path: root/78647-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 ***




METTISEN SUNNUNTAI

Runoja


Kirj.

ROINE BERTEL





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.






SISÄLLYS:

I. Kevätkesällä

Mettisen sunnuntai
Keväthattarat
Sinä olet kuin kevähän tyttö
Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu
Sun kuiskaukses
Yllä kukkaumpuin verhopäisten
Nuoruudelle
Sokea hevonen
Hallan panema kukka
Minä tarjosin sinulle kukkaa
Lapsuusaika
Lapsi kirkkomaalla

II. Kesän heilimöidessä

En tyydy ma rippeisiin
Kaipaus
Kysyt, tahtoisinko
Jos aavistaisit vähänkin
Olet niinkuin vuolas vuoksi
Nizza
Mikä on tuo rakkautesi?
Sinä silmin sokein kuljet
Kun katselet noin mua
Välkkyvin siivin

III. Öisiä ääniä

Yölle
Tule, sinulle tahdon ma laulaa taas
Tähdenlento
Mun on niin kylmä
Ah, nyt vasta ymmärrän ma sen
Kun lasna ma vuoteessa lepäsin
Kulkijan laulu

IV. Ajatukset

Ajatukset
Diogenes
Sisilisko
Niin kulkevat kohti he vuosiaan
Inehmo
Oi ihminen, et sinä tiedä
Jerikon-ruusu
Brysselistä tuodulle madonnankuvalle

V. Väylälle väljemmälle

Minä purttani ohjata tahdon väljemmälle...






I. KEVÄTKESÄLLÄ




METTISEN SUNNUNTAI


Sinikellot niityn keinuvat hiljalleen,
kesän sirkka on istunut viereen soittaakseen —
piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.

Ahomansikka päivälle hehkuu kainouttaan,
sitä hattara ihmein jäänyt on katselemaan —
piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.

Kuka polkua rientää askelin kiireisin,
kuka lehdossa viivähtää pian suudelmin —
piu pau, nyt on mettisen sunnuntai.




KEVÄTHATTARAT


Kuin kaipausten ajamat
on kevään hauraat hattarat,
ja omistaakseen taivaan sinen
ne juoksee kilpaa jokahinen.

Ne karkaa milloin minnekin,
ja missä kuulto ihanin:
ne sinne siivin, matkain päästä,
ne sydäntään ei muista, säästä.

Ja minkä saavat omakseen,
sen ihaellen itselleen
ne piiloittavat jokahinen
kuin armaimpien silmäin sinen.




SINÄ OLET KUIN KEVÄHÄN TYTTÖ


Sinä olet kuin kevähän tyttö,
käyt kukkia kaupiten;
olet runsas — hymyät, tarjoot —
ja tenhoat jokaisen.

Niin lähelle saat — ah, tuoksu
sun kukkies luoksein jää,
minä kuulen sun sydämes lyönnit
ja kosketan hipiää.

Mut sittenkin, Elämä, mulle
vain houkutus, houre liet, —
minä kurkotan ruusuja suita,
mut pois sinä aina ne viet!




PUNARUUSUIHIN PUHKEE
    KESÄINEN KUU


Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu,
se huojuu hiljaa ja uneksuu,
sen tuoksu mun päätäni huumaa;
se nostaa silmuja valohon päin,
sen elämän aavistuksina näin,
ja sen henki on tulista, kuumaa.

Punaruusuihin puhkee kesäinen kuu,
sill' on lämmöstä kypsä ja hehkuva suu,
ja se tulta mun sieluuni valaa;
minä kuljen — minäkin — aavistain
kesän kypsyyttä omassa rinnassain,
jota vielä se vaieten salaa.




SUN KUISKAUKSES...


Sun kuiskaukses sydämellein on
kuin lauha sade, kaste kukkamaan,
mi kevätsilmut aukoo verhoistaan, —
on hymyilys kuin valo auringon.

Ja kun sa povellesi tuudit mun,
on niinkuin lenneltyään lintunen
etäisiin matkoihinsa väsyen
sais pesän suojaan, — kodin kaivatun.




YLLÄ KUKKAUMPUIN
 VERHOPÄISTEN


Yllä kukkaumpuin verhopäisten
hiljaisena nukkuu kevätyö;
tauonnut on vilkas pesäntyö
pienten muuttolintuin ensimmäisten.

Kohti korkeutta tähdet soutaa
etäisyyksiin hiljaa kadoten
lailla turhain mielikuvien,
jotka häipyvinä unhoon joutaa.

Kevätyö on yllä kukkaumpuin
unelmoiva, kuulas, hiljainen;
kenties jälkeen ensi huomisen
nukkuu se jo yllä kukkakumpuin.




NUORUUDELLE


Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,
laps' iätön kulkevan ajan,
joka kerran kun kohdaten uutta
me elomme todellisuutta
sun luotasi siirsimme rajan,
yks sammui taivaamme tähti,
yks enkeli luotamme lähti
pois itkien lyhyyttä ajan.

Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,
laps' iätön kulkevan ajan,
kun ensimmäisen me kerran
pois nostimme verhon sen verran
ett' tunsimme elomme rajan,
sinä hetkenä hymymme kuoli,
ja rintaamme myrkkyä huoli
toi katkeraa mitatun ajan.

Oi nuoruus, sa naurava nuoruus,
laps' iätön kulkevan ajan,
jos minne sa kiitävin hetkin
ja leikkien liidelletkin,
sa piilotat meiltä rajan;
ja kerran kun luotamme lähdet,
viet mukanas onnemme tähdet
sa kauneimmat taivaalta ajan.




SOKEA HEVONEN


Pää riipuksissa seisoi se kuormansa edessä,
ylväät muodot, hennot rotuhevosen nilkat.
Miksi tämä työ ja alennus?
Äkkiä pursui kevätaurinko pilven alta,
huikaisevan valoisaksi tuli maailma,
ja silloin se hitaasti nosti päänsä valoa kohti,
sen sieraimet laajenivat ja se värisi:
nuori, elinvoimainen, hienotajuinen,
täynnä mieletöntä vapautumisen kaipuuta —
elinkautisten kahleitten sitomana,
kaihin peittämät silmät puolisokeina.




HALLAN PANEMA KUKKA


Sinä kasvoit tarhani loukkoon,
sinä kohosit povesta sen,
pyrit ensimmäisten joukkoon
kevätkaipuuta tuntien.

Et peljännyt peittoa lunten,
vain tunsit sa heräämisen
kuin aavistuksina unten,
elinvoimien elpyvien.

Oman itsesi nousit varaan,
kun mullasta nostit pään,
salaisimmista toiveista paraan
sinä sytytit elämään.

Sinä ikävöit, rukoilit innoin
käsivarsias ojentaen
ylös päivään ja hehkuvin rinnoin
ja hedelmääs siunaten.

Vaan kuoleman hanki, halla,
piti myöskin puoliaan,
se väijyili lehtien alla
ja henkäisi jäykäksi maan.

Et koskaan puhkea kukkaan,
et koskaan päivääsi nää,
olet unta vain nähnyt ja hukkaan
olet etsinyt elämää.

Kuin pyytäen sädettä lohdun
ja loppua pitkän yös
nyt seisot, mut heelmä kohdun
on kuollut ja toivosi myös.




MINÄ TARJOSIN SINULLE KUKKAA


Minä tarjosin sinulle kukkaa —
oli kukista punaisin;
minä tarjosin kiurua kevään —
oli kiuruista laulavin.

Kevätkukkani hehkui ja hehkui,
sitä nähnyt et, armahain;
kevätkiuruni lauloi ja lauloi,
sinä kuunnellut et sitä vain. —

Minun kukkani hehkui loppuun,
sen lehdet on varisseet,
ja mun kiuruni keväiset laulut
ovat aikoja vaienneet.




LAPSUUSAIKA


Lapsuusaika, tuskin muu niin mikään
jättää kaipuun karttuvaiseen ikään.
Kesistäni iäks meni pisin;
jos vain voisin, luokseen pakenisin.

Kuinka huoletonna juoksivatkaan
jalat, aina, valmiit uuteen matkaan,
eikä väsynyttä silmää illoin
pitkään piillyt uni vielä silloin. —

Vaan on siitä mennyt päivää monta,
yötä yksinäistä, unetonta,
jalat evänneet on monta kertaa
astumasta askelenkaan vertaa.

Kaiun sentään muistoistani noista
etsin sydämeni sokkeloista,
niinkuin lippaastansa salaa saita
kalleuksiansa arvokkaita.




LAPSI KIRKKOMAALLA


Kirkkaaseen aamuun helisevät urut
   sunnuntaivirttä.
Aurinkoinen kirkkomaa nukkuu, raskaat
   väkevätuoksuiset ruusupensaat hautojen yllä.
Lapsi istuu hiekkaisella käytävällä ja leikkii.

Mitä kuuluu elämän huumaava kyllyys
tai kuoleman läheisyys
tai ahdistetun hengen tuska
koskemattomaan sieluun?

Lapsi, sinulle riittää lasinsirpaleet, kuoriaisten
touhu, hyönteisten surina ja silmäluomissasi
piilevä suloinen uni.






II. KESÄN HEILIMÖIDESSÄ




EN TYYDY MA RIPPEISIIN


En tyydy ma rippeisiin,
minä kerjää liioin en,
olen syntynyt tahtomaan
oman mittani täytehen.

Jos viiniä hienointa ei
minun maljani mulle suo,
minä koske siihen en,
sitä en minä lainkaan juo.

Sinä tähti, min puolehen
minä hehkuen kurkoitun,
sinut kiellän — ja kiroan,
sinä pilkkana jos pidät mun.




KAIPAUS


Minun kaipaukseni on kuin kevytjalkainen kauris,
joka ei pelkää yksinäisten matkojen pituutta.

Minun kaipaukseni on kuin hehkuvan kukan silmä,
joka aukenee auringonnousuun ja ikävöi puolipäivän lämpöä!

Minun kaipaukseni on kuin vuorilta kiitävä virta,
joka pakenee rotkojen pimeyttä syleilläkseen kukoistavaa laaksoa,

mutta minun sydämeni on kuin väsynyt laine,
joka ei päänaluistaan valitse kallioisella paadella.




KYSYT, TAHTOISINKO...


Kysyt, tahtoisinko... Haluni toisiaan ajaa,
minun tahtomisillani ei ole rantoja, rajaa!

Minä tahdon sen, mikä taivaaksi tekee taivaan,
mikä ainoa mainen hurma on sieluni vaivaan.

Minä tahdon sen, mikä mahdoton on, mikä minut
voi mielettömäksi tehdä: ma tahdon sinut!




JOS AAVISTAISIT VÄHÄNKIN


Jos aavistaisit vähänkin
kuin usein tuntein tulisin
sua sydämessäin suutelin
ja kätkin kaiken sen,
et varmaankaan niin kylmä ois,
niin ylpeätä silmää lois
ja mulle tuota tuskaa tois,
mi särkee sydämen.

Vaan eipä sula talven jää,
ei kirkkahaksi muutu sää,
ei mieli lintu livertää,
jos päivä paista ei. —
Ei saavu hymy huulilles,
kun syty ei sun sydämes,
ja säteet — säteet silmies —
ne puute lemmen vei!




OLET NIINKUIN VUOLAS VUOKSI


Olet niinkuin vuolas vuoksi,
et tahdo sa levähtää.
Sua turha on kutsua luoksi,
et hiljene, vävy, et jää.

Käyt kuohuen kurimoitas,
sua kohden silmäni luon.
Sinä heittelet pisaroitas,
niitä janoan, kurkotan — juon.

Vain tuokio niin olet poissa,
mihin kuljet, tiedä ma en,
kohun kuulen vain kallioissa,
sua kaipaan — ja värisen.

Ja kun äyräitäs vartioi halla,
jään kahleissa äänesi soi,
mun sydämein talvenkin alla
vain kevättä unelmoi.

Minä hymyän, nostan päätä:
kukaties kevät talven kaas.
Minä muista en mielesi jäätä —
vain nuorinta suudelmaas!




NIZZA


Sa kuljit kevein askelin
ja karnevaalin tahtiin,
kun sinut, Nizza, ensikerran näin;
sa nauroit huulin punaisin,
ja luotit niiden mahtiin,
sa keimailit ja olit avopäin.

Ja rannalle sa istahdit
luo aaltosien lorun
ja vuorten takaa kurkistavan kuun;
ja povehesi kiinnitit
sa unikosta korun
ja vaivuit pienen pieneen haaveiluun;

kai muistit kuinka rypälein
ja korjuupäivin selkein
saa runsautes viinitarhoihin;
ma seisoin vaiti itseksein,
sua ihailin — ja melkein
sun elonkuumuuttasi rakastin.




MIKÄ ON TUO RAKKAUTESI?


Mikä on tuo rakkautesi,
kun pilviin niin nostat sen? —
Vain kuvastin kasvoillesi,
jota katselet riemuiten.

Se on höyhenpatjoista parhain,
on tyyssija itsekkäin
sulounten myöhään ja varhain —
vain itseäs lämmittäväin.

Tuli on se, jot' arkana palvot
sen liekkejä kuumentain,
sen sammuvan pelkäät — ja valvot,
mut itseäs varten vain.




SINÄ SILMIN SOKEIN KULJET


Sinä silmin sokein kuljet,
ja hetkesi vierivät pois,
sinä sydämes parhaalta suljet,
kuin kaiken se tuntenut ois.

Sinä tyhmä, niin vähään tyydyt,
kun sinua vartoessaan
on huuleni kuumat ja hellät,
sydän täynnä ja tulvillaan.

Sinä silmin sokein kuljet
vain taivasta aavistaen.
Ah, aukaista kunpa ma voisin
nuo silmäsi näkemään sen.




KUN KATSELET NOIN MUA...


Kun katselet noin mua tuntein toisin,
on niinkuin oudosti heltyisin,
on niinkuin uskoa taas minä voisin,
mit' en ole uskonut aikoihin.

Mun on kuin jälleen riemujen syli
mua vartois kutsuin ja kaivaten,
kuin kulkisi hiljaa mun huulteni yli
taas kosketus lämmin ja läheinen —

ja se kuohuttaa kuin etelän viini —
mä sinut nään, kuten ennen näin,
ma tahtoisin painaa silmäni kiinni
ja astua ajassa taaksepäin,

ja, armas, tulla, kuin tulin ennen
sun luokses — muistathan vielä sen —
kun kaiken unhossa, hetkein mennen,
me lemmen jaoimme tuhlaten.




VÄLKKYVIN SIIVIN


Välkkyvin siivin lentää aamu:
herää, herää, tuntematon päivä lähestyy,
taivaan ääret kylpevät purppurassa,
ja odotuksen humaus on käynyt ylitse maan.

Vain silmänräpäys — ja se kietoo sinut
             kuumaan syleilyynsä
ja pusertaa huuliltasi uskollisuuden valan
painaen otsaasi suudelman kuin poltinraudan
             häipymättömän merkin.

Vihaatko vai rakastatko tuota tuntematonta?






III. ÖISIÄ ÄÄNIÄ




YÖLLE


On laannut kuumeinen jo touhu työn,
ma kaipaan lepoa ja läheisyyttä yön
ja tyynten ajatusten rauhaa,
ja nähdä mit' ei silmät päivin nää,
ja kuulla mikä kuulematta jää,
kun korvissani päivän melske pauhaa.

Mut yksinäisyys hetkein myöhäisten
kun saapuu, kirpoo siteet silmien,
se kuuleviksi korvat kuurot saa,
ja vähitellen kätköistänsä käy
se, mikä muulloin lymyy eikä näy,
se, minkä päivä piiloon pakottaa.

Yö helmassansa hiljaisuuden kantaa,
se mulle enemmän kuin päivä antaa.




TULE, SINULLE TAHDON MA
          LAULAA TAAS


Tule, sinulle tahdon ma laulaa taas,
on yö niin kaunis ja myöhäinen,
tuon tähtien hopeahohtehen
ma kudon sun unelmaas.

Tule, sinut jo uuvutti turhuus maan,
käy luota sa huolies painavain,
ma hurmaa untesi omain vain
sun opetan kaipaamaan.

Tule, välkkeen kauneimman tähdet saa,
kun pimein on yö, ja tenhoavin
on unelmas, kun se on kaukaisin
ja mahdoton saavuttaa.




TÄHDENLENTO


Min taivaan jätit, minkä saavutit,
kun halki avaruuden sinkosit?

Ken jälkeen jäi, ken luokseen otti sun,
sa kadotit vai saitko kaivatun?

Mi lienet liekki — tuska polttavin,
syvyyksin synkin mittaamattomin,

vai vihan tuli, mikä leimahtain
pois tieltään pyyhkäs kaikki esteet vain, —

vai kaipaus, mi hehkuu kuumuuttaan
ja pyrkii loputtomiin harhaamaan? —

en tiedä. — Salatuimman ihmees näin,
kun seisoin kasvot myöhän tähtiin päin.

Sun laillas liekki kuuman sydämein
käy arvaamattomin ja oudoin tein.




MUN ON NIIN KYLMÄ


Mun on niin kylmä, kun kuljen yksin
pois yöhön hukkuvin nyyhkytyksin.

Mun on niin kylmä, kuin pakkassäällä
ma kulkisin hiukkasen ryysyjä päällä.

Mun on niin kylmä — on toisin hetkin,
kuin silmiin jäätyisi kyyneletkin.

Mun on niin kylmä, kun toiset hymyy —
en tiedä, missä mun kesäni lymyy!




AH, NYT VASTA YMMÄRRÄN MA SEN


Ah, nyt vasta ymmärrän ma sen:

vuosiin heitti vuodet hämäränsä,
kotitakka lietsoi lämpöänsä,
vaan sen luona lämmitellyt en.

Niinkuin loistaa kaukaa tähti yön,
valo välkähtelee kaikenmoinen,
mua houkutteli elo toinen
luota askarten ja arkityön.
Uuvuksihin asti kiusaten,
öitä valvotellen, sisässäni
tämä alituinen ikäväni
kalvoi, — vasta ymmärrän nyt sen!




KUN LÄSNÄ MA VUOTEESSA LEPÄSIN


Kun läsnä ma vuoteessa lepäsin,
läpi ruudun tähtiä katselin
ja kiertävää illan kuuta,
elonpainoa silloin jo aavistin,
minä suljin silmät ja pelkäsin
ja koetin miettiä muuta.

Sitä äidin suudelma poistanut ei,
se usein unenkin minulta vei,
en päässyt irti mä siitä.
Minä liitin sormeni ristihin,
Jumalalle, ehkä — ma arvelin —
yks aina ei rukous riitä,

Ja aikojen mukana rinnassain
se kasvoi ja suureni yhäti vain
kuin varjo mun sieluni ylle.
Elon hetki kun mull' oli riemuisin,
niin tyhjälle tuntui se kuitenkin
ja erheessä eletylle.




KULKIJAN LAULU


Monet olen tieni mä erhetyksin
kulkenut maailmalla;
monet olen illat istunut yksin
kiiluvain tähtien alla.

Monet olen kerrat mä ikävöiden
etsinyt toisen kättä;
monet olen hetket pitkien öiden
itkenyt herkeämättä.

Monet oli uskoa unelmat vailla,
vaikka ne tosiksi vannoin,
monet minä saippuakuplien lailla
syntyä, särkyä annoin.

Monet olen murheen ja riemun päivät
ottanut matkalla vastaan; —
joita ma eniten kaipasin, jäivät
houreiksi ainoastaan.






IV. AJATUKSET




AJATUKSET


Ajatukset, milloin te lennätte kuin villit joutsenet
vahvoin siivin ikävöityjä maita kohden,
milloin leijailette kuin uniset perhoset
kirjavalla niityllä kukasta kukkaan.

Te sankarina nousette, orjana raadatte,
laiskurina lepäätte tai kuumesairaana hourailette,
kuka ja mikä voi teille rajat määrätä?

Vuohilaumallensa pani isäntä kehnot paimenet.




DIOGENES


Diogenes, ma sua kadehdin,
ajalla elit, jolloin tynnyrin
voi filosofi ottaa majaksensa;
saa hulluinhuoneen elinkautisen
ken päässään ura filosofinen
nyt tynnyrihin pyrkii aatteinensa.

Diogenes, ma sua kadehdin,
sun älys mitta täytti tynnyrin,
ja antoi sulle elon tyynen sulon;
nyt viisaat sulloo viisaudellaan
jo äärtä myöten taivaan sekä maan
vain aikaansaaden polttavaisen kulon.




SISILISKO


Sisiliskonen raossa raunion
vain loikoo ja pitää lomaa;
kevätpäivässä kylkeä paistattaa,
kai mielestä sen on somaa.

Se kääntää kylkeä toistakin
päin päivän paahtavaa terää;
se silloin ja tällöin uinahtaa
ja silloin ja tällöin herää.

Ei piittaa se huomenen huolista,
tään päivän ei kuormaa kisko;
minä luulen: monikin mielellään
olis joskus vain sisilisko.




NIIN KULKEVAT KOHTI HE VUOSIAAN


Niin kulkevat kohti he vuosiaan,
kuin loppua niillä ei oliskaan;

ja pauloissa maisen turhuuden
pois antavat juosta päivien.

He nostavat ylpeän, korskean pään,
vaikk' astuu kuolema vierellään.

He huutavat suureksi oppiaan —
mit' on se, kun kerran se punnitaan!

Kun vihdoin valmis on viikatemies,
ei kysy se heiltä, mit' aivonsa ties,

ja oppi ja viisaus silloin on
vain pölyä valossa auringon.

— — —

Mut kaikki he kulkevat kumminkin,
kuin kaihi ois kasvanut silmihin.

He polkevat sitä ken heikompi lie,
ja yhtehen sentään matkansa vie,

kun hautainsa partaalla, naurussa suu,
he kuoleman sirppihin kompastuu.




INEHMO


Kumartui maammoaan kohti
lähelle lämpöisen pinnan;
siin' yletä, kasvaa tohti
liepeillä paisuvan rinnan.

Kumartui kultaansa kohti,
huulet huulihin kasti;
nyt kuohuvan maljan tohti
tyhjentää sakkahan asti.

Kumartui Kuolemaa kohti,
viluisna vuoteeseen mennen;
jo vihdoinkin levätä tohti
kuin konsaan ei sitä ennen.




OI IHMINEN, ET SINÄ TIEDÄ


Oi ihminen, et sinä tiedä,
mihin kuljet ja mihin käyt,
kuin ilmassa pyörivä lehti
vain jonnekin pyrkivän näyt.

Joka pieninkin tuulen henki
sua nostaa ja kiidättää,
ja sentään et pitkälle ehdi,
ei lähene määräsi pää.

Ja kun maasta vihdoin et nouse,
yks tehtävä sulla on vain:
pääs tarjoat poluksi muitten
sinunlaistesi kulkijain!




JERIKON-RUUSU


— Minnekä riennät, Jerikon-ruusu?
— Vettä, vettä kohti:
kun ei tohtinut sydämein muuta,
kaivata se tohti.

— Mikä lie kaipaus erämaan kulkijan?
— Kylliksensä juoda,
tuntea kasvua kuihtuneen rinnan,
keitaalla kukkia — luoda.

— Minnekä kukkasi, Jerikon-ruusu?
— Etsivät keitaan uuden,
kantavat heelmässä perintönänsä
ikuisen salaisuuden.




BRYSSELISTÄ TUODULLE
  MADONNANKUVALLE


Ave Maria, brysseliläistä
kiveä, kipsiä, puutako liet?
Lapsen kuin muutkin jumalanäidit
hellästi vasten poveas viet.

Ave Maria, eksyitpä keskeen
kylmän ja pimeän pohjolan maan,
puutteessa tietäjäin, paimenten, tähden,
— brysseliläisten — sua kumartaa saan.

Ave Maria, ma kynttilät nostan,
Ave Maria, ma kukkia tuon;
äidinonnesi vuossatain vanhan
syvästi hartaana sulle ma suon.

Ave Maria, ma vaieten viivyn,
ristien kädet ma luoksesi jään. —
Ave Maria, — jo kyynelsilmin
painua eessäsi annan pään.






V. VÄYLÄLLE VÄLJEMMÄLLE




MINÄ PURTTANI OHJATA TAHDON VÄLJEMMÄLLE...


Minä purttani ohjata tahdon väljemmälle,
minä paisutan purjetta, kiidätän tähdittä, kuutta
jokamiehen väylää välttäen etsin ma uutta,
ma tähtään kauas ja mielin pois — etähälle.

Minä seurata tahdon, kun ylväänä hyppää hyrsky
ohi viimeisen luodon ja viimeisten viittojen pitkään,
ikävöiden sinne, missä ei kahlehet mitkään
sido, missä on väljyys ja vyöryä viemässä myrsky.

Ja kun vihdoin se kilvasta uupuu ja laulavin kielin
vaahtovauhtia hiljentää ja pyrkivi rauhaan,
levon löytää jo raskaana raueten rantahan lauhaan,
kera seuraan ma sinne myöskin tyyntyvin mielin.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78647 ***