path: root/78404-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78404 ***
language: Finnish




AUSTRALIA JA SEN ITSETIETOINEN KANSA

Kirj.

Lauri Laiho





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.




SISÄLLYS:

Alkuperäisen painoksen esipuhe.
Suomenkielisen painoksen esipuhe.
Australian ympäri.
Halki Australian.
Luonne ja tavat.
Urheilu Australiassa.
Valtiomuoto ja politiikka.
Henkinen elämä.
Havaintoja ja poimintoja.
Siirtolaisen mahdollisuudet.
Löytö ja asetus.
Historiallinen kehitys.
Alkuasukkaat.




ALKUPERÄISEN PAINOKSEN ESIPUHE.


Australian etäinen ja eristetty asema samoin kuin sinne siirtyneen
eurooppalaisen kansan vaiheiden tuntemattomuus ovat antaneet aiheen
tämän vaatimattoman teoksen luomiseen. Tekijät rohkenevatkin toivoa,
että heidän tuoreilla ja luotettavilla tiedonannoilla varustettu
eteläisen mantereen kuvauksensa osoittautuisi käytännöllisen tarpeen
vaatimaksi.

Teoksen tekijäominaisuus on kenties ainutlaatuinen: toinen tekijöistä
on vierasmaalainen, maassa muutamia vuosia elänyt suomalainen,
ja toinen on maansa hyvin tunteva australialainen. Puolueettoman
huomioidentekijän vilpittömät vaikutelmat liittyvät maan kansalaisen
luotettaviin tietoihin. Arvostelujemme joissakin kohdin epäsuosiollisen
sävyn suhteen tahtoisimme kehoittaa eurooppalaista lukijaa muistamaan,
että Australian kansa on vasta nuori kansa, jolta ei vielä voida
vaatiakaan täydellistä kansallista kulttuuria.

Tilastolliset tiedot ovat virallisista lähteistä.

Tekijät tahtovat ilmaista kiitollisuutensa herroille C.W. Ballard, A.W.
Hyde ja Gerald Whiteford, Melbournesta, heidän antamistaan arvokkaista
tiedoista.

Intian Valtamerellä, elokuussa 1926.

Lauri Laiho ja A. Delsudo.




SUOMENKIELISEN PAINOKSEN ESIPUHE.


Alkuperäispainoksen osakseen saama odottamattoman suosiollinen
vastaanotto niin Euroopassa kuin Australiassakin osaltaan rohkaisi
allekirjoittanutta kirjoittamaan teoksen suomeksi. Toisena kannustimena
oli suomenkielisen opaskirjan puute, mikä ilmenee entistä tuntuvampana
juuri nyt, kun Australiaan suuntautuva siirtolaisuutemme osoittaa
vuosi vuodelta lisääntymisen merkkejä.

Suomenkielinen laitos on muuten alkuperäispainoksen mukainen, paitsi
että sinne on lisätty myöhemmin havaittuja valaisevia paloja.
Tilastotiedot ynnä muut nykytärkeät asiat on otettu viimeksi
ilmestyneestä Australian vuosikirjasta »The Official Year Book of the
Commonwealth of Australia».

Helsingissä, toukokuulla 1929.

Lauri Laiho.




AUSTRALIAN YMPÄRI.


Yllä sininen taivas ja pohjana hiekkaisia nummia − − niin ajattelee
matkamies, joka ensimmäistä kertaa saapuu Australiaan tavallisinta
reittiä Suezin kanavan kautta.

Joen suussa on parin, kolmen kadun kaupunki satamineen. Se on
Fremantle, Länsi-Australian portti ja neljänkymmenen minuutin
junamatkan päässä sijaitsevan pääkaupungin, Perthin, satamakaupunki.

Juna kiidättää matkailijaa esikaupunkirykelmien halki: pitkiä rivejä
pieniä puutaloja, kaikilla oma pieni puutarhansa, joko sitten
pieneläjän vaatimaton vihannestarha tai varakkaamman kaupunkilaisen
kukkatarha nurmilavoineen. Talojen punaiset tiilikatot ja
harmaanvihreät eukalyptukset muodostavat miellyttävän värisoinnun.
Perth on verrattain siisti kaupunki suorine katuineen ja monine tiili-
ja kivirakennuksineen. Kaupungin yllä lepää viihtyisyyden leima.
Ruohokenttien kaartaman joensuvannon toisella rannalla on idyllisen
vehreä esikaupunki ja taempana kohoaa ruohoinen kukkula, luonnonpuisto,
kiemurtelevine teineen ja ikivanhoine eukalyptuksineen.

Sellaisin vaikutelmin — pitävät muuten suurin piirtein paikkansa koko
mantereeseen nähden — ottaa vastaan tulijan aurinkoinen etelätuulen maa
— Australia.

Toisia vaikutelmia tarjoavat kuitenkin mantereen muut valtaportit.
Jatkettaessa matkaa Leeuwin-niemen vihaisilla vesillä ja Australian
Isonlahden aina antarktisilta seuduilta saakka vierivillä
jättiläisaalloilla saavutaan Etelä-Australian pääkaupungin Adelaiden
satamaan. Täältä uskoo tulija löytäneensä tyypillisen australialaisen
maiseman: ei ole näkyvissä mitään muuta kuin satamarakennukset ja
niiden takaa avartuva rannaton hiekkatasanko. Aurinko paistaa, kärpäset
surisevat ilmassa, tiellä vyöryvät ajopelit nostattavat hienon
pölypilven. Juna kiidättää meitä kanervikkoa muistuttavan tasangon yli
ja vaatimattomien esikaupunkien halki, pörhältää puistovyöhykkeeseen
ja jättää meidät asemalle Adelaiden laitaan. Kaupunki on puhdas ja
tasamaastoinen; bulevardit ja kadut ovat suorakulmaisia ja leveitä,
melkeinpä liiankin leveitä jalankulkijan ylimentäväksi. Katuja
harhaillessa jäävät kaupat ja liiketalot pian jälkeen, ja eteen
ilmestyy yksitoikkoisia asuintalorivejä. Talot ovat muodoltaan
vaihtelevia yksi- tai kaksikerroksisia tiili- tai kivitaloja, mutta
kadut ovat ikävän samanlaisia.

Monien katujen päistä osuu silmiin jono kukkuloita, joiden rinteillä
versoo hedelmäpuumetsiä ja viinitarhoja. Kukkulat, puistovyöhyke ja
yleiset ja yksityiset pienet puistot itse kaupungissa muodostavat
silmää hivelevän vihreän kokonaisuuden.

       *       *       *       *       *

Kahden päivän jatketun merimatkan jälkeen tullaan laajan Port
Phillip-lahden kapealle portille Viktorian valtiossa. Rannat
katoavat jälleen näkyvistä, kunnes silmä kahden, kolmen tunnin
kuluttua erottaa majakan ja rykelmän ensimmäisiä tiheään sullottuja
merenranta-esikaupunkeja. Lähestytään Melbournea, Viktorian
pääkaupunkia ja Australian Liittovaltion tähänastista hallituskaupunkia.

Valtamerentakaiset matkustajalaivat laituroivat ulkosatamassa, Port
Melbournessa, josta sähköjuna kiidättää matkustajan kymmenessä
minuutissa pääkaupungin labyrinttimaiseen asemarakennukseen,
suurkaupungin kuumeisesti sykkivän valtasuonen varrelle.

Muut laivat nousevat hiljalleen ylös Yarra-jokea, jonka laakeiden,
autioiden rantojen yli metropolin tornit ja korkeimmat rakennukset
siintävät kirkkaina päivinä.

Melbournessa on sekä leveitä että kapeita katuja, mutta ne ovat yleensä
liian kaukana toisistaan. Käytävät kuhisevat liikkuvasta ihmismerestä,
josta osa tahtoo väistää vastaantulijoita vasemmalle, osa oikealle;
naiset eivät halusta väistä ketään. Viertoteillä vyöryy loppumaton jono
ajoneuvoja ja autoja, joiden toitotukset sekoittuvat raitiotievaunujen
kellojen kalkatukseen ja sanomalehtimyyjien kimeihin huutoihin.

Monisointuisen melun ja hälinän seasta erottaa korva Melbournen
kaduille ominaisen keskeytymättömän humisevan äänen, joka nousee
raitiotievaunujen maanalaisen kaapelin uurnasta. [Kaapeliraitiotiet
häviävät Melbournestakin vähitellen käytännöllisemmän sähkövoiman
tieltä.] Keskikaupungin suuret myymälät muhkeine näyteikkunoineen
houkuttelevat ohikulkijoita pysähtymään. Vielä täälläkin tapaamme
suorakulmaisia katuja, vaikka niiden maasto paikka paikoin kohoaakin
liian mäkiseksi vilkkaaseen liikenteeseen soveltuakseen, pahimpien
mäkien kohdat ovatkin melkein autiot.

Puuskiva tuuli nostattaa ärsyttävää pölyä, jonka lyhytaikaiset, usein
toistuvat sadekuurot kuitenkin painavat takaisin maahan. Jalankulkijat
jatkavat kuitenkin matkaansa suojassa sateelta keskikaupungin
katukäytäviä peittävien katosten alla. Hämärtyy. Ihmismeri laajenee yhä
sankemmaksi ja autot vyöryvät rinta rinnan. Melbournelaiset kiiruhtavat
päivätyön päätyttyä esikaupunkikoteihinsa. Kadut tyhjenevät nopeasti
kuin taikaluudan lakaisemina, jäljelle jää vain raitiotiekaapelien
yksitoikkoinen humina. Vaunujen punaiset ja vihreät merkkivalot
heijastuvat sadunomaisina värileikkeinä autioiden asfalttikatujen
sateiselta pinnalta. Tunnin, parin kuluttua elämä kaduilla vilkastuu
jälleen: melbournelaiset palaavat takaisin cityyn huvittelemaan
teattereihin ja elokuviin.

Keskikaupungilta puuttuu puistoja ja aukioita, vähän syrjemmällä on
joitakin bulevardimaisia katuja. Pari kaunista puistoa sijaitsee
kaupungin välittömässä läheisyydessä, ja Yarra-joen rantoja kaartaa
italialaisen arkkitehdin rakentama lehtokuja, joka erehdyttävästi
muistuttaa Firenzen Long'-Arnoa. Joen toiselta rannalta alkaa myöskin
St. Kiidän merikylpylä- ja huvittelukaupunkiin johtava leveä, jalavain
ja ruoho- ja kukkalavojen reunustama viertotie.

Australian suurkaupungit ovat pinta-alaltaan varsin laajoja. Pohjoisen
esikaupungin asukas saa hyvässä tapauksessa ajaa suorinta tietä 35
kilometriä lähtiessään vierailulle eteläisessä esikaupungissa asuvan
tuttavansa luokse. Melbournessa tällaiset matkat tapahtuvat verrattain
nopeasti laajan sähkörautatieverkon mukavissa junissa. Kun melkein
jokaisella perheellä on englantilaisen perintätavan mukaan oma talonsa
omalla maatilkulla ja kun esikaupunkitalot lisäksi ovat suurimmaksi
osaksi yksikerroksisia, on selvä, että miljoonan ihmisen asuttaminen
vaatii paljon tilaa.

       *       *       *       *       *

Melbournesta lähtee laiva joka päivä Tasmanian saarivaltioon. 15
tunnin merimatkan jälkeen useimmiten hyvin myrskyisessä salmessa
saavutaan vihreäpeitteisten kukkulain reunustamalle joelle. Kolme
tuntia laiva lipuu joen sokkeloisissa suvannoissa. Siinä sivuutetaan
pari, kolme rauhallista ja ainakin matkan päästä miellyttävää
pikkukaupunkia, loivilla rinteillä versovia hedelmäpuutarhoja ja
neitseellisiä eukalyptusmetsikköjä, kunnes tullaan Launcestoniin,
pohjoisen Tasmanian tärkeimpään kaupunkiin. Viiden tunnin junamatka
etelään halki hymyilevän vihreän saaren tuo meidät toiselle suurelle
joelle, jonka rannalta kohoavan korkean vuoren ensimmäisillä rinteillä
sijaitsee saaren pääkaupunki. Hobart ei ole suuri kaupunki, mutta
sillä on pääkaupungin leima ja lisäksi satama, joka tunnetaan
valtamerentakaisessakin kauppa- ja meriliikenteessä.

       *       *       *       *       *

Matkaa uudelleen Melbournesta jatkettaessa laiva purjehtii kaksi päivää
ensin hyvin läheltä eteläistä rantaa ja sitten itäistä rannikkoa
Tyynenmeren puolella Sydneyhin, Uuden Etelä-Walesin (New South Wales)
valtion pääkaupunkiin.

Lähestytään kallioista rannikkoa, laiva ui kahden vuorijyrkäleen
välisestä kapeasta salmesta, ja eteen avautuu kuvankaunis näköala —
moniahtaalle haarautuva satama lahtineen ja vihreän kasvillisuuden ja
talojen peittämine niemineen. Lauttoja ja rannikko- ja valtamerilaivoja
tulee ja menee. Niemekkeillä ja saarilla on rauhallisia huviloita
puutarhoineen ja ruoholavoineen. Laiva kääntyy, vihreä idylli katoaa,
suurkaupungin levottomat piirteet paljastuvat — olemme keskellä
maailmankaupungin sataman melua ja savua. Niin satama kuin kaupunkikin
vaikuttavat ensi silmäyksellä sekavilta, labyrinttimaisilta.
Kapeat, mutkittelevat ja ikäänkuin sattumalta syntyneet kadut ovat
huomattavana vastakohtana Adelaiden ja Melbournen itsetietoiselle
suorakulmaisuudelle. Tiheään sullotuissa talorykelmissä on
arkkitehtonisesti vaikuttavia, jopa kauniitakin rakennuksia, mutta
kapeat kadut eivät myönnä niille esiintymisen mahdollisuutta.

Lämmin, kostea ilma väsyttää ja vähentää mielenkiintoa. Nousemme
johonkin monista kaupungin ja lähisaarten väliä kulkevista lautoista ja
nautimme vilpoisasta tuulenvireestä yläkannella. Paluumatkalla alkaa
hämärtää, särmät pyöristyvät, valopisteitä sukeltaa esiin hämystä...
laivojen merkkilyhtyjen ja salonkilamppujen, rannoilla olevien
merkkiloistojen ja tuhansien ikkunoiden valot heijastuvat monivärisinä
katkenneina viiruina satamalahden tyynestä pinnasta... kunnes lautta ui
altaaseensa laiturin sokaisevassa valomeressä.

       *       *       *       *       *

Vielä kaksi päivää jatketaan matkaa pitkin itärannikkoa. Mannerta
kaartanut, merelle saakka näkyvä vuorijono alkaa vähitellen, sitä
mukaa kuin tullaan pohjoisempaan, vetäytyä vihreiden tasankojen ja
hiekkarantojen tieltä syvemmälle sisämaahan. Kapean salmen kautta
tullaan suurelle lahdelle, aivan kuin Melbournen edustalla, ja
jatketaan matkaa lounaaseen. Manglopuiden peittämät rannat vetäytyvät
vähitellen lähemmäksi toisiaan kaventaen lahden poukaman lopulta
joeksi. Rannoille ilmestyy laitureita, tavarasuojia ja tehtaita.
Etäämmällä on erillisiä kukkuloita, joiden huippuja ja rinteitä
peittävät varakkaiden kaupunkilaisten punakattoiset huvilat ja
väriloistoiset puutarhat. Talot ovat rakennetut noin metrin korkuisten
pölkkyjen päälle ja ympäröidyt leveillä, valkoisiksi maalatuilla
kuistikoilla. Kivitalot ovat harvinaisia, samoin savupiiput, mutta
nytpä ollaankin tropiikin rajamailla.

Vasen ranta taloineen ja puutarhoineen on jo vähän ylävämpää, oikea
sitävastoin pysyy yhä matalana. Laiva laituroi, ja me jatkamme
matkaa parin kilometrin verran läpi tiheään asuttujen ja jonkin
verran epäsiistiltä vaikuttavien esikaupunkien, kunnes eräältä
mäenharjanteelta avautuu eteemme varsinainen kaupunki. Suurimmat
rakennukset ovat rakennetut jostakin kellertävästä kivilajista, kadut
näyttävät säännöllisiltä, äsken jättämämme joki kiemurtelee täällä
halki kaupungin ja taustalla siintävät metsäiset vuoret.

Liikenne kaupungin keskustassa ei ole niin vilkasta, kuin mitä
olisi odottanut. Varsinaiset liikekorttelit näet sijaitsevat äsken
sivuuttamassamme esikaupungissa. Ihmiset liikkuvat tyynesti, tekisi
melkein mieli sanoa laiskasti ja puhuvat pehmeällä äänellä — niinkuin
subtropiikissa sopiikin. Täällä on aina lämmintä. Kesäkuussakin, etelän
talvisimpana kuukautena, voi vielä iltamyöhällä istua avonaisissa
ajopeleissä ilman päällystakkia.

Nyt nähtyämme Brisbanen, laajan ja rikkaan Queenslandin portin,
olemmekin käväisseet mantereen kaikissa pääkaupungeissa.

       *       *       *       *       *

Australialla on vielä muita ja kauniimpia sisäänpääsyteitä. Aasiasta
tulevat laivat laskevat maihin tavallisesti Torstai-saarella (Thursday
Island), mantereen koilliskärjessä. Parinkymmenen neliökilometrin saari
— yksi monista samanlaisista — ja siinä puinen pieni kaupunki parin
matalan kunnaan välissä. Monet rodut ovat edustettuina: englantilaiset
ja heidän jälkeläisensä, joita melkein yksinomaan olemme tähän saakka
tavanneet, ovat täällä kalpeita ja laihavartaloisia; kiinalaisia,
laihoja ja uutteroita, tai lihavia ja hyvinvoipia liikemiehiä;
kohteliaita ja hillittyjä japanilaisia; harvapuheisia malaijeja;
kiharatukkaisia papualaisia Uudesta Guineasta; filippiiniläisiä
komealta kalskahtelevine espanjalaisine nimineen; australialaisia
alkuasukkaita, mustia, laiskoja, haluttomia; saaristolaisia
Torres-salmesta, kaikkia eri rotuvivahduksia australialaisesta
papualaiseen; ja lopuksi kaikkien yllämainittujen rotujen sekoituksia.

Helmenpyynti ja kalastus, johon jälkimmäiseen sisältyy kiinalaisten
suuresti suosiman jättiläistoukan eli merimakkaran (_trepang_ tai
_beche de mer_) pyynti — siinä tämän eristetyn siirtokunnan elinkeinot,
joista helmenpyynti kuitenkin on aina etualalla. Helmenpyytäjien
valkopurjeisia kuunareita risteilee siellä kuin lokkeja taivaalla.

Mantereen pohjoisrannalla, kauniin sataman punakallioisilla
jyrkänteillä sijaitsee Darwin (aikaisemmin Port Darwin eli Palmerston),
laajan, tuskin viljellyn ja melkein asumattoman territorion
hallituskeskus. Vuorovesi nousee ja laskee täällä päivittäin kahdeksan
metriä, mutta niinpä onkin laivalaituri rakennettu kokonaan teräksestä.
Unelias, harvaan asuttu kaupunki. Osa rakennuksia on vanhoja
ruskeankeltaisia kivi- ja punaisia tiilitaloja, osa pienempiä puu- ja
aaltopeltitaloja.

Kadut ovat leveitä ja tyhjiä. Kävely väsyttää. Kaupunki viettää
asteittain matalaan eukalyptusmetsikköön — joita jo olemme tavanneet
Australian kaikissa osissa. Täällä tropiikissa ne vain ovat matalampia
ja kitukasvuisempia kuin etelässä.

Täälläkin ovat monet eri rodut edustettuina, kuten Torstaisaarella,
vain papualaisia ja saaristolaisia näyttää puuttuvan. Australialaisiin
alkuasukkaisiin näyttää sekoittuneen hiukan malaijiverta.

Kaupungin ulkopuolella peittävät Vesteyn lihasäilykeliikkeen neljä-,
viisikerroksiset tiilirakennukset kokonaisen neliökilometrin laajuisen
alueen. Sinne ajetaan laajoilla tasangoilla paimennetut karjalaumat
ja sieltä ne kuljetetaan edelleen miljoonissa peltirasioissa avaraan
maailmaan.

       *       *       *       *       *

Hollannin Intiasta Australiaan tultaessa lasketaan tavallisesti ensin
maihin mantereen luoteisrannalla sijaitsevassa Broomessa, jonka
matalapensaiset nummet muistuttavat hyvin paljon Fremantlen seutuja.
Pieni satama, täynnä helmenpyyntikuunareita, ja vielä pienempi kaupunki
viheliäisine puutaloineen ja pölyisine hiekkakatuineen muodostavat
ikävän vastakohdan Jaavan ylelliselle vehreydelle ja hollantilaiselle
järjestykselle.

Täälläkin ovat rodut monikirjavat ja valkoihoisia näyttää olevan
vähän. Broomessa ei ole onnistuttu soveltamaan jyrkkää Australian
lakimääräystä, joka kieltää maihinpääsyn uusilta värillisiltä
siirtolaisilta. Kaduilla näkyy paljon arvostaan tietoisia, tyytyväisiä
japanilaisia. Helmensukeltajina he ovat edelleen voittamattomia.
Eurooppalaisilla sukeltajilla on kokeiltu moneen otteeseen, mutta
tässä rasittavassa ammatissa he eivät pysty läheskään yhtä hyviin
suorituksiin kuin Idän hintelät keltanaamat. Ja japanilaisia tulee
maahan lakimääräyksistä huolimatta.

       *       *       *       *       *

Australian valtaovet olemme jo nähneet. Katsokaamme nyt, mitä niiden
takana piilee.




HALKI AUSTRALIAN.


Matka Australian mantereen halki Perthistä Brisbaneen ei ole mikään
pikkuasia. Matka kestää kuusi päivää ja junaa täytyy matkustajan sillä
välin vaihtaa kokonaista kymmenen kertaa.

Länsi-Australian rautateiden kapeat ja matalat vaunut ja vihaisena
puhiseva piskuinen veturi eivät herätä eurooppalaisessa erikoisen
suuria toiveita pitkän matkan onnistumisesta. Junan mataluuteen
vaikuttaa osaltaan myöskin sekin seikka, että asemalaituri on täällä,
kuten kaikkialla Australiassa vaunujen lattian tasalla. Astumme
kuitenkin muiden mukana luottavaisena junaan. Kättenpuristuksia
ja suudelmia: tuskin yksikään kanssamatkustajistamme lähtee tälle
pitkälle matkalle suutelematta vähintään yhtä saattajistaan. Juna
lähtee kuitenkin ilman enempiä seremonioita. Matkustajat alkavat
varovasti katsella toisiaan ja yrittävät keskustelua ilmoista
ja tuoreimmista urheilukilpailuista. Toiset etsivät laukuistaan
amerikkalaisia magasineja tai romaaneja ja valmistautuvat muutaman
tunnin istumiseen. Juna kulkee tasaisemmin kuin mitä olisi voinut
odottaa, aika ajoin nopeastikin. Näin kapealla radalla (1.07 m) ei
keskinopeus kuitenkaan voi nousta yli 40 kilometrin tunnissa. Rata
kulkee halki esikaupunkien, jollaisia jo olemme nähneet niin paljon
matkallamme mantereen ympäri. Joen suvantopaikat vilahtelevat siellä
täällä ohitse, kunnes rata katkaisee joen kapeasta kohdasta ja alkaa
nousta Darling-vuoristoon. Täälläkin kasvaa noita Australian rumia
universaalipuita, eukalyptuksia, joiden ainoa säännöllisyys on niiden
epäsäännöllisyys. Vuoristo ei ole laaja eikä mahtava, mutta kuitenkin
avautuu junasta matkustajan silmäin eteen kauniita tummanvihreitä
laaksoja ja sinertäviä vuorenhuippuja.

Vuorijonon läpäistyämme olemme nousseet noin 300 metriä merenpinnan
yläpuolella olevalle keskitasangolle, joka ulottautuu mannermaan
koko läntisen puolen yli. Olemme samalla tulleet niin sanottuun
farmivyöhykkeeseen: rannattomia, kullankeltaisina aaltoilevia
vehnäkenttiä, farmarien yksinkertaisia asuntoja ja karkeista riu'uista
ja paksuista pölkyistä pystytettyjä aitoja, harvaan rakennettuja kyliä
aaltopeltikattoisine puurakennuksineen. Aaltopellistä ovat katot, monin
paikoin seinätkin, vesisäiliöt ja aidat. Sen sinisenharmaa väri näyttää
sulautuvan hyvin eukalyptuksien vihreänharmaaseen väriin.

Kolmen, neljän tunnin kuluttua saavutaan Southern Cross (Etelänristi)
nimiseen kaupunkiin, joka ei suurestikaan eroa aikaisemmin
nähdyistä kylistä muussa kuin laajuudessa. Olemme nyt tulleet
kaivosseudulle, vaikka kauttamatkustaja ei itse kaupungissa huomaa
siitä mitään merkkiä. Mutta kaupungin ulkopuolella törröttävät rumat,
pyramiidimaiset tornit kaivosaukkojen suulla. Tornit ovat joko
puusta tai teräksestä, niiden toisella puolella sijaitsee konehuone
ja toisella puolella röykkiöitä, jopa aivan vuoria, maan uumenista
ammennettua soraa. Useimmat matkustajista lähtevät juomaan kahvia
tai jotakin väkevämpää. Australiassa juodaan yleensä huonoa kahvia:
puoliksi keitettyä maitoa ja puoliksi sikurivettä. Vain kahdella
radalla on ravintolavaunu junissa, eikä tämä ole kumpikaan niistä.
Palaamme vaunun osastoomme, vilkaisemme hieman yliolkaisesti uusiin
matkustajiin, ja juna vierii eteenpäin.

Vieras hämmästyy matkustaessaan junassa Australiassa ja kuullessaan
ensimmäisen kerran jollakin harvaan asutulla taipaleella radan varrella
seisovien ihmisten viittovan ja huutavan terävällä, epätoivoiselta
kuuluvalla äänellä: »_Pe-i-per! Pe-i-per!_» Maalaiset lapsineen ja
radan rakennusmiehet siellä pyytävät luettavaa. Matkustajat, jotka
tuntevat maan tavat, heittävät ulos ikkunasta lukemiansa sanomalehtiä
ja magasiineja, vieläpä romaanejakin. Jos katsoo taakseen junan
ikkunasta, näkee äskeisten huutajien innokkaina keräävän tiedonjyviä
maasta tai — ellei mitään ole heitetty — vilkkaasti paheksuvan
matkustajien kitsautta.

Olemme erämaan rajalla. Erämaasta on kuitenkin puhuttava varovasti
Australiassa. Ei kukaan kunnon australialainen myönnä sellaista
paikkaa olevan maassaan. Totta onkin, että monet alueet, jotka ennen
merkittiin kartalla sillä sanalla, ovat nyt aaltoilevina vehnävainioina
tai karjalaitumina. Käsitys, että Australia olisi vain suuri erämaa,
jota kaartaa kapea, viljelyskelpoinen rantakaistale, on osoittautunut
vääräksi. Mutta yhä vielä on siellä laajoja alueita, joissa vuotuinen
sademäärä jää alle 250 millimetrin ja joita ei vielä voida käyttää
hyödyksi. Paitsi kullan etsinnässä.

Kullan avulla ja kullan vuoksi alkaa erämaakin kukkia. Satumaisin
esimerkki erämaan asuttamisesta on kuuluisa Kalgoorlien kultakaupunki
keskellä erämaata. Se on todellinen inhimillisen arkkitehtuurin
luoma keidas erämaassa vihantine puistoineen ja lammikkoineen. Tämä
niinkuin toisetkin läheiset kaupungit saa kaiken tarvitsemansa veden
Darling-vuoristosta, jonka ylitse junamme kulki 600 kilometriä
sitten. Veden matka lähtöpaikastaan Kalgoorlien kaupunkiin kestää
80-senttimetristä, maan päällä olevaa putkea myöten kokonaista
kahdeksan vuorokautta, huolimatta siitä, että välillä on yhdeksän
pumppuasemaa. Tämän suurenmoisen vesijohtojärjestelmän luoja
ja rakennustöiden alkuunpanija oli kuuluisa löytöretkeilijä ja
Länsi-Australian pääministeri, Sir John Forrest, sittemmin lordi
Forrest. Häntä sanottiin haaveilijaksi, jopa heikkopäiseksikin
tämän sekä trans-Australian rautatiesuunnitelman vuoksi, sillä
viimeksimainitun hankkeen hän myöskin pani alulle. Mutta suunnitelmat
toteutuivat, ja entiset pilkkaajat saavat nyt kylpeä runsaassa vedessä,
nauttia hyvin kasteltujen puistojen siimeksistä ja matkustaa mukavasti
junassa halki mantereen.

Kalgoorlie oli aikoinaan taikasana, nopean rikastumisen vertauskuva,
vaikk'ei tosin ainoa sellainen. Lähellä sijaitsevassa Coolgardiessa
esimerkiksi vuonna 1892, kun se vielä oli pelkkä alkuasukkaiden
juomapaikka, kaksi kullanetsijää löysi rikkaan kultasuonen ja jyrsi
siitä vasaralla iltaan mennessä kokonaista 15 kiloa kultaa, arvoltaan
lähes puoli miljoonaa Suomen markkaa. Seuraavana vuonna toiset kaksi
kullankaivajaa etsiessään lähdettä erämaasta löysivätkin kolme
kiloa kultaa. Samalla paikalla, kuuluisalla »kultaisella mädillä»
sijaitsee nyt Kalgoorlien kaupunki, yksi maailman rikkaimpia seutuja,
josta jo on ammennettu miljoonia kiloja kultapitoista kvartsia.
Kaivostorneja, pyöreitä rautaisia savupiippuja, avaroita aaltopelti-
ja puurakennuksia, joista kuuluu yhtämittainen kohina — tuhannet
konevasarat siellä murskaavat kultapitoista kvartsia, — soraläjiä,
työmiesten asuntoja, soraläjien lomissa kiemurtelevia rautateitä,
koneiden huminaa, uusien soramäärien mätkähtelyä yhä kasvaviin
soravuoriin, ja kaiken yllä vasaroiden sorahteleva kohina... sellainen
on »kultainen maili».

Kalgoorlie oli kerran telttaleiri. Mutta se aika on jo unohdettu.
Nyt siellä asuu 20,000 ihmistä, jotka muodostavat hyvin järjestetyn
porvarillisen yhteiskunnan. Romanttinen kullanetsintä on muuttunut
yksitoikkoiseksi teollisuudeksi, ihmiset käyvät pukeutuneina niinkuin
muissakin kaupungeissa eivätkä ammu toisiaan heti ensimmäisen pienen
kinan sattuessa — niinkuin Hollywoodin elokuvissa kaivoskaupunkien
elämää esitetään. Kapakkoja tosin on laajassa — mutta täytyyhän
erämaassa olla keitaitakin. Yleinen järjestys ja turvallisuus on
kuitenkin yhtä moitteetonta kuin esimerkiksi Perthissä tai Melbournessa.

Täällä me jätämme hyvästit Länsi-Australian valtion rautatielle ja
astumme liittovaltion omistaman trans-Australian rautatien avarampiin
ja ylellisempiin vaunuihin. Olemme etukäteen tilanneet paikkamme,
aivan kuin laivassa, aterioineen ja makuupaikkoineen. Kaksi päivää ja
kolme yötä saamme vuoroin istua ja maata, kylpeä ja syödä, tupakoida
ja lukea yksitoikkoisen aavikon kiitäessä ohitsemme ja hienon pölyn
tunkeutuessa vähitellen kaikkialle vaunuun. Rata on 1.44 metriä leveä
ja kulku paljon vakavampaa kuin Kalgoorliessa jättämämme junan, mutta
vauhti ei vieläkään nouse yli 48 kilometrin tunnissa. Pari pienempää
kaivoskaupunkia sivuutettuamme aukenee eteemme asumaton aavikko.
Pieniä ryhmiä eukalyptus- ja akaasiapuita siellä täällä, onpa joukossa
joitakin santaalipuitakin, joita kuljetetaan niiden hienon tuoksun
vuoksi vientitavarana Kiinaan. Kevätsateiden jälkeen koko seutu on
lyhyen aikaa väririkkaiden kukkien peittämä, joista mainittavin on
pieni päivänkakkaraa muistuttava _Everlasting_ (iätikestävä), jonka ei
pitäisi koskaan kuihtua.

Vähitellen puut pienenevät, kunnes olemme lopulta aivan puuttomalla
hiekkatasangolla, missä kasvaa vain puolen metrin korkuista pensaikkoa.
Seutua kutsutaan Nullarbortasangoksi (_nullarbor = nullaarbor_, ei
yhtään puuta). Rata kulkee täällä yli 450 kilometriä viivasuoraan.
Aurinko paahtaa kuumasti, lämpömittari näyttää joskus jopa 50
astetta Celsiusta. Mutta yöllä tulee äkkiä kylmä, talvella eivät
pakkasetkaan ole harvinaisia. Väliin sattuu lujia hiekkamyrskyjä:
kauas taivaanrannalle ilmestyy ruskehtavia pilviä, hyvin sadepilvien
näköisiä, ja kohta peittää lentävä, kaikkialle tunkeutuva pöly koko
avaruuden. Joskus sattuu oikea pyörremyrskykin, jolloin saattaa nähdä
monen metrin korkuisten hiekkapilvien kohoavan ilmaan ja kiitävän yli
aavikon. Vähäisen vesimäärän, minkä täällä vuosittain sataa, imee
hiekkakerroksen alla oleva kalkkikivipohja nopeasti sisäänsä. Päättäen
lukuisista löydetyistä merieläinten kivettymistä on seutu ollut joskus
merenpohjana. Monia maanalaisia onkalolta on myöskin paljastettu —
väitetäänpä joidenkin niistä olevan yhteydessä meren kanssa, päättäen
niiden ilmarei’istä huokuvasta merikasvien hajusta.

Tällä taipaleella ei ole yhtään kaupunkia. Juna pysähtyy pitkien
tovien jälkeen parin, kolmen puuhökkelin kohdalle — siinä erämaan
asutus. Mutta täällä näkee matkustaja ensimmäisen ja kenties
viimeisenkin kerran maan alkuasukkaita: keskikasvuisia, hiilenmustia,
kiharatukkaisia, eurooppalaisten vanhoihin vaatteihin pukeutuneita
murjaaneja, joista muutamilla on partakin.

Rata kulkee nyt kapean hiekkavuorivyöhykkeen poikki. Samaiset
hiekkavuoret olivat aikoinaan kiusallisena vastuksena
ratainsinööreille. Nyt niiden rinteillä kasvaa eukalyptuksia ja soreita
kasuarinoja. [Mäntyä muistuttava Australian puu, jossa on neulamaiset
lehdet ja riippuvat, hevosenhäntää muistuttavat oksat. Tummanpunaisen
värinsä vuoksi sitä käytetään paljon huonekalujen valmistukseen.]

Maasto viettää huomattavasti alaspäin, ja pian olemme taas tasangolla,
joka ei kuitenkaan täällä enää ole pelkkää puutonta hiekkaa. Tasangon
peittää nimittäin silmänkantamattomiin tummanvihreä, paikoitellen
neljän metrin korkuiseksi kohoava mulga-pensasto [Australian akaasia].
Sivuutamme pienen, epäsiistin ja kuivannäköisen kaivoskaupungin ja
tulemme niinsanotulle järvialueelle.

Kartalle on näille kohdin merkitty monia suuria järviä, mutta
todellisuudessa ne eivät ole mitään tavallisia järviä, vaan on niiden
sisältö puhdasta suolaa. Suurin osa näiden järvien pinnasta on kuin
hiukan likaisen lumen peittämä, tummempia kohtia on siellä täällä,
missä suola ei ole vielä kuivunut, näkyypä paikoitellen vettäkin
aaltoilevan. Aika ajoin järvien suola »jäätyy» tykkänään, muuttuen
silloin väriltään punertavan harmaaksi. Lähiseutujen asukkaat keräävät
silloin suolaa myytäväksi.

Maisema on muuttunut. Maasto on punertava ja kasvaa tammia ja
eukalyptuksia. Karja- ja lammaslaumoja käy laitumella. Erämaasta
ei ole enää merkkiäkään. Port Augustassa, Spencer-lahden kärjessä,
jätämme liittovaltion rautatien ja astumme Etelä-Australian valtion
rautatien kapeaan vaunuun. Juna halkoo useiden tuntien ajan
laajoja, punahiekkaisten teiden lohkomia vehnävainioita. Kyliä ja
pikkukaupunkeja vilisee kuin saaria aaltoilevassa vehnämeressä.
Muutamia jokia katkaistaan — jos sattuu olemaan kesä, ovat ne vain
kuivia uomia. Matalahkoja vuoria ilmestyy näköpiiriin, mutta juna ei
lähesty niitä. Lopulta tullaan tyypilliseen esikaupunkiin ja kohta sen
jälkeen Adelaiden asemalle.

Olemme jälleen vaihtaneet junaa — monennenko kerran? — ja ajamme nyt
avaroissa, koko mukavissa ja tasaisesti kulkevissa vaunuissa 1.60
metriä leveällä radalla, jota jatkuu Melbourneen saakka ja siitä
edelleen Uuden Etelä-Walesin rajalle.

Jätämme Adelaiden ja alamme kohta kiivetä monien tunnelien kautta
jyrkkään ja metsäiseen vuoristoon, josta aukenee kaunis näköala yli
kaupungin, läheisen maaseudun ja meren. Rata kiemurtelee viinitarhojen
ja oliivilehtojen lomitse. Siellä täällä vilahtaa ohitse idyllinen
yksikerroksinen tiilirakennus värisointuisine puutarhoineen. Ylänkö
näköaloineen on kuvankaunis, vahinko, että juna kulkee sen poikki niin
pian, ja rata alkaa viettää loivasti. Laskeutumista jatkuu Murray
Bridge-nimiseen kaupunkiin saakka. Kaupungin ohitse virtaa 200 metriä
leveä Murray-joki, Australian Volga, likaisen keltaisine vesineen ja
jyrkkine ruohoisine äyräineen.

Vuoret ovat jälleen takanamme. Juna kulkee monta tuntia
kalkkikivitasankoa, vaalea kalkkikivipohja on paikoitellen
näkyvissäkin, mutta toisin paikoin kasvaa _mallee_-nimisiä
kääpiöeukalyptuksia. Mallee-vyöhyke ulottuu yli naapurivaltion,
Viktorian, rajojen. Sitä pidettiin kauan aikaa arvottomana erämaana,
mutta nyt on suuri osa siitä raivattu vehnävainioiksi ja yhdistetty
rautatieverkolla liikekeskuksiin. Nummen raivaaminen tapahtuu siten,
että pensaat survotaan ensin suurella metallisella kolmiolla, joka on
tavallisimmin ratakiskoa; sitten kaivetaan ylös pahkuraiset juuret,
joista saadaan hyvää polttopuuta; ja lopulta perusteellinen syväkyntö
tekee erämaasta hedelmällisen viljakentän.

Tasanko muuttuu vähitellen aaltoilevaksi maisemaksi sinisine
vuoritaustoineen, lampaita juoksentelee rata-aidan vieressä, lehmät
tuijottavat raukean velttoina ohipuskuavaa junaa, asemalaiturilla
seisoo odottamassa suuria metallisia maitohinkkejä, joita junamiehet
suurella jyrinällä kuljettavat tavaravaunuun. Siellä täällä
ilmaantuu näköpiiriin parrupyramiideja, kaivosalueen tunnusmerkkejä.
Sivuutamme läheltä pari, kolme autiota kaivoskenttää sammaltuneine
kaivosaukkoineen ja soraläjineen. Ne ovat muistoja alkeellisen
kullankaivuun ajoilta ennen suurten yhtiöiden ja nykyaikaisten
kaivoskoneiden tuloa. Tämän seudun paikannimillä on yhä vieläkin kullan
lumo ja helähtävä kaiku — Stawell, Ararat (tietysti samannimisen
vuoren juurella!), Ballarat, Daylesford, Bendigo, Maryborough ja monia
kuolleita kaupunkeja, joista keltainen metalli on loppunut vähiin.
Monista miljoonista kultakiloista, joita Australiassa on nostettu
maan uumenista, ainakin puolet on peräisin näistä rauhallisista
kaupungeista, joiden väestön pääelinkeino nyttemmin on maanviljelys.
Ballarat esimerkiksi on tunnettu bulevardeistaan, ylellisistä
puistoistaan ja veistokuvakokoelmistaan. Historiallisesti se on
kuuluisa kullankaivajien kapinasta. Kapinoitsijat näet julistivat
mahtipontisesti »Viktorian tasavallan» perustetuksi; järjestystä
palauttamaan kutsuttu sotaväenosasto tosin lopetti uuden tasavallan
kahdessakymmenessä minuutissa. Leveällä esplanaadi-pääkadulla sijaitsee
nykyjään yhden kapinanjohtajan muistopatsas. Kapinoitsijasta tuli näet
myöhemmin lainkuuliainen kansalainen ja parlamentin puheenjohtaja.

Parin tunnin kuluttua rata tekee laajan puoliympyrän ja laskeutuu 300
metriä korkealta ylätasangolta alas merenrantatasangolle. Vehreitä
peltoja lampaineen, näkyypä yhdessä kohdin lauma kauriitakin pyöreistä
kivistä rakennetussa aitauksessa. Savupilviä leijailee etäisyydessä.
Taloja ja pari kupoolia häämöittää näköpiirissä, ja kohta pysähtyy
junamme Spencer-kadun asemalle Melbournessa.

Melbournesta jatkamme matkaa samalta asemalta, samanlaisissa mukavissa
vaunuissa ja Australian nopeimmassa junassa. Lähin päämäärämme on nyt
Sydney, jonka 940 kilometriä pitkän taipalen ajamme 18 tunnissa. Rata
suuntautuu kohta pohjoiseen ja koilliseen, halkoen vuoroin kukkuloita,
vuoroin laidunkenttiä ja jokia, joiden viimemainittujen rannat ovat
keväisin ja kesäisin niin paksulti keltaisten akaasiapensaiden,
_wattle_, peitossa, ettei juuri muuta väriä näykään. Yhä vielä pari
hylättyä kaivoskenttää, jälleen näköpiirissä oikealla korkeita vuoria
— talvisin niillä sataa lunta — ja taas yhdymme Murray-jokeen, joka
täälläkin, Alburyn kaupungin kohdalla kaukana laskupaikaltaan, on aika
leveä. Talvisin tulvien aikana Murray-joella on useita sivuhaaroja.
Vaihdamme jälleen junaa ja astumme nyt Uuden Etelä-Walesin valtion
rautatien (leveys 1.44 m) vaatimattomampiin vaunuihin ja jatkamme
matkaa pimeään yöhön. Yöstä huolimatta emme kuitenkaan menetä
mitään näkemisen arvoista: sama yksitoikkoinen maisema laitumineen,
vehnävainioineen, viinitarhoineen ja puutaloisine pikkukaupunkeineen.

Varhain aamulla sivuutamme Yassin, josta 60 kilometrin matkan päässä
sijaitsee Australian liittovaltion uusi pääkaupunki, Canberra.
Vähän myöhemmin juna kulkee _Razorback_ (partaveitsenselkä)-nimisen
vuorenharjanteen yli ja alkaa laskeutua vihreärinteistä,
eukalyptuksia kasvavaa vuoristoa, jota se viimeisten tuntien aikana
on huomaamattomasti noussut, ja pysähtyy viileässä aamutuimassa
Coulburnin taajaväkiseen kaupunkiin. Juomme taas tunnettua huonoa
kahvia ja jatkamme matkaa kukkulaisessa maastossa, kunnes parin tunnin
kuluttua saavumme Moss Vale-nimiseen turistipaikkaan. Siellä meitä
odottaa aamiainen, hyvin tervetullut tässä ruokahalua kiihoittavassa
vuoristoilmassa. Seuraava mainittavin paikka nyt on Camdenin tasanko
— Australian ensimmäinen laidunmaa. Kohta sen jälkeen sivuutamme
Australian vanhimmat kaupungit (ikää niillä on kokonaista sata vuotta)
ja saavumme Sydneyn esikaupunkeihin, joiden tiheään rakennettuja
asunto- ja tehdaskortteleita jatkuukin keskeytymättömänä rykelmärivinä,
kunnes junamme pysähtyy Sydneyn vilkasliikkeiselle ja ainoalle asemalle.

Sitten edelleen Brisbaneen! Kaksikymmentäkahdeksan tuntia kaarrellen
ja kiemurrellen rata nousee aina 1 400 metriä korkeiden vuorten yli
pysytellen kuitenkin kaiken aikaa lähellä rannikkoa.

Taas samoja esikaupunkirykelmiä, täällä ne kuitenkin ovat
silminnähtävästi vanhempia kuin Melbournessa — mutta niinpä Sydney
onkin 50 vuotta historiallisempi. Esikaupungeista selviydyttyämme
huristamme taas pohjoiseen yli Hawkesburyjoen jyrkkien rantojen.
Hawkesburyn seutu on tunnettu pitkästä rautasillastaan ja huomattavan
korkeakasvuisista asukkaistaan. Luonto on kaunis kuin Sydneyn
satamassa, ympäröivien vuorijonojen vuoksi jopa suurenmoisempikin.
Sitten seuraa hedelmällisempää ja rikkaampaa seutua. Rikkaus ei ole
tällä kertaa kuitenkaan kultaa, vaan hiiltä. Vihreä ja musta ovat tämän
seudun päävärit: vehreitä ruohikkoja ja mustia hiilikasoja, minne
vain katse kiintyykään. Sitten seuraa sarja kaivosmiesten kaupunkeja
tiheine rautatieverkkoineen ja kilometrinpituisine hiilijunineen. 160
kilometrin etäisyydessä Sydneystä sijaitsee hiilialueen keskus ja
samalla koko Australian suurin hiilisatama, Newcastle, jonka 70 000
asukkaan ainoana vallitsevana ajatuksena on — hiili.

Täällä rata jättää merenrannan ja lähtee kiemurtelemaan kohti
Brisbanea. Parhaillaan rakennetaan uutta rataa, joka tulee kulkemaan
pitkin rannikkoa ja lyhentää matkaa viidellä tunnilla ja yhdellä
junanmuutolla. Meidän tiemme kulkee kuitenkin Hunter-joen laaksoa,
halki kauniiden maissivainioiden ja mailasruohoa kasvavien kenttien.
Viljavainioita ja laidunmaita vuorotellen tunti tunnin perään, kunnes
rata alkaa hiljalleen kohota Armidaleen, matkan korkeimpaan kohtaan,
missä talvisin on kylmää kuin Suomessa. Täältä itään on tavattoman
jyrkänteistä vuoristoseutua maalauksellisine vesiputouksineen ja
kanjooneineen. Radan pysytellessä yhä ylätasangolla saavumme 17 tunnin
kuluttua lähdöstämme Sydneystä Uuden Etelä-Walesin rajalle ja muutamme
Queenslandin valtion rautatien pieniin vaunuihin. Radan leveys on vain
1.07 metriä. Koko päivän ajamme yhä jatkuvaa vuoristoa, sivuutamme
joitakin kaupunkeja ja kukkivan viljelyskeskuksen, Toowoomban. Täällä
rata laskeutuu vuorensoliin ja syviin, eukalyptusmetsikköä kasvaviin
laaksoihin. Pysähdymme hetkeksi Ipswichin hiilikeskukseen, junamme
vierii Brisbane-joen pitkän sillan yli, parin kauniin kukkulaisen
esikaupungin halki, kunnes lopulta olemme Brisbanen kaupungissa.
Meluisan tunnelin kautta tulemme keskusasemalle. Perthistä lähdettyämme
olemme nyt taivaltaneet yhteensä 5 560 kilometriä ja käyneet kaikissa
mannermaan pääkaupungeissa.

Ellei junamatkustus jo ala tympäistä, voimme vielä jatkaa 1 600
kilometriä pohjoiseen rannikkoa myöten sokeriruokovyöhykkeiden halki,
Kaprikornus-linjan yli, kultakenttien ja laajojen laidunmaiden
poikki yhä monipuolisemmaksi käyvässä kasvillisuudessa aina Cairnsin
turisti- ja kaivoskaupunkiin saakka, josta on enää vain lyhyt matka
kuuluisille Barron-putouksille. Mutta kenties laivamatka Great Barrier
Reef (iso salpausriutta) -nimisen saari- ja riuttarivin suojaamassa
rannikkomeressä olisi houkuttelevampi. Mainittu riuttarivi ulottuu
tropiikin rajalta 2 500 kilometriä pitkänä ketjuna aina mantereen
äärimmäiseen pohjoiskärkeen. Entä junamatka länteen? Kolme eri
rataa kulkee Queenslandin mineraaleista rikkaan eteläosan halki 600
kilometriä sisämaahan, kautta loputtomien tasankojen, joiden melkein
ainoina asukkaina ovat miljoonat lampaat. Siellä oppii muukalainen
tuntemaan Australian... teollisuuden, yksitoikkoisen työn, karaistujen
ja käytännöllisten miesten maan... maan, missä tilat ovat laajoja
kuin herttuakunnat ja tilanomistajat vieraanvaraisempia kuin missään
muualla... mutta myöskin maan, joka ei sovi turisteille!




LUONNE JA TAVAT.


Australialaisella tarkoitetaan nykyjään tuon maan valkoihoista
asukasta, ei siis neekeriä. Euroopan sanomalehdissä saattaa tosin
joskus esiintyä uutisia Australian alkuasukasliiton parlamentille
tekemistä ehdotuksista, mutta ne on luettava pitkän matkan ja
tietämättömyyden syyksi, sillä Australian harvat mustaihoiset elävät
vieläkin luonnontilassa.

Australialainen, siis eurooppalaisperäinen, on luonteeltaan
vieraanvarainen, hyväsydäminen ja demokraattisen kohtelias.
Ensinmainittu ominaisuus ilmenee kenties koruttomimmassa muodossaan
harvaan asutulla maaseudulla, missä farmilta tai karja-asemalta
toiselle on päiväkausien matkat. Vierashuone annetaan heti tulijan
käytettäväksi, ateriat ovat samoin vapaat eikä niistä hyvien
tapojen mukaan sovi kiittää, sanotaan vain yksinkertaisesti, jos
tahdotaan olla kohteliaita, että ruoka oli maukasta. Eurooppalaisista
laivoista karanneet merimiehet ja muut siirtolaiset, jotka työnhaussa
kuljeskelevat harvaanasutuilla seuduilla, tietävät kertoa, kuinka
ohiajavat maalaiset melkein poikkeuksetta pysäyttävät fordinsa tai
kärrynsä ja tarjoavat väsyneille matkamiehille vapaakyydin.

Australian väestöstä on kokonaista kolme prosenttia sotainvaliideja,
joten ei ole yhtään ihme, vaikka sikäläisten suurkaupunkien kaduilla
näkeekin almunpyytäjiä soittovehkeineen tai kantaen taulua, jossa
asianomaisen vioittuma on julkipantu. Harvoin sivuuttaa hyväsydäminen,
varakkaampi australialainen kovaosaisen maanmiehensä almua antamatta.
Terveitä ammattikerjäläisiä — joita varsinkin Etelä-Euroopan
kaupungeissa vilisee niin viljalti — ei Australiassa juuri ole.

Kaupunkien suuret hospitaalit toimivat suureksi osaksi vapaaehtoisten
lahjoitusten ja aika ajoin järjestettävillä keräyspäivillä saatavien
rahojen varassa. Tällaisina keräyspäivinä myyvät lapset ja nuoret
neitoset kaduilla erikoisesti tarkoitusta varten valmistettuja
merkkejä, joista kertyvä voitto luovutetaan milloin minkin hospitaalin
hyväksi. Arpajaisia pannaan myöskin toimeen hospitaalien avustamiseksi.

Australialaista voidaan tuskin sanoa kohteliaaksi, jos mittapuuksi
otetaan esimerkiksi latinaisten kansojen liiallisuutta hipova
kohteliaisuus. Brittiläisyydestään huolimatta he kaikki ovat
siirtolaisia, niiden varhaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, joiden
tavat olivat enemmän tai vähemmän hiomattomia ja jotka tunnustivat
vain väkevämmän ja ensin tulleen oikeuden. Nyt vuosikymmenien kuluttua
ovat tavat ja käsitteet luonnollisesti muuttuneet, mutta ei vieläkään
voida puhua mistään erikoisesta kansallisesta sivistyksestä eikä
kansallistavoista.

Australiassa, kuten siirtomaissa yleensä viime sataluvulla,
piti jokaisen alkaa olemisensa alusta kutakuinkin yhtäläisillä
mahdollisuuksilla. Tästä johtuvasta yhdenvertaisuudentunteesta
seurasikin, että Australiasta tuli ilman suurta poliittista kiihoitusta
maailman kansanvaltaisin maa. Myöhäisempinä vuosina tulleilla
siirtolaisilla sen sijaan ei ollut enää yhtä suuria menestymisen
mahdollisuuksia: heidän toimintavapauttaan oli rajoittamassa ensin
tulleiden uranaukojien etuoikeudet. Viimeksimainituista kehittyikin
sitten vähitellen sekä rahan että maaomaisuuden aatelisto. Siitä
lähtien on myöskin ehdoton kansanvaltaisuus ollut vain määrätyn
poliittisen puolueen uskontona.

Noiden varhaisten vuosien peruna ovat kansan luonteeseen juurtuneet
monet tavat ja tottumukset. Niinpä esimerkiksi miehet eivät koskaan
tervehdi toisiaan hattua kohottamalla. Sellainen kunnia suodaan vain
naiselle, jota siellä, kuten kaikissa siirtomaissa, kunnioitetaan
ylenpalttisesti. Miehet tervehtivät toisiaan päännyökkäyksellä
lausuen kumpikin yht'aikaa: »_How do you do?_» (Kuinka voit?), johon
kysymykseen harvoin kumpikaan vastaa. Hyvin tavallinen tervehdyssana
on myöskin puhelinhuuto »_Ha-lou!_». Sama »How do you do?» lausutaan
molemminpuolisesti myöskin esiteltäessä. Hyvästelyseremoniat ovat
vielä yksinkertaisemmat: huudetaan jokin lapsellinen sana, niinkuin
»Ta-ta!» tai »Cheere-o!». Hyvin luvallista on myöskin häipyä seurasta
virkkamatta mitään kenellekään. Iltatervehdyksenä lausutaan, paitsi
yllämainittuja, aina sama »Good night!» (Hyvää yötä) riippumatta siitä,
tavataanko tuttava ensimmäistä kertaa sinä päivänä vai hyvästelläänkö
häntä, tullaanko taloon vai lähdetäänkö sieltä.

Yhtä yksinkertaiset eivät ole kuitenkaan tervehdysseremoniat Australian
naisten kesken. Naiset, jotka ovat vähänkin tuttuja keskenään,
suutelevat toisiaan niin tavatessaan kuin hyvästellessäänkin. Samoin
tekevät perheenjäsenet keskenään. Viimeksimainittujen kesken tämä
hellyydenosoitus tuskin onkaan liikaa maassa, missä perhesiteet
monestakin syystä ovat höllemmät kuin esimerkiksi pohjoismaissa.
Varhainen sukukypsyys ja siitä johtuva aikainen riippumattomuudentunne
lapsissa ja lauhkea ilmasto, joka sallii melkein keskeytymättömän
ulkoilmassa oleskelun, näyttävät olevan tärkeimpiä tekijöitä kodin
vaikutuksen väheksymisessä. Punttuuhan heiltä sellainenkin nautinto
kuin räiskyvän takkatulen ääressä istuminen — lukuunottamatta
mantereen eteläisimpiä osia — jonka muisteleminen pohjoismaalaisessa
talvi-iltoina herättää niin kiihkeän kaipuun kodin piiriin.

Australialaista naista ei juuri voida sanoa kauniiksi. Australialainen
mies on todella lähempänä Adonista kuin australiatar Venusta. Edellinen
on keskimittainen, vartaloltaan sopusuhtainen ja ulkonäöltään
terve ja voimakas, kun taas jälkimmäisellä, joka muuten on yleensä
lyhytkasvuinen, on epäsuhtainen vartalo, muodottoman paksut nilkat ja
sääret sekä kasvot veltot ja paksulti puuteroidut.

Mutta naisen ulkomuoto on kaikesta päättäen makuasia, sillä
australialainen ihailee ja varsinkin kunnioittaa »kauniimpaa
sukupuoltaan» enemmän kuin monien muiden kansallisuuksien ritarit.
Näyttää siltä kuin tämäkin tapa olisi peräisin varhaisilta maahanmuuton
ajoilta, jolloin naisia oli maassa huomattavasti vähemmän kuin
miehiä. Senaikaiset karkeakäytöksiset seikkailijat ja uudisasukkaat
kunnioittivat naista kuin puolijumalaa ja muuttuivat naisen
läsnäollessa kuin toisiksi olennoiksi. Sama naisenpalvonta on siellä
vallalla vielä nytkin — vaikka naisten lukumäärä onkin kasvanut melkein
yhtä suureksi kuin miesten — tosin hieman hiotummassa muodossa.
Nykypäivienkin australialainen, joka miehisten ystäviensä kesken
yleensä käyttää hyvin vahvasti voimasanoilla höystettyä kielisotkua,
muuttuu mitä säädyllisin, ritariksi naisen ilmaantuessa seuraan.
Heidän lakipykälänsä ja tuomioistuimensakin säätävät paljon ankaramman
rangaistut sen naisen kunnian loukkaamisesta kuin eurooppalaiset
lait, Englantia tietysti lukuunottamatta. Toinen tekijöistä muistaa
erään itsessään vähäpätöisen tapauksen, joka selvästi osoittaa
australialaisten turhantarkkuuden tällaisissa asioissa:

Rouvashenkilö tuli eräänä päivänä toimistoomme. Toverini otti hänet
vastaan etuhuoneessa, mutta kiiruhti kohta luokseni toiseen huoneeseen
virkkaen:

»Lainaapa minulle lyijykynääsi, ole hyvä!»

»Mutta onhan sinulla oma kynäsi korvan takana», vastasin.

»Mutta enhän minä voi tarjota tuommoista pätkää naiselle!»

       *       *       *       *       *

Australialaisen naisen luonteessa on monia hyviä ominaisuuksia,
joukossa sellaisiakin, joista hänen eurooppalainen sisarensa ei
enää piittaa. Korkeankin opillisen sivistyksen saanut ja hyvinkin
hemmoiteltu australialainen nainen tietää aina, että hänen
velvollisuutensa on huolehtia kodin taloudesta. Palvelijattaria ei
pidetä läheskään niin paljon kuin eurooppalaisissa perheissä johtuen
osaksi siitä tosiasiasta, että niitä on vaikea saada, mutta vaikuttaa
palvelijattarien vähyyteen myöskin se seikka, että perheenemännät itse
eivät häpeä tehdä työtä. Ateriain ja vierailujen aikana australialaisen
perheenemännän hyvät puolet tulevatkin parhaiten esiin: silloin hän
on pelkkää huomaavaisuutta ja avuliaisuutta. Mutta valitettavasti
hän myöskin tuntee yhteiskunnallisen tärkeytensä ja antaa tämän
tuntemuksensa ilmetä kovin usein. Kaduilla ja raitiovaunuissa
esimerkiksi hän ei ole ensinkään kohtelias, vaan vaatii miehiltä
liian suurta huomaavaisuutta. Brittiläisen tavan mukaan mies ei saa
tervehtiä naista, ennenkuin tämä on päännyökkäyksellä osoittanut
tuntevansa miehen, vasta silloin on miehellä oikeus kohottaa hattuansa.
Korkeammissa seurapiireissä eivät naiset yleensä tarjoa kättään
puristettavaksi esitettäessä tai tervehdittäessä, vaan taivuttavat
tuskin huomattavasti vartaloaan vastaukseksi miehen kumarrukseen.

Missä tahansa Australiassa vierasmaalainen näkeekin lapsia, aina saa
hän niistä mieluisan vaikutelman. Sikäläiset lapset ovat yleensä
terveitä, hyvinpuettuja ja, sanoisimmeko, esiintymistaitoisia.
Pahankurisinkaan katupoika ei unohda tilanteen vaatiessa lausua
kohteliaasti: »Anteeksi!» tai »Kiitos!» Toinen vielä silmiinpistävämpi
piirre australialaisissa lapsissa hämmästyttää vierasmaalaista: lapset
vaikuttavat varhaiskypsiltä. On myönnettävä, että ilmasto näyttelee
tärkeätä osaa tässä, mutta kasvatuksellakin — josta enemmän edempänä —
täytyy olla vaikutuksensa ilmiössä.

       *       *       *       *       *

Australialainen on puhtaiden tapojen ja epäsiistien tottumuksien
merkillinen sekoitus. Vaikka hän kylpee kerran päivässä, vaihtaa usein
alusvaatteita ja ajaa partansa joka aamu, näyttää hän kuitenkin olevan
täysin välinpitämätön jokapäiväisen leipänsä hygieenisyyden suhteen.

Mennessään ensimmäisen kerran ostoksille australialaiseen leipäkauppaan
saa vierasmaalainen kokea pieniä, epämiellyttäviä yllätyksiä. Ei niin,
etteivätkö leipomotuotteet olisi hyviä — valmistetaanhan ne puhtaasta
vehnästä. Näyteikkunassa ne ovat yhtä houkuttelevia kuin missä muussa
maassa tahansa. Mutta tapa, jolla niitä myytäessä käsitellään, on
omiansa karkoittamaan vasta heränneen ruokahalun. Ovikellon kilahdettua
kiiruhtaa myyjätär kauppaan asusta päättäen suoraan keittiöaskareista
— lausuu kysyvästi: »Yes?» ja saatuaan kuulla ostajan haluavan tusinan
leivoksia ottaa sormillaan näyteikkunakaapista lähimpänä olevan
leivoksen, näyttää sitä ostajalle kysyen:

»Pidättekö tästä lajista?»

Ostaja kiiruhtaa selittämään, että hän haluaa muutamia kermaleivoksia
ja muutamia kookosleivoksia, loput saa olla mitä hyvänsä. Kaksitoista
kertaa sormet tarttuvat pehmeän tahmaisiin leivoksiin, ja ostaja saa
leivospussinsa ja kaupantekiäisiksi kauniisti soinnahtavan:

»_Thank you!_»

Ellei ostaja tähän mennessä jo ole kadottanut ruoka- tai ostohaluaan,
vaan tahtoo vielä ostaa ravitsevannäköistä painon mukaan myytävää
rusinakaakkua, saa hän luvan karkoittaa mielestään kaikki tarpeettomat
ennakkoluulot, sillä ennenkuin hän ehtii päättää, montako naulaa sitä
pitäisi ostaa, on myyjä tarttunut suureen kaakkuun molemmin käsin
näytellen sitä kaikilta puolilta ja puhuen vakuuttavasti:

»Oikein ravitsevaa ja tuoretta, you know!»

       *       *       *       *       *

Lähtiessään jonakin aamuna kuuden ja seitsemän välillä
esikaupunkiasunnostaan saa aamuvirkku vierasmaalainen nähdä toisen
australialaisia tapoja kuvaavan tyypillisen näytelmän maidonmyyjän.
Todellakin huvittava tyyppi — samoin kuin talosta taloon kulkeva
pullojenkerääjäkin! — kunhan ei vain olisi tavoiltaan niin kovin
likainen. Australialaisena maidonmyyjällä on tavallisesti pieni,
mutta virkku hevonen ja keveät kaksipyöräiset kärryt, joille hän
lastaa kolme, neljä suurta hinkkiä. Ajaessaan nopeasti aamurauhaisilla
kadoilla huutaa hän joka talon kohdalla joikuvalla äänellä pari,
kolme sanaa, joita ei kukaan ymmärrä, mutta jotka kaikki tuntevat
maidonmyyjän aamutervehdykseksi. Vielä aamupuvussa olevat emännät
raottavat oviaan sen verran, että saavat laskettua pienen hinkkinsä
tai tuoppinsa porraskivelle, ja kun maitomies sitten hyppää alas
kärryiltään kädessään muutaman litran vetoinen hinkki ja tuopinmitta,
emännät mainitsevat haluamansa määrän ja saatuaan maksavat sen.
Hevonen, joka jo hyvin tuntee piirinsä, on sillä välin hölkännyt
seuraavan tilaajan ovelle, joten miehen täytyy juosta perässä. Niin
sanottujen »apartment-talojen», joissa asuu useampia perheitä, portilla
saattaa nähdä tusinan verran jo illalla sinne pantuja ruukkuja ja
tuoppeja, joihin nuori ja hyvämuistinen maitomies nyt yksikseen mittaa,
mihin neljänneslitran, mihin puoli litraa. Australialaiset eivät näet
juo maitoa, vaikka karjanhoito onkin yksi heidän pääelinkeinojaan, vaan
tehdään suurin osa maitoa voiksi. Nämä aamutilaukset ovat vain teen
valkaisuksi ja lapsia varten.

Vastenmielinen puoli tässä aamuisessa näytelmässä on se huolimattomuus,
jolla maidonmyyjä suorittaa askareensa. Takitta ja hatutta mies juoksee
pitkin katua kanneton maitohinkki kädessä ja palava savuke suussa.
Tuoksuen vahvasti hevoselta — usein vielä lisäksi hevosenjätteitä
kengissä ja juoksun vuoksi hikoillen, hän mittailee reippain ottein
maitoa eikä paljoja piittaa, vaikka paksusta capstanista vähän varisee
tuhkaakin maidon sekaan. Ja ostajatkin näyttävät tyytyväisiltä —
brittiläisinä kai arvelevat, että kun niin on ollut, niin niin pitää
olla!

       *       *       *       *       *

Ruokatavarakaupat ovat Australiassa samalla sekatavaramyymälöitä
mitä laajimmassa merkityksessä. Australialaisesta sekatavarakaupasta
voidaan todellakin ostaa melkein kaikkea, mitä taloudessa tarvitaan,
vaahtoviinistä lamppuöljyyn ja punaisesta etikasta inkivääriin saakka —
ja kaikkea tätä yhdestä ja samasta huoneesta. Brittiläiset itse sanovat
tällaista perinnäistapaista myymälää _grocery_ksi, ja ovat ne enemmän
tai vähemmän samannäköisiä kaikkialla laajassa brittein valtakunnassa.
Siellä täällä on sentään olemassa jokin erikoismyymäläkin, kuten liha-,
leipä-, hedelmä- ja vihanneskauppoja, joista viimeksimainituista
nykyaikaisimmat jo ripustavat seinilleen julisteita, joissa uuteen
ravintoainelakiin viitaten yleisöä kielletään koskettelemasta
ravintoaineita, joita ei osteta.

       *       *       *       *       *

Australialaiset ovat suuria lihansyöjiä; siinä taidossa heille tuskin
vetävät vertoja muut kuin uusseelantilaiset. Monet heistä syövät lihaa
kolmekin kertaa päivässä. Päivän ensimmäinen ateria, joka syödään heti
noustua, on paistettua liikkiötä ja kaksi paistettua munaa. Se on
brittiläisten kansallisruoka, jota heidän pitää saada säännöllisesti
niin päiväntasaajan helteessä kuin napaseutujen pakkasessa. Sitten
seuraa lounas, jota australialaiset myöskin kutsuvat päivälliseksi
ja johon pitää välttämättä sisältyä lihaa (ellei satu olemaan
perjantai, katolinuskoisten paastopäivä). Sen jälkeen seuraa välipala,
iltapäivätee sandwich-voileipineen tai leivoksineen. Kello kuudelta
syödään päivän tärkein ateria, jota eurooppalaiset sanovat joko
päivälliseksi tai illalliseksi, mutta jota australialaiset jostakin
käsittämättömästä syystä kutsuvat »teeksi» (vaikka väkevä tee on
pöytäjuomana päivän muillakin aterioilla). Monet heistä syövät vielä
teatterista tultuaan illallisen, supper, kalaa, ostereita tai jotakin
muuta kevyttä. Samaa vahvaa ravintojärjestystä he noudattavat kautta
vuoden. Joulunakin, joka Australiassa on vuoden kuumimpia päiviä,
täytyy heidän saada perinnäiset »_roast beef_insä» ja »_pudding_insa».

       *       *       *       *       *

Katuelämä australialaisessa kaupungissa ei eroa suurestikaan
eurooppalaisten suurkaupunkien elämästä, paitsi lounastunnilla,
kahdentoista ja yhden välillä. Ruokailuloma tehtaissa, myymälöissä
ja tavarataloissa on yleensä lyhyt, tavallisesti puoli tuntia tai
kolme neljännestä, harvoin täysitunti; ruokailulomat ovat näin lyhyet
sen vuoksi, että työväki saisi vapaan lauantain tai että toimipaikat
voitaisiin pitää suljettuina ainakin puoleltapäivin pyhän aattona.

Tämän keskipäivänhetken aikana on australialaisen suurkaupungin
kaduilla nähtävänä mitä hullunkurisimpia näytelmiä. Heti kun kello on
lyönyt kaksitoista, ryntäävät niin nuoret kuin aikuisetkin tehtaista
ja työpajoista lähimmälle katukäytävälle ja alkavat aukoa eväitään,
jotka ovat käärityt joko lautasliinaan tai vanhaan sanomalehteen
riippuen hygieenisestä tasosta asianomaisen kodissa. Joku asiapojista
tai nuorimmista oppipojista on etukäteen saanut tehtäväkseen keittää
öljykanisterista tekaistussa keittoastiassa teetä koko henkilökuntaa
varten, ja tästä yhteisestä varastosta kukin nyt ammentaa kuppiinsa
tai tuoppiinsa maidolla vaalennettua väkevää teetä australialaisten
kansallisjuomaa.

Voileivät on pian syöty, ja niukasta ajasta on vielä jäljellä
neljännestuntinen, joka olisi käytettävä mahdollisimman hyödyllisesti.
Pojat ottavat esille jalkapallon — tiiviiksi sullottu paperi- tai
räsytukko kelpaa näin tilapäistarkoitukseen — ja tuotapikaa on
käynnissä kiivas peli, jossa ei paljon välitetä ikkunoista eikä
ohikiitävistä ajoneuvoista. Tietysti ei näitä näytelmiä voida
esittää pääkaduilla, mutta eipä siellä ole tehtaitakaan. Muuten on
jalkapallohulluus niin australialaisten nuorukaisten veressä, etteivät
he voi olla potkaisematta mitä tahansa kohdalle sattuvaa tarpeeksi
kevyttä esinettä.

Miehet sensijaan ryhmittyvät jonkin lähellä olevan kulman taakse
ja ryhtyvät lyömään korttia, usein suurinkin panoksin tai pelaavat
australialaista »kruunaa ja klaavaa». Vanhemmat miehet taas jatkavat
aamulehtensä lukemista siitä, mihin aamuisen junamatkan päättyessä piti
keskeyttää. Tytöt ovat etsineet itselleen istuinpaikan pohjakerroksen
ikkunapienoilla tai sellaisten puutteessa katukäytävällä ja lukevat
ahmien romaanejaan. Sadepäivinä he kaikki sensijaan aterioivat
likaisissa ja pölyisissä työhuoneissa. Mitään lakipykälää tai säädöstä,
joka kieltäisi työhuoneissa aterioimisen, ei ole.

Koomillisinta osaa tässä sivukaupungin katuelämässä esittävät
kuormavaunujen ajajat. Heidän vaununsa ovat jykeviä, kantokyvyltään
useampia tonneja, ja niiden eteen saattaa olla valjastettuina
kuusikin suurikokoista hevosta. He liikkuvat tavallisesti kolmen,
neljän vaunuparin ryhmissä, ja missä tahansa he sattuvatkaan olemaan
kellon lyödessä kaksitoista, siihen he pysähtyvät leveimpien
sikäläisten katujen keskusta on varattu autojen ja muiden ajoneuvojen
seisahduttamista varten — ottavat esille teekanisterinsa ja kuivia
kalikoita ja, ellei lähistölle satu rakenteilla olevaa taloa tai
kadunkorjaajain leiriä, joilla teevalkea olisi jo palamassa, tekevät
ajurit tulen vaikka omiin vaunuihinsa. Kokoontuneina aterioimaan
samoihin vaunuihin jatkavat hekin murkinatuntiansa korttia lyöden.
Ohikulkijat ovat tottuneet näihin näytelmiin eikä poliisikaan mahda
miehille mitään, niin kauan kuin nämä eivät laskeudu kadulle pelaamaan.

       *       *       *       *       *

Huolimatta kymmenistä eri uskonnoistaan ja tuhansista kirkoistaan
australialaiset eivät piittaa paljoakaan uskonnollisista
juhlapäivistä. Joulupäivä on ainoa juhlapäivä, joka on rinnastettu
tavallisten sunnuntaipäivien arvoiseksi. Juhlapäivät sellaiset kuin
uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai ja pääsiäispäivä ovat tosin virallisia
vapaapäiviä, mutta suurin osa kansaa ei kunnioita niitä minään
juhlapäivinä: kaikki kapakat ovat avoinna ja täynnä väkeä, teatterit
ja elokuvat näyttelevät — ja kansa huvittelee. Sellaisista päivistä
kuin loppiainen, helatorstai, helluntai ja Johannes Kastajan päivä ei
tiedetä mitään. Mutta jos uskonnollisten juhlapäivien vietto lyödään
laimin, kunnioitetaan tavallisia sunnuntaipäiviä sitä hartaammin ja
niiden viettoa valvotaan mitä ankarimmin.

On vaikea kuvitella ja melkein mahdoton asutuilta seuduilta löytää
rauhallisempaa paikkaa kuin jonkin australialaisen suurkaupungin
keskusta sunnuntaisena aamupäivänä: ei elävää olentoa näkyvissä,
vain aurinko ja suuret kivitalot. Kauan kuljettuasi autioita katuja
voit nähdä kiinalaisen pesijän astelevan sunnuntaipukimissaan tai
matkailuauton kiitävän halki kaupungin aivan kuin peläten pysähtyä
jättiläisen kivimuurien väliin. Luonnon laajoissa ja koskemattomissa
temppeleissä hiljaisuus huojentaa ja rauhoittaa väsyneitä hermoja,
mutta täällä, missä jokainen kappale puhuu tekniikan kosketuksesta ja
ihmisen läsnäolosta, moinen täydellinen äänettömyys herättää ikävän ja
vastenmielisyyden tunteen. Vasta iltapäivällä ilmaantuu kaduille jonkin
verran elämää: jotkin harvat raitiotievaunut aloittavat vuoronsa,
kirkkokansaa ja museonkävijöitä alkaa näkyä. Teatterit, elokuvat ja
muut huvitilaisuudet ovat kuitenkin suljetut. Tupakkaa ei saa ostaa
mistään. Vain harvat kahvilat ja ravintolat ovat avoinna sunnuntaisin
— koroitetuin hinnoin nekin. Yhtä hiljaisia ne ovat kaikki: Sydney,
Melbourne, Brisbane, Adelaide, Perth, Hobart, puhumattakaan
maaseutukaupungeista. Kahdesta suurimmasta näyttää Melbournella olevan
ennätys tässä sunnuntaisessa puritaanisuudessa, Sydneyn osoittaessa
vilkkaampaa taipumusta nykyaikaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Kamppailu olemassaolosta ei ole Australiassa niin ankara kuin Euroopan
maissa. Palkat ovat korkeammat ja elintarpeet tuskin kalliimmat
kuin »vanhassa maailmassa». Suhteellisesti helppo elämä ei voi olla
vaikuttamatta kansan luonteeseen: pohjaltaan heikot luonteet ovat
vaarassa vaipua kevytmielisyyteen ja lujemmatkin luonteet tuntevat
kiusausta heittäytyä antaamennä-polkan pyörteisiin. Aika ei ole rahaa
Australiassa: niin miehet kuin naisetkin ovat kärkkäitä asiattomaan
lörpöttelyyn. Täsmällisyyttä ei harrasteta; australialaiset odottavat
ja odotuttavat näköjään mielellään toisiaan, sitä todistaa eräs heidän
mielilauseensakin: »_Oh, tons of time!_» (Aikaa on tonnittain.) Pieni
valaiseva esimerkki tästä lienee paikallaan:

Toisella tämän kirjan kirjoittajista oli kohtaus nuoren australiattaren
kanssa määrätyssä kadunkulmassa. Piti mennä yhdessä lounaalle. Odotin
kärsivällisesti viisitoista minuuttia ja päättelin, että neitoselle oli
tullut voittamaton este. Menin lähimpään ravintolaan ja nautin lounaani
yksin. Kun sitten runsaan puolen tunnin kuluttua palasin takaisin
samaa tietä, löysin hämmästyksekseni neitosen vuorostaan odottamassa
minua. Hän oli tullut kohtauspaikalle vain puoli tuntia liian
myöhään ja luullen minun myöhästyvän vieläkin enemmän oli ruvennut
vuorostaan odottamaan. Vastaukseksi ihmettelyyni selitti neitonen, että
australialaiset mielellään odottavat ihmistä, josta he pitävät.

Australialaisilla ei ole harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
luovan mielen kunnianhimoa eikä innostusta suurtöihin, paitsi
urheilusaavutuksiin. Nuorukaisten kunnianhimo on ensin moottoripyörä
ja sitten auto; iän karttuessa ja tulojen lisääntyessä alkavat he
haaveilla matkaa maapallon ympäri ja sen suoritettuaan kertoilevat
mielellään epäileville kuulijoilleen muiden maiden ihmeistä. Siinä
tyypillisen australialaisen elämän ohjelma! Miksi ylenmäärin
ponnistella? Miksi tavoitella maailmanmainetta, kun kaikki jo on
parasta Australiassa!




URHEILU AUSTRALIASSA.


Liioittelemisen vaaratta voidaan sanoa, että urheilu käsittää
viisikymmentä prosenttia useimpien australialaisten mentaalisesta
maailmasta. Koko ilmakehä on siellä urheilun kyllästämä; ajatellaan
ja puhutaan urheilusta; urheilu täyttää useita sivuja suurissa
päivälehdissä. Niinpä australialainen sanomalehtimyyjä ei mainostakaan
lehtiään jotakin vakavaa poliittista kriisiä tai pankkiryöstöä
toitottaen, vaan vakuuttaa kurkku käheänä innostuksesta lehtensä
sisältävän päivän tuoreimmat urheilutiedot — ja niin tapahtuu joka
arkipäivä kautta vuoden.

Taitava nyrkkeilijä on Australiassa aina kansanomaisempi ja myöskin
kunnioitetumpi kuin esimerkiksi etevä taidemaalari. Kilpahevonen,
jota muuten mainitaan asemosanalla »hän», voi myöskin olla hyvin
kansanomainen ja ihailtu.

Ei se sentään lopultakaan ole niin ihmeellistä, kun muistetaan, että
on puhe aurinkoisesta Australiasta. Ensinnäkin on urheilunhalu veressä
kaikilla brittiläisillä ja toiseksi sikäläinen luonto ja ilmasto
suoraan sanoen yllyttävät urheilemaan. Tilaisuus ulkoilmaurheiluun on
aina kautta vuoden. Jokaisella kunnalla on omat urheilukerhonsa ja
-seuransa, samoin varaa jokainen nuori kunta laajat alueet vastaisia
urheilu- ja kävelykenttiä varten, usein aivan kaupungin keskustasta tai
muuten arvokkailta paikoilta. Merenrantakaupungeissa ovat niinikään
kauneimmat rannat varatut vapaiksi kylpyrannoiksi.

Lauantai on urheilun suuri päivä. Tehtaat, virastot ja myymälät
suljetaan puoleltapäivin. Useat tehtaat pidetään suljettuina koko
lauantaipäivän: työmiehet työskentelevät mieluimmin useampia tunteja
muina päivinä saadakseen kokonaan vapaan urheilupäivän. Joka lauantai
järjestetään eri esikaupunkien urheilukentillä monia kilpailuja.
Tärkeimmille linjoille varataan ylimääräisiä junia ja raitiovaunuja.

Sanaa »urheilu» käytetään Australiassa aivan liian laveassa
merkityksessä. Uhkapelit, esimerkiksi, ovat kaikki urheilua.
Kansanomaisin näistä »urheilulajeista» on _two up_ (kaksi ylös); peli
on täysin onnenpeliä eikä kysy mitään taitavuutta: kolme, neljä tai
useampiakin osanottajia seisoo piirissä ja kukin heittää vuoron perään
kaksi kuparilanttia ilmaan; katselijat lyövät kukin esillepanemansa
summan vetoa, että molemmat tai ainakin toinen rahoista putoo maahan
»kruuna» tai »klaava» ylöspäin. Huolimatta siitä — tai ehkä juuri
senvuoksi — että peli on laissa kielletty, pelataan sitä kaikkialla:
tehtaissa aamiaistunneilla pienistä summista ja salaisissa kerhoissa,
paksuilla matoilla verhotuissa huoneissa satojen puntien suuruisin
panoksin. Sanaa »urheilu» käytetään myöskin laatusanana luonnetta
kuvattaessa; esimerkiksi jos mies on rohkea ja hieman tuhlaavainen,
mutta muuten käytökseltään moitteeton, kutsutaan häntä »hyväksi
urheilijaksi» (good sport).

Kansanomaisimpia todellisia urheilulajeja on jalkapallopeli, jota
pelataan kolmen eri järjestelmän mukaan: kahta näistä pelataan
pyöreällä pallolla, kuten Euroopassa, ja sanotaan toista niistä
Socceriksi ja toista »_British Association_iksi»; suosituin muutamissa
valtioissa on kuitenkin kolmas, _Rugby_-niminen peli, jonka soikeata
palloa on lupa käsinkin koskettaa. Jalkapalloa pelataan Australiassa
talvella. Joka lauantai-iltapäiväksi järjestetään kilpailuja eri
esikaupunkien kesken. Kymmeniä tuhansia katsojia saapuu pelikentille;
erikoisia jalkapallolehtiä julkaistaan; huudetaan ja lyödään vetoa
pisteistä.

Kriketti on, jos mahdollista, vielä suositumpi kuin jalkapallo. Syystä
voidaan krikettiä sanoa Australian kansallisimmaksi urheiluleikiksi.
Kaikki Australian »toivot» kasvavat kuvaannollisesti puhuen
krikettimaila kädessä. Jokaisella koululla on oma krikettijoukkueensa,
kullakin kaupungilla krikettikerhonsa ja joka valtiolla oma
krikettiliittonsa, jotka liitot sitten yhteisesti valitsevat
vuosittain valiojoukon taitavimpia pelaajia edustamaan koko maata
otteluissa Englantia, Etelä-Afrikkaa tai Uutta Seelantia vastaan.
Näiden kansainvälisten kilpailujen aikana on Australiassa sähköä
ilmassa: sadat tuhannet kokoontuvat silloin stadionille hartaina ja
jännittyneinä seuraamaan pelin kulkua ja tuntevat itsensä syvästi
loukatuiksi, jos pelaajista joku sattuu tekemään virheen. Jo viikkoja
ennen maaottelua kriketti on yleisenä puheenaiheena kautta maan,
kilpailujen jälkeen riittää siitä vielä puhetta ja arvostelua pitkiksi
ajoiksi, puhumattakaan itse kilpailuviikosta, jolloin kriketti
ja pisteet ovat jokaisen kielenpäässä; ventovieraiden ihmisten
kesken sukeutuu mielipiteiden vaihtoa kummankin pelaajapuolen
mahdollisuuksista; kaduilla ja raitiovaunuissa kysyvät ohikulkijat
ilman muuta: »Kuinka on pisteiden laita tällä hetkellä?»

Iäkkäämmät australialaiset taasen ovat innostuneita golfinpelaajia
ja keilaajia; kaikissa vähänkin taajaan asutuissa yhteiskunnissa on
näidenkin urheilulajien harrastajilla omat kerhonsa ja ratansa, joiden
toiminta on varsin vilkasta kesäiseen aikaan. Tennistä sensijaan
pelataan kautta vuoden, ja melkein jokaisella varakkaalla perheellä
onkin oma tenniskenttänsä.

Australian kaikkien kuuden valtion pääkaupungit sijaitsevat
merenrannalla. Eipä siis ihme jos »vesiurheilu» onkin siellä hyvin
edustettuna. — Purjehdus on suuressa suosiossa, yksin Sydneyn satamassa
on satoja kuttereita ankkurissa. — Soutua harrastetaan myöskin;
Melbournessa vietetään vuosittain jokikarnevaaleja »Henley-on-Yarra»,
jolloin korkeakoulujen ja soutukerhojen parhaat venekunnat ottelevat
mestaruudesta, Yarra-joen reunojen ja rantojen ollessa kirjavinaan
loistavin värein ja kukin koristettuja veneitä ja katsojia.

Tuskin missään muussa maassa on uintiharrastus niin yleistä kuin
Australiassa, missä merivesi on useimmilla seuduilla uintilämmintä läpi
vuoden ja missä suuret merikylpylät, laajat hiekkarannat ja aamusta
iltaan paahtava aurinko tekevät tämän urheilun harrastamisen kaikille
niin mieluisaksi. Aukeilla rannoilla, missä valtameren hyökyharjat
pääsevät eheinä rantaveteen, on aaltoratsastus varsinkin poikien
mieliurheilua.

Kalastusta ja metsästystä harjoitetaan myöskin. Valtameret kätkevät
monia merkillisiä ja eurooppalaiselle outoja, mutta silti hyvänmakuisia
kaloja; lohia ja taimenia on sitäpaitsi istutettu järviin ja jokiin. —
Metsästys on Australiassa kuitenkin pääasiallisesti rikkaiden urheilua,
ellei oteta lukuun Australian maanvaivan, miljooniin sikiytyneen
kaniinin metsästystä. Jäniksiä ja kettuja on myöskin jonkin verran.
Harvoista petoeläimistä on _dingo_, villikoira, mainittavin. Kengurun
metsästys asutuilla seuduilla kuuluu jo menneisyyteen, jossakin
asumattomilla aroilla saattaa vielä tavata vapaana tämän Australian
tunnusmerkillisimmän eläimen.

       *       *       *       *       *

Autoilusta uhkaa pian tulla toinen kansallisurheilu − ensimmäisen
esitämme kohta. Koko maassa on 640 000 kilometriä tietä, josta suurin
osa on makadamoitua ja hyvin hoidettua. Autojen korkean tullin vuoksi
tämä urheilulaji ei ole vielä päässyt kehittymään niin kansanomaiseksi
kuin Amerikassa, ollen Australia kuitenkin jo nytkin järjestyksessä
kuudes maailman autorikkaimpia maita. Viime vuosina ovat useatkin
uskalikot siellä taivaltaneet autoillaan mantereen halki ja poikki,
kaikkiin neljään suuntaan.

_Picnic_, retkeily, on hyvin yleinen sana ja paljon noudatettu käsite
Australiassa. Varhain sunnuntaiaamuisin, jolloin kaikenlainen muu
liikenne on keskeytetty, lähtee kaupungista erikoisia picnic-junia
maaseudulle. Junat ovat tupaten täynnä iloista ja äänekästä
nuorisoa, kaikilla eväslaukku ja jollakin retkueen jäsenistä
_bili-can_, teekanisteri — australialaisen tärkein matkavaruste —
mukanaan. Seuraa parin tunnin junamatka jollekin auringonpaahteessa
uinuvalle maaseutuasemalle ja sieltä usein monenkin tunnin kävely
— australialaiset pitävät kovin kävelystä — johonkin jokilaaksoon,
missä tiedetään olevan sen verran vettä, että voidaan keittää kovasti
kaivattua teetä. Siellä sitten kulutetaan päivä seuraleikkejä hyppien
tai metsässä käyskennellen. Autoilijat sensijaan ajavat muita teitä
omilla ajoneuvoillaan; toiset purjehtivat kuttereillaan tai matkustavat
saaristolaivoissa. Mutta kaikilla näyttää olevan yksi yhteinen
päämäärä: pois kaupungista sunnuntaiksi.

       *       *       *       *       *

Kuulostanee hieman oudolta puhua talviurheilusta Australiassa.
Tilaisuutta talviurheiluunkin tässä »ikuisen kesän» maassa kuitenkin
on, ja pidetään sitä siellä, kuten arvata sopii, suuressa arvossa.
Paitsi Tasmanian vuoristojärviä, jotka ovat jäässä useamman kuukauden
ajan ja jonne varakkaat luistelun harrastajat matkustavat vaihtelua
etsimään, on kummassakin suurkaupungissa, sekä Melbournessa että
Sydneyssä talvikuukausina avara keinotekoisesti valmistettu luistinrata
jonne luistelunhaluinen nuoriso iltaisin rientää. Hieman kallista huvia
kuitenkin, sillä kertapiletti ja luistimien vuokra tekevät noin 60
markkaa.

Urheilulajit, joissa lumi on välttämätön, eivät ole niin käsien
ulottuvilla kuin keinotekoisella jäällä tapahtuva urheilu, paitsi
tietysti Tasmaniassa, missä lumi kestää vuoristossa lähes neljä
kuukautta. Lunta on kuitenkin itse mantereellakin: Mount Buffalo
Viktoriassa ja Mount Kosciusko Uudessa Etelä-Walesissa ovat
mantereen lumirikkaimmat vuoristot. Molemmat ovat tunnettuja
talviurheilupaikkoja. Varsinkin Mount Buffalo, joka sijaitsee vain
muutaman tunnin automatkan päässä Melbournesta, on hyvin suosittu
talvioleskelupaikka. Vuorelle rakennettu suuri hotelli tarjoaa asunnon
ja mukavuuden kesän lapsille, jotka haluavat muutaman viikon ajan
hengittää raitista talvi-ilmaa. Hotellin urheilunopettajat antavat
opetusta hiihdossa ja mäenlaskussa, ja kun urheilijat sitten palaavat
koteihinsa ja virastoihinsa, on heillä kertomaista pitkiksi ajoiksi.

Atleettisia ja olympiaadi-urheilulajeja, kuten juoksuja, hyppyjä,
heittoja y.m., australialaiset eivät erikoisemmin harrasta. Vain
urheiluseurojen innokkaimpien jäsenten joukosta löytää joitakin näiden
lajien edustajia. Painia tosin harrastetaan jonkin verran. Nyrkkeily
sensijaan on hyvin kansanomaista, kuten kaikissa brittiläisissä maissa:
amerikkalaisia, filippiiniläisiä ja neekerinyrkkeilijöitä kutsutaan
usein vierailemaan, jotta Australian nyrkkeilynhaluiset nuoret miehet
saisivat tilaisuuden näytellä taitoaan.

       *       *       *       *       *

Australialaisten todellinen kansallisurheilu on kuitenkin —
_hevoskilpailut_. Liioittelemisen vaaratta voidaan väittää, ettei
tämä »urheilu» ole missään muussa maassa levinnyt niin yleiseksi
kuin Australiassa. Miltei jokainen australialainen myötävaikuttaa
jollakin tavoin tässä kansallisurheilussa, ja tuhansien toimeentulo on
siitä kokonaan riippuvainen; se on luonut erikoisia kansanluokkia ja
pystyttänyt uusia ammattialoja ja teollisuudenhaaroja.

Kilpahevoset, niiden omistajat ja harjoittajat, ratsastajat
(_jockeys_), vedonhyväksyjät (_bookmakers_), ammattimaiset ja
satunnaiset vedonlyöjät (_punters_), virkailijat ja tyhjäntoimittajat —
siinä australialaisten kilpa-ajojen pääosien näyttelijät. Esitelkäämme
ne tässä arvojärjestyksessä:

Australian ilmasto on hyvin soveliasta rotuhevosten kasvattamiselle;
niinpä siellä onkin kasvatettu useita kuuluisuuksia, jotka ovat
aikoinaan olleet tunnetut hevosmiespiireissä kautta maailman. Suurimpia
hevoskuuluisuuksia kunnioitetaan vielä niiden kuolemankin jälkeen
— niiden luurangot nimittäin säilytetään kotikaupungin museossa.
Kaikki kilpa-ajot ovat tasoitusajoja (_handicap_), joissa kunkin
hevosen kantamaa satulapainoa lisätään sen aikaisemmissa ajoissa
saavuttamien tulosten perusteella, mikä maallikosta tuntuu hyvin
epäoikeudenmukaiselta hevosia kohtaan. Mutta ilman sitä ei koko
kilpa-ajojen tärkein tarkoitus, vedonlyönti, olisi mahdollinenkaan.

Hevosenomistajaksi kelpaa kuka tahansa, jolla vain on tarpeeksi
rahaa. Harjoittajat ovat »hevosmaisia» yksilöitä, jotka pitävät
väkevistä sikareista ja loistavanvärisistä liiveistä.— Seuraavat
tärkeydessä ovat ratsastajat, hennot, pienikasvuiset miehet, jotka
tarkkaavainen katselija niin helposti erottaa muista suurenkin
kaupungin katuvilinässä: hehän ovat syntyneet ammattiansa varten!
Vähän työtä ja hyvä palkka. Tärkein tehtävä ajojen väliaikoina: maata
turkkilaissaunassa ja laihdutella ruumistaan.

Vedonhyväksyjät ovat myöskin kiintoisia ja tärkeitä tekijöitä. Heitä
on paljon, suuria ja pieniä; suuret toimivat viranomaisten luvalla ja
ovat tavattavissa joko kojuissaan radalla tai kaupunkitoimistoissaan;
pienillä ei ole viranomaisten lupaa, vaan he toimivat joko julkisesti
vedonhyväksyjäin apulaisina tai salassa itsenäisesti ja ovat
muuten tavattavissa kaikkialla. Vedonhyväksyjät arvioivat kunkin
hevosen mahdollisuudet sen jälkeen, kun virkailijat ovat määränneet
tasoituspainot. Nämä vedonhyväksyjät eivät ole erikoisesti suuren
yleisön suosiossa, mutta he ansaitsevat hyvin.

Ammattimaisilla vedonlyöjillä ei yleensä ole yhtäläisiä rikastumisen
mahdollisuuksia kuin vedonhyväksyjillä. Ensinmainitut ovat suurimmalta
osalta laiskoja tyhjäntoimittajia, jotka ovat joko perinnön kautta
tai muuten ansiottomasti saaneet jonkin verran alkupääomaa ja sitten
havainneet ammattimaisen vedonlyönnin mukavimmaksi elintavaksi.
He käyvät kaikissa kilpa-ajoissa, laskevat ja koettelevat eri
järjestelmiä ja päätyvät useimmiten köyhyyteen. — Tilapäinen vedonlyöjä
taasen voi olla kuka tahansa, jolla vain on muutama shillinki
tuhlattavaksi. Satunnaisten vedonlyöjäin ei suinkaan tarvitse lähteä
varta vasten radalle saadakseen tilaisuuden päästä rahoistaan, sillä
vedonhyväksyjäin asiamiehiä on kaikkialla, virastoissa, työhuoneissa ja
tehtaissa.

Virkailijat, joiden tehtävänä on mitata ja punnita sekä hevoset
että ratsastajat, huolehtivat myöskin valtionsa monisatapäisen
juoksijalauman kirjaamisesta ja pitävät vaarin, ettei hevosia
salakuljeteta kilpailuihin väärillä nimillä.

Siis kaikin puolin hyvin tärkeä laitos.

Suurissa metropoleissa, kuten Melbournessa ja Sydneyssä, järjestetään
kilpa-ajoja melkein kaikkina arkipäivinä. Lauantaina tapahtuvat
kuitenkin viikon tärkeimmät ajot. Jo aamupäivällä ilmaantuu
vilkkaimpien katujen risteyksiin huonosti pukeutuneita olioita, jotka
tarjoavat kaupaksi kilpa-ajojen ohjelmia ja varta vasten julkaistuja
lehtiä, joissa annetaan tärkeimmät tiedot osallistuvista hevosista
ja ratsastajista sekä vihjauksia »todennäköisistä» voittajista ja
sijoittautumisista. Muualla maailmassa — paitsi tietysti Englannissa —
vanhanaikaisiksi käyneitä, korkeita kuomukärryjä seisoo katuvierillä
pitkissä riveissä rinnan nykyaikaisten linja-autojen kanssa, ja
sekä ajajat että kuljettajat huutavat käheällä äänellä jotakin
käsittämätöntä, jonka pitäisi merkitä niin ja niin monta shillinkiä
sille ja sille ajoradalle. Naiset, jotka ovat katsojien suurena ja
tärkeänä osana kilpa-ajoissa, valmistautuvat viimeisen muodin poimuihin
pukeutuen näihin lauantai-iltapäivän kilpailuihin. Pariksi, kolmeksi
tunniksi jää kaupunki melkein autioksi, kunnes kansanjoukot hämärän
tullen palaavat kilpa-ajoista, ja samaan aikaan ilmaantuvat kaduille
sanomalehtimyyjätkin huutaen »viimeisiä tuloksia».

Suurten, ajanmukaisten hippodromien rakentamiseen uhrataan Australiassa
miljoonia puntia, sillä jokaisella kaupungilla pitää olla oma
ratansa. Niinkin eristetyssä paikassa kuin Uuden Britannian saarella,
Australian Uudessa Guineassa, jonka ainoassa kaupungissa asuu 500
eurooppalaista, kilpa-ajoradan rakentaminen oli australialaisten
ensimmäisiä tehtäviä heidän saatuaan maan haltuunsa. Koko Australian
suurenmoisin kilpa-ajorata on Viktoriassa, lähellä Melbournea
sijaitseva Flemingtonin rata, missä muun muassa kuuluisat »Melbourne
Cup»-kilpa-ajot pannaan toimeen joka vuosi marraskuussa. Nämä
kilpailut, joihin osallistuvat maan parhaat rotuhevoset — lähetetäänpä
niihin juoksijoita aina Uudesta Seelannista ja Intiasta saakka —
houkuttelevat liikkeelle pariinsataantuhanteen nousevan katsojajoukon.
Päivä, joka on aina marraskuun ensimmäinen tiistai, on juhlapäivä
Melbournessa. Voittajahevosen palkinto on noin 2 miljoonaa Suomen
markkaa, mutta saattaa hevosen omistaja hyvässä tapauksessa voittaa
vielä suurempia summia vedonlyönnillä. Satumaiset summat vaihtavat
sinä päivänä omistajia, sillä jokainen läsnäolija tahtoo lyödä vetoa
voittajaksi uskomansa hevosen puolesta.

Tämä tavaton innostus kilpa-ajoihin ei johdu suinkaan yksinomaan
hevosurheilun harrastuksesta, vaan suurimmalta osalta itsekkäistä
syistä. Suurin osa australialaisia lyö vetoa vähintään kerran viikossa
jonkin suosikkihevosen puolesta. Tämä kuumeinen vedonlyönninhimo
on synnyttänyt tuhansia viikoittain järjestettäviä laittomia
kilvanajoarpajaisia, joissa kaikissa arvat myydään aina loppuun.
Tasmania on ainoa valtio, joka sallii tällaisten arpajaisten pidon:
siellä onkin jo viidettäkymmentä vuotta järjestetty kerran tai kahdesti
kuussa suurimpien mannermaalla tapahtuvien kilpa-ajojen yhteyteen
maailmankuuluja _Tattersall's Sweep_-arpajaisia. Nämä arpajaiset,
joissa ensimmäisenä palkintona on 5 000 puntaa eli noin miljoona
markkaa, ovat ankarasti sakonalaiset mannermaalla: posti esimerkiksi ei
toimita perille arpajaistoimistolle osoitettuja kirjeitä — jonka vuoksi
toimistolla on satoja asiamiehiä Tasmaniassa — voivatpa kansalaiset
muutamissa valtioissa saada sakkoakin, jos sattuvat voittamaan
näissä arpajaisissa. Mutta kaikista asetuksista huolimatta myydään
Tattersallin satatuhatta arpaa loppuun jo aikoja ennen vetopäivää.

Australialainen ei nähtävästi voi luonnolleen mitään, hänen täytyy
silloin tällöin lyödä vetoa. Kaksi australialaista ei yleensä väittele
pitkiä aikoja eri mieltä ollessaan, he yksinkertaisesti lyövät vetoa.
Kuvaava esimerkki tästä vedonlyönti-intohimosta: Kaksi metsätyömiestä
on joutunut kaukaiseen ja eristettyyn metsäseutuun, missä ei ole
kilpa-ajoja eikä tapahdu mitään muutakaan, mistä kannattaisi lyödä
vetoa; elämä on yksitoikkoista kertausta päivästä toiseen. Eräänä
unettomana yönä kuulevat metsämiehet yölinnun piipittävän: »Ti, ti,
ti-ti!» milloin kerran, milloin kahdesti lyhyin väliajoin. Silloin
kajahtaa yöhön kahdesta suusta:

»Eläköön! Vihdoinkin jotakin, josta voi lyödä vetoa!»




VALTIOMUOTO JA POLITIIKKA.


Australia on demokraattinen maa, mikä erään epäilijän mukaan merkitsee
sitä, että jokainen uskoo olevansa kanssaihmistensä yläpuolella. Varmaa
ainakin on, että poliittiset johtajat eivät siellä ole erikoisemmin
kunnioitettuja — sen huomaa jo äänenpainosta, millä sana »poliitikko»
lausutaan. Parlamentin jäsenyys on useimpien kansalaisten mielestä
pelkkä hyvin palkattu toimi, jonka asianomaiset koettavat pysyttää
itsellään mahdollisimman kauan. Valtiomuotoa voidaan lyhyesti sanoa
perustuslailliseksi federatiivimonarkiaksi, jossa on seitsemän
parlamenttia, seitsemän ministeriötä niihin kuuluvine virkoineen
ja seitsemän oppositiota, joiden päämääränä ovat nämä virat. Sekä
liittovaltion että kunkin kuuden alusvaltion parlamentin jäsenet
valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Äänestys on pakollinen
liittovaltion sekä muutamien alusvaltioidenkin parlamenttivaaleissa.
Eipä ihme, jos kansa onkin kyllästynyt politiikkaan.

Valtiollisesta kehityksestä ja liittovaltion synnystä luemme lähemmin
historiaa käsittelevässä luvussa. Huomaamme, että näillä kuudella
valtiolla ei ole ollut suurtakaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja että
liittoutumisaatteen ajajien on pitänyt tarkoin harkita ja tahdikkaasti
esittää ehdotuksensa. Siksipä tämä federatiivinen liitto ei olekaan
niin mahtava kuin monissa muissa maissa — valtiot ovat näet pidättäneet
itselleen määräämisvallan monissa asioissa, niin että liittovaltion
hallituksen mahti on tarkoin rajoitettu. Liittovaltio ja alusvaltio
ovat kumpikin suvereenisia ja toisistaan riippumattomia. Tällainen
järjestelmä voi tuntua oudolta ja epäkäytännölliseltä niistä, jotka
ovat tottuneet yksivaltaiseen hallitusmuotoon; mutta pienoiskoossa
sillä kuitenkin on rinnastuksensa minkä tahansa kaupungin hallinnossa,
jonka asukkaiden ylimpänä käskijänä on valtio, mutta jonka oma hallitus
— maistraatti — itsenäisenä ja valtiosta riippumattomana järjestää
ja hoitaa kaupungin omat laitokset, kuten vesijohdon, likaviemärin,
valaistuksen, raitiotiet sataman, poliisin, koulut, terveydenhoidon...
josta kaikesta se myöskin verottaa kaupunkilaisia. Federatiivisen
hallintomuodon tunnettuja esimerkkejä ovat Saksa, Sveitsi, Kanada,
Brasilia ja Yhdysvallat.

Australian Liittovaltion hallituksen huolehdittavina ovat
puolustuslaitos (armeija ja laivasto), posti, lennätin, puhelin,
tulli, kulutusvero, karanteeni, majakat ja luotsilaitos sekä suhteet
ei-brittiläisten maiden kanssa, Valtiosääntö myöntää liittovaltiolle
sitäpaitsi vielä joitakin muitakin hallintaoikeuksia (esimerkiksi
oikeuden alusvaltion rautateihin), joihin se ei vielä ole ehtinyt
puuttua. Alusvaltiot eivät ole kuitenkaan luovuttaneet rautateitään
lukuunottamatta joitakin kannattamattomia ratoja; liittovaltio on
sensijaan itse rakentanut ja rakentaa parhaillaan valtioiden välisiä
ratoja.

Liittovaltion (Commonwealth) vallanalaisissa asioissa ovat valtioiden
omat lait voimassa, kunnes liittovaltio laatii uuden lain, joka sitten
on pätevä kaikille valloille.

Liittovaltion hallitukseen kuuluu: kenraalikuvernööri, jonka Englannin
kuningas määrää, tavallisesti kolmesta kuuteen vuoteen kerrallaan,
pääministeri ja ministeristö (kabinetti), joka on kokoonpantu
alahuoneessa enemmistönä olevan puolueen jäsenistä, ja parlamentti,
johon kuuluu ylähuone (senaatti) ja alahuone (edustajakamari).

Jokaisella täysi-ikäisellä, s.o. kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneellä
miehellä ja naisella on äänioikeus molemmissa kamareissa. Ylähuoneeseen
kuuluu kolmekymmentäkuusi senaattoria, jotka valitaan äänestyksellä
kuusi kustakin valtiosta; puolet heistä eroaa joka kolmen vuoden
kuluttua. Heidän vaaliaan varten muodostaa kukin valtio yhden
äänestysalueen.

Alahuoneeseen kuuluu lähes kaksi kertaa niin paljon jäseniä kuin
senaattiin. Ne jakautuvat eri valtioiden kesken suhteellisesti
asukasluvun mukaan. Alahuoneen jäsenten vaali toimitetaan siten,
että valtiot jaetaan äänestysalueisiin, joista kukin valitsee yhden
edustajan. Edustajat ovat parlamentissa kolme vuotta kerrallaan, ellei
kenraalikuvernööri sillä välin syystä tai toisesta hajoita alahuonetta.

Ministeristöön kuuluu seitsemän, joskus yhdeksänkin jäsentä
kummastakin kamarista ja on se elinvoimainen niin kauan kuin sillä
on alahuoneen enemmistön kannatus. Kenraalikuvernööri toimii melkein
poikkeuksetta ministeristön ehdotusten mukaan. Hänen hyväksymisensä
on välttämätön, ennenkuin parlamentin laatima laki astuu voimaan,
hyvin harvoin sattuu, että hän itse kieltäytyy hyväksymästä jotakin
lakiehdotusta, vaan lähettää sen sellaisessa tapauksessa Lontooseen
kuninkaan ratkaistavaksi. Joskus voi sattua, ettei kuningaskaan
alusmaaministerinsä neuvoa seuraten hyväksy ehdotusta, joka silloin
raukeaa.

Senaattorit ja alahuoneen jäsenet saavat palkkaa 1.000 puntaa vuodessa
(lähes 200 000 Suomen markkaa). Ministeristön yhteinen vuosipalkka
on 13 500 puntaa. Niin naiset kuin miehetkin voivat olla sekä
liittovaltion että alusvaltion parlamentin jäseniä; mutta tähänastisten
naispuolisten jäsenten lukumäärä on hyvin vähäinen.

On luonnollista, että kahtaalle jakautuneen valtajärjestelmän
vallitessa voi syntyä erimielisyyksiä vallan rajoista. Valtiosäännön
tulkintaa ja valtaryhmien välillä syntyneiden kiistojen selvittelyä
varten onkin olemassa ylin tuomioistuin, Australian Korkein Oikeus.
Samaan korkeimpaan oikeuteen voidaan myöskin valittaa alempien
oikeuslaitosten tekemistä päätöksistä, ja siitä voidaan vielä vedota
kuninkaan Salaiseen Neuvoskuntaan Lontoossa.

Kunkin alusvaltion valtiomuoto on pääpiirteissään samanlainen kuin itse
liittovaltion. Kenraalikuvernööristä täysin riippumaton kuvernööri —
kuninkaan määräämä hänkin ja tavallisesti joko tunnettu poliitikko
tai arvohenkilö — hallitsee yhtäläisillä valtuuksilla lakiehdotusten
hyväksymiseksi tai hylkäämiseksi ja parlamentin hajoittamiseksi kuin
kenraalikuvernööri. Kenraalikuvernööri ja kuvernöörit eivät yleensä
ole erikoisemmin kansanomaisia; heidän työnsä on »kulissientakaista»
eikä suuri yleisö kiinnitä heihin huomiota. Viime vuosina on useampaan
kertaan esitetty vaatimus, että kuvernöörien virat täytettäisiin
australialaisilla ja että vain kenraalikuvernööri olisi Englannista.
Vaatimuksesta ei ole kuitenkaan vielä kehittynyt poliittista
päivänkysymystä.

Jokaisessa alusvaltiossa, Queenslandia lukuunottamatta, on
kaksikamarinen parlamentti: alahuone, jonka kansa yhteisesti valitsee,
ja ylähuone, jonka kaikissa muissa valtioissa paitsi Uudessa
Etelä-Walesissa valitsevat tilalliset ja kiinteimistönomistajat.
Uudessa Etelä-Walesissa ylähuoneen jäsenet ovat kuvernöörin valitsemia
ja elinikäisiä; tämän kamarin poistaminen onkin siellä todellisena
päivänkysymyksenä. Queenslandissa on samanlainen ylähuone poistettu jo
useita vuosia sitten.

Paitsi kuutta alusvaltiota liittovaltiolla on myöskin kuusi
»alusmaata», jotka ovat täysin riippuvaisia siitä: Pohjoinen Territorio
eli Pohjois-Australia, kuten mantereen pohjoisosaa nyttemmin
nimitetään, Papua (entinen Brittiläinen Uusi-Guinea), Uusi-Guinea
(entinen Saksan Uusi-Guinea), Norfolk ja Lord-Howe-saaret sekä
Federatiivinen Territorio, jonne on hiljattain pystytetty liittovaltion
uusi pääkaupunki Canberra. Pohjois-Australialla ja Papualla on
kummallakin paikallinen neuvoskuntansa ja on ensinmainitulla sitäpaitsi
oikeus lähettää parlamenttiin edustajakin, jolla ei kuitenkaan ole
äänestysoikeutta, vaan ainoastaan puhevapaus. Mutta sekä Uuden Guinean
mandaattialue että Federatiivinen Territorio elävät täydellisen
itsevaltiuden alaisina: niiden täytyy osallistua veronmaksuihin, mutta
ne eivät saa lähettää edustajia parlamenttiin.

Kansanäänestyksiäkin pannaan joskus toimeen, mutta tavallisesti
kansa hylkää kysymyksessä olevan lakiehdotuksen. Äänestysoikeus ei
näet ole silloin sen korkeammassa kurssissa kuin parlamentinjäsenten
vaaleissakaan: pakollista valtamerentakaista asepalvelusta
koskevan lakiehdotuksen johdosta toimeenpannussa ensimmäisessä
kansanäänestyksessä vain 85 prosenttia äänioikeutetuista käytti
oikeuttaan huolimatta siitä, että kysymyksessä oli kriitillisin
poliittinen kiista koko Australian historiassa.

Käytännössä Australia elää Englannista riippumattomana vieläpä
se verottaa emämaasta tuotettuja teollisuustuotteitakin. Tätä
ulkonaista riippumattomuutta yhä korostaa Australialle myönnetty
edustajapaikka Kansainliitossa, josta viimemainitusta seikasta on
näyttänyt kehittyneen yksi pähkinä lisää kansainvälisen oikeuden
asiantuntijoille. Täydellisestä riippumattomuudenkaipuusta voidaan
tuskin puhua. Englannin side on niin väljä, että sitä tuskin tunnetaan
eikä siinä suhteessa yleensä ajatella mitään muutosta. Jonkinlaista
Englannin halveksumista on kuitenkin havaittavissa eräissä piireissä,
sen syntymiseen ovat vaikuttaneet osaksi maailmansodasta palanneet
sotilaat, osaksi yleinen tietämättömyys emämaan niinkuin muidenkin
vieraiden maiden oloista. Pakollisesta oppivelvollisuudesta huolimatta
väestöllä ei ole mitään halua kansallisen sivistystason parantamiseen
eikä yleensä omaa ahdasta piiriä ulommaksi avartuvaa tiedonhalua.

Jokaisessa suuressa poliittisessa kiistassa näyttelee uskonnollinen eli
oikeammin tekouskonnollinen tunne tärkeätä osaa. Erimielisyyksiä syntyy
pääasiallisesti katolilaisten ja protestanttien välillä. Puolueet
syyttävät tavallisesti toisiaan, että vastustaja muka sotkee aina
uskonnon politiikkaan sillä johtaakseen yksinkertaisia valitsijoita
harhaan, ja että se-ja-se uskonnollinen järjestö tukee salaisesti
puoluetta. Puhtaasti uskonnollisia puolueita ei maassa kuitenkaan ole.

Tärkeimmät puolueet ovat työväenpuolue ja — porvaripuolueet. Viime
vuosina tärkeäksi kasvanut agraaripuolue ajaa pääasiallisesti
maatalousväestön etuja. Muut pienemmät puolueet ovat kaikki
porvarillisia, mutta on niiden ohjelmassa paljon pieneläjienkin
olojen parantamista tarkoittavia pykäliä, kuten yhä useampien
teollisuus- ja tuotantoalojen siirtäminen joko osittain tai kokonaan
valtion huostaan. Liittovaltiolla ja alusvaltioilla on nyt jo mitä
moninaisimpia yrityksiä huolehdittavanaan: posti, lennätin, puhelin,
rautatiet, raitiotiet, kansanopetus, ilmailu, kalastus, karjankasvatus,
lihanmyynti, matkailuliikenne, vakuutus, radiolähetys, veturi-, vaunu-
ja konepajoja, kauppalaivoja, hotelleja, pankkeja... ja vielä monia
muita pienempiä yrityksiä. Maa on verraten pieni asukasluvultaan,
joten siellä on helppo kokeilla sellaisillakin uudistuslaeilla ja
yhteiskuntajärjestelyillä, joiden yrittäminen suuressa maassa olisi
hyvinkin uskallettua.

Ja hallituksilla on täällä niinkuin muuallakin maailmassa palava
halu lainlaadintaan... lakikokoelmat lisääntyvät vuosittain paksulla
niteellä... yksilöllinen vapaus vähenee vuosittain samassa suhteessa.




HENKINEN ELÄMÄ.


Nuori ja harvaanasuttu maa, missä luonto vielä on suurimmalta osalta
esihistoriallisen koskematonta, ei ole juuri omiaan edistämään kansan
henkisten virtausten kehittymistä. Aineellisuuden ajatukset ja tarpeet
tahtovat syrjäyttää kaiken vähemmän konkreettisen; ja anteliaaseen
luontoon luottavan väestön verraten helppo elämä yllyttää enemmän
huvitteluun kuin vakavaan henkiseen uurastukseen.

Tästä huolimatta tai oikeammin juuri sen vuoksi Australiassa
kiinnitetään varsin suurta huomiota sekä henkiseen elämään ja
kasvatukseen että uskontoon ja moraaliin. Varsinkin kasvatukselle on
opittu antamaan yhä suurempaa arvoa. Kansanopetus on pääasiallisesti
valtion huolehdittavana; kullakin valtiolla on hyvin keskistetyt
järjestelmänsä, jotka ulottavat toimintansa maan kaukaisimpiin kolkkiin
asti. Kansan suuri enemmistö onkin saanut kasvatuksensa näiden
järjestelmien suojassa, vaikka niiden opetusohjelma aina viime vuosiin
saakka onkin käsittänyt enemmän niin sanottuja käytännöllisiä kuin
puhtaasti opillisia aineita.

Viime vuosina on kuitenkin ruvettu kiinnittämään yhä suurempaa huomiota
muiden maiden opetusmenetelmiin ja myöskin alettu soveltaa niistä
saatuja kokemuksia omiin järjestelmiin. Teknillisten koulujen lisäksi
on valtioiden toimesta perustettu myöskin lukioita, joiden ohjelma
käsittää myöskin vieraita kieliä ja muita opillisia aineita. Ennen
lopetti suurin osa nuorisoa koulunkäyntinsä pakollisen valtionkoulun
käytyään ja siirtyi sitten apulaisiksi myymälöihin tai konttoreihin.
Nyt valitsee yhä useampi kyvykäs nuorukainen tietopuolisen alan ja
jatkaa opintojaan yliopistoon saakka.

Yksityisiä lukioita eli niinsanottuja sisäoppilaitoksia on ollut
olemassa jo monia vuosia; ne ovat pääasiallisesti uskonnollisten
järjestöjen, anglikaanisen, katolilaisen, metodistisen,
presbyteriläisen ym. kirkkokuntien pystyssä pitämiä. Niiden ohjelma
ja henki koetetaan pysyttää mahdollisimman lähellä Englannin suurten
college-laitosten perintätapoja. Erään tällaisen perintätavan mukaan
pitäisi collegen oppilaan koettaa ensi sijassa pyrkiä hallituksen
palvelukseen.

Työväenpuolueen kasvamisesta ynnä muista seikoista johtuu kuitenkin,
ettei hallitseva luokka Australiassa ole niin suuressa määrin
peräisin näistä college-laitoksista kuin vastaava luokka Englannissa.
Vapaaoppilaiksi sekä yksityisiin että valtion lukioihin otetaan
vuosittain määrätty luku kyvykkäitä alkeiskoulujen oppilaita. Myöskin
yliopistot jakavat vapaaoppilaspaikkoja etevimmille lukiolaisille.
Tällä tavoin voivat muutamat oppilaat saada täydellisen oppikurssin
ilmaiseksi, tarvitsematta ensinkään turvautua vanhempiensa
taloudelliseen apuun, sillä ilmaiseen opiskeluoikeuteen sisältyy
myöskin pieni määräraha oppilaan ylläpitokustannuksia varten.

Joka valtiolla on oma yliopistonsa; näistä ovat Sydneyn ja Melbournen
yliopistot huomattavimmat ja on niissä kummassakin edustettuina
kaikki tärkeimmät tiedekunnat. Muiden valtioiden yliopistot ovat
luonnollisesti paljon pienempiä; Queenslandin ja Länsi-Australian
yliopistot ovat peräisin vielä tältä vuosisadalta. Yliopistot
pidetään yllä valtion kustannuksella mutta saavat ne silti aika ajoin
huomattaviakin avustuksia yksityisiltä henkilöiltä; tähänastisten
yliopistolahjoitusten yhteinen summa on yli miljoona puntaa (noin 200
milj. Suomen markkaa).

       *       *       *       *       *

Uskonnolliselta näkökannalta Australia ei eroa paljoakaan Englannista.
Siihenkin nähden voitaisiin soveltaa määritelmää jonka ranskalainen
satiirikko ja herkkusuu antoi Englannista nimittäin, että se on
sadan uskonnon ja vain yhden kastikkeen maa. Mitään virallista
valtionuskontoa ei ole, vaikka Australian anglikaaninen kirkkokunta
onkin yhteydessä Englannin anglikaanisen kirkon eli sikäläisen
valtionuskonnon kanssa ja vaikka kansallisissa juhlatilaisuuksissa
toimitettavissa jumalanpalveluksissa seurataankin anglikaanisen
kirkon uskontoseremonioita. 44 prosenttia koko väestöstä on
anglikaaneja — ainakin teoriassa. Katolilaisia on suhteellisesti
enemmän kuin Englannissa eli lähes 20 prosenttia johtuen tämä
suhde-enemmyys irlantilaisten runsaslukuisesta siirtolaisuudesta ja
heidän nopeasta lisääntymiskyvystään. Englannin puritaaniset piirit,
joiden ohjelmaan kuuluu alkoholin, tupakan, tanssin, arpajaisten ja
sunnuntai-teatteriesitysten ynnä monien muiden huvien kielto, ovat
Australiasta löytäneet otollista maaperää aatteilleen, ovatpa jo
ryhtyneet niitä käytännössä toteuttamaankin. Näiden kiihkoilevien
»maailmanparantajien» ansiosta on maassa jo kokonaisia seutukuntia,
jotka ovat yhtä yltiöpuritaanisia kuin muutamat kuuluisiksi käyneet
Amerikan itäiset valtiot.

Tämä on muuten arka puheenaihe maassa, jossa uskonnolliset mielipiteet
näyttelevät niin tärkeätä osaa. Tietysti sielläkin on yksilöitä,
jotka eivät paljoakaan piittaa uskonnosta, mutta myönnettävä on, että
varsinkin katolinen kirkko sekä anglikaanisen kirkon katolilaisuutta
hipova äärimmäinen oikeisto, ns. rituaalinen suunta, johtavat suuressa
määrin kannattajiensa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa.
Anglikaanisen ritualismin kannattajia on enimmän Queenslandissa.

Kysymys uskonnon opetuksesta valtion kouluissa on alituiseen esillä.
Opetuslain mukaan ei valtion ylläpitämissä kouluissa opeteta ollenkaan
uskontoa. Eri uskontokuntien jäsenet, jotka eivät hyväksy kouluopetusta
ilman uskontoa, ovat perustaneet omia koulujaan. Vaatimus, että valtion
olisi avustettava näitä yksityisillä varoilla pystytettyjä kouluja, ei
ole vielä saanut yleisempää kannatusta.

       *       *       *       *       *

Sanomalehdistö esittää Australiassa tärkeämpää osaa kuin monissa muissa
maissa. Lehtiä ilmestyy siellä suhteellisesti vähän: Melbournessa ja
Sydneyssä esimerkiksi on aivan viime vuosiin saakka ollut ensimmäisessä
kolme ja jälkimmäisessä neljä lehteä. Vaikutusvaltaiset pääkaupunkien
lehdet johtavat myöskin maan yleistä mielipidettä.

Vanhimmat ja enimmän luetut lehdet ovat hyvin toimitettuja, mutta
yleensä vanhoillisia; tavallisesti ne ovat luotettavia, ellei ole
kysymys politiikasta. Ulkomaan uutisia on verraten vähän, sillä
sähkösanomamaksut ovat kalliita. Viime vuosina on täälläkin alkanut
ilmestyä joitakin kevytmielisiä sensatsionilehtiä, jotka näyttävät
kokonaan unohtavan sanomalehden todellisen tarkoituksen: tiedoittaa
tärkeitä päivän tapahtumia. Onneksi ei tämänkaltaisilla lehdillä
sentään ole suurtakaan merkitystä yleisen mielipiteen luomisessa
yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Maaseudulla taasen
ovat päivälehtien kuvitetut ja monisivuisilla maamiehenosastoilla
varustetut viikkojulkaisut tärkeintä luettavaa.

       *       *       *       *       *

Kirjailijoitakaan ei puutu Australiasta. Siirtolaisuuden kunniallisten
uranuurtajien samoin kuin sen alkuvuosien rangaistusvankien
elämästä on kirjoitettu muutamia lukemisen arvoisia romaaneja.
[Mainittavimpia proosakirjailijoita ovat: »Rolfe Boldrewood» (T.E.
Browne), Marcus Clarke, Henry Kingsley (pioneerien, karja- ja
lammasasemien, maantierosvojen ja rangaistusvankien kuvaajia),
Bernard Cronin (etupäässä romaaneja Tasmanian metsistä), rouva Æneas
Gunn (elämästä harvaanasutussa Pohjoisessa Territoriossa), E.J.
Brady (elämästä jokilaivoissa, troopillisesta Queenslandista, ym.),
Arthur Adams, Edward Dyson (työväenluokan elämästä kaupungeissa)
ja Roy Bridges.] Nykyjään sikäläiset romaanikirjailijat valitsevat
aiheensa objektiivisemmilta aloilta. Runoseppiä siellä on aina ollut
puuttumattomiin. [Runoilijoista mainittavimpia ovat: Adam Lindsay
Gordon, Henry Clarence Kendall, George Gordon McCrae, Viktor J. Daley,
C.J. Dennis, »Banjo» Paterson ja Henry Lawson; viimeksimainittu on
kirjoittanut myöskin suorasanaisia kuvauksia työmiesten ja kulkurien
elämästä.] Poliittinen ja kirjallinen viikkojulkaisu »Bulletin»,
perustettu yli neljäkymmentä vuotta sitten, oli aikoinaan arvokkaana
tukena nuorille kirjailijoille julkaisten palstoillaan yksinomaan
puhtaasti Australia-aiheisia tai australialaisten kirjoitelmia.
Mutta sanoma- ja aikakauslehdille käy usein kuin ihmisille:
leimuavan radikaalinen ja tasavaltalainen nuori julkaisu vanheni ja
muuttui vakavien kirjailijain ja vakavien aatteiden vanhoilliseksi
kannattajaksi, ottaen vielä lisäksi ohjelmaansa parempiosaisten etujen
ja englantilaisystävällisen politiikan ajamisen. Nykyjään saavat nuoret
runoilijat etsiä kannatusta muilta tahoilta.

Muissakin maanosissa tunnetuiksi tulleita laulajattaria ovat
Melba (Helen Armstrong, joka kuuluisuutensa vuoksi kohotettiin
aatelisarvoon), Amy Castles ja Elsa Stralia (Elsa Fischer).

Australian yksitoikkoiset maisemat ikäänkuin kätkevät kauneutensa
pintapuolisen katselijan silmäin edestä. Täytyy olla taiteilija
kyetäkseen ymmärtämään ja muille kuvaamaan Australian luonnon kauneutta
ja värien rikkautta. Mainittavimpia maalareita ovat McCubbin,
Longstaff, Hans Heysen, Edward Officer, Tom Roberts ja Blamire Young.

Kuvanveistäjistä kuuluisin on Sir Bertram Mackennal, joka on luonut
maineensa ulkomailla; arvokkain hänen synnyinmaahan jääneistä
teoksistaan on kolmiryhmä »Pako Pompeijista», jota säilytetään
Ballaratin museossa. Hän on piirtänyt ja kaivertanut Englannin ja
Australian nykyisiä metallirahoja koristavan kuninkaanpään.

Dekadenttinen piirtäjä Norman Lindsay on tullut tunnetuksi »Bulletinin»
ja osaksi myöskin muiden australialaisten julkaisujen monivuotisena
kuvittajana. Hänen Rabelais'hen piirtämät kuvansa ovat saaneet osakseen
suurta huomiota.

Professori Gilbert Murray, Eurypideksen modernin englantilaisen
käännöksen suorittaja ja Kreikan kielen professori Oxfordin
yliopistossa on syntynyt Australiassa. Tunnetumpi Australiassa on
kuitenkin hänen veljensä, Sir J.H.P. Murray, Papuan (Brittiläinen Uusi
Guinea) monivuotinen menestyksellinen kuvernööri.

Eristetyn asemansa ja pienen asukasmääränsä vuoksi Australia ei voi
vielä tarjota sanottavia mahdollisuuksia henkisesti lahjakkaille
yksilöille tai taiteellisille kyvyille. Tästä onkin johtunut, että
etevimpien taiteilijain on täytynyt lähteä ulkomaille etsimään, ei
innoitusta, vaan kokemusta ja toimeentuloa — maista, jotka ovat
kehittyneempiä ja varakkaampia ja joissa taloudellisten hyödykkeiden
ammentaminen luonnosta ei ole niin polttavasti etualalla. Toivoa
saattaa kuitenkin, että osaksi meidän päiviemme aikaa ja avaruutta
vallitsevien keksintöjen ja osaksi omien syvempään henkiseen elämään
tähtäävien pyrkimystensä ansiosta Australia on lähitulevaisuudessa
astuva arvokkaalle sijalle maailman kulttuurikansojen parvessa.




HAVAINTOJA JA POIMINTOJA.


Sanotaan, että Australia on probleemien maa. Sanonnassa on
perää. Yksi mainittavimpia problemeeja on siirtolaisuus. Vasta
viimeisten kahdeksan vuoden aikana on siirtolaisuus Australiaan
osoittanut noususuuntaa, johtuen tämä nousu pääasiallisesti siitä,
että siirtolaisuusmahdollisuudet Amerikkaan ovat samanaikaisesti
kiristyneet. On hyvin helppo saada tilastotiedot maahan muuttaneiden
siirtolaisten määrästä, mutta missään lentolehtisessä ei mainita
maasta muuttavien lukua, jonka luvun myöskin täytyy olla huomattavan
suuri, päättäen siitä tosiasiasta, että samat laivajättiläiset,
jotka tuovat maahan tuhannen, jotkin kaksikin tuhatta matkustajaa,
palaavat takaisin Eurooppaan niinikään täysin matkustajamäärin. Miksi
palaavat siirtolaiset takaisin? Yhtenä tärkeimpänä syynä siirtolaisten
kotiinpaluuseen voimme mainita ne vaikeudet, jotka ovat vastassa
jokaisella, joka on luullut täällä voivansa hankkia viljelyskelpoista
maata kohtuullisiin hintoihin. Vielä vaikeampaa on käsityöläisen ja
ammattimiehen saada työtä täyteen ahdetuista suurkaupungeista. Miksi
ei sitten myydä siirtolaisille maata kohtuullisiin hintoihin, kun
tällä toimenpiteellä varmasti edistettäisiin maaseudun ja asumattomien
alueiden kansoitusta? Siinä probleema onkin! — parhaat vapainaolevista
viljelyskelpoisista alueista eivät enää kuulu valtiolle, vaan
suurtilallisille, jotka ovat enemmän liikemiehiä kuin maanviljelijöitä.

       *       *       *       *       *

Vierasmaalaisen on vaikea ensi alussa tottua ajatuksissaan
sijoittamaan australialaisia lapsia ja aikuisia täsmälleen oikeille
ikävuosille: ensinmainitut vaikuttavat älykkäiltä ja pikkuvanhoilta,
jälkimmäisten taasen tehdessä herttaisen nuorekkaan ja samalla
hiukan — uskaltaisimmeko sanoa — yksinkertaisen vaikutuksen.
Molemmat ovat kuitenkin aivan luonnollisia ilmiöitä: lämpimässä
ilmastossa ja paljon taivasalla oleskellen lapset kehittyvät
aikaisin, kun taas suurin piirtein poutainen elämänjuoksu vaikuttaa
edullisesti aikuisten ulkonäköön. Myönnettävä on kuitenkin, että
lasten varhaiskypsyyteen vaikuttaa osaltaan myöskin kasvatus.
Lasten omistamisen suhteen australialaisilla on yleensä samanlainen
mielipide kuin amerikkalaisilla, nimittäin, että lapsista on vain
harmia. Mutta jos niitä heille kuitenkin siunautuu, pitävät he
kunnia-asianaan kasvattaa lapset »järkeviksi ihmisiksi» niin varhain
kuin suinkin. Perhe- ynnä muissa pienemmissä juhlissa suorittavat
lapset usein koko ohjelman, saaden palkakseen kättentaputuksia ja
kiitoksia: »Eikö olekin ihmeellinen lapsi!» On kuitenkin lupa epäillä
tällaisen kasvatusmenetelmän tuottamia tuloksia. Päätarkoitus kyllä
saavutetaan, se myönnettäköön: lapset oppivat esiintymään vanhempien
ihmisten seurassa ujostelematta ja kohteliaasti. Mutta siitä seuraa
muutakin, jota vanhemmat eivät suinkaan soisi, nimittäin: aikainen
taipumus tottelemattomuuteen, halu riippumattomuuteen, vastenmielisyys
opiskeluun ja sukupuolivietin liian varhainen herääminen. Ja lopullinen
tulos kaikesta tästä on, että keskinkertainen australialainen
nuorukainen osaa — lukuunottamatta kenties joitakin ammattinsa
käytännöllisiä puolia jo viisitoistavuotiaana kaiken sen, mitä
myöhemmin kaksikymmenviisivuotiaanakin... toisin sanoen, hän tietää,
että Australia on mainio maa, laaja kuin Eurooppa (ellei oteta
lukuun Venäjää), tuntee nimeltä kaikki kuuluisat kriketinpelaajat,
nyrkkeilijät, amerikkalaiset filmitähdet ynnä muut saman luokan
kuuluisuudet, kykenee äänestä erottamaan kaikki nykyaikaiset automerkit
ja tietää kaikkien huomattavien kilpa-ajohevosten kulloisetkin
voitonmahdollisuudet.

       *       *       *       *       *

Australialaisten teeskentelemätön kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus
jättävät pysyvän, miellyttävän ensivaikutelman ulkomaalaiseen.
Vieras, joka saapuu suoraan Euroopasta, tuntee itsensä ikäänkuin
vapaammaksi tänne saavuttuaan: kaikki on avaraa niin aineellisessa
kuin henkisessä merkityksessä; poissa ovat vanhan Euroopan jäykät
sovinnaistavat ja kaavamaisuudet, tuntuu kuin kaikki huokuisivat
pelkkää myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta. Keskustelu on vaivatonta,
varsinkin jos vierasta kiinnostaa kriketti ja hevoset. Ei mitään
epätoivoisia yrityksiä keskustelun virittämiseksi kirjallisuudesta
ja taiteesta, mikä on niin tavallista vanhoissa maissa. Sellaiset
asiat eivät kiinnosta australialaisia. He näkevät mielellään itsensä
rinnastetuiksi amerikkalaisten veroisiksi, mutta eivät huomaa eroa
itsensä ja viimeksimainittujen välillä: vaikka amerikkalaiset ovatkin
nuoren kansan jäseniä, osoittavat he kuitenkin suurta mielenkiintoa
vanhaa Eurooppaa ja sen historiaa kohtaan ja tuntevat olevansa sieltä
peräisin. Australialaista nämä seikat eivät kiinnosta vähääkään.

       *       *       *       *       *

Eräs englantilainen kirjailija on sanonut, että kaikista brittiläisistä
kansoista australialaiset ovat huvittelunhaluisimpia. Tosin on suurin
osa heidän huvituksiaan pohjaltaan vaarattomia, vieläpä järkeviäkin,
kuten picnic-retkeily, purjehdus, kriketti- ja jalkapallopelit,
autoilu ja teattereissa käynti. Mutta liika on aina liikaa!
Harrastus työhön on häviämässä, yritteliäs uutteruus on jo kadonnut,
entisaikain uranaukojien työnilosta ja hellittämättömästä innosta,
jonka kannustamina he muuttivat erämaan kukkivaksi puutarhaksi, ei
ole enää jälkeäkään havaittavissa. Kaupunkien tarjoamat mukavuudet ja
huvitukset vetävät vuosi vuodelta yhä enemmän puoleensa maalaisväestöä,
jonka aikaansaannoksista tämän mantereen tulevaisuus loppujen lopuksi
kuitenkin on riippuvainen. Yksi järjettömin ja valitettavasti juuri
enimmän levinnyt huvittelunmuoto on vedonlyönti jokapäiväisissä
kilpa-ajoissa. Juuri vedonlyöntihimo on yksi Australian kansan
moraalisen rappeutumisen päätekijöitä: suuret äkkiä rikastumisen
mahdollisuudet viettelevät heikkoja luonteita pois kunniallisen työn
raskaasta ikeestä ja liittymään ammattimaisten onnenetsijäin suureen
laumaan. Tuhannet työmiehet tuhlaavat viikkopalkkansa säästöosan tämän
himonsa tyydyttämiseksi.

       *       *       *       *       *

»Englantilaiset huvittelevat synkästi», on yleisesti tunnettu
ranskalainen arvostelu, jossa on vähän perääkin. Joka on ollut
läsnä krikettipelissä, on varmaan pannut merkille katsojajoukon
vakavan tarkkaavaisuuden ja kärsivällisyyden, millä he seuraavat
loputtoman yksitoikkoisen pelin kulkua. Muut huvittelutilaisuudet
ovat yhtä ilottomia. Merentakaisten englantilaisten huvittelussa
on tätä melankoolisuutta jos mahdollista vielä vahvemmalti.
Sunnuntaikävelijät niin Sydneyn »Domainissa» tai merenrannalla kuin
Melbournen kasvitieteellisessä puutarhassa tai St. Kildan rantateillä
eivät hämmästytä ainakaan iloisuudellaan. Silloin tällöin saattaa
nähdä ryhmän hymyileviä, elämänhaluisia ihmisiä, mutta he ovat
poikkeuksia. Ilman niitä saattaisikin vieras luulla, että kävelijät
suorittavat jotakin vastenmielistä velvollisuutta. Huvitilaisuuksissa
vierasmaalaiset, englantilaisetkin mukaan luettuina, pistävät silmään
australialaisten rinnalla välittömämmän iloisuutensa vuoksi. Australian
kansa on vielä nuori; näyttää siltä, että nuorten kansain täytyy samoin
kuin nuorten ihmistenkin läpäistä eräänlainen vakavuuskausi ja että
vasta rauhallisempaan ja kokeneempaan keski-ikään saavuttua voitetaan
takaisin kadotettu iloitsemisen taito.

       *       *       *       *       *

Kansallisluonteen kuvaaminen on arka asia eikä aivan vaaratonkaan.
Vaikka etelään siirtyneet brittiläiset suurin piirtein katsoen
säilyttävätkin kotimaansa kansallistavat ja erikoisuudet, voivat
kuitenkin uuden maan olotilat, varsinkin sen eristyneisyys sekä
itse maanmuutto, luoda varsin huomattavia luonteeneroavaisuuksia.
Toisen »merentakaisen Englannin», nimittäin Kanadan, kansalaisen
lausunto lienee tässä suhteessa kiinnostava, varsinkin kun sen
kirjoittaja löytää huomattavia eroavaisuuksia vieläpä australialaisten
ja uusseelantilaisten välillä: — Australialaisia ei voida joka
suhteessa verrata uusseelantilaisiin, jotka kanadalainen kirjailija
on havainnut kohteliaiksi ja hyväntahtoisiksi ja joilla hänen
mielestään on epäitsekkäät lait ja syvästi velvollisuudentuntoiset
ja uhrautuvat johtajat ja joiden maassa maanviljelys ja karjanhoito
kukoistavat, mutta joilta puuttuu sekä suuria yksilöllisiä rikkauksia
että äärimmäistä köyhyyttä. Kanadalaisen mielestä australialaiset
ovat kuitenkin tarmokkaampia pyrkimyksissään, jos kohta myöskin
materialistisempia ihanteissaan ja häikäilemättömämpiä niiden
toteuttamisessa. He ovat kuitenkin rohkea ja kunnianhimoinen kansa ja
vieraanvaraisempi kuin mikään muu hänen tuntemansa. Australialaiset
ovat hänen mielestään kovin itsekeskeisiä; he ajattelevat
»australiamaisesti» ja välittävät hyvin vähän muista maanosista.
Heidän päämääränsä on valmistaa kaikki mahdollinen kotimaassa,
tuottaa maahan teollisuustuotteita niin vähän kuin suinkin ja viedä
maasta mahdollisimman paljon. Kiitettävä päämäärä, jos se vain on
toteutettavissa. Sama kirjoittaja myöntää myöskin, että Australia on
suurten yhteiskunnallisten ja taloudellisten uudistusten ja kokeilujen
suorittamiseksi paremmassa asemassa kuin mikään muu maa. Sillä on
tilaisuus näyttää maailmalle, mitä kaikkea sosiaalisen yhteistyön
ja yhteiskunnallisten lakimääräysten avulla kyetään saamaan aikaan.
Kertoja ei tunne toista yhtä iloista ja huoletonta anglosaksilaista
kansaa. Kuitenkaan he eivät ole yhtä herttaisia kuin esimerkiksi
uusseelantilaiset, sillä heissä on paljon »hiomattomia särmiä». He
ovat äärettömän itserakkaita, heidän vieraanvaraisuutensa lähentelee
tungettelevaisuutta ja kuitenkin heidän aikomuksensa ovat mitä
parhaimmat. He ovat rohkeita ja heidän otteissaan on ripeyttä ja
elämänhalua. He ovat kaikin puolin arvokas kansa, vaikka kertojaa
ei miellyttäisi elää heidän joukossaan. Brittiläisen maailmanvallan
kohtalo riippuu Kanadasta ja Australiasta; kanadalaisten velvollisuus
on oppia paremmin tuntemaan tämä kansa. — Lausunto ei ole suinkaan
pelkkää imartelua, mutta ei liioin repivää arvostelua, vaikka
se onkin kirjoitettu kotiin palattua ja tarkoitettu yksinomaan
kanadalaisille. Samaan rotuun kuuluvan, mutta tykkänään erilaisella
maailmankatsomuksella varustetun, vilpittömän arvostelijan lausunto
on epäilemättä arvokkaampi ja luotettavampi kuin arvosteltavien oma
itseylistys tai tykkänään vieraan ja kansan luonnetta vaillinaisesti
ymmärtävän vieraan pintapuolinen arvostelu.

       *       *       *       *       *

Australian englanti eroaa hyvin vähän Etelä-Englannin kielestä.
Australian eri seutujen asukkaiden ääntämisessä havaittavat
eroavaisuudet ovat niin vähäiset, että vierasmaalaisen on melkein
mahdotonta huomata mitään eroavaisuutta. Australia on kenties ainoa
maa maailmassa, jossa ei ole kielipolitiikkaa: koko mannermaalla
on nimittäin vain yksi kieli. Äänen vahvuutta ja sointua
muuttamalla ilmaistaan täällä niin kuin Englannissakin monia eri
merkitysvivahduksia, sama laulava puheensävy täällä kuin Englannissa.
Ääntiöiden vähyyden ja kerakkeiden velton lausumistavan huomaa
vieras täälläkin jonkin verran häiritsevän vaivatonta ymmärtämistä
puhelinkeskusteluissa, kiusa, jota ääntiörikkaampien kielten käyttäjät
eivät tunne. Australialaisen ääntämistavan tärkeimmät eroavaisuudet
ovat ääntiöiden runsaampi yhdistely ja epävarmuus monitavuisten
sanojen korostamisessa — sama korostaminen, johon englantia puhuvat
vierasmaalaiset niin helposti takertuvat ja joka heidät ensimmäiseksi
ilmaisee. Yleensä australialainen ääntämistapa kuitenkin on ainakin
yhtä selvä kuin englantilainenkin. Kaikkialle leviävien amerikkalaisten
filmien ja magasiinien ansiosta on sanakirjoihinkin alkanut ilmaantua
amerikkalaisperäisiä sanoja. Ja suurkaupunkien huonomaineisissa
kortteleissa puhutaan murretta, jonka lontoolaiset sanovat muistuttavan
Lontoon Cockney-murretta, tosin ääntämiseltään hieman vaimennettua.
Tällä murteella on jo julkaistu parodioita, vieläpä vakavia,
liikuttavia runojakin (_The Sentimental Bloke_ ja _The Moods of
Ginger Mick_, kumpikin C.J. Dennis'en kirjoittamia). Maalaisväestön
ja sivistyneistön piireihin murre tuskin tulee leviämään, sillä
esimerkiksi kouluissa ei suvaita senmukaista puhetapaa. Saattaa
olla, että Australian kieli joskus loittonee oikeasta »kuninkaan
englannista», niinkuin on käynyt Kanadan ja Yhdysvaltain kielelle;
mutta huomioonottaen maan asukkaiden melkein yksinomaan brittiläisen
alkuperän ei mitään huomattavampia muutoksia kielen suhteen tarvitse
pelätä vielä lähimpien vuosikymmenien aikana.

       *       *       *       *       *

Australian uusi pääkaupunki, Canberra, sijaitsee vähän yli 300
kilometriä lounaaseen Sydneystä, omassa territoriossaan, jonka Uuden
Etelä-Walesin valtio on luovuttanut Liittovaltiolle. Melbournen ja
Sydneyn välillä vallitseva keskinäinen kateus ei nimittäin sallinut,
että jompikumpi näistä olisi valittu Liittovaltion hallituksen
pysyväiseksi asuinpaikaksi. Oli siis luotava uusi pääkaupunki, ja
se päätettiinkin rakentaa niin mallikelpoiseksi kuin nykyaikainen
arkkitehtuuri suinkin pystyisi. Järjestettiin asemakaavakilpailu, johon
kutsuttiin osallistumaan maailman kaikki arkkitehdit ja kilpailun
tuloksena hyväksyttiin vuonna 1912 kolme luonnosta, nimittäin
amerikkalaisen Walter Burley Griffinin, suomalaisen Eliel Saarisen ja
ranskalaisen Alfred Agachen luonnokset. Sitten ryhdyttiin rakentamaan
kaupunkia metsään. Suurta siitä ei aiottu, vaan kaunis tyyssija
parlamentinjäsenille ja valtion virkamiehille — paljon puutarhoja
ja puistoja. Melbourne sai kunnian olla hallituskaupunkina, kunnes
Canberran parlamenttitalo valmistuisi. — Canberran asemapaikka on 90
kilometriä merenrannalta, 560 metrin korkeudessa, kolmen metsäisen
vuoren välissä. Näköpiirissä on pitkä jono harmaansinisiä vuoria,
joiden huiput talvella ovat usean kuukauden ajan lumen peitossa. Niiden
takana, näköpiirin ulkopuolella, sijaitsee Kosciusko, Australian
korkein vuori (2 200 metriä). Canberran asukasluku pysyy vielä
monta vuotta kymmenissä tuhansissa, vaikka se asemansa puolesta,
laajan ja vähän tunnetun vuoriston läheisyydessä sijaiten, voikin
kehittyä tärkeäksi matkailijakeskukseksi. 9. päivänä toukokuuta 1927
toimitti Yorkin herttua loistavin juhlamenoin Canberran parlamentin
avajaiset väliaikaisessa parlamenttitalossa, julistaen samalla
Canberran Australian pääkaupungiksi. Vähitellen ministeriöt muuttavat
Melbournesta uuteen kotiinsa, jossa ennen pitkää käsitellään ja
päätetään kaikki liittovaltion asiat. Parlamenttitalo samoinkuin
ministeriötalotkin ovat hohtavan valkoisia, komeita kivirakennuksia,
joiden arkkitektonisen tyylin silmiinpistävin piirre on laakean
maiseman ja eukalyptustaustan kanssa niin hyvin sointuva vaakasuorien
linjojen käyttö. Canberra kantaa kuvaannollisesti puhuen aina maan
kansallisvärejä: hiekkateiden ja tiilikattojen puna, rakennusten
seinien puhdas valkea ja kaupunkia ympäröivien vuorten sininen
auer. Kaupunkia ja sitä ympäröivää territoriota hallitsee erikoinen
valtuuskunta, joka pyrkii valvomaan vapauteen tottuneiden alamaistensa
yksityisasioitakin, määräten esimerkiksi kunkin talonomistajan
viljelemään puutarhaa talonsa edustalla. Kokeilipa valtuuskunta
alueellaan vähän aikaa kieltolaillakin. Canberralaiset nurisevat ja
pitävät tällaisia toimenpiteitä yksilöllisen vapauden sortamisena.
Muuten näkyy jo merkkejä siitä, että uudesta pääkaupungista tulee
kansalliskulttuurin keskus; useita tieteellisiä ja teknillisiä
kongresseja on siellä jo pidetty, eri uskontokunnat rakentavat komeita
kirkkoja, ja koulumiehet suunnittelevat sinne oppilaitoksia, joihin
otettaisiin oppilaita kautta koko maan. Mutta toistaiseksi on kaikki
siellä vielä uutta, hyvin uutta...

       *       *       *       *       *

Australian tärkein sisävesistö on Murray-Darling-jokien 3 600
kilometriä pitkä uoma, joka virtaa läpi eteläisen Queenslandin,
halkoo suurimman osan Uutta Etelä-Walesia ja Viktorian pohjoisosan.
Nämä ovat seutuja, missä ääretön kuivuus ja ylitsevuotava sade
vuorottelevat ja missä joet muodostavat vuodenajasta riippuen joko
sarjan erillisiä lammikolta tai yhtenäisen pitkän meren. Viime vuosina
rakennetuilla suurenmoisilla kastelulaitteilla on ollut kaksinainen
merkitys: kanavoimalla rutikuivia maita on sinne ensinnäkin saatu
loihdituksi viljavia vainioita ja menestyviä siirtokuntia, ja toiseksi
on jokilaivaliikenne tehty mahdolliseksi kautta vuoden. Suuret padot
— mainittavin niistä on Burrinjuck-pato Murrumhidgee-joessa —- monine
sulkusarjoineen tekevät jatkuvan laivaliikenteen mahdolliseksi tässä
hiekkakumpujen ja lakeuksien maassa. Jokilaivojen ei tarvitse enää
asettua »kesannolle» jonkin parin talon kylän rantaan veden tuloa
odottamaan. Nämä jokilaivat ovat siipiratastyyppiä, joiden rattaat
ovat sijoitetut joko kummallekin sivulle tai perään. Kovin matalassa
ne uivat — väitetäänpä niiden uivan märässä ruohossakin — mutta
kuljettavat yhtäkaikki suuria lasteja. Monet pikkukaupungit ja kylät
saavat sitä tietä kaikki kauppatavaransa... Laivat ovat itsekin
liikkuvia kauppapuoteja, jotka eivät häpeä pysähtyä, missä vain näkevät
rannalla varjostavan eukalyptuksen ja tietävät lähistöllä olevan
talopahasen... pari kimeää höyrypillin vihellystä, niin jo rientävät
talon rengit ja piiat ja lampaankeritsijät tuhlaamaan rahansa kaupungin
herkkuihin ja hepeniin. Paluumatkallaan laivat pysähtyvät yhtä
autioihin paikkoihin ja saavat lastikseen villapaaluja, jotka ne sitten
kuljettavat jollekin rautatieasemalle. Jokiliikenteellä ei ole, vahinko
kyllä, käytännöllistä yhteyttä meren kanssa.

       *       *       *       *       *

Australiassa on muutamia yleisiä rakennuksia ja laitoksia, jotka
ansaitsevat erikoisen maininnan. Tasmanian suurisuuntainen
sähköistysyritys uhkaa vähitellen muuttaa »omenasaaren» savuavien
tehtaiden maaksi. Saaren keskiosan ylätasangoilla sijaitsevien monien
vesiputousten halpa käyttö voima on haarniskoitu voimalaitosten
palvelukseen ja niistä johdettu ristiin rastiin yli saaren.
Tasmanian halpa sähkö-virta alkaa jo kiinnostaa itse mannermaankin
tehtaanomistajia, — Sydneyn sataman poikki parhaillaan rakennettavasta
terässillasta uhkaa tulla maailman suurimpia. Tekniikan ja luonnon
vastakohtaisuutta symbolisoivat sillan kilometrinmittainen kaari
korkeine kivisine torneineen ja saarten ja niemekkeiden vielä monin
paikoin koskemattomat metsiköt. — Rinnan jättiläissillan kanssa
edistyvät maanalaisen rautatieverkon rakentaminen ja kaupungin ja
esikaupunkien välisten ratojen sähköistäminen. Näillä suurisuuntaisilla
yrityksillä on tietysti vastustajansakin, jotka moittivat hallitusta
liiallisesta varojen tuhlauksesta jo muutenkin tarpeettomasti
laajentuneen Sydneyn hyväksi ja pitäisivät sensijaan uusien teiden
ja rautateiden rakentamista ja uusien satamien avaamista valtiolle
paljon tärkeämpänä. — Tässä pitkien taivalten maassa, jos missään, on
lentoliikenne osoittautunut tarpeelliseksi. Mantereen luoteisosassa
esimerkiksi on kokonaista 1 900 kilometriä pitkä reitti, ja
Länsi-Queenslandissa ja Pohjois-Australiassa on asutuskeskuksia, jotka
ilman lentoliikennettä olisivat parin viikon matkan päässä lähimmästä
naapuristaan.

       *       *       *       *       *

Alkuperänsä perusteella voidaan australialaiset laskea pohjoismaisiin
kansoihin kuuluviksi, joten on vain luonnollista, että liiallinen
alkoholinkäyttö on yksi sikäläisiä probleemeja. Huolimatta siitä,
että maa tuottaa suuren määrän viiniä, ei viiniä kuitenkaan nautita
pöytäjuomana, kuten Etelä-Euroopan maissa, vaan teetä — ainaista
väkevää teetä. Mitään muuta erikoista kansallisjuomaa australialaisilla
ei ole, joten he ryyppäävät ja juovat vähän kutakin: olutta, viskiä,
viiniä, konjakkia, liköörejä, vieläpä rommiakin — tuota pionieerien
ja merirosvojen eliksiiriä. Lieventävinä asianhaaroina on kuitenkin
otettava huomioon sekä kuiva maasto että janottava ilmasto.
Brittiläisen kunniakäsitteen mukaan herrasmiehen ei sovi ryypätä
yksin. Mutta ainahan siihen löytyy kumppaneja, ei muuta kuin juodaan
yhdessä lasi terveydeksi, »good luck!» Raittiusseuroja on myöskin
kaikissa suuremmissa yhteiskunnissa, mutta tähän asti niiden toiminta
on rajoittunut kapakkain aukioloajan lyhentämiseen. Ennen sotaa kapakat
olivat avoinna 11 saakka illalla, mutta nyt ne on suljettava kello 6
ja sunnuntaisin pidettävä koko päivän kiinni. Uudessa Seelannissa on
joissakin kunnissa kokeiltu kieltolailla, mutta tulokset ovat olleet
melko masentavia. Siellä niinkuin Australiassakin on kieltolain
vuoksi järjestetty kansanäänestyksiä, mutta kansan enemmistö on aina
ilmaissut hylkäävän kantansa. Palanneet sotilaat ovat kaikki järjestään
äänestäneet kieltolakia vastaan, he oppivat Euroopassa käsittämään,
että kohtuullisella alkoholinkäytöllä ja hillittömällä juopottelulla on
ero.

       *       *       *       *       *

Matkailijalle ja luonnonihailijalle Australia voi tarjota mitä
moninaisimpia nähtävyyksiä. Queenslandin troopillisessa pohjoisosassa
viehättävät pohjoismaalaista korallisaaret, palmurannat ja kaikissa
etelämeriromaaneissa ylistetyt safiirinsiniset laguunit. Siellä on
myöskin vuoria, sekä vihreitä että lumipeitteisiä. Uuden Etelä-Walesin
rannikko taasen muistuttaa hyvin paljon Etelä-Ranskan lazurirannikkoa:
vuoret kohoavat merestä melkein kohtisuorina; niiden juurella
punarakennuksiset pikkukaupungit ovat kuin pienuuttaan kyyryssä;
vuorten ja rannan väliseen kapeaan maasuikaleeseen on valtameri
aikojen kuluessa syönyt tuhansia hiekkarantaisia poukamia; ja kaiken
yllä paahtaa aurinko kesät, talvet. Rannikon kauneutta tosin hieman
häiritsevät sinne tänne hajoittautuneet hiilikaivosryhmät. Sydneystä
lähtee laivoja enemmän tai vähemmän säännöllisin kulkuvuoroin melkein
kaikkiin Tyynen valtameren saariin, mitä moninaisimpiin »uusiin»
maihin: Uuteen Seelantiin, Uuteen Kaledoniaan, Uusille Hebrideille,
Uuteen Guineaan, Uuteen Britanniaan, Uuteen Irlantiin, Salomon-,
Marshall-, Gilbert-, Ellice-, Fidshi- ja Tonga-saarille — haaveiden ja
harhakuvitelmien maihin. Lähellä Sydneytä sijaitsevat jyrkänteistään
ja syvistä laaksoistaan tunnetut Siniset Vuoret, joiden huipulla
saattaa tukahduttavan kuuman päivän hämärtyessä nähdä leiskahtelevia
sähköilmiöitä, etelän »Kalevantulia». Näkemisen arvoiset ovat myöskin
vähän etäämpänä sijaitsevat Armidale-vuoret. Kosciusko Uudessa
Etelä-Walesissa ja Buffalo Viktoriassa ovat kumpikin kuuluisia
matkailijain nähtävyyksiä ja talviurheilupaikkoja. Tasmanian vihreä
saarivaltio tarjoaa puolestaan matkailijalle ja luonnonihailijalle
mitä monipuolisinta nähtävää: vuoristoja kristallinkirkkaine järvineen
ja hyppelehtivin puroineen, jylhiä kalliorantoja ja rauhallisia
vihreitä laaksoja; luonto on siellä suurenmoinen niin kesällä kuin
talvellakin. Länsi-Australian lounaiskulma taasen on mainittava
suurisuuntaisen metsäteollisuutensa ja jättiläismäisten puittensa
vuoksi. Käynti jollakin suurehkolla lammasasemalla kerintäaikana tai
kaivoskaupungissa tai jossakin eristetyssä erämaan kaupungissa siinä
vihjeitä matkailijalle, joka tahtoo tutustua muuhunkin kuin vain
suurkaupunkilaisten touhuun ja huvituksiin.




SIIRTOLAISEN MAHDOLLISUUDET.


»Työmiesten paratiisi! — Maailman paras maa!» komeilee useimmissa
propagandajulkaisuissa, joita julkaisevat sekä Australian Liittovaltion
että alusvaltioiden siirtolaisvirastot. Vaikka yllämainitunlaiset
lauseet ovatkin hyvässä tarkoituksessa vahvasti liioiteltuja —
australialaiset käyttävät mielellään superlatiiveja — on niissä
sentään osaksi tottakin. Siirtolaiset, jotka eivät lähde kotimaastaan
pikaisen rikastumisen toivein, vaan valmistautuvat vakavaan työhön ja
monivuotiseen maassaoloon, havaitsevat aikaa myöten Australian, ellei
nyt kaikkein parhaaksi, ainakin hyväksi maaksi. Voitaisiin esittää
satoja esimerkkejä yksilöistä, suomalaisistakin, jotka ovat astuneet
siellä maihin rahattomina ja ovat nyt varakkaita farmareita tai
teollisuusmiehiä.

Mutta millä ihmeen keinolla ensin pääsisi tuohon kaukaiseen
paratiisiin? Matka sinne on todellakin pitkä, laivamatka Lontoosta
Välimeren ja Suezin kanavan kautta kestää 30—45 päivää riippuen
määräsatamasta Australiassa. Ja mikä vielä ikävämpää, matkalippu maksaa
paljon! Sitäpaitsi pitää sinne nykyjään pyrkivällä siirtolaisella
olla maihinnousurahaa 40 puntaa. Lisäksi pitää pyrkijän olla luku- ja
kirjoitustaitoinen. Tätä viimeksimainittua pykälää voidaan tarpeen
tullen vastenmielisten (undesirable) siirtolaisten pyrkiessä maahan
tulkita siten, että siirtolaiselta vaaditaan minkä tahansa kielen —
esimerkiksi turkin ja japanin taito. Onpa tällaista tulkintaa joskus
sovellettukin vastenmielisiin kuuluisuuksiin.

Lukija saattanee jo ihmetellen kysyä, mitä hyötyä on sitten
siirtolaisuuspropagandasta, kun maahanpääsylle samanaikaisesti
asetetaan näin paljon vaikeuksia? Siihen kysymykseen saattaisi vastata:
monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut. Mutta tästä enemmän edempänä.

Liittovaltion hallitus ei sentään aseta yksinomaan esteitä
siirtolaisten tulolle, päinvastoin se koettaa auttaa vähävaraisten,
mutta kunnollisten siirtolaisten mahdollisuuksia maksaen puolet
heidän laivalipustaan. Tässäkin on kuitenkin pieni »mutta»: tällaista
siirtolaiskandidaattia pitää olla suosittelemassa joku Australiassa
asuva sukulainen tai tuttava, jonka sen lisäksi on taattava tulokkaalle
vuoden toimeentulo.

Suuria posti- ja matkustajalaivoja lähtee Englannista Australiaan
noin kolme kuukaudessa. Paitsi englantilaisten laivayhtiöiden komeita
kaksi- ja kolmiluokkaisia laivoja kulkee tällä linjalla myöskin
Australian Liittovaltion yksiluokkaisia laivoja, joissa matkustaminen
on verrattain mukavaa ja hinnat tuskin muiden laivojen kolmannen luokan
hintoja korkeammat. Sitäpaitsi lähettelevät ranskalaiset, saksalaiset,
italialaiset ja skandinavialaiset yhtiöt laivojaan Australiaan enemmän
tai vähemmän säännöllisesti. Ei ole siis puutetta linjoista eikä
laivoista jos vain kukkaro kestää tuon kuusiviikkoisen maailmanmatkan.
Yksilöille, jotka voivat kestää merimiehen ammatin vaikeudet
valtamerillä, esiintyy joskus tilaisuuksia ilmaiseen matkaan lastia
kuljettavissa höyry- ja purjelaivoissa; monet suomalaiset ovat viime
vuosina siirtyneet sillä tavoin Australiaan, joko tehden työtä matkansa
korvaukseksi tai — karaten sopivassa satamassa.

Mutta mitä toimeentulomahdollisuuksia siirtolaisella sitten on
päästyään moniviikkoisen matkan jälkeen tähän aurinkoiseen maahan?
Koettakaamme luoda suppea yleissilmäys eri valtioiden tarjoamiin
mahdollisuuksiin samassa järjestyksessä, missä jo olemme ne sekä
samoilleet halki että kiertäneet ympäri.

Länsi-Australian laaja ja harvaan asuttu maa tarjoaa tarmokkaalle ja
varakkaalle yksilölle suuret menestymisen mahdollisuudet. Tämän valtion
pääelinkeino on lampaanhoito. Tähän tarkoitukseen sopivaa maata, vähän
merenrannasta sisämaahan, saadaan sekä ostaa että vuokrata valtiolta
edullisin ehdoin. Varsinkin valtion pohjoisosassa, missä ilmasto
on subtroopillista ja sademäärä liian vähäinen maanviljelykselle,
mutta riittävä nostattamaan lampaiden tarvitseman ruohon ja missä
alkuasukkaita on paimeniksi ja työmiehiksi, sijaitsee useita laajoja
lammasasemia, joiden omistajat korjaavat saderikkaana vuonna
ruhtinaalliset tulot. Yhdellä tällaisella usein sadan kilometrin päässä
lähimmästä naapurista sijaitsevalla lammasasemalla voi olla 150 000
lammasta ja enemmänkin; tällaisen suuraseman ympäri ratsastaminen
saattaa olla hyvässä tapauksessa toista sataa kilometriä pitkä taival.
Kun lisäksi tiedämme, että australialainen merinovilla noteerataan
Euroopan villapörssissä korkeimpaan luokkaan, saamme jonkinlaisen
käsityksen lammasaseman omistajan vuosituloista. Mutta kuten sanottu,
tämä elinkeino kysyy huomattavaa alkupääomaa ja siirtolaiset ovat
enimmäkseen köyhää väkeä.

Käsityöläisille — lukuunottamatta kirvesmiehiä ja muurareita, joilla
on työnsaantimahdollisuuksia kaikkialla Australiassa — tarjoaa
harvaan asuttu läntinen valtio hyvin vähän tilaisuuksia. Mainittavin
mahdollisuus on jättiläispuiden kaadanta valtion lounaiskulmassa, missä
kasvaa useita kymmeniä eri eukalyptuslajeja. Se on tosin voimia kysyvää
työtä, mutta helpompia ansioita odotellessa on sekin tervetullutta.

Vielä voidaan tästä valtiosta mainita kaivostyöt kulta- ja
hiilikaivoksissa, hedelmänkorjuu omenaviljelyksillä ja elonkorjuutyöt.
Valtion luoteisrannikolla harjoitetaan kalastusta ja simpukanpyyntiä
varsin laajassa mittakaavassa; monista eri simpukkalajeista on
helmisimpukka siellä tärkein, muodostaen oman teollisuudenhaaran, jossa
menestys kuitenkin riippuu suuressa määrin onnesta.

Etelä-Australia, seuraava järjestyksessä, on tiheämmin asuttu kuin
läntinen valtio ja tarjoaa myöskin moninaisempia ansionmahdollisuuksia
siirtolaiselle. Maa on siellä hedelmällistä ja ilmasto eurooppalaisille
sovelias: siellä asuu mm. muutamia tuhansia saksalaisia. Se on
mantereen vehnävainio ja viinitarha ja tarjoaa myöskin runsaasti elon-
ja hedelmänkorjuutyötä.

Viktoria on mantereen tiheimmin asuttu valtio ja niin ollen
siirtolaisille edullisin työansioiden monipuolisuuden vuoksi. Sen
vaihteleva kasvillisuus ja monipuolinen teollisuus tarvitsee paljon
työväkeä. Gippslannissa, valtion kaakkoiskulmassa, harjoitetaan
vihannesten viljelyä laajassa mittakaavassa, ja pohjoisessa
taasen on nopeasti kehittyviä hedelmänviljelyskeskuksia, joista
tärkein on Mildura. Viktoria tyydyttää mm. melkein koko mantereen
jalkinetuotteiden kysynnän. Pääkaupungissa, Melbournessa, on
mahdollisuuksia ammattilaisillekin, vaikkakin siellä niin kuin maan
muissakin suurkaupungeissa sodanjälkeisinä vuosina on esiintynyt
työnpuutetta huomattavassa määrässä. Elinkustannukset ovat Melbournessa
hiukan halvemmat kuin itäisen rannikon suurkaupungeissa. Siellä
sijaitsee myöskin Suomen Merimieslähetyksen asema.

Päättäen siitä tosiasiasta, että Uusi Etelä-Wales on vetänyt
puoleensa suurimman määrän eurooppalaisia siirtolaisia Australiassa,
pitäisi tämän valtion myöskin olla soveliain heille. Se on vanhin
ja väkirikkain kaikista kuudesta valtiosta, jonka vuoksi sitä
kutsutaankin »emävaltioksi». Siellä kukoistavat monet eri teollisuudet.
Siellä on hopea- ynnä muita metallikaivoksia. Viljaa ja hedelmiä
viljellään myöskin runsaasti. Newcastlessa, lähellä Sydneytä,
sijaitsevat eteläisen pallonpuoliskon suurimmat hiilikaivokset.
Uudessa Etelä-Walesissa on myöskin enimmän siirtolaisille
soveliasta viljelyskelpoista maata saatavissa. Sen pääkaupungissa,
Sydneyssä, joka muuten on koko Australian suurin kaupunki, on tätä
kirjoitettaessa kokonaista 25 000 työtöntä. Työttömyyttä ei silti ole
havaittavissa maaseudulla, päinvastoin siellä on aika ajoin puutetta
maanviljelystyöväestä. Sydneyssä on myös Suomen konsulaatti.

Queensland, jota muiden valtioiden asukkaat leikillisesti kutsuvat
banaanimaaksi, on ilmastoltaan osaksi subtrooppinen, osaksi trooppinen.
Viime vuosina on Queensland alkanut vetää siirtolaisia puoleensa niin
runsaasti, että se nyt kilpailee maahan muuttavien lukumäärässä Uuden
Etelä-Walesin kanssa. Queenslandin kaivosteollisuus on monipuolista,
sieltä saadaan opaaleja, kultaa, hopeaa, kuparia, tinaa ja hiiliä.

Hedelmäinviljelys rajoittuu pääasiallisesti troopillisten hedelmäin,
banaanin, ananaksen, passion-hedelmän y.m., viljelykseen, mutta
sitä harjoitetaankin sitten laajassa mittakaavassa: junalla ajaessa
näkee radan varsilla kilometrien laajuisia banaanipensastoja ja
ananas-istutuksia. Metsänhakkuuta ja karjanhoitoa harjoitetaan siellä
myöskin suuressa määrässä: siellä on karjafarmeja laajoja kuin Euroopan
pienet ruhtinaskunnat, ja hurjapäisiä cowboy-ratsastajia aivankuin
Hollywoodin filmeissä.

Queenslandin tärkein maanviljelystuote on sokeriruoko, se käsittää
suurimman osan viljelykselle raivattua aluetta koko valtiossa,
laajentuen vuosi vuodelta pohjoiseen päin, niin että tuottoisimmat
sokeriruokokentät nykyjään sijaitsevat Cairnsin kaupungin seuduilla.
Siellä on useita suomalaisiakin sokerinleikkaaja-siirtokuntia,
eikä meikäläiset siellä sen pahemmin hikoile kuin brittiläiset tai
italialaisetkaan. »Valkoinen Australia»-politiikan vuoksi siellä ei
ole saatu käyttää värillistä työvoimaa enää vuosikausiin, kuten muissa
troopillisissa maissa. Sellainen suurteollisuus kuin sokeriruoko
tarvitsee kuitenkin suuret määrät työväkeä, jolle troopillisen
ilmaston vuoksi on vielä maksettava hyvä palkka. Sokerinleikkaajat
työskentelevät enimmäkseen urakkapalkalla ja ansaitsevat usein
yhdessä päivässä enemmän kuin kotimaassaan kokonaisessa viikossa.
Eipä siis ihme jos moiset mahdollisuudet ovatkin houkutelleet sinne
siirtolaisia tuhansittain kaikista Euroopan kolkista, jopa siihen
määrään, että sielläkin jo havaitaan työnpuutetta, varsinkin niinä
vuodenaikoina, jolloin sokerinleikkuutyötä ei ole... Yleensä ovat
palkat Queenslandissa vähän paremmat kuin Australian muissa valtioissa.

Tasmanian saarivaltio on Australian valtioista vähimmän tärkein
siirtolaisuudessa. Ne harvat siirtolaiset, jotka sinne siirtyvät, ovat
pääasiallisesti brittiläisiä. Tärkeimmät saaren teollisuuksista ovat
mineraalit ja omenanviljelys.

Mainitsematta on vielä Pohjois-Australia, Papua, Uuden Guinean
mandaattialue ja joukko Liittovaltiolle kuuluvia saaria — kaikki
seutuja, joita kokemattoman ja varattoman siirtolaisen on paras välttää.

Työmiehen elintaso on Australiassa edullisempi kuin missään Euroopan
maassa: ruoka, vaatteet ja vuokra ovat tuskin kalliimmat kuin meillä
Suomessa, ja palkat ovat sentään 30 — 70 prosenttia korkeammat.
Perheetön käsityöläinen esimerkiksi voi säästää puolet palkastaan ja
silti elää varsin mukavasti. Tulovero jättää työmiehen palkan melkein
koskemattomaksi.

Mutta moinen riippumaton hyvinvointi edellyttää vakinaista työpaikkaa,
jonka vain harvat ulkomaalaiset onnistuvat heti saamaan. Useimmilta
menevät ensimmäiset vuodet »paremman paikan» etsimisessä ja
sesonkityöstä toiseen muuttelemisessa.

Työnsaantimahdollisuuksista Australiassa puhuttaessa ei ole unohdettava
lakkoja. Ammattiyhdistykset ovat hyvin voimakkaita tekijöitä maan
teollisuuselämän säännöstelemisessä ja on niihin liittyminen pakollista
jokaiselle, joka tahtoo ansaita leipänsä toisen palveluksessa niillä
ammattialoilla, jotka ammattiyhdistys on ottanut suojelukseensa. Pieni
väärinkäsitys ammattiyhdistyksen jäsenen ja työnjohtajan välillä tai
jokin muu mitätön seikka saattaa johtaa pitkäaikaiseen lakkoon, jonka
tehokkuutta ammattiyhdistys sitten valvoo mitä ankarimmin. Lakkoja
sattuu useimmin satamatyöväen ammattiosastoissa; lakkojen vuoksi ovat
suurien valtamerilaivojenkin lähtöajat aina hieman epävarmat, sillä
rikkureita ei ole helppo saada. Tilaston mukaan hukataan Australiassa
lakkojen vuoksi noin kolme miljoonaa työpäivää vuosittain.

Mistä johtuu sitten työttömyys maassa, jossa on maata —
viljelyskelpoistakin — miltei rajattomiin ja joka voisi nykyisen kuuden
miljoonan sijasta asuttaa 200 000 000 ihmistä? Se näyttää olevan
yksi tämänpäiväisen ja kenties huomisenkin Australian probleemeja.
Jos onnistuttaisiin keksimään keino tämän harvaan asutun mantereen
taajaväkiseksi asuttamiseksi, seuraisi siitä paitsi Australian ripeää
kukoistusta, hyötyä myöskin monille Euroopan maille, jotka nyt kärsivät
liikakansoituksen haittoja. Mutta — ja tässä piilee probleeman solmu
— vaikka sellainen menetelmä keksittäisiinkin, on tuskin luultavaa,
että Australian Liittovaltio suostuisi sitä soveltamaan. Liittovaltion
samoinkuin väestönkin todellinen kanta on, katsoen maan erikoiseen
asemaan, lievimmin sanoen itsekäs: he tahtovat pysyttää Australian
australialaisena tai ainakin brittiläisenä. Toisin sanoen, hallitus ja
parlamentti tahtoisivat tuottaa maahan brittiläisiä siirtolaisia niin
paljon kuin mahdollista ja ei-brittiläisiä niin vähän kuin suinkin,
mutta työväenpuolue ei tahtoisi laskea maahan yhtään uutta siirtolaista
mistään maasta. Vastapainoksi näille isänmaallisille ja itsekkäille
kannanilmaisuille on mainittava, että työnantajat yleensä ja eritoten
maanviljelijät antavat usein etusijan eurooppalaiselle työmiehelle
australialaisen rinnalla. Suomalaiset ovat useilla seuduilla päässeet
hyvään maineeseen.

Tämä ensi silmäyksellä liian itsekkäältä näyttävä siirtolaispolitiikka
tuntuu kuitenkin jossakin määrin oikeutetultakin, jos asiaa katsotaan
kansantaloudelliselta näkökulmalta. Vieraisiin kansallisuuksiin
kuuluvat siirtolaiset tulevat alusmaihin useimmiten sellaisin
ajatuksin, että he elävät jonkin vuoden säästäväisesti, keräävät
pienen omaisuuden ja palaavat sitten takaisin kotimaahansa. Tämä
päämäärä silmäin edessä he elävät yksinkertaisemmin ja vähäisemmin
mukavuusvaatimuksin kuin maan omat kansalaiset, suostuvatpa usein
työskentelemään pienemmällä palkallakin kuin viimemainitut.
Australiassa ovat ainakin eteläeurooppalaiset tehneet itsensä
huomatuiksi tässä suhteessa. Lisäksi heidän käyttäytymis- ja
elintapansa eroavat aina jonkin verran maan omien kansalaisten tavoista.

Eteläeurooppalaisia siirtolaisia kohtaan ilmenevään vastenmielisyyteen
on vielä muitakin syitä: yritteliäät eteläitalialaiset nimittäin
vallitsevat melkein koko maan hedelmäkaupan vähittäismyyntiä, ja
nokkelat kreikkalaiset ottavat vähitellen haltuunsa kaupunkien
kahvilat ja perustavat uusia, missä vain luulevat niiden kannattavan.
Niin hedelmäinmyynti kuin kahvilanpito ovat kumpikin kannattavia
yrityksiä. Tätä pitävät australialaiset sopimattomana tungetteluna:
heidän mielestään olisi ulkomaalaisten raivattava metsiä ja asutettava
aroja eikä pyrittävä täyteen ahdettuihin kaupunkeihin. Minkäänlaista
ulkomaalaisten boikottia ei kuitenkaan ole havaittavissa; niin
voimakas ei australialaisen kansallistunne sentään ole: hän rakastaa
mukavuutta ja ostaa kauppiaalta, jonka myymälä on lähimpänä, ja
aterioi kahvilassa, jossa pihvi paistetaan ja vanukas höyrytetään
juuri niinkuin hän tahtoo. Yhteinen haukkumanimi vain on keksitty
eteläeurooppalaisille — »deiko».

Asumattomien alueiden viljelyskelpoisiksi raivaaminen ei edisty
Australiassa rinnan siirtolaistulvan kanssa. Kaikki tuppautuvat
harvoihin suurkaupunkeihin. Siinä toinen probleema. Kotimaiset
työttömät eivät tahdo lähteä maaseudulle työnhakuun (maalla on
kapakkoja harvassa) ja uudet siirtolaiset huomaavat maanviljelyksen
alullepanemisen useinkin aivan ylivoimaiseksi tehtäväksi.
Propagandajulkaisujen lupauksiin luottanut tulokas pettyy pahasti.
Suurtilalliset ja yhtiöt ovat vallanneet parhaat maa-alueet, ja
suurin osa valtioiden omistamasta viljelyskelpoisesta maasta on
jaettu palkkioina sodasta palanneille sotilaille. Valtiot myyvät
maata todellakin halvalla ja erikoisen edullisin ehdoin — mutta
minkälaista maata! Kaikkein ensin on alue raivattava, mikä onkin
luonnollista. Mutta pahinta on, että nämä luovutettavat maat
sijaitsevat miltei pääsemättömissä ja tiettömissä seuduissa,
puhumattakaan rautatiestä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa rakennetaan
ensin rautateitä asumattomille seuduille, ja siirtolaiset tulevat
perässä ilman erikoista propagandaa. Australiassa saavat uudisasukkaat
raivata itselleen tiet, rautatie rakennetaan sitten joskus vuosien
kuluttua, kun ensin on parlamentissa tarpeeksi kauan siitä riidelty.
Lisäksi ovat rahtimaksut rautateillä yleensä suhteettoman korkeat.
Mitä kauempana farmi sijaitsee kulutuskeskuksista, sitä pienemmän
voiton maanviljelijä saa tuotteistaan. Tästä syystä ei kannata perustaa
farmia mihinkään eristettyyn seutuun, ei ainakaan hedelmätarhaa, sillä
ensinnäkin hedelmät on saatava nopeasti markkinoille ja toiseksi niiden
tukkuhinnoista ei liikene paljoa kalliisiin rahtikuluihin.

Maksaako sitten vaivan lähteä kauas houkuttelevaan etelätuulen maahan
mittelemään voimiaan näin monien vastuksien kanssa, vastuksien, joiden
voittamiseen tarvittavalla tarmolla siirtolainen voisi nousta hyvään
asemaan kotimaassaankin? Kyllä ja ei. Monet yksilöt tarvitsevat, niin
sanoaksemme, kunnostautumispakkoja: kotona ja kotimaassa on aina joku
neuvomassa ja tukemassa, mutta kaukana maailmanrannalla vieraan kielen
ja outojen tapojen ympäröimänä ihminen huomaa olevansa yksin, vailla
sukulaisten ja ystävien tukea. Hänen maailmankatsomuksensa avartuu ja
havaintokykynsä terästyy; hän oppii tuntemaan elämää ja ihmisiä. Siellä
hän saa laskea menestyksensä oman luonteensa ja tarmonsa ansioksi.
Mutta on myöskin yksilöitä, joille uusi ympäristö, oudot kanssaihmiset,
elintavat ja vieras kieli, ovat liian raskas kuorma.




LÖYTÖ JA ASUTUS.


Kuka eurooppalainen ensimmäiseksi näki suuren eteläisen maan, josta
maantieteilijät olivat niin kauan haaveilleet? Vastaus jää olettamusten
hämärään. Collingridge de Torceyn mukaan esiintyy Australian läntinen
rannikko merikorteilla seitsemän vuotta ennen kuin Kolumbus löysi
Amerikan. Vielä nytkin on olemassa kartta vuodelta 1489, johon on
Australian kohdalle merkitty kaistale rannikkoa. Toinen kartta (n.s.
»Dauphin»kartta vuodelta 1536) esittää osan pohjoista rannikkoa ja
nimeää suurimmat niemet ja lahdet. Todennäköisesti eurooppalaiset
jo silloin tunsivat tuon eteläisen maanosan, jota he kuitenkin
kutsuivat »Suureksi Jaavaksi», erotukseksi Pienestä (nykyisestä)
Jaavasta. Arabialaisten, kiinalaisten ja malaijien arvellaan
myöskin käyneen Australiassa, vieläpä paljon ennen eurooppalaisten
ensimmäisiä käyntejä; heidän vierailuistaan ei ole kuitenkaan säilynyt
jälkipolville mitään varmoja todisteita.

Espanjalaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset merenkulkijat
ovat kuitenkin ensimmäisiä, joiden retkistä näihin maihin historia
tietää varmasti jotakin kertoa. Hollantilaisen »Duyfkenin» miehet
ovat ensimmäisiä, joiden tiedetään astuneen uudelle mantereelle
heidän vuonna 1606 tutkiessaan Carpentaria-lahden itärannikkoa.
Alkuasukkaat surmasivat näistä uskalikoista yhdeksän, ja Keerweer
(Kotiinpaluu)-niemen kohdalla jäljelle jäänyt miehistö käänsi laivan
kotimatkalle.

Kun Alvaro de Mendana vuonna 1567 löysi Salomoninsaaret, luuli hän
löytäneensä eteläisen mantereen. Uusi espanjalainen retkikunta, joka
varustettiin matkalle Perusta käsin, päällikkönä Pedro Fernandez de
Quir (eli de Quiros, kansallisuudeltaan luultavasti portugalilainen),
pääsi onnellisesti aina Uusille Hebrideille saakka, missä de Quirin
itsensä komentaman laivan miehistö teki kapinan ja pakotti hänet
muuttamaan laivan kurssin kotiin päin. Hänen luutnanttinsa, Luis de
Torres, jatkoi kuitenkin matkaansa toisella laivalla ja osui Uuden
Guinean eteläiselle rannikolle. Kaksi kuukautta hän hapuili itselleen
tietä riuttojen ja saarien lomitse, Uuden Guinean ja Australian
välisestä salmesta, jolla nyt on hänen nimensä. Hän näki mantereen
koilliskärjen ja Yorkin niemen kukkulat, mutta luuli niitä saariksi.
Muutama viikko aikaisemmin de Quir puolestaan oli luullut, että
saari, jonka läheisyydessä hänen miehistönsä teki kapinan, olisi
ollut suuri eteläinen manner, ja antoi sille mahtavakaikuisen nimen,
»Tierra Austrialia del Espirita Santo»; sana »Austrialia» oli aiottu
kohteliaisuudeksi Espanjassa silloin hallitsevalle itävaltalaiselle
hallitsijasuvulle. [Itävalta on espanjaksi Austria.] Tyypillisiä
erehdyksiä senaikaiselle löytöretkeilylle olivat de Torresin ja de
Quirin löydöt: ensinmainittu löysi mantereen ja piti sitä saarena,
viimeksimainittu löysi saaren ja luuli sitä mantereeksi.

Hollantilainen Dirk Hartog osui vuonna 1616 luoteisrannikolle,
ja vielä saman sataluvun kuluessa useita hänen maanmiehiään kävi
tutkimassa sekä läntistä että eteläistä rannikkoa. Vuonna 1628 eräs
hollantilainen retkikunta aikoi kapteeni Franciscus Pelsartin johdolla
perustaa siirtolan lounaisrannikolle. Mutta Houtman's Abrolhos-saarten
[»Houtmanin mulkosilmät», jossakin aikaisemmassa portugalilaisessa
laivastossa palvelleen hollantilaisen merimiehen mukaan nimensä saaneet
saaret] läheisyydessä laivastoa kohdanneen haaksirikon sekä siitä
johtuneen miehistön kapinan vuoksi yritys meni myttyyn. Hollannin
Intian kuvernöörin Anton van Diemenin varustamana Abel Tasman purjehti
vuonna 1642 edeltäjiään pitemmälle ja löysi Tasmanian, jonka hän
nimitti Van Diemenin maaksi, ja luuli sitä Australiaan kuuluvaksi
niemimaaksi. Hän purjehti edelleen ja löysi Uuden Seelannin ja
jatkoi sieltä matkaansa pohjoiseen Ystävyys-saarille saakka, sieltä
edelleen koilliseen aina Uuden Guinean pohjoisrannikolle ja sitten
Kiinanmeren kautta takaisin Jaavaan. Seuraavana vuonna hän jatkoi
löytöretkeilyään purjehtien Uuden Guinean etelärannikkoa pitkin,
seuraten sitten Carpentaria-lahden rannikkoa ja edelleen kaartaen koko
Australian pohjoisen rannikon. Hyvällä syyllä voidaankin sanoa, että
hollantilaiset sekä löysivät että kartoittivat eteläisen mantereen.

Sitten seurasi englantilaisten vuoro. Jo vuonna 1622 oli englantilainen
»Trial» kärsinyt haaksirikon Dirk Hartog-saaren luona; se oli
todennäköisesti ensimmäinen englantilainen alus niillä vesillä. Sitten
seurasi kahden merenkulkijan ja löytöretkeilijän, William Dampierin ja
Jakob Cookin vuoro. Dampier oli kaappari — jyrkemmin sanoen merirosvo —
joka vuonna 1688 ja uudelleen 1699 tutki läntisen ja luoteisen rannan
ja oli vahvasti vakuutettu, että hänen löytämänsä maa oli »maailman
hedelmättömintä seutua». Hän kirjoitti kirjan retkistään maailman
kaikissa kolkissa, josta kirjasta Defoe sittemmin sai ainehistoa
kuolemattomaan »Robinson Crusoe»-teokseensa.

Itäinen rannikko oli vielä tutkimatta, vaikkakin sieltä löydetyt
espanjalaiset rahat, pyssyt ja miekat osoittavat eurooppalaisten
käyneen sielläkin de Torresin lyhyen ensivierailun jälkeen. Cookin
tehtäväksi jäi tämän rannikon tutkiminen, minkä työn hän suorittikin
silloisiin oloihin katsoen kiitettävän perinpohjaisesti. Vuonna 1770
hän purjehti »Endeavour»-laivallaan Everard-niemestä, Viktorian
kaakkoisimmasta kulmasta aina York-niemen kärkeen pohjoisrannikolla;
sieltä hän jatkoi matkaansa Torres-salmen kautta, ja Englannin
kuninkaan nimessä otti haltuunsa koko itäisen rannikon, kastaen
valtaamansa alueen »Uudeksi Etelä-Walesiksi» (New South Wales). Häntä
seurasi tällä tutkimusmatkalla kaksi kasvitieteilijää, Banks ja
Solander, jotka olivat kovin ihastuneita löytäessään odottamattoman
suuren määrän uusia kasveja. Kuuluisa ruotsalainen kasvitieteilijä
Linné ehdottikin, että uusi maa ristittäisiin »Banksiaksi». Cook
itse kertoi hyvin innostuneesti itäisen rannikon hedelmällisyydestä
ja ennusti sen nykyisen rikkauden mahdolliseksi maanviljelyksen ja
karjanhoidon kautta. Hänen viehättävä matkakertomuksensa on käännetty
monille kielille ja on se epäilemättä osaltaan myötä vaikuttanut
kaukaisen maan ripeään asutukseen.

Perusteellisen alun Australian asuttamiselle antoi kuitenkin Englannin
siirtoloissa Amerikassa puhjennut kapina. Ne amerikkalaiset,
jotka pysyivät lojaalisina Englannin hallitukselle, tunsivat
itsensä sorretuiksi uusissa oloissa, joten Englannin hallituksen
oli ryhdyttävä katselemaan heille uutta kotimaata. Suunnitelma,
jonka mukaan heidät olisi siirretty Uuteen Etelä-Walesiin, jäi
täyttämättä päiväjärjestykseen siirtyneen poliittisesti paljon
tärkeämmän kysymyksen vuoksi: minne sijoitettaisiin tästä lähtien
englantilaiset rangaistusvangit? Aikaisemmin oli rangaistusvangit
lähetetty Amerikkaan, missä tilanomistajat halusta ostivat niitä
pienipalkkaisiksi työmiehikseen. Amerikan itsenäistymisen vuoksi se ei
käynyt enää päinsä, ja Englannin vankilat alkoivat täyttyä. Silloin ei
ollut muuta neuvoa kuin lähettää vangit Cookin valtaamaan alusmaahan.
Lojalistit olivat sillä välin etsineet itselleen uudet tyyssijat
Nova-Skotiasta, Kanadasta ja Länsi-Intiasta.

Toukokuussa 1787 purjehti ensimmäinen vankeja kuljettava laivasto
Englannista. Laivasto käsitti kaksi sotalaivaa, kuusi alusta täynnä
vankeja ja kolme muonalla, työkaluilla ja tarvikkeilla lastattua
laivaa, yhteensä yksitoista alusta. Seuraavassa tammikuussa laivasto
saapui Cookin aikaisemmin tutkimaan Botany-lahteen, mutta retkikunnan
johtaja, kuvernööri Arthur Phillip ei pitänyt paikkaa sopivana, vaan
purjehti muutamia kilometrejä pohjoiseen, tullen Port Jackson-lahteen.
Tämä kaunis ja avara lahti — nykyinen Sydneyn satama — oli kuin
tehty satamaksi, ja sinne retkikunta tammikuun 26. päivänä vuonna
1788 pystyttikin Englannin lipun, luoden siten perustan Australian
valkoiselle asutukselle.

Siirtokunnan ensimmäiset vuodet olivat kamppailua vastoinkäymisten
kanssa: outo ja mahtava luonto, vaivaa ja kärsivällisyyttä kysyvä
raivaustyö, vankien rikollisten taipumusten hillitseminen ja nälkä.
Mutta niinpä olikin siirtokunta pantu kokoon epäonnistuneimmista
siirtolaisista, mitä ajatella saattaa: sotilaista ja vangeista!
Jos kohta maa olikin hedelmällistä, ei se kuitenkaan vielä pitkiin
aikoihin kyennyt elättämään näin suurta siirtokuntaa, joten muona
oli alkuvuosina tuotava Euroopasta. Senaikainen valtamertentakainen
laivaliikenne oli hyvin hidasta ja epävarmaa, joten kaukaisen
siirtokunnan asema ei ollut todellakaan kadehdittava.

Ensimmäiset kuvernöörit olivat todellisia itsevaltiaita; he voivat
syyllä sanoa: »Valtio olen minä.» Englannin hallitus pitikin heitä
enemmän vankilanjohtajina kuin jonkin uuden Englannin perustajina.
Vapaita siirtolaisia oli vähän eikä niitä kernaasti tahdottu
maahan laskeakaan. Tämä merkillinen yhteiskunta oli kokoonpantu
mitä kirjavimmista tyypeistäpä kansanluokista, siellä oli sekä
paatuneita rikollisia — varkaita, väärentäjiä ja murhaajia — että
verraten kunniallisia yksilöitä, jotka Englannin ja Irlannin
silloinen ankara rikoslaki oli tuominnut jostakin vähäpätöisestä
pikkusynnistä, kuten sunnuntairauhanrikkojia ja kananvarkaita;
konkurssirikollisia ja poliittisia juonittelijoita; sivistyneitä
ja kunniallisia skottlantilaisia, joiden ainoana rikoksena oli
osallistuminen johonkin monista senaikaisista vallankumousyrityksistä;
irlantilaisia ammattikapinoitsijoita, jotka olivat aina valmiit
järjestämään kapinan missä maassa tahansa. Varsinkin skottlantilaisten
lähettäminen rangaistussiirtolaan oli törkeätä oikeuden loukkausta,
sillä lakipykälä, jonka perusteella heidät tuomittiin, ei ollut
voimassa Skotlannissa. Irlannin hallitus tunnusti sitäpaitsi, että
suuri osa rangaistussiirtolaan lähetetyistä irlantilaisista oli vielä
tutkintovankeja. Mutta enemmistönä tässä kirjavassa kunnassa olivat
sittenkin rikolliset ja huonomaineiset yksilöt. Eräs heistä, taskuvaras
Barrington, oli oikeassa runoillessaan tunnetuksi tulleen säeparinsa:

    »Todellisia patriootteja olemme — se oikein ymmärtäkää —
    jotka isänmaan jätimme, jotta isänmaan hyvin kävisi.»

Vankien lähettämistä etelään jatkettiin yli viidenkymmenen vuoden
ajan, kunnes asiasta sukeutui kiivas poliittinen kysymys: Englannin
hallitus kallisti lopulta korvansa alusmaahan muuttaneiden vapaiden
siirtolaisten valituksille ja lakkasi lähettämästä vankiloidensa kuonaa
heidän joukkoonsa. Lähes 120 000 ihmistä oli näiden vuosien kuluessa
ehditty lähettää rangaistusvankeina Australiaan ja Van Diemenin maahan.
Kysymys vielä rangaistustaan suorittavien tai jo vapautettujen vankien
ja vapaiden siirtolaisten keskinäisestä suhtautumisesta toisiinsa
järjestyi vähitellen vuosien vieriessä itsestään, ja maasta tuli
vapaiden kansalaisten asuma yhteiskunta. (Mainitut 120 000 vankia
lienevät varmaan kuolleet lapsettomina, päättäen siitä, ettei kukaan
nykyjään elävä australialainen myönnä polveutuvansa heistä!)

Sydneyn eristetyn siirtokunnan nopea kasvaminen ja uusien laidunmaiden
tarve lisääntyville karjalaumoille kiinnitti asukkaiden huomion
siihen asti ratkaisematta jääneeseen pulmaan: kuinka päästä yli
mahtavan vuorijonon, joka 70 kilometrin etäisyydessä kaartaen esti
asukkaita tunkeutumasta syvemmälle sisämaahan? Vasta vuonna 1813,
kaksikymmentäviisi vuotta siirtolan perustamisesta, Blaxland onnistui
ensimmäisenä löytämään ylimenokohdan Sinisten Vuorten (1370 metriä)
sokkeloisella ja jyrkkäsärmäisellä harjulla. Samana vuonna maanmittaaja
Evans kulki yli vuorijonon vielä lähempänä Sydneytä ja jatkoi
etenemistään salaperäisten vuorten takaa auennutta vihreätä tasankoa
pitkin aina nykyisen Bathurstin kaupungin kohdalle. Tästä voidaan
laskea alkaneeksi mantereen sisäosien tutkimisen pitkä ja vaiherikas
historia. Australian historian sankarit eivät ole sotilaita eivätkä
poliitikkoja, vaan sisukkaita yksilöitä, joilla oli kylliksi intoa ja
kärsivällisyyttä uhmatakseen tämän merkillisen maan arvoituksellista
luontoa, katsoa vuoroin päin erämaan tylyjä kasvoja, vuoroin äkillisen
tulvan kiirivää vaaraa. Tässä heistä muistettavimmat: _John Oxley_,
joka löysi Murray-joen alkuhaarat ja retkeilyillään Queenslandissa
keksi ihanteellisen kaupunginpaikan nykyiselle Brisbanelle; _Hume_
ja _Hovell_, jotka vuorostaan löysivät Murray-joen pääuoman ja
tunkeutuivat aina nykyiseen Melbourneen saakka; _Allan Cunningham_,
jonka maine paitsi erämaantutkijana on säilynyt jälkipolville myöskin
arvokkaiden kasvitieteellisten löytöjen tekijänä; _Charles Sturt_,
joka laski veneellä tuhansien kilometrien mittaiset Murrumbidgee ja
Murray-joet aina Eteläiseen valtamereen saakka; hänen retkensä johtivat
muun muassa Adelaiden perustamiseen. Tästä retkestä selviydyttyään hän
suuntasi matkansa Adelaidesta sisämaahan ja pääsikin kovia kärsimyksiä
kestettyään aina Barcoo- eli Cooper-joelle saakka, mutta oli takaisin
ihmisten ilmoille palatessaan — sokea. Puolalainen tiedemies, kreivi
_Paul Strzelecki_ tutki Viktorian itäisen osan ja nimitti sen
Gippslanniksi; kohteliaisuudenosoitukseksi hänelle annettiin Australian
korkeimmalle vuorelle Puolan kansallissankarin nimi, Kosciusko.

_Eduard J. Eyre_ tutki Etelä-Australian sisäosan vuosina 1840—1841 ja
jatkoi sitten jalkapatikassa Australian Ison lahden rantaa kaartaen
Albanyhyn, mantereen lounaisimpaan kolkkaan; hän olisi kuollut tällä
matkalla janoon, ellei olisi saanut apua sattumalta rannikolle
osuneelta ranskalaiselta »Mississippi»-valaanpyyntilaivalta. Nuori
preussilainen tiedemies _Ludvik Leichhardt_ kulki v. 1844 Sydneystä
Port Essingtoniin Pohjois-Australiassa; hän saapui kumppaneineen
perille nälkiintyneenä ja aivan alasti; niukan ravintonsa he olivat
saaneet pyydystämällä niillä seuduin tavattavia suuria lepakkoja;
vettä he löysivät silloin tällöin seuraamalla niin sanottujen
pronssisiipisten kyyhkysten lentoa. Neljä vuotta myöhemmin Leichhardt
lähti yksin aikoen kulkea mantereen halki Brisbanesta länteen; hänen
tiedetään varmasti päässeen ainakin Cooper-joelle, sillä kaksikymmentä
vuotta myöhemmin löydettiin sieltä puu, johon oli kaiverrettu »L»;
mitään muuta hänen kohtalostaan ei tiedetä. _John Macdonall Stuart_
teki arvokkaita laidunmaalöytöjä sisämaasta ja onnistui kahden
epäonnistuneen yrityksen jälkeen v. 1862 taivaltamaan mantereen poikki
Adelaidesta pohjoisrannikolle. Samoihin aikoihin lähti Melbournesta
käsin liikkeelle surullisen kuuluisa _Burken_ ja _Willsin_ retkikunta
päämääränään Carpentaria-lahti. Muutaman päivän matkan päässä
rannikolta päätettiin, että retkikunnan pääjoukko jäisi lepäämään ja
vain molemmat johtajat kävisivät määränpäässä. Touhussa ja kiireessä
jäi odotusaika tarkoin määrittelemättä sillä seurauksella, että
johtajien vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen palattua kohtauspaikalle
pääjoukko oli lähtenyt vain muutama tunti sitten. Ylenmäärin väsyneet
johtajat eivät jaksaneet tavoittaa tovereitaan, vaan kuolivat janoon
ja pettymykseen kohtalokkaan Barcoo-joen kuivuneen uoman ääreen.
Länsi-Australian kuuluisuus, _John Forrest_, etsi ensin kadonnutta
Leichhardtia ja teki sitten matkan Perthistä Adelaideen kulkien
melkein samaa reittiä kuin Eyre aikoinaan. _Ernest Giles_ teki 8 000
kilometrin kierroksen Adelaidesta Perthiin, sieltä Eyre-järvelle ja
takaisin Adelaideen; Gilesilla mahtoi olla kameelin kurkku, sillä hänen
kulkemansa taival oli kauttaaltaan asumatonta erämaata.

Meritutkimuksia jatkettiin niinikään ensimmäisen siirtokunnan tultua
perustetuksi. Kirurgi _Bass_ purjehti vuonna 1797 aivan pienellä
veneellä Sydneystä etelään pitkin rannikkoa; myöhemmin hän yhdessä
luutnantti _Flindersin_ kanssa kiersi Tasmanian ja todisti, ettei se
ollut osa Australian mannerta. Flinders purjehti myöhemmin ympäri
koko mantereen tavaten matkallaan eteläisellä rannalla ranskalaisen
»Géographe»-laivan, jonka kapteeni _Nikolai Baudin_ puolestaan suoritti
myöskin löytöretkeilyjä; Baudinin antamia ranskalaisia paikannimiä on
eteläisellä rannikolla vieläkin.




HISTORIALLINEN KEHITYS.


Sydneyn siirtokunnan vuonna 1788 tultua perustetuksi syntyi
pian uusia siitä riippuvia siirtoloita. Noin kuukausi Sydneyn
perustamisesta kuvernööri Phillip lähetti pienen joukon upseereja ja
vankeja yksinäiselle Norfolk-saarelle (Tyynessä Valtameressä, 1 500
kilometriä itään); nämä uudisasukkaat mahtoivat olla kaikki todellisia
seikkailijoita, koskapa saaren myöhäisempi historia sisältää yksinomaan
kapinoita, merirosvousta ja haaksirikkoja.

Vuosina 1803—1804 perustettiin Tasmaniaan samanaikaisesti kaksi
siirtokuntaa, toinen Derwent-joen rannalle etelään ja toinen Tamar-joen
lähistölle pohjoisessa. Seuraavana vuonna syntyi Wellington-vuoren ja
Derwent-joen väliseen laaksoon Hobart, pitkän aikaa maailman eteläisin
kaupunki.

Vuonna 1824 pieni siirtokunta perusti Brisbanen samannimisen joen
rannalle, Moreton-lahden pohjukkaan.

Vuonna 1826 joukko sotilaita ja vankeja perusti Albanyn kaupungin
Länsi-Australian lounaiskulmaan, ja kolme vuotta myöhemmin joukko
Englannista tulleita vapaita siirtolaisia perusti valtion pääkaupungin
Perthin; myöhemmin siirtolaisten tarvitessa työväkeä lähetettiin
sinnekin vankeja.

Viktorian ensimmäiset uudisasukkaat olivat Henty-veljekset, jotka
raivasivat itselleen viljelystilan Portlannissa vuonna 1834.
Seuraavana vuonna John Batman, Launcestonista (kaupunki Tamar-joen
rannalla Tasmaniassa), perusti yhtiön, jonka tarkoituksena oli
ostaa viljelykseen soveltuvia suuria maa-aloja Port Phillip-lahden
rantamilta. Yhtiö ostikin alkuasukaspäälliköiltä maata lähes 2 000
neliökilometriä; alkuasukkaat panivat puumerkkinsä kauppakirjoihin,
joiden mukaan heidän piti saada vuosittain määrätty määrä villahuiveja,
peilejä, veitsiä, saksia ja — nenäliinoja, vaikk'ei poloisilla
maanomistajilla ollut edes vaatteita, taskuista puhumattakaan.
Batmanilla oli aikomus myöskin maksaa maa-alueensa, vaikka valkoihoiset
siihen aikaan yleensä jättivät sellaiset seikat huomioonottamatta
alkuasukkaiden kanssa tekemisiin joutuessaan; mutta Sydneyn hallitus
ei vahvistanut kauppakirjaa, jossa toisella asiapuolella ei ollut
minkäänlaista käsitystä yksityisomaisuudesta puhumattakaan kauppakirjan
ymmärtämisestä. Batman nousi jonkin matkaa ylemmäksi Yarra-joen rantaa
ja merkitsi päiväkirjaansa: »Tässä on oiva kylänpaikka.» Paikalle onkin
kasvanut kylä — Melbournen miljoonakaupunki.

Viimeksi perustettu Etelä-Australia on ainoa Australian valtioista,
jonne rangaistusvankeja ei lähetetty. Erään Wakefieldin
asuttamisteorian kannustamina lähti Englannista vuonna 1836 kokonaista
kahdeksan laivallista siirtolaisia, jotka perustivat Adelaiden
kaupungin, silloin hyvinkin uudenaikaisen asemakaavan mukaan.

Niin syntyivät nykyisen Australian Liittovaltion kuusi jäsenvaltiota;
myöskin Uusi Seelanti oli puolen vuosisadan ajan Australian
»alusmaana». Siirtokuntien kehitys oli pitkän aikaa hidasta ja
vaivalloista, kukin koetti ponnistella yksin ja omin voimin. Joistakin
tärkeimmistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi vankien siirrosta,
muutamat siirtokunnat neuvottelivat yhdessä; mutta varsinainen
yhteenliittyminen, liittovaltion muodostaminen, oli vielä etäällä.

Sydneyn ympäristöön, meren ja vuorten väliselle rantakaistaleelle
kasvoi ensimmäisinä siirtolaisuusvuosina useita uusia kyliä. Eräs
näistä, Camden, tuli huomatuksi sen vuoksi, kun kapteeni John
Macarthur ryhtyi siellä kasvattamaan lampaita huolimatta kuuluisan
kasvitieteilijä Banksin sanoista, ettei muka sikäläinen maaperä
eikä ruohokaan soveltuisi lampaanhoidolle. Kapteeni aloitti
intialaisilla ja eteläafrikkalaisilla lampailla, mutta hyvästä alusta
rohkaistuneena hän pian täydensi lammaskatraansa myöskin kuuluisilla
merinolampailla. Merinolampaiden vienti Espanjasta oli niihin aikoihin
ankarasti kielletty; mutta Espanjan kuningas oli vähäistä aikaisemmin
lahjoittanut Englannin kuninkaalle parven näitä harvinaisia eläimiä ja
tältä Macarthur sitten sai vuorostaan muutamia. Näiden jälkeläisiä,
oikeita lampaiden aristokraatteja, elää vielä erillisenä katraana
Macarthurin tilalla. Macarthurin nimi oli jo tunnettu hänen v. 1803
käydessään Englannissa, ja villatehtailijat alkoivat pitää Australiaa
tulevaisuuden tärkeänä villantuottajana. Siitä lähtien on lampaanhoito
Australiassa edistynyt jättiläisaskelin, niin että siellä nykyjään on
yli 100 000 000 lammasta, ja vuosittain ulkomaille vietävän villan
keskiarvo yli 63 000 000 puntaa (noin 12 miljardia markkaa).

Kulkutien keksiminen vuorten yli ja sitä seurannut laajojen
laidunmaiden löytö oli omiaan viemään lampaanhoitoa eteenpäin, samalla
kuin se maanvaltauksen yhteydessä sai aikaan problemeeja, joita kaikkia
ei ole vieläkään voitu ratkaista. Voimattoman hallituksen kielloista
huolimatta asukkaat valtasivat itselleen suuria maa-alueita. Lain
mukaan he siis olivat rikollisia, mutta käytännössä voidaan heitä
paremminkin pitää yritteliäinä yksilöinä, jotka ymmärsivät ruveta
viljelemään joutilaana olevaa maata. Näitä valtaajia sanottiin
_squatters_eiksi. mutta heidän jälkeläisiään voidaan syystä sanoa
nykyisen Australian aristokraateiksi. Niin suuria olivat ja ovat
vielä heidän tilansa, että yhä lisääntyvien uusien siirtolaisten on
jo vaikea löytää joutilasta viljelyskelpoista maata. Karjanhoito-
ja maanviljelystuotteiden luomien teollisuusalojen yhä lisääntyvä
koneellistuminen, samoinkuin järkiperäisen kastelujärjestelmän
osittainen käytäntöönotto — kaikki ne korostavat tähänastista
tehokkaampien viljelysmenetelmien välttämättömyyttä, samalla kuin ne
osoittavat, kuinka monien suurtilojen laajat, mutta harvaankarjoitetut
laidunmaat voitaisiin käyttää monin verroin hyödyllisemmin kunnolliseen
pienviljelykseen. Oikeudenmukaisemman maanjaon aikaansaamiseksi on
tehty useita lakiehdotuksia, mutta ne ovat kaikki olleet joko liian
radikaalisia tai muuten epäonnistuneita, joten tilanne on pysynyt
melkein entisellään.

Ensimmäiset sikäläiset kultalöydöt ovat peräisin historian
aikaisimmilta vuosilta. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus Australian
maaperän kultapitoisuudesta tehtiin v. 1839, jolloin tiedemiehet
totesivat kreivi Paul Strzeleckin kaivamien liuskekivien geologisesti
muistuttavan Ural-vuorten kultapitoista kvartsia. Hallitus koetti
parhaansa pitääkseen kultalöydöt salassa peläten kultakuumeen tarttuvan
kansaan, varsinkin vankeihin. Mutta sellaiset asiat eivät pysy kauan
salassa. Vuonna 1850 Eduard Hargreaves havaittuaan samannäköisyyttä
Kalifornian kaivoksissa ja Bathurstin maaperässä Uudessa Etelä-Walesissa
ryhtyi kaivamaan. Hän löysikin kultaa ja antoi samalla alkusysäyksen
ryntäyksille, jotka painoivat niin selvän leiman 1850—1860 välisen
vuosikymmenen talouselämään ja jolloin kultakaupunkien nimet —
Bathurst, Ballarat, Sandhurst (Bendigo), Clunes, Mount Alexander
(Castlemaine) — olivat kaikkien huulilla.

Suuri osa asukkaita jätti toimensa ja ryhtyi etsimään kultaa.
Teollisuus ja kauppa unohdettiin. Sensatsioniuutisia helposti
saavutettavasta rikkaudesta levisi ympäri maailman, ja maahan alkoi
virrata siirtolaisia kaikista mahdollisista maista — seikkailijoita,
onnenonkijoita ja vallankumouksellisia Ranskasta, Saksasta,
Belgiasta, Unkarista, Puolasta, Espanjasta, Italiasta, Englannista
ja Irlannista. Ja monet rikastuivatkin äkkiä. Eräs bathurstilainen
löysi alkuasukastyömiehen opastamana kultarakeita yhdestä paikasta
4.000 punnan arvosta (yli 3/4 milj. markkaa). Ballaratissa toinen
_digger_ (kullankaivaja) poimi kuopastaan 1.800 punnan arvosta kultaa
yhtenä päivänä. Eräs kymmenen miehen ryhmä »lapioi» lauantaiaamun ja
maanantai-illan välisenä aikana 10 000 punnan (n. 2 milj. markkaa)
kasan aivan läheltä maanpintaa. Yksi ainoa kultamöhkäle painoi 68 kiloa
ja sai nimekseen »Tervetullut»; toinen vielä komeampi, »Tervetullut
tulokas», painoi 71 kiloa; kummankin möhkäleen arvo oli noin 8 000
puntaa. Pienempiä kultakimpaleita sanotaan olleen viljalti kuin
pikkukiviä merenrannalla. Australian koko tähänastinen kultatuotanto
nousee 600 000 000 puntaan (lähes 120 miljardia markkaa). Tällaisten
rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei ole kuitenkaan läheskään
niin tuntuva kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan
demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta, sillä useissa
tapauksissa kohoavat tuotantokustannukset tuotteen markkina-arvoa
korkeammalle.

Ballaratin lähistöllä v. 1854 tapahtunut kapina (_The Eureka Stockade_
= Eurekan paalulinnoitus) johtui kullankaivajille määrätyistä
kohtuuttomista veroista ja muista rasituksista. Poliisi saattoi
millä vuorokaudentunnilla tahansa vaatia kullankaivajaa näyttämään
toimilupatodistuksensa, josta toimiluvasta kullankaivajan täytyi maksaa
30 shillinkiä kuukaudessa. Ellei kullankaivaja voinut vaadittaessa
näyttää lupatodistusta, sai hän maksaa tuntuvan sakon. Kullankaivajat
nousivat vastarintaan, pitivät julkisen kokouksen, jossa he polttivat
koko toimilupapaperinsa ja vaativat verotusten huojentamista. Lopulta
kapinalliset, johtajinaan irlantilainen Peter Lalor, saksalaiset
Vern ja Thonen ja italialainen Raffael, menivät niin pitkälle, että
rakensivat linnoituksen ja nostivat sen harjalle »Viktorian Tasavallan»
lipun. Kaksisataaseitsemänkymmentä sotilasta ja poliisia lähetettiin
kapinaa kukistamaan sillä seurauksella, että kapinalliset antautuivat
tehtyään vastarintaa kahdenkymmenen minuutin ajan. Sotilaita kuoli
viisi ja kapinallisia kolmisenkymmentä, ja niin päättyi ainoa taistelu
Australian mantereella. Kapinanjohtaja, Lalor, menetti kahakassa
oikean kätensä, mutta pääsi rangaistuksetta. Muita kapinallisia
vastaan nostettiin syyte, mutta heitäkään ei rangaistu. Vuosia
myöhemmin Lalorista tuli parlamentinjäsen, vieläpä sen kunnioitettu
puheenjohtajakin. Se hyöty kapinasta oli, että kullankaivajien veroja
huojennettiin. Siitä lähtien kullankaivuu jatkui rauhallisissa
merkeissä, kunnes sekin vähitellen muuttui järjestelmälliseksi
suurteollisuudeksi. Kullankaivajaromantiikan ajat olivat samalla
menneet.

Eureka-kapinan välitön vaikutus maan poliittiseen kehitykseen oli
tuskin huomattava, sillä parlamenttaarinen järjestelmä oli otettu
käytäntöön jo v. 1850. Englannin parlamentti oli nimittäin sinä
vuonna julistanut Viktorian erilliseksi alusmaaksi ja antanut myöskin
kaikkien neljän alusmaan, Viktorian, Länsi-Australian, Etelä-Australian
ja Tasmanian lakiasäätäville komiteoille oikeuden laatia itselleen
täydellinen perustuslaki. Viisi vuotta myöhemmin kolmella niistä,
Viktorialla, Etelä-Australialla ja Tasmanialla sekä myöskin Uudella
Etelä-Walesilla, oli jo täydellinen parlamenttaarinen hallitus
englantilaisen kaksikamarijärjestelmän mukaan käsittäen alahuoneen
ja siitä riippuvan ministeristön ja ylähuoneen, jonka nimitti joko
kuvernööri tai erityinen valitsijajoukko. Queenslandin valtiossa,
joka perustettiin v. 1859, otettiin heti käytäntöön täydellinen
parlamenttaarinen hallitusmuoto. Länsi-Australiassa kehitys ei
kulkenut yhtä nopeasti, osaksi siitä syystä, että sinne lähetettiin
rangaistusvankeja aina vuoteen 1868 saakka; vasta v. 1890 tämä valtio
saavutti itsenäisen alusmaan oikeudet.

Australiaa pidetään yleensä yhtenä maailman kansanvaltaisimpana
maana. Omituista kuitenkin, että juuri sinä ajankohtana, jolloin
alusmaille myönnettiin autonomia, puolueiden johtajat vakuuttivat
pyhästi, ettei heillä ollut vähäisintäkään aikomusta »kylvää tulevan
demokratian siementä». Aivan kuin se olisi ollut pahinta mitä tapahtua
saattoi! Mutta se seikka, että samalla kuin perustuslait myönnettiin
valtioille, annettiin myöskin oikeus muutella niitä mielinmäärin, oli
omiaan piankin heijastamaan ajan poliittiset virtaukset niin itse
valtiomuodossa kuin sen soveltamisessakin.

Työväenliike sai alkunsa jokseenkin samoihin aikoihin kuin
parlamenttaarinen järjestelmä. Jo niin varhain kuin vuonna 1879
pidettiin valtioidenvälisiä syndikaattien (nyk. ammattiyhdistys)
kongresseja, siis neljä vuotta aikaisemmin kuin ensimmäinen
valtioidenvälinen ministerineuvottelu tapahtui. Näiden syndikaattien
tärkeimpänä ohjelmanumerona oli kahdeksan tunnin työaikalaki ja
palkkion maksaminen parlamentinjäsenille, viimeksimainittu vaatimus
sen vuoksi, että myöskin työmiehet voisivat edustaa puoluettaan.
Aktiivisemman ja samalla koko Australian sisäpolitiikkaan
tuntuvasti vaikuttavan luonteen työväenliike sai vasta v.
1890 syntyneen merimiesten ja lampaankeritsijäin suurlakon
jälkeen. Työväenpuolueen miehiä valittiin pääministereiksi niin
jäsenvaltioiden kuin itse Liittovaltionkin hallitukseen; työmiehen
aseman kohottamiseksi säädettiin monia uusia lakeja, perustettiin
monimutkaisia sovittelulautakuntia ja tuomioistuimia, joiden huoleksi
annettiin työehtojen määrääminen, lakkojen estäminen ja suurten
teollisuusyritysten toiminnan valvominen sikäli, ettei niissä voitaisi
koota kovin suuria rikkauksia yksiin käsiin.

Työväenpuolue, joka oli aina vastustanut uusien siirtolaisten
maahantuloa, ryhtyi nyt toimenpiteisiin myöskin Queenslandin
sokeriplantaaseilla käytetyn mustan työvoiman poistamiseksi. Näitä
mustia työmiehiä (kanakkeja) oli tuotettu Tyynenmeren saarilta niin
kutsutun indenture-järjestelmän nojalla. Tämä järjestelmä, joka
itse asiassa tuskin erosi Afrikassa harjoitetusta orjakaupasta,
lakkautettiin Queenslandissa tämän vuosisadan alussa ja kanakit
lähetettiin takaisin kotisaarilleen, — mikäli niistä saatiin selvä.
Työväenpuolue pääsi tarkoitustansa perille: uudella siirtolaislailla
evättiin maahanpääsy kaikilta värillisiltä siirtolaisilta. Tämän
ratkaisevan askelen ottamiseen vaikuttivat hyvin paljon myöskin
poliittiset seikat: pelättiin nimittäin täyteen kansoittuneiden Aasian
maiden vähitellen vakaavan maan teollisuuden, jos heille myönnettäisiin
esteetön maahanpääsy.

Tämä yhteisen vaaran pelko lopulta sitten johtikin Australian
Liittovaltion (_Commonwealth of Australia_) perustamiseen. Tämän kuuden
valtion yhteenliittymän muodostivat viisi mannermaalla olevaa valtiota,
nimittäin Queensland, Uusi Etelä-Wales, Viktoria, Etelä-Australia
ja Länsi-Australia sekä Tasmanian saarivaltio. Liittoutumisaatteen
toteuttaminen oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa ja vaivoja. Jo v.
1850, kun valtioille myönnettiin perustuslait, kreivi Grey ehdotti
eräänlaista valtioidenkeskeistä parlamenttien edustajain neuvostoa.
Mutta siihen aikaan pyrittiin mieluimmin eristäytymään kuin liittymään
yhteen, joten ehdotus sai raueta. Valtiot pysyivät pitkän aikaa aivan
kuin erillisinä, toisilleen vihamielisinä kansoina — vain aseistusta
vailla. Yhtenäisyyden henki kasvoi hitaasti. Saksalaisten valtaukset
Uuden Guinean pohjoisrannikolla ja Bismarckin saaristossa sitä
vähän jouduttivat. Uudesta valtiomuotoehdotuksesta keskusteltiin ja
väiteltiin niin virallisissa kuin epävirallisissa konferensseissa.
Eri valtioiden poliittiset »kuuluisuudet» pelkäsivät menettävänsä
valta-asemansa keskushallinnon tultua pystytetyksi. Tosiasiallisesti
uusi valtiomuoto vähensi jäsenvaltioiden suvereenisia oikeuksia tuskin
nimeksikään; liittovaltion hallituksen päätehtävät olivat nimittäin
huolehtiminen maanpuolustuksesta ja tulli- ja postilaitoksista.
Uuden Etelä-Walesin ja Länsi-Australian liittyminen oli pitkän
aikaa kysymyksenalaisena. Vihdoin oli suunnitelma valmis; Englannin
parlamentti hyväksyn sen pienin muutoksin: ja vuonna 1901 Yorkin
herttua (nykyinen kuningas Yrjö V) saapui Australiaan ja juhlallisesti
julisti ensimmäisen Suur-Australian parlamentin avatuksi. Australia oli
nyt poliittisesti yksi kansa.

Liittoutumisen jälkeinen historia oli myöskin vaiherikas: useita
silloin vireille pantuja asioita pohditaan vieläkin sanomalehtien
palstoilla. Työväenpuolueen kehitys ja poliittinen valtaanastuminen
ovat jo tulleet mainituiksi. Kotimaisen teollisuuden suojelemiseksi
on asetettu korkeat tullit, mikä toimenpide ei ollenkaan miellyttänyt
Uuden Etelä-Walesin asukkaita, jotka ennen liittoutumista olivat
tottuneet vapaakauppaan. Vuonna 1905 liittovaltio otti omiin käsiinsä
siihen asti Queenslandilla olleen Brittiläisen Uuden Guinean (Papua)
hallinnon sekä samoin v. 1910 Etelä-Australialta laajan Pohjoisen
Territorion. Pitkien väittelyjen jälkeen valittiin vihdoin v.
1908 Australian tulevan pääkaupungin paikaksi Sydneystä 300 km
lounaaseen sijaitseva Canberran alue. Ja v. 1927 liittovaltion
hallitus ja parlamentti lopultakin muuttivat Melbournesta uuteen,
vasta valmistuneeseen kotiinsa. Vv. 1914—1918 käytyyn maailmansotaan
Australia lähetti 360 000 sotilasta, joista kuoli kokonaista 60 000
— siis enemmän kuin Yhdysvaltain kaksimiljoonaisesta armeijasta.
Pakollisen mertentakaisen asevelvollisuuden puolesta toimitettiin
kansanäänestys kahteen eri otteeseen, vahvasti kielteisin tuloksin
kummallakin kerralla. V. 1914 australialainen maihinnousujoukko valtasi
Saksalaisen Uuden Guinean, jota Australia siitä lähtien onkin hallinnut
Kansainliiton mandaatilla.




ALKUASUKKAAT.


Australian alkuasukasluku ei ole koskaan ollut kovin suuri. Kapteeni
Cookin noustessa maihin Botany-lahden rannalla arveltiin alkuasukkaita
olevan koko mantereella puoli miljoonaa.

Tiedemiehet pitävät Australian neekereitä maailman alhaisimpana rotuna.
Mutta niinpä ne elävätkin eristetyimmillä seuduilla vielä tänäpäivänä
siinä tilassa, jossa meidän esi-isämme elivät vuosituhansia sitten.
Ellei valkoinen mies olisi tullut, eläisivät ne todennäköisesti vielä
nytkin alkuihmisen tasolla. On kuitenkin muistettava, että Australia
on eläin- ja kasvikuntansa vuoksi aina eronnut muista mantereista:
siellä ei ole ollut suuria petoeläimiä, joita vastaan olisi pitänyt
taistella, eikä liioin kotieläimiksi sopivia. Maan ainutlaatuinen
luonto tarjosi yhtä vähäiset elämisen mahdollisuudet luonnontilassa
elävälle alkuasukkaalle kuin Pohjois-Lapin hedelmättömät kanervikot.
Mutta vaikka maassa olisi ollutkin ihmisen palvelukseen soveltuvia
eläimiä, on tuskin luultavaa, että australialainen olisi osannut
käyttää niitä hyödykseen. Hänen ravintonaan ovat suurimmaksi osaksi
juuret ja siemenet, mutta kuitenkaan hänen päähänsä ei ole koskaan
pälkähtänyt kylvää siementä maahan ja siten taata itselleen varma
ravinto. Hänellä ei ollut aavistustakaan siemenen ja kasvin välisestä
suhteesta, vaan hän yksinkertaisesti uskoi, että taimi kasvaa hänen
oman maagillisen voimansa ansiosta. Ennen eurooppalaisten tuloa
hänen ei ollut koskaan tarvinnut taistella muita rotuja vastaan
eikä niinollen ollut taisteluissa karaistunut ja vastoinkäymisistä
viisastunut, kuten monet muut kansat. Jos voidaan puhua maasta, jonka
valloittamiseen valkoihoisilla on mustien saamattomuuden vuoksi ollut
siveellinen oikeus, niin tämä maa on Australia.

Australialaiset ovat keskimittaisia; miesten keskimääräinen
pituus on 170 sm ja naisten 160 sm. Otsa on taaksepäin kalteva,
kulmakarvat tiheät ja runsaat ja nenä leveä. Vastasyntyneen
ihonväri on kuparinruskea, mikä kuitenkin pian tummuu, vaihdellen
täysinkasvaneilla suklaanruskeasta nokimustaan. Tukka vaihtelee
melkein suortuvaisesta melkein kiharaan, ollen kuitenkin useimmilla
aaltomainen. Naisten tukka leikattiin muutaman tuuman mittaiseksi;
tapa ei johtunut turhamaisuudesta eikä polkkatukkamuodista, vaan
yksinomaan käytännöllisistä syistä: naisten piti nimittäin punoa
hiuksistaan nuoraa ja köyttä. Australialaisella on harvinaisen pienet
kädet; valkoisen miehen käsi ei mahdu heidän kilpiensä kannatinreiästä.
Niin naisten kuin miestenkin iho on täynnä koristelutarkoituksessa
viillettyjen haavojen arpeutumia.

Australialaisella ei ollut aavistustakaan arkkitehtuurista; kylmän
ja sateisen sään aikana hän latoi parin seipään varaan puunkuorista
viistokatoksen, saaden siten suojan pahinta tuulta vastaan. Hän ei
tuntenut liioin mitään metallia. Hän varusti keihäänsä kalanhampailla,
eläinten luilla ja piikiven siruilla. Hänen älynsä ei kyennyt keksimään
jousta ja nuolta, mutta se keksi jotakin muuta: omituisenmuotoisen
vipusimen, jolla hän voi lingota keihäänsä paljon pitemmälle kuin
pelkällä lihasvoimalla heittäen. Yksinkertaisia olivat australialaisen
taisteluaseet: alkuperäinen keihäs, heittovipusin ja puunuija,
_nulla_. Tyypillinen riistanhankinnassa käytetty ase oli bumerangi
(_boomerang_), omituinen käyrä puukalikka, joka teki ilmassa voltin ja
palasi takaisin taitavan heittäjänsä jalkoihin, ellei osunut maaliin;
täten alkuasukas välttyi turhan päiten juoksemasta aseensa perästä.
Bumerangi osoittaa muuten harvinaisen suurta asiantuntemusta lentävän
esineen fysiikassa ja on todisteena siitä, että australialaiset
alhaisesta sivistystasostaan huolimatta olivat jossakin suhteessa
käytännöllisiä, jopa taitaviakin.

Australian alkuasukkaat jakautuivat heimoihin. Kun ravintoa oli
runsaasti, huvittelivat heimot keskinäisellä sodankäynnillä. Mikäli
tiedetään, nämä sodat eivät kuitenkaan olleet perin vakavaluontoisia.
Niissä oli enemmän sotahuutoja ja -tansseja kuin verenvuodatusta.
Eri heimojen urhot varustautuivat taisteluun maalaamalla ruumiinsa
punaisella, keltaisella ja valkoisella savella ja esittivät sitten
sotatansseja vihollisheimon leirin edustalla; moiset mielenosoitukset,
joita vielä molemmin puolin höystettiin mitä kauheimmilla uhkauksilla,
johtivatkin usein tappeluun ja todelliseen sodankäyntiin, jossa aseina
käytettiin sekä keihäitä että nuijia. Keihäät saattoivat raadella
uhriansa pahastikin, sillä niiden kärkipuoleen kiinnitettiin luunsiruja
tai kalanhampaita. Mutta Australian neekerin iho parantui ihmeen
nopeasti. Haavaan, joka olisi riittänyt tappamaan kenen eurooppalaisen
tahansa, neekeri mätkäsi kourallisen savea eikä piitannut siitä sen
enempää.

Kaksintaistelut alkuasukasten kesken eivät olleet lainkaan harvinaisia,
ratkaisivatpa naisetkin joskus riitansa tällä alkuperäisellä tavalla.
Tavallisimmin käytetty ase näissä tappeluissa oli _nulla_. Toinen
tappelijoista asettui seisomaan vastustajansa eteen ja antoi tämän
lyödä itseään nuijalla päähän: sitten toinen sai vuorostaan tehdä
samoin, ja tätä jatkettiin, kunnes jompikumpi kaatui maahan. Se oli
paremmin kestävyys- ja kärsivällisyyskoe kuin tappelutaidon näyte.

Australian neekerit eivät kohdelleet naisiaan sen paremmin kuin
muidenkaan maanosien alkuasukkaat: majapaikkaa muutettaessa
naisten piti sälyttää hartioilleen heimon koko irtain omaisuus, ja
leirissä oltaessa he saivat niinikään suorittaa kaikki raskaimmat
työt. Aterioilla he saivat tyytyä istumaan rivissä miesten takana.
Metsänriista, kuten kenguru esimerkiksi, paistettiin leiritulella
turkkeineen päivineen. Miehet söivät ensin parhaat palat ja heittivät
loput olkansa yli takana odottaville naisille.

Australian alkuasukkaiden henkinen elämä liikkui taikauskon rajoissa,
kuten muidenkin luonnonkansojen. He uskoivat sielunvaellukseen:
jokainen lapsi oli jonkun esi-isän uusi ilmiöitymä, esi-isän, jonka
heimon vanhimmat vielä muistivat. He eivät käsittäneet, että lapset
syntyvät parittelun kautta, vaan uskoivat yksinkertaisesti, että jokin
salaperäinen olio työntää sikiön naiseen. Jotkut heimot uskoivat
vahvasti, että lapsi ei voi syntyä, ellei isä ole nähnyt siitä
unta. Jos vaimo synnytti lapsen, josta isä ei ollut nähnyt unta,
mies ei tunnustanut lasta omakseen. Jos mies taas oli ollut muiden
heimojen luona vuosikausia, mutta nähnyt sillä välin vain kerrankin
unta lapsesta ja kotiin palatessaan saanut vaimoltaan tuliaisiksi
perillisen, oli kaikki niinkuin olla pitääkin, ja mies tunnusti
empimättä lapsen omakseen huolimatta siitä, kuinka kauan hän oli ollut
erossa vaimostaan.

Jos inhimillisen elämän synty oli hämärä asia Australian neekereille,
oli kuolema ja sitä seuraava kausi — salaperäiset tosin muillekin
kansoille — heille vielä käsittämättömämpi ja pelottavampi. Yleinen
luulo oli, että kuoleman aiheuttaa pahahenki, joka hyökkää yksilön
kimppuun milloin milläkin tavalla. Joidenkin heimojen keskuudessa oli
tapana, että yksilö, joka uskoi pahan hengen hyökänneen kimppuunsa,
jätti kansansa ja meni metsään kuolemaan. Ja niin vuorenvankka oli
alkuasukkaan usko, että hän yksinkertaisesti kuoli luonnollisen
kuoleman pelkällä uskonsa voimalla. Jotkut heimot hautasivat kuolleensa
karkeassa, yhdestä puusta hakatussa kaukalossa, toiset taasen kalvoivat
vain maahan kuopan ja laskivat vainajan sinne kyykkyasentoon.
Muutamilla heimoilla oli tapana asettaa ruumis ylös puiden oksille
rakennetulle lavalle, missä se sai olla, kunnes siitä oli jäljellä
vain pelkät kuivat luut; nämä luut haudattiin sitten, paitsi toista
käsivarsiluuta, joka annettiin kuolleen äidille.

He uskoivat myöskin korkeimpien olentojen olemassaoloon; kullakin
heimolla näyttää olleen hyvän ja korkean ruumiillistumana joku
kunnioitettava, hyväsydäminen heimopäällikkö, joka oli itse
täydellisyys niin hyveissä kuin haluissakin ja joka tunsi ja hallitsi
kaikkia heimolle välttämättömiä maagillisia voimia.

Useat tiedemiehet vakuuttavat, että Australian neekeri ei ollut
ihmissyöjä luonnostaan eikä vaistojensa yllytyksestä, vaan että hän
söi vihollisensa ainoastaan silloin, kun hänellä ei ollut muuta
ravintoa saatavissa. Tunnettu australialainen tutkimusmatkailija,
kapteeni Wilkins, joka muutamia vuosia sitten uskaltautui aivan yksin
kaukana sisämaassa, Pohjois-Australiassa elävien tuntemattomien
alkuasukasheimojen leiriin, kertoo pari tapausta, jolloin alkuasukkaat
muun ravinnon puutteessa paistoivat ja söivät kaksi ihmistä; toinen
niistä oli vastakuollut lapsi ja toinen kaksintaistelussa kaatunut
mies. Näihin aterioihin osallistuneiden joukossa oli myöskin
alkuasukkaita, jotka olivat käyneet lähetysasemalla ja saaneet kuulla
Kristuksesta.

Australia löydettiin verrattain myöhään, mutta kun ajattelee
kohtelua, minkä alaiseksi maan alkuasukkaat noin sata vuotta sitten
joutuivat, melkein toivoo, että tämä löytö olisi tapahtunut vieläkin
myöhäisemmällä ajalla. Ensimmäisten kävijäin tiedonantojen mukaan
Australian alkuasukkaat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti valkoisia
tulokkaita kohtaan, kun heitä lähestyttiin hyvin aikomuksin. He
sallivat valkoihoisten vallata itselleen alueita mielinmäärin.
Heillä ei ollut silloin vielä minkäänlaista käsitystä yksityisestä
omistusoikeudesta. Mutta sitä mukaa kuin eurooppalaisten paalutetut
alueet laajenivat merenrannalta sisämaahan, alkuasukkaiden
metsästysmaille, alkoivat selkkaukset ja yhteenotot alkuasukkaiden ja
uudisasukkaiden välillä olla jokapäiväisiä ilmiöitä.

Juuri tämä alkuasukkaiden tietämättömyys oli pääasiallisimpana syynä
väärinkäsitysten syntymiseen heidän ja uusien maanomistajien välillä.
Alkuasukkaat, ollen luonnostaan nomaadeja ja metsästäjiä, tahtoivat
kulkea paikasta toiseen ja pyytää riistansa, mistä heitä huvitti. Usein
sattui, että neekeriparvi pystytti leirinsä eurooppalaisen maa-alueelle
ja kaatoi hänen karjaansa ravinnokseen. Silloin maanomistajat
aloittivat säälimättömän sissisodan alkuasukkaita vastaan. Useissa
valtioissa näitä yhdeksännentoista vuosisadan sivistykselle
alentavia joukkovainoja pantiin toimeen yksinvaltiaiden kuvernöörien
suostumuksella. Queenslandin kuvernööri antoi määräyksen ampua vangiksi
otetut alkuasukkaat yhdessä parvessa; joissakin toisissa valtioissa
sekoitettiin alkuasukkaille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia
ja myrkytettiin ne harvat lähteet, joista neekeriparat ammensivat
juomavetensä.

Epäinhimillisimpään asteeseen tämä rotuvaino kehittyi Van
Diemeninmaassa — nykyisessä Tasmaniassa — missä puolen vuosisadan
kuluessa hävitettiin sukupuuttoon kokonainen ihmisrotu: _homo
Tasmanianus_. Tämän joukkoteurastuksen toimittamiseen kiihoitti ja
ainakin sitä helpotti saaren suhteellisen pieni koko verrattuna itse
mantereeseen ja myöskin se seikka, että alkuasukkaat eivät päässeet
pakenemaan aavan meren ympäröimällä saarelta. Van Diemeninmaan
alkuasukkaat erosivat mantereen alkuasukkaista monessa suhteessa.
Esihistoriallisella ajalla on saari ollut niemenkaulalla yhdistettynä
Australiaan. Joskus myöhäisemmällä ajalla niemi on painunut veden
alle ja laskenut valtameren vyörymään mantereen ja entisen niemimaan
välille, jättäen samalla niemen asukkaat eristetyiksi ja osattomiksi
niistä rotusekoituksista, jotka vuosisatojen kuluessa muokkasivat
mantereen kansaa.

Englantilaiset ja ranskalaiset tutkijat, jotka varhaisina vuosina
kävivät Van Diemeninmaassa, totesivat sikäläiset alkuasukkaat
rauhaarakastavaksi kansaksi. Jos heitä olisi kohdeltu hyvin, he eivät
todennäköisesti olisi antaneet aihetta mihinkään vakavaan rettelöön.
Mutta niin tilanomistajat itse kuin heidän rangaistusvankityömiehensä
kohtelivat alkuasukkaita raa’asti ja epäinhimillisesti. Väkivallanteot
ja miestapot olivat jokapäiväisiä tapahtumia. Yksi valkoihoisten
harjoittamia barbaarisia kostokeinoja oli alkuasukkaiden lasten
ryöstäminen. Valkoihoisten joukossa oli joitakin täysin paatuneitakin
rikollisia, jotka eivät voineet aloittaa säädyllistä elämää
uudessakaan maassa, vaan vajosivat ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnan
hylkiöiksi ja kanssaihmistensä omaisuuden ja hengen ryövääjiksi. Nämä
maantierosvot, _bushrangers_, olivat myöskin avuttomien alkuasukkaiden
pahimpana kirouksena. Pienestä aineellisesta edusta ja usein pelkästä
pahanilkisyydestä nämä eurooppalaiset henkipatot olivat valmiit
kiduttamaan uhrejansa mitä kauheimmilla fyysillisillä kärsimyksillä.

Oli vain luonnollista, että alkuasukkaat vuorostaan tahtoivat nousta
valkoisia sortajiaan vastaan. Tämän he tekivätkin vuonna 1824,
samoihin aikoihin, jolloin Arthur tuli saaren kuvernööriksi. Ainoa
tulos tästä kostohyökkäyksestä oli heidän valkoisten vihollistensa
lisääntyminen. Mustat vihasivat valkoisia ja valkoiset tahtoivat
raivata mustat pois tieltään. Mutta valkoisilla oli tehokkaammat
aseet. Nuijilla ja keihäillä ei paljoa voitu musketteja vastaan...
Valkoihoiset asettuivat väijyksiin joen äyräälle, missä tiesivät
neekerien kylpevän, ja ampuivat avuttomat viimeiseen mieheen.
John West, jonka tiedot ovat silminnäkijäin kertomia, kirjoittaa
Tasmanian historiassaan: »Haavoittuneiden pääkallot murskattiin;
lapsia heitettiin elävänä liekkeihin; kuolonkourissa vääntelehtiviä
onnettomia keihästettiin raa'asti pistimillä; leirivalkea, jonka
ääreen neekeriparat kerääntyivät illalla nukkumaan, saattoi ennen
päivänkoittoa valaista viluisia vainajia.» Kuvernööri oli tietoinen
alkuasukkaita kohtaan harjoitetusta sorrosta ja koetti parhaansa
estääkseen sitä. Mutta vastuuvelvollisena hallitsijana hän ei liioin
voinut sallia suoranaiseksi anarkiaksi kehittyneen olotilan jatkuvan.
Mustat eivät enää tehneet mitään erotusta ystävien ja vihannesten
välillä; he tappoivat jokaisen valkoihoisen, joka vain tuli heidän
keihäittensä heittomatkan päähän. Voidakseen tiedoittaa alkuasukkaille
hallituksen myötätuntoisuudesta heitä kohtaan Arthur lupasi palkkion
jokaisesta vangitusta alkuasukkaasta, jota ei oltu haavoitettu,
aikuisesta viisi puntaa ja lapsesta kaksi puntaa. Palkkion kannustamana
valkoiset muodostivat pyydystäjäryhmiä, jotka saalistivat alkuasukkaita
kuin metsänpetoja. Mutta tulokset olivat laihoja. Kun tästä ei ollut
apua, kuvernööri järjesti suuren neekerimetsästyksen, joka ulotettiin
yli koko saaren. Sotilaista, poliiseista ja aseistetuista työmiehistä
kokoonpantu ketju levittäytyi yli saaren. Tällä viidentuhannen miehen
armeijalla, jota kuvernööri itse komensi, oli mukanaan runsaasti
ampumatarpeita ja lisäksi suuri määrä käsirautoja. Aikomuksena
oli karkoittaa neekerit saaren kaakkoiskulmassa sijaitsevaan
Tasman-niemeen, ja jokainen ketjuun liittynyt kansalainen uskoi
täyttävänsä siunauksellista tehtävää isänmaan puolesta. Mutta kun
ketju muutaman viikon kestäneen marssin jälkeen suljettiin, huomattiin
oletetun suuren saaliin supistuneen yhdeksi mieheksi ja pojaksi. Muut
olivat varkain pujahtaneet ketjun ulkopuolelle. Arthurin ketju maksoi
30 000 puntaa ja oli yhtä tuloksellinen kuin hölmöläisten yritys
vangita päivänvaloa säkkiin.

Tätä kuvernöörin epäonnistunutta toimenpidettä seurasi erään
metodistilahkoon kuuluvan muurari Robinsonin hieman toisenlainen
yritys. Robinson, joka alkuasukkaihin tuntemansa mielenkiinnon
ansiosta oli jo oppinut heidän kieltäänkin, tarjoutui lähtemään yksin
ja aseettomana mustien luokse selittämään näille, että huolimatta
joidenkin yksilöiden barbaarimaisista teoista hallituksen tarkoituksena
oli parantaa alkuasukkaiden asemaa ja tehdä heidän elämänsä
siedettäväksi. Robinsonille ja hänen suunnitelmalleen naurettiin ja
miestä pidettiin heikkopäisenä. Mutta pieni muurari teki ihmeitä:
aseettomana hän käveli keihäät ojossa odottavaa alkuasukasjoukkoa
vastaan ja — tarjosi heille kättä. Kaikkialla, missä tämä pieni mies
liikkui, vallitsi rauha eurooppalaisten ja alkuasukkaiden välillä;
mutta hän ei voinut olla joka paikassa yhtäaikaa. Siksi annettiinkin
hänelle toimeksi vuonna 1835 kerätä alkuasukaskansan rippeet
Flinders-saarelle ja siellä valvoa heidän hoitoaan. Vain 203 yksilöä
oli monituhantisesta kansasta jäänyt jäljelle vuosikausia kestäneen
vainon ja metsästyksen päätyttyä eikä näitä rippeitäkään onnistuttu
kauan pitämään elossa. Kovia kokeneet alkuasukasparat sairastuivat,
kuihtuivat ja kuolivat. Viimeinen homo Tasmanianus kuoli vuonna 1860.

Sattui myöskin usein, että mustat tahallaan ärsyttivät valkoihoisia
ja koettelivat näiden kärsivällisyyttä. Länsi-Australian erämaissa,
suurilla kultakentillä, missä vettä oli niukalti, eurooppalaiset
soveltivat keinoa, joka oli tosin tepsivä, mutta samalla äärimmäisen
julma. Seudun alkuasukkaat eivät olleet ensinkään halukkaita opastamaan
valkoihoisia harvoille vesikuopilleen. Vettä oli, kuten sanottu,
niukalti, ja he olivat jo huomanneet, että valkoiset tuhlasivat
vettä aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet sen arvoa. Mutta kun
janoiset kullankaivajat tapasivat yksinäisen alkuasukkaan erämaassa,
täyttivät he miesparan suun suolalla ja antoivat hänen maata sidottuna
auringonpaisteessa, kunnes janontuskat pakottivat onnettoman opastamaan
kiusanhenkensä salaiselle lähteelle.

Jos Australian uudisraivaajien menettely alkuasukkaita kohtaan oli
julmaa ja epäinhimillistä, on nykyisen polven mustille osoittama
kohtelu sitä inhimillisempää. Hallitukset ovat antaneet ankaroita
määräyksiä alkuasukkaiden kanssa kosketuksiin joutuville virkamiehille
siitä, että mustia on kohdeltava inhimillisesti; jokaista ilmisaatua
rikkomusta seuraa rangaistus. Jokainen valtio on varannut eristetyn
leirialueen mustille ja hallitukset huolehtivat isällisellä hellyydellä
heidän ravinnostaan ja toimeentulostaan, siten koettaen sovittaa
isiensä pahat teot.

Yleinen piirre Australian nykypolven alkuasukkaassa on sivistyksen
aiheuttama rappeutuminen. Hän oppii helposti käyttämään vaatteita,
mutta ei opi samalla käsittämään, että vaatteet eivät ole tarkoitetut
pesemättä öin-päivin käytettäviksi. Hän on erikoisen mieltynyt
silkkihattuun, valkoisten sivistyksen arvomerkkiin. Jos hänelle
lahjoitetaan kulunut silkkihattu, ei hän ota sitä koskaan pois
päästään. Liian pian hän oppii tupakoimaan ja nauttimaan alkoholia,
vieläpä opiumiakin, kiinalaisten kanssa kosketuksiin joutuessaan.
Hänestä ei ole järjestelmälliseen työntekoon teollisuuslaitoksissa,
mutta saattaa eurooppalainen silti saada hänestä hyvinkin uskollisen
henkilökohtaisen palvelijan. Päivällä hän on rohkea ja hymyilevä, mutta
pimeän tullen arka kuin lapsi.

Australian alkuasukkaiden tulevaisuus ei näytä perin valoisalta.
Heidän lukumääränsä, joka siirtolaisuuden alkaessa arvioitiin
puoleksi miljoonaksi, on nyt runsaan vuosisadan kuluessa supistunut
viiteenkymmeneentuhanteen. Heidän rotunsa näyttää olevan
kuolemaantuomittu. Heidän elämäänsä voidaan kenties helpottaa ja
pidentääkin, mutta koskaan heistä ei saada kansaa, joka ottaisi
jollakin tavoin osaa sen maan kehityksen eteenpäin viemiseen, joka
kerran kuului heille itselleen.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78404 ***