Initial commit of ebook 78144 filesHEADmain

4 files changed, 2535 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78144-0.txt b/78144-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..fc4ad42
--- /dev/null
+++ b/78144-0.txt
@@ -0,0 +1,2519 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78144 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ
+
+ja muita satuja
+
+
+Kirj.
+
+SAKARI SALOVAARA
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1925.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Hallatar ja paimentyttö.
+Tonttukuninkaan kiitollisuus.
+Kaksi tietä.
+Satuprinsessa.
+Tonttujen joululahja.
+Metsänpeikko.
+Nukkuva prinsessa.
+Kuningas Pakkanen ja Auringontytär.
+Satu Matista, Mustista ja noita-akasta.
+Satu uskosta ja rakkaudesta.
+
+
+
+
+HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ.
+
+
+Laajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa
+jäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän,
+ja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen.
+Päivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää
+unta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja
+karkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa
+valossa.
+
+Hallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla
+yksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi
+vapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien
+petollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa
+Hallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi.
+Silloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että
+kristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat.
+
+Eräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen.
+Vihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi
+Pursulta, joka piti vartiota oven edessä:
+
+»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?»
+
+»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat
+siellä olevan karjaa laitumella.»
+
+»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä
+on paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.»
+
+Samassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se
+lauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon
+toiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta
+neljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi
+lopulta kokonaan kuulumasta.
+
+Hallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön
+paimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt
+päivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän
+saa tuntea valtani.»
+
+Tulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut
+Hallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen
+kaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän
+sai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi
+häntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu
+ja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään
+milloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi
+kertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin
+karhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi
+tontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja
+miten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis
+ystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi
+ollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä.
+
+No niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään
+Hallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli
+sinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa.
+
+»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen
+suuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa
+syödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia
+ja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole
+varmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna,
+tonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon
+marjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.»
+
+Tonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta
+partaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle.
+Tämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut
+pitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään
+huomannut koko tapausta.
+
+»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus
+saakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä
+joulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain
+kerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse
+parhaiten.»
+
+»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu.
+»Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi
+eksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia
+salahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.»
+
+»En minä eksy», sanoi paimentyttö.
+
+Sitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta.
+
+Mutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö
+livahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt
+rauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se
+tietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan
+välkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi
+paimentytön viipymään iltaan asti.
+
+»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa
+ne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas
+suolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!»
+
+Virvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin
+virmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot
+mättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin
+mestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata
+niitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota.
+
+Hallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään
+päätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä
+pääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren
+voittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi
+laskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle
+vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa
+onnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä.
+
+Vasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon
+lähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti
+itse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän
+pieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä.
+Mutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä
+mitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän
+kiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten
+virvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä.
+
+Oli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen
+suuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin
+kokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle
+ja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin
+huomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään
+levisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan
+mahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli
+senkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin
+ja alkoi entistä katkerammin itkeä.
+
+Tuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi
+vilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui
+niin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki
+erään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän
+kuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä.
+
+»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua.
+Ohjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa
+tästä läheltä.»
+
+»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!»
+
+Ja virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä
+seuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö
+eteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei
+ajatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle;
+olihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa.
+Se siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama,
+maanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta
+aavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita.
+
+Yht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään,
+kosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi
+ilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti
+astuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty
+pelkästä ilosta.
+
+Mutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja
+katkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei
+kukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.»
+Ja paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä
+aivan murtuneena surusta ja epätoivosta.
+
+Mutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen
+tyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain
+kuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri
+kun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti
+metsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain
+kukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian
+aikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi
+tervehdyksensä aamuauringolle...
+
+Metsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän
+tiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä.
+Pian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan
+liiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia
+vanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena
+märehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta
+suota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut
+sen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli
+kuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan
+näkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä
+pysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita
+niin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle»,
+ajatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja
+kiiruhti takaisin aholle.
+
+Siellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että
+vapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle:
+Mutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi
+millä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen
+keksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään.
+
+Tällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui
+tuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi
+epäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä,
+ettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi
+löydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko,
+joka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet.
+
+»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä
+tuuli sinut tänne suolle toi?»
+
+Tonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti
+hyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt,
+vaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä.
+
+»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko
+paimentyttö kauankin ollut kadoksissa?»
+
+»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti.
+
+»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos
+minä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.»
+
+»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi.
+
+»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut
+pois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.»
+
+»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu.
+
+»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa,
+maanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet
+viimein tappaa.»
+
+»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä
+elonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!»
+
+»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on
+Hallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin.
+Tahdotko kuulla ne?»
+
+Tonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo
+ennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä
+antaisin vaikka henkeni tytön edestä.»
+
+»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko
+arvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.»
+
+He lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä.
+Saapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen.
+Ovi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman
+mustalta ja syvältä.
+
+»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli
+tonttu.
+
+»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt
+päivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.»
+
+»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana.
+
+»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.»
+
+Silloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä
+ja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu
+tulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla
+katkerasti itkien.
+
+»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut,
+olet pelastettu.»
+
+Paimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin
+tontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten,
+tonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt
+tonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin
+pääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti
+sen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti.
+
+Mutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei
+hän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten
+pelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä
+vieläkin.
+
+
+
+
+TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.
+
+
+Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä
+pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian
+pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä
+eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää
+vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain
+synkkä, raivaamaton korpi.
+
+»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet,
+jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita.
+Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»
+
+Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus.
+Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään
+vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti
+askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua
+itseksensä.
+
+»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten
+salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi
+täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa
+kerrotaan.»
+
+Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia
+juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...
+
+Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja
+tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän
+ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa.
+Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja
+käännähti katsomaan.
+
+Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen
+äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen
+harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän
+pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.
+
+»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen
+sinun laistasi olentoa nähnyt.»
+
+»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa
+emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma
+pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»
+
+»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni
+auttaa sinua.»
+
+»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas.
+Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi
+punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin
+sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä
+pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi,
+vaan hyvää palkkiota vastaan.»
+
+»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt
+takaisin.»
+
+»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin
+päähänsä.
+
+»En mitään sen enempää.»
+
+»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä
+suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»
+
+»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän
+aterian tuonne kuusen juurelle.»
+
+»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja
+heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia.
+»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»
+
+»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen
+paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»
+
+Tonttukuningas mietti hetkisen.
+
+»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin
+on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää
+huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme
+kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»
+
+»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen
+huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä,
+ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti
+omille teillensä.
+
+Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti
+virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään.
+Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta
+kulkemaan yhä eteenpäin.
+
+Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa
+kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas
+parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle
+auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen
+valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän
+tulisi heti hirtetyksi.
+
+»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön
+Tonttukuningas nyt mahtiansa.»
+
+Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas
+ilmestyi paikalla hänen eteensä.
+
+»Mikä hätänä?» kysyi hän.
+
+»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle
+auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee
+näet sitä.»
+
+»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi
+kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen
+sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.
+
+Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa
+ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei
+saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.
+
+»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi
+huvitettuna.
+
+»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.
+
+»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti
+päätään.
+
+»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.
+
+Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä
+joka puolelta.
+
+»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.
+
+»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa
+pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»
+
+»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No,
+olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun
+kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»
+
+Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui
+takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän
+esille ja kutsui Tonttukuningasta.
+
+»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.
+
+»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa
+pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen
+minulle?»
+
+»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»
+
+Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää
+käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan
+prinsessan luo ja kumarsi syvään.
+
+»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää
+toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»
+
+Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin
+tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin
+toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun
+kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»
+
+No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja
+akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas
+ilmestyi tietysti heti.
+
+»Haluatko jotain?» kysyi se.
+
+»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä
+tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»
+
+»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin
+minä hankin sen sinulle.»
+
+»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi
+poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä
+oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»
+
+»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä
+haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»
+
+Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin
+rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti
+auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea,
+monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä
+ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi
+hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata
+kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti
+täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.
+
+Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas,
+kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan
+vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja
+kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut
+käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:
+
+»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun
+kruunun».
+
+Silloin vasta he tunsivat hänet.
+
+»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»
+
+Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät
+naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja
+kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen
+jälkeensä kuninkaaksi.
+
+Sen pituinen se!
+
+
+
+
+KAKSI TIETÄ.
+
+
+Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri
+talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät
+silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika
+vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.
+
+Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha,
+iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi
+isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:
+
+»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka
+ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis
+saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema
+tulisi jo huomenna.»
+
+»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se
+lähtö piankin tulla.»
+
+»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat.
+Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä
+arvelet?»
+
+Emäntä kiivastui.
+
+»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta
+muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»
+
+Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja
+ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä
+mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.
+
+Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan
+rahaa ja sanoi heille:
+
+»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen,
+avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin
+tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman,
+kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi
+kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»
+
+No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään
+kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä
+tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta.
+He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota
+matkallaan näkivät.
+
+Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan,
+josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja
+tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset
+sanat:
+
+»Tie rikkauteen!»
+
+Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä.
+Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea
+sanat: »Tie onneen!»
+
+Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!
+
+Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä
+niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi
+eteenpäin kulkemaan.
+
+»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa,
+mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on
+suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»
+
+»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin
+kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä
+omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan.
+Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi
+meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»
+
+No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä
+kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin
+omaa tietänsä.
+
+Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä
+kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä
+Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli
+lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.
+
+Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan
+äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti
+ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri,
+raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan
+taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen
+kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan
+ikäänkuin itsekseen:
+
+»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on
+heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein
+nääntyä avun puutteessa.»
+
+Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta,
+ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa
+ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.
+
+Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen»,
+sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle
+runsaan korvauksen.»
+
+»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti.
+Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko
+seurasi häntä kummallisesti hymyillen.
+
+Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli
+ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes
+hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja
+silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:
+
+»Luulen, että se saa jo riittää!»
+
+»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»
+
+Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan
+ihmettelevien silmien edessä ja lausui:
+
+»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä
+lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii
+yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»
+
+Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko
+säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli
+vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei
+ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti
+se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin
+kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää
+rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen
+sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.
+
+Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä
+siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä
+kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa.
+Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti
+kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui
+vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.
+
+Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen
+selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella
+mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä
+koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi
+itse estänyt häntä siitä.
+
+»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt
+minulta jotakin palkaksesi?»
+
+Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.
+
+»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.
+
+Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä
+voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet
+matkalla!»
+
+»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä
+onnea.»
+
+»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta
+kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»
+
+Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti,
+»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»
+
+»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka
+sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää
+tarvitse.»
+
+Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se
+oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä
+ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei
+tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.
+
+»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt
+minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat
+kohta kokea sen voimaa.»
+
+Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen.
+Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel,
+että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti
+ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen
+ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.
+
+Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja
+huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua,
+havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti
+sen sitten varovasti poveensa.
+
+»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt
+onnen.»
+
+Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan
+kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä
+odotellut.
+
+»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.
+
+»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun
+rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»
+
+»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.
+
+»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on
+kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»
+
+Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista
+lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja
+hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan
+arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.
+
+Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa
+silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon
+tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui
+Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei
+hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja
+kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan
+»kruunaamattomaksi kuninkaaksi».
+
+Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie
+todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!
+
+
+
+
+SATUPRINSESSA.
+
+
+Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä
+mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan
+sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan
+isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään,
+jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.
+
+Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan.
+Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen
+simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita
+linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina,
+eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.
+
+Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut
+ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään
+verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin
+ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti
+kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina
+meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin.
+Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava
+katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.
+
+Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi.
+Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä
+tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja
+siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli
+hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa,
+satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin
+satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne
+maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten
+ihmisten joukossa.
+
+Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu
+vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä.
+Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei
+iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.
+
+Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla
+hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä
+taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että
+mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta
+hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen
+rinnastaan.
+
+Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna.
+Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät
+auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko
+linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät
+auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa,
+kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen
+korvissa.
+
+Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen.
+Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi
+linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä
+edestä.
+
+Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin
+olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan
+iso-isän luo.
+
+»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän
+iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei
+sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»
+
+»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen
+ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»
+
+»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.
+
+»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi
+iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna.
+Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat
+nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä
+onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet,
+mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen
+ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa
+siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen
+parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»
+
+Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:
+
+»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en
+ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille
+ihmisille.»
+
+»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä
+satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»
+
+»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä
+ajattelematta.»
+
+Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi;
+eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta
+hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille
+molemmille.
+
+Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia
+keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi
+vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja
+katseli vanhusta ihmetellen.
+
+»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»
+
+Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli
+niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään.
+Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.
+
+Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät
+mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat,
+että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä
+olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan
+pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä.
+Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.
+
+Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi
+ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla
+jälleen mökille.
+
+»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan
+iso-isä mennyt taivaaseen.»
+
+Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi
+ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän
+enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia
+leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun
+veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa
+satulinnaa kohti.
+
+Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut
+lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen
+ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä»,
+ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»
+
+Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan
+sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen
+lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä
+oli tullut vanhus.
+
+»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä
+saavuttamatta.»
+
+Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää
+eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän
+veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.
+
+Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene
+kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan
+hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa
+kohti.
+
+Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan
+sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan
+käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti
+ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.
+
+»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.
+
+Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein
+pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen
+luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen
+pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi
+vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.
+
+Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu,
+kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän
+aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän.
+Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien
+koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden
+ulottuville. Sitten se lensi pois.
+
+Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän
+väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta
+vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta
+huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli
+saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön
+seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli
+kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin
+kaksi tähteä.
+
+»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo
+odottanutkin.»
+
+»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.
+
+»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.
+
+»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan
+saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan
+aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»
+
+»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja
+jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle
+paljoakaan iloa.»
+
+»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei
+vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois
+karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»
+
+Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi
+nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää
+päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen
+kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:
+
+»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.
+
+Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän.
+»Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina
+yhtä lähellä.»
+
+»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät
+niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»
+
+»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se
+lienee useita tuhansia vuosia.»
+
+Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.
+
+»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen
+saavuttanut».
+
+»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme
+todella tuntea itsemme onnellisiksi.»
+
+
+
+
+TONTTUJEN JOULULAHJA.
+
+
+Talossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä,
+harmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin.
+Ellei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen,
+ei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he
+olivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja
+juuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe.
+
+Tietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea
+omistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja
+Kerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin
+päiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä,
+eikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan
+oltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut
+vakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta.
+Ja heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja
+he alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes
+hetkiseksi karkoitetuksi pois talosta.
+
+Eräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja
+alakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he
+asettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista.
+
+»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä.
+»Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.»
+
+Äiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti.
+
+»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä
+leimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo
+milloinkaan nähdä häntä!»
+
+»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole.
+Hänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei
+hän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan
+voidakseni kirjoittaa hänelle.»
+
+»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia,
+pehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä
+tulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä
+lapsia.»
+
+»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu.
+
+Mutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko
+keskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi:
+
+»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun?
+Se olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia
+ei ole koko maailmassa.»
+
+»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut
+tallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten
+luo.»
+
+»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki
+sittenkin unohtanut koko asian?»
+
+»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista
+ja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.»
+
+»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä
+tekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo
+puhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?»
+
+»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein
+perusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat.
+Varmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii
+lämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei
+ukko ensi jouluna unohda käydä täällä.»
+
+No, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja
+hiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin
+Pohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan
+räiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä
+eikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin
+kulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset
+eläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan
+nopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat
+tuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle.
+
+Sielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä
+kilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi
+ylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa.
+
+Kaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle
+tähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti
+täysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä,
+Joulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin
+oli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna
+heidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää.
+Eipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia
+muistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa.
+
+Tonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta
+aherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat
+mielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet
+luoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku
+tontut kaikkialla salissa valmistivat.
+
+Mutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän,
+sellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen
+esitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain
+nyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa.
+
+»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa
+Etelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika,
+jotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä
+sinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai
+onko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen
+menettelyysi?»
+
+Joulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi
+hän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten
+todellakin kilttejä?»
+
+»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko
+maailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.»
+
+»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta
+kyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette
+lasten eniten kaipaavan?»
+
+»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä
+nukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke,
+semmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda
+sellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat
+heille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.»
+
+»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki.
+
+»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi
+vaatteita ja ruokatavaroita.»
+
+»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös.
+Mutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.»
+
+Joulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan
+salinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua
+rupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja
+puhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja
+katsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne
+todella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia
+niin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle
+tuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja,
+kolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän
+Joulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka
+kuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He
+siis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki
+pani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä
+kotiin.
+
+Sekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan
+nopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin
+karusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein
+pyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi
+vauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä.
+Hirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja
+kiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen
+selässä.
+
+Mutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin
+— omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina
+vuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä.
+
+»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska
+nähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.»
+
+Hymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he
+matkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina
+jouluiltaan asti.
+
+Kun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki
+juuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin
+molemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä
+kasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta,
+hän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan.
+
+»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille
+mitään lahjoja.»
+
+Silloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki,
+toisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti
+keskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös
+ilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri,
+nahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle
+komea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita,
+heitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi
+nyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen
+voimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen
+kaikkea tätä melua.
+
+»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät
+kuperkeikan pelkästä ilosta.
+
+
+
+METSÄNPEIKKO.
+
+
+Kaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin
+tiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika
+ja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla,
+lujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä,
+vaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi
+kiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen
+vartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman
+pojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi.
+
+Aamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo
+puolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin.
+Lähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty
+liikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he
+ennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat
+olivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta.
+
+Mutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä
+mustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan
+huomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle
+metsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja
+eikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt
+ja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään
+syönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä
+halunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski
+kämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena
+matkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti
+lähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän
+välillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan
+nähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen
+taipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo
+parisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä
+merkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja
+se oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut
+toivoakaan päästä kotimökille ennen yötä.
+
+»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle
+nyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja
+nälkään.»
+
+»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan.
+sinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä
+haittaa juuri ollenkaan.»
+
+»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle.
+
+»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö
+metsässä?»
+
+»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä
+syövät meidät, ennen kuin aamu tulee.»
+
+»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että
+olisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?»
+
+Tähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki
+kuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä
+näennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää.
+
+»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy
+iso talo puiden välistä!»
+
+»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle.
+
+»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä
+ruokaa ja yösijan.»
+
+»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä»,
+lisäsi Kalle.
+
+»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta
+talo todellakin näyttää.»
+
+»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten.
+
+»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.»
+
+Ja Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle
+seurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora,
+jossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa.
+Tämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin
+matkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys.
+Eläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan
+ja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä
+heinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi
+selvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut.
+Vuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja
+ja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin
+maamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti
+ruokahalua kiihoittavasti.
+
+»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.»
+
+»Metsänpeikko», oikaisi Kalle.
+
+»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole
+kotona.»
+
+»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät
+suuhunsa.»
+
+»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä
+olisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään
+oikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.»
+
+»Niin minullakin», sanoi Kalle.
+
+Samassa kuului raskaita askeleita portailta.
+
+»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.»
+
+Hiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui
+hännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle
+huoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä.
+
+»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein
+vannoa sen tulevan ihmisistä.»
+
+Peikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi
+sitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi:
+
+»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo
+mennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.»
+
+Kallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat.
+Hän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla
+hetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen.
+
+»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.»
+
+Peikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa.
+
+»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani.
+Muuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa
+etsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin,
+vaikka on rikas, kadehtii minua.»
+
+»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?»
+
+»En minä ymmärrä», mutisi Kalle.
+
+Samassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka
+oli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan
+luonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme
+kertaa päänsä ympäri ja sanoi:
+
+»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin!
+Jälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!»
+
+Tuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo
+ilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja
+alkoi syödä hyvällä ruokahalulla.
+
+Mitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon
+hommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä
+hämmästyksestä.
+
+»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?»
+
+Kalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä»,
+virkkoi hän.
+
+»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä
+ottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole
+sen helpompaa.»
+
+»Olet oikeassa», myönsi Kalle.
+
+Syötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa
+päänsä ympäri ja lausui:
+
+»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja
+pehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta
+pian, sillä olen väsynyt!»
+
+Vuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat
+jalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle.
+Taikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa
+kuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään.
+
+Nyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko
+makasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei
+tietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta.
+
+»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain
+sieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.»
+
+»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle.
+
+»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.»
+
+Hän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä
+havujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti
+jännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo.
+»Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö
+tulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti
+hän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään
+hän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen
+ja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä
+semmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle
+aivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla.
+»Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi
+ja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut
+sellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä
+silmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä.
+Pelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa.
+
+Peikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena
+hän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin
+sieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä.
+Ikäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi
+kauhean karjahduksen.
+
+Taikasauva oli poissa!
+
+Sekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä
+hämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi
+saappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen
+kahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä
+olevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen
+voimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä.
+
+Kova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului
+kaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta
+kuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni.
+
+»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä
+nopeammin eteenpäin.»
+
+»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien.
+
+»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.»
+
+Äkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme
+tuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy
+jäljiltämme.»
+
+Tuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti
+tuntuvasti poikia.
+
+»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.»
+
+Yhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva
+hengitys.
+
+Silloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!»
+huudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.»
+Mutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen
+ja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti
+pitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli
+suon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt,
+vaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen
+entistä kiihkeämpänä ja tulisempana.
+
+Mutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin
+rinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei
+jotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon
+armoilla.
+
+Silloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon,
+loivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat
+siis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo
+peikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja
+arveluttavan lähellä tulikin.
+
+Vuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen
+äkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta
+kuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren
+huippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei
+ollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä.
+Kun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä
+vauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas
+syvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun
+pohjalla olevia teräviä kiviä vasten.
+
+Pojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä
+viimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys
+oikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he
+odottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle
+taivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan
+kilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja
+saapuivatkin vihdoin väsyneinä perille.
+
+Mutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin
+savun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta
+huutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä,
+väsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo
+alkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän
+luvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja
+alkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään!
+Tietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä
+ympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo
+halusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi,
+paljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen
+mökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se
+olikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä
+kelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä
+maailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt
+loputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta
+köyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä
+kunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä
+kuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä.
+
+Mutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui.
+Hävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin
+onnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu.
+
+
+
+
+NUKKUVA PRINSESSA.
+
+
+Kauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa
+kanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä
+kenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa
+opettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän
+ei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut.
+
+Panipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle.
+»Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen
+pituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi
+kuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan.
+Eihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta!
+
+No, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina
+iltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän
+tehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle.
+Varmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti
+koira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen
+työhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla
+kämmenen pituiset.
+
+Arvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet
+nähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi
+hän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan
+taipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset.
+Nämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret
+jättiläiskengät halveksien nurkkaan.
+
+No, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa,
+suuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle
+miehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän
+hän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet.
+Ne olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika
+töintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti»,
+tuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä
+kuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.»
+
+Tietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa
+työtä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa
+kelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan»,
+huusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.»
+
+»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on
+selvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan
+valtakuntaa itselleni.»
+
+»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle.
+Sinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas,
+valtakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.»
+
+»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen
+saanut valtakunnan.»
+
+Ja poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä
+ja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin,
+mutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai
+vanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida
+tulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen;
+mutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä
+hänellekin hymyillä.
+
+Saapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai
+minua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen.
+
+Mutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka
+kulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät
+kovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi
+portinvartijalta asiaa.
+
+»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria
+kyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut
+sairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan.
+Kuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja
+puolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.»
+
+»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä.
+
+»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä.
+Prinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan
+niin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina
+nukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.»
+
+»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan.
+
+Koko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt
+huomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön,
+täytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään
+prinsessaa.
+
+Tätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita
+jo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista.
+Mutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen
+prinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään.
+
+Siellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja
+seinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät
+olivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa
+kuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä
+nähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä
+tavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen.
+
+Kultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas
+alakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja
+valtikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei
+syvä suru olisi häntä painanut.
+
+Poika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen
+luo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta.
+
+»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe,
+että prinsessa nukkuu?»
+
+Poika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja
+katsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi
+vihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa.
+
+»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla
+tahi lävistän sinut miekkani kärkeen!»
+
+»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne
+asiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.»
+
+»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että
+vapisi? »Missä se on?»
+
+»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa.
+
+»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas
+tässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.»
+
+»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain
+ja sitten kuolla.»
+
+»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo
+tullakaan terveeksi.»
+
+»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy
+käyttää toisia keinoja.»
+
+»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa
+maailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden
+pisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen
+prinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan
+teille.»
+
+»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon
+yhdellä henkäyksellä.
+
+»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette
+kuoleman oma!
+
+Pullossa olikin myrkkyä, vaikka minä en äsken sitä huomannut.»
+
+»Voi, voi», vaikeroi prinsessa, »minä en tahdo kuolla, en kuolla! Eikö
+kukaan kykene minua pelastamaan?»
+
+»Sinä kurja!» raivosi kuningas. »Sinä petturi ja valehtelija! Sinä olet
+ansainnut kuoleman!»
+
+Ja kuningas veti miekkansa, mutta hän oli niin kiihtynyt, että miekka
+ei pysynyt hänen vapisevassa kädessään, vaan putosi lattialle.
+
+»Vartija tänne!» huusi silloin kuningas. Mutta ketään vartijaa ei
+tullut, sillä kaikkien oli käsketty pysytellä poissa prinsessan huoneen
+läheisyydestä.
+
+»Herra kuningas», sanoi poika. »Antakaa minulle anteeksi. Lääke, jota
+prinssessa joi, oli puhdasta vettä. Mitään vaaraa siis ei ole. Minun
+täytyi vain käyttää tällaista keinoa saadakseni prinsessan elämänhalun
+heräämään.»
+
+»Todellako?» huudahti kuningas. »Mutta ellei se ole totta, annan
+pyövelini hirttää sinut.»
+
+»Nouskaa ylös, armollinen prinsessa!» sanoi poika, ja prinsessa nousi.
+»Katsokaa maailmaa ympärillänne, kuinka se on kaunis ja suuri. Siinä on
+todella ihana elää!»
+
+Prinsessa katsoi hänen loistaviin silmiinsä.
+
+»Niin, on ihana elää», myönsi hän.
+
+Silloin poika sulki prinsessan syliinsä, suuteli häntä ja pyysi häntä
+vaimokseen. Ja prinsessa antoi hänelle kätensä, ja kuningas puolen
+valtakuntaa, niin että oli sitä iloa yhdeksi kertaa. Mutta häiden
+jälkeen kutsui poika isän kuninkaanlinnaan, ja siellä he sitten elivät,
+kaikki yhdessä, ylen onnellisina päiviensä loppuun asti.
+
+
+
+
+KUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR.
+
+
+Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa.
+Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen
+puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui
+komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara
+hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja
+surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan
+ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva
+Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut
+kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas
+etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan
+tunkeutua.
+
+Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken
+elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi
+eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi
+aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti
+hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli
+leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki
+yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi
+pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin
+kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä
+Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä,
+ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin
+Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä
+yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko
+tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja
+valkeus olevan häviämässä maan päältä.
+
+Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti
+asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä
+elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan,
+kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.
+
+Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa.
+Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan.
+Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän
+vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei
+kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan
+paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja
+jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.
+
+Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta
+vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle.
+Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi
+Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti
+vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan
+saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa
+Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta
+jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli
+Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle
+turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli
+Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän
+tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai
+pian sinne.
+
+»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä
+hänet jäähdytän.»
+
+Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen
+jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja
+lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui
+kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin
+outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset
+seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin
+kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli
+ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä
+pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan,
+pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.
+
+Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa
+ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän
+maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin,
+sitä vain on niin vaikea huomata.
+
+
+
+
+SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.
+
+
+Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä,
+eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä
+siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli
+Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä
+vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta
+ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään
+elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas
+kuningas komeassa linnassansa.
+
+Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin
+jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se
+kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja
+seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti
+kylille voita ja villoja myömään.
+
+Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut
+erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle
+haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä
+akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas
+kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä
+noita vain halusi.
+
+Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa,
+varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa
+kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa
+mitä milloinkin tarvitsi.
+
+Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten
+hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään.
+Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta.
+Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle
+saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä
+eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.
+
+Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten
+ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan
+valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha,
+että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen
+noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen
+korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili
+itseksensä.
+
+»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta
+lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»
+
+Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan
+kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin
+raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että
+hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin.
+Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine
+mietteineen synkkään kuusikkoon.
+
+Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti
+lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla,
+käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä
+laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat
+niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti
+kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman
+tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään
+halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois
+tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia
+ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.
+
+Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua
+anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän
+olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle
+päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat
+sääret vain vilkkuivat siinä menossa.
+
+Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli
+hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt
+tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella.
+Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan
+hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä
+rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti
+ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista
+taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan
+seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun.
+Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.
+
+»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut
+varikseksi?»
+
+Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen
+irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan
+kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.
+
+Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä
+kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:
+
+»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja
+tuon Mansikin takaisin.»
+
+»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan
+noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»
+
+Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän
+myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos
+tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.
+
+Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille
+aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi
+pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja
+Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja
+sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi
+työ sitä seuratessa.
+
+Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen
+korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen
+Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla
+silmillään.
+
+»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön
+lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»
+
+»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa.
+Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»
+
+»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua.
+Lennä siis vapauteesi!»
+
+Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän
+tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa,
+koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»
+
+»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille
+koko jutun.
+
+»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan!
+Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa
+sinut vaikkapa varikseksi.»
+
+»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada
+takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää
+rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme
+ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon
+sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»
+
+»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan
+noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä
+voin neuvoillani auttaa teitä.»
+
+No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan,
+vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti
+edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli
+metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan
+tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina
+niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen
+puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.
+
+Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat
+korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa
+aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi
+ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli
+kotona.
+
+Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä
+tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen
+nopein, hätäisin siiveniskuin.
+
+»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia.
+Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin,
+heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»
+
+Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!
+
+Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti
+suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.
+
+»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani
+noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen
+taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan
+palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni
+äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»
+
+Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään,
+kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja
+tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan
+kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että
+noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta
+ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli
+pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi
+taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää
+ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi
+noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.
+
+Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen
+hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla
+näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti
+arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi —
+jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan
+arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut
+sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.
+
+Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti
+lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä
+Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia
+lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se,
+»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.
+
+Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa
+terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli
+etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen
+kaikki jäsenet taas olivat kotona.
+
+Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan
+luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin.
+Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen
+tarvinnut kärsiä puutetta.
+
+
+
+
+SATU USKOSTA JA RAKKAUDESTA.
+
+
+Suuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin
+ettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid
+oli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan
+villit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat.
+
+Sulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori
+prinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä,
+salaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä.
+
+Harun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän
+valtakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki
+salaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta.
+Sulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä.
+Sulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät
+valtakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed
+Ali, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana.
+
+Ilmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia,
+jotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid
+antoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja
+muita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan
+palannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään
+löydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat
+lähteneet häntä pelastamaan.
+
+Harun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja
+kaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan,
+vaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui
+huhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia
+kulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se
+mikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja.
+
+Päättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa
+etsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien,
+yli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al
+Rashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut
+mukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina
+tarpeellisen ravinnon ja yösijan.
+
+Matka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja
+täynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy
+huulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut
+päästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi
+valtaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä
+allaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä.
+
+Kaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät
+suuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään.
+Mutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan
+astui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen
+tiukan, läpitunkevan katseensa.
+
+»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa
+pelastamaan.»
+
+Äänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja.
+
+»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija,
+heitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!»
+
+»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla,
+mitä pojalla on sanottavaa.»
+
+Ja sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti
+kylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti
+kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin
+mietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat
+visiirinsä.
+
+»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään»,
+virkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella
+aikomuksesi?»
+
+»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah.
+
+»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat
+epäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka
+kukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää
+se minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että
+sinä kykenet prinsessaa pelastamaan.»
+
+No, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän
+sai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja
+vastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata
+keltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti
+vaaralliselle retkelleen.
+
+Hän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten
+synkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot
+asuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset
+häntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä,
+tupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa,
+eivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot.
+
+Sattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä,
+kohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään
+viivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä
+välähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme
+ryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus
+vain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki
+toinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka
+kohotti miekkansa ja huusi:
+
+»Nyt olet kuoleman oma!»
+
+Mutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki,
+ja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta
+tämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin
+huomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen,
+valkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi
+vienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän
+olikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää
+häntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja
+hyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah
+siis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi
+sitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä.
+
+Koko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen
+suuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti
+miellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä,
+huomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä
+tarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä:
+
+»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman
+korvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän
+metsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.»
+
+Abdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin.
+
+»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi
+koskaan kääntyä.»
+
+»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä
+siis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?»
+
+Abdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut
+prinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet.
+Ja lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi
+häntä kesken takaisin kääntymään.
+
+»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa
+puolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan
+ole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken.
+Katso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!»
+
+»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut
+syynä heidän epäonnistumiseensa.»
+
+»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä
+ole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa,
+epäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan
+itseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut
+itsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka
+mainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja
+vastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät
+he ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen
+prinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet
+valmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän
+yrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa.
+Sillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi
+pelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi
+vaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.»
+
+»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon
+auttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain
+tahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten
+menettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo
+mahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.»
+
+»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?»
+
+»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija,
+jotka hyvää tekevät.»
+
+»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli
+Abdullah. »Sano minulle, missä hän on!»
+
+»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset
+sinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani.
+Prinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin
+vallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä
+aina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin
+noitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.»
+
+Niinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin
+voimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän
+taikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi
+nuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin
+matkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä
+perille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa
+lannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita
+krokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen
+tiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän
+viimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja
+jatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran
+partaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie
+lopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti
+seuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan
+ylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän
+katseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle:
+
+»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen
+asti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen
+valtakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan
+ja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään
+muuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.»
+
+»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi
+rohkeasti kuohuihin.
+
+Odottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti
+pinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä
+kummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan
+aikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta
+vilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen
+limaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti
+arvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä
+syystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli.
+
+Niin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet
+paikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä
+silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein
+heikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta
+heti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän
+jälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään
+alkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin.
+
+Tulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle.
+Sen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon
+säteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti
+alkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli
+kuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä
+opastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä
+päällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin
+satuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän
+viimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma
+eteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä,
+ettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah
+ymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä.
+
+»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti.
+
+»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki
+silmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi
+hän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka
+valtavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän
+lensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman
+aarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui
+suuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui
+ihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän
+lähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui
+pian.
+
+Kun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen
+siivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se
+kuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin.
+
+»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri
+vangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen
+minulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot
+ennen häitä vapauttaa prinsessan.»
+
+»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana.
+»Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?»
+
+»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain
+uskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa
+nyt vain minua!»
+
+Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah
+epäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa
+muuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän
+nyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi
+hänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin.
+Eipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä;
+armotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta
+eipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat
+pakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen
+syvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi
+kunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin
+suurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala
+Vellamon väen keskuudessa.
+
+Alkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren
+keskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää
+kiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän,
+viheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu
+prinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt.
+
+Äkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja,
+jotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet
+kääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen
+ikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut
+huomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan.
+
+»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä
+enää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.»
+
+Samassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei
+kääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän
+vain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin
+hetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein
+saapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa,
+ettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta,
+suuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen,
+sulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista
+suuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän
+parilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta
+kuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi.
+
+Hän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain
+lähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä
+pistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän
+piikkimuurin lävitse?
+
+»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu
+silloin heti.»
+
+Silloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso!
+Heti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta
+ruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti
+pääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän
+vallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän
+haudan yli ollut ainoatakaan siltaa.
+
+»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä
+mitään vallihautaa ole.»
+
+Abdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän
+vapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä,
+mulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti,
+mutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat
+molempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka
+kädessään sisälle linnaan.
+
+Hän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla
+verhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta
+heti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti
+molemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin
+loitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään,
+etteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua
+vaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi:
+
+»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän
+sanoja?»
+
+»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla
+äänellä.
+
+Tuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi
+kasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan
+Abdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää
+välittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa.
+
+Ylös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen
+kerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin
+painettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin
+tuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen
+sydämessään.
+
+»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen
+tullut sinua pelastamaan.»
+
+Silloin prinsessa kohotti katseensa.
+
+»Kuka sinä olet?» kysyi hän.
+
+»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti.
+
+»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti.
+»Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan.
+Luulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi
+vapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän
+sinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu
+kupeellasi.»
+
+»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme
+pois tältä lumotulta saarelta!»
+
+Silloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän
+heittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan.
+
+»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi»,
+sanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit
+vapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut
+puolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.»
+
+Eipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis
+ja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen
+kiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä
+paljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista.
+
+Oli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen
+puolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan,
+astuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren
+meren.
+
+Pitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin
+Harun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto,
+jolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä
+tytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän
+pelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti.
+
+»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää
+milloinkaan tule silmieni eteen.»
+
+Prinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan.
+Harun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä
+kerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta
+vaihtoehtoa ei ollut.
+
+Tapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä
+isänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla
+asiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi
+äkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi
+kuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän
+istui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei
+juonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän
+lupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin
+henkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut
+tietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan.
+
+Ilmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan
+— valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla
+äänellään:
+
+»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?»
+
+Prinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei
+pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi
+vapisevin huulin:
+
+»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!»
+
+Ja lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan
+takana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että
+se saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille
+henkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa
+kuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta
+tätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli
+siellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti
+lähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä
+Abdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä
+neuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset
+seikat.
+
+No, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki
+hän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai
+kerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat,
+pilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt
+takaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja
+rohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena
+piti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen
+mielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian
+hän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja
+voitonvarmana matkaansa.
+
+Ja niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui
+päilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä
+jalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään,
+eikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä
+kappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle:
+
+»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee
+sinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.»
+
+Prinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta
+niin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin
+kaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa
+yrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa,
+koko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat
+tehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut
+uskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta
+rohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain
+istuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä
+tänäkin päivänä.
+
+Mutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan
+pääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla
+hapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan
+Abdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa
+virkosi Abdullah eloon entistä ehompana.
+
+»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.»
+
+»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt
+sinua unestasi.»
+
+Sitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi,
+että nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen,
+että Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani
+Harun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi
+silloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat
+olivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että
+sellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen
+lintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa
+kauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi
+sinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi:
+
+»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on
+vielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada
+onnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään
+lepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella
+kiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.»
+
+Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois
+Abdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan.
+Mutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun,
+niin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta
+on lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun
+paimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin
+perivät suuren ja ihanan onnen.
+
+Häneltä minäkin olen tämän sadun kuullut.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78144 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4ff5dde
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78144
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78144)