path: root/78476-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78476 ***




PILAN PIPPURIA JA IVAN SUOLAA

Kirj.

Larin-Kyösti





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.






      Motto

      Toiset on luotu luojan töihin,
      toiset on luotu myyrän öihin,
      toiset nostavat taiteen puun
      luomaan kirkkaita kukkiaan,
      toiset kalvaa sen kuin luun
      juuria järsien alla maan.



SISÄLLYS:

Minun viinitarhani.
Salonkisoinnuttajat.
Sielunerittelyä.
Lystikäs leipuri.
Ahne-Antti.
Syntipukari.
Laiskurin lohdutus.
Uni.
Kapakkanero.
Uhmaaja- yli-ihminen.
Remu Rymysen päiväkirjasta.
Muistojuhla.
Sammuttaja.
Nukkuva kaupunki.
Käärmeenpistoksia.
Papinsälli.
Asiansa toimittanut.
Runoilija-arvostelija.
Kaupunginvouti.
Veli Apollossa.
Sotainen mies.
Vänrikki.
Nuuskarasiaritarit.
Virantavoittelija.
Ajatelma.
Korkeat telineet.
Kompia, 1, 2.
Kivittäjä.
Kuvia runohevosnäyttelystä.
Häämuisto.
Mahorkka-Mikon lohdutus.
Kuu ja kukot.
Alibi.
Tuttua tuoksua.
Laulavalle asuintoverille.
Ylioppilaan huokaus.
Eräälle näyttelijälle.
Runoräätälit.
Valheellinen nainen.
Lemmenkateutta.
Naamiaisten jälkeen.
Muistikirjaan.
Raha ja rakkaus.
Naisjuristi.
Eräälle lauluperhoselle.
Tanssihaluiselle neidille.
Viekas mies.
Maineen matkoilla.
Hampaankoloon.
Kallis aika.
Eräälle Thalian templin suntiolle.
Laureatus.
Pilanäytelmää.
Post spectaculum.
Onneton runoilija.
Luoja.
Muisto.
Kunnia.
Mietelmä.
Kiertokulkua.
Khodjá.
Arvostelija.
Pieni pilapommi.
Qvasi Mefisto.
Pilaa pilasta.
Kompa.
Eräälle taiteentuhrijalle.
I. A. Krylov'ille.
Hautakirjoitus.
Metamorfosi.
Veli Markkus.
Tuhlari.
Kompa.
Nurja käänne.
»Vesi vanhin voitehista.»
Antti ja Liisa.
Hidas Hippo.
Arka asia.
Runoa pyytävälle.
Narrinlauluja 1, 2.

PILATARINOITA

Jalopeura ja aasit.
Pormestarin pula.
Professori.
Käkeä kuulemassa.
Hauturin valitus.
Koirankujeita.
Kävi tanssi tanhualla.
Taiteilija ja yleisö.




Minun viinitarhani.


Henkeni viinitarhaa viljelen
ja puristelen, poljen rypäleitä,
saa mehu käydä, nähdä vaahto vaivan,
saa paisutella täysiks tynnyreitä,
mut viinikivet kylväin maahan kaivan.

Nyt ootan päivän paistetta ja raadan,
kun aika on, saa tulppa tulvan päästää,
ma nuoren viinin vanhaan leiliin kaadan,
sit' ensin maistan; jos on makeaa,
niin osan ystäville tahdon säästää,
muun kanssa kauniin armaani ma maistan.

Nyt päivänpaistehessa tarhassain
kuin Diogenes pohkeitani paistan.
Kun viini loppuu, uutta tehdä saan,
jos katkeralta tuntuu maultaan,
niin oiva keino silloin mull' on:
ma pilan pippurilla kirvennän
nyt juoman, täytän monen homepullon
ja väärät nimiliput kiinnitän
kuin naurutuuli, oikku, järki määrää,
niiss' sanat »myrkky» on tai »hullun huvitusta»;
sen väitän, ei oo tääkään viini väärää,
sen viinikaupille ma pilkkahintaan myyn,
hän kiskoo voiton, myy sen houkkioille,
kai ystäväni pienen pilan huomaa
ja sulaa homeeriseen hymyilyyn,
mut narrit ivalleni irvistää
ja noituu nestettä kuin taikajuomaa.

Käyn, katson valheen varjo-elämää,
niin turhuuksien turuja ma harhaan,
kun silmä hulluin huviin väsähtää,
ma palaan omaan pieneen viinitarhaan.




Salonkisoinnuttajat.


Kai ootte jotain yli-ihmisluokkaa,
on teillä tarkat kaavat, huonetaulut,
salonkisoittonne nyt muodin muokkaa,
kuin heisimadot teiltä luistaa laulut.

Soi säkeet kuusta, ruusupuusta, muusta,
naissuosiosta kilpalauluun käytte,
ja pistinmiekkanne on tehty puusta;
te suuren luonnon unhoittaneen näytte.

Te kirjastoissa pengotte ja luette,
te runovarkaat, vaihdatte vain vaiheet,
te omaa mitätöntä minää tuette,
vain uuteen narrinpukuun puette aiheet.

Soi sirot sonetit ja loppusoinnut,
kun tuumii, tuhrii, sievistellen sorvaa,
on valhe virsissänne vaikeroinut,
se sisällyksen syvyyden kai korvaa.

On säkeissänne kursaileva käytös,
mi kultakansin peittää salinpöytää.
»Tekijä esille!» on loppunäytös
ja laakeri, min pokkuroiden löytää.

Te, »tekotavan taiturit», te loitte
sen hengenhallan, joka taimet kaasi,
töin turhin tyhmyyden kun laakeroitte;
kaikk' aasin tuntee, vaan ei ketään aasi.

Nyt idätätte itkusipulinne,
kun taidatte sen tyhjän helkkeen homman,
mua inhoittaa jo runoripulinne
ja veistän vilpistänne verikomman.




Sielunerittelyä.


Sun sielus erittelen palasiksi
kuin kelloseppä purkaa kehnon kellon,
min oma tyhmyytesi kerran särki.
Sen kultakuori loistaa kimmeltäin,
lie sisävärkkein laita niin ja näin,
mihinkään kelpaavan ei kello näy,
se seisahtuu kun hiukankin se käy,
ja mullakin jo alkaa seistä järki.




Lystikäs leipuri.


Hän joi
niinkuin vain leipuri voi,
hän leipänsä joi.




Ahne-Antti.


1.

Hän säästää rahaa ja naulaa, nastaa,
hän säästää pihkaa ja puuta, pahkaa,
ei kylve saunassa, säästää vastaa,
kun pelkää, kuluisi liiaks nahkaa.

2.

Niin kirkoss' säästää hän sielunhöylää,
ei ääntään vaivaa hän moneen virteen,
jos ei ois nuora niin hiiden kallis,
ois aikaa sitten jo mennyt hirteen.




Syntipukari.

(Eräälle runosepolle).


Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet,
ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan,
ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi,
en suurta syntiäsi runoutta vastaan.




Laiskurin lohdutus.


Tuomiopäivään saakka nukkuisin,
en heräis tähtienkään tuolla puolla,
kun kalma kynnykseeni kolkuttaa,
niin luulen, etten edes viitsis kuolla.




Uni.


Näin unta, että sua suutelin,
ja silmin kerjäsin mä lisää,
kun ovikoputukseen heräsin:
sun miehes arvokkaana astui sisään.

»Mies, nouse!», huus hän, ryhtyi ilveilyyn,
»myöhemmin herätä et voisi!»
Ma lausuin: »tietäisitpä unen syyn,
näin myöhään et mua herättänyt oisi!»




Kapakkanero.


Hän estetikko on, niin aateveljet väittää,
ja omaa herkullisen, hienostuneen aistin.
En koskaan oo ma kuullut hänen aatelmistaan,
mut tiedän, tarkemmin hän ryhtyy ruokalistaan
kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä, mitä söisi,
ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi,
hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.




Uhmaaja- yli-ihminen.


      »Enfalden hoppar tankens afgrund öfver».
                            J. J. Wecksell.

Hän istuu kapakassa,
ei ketään muuta huomaa,
ja sauhuss' sakeassa
hän latkii bolssijuomaa.

On miehissäkin ero,
ja häll' on neropatti,
hän vait on, siks on nero,
vaikk' kukkaross' on matti.

On kaikki turhaa, tuhmaa!»
hän hiljaa on kuin hiiri,
mut nyt hän uhkuu uhmaa,
kun saapuu iltapiiri.

Kas pöydälle hän kiipee
kuin vuorta yli vatsain,
saa tuulta suureen siipeen,
pois laukkaa runoratsain.

Hän kohoo, nousee maasta,
jää usviin rotkon nielut,
maan kääpiöt ja saasta,
muut kurjat pikkusielut.

Ja lauseet tulvaa suusta
kuin tulivuorten laavat,
nyt kannustaa hän kuusta,
sen tähdet nähdä saavat.

Haa! Maailma on kurja!
Hän alku«aikaan harhaa,
kuin tulikotka hurja
hän polttaa taivaan tarhaa.

Hän hosuu, pienet painaa,
ne puristaa kuin villat,
kuin suuri Nietzsche-vainaa
luo yli-ihmissillat.

Hän loistaa lausein, riimein,
soi keihään kalske, rymy.
Hän alas astuu viimein,
on homeerinen hymy.

Muut humalassa huikkii,
soi ilve, kehno kasku,
— hän nousee, yöhön luikkii,
jää maksamatta lasku.




Remu Rymysen päiväkirjasta.


Viinakurrilta lainan sain,
siksi juon minä maanantain;
jotta poistan höyryn häivän,
juon ma vielä tiistaipäivän;
koska keskiviikko paistaa,
tahdon tiistain maljan maistaa;
tuorstaina kun täysi oon,
katson tyhjään kukkaroon;
kun ei mua vaatteet paina,
voin ne juoda perjantaina;
päätän niinkuin alkaa sainkin
täsmällensä lauvantainkin;
sunnuntain' ei maistu viini,
silloin, nääs, on krouvit kiinni.




Muistojuhla.


Ukko Collin täytti äsken kuusikymmentä,
kultahäiden vuoksko juhlittihin miestä?
Ei, hän piintynyt on vanhapoika,
nytpä akat alkoi suuta piestä,
että herrat sai vain syytä juominkeihin.
Klubiss' ilo räiskähti ja naamat paistoi,
koska puheen päätti arvon raatimies
muistuttaen miehen sankaraikaa:
»Veli Collin! Et sä kuulu enkeleihin,
lemmen tähden veli kuolee niinkuin eli;
siit' on neljäkymmentä nyt ajastaikaa — —,
juokaamme sen hetken malja, jolloin veli
ensi kerran kielletystä puusta maistoi!»

Sinä yönä joka virkarouva ties,
miksi puheen piti arvon raatimies.




Sammuttaja,


Kas ruiskumestar' Rankka
hän taitaa tulipalot sammuttaa
ja läpi pätsinkin hän tiensä raivaa,
mut krouvissa se työ on vaikeempaa:
ei janontultaan sammuksiin hän saa,
kun vanha viinamato alkaa kaivaa.




Nukkuva kaupunki.


Ma lasna kauan katsoin vuorias,
niin suurilta myös ihmiseskin näytti,
nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin,
näin kääpiös —, ne tuskin tuuman täytti.




Käärmeenpistoksia.


Ukko Liinus tuli usein kouluun päissään,
kouluss' opetti hän käärmeennahka käissään
keinon estää käärmeen myrkytystä
suositellen viinan vastatyrkytystä.
»Maisteria taitaa», kuiskas muuan silloin,
»käärme pistää aina aamuin, illoin!»




Papinsälli.


»Miksi, Aapo, asut aina
viimeisessä kerroksessa?»

Aapo kädet ristiin sulki,
huokasi ja lausui julki:
»Palkan saan ma vaivastani,
lähell' oon näin taivastani!»




Asiansa toimittanut.


»Mies, joudu!», vaimo varoitti,
»käy kauppalaan ja osta kynttilöitä,
mut muista, ettes eksy kapakkaan,
niin pistät kynttiläsi vakan alle vaan
siell' loilottaissas pitkin pöhnä=öitä.»
Mies kotiin hoippui kolmen päivän päästä,
nyt vaimo päästi oikein pitkän ruikun:
»No, entä kynttilät?» — Mies sanoi: »säästä,
en niitä saanut, sain vain pienen tuikun.»

talituikku = pieni kynttilä,
tuikku = pieni humala, ryyppy.




Runoilija-arvostelija.


Sä elät aina muiden muruilla
valossa töitäs aina arastat
myyt rihkamasi kauppaturuilla,
varjossa aihees aina varastat.




Kaupunginvouti.


Hän virkahuoneesta krouvihin souti
ja kuukauspalkkansa krouvista nouti,
yöt kurkkua voiti,
työt hoiti —
kun jouti,
kun oli vain kaupunginvouti.




Veli Apollossa.

(E. L:lle.)


Miss' on nyt varjos, veli Apollossa?
Ain yhteen tultiin, vaikka eri teitä
tutkimaan viinin, taiteen temppeleitä;
niin harvoin yhdessä nyt nähdään meitä,
kasvakoon varjos, veli, »Apollossa».

Apollo = entinen ravintola Helsingissä.




Sotainen mies.


Hänen murha-aseensa kupeella soi,
ja kannus katuun kaikaa,
ei rauhan aikana tappaa hän voi,
siks tappaa hän aikaa.

                  Julaistu v. 1908.




Vänrikki.

(Kuva entisiltä ajoilta).


Hän käy, ja tähdet kimmeltää,
ne lentää kirkon varjoon pois,
mut rintaan nuoren vänrikin
ne lentää, lentää harvemmin,
miks ei ne lentää vois!

Hän käy kuin ois hän keisari,
on arka arvo kasvoillaan,
ei kuule hän, ei mitään nää,
ja olkapäällä kimmeltää
yks pieni tähti vaan.




Nuuskarasiaritarit.


Ne nuuskarasioiden ritarit,
ne kellertävän talon orjat,
ne neuvospöydän ääress' istuivat,
ja niskat oli nöyrännorjat.

Ne palkaks saivat nuuskarasiat,
ja nuuskall' oli idän tuoksu,
siit' tuli porstuoissa pokkurointi
ja virkarappusissa juoksu.

Ja sitä nuuskaa paljon jauhettiin,
sit' toivat kannusherrat, kaanit,
kun mustat sotnjat miekoin maasta nous,
yön piiskurit ja huligaanit.

Mut kerran piru nuuskaan sekoitti
kai jotain hiiden taikahiivaa,
niin hännysherrat joutui hämminkiin:
»kai hornan henget meitä riivaa!»

Nyt niskat kyyryssä ne pakeni
pois vapauden suurta puuskaa,
ne salaa kultakannen kiinni löi,
ei kukaan enään niellyt nuuskaa.

Ne neuvospöydän luota syöksyivät
pois sinne, missä yö on musta,
ei Suomess' ole kuultu milloinkaan
niin ankarata aivastusta.

    Kirjoitettu suurlakon jälkeisenä aikana.




Virantavoittelija.


Hän teki valituksen paikkaan ylempään,
ja siitä syntyi pieni virkakynäsota,
se päättyi kilpailijan tappioksi.
Oi, isänmaa, mies sotainen tää vastaanota,
kuin luotu on hän sotakomisarioksi.

    Kirjoitettu sortoajalla noin v. 1904, 1905.




Ajatelma.


Ei vapauden suurin vihamies
oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy,
vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies
ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.




Korkeat telineet.


Sä luulet, että korkeet telineet
sun kaataa korkealta;
ei korkeet telineet luo suurta taidetta.
Jos kaadut omaa patsastasi luoden,
mies raukka, putoot aivan matalalta.




Kompia.

(Aleksis Kiven kohtalon johdosta).


1.

Yöhuuhkat huus: »On raaka laulus laatu!»
Sait sielus sairaaks, vamman tyhjään vatsaan.
Kun kivenhakkaajaks ei sua saatu,
sait nimes muistoks kylmän kivipatsaan.

2.

Langeten kivenheittoon tuntee tuskan luissaan,
mut toiset kohoo kiveen kompastuissaan.




Kivittäjä.


Sä taiteen vaakamestarina mittaat
ja annat tuomiosi nuijan paukkua,
kun et voi nousta tähdeks etkä kuuksi,
sait taiteellisen taidon niitä haukkua.




Kuvia runohevosnäyttelystä.


l.

On siellä monta korskaa kuohilasta,
on monta pattijalkaa, vauhkovammaa,
mi pyrkii kilpajuoksuun karsinasta,
kun sinne pyrkii monta tyhmää tammaa.

2.

Hevostohtorilautakunta
se tarkistaa ja häärää,
hevoshuijarit hinnan määrää,
runoratsut kiskovat unta.

3.

(Eläkejaon johdosta.)

On pyörinyt noppa,
moni mies sitä nokki,
kuta useampi kokki,
sitä sekavampi soppa.

4.

Valtio, sä kiltti täti oot,
kuin tuhlarpoikaa meitä hoivaat, hellit,
näin varoitat: tee, poika, parannus,
niin vääryydestä tehdään oikeus,
saat viideks vuodeks kalliit karamellit. —

                    O.-kylä 7.5.20.




Häämuisto.


Olin kerran maalla häissä,
morsioon ma aivan suotta
taisin olla pihkaantunut,
siitä on jo monta vuotta...
— Kohtasinpa miehen äsken,
lausuin: »hauskat oli haanne,
vaan en muista, minä vuonna,
muistaa ehkä oma päänne.»

Päätään raappi mies ja mietti:
»Annas muistan, häitä hankin
vuonna..., (eihän sentään muisti huku)
jolloin veistin navetankin,
hirressä on vuosiluku.»




Mahorkka-Mikon lohdutus.


Mahorkka-Mikkopa ei koskaan eronnut
»keisarinsaunapiippu»-nysästänsä,
vaikk' kyllä eronnut ois eukostaan;
hän kuoli nurkantakusia kylväissänsä.
Ja Mikon eukko, hellä huoneenristi,
nyt rakkaan piipun, massin arkkuun pisti
ja virkkoi: »tupakkaa nyt sull' on, ukkokulta,
ja siellä, missä oot, sull' on kai kyllä tulta!»



Kuu ja kukot.


Kun »korpikyyneltä» miehet tuotti
yo muuttui päiväksi, kun ne riekui,
ne saaren kukkoja myöskin juotti
mi erhein kiihkeinä kuulle kiekui.




Alibi.


»Miss' olit — vastaa Heipparjalli! —
kuun ensi päivän edellisnä yönä,
kun papin karsinasta vietiin sika?»
niin tutki tuomari, ja vastas Heipparjalli:
»On tutkinnossa tehty pieni vika,
ma olin kyökissänne, piika sen niin salli.»
Huus tuomari: »ei totuus viihdy heittiössä,
sen yön ma itse olin keittiössä.»




Tuttua tuoksua.


Mist' äkkiä sait runoos ruusun tuoksun
tuntui kuin runoistas se oisi paras?
Sen tuoksun tunsin pitkän matkan päästä
niin jouduit kiinni, hajuvesivaras.




Laulavalle asuintoveville.


Ma nöyränä kärsin laulelmaas'
ja tukkoja korviini käärin;
oi, armoa, mielilauluni taas
sinä laulat kuin ennen ja — väärin.




Ylioppilaan huokaus.


Mistä saisin, mistä saisin
kaksikymmentä penniä vaan?
Kotiini ma kirjoittaisin,
rahaa, rahaa tarvitaan,
mistä postimerkin saan,
vuokrarouva on kiukuissaan,
kaksikymmentä penniä vaan!




Eräälle näyttelijälle.


Hän suurin ilmein kättään huitoin huutaa,
käy yhä mahdottoman mahtavaksi. —
Oi, Thalia, jo käytä templis luutaa,
miesraukka laita ratavartijaksi.




Runoräätälit.


Ne pienet runoräätälit,
ne helyriimein räätälöi
ja pikku neulanpistoillaan
ne narrinpaitaa nästäröi.

Ne matkii hetken muotia,
on uudet muka aattehet,
on aatteet nurinkäännetyt
kuin juutalaisten vaattehet.

Ja turhuuksien turulla
ne eduistansa elämöi,
taas runonarriverstaissaan
ne riimilöi ja räätälöi.




Valheellinen nainen.


Sä valhekyynelilläs keimaat vain,
ain paisut niinkuin pieni pesusieni,
vain pieness' olet ollut suuri ain
kuin suuress' aina olet ollut pieni.




Lemmenkateutta.


Sinä häilyvä oot kuin ruovonpää
ja rannalla välkkyvä santa,
nyt kiittelet taivaan ylkää vaan,
jolla tuhat on morsianta.

Sä keimeän kaino siskoni,
mun veljenä muistoosi suljet,
sä peiliisi katsot ja huokailet
ja iltakirkkohon kuljet.




Naamiaisten jälkeen.


Oi, musta domino, sun katsees tuikkaa,
kun kuljet nauraen ja naamioin,
suus keimaellen supsuttaa ja suikkaa,
kuherruskyyhkyseltä näytät noin.
Sun kauneutes arvo arvaillaan,
kun yöllä naamiosi riisutaan,
pois kaikki katsojasi yöhön luikkaa,
kun muistutat vain vanhaa, kuivaa kuikkaa.

            Käkisalmessa kesällä 1919.




Muistikirjaan.


Kun muistikirjaas piirsin pienen runon,
nyt pieni palkka annettava sun on,
ma pyydän siis... no niin, kun hymyilet,
ma vaadin, vaadin... nyt sä lymyilet...
säkeestä vaadin yhden suudelman.
Kun muistikirjas täyteen kirjoitan,
nuor' armautes on vielä anomatta
ja monta säkeen sanaa sanomatta. —




Raha ja rakkaus.

(Vanhanpojan päiväkirjasta).


»Miks itselles et vaimoa jo ota?»
ne kysyy, »oisko siinä pelkkää pahaa?»
Ma vastaan: »rakkaus on sota,
ja sotaan, tiedät, tarvitaan
nyt ensiks rahaa, toiseks rahaa vaan
ja kolmanneksi rahaa!»




Naisjuristi.


Ei lempeen valmistu vaan tutkintoon,
lain aan hän tuntee, tokko tuntee oon,
naisparka lasketaan kai sairaspaariin,
kun ei oo vielä päässyt naimakaariin.




Eräälle lauluperhoselle.


Kas päiväperhonen hyräilee,
kas päiväperhon on lysti olla,
se leijaa kukkien nurmikolla
ja omaa laulua kuuntelee.

Se kaunis perhonen karkeloi,
ja kirjokiillot on sillä vyöllä,
ei tiedä synnistä sydänyöllä,
kun vaara varjosta tulla voi.

Niin lennä päivällä perho vaan,
kun sun on nuorena lysti olla,
muut säistää sonettisoittelolla
ja suitsuvat tunnetuoksujaan.




Tanssihaluiselle neidille.


Sun kanssas tanssin yhden kerran vaan,
mut synti sadoin kerroin aina kostaa:
nyt missä kaduilla sun kohtaankaan,
saan iät kaiket lakkiani nostaa.




Viekas mies.


Hän viekas on, myös viisas mielestänsä,
hän kehvelsi jo kolmet näytelmänsä,
ei niillä maassa muka ole vertaa,
lie viekas, koska yleisömme toiveetkin
tuo peijakas jo petti kolme kertaa.




Maineen matkoilla.


Suomen laivat ne laskettaa,
ne Suomen mainetta kantaa,
ylpeinä purjehet pullistuu,
kun ne laskevat outoa rantaa.

Mitäpä ne laivat liikuttaa
pois uusia ulapoita:
meidänpä laivat ne kiikuttaa
sitä meidän hyvää voita.




Hampaankoloon.


Myy miehet metsää, tyytyy tyhjään oloon
ja kauppaharmin kätkee hampaankoloon,
puut seilaa muille maille myötätuuleen
ja hammastikkuina ne palaa huuleen.




Kallis aika.


Niin kallis on nyt aika ankara,
saa näppiänsä täällä moni nuolla,
niin paljon kiskoo haudankaivaja,
ettei nyt kannata ees nälkään kuolla.




Eräälle Thalian templin suntiolle.


Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa,
turhuuden turulla sen huusit aina julki.
Itseäs suurempana mainees kulki,
kun kuljit taiteellisen toimetonna.
Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket
luupanssariin kuin raskas kilpikonna.




Laureatus.


Viel' ostolaakerit sun seinäs täyttää,
et kerskaten voi niitä kohta näyttää,
kun vaimos niitä kurkun höysteeks' käyttää.




Pilanäytelmää.


»Hyvä, hyvä!» huutaa kansa,
naurain ilkkuu innoissansa,
eikä huomaa nauravansa
omille vioilleen kansa.




Post spectaculum.


Sä, kevyt yleisö, et tohdi suurta surra,
kai kovan pähkinän sun annoin purra,
kun paljastin sun turhan tyhjyytes
alhaisin arki-intohimoines,
sun pintapuoles, kiiltokultakuoren
vallalla taiteen ikuisen ja nuoren,
mi tiensä raivaa läpi rautavuoren.

Siis vaivu, näytelmäni väliverho,
viel' aika nostaa taas sun kätköstään.
Käy tanssiin, yleisö, sä iltaperho,
käy tanssin jälkeen määrääs mässäämään,
syö kalaa, että kasvais köyhät aivot!
Kun viimein väsyy ruumiis riettaat raivot,
»Elävinkuvin» paikkaa kuolleen sielus saumaa,
narrien maulla, mi lumoo laumaa.
Työhuoneessani puuhaan pitkin öitä,
taas paksuun kalloos paiskaan pähkinöitä!

                         V. 1917.




Onneton runoilija.


— »En tiedä», huokas kerran runoniekka,
»miks Runotar mua kaihtaa kaikkialla?»
— »Sua kävi tapaamassa», muuan vastas,
»ei löytänyt sua koskaan kotosalla!»




Luoja.


Sä luulet, että tyhjästä kuin Luoja
luot jotain uutta lainasäkeilläsi.
Oi, runoilija ruoja,
luot tyhjästä vain omaa — tyhjyyttäsi.




Muisto.

Carl Michael Bellman'in haudalta v. 1900.


Näin haudallas vain kurjan rikkaruohon. —
Ei alta helkkyvien haudanhiekkain
saa nousta ruusut tosi runoniekkain,
niin maine uupuu unhonvirran vuohon.

Mut laulus riemunruusut kukkii aina,
ei muiden rikkaruohot paljon paina,
maas nosti maineeseen ne seppelöiden
kuin hautaas varjostain vuoks turhain töiden.




Kunnia.


Oi, kunnia, sun mihin vertaankaan,
sä onnen toivo, onnen perikato!
Sun välkkees viekoittava kaukaa on,
läheltä lämmötön ja valoton
kuin kylmänkimmeltävä — kiiltomato.




Mietelmä,


»Oo uskollinen hautaan saakka!»
En usko enään ihmisilveisiin,
ma kolkutin, kun painoi tuskan taakka,
mut onnellisten ovet suljettiin.
Näin aattelin: Sä uskollinen koira,
mua itket ehkä yksin haudallain,
kun kerran kuollut olen, jäljet löydät.
Nuo ihmisrakit, joita inhosin,
ne laittaa ystävilleen pitopöydät,
ne haudall' loistaa lainalausehin,
ne kotiin kiitää, riekuu riemuissaan,
kun itse eivät vielä kuolleetkaan
nuo armottomat, ahneet arkityössä,
mut koira, koira ulvoo yksin yössä.




Kiertokulkua.


Ja mato kalan koukkuun vie,
ja ihminen ahmien kalan syö,
kun loppuu ihmisen touhu ja työ,
niin ruumiissa alkaa madon työ,
ei muuta kuin syömistä luonnossa lie.




Khodjá.


Khodjá, sadun salskea poika
näki kerran kaivossa kuun,
sinne köyden hän laski ja kiskoi
ja unhoitti kaiken muun.

Khodjá lens' seljällensä,
tuli outohon ratkaisuun,
kuun taivaalla huomas ja huusi:
»minä taivaalle lennätin kuun!»




Arvostelija.


Sä pienen luontees mukaan muita mittailet,
ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu,
ma tunnen arvostelus häilyheitot,
vain vatsas oikuista ne usein riippuu.




Pieni pilapommi.


Kun maan ärr, ähvät ja a, äs, ässit,
muut pienet pässit
käy kimppuun määkien: »pää on pää!»
ne kompastuu tähän arkihuviin,
kuin peiliin ryntää ne omiin kuviin,
ja peili särkyy — muu ehjäks jää.

On aina kehnolla tuhmat sarvet,
siks syhyy arvet,
ei pässi vahdiks oo kaalimaan,
ei taiteen tarha oo kaalimaata,
ei pässi ruusuja syödä saata,
ei, pässi luotu on pässiks vaan!




Qvasi Mefisto.


On sulla hiukan pirun naamaa,
en tiedä, mistä se on saamaa,
mut tiedän tään:
et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään,
mut piru seurassas' ois häpeissään.




Pilaa pilasta.

(Eräälle pilalehden toimittajalle).


Kuin pilaks elät, huonon pilas myyt,
juot toisten rahat monin juomaveikoin,
et tyhjäntoimittaja, itse tiedäkään:
oot Luojas pila pienin, huonoin, heikoin.




Kompa.


Henkesi lapsiksi kutsut sa taiteesi tekeleitä,
lapsia kyllä ne lie, mut kuolleina syntyneitä.




Eräälle taiteentuhrijalle.


Sä väität tuhlanneesi värin kalliin
jo monin markoin moneen paksuun malliin,
mut taitees hengetär on heikkorintainen,
siks taiteeskin on helppohintainen.




I. A. Krylov'ille,

venäläiselle sadunkertojalle.


Sä eläintarhassasi kerran norsun näit,
laiskana vuoteellas kun tapoit täit,
niin ymmärsit myös velton kansas vaiheet,
sait torakoiltas tarkat satu-aiheet.

              Puhtautta rakastava »Aisopos».




Hautakirjoitus.


»Hän ei tanssinut ruusujen päällä!»
Niin miehestä mainitaan,
mut miehellä riemussa täällä
ei jalkoja ollutkaan.




Metamorfosi.


Voi vanhaa naarasjalopeuraa,
miks teeskentelet intohimoisuutta,
sun kyntes kului, kissaksi jo muutuit?
Et tunne taiteen suuntaa uutta,
sun taitees on vain vanhaa taitoa,
nyt janoot nuorten liehijöiden seuraa
kuin vanha kissa nuorta maitoa.




Veli Markkus.


Oi, veli Markkus Markkanen,
miks on sun muotos murheinen?
Sä moitit uutta kuosia
ja luet vain virkavuosia,
sun aivos kuluu, vuodet jää,
on vatsas täysi, tyhjä pää,
kun sull' on vihdoin paljon lampaita
ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.




Tuhlari.


Joppi, sä tuhlari oot,
sinä tuhlasit pois monet markat,
kun kera ystävien
kävi kiertäen kuohuvat sarkat.

Joppi, sä tuhlari oot,
sanatulvia tuhlasit illoin,
yhtä et tuhlannut vain:
järkeä, järkeä, oi,
sitä sulla ei ollut milloin!




Kompa.


Sä ennen lauloit iantalaulujas
ja niillä laakereita veroitit,
nyt merilaulaja sä koitat olla,
taas tuhman hanhenkynäs teroitit.

Kas varis ei oo kotka kalliolla,
se taitaa rääkyä vain tunkiolla.




Nurja käänne.


Kun Heiskan Janne syntyi maailmaan,
löys eukot ristinmerkin luoman koivestaan,
kas siitäkös nyt kieli kiireen sai,
ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan:
»se poika kerran on piispa kai!»

— Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla
ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.




»Vesi vanhin voitehista».


Ja vedelle ja senkin semmoiselle
se suutar-Jussi nauraa mahtavasti,
kun salaa eukoltansa naukkaa viinaa.
Mut ihme, huomenis jo vettä juo kuin hevonen
ja voihkii iltaan asti,
kun pohmeloinen riena häntä piinaa.




Antti ja Liisa.


Poika pimeässä Liisaa muiskas:
— »Armas Antti, joku voisi luulla...»
— »Liisa, eihän kukaan mitään luule,
tahdon tunnustaa, oi, Liisa, kuule...»
— »Iske tulta!» Liisa hiljaa kuiskas,
»niin voin paremmin ma — kuulla».




Hidas Kippo.


Hän panee tupakan ja on niin kauan vait
kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait
ja imee piippuaan ja katsoo salaa,
kun väki pirtinpäässä illastaa.
— »No, mitäs Hippoon kuuluu?»
             — »Siinä keikkuu!»
— »Kai teidän maill' on kohta ohranleikkuu?»
— »Hä — — mitäs meillä!»
             — »Kylvöt kai jo itää?»
— »He, itää ne! Ei oisi hätää mitään...
mut meidän mökki parast'aikaa palaa!»




Arvka asia.


— »Sit' ei Luoja anteeks anna,
— on asia niin arka —
kas Santtusjallin Sanna
viim' yönä syöksyi veteen!»

           Kuoro:

— »Voi, Sanna, Sanna-parka!»

— »Mut Luoja toisin sääsi:
— on asia niin arka —
kas Sanna rantaan pääsi,
nyt mitä tulee eteen?»

           Kuoro:

— »Voi, Santtu, Santtu-parka!»




Runoa pyytävälle.


Sä pyysit mun itsestäs laatimaan
runokompaa, sä maitokuono,
jos pieneen pyyntöösi suostuisin,
tulis kommasta pitkä ja huono.




Narrin lauluja.


1.

On sukkeluuteni totta puoli,
lie lehtolapsi se tuhmuuden,
mut suuri yleisö siit' ei huoli,
se nauraa — omille vioillen.

2.

Narrissa on narrin leima,
siksi hän hupsuna kulkea saa,
moni viisas on narrin kaima,
vaikka hän tiukunsa piiloittaa.
Narri on viisas piloillaan,
kaikki kai ollaan narreja vaan.






PILÄTARINOITÄ




Jalopeura ja aasit.


Kun jalopeura kerran karjui,
vain äänellään se aasit kaasi,
kun kurja pelko pakoon pakoittaa,
ei sitä kestä mikään aasi.

Kun aasit taasen pystyyn pääsi,
ne häntähaavojansa nuoli,
ne kiersi kumarrellen leijonaa.
Kun kerran vanhana se kuoli,

sen saartaen ne potki, huusi:
»vae victis! näin sun aasi kaasi!»
niin kiljui kaikista nyt kiivaimmin
maan pienin sekä tyhmin aasi.

Jos leijonat ei koskaan kuolis,
ei aasit enään elää voisi,
jos meidän maass' ei oisi aaseja,
ei tätä taruakaan oisi.




Piru ja akka.


Ja oli akka, joll' ei maassa missään vertaa,
hän ukon hirteen oli saattaa monta kertaa,
mut ukko keinon keksi, mairi akkaa,
vei hiidensuolle, mikä kasvoi lakkaa
ja aukolle, min salasammal peitti
ja missä asui itse irnu, iso piru.
Hän sinne herjan valtaan häijyn heitti
ja virkkoi: »viime päiviin siellä viru!»
Ja piru suostui saaliin saatuaan:
»ei täältä paha pääse milloinkaan,
siks, ettes akkas sieluparkaa säästä,
saat arkun kultaa kolmen päivän päästä!»

Ei oltu päästy päivän päähänkään,
kun ukko aukkoon laski köydenpään
ja kiskoi, kiskoi, kiskoi iltaan saakka,
kuin raskas synti painoi kallis taakka;
niin hiljaa nousi pahan pohjasakka,
sen kanssa ponnahti nyt maalle akka
ja kiljui: »kuolemakses kiusan tein mä
ja itse pirultakin sisun vein mä!»
Huus ukko: »sielua on sulla siru vaan,
ei kanssas tullut toimeen pirukaan!»




Pormestarin pula.


»Kaupunginportit kiinni jälkeen yhdentoista!»
Korkea oikeus, pormestari ja raati
tään määräyksen porvareille laati,
päänvaivaa siitä koitui kaikenmoista.

Pormestaripa yöpyi kerran juominkihin,
löi nyrkillään ja vanha portti paukkui,
kun piski vieressänsä vimmoin haukkui,
hän vannoi vahdin alimpahan helvettihin.

— »Pormestari ma oon, hoi, avaa portinvahti,
ei kukaan huomaa, tääll' ei ole keitaan muita!»
— »En avaa, vaikk' ois suurempikin mahti,
sen laki kieltää... nouskaa pitkin tikapuita!»

Pormestari nyt kiipes yli vanhan muurin:
— »Hiis vieköön, koira jäi, sen sudet voivat niellä!»
— »On apu läsnä, kun on hätä suurin,
portista koira käyköön, sit' ei laki kiellä!»




Professori.


Hän makaa vielä nahkasohvallansa,
kun ovikello soi — ja luona oven
hän huomaa kainon, kalpeen nuorukaisen,
mi kiskoo runovihkon alta poven.

Ja kuulu dekanus nyt nousee vihdoin,
ei yöllä nukkunut hän moneen tuntiin,
on paljon pohtimista osingoista,
kun kuuluu moniin pankinjohtokuntiin.

Hän tarttuu runovihkoon, tuhrii, tuumii
kuin korkolippujaan hän tutkis tarkkaan,
hän, taiteen tuomari, on taksoitettu
kuin arvo vaatii moneen tuhatmarkkaan.

»Mies nuori, runoja vain rustailette,
ne öitten unen ehkä teiltä veivät,
mut laulupuu ei kasva aina kultaa,
taivaasta harvoin putoo mesileivät.

Kas ensin virka, pieni varma oksa,
siin' ylistää te voitte runotarta,
mut teill' ei vielä ole kokemusta,
se kasvaa kai, kun kasvaa kerran parta.

Mä myöskin tuhrin ennen runonpäitä
ja merkkihenkilöille niitä näytin,
mut huomasin sen alan ahtahaksi,
luin tutkintoni, virkatoimet täytin.

On aika käytännön ja numeroiden,
ei tunteiden, ei turhain haaveiluiden,
ja niinpä järki, hyvä hännystakki
voi miehen viedä viimein eelle muiden.

Mua ymmärtäkää, kultakeskitieltä
kun käännytte vain hiukan oikeahan,
te saatte mielenmaltin, tyynen talttumuksen,
myös rintaan tähden, pienen virkamahan...

Ma lasken leikkiä, no leikki sikseen,
ma suosin lepoa ja arkirauhaa,
on aika täynnä tapain turmellusta,
suupaltit turuilla nyt turhaa pauhaa. —

Mä nään, te vapisette, silmät palaa,
lie vatsa tyhjä, minun auttaa suokaa;
jos teill' on puute, ehkä hiukan nälkä,
niin kyökissäni piika antaa ruokaa.»

— »Ei, herra professori... erehdytte...»
mies nuori virkkoi, »siltä tässä näyttää:
kai turhaan tulin, ihmistä mä etsin,
mi sielun nälän voisi jollain täyttää!»

- »Ei mitään intoilua... yllätystä,
niin... nuoret näkee aina nuorten untaan,
mut anteeks... toivon teille menestystä...
nyt täytyy mennä... kuulun johtokuntaan.»

Ja professori pyyhkii nenänvarttaan,
hän jotain mutisee tai jotain myöntää;
hän hyvästiksi tarjoo pikkusormen
ja nuorukaisen hiljaa ulos työntää.

Hän vääntyy, vaipuu vanhaan nahkasohvaan,
taas unten mailla pieni harmi haihtuu,
hän näkee unta runovihkosesta,
min lehdet sadan seteleiksi vaihtuu.




Käkeä kuulemassa.


Kulki kaupungista neitiparvi
ulkopuistoon kesäillan suussa,
säyseiks säikähtäin ne siinä seisoi
kuullen kukkua nyt kuusipuussa.

Hienohipiäiset hiljaa hiipi,
pensastoihin harsot, helmat hukkui.
»Kukkuu, kukkuu!» tuhmat eivät tienneet,
että nuoret herrat siellä kukkui.

Neidot kiersi kohti kukkupuuta,
suoraan herrain syliin, siks ne suuttui;
illall' löysi kaikki kukkujansa,
metsä nukkujansa, mielet muuttui.




Hauturin valitus.


Ei enään kuolinkellot soi,
nyt ihmiset syntyy ja nai vaan,
oli hauskaa, kun tääll' oli koleera
tuli rahaa, kun yöt sain kaivaa.

Ei kuole nyt kirkonrottakaan,
vaikk' on palkkana riemut taivaan,
miks rikkaat ei muista kuollakaan,
niin saisin ma kunnian kaivaa.

Nyt laihtuu itse Viikatemies,
sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
rovon viimeisen taskusta kaivaa.

Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn,
hiis vieköön, jos enään kaivan!
Veli Viikatemiehen maljan ma juon,
me oltiin kuin ystävät aivan.

Hän saa mun kotiini kuljettaa,
hih, ei ole huolta, ei vaivaa,
mulle suo hän viimeisen palvelustyön,
maaherran kun viereen mun kaivaa.




Koirankujeita.


Ja kaupungin räätälimestarismies
joi raastuvan kellarissa,
pöydän toisessa pääss' oli rakkarimies,
ja kumpikin juovuksissa.

»Sano, rakkarimestari, hei, sano pois,
miten saan minä koirannahan,
kun koiranmatto nyt tehtävä on,
tuo nahka, niin saat sinä rahan!»

»Mulla nahka on», nauroi rakkari nyt,
»saat halvalla valkean villan.»
»Myy pois, herra rakkarimestari, hoi,
juo, tarjoan nyt koko illan!»

Kun juotihin ilta ja puoli-yö,
kysyi portilla räätäli nahkaa.
»Se on seljässäin!» niin rakkari huus,
katos pöksäänsä päätäpahkaa.




Kävi tanssi tanhualla.


Kävi tanssi tanhualla,
nuoret joikui joutessansa,
pappi puikki pensastossa
varpaillansa vaaniellen
nuorten lemmen löyheyttä.

Lehtoon kaarsi kolme poikaa
pieni pilkka mielessänsä,
naisten vaatteet vyötäröillään
kapsahtain nyt papin kaulaan
kuiskuttivat kujeillansa.

Yksi painoi papin päätä,
toinen kiersi käsivartta,
kolmas kutsui kumppanikseen
valhe-äänin vaikeroiden,
matkien ja mairitellen.

»Armas, armas, Anttikulta,
mikset tanssi tanhualla
niinkuin muutkin nuoret miehet,
piilet vain kuin vanha pukki,
vanhat synnin sarvet päässä.»

Puhkui pappi pulmassansa,
hämmentyen, hyppiellen
vilkui, virkkoi viidakossa:
»oi, te ratki tyhmät neitseet,
ette tunne paimentanne!»

Nuoret miehet kilvan kiljui:
»tääll' on pappi, tääll' on pappi,
häntä hullut halailimme,
nyt sen tietää seurakunta,
niin — ja pastorinkin rouva!»

Pappi puikki pimeässä,
harppas halki kaalimaansa
läävän luota pappilaansa,
kuuli kaukaa tanssin tahdin,
pienten piikain pilkkanaurun.




Taiteilija ja yleisö.


Hän oli taiteilija verraton,
kuin syvyydestä syntyi joka sana,
hän markkinoilla laumaa lumosi,
hän vieraili vain vatsapuhujana.

Täys vatsa kun on, silloin nauretaan,
on maku yleisön kuin märkä savi,
sen muoti muovaa; lankee luonnostaan,
mi mieleist' on, se sille taputtavi.

Maantaitava hän oli taidossaan,
ei ykskään ääni soinut koskaan väärin,
yleisö oli hartaan halteissaan,
hän porsaan ääntä matki mielinmäärin.

Ja kuulijat ne yhä yltyi vaan,
kun taitoniekka vatsavoimin äänsi,
ne katketakseen nauroi kujeelleen,
ne vallan vinkui, vatsojansa väänsi.

Mut taituri nyt väsyi vinkuissaan,
jo alkoi arveluttaa selvä peli,
hän salaa porsaan pisti säkkiinsä,
ja sitä verhon alla vingutteli.

»Sä matkit muita, toistat itseäs,
sä ennen parhain olit parhaimmista,
et porsaan ääntä koskaan kuullutkaan,
tuo vinku ei oo enään luonnollista!

Sun vatsataitos meitä väsyttää,
saat soittaa huoneille nyt autioille»,
huus yleisö, »työn mauri tehnyt on,
saa mauri mennä muille markkinoille!»

Sai koivet alleen tyhmä taituri,
muut seuras herjaten nyt tullinsuuhun,
kun porsas karkuun pääsi pussistaan,
ne hirttivät sen raukan puomipuuhun.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78476 ***