path: root/78465-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78465 ***




JÄÄPEILI

Runoja


Kirj.

AARO HELLAAKOSKI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.




SISÄLLYS

I

Keväinen junamatka
Suvikuut
Metsämajalla
Ensimmäinen tähti
Pantomiimi
Yön hurtta
Aallot lyö
Kuutamo metsässä
Sade
Dolce far niente
Suksilaulu
Huhtikuu
Muinaisegyptiläinen runo

II

Uni
Kesien kesä
Outo kieli
Salaisuus
Ilon pyyntö
Tyranni
Naurua
Vieras
Niin pieniksi
Kahleet

III

Pyhät päät
Haaste
Pikkupätkiä
Muurari
Nokipoika
Antero Suominen

IV

Tietäjät
Veistäjä
Muuan isä
On nähty
Kuolemanlaulaja
Rukous
Ylösnousemus
Valtamerellä
Hauen laulu






I




KEVÄINEN JUNAMATKA


Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
       hoi
      mies herää!
kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
         rentukoita
     kulleroita
kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
         pian
     pian joudutaan
kukkivihin kyliin




SUVIKUUT


Läpi sielun on hersynyt kaksi
suvikuuta kuulakkaa

kuka riemun kiinni saa?

mit' arinta aavistat
se häilähti hereilleen
ja silkkeihin sini-autereen
se kietoi jäsenet alastomat

juur' äsken hengittämättä
oli hetken ilma ja maa

kuka riemun kiinni saa?




METSÄMAJALLA


Kuusien katse akkunan takaa
raskaan-vakaa
riippu-oksien alta.
Piirittänyt on kaikkialta
metsien totinen kaikkivalta
metsän hämärä sisin
varjoin kummallisin.

Pihkainen ilma liikkumaton
päällä tuuhean sammalmaton.

Ylhäällä kohina latvojen
lakkaamaton läpi aikojen.

Aatos lentää yksinään
oksien alle hämärään
viemänä vaistojen herääväin
tiedotonten väkeväin
kiihottaa
houkuttaa
syvälle hämärän-vaipan taa.

Aatos palasi matkaltansa
aivan toisena muodoltansa
vanhaa Paania muistuttain
veriltä villimpänä vain.
Katso, se tulee metsäläinen
synkkäverinen vauhkopäinen
kierrätellen
kuulostellen

luihuna epäluuloisena
tuttuna tuhatvuotisena.
Pisara villiytynyttä verta!
Täällä se on lymynnyt kerta
väistäen savuja naapureitten
takana viimeisten polkuteitten.




ENSIMMÄINEN TÄHTI


Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
        _ja surviaisen
        keinuvaisen._

Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.




PANTOMIIMI


Polulle puikahti arka
         harmaja jänö.
Kuunteli. Kuukkien kaikkos
         vitikon syliin.

Pantomiimi se oli,
         metsän mykän
avuton murheviesti
         danse macabre.

Havahduin aamulla varhain
         outoon päivään
joss' oli aavistuksena
         uhkaa tylyä.

Ohitse kuukkiva jänö!
         värähdys, ilme
metsän, jolta on kieli
         leikattu suusta:

Äskeinen yö on nähnyt
         laulajaparvien paon
Tyhjien oksien lomiin
      jäi vain sanaton syys.




YÖN HURTTA


Oon kuullut mustan koiran
yöst' yöhön, äskettäin.
Oon nähnyt mustan koiran,
sen viime yönä näin.

Yön kintereillä pinkoo
se kautta kujien
ja ulvontansa sinkoo
yö yöltä yltyen.

Yön koira, kauhun maistoi
se sanomattoman,
yön hurtta, haaskan haistoi
se yölle kuuluvan.

Yön hurtta, ken on kuollut
sun herras nimenen?
Oot kasvojani nuollut jo,
silmät palaen.




AALLOT LYÖ


Sysimusta syksy-yö.
Laine lyö. Laine lyö
rantaan näkymättömään,

pimeään. Pimeään
maailmat on vajonneet,
hajonneet

avaruuden pimeään
hautuumaahan rannattomaan
pohjattomaan.

Avaruuden laine lyö
kylkeen tuntemattoman
lahoavan maailman.

_Laine lyö. Laine lyö.
Rakas, hipiääsi syö
täyttymätön yö._




KUUTAMO METSÄSSÄ


Alla unisen oksiston
valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie
ei mistään tule, ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen.




SADE


Pöydän takana
          akkunan valkea silmä
                     himmenee
       s  s  s
        a  a  a
         t  t  t
           a  a  a    soi    SOI
            a  a  a     kohisee
                  läiskyy
              kadun
             ahtaassa
              kuilussa
          kohinan lävitse
       juoksevain askelten kaiku
              etenee
        s  s  s  s  s
     elämä  a  a  häipyy
           t  t  t  t  t
            a  a  a  a  a
           a  a  a  a  a  a
              kivinen katu
            _soi   soi  soi_




DOLCE FAR NIENTE


klo 9
illan-virkeä katu
kiiltävin kivin
niinkuin värikäs satu
on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin
     kun               hauska kiire
        työstä         soipa jymy
           palaat      mannekiinein
                       tylsä hymy
         puotien loistavat akkunat
         tuhannet oudot kulkijat
            _autojen_
         _käpälät_
       _katua_
   kynsivät
silmien täydeltä
valoa päähäsi ryöppyää
      valkea hansikas
             SEIS
valkea hansikas ojennetussa kädessä
        _hrr-rr-rh_
turvallisesti kulje uupunut mies
_ilta        iltaties      ties_
akkunat akkunat paistavat
aatokset unta jo maistavat
suloinen suloinen uupumus
Illan kiihkeä kauneus
               _dolce far niente_




SUKSILAULU


Suksien sihinä hangen
rytmissä riemukkaassa
puoliksi ilmassa
puoliksi maassa
käärmeenä lentäin
lintuna matain
tuolle puolen
tuttujen ratain

hankien veistos
marmorimattona mailla
valon ja varjon
herkkyys vertoja vailla

suksi sen tuntee
hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee
suksimiehen tulon:

      liukuva käsi
      iholla valkealla
      ystäväsi
      hengityksen alla




HUHTIKUU


Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.




MUINAISEGYPTILÄINEN RUNO

(Saksalaisen tulkinnan mukaan)


Kenelle puhun tänään?
Sydämet ovat julkeat.
Jokainen rupeaa lähimmäisensä tavaraan.

Kenelle puhun tänään?
Lempeä joutuu häviöön.
Julkea tulee kaikkien tykö sisälle.

Kenelle puhun tänään?
Ei ole oikeamielisiä;
maa on pahantekijäin perikuva.

Kuolema on tänään edessäni
kuin sairaan parantuminen
kuin ulospääsy sairauden jälkeen.

Kuolema on tänään edessäni
kuin myrhan tuoksu,
kuin tuulisena päivänä katveessa istuisi.

Kuolema on tänään edessäni
kuin lootoskukkien tuoksu
kuin istuisi juopumuksen rannalla.






II




UNI


Mun kainalossani mitä on?
Se on muuan kallis pää.
Kun heräjän, se siinä on,
kun nukun, siihen jää.

Se on hurman suuren tuntenut
ja mennyt pyörryksiin,
se on rikkauteensa rauennut
ja unten untuviin.

Vain hyväellen, hiljalleen
ma tukkaa silitän.

Niin kauas tuntuu nukkuneen
mun tyköäni hän.

Mut aamun tullen armahin
tuo silmä juoruaa:
Yht' unta silti nähtihin,
yht' unta ihanaa.




KESIEN KESÄ


Kesien kesä
on muisto vain
     lämmössä värehti puut
         _sekö oli päivää?_
     lehvistöissä helisi tuhannet suut
         _sekö oli yötä?_

valkean uutimen laitaa
liepoitti arka henkäys
uteliaan   ?   ?   tuulen

         _taivaan sinelle
         pilkut pääskyjen
         piirtävät säveltä
         säihkyvää_

    kaikkeuden taakse
    hyrisee hymisee
    yksinäinen lentokone
    näkymätön




OUTO KIELI


Vitkaan yöstä kärsimyksen
onnen aamu kirkastuu.
Viihtymyksen, tyydytyksen
pieni pyyde vaimentuu.
Nousee altis uhrimieli
syvyydestä sydämen,
soperrellen lausuu kieli
oudon ensi-aakkosen.

On kuin toukkain murkinoilta
ruumis nousuntahdon sais,
on kuin päästä, hartioilta
käärinliinat kirpoais.
Mullan lapsi, ihmismieli,
löytänetkö laulun sen,
jost' on oppinut jo kieli
oudon ensi-aakkosen.




SALAISUUS


Sen ylpeydelleni vannoin
ett' onnehen sun vien.
Kuin konttia sieluas kannoin
päin onnea päässä tien.

Tuli monta vaihetta tiellä.
Tien päätä ei tullutkaan.
Joka kievarin kohdalta siellä
uus taipale tarjotaan.

Olin laskenut latuni väärin.
Valan turhan ja tuhman tein.
Oli onnea täysin määrin
jo taakassa, jota ma vein.

Kun katson konttia, kohtaa
mua ihme tuttu ja uus:
sun silmies pohjalta hohtaa
maan ihanin salaisuus.




ILON PYYNTÖ


Ilo, tule luokseni,
käy istumaan,
älä minun vuokseni
ujostele ollenkaan.

Uutisen jo kuullut lienet?
Nääthän, tuoss' on vaunut pienet,
siellä nauretaan,
siell' on kaksi onnellista
seurustelussaan.
Nähnet äidin katsehista,
poskipäistä hohtavista
että siellä kuomun alla
soutaa pienet kämmenpäät;
siellä kuomun alla
vastapestyn nyytin näät.

Kenen povi paljastuu?
Ken kehdon yli kumartuu?
Ilo siunaa heitä.
Älä väistä meitä.




TYRANNI


Tuli pikkuprinsessa maailmaan.
Isä kynsi korvallistaan
että mikä tuon lienee tuonutkaan
tähän aivan talven niskaan.

Tuli sangen alasti pakkaseen
ja alkoi sen jeremiaadin,
joka turvaa itkun tyrskeeseen
ja merkitsee: minä vaadin.

Sitä kuunnellessa sietää kait
isäraukan raapia niskaa
— tuo tulokas laatii uudet lait
ja entiset syrjään viskaa.

Voi sinuas, tyranni pikkuinen;
olet mahtaja aikamoinen,
sun valtas on kaksinkertainen:
olet kuopus ja esikoinen.




NAURUA


Niin hassunkurisen touhun nään:
suu tuoss' on sepposenseljällään,
suu pieni ja hampaaton.
Se naurua on!

Suu pieni, sua mikä naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.

Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sill' on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.

Sinä paljon vaadit. Ja paljon saat.
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.




VIERAS


Rakas silmä ummistui
hymyyn huuli unohtui
        ken on
   ken on vierelläni
hengittäin mun henkeäni

onnen pöydän osakas
aatosteni asukas
oudon tuttu jäseniltään
vieras mielenliikkehiltään

uneen silmä ummistui
hymyyn huuli unohtui

rakas vieras vierelläni
hengitätkö henkeäni




NIIN PIENIKSI


Niin pieniksi kasvoimme
     äskettäin
olit vaahteran lehdellä
     vierelläin

niin väljästi mahduimme
     sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut
     onnemme jakoon

     ei silmäni kanna
ilon laidasta laitaan

kuin pieniksi joskus
     tulla takaan!




KAHLEET


Kaikin niin arkisin askarin
kun sinun sivullas uurastin

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin
kun sinun kerallas leikkiä löin

olen ma kultaiset kahlehet
takonut meille yhteiset

punaista kultaa ja purppuraa
vasten mustaa maailmaa






III




PYHÄT PÄÄT


_Kansakunnan kaapin päällä
näätkös päitten riviä!
Onnellist' on olla täällä
kun ne on vain kiviä._

_Kivipäät on kiltit siellä
kaapilla katon rajassa;
ei ne käske, ei ne kiellä,
ei ne ole Pekan ei Paavon tiellä,
niin, ja ne jaksaa kyllä niellä
paksunkin ilman majassa._

_Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta._

_Kivisuut jos kielen saisi,
jäykät parrat järähtäis,
luulen, ukset longahtaisi,
lasiruudut särähtäis._

_Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta._




HAASTE


— _Hoi, Aaro, vanha sotamies,
lie aivus pehmenneet
kun kaikki vanhat vainoties
on ruohon kasvaneet._

_Jos kuinka ruuti sauhuaa
sa raukka vaikenet
jos väärä ilkkuu oikeaa
sinä kättäs nosta et!_

— _Ei pilkaten ei kutkuttain
mua sakkiin saa suunsoittajain.
Siell' olkoot provokaattorit
ja maine-gladiaattorit._

_Jos maailmoita voitetaan
tai juostaan pyytä pakoon
en sormeani rakoon
vie siihen tuhinaan._

_En huoli nähdä taktiikkaa
en ryhmäparaadeita
en reklaamien raikunaa
en humb — hm — sotureita._

_Sen taktiikan vain ymmärrän
sen suoran, vanhanaikaisen:
läpi rintaluitten lennätän
ma luodin tulisen._




PIKKUPÄTKIÄ


_Ken tietää sen, ken tietää tuon,
mut kaikki tietää että juon.
Se olkoon heille suotu!
Jos lienee joskus juotu,
ei piiloteltu lasia.
Siin' on se koko asia._

      *   *   *

_Kun teki rahvas kieltolain,
lain oivan teki siitä:
monijuomaisuudesta vapahtain
toi tilalle selvää spriitä.
Se on tyranni demokraattisin,
se tuntee laitakaupungin
ja sen pretoriaanit
on trokarikaravaanit._

      *   *   *

_Moni sitä pientä mainettansa
vaalii työllä ja tuskalla,
eikä sen heikkojen jalkain tähden
vaaksaa erehtyä uskalla._

_Moni, joka kuullut on sydän-äänet
aikojen syntymättömäin,
erehtyväisten aavistusten
viemänä eksyi — mainetta päin._

      *   *   *

_Joku rakastaa koko maailmaa
kuin riepumattoa kirjavaa;
taas toisen rakkaus on valinnan tulos:
yks sisään, ja muu kaikki ulos!_

_Joku rakastaa silmää, kätöstä somaa;
joku himoansa omaa.
Joku rakastaa kaikkensa uhraten;
joku kaiken säkkiinsä sulloen._

_Ja useinpa lienee rakkaus
kai näistäkin vielä sekoitus._

      *   *   *

_Almanakka on sittenkin
kirjojen joukosta viisahin,
vaikkei harput ja kanteleet
sitä lie koskaan ylistäneet.
Kunnian sille filosoofi antaa.
Vekselimies sitä povella kantaa.
Rakkauden riivaama tyttönen
vavisten mittaa kuukautta sen._

      *   *   *

_Ei mitään niin rakastaa, vihata saata
kuin omaa kansaa ja maata.
Se peilinä julistaa voimas ja vikas.
Ja se molemmista on miljoonarikas._

      *   *   *

_On hyvin terveellinen tapaus
kun kaikilla on sama vapaus.
Nyt nähdään kuinka harkittu ja fiini
on joskus voinut olla disipliini._

      *   *   *

_Ne sanovat: sairas on aika tää.
Ja sitäpä en pane vastaan.
Mut sanoisin: Vaimo synnyttää
nyt kaikkein vaikeinta lastaan._

      *   *   *

_Kuka ei ole ristiriitainen
ei tunne riemua myrskyjen.
Kuka ei sano vastaan itseään
ei omista päätään ei sydäntään._




MUURARI


_Ettäkö taloja? Älkäähän nyt!
Ei nykyaikana taloja tehdä.
Värkätään asunto-osakeyhtiöitä.
Ja minä, minä teen reikiä.
Seiniä? Lattioita? Kattoja? — Eeei!
Reikien rajoja vain. Läpien saumoja
raudasta sementistä tiilestä.
Nämä reiät sisustetaan
nykyaikaisilla mukavuuksilla.
Saadaan osakehuoneustoja._

_Aiai mikä hekuma tästä sikiää.
Ajatelkaa että veljeni putkimies
ja monttööriveljeni toinen
upottavat näihin reikiin kymmenen
herkullista mukavuutta_

KYLMÄVESI LÄMMINVESI LIKAVESI WC
KYLPYHUONE KESKUSLÄMPÖ SÄHKÖ ja KAASU
PUHELIINI RADIO YM YM

_Vielä tulee rappari nikkari maalari
silittämään somistamaan päältä ja sisältä.
Kaikkein uusinta telikaattia
moternisuutta!_

_Eikös kelpaa
tehdä velkaa
asuskellen asustelehtien
mukavuuksien reiässä._

_Minä teen reikiä. Minä teen reikiä
urakalla. Hei, tiiliä tiiliä!
Rakennusmestari voittaa miljoonan
tonttijobbari toisen miljoonan.
Minäkin koitan. Minäkin voitan
aikaa, rahaa, mukavuuksia._




NOKIPOIKA


_Kun minä nokipoika laulun teen
en sitä tee kuin Ryynekreen,
jykerrä en moderniin en klassilliseen stiiliin,
näppää en lyyraan en automobiiliin._

_Savupiippu ei lie Apollon maja.
Eikä tänne Foordi ei Seuroletti aja._

        Malta!
        Katsoppas katua.
        Onko se jalkojes alta
        pudonnut syvälle pois?
        Lausetta ainoaa
        korvas ei kiinni saa.
        Tuntuuko niinkuin yksin ois
        keskellä maailmaa.

_Eikös täällä ole tuulta viileää
joka pillastunuttakin tyynnyttää?
Eikös ole kylliksi hiljaisuutta
sitä nihkivanhaa sitä ihkiuutta?_

_Välkkyvät katot kuin aallokko meren
uumenissaan uskallus ihmisveren.
Kattojen alla tuhantinen luku
— ihminen — se radion ja sähkövalon suku._

_Tikapuut aurinko ja sauhu.
Peltikatolla sateen pauhu —
orkesteri,
kohiseva meri._

_Siitä minä nokipoika laulun teen
kuusikerroksinen Ryynekreen._




ANTERO SUOMINEN


_Rakohon maan ja pilvien
mahtuu Antero Suominen,
mahtuu työn vuoret korkeatki,
sanat työtä suuremmatki._

_Pilven taakse mahtuvat
Antero Suomisen unelmat.
Jollei arasta omaa siipeä,
vaikka auringon nenälle kiipeä!_

_Touhu, kuin edellä mainitaan,
lopuksi mahtuu rakohon maan.
Haudalles jos saat kyynelen,
iloitse, Antero Suominen._






IV




TIETÄJÄT


Oli kolme wiisasta tietäjää
maanpiiriä laajalti waeltamassa.
Näki paljon he ihmeteltäwää
oli tärkeitä töitä he todistamassa,
ja kaikesta oppia tahtoi he jotain
kuin oppia ihminen woi.
He palatsijuhlissa filosofoi,
he yöpyi suojassa köyhäin kotain,
wäen kanssa leipänsä jakaen siellä.

Niin kauwan he kiersiwät maailman tiellä
ett' oliwat witkaan wanhenneet
ja hiljaisiksi wiisastuneet.

Taas joulun aikana kerrattain
he walossa tähtien tuikkiwain
yhä hankea kahlaten horjui.
Oli illan hetki jo yllä.
He kolkutti owia kyllä,
mut portailta heidät torjui
kaikk' isännät, emännät, piikaiset.
Oli täynnä jo kaikki huonehet,
oli kuusia, kynttilöitä.
Ei kaiwattu häiritsijöitä.

Ja miehet kulkiwat allapäin.
Tuwan pienen luoksi he joutui näin.
Tupa kurja, mut sen yläpuolla juuri
oli tähti kirkas ja suuri.
He astuiwat tölliin, toiwottain
hywän illan ja joulun rauhan wain.
Ja katso — he saiwat olla yötä
sen perheen köyhyydessä myötä
parin nuoren jatkona, jok' oli siellä
sekin sattuman tuomana, kulkutiellä,
pien' wastasyntynyt matkassaan,
joka hymyten nukkui pahnoillaan.

Ja se haasteli ensimmäinen mies,
se waalea, lempeäsilmäinen:
"Pien' piltti, sa siunaama köyhyyden,
sun ihana olkoon elämänties,
tule paremmaksi meitä.
Ota siunaus paljon kokeneen.
Ole altis iloon ja rakkauteen,
älä lapsenmieltäsi heitä,
waan ole se uusi ruhtinas,
jonka waltakunta on taiwahass'.
Nyt oot sitä sangen liki.
Pysy yhtä likellä iki."

Nyt hawahtui toinen kulkija wasta,
mies mustapintainen, katsoi lasta:
"Se on turha ja wäärä siunaus.
Jos puuttuwa sult' on uskallus
woit luottaa oljenkorteenkin,
miks' et siis kernaasti taiwaihin.
Mut parempi silti olla wois
jos koskaan et tänne syntynyt ois.
Jos halunnet altis olla ja wakaa,
pian löydät itsesi wihojen takaa
ja sydämes läwitse miekka käy
eik' ystäwää sun tielläsi näy.
Niin, parempi, jos et syntynyt ois.
On turhuutta kaikki ja hengen waiwaa.
Ole wiisas piltti ja kuole pois,
ja riemuitse, kun mato silmääs kaiwaa."

Mut kolmas oudoista kulkijoista,
joka näytti wanhimmalta noista,
niin kun oli harmaja, köyryks käynyt,
myös terwehdyksin hän esittäy nyt:
"Näin wiisaasti koska rupatetaan
kai minäkin sanasen sanoa saan?
Hywä ei ole syntyä rikkauteen,
wiel' huonompi kaiken puutteeseen.
Mut hywääkö huttua pyydämme täältä
ja kermaa lihawan maidon päältä?
Ei toki. Kai tahdomme jotain kyllä,
me tahdomme tulla wiisahiksi,
tänäpäiwänä eilistä kauniimmiksi
ettei suru ankarin meitä yllä,
suru olemisen, suru turhuuden.
Miks manaisin sinua, lapsonen,
jos poikkesit tähänkin maailmaan
kun et wain ijäksi lapseks jääne.
Elä warttuen! Uskalla kentille maan
kun tuskan painossa hengittää ne.
Älä ruikuta wierellä erheittesi.
Suo armo muille ja itsellesi.
Ole uskalias, ole suora ja wakaa,
puhu edestä samaa kuin puhut takaa.
Koe etsiä Jumala itsestäs
ja niin myös lähimmäisestäs.
Teon milloin sattunet löytään hywän,
niin pienoisen kuin hiekanjywän,
se arwoonsa nosta, ja nähdä saat
miten kerran se kylwää kaikki maat.
Ei — ehket näe että koskaan se itää,
mut silti sun siihen uskoa pitää.
Woi katkera olla elämän koulu,
mut kerran on wuodessa sentään joulu,
ja silloinhan pilttiin uskotaan,
joka meidän jälkeemme kylwää maan."




VEISTÄJÄ


Taltallas kun kiween lyöt
kuulen kiwen sanowan
kauniimmat on ihmistyöt
    kuin työt on jumalan

kaipuun siiwin wäkewin
silmin kiween näkewin

taltallas kun kiween lyöt
kuulen kiwen sanowan
waikeroiwan anowan
apuun apuun ihmiskäsi
anna henki hengestäsi
anna kauneus ja tunto
loppuun weistä puolikunto




MUUAN ISÄ


Saattelin junalle wanhan
            leppoisan ukon.
Jätin yön selkään, yksin
            tekemään matkaa,
waikka jo todellisuuden
            piiristä wäistyy,
ajasta wäistyy hän jo
            ajattomuuteen.

Ei ole pojalla aikaa
            seuranpitoon.

Wanhus, hän mukaani pyrkii
            näkemään työtä,
josta jo luopunut hän on,
            rauenneena
warroten sammumista
            elämän lampun.

Hänelle ratoksi riitti
            nähdä, miten
on työn syrjässä kiinni
            tuhlaajapoika,
surujen poika, ja uhkan.
. . . . . . . . . . . .
. . . . . . Mitäpä tuota
kieltää kannattaisi!
            Maailma hywä
tiennee kyllä ne jutut,
            palwelustyttöin
laulamat ympäri kylää:
            lennähti meidän
wälillä monasti sana
            haawoja lyöwä.
Jyrkkää päätä kun kaks on,
            niin käy aina!
Siinäpä poikuusajan
            arkaa mieltä
karkaisi ensimmäinen
            taistelutahto.
Tottui näkemään silmä
            ihmisen sisään.

Niin, isä, hywin ne tunnen
            hywees ja wirhees.
Awaimet sieluuni omaan
            niistä mä löysin.
Nuorra jo pakko mun oli
            sieluni luoliin
samota, tutkistellen
            petoja siellä.
Williä huutoa niitten
            wawissut olen.

Niin, isä, tietämättäs
            opetit poikas
kokemaan werensä kirot.
            Tieten autoit
yhteen: rehellisyyteen.
            Kiitos sulle
jos sun laillasi pään woin
            pystyssä pitää
waikka suoneni soittaa
            rajumpaan tahtiin.

Leipääsi sun olen purrut
            kymmenin wuosin.
Sinunpa ohjauksellas
            awasin kerran
luonnon suuren kirjan,
            jota nyt saatan
tulkita muille — ja siitä
            leipäni ottaa.
Sinunpa silmäsi alla
            oppinut olen
miehisen taiteen, josta
            ylpeä lienen:
taidon hallita purtta
            tuulessa meren.
Siinä taidossa nähnyt
            en ole wertaasi
Kun sinä, Pohjanlahden
            pelottomimman
kipparin kaswatti, lasket
            kourasi ruoriin,
nukkua saattaisin nytkin
            pohjalle paatin
niinkuin pikkuinen poika
            monasti nukkui
pauhussa waahtisen aallon
            keinussa meren.

Olethan, siittäjä, tehnyt
            sen, minkä taisit.
Kättä me lyötiin äsken
            sowintomielin,
silmissä tyytymys kirkas,
            kiitollinen.
Jyskäwä juna sun saattaa
            etäälle taasen
leikki-askares ääreen,
            jolla sa täytät
turhia tiimoja, ennen
             pitkää unta.
Wielä kuulunet aikaan
             lastesi kautta.
Mutta sun pilwetön silmäs,
             lempeä äänes
ujona tunnusti mulle:
             siirtynyt liet jo
ajasta ajattomuuteen,
             ikuisuuteen,
kauas, kauaksi meistä,
             likelle meitä.




ON NÄHTY


Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.
Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.
Ja wieras oli katse molemmilla.

Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.
On nähty wirta elämän. Ja kaista kuolemaakin.
Ja soudeltu on niitten lainehilla.

Oi elon wirta samea. Oi kuolon kirkas wuo.
Ma löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo.
Ja niitten kainaloon tein uutismajan.

Ma katson kuinka tumma laine liittyy walkeaan.
Käyn kerran niitten matkaan unhon wirtaan harmajaan
ja tuudittaudun tuollepuolen ajan.




KUOLEMANLAULAJA


Yhä sieluni kuolemanlaulajan
näen tekewän lujaa työtä.
Mitä teit, sen allekirjoitan.
Mitä aiot, siin' olen myötä.

Sinä ylistit ikuista kuolemaa
ja turhuutta maailmoitten
ja taistoa wielä turhempaa
    ihmiskohtaloinen.

Sun silmilläs näyn nähdä sain
jota en möis tuhansin hinnoin:
maapallo tähtenä tuikuttain
kuin juweeli, lumisin pinnoin;

se kiersihe kylkensä werkalleen
yön warjosta waloa kohti.
Ja edessä katseeni huienneen
sen maisemat tuttuina hohti,

niin tuttuina, ikimykkinä niin
etten sen lumosta pääse,
waan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin
yhä pohjimmalle jää se.

Olet, kuolemanlaulaja, päiwien
ja öitteni pahahenki.
Sinä tahtia lyöt, jos leikitsen
tai muita kuuntelenki.

Mut en wois kuulua elämään
sua wailla, piinaajani.
Jos waikenet, silloin yksin jään
ja sekoan tahdistani.




RUKOUS


        O Seigneur, donnez-moi la force et le courage
        De contempler mon corps et mon coeur sans dégoût.

Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.
Sitä en woi kätkeä silmiltäni edes walheen peitteeseen,

sitä en woi kiertäen wälttää niinkuin raatoa haisewaa,
en leikata irti, ja sywälle merten pohjiin upottaa.

Kuin perintötauti on rumuus sieluuni juurtunut pohjimpaan
ja elämästäni muistoksi sen ruumiskirstuuni saan.

Se on teettänyt mulla, kuin orjallaan, monen inhottawan työn.
Ja unen se päästäni torjua saattaa pitkinä hetkinä yön

kun pimeydessä se esille ryömii rintani päälle mun
ja sormin luisewin, niljakkain, mua tarttuu kurkkuhan.

Sen tahdon hukuttaa, liuottaa mun wereeni lämpöiseen.
Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.




YLÖSNOUSEMUS


Yö. Kirjaa woimallista luin.
Sen sanain taakse taiwalsin.
Ja sieltä nousi tuoksu kuin
luun, lahoawan ruumihin.

Kun pöytää wasten kallistuin
yön siiwen alle nukkumaan,
ma haudattuna hawahduin.
Ja rintaa painoi multa maan.

Mut haudan poween pimeään
löys tiensä outo kirkkaus,
ja rinnalta ja päältä pään
pois ratkes paino, ahdistus.

Maan kuori halkes. Ilma soi
ja pursui wirttä lintujen,
ja niityt, nurmet kirjawoi
— kuin ennen — silmät kukkasten.

Niin, aamuun katoomattomaan
se räiskyi wirsi lintujen
kuin pienet rinnat riemuaan
ois räjähdelleet haljeten;

ja keskeen kastepisarain
ne satoi ruumiit pikkuiset
— kuin ennen — siipi-laulajain
luut wärisewät, lämpöiset.




VALTAMERELLÄ


Atlannilla, waltamerellä, aaltoa wiheriää
mustakylkinen rahtilaiwa mennä höyryää
silloin, kun miehestä mieheen lentää nopeasiipinen huhu:
_"Tuli on irti!"_
           Mit' aatellaan, ei muut kuin katseet puhu.
Aawistus wain kaikkia wetää keulakannelle päin,
jonne on perämiesten nähty rientäwän äskettäin.

Sieltäpä, keularuuman luukulta, kapteeni löydetään,
molemmat laiwan styyrmannit sanaharkassa wierellään.
Lasti on tulessa jalkain alla. Sen tietää jokainen
kärystä, joka jo luikertaa läpi luukun saumojen,
sekottuen merituulen tuoksuun, tuttuun, suolaiseen.

Mustakylkinen rahtilaiwa, tahtiin raskaaseen
huojuu aallolta aallon päälle, ja uusien aaltojen lomiin.
Kannella synkkien silmien piiri. Aatoksiinsa omiin
tuijottaa jok'ainoa mies. Ja muistoja parwittain
lentää, kaikkien olkapäille rakkaina istahtain.
Muistoilla sointuwat kielet on, ja ne kutsuu, ne hymyilee.
Muistoilla pehmeät kätöset on, ja ne kätöset hywäilee.
Waaran lähellä muistot herää, herääwät pyyteet weren.
Rantojen elämä heleinnä hohtaa waarassa waltameren.

Kuka on käskenyt ruiskuihin? Ei ketään käskenyt kukaan.
Työhön lie isketty elämänhimon — ei lihasten woiman mukaan.
Kaksi letkua syöksee wettä tuuletusputkista ruumaan,
kaksi on kannella walmiina, pyrkien otteluunsa kuumaan.
Tiiwistysruuwit kiertywät auki. Luukkua raotetaan.
Mustanpuhuwa sauhupilwi heti on walloillaan.
Tuulessa yltywä palo yli laiwan kipunaparwia wiskaa.

Näättekö tuolla, tuulen päällä, jättiläisaallon niskaa
kuinka se wuorena lähenee, kaswaa, niinkuin se määrätty ois
wiemään kerralla turhat touhut ja turhat toiwot pois.
Kohta se keulan ylitse purkaa koskensa kuohupään
— — — — —
luukkua hetkisen tanssittain, ja sen wieden mennessään.

Wapisten kohoaa laiwan keula waahtisen wyöryn alta
nielaistuaan monet tonnit wettä mereltä kohisewalta.
Halpa on elämän hinta. Halwempi pään ja käsien työ
silloin, kun aalto ja liekki wapaina laiwasta arpaa lyö.

Atlannilla, waltamerellä, aaltoa halkaisee
laiwa, jonka rautainen kylki selwästi kuumenee.
Komentosillalla kapteeni seisoo, piippu hampaissansa.
Muut owat kawunneet weneisiin. Hän pysyy paikallansa.




HAUEN LAULU


Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilwien harmajain
jo himersi päiwän kajo
ja järwelle heräsi naurawain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latwukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai käwyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
      _kun aukoellen
       luista suutaan
       longotellen
       leukaluutaan_
niin willin-raskaan
se wirren weti
että waikeni
linnut heti
kuin wetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78465 ***