diff options
Diffstat (limited to '78144-0.txt')
| -rw-r--r-- | 78144-0.txt | 2519 |
1 files changed, 2519 insertions, 0 deletions
diff --git a/78144-0.txt b/78144-0.txt new file mode 100644 index 0000000..fc4ad42 --- /dev/null +++ b/78144-0.txt @@ -0,0 +1,2519 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78144 *** +language: Finnish + + + + +HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ + +ja muita satuja + + +Kirj. + +SAKARI SALOVAARA + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1925. + + + + +SISÄLLYS: + +Hallatar ja paimentyttö. +Tonttukuninkaan kiitollisuus. +Kaksi tietä. +Satuprinsessa. +Tonttujen joululahja. +Metsänpeikko. +Nukkuva prinsessa. +Kuningas Pakkanen ja Auringontytär. +Satu Matista, Mustista ja noita-akasta. +Satu uskosta ja rakkaudesta. + + + + +HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ. + + +Laajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa +jäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän, +ja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen. +Päivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää +unta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja +karkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa +valossa. + +Hallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla +yksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi +vapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien +petollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa +Hallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi. +Silloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että +kristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat. + +Eräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen. +Vihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi +Pursulta, joka piti vartiota oven edessä: + +»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?» + +»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat +siellä olevan karjaa laitumella.» + +»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä +on paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.» + +Samassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se +lauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon +toiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta +neljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi +lopulta kokonaan kuulumasta. + +Hallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön +paimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt +päivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän +saa tuntea valtani.» + +Tulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut +Hallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen +kaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän +sai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi +häntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu +ja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään +milloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi +kertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin +karhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi +tontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja +miten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis +ystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi +ollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä. + +No niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään +Hallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli +sinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa. + +»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen +suuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa +syödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia +ja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole +varmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna, +tonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon +marjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.» + +Tonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta +partaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle. +Tämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut +pitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään +huomannut koko tapausta. + +»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus +saakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä +joulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain +kerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse +parhaiten.» + +»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu. +»Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi +eksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia +salahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.» + +»En minä eksy», sanoi paimentyttö. + +Sitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta. + +Mutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö +livahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt +rauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se +tietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan +välkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi +paimentytön viipymään iltaan asti. + +»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa +ne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas +suolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!» + +Virvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin +virmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot +mättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin +mestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata +niitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota. + +Hallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään +päätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä +pääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren +voittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi +laskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle +vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa +onnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä. + +Vasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon +lähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti +itse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän +pieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä. +Mutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä +mitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän +kiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten +virvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä. + +Oli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen +suuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin +kokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle +ja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin +huomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään +levisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan +mahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli +senkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin +ja alkoi entistä katkerammin itkeä. + +Tuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi +vilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui +niin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki +erään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän +kuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä. + +»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua. +Ohjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa +tästä läheltä.» + +»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!» + +Ja virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä +seuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö +eteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei +ajatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle; +olihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa. +Se siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama, +maanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta +aavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita. + +Yht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään, +kosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi +ilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti +astuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty +pelkästä ilosta. + +Mutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja +katkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei +kukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.» +Ja paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä +aivan murtuneena surusta ja epätoivosta. + +Mutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen +tyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain +kuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri +kun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti +metsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain +kukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian +aikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi +tervehdyksensä aamuauringolle... + +Metsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän +tiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä. +Pian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan +liiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia +vanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena +märehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta +suota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut +sen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli +kuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan +näkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä +pysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita +niin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle», +ajatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja +kiiruhti takaisin aholle. + +Siellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että +vapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle: +Mutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi +millä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen +keksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään. + +Tällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui +tuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi +epäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, +ettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi +löydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko, +joka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet. + +»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä +tuuli sinut tänne suolle toi?» + +Tonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti +hyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt, +vaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä. + +»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko +paimentyttö kauankin ollut kadoksissa?» + +»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti. + +»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos +minä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.» + +»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi. + +»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut +pois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.» + +»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu. + +»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa, +maanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet +viimein tappaa.» + +»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä +elonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!» + +»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on +Hallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin. +Tahdotko kuulla ne?» + +Tonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo +ennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä +antaisin vaikka henkeni tytön edestä.» + +»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko +arvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.» + +He lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä. +Saapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen. +Ovi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman +mustalta ja syvältä. + +»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli +tonttu. + +»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt +päivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.» + +»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana. + +»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.» + +Silloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä +ja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu +tulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla +katkerasti itkien. + +»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut, +olet pelastettu.» + +Paimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin +tontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten, +tonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt +tonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin +pääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti +sen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti. + +Mutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei +hän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten +pelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä +vieläkin. + + + + +TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS. + + +Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä +pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian +pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä +eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää +vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain +synkkä, raivaamaton korpi. + +»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet, +jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita. +Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!» + +Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus. +Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään +vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti +askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua +itseksensä. + +»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten +salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi +täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa +kerrotaan.» + +Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia +juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset... + +Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja +tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän +ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa. +Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja +käännähti katsomaan. + +Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen +äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen +harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän +pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy. + +»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen +sinun laistasi olentoa nähnyt.» + +»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa +emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma +pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.» + +»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni +auttaa sinua.» + +»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas. +Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi +punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin +sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä +pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi, +vaan hyvää palkkiota vastaan.» + +»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt +takaisin.» + +»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin +päähänsä. + +»En mitään sen enempää.» + +»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä +suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.» + +»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän +aterian tuonne kuusen juurelle.» + +»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja +heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia. +»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?» + +»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen +paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?» + +Tonttukuningas mietti hetkisen. + +»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin +on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää +huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme +kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.» + +»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen +huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä, +ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti +omille teillensä. + +Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti +virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään. +Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta +kulkemaan yhä eteenpäin. + +Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa +kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas +parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle +auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen +valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän +tulisi heti hirtetyksi. + +»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön +Tonttukuningas nyt mahtiansa.» + +Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas +ilmestyi paikalla hänen eteensä. + +»Mikä hätänä?» kysyi hän. + +»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle +auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee +näet sitä.» + +»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi +kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen +sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan. + +Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa +ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei +saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen. + +»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi +huvitettuna. + +»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika. + +»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti +päätään. + +»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle. + +Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä +joka puolelta. + +»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten. + +»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa +pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.» + +»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No, +olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun +kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.» + +Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui +takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän +esille ja kutsui Tonttukuningasta. + +»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä. + +»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa +pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen +minulle?» + +»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.» + +Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää +käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan +prinsessan luo ja kumarsi syvään. + +»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää +toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.» + +Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin +tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin +toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun +kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.» + +No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja +akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas +ilmestyi tietysti heti. + +»Haluatko jotain?» kysyi se. + +»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä +tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.» + +»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin +minä hankin sen sinulle.» + +»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi +poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä +oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.» + +»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä +haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.» + +Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin +rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti +auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea, +monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä +ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi +hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata +kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti +täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan. + +Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas, +kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan +vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja +kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut +käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi: + +»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun +kruunun». + +Silloin vasta he tunsivat hänet. + +»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!» + +Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät +naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja +kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen +jälkeensä kuninkaaksi. + +Sen pituinen se! + + + + +KAKSI TIETÄ. + + +Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri +talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät +silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika +vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. + +Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha, +iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi +isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa: + +»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka +ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis +saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema +tulisi jo huomenna.» + +»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se +lähtö piankin tulla.» + +»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat. +Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä +arvelet?» + +Emäntä kiivastui. + +»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta +muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!» + +Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja +ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä +mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi. + +Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan +rahaa ja sanoi heille: + +»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen, +avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin +tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman, +kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi +kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!» + +No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään +kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä +tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta. +He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota +matkallaan näkivät. + +Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan, +josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja +tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset +sanat: + +»Tie rikkauteen!» + +Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä. +Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea +sanat: »Tie onneen!» + +Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa! + +Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä +niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi +eteenpäin kulkemaan. + +»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa, +mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on +suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!» + +»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin +kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä +omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan. +Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi +meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.» + +No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä +kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin +omaa tietänsä. + +Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä +kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä +Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli +lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle. + +Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan +äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti +ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri, +raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan +taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen +kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan +ikäänkuin itsekseen: + +»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on +heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein +nääntyä avun puutteessa.» + +Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta, +ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa +ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta. + +Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen», +sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle +runsaan korvauksen.» + +»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti. +Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko +seurasi häntä kummallisesti hymyillen. + +Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli +ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes +hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja +silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi: + +»Luulen, että se saa jo riittää!» + +»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.» + +Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan +ihmettelevien silmien edessä ja lausui: + +»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä +lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii +yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!» + +Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko +säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli +vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei +ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti +se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin +kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää +rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen +sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan. + +Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä +siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä +kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa. +Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti +kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui +vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa. + +Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen +selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella +mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä +koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi +itse estänyt häntä siitä. + +»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt +minulta jotakin palkaksesi?» + +Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä. + +»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi. + +Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä +voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet +matkalla!» + +»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä +onnea.» + +»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta +kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.» + +Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti, +»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.» + +»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka +sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää +tarvitse.» + +Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se +oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä +ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei +tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä. + +»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt +minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat +kohta kokea sen voimaa.» + +Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen. +Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel, +että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti +ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen +ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne. + +Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja +huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua, +havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti +sen sitten varovasti poveensa. + +»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt +onnen.» + +Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan +kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä +odotellut. + +»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta. + +»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun +rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?» + +»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi. + +»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on +kulunut; lähtekäämme siis kotiin.» + +Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista +lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja +hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan +arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle. + +Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa +silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon +tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui +Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei +hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja +kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan +»kruunaamattomaksi kuninkaaksi». + +Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie +todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen! + + + + +SATUPRINSESSA. + + +Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä +mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan +sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan +isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään, +jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa. + +Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan. +Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen +simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita +linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina, +eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään. + +Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut +ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään +verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin +ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti +kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina +meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin. +Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava +katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään. + +Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi. +Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä +tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja +siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli +hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa, +satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin +satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne +maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten +ihmisten joukossa. + +Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu +vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä. +Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei +iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä. + +Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla +hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä +taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että +mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta +hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen +rinnastaan. + +Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna. +Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät +auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko +linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät +auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa, +kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen +korvissa. + +Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen. +Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi +linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä +edestä. + +Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin +olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan +iso-isän luo. + +»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän +iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei +sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!» + +»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen +ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.» + +»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen. + +»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi +iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna. +Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat +nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä +onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet, +mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen +ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa +siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen +parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.» + +Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten: + +»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en +ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille +ihmisille.» + +»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä +satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.» + +»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä +ajattelematta.» + +Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi; +eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta +hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille +molemmille. + +Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia +keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi +vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja +katseli vanhusta ihmetellen. + +»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.» + +Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli +niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään. +Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa. + +Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät +mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat, +että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä +olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan +pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä. +Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana. + +Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi +ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla +jälleen mökille. + +»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan +iso-isä mennyt taivaaseen.» + +Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi +ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän +enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia +leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun +veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa +satulinnaa kohti. + +Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut +lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen +ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä», +ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.» + +Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan +sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen +lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä +oli tullut vanhus. + +»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä +saavuttamatta.» + +Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää +eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän +veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä. + +Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene +kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan +hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa +kohti. + +Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan +sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan +käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti +ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa. + +»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen. + +Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein +pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen +luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen +pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi +vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan. + +Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu, +kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän +aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän. +Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien +koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden +ulottuville. Sitten se lensi pois. + +Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän +väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta +vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta +huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli +saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön +seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli +kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin +kaksi tähteä. + +»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo +odottanutkin.» + +»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän. + +»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö. + +»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan +saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan +aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.» + +»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja +jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle +paljoakaan iloa.» + +»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei +vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois +karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.» + +Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi +nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää +päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen +kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti: + +»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen. + +Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän. +»Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina +yhtä lähellä.» + +»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät +niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.» + +»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se +lienee useita tuhansia vuosia.» + +Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin. + +»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen +saavuttanut». + +»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme +todella tuntea itsemme onnellisiksi.» + + + + +TONTTUJEN JOULULAHJA. + + +Talossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä, +harmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin. +Ellei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen, +ei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he +olivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja +juuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe. + +Tietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea +omistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja +Kerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin +päiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä, +eikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan +oltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut +vakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta. +Ja heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja +he alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes +hetkiseksi karkoitetuksi pois talosta. + +Eräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja +alakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he +asettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista. + +»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä. +»Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.» + +Äiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti. + +»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä +leimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo +milloinkaan nähdä häntä!» + +»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole. +Hänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei +hän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan +voidakseni kirjoittaa hänelle.» + +»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia, +pehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä +tulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä +lapsia.» + +»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu. + +Mutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko +keskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi: + +»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun? +Se olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia +ei ole koko maailmassa.» + +»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut +tallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten +luo.» + +»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki +sittenkin unohtanut koko asian?» + +»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista +ja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.» + +»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä +tekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo +puhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?» + +»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein +perusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat. +Varmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii +lämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei +ukko ensi jouluna unohda käydä täällä.» + +No, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja +hiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin +Pohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan +räiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä +eikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin +kulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset +eläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan +nopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat +tuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle. + +Sielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä +kilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi +ylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa. + +Kaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle +tähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti +täysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä, +Joulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin +oli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna +heidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää. +Eipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia +muistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa. + +Tonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta +aherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat +mielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet +luoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku +tontut kaikkialla salissa valmistivat. + +Mutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän, +sellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen +esitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain +nyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa. + +»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa +Etelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika, +jotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä +sinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai +onko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen +menettelyysi?» + +Joulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi +hän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten +todellakin kilttejä?» + +»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko +maailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.» + +»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta +kyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette +lasten eniten kaipaavan?» + +»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä +nukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke, +semmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda +sellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat +heille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.» + +»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki. + +»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi +vaatteita ja ruokatavaroita.» + +»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös. +Mutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.» + +Joulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan +salinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua +rupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja +puhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja +katsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne +todella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia +niin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle +tuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja, +kolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän +Joulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka +kuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He +siis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki +pani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä +kotiin. + +Sekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan +nopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin +karusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein +pyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi +vauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä. +Hirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja +kiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen +selässä. + +Mutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin +— omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina +vuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä. + +»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska +nähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.» + +Hymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he +matkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina +jouluiltaan asti. + +Kun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki +juuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin +molemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä +kasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta, +hän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan. + +»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille +mitään lahjoja.» + +Silloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki, +toisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti +keskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös +ilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri, +nahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle +komea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita, +heitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi +nyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen +voimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen +kaikkea tätä melua. + +»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät +kuperkeikan pelkästä ilosta. + + + +METSÄNPEIKKO. + + +Kaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin +tiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika +ja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla, +lujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä, +vaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi +kiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen +vartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman +pojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi. + +Aamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo +puolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin. +Lähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty +liikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he +ennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat +olivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta. + +Mutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä +mustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan +huomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle +metsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja +eikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt +ja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään +syönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä +halunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski +kämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena +matkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti +lähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän +välillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan +nähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen +taipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo +parisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä +merkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja +se oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut +toivoakaan päästä kotimökille ennen yötä. + +»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle +nyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja +nälkään.» + +»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan. +sinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä +haittaa juuri ollenkaan.» + +»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle. + +»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö +metsässä?» + +»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä +syövät meidät, ennen kuin aamu tulee.» + +»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että +olisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?» + +Tähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki +kuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä +näennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää. + +»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy +iso talo puiden välistä!» + +»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle. + +»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä +ruokaa ja yösijan.» + +»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä», +lisäsi Kalle. + +»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta +talo todellakin näyttää.» + +»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten. + +»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.» + +Ja Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle +seurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora, +jossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa. +Tämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin +matkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys. +Eläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan +ja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä +heinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi +selvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut. +Vuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja +ja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin +maamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti +ruokahalua kiihoittavasti. + +»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.» + +»Metsänpeikko», oikaisi Kalle. + +»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole +kotona.» + +»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät +suuhunsa.» + +»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä +olisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään +oikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.» + +»Niin minullakin», sanoi Kalle. + +Samassa kuului raskaita askeleita portailta. + +»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.» + +Hiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui +hännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle +huoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä. + +»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein +vannoa sen tulevan ihmisistä.» + +Peikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi +sitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi: + +»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo +mennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.» + +Kallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat. +Hän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla +hetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen. + +»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.» + +Peikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa. + +»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani. +Muuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa +etsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin, +vaikka on rikas, kadehtii minua.» + +»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?» + +»En minä ymmärrä», mutisi Kalle. + +Samassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka +oli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan +luonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme +kertaa päänsä ympäri ja sanoi: + +»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin! +Jälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!» + +Tuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo +ilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja +alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. + +Mitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon +hommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä +hämmästyksestä. + +»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?» + +Kalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä», +virkkoi hän. + +»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä +ottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole +sen helpompaa.» + +»Olet oikeassa», myönsi Kalle. + +Syötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa +päänsä ympäri ja lausui: + +»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja +pehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta +pian, sillä olen väsynyt!» + +Vuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat +jalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle. +Taikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa +kuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään. + +Nyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko +makasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei +tietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta. + +»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain +sieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.» + +»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle. + +»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.» + +Hän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä +havujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti +jännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo. +»Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö +tulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti +hän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään +hän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen +ja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä +semmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle +aivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla. +»Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi +ja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut +sellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä +silmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä. +Pelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa. + +Peikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena +hän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin +sieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä. +Ikäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi +kauhean karjahduksen. + +Taikasauva oli poissa! + +Sekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä +hämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi +saappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen +kahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä +olevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen +voimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä. + +Kova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului +kaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta +kuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni. + +»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä +nopeammin eteenpäin.» + +»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien. + +»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.» + +Äkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme +tuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy +jäljiltämme.» + +Tuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti +tuntuvasti poikia. + +»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.» + +Yhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva +hengitys. + +Silloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!» +huudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.» +Mutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen +ja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti +pitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli +suon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt, +vaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen +entistä kiihkeämpänä ja tulisempana. + +Mutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin +rinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei +jotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon +armoilla. + +Silloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon, +loivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat +siis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo +peikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja +arveluttavan lähellä tulikin. + +Vuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen +äkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta +kuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren +huippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei +ollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä. +Kun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä +vauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas +syvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun +pohjalla olevia teräviä kiviä vasten. + +Pojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä +viimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys +oikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he +odottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle +taivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan +kilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja +saapuivatkin vihdoin väsyneinä perille. + +Mutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin +savun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta +huutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä, +väsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo +alkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän +luvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja +alkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään! +Tietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä +ympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo +halusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi, +paljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen +mökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se +olikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä +kelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä +maailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt +loputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta +köyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä +kunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä +kuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä. + +Mutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui. +Hävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin +onnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu. + + + + +NUKKUVA PRINSESSA. + + +Kauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa +kanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä +kenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa +opettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän +ei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut. + +Panipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle. +»Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen +pituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi +kuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan. +Eihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta! + +No, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina +iltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän +tehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle. +Varmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti +koira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen +työhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla +kämmenen pituiset. + +Arvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet +nähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi +hän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan +taipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset. +Nämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret +jättiläiskengät halveksien nurkkaan. + +No, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa, +suuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle +miehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän +hän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet. +Ne olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika +töintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti», +tuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä +kuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.» + +Tietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa +työtä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa +kelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan», +huusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.» + +»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on +selvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan +valtakuntaa itselleni.» + +»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle. +Sinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas, +valtakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.» + +»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen +saanut valtakunnan.» + +Ja poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä +ja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin, +mutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai +vanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida +tulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen; +mutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä +hänellekin hymyillä. + +Saapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai +minua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen. + +Mutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka +kulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät +kovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi +portinvartijalta asiaa. + +»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria +kyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut +sairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan. +Kuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja +puolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.» + +»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä. + +»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä. +Prinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan +niin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina +nukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.» + +»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan. + +Koko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt +huomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön, +täytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään +prinsessaa. + +Tätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita +jo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista. +Mutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen +prinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään. + +Siellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja +seinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät +olivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa +kuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä +nähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä +tavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen. + +Kultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas +alakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja +valtikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei +syvä suru olisi häntä painanut. + +Poika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen +luo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta. + +»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe, +että prinsessa nukkuu?» + +Poika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja +katsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi +vihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa. + +»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla +tahi lävistän sinut miekkani kärkeen!» + +»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne +asiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.» + +»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että +vapisi? »Missä se on?» + +»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa. + +»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas +tässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.» + +»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain +ja sitten kuolla.» + +»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo +tullakaan terveeksi.» + +»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy +käyttää toisia keinoja.» + +»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa +maailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden +pisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen +prinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan +teille.» + +»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon +yhdellä henkäyksellä. + +»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette +kuoleman oma! + +Pullossa olikin myrkkyä, vaikka minä en äsken sitä huomannut.» + +»Voi, voi», vaikeroi prinsessa, »minä en tahdo kuolla, en kuolla! Eikö +kukaan kykene minua pelastamaan?» + +»Sinä kurja!» raivosi kuningas. »Sinä petturi ja valehtelija! Sinä olet +ansainnut kuoleman!» + +Ja kuningas veti miekkansa, mutta hän oli niin kiihtynyt, että miekka +ei pysynyt hänen vapisevassa kädessään, vaan putosi lattialle. + +»Vartija tänne!» huusi silloin kuningas. Mutta ketään vartijaa ei +tullut, sillä kaikkien oli käsketty pysytellä poissa prinsessan huoneen +läheisyydestä. + +»Herra kuningas», sanoi poika. »Antakaa minulle anteeksi. Lääke, jota +prinssessa joi, oli puhdasta vettä. Mitään vaaraa siis ei ole. Minun +täytyi vain käyttää tällaista keinoa saadakseni prinsessan elämänhalun +heräämään.» + +»Todellako?» huudahti kuningas. »Mutta ellei se ole totta, annan +pyövelini hirttää sinut.» + +»Nouskaa ylös, armollinen prinsessa!» sanoi poika, ja prinsessa nousi. +»Katsokaa maailmaa ympärillänne, kuinka se on kaunis ja suuri. Siinä on +todella ihana elää!» + +Prinsessa katsoi hänen loistaviin silmiinsä. + +»Niin, on ihana elää», myönsi hän. + +Silloin poika sulki prinsessan syliinsä, suuteli häntä ja pyysi häntä +vaimokseen. Ja prinsessa antoi hänelle kätensä, ja kuningas puolen +valtakuntaa, niin että oli sitä iloa yhdeksi kertaa. Mutta häiden +jälkeen kutsui poika isän kuninkaanlinnaan, ja siellä he sitten elivät, +kaikki yhdessä, ylen onnellisina päiviensä loppuun asti. + + + + +KUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR. + + +Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa. +Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen +puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui +komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara +hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja +surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan +ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva +Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut +kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas +etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan +tunkeutua. + +Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken +elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi +eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi +aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti +hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli +leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki +yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi +pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin +kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä +Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä, +ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin +Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä +yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko +tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja +valkeus olevan häviämässä maan päältä. + +Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti +asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä +elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan, +kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa. + +Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa. +Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan. +Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän +vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei +kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan +paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja +jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan. + +Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta +vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle. +Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi +Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti +vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan +saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa +Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta +jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli +Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle +turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli +Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän +tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai +pian sinne. + +»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä +hänet jäähdytän.» + +Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen +jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja +lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui +kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin +outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset +seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin +kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli +ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä +pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan, +pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa. + +Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa +ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän +maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin, +sitä vain on niin vaikea huomata. + + + + +SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA. + + +Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä, +eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä +siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli +Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä +vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta +ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään +elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas +kuningas komeassa linnassansa. + +Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin +jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se +kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja +seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti +kylille voita ja villoja myömään. + +Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut +erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle +haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä +akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas +kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä +noita vain halusi. + +Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa, +varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa +kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa +mitä milloinkin tarvitsi. + +Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten +hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään. +Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta. +Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle +saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä +eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta. + +Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten +ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan +valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha, +että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen +noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen +korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili +itseksensä. + +»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta +lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.» + +Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan +kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin +raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että +hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin. +Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine +mietteineen synkkään kuusikkoon. + +Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti +lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla, +käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä +laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat +niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti +kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman +tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään +halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois +tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia +ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli. + +Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua +anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän +olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle +päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat +sääret vain vilkkuivat siinä menossa. + +Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli +hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt +tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella. +Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan +hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä +rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti +ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista +taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan +seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun. +Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen. + +»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut +varikseksi?» + +Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen +irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan +kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan. + +Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä +kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen: + +»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja +tuon Mansikin takaisin.» + +»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan +noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.» + +Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän +myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos +tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä. + +Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille +aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi +pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja +Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja +sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi +työ sitä seuratessa. + +Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen +korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen +Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla +silmillään. + +»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön +lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.» + +»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa. +Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.» + +»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua. +Lennä siis vapauteesi!» + +Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän +tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa, +koska seuraatte juuri hänen jälkiään?» + +»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille +koko jutun. + +»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan! +Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa +sinut vaikkapa varikseksi.» + +»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada +takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää +rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme +ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon +sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.» + +»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan +noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä +voin neuvoillani auttaa teitä.» + +No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan, +vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti +edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli +metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan +tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina +niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen +puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma. + +Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat +korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa +aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi +ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli +kotona. + +Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä +tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen +nopein, hätäisin siiveniskuin. + +»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia. +Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin, +heittää hän Mansikin sinne paistumaan.» + +Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen! + +Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti +suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras. + +»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani +noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen +taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan +palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni +äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.» + +Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään, +kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja +tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan +kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että +noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta +ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli +pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi +taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää +ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi +noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi. + +Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen +hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla +näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti +arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi — +jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan +arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut +sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää. + +Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti +lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä +Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia +lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se, +»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä. + +Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa +terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli +etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen +kaikki jäsenet taas olivat kotona. + +Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan +luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin. +Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen +tarvinnut kärsiä puutetta. + + + + +SATU USKOSTA JA RAKKAUDESTA. + + +Suuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin +ettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid +oli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan +villit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat. + +Sulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori +prinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä, +salaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä. + +Harun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän +valtakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki +salaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta. +Sulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä. +Sulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät +valtakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed +Ali, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana. + +Ilmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia, +jotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid +antoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja +muita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan +palannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään +löydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat +lähteneet häntä pelastamaan. + +Harun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja +kaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan, +vaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui +huhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia +kulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se +mikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja. + +Päättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa +etsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien, +yli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al +Rashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut +mukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina +tarpeellisen ravinnon ja yösijan. + +Matka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja +täynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy +huulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut +päästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi +valtaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä +allaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä. + +Kaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät +suuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään. +Mutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan +astui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen +tiukan, läpitunkevan katseensa. + +»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa +pelastamaan.» + +Äänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja. + +»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija, +heitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!» + +»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla, +mitä pojalla on sanottavaa.» + +Ja sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti +kylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti +kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin +mietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat +visiirinsä. + +»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään», +virkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella +aikomuksesi?» + +»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah. + +»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat +epäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka +kukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää +se minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että +sinä kykenet prinsessaa pelastamaan.» + +No, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän +sai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja +vastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata +keltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti +vaaralliselle retkelleen. + +Hän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten +synkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot +asuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset +häntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä, +tupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa, +eivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot. + +Sattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä, +kohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään +viivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä +välähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme +ryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus +vain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki +toinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka +kohotti miekkansa ja huusi: + +»Nyt olet kuoleman oma!» + +Mutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki, +ja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta +tämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin +huomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen, +valkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi +vienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän +olikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää +häntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja +hyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah +siis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi +sitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä. + +Koko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen +suuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti +miellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä, +huomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä +tarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä: + +»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman +korvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän +metsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.» + +Abdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin. + +»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi +koskaan kääntyä.» + +»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä +siis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?» + +Abdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut +prinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet. +Ja lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi +häntä kesken takaisin kääntymään. + +»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa +puolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan +ole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken. +Katso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!» + +»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut +syynä heidän epäonnistumiseensa.» + +»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä +ole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa, +epäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan +itseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut +itsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka +mainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja +vastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät +he ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen +prinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet +valmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän +yrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa. +Sillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi +pelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi +vaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.» + +»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon +auttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain +tahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten +menettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo +mahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.» + +»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?» + +»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija, +jotka hyvää tekevät.» + +»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli +Abdullah. »Sano minulle, missä hän on!» + +»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset +sinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani. +Prinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin +vallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä +aina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin +noitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.» + +Niinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin +voimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän +taikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi +nuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin +matkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä +perille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa +lannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita +krokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen +tiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän +viimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja +jatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran +partaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie +lopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti +seuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan +ylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän +katseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle: + +»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen +asti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen +valtakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan +ja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään +muuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.» + +»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi +rohkeasti kuohuihin. + +Odottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti +pinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä +kummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan +aikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta +vilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen +limaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti +arvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä +syystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli. + +Niin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet +paikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä +silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein +heikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta +heti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän +jälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään +alkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin. + +Tulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle. +Sen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon +säteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti +alkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli +kuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä +opastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä +päällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin +satuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän +viimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma +eteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä, +ettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah +ymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä. + +»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti. + +»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki +silmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi +hän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka +valtavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän +lensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman +aarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui +suuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui +ihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän +lähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui +pian. + +Kun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen +siivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se +kuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin. + +»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri +vangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen +minulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot +ennen häitä vapauttaa prinsessan.» + +»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana. +»Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?» + +»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain +uskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa +nyt vain minua!» + +Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah +epäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa +muuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän +nyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi +hänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin. +Eipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä; +armotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta +eipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat +pakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen +syvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi +kunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin +suurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala +Vellamon väen keskuudessa. + +Alkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren +keskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää +kiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän, +viheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu +prinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt. + +Äkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja, +jotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet +kääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen +ikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut +huomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan. + +»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä +enää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.» + +Samassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei +kääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän +vain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin +hetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein +saapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa, +ettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta, +suuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen, +sulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista +suuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän +parilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta +kuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi. + +Hän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain +lähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä +pistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän +piikkimuurin lävitse? + +»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu +silloin heti.» + +Silloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso! +Heti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta +ruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti +pääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän +vallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän +haudan yli ollut ainoatakaan siltaa. + +»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä +mitään vallihautaa ole.» + +Abdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän +vapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä, +mulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti, +mutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat +molempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka +kädessään sisälle linnaan. + +Hän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla +verhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta +heti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti +molemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin +loitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään, +etteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua +vaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi: + +»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän +sanoja?» + +»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla +äänellä. + +Tuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi +kasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan +Abdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää +välittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa. + +Ylös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen +kerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin +painettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin +tuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen +sydämessään. + +»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen +tullut sinua pelastamaan.» + +Silloin prinsessa kohotti katseensa. + +»Kuka sinä olet?» kysyi hän. + +»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti. + +»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti. +»Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan. +Luulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi +vapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän +sinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu +kupeellasi.» + +»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme +pois tältä lumotulta saarelta!» + +Silloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän +heittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan. + +»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi», +sanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit +vapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut +puolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.» + +Eipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis +ja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen +kiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä +paljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista. + +Oli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen +puolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan, +astuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren +meren. + +Pitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin +Harun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto, +jolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä +tytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän +pelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti. + +»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää +milloinkaan tule silmieni eteen.» + +Prinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan. +Harun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä +kerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta +vaihtoehtoa ei ollut. + +Tapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä +isänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla +asiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi +äkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi +kuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän +istui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei +juonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän +lupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin +henkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut +tietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan. + +Ilmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan +— valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla +äänellään: + +»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?» + +Prinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei +pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi +vapisevin huulin: + +»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!» + +Ja lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan +takana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että +se saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille +henkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa +kuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta +tätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli +siellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti +lähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä +Abdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä +neuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset +seikat. + +No, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki +hän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai +kerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat, +pilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt +takaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja +rohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena +piti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen +mielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian +hän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja +voitonvarmana matkaansa. + +Ja niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui +päilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä +jalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään, +eikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä +kappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle: + +»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee +sinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.» + +Prinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta +niin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin +kaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa +yrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa, +koko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat +tehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut +uskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta +rohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain +istuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä +tänäkin päivänä. + +Mutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan +pääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla +hapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan +Abdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa +virkosi Abdullah eloon entistä ehompana. + +»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.» + +»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt +sinua unestasi.» + +Sitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi, +että nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen, +että Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani +Harun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi +silloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat +olivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että +sellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen +lintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa +kauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi +sinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi: + +»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on +vielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada +onnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään +lepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella +kiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.» + +Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois +Abdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan. +Mutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun, +niin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta +on lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun +paimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin +perivät suuren ja ihanan onnen. + +Häneltä minäkin olen tämän sadun kuullut. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78144 *** |