalaisilleen Vitikkalan pihamaalla. Jos Perttiä halutti, voisi
hänkin katsoa itsensä kutsutuksi.

— Minä tahdon antaa esimerkin Suomen maanviljelijöille siitä, miten
työriidat ovat ratkaistavat, lausui ukko Paavo ikäänkuin
tunnustellakseen maaperää. Toivon, että porvarilliset puolueet tulevat
minut oikein ymmärtämään.

— Kiitoksia, sanoi Pertti raapaisten jalallaan ja samalla vilkuttaen
silmäänsä keskinäisellä ymmärryksellä. Siitä tulee raportti
annettavaksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen
pää-äänenkannattajaan.

Mutta Pertin käynti antoi aihetta laajaan keskusteluun aikamme
yhteiskunnallisista virtauksista yleensä sekä Suomen
sosialidemokraattisesta liikkeestä erittäin.

Salaneuvoksen mielestä oli työtätekevän säädyn tila yleensä hyvä meidän
maassamme, mutta kansa itse ei ollut vielä kypsynyt vasta saavutettua
vapauttaan oikein käyttämään. Tarvittiin sentähden hallituksen puolelta
valistuneita, mutta voimakkaita toimenpiteitä.

— Suomen sosialidemokraattinen liike on suureksi osaksi vain
viranomaisten leväperäisyyttä, julisti hän juhlallisesti.

— Meidän maassamme ei ole mitään oikeita, todellisia sosialisteja,
valitti protokollasihteeri, joka tukholmalaisen maanpakonsa jälkeen
piti itseään länsimaisten yhteiskunta-liikkeiden erikoistuntijana.
Meillä on vain suunpieksäjiä, roistoja ja anarkisteja. Jospa meillä
olisi edes yksi Jaurés, Bebel tahi Milleyrand!

Oikea sosialismi ei salaneuvoksenkaan mielestä ollut mikään vaara
valtiolle ja yhteiskunnalle. Ikävä vaan, että oli niin paljon väärää
sosialismia.

— On tehtävä jyrkkä ero oikean ja väärän sosialismin välillä, vakuutti
protokollasihteeri innokkaasti. Oikea sosialismi henkii lujaa ja
valoisaa luottamusta valtiota ja valtion ainoata autuaaksitekevää
vaikutusta kohtaan. Virkamiehenä ja erittäinkin Suomen Keisarillisen
Senaatin virkamiehenä minä en voi olla oikeata sosialismia lämpimimmin
kannattamatta.

Salaneuvos myönsi vävynsä osittain olevan oikeassa.

— Oikea sosialismi, pisti Tuomas, henkii todellakin aivan tervettä ja
perusteltua epäilystä yksilön omien kykyjen, alotteen, uskalluksen ja
eritoten hänen järjenjuoksunsa suhteen. Tämä epäilys on maailman alusta
asti ollut yksi kaiken hallinnollisen toiminnan pyhimpiä kulmakiviä.

Erittäinkin nykyisenä riihattomana ja vallankumouksellisena aikakautena
voi oikea sosialismi Tuomaan mielestä olla juuri se jumalan lähettämä
apu, joka oli luotu valtiolaitoksen horjuvaa auktoriteettia tukemaan.
Meillä se tosin oli ottanut vääriä ja levottomuutta herättäviä muotoja,
mutta niin kauan kuin hallituksen ohjat olivat nykyisen
perustuslaillisen ja kansaansa rakastavan virkamiehistön käsissä ei hän
puolestaan epäillyt puhua luottamuksella rakkaan isänmaansa
tulevaisuudesta.

Hän puhui taas puita heiniä, kuten tavallisesti. Salaneuvos loi häneen
myrkyllisen silmäyksen ja protokollasihteeri tuijotti häneen niinkuin
lehmä uutta konttia, tietämättä, mitä hänen tuli tästä poikansa
äkkinäisestä isänmaallisesta mielenmuutoksesta ajatella.

— Valtiolaitos horjuu siksi, lausui ukko Paavo painokkaasti, että usko
jumalaan ja hänen pyhään sanaansa on horjahtanut. Mitä taas
perustuslailliseen hallitukseen tulee, niin on se kylläksi jo oikean
virkavaltaisen karvansa osoittanut.

Salaneuvoksella oli vastauksensa jo valmiina ja myrsky olisi
epäilemättä mylvähtänyt. Mutta protokollasihteeri riensi taitavasti
uhkaavaa vaaraa torjumaan.

— Se juuri on oikeassa sosialismissa jaloa ja suurenmoista, lausui hän,
että se ei tee mitään eroa hyvän ja huonon hallituksen eikä myöskään
hyvän ja huonon virkamiehistön välillä. Se antaa luottamuksensa
valtiolle kokonaisuudessaan, joka on aate ja sellaisena sekä ikuinen
että erehtymätön.

Professori Meyer nyykäytti hyväksyväisesti päätään. Se oli hänen
mielestään niinkuin naulan päähän osattu.

— Oikea sosialismi, uskalsi Tuomas jälleen huomauttaa, ei tee myöskään
mitään eroa huonon ja hyvän työmiehen välillä, saati sitten viisaan ja
tuhman. Se ei ylipäänsä tee eroa kenenkään välillä, joka juuri
todistaa, että se on jumalasta. Mutta koska se on jumalasta, tulee se
epäilemättä voittamaan ja valloittamaan maailman, niinkuin kaikki,
mitkä johtaa alkuperänsä tuosta ainoasta autuaaksitekevästä ja
tyhjentymättömästä armolähteestä, joka paistaa niin piruille kuin
vanhurskaille.

— Tuomas, varoitti äiti.

Tuomas oli taas mykkä niinkuin hiiri. Olikin aika jo, sillä vanhempien
herrojen vakavuus ei tällä kertaa jättänyt tilaa keveälle
leikinlaskulle.

Kunnallisneuvos oli Tuomaan puhuessa kohottanut kulmakarvojaan.
Lampaanpäässä oli hänen mielestään hyviäkin paikkoja eikä ollut
mahdotonta, että sokeakin kana voi joskus löytää terveen järjen jyvän.
Täytyi olla läsnä vain oikea mies onkimaan se esille tuosta vilisevästä
typeryyden virrasta.

— Myöskin valtio-aate, alotti hän hartaudella, oli kerran jumalasta.
Sentähden se myöskin on voittanut ja valloittanut maailman. Mutta
sittemmin on se omassa itsekkäässä yltiöpäisyydessään kieltänyt korkean
ja ylevän kotiperänsä. Siksi horjuvat nykyään kaikkien valtioiden
rakennukset. Niitä ei järkytä sosialismi eikä kapitalismi eikä
anarkismi, vaan yksinkertaisesti se vallaton, uskoton, harhaan mennyt
ja maailman-mattilainen vapaamielisyys, jota ne nykyään muka
kauniimmalla nimellä sanovat humaniteetiksi. Myöskin meidän
rauhallisille rannoillemme on tämä länsimaisen sivistyksen myrkky
nyttemmin tunkeutunut.

Kaikki mätä tuli ukko Paavon mielestä läntiseltä ilmansuunnalta.
Sieltähän olivat ensiksikin kotoisin hänen perivihollisensa sveessit ja
lipilaarit, sieltä olivat perustuslailliset maanpakolaiset palanneet ja
siellä oli myöskin sen mystillisen murhaajapuolueen tyyssija, jonka
salaperäisistä aselähetyksistä hän oli juuri äskettäinkin kuullut
kamalia asioita mainittavan. Jossakin samalla taivaanrannalla, mutta
vielä kauempana, olivat vielä ne n.s. Parisin lokaviemärit, jotka
tässä takavuosina olivat realistista kirjallisuutta y.m. aivan
päätä-viemaavaa löyhkää Suomenkin etäisille sydänmaille huokuneet.
Nykyään oli niiden valta, jumalan kiitos, jälleen murrettu ja uusi,
terve ja isänmaallinen henki oli jälleen ruvennut raittiisti
puhaltamaan pahimpienkin entisten lantakirjailijain teoksissa. Tietysti
ne eivät vieläkään täyttäneet kaikkea kunnallisneuvoksen
kansalliskirjallista mittapuuta, mutta kuitenkin oli niissä hänen
mielestään ilmeinen ja vilpitöntä tunnustusta ansaitseva edistys-askel
sekä yleensä muodon kristillis-siveelliseen siivouteen että erittäinkin
isänmaallis-ihanteelliseen sydämen hartauteen nähden tapahtunut.

Keskustelu teki nyt pienen partioretken korkeamman valtio-opin alalle.
Tuomas ilmaisi nimittäin totisen epäilyksensä siitä, että nykyaikainen
valtio ei antanut aina tarpeeksi turvaa kansalaisvapaudelle.

Protokollasihteeri ojensi häntä hyväntahtoisesti.

Koko tuo n.s. kansalaisvapaus oli hänen mielestään tyhjä mielikuva.
Sitä ei toisin sanoen ollut koskaan ollutkaan olemassa. Yksityinen
kansalainen oli, niin kauas kuin nykyaikaisen valtion juuret
ulottuivat, aina enemmän tahi vähemmän kuulunut valtiolle. Hänellä oli
valtioon nähden eräitä oikeuksia ja eräitä velvollisuuksia, mutta ei
vapautta. Hänellä oli esim. oikeus vaatia, että hän sai vapaasti puhua,
kirjoittaa, kokoontua ja lisääntyä. Että hänellä taas oli tämä oikeus
ainoastaan niin kauan kuin hän ei sillä vahingoittanut valtiota, se
lankesi luonnostaan niinkuin Manulle illallinen. Mikään hyvin
järjestetty valtio maailmassa ei nimittäin voinut sallia itseään
solvattavan. Se oli rangaistavaa. Juuri sitä varten oli kokoontumis- ja
painovapauslaki olemassa.

Yksityinen kansalainen voi protokollasihteerin mielestä monella
muullakin tapaa vahingoittaa valtiota. Hän voi esim. olla
periaatteellisesti myöntämättä, että jokainen verisolu hänessä kuului
valtiolle. Silloin hän epäilemättä periaatteellisesti varasti
valtiolta. Kaikkein hirvittävin ja roistomaisin rikos, mitä yksityinen
kansalainen voi valtiotaan kohtaan harjoittaa, oli itsemurha. Se oli
suorastaan ryöväys valtiolta. Jos sellaiset rikokset voittaisivat alaa,
josta kaikki pyhät meitä varjelkoot, kadottaisi valtio-aate ennen
pitkää kaiken maallisen merkityksensä. Tosin ei yksityinen kansalainen
ollut tilaisuudessa tavallisesti harjoittamaan sitä useammin kuin
kerran elämässään, mutta katsomatta ollenkaan tämän teon
periaatteelliseen konnamaisuuteen oli se protokollasihteerin mielestä
jo personallisesti niin tuiki röyhkeä ja raaka, että sen pelkkä
yrityskin olisi tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnassa kuritushuoneella,
kenties myöskin häpeällisellä kuolemalla rangaistava.

— Roomalainen valtio-aate, lausui hän, joka on kaikille kansoille ja
kaikille ajoille esimerkiksi kelpaava, ei kukkaansa kehitettynä
tuntenut mitään yksityisen kansalaisen vapautta. Yksityinen kansalainen
kuului kokonaan valtiolle. Hänellä oli oikeus tästä vastalahjaksi
vaatia, että valtio syötti, juotti, pesi ja vaatetti hänet. Sitäpaitsi
oli valtion velvollisuus hankkia hänelle huvituksia, tehdä teitä
hänelle, rakentaa taloja ja temppeleitä, vieläpä pitää huoli hänen
kuolemattomasta sielustaankin ja toimittaa se, ellei juuri kaikkein
korkeimmille kunniasijoille, niin kaikissa tapauksissa välttävään ja
laatuunkäypään asemaan myöskin haudan tuonpuolisessa maailmassa.

Samaan korkeaan päämäärään oli hänen mielestään myöskin aikamme
yhteiskunnallinen liike, oikein käsitettynä, pyrkimässä. Siksi oli sitä
jokaisen valistuneen ja aikaansa seuraavan valtion, vaikka tosin aluksi
varovasti, kannatettava. Yksilöt, jotka kuuluivat katoavaisuuden
maailmaan ja olivat pääasiallisesti vain ajallisia ilmiöitä, eivät
tosin sellaisinaan merkinneet mitään valtiolle, joka olemukseltaan oli
iankaikkinen. Mutta koska valtio samalla oli pakotettu elämään myöskin
ajassa, oli sen turhan tyytymättömyyden välttämiseksi myöskin omien
alamaistensa onnesta mahdollisimman isällistä ja monipuolista huolta
pidettävä.

Protokollasihteeri oli mennyt viime keväänä juomalakkoon, näyttääkseen
muille heikommille sieluille hyvän esimerkin, ja katsoi sentähden
uhranneensa viimeisenkin yksilöllisen vapautensa yhteisen isänmaan
alttarille. Siitä saakka hän oli myös ruvennut puhumaan eräänlaisella
jalolla, värähtelevällä ja epäitsekkäällä marttyyripaatoksella, jota
hän nytkin käytti ja joka aina teki syvän vaikutuksen kaikkiin
oikein-ajatteleviin kuulijoihin.

Salaneuvos oli ylimalkaan yhtä mieltä valistuneen vävynsä kanssa.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on syntynyt juuri siksi,
etteivät nykyaikaisen valtion virkamiehet ole kaikkialla täyttäneet
velvollisuuttaan. Siksi on havaittavissa laajalle levinnyt
tyytymättömyys kaikkien sivistyneiden kansojen pohjakerroksissa. He
eivät usein tiedä itsekään, mitä he positivisesti tahtovat, mutta
negativisesti tietävät he liiankin hyvin, että he eivät tahdo täyttää
niitä velvollisuuksia, mitä nykyaikainen valtio vaatii heiltä. Kysytään
sitten, mitkä ovat yksityisen kansalaisen velvollisuudet?

Vastauksen asemasta pyysi salaneuvos vain viitata muinais-egyptiläisiin
pyramideihin, joiden pystyttäminen oli vaatinut miljonia ihmishenkiä,
myrjadia kyyneleitä ja verenpisaroita, mutta jotka nyt kantavat
kaikille ajoille jaloa todistusta faraoiden hallituksen verrattomasta
voimasta ja kunniasta. Mitä merkitsivät tämän kivisen, vuosituhansien
takaa puhuvan kultuurimuodon rinnalla kaikki yksityisten kansalaisten
kärsimykset ja kyyneleet? Ei ollut kenenkään tarvis sääliä eikä surra
heitä. He olivat päinvastoin kadehdittavia, sillä he olivat kärsineet
ja kuolleet edestä isänmaansa.

— Valtiorakennus, jatkoi salaneuvos, itsekin ihastuneena onnistuneesen
vertaukseensa, on tehtävä lujaksi ja loistavaksi. Se on muurattava niin
kiinteäksi, ettei mikään yksilöllisen itsekkäisyyden kyykäärme pääse
sen raosta sisään luikertamaan, ja se on kohotettava niin korkeaksi,
ettei mikään personallisen pyyteen haaskalintu ylety sen räystäiden
ylevyyttä häpäisemään. Lausun tämän eritoten silmälläpitäen oman
kallisarvoisen syntymämaani valtiorakennusta. Kenties on aikamme
yhteiskunnallinen liike luotu juuri tekemään tämän suurtyön. Mutta sitä
ennen on yksityisten kansalaisten meidän maassamme opittava alttiiksi
antautumista ja uhrautumista. Heidän on otettava esimerkkiä siltä
jalolta ja yksinkertaiselta kansakunnalta, joka on Kufun, Kafran ja
Totmes-Ramseiden pyramidit pystyttänyt. Yhtä paljon kuin me nyt
rakastamme ja kunnioitamme niiden Spartan pyhien poikien muistoa, jotka
kaatuivat Thermopyleen vuori-ahtaissa, kalpeessa kamppaillen vastaan
päälleryntäävän vihollisen ylivoimaisia laumoja, yhtäpaljon tulevat
syntymättömät sukupolvet kerran siunaamaan niiden jalojen miesten ja
naisten kirkastettuja henki-olennoita, joille on suotu onni kantaa
niin sanoakseni savea ja tiiliä Suomen suurruhtinaskunnan tulevaan,
loistavaan, olkoonpa vaan vaikka sosialidemokraattiseen
valtiorakennukseen. On turha sääliä ja surkutella heitä.
He ovat täyttäneet vain velvollisuutensa, pyhimmän, mikä
yksityisellä kansalaisella tässä maailmassa on, taikka n.s.
kansalaisvelvollisuutensa.

Salaneuvos oli liikutettu. Tämä ei tapahtunut hänelle usein eikä
oikeastaan enää muulloin kuin joskus muistaessaan oman maanpakonsa
surullista ja sydäntäsärkevää aikakautta. Hän ei pitänyt omaa
vaatimatonta passivista vastarintaansa suinkaan minään suurtyönä, eipä
edes millään erinomaisemmalla tavalla isänmaan kiitollisuutta
ansaitsevana. Hän tunsi olevansa vain yksi noista tuhansista,
nimettömistä ja uhrautuvista isänmaan-ystävistä, joiden valjenneista
luista niin monen valtakunnan kalleimmat kansalliset muistomerkit
olivat kohotetut.

Protokollasihteeri pyyhki silmälasejaan. Samat muistot yhdistivät
heitä.

Kunnallisneuvos oli istunut kotvan äänetönnä, harkiten omaa
mieskohtaista suhdettaan siihen yhteiskunnalliseen liikkeesen, joka
niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen omalla maatilallaan. Nopeasti
hän oli kuitenkin mielessään tullut siihen rauhoittavaan tulokseen,
ettei siitä käytännössä ainakaan tälle kesälle enää mitään suurempaa
vauriota olisi. Keventynein mielin tunsi hän itsensä kykeneväksi
ottamaan osaa asian tietoperäisempäänkin tarkasteluun.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, on kristin-oppi elämään
sovitettuna. Mutta niinkuin usein lapsi nousee isäänsä vastaan ja muna
rupeaa kanaa neuvomaan, niin on myöskin Suomen sosialidemokraattinen
puolue, sen pahempi, ryhtynyt parjaamaan kirkkoa ja papistoa. Kuitenkin
on juuri kansankirkko ja evankelis-luterilainen seurakunta niin meillä
kuin muuallakin enemmän kuin mikään valmistanut jalansijaa heidän
tasa-arvoisuuden vaatimuksilleen.

Nyt ei Tuomas enää mitenkään voinut hillitä itseään.

— Aikamme yhteiskunnallinen liike, lausui hän, matkien varsin
sopimattomasti iso-isänsä hurskasta äänenpainoa, ei minunkaan
mielestäni suinkaan sodi vastaan valtion ja kirkon ijäisiä, pyhinä
pidettäviä periaatteita. Se päinvastoin täydentää niitä. Samoin kuin
pappi ja nimismies meidän maaseudullamme nykyään toimivat rinnakkain
kansallisen viljelyksemme siunauksellisina etuvartioina, samoin tulevat
vastaisuuden sosialidemokraattisessa valtiossa viihtymään veljellisesti
vierekkäin maallinen ja taivaallinen oikeus, molemmat yksinvaltiaan
työpehtorin personassa edustettuina. Silti ei tämä suinkaan tee
tarpeettomiksi pappeja eikä nimismiehiä. Ne tarvitaan kyllä kaikki
kolmekin valtion ja valtiokirkon horjuvaa auktoriteettia tukemaan.

Koska kaikki hyvät asiat olivat kolmi-yhteiset, kuten
evankelis-luterisen uskontunnustuksemme jumalalliset personatkin,
ei hän puolestaan tahtonut asettaa epäilyksen alaiseksi, ettei
yllä-esitetylle kolmijaolle rakennettu valtiolaitos vastaisi myöskin
n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen kaikkia kohtuullisia vaatimuksia.

Naiset eivät ylipäänsä ottaneet osaa keskusteluun. Nyt katsoi Anna
kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa, että aikamme yhteiskunnallinen
liike epäilemättä tulisi poistamaan sodat maailmasta.

— Ja niiden mukana sotaisen kunnon, valitti Aline.

Hän ei suinkaan ollut vähemmän vilpitön ikuisen rauhan ystävä kuin
nuorin sisarensa, mutta hän oli viime talvena eräissä tanssiaisissa
Uusmaalaisen osakunnan talolla tutustunut muutamaan lakkautuspalkkaa
nauttivaan, kiveräviiksiseen luutnanttiin, nimeltä Måns Müller, joka
sittemminkin oli osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa hänen
kaunista ja kaihomielistä leskeyttään kohtaan. Siitä saakka katsoi
Aline ikäänkuin viralliseksi velvollisuudekseen olla solidarinen
sotilassäädyn kanssa.

— Sosialismi, lohdutti Tuomas, ei suinkaan tule hävittämään sotia,
vielä vähemmän seisovia armeijoja. Se tulee muuttamaan ne vaan
kansanmiliisiksi taikka n.s. punakaarteiksi, joiden uljaasta ja
rohkeasta mielenlaadusta meillä omassa maassamme lienee jo kyllin
sitovia todistuksia.

Protokollasihteeri huomautti arvokkaasti, että ero entisen feodalisen
valtion ja nykyisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä oli
juuri sotaisen kunnon saattaminen etuoikeutetulta aatelissäädyltä
kansan kaikkien asekelpoisten nuorukaisten yhteisomaisuudeksi. Hänkään
ei lainkaan ollut mikään seisovien armeijojen ihailija. Hänen
mielestään oli valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä esim.
meidän maassamme parhaiten turvattavissa vapaaehtoisilla
kansalaisjärjestöillä. Siten oli kaikkialla meidän maassamme, tuhanten
vetten partaalla ja läpipääsemättömimmissä viidakoissa, ylenevä uljas,
rohkea ja sotakuntoinen heimo, jota ei mikään ulkomainen vihollinen
maailmassa uskaltaisi hätyyttää.

— Sotakunto, lausui hän jalolla, värähtävällä vatsapaatoksellaan,
on jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa myös kaiken
todellisen rauhankunnon oikea pohja ja perustus. Tulevaisuuden
sosialidemokraattinen valtio-ihanne, jota minä puolestani en pidä
mahdottomana, on ottava nämä molemmat kunnot palvelukseensa. Minun ei
tarvinne huomauttaa, mikä arvaamaton etu tästä tulee olemaan juuri
kysymyksessä olevalle valtio-ihanteelle.

— Siitä on kaikesta päättäen muodostuva hyvin sotainen valtio-ihanne,
ivasi Tuomas. Yksityiset kansalaiset, niin miehet kuin naisetkin,
tulevat kaikki jalossa kilvoittelussa rakentamaan tämän uuden
Jerusalemin muureja, toisessa kädessä miekka, toisessa muurauslasta.
Mutta jokaisessa Pyhässä kaupungissa pitää, ollakseen oikein pyhä, olla
myöskin Pyhä hauta. Jokainen kansa voi sellaisen vähällä vaivalla
itselleen kustantaa. Yksi voi haudata siihen faraonsa, toinen faraon
kissan. Minä puolestani ehdotan, että me hautaamme sinne yksilön
vapauden.

Kukaan ei katsonut hänen sanojensa enää edes mitään ojentamista
ansaitsevan.

Kahvi oli juotu ja kukin ottanut jälleen paikkansa nurmipenkereellä.
Herrat olivat sytyttäneet sikaarinsa. Professori Meyer siirtyi takaisin
maalaustelineittensä taa. Ainoa juomaton kahvikuppi oli enää vanhan
presidentin, joka edellisen aikana ei ollut katsettaan edes kertaakaan
sakkilaudasta kohottanut. Aline luki, Maria Antoinette teki käsityötä.
Anna oli jälleen löytänyt kesäisen mielikuvituksensa, erään suuren
muurahaiskeon, jonka läheisyyteen hän oli istahtanut harjoittaakseen
julmia ja sydämettömiä tutkimuksia sen kaikkien kansalaisten työlle
perustetusta, terveestä ja yksinkertaisesta yhteiskunta-elämästä.




7.


Tuli puhe huomisen päivän ohjelmasta. Tuomas ehdotteli huviretkeä
saareen, Aline taas, että heti eineen syötyä lähdettäisiin kaikki
yhdessä marjoja poimimaan. Jälkimmäinen ajatus sai yleistä kannatusta
osakseen.

— Jaa, ei minun sovi, sanoi ukko Paavo.

— Miksei sovi? kysyttiin.

— Minulla on huomenna rippikirkko.

Tuomaan silmät välähtivät veitikkamaisesti.

— Eikö iso-isä pelkää syövänsä ja juovansa päälleen kuolemaa? kysyi hän
hyvin huolestuneella äänenpainolla.

— Häh?

— Ettei pitäisi riskeerata niin vanhan miehen. Kuka tietää, ei satu
sielu olemaan oikeassa tämmingissä.

— Haista hapan!

Kunnallisneuvos nauraa pähäytti lyhyttä, kyynillistä
vanhanmiehen-nauruaan. Hän oli tuntenut itsensä viime aikoina hiukan
raihnaiseksi ja syventynyt sentähden entistä enemmän sielunsa autuutta
ajattelemaan. Kuitenkaan hän ei silti laiminlyönyt maallisempiakaan
meininkejään. Niinpä hän oli esim. tänään aamupäivällä tehnyt
testamenttinsa, jossa hän oli juhlallisesti luvannut Vitikkalan talon
täysineen päivineen vanhimmalle pojalleen protokollasihteerille. Toinen
poika, Jussi-niminen, joka oli pappina Itä-Pohjanmaalla, oli hyvitetty
vastaavalla rahamäärällä, joka ukko Paavon viisaan ja toimeliaan
huoneenhallituksen kautta oli vähin erin karttunut Kansallis-Pankin
helsinkiläiseen pääkortteeriin.

Talonsa toimitettuaan tunsi vanha kunnallisneuvos itsensä tänään
ylimalkaan tavallista reippaammaksi ja iloisemmaksi. Hän oli ikäänkuin
palannut takaisin niiltä taivaallisilta torpanmailtaan, joilla hänen
aatoksensa oli viime aikoina liiaksikin askarrellut, ja tarrautui
jälleen kaksin käsin sen maan kamaraan, jolla hän niin hyvin viihtyi ja
josta hän ei suinkaan aikonut vielä vallan ensi hädässä erotakaan.
Testamentin teko oli nyt hänelle enää vain muodollinen toimitus, jonka
hän tosin oli päättänyt Herran pyhällä ehtoollisella vahvistaa, kuten
hän vahvisti kaikki muutkin tärkeämmät maalliset tekonsa, m.m.
poliittiset, mutta jonka silti ei suinkaan tarvinnut hänen puoleltaan
sisältää mitään ennen-aikaista autuaaksi tulemista. Päinvastoin oli hän
päättänyt elää vielä kauan eikä tuntenut ketterissä kantapäissään vielä
vähintäkään halua astua ajasta iankaikkisuuteen.

Hän esitti sentähden jotenkin pakanallisella hilpeydellä, joka oli ukko
Paavon pahin perisynti, mielipiteensä Herran armopöydästä.

— No, minä häntä olen syönyt ja juonut jo kohta puolen vuosisataa,
lausui hän, niin enpähän ole kuollut kertaakaan. Parempana ihmisenä
minä aina olen palannut sieltä.

Jos joku muu esim. Tuomas olisi lausunut nämä kerettiläiset sanat,
olisi ukko Paavo ja hänen mukanaan epäilemättä muukin seura heti
julistanut sen kaiken pyhän herjaamiseksi. Mutta nyt lausui hän ne itse
eikä kenelläkään ollut asian johdosta mitään muistuttamista. Muuten
kohdeltiinkin häntä tänään, jo tuon testamentin takia, tavallista
suuremmalla kunnioituksella.

Tuomas yksin nauroi kohti kurkkuaan. Mutta hänen erikois-ominaisuutensa
oli juuri nauraa mitä sopimattomimmilla hetkillä ja mitä
juhlallisimmissa tilaisuuksissa. Siksi ei hänen taitamaton iloisuutensa
tälläkään kertaa mitään enempää huomiota herättänyt.

— Ehtoollispakko olisi kuitenkin poistettava, lausui protokollasihteeri
varovaisesti.

— Ja kirkko erotettava valtiosta, lisäsi salaneuvos.

Hänkään ei ollut vieras uskonnollisille kysymyksille, vaikka hänen
parhaalla tahdollaankaan ei ollut onnistunut löytää lohdutusta Suomen
evankelis-luterisen kirkon helmasta eikä Herran pyhän seurakunnan
yhteydestä. Hän oli sentähden tyydyttänyt ijäisen ikävöimisensä tarpeet
Svedenborgilla, spiritismillä ja okkultismilla, joita hän oli käynyt
tutkimassa Englannissa saakka, tunsi personallisesti useimmat ajan
mainehikkaimmista medioista ja oli heidän avullaan onnistunut kerran
tapaamaan oman rakastetun vaimo-vainajansa, joka oli ilmoittanut
olevansa jo puoleksi kirkastettu. Ukko Paavon mielestä hän oli
varoittava esimerkki siitä taikauskosta, mihin joutuu inhimillinen
järki, jos se hylkää uskon ainoan vankan ja todellisen kallion ja
lähtee omien voimiensa myrskyisälle merelle rimpuilemaan.

— Kyllähän se pappien palkkauksen kannalta hyvä olisi, myönnytteli ukko
Paavo. Kovin käypi kalliiksi tämänkin seurakunnan sielunhoito. Mutta
toisakseen, eivät ne rahat silti ole kankkusen kaivoon heitettyjä.
Tosin on Herran sana meille kyllin selkeä ja syvä raamatussa, jota ei
mikään papin saarna voi parantaa, ja luulisinpa minä puolestani samoin
kuin muutkin varakkaammat talolliset tulevani toimeen pelkällä
kappalaisellakin, ilman kirkkoherraa, joka on paha perustuslaillinen.
Mutta noita itsellisiä, mäkitupalaisia, torppareita ja piikaletukoita,
niitä ei pirukaan voisi pitää kurissa ilman kahta pappia. Näkyypä siinä
olevan täysin tekemistä itse kolmi-yhteiselle jumalallekin, joka
kuitenkin on sekä kaikkiviisas että kaikkivaltias.

— Täytyy saarnata enempi helvettiä, pisti Tuomas. Nykyaikaiset
sielunpaimenet ovat käyneet liian lauhkeiksi ja lammasnahkaisiksi.
Tulinen järvi ei pelota enää ketään, tuskin edes varakkaampia
talollisia, ja samalla on myöskin Abrahamin helma kadottanut kaiken
houkuttelevan merkityksensä. Nykyaikaiset teologit puhuvat vain
uskosta, rakkaudesta ja lunastuksesta. Pitäisi puhua enemmän vanhan
testamentin liitosta, Jehovasta ja Faraon vaunuista, Sinain vuoresta ja
Punaisesta merestä. Jos tällaista tapainturmelusta saa jatkua,
järkkyvät kaikki isiltäperityn yhteiskunnan perustukset, köyhälistö
rupeaa palvelemaan Mammonaa ja koko kolminaisuus jää rikasten miesten
ainoaksi yksityisomaisuudeksi!

Kunnallisneuvos kiinnitti häneen tuiki merkillisen katseen
kuusennaavaisten kulmakarvojensa alta.

— Ei sinun tarvitse tulla minulle isiesi uskon pää-artikkeleita
tikuteeraamaan, lausui hän kuivasti. Ja mitä taas rikkaisiin miehiin
tulee, on heillä tässä matoisessa maailmassa jo niin paljon huolta ja
murhetta, että jos heidän kuolemansa jälkeen vielä täytyy mennä hyvässä
lykyssä neulansilmän läpi, niin ei, eipä piessa ollen, pitäisi heidän
kohtalonsa olla kenellekään juuri kadehdittava.

Tämä raamatun paikka oli ukko Paavoa aina syvästi huolettanut. Hänen
ainoa lohdutuksensa oli, ettei se kuitenkaan mahtanut olla niin aivan
puustavillisesti ymmärrettävä.

Protokollasihteeri, joka ylipäänsä vältti kaikkea metafysiikkaa,
huomautti ohimennen, että ennen oli olemassa myöskin
kirkonkäynti-pakko. Vanha Ruotsin laki ei ymmärtänyt leikkiä ollenkaan
sellaisen suhteen, joka jumalanpalveluksen aikana matkusti Herran
temppelin ohi sinne sisälle poikkeamatta. Rangaistiinpa vielä
jalkapuulla jokainen, joka ennen aamukirkkoa oli polttanut piipullisen
tupakkaa.

— Ne pitäisi saada jälleen voimaan nuo määräykset, kannatti vilkkaasti
kunnallisneuvos. Minulla oli tässä viime talvena kunnia puhella
arkkipiispan kanssa, joka hänkin valitti, että kirkkokuri on
arveluttavasti löyhtynyt meidän aikoinamme.

— Mutta jos ei tee mieli kirkkoon? kuului Anna muurahaiskekonsa luota
viattomasti virkahtavan.

Tämä oli loukkaus neljännen käskyn pyhyyttä vastaan.

— Anna, kuinka sinä puhut? lausui salaneuvos ankarasti.

Hän ei itse suinkaan ollut mikään ankaran kirkkokurin mies, tuskinpa
edes kotikurinkaan, mutta hän ei sallinut lastensa puhuvan
kevytmielisesti ijäisyyden asioista, varsinkaan vanhempien ihmisten
läsnäollessa.

Anna painoi päänsä katuvaisena alas. Mutta samalla päästi hän pidätetyn
huudahduksen. Joku tavallista äkäisempi keon asukas oli toimeenpannut
hänen suhteensa sukukoston ja purrut häntä jonnekin, jota hän ei
ruvennut lähemmin määrittelemään. Hän hävisi niinkuin hirvi tiheimpään
viidakkoon.

— Vanhurskas taivas rankaisi häntä, nauroi Tuomas.

Salaneuvos murisi jotakin huonosta kasvatuksesta.

— Anna tarkoitti tietysti, ettei ihmisellä aina voi olla hengellistä
kutsumusta kirkkoon, riensi Tuomaan äiti vakavasti välittämään. Ja mitä
taas Tuomaan puheisiin tulee, katuu hän niitä kyllä itsekin, kun tulee
vanhemmaksi.

— Kutsumusta! jankkasi ukko Paavo itsepintaisesti. Herra kutsuu meitä
kaikkia. Tätä kutsua on toteltava ja jätettävä vaalinvalta hänelle,
joka kyllä taitaa nisunsa ohdakkeista erottaa.

Kirkonmenon lohduttava ja virkistävä vaikutus ei hänen mielestään
suinkaan aina riippunut ihmisen sisällisestä sieluntilasta. Se asui
Herran temppelissä itsessään, aivan niinkuin Hänen armonsa asui
viinissä ja öylätissä.

— Minua rupee kirkossa aina niin haukotuttamaan, lausui Aline, lyöden
samalla kiinni ranskalaisen romaaninsa. Melkein samoin kuin
pitkäveteistä kirjaa lukiessa.

— Aline, lausui salaneuvos nuhtelevaisesti, sinä et ole lapsi enää.
Sinun pitäisi olla esimerkiksi nuoremmalle sisarellesi.

— Hän nyt välittäisi minun esimerkistäni!

Mutta ukko Paavo meni vapaamielisessä suvaitsevaisuudessaan niinkin
pitkälle, että hän rupesi pakanallista kaunotarta puolustamaan.

— Haukotteleminen ei olekaan synti, lausui hän, varsinkin jos oikein
sydämensä pohjasta haukottelee. Eipä edes pieni terveellinen
nukahtaminen ole välistä poissa paikaltaan, tapahtuipa se sitten vaikka
itse Herran pyhässä temppelissä. Se on sitäpaitsi vanha kansallinen
tapa ja jo sellaisena kunniassa pidettävä. Lepopäivän jumalalle saattaa
se olla aivan yhtä otollista kuin koskaan palavin valvominen, joka
kuitenkin on aina perisynniltä ja ihmisen oman sydämen pahoilta
aivoituksilta ahdistettu. Sitä vastoin voi juuri usein olla hengellistä
ylpeyttä ja saatanan niskakarvojen nostamista tuo nykyaikainen puhe
kutsumuksesta ja kutsumuksesta. Asetetaan Herran armolahjat niin
korkealle, ettei niihin tavallinen vaivainen syntinen enää ylety
kurottamaankaan. Hipristellään muka Kristuksen ruumista ja vertakin
eikä enää muuta kuin hiukkasen kalkin laidassa huultensa päitä
kostutetaan. Minä häntä olen aina ottaa hivauttanut täyden kulauksen.

Kunnallisneuvos esitti vielä kotvan yhtä rehevästi sitä leveää ja
tuttavallista kantaa, jolle hän puolestaan oli suhteensa
iankaikkisuuden Herraan asettanut. Tuomaan äiti tyytyi vain hiljaisesti
huomauttamaan, että nykyinen kirkollinen järjestys oli mitä suurimmassa
määrin omiaan kasvattamaan nimikristityitä.

Ukko Paavo veti pitkän sauhun sikaaristaan.

— Tapani ei ole juuri antautua väittelyyn naisten kanssa, lausui hän
hieman rykästellen, mutta sen verran voin minä arvoisalle miniälleni
ilmoittaa, että viskin on annettu Herralle eikä ihmisen ole asia mennä
tekemään tuomioita hänen pyhän seurakuntansa jäsenten keskuudessa.
Kaikki on annettava kasvaa elon-aikaan saakka.

— Kaikissa tapauksissa olisi saatava kunnollinen eriuskolais-laki
aikaan, huomautti salaneuvos.

— Sitäpaitsi on nykyinen siviili-avioliiton muoto kerrassaan skandaali
sivistyneelle yhteiskunnalle, lisäsi päättävästi protokollasihteeri.

Tämä oli ukko Paavolle tulta tappuroihin.

— Ja sen minä sanon, kivahti hän, että joka ei kristillisen
evankelis-luterisen kirkon helmassa viihdy, ei se sitten viihdy muualla
kuin koirankuontolaisten maassa ja hottentottien seurakunnassa.
Niinkuin tässä olisi mikä hätä elää! Jumalan sana on selkeä meidän
edessämme ja Augsburgin uskontunnustus takaa meille totuuden tien niin
täydellisenä kuin pimitetty ihmisjärki ylipäänsä voi sen ymmärtää.
Hullu merta etemmäksi kalaan menee. Tuollaiset puheet eivät ole muuta
kuin aikamme löyhtyneen siveyskäsityksen ja vallalle päässeiden
intohimojen ilmauksia, jotka sen pahempi ovat saavuttaneet jalansijaa
myöskin kasvavan nuorison keskuudessa. Minä olen kyllä ollut nuori
minäkin ja väitän tajuavani nuorisoa. Nuorten mieli tekee aina asettaa
oma tahtonsa jumalan tahdon edelle ja elää lihan eikä hengen mukaan.
Mutta on suuri ero entisen ja nykyisen nuorison välillä. Tehtiin sitä
syntiä ennenkin, jumala paratkoon, tehtiin minunkin nuoruuteni päivinä,
mutta tiedettiin sitä sentään huutia ja kaduttiin. Nykyinen nuoriso
taas ei kadu ollenkaan. Se ei ole enää elämää jumalassa, vaan isässä
perkeleessä.

Saman paatuneen katsantokannan hedelmiä olivat hänen mielestään kaikki
nuo nykyaikaiset parannus-ehdotukset, joilla tahdottiin tärvellä meidän
vanha hyvä kirkkojärjestyksemme. Ensin muka eriuskolais-laki, sitten
sivili-avioliitto, sitten porttous, sitten lapset valtion ja kunnan
elätettäviksi! Epäilemättä olisi se miellyttävää asianomaiselle
synninorjalle, olisi varmaan "hilivetin hipleätä", mutta kysytään,
olisiko se jumalan tahdon mukaista? Kyllä siitä meidän rakkaassa
isänmaassamme juupelijuhla tulisi, tulisipa peto vie oikein hollolan
polska ja Turkin musiikki, jota menoa kaikki kunnialliset ja
oikein-ajattelevat kansalaiset saisivat vain korvat lupalla aidan takaa
assistierata.

— Jaa, miksei, jatkoi hän tuohtuneena, en minäkään tahdo kristillisen
seurakunnan ja pyhäin ihmisten yhteydessä kaikkia varkaita ja
huorintekijöitä pidättää. Menkööt vaan ravitsemaan itseään tämän
maailman ravalla, niinkuin kerran tuhlaajapoika, koettakoot syödä
sikojen kanssa, niin tottapahan tulevat tuntemaan kitalaessaan, miltä
maistuu maamiehen kulta. Onpa moni kyllä aikoinaan palajava Isän
huoneesen, onpa palajava totisesti häntä koipien välissä, vaikka minä
puolestani en olisi taipuvainen mokomien tähden edes syöttöporsastani
teurastamaan. En, vaikka syntini veriruskeiksi tulisivat!

Vanha presidentti oli kaikkien ihmeeksi kohottanut silmänsä
sakkilaudasta, seuraten kunnallisneuvoksen yhä kiihtyvää esitystä
ilmeisellä mielenkiinnolla.

— Rauhan evankeliumin julistajat, lausui hän lempeästi hymyillen, ovat
aina personallisesti niin sotaisia. He puhuvat myöskin niin kovin
mielellään verestä, ruumiista ja teurastuksesta. Tarkemmin asiaa
ajatellen on se kuitenkin varsin luonnollista. Se johtuu vain
kristin-uskon dualistisesta maailmankatsomuksesta. Elämä sellaisenaan,
lähinnä tietysti elävä ihmis-olento, on jo kauhistus kaikelle
tosikristilliselle mielenlaadulle. Heidän sormiaan rupeaa heti
syyhymään, missä he näkevät lihan ja hengen sopusointuisesti viihtyvän
keskenään. Koska ne kerran heidän oppinsa mukaan ovat kaksi
täydellisesti eri asiaa, niin mikä on sen luonnollisempaa kuin että ne
erotetaan satunnaisesta yhteydestään. Kaula poikki! Ilmankos ei minkään
muun uskonnon nimessä olekaan niin monta henkiruumiillista olentoa
teurastettu.

Hän oli itse vanha järkeilijä ja jumalankieltäjä, jonka kirjahyllyillä
18:n vuosisadan ranskalaiset valistusfilosofit ja encyklopedistit
viihtyivät veljellisessä sovinnossa Revue des deux Mondes'in koottujen
vuosikertain kanssa. Hän ei ylipäänsä enää seurannut nykyisen ajan
aatteellisia virtauksia, eipä ollut edes huvitettu poliittisista
päiväntapahtumista, mutta kirkolliset kysymykset, erittäinkin
Waldeck-Rousseaun, Combes'in ja Clémenceaun Ranskan kaunis taistelu
katoolisia kongregatsionejaan vastaan, olivat vielä viime vuosinakin
saaneet vanhan ratsionalistin veren nuoruuden tulta hehkumaan.
Mielihyvällä hän oli kuullut, että myöskin Suomen nousevan nuorison
keskuudessa samat ylevät päämäärät olivat herättäneet vilkasta
vastakaikua.

Hänen tapansa ottaa osaa keskusteluun, joka tapahtui hyvin harvoin, oli
hiukan omituinen. Jostakin yksityisestä sanasta sai hän aiheen esittää
omia kiteytyneitä mietelmiään, jotka aina kävivät samaan suuntaan ja
joiden loppuponsi oli tunnettu kaikille läsnäolijoille. Hän puhui
vähemmin muille, enemmän itselleen, tuntien silloin tällöin halun julki
lausua ne vuosisataiset ihmiskunnan ihanteet, jotka hän oli
varhaisimmassa nuoruudessaan omaksunut ja joille hän oli ollut halki
pitkän elämänsä järkähtämättömästi uskollinen. Kaikissa tapauksissa oli
ukko Paavo saanut uuden vastustajan, jonka kanssa ei suinkaan ollut
leikkimistä.

— Kristin-usko, huomautti hän lyhyesti, on kaksiteräinen miekka: kaikki
riippuu siitä, kuinka sitä käytetään.

Mutta vanha presidentti ei antanut itseään niin vähällä kuitata.

— Minä myönnän, lausui hän tarmokkaasti, että paraskin asia, kuten
esim. jalo viini taikka Ranskan suuri vallankumous voi raa'an rahvaan
käsissä tulla hirveästi väärin käytetyksi. Mutta kysymyksen-alaiseksi
jää, onko kristin-usko jalo viini taikka suuri vallankumous.

Hän puolestaan pyysi epäillä sitä. Kristin-usko oli käynyt läpi
maailman niinkuin murhan-enkeli, risti oli alkanut aina siitä, mihin
miekka oli lopettanut, pappi oli siunannut ruumiit ja korjannut sielut.
Joskus oli pappi käynyt myöskin sotajoukon edellä. Mutta silloin oli
hänen jäljestään aina saapunut se, joka teki lihaa.

— Ihmisjärki on pimitetty, sanovat kristityt. Ainoastaan sydämessään
voivat he tuta jumalan. Näin ovat he korottaneet sydämen, joka on
ihmisen alempi, itsetiedoton osa, yläpuolelle järjen itsetietoista
toimintaa. Siinä juuri on ovi, joka vie pimeyteen, julmuuteen ja
barbariaan. Sillä ihmissydän ei ole mikään mallikelpoinen esine. Se on
päinvastoin hyvin apokryfinen auktoriteetti, joka seuraa villien
vaistojen ja menneiden kehityskausien usein sangen omituisia
siveyslakeja. Jos ihmiskunta yleensä on parannettavissa, voi se
tapahtua ainoastaan järjen vähittäisen valistamisen avulla; sillä
hyvät, oikeat ja kirkkaat ajatukset ovat omiaan tuomaan mukanaan hyviä,
oikeita ja kirkkaita tekojakin.

Tuomas loi kadehtivan katseen valkopartaiseen presidenttiin. Jospa
hänellä itsellään olisi ollut tuo järkähtämätön usko inhimillisen
järjen valoisaan ylemmyyteen!

— Ihmisjärki, huomautti ukko Paavo, teki vararikon Ranskan
vallankumouksessa.

Silloin nousi vanha presidentti. Hän oli jälleen niinkuin haamu
vuosisatojen takaa, kookas ja kunnioitusta herättävä, lumivalkeiden
hapsiensa seppelöimä. Ukko Paavon sanat olivat sattuneet hänen
sydämensä arimpaan. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Ranskan
vallankumoukselle, että se oli vetänyt lokaan ja vereen oman ylevän
alkuperänsä.

— Järki, lausui hän juhlallisesti, Voltairen, Diderot'n ja Dalembertin
järki julistettuna valtiouskonnoksi! Ylhäinen järki, joka on juuri
vastakkainen kaikelle hämäräperäiselle, jolle onneksi ei voida mitään
uskontoja perustaa! Tuo majesteetillinen järki, joka kulkee huipulta
huipulle, usein poljettuna, aina vainottuna, ei koskaan kukistettuna,
voitosta voittoon, aina eteenpäin, aina ylöspäin, kohti uusia taivaita
ja auringoita. Tuo pieni, kallisarvoinen koru, taottu tuhansista
epäselvistä tunteista ja mielikuvista, kummitustaruista ja
kuolemankauhistuksista, kiteytynyt ankaran painon alla, säteilevä
omalla valollaan, pilkkopimeässä yössä ja ahdistuksessa. Mitä osasi
roskaväki sillä tehdä? Ainoastaan julistaa sen — valtio-uskonnoksi!

Mutta niin oli hänen mielestään aina roskaväen laita. Anna sille päärly
ja se sanoo: "Tämä on hyvä nauriin siemeneksi." Anna sille vapaus ja se
sanoo: "Tällä on erinomainen sortaa muita." Lahjoita sille ihmis-ajatus
ja se tekee siitä — giljotinin!

Roskaväki tarvitsee jumalia, roskaväki viihtyy vain puolihämärässä.
Napoleon Bonaparte tunsi roskaväkensä. Valistusfilosofia oli avannut
hänelle maailman ja hän teki siitä — teurastuslavan.

Hän oli kiihtynyt ja häntä rupesi ryvittämään. Hän vei nenäliinan
suulleen ja kun hän otti sen takaisin, näkyi siinä pieni punainen
täplä. Hän sylki verta. Kukaan ei huomannut sitä.

Salaneuvos, joka oli spiritisti, ei voinut hyväksyä järjen
ylenmääräistä ylistämistä.

— Veljeni Kaarle Juhana, sanoi hän, ei ole sopiva mies puhumaan muiden
uskonnoista. Kuinka voisikaan hän omalla järjellään tuomita tunteiden
totuuksia? Se on sama kuin joku tahtoisi mitata kuutioita hehtaareilla
taikka punnita peltoa kilogrammeilla. Toisin sanoen: nonsens!
Sitäpaitsi vie pelkkä järki ihmisen raakaan materialismiin.

Kenties ensimmäisen kerran elämässään katsoi ukko Paavo voivansa
täydellisesti kannattaa salaneuvosta periaatteellisessa keskustelussa.
Hän nyökäytti päätään hyväksyväisesti.

— Veljeni Konrad Napoleon, lausui vanha presidentti hymyillen, puhelee
henkien kanssa. Hän tahtoo myöskin materialiseerata henget eräiden
materia-ilmiöiden avulla, joita hän nimittää medioksi. Kysytään, onko
hän sopiva mies puhumaan muiden materialismista?

Oltiin jo valmiit kotiin lähtemään. Samassa kuului yleinen ihastuksen
sorina. Vitikkalan päällä näkyi kaunis päivänkaari, jonka toinen sakara
meni suoraan keskelle Poutajärveä, mutta toinen hävisi korkealle puiden
latvain taa. Professori Meyerin mielestä kuvasi se meille mitä
hurmaavimmalla tavalla kauneuden ijäistä valtakuntaa, joka yksin voi
kutoa sillan maasta taivaasen sekä yhdistää äärellisen ja äärettömän
elämän sovittamattomat vastakohdat.

— Vesikaari, lausui ukko Paavo vakuuttavasti, on Herran liiton merkki.
Toivon kuitenkin, että he ovat saaneet heinät korjuusen.




8.


Seuraavana päivänä lähtivät kaikki muut kirkolle, paitsi vanha
presidentti, joka oli tuntenut itsensä hiukan pahoin voivaksi ja
sentähden mieluummin pysyi huoneessaan. Kunnallisneuvos kävi ripillä
naimattoman sisarensa Karolinan kanssa, joka oli melkein yhtä vanha
kuin hänkin ja joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti emännän virkaa
Vitikkalassa. Salaneuvos ja protokollasihteeri, joita Anna ja Maria
Antoinette seurasivat, keskustelivat sakastissa vanhan ystävänsä
kirkkoherran kanssa. Tuomas ja Aline taas kävelivät kirkon-ajan
viheriöitsevällä, linnunlauluisella hautausmaalla, herättäen iloisella
pajatuksellaan julkista pahennusta koko ulkopuolelle jääneessä
kirkkokansassa.

Päivällinen syötiin vakavan mielialan vallitessa. Illaksi oli koko suku
kutsuttu koolle kunnallisneuvoksen tilavaan, soikeaan päätykamariin,
sillä hän tahtoi nyt jo tehdä tiettäväksi, mitä hän eilen oli
lakimiehen läsnäollessa määrännyt ajallisen omaisuutensa vastaisesta
kohtalosta.

Hän luki testamenttinsa juhlallisen äänettömyyden vallitessa ja kysyi,
olisiko jollakin läsnäolijoista sen johdosta jotakin muistutettavaa.
Tietysti ei ollut kenelläkään. Ukko Paavo huomautti kysyvänsä sitä sen
vuoksi, että hän ei tahtonut muistoaan kerran käräjänkäynneillä ja
perintöriidoilla pilattavan. Seurasi jälleen pitkä, kiusallinen
vaitiolo.

Tuomaalla oli kyllin aikaa katsella ympärilleen. Hän tunsi hyvin tämän
huoneen, hän oli viettänyt kaikki koulukesänsä Vitikkalassa, joskaan
hän ei lapsena ollut iso-isänsä traditsionellista tyyssijaa milloinkaan
ilman suurta sydämen pamppailua lähestynyt. Kaikki tässä huoneessa oli
tuiki tukevaa ja kansallista. Kirjoituspöytä kartanonpuoleisen ikkunan
ääressä, sen takana korkeakarminen ruuvituoli, peräseinän pitkä
nahkasohva, takanurkan petsattu piironki ja kahden-istuttava,
keltaiseksi maalattu keinutuoli, — kaikki oli omiaan herättämään hänessä
vaistomaista kunnioitusta. Piirongin päällä oli vanhan vaskihakaisen
raamatun paikka. Taideteoksia ei muuta kuin mikä oli välttämätöntä,
nimittäin parin suuren vainajan kipsiset rintakuvat.

Se, mikä ukko Paavon huoneessa kuitenkin aivan erityisesti oli aina
Tuomaan huomiota kiinnittänyt, oli korkea, katosta lattiaan ulottuva
kirjakaappi, kirjoituspöydän ja oven välissä. Usein hän oli
poikavuosinaan harjoittanut sen sisällykseen nähden seikkaperäisiä
tutkimuksia. Se oli täynnä Kansanvalistusseuran kirjasia ja Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten
elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista
kansanrunoutta. Ei puuttunut myöskään uudempaa kotimaista
kaunokirjallisuutta, ei Juhani Ahon Panua eikä J.H. Erkon Ainoa, ei
Pietari Päivärinnan Tintta-Jaakkoa tahi Aleksis Kiven Valittuja
teoksia. Klassillista käännöskirjallisuutta edustivat Paavo Cajanderin
Shakespeare-suomennokset korukansissaan, Walter Scottin Perthin
kaupungin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Luonnollisesti myöskin
Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat. Lisäksi eräitä
maanviljelys-oppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt,
Nordenskiöldin Vegan-matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia.
Muuten täyttivät ajantiedollisen lukemisen tarpeen Weberin Yleinen
ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ja Nuijasota.
Joku Agathon Meurmanin valtiollinen lentokirja ja pari postillaa
täydensivät luettelon.

Ei täälläkään mitään turhanpäiväisen ja helppohintaisen yksilöllisyyden
tavoittelua. Kaikki vaan sellaista, mistä mielipiteet eivät olleet
jakautuneet ja mikä oli saavuttanut koko kansan kunnioittavan
tunnustuksen.

— Hm, ajatteli Tuomas hymähtäen, siihenhän se taitaa lopulleen
sisältyäkin se meidän n.s. kansalliskirjallisuutemme.

Kerran kun Tuomas joku vuosi sitten juuri oli ollut kyykkysillään
kirjakaapin edessä, oli ukko Paavo äkkiarvaamatta astunut sisälle.

— Taidat taas penkoa siellä minun sivistystäni? oli hän äreästi
murahtanut.

— Omaani minä tässä vaan mieleeni muistuttelen.

— Antaapa olla hypistelemättä! Ei se olekaan siellä fariseuksia ja
kirjan-oppineita varten.

Mutta nyt toi Karolina sisälle viiniä, joka hiukan helpoitti rasitettua
mielialaa. Ukko Paavo istui tyytyväisenä keinutuolissaan kirjoitellen
ilmaan pitkällä piipunvarrellaan ja tarinoi pienellä anteeksi
annettavalla ylpeydellä isiltäperitystä maatilastaan, jonka hänen oma
kenties piankin päättyvä elämäntyönsä oli nykyiseen korkeaan arvoonsa
kohottanut.

— Vitikkala ei ole mikään pikkutila, lausui hän miellyttävän
itsetietoisesti. Se on jo manttaaliltaan yksi Keski-Suomen suurimpia.
Sen metsät ovat hyvin tunnetut kaikkialla maamme puutavarakauppiasten
keskuudessa, jotka loistavista tarjouksistaan huolimatta ovat aina
saaneet tyytyä vain vuosittaiseen ja vaaksoittaiseen kappale-erään. Sen
pellot, niitut, karjakartano, ja vaikka sen itse sanon, suuremmoinen
suoviljelys ovat esimerkiksi kelpaavia koko pitäjälle, vieläpä niille
lukuisille maanviljelyskoulujen oppilaille, jotka, kuten herrat
tietävät, joka vuosi agronomiensa johdolla tekevät tutkimusmatkojaan
sen tiluksille. Sen myllyt, pajat, riihet ja ajan vaatimuksia vastaava
maanviljelyskalusto herättävät jokaisen asiantuntijan ihastusta, yhtä
paljon kuin sen taitehikkaasti kudotut kivi-aidat ja moitteettomat
ojat.

Protokollasihteeri pyyhki liikutettuna silmälasejaan. Hän toivoi isänsä
vielä kauan elävän ja menestyvän maailmassa, mutta lupasi, sikäli kuin
hänestä riippui, että ne vankat periaatteet, joita tähän saakka oli
polvesta polveen talon hallituksessa noudatettu, tulisivat myöskin
vast'edes jumalalle iloksi ja Vitikkalalle suureksi siunaukseksi sen
hoitoon nähden järkähtämättöminä säilymään.

Vaatimattomasti kyllä, jätti ukko Paavo tällä kertaa mainitsematta,
että ulommaksikin oman paikkakunnan, vieläpä oman läänin rajoja oli
vierähtänyt Vitikkalan maine nykyaikaisen suurviljelyksen mallitalona,
jonka olemassa-olo oli kerrassaan kunnia isänmaalle ja yhteiskunnalle.
Sen voi esim. oli Helsingin hienoston parasta pöytävoita. Sen
siipikarjan tuotteet taas noteerattiin korkeimpien hintojen mukaan
kaikkialla, missä siipikarjan tuotteita ylipäänsä ymmärrettiin. Näkyipä
silloin tällöin sanomalehdistössä, sekä paikallisessa että
pääkaupunkilaisessa, tarkkoja tietoja siitä, montako litraa hyvin
hoidettu lehmä voi vuosittain lypsää Vitikkalassa, — tietoja, jotka
arvoisa toimitus, milloin ei suorastaan artikkelia asian johdosta
kyhännyt, kuitenkin aina varusti otsakkeella "seurattavaa" ja lopetti
muutamilla valituilla ja mieleenpantavilla sanoilla kansamme kahden
pää-elinkeinon, maanviljelyksen ja karjanhoidon käsikätisestä
kehittämisestä. Pisin ruis-olki ja täyteläisin tähkäpää, joilla nuoret
kesätoimittajat itseään ja lukijakuntaansa ilahduttelivat, löydettiin
aina Vitikkalan vainiolta, pihlaja kukki sen pihalla aina kaksi kertaa,
ja sen uudet, ulkomailta tuodut rotuporsaatkin katsoivat
velvollisuudekseen osoittaa meidän ahtaissa oloissamme verratonta ja
julkisen sanan valoa ehdottomasti vaativaa lisääntymistä. Olipa kerran
itse mätäkuun ihme, suuri merikäärmekin, tehnyt talolle kunnian ja
näyttäytynyt sen nuottavesillä.

Näin tavattomat ja kansan yksimielisen hyväksymisen saavuttaneet ansiot
olivat tietysti vähitellen vaatineet myöskin valtion ja yhteiskunnan
virallista tunnustamista. Niinpä olivatkin Vitikkalan salin seinät
kerrassaan paperoidut paikallisten ja yleisten maanviljelysnäyttelyjen
myöntämillä palkintokirjoilla ja sen isäntä itse tuiki välttämätön
jäsen kaikissa armollisen hallituksen asettamissa yleishyödyllisissä
komiteoissa. Paitsi kunnallisneuvoksen arvonimeä ja keisarillista
nuuskarasiaa hohtokivien kanssa oli hänet eräänä pääsiäisenä koristettu
Pyhän Stanislain 3:n luokan tähdellä, jota hän juhlallisempina
hetkinään, kuten esim. tänään rippikirkossa, uskollisesti ja
lainkuuliaisesti kantoi rinnassaan. Tämä viimeksi mainittu kunnia
lienee kuitenkin tapahtunut hänelle pikemmin hänen poliittisten kuin
maataloudellisten ansioittensa takia.

Vaikka ukko Paavo olikin nimittäin etupäässä harras ja pitkämielinen
peltomies, hän ei silti ollut laiminlyönyt käyttää tervettä
ymmärrystään ja monipuolista käytännöllistä kykyään myöskään tuon
suuremman pellon, kansallisen viljelyksen vainion, ajanmukaiseen
kuntoon muokkaamiseksi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, ettei
ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan tarvitsee elääkseen myöskin
suuria ajatuksia, joiden ei suinkaan aina ole pakko omia olla, pikemmin
päinvastoin. Ihmisen oma ajatus, sen tiesi ukko Paavo kokemuksestaan,
on erhettyvä ja usein varsin epävakainen asia, se on pitkin ikää
alituisen kehityksen alainen, vaatii joka päivä uutta muovausta ja
muodostelua eikä siitä tahdo tulla oikein valmista milloinkaan. Toisin
on muilta lainatun ajatuksen laita. Sen voi häikäilemättä kiinnittää
kepin nenään sellaisenaan, kerta kaikkiaan, se ei siitä sen enempää
muutu, ei murene, ei pääse eikä päkähdä. Jos se taas on kyllin suuri
ajatus, voi sen suorastaan julistaa aatteeksi ja silloin se kerrassaan
aateloi omistajansa, kukkuupa vielä kunnian käkenä hänen haudallaankin,
joka aatteen alkuperäiselle keksijälle itselleen hyvin harvoin
tapahtuu. Monessa tapauksessa saattaa ajallista kunniaa seurata vielä
iankaikkinenkin, sillä yleisenä sääntönä on pidettävä, että aatteet,
varsinkin n.s. laina-aatteet, ovat sitkeähenkisimpiä ja miltei
kuolemattomia olioita maailmankaikkeudessa.

Mitään sellaista omaa, erhettyvää ja epävakaista suurta ajatusta ei
ukko Paavo tietysti ollut koskaan ollut tilaisuudessa keksimään. Hän
oli siis luonnollisista syistä valinnut sen, mikä hänelle suomalaisena
talonpoikana oli läheisin, nimittäin Hegelin kansallisuus-ajatuksen,
sellaisena kuin se Snellmanin suuresti julistamana, Yrjö Koskisen
käytäntöön sovittamana, vanhan suomalaisen puolueen purettamana ja
kielitaistelun täydelliseksi tahkoamana hänelle joka päivä
kansalliskiihkoisen sanomalehdistön palstoilla tarjottiin. Tietysti
ei ukko Paavo itse ollut koskaan Hegeliä lukenut eikä juuri paljon
Snellmanniakaan, mutta jos hän olisi lukenut, olisi hänen
yhteiskuntaa-säilyttävää henkistä rakennettaan epäilemättä enimmän
miellyttänyt se oppi, että "kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä".
Nyt tuli hän sen sijaan omaksuneeksi kansallisuusaatteen ja vaatineeksi
sen nojalla sangen syvällekäypiä muutoksia oleviin oloihinsa.

Toimittuaan varhaisesta nuoruudestaan saakka kunnan asioissa oli
hänestä aikaa voittaen tullut koko Suomen maanviljelijäin kunnia,
valtiopäivämies, yksi talonpoikaissäädyn parhaita puhujia ja saman
säädyn valitsema varajäsen pankkivaltuustoon. Hän oli taattu työntekijä
kansallisen viljelyksen vainiolla, aina valmis hellittämään tukevan
kukkaronsa nauhoja milloin oli kysymyksessä suomenkielisten koulujen
perustaminen, etenkin ruotsalaisiin rannikkopitäjiin, taikka
osakekirjoitus uusiin isänmaallisiin liike-yrityksiin. Kotipuolensa
isäntäyhdistyksen esimiehenä ja rahvaan yksinvaltiaana oraakkelina hän
oli kansallismielisen politiikan kulmakivi koko siinä maakunnassa.
Puolueen helsinkiläisessä pääkortteerissa kohdeltiin häntä suurella
kunnioituksella. Hän oli väsymätön hommaamaan adresseja, johtamaan
lähetystöjä, edustamaan koko kansaa ja toimeenpanemaan, vähälläkin
väkiluvulla, miellyttäviä ja erittäin onnistuneita kansalaiskokouksia,
joiden ponnet hän oli itse ennakolta laatinut ja kaikessa
hiljaisuudessa jonkun pääjohtajan punnittaviksi alistanut. Hänen
erikois-alansa olivat kuitenkin lyhyet, ytimekkäät ja voimalliseen
muotoon laaditut sähkösanomat isänmaallisten merkkimiesten syntymä- ja
kuolinpäiviksi. Hänen aatteellinen harrastuksensa ei ollut sitä löyhää
ja vallatonta vapaamielisyyttä, joka heilahtelee ajan tuulten mukana ja
ilmenee niin mielellään m.m. omain miesten arvosteluna. Ukko Paavo ei
arvostellut milloinkaan, hänen mielestään olivat omat miehet aina
oikeassa ja vastustajat silmin-nähtävästi väärässä, ja vaikka ei aina
olisi niin ollutkaan, hän ei koskaan olisi suostunut sitä edes
itselleen kahden kesken tunnustamaan. Korkeintaan olisi hän siinä
tapauksessa leimannut asian epävarmaksi. Mutta juuri sellaisten
itsepintainen ajaminenhan hänelle aina oli tuottanut suurinta huvia
käräjätuvassakin, samoin kuin sen jännittävät nautinnot jo ammoisista
ajoista saakka ovat syvälle juurtuneet koko kalevan kansankin
selkämuniin.

Ukko Paavo jätti, kuten sanottu, tämän kaiken tänään vaatimattomasti
mainitsematta. Sitä enemmän ajatteli niitä asioita nyt Tuomas
ovensuussa istuessaan, paperossia poltellessaan ja puhallellessaan
harvinaisen säännöllisiä savu-ympyröitä nuorten tätiensä äänettömäksi
ihastukseksi. Eikä hän malttanut olla Annalle puoli-ääneen
kuiskaamatta:

— Vitikkala on meidän isänmaallisen itserakkautemme ensimmäisiä
tyyssijoja.

— Kuinka niin? kysyi Anna.

— Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä juuri muita ylpeyden
aiheita olekaan.

— Häh? kysyi kunnallisneuvos korviaan heristäen.

Protokollasihteeri loi poikaansa isällisesti nuhtelevan silmäyksen.
Myöskin muut läsnäolijat osoittivat ilmeisiä tyytymättömyyden merkkejä.

Parantaakseen asiaansa pyysi Tuomas saada kertoa tarinan Vitikkalan
muinaisuudesta, johon ainakaan professori Meyer ei sanonut ennen
olleensa tilaisuudessa tutustumaan.


KOLME VELJESTÄ.

Oli asunut kerran kolme veljestä tällä tilalla, jonka he myös olivat
kylmään korpeen raivanneet. Heidän nimensä olivat olleet Matti, Jaakko
ja Pekka. Työt olivat heidän välillään olleet jaetut siten, että Matti,
joka oli vanhin heistä, piti huolen maanviljelyksestä, Jaakko lypsi
karjan ja keitti ruoan, mutta Pekka veti verkot ja asetti ansapuut.
Kukin oli herra omalla alallaan eikä toisen ollut toisen ammattiin
kajoamista.

Emäntää heillä ei ollut eikä kukaan kaivannutkaan. Kirkossa he eivät
käyneet koskaan eivätkä muuta kylälläkään kuin kerran vuodessa veronsa
maksamassa ja välttämättömimmät ostoksensa tekemässä. He elivät kaikki
hirveän vanhoiksi ja ovat nykyään kuolemattomia.

Matti oli heistä viisain ja neuvokkain. Hän rakensi m.m. Vitikkalan
vesimyllyn, jonka kivinen kuurna on säilynyt meidän päiviimme saakka.
Hän hakkasi harmaasta kivestä myöskin Vitikkalan kuuluisat
portinpylväät, jotka nykyisen ajan kunnioittavaa kulkijata niin
arvokkaasti tervehtävät. Samoilta ajoilta lienee myöskin se paatinen,
puoleksi maahan uponnut tienviitta, joka näyttää, mihin kruunun sarka
loppuu ja mistä alkaa Vitikkalan pyhitetty perintötila.

Uuden ajan edistyksistä eivät veljekset yleensä paljoa piitanneet,
eläen omaa elämäänsä kaukana salojen sisässä. Kun tienteko-velvollisuus
tuli ja heitä vaadittiin ottamaan osaa kylän yhteiseen työhön,
suostuivat he siihen kyllä vastahakoisesti, mutta eivät millään ehdolla
omaan taloonsa viepää kapeata ja kivistä kinttutietä laajemmaksi
levittämään. "Jos jollakin on meille asiaa", sanoivat he ylpeästi, "saa
hän osata sitä tietä, mitä mekin heille". Sellaiset olivat Vitikkalan
ensimmäiset, onnelliset asukkaat.

Mutta veljekset vanhenivat ja kävivät ijällisiksi. Ensimmäiseksi heistä
sairastui Jaakko ja ilmoitti kuolevansa. Toiset istuivat murheellisina
hänen vuoteensa vieressä. Matti sanoi: "Kuka nyt keittää ruoan meille?"
Pekka sanoi: "Pahoin teet, Jaakko kulta, kun kuolet." Jaakko sanoi:
"Toisen teistä on mentävä naimisiin."

Matti sanoi: "Totisesti, rakas veljeni, näen minä nyt, että aiot jättää
meidät. Et sinä koskaan eläessäsi sellaisia ajatellut."

Jaakko sanoi: "Minä kuolen." Pekka sanoi: "Paha, kun kuolet, sillä sinä
juuri olisit ollut meistä sorjin sulhaseksi."

Jaakko sanoi: "En tullut ennen ajatelleeksi tuota." Matti sanoi: "Kyllä
sinun olisi pitänyt ajatella." Pekka sanoi: "Nyt on sinun kuolemasi
korvaamaton tappio talolle."

Jaakko sanoi: "Ihminen on tuhma kaikkena elinaikanaan." Pekka sanoi:
"Kenties kuitenkin vielä jaksaisit vihille?" Jaakko sanoi: "Minä menen
nyt kosimaan Tuonen morsiamia."

Matti sanoi: "Pekka on nuorempi meistä kahdesta." Pekka sanoi: "Matti
on vanhempi ja viisaampi meistä. Hän taitaa paremmin valita myös vaimon
itselleen." Matti sanoi: "Ei kaunista Pekkaa hänen käytöksensä. Hän ei
tarkoita talon parasta, vaan ajaa omia yksityisiä pyyteitään."

Näin kinastelivat he hetken keskenään eikä kumpikaan heistä halunnut
luopua levollisesta elämästään ja lähteä avioliiton epävarmalle
valtamerelle, jossa heidän mielestään niin monet tuhoatuottavat myrskyt
myllersivät. Kenties kinastelisivat he siinä vielä tänäkin päivänä,
ellei kuoleva olisi vihdoin suuttuneena kimmonnut kohoksi vuoteessaan,
temmaissut kirveen seinältä olkansa takaa ja kiljaissut hirvittävällä
äänellä: "Perkele, luuletteko minun tässä omalla voimallani puhuvan?
Jumalan voimalla minä puhun."

Mutta silloin säikähtivät eloon jäävät veljet ja he lupasivat tehdä
kaikki, mitä korkea henki valisti kuolevalle. Sovittiin sitten niin,
että Pekan oli heti peijaisten jälkeen lähdettävä kosioretkelle. "Noh!"
sanoi Jaakko ja kuoli kunnialla.

Veljet surivat häntä katkerasti kolme kokonaista päivää ja yötä, mutta
sitten täytti Matti Pekan eväskontin, löi hänen käteensä viisi
riikinrahaa ja sanoi: "Autuaan Jaakon vertaista emäntää me arvatenkaan
emme löydä koko maailmasta. Mutta mene nyt ja hae työ-ihminen
itsellesi!"

Pekka meni eikä palannut ennen kuin joulun aatto-iltana. Matti sanoi:
"Löysitkö?" Pekka sanoi: "Näinhän nais-ihmistä montakin. Mutta en vielä
Jaakon vertaista työntekijää."

Seuraavana aamuna täytti Matti jälleen Pekan eväskontin, löi hänen
käteensä viisi uutta riikinrahaa ja sanoi: "Kunnia ja kiitos
Jaakko-vainajalle. Ilman häntä emme olisi vielä näinkään pitkällä."

Pekka meni eikä palannut tällä kertaa kotiin ennen kuin juhannuksena.
Matti sanoi: "Luonnistuiko?" Pekka sanoi: "Jo näin montakin työtä
tekevää. Mutta ei ollut niillä Jaakon lempeää ja ihmisrakasta
luonnonlaatua."

Huomenelta lähti hän kolmannen kerran kosioretkelleen. Kekrinä palasi
hän ja jo oli hänellä työ-ihminen kerallaan. Se oli leveälanteinen,
vankkaraajainen Anna-Mari, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin, taisi
sekä keittää että paistaa, kyntää ja kuokkiakin, jos niin tarvittiin,
eikä lapsivuoteessa päivää enemmän lojunut. "Hyvän toit", sanoi Matti.
"Jouti nyt Jaakko kuolemaankin."

Mutta nähtyään, kuinka hyvin hänen veljeänsä oli vaimon valinnassa
luonnistanut, rupesi Matinkin tekemään mieli avioliittoon. "Johan nyt
joutavia", sanoi Anna-Mari. "Ja jos niikseen tulee, on tässä emäntää
sinullekin."

Sille puhein se asia oli jäänyt. Eikä Matti ollut koskaan sen koommin
enää naimahaluaan haikerrellutkaan.

Mutta Pekka oli eukon ottaessaan täsmälleen 67 vuotta vanha.

       *       *       *       *       *

Jos Tuomaan tarkoitus kukaties oli ollut tarinallaan ylentää hetken
juhlallista mielialaa, niin oli hän siinä todellakin surkuteltavasti
erehtynyt. Anna ja Aline nauroivat ääneensä; myöskin Maria Antoinetten
oli vaikea pysyä vakavana. Salaneuvos maiskutteli tyytymättömänä
huuliaan. Protokollasihteeri kannatti häntä vetäen otsansa
arvelevaisiin kurttuihin ja luomalla jalosti soimaavia katseita
ympärilleen. Kunnallisneuvos itse oli seurannut tarinaa suurella
mielenkiinnolla. Professori Meyer taas, jota varten se oikeastaan oli
kerrottu, oli ottanut asian varsin vakavasti, pitäen sitä hyvinkin
autentisena lähteenä muinaisen suomalaisen kansanelämän
seikkaperäiselle tuntemiselle.

— Onkohan tuo nyt kaikki totta? kysyi Aline.

— Ei siinä ole valetta kuin siteeksi, vakuutti Tuomas. Ja tästä
Anna-Marista, joka eli 125 vuoden vanhaksi, me sitten kaikki
polveudumme, niin Vitikat kuin Videniuksetkin.

Nyt rypisti jo ukko Paavokin kulmiaan. Tämä ei ollut hänen mielestään
mikään sopiva tilaisuus tuon vanhan riitakysymyksen esille ottamiseen,
varsinkin kun hänen vintiö pojanpoikansa tahtoi väittää heidän kaikkien
mahdollisesti polveutuvan suoranaisesta sukurutsauksesta.

— Hm, sanoi salaneuvos filosofisesti, se on tietysti ainoastaan kansan
ääni, _vox populi_. Mutta mikä on _vox populi_? Se on yleissumma hyvin
monen ihmisen puheesta. Mutta koska hyvin monet ihmiset useammin
puhuvat valetta kuin totta, on enemmän kuin luultavaa, että _vox
populi_ valehtelee.

— Kenties kirkonkirjatkin? ei ukko Paavo kuitenkaan malttanut olla
väliin pistämättä.

— Minä en usko muuhun kuin täydellisiin, genealogisesti todistettuihin
sukuluetteloihin, selitti salaneuvos. Ja sikäli kuin Surcillien
kantakirjat kertovat, on meidän sukumme ensimmäinen tunnettu esi-isä
ollut Jacob Eric Videnius, pastori eräässä Etelä-Pohjanmaan
ruotsalaisessa rannikkopitäjässä.

Tämä oli jo liikaa ukko Paavollekin.

— Taitaa olla tämän niinkuin monen muunkin herrassukumme laita, lausui
hän myrkyllisesti, nimittäin että ne kyllä johtuvat Ruotsista, mutta
Halikon kautta.

Salaneuvos tuhkasi sotaisesti sieraimiaan.

— Minä en tiedä, virkkoi hän hillityllä raivolla, mistä monet muut
maamme herrassuvut johtuvat, mutta niin paljon tiedän minä omasta
suvustani, että jos se jostakin johtuu, se ei johdu Sysmästä ainakaan.

Kaikki nauroivat, myöskin kunnallisneuvos.

— Sen raikas suomenkieli, lausui hän hyväntahtoisesti, viittaa ainakin
maan sydämeen.

Salaneuvos kuuli mielellään, että kehuttiin hänen jotakuinkin
moitteetonta kielenkäyttöään, ollen itsekin ylpeä siitä ja esittäen
itseään usein terveenä esimerkkinä nuoremmille ruotsalaisille
virkamiehille. Hän tuli heti koko joukon sovinnollisemmaksi kuullessaan
ukko Paavon antaman tunnustuksen.

— Minä olen elänyt suurimman osan ijästäni suomalaisen rahvaan parissa,
sanoi hän, ja jos minä taidan ilmaista ajatukseni sen kielellä, on se
mielestäni meriitiksi eikä virheeksi luettava. Toivon ainakin, että se
minulle tässä seurassa luetaan siksi.

— Kyllä, vastasi ukko Paavo.

Hän pyysi vaan kysyä, eikö kieli, joka niin kauniisti sointui
salaneuvoksen omassa suussa, ollut luotu myöskin maan viralliseksi
pääkieleksi, mahdollisesti Suomen yliopistoonkin nähden.

Tämä oli arka kohta salaneuvokselle. Hän räjähti heti kuin raketti.

— Kaikki historiallinen kehitys, lausui hän tulisesti, kulkee historian
määräämässä järjestyksessä. Mutta teidän tienne ei ole enää
evolutsionin, vaan revolutsionin. Eikö suomenkieli ole saanut kaikkia
luonnollisia oikeuksiaan? Minun lapsuudessani saivat nuoret tytöt ja
pojat koivurieskaa, jos he joskus tulivat hollituvasta ja erehtyivät
puhumaan "pärkkeleen kieltä" vanhempien ihmisten läsnäollessa. Nyt
puhumme sekä minä että minun tyttäreni sitä. Eikö kansanvaltaisuus ole
huimaavilla askelilla edistynyt? Erästä minun isäni virkatoveria
senaatissa pidettiin kuriositeettina, siksi että hän teetti pukunsa
maalaisräätälillä. Nyt teetän minäkin kaikki kesäpöksyni tässä
pitäjässä.

— Sen ne ovat näköisetkin, ajatteli Tuomas. Mutta hän ei enää
uskaltanut lausua ääneensä sitä.

Kielitaistelu olisi ollut jälleen valmis. Salaneuvos, jonka vahvoja
puolia oli juuri kultuurihistorialliset pikkujutut, nautti jo
mielessään siitä, miten hän niillä vastustajansa perin pohjin
musertaisi. Onnettomuudeksi tultiin juuri silloin pyytämään ukko Paavoa
ulos. Joku asiamies tahtoi puhutella häntä.




9.


Salaneuvos oli ukko Paavon mentyä pysähtynyt kartanonpuoleisen ikkunan
ääreen, toinen käsi puuskassa, toinen miettiväisesti pöytään
rummuttaen. Samalla harhaili hänen katseensa epämääräisenä pitkin
laajoja niittuja ja viljavainioita.

— Olisiko siitä tullut suurikin vahinko? kuului hän puoli-ääneen
virkahtavan.

— Mistä? kysyi protokollasihteeri.

— Jos hänen heinänsä eilen olisivat kastuneet.

Salaneuvoskin tahtoi joskus ymmärtää maataloutta.

— Epäilemättä, selitti protokollasihteeri arvokkaasti. Hyvin suuri
vahinko.

— Sen arvoa ei yksinkertaisesti voi määritellä rahassa, väitti Tuomas.

— Hm, sanoi salaneuvos, lakaten rummuttelemasta ja pistäen peukalonsa
liivin taskuun. Mitä tarkoitat sinä sillä?

— Tarkoitan Vitikkalan suurta kultuurimerkitystä, vastasi Tuomas, joka
ei vieläkään ollut irtautunut äskeisistä ajatuksistaan. Talo, missä
meidän iso-isämme asuu, ei voi olla mikään tavallinen talo, yhtä vähän
kuin hän itse on mikään yksityinen mies. Hän on tuhat ja satatuhatta.
Jos hän hymyilee, niin se suinkaan ei ole mitään halpaa yksityistä
hymyä: se on kansallista hymyä. Jos hän iloitsee, niin se ei koskaan
ole sellaista pientä personallista iloa, kuten useimpain muiden
kuolevaisten: se on isänmaallista iloa. Jos hän suree, on meillä
maansuru. Jos hän suuttuu on koko Suomenniemi Auran rannoilta Ruijan
suuhun siveellisesti indigneerattu. Mutta jos hän kulmakarvansa
rypistää, jyrisee koko suomalaisugrilainen olympo, suuret vainajat
heräävät haudoistaan ja astuvat hirvittävänä, silmänkantamattomana
armeijana Porthanista ja Taneli Jusleniuksesta vihoviimeisten päiviemme
pyhiin saakka onnetonta, syyllistä 20-vuosisadan lasta tilille
vaatimaan. Zeus-Juppiter ei ollut koskaan niin mahtava mies
maailmassaan kuin iso-isä on omassaan. Sentähden, jos hänen heinänsä
kastuvat, niin se ei ole mikään tavallinen maataloudellinen tappio,
vaan se on kansallinen tappio ja yleissuomalainen onnettomuus.

— Tuomas, varoitti äiti. Poissaolevista ei muuta kuin hyvää.

— Hyväähän minä puhunkin vaan, väitti Tuomas. Eikö Suomen suuri pirtti
ole juuri samantapaisista tarvepuista rakennettu? Eikö se ole niistä
vastakin rakennettava? Eikö meidän iso-isäämme voida paljon paremmalla
syyllä sovittaa ne kauniit sanat, jotka runoilija aikoinaan lausui
Elias Lönnrotista: "Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on
kuin Elias Lönnrot."

— Epäilemättä on hän maamme harvoja merkitseviä itseoppineita,
huomautti hiukan kuivakiskoisesti salaneuvos.

Ukko Paavo palasi ja istuntoa jatkettiin. Naiset nousivat kuitenkin
pian ja siirtyivät ylärakennukseen. Hetken perästä palasi heistä Anna,
itkien, juoksujalkaa, ja huusi hätäytyneenä ovelta:

— Setä kuolee!

Syntyi hirmuinen hälinä. Kaikki kiirehtivät ylärakennukseen.

Vanha presidentti lepäsi henkitoreissaan. Hän oli saanut halvauksen
eikä voinut aluksi liikuttaa muuta kuin hiukan vasenta kättään ja vain
vaivoin puhuakin. Lähetettiin heti hakemaan kunnanlääkäriä.

Tämä saapui hetken perästä, Vitikkalan parhaan oriin kiidättämänä,
mutta ei voinut antaa mitään toiveita. Vanhan presidentin tuntilasi oli
auttamattomasti juossut loppuun. Kuolema voi tulla vieraaksi taloon
millä hetkellä hyvänsä. Ei ollut sanalla sanoen mitään muuta tekemistä
kuin odottaa.

Siitä tuli pitkä ja pimeä ilta kaikille Vitikkalan asukkaille, odotus,
jonka mykkää murhemielisyyttä vielä tuulinen taivas ja puutarhan
kohisevat koivut lisäsivät. Tuntui jo aivan siltä kuin olisi syksy
tehnyt tuloaan, vaikka oltiin vasta keskellä heinäkuuta. Tähän saakka
oli tultu ilman tuletta toimeen ja menty levolle valkeassa kesä-yössä.
Nyt täytyi ensimmäisen kerran tänä kesänä sytyttää kynttilät, jotka
tuikkivat surullisesti ja kuoloa ennustavasti. Ilma huoneissa oli äkkiä
käynyt kummallisen raskaaksi ja ahdistavaksi. Kuljettiin varpaisillaan,
puhuttiin kuiskaamalla, kukaan ei muistanut illallista ajatella. Päälle
päätteeksi kuului vielä joku koira ulvovan kylällä.

Vitikkalan päivänpaisteinen ja vierasvarainen talo tuntui
äkkiarvaamatta siirtyneen ikäänkuin synkkään sydänmaahan. Tiet ja
taipaleet olivat pitenneet suunnattomasti, lähimpään naapuriin tuntui
olevan peninkulmia ja lähimpään kaupunkiin monen viikon vaellus. He
olivat kaikki yht'äkkiä heitetyt yksin, kukin omalle kohisevalle
metsäpolulleen, jokaisen edessä vaani tuntematon vihollinen eikä
kenelläkään ollut muuta turvaa kuin hänen omat avuttomat ajatuksensa.
Oli pitennyt myöskin matka ihmisen ja ihmisen välillä, äänet ympärillä
tuntuivat tulevan pyörryttävästä etäisyydestä, toisella ei ollut mitään
toiselleen sanomista. Ajatus seisahti samoin kuin keskustelukin. Kaikki
elämän tavalliset arvot tuntuivat väkivaltaisesti reväistyn juuriltaan.

Vanha presidentti lepäsi enimmän osan yötä tainnoksissa. Aamupuolella
hän tuli tuntoihinsa, tahtoi tarkan tiedon lääkäriltä, kuinka hänen
laitansa oli, ja sen saatuaan hyvästeli kaikki läsnä-olijat. Tuomaan
käsi viipyi kauan hänen kädessään.

— Nuoret miehet, lausui hän tuskin kuuluvasti, muistakaa, mikä mahti
nuoruus on. Säilyttäkää uskonne järjen hegemoniaan. Ei ole mitään muuta
tietä ihmisille annettu. Olkaa uskollisia omalle kuvallenne.

Anna ja Aline itkivät, Maria Antoinette laski kätensä viihdyttäen
kuolevan otsalle. Mutta Tuomas tunsi polviensa merkillisesti
vavahtavan.

Liian suuren perinnön jätti hänelle vanha presidentti. Hän ei
ollut mielestään arvollinen sitä vastaan ottamaan. Hän oli vaan
Tuomas-epäilijä.

Mitkään korkeat, suuret tähdet eivät olleet tuikkineet hänen
nuoruutensa taivaan laella. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään
murenemattomia ihanteita. Ne ajatukset, joita hän nuoruudessaan oli
ihaillut, olivat olleet muiden, taistelu, jonka torvia hän joskus
toivoi uudelleen torahtaviksi, oli ollut muiden taistelema. Hän oli
perinyt vain vanhan presidentin epäilyksen, mutta ei hänen voitollista
varmuuttaan inhimillisen järjen kaikkivaltiaasta ylemmyydestä.

Kuitenkin olisi hän tällä hetkellä tahtonut niin kovin mielellään omata
jonkun itseään ijäisemmän ajatuksen. Mutta hänen täytyi rehellisesti
tunnustaa mielessään: hänellä ei ollut yhtään. Millaiseksi oli hänen
vastainen elämänsä muodostuva?

Usein oli Tuomas ajatellut kauhistuksella noita tyypillisiä venäläisiä
ylioppilaita, jotka nuoruudessaan kaikki olivat konsa idealisteja,
konsa altruisteja, konsa pessimistejä, konsa optimisteja, konsa
sosialisteja, anarkisteja, kenties nihilistejäkin, mutta joiden
useimpain kaikista innostuneista -isteistä, heti kuin he olivat
päässeet taatun ja turvallisen virkapöydän taakse, ei jäänyt jälelle
muuta kuin yksi pikkuinen kultainen -isti: se, joka seuraa ihmistä
kehdosta hautaan, järjestää mukavasti hänen elämänsä, syöttää, juottaa,
naittaa ja vaatehtii hänet, varoo hänen henkeänsä, tasoittaa tien hänen
edellään, tekee hänet rikkaaksi, rakkaaksi, mahtavaksi ja onnelliseksi,
pitää sanalla sanoen parempaa huolta hänestä kuin äiti lapsestaan.
Toisin sanoen: egoisti. Niin oli käynyt isän. Niin oli käypä nähtävästi
hänenkin, elleivät kaikki merkit aivan pahasti pettäneet.

Eikö hänkin ollut joku vuosi sitten ollut aktivisti? Eikö hän vieläkin
joskus juhlallisempina hetkinään kuvitellut olevansa pessimisti? Se oli
arveluttavaa. Vielä muutamia muita yhtä arvokkaita -istejä, ja armas
herra Egoisti oli valmis. Hän näki jo hengessä tulevaisuutensa. Se ei
kangastanut missään ruusunpunaisessa valaistuksessa.

Mutta mitä oli sitten elämä? Mitä kuolema? Miksi hän eli ja mitä oli
hänellä tämän taivaan kannen alla toimittamista?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän ei ollut tarpeellinen missään eikä
välttämätön kenellekään. Hänellä ei mielestään ollut mitään paikkaa
luomakunnassa. Elämä vaelsi vieraana ja arvoituksentapaisena hänen
ohitsensa.

Hän oli geologi, oli filosofian kandidaatti, harrasti ylimalkaisesti
aatteen vapautta ja kirjoitteli joskus joutohetkinään sanomalehtiin.
Kaikki tuo, joka kenties olisi riittänyt jonkun toisen elämän
täyttämään, oli hänelle vain jotakin näennäistä ja satunnaista.
Oikeastaan se ei ollut elämää ollenkaan. Se ei vastannut vähääkään
siitä, mitä hän joskus lapsuutensa kultaisina päivinä oli elämältä
toivotellut.

Mitä oli elämä? Miksi hän oli syntynyt? Tutkimaanko kivilajeja vai
kirjoittamaanko päivä päivältä yhä välttämättömämpänä esiin astuvaa
tohtoriväistöstään? Täytyihän elämällä olla joku syvempi ja totisempi
tarkoitusperä.

Mutta mikä?

Emmi? Kenties oli elämä juuri siinä livahtanut hänen ohitsensa? Kenties
oli juuri siinä kolkuttanut hänen ovelleen elämä, se suuri ja
salaperäinen, jota hän ikävöi; odottanut, seisonut hetken ja kadonnut
jälleen syys-yön pilkkoiseen pimeään?

Mahdotonta. Eihän rakkaus ollut elämä. Se oli vain yksi elämän monia
muotoja, mutta ei se itse. Täytyi olla jotakin muuta noiden muotojen
takana, jotakin, joka ne aateloisi, kirkastaisi, kohottaisi maaperästä
ja saisi ne kauniina kuvasarjana uneksivan sielun edessä sädehtimään.

Iloa? Ei riittänyt. Rakkautta? Ei riittänyt. Työtä, terveyttä? Ei
riittänyt. Tulevaisuuden toiveita? Ei riittänyt. Niitä kaikkia hänellä
oli eikä hän kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi.

Mitä vaati hän sitten oikeastaan elämältä? Hän oli itsekin sitä usein
ihmetellen kysellyt itseltään. Joku toinen oli hänen sijassaan ollut jo
koko miekkoinen mielestään. Kenties vaati hän liikoja elämältä? Kenties
hän oli juuri yksi noita kurjia kiittämättömiä, jotka niin kauan
kiusaavat elämän salaperäisiä valtoja, kunnes nämä suuttuvat, tempaavat
vaskiset vasamansa ja rankaisevat? Oliko muilla sen enempää? Kenties ei
elämällä ylipäänsä ollutkaan mitään tarkoitusta.

Joskus hänen oli onnistunut itsensä tähänkin toivottomaan mielialaan
tuudittamaan. Täytyi tyytyä siihen, mitä oli. Elämällä ei ollutkaan
mitään sen enempää annettavaa.

Mutta silloin menetti nykyisyys vasta kaiken viehätyksensä. Ihmiset
kävivät niin surkean pieniksi hänen ympärillään, hän itse kutistui
aivan kääpiöksi. Jäi jälelle parhaimmistakin asioista vain pivo multaa
ja kasa kalisevia luurankoja. Silloin ei elämä todellakaan maksanut
vaivaa elää. Jos se yleensä jotenkin oli siedettävissä, oli se juuri
tuon ainaisen ikävöimisen ja jäytävän levottomuuden perustalla.
Elämässä täytyi olla jotakin muuta.

Elämän täytyi antaa hänelle jotakin muuta. Hänellä oli oikeus vaatia
sitä.

Mistä hän oli tuon oikeutensa ottanut, sitä hän ei tiennyt tarkkaan
itsekään. Mutta hän tunsi, että se oli hänellä, se oli syntynyt hänen
kerallaan eikä hän ollut velvollinen siitä kenellekään tiliä tekemään.
Se oli hänen suuri, suvereeni, oma oikeutensa, niin totta kuin hänen
nimensä oli Tuomas Vitikka.

Mutta mikä oli sitten tuo muu? Mikä oli se, jota hän vaati, odotti,
toivoi ja ikävöi?

Kun hän joskus oikein syvälle sydämensä kammioihin meni, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että elämä kerran oli kangastanut hänelle
taisteluna. Taisteluna jonkun suuren, hyvin suuren asian puolesta,
jotakin suurta, mieluimmin ylivoimaista vihollista vastaan. Sen asian
tuli olla niin suuren, että tarvittaissa voi uhrata kaiken muun sen
alttarille, seisoa yksin, sotia ja kaatuakin, jos niin tarvittiin.
Voitto ei ollut niin välttämätön. Taistelun täytyi riittää
sellaisenaan.

Mutta eikö sitten koko suuressa, avarassa maailmassa ollut mitään,
jonka edestä kannatti panna kaikki alttiiksi?

Arvattavasti oli. Hänen ei vaan ollut tähän päivään saakka onnistunut
löytää sitä. Mahdollisesti hänen olisi onnistunutkin, ellei häntä olisi
estänyt siitä eräs toinen käsitys, joka hänellä oli siitä suuresta,
tavattomasta taisteltavastaan. Sen täytyi olla nimittäin samalla
sellaisen, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä hänen sijastaan.
Täytyi löytää joku sellainen piste elämästä, jossa juuri hän oli
ehdottomasti välttämätön, sellainen asia, joka ei tullut toimeen ilman
häntä, teko, joka jäi ijäksi täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas
Vitikka, sitä tehnyt. Täytyi olla olemassa joku sellainen elämän
vuori-sola Tuomas-epäilijällekin, jossa juuri hänen tuli seisoa eikä
kenenkään muun, jonkun puolesta, joka oli solan tällä puolen, jotakin
vastaan, joka oli solan tuolla puolen. Hänen täytyi vaikka vaan yhden
ainoan silmänräpäyksen ajan tuntea itsensä ehdottoman välttämättömäksi
osaksi maailman kaikkeudesta.

Silloin vasta sai elämä jonkun tarkoituksen. Vain sellainen välähtävä,
huikaiseva juhlahetki voi hänen mielestään aateloida kaikki nuo
olevaisuuden vaihtuvat, mutta kuitenkin harmaat ja yksitoikkoiset
sarjat.

Hän oli odottanut pojasta pitäen tuota hetkeä. Oli kokenut parhaansa
mukaan etsiäkin. Mutta hänellä oli aina ollut ikäänkuin salainen
aavistus siitä, ettei suurin tullut etsimällä. Itsestään oli se saapuva
niinkuin yö ja päivä ja myrskytuuli tulee.

Mutta koittaisiko hänelle koskaan sellainen hetki? Olisiko hänen
silmiään milloinkaan huikaiseva suuren taistelun sähkötuli? —

Kuoleman kamppaus alkoi. Se päättyi vasta kuin päivä päätänsä kohotti
ja lähetti tyynet, kirkkaat, vääjäämättömät säteensä kuolevan
jumalankieltäjän kammioon.

Vanha presidentti lepäsi valkeana vuoteellaan. Kukaan ei ollut tähän
saakka tullut pappia ajatelleeksi. Nyt arveli kuitenkin
kunnallisneuvos, että vainaja kenties sittenkin olisi tahtonut katua
syntinsä ja tehdä sovinnon kristillisen kirkon kanssa.

— Hiljaa, sanoi lääkäri. Hän elää vielä.

Hänen silmänsä aukenivat todellakin vielä kerran. Hänen huulensa
liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotakin. Maria Antoinette
kumartui hänen vuoteensa yli kuullakseen.

— Mitä hän sanoo?

Maria Antoinette kohosi kalpeana. Mutta hänen mustat silmänsä näyttivät
kahta suuremmilta, kun hän tyynesti kertasi vanhan presidentin
viimeiset sanat, jotka tulivat kuin tervehdys Tuonen virran tuolta
puolen:

— Hän sanoo: _écrasez l'infâme!_




10.


Jälleen oli lähes vuosi vierähtänyt.

Vanhan presidentin kuolema oli tehnyt syvän vaikutuksen Tuomaasen. Hän
oli käynyt entistä totisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Samalla oli hän
päättänyt toden teolla astua taisteloon niiden vapaamielisten aatteiden
puolesta, joita hän tunsi kannattavansa, vaikka mielestään toistaiseksi
liian ylimalkaisesti.

Syksyllä pääkaupunkiin palattuaan hän oli ruvennut käymään ahkerasti
julkisissa kokouksissa, vieläpä joskus esiintymäänkin siellä. Hänen
lausuntonsa olivat aina lyhviä, ytimekkäitä ja hirmuisen radikaaleja.
Samalla hän oli ruvennut kirjoittelemaan aatteellisia artikkeleita
nuorsuomalaisiin äänenkannattajiin. Tosin olivat nekin sitä laatua,
että vapaamielisinkin toimitus pyyhki puolet pois niistä, mutta
toinenkin puoli, joka hänellä välistä oli onni nähdä painettuna, oli jo
omiaan herättämään kaikkien kansalaisten syvää ja oikeutettua
suuttumusta.

Varsinkin eräs hänen vaatimattomista kyhäyksistään oli tullut yleisen
mielipiteen puolelta ankarasti ja monipuolisesti ristiinnaulituksi. Sen
nimi oli "Kansallinen valhe" eikä se käsitellyt ainoastaan kirkollisia
kysymyksiä, vaan hyökkäsi häikäilemättä koko sen isänmaallisen
ihanteellisuuden ja pateettisen patriarkalisuuden kimppuun, joka meillä
niin mielellään viihtyi vierekkäin tekopyhän poliittisen moraalin ja
vanhuuttaan mädäntyneitten maailmankatsomusten kanssa. Hän oli siinä
m.m. tullut lausuneeksi eräitä varomattomia sanoja viimeisen,
kansallisen herätyksen vuosisadan suurista isänmaallisista
merkkimiehistä ynnä heidän muistonsa mielettömästä kunnioittamisesta,
jota hän oli verrannut pakanakansojen fetishi-uskontoihin ja
vainajainpalvelukseen; vieläpä hän oli ilmi tuonut eräitä kerettiläisiä
epäilyksiä itse kansallisuus-aatteenkin yksin-oikeasta autuudesta,
väittäen, ettei mikään voinut olla nuorelle kansalle niin turmiollista
kuin menneen sukupolven palsamoitujen käsityskantojen liiallinen
pyhänä-pitäminen. Kun hän lisäksi oli ohimennen loukannut
perustuslaillisia, puhunut pahaa sosialismista, epäillyt oikeuden ja
totuuden lopullista voittoa eikä osoittanut mitään suurempaa pieteettiä
edes n.s. korkeampaa maailmanjärjestystä kohtaan, hänen oli todellakin
onnistunut päästä siihen loistavaan, vaikka tosin tuiki
ansaitsemattomaan tulokseen, että hän oli saanut rökkiinsä kaikkien
puolueiden äänenkannattajilta. Perustuslaillinen sanomalehdistö oli
aivan lyhyesti esittänyt hänet yleisölleen varoittavana esimerkkinä
siitä harhaanmenneestä, intelligentistä anarkismista, jolta ei
puuttunut muuta kuin pommeja ja dynamiitteja — jos niitäkään enää
puuttui — käydäkseen suorastaan yhteiskunnalle vaaralliseksi ilmiöksi.
Kansalliskiihkoinen sanomalehdistö taas merkitsi hänet laajasti ja
perinpohjaisesti kerrassaan kelvottomaksi mätämunaksi, joka oli mitä
pikimmin Suomen kansan yhteisestä henkisestä pesuudesta poistettava.
Sosialidemokraattiset julkisen sanan palvelijat olivat ylipäänsä
tyytyneet vain parilla objektivisella sanalla hänen neronnäytettään
mainitsemaan, tosin otsakkeella "uusbobrikoffilaisuutta".

Tuomas voi todellakin olla ylpeä aikaansaamastaan vaikutuksesta. Mutta
siitä oli tullut ikäviä seurauksia hänen jurnalistiselle toiminnalleen.
Hänen oman vapaamielisen äänenkannattajansa toimitussihteeri oli saanut
kovan käskyn olla vast'edes mitään painattamatta tältä liian
voimalliselta avustajalta, ainakaan ei ilman päätoimittajan tarkkaa ja
murhaavaa läpilukemista, Kysymyksessä oleva kirjoitus lieneekin päässyt
aivan vahingossa arvokkaan valtiollisen lehden palstoille livahtamaan.

Asia oli sitä arveluttavampi, kun Suomen pääkaupunki juuri valmistui
viettämään erään suuren suomalaisuuden esitaistelijan muistojuhlaa,
joka kerran pitkästä kotvasta jälleen oli aiottu kaikkien puolueiden
väliseksi. Tuomaan epäuskoinen ajatusmeininki oli tipahtanut hyvin
sopimattomasti keskelle innostuneita juhlakiireitä, herättäen
sentähden tavallista myrskyisempää mieltenkuohua etenkin erään
kansalliskiihkoisen ylioppilasryhmän keskuudessa, jonka henkinen
johtaja maisteri Aavasaksa oli. Huhuiltiinpa vielä näissä piireissä
hankittavan jotakin pientä virkistävää mielenosotusta asianomaisen
artikkelikyhääjän prikkaamiseksi sekä yleisön oikeutetun suuttumuksen
kouraantuntuvaksi tyydyttämiseksi.

Tuomas ei näistä huhuista tiennyt toistaiseksi mitään. Hän asui
vanhempiensa luona, joilla oli tilava, hauska huoneisto Annankadulla,
vanhan kirkkopuiston läheisyydessä, eli enimmäkseen kotonaan, kävi
harvoin kapakassa eikä tavannut viikkomääriin ketään saman-ikäisiä
tuttaviaan, joita hänellä ei yleensä paljon ollutkaan ja joiden seuraan
hänen varhaisvanha luonteensa tekikin hänet vähemmän soveliaaksi. Ainoa
paikka, missä hän kävi, oli salaneuvoksen itseensä sulkeutunut perhe,
laski leikkiä Alinen kanssa ja antoi hyväntahtoisia neuvoja nyttemmin
lääketieteelliselle alalle antautuneen Annan ensimmäisiin
tutkintolukuihin nähden. Joskus tapasi hän myöskin professori Meyeriä,
joka tällä kertaa oli rakkautensa tuhansien järvien maahan ulottanut
niin pitkälle, että oli jäänyt tänne talveksikin. Huhuiltiin myöskin
veitikkamaisen Annan siihen osaltaan vaikuttaneen.

Kotona oli Tuomaalla pieni rauhallinen huone pihanpuolella.
Aamupäivillä työskenteli hän kuitenkin mieluimmin isänsä valoisassa,
suuressa kulmahuoneessa, jonka akkunat olivat kadulle päin ja jossa
kaikki oli aina niin täsmällisessä ja mallikelpoisessa järjestyksessä.
Ei paperossin pätkiä tuhkakupeissa, ei tomuhiukkaakaan permannolla.
Kirjoituspöydän verka oli niinkuin miellyttävä, viheriöitsevä
nurminiittu, moitteeton ja nuhteeton, mustetolppo oli aina juuri
parhaiksi täytetty ja teräskynät sujuvimmilleen kirjoitetut. Keinutuoli
ei natissut, pehmeät matot estivät askeleet kuulumasta, uuni uhosi aina
tasaista, kuivaa lämpöään, jonka vertaista oli mahdoton parhaillakaan
puilla saada muihin huoneisiin, ja lempeä, lauhavieterinen leposohva
näytti ikäänkuin kutsuvan elämän väsynyttä matkamiestä lyhyen unihetken
ottamiseen. Ainoa, mikä hiukan häiritsi yleistä sopusointua, oli vanha,
rapistunut kirjahylly uuninkulmassa, mutta siinä olivatkin vaan ne
kirjat, joita protokollasihteeri ei tarvinnut enää. Hänen tärkeämpi
lakitieteellinen ja kansantaloudellinen käsikirjastonsa sitävastoin
sijaitsi peräseinän kunniapaikalla, suuressa kiiltävässä lasikaapissa,
kaikki koviin ja käytännöllisiin kansiin sidottuina.

Oli aurinkoinen kevätpäivä. Protokollasihteeri oli juuri saapunut
virastostaan. Hän oli tänään hiukan hermostuneella tuulella, hän ei
ollut ehtinyt kävellä tavallista puoltatuntiaan Pohjois-Puistokadulla
eikä sanonut joutavansa edes päivällisen jälkeen jäädä kodin armaasen
ja mieltätyynnyttävään valkamaan. Poliittisen puoluetaistelun laineet
kävivät korkealla ja hänen asemassaan olevaa valtiomiestä kaivattiin
kaikissa yhteiskuntaa-säilyttävien, perustuslaillisten kansalaisten
pitämissä neuvotteluissa. Varsinkin viime aikoina oli hän ollut niillä
usein aamupuoleen yötä väsytetty.

Päivällinen täytyi syödä sopimattoman hätäisesti. Lautaiset kalisivat,
veitset ja kahvelit kilisivät ärsyttävästi, liemi oli ahmittava liian
kuumana, paisti ilman tyyntä ja tarpeellista pureksimista.
Protokollasihteeri oli hyvin tyytymätön.

Siinä sivussa otti hän myöskin Tuomaan syntipukikseen.

— Sinä teit sangen huonon palveluksen meille, lausui hän, tuolla
poikamaisella artikkelillasi. Annoit hyvän aseen kansalliskiihkoisille.
Sitäpaitsi suututit sinä vapaamieliset papit. Vapaamieliset papit ovat
meidän parhaat liittolaisemme.

Tuomas sanoi antavansa palttua vapaamielisille papeille. Hänelle oli
ollut pääasia kirjoittaa juuri niinkuin hän ajatteli.

— Hjah, hymyili protokollasihteeri happamesti. Juuri siten voidaan
pilata parhaatkin asiat. Minä en tahdo ollenkaan väittää, ettet sinä
olisi monessa suhteessa ollut oikeassa. Mutta se ei vielä todista, että
olisi ollut viisasta sanoa sitä, ja juuri nyt sanoa sitä.

Tuomas vastasi antavansa palttua myöskin viisaudelle. Hän ei ollut
etsinyt mitään omaa etuaan; puolueiden etu ei taas häntä liikuttanut.
Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totta. Totuus ei pala tulessakaan.
Hänelle oli ollut ensi sijassa tärkeätä merkitä oma mielipiteensä.
Tuliko hänen artikkelistaan olemaan mitään vastaavaa hyötyä, se oli
hänelle tuiki toisarvoinen kysymys.

— Siitä on ollut sulaa vahinkoa, vakuutti protokollasihteeri.
Otaksutaan, että kaikki siinä olisi ollut totta. Mutta totuus on asia,
jota ei sovi antaa kansalle noin vaan kokonaan ja summakaupalla. Se on
päinvastoin anniskeltava varovasti ja vähittäin. Totuus on niinkuin
tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä on varsinkin
valtiollisella alalla käytettävä kaikella mahdollisella mielenmaltilla,
muuten tekee se tulipalon, voipa vielä polttaa roviolla oman
julistajansa, kuten sen pahempi usein on maailmanhistoriassa
tapahtunut.

Hän jatkoi vielä jonkun aikaa tilapäistä, ärtynyttä esitystään totuuden
turmiollisesta vaikutuksesta. Tuomas ei enää viitsinyt vastata mitään.
Hän tunsi kyllin isänsä käytännöllispoliittiset mielipiteet, jotka
eivät suinkaan olleet ainoastaan arvoisan protokollasihteerin, vaan
kaikkien puolueiden ja kaikkien todella valtiollisesti kypsyneiden
kansalaisten yhteis-omaisuutta.

Äiti ei puuttunut puheesen. Hän istui, kuten tavallisesti, mykkänä ja
murheellisena, ja kun Tuomas jonkun kerran katsahti häneen, loi hän
silmänsä vaivattuna alas. Tuomas ymmärsi hänet täydellisesti. Maria
Antoinette ei ollut mikään miehensä käytännöllisen valtio-opin
innostunut ihailija.

Päinvastoin inhosi hän politiikkaa, piti itsensä kokonaan ulkopuolella
sitä ja olisi mielellään suonut miehensäkin sitä vähemmin harrastavan.
Hänessä oli pisara vanhan presidentin verta, hänkin oli kokonaan vieras
tämän ajan ihanteille. Aina kun Tuomas tuli tuota muistaneeksi,
hiljenivät hänessä kaikki ilkamoivat ajatukset, taittuivat kaikki
kapinalliset peitsenkärjet, ja hänen sydämeensä hiipi synkkä, sanomaton
alakuloisuus.

Suuri, surullinen Maria Antoinette! Hän oli kyllä saanut osansa hänkin
kaikesta siitä, mikä maailmassa oli pientä, halpaa, typerää, mätää ja
hirvittävää. Mutta hän oli aina astunut sen läpi niinkuin kuningatar,
nimensä mukaan, neulanpistoista piittaamatta, loukkauksista
välittämättä, vastaten pienuuteen ylenkatseella ja karkeuteen
jäätävällä äänettömyydellä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen
kyyneleitään ja pettymyksiään. Hän oli painanut surut sydämeensä,
kohdannut pää pystyssä maailmaa eikä vähimmän omia ylpeitä
sukulaisiaan, joihin hänen välinsä aina oli ollut viileä, mutta
täsmällinen. Vasten vanhempiensa tahtoa hän oli mennyt miehelään,
silloin kuin protokollasihteeri Antti Vitikka vielä oli valtiollisesti
aivan vähäpätöinen mies, pienen maaseutulehden päätoimittaja. Mutta
Maria Antoinette ei ollut katsonut yhteiskunnalliseen arvoon, vaan
sydämeen.

Sekin oli nimittäin protokollasihteerillä siihen aikaan ollut, vieläpä
sangen suuri ja suitsuava. Hän oli juuri silloin palannut ulkomailta,
jonne ukko Paavo oli hänet parin turhaan menneen ylioppilasvuoden
jälestä lähettänyt tutustumaan nykyaikaisen suurviljelyksen uusimpiin
edistys-askeliin. Mutta sen sijaan, että hän olisi harjoittanut
uutteria opinnoita Tanskan ja Saksan maanviljelyskouluissa, kuten
tarkoitus oli, hän olikin ukon tietämättä livahtanut Parisiin, jossa
hän oli tavannut parven pohjoismaalaisia kirjailijoita ja
taiteilijoita, joukossa joku suomalainenkin. Heiltä hän oli saanut
helposti, ikäänkuin lahjaksi, kasan uusia innostuneita ajatuksia ja
palannut vuoden perästä kotimaahansa kokonaan muuttuneena muodoltaan
ja vaateparreltaan, vielä enemmän sielulliselta sisällykseltään,
isä-ukkonsa sangen epäröiväksi ihastukseksi. Hän oli nyt katsonut
itseään maamme henkisen eturinnan mieheksi, joka hän jossakin määrin
epäilemättä olikin, päättänyt heti ryhtyä julkisuudessa ajamaan uusia
vapaamielisiä ja taiteellis-demokraattisia mielipiteitään, ja kun ei
siihen pääkaupungissa tilaisuutta ollut, siirtynyt maaseudulle ja
asettanut jalkansa oman pöydän alle. Ukko Paavo oli nimittäin heti
antanut hänen tietää, että hän katsoi pojakseen vain sen, joka seurasi
järkähtämättä kansallismielisen puolueen ohjelmaa eikä ruvennut omin
päin poikamaisia poliittisia kannujaan valamaan.

Isän ja pojan suhde oli ollut siihen aikaan sangen kärjistynyt,
jokseenkin suotta muuten, sillä mitään niin aivan totta ei silloinen
vapaamielinen ylioppilas Antti Vitikka ollut valtiollisella ja
yhteiskunnallisella vastustushalullaan tarkoittanut. Taikka kenties hän
oli alun pitäen tarkoittanut, mutta kun hän kohta sen jälkeen oli
tavannut Maria Antoinette Videniuksen sekä häneen silmittömästi
rakastunut, hän oli samalla huomannut itsellään olevan kaunokirjallisia
taipumuksia. Hän olikin toimittanut painosta jonkun realistisen
novellikokoelman, joka ei suinkaan ollut ukko Paavoa miellyttänyt,
mutta kuitenkin justeerannut jotakuinkin hänen jyrkkiä epäilyksiään
Antin valtiollisesta vaarallisuudesta. Toisellakin tapaa oli rakkaus
muuttanut Antin henkistä profiilia. Hän oli heti kihloihin mentyään
huomannut kaipaavansa vankkaa taloudellista pohjaa elämälleen, ruvennut
kiltisti lukemaan ja suorittanutkin niinkuin mies lakitieteellisen
tutkintonsa. Tämä todellisen tarmon näyte oli ollut tietysti vielä
enemmän kuin realistinen novellikokoelma omiaan ukko Paavon
synkistynyttä sydänalaa helpoittamaan. Hän oli hankkinut pojalleen
seisovan lainan, antanut lisäksi omastaan, perustanut hänelle sievän
kodin pääkaupunkiin ja toimittanut omilla mahtavilla suosituksillaan
hänelle heti vaatimattoman viran Tie- ja Vesi-ylihallituksessa.

Näin oli Antista äkkiä tullut isiltäperityn yhteiskunnan jäsen ja
kunnon kansalainen. Hän huomasi eräänä kauniina aamuna ylös noustessaan
omaavansa vaimon, viran, kodin, aseman ja koko joukon hyviä ja
uskollisia kylänmiehiä. Hän oli saanut kaiken tämän yhtä helposti
ja ilman suurempaa itsenäistä ponnistusta kuin länsimaiset
mielipiteensäkin. Hän tosin kannatti vielä jonkun verran entisiä
kapinallisia pyyteitään, mutta enemmän kirjallisessa kuin
valtiollisessa suhteessa, liittyipä vielä Nuoreen Suomalaiseen
Klubiinkin, joka juuri oli pääkaupunkiin perustettu, ja oli harras sekä
aina mielellään nähty kävijä sen kokouksissa. Mutta hän oli nyt jo koko
lailla muovaillut ulkomailla hankittua maailmankatsomustaan ja kuului
jo kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa pikemmin klubin oikeaan kuin
vasempaan sivustaan. Epäilemättä oli juuri se seikka osaltaan
vaikuttanut siihen, että hänen nimeään myöskin muiden puolueiden
keskuudessa alettiin mainita yhä kasvavalla kunnioituksella.

Nyt nosti äiti silmänsä jälleen pöytäliinasta ja loi poikaansa tumman
katseen pitkien silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta oli aivan kuin olisi
kaksi mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä.

Mutta protokollasihteeri nousi lähteäkseen. Hän katsoi kelloaan ja
huomasi, ettei hänellä ollut aikaa jäädä juomaan edes tavallista
kahvikuppiaan päivällisen päälle. Hän oli, kuten sanottu, hyvin
tyytymätön.

Äiti ja Tuomas jäivät yksin. Kumpikaan heistä ei pitkään aikaan puhunut
mitään.

Tuomas oli aina ollut tavattomasti kiintynyt äitiinsä eikä vähimmän sen
jälkeen kuin hän oli ruvennut hämärästi aavistamaan tämän traagillista
rakkaustarinaa. Nyt tiesi hän liiankin hyvin, miksi äidin silmä oli
niin suuri ja surullinen. Mies, jolle hän oli vaimoksi mennyt, ei ollut
vastannut Maria Antoinetten alkuperäistä, korkeata ihannekuvaa. Antti
Vitikka oli tosin nuorena ollut hyvä mies, hieno mies, mielialojen
mies, vieläpä suurten suunnitelmienkin mies, mutta hänessä ei ollut
koskaan ollut sitä ajatusten ankaruutta, sitä vakaumuksen vaskivuorta,
jota Maria Antoinette oli hänessä kerran uneksinut. Hänessä ei ollut
terästä. Vuosi vuodelta oli protokollasihteerin, ei alkuaankaan
niin aivan syvä, personallisuus käynyt yhä kuluneemmaksi ja
pintapuolisemmaksi. Vuosi vuodelta oli Maria Antoinette saanut
nuoruuden unelmiensa kallisarvoista kuvaa pienentää, ilman että hänellä
vieläkään oli mitään toiveita saada säilymään se edes sellaisena kuin
se nyt oli. Se oli ensin ollut aivan ylenluonnollisen suuri, mahtuen
tuskin koko maailmaan, ainoastaan suureen ja rakastavaan nais-sydämeen.
Pian oli oma pieni isänmaakin käynyt sille jo aivan liian laajaksi. Nyt
täytti se enää vain vaivoin edes sen vaatimattoman paikan, minkä ahdas
puolue-elämä ja hengetön virkakoneisto jätti keskinkertaisilla järjen
lahjoilla varustetun lain-oppineen käytettäväksi. Se oli nyttemmin
aivan jokapäiväinen muotokuva luonnollisessa koossa, jonka huoleti voi
ripustaa minkä arkikodin seinälle tahansa, ilman että se siinä oli
omiaan mitään suurempaa huomiota herättämään. Sen entisistä suuruuden
ajoista ei muistuttanut enää muu kuin tyhjä sija Maria Antoinetten
sydämessä sekä sen puitteiden kulunut kultamaali, joka uhkasi yhä
enemmän kulua, samoin kuin ihannekuva itse yhä suppeampiin suhteisiin
pienentyä. Varmaan oli se kerran aivan taskukokoon kutistuva.

Sellainen oli Tuomaan äidin äänetön murhetarina. Mutta juuri se oli
kutonut monet salaiset ja lujat langat heidän välilleen.

Pojastaan oli Maria Antoinette usein toivonut kaikkea sitä, mitä hänen
miehensä oli luvannut, mutta ei pitänyt. Oli uneksinut hänelle sitä
hengen aateluutta, sitä luonteen lujuutta ja sitä ylhäistä,
koskematonta yksilöllisyyttä, joka olisi lainsäätäjä omalle
sydämelleen, tekojensa herra ja herra omien heikkojen ajatuksiensa, ei
tinkisi elämän taistelussa, seisoisi siinä, missä hänen paikkansa oli,
sellaisena kuin jumala oli hänet luonut, taittuvana, ei taipuvana. Hän
oli ilokseen nähnytkin Tuomaan nopeata ja itsenäistä kehittymistä. Hän
ei toivonut pojastaan mitään suurta merkkimiestä tieteen, taiteen tahi
yhteiskunnallisen elämän aloilla. Eipä edes siveyden sankaria tarvinnut
hänestä tulla. Äidille oli riittävä vain se tieto, että hänen poikansa
oli kaikissa elämän kohtaloissa oleva uskollinen itselleen.

Noin oli Maria Antoinette usein parhaina hetkinään toivotellut. Mutta
viime aikoina hän oli ruvennut horjumaan. Kenties hän sittenkin oli
väärässä vaatiessaan itseltään ja muilta niin rajatonta yksilöllisyyden
pyhänä-pitämistä? Kenties oli hänen käytännöllispoliittinen miehensä
sittenkin oikeassa? Kenties oli elämä sellainen, että sitä vastaan oli
myöskin halvoilla, typerillä ja pikkumaisilla keinoilla taisteltava?
Kenties ei sittenkään ollut korkeinta olla ylevämpi kuin elämä? Kenties
hän oli erehtynyt? Kenties oli taivuttava, tingittävä, myönnyttävä ja
mukauduttava? Kenties oli totuus sellainen suuri kultaraha, joka ei
sopinut jokapäiväisen elämän kaikkiin pikkutarpeisiin? Kenties saisi
hänen poikansa kerran kalliisti maksaa sen, että hän katsoi asiakseen
sitä joka paikkaan tyrkytellä?

Toistaiseksi hän oli kuitenkin vielä aina voittanut epäilyksensä.
Tietysti hän oli oikeassa, tietysti oli myöskin Tuomas oikealla
tolalla. Mutta Maria Antoinette tunsi jo liian paljon elämää. Hän
tiesi, mitä merkitsi vuosikymmenien kuluessa edes koettaa olla
itselleen uskollinen.

— Äiti, sanoi Tuomas äkkiä. Mitä sinä ajattelet?

— Sinua.

— Älä viitsi, äiti. Se ei todellakaan kannata sen enempää
ajattelemista.

— Mikä ei kannata?

— Tuo sanomalehti-artikkeli. Eikä muukaan. Se on nyt kerran sellaista
kuin se on.

— Millaista?

— Typerää.

— Kuitenkin olet sinä lähtenyt taisteluun sitä vastaan?

— Minä en tee sitä enää koskaan. Siinä tulee pian itse typeräksi.

Tuomaan sanoista puhui syvä katkeruus. Hän ei ollut vielä voinut oikein
antaa anteeksi isälleen, että tämäkin oli häntä niin arkipäiväisillä
neuvoilla opastanut.

Mutta Maria Antoinette hengähti helpotuksesta. Täten oli hänen poikansa
säästyvä monesta kovasta koettelemuksesta. Näin oli häneltä itseltään
myöskin säästyvä vaikea vaali, oliko hän vai hänen miehensä
lopullisesti elämään nähden oikeassa.




11.


Heti päivällisen jälkeen tuli harvinainen vieras, nimittäin maisteri
Aavasaksa. Hän tahtoi tavata Tuomasta eräässä hyvin tärkeässä asiassa.

Hänet ohjattiin Tuomaan kamariin.

Tuomas ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Hän tarkasteli sentähden
tavallista suuremmalla mielenkiinnolla muinaista kilpailijaansa Emmin
suosiosta. Mitä henkistä elämää hän eli? Miten oli Emmin rakkaus häneen
vaikuttanut? Tuomas tiesi, että maisteri Aavasaksa ei runoillut enää.
Mutta kenties oli hänessä sen sijaan joku toinen syvä ja kaunis lähde
läikähtänyt.

Sitä oli kuitenkin hyvin vaikea havaita näin päälle päin. Maisteri
Aavasaksa ei ollut muuttunut ensinkään ulkomuodoltaan. Mahdollisesti
hän oli saanut hiukan enemmän ryhtiä, käytti leveämpiä liikkeitä ja
puhui äänekkäämmin. Muuten hän oli sama pyöreänaamainen, pystynokkainen
idealisti kuin ennenkin, parta huonosti ajettu ja sininen raittiusnauha
napinlävessä.

Sisällisesti näytti hän kadottaneen jokaisen jäljen entisestä
huumoristaan. Tuomaan edessä seisoi nyt tuiki totinen ja vakavanha
mies, ilman mitään syrjähyppyjä, pyhän aatteen ritari pelvoton ja
moitteeton.

Hänellä ei ollut aikaa istahtaa. Hän oli tottunut olemaan liikkuvalla
jalalla ja hän tahtoi kaikessa kiireessä, palttoo päällä ja kalossit
jalassa, asiansa selvittää.

— Mieliala on sellainen, sanoi hän, minun edustamissani
kansallismielisissä ylioppilaspiireissä, että jos sinä tulet tuohon
juhlaan ylihuomenna, voit sinä hyvin helposti joutua ulos ajetuksi.

Tuomas nauroi.

— Vanhan ystävyytemme nimessä, lausui maisteri Aavasaksa värähtävällä
äänellä, pyydän minä sinua olemaan siihen juhlatilaisuuteen saapumatta.
Sinä et tunne situatsionia. Mielet ovat kaikkialla kovin kiihtyneet.
Sitäpaitsi tiedät sinä, että meidän pojat ovat jo vanhastaan tottuneet
viheltämään.

— Kyllä, hymyili Tuomas. Savikukko on usein kiekunut suurta
herätys-osaa Suomen aamukoitossa. Mutta lintu lentää ja laulaa, vaikka
sillä enää ei ole päätä eikä kaulaa.

— Älä naura! Ei tarvita muuta kuin merkki ja skandaali on valmis. Ellet
tahdo siis antautua sen alaiseksi...

— Niin, sanoi Tuomas, mitäs sinä siinä tapauksessa tekisit?

Maisteri Aavasaksa viivytteli vastausta.

— Periaatteessa, lausui hän vihdoin välttäen vanhan toverinsa
silmäystä, minä en ole mikään väkivaltaisten mielenosotusten ystävä.
Mutta käytännössä voivat ne toisinaan olla hyvinkin paikallaan.

— Niinkö? hymyili Tuomas. Mutta sehän on jesuiittamoraalia. Minä olen
pitänyt sinua tähän saakka järkähtämättömänä aatteen miehenä, joka
olisit valmis kaikessa seuraamaan vakaumustasi. Siksi, vaikka en voi
hyväksyäkään mielipiteitäsi, jotka minusta ovat naurettavat, minä en
ole koskaan tahtonut kieltää sinulta mieskohtaista kunnioitustani. Nyt
sitä vastoin...

Maisteri Aavasaksa puri huuliaan.

— Sinun kysymyksessä oleva kirjoituksesi, sanoi hän, oli todellakin
sitä laatua, että se teki lopun myöskin minun mieskohtaisesta
kunnioituksestani. Ilmoitan siis, että minä rauhallisista
periaatteistani huolimatta en tule pikkusormellanikaan estämään
puoluetovereitani. Mahdollisesti tulen minä päinvastoin heitä tuohon
tekoon yllyttämään.

Tuomas myönsi, että tämä oli terve näkökanta. Häväistys ei tulisi
olemaan hänen, vaan maisteri Aavasaksan sekä tämän puoluetoverien.
Hänen mielestään voisi heidän keskustelunsa nyt päättyä, samoin kuin
heidän tuttavuutensakin. Kaikissa tapauksissa tahtoi hän ilmoittaa
juhlaan saapuvansa.

Maisteri Aavasaksa seisoi vielä hetken aikaa äänetönnä.

— No niin, lausui hän sitten hiukan epävarmasti helähtävällä
äänenpainolla. Tee kuin tahdot. Minä olen vaan tahtonut sinua
varoittaa.

Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. Tuomas ei ollut sitä huomaavinaan,
meni ikkunan luokse ja avasi ilmareiän ikäänkuin hän olisi tahtonut
tuulettaa ulos entisen ystävänsä. Sitten meni hän ovelle ja avasi
senkin.

Silloin ymmärsi maisteri Aavasaksa. Hän pyörähti ylpeästi kantapäillään
ja osasi opastamatta eteiseen. Mutta hänen silmänsä olivat tavallista
soikeammat ja hänen suupielensä olivat omituiseen irvistykseen
vääristyneet, kun hän ovella pysähtyi, kohotti kätensä teatterimaisesti
ja lausui juhlapuhujan paatoksella:

— Minä annan sinulle anteeksi, sillä sinä et tiedä, mitä sinä teet.

Tuomas nauroi täyttä kurkkuaan. Mutta sitten tuli hän heti hyvin
totiseksi. Hän sulki oven, mutta ilma kamarissa tuntui hänestä
raskaalta ja ahdistavalta. Hän sytytti paperossin, otti jonkun kirjan
käteensä ja päätti siirtyä isän huoneesen.

Ei ollut parempi olla täälläkään. Laipio näytti ikäänkuin laskeutuneen,
seinät siirtyneen lähemmäksi toisiaan. Hänen täytyi avata ikkuna
täälläkin eikä hän sittenkään saanut mielestään kyllin raitista ilmaa
keuhkoihinsa. Hetkisen käveli hän hermostuneena edes takaisin,
pysähtyi, teki pari voimisteluliikettä ja istahti vihdoin kirja kädessä
uuninkulmaan miettimään.

Siinä isän kirjahyllyn vieressä oli vanhastaan ollut Tuomaan
lempipaikka. Hän oli siinä saanut ensimmäisen europalaisen
sivistyksensä, samoin kuin hän oli saanut kansallisensa ukko Paavon
päätykamarissa, kaukana Suomen sydänmaalla.

Tuossa lepäsivät hänen edessään kaikki nuo realistiset, kapinalliset
kirjailijat, jotka kerran olivat saaneet aikaan niin suurta meteliä ja
myrskyä maailmassa, ranskalaiset keltaisissa sotisovissaan, norjalaiset
teräsharmaissa haarniskoissaan. Seisoivat siinä käsi kädessä ja hyvässä
asesovussa kaikki nuo erilaatuiset ja eri kehityskulun käyneet henget,
joilla jokaisella oli kuitenkin ollut sama päämäärä: yksilöllisen
totuutensa täydellinen, häikäilemätön ja perinjuurinen julistaminen.
Ibsen ja Björnson, Jonas Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja
Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew,
Dostojewski ja vielä joku muu. Nietzscheen päättyi sarja. Siitä alkoi
hänen oma kirjastonsa.

Tuomas oli usein selaillut näitä teoksia. Ensin hän oli lukenut niitä
omasta mielenkiinnostaan, sittemmin tutustuakseen tarkemmin isänsä
protokollasihteerin nuoruuden ihanteisiin. Hän oli nimittäin jo
nuorella ijällä huomannut, että jos ihminen tunnettiin ystävistään,
joita hän usein ei itse valitse, hän tunnettiin vielä enemmän
kirjoistaan, jotka hän aina on tilaisuudessa itse valitsemaan.

Oli hyvä uneksia siinä uuninkulmassa. Tuomas olikin siinä ensimmäisinä
poikavuosinaan nähnyt monta kirkasta ja kullankimaltavaa unelmaa.

Oli ollut siihen aikaan kevättä ilmassa, oli ollut sitä myöskin täällä
heidän omassa kodissaan. Tässä huoneessa oli ollut koolla usein kaikki,
mitä suomalaisen kultuurin alalla oli nuorta ja innokasta. Hän itse oli
pyörinyt heidän jaloissaan piimäsuuna pikkaraisna, istunut sittemmin
totisena tuolillaan ja painanut kaikki, mitä puhuttiin, suureen ja
kummastelevaan lapsensydämeen. Ne olivat vieläkin siellä säilyssä,
jokainen leimuava sana ja jokainen rohkea, repäisevä ajatus. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin tulvehti sieltä häntä
vastaan tuhansien kauniiden muistojen sarja, niinkuin päivännousu
päältä Karjalan metsien, tuoreiden koivunlehtien lomitse, vilisevien
virtojen poikki, ja näytti rakentavan siltansa suoraan taivaasen.

Missä oli nyt tuo lumous?

Sitä ei ollut olemassa. Se oli mennyt niinkuin hänen isänsä
protokollasihteerin pyhän innostuksen aika. Helposti saatu oli helposti
huilahtanut. Tuomas oli kuulevinaan vielä korvansa juuressa isänsä
lausuvan leveällä vatsapohja-äänellään:

— Totuus on asia, jota ei sovi antaa kansalle summakaupalla. Se on
anniskeltava varovasti ja vähittäin.

Juuri sitä käsityskantaa vastaan oli protokollasihteeri ynnä hänen
nuoret ystävänsä kerran tulisimmin nousseet taisteluun.

Merkillinen mies tuo isä, ajatteli Tuomas. Hän on näytellyt niin kauan
tuota leveää, vatsa-äänistä yhteiskunta-rooliaan, että hän on kokonaan
unohtanut oman varsinaisen olemuksensa. Kuitenkin lepäsi kerran uuden
ajan marskisauva hänenkin laukussaan. Oikeastaan pitäisi hänen nyt
puhua falsetissa. Hän oli pohjaltaan hieno, tunteellinen mielialojen
mies, jonka viisas luonto alkuaan oli varustanut melkoisella, ylempää
iskevällä ironialla, turvaksi elämän taisteluun. Mutta sikäli kuin
nuoruuden herkkä, runollinen tunne-elämä hänestä kului, pyöristyi
itsepuolustavan ivankin kallisarvoinen oka hänessä karkeaksi,
tylppäpäiseksi huumoriksi, joka sekin jo viime vuosina oli haihtunut
hänestä. Nyt oli hänessä kaikki jo yhtä pyöreätä. Jälelle oli jäänyt
ainoastaan eräänlainen mukava, optimistinen levollisuus, peittona
suurelle itsekkäisyydelle, sekä ylimalkainen luottamus korkeamman
maailmanjärjestyksen toimeenpanevaan voimaan palauttaa maahan se
laillisuus, jota hän kyllä katsoi itsensä kutsutuksi säätämään.
Perustuslaki-taistelu oli kuitenkin hetkeksi hänet untelosta
mielentilastaan hereille ravistanut. Mutta se olikin enää hänen
henkisen elämänsä ainoa keidas, jota hän rakasti niinkuin kameeli
vesileiliä. Kaikkialla sen ympärillä levisi hänen aivoissaan
kuivakiskoisen, hitaasti toimivan virastojärjen ääretön,
hedelmätön hiekka-erämaa, jonka karua kuoleman-autiutta vaan joku
yhteiskunnallisen ajatuksen pyhiinvaeltava karavaani taikka
vahingoniloisen puolue-elämän kitupiikkinen kaktuskasvi joskus
vaivaloisesti virkistivät. Pian oli hän oleva kokonaan pyhä. Hiekkameri
oli lainehtiva hänen ylitsensä.

— Ja sitten ei hänestäkään enää muuta kuin hyvää, päätti Tuomas
ajatuksensa.

Mutta kuinka oli sellainen ylimalkaan mahdollista? Oliko se maailman
meno? Pitikö sen siis välttämättä aina olla niin? Oliko siis maailman
alusta niin määrätty, ettei kukaan milloinkaan missään voinut pysyä
uskollisena oman nuoruutensa autuaille ihanteille? Alkoiko kaunis
tarina aina niin oivallisesti, vain sitten päättyäkseen niin
pahanpäiväisesti? Vai eikö se ollut koskaan ollutkaan kaunis? Hänkö
yksin tässä istui ja ihannoitsi menneiden aikakausien auringoita?
Muisteli oman lapsuutensa kultaisia päiviä ja luuli kaikkien muidenkin
siihen aikaan aamun kullassa kulkeneen?

Mutta olihan ollut kevättä ilmassa, olivathan torahtaneet korkeamman
ihmisyyden taistotorvet. Päivä oli paistanut päälle tuhansien järvien
maan. Nuo sittemmin niin sankarillisen kuuluisuuden saaneet "idän
pilvet" olivat jo tosin olleet olemassa, mutta vain sopivan välimatkan
päässä, niin etäällä, että ne muodostivat koristeellisen taustan kansan
kesäiselle juhlatunnelmalle. Uusista, suomenkielisistä opistoista oli
virrannut kaikkialta nuorta, toivorikasta väkeä kansallisen viljelyksen
vainiolle, iloista, päivänpaisteista väkeä, jotka eivät ikinä olleet
mitään kielitaistelun vaikeuksia kokeneet ja joiden sydämiä ei mikään
sorretun kansallisuuden tunto ollut milloinkaan myrkyttänyt.
Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät olleet vielä paljastuneet, säätyero
ei vielä vaaralliseksi kärjistynyt, puolue-elämä ei vielä saanut
nykyistä kiihko-agitatorista muotoaan. Itse kansa oli vielä
ihanteellinen, puoli-etnografinen, puolimuinaistieteellinen, kenties
myöskin kielitieteellinen käsite, josta erinomaisesti sopi
isänmaallisissa laulujuhlissa innostua ja sen suurelle tulevaisuudelle
9-kertaisia eläköönhuutoja kohottaa.

Siitä sopi olla myöskin kaunotieteellisesti huvitettu, ainakin siellä,
missä se vielä eli alkuperäisessä koskemattomassa luonnontilassaan.
Sopi huomautella sen sattuvia, kuvailevia murresanoja, jotka kaikki
olivat välttämättä kirjakieleen otettavat, ihailla sen yksinkertaista,
korkeata tunne-elämää, jossa herrasväen ihmeeksi oli hienouksiakin,
vieläpä myöntää eräänlainen esteettinen merkitys sen kulmikkaille
kasvoille, koruttomalle kotitaiteelle ja vaateparren varmalle,
pietistiselle tyylikkäisyydelle.

Oli tullut muotiin oikea kansan ihannoiminen. Mutta kun kansa
useimmissa paikoin vielä oli raakaa ja sivistymätöntä, ei siitä ollut
kuin yksi askel raakuuden ja sivistymättömyyden ihanteluun. Tuota
viimemainittua seikkaa ei kuitenkaan oltu huomattu vielä. Kansa seisoi
loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikäänkuin taitavan
teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa
kuin maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli nyt jo naisiakin),
maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen,
isänmaallisine suurmiehineen ja kansallisine kultuurimuistoineen
etualalla teutaroi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin
vettä, vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin
Maamme-laulua. Tietysti harrastettiin myös kansanvalistusta, tietysti
jaettiin myös menneen kansallisen herätyksen vuosisadan kultaista
perintöä, mutta ilman mitään omaa itsenäistä ajattelemista, hartaasti
ja uskovaisesti niinkuin Herran ehtoollista. Saarnattiin Snellmania,
luetettiin kansalle Kalevalaa, levitettiin Vänrikki Stoolin tarinoita
ja liehutettiin Suomen lippua. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että
kultasäkkiä kantava aasi ei sittenkään aina pääse korkean muurin yli ja
että noista kallisarvoisista, mutta useinkin ajan kuluttavan hampaan
jäytämistä ihanteista oli paljon peitettävä tien-oheen, jos mieli
päästä sen ryteikön läpi, jonka kautta jokaisen kehityskelpoisen kansan
jokaisessa uudessa miespolvessaan kuitenkin oli kulkeminen.

Tie Suomen suuruuteen ja kunniaan näytti kaikille niin tuiki selvältä
ja yksinkertaiselta. Siitä oli tuleva verraton sivistysvaltio, joka oli
voittava maailman laulullaan, puolustava rajansa kanteleellaan; sen
väestö oli tuo suorastaan jumalista polveutuva katajainen kansa, jota
ei mikään ajan myrsky voinut kukistaa, joka painoi päänsä tuulten alla
ja kohosi jälleen ehompana entistään. Totuus, kauneus, oikeus, ja
kaikki nuo ihmiskunnan suuret, verta, tulta, tuskaa, sanomattomia
uhreja ja kärsimyksiä vaatineet kultaiset kotkankuvat näyttivät annetun
ikäänkuin ilmaiseksi tämän merkillisen kansan yhä kasvaville legionille
ja johtavan niitä suoraan paratiisiin. Ei ollut tarvis vaivata päätään,
ei epäillä, ei epäröidä, vain kuulla sydämensä ääntä, vain marssia,
vain kulkea kohtisuoraan, katsomatta oikeaan taikka vasempaan, vain
eteenpäin, vain edestä Suomenmaan. Ylöspäin oli hiukan vaarallisempi
marssia, sillä siellä voi ihmisparka aina joutua vaaralliseen
kollisioniin taivaallisen isänsä kanssa, joka juuri oli aivan
erityisellä tavalla Suomen syrjäiseen kansanrotuun huomionsa
kiinnittänyt. Siksi oli ajan tunnussana: eteenpäin!

Verta? Sitä olivat jo esi-isät kyllin vuodattaneet. Tulta? Sitä olivat
jo kyllin tuprunneet Narvan, Puolan, Lützenin ja Breitenfeldin
kunniakkaat sotakentät. Tuskaa? Kärsimyksiä? Ne olivat sivuutetut jo
silloin kuin Ison vihan kauhut kestettiin, kun Viapori antautui ja kun
Siikajoen, Lapuan, Ruonan ja Revonlahden maailmanhistorialliset voitot
voitettiin. Mikä mahdollisesti vielä oli jäänyt kovia päiviä kokematta,
sen olivat sitkeäselkäiset Saarijärven Paavot ja suuret hallavuodet
1860-luvulla lopullisesti kuitanneet. Jumalan sormi näkyi Suomen kansan
historiassa. Hän oli jo nähnyt niin paljon vaivaa tästä uppiniskaisesta
ja öykkäristä Suomen suvusta, että hän hyvin luultavasti ja milteipä
täysin otaksuttavasti oli valinnut sen omaksi kansakseen. Oli sentähden
pääasia kansalle itselleen pysyä vaan kilttinä, luottaa korkeamman
kaitselmukseen eikä huolehtia huomisesta. Sillä niin totta kuin hyvälle
lapselle kävi aina hyvin ja pahalle pahoin maailmassa, oli taivas
käsittämättömässä viisaudessaan ja armossaan valmistanut tälle kansalle
tosin tuntemattoman, mutta aivan varmaan suuren ja loistavan
tulevaisuuden.

Moisen ihanan ja autuaallisen mielialan vallitessa Suomen sydämessä oli
sen päähän alkanut tunkeutua Länsi-Europasta uusia, vapauttavia ja
hedelmöittäviä ajatuksia. Ruvettiin äkkiä puhumaan realismista ja
luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta, kehitys-opista ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Niitä
seurasi kirjava sarja käytännöllisiä ja tietopuolisia uudistuksia,
jotka kaikki purjehtivat uuden ajan lipun alla ja kaikki vaativat
poloisen yksityisen kansalaisen erityistä huomiota osakseen. Tulivat
yhteiskoulut, tulivat kansan-opistot, tuli alaston taide ja
auktoriteetti-uskon puute. Samaan aikaan saarnattiin yksilön
merkityksestä, subjektivisista siveyslaeista, elämän-ilosta ja vapaan
arvostelun välttämättömyydestä, jolla erityisesti kolkutettiin kirkon,
avioliiton ja virkavaltaisen yhteiskuntajärjestyksen jumalallisia
nurkkajuuria. Kaikki tietysti vanhojen, arvokkaiden suomalaisuuden
työntekijäin suurimmaksi kauhistukseksi.

Mitä enemmän Tuomas nyt tuota aikaa ajatteli, sitä vieraammaksi hän
tunsi itsensä sen onnelliselle optimismille, sen pintapuoliselle
positivismille, sen yhteiskunnalliselle utilitarismille ja sen
lyhyttukkaiselle nais-emansipatsionille. Mutta siinä oli ollut siemen
myöskin sille individualismille johon hän oli huomannut viime aikoina
yhä itsetietoisemmin kallistuvansa. Ihminen oli sen kautta jälleen
asetettu kunniaan, vaikka vielä toistaiseksi enemmän yhteiskunnallisena
ja kollektivisena kuin yksilöllisenä ilmiönä. Siinä oli sittenkin ollut
ura johonkin uuteen. Siksi hän ei voinut olla sitä aikaa ilman syvää
kaipausta ajattelematta.

Sitäpaitsi oli se ollut niin kaunista hänen mielestään. Pietistisistä,
talvipuhteisista pirtin-nurkista oli astunut esiin uusi polvi, silmät
vielä kaihtaen aurinkoa, mutta hapuilevat kädet ojennettuina kohti
kesää ja kukkasia. Ei siis ollutkaan syntiä se kaikki, mitä isät olivat
synniksi sanoneet, ei kiellettyä kaikki kaunis, ei rakkaus, ei runous,
ei epäily, ei vapaa ajatus, olivat sallittuja kaikki kolme helmasyntiä,
ei kirottua elämän koreuskaan, ihminen oli itse oma tuomarinsa, luonto
yksin hänen lahjomaton lainsäätäjänsä. Turhaan varoittelivat vanhat.
Oli tapahtunut täydellinen löyhtyminen isien ankaroista periaatteista.

Eivätkä nuo uudet ja sekamelskaiset ajatukset olleet häilyneet
ainoastaan ilmassa; niille oli pian ilmestynyt näkyväisiäkin
lipunkantajia. Oli äkkiä astunut maan julkiseen elämään joukko nuoria,
tuiki tuntemattomia miehiä, tuskin parranhaituvaa huulessaan, jotka
jonkun Parisi- tahi Berlini-käyntinsä perustuksella katsoivat olevansa
oikeutetut esiintymään kaikki samalla jumalan luomalla julkeudella,
kohottelemaan olkapäitään harmaantuneiden, kunnioitettavien
kansalaisten elämäntyölle, katselemaan olevia oloja impertinentien
rilliensä läpi, arvostelemaan ja irvistelemään. Taivaallisen Herran
tuomitsivat he tykkänään viralta pois, epäilivätpä myös itse
kristin-opin perustotuuksia, sielun kuolemattomuus oli heille kauhistus
ja Neitsyt Maarian saastuttamaton synnyttäminen vain vanha
kirkkolegenda. Lunastuksella ei ollut mitään sijaa heidän mekaanisessa
maailmanjärjestyksessään eikä Pyhä Henki käynyt heidän mielestään ulos
Isästä eikä Pojasta, vaan nuoresta ja leimuavasta ihmissydämestä.

Missä olivat nuo miehet?

Hänen isänsä tässä vieressä oli oiva esimerkki.

Tuomas nousi hermostuneena kävelemään. Hän oli itse toisen ajan lapsi,
mutta hän ei silti voinut olla menneen sukupolven taistelua mielessään
ihailematta. Hän tiesi myöskin, kuinka tuo taistelu oli päättynyt.
Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Valhe-isänmaallisen,
valhe-ihanteellisen innostuksen maaperä oli tukahduttanut kaikki
syvemmän, korkeamman ja yleis-inhimillisemmän ajattelemisen oraat. Se
oli omistanut niistä vaan sen, mikä sille sopi: yhteiskunnallisen
edistyksen. Muuten riemuitsi reaktsioni kaikkialla, puritanismi näytti
vahvemmalta kuin ennen, tekopyhyys seisoi niinkuin seinä ja yksilön
arvo oli alempi kuin milloinkaan. Poliittisella alalla oli punainen
terrori astunut mustan sijalle. Edistyneimmissäkin henkisissä piireissä
käsiteltiin ihmistä vain sosialisena käsitteenä.

Tuomas uskoi tietävänsä myöskin, kuinka tuon taistelun tila oli tuolla
ulkona suuressa maailmassa. Sielläkin oli ura aukaistu johonkin uuteen,
mutta sielläkin olivat ihmiset omaksuneet uudesta vain sen, mikä ei
vaatinut mitään syvempää henkistä vallankumousta. Missä vallitsi
miekka, missä risti, missä militarismi, missä klerikalismi, usein
vallitsivat ne myöskin samassa maassa, käyden kumpikin epätoivoista
taisteluaan yhä laajentuvia työmieslaumoja vastaan, jotka taas itse
olivat yhtä valmiit polkemaan yksilön oikeutta kansan nimessä kuin
toiset esivallan ja Jumalan nimessä. Tuolla oli arvo paineteilla,
täällä pääluvulla, kaikki kansat olivat Herran valittuja, kaikki
kysymykset julistetut vain taloudellisiksi, ihmiset olemassa vain
yhteiskuntaa varten ja yhteiskunta itse eräitä elottomia, kivettyneitä
käsitteitä varten. Missään ei vapaa mies ollut kunniassa eikä
yksityinen kansalainen pyhä ja loukkaamaton.

Tuomas taisi nyt myöskin mielestään paremmin arvostella isänsä
nuoruuden-kirjaston sisällystä. Paljon ei siitä muka tulisi
taiteellisessa suhteessa säilymään, ainoastaan se, mikä siinä oli ollut
kaunista tulta, muotoa ja intohimoa. Kaikki se, mikä siinä oli ollut
"virtausta", tulisi virtana häviämään, sen totuudet kuihtumaan, sen
mielipiteet lakastumaan. Se oli yleensä liikkunut liiaksi käsitteissä.
Se oli luonut sangen vähän suurta ja seppelpäistä taidetta. Mutta se
oli pannut ajatuksia liikkeesen, leikannut pois mätäpaiseita, tappanut
basilleja, avarruttanut ihmisyyden aivoja ja näköpiiriä. Se oli tehnyt
hiukan enemmän totuutta ja oikeutta maailmaan. Se oli ollut sitä
terveellistä lääkärikirjallisuutta, jota aika ja kansakunnat välistä
kaipaavat, silloin kuin vanhojen mätänevien maailmankatsomusten löyhkä
saattaa kaiken kauniin ja vapaan henkisen toiminnan maassa
mahdottomaksi.

Toisin sanoen: se oli ollut 19:n vuosisadan valistuskirjallisuutta.

Mutta oliko sitä seuraava mikään suuri vallankumous? Millaiseksi oli
tämä vallankumous muodostuva?




12.


Suomen Kansallisteatterin korkeat pääty-akkunat säteilivät tulijalle jo
kaukaa yli Rautatie-torin viileän kevät-illan vaaleansinertävässä
hämärässä. Taajojen kansanjoukkojen nähtiin sitä kohden virtailevan.
Siellä oli isänmaallisen merkkimiehen muisto vietettävä.

Illan onnistuneen ja arvokkaan ohjelman muodostivat puhe, juhlaruno,
ylioppilaslaulu, pari kuvaelmaa, orkesterimusiikki sekä eräät näytökset
parhaasta kotimaisesta ja ulkomaisesta draamakirjallisuudesta. Jokainen
paikka oli myöty. Liikkeellä oli kaikki, mitä pääkaupungin
suomalaisessa sivistys-elämässä oli etevintä ja edustavinta, vieläpä
suuri osa ruotsalaisestakin, kuten kuului keskustelukielestä käytävillä
ja aitioissa. Kaikkialla tunkeili hännystakkisia herroja ja
valkopukuisia naisia, siellä täällä joku oikein suuressa toaletissakin,
puheen sorina oli tavaton ja ilma täynnä iloista odotusta,
tervehtimistä ja miellyttävää toistensa tapaamista.

Mutta samassa kilisivät sähkökellot keskeyttäen seurustelun, hoputtaen
puvustonhoitajattaria ja vaatien vahtimestareita katsomon ovia
sulkemaan. Kaikki kiirehtivät paikoilleen. Alkumarssi raikahti,
esirippu kohosi ja lavalle astui juhlapuhuja, eräs tunnetuimpia ja
arvokkaimpia isänmaan-ystäviä. Siellä täällä tunkeusi vielä sisälle
joku myöhästynyt juhlavieras, paukahti jossakin aition-ovi ja kuului
voimakasta, intohimoista hyssytystä. Sitten syntyi vähitellen syvä
hiljaisuus.

Tuomas istui vanhempiensa kera eräässä ensimmäisen parven
sivu-aitiossa. Hänellä oli täältä erinomainen tilaisuus tarkastella
katsomoa.

Tuolla vastapäätä näkyi salaneuvos perheineen. Hän ei yleensä enää
huveissa käynyt, mutta saapui kuitenkin mielellään tämäntapaisiin
vakavampiin juhlatilaisuuksiin, todistaakseen valistunutta ja
tasapuolista mielenkiintoaan suomenkielisen kansanaineksen parhaimpia
sivistysrientoja kohtaan, joihin hän luki taiteen, kirjallisuuden ja
teatterin. Ne olivat hänelle suomalaisuuden liikkeen kauniita ja
miellyttäviä puolia, samoin kuin sen yhteiskunnalliset ja valtiolliset
vaatimukset rumia ja vastenmielisiä. Täten ei hänen platooninen
harrastuksensa kansallisuus-asiaan nähden suinkaan sotinut vastaan
hänen korkeita, yleis-inhimillisiä ihanteitaan, eipä edes hänen
poliittista kantaansa kieli-asiassa, jossa hän sitäpaitsi olikin
maanpakolaisuutensa jälkeen täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle
kehittynyt.

Samassa aitiossa nähtiin, paitsi Annaa ja Alinea vielä eräs neljäs
henkilö, nimittäin lakkautuspalkaila oleva luutnantti Måns Müller,
sorakielinen, kiveräviiksinen, diskreetin-näköinen herra, jonka
ylähampaat olivat aivan liian suuret, mutta alaleuka taas liian vähän
kehittynyt. Totteli muuten toveripiireissään lempinimeä Putte. Hänellä
oli jo nyt vakiutunut asemansa Alinen uskollisimpana ihailijana, ei
yleensä enää koskaan luopunut hänen viereltään ja luettiin
salaneuvoksen lähimpään perhepiiriin kuuluvaksi.

Permannon ensimmäisellä tuolirivillä näkyi eräitä kansallismielisiä
valtiopäivämiehiä könöttävän, niiden joukossa ukko Paavo. Hän oli vanha
tottunut teatterihabitué, vakinainen vieras, milloin vaan sattui
kaupungissa olemaan, kaikissa isänmaallisissa illoissa sekä
Shakespearen, Schillerin y.m. maailman suurten mestarien klassillisissa
esityksissä, joita hän omasta puolestaan piti täysin kansallisina
juhlatilaisuuksina. Niissä taputti hän aina käsiään tuhannen
vietävästi, huusi "hyvä" jokaisen näytöksen jälkeen, viipyi viimeiseen
mieheen saakka ovella ja voi toimittaa välistä aivan yksin, kiitos
olkoon omien vankkojen kämmeniensä, mitä pyramidillisimpia menestyksiä
mitä kehnoimmillekin taide-esityksille. Kotimaisissa ensi-illoissa
huusi hän aina äänensä käheäksi, vaati voimakkaasti tekijää esiin ja
otti mielellään osaa laakeriseppeleesen, jonka hintaa tekijän ystävät
väliaikoina käytävillä ja tupakkapuolella yleisön keskuudessa
keräsivät. Muuten oli hänen taidemakunsa sitä romantillisempi, mitä
realistisempi ja käytännöllisempi hänen tavallinen elämänkäsityksensä.
Taide oli hänen mielestään toista ja elämä toista, — dualismi, joka oli
verrattavissa vain siihen syvään ja ylitsepääsemättömään juopaan, joka
hänen kristillisen maailmankatsomuksensa mukaan oli taivaan ja helvetin
välille kiinnitetty. Niinpä hän, vaikka hän yksityisesti ei suinkaan
ollut mikään maailmallisen prameuden rakastaja, vaati näyttämöltä
nähdäkseen loistavia pukuja, kirjavia kulisseja, kilpiä, miekkoja,
kiliseviä kannuksia ja heleäväristä hetalekomeutta loppumattomiin
saakka. Yksityisesti hän oli myöskin varsin rauhallinen ja
pitkämielinen mies, joka ei koskaan ryhtynyt tekoihinsa ilman tyyntä ja
monipuolista harkintaa. Mutta teatterissa piti hänelle olla hirmuista
toimintaa, kiihkeitä intohimoja, mylviviä kansankohtauksia, jopa
miesmurhiakin, ukkosen jyrinän ja vanhurskaan taivaan salamoiden
todistaessa. Silti hän ei suinkaan ollut tunteeton myöskään hengen
vienommille nautinnoille. Raukeat, hiukaisevat kuutamokuvaelmat, pienen
soololaulun ja surumielisesti hyrisevän sähkövalon säestyksellä, olivat
hänen henkistä himoruokaansa, petetty ystävyys, poljettu hyve ja
viattomasti vainotun valitus taas asioita, jotka eivät koskaan olleet
vaikuttamatta häneen syvästi ja ylösrakentavasti. Eipä hän halveksinut
edes pientä lihavanläntää balettiakaan, kun se vaan pysyi kaiken
kansallisen siivouden rajoissa — joka taas aina eittämättömästi
tapahtui —, tarkasteli suurella mielenkiinnolla teatterin nuorempia
naispuolisia jäseniä ja otti aina esiin suuren, yksisilmäisen
merikiikarinsa, milloin hovipoikien pyöreät, isänmaalliset
pohkeet näyttämölle ilmestyivät. Hänen mielipiteensä
suomalaisen näyttämötaiteen suhteen oli sama kuin kirkon ja
armonvälikappaleidenkin, nimittäin ettei sen siunauksellinen ja
salaperäinen vaikutus suinkaan riippunut papin saarnan hyvyydestä
taikka huonoudesta; se asui taiteen temppelissä itsessään. Jokaisen,
joka ei ollut ihastunut yhtä paljon kuin hän, julisti hän armotta
epäkansalliseksi. Niille, jotka hänen kuultensa joskus pyrkivät
esityksen heikkoja puolia huomauttelemaan, sanoi hän suoraan, että he
nähtävästi olivat kadottaneet kyvyn ylipäänsä nauttia taiteesta. Hänen
selkämunansa sai Shakespearen paatos aina tärisemään. Hänen
nenäliinansa veti Maria Stuartin liikuttava kuolema aina esille. Hänen
mielinäytelmänsä oli kuitenkin Orleansin neitsyt, joka monipuolisimmin
tyydytti hänen romantisia, kristillisiä ja isänmaallis-ihanteellisia
tarpeitaan ja jota hän uskollisesti kävi katsomassa niin usein kuin
sitä vaan esitettiin.

Permannon ensimmäiset tuolirivit ukko Paavon sivulla ja takana olivat
täytetyt pelkillä tunnetuilla henkilöillä, siinä professoreita, siinä
sanomalehtimiehiä, siinä korkeampain virkakuntain edustajia,
kirjailijoita, taiteilijoita, joukossa joku nuhteeton nuori maisteri
taikka piikkipartainen varatuomari, jolla vielä oli tulevaisuutensa
edessään. Siinä myöskin monta, jolla se jo oli takanaan. Permannon
keskipaikoilla, joka yleensä oli opiskelevan nuorison ja heidän
mielitiettyjensä hallussa, näkyi maisteri Aavasaksa morsiamineen.
Ovensuissa seisoi taas sankat parvet valko-rusettisia, pitkäkaulaisia
ylioppilaslaulajia, jotka siinä omaa ohjelmanumeroaan jännitettyinä
odottivat.

Tuomas siirsi silmänsä ensimmäiselle riville, jota samoin kuin
suurimmaksi osaksi permanto-aitioitakin vanhat kansallismieliset
perheet hallitsivat, mahtavine yhteiskunnallisine rouvineen ja vienosti
kukoistavine, kainosti dekolteerattuine tyttärineen. Hän siirsi
silmänsä toiselle riville, joka sekin, vaikka tavallisissa oloissa
työväen paikka, näkyi tällä kertaa olevan opiskelevan nuorison ja
varakkaan porvarissäädyn hoteissa, siellä täällä kuitenkin joku
kurkottava seppänaama tahi jyrkkäpiirteinen kansan tahdon
toimeenpanija. Sieltä erotti Tuomas myöskin vanhan tuttavansa Pertin,
Vitikkalan entisen renkipojan, sittemmin torppari-agitaattorin, joka
nyttemmin oli eronnut sosialidemokraattisesta puolueesta ja liittynyt
yhteen eräiden samanmielisten toveriensa kanssa ajaakseen tarmokkaasti
omia iloisia, kommunistisia ihanteitaan. Viimeksi hän oli istunut
vangittuna eräästä pankkivarkaudesta, mutta todistusten puutteessa
päästetty jälleen hänelle niin kullankalliiseen vapauteen.

Kaikki yhteisen kansallisen taiteen korkeain kaarten alla, kaikki
kokoontuneina muistamaan jalon vainajan sopusointuista elämäntyötä. Se
oli todellakin näky, joka oli omiaan jokaista isänmaallista mieltä
suuresti ilahduttamaan.

Protokollasihteeri haukotteli. Juhlapuhuja ei ollut vielä oikein
päässyt vauhtiinsa, tapaili sanojaan otti pari kertaa hermostuneena
takaisin ja liikkui ylimalkaan liian tuulentupaisissa ilmakerroksissa.
Tuomas ei voinut olla jälleen isäänsä syrjäsilmällä tarkastelematta.

Epäilemättä ei siinä istunut mikään laiha-säärisen entusiasmi-ratsun
kaistapäinen kannustaja, vaan tyyni, taittunut keski-ijän mies, jonka
mielenrauhaa ei enää muu kuin vastapuolueen poliittinen "kiihoitus" — se
on aina vastapuolue, joka "kiihoittaa" — voinut levollisesta
tasapainostaan järkähyttää. Istui leveän, lainopillisen
yhteiskuntajärjestyksen vankka tukipuu, itse sen isänmaallisen veräjän
horjumaton pihtipieli, jonka läpi nuoret vasikat vasta pitkän
parannuksen, katumuksen ja usein uudestasyntymisen peson jälkeen
valtion luvatuille virkalaitumille lasketaan. Tuomas tunsi itsensä
tuiki vähäpätöiseksi hänen vierellään.

Mutta juhlapuhuja oli nyt saanut siivet alleen. Hänen hyvin veistetyt
ja tarmokkailla taidepausseilla varustetut lauseensa kiersivät salia
niinkuin pitkät viipaleet ja hänen varma, vakuuttava silmänluontinsa
pyyhki parvekkeita ikäänkuin hän olisi esiintynyt Ison-Britannian
a Irlannin yhdistettyjen kuningaskuntain parlamentissa.
Protokollasihteeri ei haukotellut enää. Hänen tyyni, intohimoton
katseensa oli kultasankaisten silmälasien takaa kiinnitetty
järkähtämättömästi puhujaan. Silloin tällöin nyykäytti hän päätään
tyytyväisenä.

— Hän puhuu hyvin, lausui hän puoli-ääneen Tuomaalle. Juuri niin kuin
tämäntapaisissa tilaisuuksissa on kansalle puhuttava.

Puhe päättyi ja palkittiin korvia huumaavilla kättentaputuksilla. Heti
sen jälkeen ilmestyivät lavalle ylioppilaslaulajat esittäen "Jos sydän
sulla puhdas on". Vielä pari muuta isänmaallista laulua,
kättentaputuksia ja välihetki. Protokollasihteeri nousi vaimoineen.
Tuomas seurasi heitä.

Käytävän hälisevässä ihmistungoksessa tunsi hän jonkun koskettavan
olkapäätään. Hän kääntyi katsomaan ja näki edessään kehittymättömän
alaleuan sekä kaksi ystävällisesti hymyilevää ylähammasta. Se oli Putte.

— Hörrr du brrorrr, sanoi sotilaallisella sorakielellään, minulla olisi
sinulle hiukan kahden keskistä puhuttavaa.

He siirtyivät seinävierelle. Putte selitti äänellä, joka ilmasi suurta
levottomuutta, kuulleensa huhuna mainittavan, että kansallismieliset
ylioppilaat — "dessa förrrbannade finnpojkar" — aikoivat toimeenpanna
jonkun skandaalin Tuomasta prikatakseen. Kenties olisi sentähden
parasta, että Tuomas, joskaan ei suorastaan pakenisi, johon Putte
sotilaana ei suinkaan tahtonut kehoittaa häntä, kuitenkin
käytännöllisistä syistä näkyisi niin vähän kuin mahdollista.

— Minä en ole lukenut sinun arrrtikkeliasi, lisäsi Putte, mutta minä
olen kuullut mielihyväkseni, että siinä on ollut karrrvaita pillereitä.
Kuten tiedät, en minä yleensä seuraa sanomalehtiä. Mutta jos sinä,
vaikka sivilimiehenä, olet osoittanut urrrhoollisuutta, pyydän minä
upseerina kiittää sinua.

Tuomas omasta puolestaan kiitti taas Puttea toverillisesta
huolenpidosta ja kysyi kesken kaikkea, millä kannalla hänen suhteensa
Alineen oli.

Putten huolestuneet kasvot kirkastuivat päivänpaisteisiksi.

— Iiihahaha, hirnui hän tuttavallisesti, imarrrtelematta itseäni voin
sanoa, etten luullut sen niin helposti käyvän. Mutta rrrrakkaus on
kaikkivaltias. Asia täytyy vielä toistaiseksi pitää salassa. Läheisenä
sukulaisena olet sinä kuitenkin jo nyt, olematta tunkeileva,
tilaisuudessa grratuleeraamaan minua.

Tuomas onnitteli häntä sydämellisesti. Putte kysyi, mihin
toimeenpiteisiin hän aikoi ryhtyä personallisen turvallisuutensa
suhteen.

— En mihinkään.

Putte katsoi häneen ällistyneenä. Mutta sitten kävivät hänen
ystävälliset kasvonsa hyvin totisiksi, hän ojensi lämpimästi oikean
kätensä Tuomaalle ja lausui vasen käsi miekankahvassa:

— Brrra brrorrr, brra. Sinä olet jurrnalisti ja minä pidän
jurrnalisteista. Mutta jos sinulle täällä jotakin tapahtuisi, niin
tiedät kyllä, että ystävyys on lähinnä isänmaata minun korrrkein
tunnussanan. Farrväll!

Hän teki kunniaa, kilahutti kannuksiansa ja meni. Tuomas näki hänet
jälleen heti kohta virkatoimessaan, tarjoamassa Alinelle kermatorttua
lämpiön tiskin takana.

Protokollasihteeri oli tavannut appensa ja löytänyt vapaan
pöydän-nurkan. Keskustelun lomassa, joka koski illan ohjelmaa, kumartui
salaneuvos Tuomaan puoleen ja lausui hänelle puoli-ääneen hyvin
merkitsevästi:

— Mainitsiko luutnantti Müller sinulle jotakin?

— Kyllä.

— Ja sinä?

Tuomas kohautti olkapäitään. Häntä alkoi todellakin jo hiukan
hermostuttaa tämä huolenpito.

Salaneuvos mursi leivoksen lautasellaan.

— Hm, lausui hän, luonnollisesti minä en voi hyväksyä sinun kaikkea
pieteettiä puuttuvia periaatteitasi. Mutta vielä vähemmän voin minä
hyväksyä niitä väkivaltaisia keinoja, joista olen kuullut puhuttavan.
Kenties olisi parasta, että siirtyisit minun aitiooni. Siellä toivon
toki jo virka-arvon sinua suojelevan.

Tuomas kiitti kohteliaasti. Hän arveli olevansa kyllin turvattu
omassaankin.

— Mistä on kysymys? tiedusti protokollasihteeri, joka kumma kyllä ei
ollut tähän saakka kuullut asiasta mitään.

Salaneuvos selitti hänelle parilla sanalla situatsionin.

Protokollasihteeri veti otsansa huolestuneisiin kurttuihin. Hän otti
asian hyvin vakavasti.

— Sinun on hetipaikalla poistuttava teatterista, lausui hän ankarasti
Tuomaalle. Sinun artikkelisi ei todellakaan ollut sen arvoinen, että
sen vuoksi tapahtuisi ikävä häiriö isänmaallisessa juhla-illassa. Se ei
ollut järkevästi kirjoitettu. Minä myönnän kyllä, että epäkohtia on
olemassa, mutta niiden poistamiseksi on olemassa vaan yksi keino,
nimittäin laillisuuden, minä tarkoitan täyden laillisuuden
palauttaminen.

Tuomas katsoi äitiinsä.

— Entäs sinä, äiti? Pyydätkö sinäkin minua poistumaan?

Maria Antoinette viivytteli vastaustaan.

— Minä arvelen, että isäsi on oikeassa, lausui hän sitten hiljaisesti.

Tämä oli Tuomaalle jotakin odottamatonta. Hän ei tahtonut uskoa omia
korviaan.

— Äiti, sinä et voi tarkoittaa, mitä sanot. Pitäisikö minun väistyä,
minun, vaan siksi, että jotkut kansallishullut tahtovat sitä?
Mahdotonta.

— Sinä teet tietysti niinkuin tahdot. Minä arvelin vaan, että se olisi
parasta sinullekin.

— Siis sinunkin mielestäsi on työläs potkia tutkainta vastaan?

Tuomas odotti jännityksellä hänen vastaustaan, silmä terävänä kuin
peitsenkärki. Oliko tässä hänellä uusi vihollinen? Eikö siis enää
äitikään häntä ymmärtänyt?

Maria Antoinette katsoi poikaansa surullisella silmäyksellä. Hän ei
jaksanut enää. Ajatus, että hänen Tuomaansa joutuisi julkisen
häväistyksen, kukaties mieskohtaisen väkivallan esineeksi, oli liian
kiusallinen hänelle. Hän taipui. Ensimmäisen kerran elämässään hän
myönsi, että protokollasihteerin sovitteleva kanta yleiseen
mielipiteesen ja kansan ääneen nähden sittenkin saattoi olla ainoa
mahdollinen.

— Niin se lienee, lausui hän hiljaa ja surumielisesti.

Tuomaasta tuntui aivan kuin olisi äiti noilla sanoillaan kieltänyt
hänet. Eikä ainoastaan häntä, vaan oman ylpeän olemuksensa, joka oli
hänet muista erottanut, oman mykän murheensa ja kärsimyksensä, joka
tähän saakka oli äidin hänen silmissään aina niin ihanaksi aateloinut.
Tuomas ei tuntenut enää äitiään. Hän huomasi olevansa yksin, niin yksin
kuin ihminen maailmassa voi olla. Hänen sydämensä kutistui kivikovaksi.
Raudan-raaka kylmyys levisi hänen ympärilleen.

— Minä jään, virkahti hän hampaittensa välistä. Toivon kuitenkin, ettei
perhe tule minun tähteni häpeään.

Maria Antoinette katsoi häneen äänettömästi nuhdellen, pitkien
silmäripsiensä lomitse. Tuomaasta tuntui jälleen kuin olisi kaksi
mustaa joutsenta lentänyt hänen ylitsensä. Vai olivatko ne joutsenia
enää? Eikö hän kuullut korppien koikkuviksi?

— Syytä sitten itseäsi, sanoi protokollasihteeri suuttuneesti. Mutta
älä luule, että kukaan täällä panee tikkua ristiin sinun puolestasi.

— Minä panen miekkani rrristiin, kuului samalla Putten sankarillinen
sora-ääni julistavan. Niin kauan kuin minä olen tässä seurassa, ei
kukaan ole hänen päästään hiuskarrrvaakaan koukistava.

Tuomaan täytyi hymyillä vasten tahtoaankin.

Anna nauroi sydämettömästi ja ilmoitti, että hän jo pitkän aikaa oli
halunnut olla mukana jossakin jännittävässä. Salaneuvos antoi ankaran
muistutuksen hänelle, huomauttaen että skandaali oli jotakin
plebeijimäistä. Ei sopinut hänen tyttärensä iloita sellaisesta. Aline
ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat suurta
levottomuutta. Hän ei nähtävästi oikein luottanut Puttensa
suojelukseen.

Protokollasihteeri oli oikeastaan suuttuneempi kuin mitä hänen
tavallinen mielen tasapainonsa olisi myöntänytkään. Hän ei ymmärtänyt
tuollaista kirottua itsepäisyyttä! Se oli hänen mielestään sekä typerää
että kloppimaista. Hän olisi mielellään sanonutkin sen Tuomaalle, mutta
hän huomasi tämän tuimasta ulkomuodosta ja rypistyneistä
kulmakarvoista, etteivät parhaatkaan sanat tällä kertaa olisi tepsineet
mitään. Hän päätti sentähden tehdä sen joskus toisti ja sitä
tuntuvammin.

Tuomas puolestaan ei kunnioittanut häntä enää silmäykselläkään.

Syntyi pieni äänettömyys.

Ihmiset tunkeilivat heidän ympärillään. Äkkiä näkyi ikäänkuin ilmestys
niiden lomasta ukko Paavon kunnioitusta herättävä haamu.

Hän oli hetken merkityksen johdosta puettu tärkkikaulukseen ja valkeaan
rusettiin; muuten oli hänen musta sortuukinsa sama kuin ennenkin, ei
vähemmän tylppäkärkiset anturakengät. Hän tervehti kohteliaasti seuraa.

— Hyvin miellyttävä isänmaallinen tilaisuus, lausui hän.

Myönnettiin.

— Erinomainen ohjelmakin, huomautti hän sitten. Myönnettiin. Mutta
keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan.

— Tuleppa tänne Tuomas, lausui hän lopuksi.

Minulla olisi sinulle hiukan kahden keskistä.

— Me tiedämme jo asian, sanoi Tuomas tarjoten tuolinsa hänelle.

Ukko Paavo kohotti kulmakarvojaan.

— Minkä asian? kysyi hän taitavasti.

— Että minua uhkaa vaara tulla tunnetuksi henkilöksi, vastasi Tuomas.

— Yhyy.

Kunnallisneuvos olisi mieluummin puhunut kahden kesken. Mutta kun
Tuomas toistamiseen tarjosi tuolinsa hänelle, hän istahti.

— Suon mielellänikin sinulle, sanoi hän, pienen terveellisen
nipristyksen. Toivon, että se tulee jonkun verran hävyttömiä
mielipiteitäsi justeeraamaan. Mutta onhan tuo sentään häpeä minullekin,
jos oma liha tulee tällaisena päivänä julkisesti ristiinnaulituksi.
Pyysin sentähden maisteri Aavasaksaa, että hän jättäisi
mielen-osotuksensa toistaiseksi.

— No, ja mitä sanoi maisteri? kysyi protokollasihteeri jännitettynä.

— Hän sanoi, että päivän merkitys on juuri erityisesti kaikkia
kansallismielisiä velvoittava.

Salaneuvos huomautti, että hän pesi kätensä Tuomaan mahdollisten
harha-askelien suhteen. Politiikka oli hänen mielestään asia, jota
oli taidolla hoidettava. Jos sen mieli koskaan kohota tiplomatiaksi,
joka oli politiikan korkein muoto, oli se säilytettävä harvojen
yksityis-omaisuutena. Missään tapauksessa sitä ei ollut jätettävä
raakojen kansanjoukkojen, saati sitten kehittymättömän nuorison
leikkikaluksi. Nykyajan ylioppilaat rupesivat politikoimaan liian
aikaiseen.

— Politiikka, vastasi ukko Paavo, on ihmisen korkein tehtävä maan
päällä, lähinnä luonnollisesti hänen uskonnollista kutsumustaan. Mutta
politiikkaa ei voi olla ilman valistunutta yleistä mielipidettä, ja
juuri tämän yleisen mielipiteen valmistamisessa voivat nuoret reippaat
ylioppilaat, samoin kuin lämmin kansallismielinen sanomalehdistö, saada
paljon hyvää ja oikeata aikaan.

Salaneuvos nielaisi viimeisen murun lautaseltaan. Hän oli valmis.

— Kansallismielinen sanomalehdistö! sanoi hän. Tietääkö herra
kunnallisneuvos, mitä se on tuo teidän kansallismielinen
sanomalehdistönne? Se on kansalliskiihkoinen sanomalehdistö,
epärehellinen, luikerteleva ja jesuiittamainen prässi, joka on ottanut
isänmaallisuuden urakalle ajaakseen omia itsekkäitä, hyvin itsekkäitä
pyyteitään. Mitä on n.s. kansallismielinen sanomalehdistö muissa
maissa? Minun tarvitsee viitata vain valistuneen Ranskan ja pimeän
Venäjän yhtäpitäviin esimerkkeihin.

Kunnallisneuvos kuunteli vain toisella korvallaan, mutta hän kuuli
hyvin silläkin. Samalla loi hän levottomia katseita ympärilleen.
Salaneuvos oli nimittäin korottanut äänensä eikä ukko Paavo millään
muotoa tahtonut kiinnittää yleisön huomiota.

— Yksi ottaa urakalle yhden, toinen toisen asian, lausui hän
pitkäveteisesti; yksi perustuslaillisuuden, toinen...

— Ei sitä siihen voi verrata, väitti salaneuvos. Tuo on juuri teidän
tavallisia yrityksiänne johtaa keskustelu harhateille.

Kansallisuus-aatteelta hän puolestaan ei tahtonut kieltää
kunnioitustaan, vielä vähemmän Snellmanilta, joka tosin oli ollut
itsekäs, hyvin itsekäs mies, mutta kuitenkin harvinaisen kyvykäs
koulurehtori. Hän ei vaan voinut hyväksyä sitä tapaa, millä Snellmanin
aatteita nykyään suomenkielisen kansan keskuudessa ajettiin.

— Te sanotte suomalaiselle talonpojalle, jatkoi hän, "ole suomalainen,
ole niin tuhannen pärkkeleen supisuomalainen!" Mitä luulette, että
tästä talonpojasta, joka ei ole muuta kuin suomalainen eikä ikinä ole
ollut muuta kuin suomalainen, mitä luulette hänestä tulevan? Hänestä ei
koskaan tule muuta kuin suomalainen talonpoika. Häh? Te tapatte kaiken
kehityksen maasta.

Tämä oli salaneuvoksen klassillinen todistelu suomalaisen
kansallisuusliikkeen nurinkurisesta ajamisesta. Mutta ukko Paavo ei
ollut vielä lyönyt pöytään viimeistä valttiaan.

— Minä olen itse tosin vaan oppimaton suomalainen talonpoika, alotti
hän vaatimattomasti.

Silloin oli piru merrassa, kun ukko Paavo katsoi vaivakseen vedota
tähän ankaraan argumenttien. Tietysti se oli vaan sanantapa taikka
pikemmin sotaviekkaus, jolla hän voi hankkia itselleen erinomaisen
strategisen aseman, saada keskustelussa ikäänkuin ala-otteen ja
ahdistaa vastustajaansa aivan uudelta, odottamattomalta kannalta. Siitä
voi sitten aina vähitellen siirtyä hyökkäyssotaankin ja edetä
varovaisesti, niin pitkälle kuin vaatimaton perus-asema myönsi. Eikä se
juuri esteitä tehnytkään, sillä ukko Paavo oli tietysti talonpoika vaan
nimeksi eikä suinkaan oppimaton. Mutta hänen herrasvastustajansa
menivät tavallisesti mitään pahaa aavistamatta paulaan, ottivat
ikäänkuin hyväntahtoisesti häntä opastaakseen, kunnes ukko Paavo äkkiä
vetäsi pussin suun kiinni parilla terävällä, toisen sanoista tehdyllä
johtopäätöksellä ja loi voitollisen silmäyksen ympärilleen: katsokaa,
tässä on säkki, johon oppimaton suomalainen talonpoika on voinut pistää
noin suuren ja ylpeän herran! — Tämä taistelutapa teki aina tarkoitetun
vaikutuksensa sekä sanomalehdistössä että säädyn keskusteluissa.

Mutta nyt soivat sähkökellot, väliaika oli lopussa eikä ukko Paavo enää
ollut tilaisuudessa erinomaisia johtopäätöksiään vetämään. Hän tyytyi
sen sijaan, muut hyvästeltyään, lausumaan Tuomaalle seuraavat
onnettomuutta uhkaavat sanat:

— Tästä tulee sinulle vielä tupenrapina, poika.

Todellakin näkyi jonkun matkan päässä parvi parrattomia nuoria miehiä,
jotka keskenään kuiskutellen kiinnittivät Tuomaasen tuiki lähenteleviä
silmäyksiä.

— Entä jos tupessa olisi puukkokin? sanoi Tuomas.

Hän aikoi mennä aitioonsa. Mutta samalla kuuli hän Alinen vielä
mainitsevan hänen nimeään.

— Tuomas, sanoi hän. Minä en ymmärrä politiikkaa. Mutta jos katsot
olevasi oikeassa, niin pysy paikoillasi!

— Kyllä, sanoi Tuomas. Mutta kuinka sinä olet tullut siihen tulokseen?

— Minä keskustelin asiasta Puten kanssa. Niin, älä naura, hänellä on
hyvä sydän ja...

— Kyllä, sanoi Tuomas. En minä hänen sydämelleen hymyillytkään.

— No niin, hänen päänsä ei ole parhaita, mutta se riittää minulle. Ja
sitten tuntui minusta niin ikävältä, jos sinä luulisit, ettei kukaan
meistä sinua ymmärtäisi.

— Ja sitten?

— Ja sitten tahdoin minä tarjota sinulle tämän suklaatitötterön. Ota
se! Minä tiedän sinun pitävän suklaatikaramelleista.

— Aline, sinä olet paras nainen taivaan alla. Onnellinen Putte!

— Luuletko todellakin, että tulemme onnellisiksi?

— Kyllä. Minä olen aivan varma siitä.

— Minä olen joskus epäillyt sitä. Kuule, Tuomas, sinunkin olisi mentävä
naimisiin.

— Mahdotonta. On olemassa vain kolme naista, joiden kanssa minä ehkä
olisin voinut tulla onnelliseksi. Kaksi heistä ovat minun tätejäni.

— Ja kolmas?

— Oli äiti. Mutta hänkin on nyttemmin...

— Mitä nyttemmin?

— Rouva protokollasihteeri.

— Tietysti hän on rouva protokollasihteeri. Ei, kyllä minun nyt täytyy
mennä. Minä näen, että Anna aikoo vietellä tuolla minun sulhaiseni.

Todellakin näkyi Anna käytävän päässä keimailevan aivan sopimattomasti
Putten edessä.

— Näkemiin siis.

— Näkemiin. On niin paljon haittaa nuoremmista sisarista.

Seuraavalla väliajalla tuli Emmi.

Tuomas ei ollut nähnyt häntä sitten kuin heidän kihlauksensa oli
purkautunut. Hän tarkasteli sentähden muinaista ihannettaan mitä
suurimmalla mielenkiinnolla.

Emmin kehitys oli nykyään käynyt jättiläisaskelilla eteenpäin. Hänen
siveäsydämisiä kyhäyksiään, aina vaan nimimerkillä "Salon tyttö",
painatettiin jo mielihyvällä pääkirjoituksina kansallismielisessä
sanomalehdistössä. Sanottiin hänen sitäpaitsi viimeistelevän laajaa
yhteiskunnallista romaania, jonka nimeksi tulisi "Raakuus ja rakkaus".
Yleinen mielipide oli sen suhteen jo ennakolta hyvin suosiollinen.

Hän käytti yhä edelleen mustaa pukua, pitkät kellonvitjat kaulan ympäri
kiinnitettyinä. Hänen kasvonsa olivat kenties kalpeammat kuin ennen,
mutta hänen silmänsä yhtä siniset ja viattomat.

— Tuomas, lausui hän hätäisesti, älä usko, että minä tahdon sitä. Minä
olen pyytänyt ja rukoillut sulhaistani, ettei hän tekisi sitä. Hänen
puoluetoverinsa odottavat vaan hänen merkkiään.

— Ja mitä sanoo sulhaisesi?

— Hänen sydämensä vuotaa verta. Mutta hän ei voi. Hänen täytyy
periaatteittensa tähden. Ymmärrätkö? Hänen täytyy.

— Minä ymmärrän.

— Sitäpaitsi yllyttää kunnallisneuvos häntä.

— Kuinka?

— Minä kuulin hänen äsken tekevän sitä. Voi, kyllä tämä on niin
kauheata!

Ahaa, ajatteli Tuomas. Iso-isä pistää välisti pienen hätävaiheenkin.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä luulen, että sulhaisesi etsii sinua.

Emmi katsoi häneen rukoilevasti.

— Tuomas, minä ajattelin... Eikö sinun sopisi poistua? Eihän sinulla
ole mitään periaatteita.

— Entäpä minulla olisi joku.

— Sinähän olet jumalankieltäjä. Eihän sellaisilla ole mitään ihanteita.
Sinä voit sen tehdä. Tee se minun tähteni, Tuomas.

Tuomas ei enää viitsinyt kuulla häntä. Hän meni kohteliaasti kumartaen.




13.


Tuomas oli päättänyt mennä polttamaan paperossin. Mutta tuskin hän oli
ottanut jonkun askeleen, kun hän huomasi edessään Pertin.

— Päivää, sanoi tämä. Ei taida herra enää tunteakaan?

Pertti oli nyt puettu niinkuin gentlemanni. Ei juuri hännystakissa,
mutta kuitenkin valkeassa rusetissa, vaatteet mustat ja aivan uudet,
saappaat kiilloitetut. Nähtävästi eivät hänen kommunistiset ihanteensa
suinkaan olleet vahingoittaneet hänen toimeentuloaan.

Tuomas tuli hyvin iloiseksi nähdessään hänet.

— Päivää, päivää, sanoi hän. Mitä Pertille kuuluu?

Pertin pienet silmät säteilivät hauskan jälleentapaamisen
onnellisuudesta.

— Kuulkaa, sanoi hän kuiskuttaen, meitä olisi täällä ylhäällä muutamia
"Kansan mahdin" miehiä. Ei taitaisi tarvita vähän niinkuin voiman
lisäystä.

— Mitä Pertti tarkoittaa?

— Meinaan vaan, että jos tarvittaisiin. Kuuluvat täällä alhaalla
aikovan ajaa ulos herran. Vähän miestä väkevämpää, ajattelin.

— Minä en ymmärrä.

— Meillä olisi mukana täällä muutamia purkkeja. Ja kotona meillä on
vielä enemmän törkyä.

— Mitä purkkeja?

— Sellaisia vaan kukkapurkkeja. Mutta ne kasvavat tulisia kukkia, läpi
laipiosta, suoraan taivaaseen. Koetettaisko?

— Pertistä on tullut runoilija?

— Onhan minussa vähän sitäkin vikaa. Yksi hivaus vaan, ja tästä talosta
ei pidä kiveä kiven päälle jäämän. Haluttaisko herraa?

— Eikö helvetissä! Minä en ymmärrä muuten, kuinka minun niin
erikoisella tavalla on onnistunut voittaa "Kansan mahdin" suosio
osakseni.

— Ooja, me kyllä tunnemme ystävämme. Me olemme lukeneet, mitä herra on
kirjoittanut. Se oli justiin niinkuin meidän suustamme sanottu.

— Niinkö?

— Niinkuin nakutettu. Me olemmekin vähän tuumineet tässä valita herran
johtajaksemme, entinen kun on kiinni eikä uutta ole vielä ilmestynyt.

— Minun mielestäni Pertti itse on aivan erinomainen siihen toimeen.

— Ei pidä pilkata oppimatonta miestä. Onhan herra vanha aktivisti?

— Kenties minä toistaiseksi sentään pysyn vaan teidän henkisenä
johtajananne.

— Niin noh, kuinka vaan herra parhaaksi katsoo. Ei tarvita sitten
tinamiitia?

— Ei.

— Revolveri herralla kuitenkin on?

Tuomas kopasi takataskuaan. Se oli todellakin hyvä mieleenjohdatus.

— Täällä on.

— Niin noh, hyvästi sitten. Ajattelin muuten tarjota oman browninkini.

— Näkemiin. Ja kiittäkää minun puolestani "Kansan mahdin" miehiä.
Kenties minä pian liityn heihin.

— Se olisi suuri ilo meille kaikille. Merkkikuti vaan, niin kyllä
tullaan.

— Hyvä, hyvä.

— Mutta kyllä tinamiiti olisi ollut tehokkaampi.

Pertti meni ja Tuomas jatkoi matkaansa tupakkapuolelle. Alakäytävän
ovessa tuli häntä vastaan professori Meyer, joka oli hyvin onneton,
että oli myöhästynyt teatterista, saati sitten näin suursuomalaisena
juhlapäivänä. Hän kysyi huolestuneena, oliko ohjelma jo pitkälle
kulunut.

— Kyllä te ehditte vielä, virkahti Tuomas.

Mutta samalla muisti professori Meyer jotakin.

— Nuori ystäväni, lausui hän pudistaen Tuomasta lämpimästi kädestä.
Minä olen lukenut teidän kirjoituksenne. Te esitätte ajatuksenne
selvästi ja kirkkaasti. Minä en tahdo sanoa, että teillä olisi mitään
suuria ajatuksia. Mutta teillä on käsitteitä. Tiedättekö, mitä on
käsite? Se on kaiken inhimillisen ajattelemisen pohja ja perustus.
Käsite on itsensä kanssa sopusointuinen identisyys, toisin sanoen
totaliteetti, jonka momentit ovat itse kokonaisuus, joka on sekä
subjektivinen että objektivinen, sekä immanenti että transcendenti
olio. Käsite on oikea, käsite on väärä, käsite on pieni, käsite on
suuri, käsite on korkea, käsite on matala. Sanalla sanoen: käsite on
kaikki. Vahinko, ettei teillä ole filosofista kasvatusta. Mutta
sallikaa minun kuitenkin onnitella teitä. Teillä on oikeat ja kirkkaat
luonnonkäsitteet.

Tuomas tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.

Hän saapui vihdoinkin tupakkapuolelle. Hän sytytti paperossin ja
katsahti ympärilleen. Hän huomasi heti, että täällä se tapahtuisi.

Tupakkahuone oli täynnä nuoria ylioppilaita. Niiden joukossa erotti hän
myöskin maisteri Aavasaksan. Ne näkyivät seisovan suurissa ryhmissä
tarkastelevan häntä silmää räpäyttämättä.

Tämä oli n.s. ulostuijottaminen.

Tuomas vetäytyi varovaisuuden vuoksi seinää vasten. Sitten koetteli hän
vielä kerran takataskuaan. Hän oli nyt valmis. Hän odotti, mitä tuleman
piti.

Tuijotusta kesti kotvasen. Kun ei siitä ollut apua, alkoivat
nuorukaisryhmät käydä levottomiksi. Joku joukko kulki aivan Tuomaan
ohitse ja katsoi häntä silmiin hyvin hävyttömästi.

Ei apua siitäkään. Tuomas poltteli paperossiaan ja antoi katseensa
harhailla noin ylimalkaan puolikyynärää ihmisten päiden päällä.

Nyt kuului ensimmäinen vihellys. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Nuoret
miehet olivat muodostaneet puoli-ympyrän, jonka keskipisteessä Tuomas
seisoi. Taempana näkyi ihmisiä juoksevan ja kurkistelevan uteliaina
saadakseen selville, mitä tapahtui.

Tuomas antoi heidän viheltää. Lopuksi luikkasi hän itsekin, minkä
emätistä lähti. Kohtaus oli hänen mielestään sanomattoman koomillinen.

Syntyi jälleen syvä hiljaisuus. Nyt alkoi parlamenteeraamisen aika.
Joukosta astui esille pari nuorukaista, jotka kursailematta tekivät
tiettäväksi, että Tuomas oli heille vastenmielinen henkilö. Hänen olisi
sentähden paras poistua täältä.

— Ulos! Ulos! kuului samalla voimakas kansanääni kannattavan puhujia.

Tuomas antoi heidän puhua loppuun. Sitten lausui hän tyynesti ja
ärsyttävästi:

— Minä en tunne herroja. Mutta jos herrat aikovat esitellä itsensä
minulle, sanon minä jo edeltä käsin, että se ei ole oleva minulle
mikään miellyttävä tuttavuus.

Nyt kävi kirkuna vallan korvia huumaavaksi.

— Hänet on heitettävä ulos! todisti kansanääni.

Miesjoukko rupesi lähenemään.

Tuomas veti esiin revolverinsa. Se näytti hiukan hämmästyttävän
hyökkääjiä.

— Minä ammun, sanoi hän tyynesti. Minä ammun jokaisen, joka tulee
viittä kyynärää lähemmäksi. Kenties minä nyt saan polttaa paperossini?

Miesjoukko jäi neuvottomana kuuden kyynärän päähän. Se ruoja poltteli
vielä! Tämä oli todellakin tuiki sietämätöntä.

Vihellys ja huudot alkoivat uudelleen. Mutta kukaan ei näyttänyt halua
ensimmäisenä lähestymään. Sähkökellot soivat, ilmoittaen välihetken
loppuneeksi, mutta kukaan ei poistunutkaan. Päinvastoin näkyi
puolueetonta yleisöä yhä enemmän virtailevan sisälle. Tieto oli
levinnyt teatterissa, että siellä alhaalla tapahtui jotakin. Kaikki
kiirehtivät katsomaan.

Tuomas näki jo ovella isänsä protokollasihteerin sekä säikähtyneen
salaneuvoksen yhtä säikähtyneine tyttärineen. Vielä paremmin
nähdäkseen, kenties myöskin näkyäkseen, hyppäsi hän penkille, aina vaan
ase kohti vihollista ojennettuna. Tuossa seisoi ukko Paavo levollisena,
tuolla juoksi itkevä Emmi, täällä huusi ja huitoi Putte, koettaen
turhaan tunkeutua sankan ihmisjoukon läpi.

Yleisön läsnäolo ärsytti vielä enemmän kiihoittuneita nuorukaisia.
Pitikö heidän nyt kaikkien nähden häpeällä peräytyä?

Mutta nyt lakkasi meteli niinkuin merkistä. Samalla ilmestyi joukon
eteen maisteri Aavasaksan hurjistunut hahmo, oikea käsi manaten
ojennettuna kohti korkeutta.

— Isänmaan suurten henkien nimessä, lausui hän, Porthanin, Arvidssonin,
Lönnrotin, Snellmanin ja Yrjö-Koskisen nimessä, jotka tällä hetkellä
ovat koolla tässä huoneessa, käsken minä sinut, Tuomas Vitikka,
poistumaan meidän seurastamme. Mene! Sinä olet epäilyksen henki meidän
joukossamme. Mene, äläkä koskaan palaja enää! Me odotamme kymmenen
sekuntia. Sitten: eteenpäin pojat!

Tuomas ei epäillyt enää. Tässä oli vihdoinkin se vuorisola, jota hän
aina oli itselleen toivotellut, tässä teko, joka jäisi ijäksi
täyttymättä, ellei juuri hän, Tuomas Vitikka, sitä tehnyt. Tässä
vihdoinkin tarjoutui hänelle tilaisuus ampua itsensä irti isästään ja
äidistään, kodistaan ja konnustaan, isänmaastaan ja omista heikoista
ajatuksistaan, kaikesta siitä pienestä, typerästä, mädäntyneestä ja
hirvittävästä, jonka hän elämässä näki patoutuneena ympärilleen.
Vihdoinkin oli vapautuksen hetki lyönyt hänelle. Raju riemu täytti
hänet. Ensimmäisen kerran pitkien alakuloisuuden vuosien jälkeen tunsi
hän itsensä todella iloiseksi ja onnelliseksi.

Hän viskasi paperossin suustaan ja huusi äänellä yhtä kaikuvalla kuin
maisteri Aavasaksan:

— Minä annan nyt palttua teidän Porthanillenne! Minä annan nyt pirut
teidän Arvidssonillenne! Tässä ei nyt määrää Lönnrot eikä Runeberg,
vaan minä, Tuomas Vitikka. Romukoppaan kaikki luurangot! Minä olen nyt
sen laivan kapteeni, joka vie iankaikkisuuteen. Halloo! Ketä haluttaa
matkaan? Laiva lähtee, käyntisilta on kohotettu. Tuon tuossa minä
lasken läpi ensimmäiseksi. Tie auki, taikka yks, kaks...!

Hän tähtäsi maisteri Aavasaksaa suoraan sydämeen.

Silloin tapahtui jotakin tragikoomillista. Pari nuorta miestä pakeni.
Heidän jälkeen jättämästään raosta tunkeutui esiin Tuomaan äiti Maria
Antoinette, levitti kätensä maisteri Aavasaksan eteen ja sanoi:

— Tuomas, älä ammu!

Tuomas katsoi häneen. Silmänräpäyksessä oli kaikki juhlallisuus
kadonnut hänestä. Äiti suojelemassa maisteri Aavasaksaa! Hän nauroi.

— Hyvä on, sanoi hän. Minä poistun vapaehtoisesti.

Hän hyppäsi penkiltä alas.

Mutta hän tahtoi kuitenkin merkitä mielialansa. Hän kohotti
revolverinsa ja ampui ilmaan. Samalla huomasi hän äidin takaa maisteri
Aavasaksan käden, joka yhä tähtäsi kohti korkeutta.

Hän laukasi. Kuului huutoja ja parahduksia. Maisteri Aavasaksan käsi
oli hervahtanut verisenä alas. Luoti oli vikuuttanut hänen peukaloaan.

Ihmiset juoksivat hujan hajan. Haettiin järjestyksen valvojia.
Yliopiston rehtori saapui parhaiksi siihen pelastamaan Tuomaan
poliisien käsistä. Äiti oli pyörtynyt. Protokollasihteeri virvoitteli
häntä.

— Me väistymme vain väkivallan edestä, lausui maisteri Aavasaksa.

Emmi sitoi nenäliinan hänen peukaloonsa. Sitten syöksähti hän Tuomaan
eteen nyrkit puristettuina ja huusi:

— Sinä! Sinä!

Tuomas ei nauranut enää. Hänen suuri hetkensä oli auttamattomasti
pilattu, muuttunut rumaksi, hullunkuriseksi ja inhoittavaksi. Hän
tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista pois täältä.

Yleisö väistyi hänen tieltään niinkuin pahantekijän. Joku osoitti häntä
sormellaan ja sanoi:

— Me panemme jyrkimmän vastalauseemme. Hän on paljastanut aseensa
vasten omia kansalaisiaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Tuomas kutsuttu yliopiston rehtorin luo.
Rehtori, vanha ystävällinen herra, laski ensin leikkiä Tuomaan
artikkelista, jonka hänkin oli lukenut, mutta tuli sitten hyvin
totiseksi, huomautti, miten väärin Tuomas oli tehnyt häiritessään
järjestystä julkisessa juhla-illassa, sekä selitti, ettei pahaa ollut
pahalla vastustettava.

— Teidän olisi pitänyt antaa ajaa itsenne ulos, sanoi hän. Silloin
olisi oikeus kokonaan ja jakamattomana ollut teidän puolellanne.

Mutta juuri tätä oikeuskäsitettä oli Tuomas vielä liian nuori ja
kypsymätön ymmärtämään.

Hän pääsi asiasta puolen vuoden religatsionilla, lieventävien
asianhaarain takia. Heti sen jälkeen hän matkusti ulkomaille.

Maisteri Aavasaksa ei tehnyt mitään edesvastuuvaatimusta vikuutetusta
peukalostaan.




14.


Tuomas viipyi monta vuotta matkallaan. Kun hän vihdoin palasi sieltä,
hän ei tullut yksin. Joku Jeannette seurasi häntä.

Mikä Jeannette? Yksi tuhanten joukosta, nimetön, heimoton Jeannette,
jonka hän eräänä heleänä, punapilvisenä kevät-iltana oli tavannut
suuren parisilaisen bulevardikahvilan edustalla. Kun hän sieltä
seuraavan kerran palasi, oli heitä kolme. Pieni ruskeasilmäinen poika
seurasi heitä. Tuomas oli kutsunut hänet vanhan presidenttivainajan
mukaan Kaarle Juhanaksi.

Kotimaassa oli paljon muuttunut. Salaneuvos oli mennyt isäinsä henkien
luo. Samoin oli kuollut ja kuopattu ukko Paavo, joka oli nukahtanut
vahvassa uskossa Herraansa ja Vapahtajaansa, valmiina taivaltamaan
autuaitten asuntoihin samalla lujalla luottamuksella kuin hän ennen oli
Säätytalon portaita noussut taikka omien peltojensa pientareita
saapastanut. Täytyi olla tavallista tiukempi ovenvartia, joka voi hänet
siltä tieltä käännyttää.

Protokollasihteeristä oli tullut läänin kuvernööri, samalla tietysti
Vitikkalan omistaja, oikea "kansan mies", joka hallitsi usein
hiukan niskoittelevaa maaherrakuntaansa lujasti, lempeästi ja
perustuslaillisesti. Hän jouti nyt enää vain harvoin vanhaan isiensä
kotiin pistäytymään.

Hänen vaimonsa oli lihonut ja käynyt samalla puheliaammaksi. Hän ei
enää harrastanut mitään itsenäisiä elämän-ihanteita, vaan oli iloinen
ja tyytyväinen siihen toimialaan, joka seurasi hänen miehensä
yhteiskunnallista asemaa, kuten hyväntekeväisyys, rouvas-yhdistykset ja
kaikellaisten koulu-johtokuntien jäsenyys. Politiikasta hän yhä
edelleen piti itsensä vaistomaisesti erillään.

Anna oli naimisissa erään hammaslääkärin kanssa. Aline taas oli ollut
naimisissa Puttensa kanssa, mutta sittemmin eronnut hänestä,
matkustanut ulkomaille jonkun vapaaherrallisen maatilan-omistajan
seurassa ja vihitty äskettäin Nizzassa erääsen italialaiseen
tykistöupseeriin. Muitakin lemmenseikkailuja kerrottiin hänestä.

Professori Meyer oli nyttemmin kokonaan siirtynyt Suomeen. Hän oli nyt
vaihtanut ajalliset ihanteensa lopullisesti iankaikkisiin, oli yksi
meidän isänmaallisia merkkimiehiämme, hallitsi kauneuden kapinallisia
maailmoita yhtä lujasti ja lempeästi kuin maaherra Antti Vitikka
lääniään eikä suinkaan vähemmän järkähtämättömien lakien mukaan. Hänen
suuri taideteoksensa Suomen luonnosta ja sen raikkaasta, alkuperäisestä
kansan-elämästä oli vihdoinkin valmistunut sekä otettu vastaan yleisen
ihastuksen sorinalla. Arvostelu ei voinut kyllin kiittää sen jaloja
suhteita, sen hienoa tekotapaa ja sen sisällyksessä ilmenevää jaloa,
kansallista ja ihanteellista katsantokantaa, joka ei ollut mikään
haihtuvan ja huikentelevan nuoruuden hedelmä, vaan ikinuoruuden ja
sellaisena kuolematon. Se olikin tullut kulmakiveksi koko Suomen
uudelle, kukoistavalle taiteelle ja kirjallisuudelle, jonka
järkähtämätön esteettinen auktoriteetti professori Meyer oli ja
jolle ainoastaan joku pieni vastustushaluinen taiteilijaparvi pui
housuntaskullista nyrkkiään. Mutta professori Meyer ei ollut
heitä varten suurta taideteostaan tehnytkään. Hän oli tehnyt sen
koko maata ja koko kansaa varten, vaikka hän liiallisesta
kesävieras-kiitollisuudesta olikin sen Vitikkalan "Suomalaisuuden
latoon" ripustanut. Mutta siten oli siitä tullutkin koko Suomen suurten
muistojen Pantheon, johon koko kansa nyttemmin teki toivioretkiään ja
jonka neljännessä nurkassa professorin omat, jalopiirteiset kasvot
olivat marmoriin kirkastetut.

Pertti istui nykyään linnassa. Hän oli menettänyt toisen kätensä
eräässä dynamiittiräjähdyksessä eikä ollut tilaisuudessa tekemään juuri
mitään toisellakaan. Kuitenkin hän oli sattumalta pistänyt sen jonkun
joutavasta suuttuvan kansalaisen taskuun, joka ei ollut osoittanut
tarpeellista kunnioitusta hänen kommunistista maailmankatsomustaan
kohtaan, vieläpä toimittanut hänet kiinni vähäpätöisestä ja tuiki
naurettavasta taskuvarkaudesta. Asia oli koskenut hyvin kipeästi
Perttiin, joka katsoi täten tulleensa mieskohtaisesti häväistyksi,
menettäen kaiken ihanteellisen merkityksensä ja maailmanhistoriallisen
sädekehänsä. Se oli hänen mielestään pieni ja halpa kosto sen
poroporvarillisen yhteiskunnan puolelta, jota kohtaan hän oli
rankaisematta niin monta muuta suurta ja rehellistä rikostyötä
harjoittanut.

Eipä ollut säästänyt Tuomastakaan hävittävä ja tasoittava aika. Hän oli
tosin nyt jäntevä ja toimelias käytännön mies, joka oli suorittanut
Sveitsissä vuori-insinööritutkintonsa ja saanut hyvän paikan erään
ranskalais-belgialaisen osakeyhtiön palveluksessa. Mutta hän oli
heittänyt järveen viimeisenkin ihanteellisuuden kipinän itsestään, sen
jäytävän levottomuuden, joka oli leimannut hänen nuoruutensa, samoin
sen ehdottoman yksilöllisyyden ajatuksen, jonka puolesta hän kerran oli
aseensa paljastanut. Elämä riitti hänelle nyt jo sellaisenaan. Hän ei
tutkistellut enää sen tarkoitusperiä eikä katsellut sitä minkään
pingoitettujen personallisuusvaatimuksien prisman läpi. Joskus ajatteli
hän vaan hymähtäen sitä aikaa, jolloin hänen oma poikansa, pieni Kaarle
Juhana, alkaisi häntä itseään määritellä niillä korkeamman ihmisyyden
mittapuilla, joilla hän itse kerran oli elämää ympäriltään tuominnut,
enin omia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Epäilemättä tulisi hän, Tuomas,
sillä tuomiolla esiintymään sangen pienenä ja vähäpätöisenä. Tämä
ajatus ei kuitenkaan hänelle mitään unettomia öitä tuottanut. Hän
tiesi, että niin täytyi olla, jos mieli maailman milloinkaan mennä
tuuman eteenpäin, ja ellei se menisikään eteenpäin, josta Tuomas
puolestaan ei ollut niin aivan varmasti vakuutettu, kuului se niihin
elämän ikuisiin muotoihin, jotka kuten kevät, kesä, syksy ja talvi
hänen ohitsensa vaelsivat. Elämä syvemmässä merkityksessä esiintyi
hänelle nyt enää vain suurena tyhjyytenä, joka oli työllä täytettävä.
Työn lomassa oli ihmisen sallittava itselleen hiukan huvia, sydämen
lämpöä ja elämäniloa, kuitenkin ainoastaan sen verran, ettei se
terveyttä vahingoittanut. Se ei ollut jumala paratkoon mikään uusi
taikka originelli elämän-oppi. Se oli päinvastoin yhtä vanha kuin
taivas. Salomon saarnaaja oli sen jo lopulliseen muotoonsa määritellyt.
Mutta mitään sen yleispätevämpää ajatusta ei Tuomaan ollut onnistunut
nuoruutensa ilkamoivan epäilyksen käsistä pelastaa.

Hän oli nyt itse täydellinen ranskalainen poroporvari, teki työnsä
säännöllisesti, vietti hiljaista elämäntapaa, piti huolta huomisesta,
kävi joskus teatterissa, toisen kerran varieteessa, aina Jeannettensa
kera, pistäytyi välistä pienelle huviretkelle esikaupunkien ihaniin
puistikoihin, pani rahaa pankkiin ja oli ylipäänsä sangen onnellinen ja
tyytyväinen. Yhteiskunnallisessa suhteessa suosi hän osittaisia
parannuksia, kunhan ne vaan kävivät rauhallisesti ja intohimoja
herättämättä. Ihmiset olivat hänen mielestään ylimalkaan hyviä.
Pahojakin ihmisiä oli tosin, mutta niistä oli paras pitää itsensä
erillään eikä jätettävä nenäänsä heidän näppiensä vedettäväksi. Yleensä
katsoi hän, että hänen elämänkäsityksensä oli syventynyt, samassa
määrässä kuin hänen taloudellinen hyvinvointinsa kohonnut ja
vaurastunut. Aterialla joi hän aina puoli pulloa viiniä, tosin
tuntuvasti vedellä sekoitettuna. Hänen himoruokansa olivat
vihannes-omeletit.

Silloin tällöin kävi hän kaukaista kotimaataan katsomassa viettäen aina
viikon tahi pari Vitikkalassa, matkaillen Imatralla, Punkaharjulla y.m.
luonnon-ihanilla seuduilla; ihaili valoisain kesä-öitten kauneutta,
voipa välistä sulaa oikein surumieliseen tunnelmaankin lapsuutensa
huolettomia kalaretkiä ajatellessaan. Hänen unelmansa oli kerran
asettua kotimaahan. Siitä tuli tosi siten, että hänen isänsä kerran
ilmoitti myövänsä tahi vuokraavansa vieraille Vitikkalan, ellei Tuomaan
ehkä tekisi mieli ottaa sitä omiin hoteisiinsa. Se tuotti nimittäin
liian paljon vaivaa ja huolta maaherralle, joka katsoi velvollisuutensa
olevan käyttää kallisarvoinen aikansa kokonaan ja jakamattomasti
hänelle uskotun läänin siunaukseksi.

Tuomas oli kotvan tuuminut ja harkinnut asiaa. Hänen järkensä sanoi,
että oli sulaa hulluutta jättää edullinen asemansa ja ala, jolla hän
oli tehnyt jo monta tärkeää keksintöäkin, vain hautautuakseen Suomen
erämaihin. Mutta hänen mielensä oli syvästi kiintynyt Vitikkalaan.
Sydän oli ollut päätä voimakkaampi. Hän oli lopuksi kirjoittanut
suostuvansa. Hänen lohdutuksensa oli ollut, että myöskin käytännöllinen
Jeannette oli hänen aikeensa hyväksynyt. Niin oli päätetty, että Tuomas
seuraavana kesänä asettuisi kotimaahansa pysyväisesti ja ottaisi
haltuunsa Vitikkalan.

Kesä oli tullut ja Tuomas perheineen saapunut isiensä perintötilalle.
Siellä oli hänet vastaan-ottanut maaherra vaimonsa ja alustalaistensa
kera. Tuliaiskahvi oli juotu rakkaiden muistojen ja vanhojen
traditsionien pyhittämällä paikalla, Vitikkalan mainehikkaassa
tiehaarassa, tavarat oli lähetetty edeltäpäin taloon ja nyt nousi
myöskin Jeannette saattaakseen lapset nukkumaan. Maaherra, joka vanhana
miehenä oli muistanut nuoruutensa taiteelliset taipumukset ja joskus
joutohetkinään harjoitteli maalailemista, seisoi hajasäärin
telineittensä takana ja katseli tyytyväisenä sitä kesäistä
kahvikekkerikuvaa, jota hän, sangen suurella menestyksellä muuten, oli
professori Meyerin taidesuuntaa seuraten koettanut kankaalle
kiinnittää.

— Luontoa täytyy katsella temperamentin läpi, lausui hän. Juuri sen
ovat realistiset taiteilijat liian usein unohtaneet.

Maaherratar kokosi kahvikalut koriin. Maaherra pisti telineet
kainaloonsa ja oli valmis seuraamaan Jeannettea. Mutta samalla muistui
hänen mieleensä jotakin.

— Kuulepas Tuomas, sanoi hän, kun sinusta nyt tulee Vitikkalan isäntä,
on kaiketi parasta, että annat avioliitollesi kristillisen vihkimyksen.
Eipä suinkaan sen vuoksi, että minä näissä asioissa olisin mikään
turhantarkka muotojen mies, mutta minusta olisi se ikäänkuin somempaa.
Yksinkertaisen kansankin tähden, näetkös.

Tuomas katsoi vaimoonsa. Jeannetten kasvot olivat silminnähtävästi
kirkastuneet. Tämä oli ollut aina hänen salainen unelmansa.

— Olkoon menneeksi, sanoi Tuomas.

Hänen mielestään ei asia kannattanut mitään pitempää keskustelua.

— Ja tuon lapsesi me myös kastamme, sanoi maaherra.

Tuomas katsoi Kaarle Juhanaan, joka mennä piiperti jo kaukana tiellä.
Hämärästi muistui hänen mieleensä silloin vanhan presidentin
valkopartainen, lumitukkainen hahmo.

— Päättäköön poika itse puolestaan, kun tulee siihen ikään, sanoi hän.
Lienee vielä liian aikaista ruveta hänen uskontunnustustaan
määrittelemään.

— Kuten tahdot, kuten tahdot, myönsi maaherra hyvänsävyisesti.
Ajattelin vaan, että olisi ollut ikäänkuin somempaa.

Hän meni jo Jeannetten kera. Tuomas jäi odottamaan äitiään.

Silloin kuului tieltä kärryjen ratina. Niissä näkyi mies ja nainen sekä
puolikymmentä pientä pellavapäätä.

— Päivää, päivää, huusivat mies ja nainen jo kaukaa. Hyväpä, että
tapasimme teidät tässä. Meillä olisi hyvin tärkeätä asiaa.

Nainen oli Emmi ja mies maisteri Aavasaksa. He olivat menneet
naimisiin melkein heti sen jälkeen kuin sulhaisen peukalo oli
parantunut. Maisterista oli juuri tulemassa tohtori, väitöskirjalla
"Sukupuoli-puhtaus vanhoilla suomalaisilla", jota hän oli julkisesti
yliopiston kateederista puolustanut. Emmi taas oli etevä
yhteiskunnallinen merkkinainen. He olivat nyt molemmat yksikamarisen
eduskunnan jäseniä ja matkustivat vaaliasioissa, kärrynpohja
ohjelmajulistuksia puolillaan. Lapset juoksentelivat niitä jakelemassa
taloihin ja torppiin tien vierellä.

Tuomas tervehti heitä ystävällisesti ja pyysi vieraikseen. Hänkin
näytti kokonaan unohtaneen, että heidän välillään ennen oli jotakin
tapahtunut.

— Ei, me emme ehdi, selitti Emmi. Meidän täytyy joutua tänään vielä
moneen kylään.

Heillä ei ollut aikaa nousta edes kärryistään.

— Vaalit ovat edessä, selitti maisteri Aavasaksa. Huomenna minä pidän
kokouksen kirkonmäellä. Tietysti tekin tulette sinne?

Tuomas sanoi saapuneensa vasta tänään paikkakunnalle ja olevansa siis
vieras maan asioille. Hän ei tiennyt, mitkä kysymykset nykyään
ylipäänsä ihmisten mieliä kiinnittivät.

Maisteri Aavasaksa teki yhdellä henkäyksellä hänelle selon nykyisestä
asemasta.

Sen jälkeen kuin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys oli kaikilla
aloilla vahvistunut, tilattoman väestön olosuhteet parannetut, työväen
lainsäädäntö kehitetty ensimmäiseksi Europassa, kaikki muuttaneet
nimensä kansallisiksi, koko koululaitos perinpohjin uudistettu, kirkko
valtiosta erotettu, raittius voittanut, siveys riemuinnut, tupakkatulli
kohotettu, ja naima-kieltolaki julistettu kaikille, jotka eivät
käyttäneet valtiollista ääni-oikeuttaan, — oli ylimalkaan sangen vaikea
keksiä enää mitään mullistavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Hän oli
kuitenkin keksinyt yhden, jota hän puolestaan piti nykyisen hetken
kaikkein tärkeimpänä, joskin se samalla viittasi etäiseen
tulevaisuuteen. Sitä oli käsitelty jo useilla valtiopäivillä, jotka sen
jo olivat periaatteessa hyväksyneet. Kysymys oli enää vain käytännöstä.
Itsepintaista vastustusta ja pinttynyttä rutivanhoillisuutta, joka
jumala paratkoon ei vieläkään ollut karkonnut kansastamme, oli tosin
jonkun verran olemassa, mutta jumalan avulla ja aatteen omalla
innostavalla voimalla toivoi puhuja sen piankin musertavansa. Asia oli
lähemmin selitetty painetuissa ohjelmajulistuksissa. Hän pyysi jättää
Tuomaallekin yhden niistä.

— Me harrastamme nyt lasten ääni-oikeutta! huusi Emmi, joka ei voinut
pidättää itseään, voitonriemuisesti.

— Mitäh? sanoi Tuomas.

— Niin, lausui Aavasaksa juhlallisesti. Se on se suuri asia. Vääryyttä
ja sortoa ei ole enää missään muodossa sallittava.

Tuomas näytti yhä yhtä typerältä.

— Valtiollisen ääni-oikeuden ikäraja, selitti Emmi, on nykyään 18
vuotta. Toiset vaativat sitä alennettavaksi 15 vuoteen. Mutta me
vaadimme sitä kokonaan poistettavaksi.

— Kokonaan? kysyi Tuomas.

Hän ei vielä tahtonut oikein uskoa korviaan.

— Kokonaan, vakuutti Aavasaksa. Kun on radikaali yhdessä, niin täytyy
olla radikaali myöskin toisessa asiassa. Minä en ole koskaan rakastanut
mitään kompromissausta.

— Lapset ovat yhteiskunnan perustus, selitti Emmi. Lapset ovat
lähempänä luontoa ja sen kautta jumalaa. Herra itse puhuu heidän suunsa
kautta. Juuri heidän kauttaan voi jumalan sormi aivan suorastaan, ilman
mitään turmiollisia välikäsiä, päästä vaikuttamaan Suomen kansan
historiaan.

— Minä pelkään, että he pistävät sormen suuhunsa, sanoi Tuomas.
Sitäpaitsi kirkuvat he niin vietävästi. Epäilemättä on se jumalan ääni.
Mutta onko se myös oikean ja vanhurskaan jumalan ääni, siitä en minä
puolestani ole tähän saakka tullut täysin vakuutetuksi.

— Sinä nyt olet se vanha epäilijä, nauroi Aavasaksa. Lasten sivistävää
ja kasvattavaa vaikutusta vanhempiinsa ei kuitenkaan ole kieltäminen.
Ajattelepas, minkä määrän todellista lempeyttä, sydämen hyvyyttä ja
puhdasta, korkeata ihmisyyttä he tulevat tuomaan mukaan sekä yleensä
julkiseen elämään että erittäinkin lainsäädäntöön, joka nyt on vaan
julman mies- ja naissuvun käsissä.

— Julman naissuvun? kysyi Tuomas.

Emmi selitti hänelle asian. Naiset olivat jo kokonaan turmeltuneet.
Sikäli kuin he olivat saavuttaneet täyden tasa-arvon ja osallisuuden
kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oikeuksiin, olivat he
kadottaneet jumalankuvan sydämestään. Suomen kansan siveellinen
pelastus riippui nyt enää vain lapsista. He yksin olivat enää kykeneviä
hillitsemään naisten yhä kasvavaa vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä.

— Ajattelepas, että me olemme vuosituhansia heitä sortaneet, huomautti
Aavasaksa. Eikö jokaista oikeudentuntoista sydäntä kirvele
muistaessaan, mitä he ovat meidän määrättömän itsekkäisyytemme tähden
kärsineet?

— Sitäpaitsi kuuluu valtiollinen ääni-oikeus ihmisen luonnollisiin ja
myötäsyntyneisiin oikeuksiin, selitti Emmi.

Tuomas epäili vielä, kuinka asia tulisi käytännössä muodostumaan. Se
oli maisteri Aavasaksan mielestä mitä helpoin asia. Jokainen lapsi
vietäisiin vaali-uurnalle. Pienimmät saisivat äänestää kotonaan. He
tosin eivät voisi olla mukana mitään itsenäisiä vaali-ohjelmia
laatimassa, mutta he voisivat eri puolueiden ohjelmista valita sen,
mihin kaitselmus itse heidän kätensä kurkottaisi. Täten vasta voitiin
hänen mielestään puhua mistään todellisesta kansanvallasta. Täten vasta
oli oikea kansan-äänestys mahdollinen.

— Mutta huolivatko lapset valtiollisista oikeuksistaan? kysyi Tuomas.

— Kyllä, huusi Aavasaksa säihkyvin silmin. He ovat jo heränneet! He
eivät pyydä enää, he vaativat. Kuka uskaltaa kieltää heiltä heidän
pyhimpiä ihmisoikeuksiaan?

Lapset kärryissä tappelivat hänen takanaan. Yksi veti toista tukasta,
toinen pisteli häntä nuppineulalla peräpakaroihin. Kolmas räjäytti
koirapommin, neljäs omansa. Isän täytyi ottaa kahta heistä korvista,
äidin uhata kaikkia selkäsaunalla. Seurasi hetkinen yleistä liikuntoa
ja mielenkuohua.

— He ovat jo järjestyneet, selitti Emmi tyytyväisenä. He eivät tunnusta
enää meidän lakejamme ja laitoksiamme. Heitä ei enää voi pitää kurissa
muulla kuin pakkokeinoilla. He ovat jo kypsät valtiolliseen vapauteen.

Tuomas kysyi vielä, tokko etu-oikeutetut luokat, tässä tapauksessa
lasten vanhemmat, olivat valmiit luopumaan vallastaan holhottiensa
hyväksi.

— Heidän täytyy, sanoi Aavasaksa.

— Oikeudella ja totuudella on sellainen voima, ettei mikään mahti
maailmassa voi sitä vastustaa, huomautti Emmi.

— Sitäpaitsi on asialla syvä valtio-oikeudellinenkin puolensa, lisäsi
Aavasaksa.

Hänen mielestään ei Suomen itsenäisyys ikinä voinut olla oikein
turvattu niin kauan kuin sen lainsäädäntöä hoiti nykyinen
luokka-eduskunta, jonka vaan lasten vanhemmat muodostivat.

— Me tarvitsemme mahdollisimman suuren luvun valtiollisesti kypsyneitä
kansalaisia, sanoi Emmi. Se taas on parhaiten ja tehokkaimmin
saavutettavissa vain ikärajan poistamisella.

— Nykyinen uusbobrikoffilainen ikäraja, lisäsi Aavasaksa, jättää laajat
kansan-ainekset osattomiksi kaikesta yhteiskunnallisesta ja
valtiollisesta elämästä.

Tuomas myönsi, että he olivat oikeassa. Hän arveli vaan, etteivät
lapset kenties olleet taipuvaisia ottamaan päälleen kaikkia niitä
velvollisuuksia, jotka valtiollista ja yhteiskunnallista kypsyyttä
seuraisivat.

Aavasaksa hymyili sääliväisesti.

— Vapaassa yhteiskunnassa, sanoi hän, ei yksityisellä kansalaisella ole
muuta kuin oikeuksia. Hänen ainoa ja pyhä velvollisuutensa on vaan
käyttää äänioikeuttaan.

Mutta sitten katsoi hän kelloaan ja huomasi, että heidän oli
lähdettävä. He olivat jo liiaksi viipyneet. Hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi.

— Toivottavasti sinä ainakin lupaat äänesi meille? kysyi hän
levottomasti.

Tuomas lupasi.

— Ja te, rouva maaherratar?

Tuomaan äiti oli seisonut äänettömänä syrjässä edellisen keskustelun
aikana. Nyt saivat hänen kasvonsa hiukan hätääntyneen ilmeen.

— Minä puolestani en ole koskaan käyttänyt ääni-oikeuttani, sanoi hän
ikäänkuin anteeksi pyytävästi. Maaherran vaimona olen minä katsonut
velvollisuudekseni pysyä kaiken puolue-elämän ulkopuolella.

— Jaa, se on hyvin väärin, lausui Emmi ankarasti. Kukaan ei ole
puolueiden ulkopuolella.

— Te annatte huonon esimerkin, säesti Aavasaksa.

— Läänin naiset, lisäsi Emmi, ovatkin jo aikoneet sen johdosta
toimittaa teitä vastaan julkisen mielen-osotuksen. Pyydän siis jo
ajoissa varoittaa teitä.

He vierivät edelleen. Tuomas jäi äitineen heidän jälkeensä katsomaan.

— Kyllä kai minun on parasta äänestää heitä, lausui vihdoin hiljaa ja
alistuvasti maaherratar.

— Kyllä, sanoi Tuomas. Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.

Hän muisti elävästi hetken, jolloin äiti oli kehoittanut häntä
kansallisesta juhlatilaisuudesta poistumaan. Nyt oli tullut äidin oma
vuoro. Historian Nemesis, ajatteli hän.

— Niin, sanoi äiti, minä menen.

— Minä jään vielä hetkeksi tänne metsään, sanoi Tuomas.

Hänen teki nyt mielensä välttämättä olla yksin. Äiti meni.




15.


Kesän kukoistava rauha levisi Tuomaan ympärille. Tuli kyti vielä kahden
kiven lomassa, iltalintu lauloi lehtipuussa. Päivä paistoi vinoon
puiden latvain yli ja viimeinen, harhaileva tuulenhenki meni lepoon
metsän tuolle puolen. Maa valmistui vastaanottamaan lyhyen, valkean yön
aavistelevaa hämärää.

Tuomas veti voimakkaasti ilmaa sieraimiinsa. Hän oli siis nyt
Vitikkalan isäntä.

— Maasta olet sinä tullut, ajatteli hän. Nähtävästi pitää minun jälleen
maahan kiinni menemän. Se oli siis minun kiertokulkuni korkeammissa
ilmakerroksissa.

Hänen silmänsä sattuivat samalla vanhaan, kiviseen tienviittaan, jonka
taru kertoi suvun harmaan esi-isän Matti Vitikan pystyttämäksi. Tuomaan
huomiota oli monta kertaa ennenkin herättänyt sen puoleksi maahan
uponnut jalusta, jossa näkyi ikäänkuin jonkun terä-aseella tehdyn
merkin jälki. Mutta hän ei ollut koskaan tullut sitä lähemmin
tarkastaneeksi.

Merkillinen mies tuo Matti Vitikka, ajatteli Tuomas. Pystytäpäs
tuollainen muistopatsas tänne korven keskeen ja vielä siihen aikaan. Ei
mahtanut senkään pojan päässä olla kaikki kairat paikoillaan.

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että kiveen kenties oli piirretty
vuosiluku tahi joku vanha taikamerkki, jolla voisi olla
muinaistieteellistä merkitystä. Koska hän nyttemmin oli Vitikkalan
isäntä, oli hänen velvollisuutensa varmaan ottaa selvää maaltaan
mahdollisesti löytyvistä kultuurimuistoista.

Hän kumartuikin jo puhdistamaan patsaan jalustaa mullasta ja
sammalista. Kyllä siihen sittenkin oli piirretty jotakin. Mitä se
mahtoi olla?

Kummallinen on ollut tämä minunkin elämänkohtaloni, ajatteli hän siinä
kiven juurella kykkiessään. Tässä minä nyt tongin saman multaisen maan
kamaraa, jolla olen lapsena leikkinyt ja josta nuorena olen itseäni
pois uneksunut. Mitä on elämä antanut minulle? Jokseenkin samaa kuin
muillekin. Toisin sanoen, ei mitään erinomaista. On naivia kysyä, minne
ja miksi. Ei ole mitään tarkoitusta elämällä. Taikka on sillä joka
tuokiossa oma tuokiollinen tarkoituksensa.

Hän kaivoi, raaputti ja kalkutteli. Samalla jatkoi hän melankolisia
mietteitään. Mutta yht'äkkiä ponnahti hän pystyyn kauhistuneena. Hänen
polvensa vapisivat, hän ei tahtonut uskoa omia silmiään. Kivessä seisoi
aivan selvästi suurilla ja kömpelöillä kirjaimilla piirrettynä:

    MINÄ.

Sen alla näkyi vielä jotakin, ikäänkuin M.V., merkiten nähtävästi Matti
Vitikkaa. Mutta siihen ei Tuomas tällä kertaa sen enempää huomiota
kiinnittänyt. Hänen sielunsa täytti vain tuo yksi, suuri sana: Minä.
Kuinka se oli tähän tullut? Mikä oli sen siihen kirjoittanut?

Tuomas näki näkyjä.

Siinä se lempo nyt on, ajatteli hän. Nyt kaikuu se maan sisästä minulle
vastaan, kun ei se enää kaiu minun povestani. Tuon tähden minä olen
uurtanut ja puurtanut, tuota etsiäkseni pyrkinyt, epäillyt, ajatellut
ja ikävöinyt. Olin jo löytämäisilläni sen kerran, mutta hukkasin
jälleen vaatiessani, että muutkin tunnustaisivat minuuteni. Mikä on, se
on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa, vaikka ei
kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee, vaikka ei kukaan sitä
myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata
vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen.
Ja vaikka se ei koskaan tulisikaan, niin se on siellä, se on valta
sinään, se on luonnonvoima sellaisenaan, niinkuin tuli, vesi ja
iankaikkiset tähdet. Tahtovatko ne muuttaa elämää? Tahtovatko ne
vaikuttaa kehenkään? Kysyvätkö ne, mitä heistä ajatellaan? Ne vaan
ovat.

Mutta kuka oli oikeuttanut Vitikkalan vanhimman asukkaan tuon suuren
sanan nimensä edelle kirjoittamaan?

Epäilemättä hänen oma suuri yksilöllisyydentunteensa. Hän oli siihen
patsaan pystyttänyt ja hän oli ylpeä siitä. Hän katseli sitä ja se oli
hänen mielestään sangen hyvä. Piirränpä nimeni tuohon vielä, oli hän
ajatellut. Ja oman työnsä ylpeässä, riemuitsevassa tietoisuudessa hän
oli sen edelle lisännyt tuon merkitsevän sanan: Minä.

Hän ei tahtonut sekoittua muihin, yhtä vähän kuin hän tahtoi tehdä
tietä omalle tilalleen. Voi löytyä muitakin Matti Vitikoita, hän
kenties oli ajatellut. Mutta tämän patsaan olen pystyttänyt Minä Matti
Vitikka, kaikista muista kylänmiehistä ja ylipäänsä elävistä olennoista
ikuiseksi erotukseksi.

Tuomas oli ymmärtävinään mielestään täydellisesti tuon tarumaisen
metsäläis-ukon, mitä se oli tuuminut tässä kiven juurta
kalkutellessaan. Panenpahan tuohon puumerkkini, oli hymähtäen
ajatellut, niin ei sitä ainakaan varas viene. Taikka oli ajatellut:
Minä olen Minä enkä tee tietä talooni. Taikka: Tästä alkaa minun
sarkani ja tuosta ruunun. Ollaan kumpainenkin omillaan.

Mutta eikö se ollutkin kaiken oikean ja terveen yhteiskunta-opin
ensimmäinen aakkonen? Eikö se ollut jokaisen vapaan ihmisen vaatimus
omaan jumalaansakin nähden taikka niinkuin Ranskan talonpojat kuuluivat
jossakin seudussa rukoilevan: "Nyt, hyvä jumala, älä ole puoleen äläkä
vastaan! Tästä minä kyllä suoriudun omin neuvoinenikin." Eikö ollut
siinä elämänkin tarkoitusperä, se, jota varten kaikki aikakaudet olivat
työskennelleet, jota kaikki maailman-ajatukset säteilivät, jonka ympäri
ihmiskunta kiersi ja jonka kajastuksia olivat kaikki uskonnot, jumalat,
alttarit ja mielipiteet? Eivätkä ainoastaan mielipiteet, vaan eläimet,
puut, pensaat ja kaikki mitä niissä oli, aina siihen harmaasen kiveen
saakka, joka oli ihmisen vanhin veli? Missä olivat rajat rajattomalla
minuudella? Eikö se ollut itse iankaikkisuus? Oliko koko avaran taivaan
alla mitään pyhempää, kauniimpaa ja korkeampaa kuin tuo suuri,
multainen ja sammaleinen sana: Minä.

Mutta miksi muistivat niin harvat ihmiset sitä? Pitikö siis kivien
huutaa uutta uskontoa maailmaan? Tokko riitti se sittenkään? Tokko
lakkasivat ihmiset koskaan etsimästä elämän tarkoitusperiä ulkopuolelta
itseään?

Ihmiset tunsivat vain oman pienen minänsä. Siksi he olivat julistaneet
itsensä kansallisiksi ja yhteiskunnallisiksi käsitteiksi. Se ikäänkuin
edes hiukan suurensi heitä omissa silmissään. Mutta he eivät tunteneet
ihmiskunnan suurta Minää, joka voi hämäränä vaistona olla yksinäisen
metsä-asukkaan poveen kätkettynä.

Tuomas tunsi hänet tällä hetkellä. Hänkin tahtoi pystyttää
muistopatsaan itselleen, ei samasta aineesta kuin vanha Matti Vitikka,
vaan lihasta ja luusta, lujasta kuin harmaa kivi, joka lepää maassa
rauhallisena, mutta lyö tulta, jos siihen isketään. Hänkin tahtoi tästä
lähtien olla yksinomaan ja ainoastaan Minä I:nen, Vitikkalan herra ja
hallitsija.

Vai oliko hän juuri ensimmäinen? Kenties hän ennemmin oli dynastian
loppu? Kenties oli suku jo tehnyt kiertokulkunsa, sen äärimmäiset päät
toisiaan koskettaneet?

Mutta olihan hänellä poika. Siitä oli se kenties lähtevä jälleen
eteenpäin, tekevä matkan rajattomasta metsä-yksilöllisyydestä, kautta
kaikkien yhteiskunnallisten muotojen, jälleen yhtä rajattomaan
kultuuri-yksilöön, joka ei kaivannut enää mitään lakia ja esivaltaa,
sentähden että sillä oli laki ja esivalta itsessään. Se jäi pojan
asiaksi. Tuomas puolestaan oli päivämatkansa päättänyt.

Oman minuutensa kaikkien voimien väsymätön ja monipuolinen viljeleminen
oli tästä lähtien tuleva hänen korkeimman ja hiljaisimman huolenpitonsa
esineeksi.

Mutta heti kuin hän oli mielessään päässyt tähän suureen ja ankaraan
tulokseen, rupesi häntä jälleen hymyilyttämään. Mitä uutta mystiikkaa
tämä oli? Eikö ollut parempi, kun hän nyt kerran oli Vitikkalan isäntä,
että hän viljelisi vain omia maallisia vainioitaan?

Ja vitkaan ja varovasti peitti hän takaisin multaan Matti Vitikan
suuren tunnussanan.

Hän kulki kiirein askelin kohti kotiaan. Metsä loppui. Aukeni hänen
eteensä ihana, ilta-auringon maalaama taulu, jonka etäiset, sinertävät
vuorenselät olivat puitteisiin asettaneet. Oli talo korkealla
vaaranrinteellä, siinä monet punakattoiset rakennukset. Pohjoispuolella
saarsi sitä sankka havumetsä, joka jatkui loivaa vaaranrinnettä
alaspäin ja haihtui kesäisen auringon laskua kohden silmän
kantamattomiin. Mutta idästä, lännestä ja etelästä näkyivät laajat
viljavainiot ja niitut, kimalteli alempana kirkas Poutajärvi, siinä
sataiset lehtisaaret ja luodot. Se oli Vitikkala, hänen heimonsa vanha
perintötila, johon lukemattomat salaiset siteet hänet yhdistivät.

Hän ei oijustanut metsän rajasta pikku piennartietä suureen, tilavaan
ylärakennukseen, jossa maaherra asui, vaan vaelsi kivi-aitojen
viittaamaa, leveätä lehtokujaa ja saapui talon valtaisalle
paasiportille, jonka kahden puolen korkeat, harmaasta kivestä hakatut
pylväät tekivät kunniaa. Siinä otti hänet vastaan Vitikkalan vanha,
hallava vahtikoira, mainehikas ja arpi-uljas Hurri, joka nuoruudessaan
oli useamman kuin yhden viirunaamaisen häntäheikin tappotantereet
verellä kirjoittanut. Syvää kunnioitusta herättävä murina todisti,
ettei äijällä ollut onni tuntea tulijaa.

Kartanolla ei näkynyt ketään. Navetan ovessa vaan häilähti joku
notkuva, pitkälettinen piikatyttö. Sauna näkyi lämpiävän. Pari
puolikasvuista poikaa painoi uteliaisuudesta nenänsä litteäksi pirtin
lasiin.

Mutta jo näkyivät ylärakennuksessa huomanneen hänet. Maaherra viittasi
kädellään ikkunasta. Portaille ilmestyi hänen tummahipiäinen
Jeannettensa. Kaarle Juhana nähtävästi nukkui jo.

Tuomas sanoi puoli-ääneen:

— Hurri!

Jo putosivat suomukset takkuisen vanhuksen näköpäästä. Hän tunsi
tuttavansa. Hyppäsi ensin suoraan hänen rintaansa vasten, oli vähällä
kaataa hänet, hyväili ja hamuili häntä nuollakseen, pienet tihrusilmät
ilosta tipahtamaisillaan. Päästi sitten kumean karjahduksen, haukkui,
huusi, kiisi pitkin pihaa, ristiin rastiin, niinkuin tuli takapäässä,
tarrasi tuuheaan häntätupsuunsa, ulvoi ja pyöri niinkuin väkkärä
samalla paikallaan. Se oli Hurrin suuri intiaanitanssi, jolla hänen oli
tapana korkein ja ylitsevuotavaisin ilonsa ilmoittaa.

Nyt vasta tunsi Tuomas olevansa kotona.

Samalla hymyili hän hiljaa ja surumielisesti, kenties hiukan
itse-ivallisesti. Se olikin ainoa aatteellinen peru, minkä kova elämä
oli jättänyt kerran niin tuimalle Tuomas-epäilijälle. Hän oli nyt niin
tyyni ja rauhallinen kuin järven aalto, jonka yli kesän viimeisen
vapaan yön jäähileet helisevät.

Hän huomasi olevansa Tuomas-hymyilijä.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78667 ***