path: root/78347-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78347 ***




MEREN ÄÄRILLÄ

Kirj.

Larin-Kyösti





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLLYS:

Vapaapurjehtija
Meren saaressa
Saarikuja
Hiljaisia heijastuksia.
Helatuorstain helkkeitä
Verkot välkkyy
Tullinuukari
»Rantakäräjät»
Kaupungin ryökkinä
Saaren sunnuntai
Vanha saarni
Kalastajatuvassa
Kukkashäälaulu
Lapset liivalla
Saaren ukko ja akka.
Saaren suutari.
Myrsky-yö.
Kalastajapojan kaipaus.
Ilta merellä.
Kangastuksia.
Merimietteitä.
Lauantai-ilta.
All right!
Rannan hiekka helkkää.
Kuolemannäky
Kalastaja-äidin tuutulaulu
Meren partaalla.
Meri kuutamolla.
Meri sumussa.
»Tyhjän kukkaron» krouvari.
Iltavarjoja.
Syksyn säveliä.
Aamu kalastajakylässä.
Syksy soittaa.
Seprain juhlille!
Suursaarelaishäät.
Meren laulu.
Sanaselityksiä.




VAPAAPURJEHTIJA.


Läpi hyrskyjen haapion luovin
ja pingotan purjeeni tiukkaan,
minä kiidätän kiireellä kuovin
yli laskien lainehen liukkaan.

Karit kierrän, kun tiirat tirskuu,
päin merta ja kiinnitän kuotin,
kohun suola mun silmiini pirskuu,
näin onneeni ennenkin luotin.

Käsi tarkkana tarttuvi ruoriin,
meri katseeni varmaksi kiintää,
kokan noustessa vaahtojen vuoriin
minun silmiini taivahat siintää.

Sodin myrskyltä tarmon ja tahdon.
oman alkuni, voimani vaistoon,
minä hallitsen vaihtuvan vahdon,
minä riennän kuin riemuiten taistoon.

Oma syy, jos en kuohuissa kestä,
ja jos pettävi otteeni rauta,
tuho uhkavi syvyydestä,
yö yllä ja hyrskyissä hauta.

Pois, pursi, mun kauas sa kannat
yli vaahtovan, valkeaa pinnan,
koska saavutan taivahan rannat,
elost' annoin ma kallihin hinnan!

Pois, pois! Soi mieleni myrsky,
minun henkeni hehkuu ja laulaa,
ylt'ympäri yltyvi tyrsky,
en käskyä kärsi, en paulaa.

Ura uus! läpi pilvien puuntaa,
tiet viittovat voitosta voittoon,
minä tähdistä etsin suuntaa
päämääräni suureen soittoon.

                Suursaari, 18.7;20.




MEREN SAARESSA.


Kuljen saarikylän kujaa,
kujan päässä päilyy meri,
ikkunoissa »verikyynel»
hohtaa niinkuin hylkeenveri.

Päivänkukat kartanoilla
levein lehdin rehoittavat,
verkkoaidan suojuksessa
puuntaa pienet kukkalavat.

Vanhat vaimot aitoistansa
punaraita-hameissansa
kulkee kotaan rantatietä
kantain hailimolttejansa.

Päivä paahtaa päätä, rintaa,
ruskeeks posket ahavoittaa,
voiman virttä veri soittaa,
valtavammin meri soittaa.

Purjeet vilkkuu, purjeet katoo,
minne päivä juuri laski,
maan ja taivaan silta säihkyy
kimmeltäin kuin kirkas vaski.

Astuu rantaan neito nuori,
katsoo ulko-ulapoita,
sinne kulki kullan pursi,
sit' ei mitkään myrskyt voita.

Kauas kyntää meripoika
suuren suvenpuolen pohjaa,
silmiin siintää onnensaaret,
lemmenaatos kättä ohjaa.

      Kaunissaari, kesällä, 1914.




SAARIKUJA.


Kuin aatos, jota outo oikku ohjaa,
niin vanha kuja mäkiin kiemuroi,
pää puuntaa vasten taivaan tulipohjaa,
sen raskas askel kerran kiviin loi.

Se yllättää ja sinne tänne harhaa
kuin miettis minne milloin mennäkään,
pysähtyy, katsoo pihan ruusutarhaa,
min immet istuttivat lemmessään.

Se nähnyt on kai monen polven vaivat
ja ahkeroivain aamu-askareet,
on nähnyt kauas katoavat laivat
ja monen äidin kurjat kyyneleet.

Yöss' on se nähnyt monen kiistan kiivaan,
syysmyrskyn kovan, karun kamppailun,
kuin uneen uppoo lentohiekan liivaan
kuin muisto monen mereen haudatun.

Kuin ystävä se polut yhteen liittää,
ja merenkulkijan se kotiin vie,
se alla astujan vain häntä kiittää,
se vanha, vanha saaren kujatie.

Se poikkee, palaa alkukohtaan jälleen
kuin elontyöstään näin se tarinois,
hyvästit heittää viime veräjälleen
ja meren hiekkaan hiutuu hiljaa pois.

                       Suursaari, 1921.




HILJAISIA HEIJASTUKSIA.


Päivä paistaa kodan eteen
hopeassa hohtain kaareen,
hoikat hongat väikkyy veteen,
laineet liukuu lehtosaareen.

Hyttysparvi piiriin hyörii
heilahdellen hetken häissä,
tulipisteet veellä pyörii
sannan, suomun kimmeltäissä.

Tyynnä merenlahti läikkyy,
lokit leijaa alla taivaan,
taivaan seiniin siinnot väikkyy,
pilvet päilyy purjelaivaan.

Luodon luona tiirat tirskuu
kiertäin kallioiden kaarta,
hylkeen hyrske pintaan pirskuu,
päivä soutaa suvisaarta.

Kummelit ne kaukaa hohtaa,
kaukaa oudot purret puuntaa,
outo kaiho niitä johtaa,
etsii aavan aamun suuntaa.

Lepää luonto, luomakunta,
tuutii päivän teitä tähtiin,
nähden alkuaikain unta,
jolloin suuret ihmeet nähtiin.

Hiljaist' on kuin henki Herran
lepäis jälkeen tähti-yönsä,
kun hän luomisaikaan kerran
valmiiks katsoi kaiken työnsä.

                    Uuraa, 1919.




HELATUORSTAIN HELKKEITÄ.


Helky helkaa, hieno hilke,
paista pilveen, päivänpilke,
kun jo viidat vihannoi,
suuret suvisoinnut soi!

Pilvet, ääntä paisutelkaa,
kun nyt neidot huutaa helkaa,
kätkee kukkain taikavyön
kastehelmiin kuulaan yön.

Satu käy nyt kautta tarhain,
soi nyt, soitto, ettei varhain,
liian varhain syksyyn vain
satu loppuis alkuun ain.

Helkahuutoon vastaa vuori,
laula, naura, kun oot nuori,
ettei valheen peikko vois
viedä vuoren valtaan pois.

Helky hiljaa, hieno hilke,
syty silmään, päivänpilke,
paista paateen pimeään,
soita sielun sisimpään!

Helkatuorstain vuorivalkeet
hulmutkaa, kun paisuu palkeet;
kaikki taivaan tuulet soi,
laakson viidat vihannoi!

            Oulunkylä, 26.4.21.




VERKOT VÄLKKYY.


Verkot välkkyy vapeillaan,
meren suuri silmä kiiltää
siintäin yli mannermaan,
vilpas viri vettä viiltää.

Päivänpaahde paaden kohtaa,
lentohiekkaan loiston luo,
valkopurje kaukaa hohtaa,
tuuli suolatuoksun tuo.

On kuin taivaan peili päilyis
säkenöiden särmineen,
on kuin Herran henki häilyis
luomisaikaan yllä veen.

Ikivanhat vuoret kaartaa,
miettii alkuaikojaan,
somerikko nientä saartaa,
missä meri peitti maan.

Astuu aamu pitkin merta,
luonnon luomislaulu soi
kuin soi aikaa sitte kerta,
kun sen soimaan Luoja loi.

Niin ma katson kuin ma oisin
alku-aikain ihminen,
kuin ma rantaan luolan loisin
merta, maata mittaillen.

On kuin oisi alku-aamu
autio kun oli maa,
nousee yöstä harjun haamu,
tutkii tuntemattomaa...

                Suursaari, 1920.




TULLINUUKARI.


Nenä kuin kolmen korpin lepopuu,
ja leukaa leikkaa vanhat synnin arvet,
kuin muna mättäältään pään kohoo kuu,
on hyljeviikset viinin tuntosarvet.

Hän hännin katsein merta mittailee,
ja laiskoin länkisäärin liivaa luistaa,
ja noukka naukuu, puhkuu, puhisee,
se palmuviinit, kipparkermat muistaa.

Hän muistaa Honoluulun mustat yöt.
Sumatran sulosiipat mangopuissa,
kuparikuvut, kaulain hammasvyöt,
ja vanha kutka kiehuu sääriluissa.

Kas Portkundasta pyrkii matkoiltaan
taas vanha viinalasti oottain tuulta,
hän kiroo, katsoo kaukoputkellaan,
taas myhäilee ja maiskuttavi huulta.

Kun kippar' rantaan jahdin suojaan saa,
jo vanha nuuskunenä tutkii ruumaa,
heh, Viron viljoille tää haiskahtaa,
jo tyhjät kanisterit hengen huumaa.

— »John Bohman, Tallinnasta terve, hei,
maatäitä täällä vain John Bohman tappaa,
on lasti selvä kai, sen myrsky vei!»
John Bohman nauraa, pestin paaluun nappaa.

— »Good morning, Tilsa, tunnen tuhmat ties,
taas kätkit kanisteris varmaan Viiriin,
sun perskuta, oot karski merimies,
mut eihän Viiri kuulu meidän piiriin!»

Mut kippari vain iskee silmää nyt
ja pyytää kajuuttaansa tuopin juomaan,
ja ennenkuin on tuoppi tyhjennyt,
John Bohman heittää kaikki herran huomaan.

— »Hehhee!», niin nauraa vanha tullimies,
— »juu, juu, oot viekas niinkuin Spanskan viini,
ma tunnen jutkus, julkeet salaties,
mut katso, junkkari, jos joudut kiinni!

Niin silloin viipotan sun Viipuriin,
saat linnass' olla ehkä pari vuotta,
sun viinis, silkkis seilaa Meemeliin,
saat silkkaa vettä juoda etkä suotta!

John Bohman vihdoin vallan huumaantuu
ja höystää juttujansa kannen alla,
hän San Franciscoss' on, pää on kuin kuu,
täyskuu, mi paistaa Päiväntasaajalla.

Hän muistaa Singapooren simasuut,
myös neekerkuninkaan, sen kuulun,
min kruunun, tyttären ja norsunluut
hän saanut ois ja koko Honoluulun.

— »Ja bila, bangala ja tshing, tsjung, sjaa,
all right, John Bohman, terve, Tilsa veikko!»
John Bohman huokaa, kannun kallistaa,
hohoo, kun ihminen on sentään heikko!

— »Maakravun lailla täällä homehtuu
ja ränstyy niinkuin vanha Nooan arkki,
on ilmapuntarina sääriluu,
mut viel' on nahka niinkuin vanha parkki!»

John Bohman maihin hiljaa hoippuaa,
hän ruumankannen on jo sinetöinyt,
hän kipparille tuulta toivottaa,
kaksioista kajuutassa kello löi nyt.

Hän kompassitta kotiin keikkaloi,
all right, hän virnistellen vielä kääntyy,
lävitse yön kun ruutuun myrsky soi,
hän tulta iskee, vaimon viereen vääntyy.

Ja uness' silmiin siintää palmumaa,
käy korpin lepopuu kuin sateenkaareen,
John muistaa mustaa, pikku prinsessaa,
John Bohman seilaa Honoluulun saareen.

                        O.-kylä, 30.8.21.




»RANTAKÄRÄJÄT».


Saarenmiehet seisoo kalliolla
niin kuin pingviinit ja kiikaroivat,
toisten toimet siin' on tuomiolla,
samaa vatkuttaa ne viikot voivat.

Oisko vaarit nähneet koiranunta,
nähdä voi nyt koko saarikunta:
neljä venhekuntaa karin alta
etsii ankkuria kaikkialta.

Kieli käy ja pyörii niinkuin harkki:
hukkui muinoin riigalainen parkki,
mereen luisui ketjut, ankkuritkin,
niitä etsitään nyt merta pitkin.

— »Monta tuhatmarkkaa nyt ne raastaa!»
— »Kyll’ ne löytää?» — »Ei ne löydä!» —
                        Niin ne haastaa,
kademielin miehet naurain ilkkuu
tilkat olkapäillä, nilkat vilkkuu.

— »Jumal' anna syys ja haaksirikko,
rantaoikeus on, sopii ottaa!»,
virnuu luotsin vanhin, viekas Mikko,
— »tässä haudattiin kai laivarottaa!»

— »Meri kurittaa ja meri kostaa»,
virkkaa tulli-Bohman, piipuin näyttää:
— »Voi sun perskuta, ne jotain nostaa,
vinhaan vipuaan ne kälmit käyttää!»

— »Tuhat sarvipäätä, sus ja siunaa»,
saarenvanhin noituu, mällin nukkaa,
»saaliist' emme saa nyt ristin riunaa,
saimme, pölkkypäät, vain ajanhukkaa!

Muistan vielä kuinka Hanski häissään
ankkurpaikan neuvoi, puhui päissään,
vaan ei hoksattu, — lyö pääsi puihin,
viina parempain nyt viruu suihin.»

Mutta saareneukot kahvin luona
käräjöiden miesten pontta pohtii;
— »nostettu on veestä vanha kuona,
ken sen hintaa vielä tietää tohtii!»

Nauraa ankkurmiesten vingat muijat:
— »teidän miehillä on hameet, pelkään,
meidän miehet on kuin visanuijat,
teidän miesten tarttis saada selkään.

Nyt käyn silkissä ja elän voilla,
nyt kai ukko uuden tuvan laittaa,
meidän Miinan voin nyt kapioilla
vaikka Kiinan keisarille naittaa!»

        Suursaaren Kiiskinkylä, 30. 7. 20.




KAUPUNGIN RYÖKKINÄ.

(Kuvaus, kuinka hän astuu laivasta saarikylään.)


Hän korkokengillä kepsuttaa,
häntä hupsuttaa ja hepsuttaa,
käy, kurkkaa kenokauloin
ja kureliivipauloin.

Hän nenää nyrppii ja nirputtaa,
ja kieli käy ja Urputtaa:
onks täällä vossakoita,
voi, näitä tossakoita!

Ei saa, ei saa mua lykkiä;
onks täällä miehet mykkiä,
hyi, onks noi hyljekoirii,
pian lenninkiin ne loirii!

Onks hattuaskin kantajaa,
onks opastuksen antajaa,
ja kahren henken huane,
eiks laukkua jo tua ne!

Saaks täällä syärä mansikkaa,
eiks täällä kukaan tanssikkaa
one steppiä, foxtrottia,
onks salissanne rottia!

Onks täällä kunnon puatia,
on uimahousuni muatia
ihan viimestä — ja maine
kuin puhras merenlaine!

Mulla piäni koira Lolly on,
mutta fiini parasolli on,
jätinks laivaan hajupullon,
ei, täällähän se mull' on!

Voi, Helsingissä, hupakkaa,
hän polttaa salonkitupakkaa,
käy, kurkkaa kenokauloin
ja kureliivipauloin.

       Suursaaressa, kesällä, 1920.




SAAREN SUNNUNTAI.


On saaren suvisunnuntai,
ei meri punapaasiin pauhaa,
jo kirkonkellot kaiun sai,
ne värjyy valkeuden rauhaa.

Kuin pyhäuntaan unelmois
niin meren silmä luomen sulkee,
kuin syvyydenkin sielu sois,
kun vanhat vaimot kirkkoon kulkee.

Sen soiton saarnit kuulla saa,
myös pienet sinikellot kaikaa,
sen kuulee musta, mykkä maa,
kun tarhat tuoksuu kesä-aikaa.

Nyt silmän siintämättömiin
pois pitkin merta kaiku soittaa,
se menneisyyden mietteisiin
maan mielen hartaaks haltioittaa.

Se korkeuteen kumajaa
ja Luojan luo se kaihon kantaa,
mies vanha päänsä paljastaa
kuin katsois iäisyyden rantaa.

              Suursaari, 21.7.20.




VANHA SAARNI


Vanha, suhiseva saarni soittaa
yllä vanhan, valkeen pappilan,
merentuuli latvaa tarinoittaa
on kuin kuulis öin sen kuiskaavan.

Niin se katsoo kautta pienen puiston
kuin se virttä säistäin vaikerois,
kuin se kätkis jonkun vanhan muiston,
illoin itsekseen se tarinois.

Vanhan tarinan kun kirkko kuulee,
tapulille kertoo kummissaan
öin, kun haahdet hukkuu, syys kun tuulee,
vanhat ristit kaatuu kummuillaan.

Saarni huokaa hiljaa huokauksen
kuin sen suruun sielukellot sois,
kuin se kuulis kuolinkuulutuksen.
liian kauan yksin yössä ois.

             Suursaari, heinäk. 1920.




KALASTAJATUVASSA.


Tupa henkii hiljaisuutta, rauhaa,
kaukokaiuin meri louhiin pauhaa
meurutessa myrskyn mainingin.
Ikkunalla palsami ja hajuheinä
hiljaa tuoksuu alla enkelin;
monta kuvaa kantaa tuvanseinä,
näkinkenkätähti-puitteissaan
vanha muisto, purjealus hohtaa,
vaarinkuva lapsenkatseellaan
Vapahtajan kirkkaan katseen kohtaa,
vanha virsikannel vailla kieltä
pohtii jotain mykkää murheen mieltä.
Päivä paistaa läpi ikkunoiden
kimmellyttäin vanhan kanteleen,
niinkuin vireissään se virsin soiden
heljään hymniin hiutuis hiljakseen.

                  Suursaari, kesällä, 1920.




KUKKASHÄÄLAULU.


Armas tuoksu vanhan tuvan täyttää,
kukat jotain kuuntelevan näyttää.
Mustanmerenruusu, annansilmä,
kodinilo etsii elvykettä
päivän hohtaessa huoneeseen,
nooanarkki pyytää hiukan vettä,
palsami vain nyökkää kukkineen,
minttu miettii turvanansa seinä,
kaikki kaihoin katsoo ikkunasta,
hiljaa huojuu heljä hajuheinä,
myrtti tuutii untaan niinkuin lasta,
kukkaset kun kuiskaa keskenään
riemurikkaan kesän kyllyyttään.
Elonlanka kiertäin monta vuotta
pitkin kattoa vain kiemuroi,
kasvanut ei yljänyrtti suotta,
yhteen kasvamaan ne Luoja loi,
elonlanka katsoo yljänyrttiin,
kunnes yhtyy kerran morsiusmyrttiin.
Kohoo kaikkein kukkain kruunupäät,
liljat laulaa, pienet perhot soittaa:
kohta aurinkoisin aika koittaa,
kohta meill' on onnellisten häät!

                      Suursaari; 9.8.20.




LAPSET LIIVALLA,


Liivalla lapset
hajalla hapset
melskaa ja molskaa,
veessä ne virskuu ja vingahtaa,
hahhaa, hahhaa,
ne työkkää, teiskaa ja tirskuaa
ja teuhaa niinkuin pienet peikkoset polskaa.

Santaa ne kaivaa
ja ohjaa laivaa,
ne leikkii ja luikkaa,
kaikuvi kallio, mätkyvi maa,
hahhaa, hahhaa,
ja lastina luumut liekojen taa
ne laskevat laivat ja silmät siintäen tuikkaa.

Ne häärii ja hyörii
ja palloina pyörii,
ne tuuppaa ja telmii,
hatrusta linnat ne valmiiksi saa,
hahhaa, hahhaa,
linnoissa kruunut kimmaltaa
ja kristalliluolat ne loistaen helmii.

Merirosvo on tullut!
Ne huutaa kuin hullut,
ne airoilla kolskaa,
piikeillä pistää ne murjaanaa,
hahhaa, hahhaa,
ja kalliot kaikuvat, hahhahhaa,
kun ne teuhaa kuin pienet peikkoset polskaa!




SAAREN UKKO JA AKKA.


Jos mies on juhta, niin työ on synti,
on kaikkein kauheinta akkavalta,
mies kiskoi auraa ja akka kynti
ja huusi: hii, hepo, hei, ja alta!

Ken heistä lieneekin ollut laiskin,
sai niille saaressa aina nauraa,
se akka höplitti, hyppi, mäiski,
kun ukko ähkyi ja kiskoi auraa.

Kuin kiusaks akka vain syvään kynti,
niin aura tarttui jo puolitiehen,
se akka, akka kuin vanha synti
näin aivan näännytti nurjan miehen.

Kai aika rientää ja aika ryntää,
miesraukan huolet kai kerran haihtuu,
kai kerran kuoleman kenttää kyntää
se ukko, akka ja vaiheet vaihtuu.

Käy ukko jäljessä auran silloin,
ja akka kiskoo kai kalmanauraa,
ja entisyyttään kun muistaa milloin,
niin vaon vieriltä korpit nauraa.

On siellä pitkälti surman sarkaa,
on siellä kynnöttä kyiset pellot,
ei siellä auralta akka karkaa,
kun akan kaulass' on narrinkellot.




SAAREN SUUTARI.


Se saaren suutari, suutarismies,
päänpistot sillä on hullut,
hän yltä ja alta ja päältä on piess',
ja se turhaan touhuten kääntyä saa,
jok' on lahjatta tupaan tullut.

Kyiäsuutari kenkäsi tarkastaa
kuin oisi se raihnainen rääsy,
mut jos hyvän palturin piippuun hän saa,
kaks toppaa, niin, ja mälliksi myös,
niin pirttihin sulla on pääsy.

Mut jos olet saita ja saakutin mies
ja silmäsi ilme ilkkuu,
niin karta kinttujas, turha on ties,
ei kouraansa laske hän kenkääsi,
vaikka kärjestä varpaasi vilkkuu.

Ilo ainoa hällä on piippu ja pii,
hylemassi, kun massin täyttää,
valo sammunut silmissä välkehtii,
hän lestinsä kikkaa, on uuttera mies,
ja työhönsä tyytyvän näyttää.

Tuo itse nahka ja rasvo se myös
ja paina massilla pöytää
ja paikkaa itse pahkuratyös,
sinä aamulla pilkkasi pilkkana saat,
voit rääsysi raitilta löytää.




MYRSKY-YÖ.


Hylekoirat ne hurjina haukkuu
päin merta, kun yltyvi yö,
kujaportit niin kummasti paukkuu,
meri kummasti kallioon lyö.

Korahduksissa yö nyt yskii,
käy kuoleman kamppailuun,
se raivoten rannoilla ryskii
ja kaataa kallion puun.

Ken aitassa yöllä nyt nukkuu,
hätähuudot kun laivoista soi!
Kuka onneton myrskyhyn hukkuu,
kuka vaarassa valvoa voi!

Meri tiemme nyt hautana sulkee,
Herra siunaa ja ohjaa sun ties,
yöss' yksin karjuen kulkee
vain saaren hullu mies. —

            Suursaari, kesäk. 1920.




KALASTAJAPOJAN KAIPAUS.


Ma merta, merta kuljen,
en rauhaa, rauhaa saa.
Vain yöllä kun silmät suljen,
maa kaukaa kangastaa.

Nään armaan synnyinsaaren,
sen vanhat, vakaat puut,
nään taivaan tyynen kaaren,
kun kalvoon kuultaa kuut.

Käy tanssin telme yöllä,
nyt immet ilkamoi,
soi helmet kaulavyöllä,
kun vanha viulu soi.

Mut missä kulkee kulta,
sit' en nyt tiedäkään,
vain murheen sai hän multa,
kai yöss' on yksinään.

Miks hylkäsin ma hurja
maan maireen, saaren sen,
ma merta kuljen kurja,
kuin hullu harhailen!

Kun laivan laine läikkyy,
yön tähdet välkähtää,
mun silmihini väikkyy
kaks silmää siintävää.

Ne seuraa kunne kuljen
maan ääriin, merten taa,
ne nään kun silmät suljen,
kun mietin kuolemaa. —

           Suursaari, 25.7.21.




ILTA MERELLÄ.


Sinipunaan pinta peittyy,
tyrsky luotaan tyrskyn tyrkkää,
somerikkoon soreet heittyy,
meri huokaa, hengittää,
hyökkää hurja vaahtopää
vasten vuorenseinää jyrkkää.

Möyryy, meuraa merenlahti,
riuttain ryske rymyyn yhtyin.
Kaksimasto purjejahti
kuohuistansa kohoaa,
loistaessa laivalyhtyin
välkkeet veessä kimmaltaa.

Vihrein virvoin vilkut väilyy,
iltapilvet puuntaa verta,
mastolyhdyt pintaan päilyy,
sammuu, syttyy valovyö,
merten yllä yltyy yö,
vuoret syöksyy kohti merta.

       Suursaaren Kiiskinkylässä, 30.7.20.




KANGASTUKSIA.


Kauniit kaupungit kangastaa,
mainingit keinuvat kirkkaalla säällään,
luodot ne leijuu kuin yllä veen,
pilvet ne vaeltavat varjoineen,
ja tornit seisovat päällään.

Saaret ne soutaa kuin laivueet,
mastoina haapaiset metsät häilyy,
siinnossa kimmeltää kaukainen maa,
aavelaivana laskettaa
taivahan taa, joka päilyy.

Nousee kuin Yoldian alkumeri,
korkeimmat huiput ne luotoina hohtaa,
näön Atlantican muinaisen
nousevan, laskevan merehen,
kangastus katseeni kohtaa.

    Suursaaren Kiiskinkylässä, elok. 1920.




MERIMIETTEITÄ.



1.

MA ETSIN,

Maa, meri yhtyy, taivas tavoittaa
maan äärtä, kaikkeuden kunniaa,
ja rauhan saa.

Ja kaikki auringot ne kumartaa
sen hengen eessä, joka meitä johtaa,
ne Luojan katseen kohtaa
ja rauhan saa.

Ma etsin suuruutensa syvyyttä,
min kaikkeuden kaaret kirkastaa,
ma etsin Luojaani ja hyvyyttä,
en rauhaa saa. —

                Suursaari, syysk. 1920



2.

MERI JA MINÄ.


Mun ylläni on aamun avaruus,
on eessäin merten mittaamattomuus.
Yks purje kaukaa kiitää kulkuaan,
ja yksin rannall' istun minä vaan.
Kai joku haahden kantta yksin käy
ja katsoo tänne, vaikkei häntä näy.
Saan silloin voiman, voiton varmuuden:
tuoll' ihminen on, tääll' on ihminen.
Käy sielussani aamun avaruus,
syvällä merten mittaamattomuus.

           Suursaari, elok. lopulla 1920.




LAUANTAI-ILTA.


On tyyni ilta,
jo saunat sauhuaa,
ja kanervilta
maa tumman tuoksun saa.

Soi lasten luike,
jo pirtti pimenee,
vain päreen tuike
sen himmeeks valaisee.

Soi hongat hiljaa,
jo kuusiin kohoo kuu,
käy välke viljaa,
kun hohtaa salmensuu.

Ennustaa rusko poutaa,
puut, pilvet purppuroi,
kun sulhot soutaa,
ja niemeen nauru soi.

Pois äänet hukkuu,
sen aitat aavistaa,
joiss' immet nukkuu,
yön yrtit tuoksuaa.

Jo laitaan lahden
kuu kultakaiteet luo,
ja kohta kahden
yö lemmen lohdun suo.

Ei hiisku hiiri,
ynähtää lehmä vain,
nyt virskuu viiri
kuin vaaraa varoittain.

Nyt taittui aita. —
Ken aitan varjoon jää?
Nyt puuntaa paita
ja nuoren neidon pää.

Kuu kujaa kulkee
kuin ei se huomaiskaan,
vain silmän sulkee
mut vait on, valveillaan.




ALL RIGHT!


Hän hyllyen heiluu, ei käydä hän voi,
merilt' tullut hän on, kirot kimmoten soi:
            hii, hei!
            Hällä knalli on päässä,
            ja nenä on räässä,
            all right!

— »Pois jänkkeen tieltä!», hän tanssissa huus,
— »joka tyttö on mun; maakrapu, tuki suus,
            hii, hei!
            Well, seilasin merta,
            veti puukkoni verta,
            all right!

Ei puosu, ei kokki, ei timperikään
mua kannelle kaada, ma puhkasen pään,
            ne ei piisaa, ei!
            Sitä vain minä pelkään,
            niin sai monet selkään,
            all right!»

Hän hyppi kuin rienalta riivattu ois,
tytöt tanssista kaikki nyt karkasi pois,
            hii, hei!
            Vaikka puukko oli vyöllä,
            sai selkäänsä yöllä,
            all right!

Kuin uitettu koira nyt maalla hän käy,
on arka kuin alli, ei uhmaa näy,
            hii, hei!
            Kuin miehenä muuna
            käy tuppisuuna,
            all right!




RANNAN HIEKKA HELKKÄÄ.


Rannan hiekka helkkää,
hieno henki käy,
leikkii pursipuulla;
jossain telkkä telkkää
kutsuu vaikkei näy
salmensuulla.

Ohi rannan rattain
kukkassaarten vyö
pilven varjoon väilyy;
kautta nienten kaitain
laine laitaan lyö,
haaksi häilyy.

Laulain laineet läikkyy,
kukkastuoksut tuo
autuaiden saariin;
päivä vaahtoon väikkyy,
loistolinnat luo
pilvikaariin.

Kiilto keulan eessä
hyrskeen hopeoi,
kiitäessä kuovin
välkkyy rannan veessä;
hiljaa hiekka soi
kultajuovin.

Pieni pilvi päilyy,
tyyntyy tuulen tie,
nukkuu rauhan rantaan,
kaislan korret häilyy;
hiljaa venhe vie,
soiluu santaan.

       Keurunselällä, kesällä, 1918.




KUOLEMANNÄKY.


Tuijotin tummaa
taivahan rantaa kuin tuonelan tarhaan,
kaikkeus, yö oli kummaa,
sinne mun henkeni eksyi harhaan.

Tuijotin merta,
kuin olis vieras astunut laivaan,
pilvillä välkkynyt verta,
kaikki se sai minun mieleni vaivaan.

Niinkuin hukkuva haave
syyn, olemuksen ouruja pohjais,
laiva se liikkui kuin aave
kuin käsi kohtalon kulkua ohjais.

Kuin maapallo
vierisi pois alas liukuen veteen
nousi nyt kuolemankallo
väylingin varjosta katseeni eteen.

Polkevin pauhuin
käy kone kuin sydän liikkuvan ruumiin,
kahleissa kalskuvin kauhuin
henkeni nostaen näkyihin kuumiin.

Saanko ma armon? —
Aattelin, enteiden raivoa estin,
ponnistin tahtoni tarmon,
kuoleman suoran katseen ma kestin.

Pois näky haihtui,
kaamea kallo ja polttava piina,
väylingin varjoksi vaihtui,
kuin ohi liukunut ois tuhomiina.

Taivaalle tähti
syttyi ja lauhtuivat lainehet laivan,
haaksi nyt huokaillen lähti
kuin olis välttänyt vaaran ja vaivan.

Kuuntelin vielä
surman soittoa uhkaani vailla,
tyrskyjen tyynellä tiellä
käynyt kuin öisin tuonelan mailla.




KALASTAJA-ÄIDIN TUUTULAULU.


Nukkuos nyt hiljaa, hiljaa,
äiti lastaan kiikuttaa,
liekuttaen lemmen liljaa,
lempeet laineet, laulakaa.

Tuutikaatte kultahasta,
kultalatvaa kulkemaan
valkeasta valkamasta
untensaarten onnelaan.

Tuutikaatte tuskan tyrskyt
kauas toivon taivaan taa,
hillitkäätte hurjat myrskyt,
että raukka rauhan saa.

Mustat pilvet päätä peittää,
taatto merta purjehtii,
minne myrskyt häntä heittää,
kun hän kantta kuljeksii?

Katsoo kaukaa onnensaarta,
jossa pitkät palmut soi,
katsoo tähtitaivaan kaarta,
kun sen pilvet purppuroi.

Kohta taatto saareen soutaa,
auringossa aukee tie,
hempeimmälleen helmen noutaa,
liljallensa lemmen vie.

Uinu, uinu, lemmenlilja,
päivä, sille soittos suo,
uinu, kirkkaan kaihon vilja,
äidin riemun rintaa juo!




MEREN PARTAALLA.

I.


Vasten särkkää särkyy kirkas laine,
paasiin pirstaleiks sen myrsky lyö,
niin myös murtuu moni mainen maine,
unhoon vaipuu niin myös monen työ.

Alust' aikain tänne luokse luodon
maailmoiltaan meri vaeltain
muovannut on rantavyölle muodon,
meren aallot täytti luonnon lain.

Vasten särkkää särkyy hyrskyn harja,
vesipatsaat pilviin kiemuroi.
Syntyy, kuolee uusi ihmissarja,
ikisäveleitään meri soi.

     Uuraan Ryövälinniemessä, 2.7.1919.



II.


Hongat huokuu yllä merenpartaan,
meri vastaan huokaa hengen hartaan,
alku-ajoist' yhtyneinä soimaan
nyt kuin ennen aamun alkuvoimaan.

Meri vei jo monen miehen parhaan,
haaksirikkona sen heitti harhaan;
meri kaikkeuden kuvaa kantoi,
meri rohkeuden rautaa antoi.

Meri antoi mulle tahdon terää,
myrskyssä mun henkeni taas herää,
myrsky saa taas luonnonlaulut soimaan
yhtyneinä kaiken alkuvoimaan.

                   Uuraassa, 2.7.1919,




MERI KUUTAMOLLA.


Kala-aittain hahmot häilyy
tuijotellen paatten eteen,
kuu käy taivaan lakeutta
heijastuen rantaveteen.

Sinimusta meri vyöryy,
matkaa maihin maininkina,
vaahdot välkkyy, syöksyt säihkyy
kimmaltain kuin sula tina.

Avaruuden aallokoilla
kultakeulahaaksi huopaa,
tulipisteet piiriin pyörii
pitkin kuisen kujan juopaa.

Vavetarhain verkot välkkyy
niinkuin hienot harsopoimut,
yllä taivaan keltarannan
heijaa päivän viime loimut.

Kuu käy niinkuin kummitellen,
niinkuin enne eessä taivaan
on kuin korkeet kuohut nousis,
henget huojuis aavelaivaan.

Seisoo synkkä, harmaa harju,
uhkaa hiiden halkeemasta,
vilkkuliekin leimut loistaa
korkeasta majakasta.

Yössä hiljaa uiskii miina
hirviönä hyrskysäässä,
puuntaa pää kuin hornan hehku,
syttyy surman sarvet päässä.

Kuuluu ryske, räiskähdellen
kalliohon miina paukkuu,
pirstoo paadet, somer sinkuu,
hyljekoirat kaukaa haukkuu.

On kuin tuska tuvat täyttäis,
hirmu-untaan huoneet häilyis,
aika seisois, mailma hukkuis,
kuu kuin suuri pommi päilyis.

Taas on hiljaa. — Kylä nukkuu. —
Luodot loistaa, välkkeet värjyy,
kuulle ulvoo hyljekoirat,
yö kun yltyy, meri ärjyy.

                     Suursaari, 1920.




MERI SUMUSSA.


Kuulen kaukaa kuohun kumun,
usviin karit kietoontuu,
päivä kuultaa kautta sumun
niinkuin kuumottava kuu.

Sumuvyöryt ryömii, raahaa,
louhikäärmein kiemuroi,
harmaat pilvet pintaa laahaa,
sumukellot kaukaa soi.

Hätähuuto huudon kohtaa,
haahdet harhaa eksyksiin,
kummelit kuin haamut hohtaa,
vaipuu vaahdon maininkiin.

Sumu soutaa parkkilaivaan,
purjeet sumuun sekaantuu,
alla tahraantuneen taivaan
masto on kuin hirsipuu.

Pintaa käy kuin peikkoin juoksu,
palaa metsät, mantereet,
merta kiertää käryn tuoksu,
on kuin virvaa välkkyis veet.

On kuin vuoren onkaloissa
noidat liehtois kattilaa,
surman sauhu suitsuu soissa
kiertäin harmaan harjun taa.

Noidat nostaa kalmankaihin,
noidat vyöryy vuoreltaan,
lentää merta, kahlaa maihin,
velhot ryskää rummuillaan.

Silloin mielet kaartaa kauhu,
sumu sielun saastuttaa,
tunteet tahraa taikasauhu,
uunat usviin uppoaa.

                Suursaari, kesällä, 1920.




»TYHJÄN KUKKARON» KROUVARI.

Ja »Tyhjän kukkaron» krouvari, mies turkasen tuiman tarkka,
ain pöydän luona istui hän kuin vanha patriarkka,
hänen partansa polviin ulettui niin kiertäin pitkin pöytää,
ei vertaistansa taivaan alla taida mistään löytää.
Oli kerran vilkas stewardi, vaan joutui haaksirikkoon,
karille elämän laivan vei ja joutui matalikkoon,
nyt krouviss' istuu, punafetsi kaljun päänsä kuulla,
olalla papukaija on ja nahkapullo suulla,
Hollannin tulivettä juo ja turhaan aikaa vuottaa,
kun inglit, kulit, lasjkarit sai pöydän alle juottaa,
kun maihin saapui »kultakalat», sinitakkijoukot,
ja naurusta ja kaskuista kajahti krouvin loukot.

Ei Tyhjän kukkaron nurkissa soi enään naurut, kaskut,
on merikarhut kadonneet, kun tyhjentyivät taskut,
ei olvikulluun poikkea tseinmanni, rantasouvi,
ne naapurissa nauraa nyt, on yöllä tyhjä krouvi,
ei runnareita piilossa oo ketään ullakolla,
pois arka askel loittonee kadulla autiolla.

Päin pöytää vaipuu patriarkan vanha, kalju kallo,
sen tunsi moni merimies, sen tunsi kai maapallo,
Shanghai, Nord Cap ja Tulimaa, Port Said ja Pernambuco,
kun muinoin merta kynti hän ja vyöllä heilui puukko.
Hän satamaan on saapunut jo vanhuutensa vaivaan,
hän purjehtii nyt uness' alla Tyynenmeren taivaan,
yön myrskyssä, kuin skanssissa nyt naukuis laivakissa,
kuin keula uppois, rotat ryskyis ruuman liitoksissa. —
Nyt papukaija torkahtaa, kun krouvari jo nukkuu,
kai seisoo käkikellokin, kun korahtain se kukkuu.

                               Oulunkylä, 28.9.21.




ILTAVARJOJA.


Rannan ruovot hiljaa häilyy,
hiljaa liejuun laine lyö,
lahdenpohjaan taivas päilyy,
hiljaa hiipii ilta-yö.

Hämyn henki vettä hiipii,
kiiltäin kylmä kaisla soi,
rantasipi puulta piipii,
maassa mato kiemuroi.

Neito yli lahden luikkaa
vastarantaan rakkaalleen,
aalto ajaa kahta kuikkaa
himmeyteen hiljakseen.

Rauhanraskas rannan raita
kaihoin kaartuu yllä veen,
kaislaan syöksyy vanha aita,
luisuu lettoon kallelleen.

Missä hauki haukkoo kitaa
kiertäin, kaartain katiskaa,
välkkyy vihreätä vitaa,
pohjaa poreet samentaa.

Lahdenpäästä valo tuikkaa
yksinäisen torpan taa,
yksinäistä kahta kuikkaa
aalto kauas kuljettaa.

Tuikkeen juopa kaislaan kiiltää,
kuikkain varjot vaipuu pois,
outo murhe mieltä viiltää
kuin jo kesä kuollut ois....

      Kaukola, Kapeasalmi, kesällä, 1918.




SYKSYN SÄVELIÄ.


Soittaa syksy säveleillään
suuren saaren saarnipuissa,
neidot notkuu metsäteillään
harhaillen ja haaveiluissa.

Saaren sulhot lehtoon luikkaa,
rotkot nauruun retkahtaa,
pienten piikain silmät luikkaa,
kangas kaikuu, mätkyy maa.

Nauru, laulu mäiskyy mäissä,
kuuluu kutsu, soitto soi,
neidot käyvät käsi käissä,
nurmen kisaan karkeloi.

Jopa joutuu sulhot joukkoon
hihkaisten jo, heijuvei,
huuto hyppää louhi loukkoon,
vuori vastaa: hei ja hei!

Taivas tanssii, riemuun ryhtyy,
meri melskaa, meuruaa,
koko luonto lempeen yhtyy:
saakos, saakos armast.

— »Eipäs, eipäs!» »Saapas kiinni!»
— »Saanko, saanko! Saan ja sain,
kun sa oot kuin marjaviini,
helluntaiks sun ehkä nain!»

— »Pyh ja pytty! Vai jo naisit,
pahkapää ja piimäsuu!»
— »Sulhon oikein sorjan saisit,
huimat häät ja hui ja huu!»

Niin ne huitoo, niin ne huikkaa,
kunnes koittaa kuudanyö,
yöstä neitten silmät luikkaa,
kengät kuultain kiviin lyö.

Kutsu kiehtoo, huivin huiske
lehdonlaitaan, luhdan taa,
metsään hiljaa hiutuu kuiske,
katajikkoon kaarestaa. —

                    Suursaari, 1920.




AAMU KALASTAJAKYLÄSSÄ.


Vinttikaivon-miekka varjon heitti,
päivä metsänrantaan kohoaa,
aidanseipään päissä välkkyy seitti,
päivän pienoispyörää kuvastaa.

Valo voittaa asteeltansa asteen,
aittain ristiharjat kimmeltää,
alla syyskuun aamun raikkaan kasteen
vielä nukkuu vanhan riihen pää.

Ilma värjyy, huhdat, luhdat puuntaa
kivi-aidoin harmaa-hohdossaan,
viirin kieli kirskuu tuulen suuntaa,
päivä kiertää myllyn mäkimaan.

Mutta kukonlauluun väki herää,
renki miedoin mielin haukottaa,
haparoiden nurkkaa vaatteet kerää,
emäntä jo astuu aitan taa.

Päivä poskeen kullan välkkeen valaa,
liina loistaa niinkuin norsunluu,
päivän tulipallo puissa palaa,
hetkeks vaimo tiellään seisahtuu.

Katsoo kirkonkylää yli lahden,
katsoo nientä hiljaa haaveissaan,
niinkuin nuorna armaan kanssa kahden
katsoi kerran käyden pappilaan.

Hiljaa huokaa, muistaa valan kalliin
säpsähtäissään läävän hämärää,
musta mies kun tallustavi talliin,
pörröpäisnä piipun sytyttää.

Kirkontornin tulipatsas kiiltää,
hautain rautaristit loiston luo,
vieno viri rantavettä viiltää,
tuuli hanhenpajun tuoksun tuo

suolta, missä vielä usvat soutaa,
kirkuu kakarit ja sorsat, muut,
päivä lupaa hyvää kaurapoutaa,
punatertuin puuntaa pihlapuut.

Armas aamu niinkuin pohja seulan,
jonka reijät säihkyy säteillään,
kultaa joka mäen männyn neulan
kuusten välkyttäissä käpyjään.

Poika metsään astuu, suorii saittaa,
pitkin pitkospuita hyräilee,
katsoo hetken taakseen armaan aittaa,
haavat hilpeästi helisee.

Äsken aitasta hän hiljaa hiipi
vielä neidon hehku huulillaan;
saloon suikahtaa nyt metsonsiipi,
metsä valveentui jo vuoteellaan.

Jänöt jumppii yli pensastöyrään,
pyyt ne pilleillänsä piipittää,
naaras-äänet vaihtuu sointuun nöyrään,
tulta tuikkii palokärjen pää.

Metsän yllä poutahaukka harhaa
levein siivin vaakaa muistuttain
niinkuin mittais aikaa, taivaan tarhaa,
maitaan kuninkaana kaartaa vain.

Poika astuu pitkin piennarviljaa,
päivän polku tanssii silmissään,
metsä kuuntelee ja on niin hiljaa,
hiljaa tarjoo salo siimestään.

Hiljaa laulun kantaa kylään tuuli,
puutuu niinkuin lehti puusta pois,
aitantiellään nyt sen armas kuuli
kuin se sydämessä vielä sois.

                         Kesällä, 1919.




SYKSY SOITTAA.


Vanha syksy soittain
istuu pieni pilli suussa,
luonnon haltioittain
keltaisessa kultapuussa.

Kautta kelmeen puiston
suven sorjat soinnut toistain
syksy soittaa muiston,
päivä kuulee, hetken loistain.

Vanha syksy solkkaa
jotain, jot' ei enään muista,
pilkaks pistää polkkaa
lehtein, lentäessä puista.

Syksy turhaan tyytyy,
ei saa ääntä vauhtiin, villiin,
kesän kentät hyytyy,
kylmä koura kiertyy pilliin.

Soita, syksy, teillä
kunnes viime polskas päätyy,
sorasäveleillä
kunnes pieni pillis jäätyy!

         Suursaarella, 24.9.20.




SEPRAIN JUHLILLE!


Hei, löysää purje, lasketaan
nyt seprain suuriin juhliin,
nyt Viroon hailit haalitaan
ja vaihdetaan ne tuhliin.
Kas, jaalat, jahdit kelluaa,
jo tummuu taivaanpiiri,

jo Tytärsaari haamoittaa,
kun kaukaa viittoo Viiri,
mut Haapasaari heijastaa
kuin sädeheitto laivaan,
Suursaaren paadet paukkuaa,
käy hyrskyt taakse taivaan,
kun välkkyy vilkku majakkain
kuin katinkullan kuori,
sinessä usviin uinahtain
jo nukkuu Haukkavuori.

Kaljaasein lyhdyt loistelee
kuin virvat hiitten häissä,
kun kuohut kokkaan kohisee,
vöin välkkyy lakkapäissä.
Kai saarten neidot noudetaan,
mi kallioilla huiskaa,
mut kiihkeämmin kuisteillaan
meille eestein Madlit kuiskaa.

Portkundaan nyt, Portkundaan nyt
kuin alli aallokosta!
Näät kirkkoristin säteilyt,
jo lippu mastoon nosta!
Tollsburgin tornit kohoaa
ja Räävellinnan päädyt,
kas rantaa laajaa, laakeaa,
se kimmeltää kuin käädyt.

Maan tuuli telmii touveissa,
se satamaan jo ohjaa,
ankkuriketjut kalisee
ja vanhaan paikkaan pohjaa,
nyt souda maihin jolla jo,
kas rannan teltat hohtavat,
käy kujaa kansansaatto,
maanmainiot on markkinat,
on vielä vasta aatto,
kas täällä vast’ on vilinää
ja mastometsää häilyy,
soi sirmankkojen kilinää,
ja keulat veessä päilyy.
Kas mekkomiehet moisioin
ja yljät ylämaiden,
nyt ystävinä yhtyy noin
myös sinkut setukkaiden.
Hei, terve, Tani mestari,
John Bohman, Talsa, Tilsa,
viel’ eletään kuin ennenkin,
nyt täältä viedään hilsa.
Hoi, vanha tuttu kippari,
onks sulla kihlaliinaa,
niin telttahan me työnnytään,
nyt virtaa Viron viinaa,
nyt seprain suuret juhlat on,
nyt, seprat, saamme laulaa,
ja alla armaan auringon
nyt kastakaamme kaulaa
tiistaista sunnuntaihin,
niin haihtukoon kuin häissä yö,
jo heitä pesti maihin,
käy kajuuttaan ja tuoppis tuo,
nyt et saa olla heikko,
ka »tere tulemasta, no juo,
»suur tänu»! vanha veikko!




SUURSAARELAISHÄÄT.


SULHOLAAN TULO.


Nyt täynnä on taas tupa taattolan,
jo saapuvi sulhaskansa,
helykruunussa kiiltävi morsian
kun päivä on laskussansa,
nyt kummit ja kaimat ne kättelee,
puhemies oven onnelle aukaisee.

Parikunnan pappi on vihkinyt
ja veisannut lukkari virttä;
on morsian »siteet» nästäillyt,
nyt kiertäen aitanhirttä
pojat arkkuja, kirstuja kuljettaa,
häämuistoina kirjavat siteet ne saa.

Pelimannien haiturit, viulut soi,
puhemies nyt kuuluta kompaas,
nyt läksiäissoitossa nauraa jo voi,
pelimies, sinä käytä nyt sompaas,
kujatietä kun sulho ja morsian käy,
jäless' ei vakamustaa pappia näy!

Ristkansaa sulholan portilla lie,
sukukunta on alla peilin,
parin hää-ilo soi, käy kukkainen tie,
nyt kiertäissä tuliaisleilin,
sajaspoikaset morsion nostattaa
ylös ilmaan, jo pyssyt paukkua saa!

Hei, kuule nyt, hei, meri myrskyten lyö
nyt paasiin, kun pyssyt paukkuu,
käy kallion kaiku, on häitten yö,
sitä hyljekoiratkin haukkuu,
nyt onneks onnellisten juo,
ristkansan kauniina riemuta suo!

Puhemies nyt morsion tanssitun vie
ja sitten nanna ja taata,
oma kulta se kullakin tiedossa lie,
tänä yönä ei surra saata,
lyö, polje ja paukuta lattiaa,
edeskäyvät kun kannuja kuljettaa!

Häälaulut soi yli merten ja maan;
siks kunnes aamu jo koittaa,
pelimies vedä viulua vinhempaan,
saat ortta, kun voit vain soittaa,
kiva kopse käy, jymy jyskyen soi,
tytöt hulluiks jo heitoista tulla' voi!

Tupa täynnä on tulta ja temmontaa,
katon parrutkin vuotaa jo pihkaa,
merikarhutkin koipiinsa kiihkon saa,
pojat ulkona huutaa ja hihkaa,
tulen turkaset, hei, hii, hei, hei, hei,
taas sulhanen morsion tanssihin vei!




HÄÄLAULU.


Kolme tiedän saaren sorjaa,
huiskaa hienot hunnunpäät,
ken ne kerran, kerran korjaa,
kell' on kerran huimat häät!

Yhden hiusten hohtaa oljet,
silmät siintää simpukkaa,
toisen tumman tuikkaa soljet,
kolmannella punertaa!

Täyttäkää nyt täydet kulhot,
muistonmaljat täyttäkää,
katsokaa, te saaren sulhot
ettei ykskään yksin jää!

Meill' on kolme ruusunpuuta,
jotka tuoksun tarhassaan,
kolme sievää suppusuuta,
jotka oottaa onneaan.

Kun käy häitten tuimin telme,
lehtoon astuu autuaat,
morsiuskruunun hohtaa helme,
onnes antain onnen saat!




LÄHTÖLAULU.


Tuuli kantaa häistä telmeen,
kautta myrskyn viulu soi,
helmen hilke helkkyy helmeen,
nuoret neijot karkeloi.

Viulu soi ja kaunis kilke
häitten huoneen kaikuun saa,
saaren päällä pilven pilke
karkelossa kaarestaa.

Niin ne notkuu neijot saaren
niinkuin korjat kaislanpäät
permannolla kiertäin kaaren,
kerran, kerran vain on häät.

Morsiolla helkyt häilyy
niinkuin päivä mereen käy,
häikäisten se pilviin päilyy,
kun ei murheen varjot näy.

Tanssikaa, te vihreet vuoret,
häitten hilke kuunnelkaa,
tanssikaa, te lehdot nuoret,
mainingit ja mannermaa!

Käykööt laineet lakkapäissä,
liehukoot nyt seppelpäät,
soikoon soitto saaren häissä,
kerran, kerran vain on häät!

                Suursaari, 1920.




HÄISTÄ LÄHTÖ.


Kuule, soiton sävel taikaa,
viime kerran korot lyö,
marssi toistaa lähtöaikaa,
himmeä on aamu-yö!

Pitkin kujaa rientää remu,
kalamiesten nauru soi,
päättyy häitten kestein ketun,
taatat rantaan hoiperoi.

Huippupurjeet, touvit hohtaa,
merest' astuu aamun koi,
morsiamen sulho kohtaa,
hyvästiksi huilut soi.

Jaalat kelluu, laineet loistaa,
mastot tekee kunniaa,
tiirat tuiman tahdin toistaa,
taivaan portit punertaa.

Hienot helmat nurmeen kastuu,
kyynelsilmin, kruunupäin
morsian nyt purteen astuu,
kotirannat jättää näin.

Peräpuulla sulho ohjaa,
myötätuulet, tuutikaa
kohti illan päilypohjaa,
siellä siintää saarimaa!

Saaren immet, itkekäätte,
kohta ette neittä nää,
ikäviinne iltaan jäätte,
pois nyt kiitää kruunupää.

Toiset aallot sinne soutaa
tiirat sorjat seurassaan,
toiset aallot neijon noutaa
unten uuteen valkamaan.

Sinne hienohelma hiipi,
kauas pienen pilven taa,
nyt vain väikkyy valkosiipi,
sitten kaikki katoaa.

         Suursaari, kesällä, 1920,
         O.-kylä, syksyllä, 1921.




MEREN LAULU,


Meri eeltään esteensä raivaa,
oman voimansa mittaa ja lyö,
syvän tuskansa pohjia kaivaa,
salamoissa kun yhtyy yö.

Meri paasihin pärskyen pauhaa,
ylös hurjina hyrskyt soi,
meri saarilta ei saa rauhaa,
se ei tähtihin nousta voi.

Yhä uusia kuohuja kantain
kuni kruunuja kulmillaan j
ohi kaukaisten maiden ja rantain
meri laukovi laumojaan.

Sotasoittoon käy syöksyjen sarjat,
lyö laivat, mastot ja muut,
ne liehuu kuin leijonaharjat,
käy kalvolla tähdet ja kuut.

Maapalloll' ei mahtia, voimaa,
joka kahlein sun kytkeä vois,
sinä uhmasit taivaankin soimaa,
yhä rynnistät riemussa pois.

Sinun sointusi soittooni soivat,
sinun voimasi voimaan mun saa,
sinun taistosi tarmoa toivat,
jota ei voi lannistaa.

Sinä huuhdot mun mieleni hyrskyyn,
päämäärään mun voimasi vie,
vielä tahdon ma miehuuden myrskyyn,
on eessäni elämän tie.

Käy korkeena maininkis maine,
sinä kuohujen kruunupää,
kerran jäähtyvi loistoisin laine,
ja jäykäksi jäytää sen jää.

Minun uskoni uhkuu nyt verta,
minä taistelen taivaiden taa,
minä mittaan maata ja merta,
meri, soittoni seppele saa!

            Uuraa, kesällä, 1919.




SANASELITYKSIÄ.


Uiva = Ientohiekkaranta.

hatru = levä.

»Saaren ukko ja akka»-runon johdosta huomautettakoon, ettei
ulkosaarilla ole hevosia.

tseineman, tsenman — kiinalainen; merimieskieltä.

Juhannuksen aikaan purjehtivat ulkosaarelaiset Viron puolelle sopimaan
syksyltä tapahtuvasta hailien ja »tuhtien», perunoiden vaihtokaupasta,
jolloin vietetään »seprojen», vaihtajien tuliaisjuhlia Virossa.

pesti = keulaköysi.

»siteet» — punakirjavat pieksunauhat.

nanna = vanha vaimo.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78347 ***