path: root/77616-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77616 ***
language: Finnish




VARASTAITEILIJA

Kirj.

Ernst William Hornung


Englanninkielestä ("The Amateur Cracksman") suomentanut

Mary Hämeen-Anttila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.




SISÄLLYS:

Idus Martii.
Pukuharjotus.
Lyömäpalloviikko.
Le premier pas.
Tahallinen murha.
Eräs Velasquezin taulu.
Uusinta-peli.
Keisarin lahja.




Entisen ajan kansanleikeistä sukeusi huvinäytelmä, päähenkilöinä pelkät
ilvehtijät ja veijarit. Tästä kehittyi Espanjassa veijariromaani,
vallaten siten sivistysmaiden kaunokirjallisuudessa huomattavan
aseman 1500-luvulta viime vuosisadan alkuun. Veijarien taistelu
järjestysvaltaa vastaan kävi kulkuneuvojen ja keksintöjen parantuessa
niin jännittäväksi, että jälkimäinen sai yhä suuremman merkityksen
tällä kirjallisuuden alalla ja päähenkilöiksi pääsivät sen edustajat,
saavuttaen lukijain myötätunnon ja suosion sillä kekseliäisyydellä,
jolla vainosivat lakien rikkojaa. Tämä osien vaihtuminen synnytti
salapoliisikirjallisuuden: ranskalainen _Émile Qaboriau_ loi ensimäiset
viralliset salapoliisit romaanisankareiksi, amerikalainen _Edgar Allan
Poe_ ensimäisen ihmeellisen tarkkaälyisiä johtopäätöksiä tekevän
arvotustenharrastajan, ja nämä yhdisti englantilainen _A. Conan Doyle_
tieteen uusimpia tuloksia sekä järjen ja havaintokyvyn äärimäisiä
lahjoja käyttäväksi yksityis-salapoliisi Sherlock Holmesiksi. Nuo kolme
nimeä ovat viime vuosikymmenien runsaan salapoliisikirjallisuuden
keskus.

Mutta historia uudistuu. Mikäli salapoliisikirjallisuus on yhä
enemmässä määrässä solunut tusinatuottajien käsiin, sikäli on siitä
jälleen palattu veijariromaaniin, otettu taasen armoihin yhteiskunnan
ahdistelema. Suorastaan salapoliisien vastakohdan, pahantekijän joka
koettaa näiden ansoja välttää, ei ole helppo saada sankarin asemaa;
varsinaisille kulkureille ja veijareille riittää paremmin lievikkeeksi
oveluus ja ehtymätön huumori. Ensimäisenä on englantilainen _E.W.
Hornung_ yrittänyt sitä, ja hänen varastaiteilijansa Raffles esiintyy
monien seikkailukirjain aiheena. Ranskalainen _Maurice Leblanc_
on sitten Arsène Lupinillaan koettanut henkisesti joustavamman ja
eloisamman kansan pahantekijätyypin korottamista romaanisankariksi.
Kumpainenkin on jo saanut jäljittelijöitä. Varsinkin jälkimäinen on
saavuttanut suurta mielenkiintoa teoksillaan, jotka heti ilmestyttyään
on tähänkin sarjaan suomennettu; mutta epäilemättä on syytä — kun
kerran nykyajan yleisö kaipaa tällaista aatteellisista ongelmista
kevennettyä luettavaa — antaa hänen englantilaisen esikuvansakin tulla
sarjassa edustetuksi. Nyt suomennettu kokoelma Raffles-seikkailuja ei
ole tekijänsä paras, mutta välttämätöntä kait on tähän herrasmieheen
tutustua siitä asti kuin hänen yksinkertainen Bunny-toverinsakin,
joskin alku oli "nolo yritys", sankarin omienkin sanojen mukaan.




IDUS MARTII.



I.


Kello puoli yhden seuduissa päätin viimeiseksi epätoivoiseksi
keinokseni palata Albanyn vuokrakasarmiin. Häviöni näyttämö oli pysynyt
jokseenkin sellaisenaan. Baccarat-pelimarkat olivat vielä huiskin
haiskin pöydällä tyhjien lasien ja kukkuraisten tuhkakuppien seassa.
Savun haihduttamiseksi oli avattu ikkuna, ja se hönkäili sijalle sumua.
Raffles itse oli ainoastaan vaihtanut flanellinutun ylleen. Mutta hän
rypisti silmäkulmiansa, kuin olisin kiskonut hänet ylös vuoteestaan.

"Unohtanut jotakin?" hän virkkoi, nähdessään minun seisovan eteisen
matolla.

"En", vastasin lyhyeen ja tunkeusin häikäilemättä hänen ohitsensa.
Ja minä kuljin edelleen hänen huoneeseensa, hävyttömyydellä, joka
hämmästytti itseänikin.

"Ettehän liene palannut vaatimaan uutta peliä korvaukseksi? Sitä en
luule voivani omin neuvoin suoda. Olin itsekin pahoillani siitä, että
toiset..."

Seisoimme vastatusten hänen kamiininsa edessä ja minä keskeytin:

"Tietenkin kummastelette minun palaamistani tällä tavoin ja näin
myöhään. Tuskinhan tunnen teitä. Vasta ensi iltaa olin asunnossanne.
Mutta minä olin koulussa teidän käskyläisenänne ja te sanoitte vielä
muistavanne minut. Tämä ei tietysti kelpaa miksikään puolustukseksi,
mutta tahtoisitteko kuunnella minua — kaksi minuuttia?"

Kiihdyksissäni täytyi minun aluksi työläästi henkäistä joka sana, mutta
hänen kasvonsa tyynnyttivät minut pian, enkä erehtynytkään niiden
ilmeestä.

"Kernaasti, hyvä ystävä", lupasi hän, "niin monta minuuttia kuin
tahdotte. Ottakaahan hampaisiinne Sullivan ja istuutukaa." Ja hän
ojensi minulle hopeaista paperossikoteloansa.

"Ei", kieltäysin päätäni pudistaen, ja nyt sain jo hallituksi ääntäni;
"ei, kiitos, minä en tahdo polttaa enkä istuutua. Ettekä tekään pyydä
minua tekemään kumpaistakaan, kuultuanne mitä sanottavaa minulla on."

"Todellakin?" sanoi hän ja sytytti oman paperossinsa, suunnaten
kirkkaat siniset silmänsä minuun. "Mistä sen tiedätte?"

"Siitä, että varmaankin näytätte minulle ovea", vastasin katkerasti,
"ja siinä teettekin aivan oikein. Mutta mitäpä hyötyä pitkistä
esipuheista. Kuten tiedätte, menetin äsken runsaasti kaksisataa puntaa."

Hän nyökkäsi.

"Minulla ei ollut rahoja matkassani."

"Sen muistan."

"Mutta minulla oli maksu-osotuskirjani, ja kirjotin teille kullekin
tuon pöydän ääressä maksu-osotuksen."

"No?"

"Yksikään niistä ei ollut paperin arvoinen, jolle sen kirjotin,
Raffles. Olen jo ottanut kaikki varani pankista."

"Luultavasti vain tilapäisesti?"

"Ei. Olen hävittänyt kaikki mitä omistin."

"Mutta joku on minulle sanonut, että olitte aika varakas. Kuulin teidän
perineen rahoja?"

"Kyllä, kolme vuotta takaperin. Se koitui tuhokseni; nyt ne ovat
tipo tiessään — jok'ainoa penni! Niin, minä olen ollut hullu, eikä
villitympää hullua ole koskaan ollutkaan. Eikö tämä riitä? Miks'ette
aja minua ulos?"

Raffles mitteli lattiaa hämmästyneen näköisenä.

"Eikö sukunne voi tulla apuun?" kysäisi hän viimein.

"Ei, Jumalan kiitos", huudahdin, "sukua ei minulla ole. Olin ainoa
lapsi. Perin kaikki mitä oli. Ainoa lohdutukseni on, että omaiseni ovat
haudassa, eivätkä koskaan saa tietoa tästä."

Heittäysin tuolille ja peitin kasvoni käsilläni. Raffles yhä asteli
edes takaisin upealla matollaan, joka suhtautui hyvin huoneen muuhun
kalustoon. Hänen pehmeät ja tasaiset askeleensa olivat yhtä säntilliset
kuin ennenkin.

"Teissä oli hiukan kirjailijan vikaa", virkkoi hän lopulta; "ettekö te
toimittanut koululaisten lehteä ennen kuin lopetitte opintonne? Minä
ainakin muistan lyönneillä ja potkuilla pakottaneeni teitä sepittämään
minulle pikku runoja. Ja jonkinlainen sepustelu se juuri nykyään
vetelee; sellaisella saa elantonsa millainen tomppeli tahansa."

Minä ravistin päätäni. "Mikään tomppeli maailmassa ei voi kyhätä kasaan
kylliksi rahaa minun velkojeni maksuksi", selitin minä.

"Asuttehan jossakin?" pitkitti hän.

"Kyllä, Mount Streetillä."

"No niin — huonekalunne?"

Puhkesin pilkkanauruun kaikessa kurjuudessani. "Niiden on jok'ainoan
kyljessä loistanut virkasinetti jo kuukausia!"

Raffles seisahtui kohotetuin kulmin ja yrmein katsein, jotka saatoin
kohdata keveämmin nyt kun hän tiesi pahimman; sitte hän kohautti
hartioitaan ja alkoi jälleen astuskella, eikä kumpainenkaan meistä
tuokioon hiiskunut sanaakaan. Mutta hänen kauneista, järkähtämättömän
levollisista kasvoistaan luin kohtaloni ja kuolemantuomioni, ja
jokaisessa henkäyksessäni sadattelin typeryyttäni ja raukkamaisuuttani,
joka oli minut tänne palauttanut. Syystä, että hän oli ollut minulle
ystävällinen koulussa, jolloin hän oli lyömäpallo-joukkueen johtaja
ja minä hänen käskyläisensä, olin nyt rohjennut pyrkiä verottamaan
hänen hyväntahtoisuuttaan. Syystä, että olin joutunut häviöön, hänen
ollessaan kyllin rikas pelatakseen lyömäpalloa kesät kaiket ja
kulkeakseen muut vuoden-ajat jouten, olin herkkäuskoisesti luottanut
hänen armeliaisuuteensa, hänen sääliinsä, hänen apuunsa! Niin, olin
hiljaisuudessa toivonut — niin masentuneeksi ja tuskaiseksi kuin olin
sävyni saanutkin — ja tässä totisesti nyt tapahtui minulle oikein. Näki
yhtä vähän armeliaisuutta kuin sääliä hänen laajenneissa sieraimissaan,
hänen ankarassa leuassaan ja kylmissä sinisissä silmissään, jotka eivät
vilkaisseetkaan minuun päin. Otin hattuni ja nousin horjuen; olisin
lähtenyt sanattomana, mutta Raffles seisoi minun ja oven välissä.

"Se on minun asiani", vastasin. "_Teitä_ en enää tahdo vaivata."

"Miten voin silloin auttaa teitä?"

"En ole pyytänyt apuanne."

"Mitä varten siis tulittekaan luokseni?"

"Niin, mitä varten?" kertasin minä. "Tahdotteko päästää minut menemään?"

"En, ennen kuin sanotte minne menette ja mitä aijotte tehdä."

"Ettekö voi sitä arvata?" huudahdin. Ja usean sekunnin seisoimme
katsellen toisiamme silmiin.

"Onko teillä miehuutta siihen?" virkkoi hän keskeyttäen lumouksen niin
purevalla äänellä, että se pani vereni kiehumaan.

"Saatte nähdä", uhkasin astahtaen taaksepäin ja siepaten pistoolin
päällystakki taskusta. "Päästättekö minut nyt, vai teenkö sen täällä?"

Pistoolin suu kosketti ohimoani ja etusormeni oli liipasimessa.
Katkeruuteni puuskassa, tuhon omana, häväistynä ja nyt vihdoinkin
päättäneenä tehdä lopun hukkaantuneesta elämästäni — en voi vielä
tänä päivänäkään ymmärtää, etten sitä tehnyt heti. Alhainen tyydytys
siitä, että saisin vedetyksi toisenkin turmiooni, oli vielä lisänä
kiihottamassa luonteeni kehnompia piirteitä, ja minua värisyttää
ajatella, että jos puhuttelijani kasvot olisivat ilmaisseet pelkoa
tai kauhua, niin olisin voinut kuolla pirullisesti riemuiten tuosta
katseesta viimeisenä jumalattomana lohtunani. Mutta sen sijaan näin
katseen, joka pidätti käteni. Se ei kuvastanut pelkoa eikä kauhua, vaan
ainoastaan kummastusta, ihailua ja niin harrasta huvitettua odotusta,
että kiroten työnsin aseen taskuuni.

"Te hornan henki!" sanoin. "Luulenpa teidän tahtoneen, että tekisin
sen!"

"En aivan", oli vastaus, joka lausuttiin hiukan hämillään ja hiukan
liian myöhään punehtuen. "Mutta totta puhuen luulin melkein, että
olitte tosissanne, enkä ole koskaan elämässäni tuntenut moista
jännitystä. En osannut aavistaakaan, että sinussa oli niin paljon
sisua, Bunny! En, enpä lempo soikoon nyt anna sinun lähteä. Ja parasta
on, että sinä et uudestaan aiota tuota leikkiä, sillä etpä voi puijata
minua toistamiseen seisomaan katselijana. Meidän täytyy löytää joku
tie tästä pinteestä. En aavistanut sinua sellaiseksi. Kas niin, anna
minulle pistooli."

Hän laski ystävällisesti kätensä olalleni ja sujautti toisen kätensä
päällystakkini taskuun, josta vastustelematta annoin hänen ottaa
aseeni. Eikä se tapahtunut ainoastaan syystä, että Rafflesilla oli
vastustamaton kyky saada tahtonsa totelluksi. Hän oli verrattomasti
tarmokkain mies, mitä konsanaan olen tuntenut, mutta sävyisyyteni
ei ollut ainoastaan heikomman luonteen alistumista voimakkaamman
ohjattavaksi. Se heikko toivo, joka oli ajanut minut Albanyyn, muuttui
kuin taikaiskulla miltei huimaavaksi turvan tunteeksi. Raffles
lopultakin auttaisi minua! A.J. Raffles lyöttyisi ystäväkseni! Oli
kuin olisi koko maailma äkkiä asettunut puolelleni; vastustusta
muistamattakaan puristin hänen kättänsä yhtä hillittömällä kiihkolla
kuin epätoivoni oli äsken ollut.

"Jumala sinua siunatkoon!" puhkesin sanoiksi. "Suo minulle kaikki
anteeksi. Tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä _luulin_, että auttaisit
minua hädässäni, vaikka varsin hyvin tiesin, ettei minulla voinut olla
mitään vaatimuksia sinuun nähden. Mutta — kouluajan vuoksi — entisten
aikain vuoksi — luulin sinun hankkivan minulle jonkun keinon. Toisin
käydessä aijoin ampua luodin otsaani — ja se on vieläkin aikomukseni,
jos muutat mieltäsi."

Pelkäsin todellakin, että hän puhuessani oli muuttamaisillaan mieltään
samalla kun hänen kasvojensakin ilme vaihtui, vaikkakin hänen äänensä
oli äsken sointunut ystävälliseltä ja etenkin hänen käyttäessään vanhaa
hyväilynimeäni kouluajalta. Hänen seuraavista sanoistaan huomasin
erehtyneeni.

"Olipa kovin lapsellista sinun tuomita niin ennenaikaisesti! Minulla
on omat vikani, Bunny, mutta tapani ei ole milloinkaan luvata enempää
kuin pystyn täyttämään. Istuuduhan, hyvä ystävä, ja polta paperossi,
tyynnyttääksesi hermojasi. Sitä lääkettä minä käytän. Whiskyäkö?
Se olisi sinulle pahinta; tästä saat kupillisen kahvia, jota olin
keittämässä juuri tullessasi. Kuuntelehan nyt. Puhut 'jostakin
keinosta'. Mitä tarkotat? Lisää baccaratia? Ei, jos tahdot noudattaa
neuvoani. Luulet onnen täytyvän kääntyä; mutta entä jollei niin käy?
Silloin olet vain pahentanut asiaa. Ei, poikaseni, sinä olet nyt
pelannut kylliksi. Antaudutko minun käsiini vai etkö? No, et siis
pelaa enempää, ja minä lupaan olla tarjoomatta maksu-osotustani
lunastettavaksi. Kovaksi onneksi on noilla toisillakin samallaiset
paperit, ja vielä pahempaa on se, Bunny, että minä itsekin olen
tällähaavaa yhtä ahtaalla kuin sinä."

Nyt oli minun vuoroni hämmästyneenä tuijottaa Rafflesiin.

"Uskoinhan minä samaa sinusta", vastasi hän myhäillen. "Ja luuletko
sinä oman kokemuksesi nojalla, että miehellä ehdottomasti täytyy olla
rahoja pankissa, jos hän vuokraa itselleen asunnon täältä, kuuluu
pariin klubiin ja pelaa hiukan lyömäpalloa? Ei, usko pois, hyvä ystävä,
olen juuri nyt yhtä ahtaalla kuin sinä konsanaan. Minulla ei ole mitään
muuta toimeentulon keinoa kuin älyni — ei totisesti mitään muuta.
Minulle oli yhtä välttämätöntä voittaa tän'iltana kuin sinullekin.
Olemme samassa pinteessä, Bunny; on parasta, että työskentelemme
yhdessä."

"Yhdessä!" Tarrasin ahnaasti tähän sanaan. "Teen mitä ikinä tahansa
puolestasi, Raffles", sanoin, "jos toden teolla vakaasti aijot
pelastaa minut pulasta. Ajattele mitä hyvänsä vastapalvelusta,
niin minä sen teen. Olin tänne tullessani epätoivon kannustama, ja
samassa mielentilassa olen vieläkin. En välitä siitä, mihin minun on
ryhtyminen, kunhan vain pääsen tästä pulasta häväistyksettä."

Olen vieläkin näkevinäni hänet niska kenossa istumassa eräässä upeassa
nojatuolissaan, jollaisia hänen huoneensa kalustoon kuului useampia.
Näen hänen rennon, atleettisen vartalonsa, kalpeat, teräväpiirteiset,
sileiksi ajellut kasvonsa, kiharaisen mustan tukkansa, tarmokkaan,
jämeän suunsa. Ja taaskin tunnen hänen ihalain silmäinsä kylminä ja
säihkyvinä kuin tähdet tunkeutuvan aivoihini kirkkaalla loisteellaan ja
tutkivan salaisimpiakin ajatuksiani.

"Ihmettelenpä, tarkotatko kaikkea tätä!" virkkoi hän lopulta.
"Nykyisellä tuulellasi kylläkin, mutta kuka voi taata mielialojensa
pysyväisyyden? Mutta on vielä toivoa miehestä, kun hän puhuu tuossa
äänilajissa. Nyt muuten muistankin, että sinä koulussa olit urhea
pikku peijooni, ja kerran muistaakseni teit minulle hyvän palveluksen.
Muistatko sinä sitä, Bunny? Maltahan, kenties voin sen sinulle koron
keralla korvata. Anna minulle ajattelun aikaa."

Hän nousi jaloilleen, sytytti uuden paperossin ja alkoi jälleen
mitellä lattiaa, mutta hitaammin ja miettiväisemmin askelin ja paljoa
pitemmäksi aikaa kuin ennen. Kahdesti hän pysähtyi tuolini ääressä kuin
aikoen sanoa jotakin, mutta ehkäisi yrityksensä ja pitkitti kävelyänsä
vaieten. Kerran hän avasi ikkunan, jonka oli äsken sulkenut, ja seisoi
tovin sen ääressä kumartuen ulos usmaan, joka täytti Albanyn pihamaan.
Kamiimilla raksuttava pöytäkello löi yksi ja puoli kaksi meidän koko
aikana hiiskumattamme sanaakaan keskenämme.

Mutta minä en ainoastaan istunut kärsivällisesti tuolillani, vaan
ennätin tuossa puolessa tunnissa saavuttaa tavattoman tyyneyden.
Olin huomaamattomasti siirtänyt taakkani reiman ystäväni leveille
hartioille, ja ajatukseni harhailivat minuuttien vieriessä kuten
katseenikin. Neliömäinen huone oli tilava, kaksois-ovilla varustettu,
ja kalustettu Albanylle ominaisella vakavalla, vanhanaikaisella
loistolla. Kaikki oli sellaisessa miellyttävässä järjestyksessä, kuin
taiteellisen huoleton maku salli. Enimmin minua kummastutti lyömäpallon
pelaajan tavallisten kojeitten puute. Missä välttämättömien kuluneitten
karttujen telineen olisi pitänyt seistä, siinä anasti isomman osan
seinästä veistoksilla koristeltu tamminen kirjakaappi, kaikki hyllyt
hujan hajan. Ja missä odotin näkeväni lyömäpallojoukkueiden valokuvia,
näin jäljennöksiä sellaisista maalauksista kuin "Rakkaus ja Kuolema"
ja "Beata Beatrix" (Edellinen Watts'in, jälkimäinen Rossetti'n. Suom.)
tomuisissa puitteissa ja viistoon ripustettuina. Mies olisi saattanut
käydä toisen luokan runoilijasta, sen sijaan että hän oli mitä
täysiverisin voimailija. Mutta hänen monipuoliseen luonteeseensa oli
aina kuulunut heikko kaunotaiteen vivahdus; joitakuita noista samoista
tauluista olin itse tomuuttanut hänen kamarissaan kouluaikoina, ja ne
johdattivat muistiini vielä toisenkin hänen erilaisista piirteistään —
sekä sen pikku tapauksen, johon hän oli äsken viitannut.

Kaikki tietävät, kuinka suuressa määrin lyseossa vallitseva henki
riippuu lyömäpallo-joukkueen ja erittäinkin sen johtajan luonteesta,
enkä ole koskaan kuullut kiellettävän, että koulussamme vallitsi
A.J. Rafflesin aikana hyvä henki tai että se vaikutus, jota hän
suvaitsi meihin käyttää, oli terveellinen. Kuitenkin kuiskailtiin
koulussa, että hänellä oli tapana kuljeksia öiseen aikaan ympäri
kaupunkia vaalearuutuisissa vaatteissa ja tekoparralla varustettuna;
sitä kuiskailtiin, vaan ei uskottu. Minä yksinäni tiesin tämän
todeksi, monen monituisena yönä laahattuani ylös ikkunasta hänen
käyttämänsä köyden, toveriemme vedellessä sikeätä unta yhteisessä
makuuhuoneessamme, ja makailtuani valveilla kunnes hän ilmestyi
antamaan merkin laskea se jälleen alas. No, eräänä yönä hän oli
tyhmän rohkea, ja oli hiuskarvan varassa, ettei hän juuri arvonsa
huippuun ylenneenä joutunut häpeällisesti erotetuksi. Hänen suunnaton
rohkeutensa ja ripeytensä, apuna minun osottamani rahtunen malttia,
torjui tämän ikävän seurauksen; eikä minun tarvitse sanoa enempää
tästä epämiellyttävästä tapauksesta. Mutta en tahdo väittää, että
olin unohtanut sen, kun nyt epätoivoissani vetosin tämän miehen
armeliaisuuteen. Ja aprikoitsin juuri, kuinka paljon Rafflesin
taipuvaisuus mahtoi johtua siitä, ettei hänkään ollut sitä unohtanut,
kun hän taaskin seisahtui tuolini eteen.

"Olen muistellut sitä yötä, jolloin olimme joutua, kiinni", alotti hän.
"Miksi säpsähdät?"

"Minäkin muistelin sitä."

Hän hymyili, kuin olisi lukenut ajatuksiani.

"Niin, sinä olit kelpo poika silloin, Bunny; et lörpötellyt etkä
antanut pelotella itseäsi. Et tehnyt mitään kysymyksiä etkä kavaltanut
mitään. Näinköhän vielä olet yhtäläinen?"

"Enpä tiedä", sanoin hiukan kummastellen hänen sävyänsä. "Olen niin
sotkeutunut omissa asioissani, että luotan itseeni yhtä vähän kuin
oletan muiden luottavan minuun. Mutta en ole koskaan elämässäni
hyljännyt ystävää, sen voin sanoa; muutoin en kenties nyt olisi niin
pahassa pälkäässä."

"Varsin oikein", vahvisti Raffles nyökäyttäen päätään ikäänkuin
vastaukseksi hiljaiselle ajatukselle, "aivan sellaisena olet
muistissani, ja lyönpä veikkaa, että se on yhtä totta nyt kuin kymmenen
vuotta takaperin. Me emme muutu, Bunny. Me vain kehitymme. En oleta
sinun enkä itseni muuttuneen sen koommin kuin sinä laskit alas köyden
ja minä kiipesin sen avulla ylös. Sinä et toverin hyväksi arkailisi
mitään palvelusta — vai mitä?"

"En ikinä mitään", vakuutin iloisesti.

"Et edes rikosta?" myhäili Raffles.

Vaikenin pohtiakseni hiukan, sillä hänen sävynsä oli muuttunut ja olin
varma siitä, että hän laski leikkiä. Mutta hänen silmänsä tuntuivat
yhtä totisilta kuin ennenkin, enkä minä puolestani ollut sellaisella
päällä, että, olisin osottanut raukkamaisuutta.

"Ei, en edes sitä", selitin minä. "Mainitse rikoksesi — minä olen
mukana."

Hän silmäili minua hetkisen kummastuneena ja sitten epäröiden, mutta
käänsi puheen sillä päänsä pudistuksella ja ivallisella naurahduksella,
jonka tunsin hänelle omituiseksi.

"Oletpa sinä aika veitikka, Bunny! Oikea hurjimus — niinkö? Toisena
hetkenä itsemurha ja toisena mikä tahansa tarjolle tuleva rikos!
Hillitsemistä sinä tarvitset, poikani, ja oikein teit kääntyessäsi
siivon, lainkuuliaisen kansalaisen puoleen, jolla on maineensa
menetettävänä. Rahaa meidän kuitenkin täytyy saada tänä yönä — tapahtui
se miten tahansa."

"Tänä yönä, Raffles?"

"Mitä pikemmin sen parempi. Jokainen tunti jälkeen kello kymmenen
aamulla tuottaa vaaraa. Jos joku maksu-osotuksistasi esitetään
pankkiisi, niin on hyvä nimesi mennyttä kalua. Ei, kolikoita on
hankittava tänä yönä, ja ensimäisenä tehtävänämme on aamulla uuden
tilin muodostaminen sinulle. Ja luulen melkein tietäväni, mistä saamme
lantit heltiämään."

"Kello kaksi yöllä?"

"Niin."

"Mutta miten — mistä — näin myöhään?"

"Eräältä ystävältäni tässä Bond Streetin varrella."

"Sen täytyy olla hyvin likeinen ystävä."

"Likeinenkään ei riitä suhdettamme määrittelemään. Minulla on vapaa
pääsy hänen kotiinsa, jopa oma avaimenikin."

"Aijotko herättää hänet myöhään yöllä?"

"Kyllä, jos hän makaa."

"Ja onko välttämätöntä minun seurata mukana?"

"Ehdottomasti."

"Täytyneehän sitä sitten... mutta sanonpa suoraan, ettei minua tuo
aatos miellytä, Raffles."

"Pidätkö toista vaihtoehtoa mieluisempana?" kysyi kumppanini ilvehtien.
"Ei, hitto, tämä ei ollut ritarillista", huudahti hän heti samassa
sellaisella äänellä, kuin olisi pyytänyt anteeksi. "Ymmärrän sinut
aivan hyvin. Onhan se hiivatin kiusallista. Mutta ei käy päinsä,
että sinä jäisit ulkopuolelle. Mutta sietää sinun todella saada
rohkaisuryyppy ennen lähtöämme — yksi vain. Tuossa on whisky, soodavesi
vieressä, ja minä sieppaan ylleni päällystakin sillä aikaa kun saat
kulauksesi."

Tottelin empimättä, sillä hänen suunnitelmaansa ei tehnyt minulle
vähemmän vastenmieliseksi sen näennäinen välttämättömyys. Minun täytyy
kuitenkin tunnustaa, että matka menetti hiukan ikävyyttään ennen kuin
lasini oli tyhjä. Nyt palasi Raffles sadeviitta flanellinuttunsa
verhona ja pehmeä huopahattu huolettomasti painettuna kiharaiseen
päähän, jota hän hymyillen pudisti ojentaessani hänelle pulloa.

"Kun palaamme takaisin", kieltäysi hän. "Työ ensin, sitten huvitus.
Katsohan, mikä päivämäärä meillä nyt on", lisäsi hän repäistessään
seinäkalenterista lehden samalla kun minä tyhjensin lasini. "Maaliskuun
viidestoista. 'Idus Martii' [Maalisk. 15. p:nä (Idus Martii) murhattiin
Caesar. Suom.], älä unohda Idus Martii'ta. Ethän kai sinäkään unohda
tätä Rooman historian ratkaisijana ollutta päivää, Bunny?"

Ja nauraen lisäsi hän kivihiiliä lieteen, ennen kuin hyvää
säästeliäisyyttä osottaen väänsi kaasun sammuksiin. Läksimme yhdessä
ulos, juuri kun pöytäkello uuninreunalla kilautti kaksi.



II.


Piccadilly oli kalsean, valkean usman täyttämä kuurna, jota verhosi
ohut kerros sitkeätä lokaa ja reunusti rivi uneliaita kaasulyhtyjä.
Emme tavanneet autiolla katukäytävällä muita jalan kulkijoita kuin
vahtipaikallaan marssivan poliisikonstaapelin, joka luotuaan meihin
terävän katseen kohotti kätensä kypäriinsä, kun tunsi toverini.

"Olen tunnettu poliiseille, kuten näet", nauroi Raffles astuessamme
ohitse. "Niiden poloisten täytyy pitää silmät auki tällaisena yönä.
Sumu voi olla hankala sinulle ja minulle, Bunny, mutta se on oikea
taivaanlahja pahantekijöille, erittäinkin tähän vuodenaikaan. Kas niin,
olemme nyt perillä, ja eikö hiisi vieköön mies jo makaakin sängyssään
suloisessa unessa!"

Olimme poikenneet Bond Streetille ja pysähtyneet katukäytävälle
muutaman metrin päässä oikealla. Raffles tähysteli kadun yli muutamiin
ikkunoihin, joita tuskin saattoi erottaa sumussa, varsinkaan kun niissä
ei näkynyt ainoatakaan valojuovaa. Ne olivat erään kultaseppämyymälän
yläpuolella, sen saatoin nähdä myymälän oven kurkistusreijästä, josta
virtasi voimakas valo kadulle. Mutta koko muu osa taloa sekä myymälän
viereinen yksityinen käytävä olivat pimeän peitossa.

"Parasta on luopua hommasta täksi yöksi", pyytelin minä. "Onhan varmaan
aamullakin aikaa."

"Ei tule kysymykseenkään", intti Raffles. "Minulla on hänen avaimensa.
Toimitamme hänelle pikku yllätyksen. Tule."

Hän tarttui oikeaan käsivarteeni, veti minut kadun yli, avasi portin
avaimellansa ja sulki sen heti äänettömästi. Seisoimme pimeässä.
Ulkopuolella läheni täsmällisiä askeleita; olimme kadun yli käydessämme
kuulleet ne. Niiden nyt kajahdellessa lähempää kouraisivat toverini
sormet lujemmin käsivarttani.

"Siellä kenties tulee hän itse", kuiskasi hän. "Mies on aikamoinen
yölintu. Ei äännähdystäkään, Bunny! Silloin toimitamme hänelle kelpo
säikähdyksen. — Ah!"

Säntilliset askeleet olivat pysähtymättä kulkeneet ohitsemme. Raffles
hengähti syvään, ja hänen kummallinen puristuksensa hellitti vähitellen
käsivarteni.

"Hiljaa, ei hivaustakaan", jatkoi hän yhä kuiskaten; "me teemme hänelle
pikku pilaa, olipa hän missä tahansa. Riisu kenkäsi ja seuraa minua."

Kummastellaan ehkä, että minä tein työtä käskettyä, mutta silloin ei
tunneta A.J. Rafflesia. Hän sai puolet mahtiansa lahjovana kykynä, joka
esitti yksinvaltiaan pelkkänä johtajana. Ja oli mahdoton hangotella
vastaan, kun toinen moisella innolla antoi esimerkkiä. Oudostella kyllä
saattoi, mutta ensin seurasi mukana. Kun nyt kuulin hänen riisuvan omat
kenkänsä, tein minäkin samoin ja olin hänen kintereillään portaissa
ennen kuin tulin tajunneeksi miten eriskummallinen tapa tämä oli
herättää tuntematon mies keskellä yötä pyytääkseen häneltä rahoja
lainaksi. Mutta Raffles ja hän olivat nähtävästi tavattoman likeisissä
väleissä, ja oletin heillä olevan tapana kujeilla keskenään.

Hapuilimme niin hiljalleen ylös portaita, että ennätin tehdä useitakin
havaintoja ennen kuin pääsimme perille. Portaissa ei ollut mattoa.
Ojentaessani oikean käteni hivelin kaidepuun paksua tomukerrosta.
Mieltäni painosti kolkko ahdistus aina siitä pitäen, kun astuimme
taloon. Se lisääntyi askel askeleelta. Minkä erakon ajaisimmekaan
jalkeille kammiostansa?

Saavuimme porras-siltamalle. Kaidepuu johti vasempaan. Neljä askelta
lisää, jolloin olimme toisella, pitemmällä siltamalla, ja nyt leimahti
äkkiä tulitikku palamaan pimeässä. En ollut kuullut sitä raapaistavan.
Valo häikäisi silmäni. Pian kuitenkin näin Rafflesin pitelevän
tulitikkua toisessa kädessään ja varjostavan sitä toisella, ympärillä
paljaita lautoja, tyhjiä seiniä ja autioihin huoneisiin johtavia
avoimia ovia.

"Minne olet minut vienyt?" huudahdin. "Talo on asumaton!"

"Hiljaa! Odota!" kuiskasi hän ja astui edelläni erääseen noista
tyhjistä huoneista. Hänen tulitikkunsa sammui kynnyksen yli
astuessamme, ja hän sivalsi äärettömästi toiseen tulen. Sitte seisoi
hän selkä minuun päin ja hypisteli jotakin, mitä en voinut nähdä. Mutta
hänen heittäessään pois toisen tulitikun paloi sen sijassa muu valo, ja
tunsin heikkoa öljyn käryä. Astahdin kurkistamaan hänen olkansa yli,
mutta samassa hänkin kääntyi, suunnaten kasvoihini pienen taskulyhdyn
valon.

"Mitä tämä merkitsee?" henkäisin minä. "Mitä kujetta nyt ajattelet?"

"Se on jo tehty", vastasi hän kylmäverisesti naurahtaen.

"Minuako vastaan?"

"Arvattavastikin, Bunny."

"Eikö siis talossa olekaan ketään?"

"Ei muita kuin me."

"Oli siis pelkkää lorua tuo puhe Bond Streetillä asuvasta ystävästäsi,
joka voisi antaa meille rahaa?"

"Ei sentään ihan. On varma perä siinä, että Danby on ystäväni."

"Danby?"

"Alakerrassa liikettä harjottava kultaseppä."

"Mitä tarkotat?" kuiskasin vapisten kuin haavan lehti, alkaen käsittää
hänen aikeensa. "Pitäisikö meidän saada rahat kultasepältä?"

"Ei aivan niinkään."

"Mitä sitten?"

"Rahan arvoista tavaraa — hänen myymälästään."

Enempiä kysymyksiä ei tarvittu. Ymmärsin kaikki paitsi oman tyhmyyteni.
Hän oli antanut minulle kymmenkunta vihjausta, mutta minä en ollut
älynnyt ainoatakaan. Siinä seisoin ällistellen häntä tyhjässä
huoneessa, hänen naurusuin valaistessaan noloa naamaani lyhdyllänsä.

"Murtovaras!" läähätin. "Sinä — sinä!"

"Sanoinhan sinulle, ettei minulla ollut muuta toimeentulon keinoa kuin
älyni."

"Miksi et voinut ilmaista, mitä aijoit tehdä? Miksi et luottanut
minuun? Miksi täytyi sinun valehdella?" kysyin mitä syvimmän mielipahan
vallassa.

"Aijoin kyllä ilmaista", selitti hän. "Useaankin kertaan olin siitä
puhumaisillani. Muistat ehkä, miten minä urkin mielipidettäsi rikoksen
mahdollisuudesta, vaikkakin olet kait unohtanut, mitä itse sanoit.
En uskonut sinun tarkottavan täyttä totta, mutta arvelin parhaaksi
panna sinut koetukseen. Nyt näen, että sanasi eivät mitään merkinneet,
enkä moiti sinua siitä. Minä yksin ansaitsen moitetta. Vetäydy pois
pelistä, ystäväiseni, niin joutuin kuin voit, ja jätä minut tätä hommaa
hoitamaan. Sinä et minua kavalla, mitä tahansa tehnetkin."

Voi kuinka hän oli viekas! Kuinka hornamaisen ovela! Jos hän olisi
käyttänyt uhkauksia, pakotusta, pilkkaa, niin olisi kaikki voinut vielä
käydä toisin. Mutta hän jätti minulle vapaasti päätettäväksi heittää
hänet pälkääseen. Hän ei minua moittisi. Hän ei edes vaatinut minulta
vaiti-olon lupausta; hän luotti minuun. Hän tunsi minun heikon ja
voimakkaan puoleni, ja käytti mestarillisesti kumpaistakin.

"Älähän huoli hätäillä", lausuin minä. "Minäkö annoin aiheen tälle
hankkeellesi vai aijoitko ryhtyä siihen kaikessa tapauksessa?"

"En kaikessa tapauksessa", vastasi Raffles. "Avain on minulla tosin
ollut useampia päiviä, mutta kun tänä iltana voitin, päätin heittää
puuhan mielestäni, sillä se ei totta puhuen ole _yhden_ miehen työ."

"Se muuttaa asian. Silloin olen minäkin mukana."

"Vakavasti päättäneenä?"

"Niin — tämän yötä."

"Kiltti Bunnyseni", jupisi hän ja valaisi taas hetkeksi lyhdyllänsä
kasvojani. Sitte hän selitteli suunnitelmiansa, ja minä nyökkäilin kuin
olisimme koko ikämme olleet rikoskumppanuksia.

"Tunnen myymälän", supatti hän, "sillä minä olen ostellut sieltä
muutamia kapineita. Tunnen myös talon yläosan; se on ollut
vuokrattavana jo kuukauden ajan, ja hankittuani luvan käydä sitä
tarkastamassa otin jäljennöksen avaimesta ennen kuin käytin sitä.
Sitä en vain tiedä, millä tavoin saan luoduksi yhteyden näiden kahden
asunnon välillä; nykyään ei mitään sellaista ole. Voimme kenties
tunkeutua myymälään täältä päin; mutta minä puolestani luulen sen
käyvän parhaiten päinsä kellarikerroksesta. Odotahan silmänräpäys, niin
otan asiasta heti selon."

Hän asetti lyhtynsä lattialle, hiipi erään pihanpuoleisen ikkunan luo
ja avasi sen melkein äänettömästi, mutta sulki sen taas heti yhtä
varovasti ja palasi päätään pudistaen takaisin.

"Se oli meidän ainoa mahdollisuutemme", sanoi hän, "pihanpuoleinen
ikkuna toisen samallaisen yläpuolella; mutta nyt on niin pimeä,
ettei näe mitään, emmekä me uskalla käytellä mitään valoa ikkunan
ulkopuolella. Lähde mukana kellarikertaan, ja paina mieleesi, että me
emme voi esiintyä liian hiljaisesti, joskaan ensimäisessä huonekerrassa
ei öisin oleksi yhtään elävää sielua, Kas niin — kuuletko?"

Kuului äskeisten täsmällisten askelten töminää kadulta. Raffles
pimensi lyhtynsä ja me seisoimme taas hievahtamatta, kunnes kaikki oli
hiljaista.

"Joko poliisikonstaapeli", mutisi hän, "tai yövartija, jonka kaikki
kaupungin-osan kultasepät paikkaavat yhteisesti. Yövartijaa meidän
on eniten varominen, sillä hänen ainoana toimenaan on ehkäistä juuri
tällaisia yrityksiä."

Hiiviskelimme hyvin varovasti alas portaita, jotka silti väkisinkin
hiukan narahtelivat, ja riisuttuamme kenkämme eteisessä jatkoimme
matkaamme pitkin kapeita kiviportaita, joiden alapuolella Raffles
kiersi lyhtynsä valaisemaan ja veti kengät jalkaansa; kehottaessaan
minun tekemään samoin hän jo uskalsi puhua äänekkäämmin kuin äsken
ylhäällä. Olimme nyt melkoisen matkaa kadunpinnan alapuolella pienessä
kellarissa, johon joka puolelta johti ovi. Kolme oli raollaan ja niistä
tähystelimme tyhjiin tavarasäiliöihin, mutta neljännen lukko oli
salvassa, ja sitä tietä pääsimme nelikulmaisen, usvan täyttämän pienen
pihan pimentoon. Vastapäätä oli sen toisella puolella samallainen
ovi. Peittäen valon ruumiillaan piteli Raffles lyhtyään melkein
kiinni lukossa; äkillinen rasahdus sai sitte sydämeni seisahtumaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näin oven edessäni avoinna, ja Raffles
seisoi sisällä, viitaten minulle sorkkaraudalla.

"Ovi numero yksi", kuiskasi hän. "Ties lempo, kuinka monta tiellemme
tulee, mutta ainakin tiedän kaksi. Niistä ei meille suurtakaan vastusta
koidu, ja täällä alhaalla on vähemmän vaaraa."

Olimme nyt juuri samallaisten kapeitten kiviportaiden juurella kuin
äskenkin; tuo pieni kaivomainen piha oli yhteinen myymälähuoneustolle
ja yksityis-asunnolle. Mutta nämä portaat eivät johtaneet avoimeen
käytävään; päin vastoin sulki ylhäällä tiemme erinomaisen vankka
mahonkinen ovi.

"Sen saatoin uskoakin", jupisi Raffles, ojentaen minulle lyhdyn ja
työntäen tiirikkakimpun taskuunsa, tuokion aikaa kaiveltuaan lukkoa.
"Tästä pääseminen vaatii tunnin työn."

"Etkö saa sitä auki tiirikalla?"

"En. Minä tunnen nämä lukot. On turha yrittääkään. Meidän täytyy
nävertää lukko irti, ja se vie tunnin."

Minun kelloni mukaan vaati se meiltä — eli oikeammin Rafflesilta —
neljänkymmenenseitsemän minuutin työn; enkä ole eläissäni nähnyt mitään
tehtävän niin huolellisesti. Minun tuli ainoastaan seistä vieressä
salalyhty toisessa kädessä ja pikku pullollinen vuoriöljyä toisessa.
Raffles oli ottanut esille hienosti kirjaillun kotelon, joka nähtävästi
oli aijottu hänen partaveitsiensä säiliöksi, mutta sisälsikin hänen
salaisen ammattinsa, työkapineet, niiden mukana vuoriöljyn. Kotelosta
hän valitsi kairan, jolla saattoi nävertää tuuman mittaisen reijän, ja
ruuvasi sen kiinni pieneen, mutta hyvin tukevaan teräksiseen kahvaan.
Sitte hän riisui yltään sadeviittansa ja flanellinuttunsa, levitti ne
kauniisti portaiden ylimmälle astuimelle, polvistui niille, kiersi
paidanhihansa kyynäspäihin ja alkoi nävertää lukon viertä. Mutta ensin
hän ehkäistäkseen kitkaa kuulumasta, öljysi kairan, ja tämän hän
teki aina ennen kuin alotti uutta reikää, vieläpä joskus välilläkin.
Tarvittiin kolmekymmentäkaksi reikää lukon koko ympärystään.

Huomasin että Raffles pisti etusormensa ensimäiseen reikään heti sen
saatuansa näverretyksi; sitte kehän avautuessa pitemmälle hän pisti
sisälle kätensä peukaloa, myöten ja kuulin hänen noituvan hiljaa
itsekseen.

"Sitäpä juuri pelkäsin!"

"Mikä on hätänä?"

"Toisella puolella on rautaristikko."

"Miten ihmeessä pääsemme sen lävitse?" kysyin, säikähtäen.

"Avaamalla tiirikalla siinä olevan lukon. Mutta kenties on lukkoja
kaksi. Siinä tapauksessa ne ovat ylhäällä ja alhaalla, ja meidän täytyy
raivata kaksi uutta reikää, koska tämä ovi avautuu sisään päin ja työni
valmistuttua pääsee aukenemaan vain kaksi tuumaa."

Tunnustan olleeni jokseenkin epäuskoinen lukon avaamisesta sitte kun
olin nähnyt jo yhden lukon tekevän tiirikalle tenän; ja pettymykseni
ja kärsimättömyyteni olisivat minua hämmästyttäneet, jos minulla olisi
ollut aikaa ajatella. Olinhan jo tullut antautuneeksi rikolliseen
yritykseemme vastustamattomalla innolla, josta en itse vielä ollut
tietoinen. Koko yrityksen outous ja vaarallisuus pitivät minua
jännityksessä ja ikäänkuin lumouksen vallassa. Siveellinen tajuntani
ja tietoisuus asemani uhkarohkeudesta olivat yhtaikaa herpautuneet.
Ja siinä minä nyt seisoin valaisemassa lyhdylläni ja pidellen pikku
pulloani vilkkaammalla harrastuksella kuin olin konsanaan omistanut
mihinkään kunnialliseen tehtävään. Ja tuossa ahersi polvillaan A.J.
Raffles, musta tukka pörröisenä ja kasvoillaan sama odottava, tyyni,
päättäväinen myhäily, jonka olin niillä nähnyt hänen tehdessään
lyömäpallo-kilpailussa toisen mestarilyönnin toisensa jälkeen.

Vihdoin oli reikien kehä täydellinen ja lukko otettu pois. Jäntevä,
paljas käsivarsi työntyi olkapäätä myöten aukkoon ja sen takana olevan
rautaristikon rakoihin.

"Kas niin", kuiskasi Raffles, "jos lukkoja on vain yksi, niin on se
keskellä. Hei! Tässähän se onkin! Jos nyt vain saan sen tiirikalla
auki, niin olemme viimeinkin perillä."

Hän veti käsivartensa takaisin, valitsi kimpusta tiirikan ja
ryhtyi jälleen hapuilemaan rautaristikon lukkoa. Se oli jännittävä
hetki. Kuulin sydämeni jyskyvän rinnassani, kelloni tikittävän
liivintaskussani ja tiirikan silloin tällöin kalisevan. Vihdoinkin
kuului napsahdus, jota ei voinut ymmärtää väärin. Seuraavassa hetkessä
olivat mahonki-ovi ja rautaristikko avoinna takanamme, ja Raffles istui
kirjotuspöydän ääressä pyyhkien hikeä kasvoiltaan, lyhdyn luodessa
rauhallista valoaan hänen ympärilleen.

Olimme autiossa ja tilavassa konttorissa myymälän takana, mutta välissä
oli rautasäleinen kaihdin, jonka pelkkä näkeminen synkisti mieleni
toivottomaksi. Raffles ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään masentuvan,
vaan ripusti takkinsa ja hattunsa konttorihuoneen vaatenaulaan, ennen
kuin lyhdyn valossa tarkasteli tätä kaihdinta.

"Tämä ei ole mitään", virkkoi hän tovin kuluttua; "tästä me suoriudumme
tuossa paikassa, mutta toisella puolen on ovi, josta kenties tulee
suurikin vastus."

"Vielä ovi!" vaikersin minä. "Ja miten aijot siitä suoriutua?"

"Väännän sen auki nivelikkäällä sorkkaraudalla. Näiden rautakaihtimien
heikkona kohtana on se, että niihin pääsee käsiksi altapäin. Mutta
se työ tuottaa kamalaa kolinaa, ja tässä on aika sinun ottaa tehokas
osa, Bunny, sillä nyt en enää tulisi yksinäni toimeen. Sinun täytyy
vartioida yläkerrassa, nakuttaaksesi lattiaan silloin kun katu on
tyhjillään. Minä tulen mukanasi valaisemaan tietä."

Minua tietenkään ei suuresti miellyttänyt lähteä yksinäiseen
vartijatoimeeni, mutta kuitenkin oli jotakin hyvin kannustavaa
sen tuottamassa tärkeässä vastuussa. Tähän asti olin ollut pelkkä
katselija. Nyt ottaisin osaa varsinaiseen työhön. Ja tämä uusi
ponnistus teki minut vielä välinpitämättömämmäksi omastatunnostani
ja turvallisuuteni huolehtimisesta; kaikki tuo oli jo häipynyt
ajatuksistani.

Nurisematta siis asetuin myymälän yläpuolella olevaan kadunpuoleiseen
huoneeseen. Kalustosta oli jätetty jäljelle yhtä ja toista siltä
varalta, että uusi vuokralainen tahtoisi lunastaa sen, ja joukossa
oli onneksi kaihtimet, jotka jo oli laskettu alas. Oli mitä
yksinkertaisinta seistä tähystelemässä kadulle säleitten raosta ja
polkaista kahdesti jalallaan, kun joku lähestyi, sekä kerran, kun
kaikki oli jälleen rauhallista. Minäkin saatoin kuulla alhaalta ääniä,
mutta ne olivat uskomattoman heikkoja, paitsi alussa kuulunutta
rautakaihtimen rämähdystä, ja ne taukosivat kokonaan aina kun minä
annoin merkkini. Poliisikonstaapeli asteli ohitseni ihan alapuolellani
ainakin puolikymmentä kertaa, ja se mies, jonka oletin kultasepän
yövartijaksi, vielä useammin sen tunnin kuluessa minkä vietin
ikkunani ääressä. Kerran todella hypähti minulla sydän kurkkuun,
mutta ainoastaan kerran. Yövartija nimittäin pysähtyi tähystämään
tirkistysreijästä valaistuun myymälään. Odotin hänen vihellystään —
odotin kaleereja taikka vankilaa! Mutta minun merkkejäni oli tyystin
toteltu, ja mies läksi levollisena jatkamaan kierrostansa. Viimein sain
minä vuorostani merkin ja kuljin tulitikkuja raapiskellen samaa tietä
takaisin, pitkin leveitä portaita ja kapeita, pikku pihan poikitse ja
ylös konttoriin, missä Raffles kättä puristaen otti minut vastaan.

"Hyvin tehty, veikkoseni!" puheli hän. "Olet yhäti kelpo apulainen
pinteessä, ja sinä saat palkintosi. Minulla on saalista varmasti
tuhannen punnan arvosta. Kaikki on taskuissani. Ja tässä on vielä
muuta, mitä löysin seinäkaapista: varsin kelvollista portviiniä ja
Danby poloisen liiketuttaville aijottuja sikaareja. Vedäppäs pari
savua, niin mielesi oitis virkistyy. Olen myös löytänyt pesutelineen,
ja meidän täytyy ennen lähtöämme hieman siistitä itseämme, sillä minä
olen musta kuin sinun saappaasi."

Rautakaihdin oli jo taas vedetty alas, mutta hän tahtoi
välttämättömästi vetää sen ylös, jotta sain kurkistaa toisella puolen
olevan lasioven läpi myymälään, nähdäkseni mitä hän oli toimittanut.
Siellä paloi kaiken yötä kaksi sähkölamppua, enkä niiden kylmässä,
valjussa valossa voinut ensimältä nähdä mitään epäkunnossa.

Edessäni olevalla myymälän lattialla ei ollut mitään epäjärjestyksen
merkkejä havaittavissa; vasemmalla oli tyhjä myymäläpöytä, oikealla
lasikaappi koskemattomine hopeateoksineen ja suoraan vastapäätä
tähystysreijän usvainen musta pyörylä, joka teatterikuun kaltaisena
loi hohdettansa kadulle. Raffles ei ollut tyhjentänyt myymäläpöytää,
sillä tämän sisältö oli kassakaapissa, johon hän ei ollut yrittänytkään
kajota; myöskään ei hän ollut piitannut hopeateoksista, valittuansa
niistä ainoastaan sikaarikotelon minulle. Hän oli kokonaan tyytynyt
puhdistamaan kyltti-ikkunan. Tässä oli kolme lokeroa, jokainen yöksi
teljetty siirrettävillä luukuilla, joissa oli erilaiset lukot. Raffles
oli ottanut pois luukut muutamia tunteja ennen aikojaan, ja sähkövalo
valaisi kolmea rautahyllyä niin tyhjää kuin luurangon kylkiluut.
Jok'ainoa arvoesine oli kadonnut siltä ainoalta paikalta, jota ei
voinut nähdä oven tähystysreijästä; muuten oli kaikki ennallaan.
Emmekä muuallakaan olleet jättäneet vierailustamme muita jälkiä kuin
joitakuita auki murrettuja ovia rautakaihtimen takana, maistellun
viinipullon ja sikaarilaatikon, pesutelineeseen jokseenkin mustan
pyyhinliinan, sinne tänne muutaman tulitikunpätkän ja sormiemme jäljet
tomuiseen porraskaiteeseen.

"Oliko minulla hanke kauvan mielessäni?" kertasi Raffles kysymystäni,
samotessamme pitkin katuja aamun sarastaessa, kuin olisimme olleet
matkalla kotiin tanssiaisista. "Ei, Bunny, ajatus ei pistänyt päähäni
ennen kuin kuukausi takaperin huomasin yläkerran olevan tyhjillään
ja ostin myymälästä muutamia kapineita, nähdäkseni millainen oli
asema. Nytpä muistankin, etten ole niitä maksanut, mutta sen totisesti
teen aamulla ja sitä pitänee todella katsoa oikeudenmukaiseksi. Ensi
käynnilläni otin selvää paikan mahdollisuuksista, mutta toisella
älysin, etten mitenkään tulisi toimeen toveritta. Olin tosiaan
heittänyt sikseen koko hankkeen, mutta silloin juuri tulit sinä ja
aivan siinä pulassa, mikä oli välttämätön. Mutta nyt olemme Albanyssä,
ja toivon ettei takkavalkea ole sammunut, sillä tuntuipa sinusta miltä
tahansa, Bunny, minua ainakin viluttaa kuin koiraa."

Paluumatkalla murtovarkaudesta saattoi hän ikävöidä kotiin lämpöiseen
pesäänsä kuin muutkin ihmiset! Tuntui kuin olisivat sulut ammahtaneet
auki sielussani ja seikkailumme oikea luonne tulvehtinut jäisenä
virtana ylitseni. Raffles oli murtovaras. Minä olin avustanut häntä
teossa, siispä minäkin olin murtovaras. Ja kuitenkin saatoin seistä
lämmittelemässä hänen lietensä ääressä ja katsella miten hän tyhjenteli
taskujansa, ikäänkuin emme olisi tehneet mitään merkillistä tahi väärää!

Vereni jähmettyi. Sydäntäni kaiveli. Aivoissani pyöri. Kuinka olinkaan
pitänyt tuosta konnasta! Kuinka olinkaan ihaillut häntä! Nyt täytyi
myötätuntoni ja ihailuni muuttua halveksimiseksi ja inhoksi. Odotin
tätä muutosta. Ikävöitsin tuntea sen sydämessäni. Mutta — minä
ikävöitsin ja odotin turhaan!

Näin hänen tyhjentävän taskujansa; pöytä säihkyi niiden sisällöstä.
Tusinoittain sormuksia, epälukuisia timantteja; ranne- ja
korvarenkaita, otsa- ja kaulanauhoja, helmiä, rubiineja, ametystejä,
safiireja ja yhä timantteja, timantteja kaikkialla, singoten
valosalamoita, jotka häikäisivät minut ja saivat epäilemään, eikö
kaikki ollutkin unta. Viimeisenä ilmestyi — ei jalokivi, vaan oma
revolverini eräästä sisätaskusta. Se vaikutti minuun syvästi. Luulen
sanoneeni jotakin — ja ojensin käteni. Olen vieläkin näkevinäni
miten Raffles tuijotti minuun kirkkailla silmillään ja kohotetuin
silmäkulmin. Näin hänen ottavan ulos patruunat, huulillaan tyyni,
ivallinen myhäilynsä, ennen kuin sai annetuksi minulle aseen takaisin.

"Usko minua tai et, Bunny", hän sanoi, "mutta minä en ole milloinkaan
ennen pitänyt ladattua ampuma-asetta taskussani. Luulen että se
yleensä lujittaa ihmisen itseluottamusta. Mutta jos kävisi pahoin,
niin olisi kovin houkuttelevaa käyttää sitä, eikä se missään
tapauksessa ole lastenleikkiä, vaikka olenkin useasti ajatellut, että
murhaajan, joka vast'ikään on ampunut laukauksensa, on täytynyt kokea
voimakkaita tunteita, ennen kuin joutui niin pitkälle. Älä näytä niin
kauhistuneelta, veikkoseni. Minulla ei ole niitä tunteita koskaan ollut
eikä kaiketi ole vastakaan."

"Mutta tällaista olet ennenkin tehnyt?" tokaisin käheästi.

"Ennenkin? Sinä loukkaat minua, Bunny hyvä. Käyttäydynkö kuin olisi
tämä ollut ensimäinen yritykseni? Tietysti olen näissä puuhissa
ennenkin ollut."

"Usein?"

"No — enpä kylliksi usein, menettääkseni uutuuden viehätystä; enkä
niihin tosiaan ryhdykään milloinkaan muulloin kuin jouduttuani oikein
ahtaalle. Oletko kuullut puhuttavan Thimbleby-timanteista? Se oli
viime kerta — ja nekin vain kourallinen viheliäisiä jäljennöksiä. Ja
viimevuotinen pikku seikkailu Dormerin huvipurressa oli myöskin minun
töitäni — laiha saalis siitäkin. En ole vielä kertaakaan tehnyt oikein
hyvää kaappausta; kun sellainen onnistuu, niin lopetan."

Niin, minä muistin varsin hyvin molemmat jutut. Ajatella, että hän oli
niiden päähenkilö! Se oli uskomatonta, järkyttävää, käsittämätöntä.
Mutta silloin sattui katseeni pöydälle, joka kimalteli ja salamoitsi
satoina täplinä, ja epäuskoni haihtui.

"Miten tulit alottaneeksi?" kysyin, sillä uteliaisuus vei voiton
hämmästyksestä ja miestä kohtaan tuntemaani ihailuun alkoi vähitellen
sekaantua jonkinlaista ihailua hänen ammattiansakin kohtaan.

"Se on pitkä juttu", vastasi Raffles. "Olin siihen aikaan Australiassa
lyömäpallokilpailuissa. Nyt ei ole aikaa siitä tarinoida, mutta
olin jokseenkin samassa pinteessä kuin sinä tänä yönä, ja se oli
ainoa pelastuksen keino. Aikomukseni ei ollut jatkaa, mutta olin
päässyt makuun ja sille tielle jäin. Miksi tekisin työtä, kun saatoin
varastaa? Miksi antautuisin johonkin ikävään, arkiaikaiseen ammattiin,
kun minua odotti jännitys, romanttisuus, vaara ja mukava elämä? Se
on luonnollisesti hyvin väärää, mutta kaikki eivät voi olla hyveen
esikuvia, ja ensiksikin on varallisuus kovin väärin jaettu. Eikä
ihminen noissa puuhissa muuten yhtämittaa olekaan. Saapas nähdä,
tuletko sinä pitämään tästä elämästä yhtä paljon kuin minä."

"Pitämään siitä?" huudahdin. "Ei tule kysymykseenkään! Minulle ei se
elämä sovellu. Yksi kerta riittää."

"Etkö tahdo antaa minulle apuasi toisella kerralla?"

"Älä pyydä minulta sitä, Raffles. Älä Jumalan tähden!"

"Sanoithan voivasi tehdä minun tähteni mitä tahansa! Pyysit minua
'mainitsemaan rikoksen'! Mutta tiesin silloin, että sinä et tarkottanut
totta; sinä et ole minua kavaltanut tänä yönä, ja siihen pitäisi minun
tyytyä. Minä olen kai kiittämätön ja kohtuuton. Minun pitäisi antaa
tämän päättyä tähän. Mutta sinä olet juuri oikea mies minulle, Bunny
— ihan oikea mies! Ajattelehan vain, kuinka hyvin suoriuduimme äsken.
Ei naarmuakaan — ei mitään vihiä. Työ ei ole perin kauhistavaa, senhän
näet, eikä se konsanaan olisi sitä, jos työskentelisimme yhdessä."

Hän seisoi edessäni käsi kumpaisellakin olallani; hän hymyili niinkuin
ainoastaan hän yksin osasi hymyillä. Kierähdin poispäin, nojasin
kyynäspäitäni lieden reunustaan ja tulikuumaa otsaani käsiini. Hän
taputti minua sydämellisesti selkään.

"Olkoon niin, veikko! Sinä olet aivan oikeassa ja minä enemmän kuin
väärässä. En enää koskaan pyytele sinua. Mene, jos niin tahdot, ja tule
puolenpäivän aikaan hakemaan kolikoita. Emme ole tulleet sopimukseen
mistään, mutta tietysti autan sinut pulasta — erittäinkin sen
avustuksen perusteella, mitä sinulta olen tänä yönä saanut."

Käännyin taas häneen veri kuumana.

"Autan toistekin", sanoin hammasta purren.

Hän pudisti päätään. "Ei tule kysymykseenkään", vastasi hän ja hymyili
suopeasti minun järjettömälle innostukselleni.

"Mutta minä teen sen", huudahdin sadattaen. "Olen apunasi niin usein
kuin tahdot! Mitä sillä on enää väliä? Olenhan jo kerran ollut mukana.
Tahdon olla toistekin. Hunningolle minä olen kaikessa tapauksessa
joutumassa. En voi tehdä käännöstä enkä tekisi, jos voisinkin. Kerta
enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Milloin tarvitset minua,
mukana olen."

Niin kävi, että murtovaras Raffles ja minä teimme liiton Idus
Martii-päivänä.




PUKUHARJOTUS.


Lontoossa puheltiin juuri silloin miehestä, jonka nimi jo on pelkkä
nimi eikä muuta. Ruben Rosenthal oli koonnut miljoonansa Etelä-Afrikan
timanttikentillä ja palannut kotimaahan nauttimaan niitä mikäli
osasi; miten hän siinä menetteli, sitä on tuskin unohtanut yksikään
pienempien iltalehtiemme lukija: nämähän ahmivat palstamäärin kaskuja
hänen entisestä köyhyydestään ja nykyisestä tuhlauksestaan, samalla
sisältäen huvittavia tietoja siitä eriskummallisesta seurueesta, minkä
miljoonamies oli St. John's Woodiin kerännyt. Siellä hän asusteli,
huonekuntanansa kaffereita, jotka todella olivat hänen orjiansa,
ja sieltä hän aina läksi retkeilyilleen, suunnattomia timantteja
paidanrinnassaan ja sormissaan näytellen, erään pahamaineisen
nyrkkitaistelijan seurassa, joka ei kuitenkaan ollut Rosenthalin
asunnon pahin osakas. Niin puhuivat pahat kielet, mutta olojen oikea
laatu kävi kyllin selväksi poliisin niihin ainakin kerran sekaantuessa.
Se johti esivallan taholta muutamiin toimenpiteisiin, joita
yllämainitut lehdet kuvailivat oikeutetulla ihastuksella ja lihavin
otsikoin. Tämän enempää ei Ruben Rosenthalista tiedetty, kunnes vanha
rappiolle joutunut Boheme-klubi katsoi sopivaksi toimeenpanna suuret
päivälliset, kunnioittaakseen noin äveriästä klubin periaatteiden
edustajaa. Minä en itse ollut kemuissa mukana, mutta muuan jäsen kutsui
Rafflesin, ja tämä kertoi minulle kaikki samana yönä.

"Omituisemmissa pidoissa en ole eläissäni ollut", alotti hän. "Mitä
mieheen itseensä tulee — niin, olinhan valmistaunut näkemään jotakin
luonnotonta, mutta hän ihan hämmästytti minut hengähtämättömäksi.
Ensinnäkin hän näyttää suorastaan eläimelliseltä, pituutta on yli
kolmen kyynärän, rintakehä kuin tynnyri, kasvojen nähtävimpänä osana
suuri kotkannenä, ja takkuinen tukka ja tuuhea parta ihan tulipunaiset.
Joi kuin paloruisku, mutta ei humaltunut pahemmin kuin että saattoi
pitää meille puheen, jota en kymmenestäkään punnasta olisi tahtonut
olla kuulematta. Ikävää vain, että et siellä ollut, Bunny hyvä."

Aloin itsekin pahotella, etten ollut joutunut mukaan, sillä Raffles ei
vähällä vilkastunut, enkä ollut koskaan nähnyt häntä noin pirteällä
tuulella. Oliko hän seurannut Rosenthalin esimerkkiä? Sellaiseen
epäluuloon oli jo itsessään riittävänä puolustuksena hänen tulonsa
minun asuntooni keskiyöllä vain tarinoimaan päivällisistä, joskin
tiesin Rafflesin tuiki kohtuulliseksi mieheksi tavoissaan.

"Mitä hän puheli?" kysyin koneellisesti, aavistellen jotakin
mutkallisempaa aihetta hänen vierailuunsa ja kummastellen, mikä se
saattoi olla.

"Mitäkö hän puheli?" huudahti Raffles. "Mitä jätti hän puhelematta? Hän
kerskui menestyksestään, kehui rikkauksiaan ja soimasi yhteiskuntaa,
joka otti hänet vastaan hänen rahojensa vuoksi ja katseli häntä
yli olkain pelkästä kateudesta, kun hänellä oli omaisuutta niin
paljon. Hän mainitsi nimiäkin aivan häikäilemättä ja vannoi olevansa
siinä hyvä missä toinenkin koko vanhassa Englannissa — niin, klubin
jäsenetkin lukuunottaen. Sitä todistaakseen hän osotti paidanrintansa
keskessä välkkyvää timanttia pikkusormellaan, jossa hohti toinen
samanlainen; kellä meidän suurpomoistamme oli moinen pari? Ne
näyttivät todella kerrassaan merkillisiltä jalokivillä, ja niiden
harvinainen purppurahohde epäilemättä vastasi aimo rahasummaa.
Mutta Rosenthal vannoi, ettei hän möisi noita kahta timanttia
viidestäkymmenestätuhannesta punnasta, ja lausui epäilevänsä löytyikö
ketään toista, jolla oli noin suuri rikkaus yksistään paidannappina ja
pikkusormen koristuksena. Ja jos niin varakas mies löytyisikin, niin ei
hänellä olisi rohkeutta pitää jalokiviänsä noin esillä. Mutta hän ei
peljännyt — ja siihen oli selvä syy. Ja ennen kuin aavistimmekaan, veti
hän esille suunnattoman tukevan revolverin."

"Eihän toki pöydässä?"

"Kyllä, pöydässä juuri. Kesken puheensa! Mutta se ei ollut mitään
siihen nähden mitä hän vielä aikoi. Hän tahtoi saada kirjottaa nimensä
luodeilla vastapäiseen seinään, osottaaksensa meille, minkätähden
häntä ei pelottanut kuljeskella kaikkialla timanttinensa. Tuon
Purvis roiston, nyrkkitaistelijan, joka on vasiten palkattu hänen
haukkujakseen, täytyi räyhätä isäntäänsä vastaan täyttä suuta, ennen
kuin sai tämän luopumaan. Tuokion aikaa vallitsi yleinen säikkyminen,
eräs vieraista makasi pöydän alla rukouksia ladellen, ja kaikki
tarjoilijat kapaisivat käpälämäkeen."

"Naurettava kohtaus!"

"Peräti naurettava, mutta soisinpa hänen saaneen tahtonsa täytäntöön.
Hän oli hurjan kiihkeä näyttämään kuinka hän puolusti purppuranpunaisia
timanttejaan, ja voithan arvata, Bunny, että _minä_ olin yhtä kiihkeä
näkemään sen."

Ja Raffles nojaasi eteenpäin viekkaasti hymyillen, jolloin minulle
vihdoinkin selvisi hänen käyntinsä salainen tarkotus.

"Vai niin, sinä aijot itse yrittää päästä hänen timantteihinsa käsiksi?"

Hän kohautti hartioitansa.

"Myönnän, että saattaa siltä näyttää — niin, ne tosiaankin miellyttävät
minua tavattomasti! Suoraan sanoen olen niitä ajatellut jo pitemmänkin
aikaa; eihän voi kuulla alituiseen puhuttavan miehestä ja hänen
nyrkkitaistelijastaan ja hänen timanteistaan, tuntematta jonkinlaiseksi
velvollisuudeksi yrittää siepata nämät. Mutta kun ollaan niin pitkällä,
että hän revolveria heilutellen haastaa kimppuunsa koko maailman
— silloin käy yrittäminen aivan välttämättömäksi! Olen suorastaan
pakotettu tuohon hommaan. Oli kohtalon vihjaus, että minun piti joutua
haasteen kuulijaksi, ja minun jos kenenkään täytyy ottaa se vastaan.
Olin vain pahoillani siitä, etten voinut nousta seisaalleni ja julistaa
sitä hänelle heti paikalla."

"Hm", huomautin, "en nykyisissä rahaoloissa näe tuollaista
välttämättömyyttä; mutta luonnollisesti olen mukana."

Ääneni ei kenties kuulostanut oikein miehuulliselta. Yritin parhaani
mukaan osottautua urhoolliseksi, mutta oli kulunut tuskin kuukauttakaan
urotyöstämme Bond-kadun varrella ja meillä olisi vielä jonkun aikaa
ollut aivan riittämään asti varoja pysyä alallamme. Olimme tulleet
toimeen varsin mukavasti. Rafflesin neuvosta olin minä kirjottanut
pari pikku kyhäystä, vieläpä laatinut sanomalehtikirjotuksen omasta
jalokivivarkaudestammekin, ja sillä hetkellä olin ihan kyllästynyt
moisiin seikkailuihin. Meidän olisi mielestämme pitänyt olla
kiitollisia siitä, että asiamme olivat hyvässä kunnossa, enkä
voinut nähdä syytä uuteen uhkayritykseen muun kuin pakon tullessa.
Toiselta puolen olin vastahakoinen ilmaisemaan pienintäkään penseyttä
kumppanuuttamme kohtaan. Mutta Rafflesia ei minun ilmeinen estelyni
pidättänyt.

"Välttämättömyyttä, Bunnyseni? Työskenteleekö kirjailija ainoastaan
silloin kun karhut ärjyvät oven takana? Maalaako taiteilija ainoastaan
leivän tähden? Täytyykö sinun ja minun joutua ajetuiksi rikokseen kuten
köyhälistökorttelien Pekan ja Paavon? Minun käy sinua sääli, hyvä
ystävä, mutta ei siinä ole nauramista. Taide taiteen itsensä vuoksi on
ehkä vain tyhjä puheenparsi, mutta tunnustan että se viehättää minua.
Tässä tapauksessa ovat vaikuttimeni puhtaat, sillä epäilenpä, voimmeko
konsanaan saada mitään hyötyä noin tunnetuista jalokivistä. Mutta jos
en tämän illan jälkeen tee yritystä niiden sieppaamiseksi, niin en enää
ikinä voi katsoa kunniallista miestä kasvoihin."

Hänen silmänsä säihkyivät, mutta niissä myöskin säteili elämänhalu.

"Yritys kohtaa suuria vaikeuksia", oli ainoa vastaukseni.

"Luuletko että muutoin olisin siihen niin hetas?" huudahti Raffles.
"Veikkoseni, minä varastaisin Paavalin tuomiokirkon, jos voisin,
mutta minulle olisi yhtä mahdotonta tyhjentää kassalaatikkoa myymälän
omistajan kääntäessä minulle selkänsä, kuin näpistää omenia toriämmän
korista. Tuokin pikku homma kuukausi takaperin oli nolo yritys, mutta
se oli välttämätön ja sitä hiukan paransi suunnitelman taidokkuus.
Mutta suurempaa kunniaa tuottaa ja paljon jännittävämpää on tunkeutua
paikkaan, missä kerskutaan oltavan varuillaan meitä kohtaan. Niinpä on
Englannin valtiopankki aivan ihanteellinen tehtävä, mutta se vaatisi
puolikymmentä apulaista ja vuosikausien valmistelun; toistaiseksi on
Ruben Rosenthal kylliksi iso otus sinulle ja minulle. Me tiedämme,
että hän on aseestettu. Me tiedämme, millainen mestarinyrkistelijä on
Billy Purvis. Siitä tulee olemaan leikki kaukana, sen vakuutan. Mutta
siitä viisi! Täytyyhän miehen asettaa päämääränsä korkealle, vai mitä
arvelet?"

"Näkisin mieluummin, ettemme vielä vähiin aikoihin korottaisi sitä
aivan pilvien tasalle", vastasin nauraen, sillä hänen eloisuutensa oli
vastustamaton ja hanke viehätti mieltäni vastuksien uhallakin.

"Luota minuun", takasi hän, "kyllä minä sinut kuivalle maalle luotsaan.
Luulenpa että lopultakin melkein kaikki vaikeudet ovat näennäisiä.
Molemmat pahukset ryyppäävät kuin viimeistä päivää, ja se helpottaa
hanketta melkoisesti. Mutta meidän pitänee valmistautua huolellisesti
ja välttää hätäilyä. Luultavasti huomaamme kymmenkuntakin eri
menettelytapaa ja silloin on niistä käytännöllisin valittava. Kaikessa
tapauksessa tulee meidän pitää taloa silmällä vähintäinkin viikon aika,
ja monet muut seikat saattavat vaatia pitempääkin odotusta, mutta
jahka käytän siihen viikonkin, niin annan sinulle varmempia tietoja.
Nimittäin jos todellakin olet mukana?"

"Tietysti olen", vastasin loukkaantuneesti. "Mutta miksi pitää minun
olla viikko yksikseni? Miksi emme voi vartioida taloa yhdessä?"

"Kaksi silmää riittää siinä missä neljäkin ja vie vähemmän tilaa. Älä
milloinkaan metsästä kahteen mieheen, ellei ole pakko. Mutta älä nyt
näytä närkästyneeltä, Bunny; sinulle tulee aikanaan kylliksi tehtävää,
sen lupaan. Sinä saat osuutesi huvista, ole siitä huoletta, ja
purppuranpunaisen timantin itsellesi — jos hyvin käy."

Mutta ylipäätään tuntui harrastukseni hyvinkin laimealta tämän
keskustelun perästä, ja muistan vielä sen alakuloisuuden, joka minut
Rafflesin mentyä valtasi. Minä älysin miten hullu oli yritys, johon
olin osalliseksi lupautunut — sen aiheettoman, tarpeettoman uhittelun
ja ne kierot päätelmät, jotka Rafflesia elähyttivät, sekä, hänen
kevytmielisen puolustelunsa, joka silti oli puolittain vilpitöntä ja
jonka ainoastaan hänen persoonallisuutensa teki täysin uskottavaksi
sinä hetkenä, jolloin ne lausuttiin, niin vähän kuin ne minuun nyt
tyynemmin harkitessani vaikuttivatkin. Ihailin sitä poikamaista uhmaa,
jolla hän näytti valmiilta uskaltamaan vapautensa ja henkensä, mutta
rauhallisemmalla mielellä ollessani ei se voinut tarttua minuun. En
kuitenkaan hetkeksikään voinut ajatella peräytymistä. Päin vastoin
olin kärsimätön Rafflesin määräämästä viivytyksestä, ja salainen
vastahakoisuuteni kenties johtuikin suureksi osaksi hänen ärsyttävästä
päätöksestänsä tulla viimeiseen hetkeen asti toimeen ilman minua.

Asiaa ei parantanut se että tämä oli luonteenomaista miehelle ja
hänen käytökselleen minua kohtaan. Kuukauden ajan olimme luultavasti
olleet Lontoon toverillisimmat varkaat, ja kuitenkin oli meidän
välinen luottamus omituisen puutteellinen. Kaikessa herttaisessa
avomielisyydessään oli Rafflesilla oikullisen umpinainen pohjasävy,
joka pisti silmään härnäävän selkeästi. Hänellä oli piintyneen
pahantekijän vaistomainen vaiteliaisuus. Hän teki salaisuuksia mitä
jokapäiväisimmistä asioista. Niinpä en milloinkaan saanut tietää,
kuinka ja missä hän oli muuttanut rahaksi Bond-kadun jalokivet,
joiden tuloilla nyt vietimme nuorten herrasmiesten elämää. Hän oli
itsepintaisen salaperäinen pikku seikoissa, joiden tietämiseen minä
mielestäni jo olin ansainnut täyden oikeuden. En ollut unohtanut, että
hän oli toimittanut minut salajuonella ensimäiseen murtovarkauteeni
ollessaan vielä epävarma siitä, saattoiko hän luottaa minuun. Tämän
olin jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi, mutta en voinut leppyä
hänen pitkittyvään epäluottamukseensa. En nurkunut sanallakaan,
mutta se kaiveli sisuani joka päivä, etenkin Rosenthalin päivällisen
jälkeisenä viikkona. Tavatessani Rafflesin klubissa, hän ei hiiskunut
minulle sanaakaan; käydessäni hänen asunnossaan hän oli kaupungilla
tahi oli olevinaan. Eräänä päivänä hän kertoi homman kehittyvän hyvään
suuntaan, mutta verkalleen; se oli mutkikkaampi kuin hän oli luullut.
Mutta kun aloin häneltä kysellä, hän ei virkkanut sanaakaan enempää.
Kiukustuneena päätin heti toimia omin päin. Koska hän ei tahtonut
minulle ilmaista vartioimisensa tuloksia, niin päätinpä itse tehdä
havaintojani ja läksin samana iltana miljoonamiehen asunnolle St.
John's Woodiin.

Luulen että hänen asumansa talo oli koko korttelin isoin. Se on kahden
leveän kadun kulmassa, joista kumpaisellakaan ei ole raitiotietä, ja
rauhallisempaa soppea tuskin löytyy koko Lontoossa. Niinpä olikin aivan
hiljainen tuo suuri rakennus ruohokenttien ja pensastojen muodostamassa
puutarhassaan; valaistus oli heikko, sillä pohatta nähtävästi vietti
ystävinensä iltaa muualla. Puutarhan muurit olivat ainoastaan muutaman
jalan korkuiset. Eräässä niistä oli ovi, joka johti lasikattoiseen
käytävään; toisessa kaksi viisisäleistä maalattua veräjää, yksi pienen
puoliympyrän muotoisen ajotien kumpaisessakin päässä, ja molemmat selki
seljällään. Siellä oli niin äänetöntä ja rauhaisaa, että minun suuresti
teki mieleni astua aivan rohkeasti sisälle ja hiukan tutkiskella
talon paikkoja; olin juuri tekemäisilläni sen, kun takaapäin kuulin
nopeita, laahustavia askeleita katukivitykseltä. Käännyin päin, ja
edessäni seisoi uhkaavan näköisenä repaleinen mies heristellen likaisia
nyrkkejään.

"Pöllö!" sähähti hän. "Kirottu hupelo!"

"Raffles!"

"Niin, oikein", kuiskasi hän vimmastuneesti, "hoilaa sitä koko
korttelille — kilju nimeäni minkä kurkustasi lähtee!"

Samassa hän käänsi minulle selkänsä ja lynkytti alas katua; hän
kohautti olkapäitään ja jupisi itseksensä, kuin olisin minä
kieltäytynyt antamasta hänelle almua. Seisoin tovin tyrmistyneenä,
suutuksissani, ymmällä; sitte seurasin hänen perässään. Hän laahasi
jalkojaan, polvet hetkuivat, selkä oli köyry ja pää notkahteli kuin
kahdeksankymmenvuotiaan. Nyt odotti hän minua kahden katulyhdyn
keskitiessä. Perille saapuessani hän sytytti piippunysänsä viheliäistä
tupakkaa pahanhajuisella tulitikulla, ja sen valossa näin hänen
hymyilevän.

"Sinun täytyy suoda anteeksi kiivauteni, Bunny, mutta tekosesi oli
tosiaankin ylen tyhmä. Koetan kaikkia mahdollisia juonia — yhtenä
iltana kerjäten ovella, toisena piileksien pensaissa — teen mitä
hyvänsä maailmassa, vaan en seiso töllistelemässä taloa kuten sinä
teit. Tämä on pukukappale, ja sinä ryntäät näyttämölle tavallisissa
vaatteissasi. He ovat yötä päivää varuillaan meitä vastaan. Tämä on
kovin pähkinä mitä minulla konsanaan on purtavana ollut."

"No niin", vastasin minä, "jos olisit minulle tämän ennen sanonut, niin
en olisi tullut. Mutta sinä et hiiskunut mitään."

Hän tuijotti minuun lerppahattunsa revenneiden lierien alta.

"Olet oikeassa", myönsi hän lopuksi. "Olen ollut liian vaitelias. Se on
tullut toiseksi luonnokseni silloin kun minulla on jotain hankkeita.
Mutta nyt luovun siitä, ainakin sinuun nähden. Nyt menen kotiin, ja
tahdon että seuraat mukana, mutta pysy kaikin mokomin matkan päässä
äläkä puhuttele minua ennen kuin itse alotan. Kas niin — anna minun
nyt käydä edellä." Ja niin läksi hän jälleen tallustamaan ikäloppuna
kulkurina, kädet taskussa, kyynäspäät paikattuina ja rikkinäiset takin
liepeet liehumassa molemmin puolin.

Minä seurasin häntä Finchley Roadille. Siellä hän nousi
raitiovaunuihin, ja minä istuuduin muutaman rivin päähän hänen taakseen
katolle, mutta en kyllin etäällä säästyäkseni hänen kehnon tupakkansa
katkusta. Että hän saattoikin muovailla osansa niin yksityispiirteitä
myöten — hän, jonka oli tapana polttaa ainoastaan erästä määrättyä
paperossilajia! Se oli viimeinen, hienon taiturin leima, ja se loihti
minusta pois suuttumukseni rippeetkin. Tunsin taas tämän toverini
viehätysvoiman, joka alituiseen hämmästytti uudella, aavistamattomalla
luonteensa särmällä.

Lähestyessämme Piccadillyä, kummailin minne hän poikkeaisikaan. Eihän
hän toki aikonut tuossa kunnossa mennä Albanyyn? Ei, hän siirtyi
Sloane-kadulle meneviin raitiovaunuihin ja minä istahdin hänen taakseen
kuin ennenkin. Sloane-kadulla vaihdoimme vaunuja jälleen, ja olimme
nyt pitkällä, kapealla King's Roadilla. Olin jo kovin utelias saamaan
tietää määräpaikkamme, eikä minun tarvinnutkaan kauvan kummastella.
Raffles astui alas vaunuista. Minä seurasin hänen esimerkkiään. Hän
kiirehti kadun yli ja katosi erääseen pimeään kujaan. Riensin hänen
jälkeensä ja ehdin juuri parahiksi näkemään hänen takinliepeensä
katoavan vielä pimeämpään kivitettyyn solaan oikealle. Hän kulki nyt
suorana ja käveli kuin nuori mies, ja miten olleekaan, hän näytti jo
vähemmän renttumaiselta. Mutta minä yksin olin häntä näkemässä, sillä
sola oli apo autio ja toivottoman valoton. Tuonpuoleisessa päässä hän
avasi erään oven, ja sisällä oli yhäkin pimeämpää.

Hätkähdin vaistomaisesti ja kuulin hänen nauraa tirskuvan. Emme enää
voineet nähdä toisiamme.

"All right, Bunny! Nyt saa ilveily päättyä. Tämä on atelieri,
veikkonen, jonka olen vuokrannut."

Seuraavassa hetkessä jouduimme tosiaankin korkeaan huoneeseen,
jonka ikkuna oli katossa ja jossa oli kalustona maalausteline,
piirustuspöytä, modellilava ja kaikkea muuta tarpeellista, vaikka
ei näkynytkään mitään merkkejä tekeillä olevista töistä. Rafflesin
sytytettyä kaasun oli ensimäisenä näkynäni hänen huopahattunsa, joka
riippui naulakossa hänen muiden vaatteittensa vieressä.

"Etsitkö taideteoksia?" jatkoi Raffles, sytyttäen paperossin ja alkaen
riisua repaleitansa. "Pelkäänpä, ettet sellaisia löydä, mutta tuossa on
kangas, jolle aina aijon ryhtyä sivelemään värejä. Sanon haeskelevani
sopivaa modellia. Tavallisesti panen tulta kamiiniin kahdesti
viikossa ja käydessäni jätän jälkeeni jonkun sanomalehden ja hiukan
Sullivan-paperossin tuoksua — kuinka hyviltä nämä maistuvatkaan, kun
on tuprutellut palturia! Maksan säntillisesti vuokrani ja olen kaikin
puolin hyvä asukas, ja tämä on kerrassaan käytännöllinen tyyssija —
ei voi kuvaillakaan, kuinka hyödyllinen se olisi pulaan joutuessa.
Nyt menee lerppahattu sisälle ja huopahattu ulos, eikä kukaan ole
tietääkseen kumpaisestakaan; on varsin luultavaa, ettei niin myöhään
illalla ole talossa ainoatakaan sielua, paitsi me."

"Et ole minulle milloinkaan maininnut, että sinulla on tapana pukeutua
eri asuihin", virkoin minä häntä tarkastellen, hänen pestessään likaa
pois kasvoistaan ja käsistään.

"Olen toden totta kauttaaltaan kohdellut sinua häpeällisesti, Bunny.
Ei tosiaankaan ollut mitään syytä salata sinulta tätä paikkaa, eikä
tämä millään erityisellä tarkotuksella tapahtunutkaan. Saattaa varsin
hyvin ajatella sattuvaksi sellaisia olosuhteita kuitenkin, joissa olisi
ollut parasta meille molemmille, että sinä et olisi vähääkään tietänyt
oloistani. Minulla on tarpeen tullen makuupaikka, kuten näet, ja
tietysti ei nimeni King's Roadilla ole Raffles. Siinä koko juttu."

"Ja nykyisin käytät tätä asuntoa pukuhuoneena?"

"Niin, tämä on kaikkein pyhimpäni", selitti Raffles. "Taitava
pukeutuminen on joissakuissa tapauksissa puoli voittoa, ja on aina
mieluista tietää, ettei huonoimminkaan käydessä tarvitse joutua
tuomituksi omalla nimellään. Ja on aivan välttämätön käyttää valepukua
myöskin silloin kun tahtoo ryhtyä kauppoihin varastetun tavaran
ostajien kanssa. Niiden edessä esiinnyn aina sellaisessa asussa ja
sellaista murretta puhuen kuin olisin Shoreditchin köyhälistökorttelin
asukkaita. Muutoin saisi suorittaa suunnattomia lahjuksia. Nämä kaapit
ovat täynnä kaikenlaatuisia vaatekertoja. Huonetta siivoavalle eukolle
sanon, että ne on varattu modellejani varten, kun vaan saan tavatuksi
sopivia. Niin, toivoakseni on minulla jotakin sinulle sopivaa, sillä
sinä tarvitset puvun huomis-illaksi."

"Huomis-illaksi!" huudahdin minä. "Mitä siis aijotkaan?"

"Panemme kaappauksen toimeen", selitti Raffles. "Olisin heti kotiin
tultuani kirjottanut sinulle pyynnön saapua luokseni huomenna
ehtoopäivällä; sitte aijoin kertoa hyökkäyssuunnitelmani ja antaa
sinun oitis saada osasi toiminnasta. Ei ollenkaan kelpaa sallia
hermostuneiden apulaisten olla mukana alusta asti; pitkällisten
valmistelujen aikana ehtivät he tulla kärsimättömiksi ja kaataa kumoon
koko kuorman. Sekin oli yhtenä syynä siihen, että olin niin vietävän
vaitelias. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Muistan kyllä
kuinka uljaasti käyttäydyit viime kerralla, jolloin kaikki kuitenkin
oli sinulle aivan äkkiarvaamatonta. Muuta en sinulta vaadikaan
kuin että olet yhtä kylmäverinen ja ovela huomen-illalla kuin olit
silloin... vaikkapa eipä näitä kahta tapausta todellakaan voi verrata
toisiinsa!"

"Ajattelin juuri, että tulisit siihen tulokseen."

"Siinä olit oikeassa. Mutta ota huomioon, minä en väitä, että tämä
juttu tulee olemaan läpeensä vaikea. Me voimme luultavasti puikkia
sisään ilman pienimpiäkään vaikeuksia; takaisin tulo se ehkä käy
pulmalliseksi. Mutta sen siitä saa, kun ihmisillä on säännöttömät
tavat!" huudahti Raffles siveellisellä närkästyksellä. "Ajattelehan,
Bunny, minä vietin koko maanantaiyön naapuripuutarhan pensaikossa
ja kurkistelin muurin yli, ja usko minua tai et, talossa oli joku
valveilla koko yön! En tarkota kaffereita. Ne poloiset eivät varmaan
milloinkaan mene vuoteeseen. Ei, tarkotan Rosenthalia itseänsä ja
pöhöttynyttä Purvisin peeveliä. Ne istuivat ylhäällä ja joivat puolesta
yöstä, kun tulivat kotia, aina valoisaan päivään asti, jolloin minä
luikin tieheni. Vieläpä silloinkin olivat kylliksi selviä kyetäkseen
suusotasille. Olipa niillä vähällä tulla tappelukin puutarhassa,
ainoastaan muutaman metrin päässä minusta, ja sain kuulla jotakin,
joka voi olla hyödyksi ja saattaa Rosenthalin ratkaisevalla hetkellä
aseettomaksi. Tiedätkö mitä jalokivi-shakaali merkitsee?"

"Henkilöä, joka varkailta ostaa jalokiviä Etelä-Afrikassa?"

"Aivan oikein. No, Rosenthal tuntuu olleen sellainen. Hän on kaiketi
hairahtanut päissään lörpöttelemään siitä Purvisille. Kaikessa
tapauksessa kuulin Purvisin häntä siitä pistelevän ja uhkaavan
kahleilla; ja alan uskoa, että kumppanukset ovat enemmän vihollisia
kuin ystävyksiä. Mutta puhukaamme huomis-illasta: suunnitelmassani ei
ole mitään erinomaista oveluutta. Meidän on vain pujahdettava taloon
noiden roikaleiden ollessa kaupungilla lurjustelemassa, ja pysyttävä
piilossa kunnes he tulevat takaisin, ja vielä kauvemminkin. Meidän
pitää, jos käy laatuun, höystää hieman whiskyä; se tekisi koko homman
yksinkertaiseksi, vaikka ei olekaan oikein urheilulle sopivaa — mutta
tuleehan meidän muistaa Rosenthalin revolverit; hänen ei pidä piirtää
nimikirjaimiaan _meihin_. Niin monta kuin noita kaffereita onkin, tulee
niitä vain kymmenen yhtä ja whiskyä vastaan, mutta sata yhtä vastaan,
jos emme whiskylle mitään mahda. Käsikähmä pakanoiden kanssa tärvelisi
kaiken, lievimmin sanoen. Siellähän sitäpaitsi on naisiakin..."

"Mitä hiivattia, onko siellä niitäkin?"

"On, ja oikeata lajia, sellaisia, jotka voivat tehdä itsensä
kuulluiksi. Minä pelkään heidän kirkumistaan, se olisi onnettomuutta
tuottavaa meille. Jos meidän taasen onnistuu piiloutua kaikessa
hiljaisuudessa, on puoli rynnäkköä voitettu. Jos Rosenthal päihtyy,
niin saamme kumpainenkin purppuranpunaisen timanttimme. Mutta jos
hän pysyy selvänä, niin saammekin luodin nahkaamme. Sitä älkäämme
kuitenkaan uskoko, Bunny, ja eihän kaikkia laukauksia ainoastaan
yhdeltä puolen ammuta... mutta se huoli lepää vielä jumalain helmassa."

Me erosimme kättä lyöden Piccadillyllä — paljoa aikaisemmin kuin olin
toivonut. Raffles pyysi etten seuraisi häntä kotiin sinä iltana. Hän
sanoi ottaneensa säännökseen nukkua kauvan yöllä ennenkuin joutui
yrittämään lyömäpalloa — tai muita pelejä. Hänen viimeiset sanansa
perustuivat samaan periaatteeseen:

"Pane muistiisi, ainoastaan yksi lasi whiskyä tänä iltana, Bunny. Kaksi
korkeintaan — jos panet arvoa omalle — ja minun hengelleni!"

Muistan kuinka orjamaisen tottelevainen olin ja miten pitkän unettoman
yön se minulle tuotti; viimein näin talojen kattojen kuvastuvan
vasten siniharmaata Lontoon taivasta. Ihmettelin saisinko vielä nähdä
toisenkin aamun, ja soimasin ankarasti itseäni siitä pikku retkestä,
jonka olin tehnyt omalla vastuullani.

Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla, kun otimme
vartiopaikkamme puutarhassa, joka oli Ruben Rosenthalin alueen
vieressä; itse talo oli suljettu, ja se oli irstailevan naapurin
ansio, joka ajamalla viereiset asukkaat pois oli suuresti edistänyt
itsensä luovuttamista meidän käsiimme. Varmoina siitä ettei meitä
siltä taholta yllätettäisi saatoimme pitää silmällä Rosenthalin taloa
erään muurin varjossa, joka oli juuri parahiksi korkea voidaksemme
sen yli kurkistella; pensasrivi kumpaisessakin puutarhassa oli
vielä lisäsuojana. Siten varustettuina olimme seisoneet tunnin ja
tuijottaneet pariin pyöreäpieliseen akkunaan, joissa hämärät varjot
yhtämittaa liikkuivat verhojen takana, ja kuunnelleet korkkien
pamauksia, lasien kilinää ja asteettain kohoavaa raakain äänten sorinaa
sisältä. Onni näytti meidät hyljänneen: purppuranpunaisten timanttien
omistaja söi päivällistä kotonaan, kerrassaan liian pitkällistä
päivällistä. Luulin että heillä oli vieraita. Raffles oli päinvastaista
mielipidettä, ja hän osottautui olevan oikeassa. Pyörät kitisivät
ajotiellä, ja kaksivaljakko seisahtui porrasten eteen; ruokasalissa
tehtiin poislähtöä, meluava puhelu häipyi ja alkoi taas kuulua
eteisestä.

Teen nyt selkoa asemastamme. Me olimme muurin toisella puolen, talon
sivulla, muutaman jalan päässä ruokasalin akkunoista. Oikealla leikkasi
talon yksi kulma takapihaa, vasemmalla antoi kulma meidän nähdä
esiinpistävät portaat ja odottavat vaunut. Näimme Rosenthalin tulevan
ulos — näimme ennen kaikkea hänen timanttiensa kimaltelevan. Sitten
tuli nyrkkitaistelija, senjälkeen nainen, jonka tukkalaite oli kuin
pesusieni, sitten yksi vielä, ja niin oli seurue täysilukuinen.

Raffles kyyristyi alas ja pakotti innokkaasti minut tekemään samoin.

"Naiset seuraavat heitä", kuiskasi hän. "Se on mainiota."

"Onhan siitä etua."

"Aja Gardenia-varieteehen!" rääkyi pohatta.

"Ja se oli parasta kaikesta", sanoi Raffles nousten, kun ajopelit
vierivät ulos veräjästä ja hävisivät rivakkaa vauhtia.

"Ja nyt?" kuiskasin vapisten innosta.

"Ne varmaan tyhjentävät pöytää. Niin, tuolla näen heidän varjonsa.
Vierashuoneen akkunat ovat avoinna takapihalle päin. Bunny, ratkaiseva
hetki on tullut. Missä on naamari?"

Minä otin sen esille kädellä, jonka värinää koetin turhaan ehkäistä,
ja olisin voinut mennä kuolemaan Rafflesin edestä, kun hän ei sanonut
mitään siitä, mitä ei voinut olla näkemättä. Hänen omat kätensä olivat
vakaat ja kylmät, kun hän kiinnitti minun naamarini ja sitten omansa.

"Voi turkanen, poikaseni", kuiskasi hän iloisesti, "sinä näytät
pahimmalta rosvolta mitä milloinkaan olen nähnyt! Yksistään nämä
naamarit tuottavat halvauksen neekerille, jos jonkun heistä tapaamme.
Mutta olen iloinen siitä, että muistin kieltää sinua ajattamasta
partaasi. Pahimmassa tapauksessa voidaan sinut luulla Whitechapelin
esikaupungin rentuksi, jos vain et unohda puhua murretta. Jos et ole
varma siitä, niin on parasta, että vaikenet kuin kala, ja jätät puhelun
minulle; mutta toivokaamme että kaikki tämä huoli on tarpeetonta.
Oletko nyt valmis?"

"Olen."

"Onko sinulla suukapula?"

"Kyllä."

"Revolveri?"

"Sekin."

"Tulehan siis."

Silmänräpäyksessä olimme yli muurin ja seuraavassa nurmella talon
takana. Ei ollut kuutamoa. Tähdetkin olivat verhoutuneet meidän
tähtemme. Minä hiivin toverini perässä kaksoislasiovelle, joka johti
matalalle kuistille. Hän painoi kätensä ovea vasten. Tämä painui
sisäänpäin.

"Yhä on onni myötäinen!" kuiskasi Raffles. "Pelkkää menestystä vain.
Nyt meidän pitää saada valoa."

Ja valoa tuli!

Tusina sähkölamppuja hehkui punaisina tuhannesosa sekunnissa, sitten
virtasi armottoman valkea loiste häikäistyihin silmiimme. Kun saimme
näkömme takaisin, oli neljä revolveria tähdättyinä meitä kohden, ja
kahden välissä seisoi jättiläismäinen Ruben Rosenthal ja nauroi, niin
että koko ruumis hytkyi.

"Hyvää iltaa, pojat!" nikotteli hän. "Hauskaa saada viimeinkin tavata
teidät! Älä liikuta kättä tai jalkaa, sinä siellä vasemmalla, muutoin
olet mennyttä kalua. Minä tarkotan sinua, retku!" karjaisi hän
Rafflesille. "Minä tunnen sinut. Olen odotellut sinua. Olen pitänyt
sinua silmällä koko viikon. Luulit kai olevasi peijakkaan ovela, häh?
Yhtenä päivänä sinä kerjäsit, seuraavana näyttelit juopunutta ja
kolmantena esiinnyit tuttavanani Transvaalista, yhtenä niitä, jotka
eivät milloinkaan tule, kun minä olen kotona. Mutta sinä jätit samat
jäljet jälkeesi joka päivä, senkin rosvo, ja samat jäljet joka yö,
kaikkialle pitkin taloni nurkkia."

"Se sattuu paikalleen kuin nakutettu", honotti Raffles, "mutta herra ei
saa ottaa kovin pahakseen. Ja ties hänen millä konstilla te olette sen
kaiken nuuskinut, mutta ei me ollakaan uteliaita. Älkää vaan huoliko
ampua, sillä aseettomia me ollaan, Herra nähköön."

"Sinä olet viekas konna!" sanoi Rosenthal sormet liipasimella, "mutta
tässä olet tavannut miehen, joka on vieläkin viekkaampi."

"Niin, voi hyväinen... arvaahan sen! Eikö toinen varas voisi päästä
voitolle toisesta varkaasta — kyllä, totta maar."

Olin siirtänyt katseeni mustista pyöreistä revolverinpiipuista,
kirotuista timanteista, jotka olivat houkutelleet meidät satimeen,
paksun nyrkkitaisteljan pöhöttyneestä siankärsästä ja Rosenthalin
purppuranpunaisista poskista ja kotkannenästä. Katselin niiden ohitse
oviaukkoon, joka oli täynnä kahisevaa silkkiä ja samettia, mustia
kasvoja, töllisteleviä silmänvalkuaisia ja villaisia kalloja. Mutta
äkillinen äänettömyys käänsi huomioni takaisin miljoonamieheen.
Ainoastaan hänen nenänsä oli pitänyt värinsä.

"Mitä tarkotat?" sähisi hän käheästi ja kirosi.

"Terveisiä kaleereille!" honotti Raffles kylmäverisellä äänellä.

"Mitä?"

Rosenthalin revolverit piirsivät aina suurempaa ympyrää.

"Terveisiä kaleereille, vanha jalokivi-shakaali!

"Mistä hornasta olet tuon keksinyt?" kysyi Rosenthal, kurkussa korina,
joka koetti olla naurua.

"Niin, sanos se!" vastasi Raffles. "Senhän tiesi jok'ainoa jehu siellä
missä _minä_ viimeksi olin."

"Kuka on voinut levitellä sellaisia hullutuksia?"

"Sitä en tiedä minä", sanoi Raffles; "kysykää tuolta herralta, joka
seisoo teidän vasemmallanne, _hän_ ehkä tietää sen."

Vasemmalla seisova herra oli käynyt tuhkanharmaaksi
mielenliikutuksesta. Ei milloinkaan ole paha omatunto itseänsä sen
selvemmin ilmaissut. Hänen pienet silmänsä kieppuivat hänen ihraisessa
naamassaan kuin korintit, sitten pisti hän revolverit taskuunsa ja
syöksi meitä kohden nyrkit pystyssä.

"Pois tieltä — pois tieltä!" karjui Rosenthal raivoissaan.

Se oli liian myöhäistä. Tuskin oli leveä nyrkkitaistelija
heittäytymällä revolverien eteen estänyt Rosenthalin ampumasta, kun
Raffles teki hyppäyksen ulos lasi-ovesta, samassa kun minut, joka
seisoin hiljaa enkä sanonut mitään, iskettiin lattiaan kaikkien taiteen
sääntöjen mukaisesti.

En kaiketikaan maannut pitkää aikaa tajuttomana. Tointuessani kuului
kauheaa meteliä puutarhasta, mutta salissa olin minä yksinäni. Nousin
istualleni. Rosenthal ja Purvis syöksivät edestakaisin ulkona,
noituivat kaffereita ja ärhentelivät toisilleen.

"_Tuon_ muurin yli, sanon minä!"

"Ei, vaan tämän. Emmekö voi viheltää poliisia?"

"Hiiteen poliisit! Olen saanut tarpeekseni poliisin vintiöistä."

"Sitten on parasta, että menemme sisälle ja passitamme toisen rosvoista
vaarattomaksi."

"Passita itsesi, sen paremmin et voi tehdä. Niin, senkin musta
pässinpää, jos minä äkkään sinun yrittävän luikkia tiehesi, niin..."

En kuullut uhkausta loppuun. Ryömin nelin kentän ulos salista
revolverini teräsrengas hampaiden välissä.

Hetkisen luulin, että eteinenkin oli tyhjä. Siinä erehdyin, ja
tulin madelleeksi erään kafferin eteen. Mies parka, en hennonnut
antaa hänelle huumaavaa iskua, mutta häristelin hänelle hirmuisesti
revolveriani ja kuulin hänen vaikeitten hampaittensa kalisevan minun
harpatessani portaita ylös. En osaa selittää, miksi niin päättävästi
ryntäsin ylikertaan. Mutta puutarha ja alikerta tuntuivat kuhisevan
ihmisiä, eikä tekoni ollutkaan typerin.

Luisuin sisälle ensimäiseen huoneeseen mikä tielleni sattui. Se oli
makuuhuone — tyhjä, mutta valaistu, enkä milloinkaan voi unohtaa,
kuinka kimmahdin, kun näin itseni kokonaan kaapin-oven kuvastimesta!
Naamioituna, aseestettuna, repaleihin verhottuna en todellakaan
ansainnut parempaa kohtaloa kuin luodin tai hirsipuun, ja jompikumpi
minua odotti, sen tiesin. Kätkeydyin kuitenkin vaatekaappiin kuvastimen
taakse, ja siellä seisoin vapisten ja kiroten kohtaloani, hulluuttani
ja Rafflesia ennen kaikkea — Rafflesia ensiksi ja viimeiseksi — ehkä
puolen tunnin ajan. Sitten temmattiin vaatekaapin ovi auki yht'äkkiä;
miehet olivat hiipineet äänettömästi huoneeseen ja laahasivat minut
vankina alikertaan.

Eteisessä oli hirveä hälinä; naisetkin olivat jo uskaltaneet esille,
ja nähdessään hirvittävän pahantekijän kirkuivat he kaikki yhtaikaa.
Siihen heillä todellakin oli syytä, vaikka naamari nyt oli nykäisty
sivulle, niin että ainoastaan vasen korvani oli sen peitossa.
Rosenthal vastasi heidän kirkumiseensa ärjyvällä äänellä käskien heitä
vaikenemaan; se nainen, jonka tukkalaite muistutti pesusientä, syyti
hänelle kiukkuisia kiroiluja, ja eteinen kajahteli Babelina, jota on
mahdoton kuvailla. Muistan ihmetelleeni, miten kauan kestäisi ennenkuin
poliisi saapuisi. Purvis ja naiset vaativat poliisia kutsuttavaksi
ja minua heti jätettäväksi sen haltuun. Mutta siitä ei Rosenthal
tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän vannoi ampuvansa jokaisen miehen
tai naisen joka tahtoi lähteä ulos asialle. Hän oli saanut tarpeekseen
poliiseista. Hän ei tahtonut nähdä noita rauhanhäiritsijöitä silmäinsä
edessä, hän tahtoi pitää minusta huolen omalla tavallaan. Samassa hän
kiskaisi minut pois toisilta, lennätti ovea vasten ja ampui luodin,
joka tunkeutui puuhun tuuman verran korvastani.

"Mitä se minuun kuuluu? Hänhän on aseestettu! Minä ammuin häntä
itsepuolustuksekseni. Se tulee olemaan varotus muille. Menetkö pois
tieltä, vai tahdotko itse luodin nahkaasi?"

"Olette päissänne", intti Purvis yhä pysyen välissämme. "Näin teidän
tyhjentävän täysinäisen lasin sisään tultuanne ja se saattoi teidät
sikahumalaan. Ajatelkaa mitä teette, Rosenthal. Älkää tehkö sellaista,
jota perästäpäin saatte katua."

"Sitten en minä ammu häntä, ammun vaan tuon pahuksen ympärille. Olet
aivan oikeassa, poikaseni. Minä en tee hänelle mitään pahaa, en millään
muotoa. Ympärille vain — kas näin!"

Hänen pisamainen kouransa nousi yli Purvisin olkapään, hänen
sormuksensa säteili purppuranpunaista hohdettaan ja hänen revolverinsa
iski keltaisena salamana, ja naiset parkuivat pamauksen kuullessaan.
Joitakuita siruja tarttui ovesta tukkaani.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sieppasi Purvis häneltä aseen, ja nyt
olin turvassa tuolta paholaiselta; mutta sen sijaan uhkasi minua
vankila. Keskeemme ilmestyi poliisikonstaapeli. Hän oli tullut
lasi-ovesta saliin — harvasanainen mies, nopea ja varma liikkeissään.
Yhdessä käden käänteessä oli hän pannut minut käsirautoihin, sillävälin
kun nyrkkitaistelija selitti aseman ja hänen isäntänsä pilkkasi
oikeuden valvojia voimattomassa raivossaan. Niin, olipa tuo kaunista
huolenpitoa poliisivallan puolelta ja tuotti suurta hyötyä todellakin;
sitten saapuu poliisi, kun kaikki on ohitse ja koko huonekunta olisi
voitu murhata unessaan. Poliisikonstaapeli ei suonut hänelle sanaakaan
vastaukseksi, ennenkuin juuri silloin kun talutti minut ulos.

"Teidät me tunnemme, sir", sanoi hän ylenkatseellisesti ja kieltäytyi
ottamasta kultarahaa, jonka Purvis hänelle ojensi. "Tapaamme
oikeussalissa, sir."

"Tulenko minä ehkä mukaan nyt?"

"Miten haluatte, sir. Mutta minä luulen, että tuo toinen herra
tarvitsee teitä paremmin, eikä tämä nuorukainen suurtakaan vastusta
minulle tuota."

"Minä en yritä mitään vastustelua", lupasin minä.

Ja sanani pidin.

Kävelimme ehkä sata metriä aivan äänettöminä. Oli varmaan keskiyö. Emme
kohdanneet ainoatakaan sielua. Viimein kuiskasin minä:

"Miten ihmeessä olet menetellyt?"

"Se oli silkka onnenpotkaus", vastasi Raffles. "Minun onnistui livistää
sentähden, että tunsin jok'ainoan kiven näissä muureissa, ja vielä
suurempi onni oli se, että minulla sattui olemaan tämä puku Chelseassa.
Kypärä kuuluu erääseen kokoelmaan, joka minulla oli kerran Oxfordissa;
tässä me kiipeämme yli muurin. On parasta, että riisun päältäni takin
ja miehustan ennenkuin tapaamme oikean konstaapelin. Minä hankin ne
kerran naamiohuveihin — kuten silloin syyksi sanoin — niin, siihen
liittyy pitkä juttu. Olen aina otaksunut, että ne tulisivat joskus
tarpeeseen. Suurin vaikeuteni tänä-iltana oli päästä eroon ajurista,
joka toi minut tänne takaisin. Lähetin sen salapoliisikonttoriin,
taskussaan kymmenen shillinkiä ja mukanaan erityinen tervehdys
kunnon Mackenzielle. Koko salapoliisivoima tulee olemaan Rosenthalin
luona puolen tunnin kuluttua. Minä luotin tietysti tuon herran
vihaan poliisia kohtaan — onnen sattuma sekin. Jos sinä olit päässyt
puikkimaan pois, niin silloin oli tietysti kaikki hyvin; muussa
tapauksessa tiesin hänen leikkivän hiiren kanssa niin kauvan kuin
mahdollista. Niin, Bunny, siitä sukeusi pukukappale enemmässä määrässä
kuin olin tarkottanutkaan, ja me saimme siinä joltisenkin nolauksen.
Mutta, hitto vieköön, hyväpä niinkin, että pääsimme siitä ollenkaan."




LYÖMÄPALLOVIIKKO.


Voidaan olla eri mieltä siitä, oliko Raffles ensiluokan murtovaras,
mutta lyömäpallon pelaajana hän oli verraton, sen voin vannoa.
Itse oli hän vaarallinen lyöjä, loistava lyyryn ottaja ja ehkä
aikansa etevin heittäjä, mutta osotti tavallisesti ihan uskomatonta
välinpitämättömyyttä peliä kohtaan yleensä. Hän ei milloinkaan tullut
Lord'in lyömäpallokentälle ilman omaa pallosalkkuansa, eikä ilmaissut
vähintäkään harrastusta kilpailun tuloksia kohtaan, jos ei ollut itse
osan-ottajana. Tämä ei ollut mitään naurettavaa itserakkautta hänen
puoleltaan. Hän vakuutti menettäneensä kaiken innostuksensa peliin, ja
jatkoi pelaamista ainoastaan mitä alhaisimmista syistä.

"Lyömäpallo", puheli Raffles, "kuten kaikki muukin voi olla peräti
hyvä urheilu, kunnes löytää jonkun paremman. Jännittäväisyydessä se on
suuresti takapajulla eräästä toisesta puuhasta, jonka tunnet, Bunny, ja
pelaajien ehdoton vertailu käy lopulta sietämättömäksi. Mitä tyydytystä
on ottaa toisen veräjä, kun mieli tekee hänen pöytähopeoitansa?
No niin, jos satuttaa lyöjän veräjää pallolla, niin onhan se aina
harjotusta laskelmienteon taitoon, ja vastapelaajansa heikkojen kohtien
ainainen valpas vaarin-ottaminen on juuri sitä lajia henkistä urheilua
kuin ihminen tarvitsee. Niin, kenties on jotakin sukulaisuuttakin
noiden kahden asian välillä, kun niitä oikein ajattelee. Mutta minä
luopuisin ainiaaksi lyömäpallosta milloin hyvänsä, Bunny, ellei se
antaisi suojelevaa loistetta sellaiselle kuin minä olen."

"Kuinka niin?" sanoin minä. "Sehän pakottaa sinua esiintymään enemmän
julkisesti kuin on viisasta tai käytännöllistä, luulisin."

"Hyvä Bunnyni, siinä sinä erehdyt. Antautuakseen rikokseen jotensakin
rankaisemattomasti _täytyy_ ihmisellä olla ehdottomasti joku
rinnakkainen, hyvin huomattu toimi — minkä julkisempi sitä parempi.
Sen periaatteen totuus on selvä kuin päivä. Mr. Peace, rauha hänen
tomullensa, häivytti epäluulon hankkimalla itsellensä paikkakunnallista
mainetta viulunsoittajana ja eläintenkesyttäjänä, ja varma vakaumukseni
on, että Jack halkaisija oli toden teolla silmäänpistävän julkinen
henkilö, jonka parlamenttipuheet kerrottiin sanomalehdissä hänen
julmien tekojensa rinnalla. Jos sinä esiinnyt ilmotuslehdessä jollakin
huomatulla sijalla, niin ei sinun milloinkaan epäillä näyttelevän
toista yhtä tärkeätä osaa. Sentähdenpä tahdon, että sinun tulee
harjottaa sanomalehtimiehen ammattia, poikani, ja kirjottaa omalla
nimelläsi niin paljon kuin kykenet. Ja se on ainoa syy, minkä vuoksi
minä en polta mailojani takkapuina."

Mutta silloin kun hän pelasi, ei löytynyt ainoatakaan moista taituria
koko radalla, eikä myös ketään, joka olisi ollut innokkaampi
tekemään hyötyä puolueelleen. Muistan kuinka hän saapui radalle
ennen urheilukauden ensimäistä kilpailua, taskut täynnä kultarahoja,
joita hän asetteli veräjäpylväille poikkipienain tilalle. Oli
jumalien katsomisen arvoinen näky, kun ammattipelaajat heittivät kuin
mielettömät saadakseen kolikoita, sillä niin pian kuin veräjäpylvääseen
osui, viskattiin punta heittäjälle ja toinen asetettiin sijalle; niin,
eräs miekkonen kaappasi itselleen kolme puntaa yhdellä pallolla, joka
sinkautti hajalleen koko veräjän. Se tapa maksoi Rafflesille kahdeksan
tai yhdeksän kultarahaa, mutta hänellä olikin ensi luokan heittäjiä
koko ajan, ja hän sai seuraavana päivänä viisikymmentäseitsemän
pistettä.

Minun huvituksekseni tuli saattaa häntä kaikkiin hänen kilpailuihinsa,
seurata katseellani jokaista palloa, minkä hän heitti, löi taikka
heitti takaisin ulkopuolueen taholta, sekä istua ja jutella hänen
kanssaan kenttäkatoksessa, milloin hän ei tehnyt kumpaakaan. Meidät
olisi voitu nähdä siellä vieretysten katsomassa enintä osaa The
Gentlemen-pallokunnan ensimäisistä kierroksista The Players-pallokuntaa
vastaan heinäkuun toisena maanantaina. Meidät voitiin nähdä, mutta ei
kuulla, sillä Rafflesin ei ollut onnistunut saada tarpeeksi pisteitä
päästäkseen yhdeksi edustajaksi pallokuntaan, joten hän oli harvinaisen
huonolla tuulella mieheksi, joka niin vähän piittäsi pelistä. Ollen
vain harvapuheinen minulle, oli hän suorastaan epäkohtelias useata
pallokunnan jäsentä kohtaan, joka kuvitteli tietävänsä kuinka tuo
vastus oli tapahtunut, tai tuli säälittelemään hänen kovaa onneansa.
Siinä hän istua mökötteli olkihattu vedettynä aina nenälle asti ja
paperossi suussa, joka vääristyi pilkallisesti aina hyvän heiton
tapahtuessa.

Hämmästyin senvuoksi suuresti, kun eräs nuori mies kaikkein hienointa
keikarilajia tunkeutui väliimme ja sai tungettelustaan huolimatta
ylen kohteliaan vastaanoton. En tuntenut nuorukaista ulkonäöltä,
eikä Raffles esitellyt häntä minulle, mutta heidän keskustelunsa
ilmaisi niin pintapuolista tuttavuutta ja sellaista rentomielisyyttä
nuorukaisen puolelta, että ihmettelyni lisääntyi. Uteliaisuuteni nousi
korkeimmilleen, kun Rafflesille ilmotettiin, että toisen isä mielellään
tahtoisi tavata häntä ja hän heti oli valmis tyydyttämään tuon
mielijohteen.

"Hän on naisten lavalla. Tuletteko heti mukaan?"

"Mielelläni", vastasi Raffles. "Pidä paikka minulle, Bunny."

"Nuori Crowley", selitti eräs ääni takanani. "Hän kuului Harrowin
pallokuntaan viime vuonna."

"Kyllä muistan, hän oli laiskin luokallaan."

"Mutta kelpo lyömäpallomies. Hän suoritti tutkintonsa vasta
kahdenkymmenen vuoden ijässä. Ja yksistään isänsä ansiosta hän läpäisi.
Ylhäistä sukua. Ja komea mies kylläkin!"

Peli kyllästytti minua. Olin saapunut ainoastaan nähdäkseni Rafflesin
pelaavan. Pian aloin kaivata häntä takaisin, ja vihdoin huomasinkin
hänen viittovan minulle oikeanpuoleisesta aitauksesta.

"Tahdon esitellä sinut vanhalle lordi Amerstethille", kuiskasi hän
ehtiessäni hänen luokseen. "Niillä on lyömäpalloviikko ensi kuussa, kun
nuori Crowley tulee täysi-ikäiseksi, ja me matkustamme molemmat sinne
pelaamaan."

"Molemmat!" toistin minä. "Mutta minähän en pelaa lyömäpalloa!"

"Hiljaa", kielsi Raffles, "se on yksinomaan minun asiani. Minä olen
valehdellut niinkuin hevonen juoksee", lisäsi hän haudankumealla
äänellä, kun olimme tulleet alas portaita; "toivon ettet sinä nyt sotke
minun peliäni."

Hänen silmissään oli sellainen kiilto, minkä tunnen toisista
tilaisuuksista, mutta en sitä ollut odottanut täällä rauhallisessa
ja säntillisessä piirissä, ja ihan ilmeisinpä aavistuksin seurasin
hänen vaaleata flanellimekkoansa läpi hattujen ja hiuslaitteitten
köynnöksien, jotka kukoistivat naisten telttikatoksen alla.

Lordi Amersteth oli komea vanha herrasmies, jossa pisti silmään
kaksoisleuka ja lyhyet viikset. Hän otti minut vastaan hyvin
kohteliaasti, vaikka hänen sävyssään silti ei ollut vaikea havaita
jotakin vähemmän imartelevaa. Minua kohdeltiin jonakin välttämättömänä
liitteenä verrattomaan Rafflesiin, johon tunsinkin suuttuvani, samalla
kun tein kumarruksen ylimykselle.

"Olen rohjennut", lausui lordi Amersteth, "pyytää erästä The Gentlemen
of England-pallokunnan jäsentä pelaamaan yhden maalais-otteen
lyömäpalloa luonamme ensi kuussa. Hän on ystävällisesti vastannut, että
hän olisi saapunut kovin mielellään, ellette Te olisi ehtinyt kutsua
häntä pienelle kalastusretkelle, mr...mr..." ja lordi Amerstethin
todellakin onnistui muistaa nimeni.

Tietysti kuulin ensi kertaa puhuttavan kalastusretkestä, mutta
kiirehdin vastaamaan, että se luultavasti niin, aivan varmaan
voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Raffles loi minuun vaivihkaa hyväksyvän
silmäyksen. Lordi Amersteth kumarsi jäykästi.

"Erittäin ystävällistä Teiltä", sanoi hän. "Mutta tehän olette itsekin
lyömäpallon pelaaja?"

"Kyllähän hän oli koulussa ollessaan", tokaisi Raffles hävyttömällä
innolla.

"En mikään varsinainen lyömäpallon pelaaja", änkytin minä.

"Ettekö kuulunut kilpailevaan pallokuntaan?" kysyi lordi.

"Ei, en aivan", vastasin minä.

"Mutta hyvin läheltä piti", selitti Raffles kauhukseni.

"No niin, eiväthän kaikki voi kuulua The Gentlemen-pallokuntaan", sanoi
lordi Amersteth. "Poikani Crowley pääsi tuskalla ja vaivalla jäseneksi
pallokuntaan Harrowissa, ja hän tulee pelaamaan. Minä ehkä itsekin
lyöttäydyn mukaan, jos niin tarvitaan, niin että Te ette jää ainoaksi
harjotusta kaipaavaksi, jos kehityksenne on keskeneräinen, ja minua
suuresti ilahduttaisi, jos Tekin tulisitte avustamaan meitä. Voitte
kalastella joessa ennen aamiaista ja jälkeen päivällisen, jos Teitä
haluttaa."

"Minulle olisi suuri kunnia..." alotin minä johdantona ehdottomaan
kieltäytymiseen, mutta Raffles katsahti minuun pitkään, ja minä aloin
empiä, heikko kun olen raukka, ja niin tietysti jouduin kiikkiin.

"Sitten on asia päätetty", lopetti lordi Amersteth hieman ärtyisesti.
"Meillä, nähkääs, tulee olemaan pieni urheiluviikko, kun poikani tulee
täysi-ikäiseksi. Pelaamme Free Foresters-, The Dorsetshire Gentlemen-
ja ehkä erästä omankin paikkakunnan pallokuntaa vastaan. Mr Raffles
kyllä kertoo teille kaiken, ja Crowley voipi kirjottaa. No niin,
luotamme siis teidän molempain saapumiseen." Ja hiukan nyökäyttäen
nousi lordi Amersteth ja vetäytyi uloskäytävää kohden.

Myöskin Raffles nousi, mutta minä tartuin häntä takinhihaan.

"Mitä sinä oikein tarkotat?" kuiskasin minä raivoissani. "Enhän
milloinkaan ole ollut lähellä mihinkään kilpailujoukkoon pääsemistä.
Minä en laisinkaan ole lyömäpallon pelaaja. Minun täytyy päästä tästä
eroon!"

"Eipä toki", kuiskasi hän vastaan. "Sinun ei tarvitse pelata, mutta
sinun pitää tulla mukaan. Jos odotat minua puoli seitsemään, sanon
sinulle minkä tähden."

Mutta minä saatoin arvata syyn, ja minua hävettää tunnustaa, että se
herätti minussa paljoa vähemmän vastenmielisyyttä kuin pelkkä ajatus
tehdä itseni naurunalaiseksi lyömäpallokilpailussa. Se herätti minussa
nöyryytyksen tunteen, jollaista rikoksen ajatus ei enää voinut minussa
aikaansaada, enkä suinkaan rauhallisessa mielentilassa kuljeskellut
ympäri urheilukenttää, Rafflesin hävitessä kenttäkatokseen. Eikä
vähentänyt huonoa tuultani näkemäni pikku kohtaus nuoren Crowleyn ja
hänen isänsä välillä, jolloin jälkimäinen kohautellen olkapäitään
seisahtui ilmottamaan nuorelle miehelle tiedon, jonka tämä otti vastaan
vähän nolostuneena. Minuun kenties vain vaikutti paha omatuntoni, mutta
olisin voinut vannoa, että he olivat harmissaan, kun eivät voineet
saada suurta Rafflesia ilman hänen mitätöntä ystäväänsä.

Sitten soi kello, ja minä kapusin kenttäkatoksen katolle katselemaan
Rafflesin pelaamista. Siellä ylhäällä ei jää näkemättä hienoinkaan
taituruuden piirre, ja jos milloinkaan lyömäpallon pelaaja oli pelkkää
taituruutta, niin sitä oli A.J. Raffles sinä päivänä, jonka koko
lyömäpallomaailma kyllä muistaa. Ei tarvinnut itse olla lyömäpallon
pelaaja ihaillakseen hänen täydellistä mestaruuttaan yli kaikkien
laskelmien, hänen kauniita vapaita liikkeitänsä, jotka olivat
aina yhtä miellyttävät, olivatpa kuinkakin nopeat, tai mutkikkaan
hyökkäysjärjestelmänsä loppumatonta älykkyyttä. Se ei ollut ainoastaan
voimailutemppujen näytös, se oli neron kilpataistoa, jolla oli
erikoinen merkitys minun silmissäni. Minä näin "noiden molempain
asiain sukulaisuuden" koko sen ehtoopäivän väsymättömässä taistelussa
Englannin ammattipelaajien valiojoukkoa vastaan. Minuun tehosi se voima
ja teräväjärkisyys, kärsivällisyys ja tarkkuus, ajatuksien ja lihaksien
yhteistoiminta, joka antoi kaikelle taiteellisen leiman. Kaikki oli
niin luonteenomaista sille toiselle Rafflesille, jonka yksistään minä
tunsin!

"Minua huvitti pelata tänään", selitteli hän sitten vaunuissa. "Mutta
olen niin suutuksissani, että vereni kiehuu. Ei mikään ärsytä niin
minua, kuin tulla kutsutuksi lyömäpallopeliin, aivan kuin minä olisin
ammattipelaaja!"

"Miksi ihmeessä menet sinne sitten?"

"Rangaistakseni niitä, ja — sentähden että me olemme jotensakin tyhjät,
Bunny, ennen urheilukauden loppua."

"Vai niin!" sanoin minä. "Sitähän jo minäkin arvailin."

"Tietysti! Ne kait aikovat toimeenpanna oikein pramean juhlaviikon —
tanssiaisia, päivällisiä — pieniä ylellisiä illanviettoja tutummalle
piirille — yleisön päivällisiä — ja otaksuttavasti säihkyy koko talo
jalokiviä. Jalokiviä oikein kasoittain! Tavallisesti ei mikään saa
minua väärinkäyttämään kutsuvieraan asemaa. Sitä en ole milloinkaan
tehnyt, Bunny. Mutta tässä tapauksessa meidät on otettu palvelukseen
kuin tarjoilijat ja soittokunta, ja totisesti annamme heidän maksaa!
Käydäänpä jonnekin syömään päivällistä kaikessa rauhassa, puhellaksemme
asiasta."

"Tämä tuntuu minusta olevan perin kehnoa lajia varkautta", en voinut
olla sanomatta, ja Raffles myönsi heti tämän ainoan vastaväitteeni
oikeaksi.

"Kehnoahan se on lajiaan", tuumi hän, "mutta sitä en voi auttaa. Me
olemme juuri joutumaisillamme peräti kehnoon rahalliseen tilaan, ja
sitä on kartettava. Sitäpaitsi on moinen omiaan noille ihmisille, ja
niillä on yltäkyllin varoja. Äläkä kuvittele sen sujuvan niinkuin
lastenleikin; ei mikään ole helpompaa kuin siepata saalis, mutta eipä
mikään taas vaikeampaa kuin välttää kaikki epäluulot, kuten meidän
tietysti täytyy tehdä. Koko tulokseksi ehkä vain jääpi se, että voimme
perehtyä linnaan toista kertaa varten. Niin, kuka tietää? Meillä on
kaikessa tapauksessa viikkoja ajatella asiaa, sinulla ja minulla."

En tahdo väsyttää lukijaa kuvailemalla näitä viikkoja; riittää sanoa,
että "ajattelemisen" suoritti tykkänään Raffles, joka ei aina vaivannut
itseään ilmottamalla ajatuksiaan minulle. Mutta hänen vaiti-olonsa ei
enää ollut niin härnäävä. Aloin tyytyä pitämään sitä välttämättömänä
aineksena näissä pikku hankkeissa. Ja viimeisen tällaisen seikkailumme
jälkeen, etenkin sen saavutettua ratkaisunsa, oli uskoni Rafflesiin
liian luja järkkyäkseen hänen puuttuvasta luottamuksestaan minua
kohtaan, jonka vieläkin katson olleen paremmin peräisin rikollisen
vaistosta kuin miehen harkinnasta.

Maanantaina elokuun 10 p:nä saavuimme Milchester Abbeyhin Dorset'issa;
ja kuukauden alussa kuljeskelimme pitkin seutua ongenvapa olalla.
Tarkoituksena oli saada meidät heti tunnetuiksi paikkakunnalla
sävyisinä kalamiehinä ja jossain määrin tutustua seutuun vastaisia,
perusteellisemmin suunniteltavia hankkeita varten siltä varalta,
että urheiluviikko tuottaisi laihan tuloksen. Rafflesilla oli vielä
eräs toinenkin aije, jonka hän säilytti salaisuutenaan, kunnes sai
minut sinne. Muutamana päivänä otti hän esille lyomäpallon eräällä
niityllä, jonka poikki kuljimme, ja heitteli sitä minulle harjottelua
varten tunnin ajan. Me vietimme sitte monta tuntia lyömäpalloa
harjotellen läheisimmällä kentällä, ja jos en milloinkaan ennen ole
lyömäpalloa yrittänyt, niin oli minulla tuolla viikolla suurempi oikeus
lyömäpallomiehen nimeen kuin konsanaan ennen tai jälkeen.

Jo maanantai-aamuna tapahtui meille jotakin. Olimme lähteneet
liikkeelle eräältä autiolta pikku rautatieasemalta hyvän matkan päässä
Milchesteristä, kun meidät yllätti sadekuuro, jolloin juoksimme
tiepuolessa olevasta majatalosta suojaa etsimään. Eräs punakka,
hienosti puettu herra istui salissa lasin ääressä, ja olisin voinut
vaikka vannoa, että hänen näkemisensä se Rafflesin peräytti takaisin
kynnykseltä ja sai sitten itsepintaisesti vaatimaan paluuta asemalle
takaisin sateessa. Hän taasen vakuutti minulle, että happaman oluen
lemu oli hänet tukehuttaa. Ja hänen miettiväisenä maata tähystelevät
silmänsä ja rypistyneet kulmakarvansa sain tulkita miten osasin.

Milchester Abbey on harmaa, nelikulmainen rakennus, syvällä tuuheassa
metsäseudussa; ja sen kolmikertaisessa rivissä vanhanaikaisia
akkunoita näyttivät kaikki ruudut heijastavan valoa, kun me saavuimme
juuri parahiksi ennättääksemme pukeutua päivälliselle. Vaunut
olivat vierineet ties kuinka monen keskeneräisen kunniaportin läpi
ja ohi telttojen ja lipputankojen, jotka oli pystytetty rehevälle
vihreälle lyömäpallokentälle, jolla Raffles oli ottanut ylläpitääkseen
pelaajamainettaan. Mutta kaikkein juhlallisinta oli sisällä huoneissa,
missä tapasimme suunnattomat joukot vieraita koolla, niiden joukossa
useampia ylhäisiä ja huomattuja henkilöitä kuin milloinkaan olin
samassa huoneessa nähnyt. Tunnustan vilpittömästi hämmennykseni.
Asiamme ja näyteltävänäni oleva väärä osa riisti minulta sen varman
esiintymisen, jonka olin toisinaan kuvitellut ansiokseni, ja minulla
on kiusallinen muisto siitä hermostuneesta huojennuksesta, jota tunsin
ilmotettaessa, että päivällispöytä oli katettu. Vähänpä aavistin, mikä
kidutus vieläkin oli edessäni.

Minä vein pöytään erään paljoa vähemmän pelottavan nuoren naisen kuin
mitä olisi voinut osalleni sattua. Alussa kiittelin itseäni todellakin
onnelliseksi tässä suhteessa. Miss Melhuish oli kirkkoherran tytär,
ja hänet oli kutsuttu ainoastaan jotta saataisiin täydet parit. Hän
ilmoitti minulle nämä molemmat tiedot ennenkuin liemi ehti eteemme,
ja hänen keskustelunsa jatkui yhtä viehättävän avomielisenä. Hänellä
näytti olevan melkein kiihko antaa tietoja. Minun tarvitsi vain
kuunnella, nyökäytellä päätäni ja olla kiitollinen. Kun tunnustin
tuntevani vain harvoja läsnäolijoita edes ulkonäöltä, alkoi hupaisa
pöytätoverini kertoa kuka kukin oli; hän alotti minun vasemmaltani
ja työskenteli tunnollisesti läpi koko piirin aina oikeanpuoleiseen
naapuriinsa asti. Tämä vei pitkän tovin ja huvitti minua todellakin,
mutta sitäpä en voi sanoa kaikesta mikä nyt seurasi, ja ilmeisesti
herättääkseen uudelleen mielenkiintoani kysyi miss Melhuish minulta
äkkiä merkitsevän kuiskaavalla äänellä, voinko minä säilyttää
salaisuuden.

Vastasin siihen kyllä pystyväni, ja nyt seurasi toinen kysymys vielä
pidätetymmällä ja jännitetymmällä äänenpainolla:

"Pelkäättekö murtovarkaita?"

"Murtovarkaita!" Jopa viimeinkin hätkähdin valppaaksi. Tuo sana
vaikutti minuun syvästi. Minä kertasin sen kauhistuneena kysymyksenä.

"Olenpa siis viimeinkin löytänyt jotakin, mikä kiinnittää mieltänne!"
virkkoi miss Melhuish viattomalla voitonriemulla. "Niin —
murtovarkaita! Mutta älkää puhuko niin kovaa. Asiaa pidetään syvänä
salaisuutena. Minun ei pitäisi todellakaan puhua siitä teille."

"Mutta mitä siinä sitten on puhumista?" kuiskasin minä
kärsimättömyydellä, joka oli hänelle mieluinen.

"Lupaatteko vaieta asiasta?"

"Tietysti."

"Niin, seudullamme liikkuu murtovarkaita."

"Ovatko tehneet varkauksia?"

"Eivät vielä."

"Kuinka sitten tiedätte?"

"Ne on nähty. Piirikunnassa. Kaksi hyvin tunnettua Lontoon varasta."

"Kaksi!" Vilkaisin Rafflesiin. Niin olin tehnyt monta kertaa illan
kuluessa ja kadehtinut hänen hyvää tuultaan, hänen rautaisia hermojaan,
hänen kevyttä sukkeluuttaan, hänen täydellistä tyyneyttään ja
itsensähillitsemistään. Mutta nyt tuli minun häntä sääli; keskellä omaa
kauhuani ja hämmästystäni surkuttelin häntä, hänen tuossa istuessaan
syöden ja juoden, jutellen ja nauraen, ilman pelon tai hämmennyksen
varjoakaan kauniilla, miellyttävillä, urheilla kasvoillaan. Otin
samppanjalasini ja tyhjensin sen.

"Kuka heidät on nähnyt?" kysyin sitte tyynesti.

"Eräs salapoliisi. Jälkiä on seurattu Lontoosta joku päivä sitten.
Niiden luullaan suunnittelevan jotakin yritystä täällä linnassa."

"Mutta miksi niitä ei vangita?"

"Juuri samaa kysyin minä tänä iltana isältäni tänne tullessamme; hän
sanoi, ettei ole vielä saapunut vangitsemiskäskyä, joten voidaan
ainoastaan pitää heidän liikkeitään silmällä."

"Vai niin, niitä vartioidaan?"

"Kyllä, muuan salapoliisi on vasiten matkustanut tänne sitä varten.
Ja kuulin lordi Amerstethin sanovan isälle, että ne oli nähty tänään
ehtoopäivällä Warbeckin asemalla."

Juuri siellä, missä Rafflesin ja minut sade yllätti! Meidän äkillinen
pakenemisemme majatalosta oli nyt selitetty; toiselta puolen ei enää
mikään vieruskumppanini puhe ollut minulle yllätys, ja minun onnistui
silmätä häntä kasvoihin ja hymyillä.

"Tämä on todellakin kovin jännittävää, neiti Melhuish", sanoin. "Saanko
kysyä, kuinka olette saanut tietää noin paljon?"

"Isäni kautta", kuului luottamuksellinen vastaus. "Lordi Amersteth
neuvotteli hänen kanssaan, ja hän neuvotteli minun kanssani. Mutta
Jumalan tähden! Älkää antako asian mennä edemmäs! En voi käsittää mikä
johti minut puhumaan tästä teille."

"Voitte luottaa minuun, miss Melhuish. Mutta — pelkäättekö te?"

Miss Melhuish nauraa kikatti.

"En rahtuakaan! Ne eivät tule pappilaan. Sieltä ei löydy mitään heille.
Mutta katsokaa ympärillenne, katsokaa jalokiviä... silmätkää vain lady
Melrosen kaulaketjua!"

Melrosen leskimarkiisitar oli niitä harvoja henkilöitä, joita oli ollut
tarpeeton nimeltä mainita minulle. Hän istui lordi Amerstethin oikealla
puolella kuulotorvi korvalla ja joi samppanjaa tavallisella, yleisesti
tunnetulla vapaamielisyydellään — suopein, kevytmielisin vanha rouva
mitä milloinkaan voi tavata. Timanteista ja safiireista sommiteltu
kaulaketju nousi ja laski hänen täyteläisellä povellaan.

"Sen väitetään maksavan vähintäin viisituhatta puntaa", jatkoi
kumppanini. "Niin kertoi minulle lady Margaret tänä aamuna (lady
Margaret istuu ystävänne hra Rafflesin vieressä), ja tuo vanha kelpo
rouva tahtoo välttämättömästi koreilla sillä joka ilta. Ajatelkaahan
mikä saalis se olisi! Ei, me emme tunne minkään suoranaisen vaaran
uhkaavan meitä pappilassa."

Kun naiset nousivat pöydästä, vaati miss Melhuish minulta uuden
vaiti-olon lupauksen ja jätti minut, tuntien tosin pikku tunnonvaivaa
suulautensa tähden, mutta kuitenkin enemmän tyytyväisyyttä siitä, että
oli epäilemättä joutunut huomattavaksi henkilöksi minun silmissäni.
Tämä saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta onhan kaiken keskustelun
lähteenä tämä tosi-inhimillinen, yleinen halu saada vaikuttaa
kuulijaansa. Miss Melhuish vaan tahtoi vaikuttaa hinnalla millä
hyvänsä. Ja hän oli tosiaankin onnistunut.

En tahdo kuvailla mitkä tunteet kahden seuraavan tunnin kuluessa
kuohuivat sielussani. Ponnistelin saadakseni virkkaa pari sanaa
Rafflesille, mutta epäonnistuin lakkaamatta. Ruokasalissa sytyttivät
hän ja Crowley samalla tulitikulla paperossinsa ja pitivät
päänsä yhdessä koko ajan. Vierashuoneessa kuulin hänen suureksi
mielenkarvaudekseni latelevan loppumatonta lorua lady Melrosen
kuulotorveen. Raffles tunsi hänet jo Lontoosta. Lopuksi pelasivat he
biljardihuoneessa pitkän otteen, minun istuessani jonkun matkan päässä
mitä ikävimmässä seurassa, puhetoverinani kun oli eräs hyvin vakava
skotlantilainen, joka oli tullut jälkeen päivällisen eikä voinut puhua
muusta kuin uusimmista parannuksista silmänräpäysvalokuvauksen alalla.
Hän ei ollut tullut ottamaan osaa kilpailuihin (kertoi hän minulle),
vaan toimittamaan lordi Amerstethille sellaisen sarjan lyömäpallokuvia,
jonka veroista ei milloinkaan ennen oltu nähty; en kuitenkaan voinut
tulla selville, oliko hän tilapäinen vaiko ammattivalokuvaaja.
Muistan ainoastaan, että koetin hälventää ajatuksiani silloin tällöin
päättäväisesti kuuntelemalla tuon sietämättömän ihmisen puhelua.
Viimein tuli kidutuksestani loppu; lasit olivat tyhjennetyt, herrat
sanoivat hyvää yötä, ja minä seurasin Rafflesia ylös hänen huoneeseensa.

"Kaikki on hukassa!" läähätin minä, kun hän kiersi kaasun palamaan ja
minä suljin oven. "Meitä vartioidaan. Jälkiämme on seurattu Lontoosta
asti. Täällä on salapoliisi!"

"Mistä _sinä_ sen tiedät?" kysyi Raffles ja kääntyi nopeasti päin
minua, mutta ilman vähintäkään vastenmielisyyttä. Ja minä kerroin
hänelle, kuinka olin saanut tietää tämän kaiken.

"Tietysti", lisäsin, "se oli tuo mies, jonka näimme majatalossa
ehtoopäivällä."

"Salapoliisi?" sanoi Raffles. "Vai niin, sinä et siis tunne
salapoliisia, kun näet sellaisen, Bunny?"

"Jos ei se ollut hän, niin kuka sitten?"

Raffles puisteli päätään.

"Ajatteles, että sinä olet jutellut hänen kanssaan kokonaisen tunnin
biljardihuoneessa, eikä sinulla kuitenkaan ole aavistustakaan kuka hän
oli!"

"Skotlantilainen valokuvaaja!"

Vaikenin säikähtäneenä.

"Skotlantilainen hän on", virkkoi Raffles, "ja ehkä myös
valokuvaajakin. Sitä paitsi on hän apulaispäällikkö Mackenzie Scotland
Yardin etsivästä osastosta — sama mies, jolle minä lähetin kutsun
tuona huhtikuun iltana. Ja sinä et voinut kokonaisessa tunnissa saada
selville kuka hän oli! Voi, Bunny, Bunny, sinua ei ole luotu rikoksen
uralle!"

"Mutta", huomautin minä, "jos hän on Mackenzie, niin kuka oli sitten se
mies, jonka vuoksi sinä käpälämäkeen Warbeckista läksit?"

"Se, jota hän vartioitsee!"

"Mutta meitähän hän vartioitsee!"

Raffles loi minuun säälivän katseen ja ravisti taas päätään ennenkuin
ojensi minulle avonaisen paperossikotelonsa.

"En tiedä onko polttaminen kielletty makuuhuoneissa, mutta parasta on,
että otat paperossin ja istuudut oikein tukevasti tuolille, sillä nyt
sanon sinulle jotakin hämmästyttävää."

Otin nauraen paperossin.

"Sano mitä tahdot, rakas ystävä, kunhan Mackenzie vain ei todellakaan
vaani minua ja sinua."

"Ei, asianlaita ei ole niin, eikä voi olla niin, ja täytyy olla Bunny
voidakseen silmänräpäykseksikään otaksua, että se niin on. Luuletko
todellakin, että hän voisi istua ja aivan tyynesti katsella, kuinka
hänen murtovarkaansa pelaa biljardia aivan hänen nenänsä edessä? No
niin, sitä hän ehkä voisi, sillä Mackenzie on hyvin kylmäverinen;
mutta minä en ole kyllin kylmäverinen voittaakseni pelin sellaisissa
olosuhteissa. Sitä en ainakaan usko; olisipa muuten hauska koettaa.
Asema oli sellaisenaankin hyvin jännittävä, vaikka tiesin ettei hän
meitä ajatellut. Crowley kertoi minulle kaikki päivällisen jälkeen, ja
minähän olin itse nähnyt yhden noista veijareista ehtoopäivällä. Sinä
luulit, että salapoliisi se pani minut pyörtämään takaisin majatalosta.
En todellakaan tiedä, miksi en puhunut sinulle siitä heti; mutta
asia oli aivan päinvastoin. Tuo pyntätty punakka hölmö on Lontoon
ovelimpia murtovarkaita, ja olen kerran tyhjentänyt lasin hänen ja
meidän yhteisen varastetunkätkijämme kanssa. Minä olin sillä kertaa
eastend'iläinen sekä kieleltäni että asultani, mutta ymmärräthän etten
tarpeettomasti tahdo tulla vaaraan joutua tuollaisen tuntemaksi."

"Hän ei ole yksin, kuulin."

"Eipä tietystikään; hänellä on ainakin yksi apulainen mukanaan, ja
väitetään, että täällä talossakin joku on hänen puuhissaan."

"Onko lordi Crowley kertonut sinulle niin?"

"Crowley ja samppanja yhdessä. Tietystikin luottamuksessa, ihan
niinkuin sinun tyttösi, mutta eipä maininnut Mackenzieta. Kertoi
vain, että eräs salapoliisi oli väijyksissä, siinä kaikki. Että
he ovat tuoneet hänet tänne vieraana, se on selvästi heidän suuri
salaisuutensa, jota täytyy varoa muilta vierailta, koska se häiritsisi
heitä ja erittäinkin palvelijoita, joita hän on täällä pitämässä
silmällä. Se on minun käsitykseni asemasta, Bunny, ja sinun täytyy
myöntää, että tämä on suunnattomasti enemmän mieltäkiinnittävä kuin
milloinkaan olisimme voineet odottaa."

"Mutta sanomattoman paljon vaikeampaa meille", huomautin minä huoaten
pelkurimaisesta huojennuksesta. "Kätemme ovat kaikessa tapauksessa
sidotut tällä viikolla."

"Se ei ole välttämätöntä, Bunny hyvä, vaikkakin myönnän, että
mahdollisuudet ovat meitä vastaan. En kuitenkaan ole siitäkään
varma. On kaikenlaisia tilaisuuksia näissä kolmipuolisissa asioissa.
Pane A pitämään silmällä B:tä, niin hän ei voi tarkata C:tä. Sehän
on johdonmukaista; mutta Mackenzie on hyvin merkitsevä A. Minä en
mielelläni pitäisi varastettua tavaraa takanani, niin kauvan kuin hän
on talossa. Mutta olisi suuremmoista luikahtaa A:n ja B:n väliin, ja
pimittää heidät molemmat samalla kertaa. Maksaisi todellakin vaivan
tehdä se, Bunny; kannattaisipa yksistään voittaa tuollaisia vanhoja
suurveikaleita, kuin B ja hänen väkensä ovat, heidän omassa pelissään!
Eikö totta, Bunny? Se olisi melkein kuin voittelu... ottelu elämästä ja
kuolemasta Englannin etevimpäin lyömäpallomiesten kesken!"

Hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin pitkään aikaan olin nähnyt.
Ne loistivat sitä luonnotonta ihastusta, joka niissä syttyi ainoastaan
hänen ajatellessaan jotakin uutta urotyötä. Hän riisui kenkänsä ja
alkoi kävellä nopeasti ja äänettömästi edes takaisin huoneessa; sitten
Ruben Rosenthalin kunniaksi annettujen päivällisten ei Raffles ollut
näyttäynyt noin uhoissaan minun läsnäolossani; eikä minulla ollut
mitään sitä vastaan, että minua juuri tällä hetkellä muistutettiin
siitä surkeasta retkestä, johon nuo kekkerit olivat aiheen antaneet.

"Hyvä ystävä", virkoin tavotellen hänen äänensä sävyä, "sinä olet aivan
liiaksi viehättynyt vaarallisiin hommiin; sinä kerran vielä kaadut
urheilu-intosi uhrina. Ota oppia viimeisestä seikkailustamme äläkä
lennä liian korkealle, jos mielit säästää oman nahkamme. Tutki taloa
niin paljon kuin haluat, mutta älä mene pistämään päätäsi Mackenzien
kitaan!"

Minun kuvakieleni sai hänet seisahtumaan paperossi sormien välissä ja
naurunhaluinen kiilto silmissään.

"Sinä olet aivan oikeassa, Bunny. Sitä minä en tee. En totta tosiaan.
— Mutta — näitkö vanhan lady Melrosen kaulaketjua? Sitä olen himoinnut
vuosikausia. En silti aijo käyttäytyä narrin tavoin, en, kautta
kunniani... mutta hitto vieköön, päästä voitolle sekä ammattivarkaista
että Mackenziestä! Se olisi suuremmoinen peli, Bunny, suuremmoinen
peli!"

"Niin, mutta sinä et saa pelata sitä tällä viikolla."

"En, en, sitä en tee. Mutta ihmettelenpä kuinka mestarivarkaat aikovat
menetellä? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Näinköhän heillä todellakin
on rikostoveri tässä talossa? Voi miten soisinkaan tuntevani heidän
pelinsä! Mutta kaikki käy hyvin, Bunny, älä ole levoton; olkoon kaikki
kuten sinä tahdot."

Ja saatuani tämän vakuutuksen menin omaan huoneeseeni ja sitten levolle
uskomattoman keveällä sydämellä. Olin vielä siksi rehellinen mies, että
iloitsin nykyisen tekosemme lykkäytymisestä, pelkäsin sen suorittamista
ja surkeilin sen välttämättömyyttä, mikä kaikki vain ilmaisee sen
selvän tosiasian, että olin verrattomasti heikompi kuin Raffles, mutta
aivan yhtä paljon siveellisesti rappiolla. Minulla oli kuitenkin
eräs luja puoli. Minulla oli kyky kerrassaan häätää mielestäni
kaikki epämieluiset ajatukset, jotka eivät olleet aivan läheisesti
liittyneet olevaiseen hetkeen. Harjottelemalla tätä ominaisuutta
olin elänyt kevytmielistä elämääni Lontoossa samalla synnillisellä
tyytyväisyydellä, jota se oli minulle edellisenä vuonna tuottanut.
Samaten oli minulla nytkin hauskaa tämän lyömäpalloviikon aikana
Milchesterissä, vaikka olin odottanut sitä sellaisella pelolla.

Oli kyllä muitakin aiheita tälle odottamattomalle mielihyvälleni.
Ensinnäkin löytyi, _mirabile dictu_, pari muuta vieläkin verrempää
ääliötä kuin minä lyömäpalloradalla. Heti viikon alussa, jolloin
se minulle tärkeintä olikin, onnistui minun saada hyvinkin kehuvaa
ylistelyä eräällä näppärällä kaappauksella: pallo, jonka ainoastaan
kuulin suhisevan ilmassa, sinkosi nimittäin käteeni, ja lordi Amersteth
onnitteli minua julkisesti. Tätä onnellista sattumaa en edes itsekään
voinut saada unhotukseen, ja kun ei mikään paremmin auta eteenpäin
kuin menestys, ja etevimpäin lyömäpallopelaajain alinomaiset rohkaisut
olivat voimakkaana kannustimena minulle, onnistuin seuraavalla
kerralla mainiosti parilla juoksulla. Miss Melhuish sanoi minulle
paljon hyvää ja kaunista sinä iltana suurissa tanssiaisissa, jotka
annettiin varakreivi Crowleyn täysi-ikäiseksi tulemisen johdosta;
hän kertoi minulle myös, että juuri sinä yönä rosvot luultavasti
tekisivät yrityksensä, ja hän oli täynnä teeskenneltyä lapsellista
pelkoa, meidän istuessamme puutarhassa, vaikka se ja koko ympäristö oli
juhlatulituksin valaistu aina aamuun asti. Rauhallinen skotlantilainen
otti päivän mittaan lukemattomia valokuvia, joita hän kehitti öisin,
palvelusväen huonekerrassa sijaitsevassa pimeässä huoneessa, ja luja
vakaumukseni on, että ainoastaan kaksi vierasta tiesi mr Clephanen
Dundeesta salapoliisi Mackenzieksi.

Viikko piti lopettaa lauvantaina juhlakilpailulla; pari kolme miestä
aikoi keskeyttää siinä-olonsa aikaisin matkustaakseen takaisin
Lontooseen. Mutta kilpailua ei milloinkaan tapahtunut. Aikaisin
lauvantai-aamuna sattui surullinen tapaus Milchester Abbeyssa.

Kerron asian kuten itse sen näin ja kuulin. Huoneeni akkunat antoivat
keskiparvekkeelle eivätkä olleet edes samassa huonekerrassa, missä
Raffles — ja luultavasti kaikki muutkin — asustivat. Minä asuin
erään ison huoneuston pukuhuoneessa, ja lähimmät naapurini olivat
lady Melrose sekä isäntäväkeni. Perjantai-iltana olivat varsinaiset
juhlallisuudet loppuneet, ja ensi kertaa koko viikolla olin nukkunut
hyvin jälkeen puolenyön, kun äkkiä säikähdyksestä läähättäen hätkähdin
istualleni sängyssäni. Raskas mätkähdys oveani vasten ... ja sitten
kuulin huohotusta ja sukkasillaan polkevien jalkojen töminää.

"Nyt olette kiinni", mutisi ääni. "Mikään vastustelu ei hyödytä."

Puhuja oli skotlantilainen salapoliisi, ja vereni hyytyi uudesta
peljästyksestä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta huohotus kävi vielä
voimakkaammaksi ja jalat tömisivät lattiaan yhä kohoavalla vauhdilla.
Äkillisen säikähdyksen vallassa hyppäsin sängystäni ja työnnälsin oven
auki. Palava kynttilä valaisi eteistä, ja sen valossa näin Mackenzien
taistelevan pelottavan vastustajan kanssa.

"Pidättäkää tätä miestä!" huusi hän, kun minä näyttäydyin. "Pidättäkää
lurjusta!"

Mutta minä seisoin kuin hölmö, kunnes he molemmat hoippuivat taaksepäin
minua kohti; silloin huokasin syvään ja heittäydyin miehen kimppuun,
jonka kasvot olin vihdoinkin nähnyt. Se oli eräs palvelijoista,
joka oli tarjoillut pöydässä, ja tuskin olin häneen tarttunut, kun
salapoliisi hellitti irti. "Pitäkää kiinni", huusi hän. "Niitä on
useampia alhaalla."

Ja hän juoksi alas rappusia. Sitten avautui toisia ovia, ja lordi
Amersteth ja hänen poikansa näyttäysivät housusillaan. Mies heitti
vastaan pinnistelemästä, mutta minä pitelin häntä vielä kiinni, kun
Crowley väänsi kaasun palamaan.

"Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee?" kysyi lordi Amersteth silmiään
siristellen. "Kuka se juoksi alas?"

"Mac — Clephane", sanoin minä nopeasti.

"Ahaa!" huudahti hän ja kääntyi palvelijaan. "Vai niin, te siis olette
varas? Hyvin tehty! Hyvin tehty! Missä saatiin hänet kiinni?"

Siitä ei minulla ollut aavistustakaan.

"Lady Melrosen ovi on auki", sanoi Crowley. "Lady Melrose! Lady
Melrose!"

"Unohdat, että hän on kuuro", huomautti lordi Amersteth.

"Kas, nyt tulee varmaan hänen kamarineitinsä..."

Eräs sisäovi oli auennut, seuraavassa hetkessä kuului pieni huudahdus,
ja valkea olento liikehti kynnyksellä.

"_Où est donc l'écrin de madame le marquise? La fenêtre est ouverte. Il
a disparu_!"

"Tuhat tulimaista, akkuna auki ja jalokivilipas kadoksissa!" huudahti
lordi Amersteth. "_Mais comment est madame la marquise? Est-elle bien_?"

"_Oui, milord. Elle dort_."

"Onko hän nukkunut tällaisessa melussa?" ihmetteli mylord. "Sitten hän
on ainoa..."

"Miksi juoksi Mackenzie — Clephane?" kysyi nuori Crowley.

"Hän sanoi alhaalla olevan useampia."

"Minkätähden ette voinut sanoa sitä ennen?" huudahti hän, ja nyt tuli
hänen vuoronsa syöstä alas portaita.

Häntä seurasivat kintereillä melkein kaikki lyömäpallopelaajat, jotka
nyt yhtenä ryhmänä ilmestyivät näyttämölle, mutta ainoastaan heti
jättääkseen sen ja ottaakseen osaa takaa-ajoon. Raffles oli yhtenä
muassa, ja minä olisin mielelläni seurannut häntä, ellei palvelija
olisi juuri tempautunut livistämään käsistäni ja tehnyt hyppäystä sille
taholle, mistä he olivat tulleet. Lordi Amersteth otti hänet kiinni
silmänräpäyksessä, mutta hän ponnisteli hurjasti vastaan, ja meitä
täytyi olla kaksi laahaamassa häntä alas portaita, peljästyneiden
huudahduksien kajahdellessa puoliavoimista ovista. Me jätimme hänet
kahdelle toiselle palvelijalle, jotka näyttäytyivät yöpaidat housuihin
sullottuina, ja isäntäni oli kylliksi kohtelias lausuakseen imartelevia
huomautuksia mennessään edelläni ulos.

"Luulen kuulleeni laukauksen", sanoi hän; "ettekö tekin kuullut?"

"Minusta tuntui ammutun kolme laukausta."

Ja me ryntäsimme ulos pimeään.

Muistan miten vastenmieliseltä tuntui kävellä paljain jaloin hiekalla
ja märässä, kylmässä ruohossa, äänien perässä, jotka kuuluivat
etäältä ruohokentältä. Yö oli niin sysimusta, että olimme keskellä
lyömäpallomiehiä ennen kuin erotimme häämyäkään heidän vaaleista
housuistaan, ja lordi Amersteth oli vähällä polkea Mackenzieta, joka
makasi pitkällään kasteisella maalla.

"Kuka tämä on?" huudahti hän. "Mitä onkaan tapahtunut?"

"Se on Clephane", selitti eräs herrasmies, joka oli polvillaan hänen
vieressään. "Häneen on sattunut luoti."

"Elääkö hän?"

"Juuri hiukan."

"Suuri Jumala! Missä on Crowley?"

"Täällä olen", huusi hengästynyt ääni. "Ei maksa vaivaa, hyvät ystävät.
Ei ole merkkiäkään siitä minne päin he ovat hävinneet. Täällä on
Raffles; hänkin jo katsoo ajon hyödyttömäksi." Ja he tulivat juosten
henki kurkussa.

"No niin, kaikessa tapauksessa on meillä yksi heistä", mutisi lordi
Amersteth. "Nyt meidän täytyy ennen kaikkea toimittaa tämä mies
poloinen kannetuksi sisälle. Ottakoon joku häntä kainaloista. Ja sitte
keskikohdalta... kaksi voi ottaa toisiansa käsistä kiinni ja tukea
häntä ristiluiden paikalta. Eteenpäin nyt yhtaikaa... tänne päin! Mies
parka, mies parka! Hänen nimensä ei ole Clephane, hän on salapoliisi
Lontoosta, vartavasten matkustanut tänne noiden rosvojen vuoksi."

Raffles ensimäisenä ilmaisi hämmästystään, mutta hän oli myös
ensimäisenä nostamassa haavottunutta.

Eikä kenenkään kädet olleet voimakkaammat tai hellävaraisemmat kuin
hänen tuolla pitkällä vaelluksella linnaan. Hetken kuluttua makasi
tajuton eräällä kirjastohuoneen sohvalla. Saatuaan jäätä haavalleen ja
konjakkia kurkkuunsa hän avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.

Lordi Amersteth kumartui hänen ylitseen saadakseen selvää hänen
sanoistaan.

"Kyllä, kyllä", sanoi hän, "me olemme saaneet yhden heistä kiinni,
aivan haavoittumatta. Sen lurjuksen, jonka kanssa te ottelitte tuolla
ylhäällä." Lordi Amersteth kumartui yhä lähemmäs häntä. "Pahuus
vieköön, heittikö hän jalokivilippaan ulos ikkunasta? Ja ne ovat
vieneet sen? No niin... toivon vain, että voimme pelastaa tämän kunnon
miehen hengen; nyt pyörtyi hän taas."

Tunti kului, aurinko teki nousuaan.

Tusina nuoria herroja istuskeli biljardihuoneen sohvilla, juoden
whiskyä ja soodaa, päällystakissaan ja leveissä housuissaan ja jutellen
vielä vilkkaasti kaikki yhtaikaa. Aikataulu kulki kädestä käteen;
lääkäri oli yhä kirjastossa. Viimein avautui ovi, lordi Amersteth pisti
päänsä sisään.

"Tila ei ole toivoton", hän sanoi, "mutta kuitenkin hyvin huono. Tänään
ei tule lyömäpallopelistä mitään."

Jälleen tunnin kuluttua olivat useimmat meistä matkalla aamujunalle;
täytimme yhden vaunun melkein tungokseen asti. Yhä vielä puhuimme
kaikki yhtä aikaa yön tapahtumista, ja yhä vielä olin minä pikku
sankari tavallani sen tähden, että olin pidellyt rosvoa, joka oli
vangittu; tyytyväisyyteni oli ylen suuri. Raffles katseli minua
silmäkulmainsa alitse. Emme olleet sanaakaan vaihtaneet, emmekä
sanaakaan hiiskuneet, ennenkuin erosimme toisista Paddingtonin asemalla
ja ajoimme katuja pitkin ajurin äänettömillä rattailla ja kulkusten
kilistessä.

"Vai niin, Bunny", virkkoi Raffles, "mestarivarkaat ne siis korjasivat
saaliin puoleensa?"

"Niin", sanoin minä, "ja minä olen oikein sydämestäni iloinen..."

"Siitä että Mackenzie parka sai luodin rintaansa?"

"Siitä että minä ja sinä kerrankin olemme viattomalla puolella."

"Sinä olet toivoton, Bunny, aivan toivoton! Otaksun ettet olisi
evännyt osuuttasi, jos saalis olisi sattunut meille? Ja kuitenkin sinä
oikein nautit siitä että olet päässyt toisena perille — siinä toisessa
juoksussa! Myönnän kuitenkin, että mestarivarkaiden menettelytavat
olivat erinomaisen mieltäkiinnittäviä minulle. Minä osaltani olen yhtä
paljon voittanut kokemuksena kuin hävinnyt muissa suhteissa. Heittää
jalokivilipas ulos akkunasta oli hyvin yksinkertainen ja tehoava keino;
kaksi niistä oli tuntikausia odotellut tuolla alhaalla."

"Mistä sen tiedät?" kysyin.

"Näin heidät omasta akkunastani, joka on aivan vastapäätä tuon vanhan
naisen huonetta. En voinut olla ajattelematta kaulanauhaa, kun menin
huoneeseeni paneutuakseni nukkumaan viimeistä yötä tässä linnassa —
ja satuin katsomaan ulos akkunasta. Suoraan sanoen tahdoin tutkia,
oliko akkuna alhaalla auki ja oliko pienintäkään mahdollisuutta
päästä lakanaköyden avulla sinne sisälle. Ryhdyin tietysti siihen
varokeinoon että sammutin kynttiläni, ja oli onni, että niin tein. Näin
kilpailijani aivan allani, mutta he eivät nähneet minua. Näin pienen
valoisen ympyrän silmänräpäyksen ajan, ja hetken kuluttua näin sen
vielä kerran. Tiesin tietysti mikä se oli, sillä omakin kellotauluni
on sivelty itsevalaisevalla värillä; sitä voi käyttää lyhtynä, kun ei
satu olemaan muuta. Mutta nuo miehet eivät sitä lyhtynä käyttäneet. Ne
seisoivat vain akkunan alla ja odottivat sovitun hetken tuloa. Kaikki
oli järjestetty heidän talossa olevan kätyrinsä kanssa. Ei kukaan voi
käsittää varasta niin hyvin kuin toinen varas: minuutissa olin arvannut
kuinka kaikki tulisi käymään."

"Etkä sinä tehnyt mitään!" huudahdin minä.

"Päinvastoin, menin alas ja suoraan lady Melrosen huoneeseen."

"Todellakin?"

"Silmänräpäystäkään epäröimättä. Pelastamaan hänen jalokiviään.
Ja valmistauduin kirkumaan hänen torveensa, niin että koko talo
heräisi. Mutta tuo kiltti eukko on liian kuuro ja liian ihastunut
päivällisviiniinsä herätäkseen helposti."

"Entä sitten?"

"Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan."

"Ja kuitenkin annoit mestarivarkaiden, kuten sinä heitä kutsut, ottaa
hänen jalokivensä lippaineen ja kaikkineen!"

"Kaikki — paitsi tätä", sanoi Raffles ja ojensi suljetun kätensä.
"Olisin näyttänyt sinulle tämän jo ennen, mutta sinä olet todellakin
näyttänyt niin naurettavan onnelliselta koko päivän, että pidin syntinä
peljästyttää sinua."

Hän aukaisi kätensä, mutta sulki siihen taas timanteista ja safiireista
sommitellun kaulanauhan, jota viimeksi olin nähnyt lady Melrosen
kantavan.




LE PREMIER PAS.


Sinä iltana kertoi hän minulle ensimäisen rikoksensa historian.
Jälkeen Idus Martii'n vaiherikkaan aamun, jolloin hän vihjasi siihen
eräällä lyömäpalloretkellä sattuneena välikohtauksena, en ollut
onnistunut saamaan Rafflesilta sanaakaan siitä asiasta. Olin kyllä
tehnyt yrityksiä; mutta hän puisteli päätään ja tähysteli ajatuksissaan
paperossinsa savua puolittain ivallinen, puolittain kaihoksiva katse
silmissään, ikäänkuin ei vanha hyvä aika, kun hänen sielunsa vielä
oli rehellinen, olisi ollut viehätystänsä vailla. Raffles saattoi
suunnitella uutta röyhkeätä yritystä tai kerskailla viimeisestä
hillittömällä ihastuksella. Oli mahdotonta ajatella ainoatakaan
katumuksen sykähdystä noiden tarttuvien ja peittelemättömän itsekkäiden
ihastuksen purkauksien takana.

Ja kuitenkin tuntui kuoleutuneen omantunnonvaivan haamu vielä
koettelevan häntä hänen muistellessaan ensimäistä varkauttaan, niin
että minä olin luopunut toiveesta saada milloinkaan kuulla tuota
tarinaa, paljon ennen sitä päivää, jona palasimme Milchesteristä.
Lyömäpallopeli oli kuitenkin ajatuksissa, ja Rafflesin pallosalkku
sattui kuten joskus ennenkin olemaan poikittain liesiristikolla,
nahkaheloissa vielä jäännöksiä Australian-radan rahtitavaramerkeistä.
Olin tähystellyt tuota rautatiemerkkiä hetken, ja hänen silmänsä olivat
luultavasti seuranneet katsettani, sillä hän kysäisi äkkiä, oliko
minulla vielä halua kuulla tuota juttua.

"Turha vastatakaan", tuumasin minä, "sinä et tahdo puhua siitä. Minun
täytyy arvailla se itse."

"Kuinka voisit sen tehdä?"

"Alanhan jo tuntea menettelytapojasi."

"Sinä otaksut, että minä antauduin siihen avoimin silmin, kuten
nykyjään teet, eikö totta?"

"En voi ajatella sinun ryhtyvän asiaan muulla tavalla."

"Rakas Bunny, se oli ajattelemattomin teko mihin elämässäni olen
joutunut."

Hän hyppäsi seisaalleen niin äkkiä, että tuoli oli lentää kumoon. Hänen
silmänsä hehkuivat suuttumuksesta.

"En voi uskoa sitä", intin kavalasti. "Se olisi suorastaan
epäkohteliasta sinua kohtaan."

"Täytyypä sinun sitten olla tyhmä kuin..."

Hän keskeytti puheensa, tähysteli minua ja hymyili seuraavassa hetkessä
harmistaan huolimatta.

"Tai suurempi veitikka kuin olen voinut uskoa, Bunny, ja veitikka
onkin, lempo soikoon, oikea nimesi! No! sinun tarkotuksesi on siis
udella minulta — olkoonhan menneeksi. Olen todella itsekin ajatellut
asiaa; tuo viimeöinen touhu muistuttaa sitä useammassakin suhteessa.
Tiedätkö mitä, tämä on kaikessa tapauksessa juhlallinen tilaisuus, ja
minä aijon viettää sitä loukkaamalla ainoata järkevää periaatetta mitä
minulla on. Otanpa yhden grogin lisää!"

Pian oli lasissa whiskyä, soodavettä ja jääpalanen; ja siinä istui
Raffles yönutussaan välttämättömine paperosseineen ja kertoeli minulle
tarinaansa, jota en enää ollut toivonut kuulevanikaan. Akkunat olivat
seposeljällään; alussa tulvasi melu Piccadillyltä sisälle. Paljoa ennen
kuin hän lopetti oli viimeinen ajopeli vierinyt ohitse, viimeinen
kirkuja korjattu talteen, ja ainoastaan me keskeytimme kesäyön
hiljaisuutta. — — —

       *       *       *       *       *

... "Ei, siellä kohdellaan ihmistä todellisella vieraanvaraisuudella.
Ei makseta muusta kuin mitä juopi, mutta minä olin varmaan juonut hyvin
tuntuvasti. Olin melkein rahaton, kun matkustin. Minun ei olisi toden
totta pitänyt ottaa vastaan kutsumusta, ja nyt olimme kaikki matkalla
kilpailemaan Melbourne-maljasta. Minä olin voitosta varma, mutta en
voittanutkaan, eikä se ollut ainoa tyhmyys, minkä voi Melbournessa
tehdä. En ollut silloin se nopeatoiminen ja varma keinojen mies kuin
nyt olen, Bunny, ja se olisi noiden toisten pitänyt ymmärtää itsestään.
Mutta he eivät tienneet kuinka pahassa pulassa olin, ja minä vannoin,
että he eivät myöskään tulisi sitä tietämään. Koetin juutalaisilta,
mutta he ovat tuolla tavallista varovaisempia. Sitte tulin ajatelleeksi
eräänlaista sukulaista, erästä isäni pikku-orpanaa, josta emme
kukaan tienneet mitään muuta kuin että hänen otaksuttiin asuvan
jossakin siirtomaassa. Jos hän oli rikas, no, sitä parempi, silloin
lainaisin häneltä; eikä olisi minulle vahinkoa siitä, että asianlaita
sattuisi olemaan toisinkin. Koetin etsiä häntä käsiini, ja minulla
oli todellakin onni yrityksessä (onneksi sitä ainakin luulin), juuri
silloin kun minulla sattui olemaan muutamia joutilaita päiviä. Olin
loukannut käteni juuri ennen suurta joulukilpailua enkä olisi voinut
lyödä palloa, vaikka olisivat mitä minulle tehneet.

"Lääkäri, joka sitoi käteni, sattui kysymään minulta, olinko sukua
Kansallispankin Rafflesille, ja tämä suunnaton onnenpotkaus oli
minut läkähdyttää. Sukulainen, joka oli pankkipomoja, joka antaisi
minulle rahaa vain nimeni vuoksi — voiko sattua paremmin? Minulle oli
heti selvillä että tämä Raffles oli juuri se mies jota tarvitsin,
ja pelkäsinpä kamalasti seuraavassa hetkessä saavani kuulla, ettei
hän ollutkaan mikään pomo. Tohtori ei ollut edes nähnyt häntä, vaan
oli ainoastaan lukenut hänestä erään etukaupungin haarakonttorissa
sattuneen pikku tapauksen yhteydessä. Haarakonttorin johtajana oli
kaimani; tämä oli urhoollisesti ajanut pakoon erään aseestetun
murtovarkaan, lähettäen luodin hänen nahkaansa. Tuollaiset tapaukset
ovat siellä niin tavallisia, että minä vasta ensi kertaa kuulin siitä
puhuttavan. Etukaupungin haaraosaston — rahamieheni oli kutistunut
pikku virkailijaksi, jolla kenties oli tuskin varaa pitää yllä omaa
itseänsä. Mutta johtaja kuin johtaja, ja sanoin pian ottavani selon
oliko hän etsimäni sukulainen, kunhan hän vain hyväntahtoisesti
mainitsisi tuon haarakonttorin nimen.

"Teen enemmänkin", sanoi tohtori; "hankin teille sen haarakonttorin
nimen, johon hänet on siirretty, sillä luulen kuulleeni, että hän on jo
saanut viran-ylennystä." Ja seuraavana päivänä ilmotti hän minulle Yean
kauppalan nimen, noin kahdeksan mailia Melbournesta pohjoiseen. Mutta
hän oli tässä kuten kaikissa tiedoissaan epävarma: — hän ei voinut
varmaan sanoa, tapaisinko sukulaiseni sieltä vai en.

"Hän on naimaton, ja hänen etukirjaimensa ovat W.F.", kertoi tohtori,
joka oli hyvin varma kaikissa vähäpätöisissä sivuseikoissa. "Hän
jätti vanhan paikkansa useampia päiviä takaperin. Mutta hän ei kuulu
ottavan vastaan uutta tointaan ennen uutta vuotta. Hän matkustaa
sinne luultavasti aikaisemmin, muuttaakseen tavaransa ja laittaakseen
asuntonsa kuntoon. Mahdollisesti tapaatte hänet siellä, mahdollisesti
ette. Teidän asemassanne minä kirjottaisin hänelle."

"Se vie kaksi päivää", sanoin minä, "ja enemmänkin, ellei hän ole
siellä." Olin käynyt hyvinkin innokkaaksi tapaamaan tuota maalaispankin
johtajaa, ja ajattelin, että jos kohtaisin hänet ennen pyhien ohimenoa,
niin pikku seurustelu-elämä auttaisi asiata tuntuvasti.

"Silloin hankkisin itselleni säyseän hevosen ja ratsastaisin sinne",
neuvoi tohtori. "Teidän ei tarvitse käyttää kipeätä kättänne."

"Enkö voi matkustaa sinne junalla?"

"Te sekä voitte, että ette voi. Teidän täytyy kaikessa tapauksessa
ratsastaa. Otaksun osaavanne ratsastaa?"

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa minä ehdottomasti ratsastaisin koko matkan. Tie
on täältä mitä ihanin Whittlesea'hin ja Plenty-harjanteiden yli. Se
antaa teille käsitystä australialaisista metsiköistä, ja saatte nähdä
ne lähteet, joista Melbourne vetensä ottaa. Näette kirkkaan Yan Yeen,
josta jokainen pisara tulee. Soisinpa että minulla olisi aikaa lähteä
mukaan."

"Mutta mistä saan hevosen?"

Tohtori mietti hetken.

"Minulla on itselläni tamma, joka tiukkuu lihavuuttaan jaloittelemisen
puutteessa", esitti hän. "Olisi suorastaan hyvä palvelus minulle, jos
te tahtoisitte ratsastaa sillä nuo kuusitoista mailia, ja silloin
tietäisin myös, ettei teille tulisi kiusausta käyttää kipeätä kättänne."

"Olette liian hyvä", vastustelin minä.

"Olettehan A.J. Raffles", huomautti hän.

"Ja jos milloinkaan on kuultu hienompaa kohteliaisuutta tai kauniimpaa
todistusta siirtomaan vieraanvaraisuudesta, niin minä sanon ainoastaan,
Bunny, etten _minä_ ole kuullut."

Hän maisteli whiskyänsä, heitti pois paperossin pätkän ja sytytti
uuden, ennen kuin jatkoi kertomustaan.

"No, minä kirjotin pari riviä W.F.:lle omakätisesti — käteni ei ollut
pahasti loukkaantunut, keskisormesta vain nahka poissa; ja seuraavana
päivänä auttoi lääkäri minut säyseän juhdan selkään, joka olisi ollut
omiaan ambulanssihevoseksi. Puolet lyömäpallokuntaa tuli katsomaan
ratsastustani; toiset olivat loukkaantuneita minulle siitä, etten
jäänyt kaupunkiin kilpailujen loppuun asti, niinkuin olisin voinut
katselijana heitä voittoon auttaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä
pelistä, jonka olin ottanut omin neuvoin suorittaakseni, mutta vielä
vähemmän aavistin itse, mikä peli minua odotti.

"Ratsastusmatkani oli peräti mielenkiintoinen, erittäinkin sitte
kun olin sivuuttanut Whittlesean, täydellisessä luonnontilassa
olevan, alemmalla vuorenrinteellä sijaitsevan kylän, missä muistan
nauttineeni kamalan aterian kiehuvan kuumaa lampaanlihaa ja teetä
mitä sietämättömimmässä helteessä. Ensimäiset viisi mailia oli taival
oivallista viertotietä, jolla olisi tehnyt mieli ratsastaa maapallon
ympäri. Mutta Whittlesean tuolla puolen johti harjanteiden yli vain
kapea polku, jota useasti en edes voinut erottaa, vaan täytyi minun
kokonaan luottaa hevoseen. Nyt polvitteli se alas avaraan rotkoon ja
kulki joen poikitse, keskellä mitä rehevintä kummipuukasvullisuutta ja
kaikissa sateenkaaren väreissä koreilevia papukaijoja. Eräässä paikassa
oli kokonainen kummipuumetsä kuorittu, rungot törröttivät aivan kuin
valkeiksi maalattuina, eikä näkynyt ainoatakaan lehteä, ei elävää
olentoa lähimaillakaan. Ja ensimäinen elävä olento, minkä tapasin, oli
peräti kammottava ilmestys — hevonen ilman ratsastajaa täyttä laukkaa
ryntäämässä läpi metsän satula sivulle kiertyneenä ja jalustimet
irrallaan helisten. Vaistomaisesti käänsin hevoseni pysäyttääkseni
pillastuneen, ja pidätin sitä niin kauan että muuan mies, joka nelisti
sen perässä, voisi ottaa sen huostaansa.

"Kiitos, sir", murisi mies, pitkä punamekkoinen roikale, jolla oli
tuuhea parta ja oikea rosvon naama.

"Tapaturma varmaan?" sanoin pidättäen ohjaksista.

"Niin", vastasi hän tavalla, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tahtonut
vastata useampaan kysymykseen.

"Ja varsin pahakin", jatkoin minä, "jos tuo on verta tuossa satulassa."

Niin, Bunny, olenhan itsekin rosvo, mutta tuskinpa olen konsanaan
katsonut keneenkään ihmiseen sellaisella ilmeellä kuin tuo konna
muljautti silmiään minulle. Mutta minä tuijotin takaisin ja pakotin
hänet tunnustamaan, että näkemäni oli verta, ja sen jälkeen hän tuli
aivan kesyksi. Hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut. Eräs hänen
toverinsa oli murskannut nenänsä puuta vasten, siinä kaikki; hän oli
jäänyt hevosen selkään, mutta pudonnut alas verenvuodon heikontamana;
eräs toinen toveri oli jäänyt hänen luoksensa metsään.

Kuten jo sanoin, Bunny, en ollut missään suhteessa sellainen vanha
käytännön mies kuin nyt olen —, ja me erosimme hyvinä ystävyksinä.
Hän kysyi minne aijoin, ja mainittuani hänelle sen sanoi hän, että
säästäisin runsaan mailin ratsastuksen ja saapuisin runsaan tunnin
aikaisemmin Yeaan, jos poikkeisin polulta ja suuntaisin matkani vuorta
kohti, jonka näimme puiden välitse, ja seuraisin jokea, jonka näkisin
vuorelta. Älä naura, Bunny! Sanoinhan sinulle jo alussa, että olin
vain lapsi siihen aikaan. Oikotie oli luonnollisesti mutkatie, ja oli
jo melkein pimeä, kun tamma parka ja minä näimme edessämme Yean ainoan
kadun.

Etsiskelin katseillani pankkia, kun eräs valkopukuinen mies tuli
juosten eräältä kuistilta.

"Mr. Raffles?" kysyi hän.

"Niin — mr. Raffles", vastasin nauraen tyytyväisenä, puristaessani
hänen kättään.

"Tulette myöhään."

"Minut neuvottiin harhaan."

"Vai niin, ei pahempaa? Sepä toki hyvä", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä
kerrotaan? Että eräs uusi rosvoliitto menostelee tämän ja Whittlesean
välisellä taipaleella. Olisitte ollut lihava saalis heille."

"Sen voisi paremmin sanoa teistä", vastasin minä, mutta hän ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän. Ja kuitenkin oli huomautuksessani
paljon enemmän järkeä kuin hänen kohteliaisuudessaan, joka oli aivan
epäonnistunut.

"Pelkään että olo täällä tulee teistä näyttämään liian köyhältä",
puheli hän, päästäessään matkalaukkuani ja jättäessään ohjakset
palvelijalleen. "On onni, että olette naimaton kuten minäkin."

Minäkään en vuorostani ymmärtänyt hänen huomautuksensa tarkotusta,
sillä jos olisin ollut naimisissa, olisin tuskin tunkeutunut
ujostelematta hänen luokseen ja pakottanut häntä ottamaan vastaan vielä
vaimonikin. Vastasin siihen muutamilla kohteliailla lauseilla, ja hän
jatkoi, että kylläkin tulisin viihtymään, jahka pääsisin asettumaan —
ihan kuin aikomukseni olisi ollut majoittua useammaksi viikoksi hänen
luokseen! "Hm", ajattelin itsekseni, "nämä siirtomaalaiset vievät
voiton kaikesta vieraanvaraisuudesta!" Ja yhä vielä hämmästyksissäni
annoin viedä itseni pankkitalon yksityispuolelle.

"Päivällinen valmistuu neljännestunnin kuluttua", virkkoi hän
sisääntullessamme. "Ajattelin haluavanne ensin kylpeä, ja kylpy on
valmiina käytävän päässä olevassa huoneessa. Huutakaa, jos tarvitsette
jotakin. Matkatavaranne eivät ole vielä saapuneet, mutta nytpä
muistan... täällä on kirje, joka tuli tänä aamuna."

"Eihän minulle toki?"

"Teille juuri; ettekö odottanut mitään?"

"En todellakaan."

"Niin, tässä se on."

Ja hänen valaistessaan minulle tietä kylpyhuoneeseen luin sen
päällekirjotuksen, jonka itse olin edellisenä päivänä omakätisesti
kirjottanut — W.F. Raffles!

       *       *       *       *       *

Oletko milloinkaan nyrkkitaistelussa saanut sellaista iskua rintaasi,
ettet ole voinut hengittää pitkään aikaan, Bunny? Tiedätkö, miltä se
tuntuu? En voi muuta sanoa kuin että tuo kirje sai minut sillä tavoin
ilmaa tapailemaan. En saanut sanaakaan suustani. Seisoin vain oma kirje
kädessäni, kunnes toinen hienotunteisesti oli jättänyt minut yksikseni.

W.F. Raffles! Me olimme molemmat luulleet toisiamme W.F. Rafflesiksi
— uudeksi pankinjohtajaksi, joka ei vielä ollut saapunut! Ei
ollut siis ihmeellistä, että keskustelumme oli ollut hyvää päivää
— kirvesvartta; ihmeellisintä oli, ettemme olleet huomanneet
molemminpuolista erehdystämme. Kuinka hän olisikaan nauranut! Mutta
minua ei naurattanut. Hitto vieköön, minulle juttu ei suinkaan ollut
hupainen. Käsitin aseman yhtenä salaman väläyksenä, kauhistumatta,
mutta syvästi masentuneena, kun ajattelin olosuhteitani. Sinä voit
sanoa sitä tunnottomuudeksi, jos haluat, Bunny, mutta ota huomioon,
että olin samassa pinteessä kuin sinäkin myöhemmin olet ollut, että
olin pannut kaiken toivoni W.F. Rafflesiin, kuten sinä silloin luotit
minuun. Ajattelin punamekkoista miestä, ratsastajatonta hevosta
verisine satuloineen, tahallista väärää opastusta, joka oli viekotellut
minut pois polulta — ja sitten kadoksissa olevaa pankinjohtajaa sekä
rosvoliitosta liikkuvaa huhua. Mutta en tahdo ollenkaan teeskennellä
mitään sääliä miestä kohtaan, jota en ollut milloinkaan nähnyt;
sellainen säälin ilmaisu on tavallisesti ulkokultaisuutta, ja
sitäpaitsi tarvitsin osanottoni itselleni.

Olin yhtä kireässä pulassa kuin ennenkin. Mitä lempoa oli tekeminen? En
tiedä, olenko kyllin selvästi esittänyt sinulle, että minulla _täytyi_
välttämättömästi olla rahaa Melbourneen palatessani. Rahaa minun
täytyi saada — mutta miten, miten? Antaisiko tuo vieras suostutella
itseään, jos kertoisin koko totuuden? Ei, se johtaisi vain siihen että
saisimme etsiskellä kadonnutta koko yön. Miksi puhuisin siitä? Entä
jos antaisin hänen omasta alotteestaan huomata erehdyksen... olisiko
siitä mitään voittoa? Bunny, vakuutan kunniasanallani, että menin
päivälliselle ilman mitään varmaa päätöstä mielessäni tai harkittua
valhetta huulillani. Tietysti täytyisi minun menetellä oikeuden ja
luonnollisuuden mukaan, selittää asia ilman viivytystä; mutta toiselta
puolen ei ollut mitään kiirettä. En ollut avannut kirjettä, ja voisin
aina väittää, etten ollut pannut huomiota alkukirjaimiin; sillä aikaa
voisi joku keino ilmaantua. Voin odottaa hiukan ja katsoa. Kiusaus oli
iskenyt minuun, mutta vielä epäröivänä, ja jo sen epämääräisyyskin sai
minut suunniltani.

"Huonoja uutisia, pelkään mä?" alotti johtaja, kun viimein istuuduin
hänen pöytäänsä.

"Pikku kiusa vain", vastasin "— ihan hetken pakotuksesta, sen vakuutan.
Mutta olin lausunut valeeni ja ottanut asentoni; siitä hetkestä ei
ollut takaisin kääntymisen mahdollisuutta. Hiljaisella myöntymyksellä
olin itse tietämättäni selittänyt olevan! W.F. Raffles. Sentähden
täytyi minun olla W.F. Rafflesina pankissa sen yötä. Ja kyllähän
paholainen opettaisi minua käyttämään valettani hyväkseni." — — —

Hän kohotti taas lasin huulillensa — minä olin unhottanut omani. Hänen
paperossikotelonsa välkkyi kaasun valossa, hänen ojentaessaan sitä
minulle. Pudistin päätäni, siirtämättä katsettani hänestä.

"Ja sen hän tekikin", jatkoi Raffles nauraen. "Ennen kuin maistoin
lientä oli minulla selvillä miten menetellä. Olin päättänyt rosvota
pankin sen sijaan että menisin levolle ja lähtisin takaisin Melbourneen
ennen aamiaista, jos hevonen jaksaisi. Sanoisin vanhalle herralle,
että olin eksynyt ja harhaillut metsässä tuntikausia, kuten helposti
olisi voinut tapahtua, ollenkaan pääsemättäkään Yeaan. Yeassa taas
petos ja varkaus pantaisiin jonkun rosvoliiton jäsenen työksi, joka
oli ollut väijyksissä metsässä ja murhannut uuden pankinjohtajan juuri
siinä tarkotuksessa. Sinähän juuri parast'aikaa hankit kokemuksia
tuollaisissa asioissa, Bunny. Kysyn nyt sinulta, voiko ajatella
parempaa tapaa jälkiensä peittämiselle? Viime yön tapahtuma oli jonkun
verran samallainen, mutta lopputulos ei ollut _niin_ varma. Ja sen
ymmärsin jo edeltäkäsin — näin kaikki selvänä edessäni, ennen kuin olin
lakannut lientäni lusikoimasta.

"Lisäetuna oli se, että rahastonhoitaja, joka myöskin asui
pankkitalossa, oli poissa juhlapäivät. Hän oli matkustanut Melbourneen
katsomaan meidän kilpailujamme. Mies, joka oli ottanut vastaan
hevoseni, tarjoili myös pöydässä; hän ja hänen vaimonsa olivat ainoat
palvelijat, ja he nukkuivat eri rakennuksessa. Luonnollisesti otin
kaikesta tästä selon, ennen kuin olimme lopettaneet päivällisen. Olin
todellakin tekemäisilläni liian monia kysymyksiä (näppärin ja hankalin
oli se, joka houkutteli esille isäntäni nimen, Ewbank), enkä ollut
kyllin valtioviisas salatakseni niiden tarkotusta. 'Tiedättekö mitä',
sanoi Ewbank, joka oli jotensakin avosanainen, 'jos ette olisi se
joka olette, niin uskoisin, että housunne tutisevat rosvojen pelosta.
Oletteko tullut hermostuneeksi?'"

"Enhän toki", vastasin minä ja korvani kihahtivat kuumiksi, "mutta — no
niin, ei ole juuri hauskaa olla pakotettu ampumaan ihminen."

"Eikö?" sanoi hän kylmästi. "Sitä vastaan ei minulla ainakaan olisi
mitään — sitäpaitsi ettehän ampunut ketään kuoliaaksi."

"Toivon, että olisin niin tehnyt!" huudahdin minä ovelasti kylläkin.

"Amen", sanoi hän siihen.

Ja minä tyhjensin lasini; en tiennyt toden teolla, oliko haavottunut
pankkirosvoni vankilassa, kuollut tahi karannut!

Mutta nyt, kun olin saanut enemmän kuin tarpeeksi tästä puheenaineesta,
jatkoi Ewbank sitä. Hän myönsi, että henkilökunta oli vähälukuinen,
mutta mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä ladattu revolveri
päänalusen alla joka yö, tiskin takana päivät, ja hän odotti vain
tilaisuutta saadakseen sitä käyttää.

"Tiskin takana?" olin kyllin typerä kysyäkseni.

"Niin, niinhän teilläkin oli!"

Hän katsahti minuun kummastuneena, ja vaistoni ilmaisi minulle, että
olisi ollut varomatonta sanoa: "Tietysti, sen minä unhotin!" ottaen
lukuun urotyöni, joka minun otaksuttiin tehneen. Tuijotin nenäni päähän
ja puistelin päätäni.

"Mutta sanomalehdethän kertoivat, että teillä oli se!" huudahti hän.

"Ei tiskin takana", vastasin minä.

"Mutta sehän on ohjesäännössä säädetty!"

Sillä hetkellä tunsin itseni noloksi, Bunny, mutta toivoakseni näytin
vain yhä enemmän ylimieliseltä, ja luullakseni menettelin kasvojeni
ilmeen mukaan.

"Ohjesääntö!" sanoin viimein niin halveksivalla äänellä kuin voin.
"Niin, ohjesääntö on kuolettava meille kaikille. Hyvä herra, luuletteko
pankkirosvon antavan teille aikaa kurottaa revolverin sieltä missä
tietää teidän sitä säilyttävän? Minulla oli se taskussani, ja sain sen
esille peräytymällä tiskistä ilmeisen vastahakoisesti."

Ewbank tuijotti minuun silmät selällään ja otsa rypyssä, sitte löi hän
nyrkkiä pöytään.

"Se oli ovelaa, totta vieköön! Mutta", lisäsi hän sellaisella äänellä,
kuin olisi kuitenkin mielellään tahtonut sanoa viimeisen sanan,
"sanomalehdissähän oli toisenlainen tieto..."

"Tietysti", puutuin minä puheeseen, "nehän sisälsivät mitä minä niille
ilmotin! Olisiko minun pitänyt avonaisesti tunnustaa muuttaneeni pankin
ohjesääntöä?"

Niin meni se pilvi ohi, ja se oli todellakin kultareunainen pilvi,
ei hopeata vaan oikeata australialaista kultaa! Sillä siihen asti ei
Ewbank ollut riittävästi kunnioittanut minua; hänen kanssaan ei ollut
helppo tulla toimeen, paljon vanhempi minua kun oli, ja minä olin
tuntenut varmasti, että hän alussa piti minua aivan liian nuorena
johtajaksi ja kehuttua urotyötäni loruna. Mutta en milloinkaan ole
nähnyt ihmisen teeskentelemättömämmin muuttavan sävyään. Hän otti
esille parasta konjakkiansa ja pakotti minut panemaan pois sikarini,
jota poltin, ja avasi uuden laatikon. Hän näytti nyt hauskalta mieheltä
punaisine viiksineen ja hyvin iloisine kasvoineen, ja siitä hetkestä
asti pääsin minä kohtelemaan häntä iloisena juomaveikkona. Mutta hän
ei ollut mikään Rosenthal, Bunny, hänellä oli pää kuin raudasta ja hän
olisi juonut minut kymmeneen kertaan pöydän alle.

"All right", ajattelin minä, "saatkin mennä selvänä vuoteellesi, mutta
nukut kuin pölkky!" Ja puolet siitä mitä hän minulle kaatoi heitin minä
ulos akkunasta, kun hän käänsi selkänsä.

Mutta Ewbank oli sävyisä mies, eikä sinun pidä kuvitella hänen olleen
millään muotoa kohtuuton. Juomaveikko hän oli, mutta toivon että hän
olisi ollut sitä vielä enemmän. Hän kävi kuitenkin vilkkaammaksi, mitä
pitemmälle ilta kului, eikä minun ollut ollenkaan vaikea saada häntä
näyttämään minulle kaikkia pankin paikkoja sellaiselle tehtävälle
mitä luonnottomimmalla ajalla. Tämä tapahtui silloin kun hän meni
noutamaan revolveriaan, ennenkuin toivotimme toisillemme hyvääyötä.
Minä pidätin häntä vielä parikymmentä minuuttia levolle käymästä, ja
tunsin huoneuston jok'ainoan loukon, ennen kuin puristin Ewbankin kättä
huoneessani.

Et voisi milloinkaan arvata mitä tein seuraavana tuntina. Riisuuduin
ja menin levolle. Se alinomainen jännitys, jota tuottaa parhaitenkin
harkittu toisen ihmisen osan näytteleminen, on väsyttävintä mitä
tunnen, saati sitten sen esittäminen aivan valmistamatta! Ei tiedä
mihin luo silmänsä, seuraava sana voi tärvellä kaiken, tuntuu koko
ajan kuin pelaisi lyömäpalloa hämyssä. En ole kertonut sinulle
puoliakaan niitä pulmia, joita eteeni sattui keskustelun aikana,
jota kesti useamman tunnin ja joka lopulla tuli yhä vaarallisemman
tuttavalliseksi. Voit ajatella niitä mielessäsi ja sitten kuvitella
minun makaamistani vuoteellani kokoomassa voimia yön yritykseen.

Vielä kerran oli minulla onni puolellani, sillä en ollut maannut
kauan, kun jo kuulin kelpo Ewbankin urkujen lailla kuorsaavan, eikä
tuo soitto tauonnut hetkeksikään. Se pysyi yhtä äänekkäänä, kun minä
hiivin ulos ja suljin oven perässäni, ja kajahteli säännöllisempänä
kuin milloinkaan ennen, kun pysähdyin hänen ovensa taakse kuuntelemaan.
Ja kuulen yhäti tuon konsertin, joka tuotti minulle yhä suloisempaa
nautintoa. Tuo kunnon mies kuorsasi minut ulos pankkitalosta ja
kuorsasi vielä, kun seisoin ulkona hänen avonaisen akkunansa alla.

Minkätähden menin ulos? Hakeakseni hevoseni, satuloidakseni sen
ja sitoakseni johonkin läheiseen puuhun, järjestääkseni helpon
pakenemisen, ennen kuin ryhdyin työhön. Olen monasti ihmetellyt
tämän toimenpiteen vaistomaista viisautta; menettelin tietämättäni
periaatteen mukaisesti, joka sen jälkeen aina on toimintaani johtanut.
Se vaati ponnistuksia ja kärsivällisyyttä; minun täytyi hakea satulani
herättämättä miestä, enkä ollut tottunut ottamaan hevosta kiinni
haasta. Mutta minä en luottanut tammaan, ja sentähden menin takaisin
talliin ottamaan hattuni täyteen kauroja, jotka annoin sille hattuineen
päivineen. Ja sitten oli koira otettava huomioon (meidän pahin
vihollisemme, Bunny); mutta minä olin älynnyt tekeytyä sen hyväksi
ystäväksi illan kuluessa, ja se heilutteli vain häntäänsä ei ainoastaan
silloin kun tulin alas portaita, vaan myöskin taas näyttäytyessä
takapihan veräjällä.

Luultuna uutena pankinjohtajana oli minun aivan luonnollisella
tavalla onnistunut Ewbank-poloiseita urkkia tietooni kaikki mikä
koski pankkihuoneustoon pääsemistä, etenkin viimeisinä verrattomina
kahtenakymmenenä minuuttina ennen eroamistamme. Ja minä olin myös
tehnyt hänelle varsin oikeutetun kysymyksen, missä hän säilytti ja
neuvoi minua säilyttämään avaimia yöllä. Oletin tietysti, että hän otti
ne mukaansa huoneeseensa, mutta niin ei ollut asian laita: hänellä oli
kaksin verroin parempi piilopaikka. Missä se oli, on saman tekevä,
mutta kukaan asiaan perehtymätön ei olisi voinut löytää noita avaimia,
vaikkapa olisi tuomiopäivään asti hakenut.

Minä löysin ne tietysti muutamassa sekunnissa, ja tuossa tuokiossa
olin kassaholvissakin. Unohdin sanoa, että kuu oli noussut ja loi
kirkkaan hohteensa pankkihuoneustoon. Olin huoneestani ottanut mukaani
kynttilänpätkän kassaholviin, joka oli muutaman porrasaskeleen verran
lattian alla pankkihuoneen tiskin takana. En empinyt, vaan sytytin
sen. Alhaalla ei ollut akkunaa, ja vaikka en kuullutkaan Ewbankin
kuorsausta, niin ei ollut vähintäkään syytä pelkoon että minua siltä
taholta häirittäisiin. Ajattelin lukita oven perässäni siksi aikaa
kuin työskentelin siellä, mutta rautaovessa ei ollut sisäpuolella
avaimenreikää.

Niin, kaapissa oli kasoittain kultarahoja, mutta minä otin vain sen
verran kuin tarvitsin ja voin mukavasti kantaa, en paljoa enempää kuin
kaksisataa puntaa yhteensä. En koskenut ainoaankaan paperirahaan, ja
synnynnäinen varovaisuuteni osottautui siinäkin, että jaoin kultarahat
kaikkiin taskuihini, käärien ne ensin paperiin, jotteivät olisi
helisseet. Niin, sinä arvelet minua vieläkin liian varovaiseksi, mutta
siihen aikaan olin sitä hulluuteen asti. Ja siitä johtui, että kun
minun olisi pitänyt olla jo kymmenen minuuttia matkoissani, kuului
kiivasta naputusta ulko-ovelta.

Se kuului pankkihuoneen ulko-ovelta! Oli kai nähty valoni. Ja siinä
seisoin kuuma tali valumassa pitkin sormiani kassaholvin muuratussa
haudassa.

Oli ainoastaan yksi tehtävä. Minun täytyi luottaa Ewbankin raskaaseen
uneen, itse avata ovi, lyödä vieras tainnuksiin tai ampua hänet
revolverillani, jonka olin varovasti kyllä ottanut mukaani ennen
Melbournesta lähtöäni, ja syöksyä sitten pensastoon ja tohtorin hevosen
luo. Olin suunnitellut kaiken tämän silmänräpäyksessä ja jo juossut
ylös nuo pikku portaat koputusten yhä jatkuessa; silloin uusi ääni sai
minut peräytymään. Kuulin paljasten jalkain askelia käytävässä.

Hiivin äänettömästi alas rautaportaita ja vedin rautaoven auki, sillä
olin jättänyt kassakaapin oveen avaimet. Samassa kuulin akkunan
aukeavan yläpuolellani, ja kiitin jumalia siitä, että olin sulkenut
kaikki ovet perässäni. Näetkös, poikaseni, ei voi milloinkaan olla
liian varovainen!

"Kuka siellä kolkuttaa?" kysyi Ewbank ylhäältä.

En kuullut vastausta; se kuulosti nääntyneen äänen rukoukselta. Mutta
selvästi kuulin pankkirevolverin hanan napsahduksen ennen kuin oven
teljet työnnettiin sivulle; sitten horjuvia askeleita, huohottavaa
hengitystä ja Ewbankin kauhistuneen äänen:

"Hyvä Jumala, mitä teille on tapahtunut? Teistähän vuotaa verta kuin
teurastetusta eläimestä!"

"Ei nyt", kuului ikäänkuin helpotuksesta huokaava vastaus.

"Mutta teistä on vuotanut! Kuka on tämän tehnyt?"

"Maantierosvot."

"Maantiellä?"

"Matkalla Whittleseaan — sidottuna puuhun — ampuivat maalitaulunaan,
jättivät minut vuotaakseni kuiviin..."

Heikko ääni petti, ja paljaat jalat riensivät sisälle. Nyt oli minun
aikani tullut — jos tuo poloinen oli pyörtynyt. Mutta minä en voinut
olla siitä varma, ja minä kyyristelin pimeässä puoliavoimen rautaoven
luona, kauhun naulitsemana. Ja se olikin parasta, sillä Ewbank ei
viipynyt poissa puolta minuuttiakaan.

"Juokaa tämä", kuulin hänen sanovan, ja kun toinen puhui taas, oli
hänen äänensä voimakkaampi.

"Nyt tunnen itseni reippaammaksi..."

"Älkää puhuko!"

"Se tuntuu hyvältä. Ette voi kuvitella miltä tuntui laahautua yksinänsä
koko pitkä taival... kilometri tunnissa! En uskonut milloinkaan
pääseväni hengissä. Teidän täytyy antaa minun kertoa teille kaikki —
siltä varalta että kuolisin!"

"No, ottakaa vielä kulaus."

"Kiitos. Sanoin maantierosvot; tietystikään ei sellaisia nykyaikana
ole."

"Mitä ne sitten olivat?"

"Pankkivarkaita. Se, joka oli väijyksissä ja ampui, oli sama rosvo,
jonka häädin Coburgin pankkikonttorista palanen lyijyä nahassa."

       *       *       *       *       *

"Sen arvasin!" huudahdin minä.

"Tietysti, Bunny; niin tein minäkin alhaalla kassaholvissa, mutta
Ewbank ei ymmärtänyt sitä, ja luulin jo ettei hän sanoisi enää mitään.

"Te houritte", vastasi hän vihdoin. "Kuka luulette olevanne?"

"Uusi pankinjohtaja."

"Uusi pankinjohtajahan makaa vuoteellaan tuolla ylhäällä ja nukkuu."

"Milloin hän tuli?"

"Tänä iltana."

"Sanoiko hän olevansa Raffles?"

"Sanoi."

"Saakeli soikoon!" kuiskasi oikea pankinjohtaja. "Minä kun luulin sitä
vain kostoksi, mutta nyt ymmärrän, mitä oli tekeillä. Hyvä herra, mies
tuolla ylhäällä on petturi — jos hän vielä on siellä. Hänen täytyy olla
rosvoliiton jäseniä. Hän aikoo rosvota pankin — jos ei liene sitä jo
tehnytkin."

"Jos ei liene sitä jo tehnytkin!" jupisi Ewbank. — "Jos hän vielä on
siellä! Jos hän siellä on, niin valitanpa hänen kohtaloansa!"

Hänen äänensä oli hyvin rauhallinen, mutta mitään niin ilkeänsisuista
olen harvoin kuullut. Tiedätkös, Bunny, olin todellakin iloinen siitä,
että minulla oli revolveri mukanani. Näytti siltä kuin joutuisimme
laukausten vaihtoon, hän ja minä.

"On parasta vilkaista tuonne alas ensin", arveli uusi pankinjohtaja.

"Sillä välin kun hän hyppää ulos akkunastaan? Ei, ei, hän ei ole täällä
alhaalla."

"Helppo on vilkaista."

Jos kysyt minulta, Bunny, mikä hetki on ollut elämäni jännittävin,
niin vastaan, että se oli juuri tämä. Siinä seisoin nyt tuon kapean
porraskäytävän alapäässä, kassaholvissa, ovi puoli kyynärää avoinna,
enkä tiennyt narisiko se! Valo läheni, ja minä en tiennyt...! Minun
täytyi koettaa. Eikä se kitissyt ollenkaan. En olisi voinut sulkea
sitä lukkoon, jos olisin tahtonutkin, se oli liian raskas; mutta
se sulkeutui siksi kiinteästi, että ilma ainoastaan vaivalla pääsi
tunkeutumaan heikkona virtana kasvoihini. Kaikki valonsäteet hävisivät,
paitsi aivan alhaalta, mutta sieltä loistikin valoviiru kirkkaana.
Miten siunasinkaan tuota ovea!

"Ei, tuolla alhaalla hän ei ole", kuulin kuin puuvillan läpi; sitte
sammui valoviiru alhaaltakin, ja muutaman sekunnin päästä uskalsin
avata oven, jolloin kuulin heidän hiipivän huoneeseeni.

"Nyt ei ollut minulla aikaa menettää viidesosaa sekuntiakaan, ja
hiivin ulos pankkihuoneesta (he olivat jättäneet oven auki). En edes
unohtanut hattuani, josta tohtorin tamma söi kauroja niin hyvin kuin
kuolaimiltaan kykeni, muutoin olisi se yksistään minut ilmiantanut.
En lähtenyt edes neliä sieltä, vaan rauhallista hölkkää tienvieren
paksussa mullassa (vaikka sydämeni kyllä nelisti!), ja kiitin onneani
siitä, että pankki oli kauppalan äärimäisessä päässä, joten minun ei
ollenkaan tarvinnut samota läpi katujen. Viimeinen mitä kuulin oli
molempain johtajain pitämää hirveää melua. Ja nyt, Bunny..."

Hän nousi ja venyttelihe, huulillaan hymy, joka päättyi haukotteluun.
Mustat akkunat olivat kalvenneet kaikkina sinivärin vivahduksina, nyt
ne jo laskivat sisälle harmajan sarastuksen, ja kaasuliekit näyttivät
häipyneen tyhjiin lasikuvuissaan.

"Mutta eihän juttu suinkaan loppunut siihen!" huudahdin minä.

"Kyllä, valitettavasti", väitti Raffles sellaisella äänellä, kuin
olisi tahtonut anteeksi pyytää. "Seikkailun olisi pitänyt päättyä
jännittävällä ajometsästyksellä, sen kyllä tiedän, mutta niin ei
ollut asian laita, en tiedä miksi. Ne uskoivat luultavasti, että olin
päässyt liian etäälle, ja olivathan he sitäpaitsi saaneet päähänsä,
että minä kuuluin lähistöllä kiertelevään rosvoliittoon... jolta toinen
jo oli saanut minkä sietikin. Mutta sitähän minä en voinut tietää,
niin etten laisinkaan tuntenut itseäni turvalliseksi. Hyvä Jumala,
kuinka annoin eläinparan nelistää tultuamme metsään! Mehän olimme jo
ratsastaneet kahdeksan mailia Melbournesta, vaikka se olikin käynyt
etanan vauhdilla, mutta varastettu kaura oli kuitenkin elvyttänyt
vanhaa tammaa siinä määrin, että se tuli oikein virmaksi, kun tunsi
turpansa etelää kohden kääntyneeksi. Ei ollut todellakaan mitään
lastenleikkiä ratsastaa tuolla tavoin metsässä puiden välitse ja oksain
alitse, kasvot painettuina hevosen kaulaa vasten! Kerroinhan sinulle
tuosta kuolleesta kummipuumetsästä? Se näytti aivan aavemaiselta
kuutamossa. Ja se oli yhtä autio ja äänetön kuin ennenkin — levähdin
siellä vasta ensi kerran ja painoin korvani maata vasten kuunnellakseni
pari kolme minuuttia. Mutta en kuullut mitään — muuta kuin hevosen
huohotuksen ja oman sydämeni pamppailun. Olen hyvin pahoillani, Bunny
— mutta jos jolloinkin kirjotat muistelmiani, niin eipä sinulle käyne
vaikeaksi tehdä suurta numeroa tuosta ajojahdista. Kerro laajasti
noista kuolleista kummipuista ja anna kuulain vinkua rakeina. Käännyn
satulassani ja näen Ewbankin lähestyvän tulista neliä valkeassa
puvussaan, jonka minä asianmukaisesti värjään veripunaiseksi. Älä
kirjota 'minä' vaan 'hän', niin eivät tiedä kuinka juttu loppui."

"Mutta sitähän en tiedä minä itsekään", valitin minä. "Veikö tamma
sinut todellakin koko matkan Melbourneen asti?"

"Kyllä, koko matkan, aivan perille asti! Annoin sitä hoitaa hyvin
hotellin tallissa ja jätin sen takaisin tohtorille illalla. Hän vallan
kauhistui kuullessaan, että olin ratsastanut eksyksissä metsässä, ja
seuraavana aamuna hän toi sanomalehden näyttääkseen minulle, mistä olin
säästynyt ollessani saapumatta Yeaan!"

"Epäilemättä mitään?"

"Niin..." sanoi Raffles pitkäveteisesti, sammuttaessaan kaasun, "siitä
asiasta minä en milloinkaan päässyt oikein selville. Olivathan tamma
ja sen väri tuntomerkkejä — onneksi se oli vain tavallinen raudikko —
ja otaksun sen nääntymisen tuntuneen epäiltävältä. Tohtorin käytös oli
ehdottomasti muuttunut. Olen hyvin taipuisa uskomaan, että hän aavisti
jotakin, vaikkakaan ei juuri asian oikeata laitaa. En odottanut häntä,
ja pelkään, että ulkomuotoni lisäsi hänen epäluulojaan."

"Miksi niin?"

"Näetkös, minulla oli ennen varsin tuuheat viikset, mutta ne menetin
päivää myöhemmin kuin viattomuuteni."




TAHALLINEN MURHA.


Niistä monista eri varkauksista, joita kahteen mieheen teimme, ovat
mielestäni ainoastaan jotkut harvat kertomisen arvoisia. Eivät nuo
muutkaan tosin sisällä mitään semmoista, jota empisin mainita;
päin vastoin tekee vastuksien puute ne nykyiseen tarkotukseeni
kelpaamattomiksi. Suunnitelmamme olivat todella niin ovelasti tehdyt
(Rafflesin ansiota), että mahdollisuudet mutkan sattumiseksi matkaan
olivat supistetut aina ihan vähäpätöisiksi ennen kuin ryhdyimme
tehtäväämme.

Saatoimme kylläkin pettyä saaliin suhteen, mutta ainoastaan
poikkeustapauksissa kohtasi meitä arvaamaton vastus tai sattui joku
todella draamallinen pula. Saaliimme olivat yksitoikkoisia, sillä
ainoastaan kalleimmat jalokivet maksoivat vaivan antautua moisiin
vaivoihin ja vaaroihin. Sanalla sanoen onnistuneimmat yrityksemme
tuntuisivat kertoiltuina ikäviltä, etenkin Ardagh-smaragdien
viheliäinen juttu pari kuukautta Milchesterin lyömäpalloviikon jälkeen.
Mutta edellisellä tapauksella oli jatko, jonka minä mieluummin
unhottaisin kuin kaikki muut varkautemme yhteensä.

Ilta oli ensimäinen Irlannista tulomme jälkeen, ja minä istuin
huoneessani odottaen Rafflesia, joka oli tavallisuuden mukaan lähtenyt
myymään saalistamme. Rafflesilla oli oma tapansa hoitaa tätä mitä
tärkeintä liikkeemme haaraa, jonka minä varsin tyytyväisenä luovutin
kokonaan hänen käsiinsä. Hän tietenkin teki kaupat jonkunlaisessa
rentunhienossa valepuvussa ja aina City-murteella, jossa hän oli
oikein mestari. Sitäpaitsi käytti hän aina samaa varas-ostajaa, joka
ammatiltaan oli pienoinen koronkiskuri, mutta itse asiassa yhtä
täydellinen veijari kuin Raffles itse.

Vasta viime aikana olin minäkin käynyt tuon miehen luona, mutta ilman
valepukua. Me olimme tarvinneet pääomaa päästäksemme juuri noihin
smaragdeihin käsiksi, ja minä olin saanut sata puntaa ehdoilla, jotka
voipi hyvin arvata, loppumattomasti kumartelevalta harmaapartaiselta
herrasmieheltä, jolla oli lempeä ääni, imarteleva hymy ja kavalimmat
vanhat silmät mitä konsanaan on kieppunut rauhattomasti harhailemassa
silmälasien takana. Sota-kustannukset ja lopullinen sotasaalis tulivat
tässä tapauksessa samasta lähteestä, mikä seikka huvitti meitä molempia.

Mutta rahoja saaliista en ollut vielä nähnyt, ja minä odotin ja odotin
kärsimättömyydellä, joka kasvoi sikäli kuin päivä hämärtyi. Olin
tähyillyt avonaisen akkunani ääressä, kunnes en enää voinut erottaa
alhaalla kadulla kulkevain kasvonpiirteitä. Ja nyt kävelin edes
takaisin huoneessani, hirveiden aavistusten kiusaamana; viimein kuulin
alhaalla portin paiskautuvan kiinni ja kuuntelin henkeäni pidätellen,
kunnes tuttu koputus ovelleni teki lopun jännityksestä.

"Pimeässä!" virkkoi Raffles, kun vedin hänet sisään. "Mitä on tekeillä,
Bunny?"

"Ei mitään — nyt kun sinä olet kotona", sanoin minä ja suljin oven
hänen jälkeensä kuumeisena ilosta ja levottomuudesta. "No? No? Mitä
sait?"

"Viisisataa puntaa."

"Käteistä?"

"Kolikot ovat taskussani."

"Kunnon mies!" huudahdin minä. "Et aavista, miten levoton olen ollut.
Minä sytytän tulen. En ole ajatellut muuta kuin sinua koko tämän
viimeisen tunnin ajan. Minä... minä olin kyllin hupsu uskomaan, että
jotakin oli hullusti."

Raffles hymyili kalpean valon täyttäessä huoneen, mutta sillä hetkellä
en huomannut hänen hymyilynsä omituisuutta. Olin niin itsekkäästi
täynnä omaa äskeistä pelkoani ja nykyistä huojennustani, ja ensimäinen
ääliömäinen tekoni oli läikyttää whiskyä pöydälle ja antaa soodaveden
ruiskuta kattoon innokkaana heti juhlimaan iloista tapausta.

"Vai niin, sinä luulit jotakin tapahtuneen?" sanoi Raffles ja
nojasi tuolini selkänojaa vasten, samalla sytyttäen paperossin ja
näyttäen hyvin huvitetulta. "Mitä sanoisit, jos jotakin todella olisi
tapahtunut? Rauhotu, poikaseni! Tapaus ei merkitse yhtään mitään, ja
se on torjuttu. Arveluttava ja pitkällinen ajojahti, Bunny, mutta nyt
luulen jo päässeeni rauhaan."

Ja äkkiä huomasin, että hänen kauluksensa oli rutistunut, hänen
tukkansa pörröinen ja kenkänsä pölyiset.

"Poliisi?" kuiskasin kauhistuneena.

"Ei millään muotoa, ainoastaan ukko Baird."

"Baird! Mutta eikö Baird juuri ostanut smaragdeja?"

"Kyllä."

"Kuinka hän siis saattoi ajaa sinua takaa?"

"Hyvä ystävä, sen kerron sinulle, kun vain suot minulle sananvuoron.
Asiassa ei todellakaan ole mitään levottomuutta herättävää. Baird on
viimeinkin saanut vihiä siitä, etten ole ihan sellainen tavallinen
varas, joksi olen tekeytynyt. Hän on sentähden koettanut parastansa
seuratakseen minua luolaani."

"Ja tuota sinä pidät merkityksettömänä?"

"Se olisi merkinnyt jotakin, jos hän olisi onnistunut, mutta se jäi
häneltä vielä tällä kertaa. Kuitenkin tunnustan, että hän nolasi
minut aluksi. Kaikki johtuu siitä, että etsimme saaliimme liian
ylhäisistä piireistä. Vanha konna oli lukenut koko jutun aamulehdistä.
Hän _tiesi_, että varkaan oli täytynyt olla henkilö, joka voi käydä
herrasmiehestä, ja minä huomasin hänen rypistävän kulmiaan, kun kerroin
että homma oli minun, tavallisella honottavalla äänelläni, jota voi
leikata puukolla. Koetin kaikkeni päästäkseni pinteestä, vannoin,
että minulla oli toveri, joka oli todellakin hieno herra — mutta näin
selvästi, että olin ilmaissut itseni. Hän ei edes yrittänyt tinkiä.
Hän maksoi määräämäni hinnan, kuin ihastuneena sen kohtuullisuuteen.
Mutta minä _tunsin_, että hän seurasi minua, kun koetin häntä eksyttää,
vaikken tietystikään kääntynyt taakseni katsomaan."

"Miksi et?"

"Bunny hyvä, se on vihdoin viimeistä mitä voit tehdä. Niin kauan
kuin ei näytä epäilevältä, pysyvät he matkan päässä, ja niin kauvan
kuin he pysyvät matkan päässä on mahdollisuutta livahtaa käsistä.
Mutta näytäppäs vain tietäväsi, että sinua seurataan, niin silloin
ei auta muu kuin pako tai taistelu elämästä ja kuolemasta. Minä en
milloinkaan käänny taakseni katsomaan, ja muista ettet sinäkään saa
tehdä sitä, kun olet samassa pinteessä. Minä hyökkäsin Blackfriarsille
ja ostin kuuluvalla äänellä piletin Kensingtoniin; ja junan vieriessä
Sloane-torilta hyppäsin ulos ja kiidin oravan tavoin ylös kaikki
porrasaskeleet ja takakatuja pitkin atelieriini. Varmuuden vuoksi
makasin siellä koko ehtoopäivän; en kuullut mitään epäilyttävää ja
toivoin vain, että minulla olisi ollut tavallinen akkuna tirkistääkseni
kadulle, kiusallisen kattoakkunan sijasta. Kulkuväylä näytti kuitenkin
olevan selvä, ja olinhan siihen asti vain _ajatellut_ että hän oli
seurannut minua; ei ollut mitään todistusta siitä, että hän todella
niin oli tehnyt. Viimein läksin ulos puettuna omiin vaatteisiini — ja
jouduin melkein suoraan Bairdin syliin!"

"Mitä ihmettä silloin teit?"

"Harppasin ohitse, kuin en olisi eläissäni häntä nähnyt enkä nytkään;
otin ajurin Kings Roadilla ja ajoin tulista vauhtia Claphamin asemalle,
ryntäsin lähimmälle vaunusillalle ilman matkalippua ja hyppäsin
ensimäiseen junaan jonka näin, astuin pois Twickenhamissa, kiidin
vinhasti takaisin Richmondiin, matkustin junalla Charing Crossiin, ja
tässä olen nyt! Valmis kylpemään, muuttamaan pukuani ja nauttimaan
parhaimman päivällisen minkä klubi voipi meille tarjota. Tulin ensin
luoksesi, koska arvelin sinun käyvän levottomaksi. Tule nyt kanssani
kotiini, en tahdo pidättää sinua kauvempaa!"

"Oletko varma siitä, että hän häipyi jäljiltäsi?" kysyin minä,
hattujamme päähän pannessamme.

"Aivan varma, mutta siitähän voimme vielä ottaa selon", vastasi
Raffles, astui akkunaani ja katseli alas kadulle parin minuutin ajan.

"All right?" kysyin minä.

"All right", ilmotti hän ja me läksimme heti kadulle ja sitte Albanyyn
käsi kädessä.

Mutta olimme molemmat jokseenkin vaiteliaita matkalla. Minä puolestani
ihmettelin mitä Raffles aikoi tehdä Chelseassa olevalle atelierilleen,
johon hänet oli kaikessa tapauksessa menestyksellä "vainuttu". Minusta
tämä tuntui hyvin kiireiseltä, mutta mainitessani siitä hänelle vastasi
hän, että oli kyllä aikaa ajatella asiata. Sen jälkeen hän ei hiiskunut
sanaakaan ennen kuin (Bond-kadulla) olimme tervehtineet erästä nuorta
tuttavaamme, joka oli alkanut joutua huonoon huutoon.

"Jack Rutter parka!" virkkoi Raffles huoahtaen. "Ei mikään ole niin
surullista kuin nähdä mies noin alamäkeä menossa. Juoppous ja velat
ovat melkein vieneet häneltä järjen, mies paralta; näitkö hänen
silmiään? Ihmeellistä, että juuri tänä iltana hänet tapasimme;
väitetään, että ukko Baird se on hänet nylkenyt. Minullapa on hyvin
suuri halu nylkeä Baird!"

Hänen äänensä sai äkkiä raivon kumean soinnun, joka kävi sitä
huomattavammaksi, kun vaiti-oloa nyt kesti kauvan; sitä kesti koko
hienon päivällissyöntimme ajan klubissa ja vielä senkin jälkeen, kun
olimme istuutuneet rauhalliseen tupakkahuoneen nurkkaan, kahvia juomaan
ja sikaareja polttamaan. Silloin näin vihdoinkin Rafflesin katselevan
minua rauhallisesti hymyillen ja tiesin jurouden kohtauksen menneen ohi.

"Ihmettelet ehkä, mitä olen ajatellut koko tämän ajan?" alotti hän.
"Olen ajatellut miten typerää on tehdä mitään puolittain."

"Saattaapa olla", vastasin minäkin hymyillen, "mutta sitäpä syytöstä et
voine itseesi suunnata?"

"Siitä en ole ollenkaan varma", tuumiskeli Raffles ajatuksissaan
savua puhallellen. "Ajattelin nyt vähemmän itseäni kuin Jack Rutter
poloista. Hän on niitä, jotka tekevät kaiken puolinaisesti; hän
on vain puolittain pahalla tiellä, ja ajattele erotusta hänen ja
meidän välillämme! Hän on alhaisen koronkiskurin vallassa; me olemme
vakavaraisia porvareita. Hän on heittäytynyt juomaan; me olemme yhtä
kohtuullisia kuin luotettavia. Hänen ystävänsä vetäytyvät hänestä pois;
meidän sitä vastoin on vaikea päästä ystävistä eroon. Lopuksi, hän joko
kerjää tahi lainaa, mikä on puoleksi varastamista; ja me varastamme
ilman muuta, ja siitä jakselemme mainiosti. Meitä tietysti pidetään
kunniallisempina kuin häntä. Mutta minä en ole varma siitä, Bunny,
ettemme mekin tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin."

"Kuinka niin? Mitä enempää voimme tehdä?" huudahdin minä hillitysti
nauraen, mutta katselin ympärilleni varmistuakseni siitä, ettei kukaan
kuullut meitä.

"Mitä enempää?" kertasi Raffles. "Kyllä, murhata — ensinnäkin."

"Tuhmuuksia."

"Siitä voipi olla eri mielipiteitä, rakas Bunny; minä en sitä
tuhmuutena pidä. Olen ennen lausunut sinulle mielipiteenäni, että
suurin nykyään elävä mies on ilmitulemisen välttänyt murhaaja; ainakin
pitäisi hänen olla, mutta hänellä on harvoin miehuutta antaa oikein
arvoa omalle itselleen. Ajattelehan asiaa! Ajattele tulevasi tänne
ja puhelevasi ihmisille, hyvin todenmukaisesti murhasta, tietäen
itse sen tehneesi, ja ihmetteleväsi miltä toiset näyttäisivät, jos
sen tietäisivät! Oi, se olisi suuremmoista, suorastaan suuremmoista!
Ja sitäpaitsi, jos joutuisit kiinni, niin olisihan se vaikuttava
ja draamallinen loppu. Olisit silloin yleisenä puheenaineena monet
viikot, ja sitten tekisit lähtösi erikoisen vaikuttavalla tavalla; eipä
tarvitsisi ruostua kurjassa toimettomuudessa vuosikausia."

"Sinä rehellinen vanha Raffles!" myhäilin minä. "Alan antaa sinulle
anteeksi, että olit niin epäkohteliaan vaitelias koko päivällisen ajan."

"Mutta en ole elämässäni ollut niin vakava kuin nyt."

"Jatkahan vain."

"Minä tarkotan täyttä totta."

"Sinä tiedät varsin hyvin, ettet voi tehdä murhaa, mitä tahansa muuta
voisitkin tehdä."

"Tiedän varsin hyvin, että teen sellaisen tänä yönä."

Hän oli nojautunut taaksepäin lepotuolissaan ja silmäili minua
terävällä katseella väsyneesti puoli-umpeen painuneiden silmäluomiensa
alitse; sitte hän kumartui eteenpäin ja hänen silmänsä kohdistuivat
minuun kuin kylmä teräs huotrastaan. Se herätti minut tuumailuistani,
en voinut enää erehtyä niiden tarkotuksesta. Minä, joka tunsin miehen,
tajusin murhaa hänen puristetuista käsistään, murhaa hänen suljetuista
huulistaan ja murhaa hänen kovista sinisistä silmistään.

"Baird?" änkytin ja kostutin huuliani kielelläni.

"Tietysti."

"Mutta sanoit ettei Chelsean asuntoasi koskenut seikkailu merkinnyt
mitään?"

"Valehtelin."

"Mutta hänhän eksyi sinusta lopulta."

"Valehtelin senkin. Sitä hän ei tehnyt. Uskoin asian niin olevan,
kun tulin luoksesi tänä iltana, mutta kurkistaessani akkunasta —
muistathan? — varmistuakseni siitä, seisoi hän sivukäytävällä aivan
vastapäätä."

"Etkä sinä hiiskunut siitä sanaakaan?"

"En tahtonut turmella päivällistäsi, Bunny, enkä antaa sinun tärvellä
omaani. Mutta siinä hän seisoi ilmi elävänä, ja luonnollisesti seurasi
meitä Albanylle. Viehättävä peli hänelle, aivan hänen alhaisen makunsa
mukainen: lahjuksia minulta, lahjuksia poliisilta, toinen tarjoaa yli
toisen. Mutta hän ei pelaa sitä peliä minusta, hän ei elä niin kauvan,
että saa niin tehdyksi, ja sitten on maailmassa yksi koronkiskuri
vähemmän. Tarjoilija! Kaksi lasia whiskyä ja soodavettä. Lähden kello
yksitoista, Bunny; on välttämätöntä, että se tulee tehtyä..."

"Tiedätkö sitten, missä hän asuu?"

"Kyllä, Willesden-tiellä, ja yksinään: tuo lurjus on saiturikin. Olen
jo aikoja sitten ottanut selon kaikista hänen oloistaan."

Taas vilkaisin ympäri huonetta; se oli nuorten miesten klubi, ja nuoret
miehet nauroivat, juttelivat, tupakoisivat ja joivat joka puolella.
Joku nyökäytti minulle savun läpi. Minä nyökäytin koneellisesti vastaan
ja käännyin tuskaisena Rafflesiin.

"Ei sinun tarvitse henkeä häneltä ottaa!" intoilin. "Pelkkä pistoolisi
näkeminen saa hänet lupaamaan mitä hyvänsä."

"Mutta ei pitämään lupaustansa."

"Mutta voisithan koettaa, minkä vaikutuksen se tekee."

"Sen luultavasti teenkin. Tässä on uusi lasi sinulle, Bunny. Toivota
minulle onnea."

"Minä tulen mukaan."

Uhkaava salama välähti teräksensinisistä silmistä.

"Ehkäisemään minua?" sanoi Raffles.

"En suinkaan..."

"Annatko kunniasanasi siitä?"

"Kyllä."

"Jos rikot sen, Bunny..."

"Niin saat ampua minutkin."

"Sen tekisin aivan varmasti", vakuutti Raffles juhlallisesti. "Tulet
siis mukaan omalla vastuullasi; mutta jos tulet, niin on parasta että
lähdemme niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyy matkalla
poiketa asuntooni."

Viisi minuuttia senjälkeen odotin häntä Piccadillyllä Albanyn portin
ulkopuolella. Minulla oli omat syyni jäädä ulkopuolelle. Puolittain
toivoin, puolittain pelkäsin nimittäin, että Angus Baird vielä voisi
olla jäljillämme, — että jokin välittömämpi, vähemmän julma muoto
tehdä hänet vahingottomaksi voisi ilmaantua minun ja koronkiskurin
äkkiä tavatessamme toisemme. En varottaisi häntä uhkaavasta vaarasta,
mutta ehkäisisin murhenäytelmän hinnalla millä hyvänsä. Ja kun ei
mitään kohtausta ollut tapahtunut ja Raffles ja minä olimme matkalla
Willesdeniin, oli tämä totisesti edelleenkin vakava aikomukseni. En
rikkoisi sanaani, jos voisin sen välttää, mutta oli lohdullista tietää,
että saatoin sen rikkoa, jos tahtoisin alistua rangaistukseen. Pelkään
sen pahempi kuitenkin, että hyviin aikeisiini sekaantui kalvavaa
uteliaisuutta ja sitä lumoavaa houkutusta, jota kaikki kamala herättää.

Minulla on kiusallinen muisto siitä tunnista, joka kului ennen kuin
pääsimme matkamme perille. Menimme suoraan poikki St. James-puiston
(tuntuu kuin vieläkin näkisin valot, kirkkaina sillalla ja väreilevinä
vedessä), ja meidän täytyi muutaman minuutin ajan odottaa viimeistä
Willesdeniin menevää junaa. Se lähti klo 11,21 muistaakseni, ja
Raffles tuimistui kuullessaan, ettei se menisikään Kensal Riseen
saakka. Meidän oli jääpyminen Willesdenin asemalle ja asteleminen läpi
katujen oikealle maaseudulle, teitä, joita en ollenkaan tuntenut. En
milloinkaan enää voisi löytää sitä taloa. Muistan kuitenkin, että
samosimme pimeätä polkua metsien ja niittyjen välillä, kun kello alkoi
lyödä kahtatoista.

"Tapaamme hänet kai vuoteeltaan nukkumassa?" sanoin minä.

"Toivon niin", vastasi Raffles yrmeästi.

"Onko siis aikomuksesi murtautua sisään?"

"Mitä muuta saatoit otaksua?"

En ollut lainkaan sitä miettinyt; olin ajatellut ainoastaan murhaa. Sen
rinnalla oli murto vain pikku asia, jota sitäkin silti mieluummin oli
vältettävä. Vastasyyt olivat päivänselvät: mies tunsi murtovarkaat ja
niiden toimintatavat, hän olisi varmaan varustettu ampuma-aseilla ja
voisi mahdollisesti ampua ensin.

"En toivo mitään parempaa", sanoi Raffles. "Siinä tapauksessa tulee
mies miestä vastaan, ja paha perii sen, joka ampuu huonommin. Luuletko,
että minä pidän enemmän epärehellisestä pelistä kuin rehellisestä?
Mutta kuolla hänen täytyy tavalla tai toisella, muutoin koituu sinulle
ja minulle pitkä kidutuksen aika."

"Mieluummin niinkin kuin näin!"

"Pysähdy siis siihen missä olet, ystäväni. Sanoinhan, etten tarvitse
sinua, ja tässä on talo. — Hyvää yötä siis."

En nähnyt mitään taloa, ainoastaan kulman korkeata muuria, joka kohosi
synkkänä yöhön, harja täynnä lasinsiruja, joista tähtivalo kimmelteli.
Muurissa oli korkea vihreä veräjä, pystyillä piikeillä reunustettu;
sen suunnattoman vankkoja ovenpuoliskoja valaisi himmeä kaasulyhty,
joka oli toisella puolella vasta raivattua tietä. Minusta se näytti
rakentamatonta aluetta halkaisevalta kadulta, jonka varrella ainoastaan
yksi talo kohosi toisessa päässä; mutta yö oli niin pimeä, että tämä
oli vain epämääräinen vaikutelma.

Raffles kuitenkin oli nähnyt paikan päiväs-aikaan ja saapunut sinne
kaikkiin näihin vastuksiin valmistuneena. Hän kurottautui jo ylös ja
pisteli samppanjakorkkeja piikkien päihin, ja seuraavassa hetkessä oli
hän kietaissut kokoonlasketun päällystakkinsa korkkien päälle. Minä
peräydyin askeleen, kun hän heilautti itsensä ylös, ja näin pienen
kulmien katonharjasta kuvastumassa taivasta vasten portin päällä; hänen
hypätessään alas, juoksin minä esille ja laskin oman painoni korkkien
ja päällystakin päälle; silloin kiskaisi hän viimemainittua. "Tuletko
sinä kuitenkin mukaan?"

"Tulen kuin tulenkin."

"Ole sitten varovainen, täällä on joka paikka täynnä soittokellon
johtoja ja teräsjousia. Tämä ei ole lastenleikkiä. Kas niin, seisohan
alallasi, kunnes minä otan korkit pois."

Puutarha oli hyvin pieni; siihen oli vasta laitettu nurmikko, joka
vielä oli hyvin pehkuinen, mutta joukko täysikasvuisia laakeripuita
seisoa törrötti hoitamattomilla, savisilla pihanvierillä.

"Nuokin ovat kuin kelloja", kuiskasi Raffles, "mikään ei kahise niin
vietävästi — tuota vanhaa kavalaa vintiötä."

Ja me väistimme niitä hyvin tarkoin, hiiviskellessämme nurmen yli.

"Hän on mennyt levolle."

"Sitä en usko, Bunny. Luulen, että hän on nähnyt meidät."

"Mistä niin päätät?"

"Näin valoa."

"Missä?"

"Tuolla alhaalla, hetki sitten, kun minä..."

Hänen kuiskauksensa vaikeni; hän oli taas nähnyt valon tuikkeen, ja
minä myös.

Oli kuin kultainen juova eteisen oven alla — ja se hävisi. Se näkyi
taas kultarihmana oven yläosan raosta — ja hävisi tykkänään. Kuulimme
rappujen natisevan, ja vaikenevan, myöskin tykkänään. Emme nähneet
emmekä kuulleet enempää, vaikka seisoimme ruohossa ja odotimme kunnes
kenkämme olivat märkinä kasteesta.

"Minä menen sisään", virkkoi Raffles vihdoin. "En usko sentäänkään,
että hän näki meidät. Soisinpa hänen nähneen. Tätä tietä."

Me astuimme varovaisesti tiellä, mutta hiekka tarttui märkiin
kengänpohjiimme ja narisi kamalasti pikku kuistin tiililattialla.
Kuistin lasioven läpi oli Raffles ensin valon nähnyt, ja nyt ryhtyi
hän lasiruutua leikkaamaan timantin, pienen siirappiruukun ja ruskean
paperiarkin avulla, jotka harvoin puuttuivat hänen tamineistansa.
Hän ei kieltäytynyt minun avustani, vaikka ottikin sen vastaan yhtä
koneellisesti kuin se tarjottiinkin. Kaikessa tapauksessa minun
sormeni ne auttoivat siirapin sivelemisessä ruskealle paperille ja
painoivat viimemainitun akkunaruutua vasten, kunnes timantti oli tehnyt
kierroksensa ja ruutu putosi kuulumattomasti käsiimme.

Raffles pisti nyt kätensä sisälle, kiersi avainta lukossa, kurotti
käsivartensa niin pitkälle alas kuin ulettui ja sai vedetyksi auki
salvan alhaalta kynnyksen rajasta; se olikin ainoa, ja ovi aukesi,
mutta ei paljoa.

"Mitä tämä on?" sanoi Raffles, kun jokin narskahti hänen jalkansa alla
ihan kynnyksellä.

"Pari silmälaseja", kuiskasin minä ja otin ne ylös. Seisoin vielä
hypistellen murskaantuneita laseja ja käyristyneitä sankoja, kun
Raffles horjahti ja melkein kaatui, päästäen huudahduksen, jota hän ei
edes koettanut pidättää.

"Hiljaa toki, mies hyvä", kuiskasin minä soimaten. "Hän kuulee äänesi!"

Hänen hampaansa helisivät — hänenkin! —, ja kuulin hänen haparoivan
tulitikkujaan.

"Ei, Bunny, hän ei kuule meitä", kuiskasi Raffles nyt ja nousi
sytyttämään kaasuliekin, kun tulitikku paloi loppuun.

Angus Baird makasi omalla lattiallaan, kuolleena, harmajat hiukset
verestä vanukkeilla, vieressään hiilihanko, jonka musta kärki kiilsi
märkänä, ja eräässä loukossa kirjotuspöytä murrettuna, tyhjennettynä.
Kello naksutteli kovaa uuninreunalla; kenties sataan sekuntiin ei
kuulunut mitään muuta ääntä.

Raffles seisoi hiljaa ja tuijotti kuollutta, kuten mies katselee
pohjatonta syvyyttä, kun on sokeasti syöksynyt sen reunalle. Hän
puhalsi kuuluvasti ilmaa laajenneista sieramistaan; hän ei näyttänyt
muulla tavoin mielenliikutustaan, ja hänen huulensa olivat kuin
sinetillä suljetut.

"Valo!" sanoin minä käheästi. "Valo, jonka näimme oven alitse!"

Hän hätkähti ja kääntyi minuun.

"Se on totta! Sen olin unohtanut. Täällä sisällä sen ensin näin!"

"Hänen täytyy vielä olla tuolla ylhäällä."

"Siinä tapauksessa me pian houkuttelemme hänet esille. Tule!"

Sen sijaan laskin käteni hänen käsivarrelleen ja vaadin häntä
miettimään — hänen vihollisensahan oli nyt kuollut — me tulisimme
varmasti sekotetuiksi juttuun — nyt tahi ei milloinkaan oli meidän
aika hiipiä pois. Hän puistausi äkillisessä kärsimättömyyden
puuskassa minusta irti, silmissään ynseän halveksumisen ilme; ja
neuvoen minua pelastamaan oman nahkani, jos halusin, hän käänsi
minulle taas selkänsä, ja tällä kertaa olin melkein taipuisa tekemään
sananmukaisesti. Oliko hän unhottanut, millä asialla hän oli täällä?
Sillä aikaa kun minä tein itselleni näitä kysymyksiä, räiskähti hänen
tulitikkunsa eteisessä; seuraavassa silmänräpäyksessä natisivat portaat
hänen jalkainsa alla, kuten ne olivat natisseet murhaajan askeleista,
ja se inhimillinen vaisto, joka hänet oli innostuttanut oman vaaransa
uhalla, herätti minutkin jäykistyneestä mielentilastani. Voimmeko antaa
murhaajan mennä? Vastaukseni oli juosta ylös rappusia ja tavottaa
Raffles eteisessä.

Mutta siellä oli kolme ovea; ensimäinen johti makuuhuoneeseen, jossa
vuode oli koskemattomana; toinen huone oli kaikin puolin tyhjä; kolmas
oli lukittu.

Raffles sytytti eteisessä kaasun.

"Hän on tuolla sisällä", hän sanoi ja veti revolverinsa hanan
vireeseen. "Muistatko kuinka meillä oli tapana murtautua
kouluhuoneisiin? Pam!"

Hän tähtäsi potkauksen avaimenreijän kohdalle, ovi lensi auki ja
äkillisessä ilmanvedossa taipui kaasuliekki eteisessä kuin kahila
tuulessa. Liekin noustessa jälleen näin edessäni kylpyhuoneen, kaksi
yhteen solmittua kylpyhurstia, avonaisen akkunan ja kokoon kyyristyneen
olennon — ja Raffles hätkähti hirmustuneena kynnyksellä.

"Jack — Rutter?"

Sanat olivat käheät ja vitkalliset kauhusta, ja kauhuissani kuulin
itseni kertaavan ne, sillä välin kun akkunan juureen lyyhistynyt olento
vähitellen ojentausi pystyyn.

"Tekö siinä!" kuiskasi hän, ei vähemmin peljästyneenä kuin me. "Tekö
kaksi! Mikä on tarkotuksenne, Raffles? Näin teidän kiipeävän yli
veräjän; soittokello kilisi, talo on täynnä kelloja. Sitte murtausitte
sisään. Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Sen kerromme teille, kun kerrotte meille mitä Jumalan nimessä olette
tehnyt, Rutter!"

"Tehnyt? Mitä olen tehnyt?" Tuo kurja raukka tuli valoon veristynein,
vilkuvin silmin ja vereen tahratuin paidanrinnoin. "Te tiedätte
sen — te olette nähneet sen — mutta voinhan kertoa sen teille, jos
haluatte. Olen surmannut varkaan, siinä kaikki. Olen surmannut varkaan,
koronkiskurin, shakaalin, verenimijän, ovelimman ja julmimman roiston,
mikä milloinkaan on hirsipuun välttänyt. Olen valmis joutumaan hirteen
hänen tähtensä. Voisin surmata hänet vielä kerran!"

Ja hän katsoi hurjasti meitä kasvoihin, kiukkuisesta uhmasta pyörivin
silmin; hänen rintansa kohoili, huulet olivat lujasti yhteen puristetut.

"Kerronko teille, kuinka se kävi?" jatkoi hän kiihkeästi. "Hän on
tehnyt elämäni helvetiksi! Tänä iltana tapasin hänet Bond-kadulla.
Muistatteko, kun kohtasin teidät? Hän ei ollut kahtakaankymmentä metriä
teistä; hän seurasi teitä, Raffles, näki minun nyökäyttävän päätäni
teille, seisautti minut ja kysyi kuka te olitte. Hän näytti olevan
aivan hullaantunut tietämään sitä. Minä en ymmärtänyt syytä siihen,
enkä myöskään välittänyt, sillä nyt älysin keinon. Sanoin ilmottavani
kaikki mitä teistä tiesin, jos hän soisi minulle yksityisen puhelun.
Hän kieltäysi. Minä sanoin, että hänen täytyy suostua, ja pidätin häntä
takista; kun laskin hänet irti, olitte hävinneet näkyvistä, ja minä
odotin paikallani, kunnes hän tuli takaisin epätoivoisena. Nyt olin
voitolla. Minä sain määrätä missä keskustelumme tapahtuisi, ja pakotin
hänet ottamaan minut mukaansa kotiin ja vannoin ilmaisevani teistä
kaiken tietoni, jahka keskustelumme tapahtuisi. No, tänne tultuamme
pyysin häneltä jotakin syötävää ja kulutin aikaa niin paljon kuin
mahdollista, ja kymmenen ajoissa kuulin veräjää suljettavan. Odotin
hetken, ja sitten kysyin asuiko hän yksinään.

"En, enhän mitenkään, vakuutti hän; ettekö nähnyt palvelustyttöä?

"Myönsin nähneeni, mutta lisäsin, että olin ollut kuulevinani hänen
sitte poistuvan; jos olin erehtynyt ja hän todellakin oli talossa, niin
hän kyllä tulisi, jos häntä huutaisi, ja minä huusin kolmasti voimieni
takaa. Tietysti ei palvelijaa kuulunut. Tiesin sen, sillä olin ollut
täällä eräänä iltana viime viikolla, ja silloin puheli hän kanssani
veräjän läpi, mutta ei tahtonut avata sitä. No, kun olin huutanut eikä
tullut ainoatakaan sielua, oli hänen naamansa valkea kuin kipsikatto.
Sitte sanoin hänelle, että nyt vihdoinkin puhelisimme välimme suoriksi;
otin hiilihangon uuninnurkasta ja muistutin hänelle, kuinka hän
oli rosvonnut minut, mutta että kautta Jumalan hän ei tulisi enää
varastamaan minulta. Annoin hänelle kolme minuuttia aikaa kirjottaa ja
allekirjotuksellaan vahvistaa asiakirjan, jossa hän luopuisi kaikista
vääristä kiristysyrityksistä minua vastaan, muutoin löisin hänen
kallonsa halki. Hän mietti minuutin ja meni sitte kirjotuspöytänsä
luo etsimään kynää ja paperia. Parin sekunnin kuluttua hän käännähti
päin, revolveri ojossa, ja minä huitasin hänen paljaaseen päähänsä. Hän
ampui kaksi tai kolme kertaa harhaan; näette vieläkin luodin jäljet,
jos haluatte. Mutta minä osasin häntä joka kerran — oi, Jumalani, olin
kuin hullu, kunnes teko oli tehty. Sen perästä en piitannut mistään.
Tarkastin hänen kirjotuspöytänsä, saadakseni omat velkakirjani, ja olin
juuri lopettanut, kun te saavuitte. Sanoin, etten piitannut mistään,
enkä totisesti piittaakaan, vaan ajattelin mennä ilmiantamaan itseni
tänä iltana ja sen teenkin, niin etten ole teille suureksi vaivaksi,
kuten näette."

"Tyhmyyksiä", sanoi Raffles hetken jälkeen, "me emme aijo antaa teidän
mennä ilmiantamaan itseänne."

"Ette voi estää minua! Mitä se hyödyttäisi? Palvelustyttö näki minut;
kohtaloni olisi vain ajan kysymys, enkä minä voi kestää odotusta,
kunnes minut siepataan. Pitäisikö minun odottaa, että he tulevat ja
käyvät käsivarteeni kiinni! Ei, ei, ei, menen ilmottautumaan, niin saan
lopun tästä kaikesta."

Hänen puheensa oli muuttunutta, vilkkaampaa ja monisanaisempaa.
Oli kuin olisi hän saanut selkeämmän käsityksen asemastaan vain
ajatellessaan päästä siitä eroon.

"Kuulkaa minua", alotti Raffles; "me olemme itse täällä vaaralle
alttiina. Me murtausimme sisään kuin varkaat hankkiaksemme itsellemme
hyvitystä samansuuntaisesta kohtuuttomuudesta kuin tekin olette
kärsinyt. Ettekö käsitä? Olemme leikanneet akkunaruudun irti —
käyttäytyneet kuin tavalliset murtovarkaat. Kaikki muukin tullaan
panemaan meidän laskuumme."

"Tarkotatte, ettei minua tulla epäilemään?"

"Niin."

"Mutta minä en tahdo välttää rangaistusta", huudahti Rutter
hysteerisesti. "Olen surmannut hänet. Tiedän sen. Mutta se oli
itsepuolustusta, se ei ollut murha. Minun täytyy tunnustaa ja alistua
seurauksiin. Menetän järkeni, ellen sitä tee!"

Hänen kätensä vapisivat, hänen leukansa tärisi ja hänellä oli kyyneleet
silmissään. Raffles tarttui lujasti häntä olkapäähän.

"Kuulkaa, hullu mies! Jos meidät kolme nyt vangittaisiin täällä, niin
tiedättekös, mikä silloin olisi seurauksena? Meidät hirtettäisiin
rivissä kuuden viikon kuluessa! Te puhutte, kuin istuisimme klubissa;
ettekö tiedä, että kello on yksi yöllä, että täällä palaa valo ja
tuolla makaa kuollut ihminen alhaalla? Jumalan tähden, reipastautukaa
ja tehkää kuten sanon, muutoin olette itse kuollut mies."

"Soisinpa olevani", nyyhkytti Rutter. "Soisinpa, että minulla olisi
hänen revolverinsa, jotta ampuisin luodin otsaani. Se on jossakin hänen
allaan. Oi, Jumalani, Jumalani!"

Hänen polvensa notkahtelivat, raju mielenliikutus oli vienyt häneltä
kaikki voimat. Meidän täytyi taluttaa hänet alas portaita ja
ulkoeteisen ovesta ulos raittiiseen ilmaan.

Kaikki oli hiljaista ulkona, — kuulimme ainoastaan välillämme huojuvan
kurjan raukan tukahtunutta itkua. Raffles palasi hetkeksi taloon; sitte
pimeni siellä kaikki. Portti avautui sisältäpäin ilman avainta, me
suljimme sen huolellisesti perässämme, ja taas kimmeltelivät tähdet
lasinsirpaleilla ja kiiltävillä piikeillä, ihan kuten tullessammekin.

Meidän onnistui paeta; ei kannata puuttua yksityiskohtiin. Murhaaja
näytti saaneen itsepintaisesti päähänsä jouduttautua mestauslavalle;
hänen tekonsa oli noussut hänelle päähän, hän oli enemmän sekamielinen
kuin päihtynyt. Uudelleen ja yhä uudelleen uhkasimme jättää hänet
oman onnensa nojaan ja pestä kätemme. Mutta meillä oli kaikilla
kolmella uskomaton ja ansaitsematon onni. Emme tavanneet ainoatakaan
sielua Willesdenin tiellä, ja niistä, jotka myöhemmin näkivät meidät,
ei kaiketi kukaan ajatellut niitä kahta nuorta miestä, joilla oli
rypistyneet valkeat kaulaliinat ja jotka taluttivat kolmatta jotensakin
silmiinpistävässä kunnossa olevaa toveriaan, kun iltalehdet ilmaisivat
Lontoon yleisölle Kensal Risessä tapahtuneen kammottavan verinäytelmän.

Kävelimme Maida Valeen ja ajoimme sieltä minun asuntooni. Mutta
ainoastaan minä menin ylös, molemmat toiset lähtivät Albanyyn, enkä
nähnyt Rafflesia neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Hän ei ollut
kotonaan, kun kävin häntä aamulla tapaamassa, eikä hän ollut jättänyt
mitään kirjelappua minulle. Hänen ilmestyessään takaisin kerrottiin
kaikissa lehdissä palstamäärin murhasta; ja mies, joka sen oli
tehnyt, oli kaukana Atlantilla, välikannen matkustajana Liverpoolista
New-Yorkiin.

"Ei hyödyttänyt järkeillä hänelle", kertoi Raffles; "joko hänen
täytyi tunnustaa kaikki tai paeta maasta. Minä puin hänet sentähden
uuteen asuun atelierissani ja me matkustimme ensimäisellä junalla
Liverpooliin. Mikään ei saanut häntä reipastumaan ja nauttimaan
asiasta, kuten minä olisin yrittänyt tehdä hänen sijassaan, ja se oli
ehkä parasta. Menin hänen asuntoonsa hävittääkseni hänen paperinsa,
ja tiedätkö mitä sain kuulla? Poliisi oli ottanut takavarikkoon
hänen paperinsa; vangitsemiskäsky on jo annettu häntä vastaan! Nuo
ääliöt luulevat, että akkunaruutu on irrotettu järjestysvallan
harhaannuttamiseksi, ja sillä perusteella annettiin vangitsemiskäsky.
Eipä ole minun syyni, jos se johtaa johonkin tulokseen."

Ja kaikkien näiden vuosien kuluttua en voi minäkään uskoa, että on
minun syyni.




ERÄS VELASQUEZIN TAULU.


"No", sanoi Raffles, "mitä sanot siitä?"

Minä luin ilmotuksen vielä kertaalleen, ennen kuin vastasin. Se oli
_Daily Telegraphin_ viimeisellä palstalla ja kuului seuraavasti:

_"Kahden tuhannen punnan palkkio._ Tämän summan voi ansaita henkilö,
joka kykenee ottamaan arkaluontoisen toimen tehdäkseen ja on valmis
panemaan itsensä hiukan vaaranalaiseksi. Sähköteitse vastaus: 'Turva,
Lontoo'."

"Sen sanon", huomautin minä, "että tämä on kummallisin ilmotus, mitä
milloinkaan on painettu."

Raffles hymyili.

"Ei juuri aivan, Bunny, mutta sangen merkillinen, sen tunnustan."

"Ajatteles numeroa!"

"Niin, onhan se kylläkin korkea."

"Ja tehtävä — ja vaara!"

"Niin, sen muoto on suora, se täytyy myöntää. Mutta erikoisinta on
se, että hän pyytää vastausta sähköteitse! Henkilössä, joka tuon on
keksinyt, ja hänen pelissään on jotakin ihan omaperäistä; yhdellä
sanalla hän häätää sen miljoonan, joka vastaa hänen ilmotukseensa
joka päivä kun voi hankkia postimerkin. Minun vastaukseni maksoi
viisi shillinkiä, ja silloin olin myös maksanut vastauksen itselleni
tulevaksi."

"Vai niin, sinä olet ilmottautunut?"

"Niin tietysti", vastasi Raffles. "Minä tarvitsen kaksituhatta puntaa
yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Panitko oman allekirjotuksesi?"

"Ei, sitä en tehnyt, Bunny. Minä vainuan hommassa jotakin houkuttelevaa
ja laitonta, ja sinä tiedät, kuinka varovainen olen. Allekirjotin
Glasspool, osoite Hickey, Conduit-katu 78; se on räätälini. Ja kun olin
lähettänyt sähkösanoman, menin hänen luoksensa ja kerroin hänelle, mitä
hänen oli odotettava. Hän lupasi lähettää vastauksen minulle niin pian
kuin se saapuisi. En yhtään ihmettelisi, jos se tulisi juuri tässä!"

Hän oli jo ulkona ennenkuin koputus ulko-ovelle oli heittänyt
kaikumasta huoneissa, ja seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin avattu
sähkösanoma kädessään ja kasvot täynnä uutisia.

"Mitä arvelet?" sanoi hän. "'Turva' on Addenbrooke, asianajaja, ja hän
haluaa tavata minut mitä pikimmin!"

"Tunnetko hänet sitten?"

"Ainoastaan maineeltaan. Toivoakseni ei hän tunne minua. Hän on
se veitikka, joka sai kuusi viikkoa siitä, että esiintyi kierästi
Sutten-Wilmerin oikeusjutussa; kaikki ihmiset ihmettelivät, ettei häntä
erotettu asianajajain ammattikunnasta. Sensijaan on hän saanut aimo
määrän resuisempia asioita ajaakseen, ja jokainen hankalaan juttuun
sotkeutunut veijari menee suoraan Bennet Addenbrooken luo asiallansa.
Hän on luullakseni ainoa mies, joka julkeaisi panna lehteen tällaisen
ilmotuksen, ja ainoa, joka voisi sen tehdä herättämättä epäluuloja. Se
on hänelle luonteenomaista, mutta siitä voit olla varma, että asian
pohjalla on jotakin arveluttavaa. On omituinen sattuma, että olin
ajatellut pitkän aikaa itse mennä Addenbrooken luo, jos jotakin ikävää
tapahtuisi."

"Ja nyt menet hänen luokseen?"

"Suoraan", vastasi Raffles ja harjasi hattuaan, "ja niin teet sinä
myöskin."

"Mutta minä tulin hakemaan sinua ulos aamiaiselle."

"Syöt aamiaista kanssani, kun olemme tavanneet tuon miehen. Tule nyt,
Bunny; keksimme sinulle nimen matkalla; minun nimeni on Glasspool, älä
vain unhota sitä."

Mr. Bennet Addenbrookella oli tilava konttorihuoneusto
Wellington-kadulla Strandilla, ja hän oli meidän saapuessamme
kaupungilla, mutta vain "pistäytyneenä raatihuoneelle". Jo viiden
minuutin kuluttua hän tuli takaisin. Hän oli ripeä, punakka,
tarmokas mies, jonka kasvojen ilme oli itseluottavainen, melkein
voitonriemuinen. Hänen mustat silmänsä lensivät seljälleen, Rafflesia
silmäillessään.

"Mr. — Glasspool?" huudahti asianajaja.

"Niin, se on nimeni", myönsi Raffles kuivasti ja julkeasti.

"Mutta ei lyömäpalloklubissa", huomautti toinen kavalasti. "Hyvä
herraseni, olen nähnyt teidän lyövän liian monta porttia alas,
antaakseni itseäni johtaa harhaan."

Yhden ainoan silmänräpäyksen näytti Raffles julmistuneelta; sitte hän
kohautti olkapäitään ja hymyily muuttui röyhkeäksi naurun hykähdykseksi.

"Vai niin, te olette 'iskenyt' minut vuorostani", sanoi hän. "No
niin, eipä tässä luullakseni ole mitään selittämistä. Olen pahemmassa
rahapulassa kuin tahdoin omassa nimessäni tunnustaa, siinä koko juttu,
ja olen tuon tuhannen punnan palkkion tarpeessa."

"Kahden tuhannen", oikaisi asianajaja. "Ja mies, joka ei mielellään
tahdo esiintyä omalla nimellään, on juuri sellainen henkilö, jota
haluan, niin että teidän ei siitä asiasta tarvitse olla laisinkaan
huolissanne. Asia on kuitenkin aivan yksityistä ja kahdenkeskistä
laatua." Hän katsahti terävästi minuun.

"Luonnollisesti", sanoi Raffles. "Mutta siinähän puhuttiin jotakin
vaaranalaisuudestakin."

"Kyllä, sitä siinä hommassa myös on."

"Siinä tapauksessa on kaiketi kolme päätä parempi kuin kaksi. Sanoin
haluavani ansaita nuo tuhannen puntaa; ystäväni tässä haluaisi toisen
tuhannen. Olemme molemmat pahassa pinteessä, ja me otamme toimeksemme
tuon asian yhteisesti tai emme ollenkaan. Pitääkö teidän tietää hänen
nimensä myös? Minä ilmottaisin oikean nimeni, Bunny."

Mr. Addenbrooke rypisti kulmiaan nimikortille, jonka jätin hänelle,
sitten hän naputteli sitä kynsillään, ja lopulta muuttui hänen
epäröimisensä hämilliseksi hymyilyksi.

"Asian laita on sellainen, että minä itsekin olen hiukan pulassa",
tunnusti hän viimein. "Teidän vastauksenne on ensimäinen, minkä olen
saanut; ihmiset, joilla on varaa lähettää pitkiä sähkösanomia, eivät
lue 'Daily Telegraphin' ilmotuksia; mutta toiselta puolen en ollut
juuri valmistautunut siihen, että saisin vastauksen sellaisilta
henkilöiltä kuin te olette. Suoraan sanoen ja tarkemmin miettiessäni en
ole varma siitä, että te olisitte sopivia minulle — hienojen klubien
jäseninä! Käännyn mieluummin sellaisten puoleen... hm... joiden elämä
on seikkailemista."

"Me olemme seikkailijoita", sanoi Raffles vakavasti.

"Mutta te kunnioitatte lakia?"

Mustat silmät kiiluivat häijysti.

"Emme ole roistoja ammatiltamme, jos sitä tarkotatte", selitti Raffles
ja hymyili. "Mutta me olemme kaltevalla pinnalla, ja voisimme tehdä
paljon tuhannesta punnasta, eikö totta, Bunny?"

"Mitä hyvänsä", mutisin minä.

Asianajaja naputteli kirjotuspöytää sormillaan.

"Sanon teille, mitä tahtoisin teidän tekevän. Teillä on vapaus
kieltäytyä. Hanke on laitonta, mutta tapahtuu hyvän asian vuoksi;
lisäksi se on hiukan vaarallinen, mutta asiatuttavani on valmis
maksamaan vaaran. Vieläpä maksaa hän yrityksestäkin, vaikka tämä ei
onnistuisi; rahat ovat siten melkein varmasti teidän niin pian kuin
olette suostuneet antautumaan vaaraan. Asiatuttavani on Sir Bernard
Debenham Broom Hallista, Esheristä."

"Tunnen hänen poikansa", huomautin minä.

Raffles tunsi hänet myöskin, mutta ei sanonut mitään, vaan loi minuun
paheksuvan katseen. Bennet Addenbrooke kääntyi minuun.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän, "on teillä onni tuntea eräs Lontoon
paatuneimpia lurjuksia, juuri ja alkusyy koko tähänkin selkkaukseen.
Koska tunnette pojan, niin tunnette kenties isänkin, ainakin
maineeltaan, eikä minun siinä tapauksessa tarvitse sanoa teille, että
hän on hyvin omituinen mies. Hän asustaa yksinään taideaarteittensa
keskessä, joita ei saa milloinkaan ihailla kenenkään muun kuin
hänen oma silmänsä. Hänen väitetään omistavan kauneimman yksityisen
taidekokoelman koko Etelä-Englannissa, vaikka sitä ei kukaan pääsekään
arvostelemaan. Taulut, viulut ja huonekalut ovat hänen kiihkonsa, ja
hän on epäilemättä hyvin oikullinen. Eikä kukaan voi kieltää, että hän
on osottanut suurta oikullisuutta poikansa kohtelemisessa. Vuosikausia
on sir Bernard maksanut hänen velkansa, mutta äskettäin hän kieltäytyi
ei ainoastaan — ilman vähintäkään valmistelua — tätä tekemästä, vaan
lakkautti nuoren miehen elatuksen kerrassaan: Niin, kerron teille, mitä
on tapahtunut; mutta ensin täytyy teidän tietää — tai ehkä muistatte
sen? — että minä esiinnyin nuoren Debenhamin puolustajana eräässä pikku
oikeusjutussa, joka hänelle sattui pari vuotta sitten. Autoin hänet
pinteestä, ja sir Bernard maksoi runsaasti ja puhtaassa rahassa. En
ollut sen jälkeen nähnyt vilaustakaan kumpaisestakaan ennen kuin eräänä
päivänä viime viikolla."

Asianajaja veti tuolinsa lähemmäksi meitä ja kumartui eteenpäin kädet
polvien varassa.

"Viime viikon tiistaina sain sähkösanoman sir Bernardilta; minun
piti heti saapua hänen luokseen. Hän odotti minua pihalla; sanaakaan
hiiskumatta vei hän minut taulukokoelmaansa, joka oli suljettu ja
pimeä, työnsi auki yhden akkunaluukun ja muitta mutkitta osotti minulle
erästä tyhjää taulunkehystä. Kesti kauvan ennen kuin sain sanaakaan
selitykseksi. Viimein kertoi hän minulle, että tuo kehys oli sisältänyt
erään harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia maalauksia Englannissa — koko
maailmassa — suuren Velesquezin omaa tekoa. Olen hankkinut tietoja
asiasta", sanoi asianajaja, "ja se näyttää olevan kirjaimellisesti
totta: taulu on infantinna Maria Teresan muotokuva ja sen väitetään
olevan taiteilijan ihmeellisimpiä tuotteita, josta ainoastaan muuan
paavin muotokuva Roomassa vie voiton — niin sanottiin minulle
Kansallismuseossa, missä taulun historia tyyten tunnettiin. Sanoivat,
että taulu on suorastaan mahdoton rahassa arvioida. Ja nuori Debenham
on myynyt sen viidestätuhannesta punnasta!"

"Hitto!" virkahti Raffles.

Minä kysyin, kuka sen oli ostanut.

"Eräs Queenslannin edusmies nimeltä Craggs — John Montagu Craggs,
australialaisen lainlaatijakunnan jäsen, esitelläkseni hänet
täydellisesti! Viime viikon tiistaina emme tienneet hänestä mitään,
emme edes olleet siitä varmat, että nuori Debenham oli varastanut
taulun. Mutta hän oli matkustanut kotiaan maanantai-iltana pyytämään
rahaa, saaden epäävän vastauksen, ja oli aivan selvää, että hän oli
auttanut itseään sillä tavalla; hän oli uhannut kostaa, ja tämä
oli kosto. Kun minä etsin hänet kaupungissa käsiini tiistai-yönä,
tunnusti hän sen mitä uppiniskaisimmalla hävyttömyydellä. Mutta hän ei
tahtonut ilmaista ostajaa, ja hänen etsimiseensä meni loppu viikkoa.
Minä onnistuin viimein, ja sittemmin on ollut tavatonta säihkinää
edes ja takaisin Esherin ja _Métropole_-hotellin välillä, jossa
queenslantilainen asuu, toisinaan kaksikin kertaa päivässä; uhkaukset,
tarjoukset, rukoukset, mikään ei ole vähääkään auttanut!"

"Mutta asiahan on mitä yksinkertaisin", huomautti Raffles. "Myynti
oli laiton; te voitte maksaa hänelle rahat takaisin ja pakottaa hänet
luopumaan taulusta."

"Luonnollisesti, mutta emme ilman oikeudenkäyntiä ja julkista
häväistysjuttua, ja siihen kieltäytyy asiatuttavani joutumasta. Hän
menettää mieluummin taulunsa, kuin lukee jutun sanomalehdistä; hän
on tehnyt poikansa perinnöttömäksi, mutta hän ei tahdo häntä tehdä
kunniattomaksi. Mutta taulun hän tahtoo takaisin joko rehellisellä
tai epärehellisellä tavalla. Hän antaa minulle avoimen valtuuden, ja
uskon totisesti, että hän antaisi minulle avoimen maksu-osotuksenkin,
jos sellaista, pyytäisin. Hän tarjosi sellaista queenslantilaiselle,
mutta Craggs siekailematta repi sen palasiksi; toinen ukko on yhtä
itsepintainen kuin toinenkin, ja minä olen pinteessä heidän välillään
enkä tiedä mitä tehdä."

"Ja niin panitte ilmotuksen lehteen?" sanoi Raffles kuivakiskoisimmalla
sävyllä, mitä hän vielä oli koko keskustelun aikana käyttänyt.

"Niin, sen tein, viimeisenä pelastuskeinona."

"Ja te tahdotte, että me _varastaisimme_ tuon taulun?"

Hän lausui tämän jyhkeällä äänenpainolla; asianajaja punastui
hiusmartoa myöten.

"Tiesin, että te ette olleet niitä oikeita", murisi hän. "En ole
koskaan luottanut teidän asemassanne oleviin herrasmiehiin. Mutta eihän
se ole varastamista", huudahti hän kiivaasti, "sehän on varastetun
tavaran takaisin hankkimista. Sitäpaitsi sir Bernard maksaa hänelle
tuon viisituhatta niinpian kun saa taulunsa takaisin, ja saattepa
nähdä, että Craggs on yhtä haluton saattamaan asiaa julkiseksi, kuin
itse sir Bernardkin. Ei, ei, se on seikkailu, jos niin sanotte — mutta
varkautta se ei ole."

"Te itse puhuitte laista", mutisi Raffles.

"Ja vaarasta", lisäsin minä.

"Siitä maksamme", sanoi hän.

"Mutta ette riittävästi", vastasi Raffles ja pudisti päätään. "Hyvä
herraseni, ajatelkaa, mitä se meille merkitsee. Puhutte klubeistamme;
meitä ei ainoastaan häädettäisi näistä, vaan myöskin suljettaisi meidät
tyrmään kuin tavalliset varkaat. Me olemme tosin ahtaalla, mutta siitä
hinnasta emme myy itseämme. Lisätkää toinen verta tarjoukseenne, niin
minä puolestani ryhdyn siihen."

Addenbrooke epäröitsi.

"Luuletteko, että voisitte suorittaa sen?"

"Voisimme yrittää."

"Mutta teillä ei ole..."

"Kokemusta? Eipä juuri."

"Ja te todellakin panisitte itsenne vaaranalaiseksi neljästätuhannesta
punnasta?"

Raffles katsoi minuun. Minä nyökkäsin.

"Kyllä, me ryhdymme hommaan", sanoi hän, "ja välitämme siitä vähät,
että peli on epätasainen."

"Summa on suurempi kuin voin pyytää asiatuttavaani maksamaan", väitti
Addenbrooke päättävällä äänellä.

"Silloin on myöskin vaara liian suuri meille."

"Puhutteko vakavassa mielessä?"

"Kyllä, totta totisesti."

"Sanokaamme kolmetuhatta, jos onnistutte."

"Neljä on hintamme, mr. Addenbrooke."

"Siinä tapauksessa kai ei mitään, jos epäonnistutte?"

"Ei mitään tai kaksin verroin!" huudahti Raffles.

"Niin veikataan pelissä."

Addenbrooke avasi suunsa, nousi puolittain, istuutui takaisin
tuolilleen ja katseli Rafflesia kauvan ja tutkivasti — ei kertaakaan
minua.

"Minä tunnen teidän pelinne", puheli hän miettivästä "Menen
lyömäpalloklubin radalle, kun tarvitsen tunnin todellisen levon, ja
olen nähnyt teidän pelaavan monta monituista kertaa — niin, ja lyövän
alas veräjiä tavalla, jota toinen ei voi Englannissa jäljitellä. En
milloinkaan unohda viime kilpailua herrasmiesten ja ammatti-urheilijain
välillä; minä olin katselijana. Te hallitsitte kaikkia temppuja...
kaikkia. Olen taipuisa uskomaan, että jos joku voisi voittaa tuon
kirotun australialaisen, niin... kyllä, minä uskon, lempo soikoon, että
te olette oikea mies siihen!"

Sopimus tehtiin lopullisesti Cafe Royalissa, missä Bennet Addenbrooke
itsepintaisesti vaati saada tarjota oivan aamiaisen. Muistan
vieläkin, että hän tyhjensi samppanjalasinsa ankaraan jännitykseen
joutuneen miehen hermostuneella kiihkolla, ja luulenpa tukeneeni
häntä seuraamalla hänen esimerkkiään. Mutta Raffles, joka oli
aina esikuvaksi kelpaava tuollaisissa tapauksissa, oli tavallista
pidättyvämpikin eikä juuri näyttänyt mitään seurustelulahjojaan. Tuntuu
kuin näkisin hänet yhä vielä silmät lautaseen luotuina — ajatuksiin
vaipuneena. Näen asianajajan tarkastelevan vuoroin häntä ja vuoroin
minua levottomuudella, jota parhaani mukaan koetin rauhallisin katsein
tyynnyttää. Viimein pyysi Raffles hajamielisyyttään anteeksi, tilasi
aikataulun ja ilmotti aikovansa matkustaa Esheriin 3,2 junalla.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mr. Addenbrooke", puheli hän,
"mutta minulla on oma aatokseni, ja toistaiseksi tahtoisin pitää
sen omana tietonani. Se kenties vain johtaa hunningolle, niin että
mieluummin en hiisku sanaakaan siitä teille kumpaisellekaan. Mutta sir
Bernardin kanssa täytyy minun saada puhella; kirjottaisitteko siis
häntä varten muutaman sanan käyntikortillenne? Jos haluatte, niin
voitte tietysti tulla mukaan ja kuulla mitä sanon, mutta en ymmärrä
mitä se hyödyttäisi."

Ja tavallisuuden mukaan sai Raffles tahtonsa tapahtumaan, vaikka
Bennet Addenbrooke näytti hiukan harmistuneelta hänen poistuttuaan ja
minä itsekin melkoisessa määrässä yhdyin hänen tyytymättömyyteensä.
Saatoin hänelle ainoastaan sanoa, että Rafflesin luonteeseen kuului
omapäisyys ja salamyhkäisyys, mutta ettei yksikään tuntemani mies ollut
puoleksikaan niin uskalias ja päättäväinen kuin hän. Vakuutin omasta
puolestani ehdottomasti luottavani häneen ja aina antavani hänen kulkea
omia teitään. Enempää en uskaltanut sanoa hälventääkseni sitä epäilevää
mielialaa, jossa tiesin asianajajan seurueesta poistuvan.

En nähnyt Rafflesia koko päivänä, mutta sain sähkösanoman, ollessani
pukeutumassa päivälliselle.

Se oli lähetetty Waterloon lennätinkonttorista 6,42.

Raffles oli siis palannut kaupunkiin; tuttavuutemme aikaisemmalla
kaudella olisin heti etsinyt hänet käsiini, mutta nyt olin
ymmärtäväisempi. Hänen sähkösanomansa merkitsi, ettei hän tahtonut
tavata minua sinä päivänä; tapaisin hänet kyllä ajoissa, kun hän
minua tarvitsisi. Ja me todellakin kohtasimme toisemme kello yhden
seuduissa seuraavana päivänä. Seisoin akkunassani ja vaaniskelin häntä
Mount-kadulta, kun hän tuli huimaa vauhtia vuokra-ajurilla ja hyppäsi
katukäytävälle virkkamatta sanaakaan kyyditsi jälleen. Tapasin hänet
seuraavassa hetkessä nostolaitoksen ovella, ja hän melkein työnsi minut
edellään huoneeseeni.

"Viisi minuuttia, Bunny!" huudahti hän. "Ei rahtuakaan enempää!"

Ja hän kiepautti takin yltään, ennen kuin heittäytyi lähimmälle
tuolille.

"Olen hyvässä vauhdissa", läähätti hän, "ja uurastaa olen saanutkin.
Ei sanaakaan ennen kuin olen sinulle kertonut kaiken mitä olen tehnyt.
Tein sotasuunnitelmani eilisen aamiaisen aikana. Ensinnäkin täytyi
päästä Craggsin puheille; mutta sellaista taloa kuin Metropolea ei voi
rynnäköllä vallata; sinne on mairittelulla pyrittävä. Ongelma n:o 1,
kuinka saa tavatuksi tuon miehen? Ainoastaan veruke kelpaa — sen täytyy
koskea tuota lemmon taulua, jotta saisin nähdä, missä hän säilyttää
sitä j.n.e. No, enhän voinut mennä pyytämään sitä nähdäkseni pelkästä
uteliaisuudesta, enkä myöskään tekeytyä tuon toisen ukon uudeksi
asiamieheksi, ja tämän kaiken pohtiminen se pani minut sellaiseksi
jöröpääksi aamiaisen aikana. Mutta olin keksinyt keinon ennen kuin
nousimme pöydästä. Jos vain voisin saada käsiini jäljennöksen
tuosta taulusta, niin sopisi minun pyytää päästä vertaamaan sitä
alkuperäiseen. Matkustin sentähden Esheriin kuulustamaan oliko mitään
jäljennöstä olemassa, ja vietin Broom Hallissa puolitoista tuntia eilen
ehtoopäivällä. Siellä ei ollut jäljennöstä, mutta niitä täytyy olla
olemassa, sillä sir Bernard itse on antanut luvan kahden sellaisen
valmistamiseen, sen jälkeen kun taulu hänen haltuunsa joutui. Hän haki
käsiinsä maalarien osoitteet, ja lopun iltaa käytin maalarien itsensä
etsimiseen. Mutta he olivat laatineet jäljennöksensä tilauksesta.
Toinen oli lähetetty ulkomaille, ja toista vielä paraillani etsin."

"Siis et ole tavannut Craggsia vielä?"

"Kyllä, sekä tavannut, että tullut hyväksi ystäväksi hänen kanssaan,
ja hän on, jos mahdollista, hupaisempi kekkuli noista kahdesta; mutta
sinun pitäisi tutustua heihin molempiin. Tein päätökseni tänä aamuna,
kapusin hänen luokseen ja valehtelin kuin hevonen juoksee, ja olipa
hyvä, että niin tein, sillä tuo vanha veijari matkustaa höyrylaivalla
huomenna Australiaan. Kerroin hänelle, että muuan mies kauppasi minulle
jäljennöstä kuuluisasta Velasquezin infantinna Maria Teresasta,
että olin matkustanut taulun luulotellun omistajan luo ja saanut
kuulla hänen myyneen sen mr. Craggsille. Sinun olisi pitänyt nähdä
hänen kasvojensa ilme, kun puhuin siitä! Hän irvisti koko ilkeällä
naamallaan. Tunnustiko vanha sir Debenham, että taulu oli myyty? sanoi
hän, ja kun vastasin myöntävästi, nauraa hykähteli hän viisi minuuttia
itsekseen. Hän oli niin ihastuksissaan, että teki juuri mitä olin
toivonut: hän näytti minulle tuon suuren taulun — onneksi se ei ole iso
—, ja kotelonkin, jossa hän sitä säilyttää. Se on rautainen laatikko,
jossa hän on kuljettanut tänne Brisbanessa olevain maa-alueittensa
kartat, ja hän vannoo, ettei kukaan osaisi epäillä sitä jonkun vanhan
mestarin maalauksen talletuspaikaksi. Mutta hän on panettanut siihen
uuden patenttilukon, ja minun onnistui saada avaimesta jäljennös hänen
tirkistellessään tauluansa. Minulla oli vahapalanen kourassani, ja
valmistan avaimen tänään ehtoopäivällä."

Raffles katsoi kelloaan, hyppäsi seisaalleen ja sanoi viipyneensä
luonani minuutin liiaksi.

"Nytpä muistan", lisäsi hän, "sinä syöt päivällistä hänen seurassaan
tänä iltana Metropolessa."

"Minäkö?"

"Niin; älä näytä noin peljästyneeltä. Meidät on kutsuttu molemmat
— vannoin, että sinun täytyi syödä päivällistä kanssani. Vastasin
myöntävästi meidän kumpaisenkin puolesta, mutta minä en tule."

Hän suuntasi kirkkaat silmänsä minuun, ja ne välkkyivät
veitikkamaisesti ja tarkoittavasti. Pyysin häntä kaikin mokomin
sanomaan mitä hänellä oli mielessä.

"Sinä syöt päivällistä hänen yksityissalissaan", selitti Raffles; "se
on hänen makuuhuoneensa vieressä. Sinun täytyy toimittaa niin, että hän
istuu paikallaan niin kauvan kuin mahdollista, Bunny, ja jaarittelee
koko ajan."

Silmänräpäyksessä käsitin hänen suunnitelmansa.

"Sinä aijot kehveltää taulun sill'aikaa kun me istumme päivällisellä?"

"Niin."

"Mutta jos hän kuulee sinut?"

"Eikä kuule."

Minä ihan vapisin sitä vain ajatellessanikin.

"Jos kuulee", sanoi Raffles, "niin siitä tulee vain käsirysy, siinä
kaikki. Revolverit eivät sovi Metropolessa, mutta otan kuitenkin
mukaani puolustusvälineitä."

"Sehän on hirveätä!" huudahdin minä. "Istua siinä puhelemassa vento
vieraan ihmisen kanssa samalla kun tietää sinun työskentelevän
viereisesssä huoneessa!"

"Kaksituhatta mieheen", vastasi Raffles tyynesti.

"Luulenpa totisesti, että luovun omasta osuudestani."

"Ei tule kysymykseenkään, Bunny. Minä tunnen sinut paremmin kun sinä
tunnet itsesi."

Hän veti päällystakin ylleen ja painoi hatun päähänsä.

"Mihin aikaan pitää minun olla siellä?" kysyin ähkäisten.

"Neljännestä vailla kahdeksan. Minulta tulee sähkösanoma, että olen
estetty saapumasta. Hän on vallan kauhea lörpöttelijä, eikä sinulle käy
ollenkaan vaikeaksi hoidella ruokarattoa, mutta varo kaikin mokomin,
ettei hän johdu ajattelemaan taulua. Jos hän tarjoutuu näyttämään
sitä sinulle, niin sano, että sinun täytyy lähteä. Hän sulki varmaan
laatikon ehtoopäivällä, eikä ole laisinkaan syytä avata sitä enää tässä
maan-osassa."

"Missä tapaan sinut, kun olen lähtenyt?"

"Olen Esherissä. Toivon ehtiväni 9,55 junaan."

"Mutta tapaan kai sinut vielä kerran ehtoopäivällä?" huudahdin
levottomana, sillä hänen kätensä oli jo ovenrivassa. "En ole vielä
saanut puoleksikaan riittävää ohjausta. Tiedän turmelevani kaiken!"

"Et suinkaan", arveli hän, "mutta minä turmelen, jos haaskaan vielä
aikaa. Minulla on koko joukko järjestämisiä ja juoksemisia vielä. Et
tapaa minua kotoa. Miksi et matkustaisikin Esheriin itse viimeisellä
junalla? Oivallista — tuot viimeiset uutiset! Sanon Debenhamille,
että hän odottaa sinua; hän antaa meille kummallekin vuoteen. Pahuus
vieköön, hän ei tiedä kuinka meitä kohtelisikaan, jos saapi taulunsa
takaisin."

"Jos!" voihkasin minä, hänen nyökätessään hyvästiksi, ja hän jätti
minut tutisemaan kauhusta, sairaaksi pelosta, mitä säälittävimpään
ensi-esiintyjän arkailuun.

Sillä teatteri-osaahan minun piti näytellä. Ellei Raffles epäonnistuisi
siinä, missä hänen tapansa ei ollut milloinkaan epäonnistua; ellei
liukas ja äänetön Raffles kerrankin olisi kömpelö ja tyhmä, niin ei
minulla ollut muuta tekemistä, kuin hymyillä ja hymyillä ja olla
roisto. Minä harjottelin tuota hymyilyä puolen ehtoopäivää. Kertailin
kuviteltua osaa oletetussa keskustelussa.

Johdatin muistiini kaskuja. Selailin klubissa erästä Queenslantia
käsittelevää kirjaa. Ja vihdoin oli kello 7,45, ja minä kumarsin
vanhanpuoleiselle kaljupäiselle, korkeaotsaiselle miehelle.

"Vai niin, te olette mr. Rafflesin ystävä?" sanoi hän ja tarkasteli
minua melkein törkeästi vaaleilla pienillä silmillään. "Oletteko
tavannut hänet? Odotin hänen saapuvan aikaisin; hänen piti näyttää
minulle jotakin, mutta häntä ei ole kuulunut."

Ilmeisesti ei siis ollut hänen sähkösanomansakaan saapunut, ja
vaikeuteni alkoivat aikaisin. Sanoin, etten ollut tavannut Rafflesia
jälkeen kello yhden, ja nautin hartaasti totuuden puhumisesta, kun
ei heti tullut valehtelun pakkoa. Meidän vielä keskustellessamme
kuului koputusta ovelta: tuotiin viimeinkin sähkösanoma, ja ensin itse
luettuansa hän ojensi sen minulle.

"Pakotettu matkustamaan Lontoosta!" murisi hän. "Läheinen sukulainen
äkkiä sairastunut. Mitä läheisiä sukulaisia hänellä on?"

Minä en tiennyt ketään ja hätkähdin silmänräpäykseksi valehtelemisen
vaaraa; sitte vastasin, etten ollut milloinkaan nähnyt ketään hänen
omaistaan, ja tunsin taas voimistuvani totuudenrakkauteni johdosta.

"Luulin teitä ihan likeisiksi ystäviksi?" sanoi hän ja kuvittelin
näkeväni epäluuloisuuden välähdyksen hänen kavalissa silmissään.

"Ainoastaan Lontoossa", vastasin minä. "En ole milloinkaan ollut hänen
kotonaan maalla."

"No niin", ärähteli hän, "sitä kai ei voi auttaa. En käsitä, miksi
hän ei voinut ensin tulla syömään päivällistä. Haluaisinpa nähdä sen
kuolinvuoteen, jonka ääreen _minä_ päivällisettä lähtisin — se on
mielestäni pohjatonta hulluutta. Niin, meidän täytyy kai syödä ilman
häntä, ja hän on ehkä ostanut sian säkissä, mitä hänen päivälliseensä
tulee. Tahdotteko olla hyvä ja painaa soittonappulaa? Luultavasti
tiedätte, miksi hän ei tullut luokseni? Pahoittelen, etten häntä enää
tapaa, hänen itsensä vuoksi. Pidin Rafflesista — hän miellytti minua
aika lailla. Hän on tunteeton. Pidän tunteettomista ihmisistä. Niitä
olen itsekin. Perhanan röyhkeä äiti taikka täti, toivon että heittää
henkensä liikoja aikoja siekailematta."

Yhdistän nämä näytteet hänen puhelustaan, vaikkakin ne tietysti
lausuttiin hajallaan, minun vastausteni osuessa sinne ja tänne sekaan.
Ne täyttivät ajan päivälliseen asti ja antoivat minulle miehestä
käsityksen, jonka sitte todistivat hänen myöhemmät lausuntonsa
oikeaksi. Se vaikutus vapautti minut kaikista tunnonvaivoista, joita
salakavalan osan näytteleminen hänen vieraanansa ollessani oli minussa
herännyt. Hän oli typerän tunteettoman irvistelijän ilkeä perikuva; hän
yritteli purevasti arvostella kaikkea ja kaikkia, mutta sai puhelullaan
lausutuksi vain tyhmää pöyhkeyttä ja sisua. Alhaissäätyisenä ja
mitään kasvatusta saamatta oli hän (oman kertomuksensa mukaan) äkkiä
tullut rikkaaksi maan arvon kohoamisen kautta; mutta yhtä ovela oli
hän kuin häijykin, ja nauroi pakahtuakseen vähemmän teräväjärkisten
keinottelijain onnettomuuksille. Enpä vielä nytkään pysty tuntemaan
mitään erityistä katumusta käytöksestäni kunnian-arvoisaa J.M.
Craggsia, lainlaatijakunnan jäsentä kohtaan.

Mutta en voi ikinä unohtaa omaa kiusallista asemaani, kuunnellessani
toisella korvalla isäntääni ja toisella Rafflesia! Kerran kuulin
hänet — vaikka huoneet eivät olleetkaan jaostetut vanhan-aikuisilla
luisulaudoituksilla ja vaikka niitä erottava ovi ei ollut ainoastaan
suljettu, vaan myöskin peitetty paksulla verholla, niin olisin voinut
vannoa, että kuulin hänet kerran. Kaadoin viinipikarini kumoon ja
nauroin täyttä kurkkua jollekin isäntäni karkealle sukkeluudelle.
Enkä kuullut enää mitään, vaikka heristelinkin korviani. Mutta
sittemmin, kun tarjoilija oli lopullisesti poistunut, hyppäsi Craggs
itse kauhukseni seisaalleen ja ryntäsi makuuhuoneeseen sanaakaan
hiiskumatta. Minä istuin kuin kivettyneenä, kunnes hän palasi.

"Olin kuulevinani jotakin ovea suljettavan", sanoi hän. "Erehdyin
varmaan... kuvittelua... polveni ihan herpautuivat. Raffles on kai
kertonut, mikä verraton aarre minulla on tuolla sisällä?"

Siinä se taulu nyt tuli; tähän asti olin houkutellut hänet puhumaan
pelkästään Queenslannista ja kuinka hän oli kasaillut rikkauksiaan.
Koetin saada häntä takaisin samalle tolalle, mutta turhaan. Hänen
mieleensä oli johtunut suuri, kehnosti hankittu aarteensa. Sanoin
Rafflesin maininneen siitä, ja silloin pääsi hän vauhtiin. Liian paljon
viiniä päivällisen kostukkeeksi maistelleen miehen puheliaisuudella hän
äityi mieliaineeseensa, ja minä katsoin hänen ohitsensa kelloa. Se oli
vasta neljännestä vailla kymmenen.

Säädyllisyyteni esti minua vielä lähtemästä. Siinä siis sain värjötellä
(olimme vasta ehtineet portviiniin) ja kuunnella, mikä alkujaan oli
yllyttänyt isäntäni kunnianhimoa hankkimaan itselleen kalleutta, jota
hän mielihyvällä nimitteli "oikeaksi, täydelliseksi, kolmimastoiseksi,
kaksoispotkuriseksi, vaskikeulaiseksi vanhaksi mestariksi"; syynä oli
halu päästä voitolle eräästä keräilykiihkon valtaamasta kilpailevasta
lainsäätäjästä. Mutta pienikin ote hänen yksinpuhelustaan kävisi
ikäväksi; riittää sanoa, että juttu loppui siihen mitä olin pelkäillyt
kaiken iltaa.

"Teidän täytyy nähdä se! Viereisessä huoneessa. Tulkaa mukaan."

"Eikö se ole jo sijoitettu matkatavarani joukkoon?" kysyin kiireesti.

"Ainoastaan yksi lukko avattava."

"Älkää millään muotoa vaivatko itseänne!" intoilin minä.

"Vaivatko mitä joutavia! Tulkaa vain!"

Oivalsin äkkiä, että jos tekisin lisää vastaväitteitä, niin johtaisin
hänen epäluulonsa itseeni sen keksinnön jälkeen, joka nyt oli edessä.
Seurasin häntä sentähden hänen makuuhuoneeseensa ilman enempiä
inttelyjä, ja annoin hänen näyttää nurkkaan asetettua rautalaatikkoa;
hän oli suunnattoman ylpeä siitä, ja luulin jo, ettei hän milloinkaan
herkeisi kerskumasta sen viatonta näköä ja sen patenttilukkoa. Minusta
tuntui ijankaikkiselta odotus, ennen kuin hän pisti lukkoon avaimen.
Kuului napsahdus, ja valtimoni heitti tykyttämästä.

"Voi hitto!" huudahdin sitte.

Taulu oli paikoillaan karttojen välissä!

"Ajattelinhan, että hämmästyttäisin teitä!" puheli Craggs, vetäessään
käärön esille ja kiertäessään sen eteeni auki. "Suuremmoinen, vai
mitä? Ei voisi uskoa, että se on maalattu kaksisataakolmekymmentä
vuotta takaperin? Mutta se _on_, lempo soikoon! Johnson saa
hiukan nolon naaman, kun näkee tämän; sen jälkeen hän ei toki voi
löyhötellä pöyhkeilemässä omista tauluistaan. Tämän arvo on yhtä
suuri kuin kaikkien Queenslannin taulujen yhteensä! Sen arvo on
viisikymmentätuhatta puntaa, poikaseni — ja minä olen sen saanut
viidellä!"

Hän tyrkkäsi minua kylkeen ja näytti aikovan ilmaista yhä lisää
luottamuksia. Kasvojeni ilme ehkäisi hänet, ja hän hykerteli käsiään.

"Jos _te_ olette noin typertynyt", hykähteli hän, "niin mikä onkaan
taulun teho Johnsoniin? Toivonpa hänen sydäntyvän hirttämään itsensä
omien taulujensa kannikkeihin!"

Luoja ties mitä lopulta keksinkään sanoakseni. Ensin sanattomana
huojennuksesta, vaikenin nyt aivan toisesta syystä. Uusien
mielenliikutusten sekasorto kahlehti kieleni. Raffles oli
epäonnistunut! Enkö minä voisi onnistua? Oliko myöhäistä? Eikö ollut
mitään keinoa?

"Hyvästi siihen asti", sanoi hän luodessaan viimeisen silmäyksen
maalaukseen, ennen kuin kääri sen kokoon, "hyvästi siihen asti kunnes
saavumme Brisbaneen."

Voi miten hermostunut olinkaan hänen sulkiessaan laatikon!

"Se oli viimeinen kerta", jatkoi hän, pistäessään avaimet taskuunsa.
"Nyt se joutuu suoraapäätä laivan kassaholviin."

Viimeinen kerta! Jos sittenkin voisin lähettää hänet Australiaan
mukanaan ainoastaan kartat rautalaatikossaan! Jos kuitenkin onnistuisin
siinä missä Raffles oli vastuksensa tavannut!

Palasimme toiseen huoneeseen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
kuinka kauvan hän jutteli, tai mistä. Whisky ja soodavesi oli nyt hänen
rakkaimpana ajatuksenansa. Minä tuskin enää huuliani kostutin, mutta
hän joi runsaasti, ja ennen yhtätoista jätin minä hänet tajuttomaan
tilaan. Viimeinen juna lähtisi Esheriin kello 11,50 Waterloon asemalta.

Riensin ajurilla asuntooni. Puolen tunnin kuluttua olin jälleen
hotellissa. Menin ylös. Käytävä oli tyhjä; seisoin silmänräpäyksen
salin kynnyksellä, kuulin kuorsausta sisältä ja aukaisin oven
mr. Craggsin omalla avaimella, jonka olin ottanut häneltä ilman
pienintäkään vaikeutta.

Craggs ei liikahtanutkaan; hän makasi pitkin pituuttaan sohvalla
syvässä unessa. Mutta ei tarpeeksi syvässä minun mielestäni. Kostutin
nenäliinani kloroformissa, jota minulla oli mukanani, ja laskin sen
varovasti hänen suulleen. Pari kolme kuorsaavaa hengenvetoa ja mies oli
kuin kuollut.

Otin nenäliinani pois, vedin avaimet hänen taskustaan. Vähemmän kuin
viiden minuutin kuluttua panin ne takaisin, käärittyäni maalauksen
ympärilleni sadetakkini sisään. Join hiukan whiskyä ja soodaa ennenkuin
läksin.

Minä ehdin junaan hyvissä ajoin — niin aikaisin, että istuin ja vapisin
kymmenen minuuttia ensimäisen luokan tupakkavaunussa, pelkäillen
ihan turhia lähtöön asti, jolloin viimeinkin nojauduin taaksepäin ja
sytytin; paperossin, Waterloon aseman kaasulyhtyjen hävitessä taaksemme.

Joitakuita herrasmiehiä oli kotimatkalla teatterista. Vielä tänä
päivänäkin muistan mitä he puhelivat. He olivat tyytymättömiä
näkemäänsä näytelmään, erääseen nykyaikaiseen operettiin, ja
muistelivat kaiholla "Mikadon" ja "Geishan" päiviä. Muuan heistä
hyräili laulun säveltä, ja he kiistelivät siitä, oliko se "Mikadosta"
vai "Teekukasta". Kaikki poistuivat junasta Surbitonissa, ja minä
istuin yksin saaliineni muutaman hurmaavan minuutin. Että minun pitikin
onnistua siinä missä Raffles epäonnistui! Kaikista seikkailuistamme
oli tämä ensimäinen, jossa minä olin näytellyt merkitsevää osaa, ja
kaikista oli tämä verrattomasti vähimmän häpeällinen. En tuntenut
ollenkaan tunnonvaivoja; olinhan lopultakin ainoastaan varastanut
varkaalta. Ja sen olin tehnyt itse, aivan omin päin!

Kuvittelin Rafflesia, hänen hämmästystään, hänen ihastustaan. Hänellä
olisi tästälähtein hiukan korkeammat ajatukset minusta. Olimme nyt
saaneet kaksituhatta kumpikin — totisesti riittävästi, alottaaksemme
uutta kunniallisen miehen elämää — ja kaikki tämä oli minun ansiotani!

Innostunein mielin astuin junasta Esherissä ja otin ainoan ajurin, joka
odotteli sillan korvassa. Kuumeellisesti katselin Broom Hallia, jonka
alikerta oli valaistu, ja näin eteisen oven avautuvan, kun juoksin ylös
rappusia.

"Tiesin tulijan sinuksi", tervehti Raffles iloisesti. "Kaikki on täällä
kunnossa. Sinulle on vuode valmiina. Sir Bernard istuu vielä ylhäällä
toivottaakseen sinut tervetulleeksi."

Hänen hyvä tuulensa sai minut hiukan ihmettelemään. Mutta minä tunsin
hänet nyt; hän oli niitä, jotka näyttävät iloisinta hymyilyään
vastoinkäymisen hetkellä. Tunsin hänet jo liian hyvin, antaakseni
itseäni pettää.

"Minulla on se", huusin hänen korvaansa. "Minulla on se!"

"Mikä?" kysyi hän ja astahti taaksepäin.

"Taulu!"

"Mitä?"

"Taulu. Hän näytti sitä minulle. Sinun täytyi lähteä ilman sitä,
huomasin. Päätinpä siis minä ottaa sen. Ja tässä se on."

"Näytä se", sanoi hän yrmeästi.

Heitin sadeviitan yltäni ja vedin maalauksen esille. Pörröinen vanha
herra tuli eteiseen ja katseli silmät seljällään.

"Se näyttää varsin uudelta ollakseen vanhan mestarin tekoa, vai mitä?"
virkahti Raffles.

Hänen äänensä oli kummallinen. Saatoin sen käsittää ainoastaan siten,
että hänen kävi kateeksi menestykseni.

"Craggs sanoi samaa. Itse tuskin katsoin sitä."

"No niin, katso ainakin nyt — katso tarkoin. Minä lienen savustanut sen
paremmin kuin luulinkaan."

"Onko tämä jäljennös?" huudahdin minä.

"Tämä on se jäljennös", vastasi Raffles. "Tätähän jäljennöstä
nuuskimassa minä olen myllännyt maat ja taivaat. Tämä on jäljennös,
jonka olen savustanut edestä ja takaa, niin että se tehoaisi
suuremmoisesti Craggsiin ja tekisi hänet onnelliseksi koko ijäkseen. Ja
sen menit sinä varastamaan häneltä!"

En saanut sanaakaan suustani.

"Kuinka menettelitte?" kysyi sir Bernard Debenham.

"Murhasitko hänet?" kysyi Raffles pisteliäästi.

En katsonut häneen; käännyin sir Bernardin puoleen ja kerroin koko
jutun, käheästi, kiihottuneena, ja minun oli työläs pysyä jaloillani.
Puhuessani tyynnyin, ja lopetin katkeralla äänellä huomauttaen, että
toisella kertaa voisi Raffles ilmaista minulle, mitä hän aikoi tehdä.

"Toisella kertaa!" huudahti hän. "Rakas Bunny, niinhän sinä puhut, kuin
aikomuksemme olisi tulla murtovarkaiksi koko ijäksemme!"

"Siksi en toivo teidän tulevan", sanoi sir Bernard ja hymyili, "sillä
te olette todella hyvin oivallisia nuoria miehiä molemmat. Toivokaamme,
että queenslantilainen ystävämme, kuten hän itse sanoi, ei avaa
laatikkoa ennen kuin saapuu kotiinsa. Siellä on pankki-osotukseni
odottamassa häntä, ja ihmettelisin suuresti, jos hän vielä antaa
itsestään kuulua mitään."

Raffles ja minä emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme ennen kuin olimme
siinä huoneessa, joka oli järjestetty meitä varten. Minulla ei ollut
halua edes silloin puhua hänen kanssaan. Mutta hän seurasi minua ja
tarttui käteeni.

"Bunny", sanoi hän, "älä ole loukkaantunut, ystäväni! Minulla oli
kauhea kiire, enkä tiennyt silloin, ehtisinkö saamaan käsiini sen,
kuten aijoin... siinä asian oikea laita. Mutta olipa oikein minulle,
että sinä menit ja hävitit parhaimman tempun mitä milloinkaan olen
tehnyt. Mitä tekoosi tulee, niin et sitä niinkään pahaksi ota, jos
sanon sulle, etten uskonut sinusta niin paljoa. Vast'edes..."

"Älä sano vast'edes!" huudahdin minä. "Minä inhoan koko surkeutta! Minä
aijon lopettaa."

"Niin teen minäkin", yhtyi Raffles, "kun olen saanut kokoon sen minkä
olen pannut päämääräkseni."




UUSINTA-PELI.


Olin poikennut Piccadillylle eräänä sumuisena iltana seuraavassa
marraskuussa, kun syntinen sydämeni seisahtui tuntemattoman käden äkkiä
tarttuessa käsivarteeni. Ajattelin — sillä niin aina ajattelin —, että
välttämätön viimeinen hetkeni oli vihdoinkin tullut. Mutta Raffles
siinä vain seisoi hymyillen minulle sumusta.

"Hyvä sattuma!" sanoi hän. "Olenkin etsinyt sinua klubista."

"Olin juuri matkalla sinne", vastasin minä ja koetin salata
peljästystäni. Mutta se ei onnistunut, sen näin hänen leveästä
hymystään ja merkitsevästä päänpudistuksestaan.

"Tule mieluummin kanssani kotiin", hän kehoitti.

"Minulla on jotakin hupaista kerrottavaa sinulle."

Koetin tehdä verukkeita, sillä hänen äänensä ilmaisi mitä tuo hupaisa
merkitsi, ja sitä oli minun onnistunut vastustaa useampia kuukausia.
Mutta en voi muuta kuin; uudistaa sen, mitä olen ennen sanonut,
ettei minulle ole muita vastustamattomia ihmisiä maailmassa kuin
Raffles, kun hän on oikein vauhdissaan. Että me molemmat olimme olleet
erillämme kaikista rikollisista yrityksistä siitä asti kuin teimme
tuon pikku palveluksen sir Bernard Debenhamille — ettei pitkään
aikaan ollut ilmestynyt tilaisuutta tuolle etevälle älylle suorittaa
mitään suurtöitä sillä alalla, se oli kieltämättä ainoa perussyy
siihen, etten minä koko tuttavuutemme aikana ollut nauttinut niin
pitkää rehellisyyden jaksoa. Tietysti kieltäisin sen, jos voisin,
mutta se teeskentely kumoutuisi jo sillä kertomuksella, jota nyt olen
alottamassa. Koetin, kuten sanottu, päästä tekosyyllä. Mutta hän otti
käsivarteni kainaloonsa, huolimattomasti, ylimielisesti naurahtaen.
Minun vielä jatkaessani vastaväittelyäni olimme saapuneet hänen
portaittensa eteen Albanylle.

Hänen liesivalkeansa oli palanut loppuun. Hän kohenteli sitä ja lisäsi
puita, sitte sytytti hän kaasun. Minä puolestani seisoin nyreissäni
päällystakki yllä, kunnes hän riisui sen hartioiltani.

"Mikä houkkio sinä oletkaan!" sanoi Raffles leikillisesti. "Voisi
todella uskoa, että olen esittänyt sinulle murtovarkautta tänä iltana!
Ei, se ei ole asiana, Bunny; istuuduhan tuohon nojatuoliin, sytytä
Sullivan ja ole aivan rauhallinen."

Hän pidätti tulitikkua paperossilleni ja asetti whiskyä ja soodavettä
esille. Sitte hän meni eteiseen ja juuri kun aloin tuntea itseni
tyytyväiseksi kuulin salvan työntyvän oven eteen. Minun oli vaikea
jäädä istumaan tuolilleni; seuraavassa hetkessä hän laskeutui
hajareisin toiselle ja tarkasteli tyytymättömiä kasvojani yli ristiin
asetettujen käsivarsiensa.

"Muistatko Milchesteriä, Bunny?"

Hänen äänensä oli yhtä mielistelevä kuin minun oli juro, kun vastasin,
että kyllä sen hyvin muistin.

"Pelasimme siellä pikku pelin, jota ei otettu pöytäkirjaan.
Herrasmiehet ja ammattimiehet, muistanethan?"

"En ole unhottanut sitä."

"Niin, herrasmiehet nostivat lopultakin pistemääränsä ylen korkealle
— me nimittäin — kun taasen ammattipelaajat hävisivät ihan itse
toimittaessaan voiton meidät käsiimme."

"Ikävä heille."

"Ei kaikille. Muistatko sitä miestä, jonka näimme majatalossa?
Punakkaa, ylellisen hienoa herrasmiestä, joka oli Lontoon ovelin varas,
kuten sinulle mainitsin?"

"Muistan kyllä. Crawshay taisi olla hänen nimensä."

"No niin, sillä nimellä hänet tuomittiin, joten voimme nimittää häntä
Crawshayksi. Sinun ei tarvitse tuhlata sääliäsi hänelle, poikaseni; hän
karkasi Dartmoorista eilen-illalla."

"Hyvin tehty!"

Raffles hymyili, mutta kohautti samalla kulmiaan, ja olkapäät nousivat
perässä.

"Olet aivan oikeassa, se oli todellakin hyvin tehty. Kas kun et ole
lukenut sitä lehdistä. Sakealla sumulla pötki Crawshay pakoon ja pääsi
livistämään ilman naarmuakaan, vaikka olivat yrittäneet ahkerasti
ammuskella häntä. Hän ansaitsee kaikkea ylistelyä, sen myönnän; niin
oivallinen mies tarvitsee vapautensa. Mutta Crawshay on enemmänkin kuin
oivallinen. He ajoivat häntä takaa kaiken yötä, mutta eivät saaneet
kiinni; tuon olisit saanut nähdä aamulehdistä."

Hän kääri auki "Pall Mall'in", joka hänellä oli mukanaan.

"Mutta kuules tätä. Tässä on karkaamisen selostuksessa lisäys, joka
antaa vieläkin korkeammat ajatukset hänen kyvystään. Karkuria on
seurattu Totnesiin, missä hän näyttää tehneen oikein harvinaisen
julkean kolttosen aamulla varhain. Hän kuuluu murtautuneen kirkkoherra
A.H. Ellingworthin asuntoon, ja tältä puuttui aamulla pitovaatteet, kun
hän tavalliseen aikaan nousi jalkeille. Myöhemmin aamulla löydettiin
rangaistusvangin vaatteet huolellisesti asetettuna erääseen piirongin
laatikkoon. Crawshay oli sitte jatkanut matkaansa, mutta luullaan, että
hänet tuossa erikoisessa puvussaan kyllä vangitaan päivän kuluessa.
Mitä sanot siitä, Bunny?"

"Hän on nero", vastasin minä ja kurotin häneltä sanomalehteä.

"Hän on enemmän kuin sitäkin", puheli Raffles, "hän on taiteilija
alallaan, ja minä kadehdin häntä. Miksi juuri kirkkoherran? Se on
aistikasta — aistikasta! Mutta ei siinä kyllin. Luin juuri äsken
klubissa sähkösanomalehtisen, joka kertoi väkivaltaisesta ilkityöstä
rautatiellä lähellä Dawlishia. Joku pappi on löydetty tajuttomana
ratavallin vierestä. Ystävämme on esiintynyt taas! Sitä ei ollut
sähkösanomassa, mutta seikka on aivan selvä; hän on tietenkin iskenyt
matkatoverinsa pyörryksiin, vaihtanut vaatteita hänen kanssaan ja
heittänyt hänet ulos, ja nyt on hän aivan virkeästi jatkanut matkaansa
Lontooseen. Eikö ole suuremmoista? Luulen, että se on lajiansa paras
kepponen mitä olen kuullutkaan."

"Mutta miksi tulisi hän Lontooseen?"

Silmänräpäyksessä hävisi innostus Rafflesin kasvoilta; olin ilmeisesti
muistuttanut häntä jostakin vanhasta levottomuudesta, jonka hän oli
unohtanut epäitsekkäässä ilossaan toisen rikollisen urotyöstä. Hän
vilkaisi olkansa yli eteiseen ennen kuin vastasi.

"Luulen", sanoi hän, "että tuo konna on _minun_ jäljilläni."

Ja sen sanoessaan hän oli jälleen oma itsensä — rauhallisesti
hymyilevä, paatuneen kylmäverinen, nauttien asemasta ja minun
hämmästyksestäni.

"Mutta kuules nyt, mitä tarkotatkaan?" sanoin minä. "Mitä tietää
Crawshay sinusta?"

"Ei paljoa, mutta hän epäilee."

"Mistä syystä?"

"Sen tähden että hän on alallaan melkein yhtä etevä kuin minäkin; sen
tähden, että hän ei voinut olla epäilemättä, jos hänellä oli silmät
päässä ja aivot niiden takana. Hän näki minut tuona päivänä majatalossa
vähän matkaa Milchesteristä ja sittemmin myöskin pallokentällä.
Tiedänkin sen, sillä hän kirjotti ja puhui siitä ennen tutkintoa."

"Kirjottiko hän sinulle? Ja siitä et ole minulle milloinkaan maininnut!"

Hän vastasi vanhaan valitusvirteen olkapäitään kohauttaen vanhaan
tapaan.

"Mitä olisi se hyödyttänyt, poikaseni? Se olisi vain tehnyt sinut
levottomaksi."

"No, mitä kirjotti hän?"

"Kirjotti olevansa pahoillaan siitä, että hänen oli täytynyt joutua
tyrmään ennen kuin palasi Lontooseen, sillä hän oli päättänyt käydä
tervehtimässä minua; hän toivoi kuitenkin, että se huvi oli vain
tuokioksi lykkäytynyt, ja pyysi minua käyttäytymään sillä tavalla,
etten itse joutuisi kiinni ennen kuin hän pääsisi vapaalle jalalle.
Hän tiesi luonnollisesti, että se Melrose-kaulaketju oli poissa,
vaikk'ei hän sitä ollutkaan saanut; ja hän sanoi, että se, joka oli
voinut ottaa sen ja jättää hänet pinteeseen, oli juuri hänen makunsa
mukainen mies, j.n.e... ja sitte hän teki muutamia esityksiä minulle
vastaisuuden varalle, jonka pelkään jo olevan hyvin lähellä! Minua vain
kummastuttaa, ettei hänestä vielä ole mitään kuulunut."

Hän vilkaisi taas eteiseen, jonka oli jättänyt pimeäksi, sisäovi yhtä
huolellisesti suljettuna kuin ulko-ovikin. Kysyin häneltä mitä hän
aikoi tehdä.

"Annan hänen koputtaa — jos hän pääsee niin pitkälle. Portinvartija
sanoo hänelle, että olen lähtenyt kaupungista, ja se onkin pian totta,
noin tunnin kuluttua."

"Matkustatko tänä iltana?"

"7,15 junalla Liverpool-kadulta. En koskaan puhu paljoa sukulaisistani,
Bunny, mutta minulla on mitä herttaisin sisar naimisissa erään
maalaispapin kanssa idässä päin. Siellä olen aina tervetullut, ja ne
lukevat minulle lakia, saadakseen minut käymään kirkossa. Vahinko,
ettet voi nähdä minua siellä sunnuntaina, Bunny. Olen pohtinut monia
parhaita suunnitelmiani tuossa pappilassa valmiiksi, enkä tiedä
parempaa satamaa myrskyssä. Mutta minun täytyy sulloa matkatamineeni.
Ajattelin olevan parasta antaa sinun tietää minne matkustan ja minkä
vuoksi, siinä tapauksessa että sinua haluttaisi noudattaa esimerkkiäni."

Hän viskasi paperossinpätkän tuleen, ja nousi seisaalleen ja ojensi
jäseniään. Hän seisoi niin kauvan tuossa vähemmän soreassa asennossa,
että minun täytyi luoda kummastunut silmäys hänen kasvoihinsa;
seuraavassa silmänräpäyksessä oli katseeni kääntynyt hänen
tuijotuksensa suuntaan toiselle puolelle huonetta, ja minäkin hypähdin
jaloilleni. Kynnyksellä, makuuhuoneen ja salin välisessä oviaukossa
seisoi vanttera mies huonosti sopivassa puvussa ja kumarteli meille
niin syvään, että hänen pyöreä päänsä näytti litteältä lyhyeksi kerityn
tukan levyltä.

Niin hät'hätää kuin vilkaisinkin odottamattomaan ilmestykseen, oli
Raffles kuitenkin ehtinyt saada malttinsa takaisin; hän seisoi kädet
taskuissa ja hymy huulilla, kun jälleen käänsin katseeni häneen.

"Saanko esitellä sinut, Bunny", sanoi hän, "erinomaiselle
virkaveljelle, mr. Reginald Crawshaylle."

Tuo pyöreä pää kohosi pystyyn ja minä näin ryppyisen otsan ja
alhaispiirteiset sileiksi ajellut kasvot, jotka useampia numeroja liian
pieni irtokaulus oli tukehuttanut purppuranpunaisiksi. Mutta siinä
silmänräpäyksessä en tehnyt mitään tajuttuja havaintoja. Olin tehnyt
omat johtopäätökset ja kiroten käännyin Rafflesiin.

"Tämä on juoni!" huudahdin. "Taas sinun riivattuja vehkeitäsi. Sinä
hankit hänet tänne, ja sitte houkuttelit minut luoksesi. Tarkotuksesi
on kai, että käyn kumppaniksenne? Sitä minä en, horna vieköön, tee!"

"Vai niin, vai et?" sanoi Raffles ja kääntyi olkapäitään kohauttaen
pois päin.

"Vieläpäs mitä", huudahti Crawshay, "hän ei tiennyt mitään. _Hän_ ei
odottanut minua, _hän_ on aivan syytön. Ja te olette hieno ja arvokas
herra, sen kyllä tiedän", hän jatkoi kääntyen Rafflesiin, "mutta olette
kaikessa tapauksessa samaa sorttia miestä kuin minäkin, siitä olen
ylpeä!" Ja hän ojensi hänelle karvaisen kätensä.

"Mitä vastaisin tuohon?" sanoi Raffles ja puristi sitä. "Mutta kaiketi
kuulittekin mielipiteeni itsestänne. Minulle on suuri kunnia saada
tutustua teihin. Miten hitossa tulitte sisälle?"

"Älkää siitä välittäkö", sanoi Crawshay ja päästeli kaulustaan auki,
"puhukaamme mieluummin siitä, kuinka pääsen ulos. Se on, pahuus
minut periköön, paljoa parempi!" Hänellä oli sinisenmusta juova
häränkaulassaan, jota hän hellävaroen tunnusteli sormillaan. "En
tiennyt kuinka kauvan minun täytyisi näytellä hienoa herraa", selitteli
hän, "sillä enhän voinut arvata, kuka teillä oli mukana täällä
ylhäällä."

"Maistuisiko teille whisky ja sooda?" kysyi Raffles, kun
rangaistusvanki oli istuutunut tuolille, jolta olin noussut.

"Ei, otan whiskyä paljaaltaan", vastasi Crawshay, "mutta ensin puhumme
asiasta. Niin helpolla ette minusta pääse."

"No, mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Sen tiedätte minun tarvitsemattani sitä teille sanoa."

"Sanokaa kuitenkin."

"Livistää, sitä minä kaikkein mieluimmin tahdon; kuinka se käy laatuun,
sen jätän teidän huoleksenne. Olemme aseveljiä... vaikka aseestettu en
sentään ole tällä kertaa, se ei ole tarpeellista — olette kyllin viisas
pysyttelemään erillänne ajattelemattomuuksista. Mutta veljiä olemme, ja
te kyllä autatte veljeä matkaan. Sopikaamme siitä asiasta. Saatte itse
keksiä jonkun tavan toimittaaksenne minut pois. Jätän kaikki teidän
huoleksenne."

Hänen äänensä oli hyväntahtoinen ja aulis; hän kumartui eteenpäin ja
veti nappikengät paljaista jaloistaan, jotka ojensi takkavalkeaan päin,
vaivalla oikoen varpaitaan.

"Toivon, että hankitte minulle suuremman numeron jalkineet kuin nämä
ovat", puheli hän. "Ottaisin mielelläni pikku unen, jos ehdin. Tulin
tänne juuri ennen teitä."

"Ja te ette tahdo mainita millä tavoin tulitte sisälle?"

"Mitä se hyödyttäisi? Enhän voi teille opettaa mitään. Siinä kyllin,
että tahdon pois. Tahdon pois Lontoosta, pois Englannista, niin, koko
Europasta. Siinä kaikki mitä vaadin teiltä, sir. En kysy teiltä, mitä
keinoja siinä käytätte. Te tiedätte mistä tulen, sen kuulin teidän
sanovan; te tiedätte, mihin aijon, sen sanoin äsken; yksityiskohdat
jätän kokonaan teidän määrättäväksenne."

"No niin", sanoi Raffles, "meidän täytyy katsoa, mitä voimme tehdä."

"Niin, se täytyy meidän tehdä", vahvisti Crawshay, nojautuen mukavasti
taaksepäin ja alkaen pyöritellä lyhyitä ja paksuja peukaloitansa.

Raffles kääntyi minuun ja iski silmää, mutta hänen otsansa oli rypyissä
mietteistä ja piirteet suun ympärillä ilmaisivat samalla kertaa
päättäväisyyttä ja kohtaloon alistumista. Ja hän puheli aivan kuin hän
ja minä, olisimme olleet yksinämme huoneessa.

"Ymmärrätkö aseman, Bunny? Jos ystävämme 'pannaan häkkiin',
käyttääkseni hänen kieltään, niin hän aikoo puhua suunsa puhtaaksi
sinusta ja minusta. Hän on kyllin hienotuntoinen ollakseen sanomatta
sitä suoraan, mutta asia on aivan selvä ja sitäpaitsi luonnollinenkin.
Minä tekisin samoin hänen asemassaan. Ennen olimme me voiton puolella,
nyt hän, se on ihan kohtuullista. Meidän täytyy ottaa toimeksemme
tämä pula, meillä ei ole tilaisuutta evätä, ja vaikka olisikin, niin
ottaisin minä kuitenkin hoitaakseni asian. Ystävämme tuottaa ammatille
mitä suurinta kunniaa, hänen on onnistunut paeta Dartmoorista, ja
silloin olisi kerrassaan vahinko antaa hänen joutua sinne takaisin.
Ja se ei saa tapahtua... ei, jos minä voin keksiä jonkun keinon hänen
toimittamisekseen ulkomaille."

"Millä tavalla vain suvaitsette", mutisi Crawshay ummessa silmin. "Minä
jätän koko asian teidän haltuunne."

"Mutta sitte täytyy teidän herätä ja puhua meille yhdestä ja toisesta."

"All right, sir, mutta minä olen kovassa unen tarpeessa."

Ja hän nousi silmiään räpytellen.

"Luuletteko, että jälkiänne on seurattu Lontooseen?"

"On varmastikin."

"Ja tänne?"

"Ei tällaisessa sumussa... se olisi liian huonoa onnea."

Raffles astui makuuhuoneeseensa, sytytti siellä kaasun ja palasi heti
takaisin.

"Vai niin, te siis tulitte ikkunasta?"

"Niin oikein."

"Olipa hiton nerokasta laskea mikä ikkuna kuului siihen huoneeseen;
en voi milloinkaan käsittää, kuinka saitte päässeeksi siitä sisälle
keskellä päivää, olipa sumua tai ei. Mutta emme nyt puhu siitä. Ettekö
luule kenenkään nähneen teitä?"

"Ei, sitä en usko, sir."

"Toivokaamme, että olette oikeassa. Minä tiedustelen ja pääsen pian
selville siitä asiasta. On parasta, että tulet mukaan, Bunny, niin
voimme syödessämme puhua asiasta."

Rafflesin katsoessa minuun katsoin minä Crawshayhin, aavistaen rettelöä
koituvan, ja se näkyikin hänen kalpeista suuttuneista kasvoistaan,
suuriksi remahtaneiden silmien kiilumisesta ja käsien äkillisestä
kouristumisesta nyrkkiin.

"Ja mihin minä joudun?" huudahti hän kiroten.

"Te saatte odottaa täällä."

"Ei, se ei käy laatuun", ärjäsi hän ja hyppäsi ovelle, teljeten sen
leveällä seljällään. "Niin helposti ette minua petä, senkin veijarit!"

Raffles kohautti olkapäitään ja kääntyi minuun.

"Pahin vika noilla ammattipelaajilla on se", puheli hän, "että eivät
käytä järkeään. He näkevät veräjätolpat ja koettavat osata niihin,
mutta siinä kaikki mitä he näkevät ja ymmärtävät, ja he luulevat että
me olemme samanlaisia kun he itsekin. Eipä ihme, että me viime kerralla
annoimme niille takkiin."

"Älä puhu mokomaa pötyä!" sähähti rangaistusvanki. "Sano suoraan!"

"Olette oikeassa", jatkoi Raffles; "puhun niin suoraa kieltä kuin
haluatte. Sanotte antautuvanne minun heteisiini, jättävänne asian
kokonaan minun hoidetta­vakseni, ja kuitenkaan ette hituistakaan luota
minuun! Minä tiedän mitä tapahtuu, jos epäonnis­tun. Minä alistun
siihen vaaraan. Minä otan tämän asian suorittaakseni. Ja kuitenkin
luulette te minun menevän ulos suoraapäätä antamaan teidät ilmi, jotta:
te sitte kavaltaisitte minut. Olette typerä, mr. Crawshay, vaikka
olettekin karannut Dartmoorista; teidän tulee kuunnella sitä, joka on
teitä viisaampi ja totella häntä. Minä pelastan teidät omalla tavallani
tai en ollenkaan. Minä menen ja tulen niinkuin tahdon ja kenen kanssa
tahdon, teidän sekaantumattanne siihen; pysytte täällä ja piileksitte
niin hyvin kuin osaatte, ollen järkevä ja jättäen koko asian minulle.
Jos ette sitä tahdo, jos olette kyllin tyhmä epäilemään minua, niin
— tuossa on ovi. Menkää tiehenne ja sanokaa mitä tahdotte, ja lempo
teidät periköön!"

Crawshay löi reiteensä.

"Sitä voi sanoa suoraksi puheeksi!" huudahti hän. "Kun puhutte tuolla
tavoin, niin tiedän millä kannalla asiat ovat. Tahdon uskoa teitä.
Kuulen heti, milloin ihmiset puhuvat vilpittömästi, ja te olette
rehellinen sielu. Minä en voi sanoa samaa tuosta toisesta nuoresta
herrasta, vaikka näinkin hänen työskentelevän teidän kanssanne siellä
maalla, mutta jos hän on toverinne, mr. Raffles, niin on kait hänkin
rehellinen sielu. Toivon vain, että te ette käy liian kovasydämisesti
asiaan käsiksi..."

Ja hän silitteli takkiaan katuvaisin ilmein.

"Minä tahdoin vain heidän vaatteitansa", sanoi hän. "Mutta en
elämässäni ole tavannut kahta niin vastahakoista hupeloa..."

"Niin, hyvä on", huomautti Raffles. "Me kyllä autamme teidät sievällä
tavalla pinteestä. Jättäkää se vain meidän yksinomaiseksi asiaksemme,
ja olkaa aivan rauhallinen."

"Mainiota", tuumi Crawshay. "Minä otan pikku unen, kun olette menneet.
Mutta ei mitään väkijuomia — ei, kiitoksia, ei vielä! Jos vain
lyöttäydyn pullon pariin, niin olen mennyttä miestä!"

Raffles otti päällystakkinsa, pitkän, kevyen matkatakin, sen muistan,
ja hänen vetäessään sitä yllensä torkkui karkulaisemme jo tuolillaan;
poistuessamme istui hän mutisten hajanaisia sanoja pimeässä ja
paistellen paljaita jalkojaan tulen loimessa.

"Hän ei ole mikään paha ihminen tuo mestarivaras", puheli
Raffles portaissa, "ja oikea nero hän on alallaan, vaikka hänen
menettelytapansa ovatkin hiukan liian yksinkertaisia minun maulleni.
Mutta teknilliset hienoudet eivät ole pääasiana; livistää Dartmoorista
Albanylle neljässäkolmatta tunnissa, se puhuu puolestaan. — Oh, hitto!"

Olimme kohdanneet usmaisella pihalla miehen, ja Raffles otti minua
käsivarresta.

"Kuka tuo oli?"

"Viimeinen minkä olisin nyt halunnut nähdä! Toivon hartaasti, ettei hän
kuullut minua."

"Mutta kuka hän sitten olikaan?"

"Vanha ystävämme Mackenzie, salapoliisi."

Seisahduin kauhusta.

"Luuletko, että hän on Crawshayn jäljillä?"

"En tiedä. Siitä otan selon."

Ja ennen kuin ehdin tehdä mitään vastaväitteitä oli hän pyöräyttänyt
minut takaisin; kun sain puhekykyni jälleen, nauroi hän vain ja
kuiskasi, että oli aina turvallisinta olla rohkea.

"Mutta onhan hulluutta..."

"Ei suinkaan. Ole hiljaa! — Tekö siinä, mr. Mackenzie?"

Salapoliisi kääntyi ja tarkasteli meitä terävästi, ja kaasun valaiseman
sumun läpi näin minä, että hänen tukkansa oli harmaantunut ohimoilta ja
että hänen kasvonsa vielä olivat kalmankalpeat haavasta, joka oli ollut
vähällä viedä häneltä hengen.

"Minulla ei ole kunniaa tuntea teitä, hyvät herrat", sanoi hän.

"Toivon, että olette tervehtynyt jälleen", sanoi toverini. "Nimeni on
Raffles, tapasimme toisemme Milchesterissä viime vuonna."

"Vai niin, niinkö onkin asia", huudahti skotlantilainen hämmästyneenä.
"Niin, nyt muistan kasvonne, ja teidän myöskin, sir. Niin, se oli ikävä
juttu, mutta se päättyi hyvin, ja se on pääasia."

Hän oli taas saanut tavallisen malttinsa. Raffles nipisti minua
käsivarresta.

"Niin, se päättyi mainiosti, paitsi teille", sanoi hän. "Mutta nythän
on tuo liiton johtaja, tuo Crawshay, karannut? Mitä siitä sanotaan?"

"En ole kuullut mitään lähempää", vastasi skotlantilainen.

"Vai niin", huudahti Raffles, "minä luulin, että olitte taas
nuuskimassa hänen jälkiään."

Mackenzie pudisti päätään karmeasti hymyillen ja sanoi hyvästi meille;
silloin aukeni näkymätön ikkuna ja heikko vihellys tunkeutui sumun läpi.

"Meidän täytyy tutkia tämä juttu perinpohjin", kuiskasi Raffles. "Ei
mikään ole luonnollisempaa kuin että me olemme hiukan uteliaita. Hänen
jälkeensä heti!"

Ja me seurasimme salapoliisia sisälle toisen käytävän kautta, joka oli
samalla puolella kuin sekin, josta olimme tulleet ulos, vasemmalla,
kun menee Piccadillylle päin. Me seurasimme häntä aivan julkisesti ja
tapasimme portaiden alapäässä erään taloryhmän portinvartijan. Raffles
kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.

"Ei mitään, sir", vastasi mies.

"Tyhmyyksiä!" sanoi Raffles. "Tuohan oli Mackenzie, salapoliisi.
Minä puhelin juuri hänen kanssaan. Miksi on hän täällä? No, sanokaa
pois, ystäväiseni; emme me juoruile, jos teille on annettu käsky olla
puhumatta mitään."

Mies näytti hullunkurisen houkutellulta saada tehdä itsensä tärkeäksi;
ovi suljettiin ylhäällä, ja hän lankesi kiusaukseen.

"Niin, tällä tavalla on asia", kuiskaili hän. "Ehtoopäivällä tuli
tänne eräs herra, joka tahtoi nähdä huoneita, ja minä lähetin hänet
konttoriin. Yksi kirjanpitäjistä meni hänen mukaansa ja näytti hänelle
tyhjät huoneustot, ja hän kiinnitti enimmin huomiotansa siihen, jossa
poliisit nyt ovat. Hän lähetti kirjanpitäjän hakemaan isännöitsijää,
sillä hänellä oli puhuttavaa parista asiasta; ja kun he tulivat
takaisin, olikin mies poissa. Tuo perh... anteeksi, herra, mutta hän
oli aivan tipotiessään!" Portinvartija katseli meihin säihkyvin silmin.

"No?" tiedusti Raffles.

"Niin, sir, he hakivat joka paikasta, ja lopulta arvelivat he,
ettei maksanut vaivaa välittää hänestä sen enempää... he luulivat
että hän oli heittänyt huoneuston mielestään eikä tahtonut maksaa
kirjanpitäjälle hänen vaivoistaan, niin että he sulkivat huoneuston ja
menivät tiehensä. Niin, sitten oli hiljaista ja rauhallista, kunnes
puoli tuntia sitten vein isännöitsijälle _Star'in_ lisälehden; kymmenen
minuuttia sen jälkeen syöksyi hän ulos kirje kädessään ja lähetti
minut viemään sitä salapoliisiasemalle ajurilla. Ja siinä kaikki mitä
tiedän, sir — ainakaan varmaksi. Nuuskijat ovat tuolla ylhäällä nyt, ja
salapoliisi ja isännöitsijä, ja ne uskovat, että mies on jossakin vielä
siellä ylhäällä. Ainakin luulen, että he uskovat niin... mutta kuka hän
on ja miksi he tahtovat ottaa hänet kiinni, sitä en tiedä."

"Hyvin jännittävää!" sanoi Raffles. "Minä menen ylös kuulustelemaan
asiata. Tule, Bunny! Tästä voi tulla hyvin hauskaa!"

"Anteeksi, mr. Raffles, mutta ettehän sano minusta mitään?"

"Ei tule kysymykseenkään, te olette kelpo mies, ja sitä en unohda, jos
tulee rettelöä. — Rettelöä!" kuiskasi hän, kun tulimme ylös eteiseen.
"Siitä näyttää tulevan hyvin epämiellyttävä rettelö sinulle ja minulle,
Bunny!"

"Mitä aijot tehdä?"

"Sitä en tiedä. En ehdi ajatella. Tämä olkoon alkua."

Ja hän koputti suljetulle ovelle; eräs poliisikonstaapeli avasi sen.
Raffles meni hänen ohitsensa ylikonstaapelin ilmeellä, ja minä seurasin
perässä ennen kuin mies oli ehtinyt selvitä hämmästyksestään. Mackenzie
oli ensimäinen, joka nousi ylös, ja hän tervehti meitä näköjään
hämmästyneenä.

"Saanko kysyä, mitä herrat tahtovat?" sanoi hän.

"Tahdomme auttaa", sanoi Raffles rohkeasti. "Sen olemme tehneet kerran
ennenkin; ystäväni tässä se teiltä otti vastaan sen miehen, joka oli
eronnut toisista, ja piti häntä kiinni. Kaikessa tapauksessa kai se
antaa hänelle jonkunlaisen oikeuden olla mukana tässä, siltä varalta
että tästä koituu jotakin hauskaa? Minä puolestani autoin ainoastaan
kantamassa teitä linnaan, mutta vanhan tuttavuuden vuoksi toivon
teidän, hyvä herra Mackenzie, antavan meidän olla mukana tässä pikku
huvissa. Itse en missään tapauksessa voi jäädä tänne kuin muutamiksi
hetkiksi."

"Sitten ette saa nähdä paljoa", murisi salapoliisi, "sillä hän ei ole
täällä ylhäällä. Konstaapeli, menkää ja asettukaa portaiden alapäähän
älkääkä antako ainoankaan sielun tulla ylös millään ehdolla; nämä
herrat voivat ehkä lopultakin auttaa meitä."

"Siinäpä teette ystävällisesti, Mackenzie", huudahti Raffles
lämpimästi. "Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? Kysyin eräältä
portinvartijalta, jonka tapasin tuolla alhaalla, mutta sain häneltä
ainoastaan sen selville, että joku oli ollut katsomassa näitä huoneita
ja sitte hävinnyt jäljettömiin."

"Se on mies, jonka tahdomme saada kiinni", selitti Mackenzie. "Hän
on kätkeytynyt jonnekin tähän taloon, ellen erehdy. Asutteko täällä
Albanylla, mr. Raffles?"

"Kyllä."

"Onko huoneustonne lähellä tätä?"

"On, toisessa porraskäytävässä täältä."

"Olette luultavasti ollut sisällä koko ehtoopäivän?"

"En koko ehtoopäivää."

"Sitte täytyy minun tarkastaa huoneenne, sir. Olen valmis tarkastamaan
jok'ikisen huoneen koko Albanylla! Miehemme näyttää kavunneen ylös
katolle, mutta jos hän ei ole jättänyt enempää jälkiä ulkopuolelle kuin
sisäpuolellekaan tai emme löydä häntä sieltä ylhäältä, niin täytyy
meidän etsiä läpikotaisin kaikki huoneustot."

"Jätän teille avaimeni", sanoi Raffles heti. "Syön ulkona päivällistä,
mutta minä jätän ne konstaapelille tuonne alas."

Minä läähätin mykkänä hämmästyksestä. Mitä tarkotti hän tuolla
järjettömällä lupauksella? Se oli välinpitämättömyyttä, aiheetonta,
se oli samaa kuin itsemurha. Minä nykäisin häntä hihasta
teeskentelemättömästi kauhuissani ja suutuksissani, mutta Mackenzie oli
pari sanaa kiitokseksi lausuttuaan kääntynyt akkunalaudalle takaisin,
ja me menimme kenenkään huomaamatta kaksoisovesta huoneeseen. Täällä
oli ikkuna pihalle päin; se oli vielä auki; ja kun me kurkistimme ulos,
näköjään ilman sivutarkotusta, rauhotti Raffles minua.

"Ei ole mitään vaaraa, Bunny; tee kuten neuvon sinua, loppu jätä minun
huolekseni. Tämä on paha pinnistys, mutta en joudu toivottomaksi. Sinun
tehtäväsi on vain iskeytyä kiinni noihin nahjuksiin, etenkin jos he
tarkastavat huoneustoani; he eivät saa nuuskia siellä enempää kuin on
tarpeellista, ja sitä he eivät teekään, jos sinä olet siellä."

"Mutta minne suuntaat sinä tiesi? Et suinkaan jätä minua liisteriin?"

"Jos sen teen nyt, niin se johtuu siitä, että koetan valtata oikealla
hetkellä. Sitäpaitsi on ikkunoita, ja Crawshay ei ole se mies, joka
häikäilee vaaraa. Mutta sinun täytyy luottaa minuun, Bunny; sinä olet
tuntenut minut kyllin kauvan."

"Ja nyt menet?"

"Minulla ei ole ollenkaan aikaa hukata. Pysy kiinni heissä, poikaseni;
mutta mitä teetkin, niin älä anna heidän epäillä _sinua_."

Hänen kätensä viivähti hetken olallani; ja sitte hän jätti minut
seisomaan akkunan viereen ja meni poikki huoneen.

"Nyt täytyy minun mennä", kuulin hänen sanovan, "mutta ystäväni jää
tänne, kunnes asia on saatu loppuun, ja minä annan kaasun palaa
huoneissani ja luovutan avaimen konstaapelille alhaalla. Onnea hommaan,
Mackenzie; soisinpa voivani jäädä."

"Hyvästi, sir", vastasi hajamielinen ääni, "ja paljon kiitoksia."

Mackenzie työskenteli vielä akkunansa luona, ja minä seisoin omani
vieressä. Olin sekä kauhun että vihan valtaamana, vaikkakin niin hyvin
tunsin Rafflesin ja kaikki hänen lukemattomat keinonsa. Luulin nyt
jotensakin tietäväni mitä Raffles yrittäisi jokaisessa sattuvassa
tapauksessa; ainakin luulin voivani suunnitella sellaisen viekkaan,
julkean juonen, joka olisi hänen tapaistansa. Hän menisi asuntoonsa,
varottaisi Crawshayta ja kätkisi hänet johonkin? Ei, "olihan
akkunoita". Minkätähden olisi Raffles muutoin mennyt matkoihinsa?
Mietin yhtä ja toista — viimeksi ajurinvaunuja. Makuuhuoneen akkunathan
olivat kaikki sivukadulle päin; ne eivät olleet perin korkealla; niistä
voi mies hyvin hypätä kuomivaunun katolle, niiden vieriessä sivutse, ja
puikkia pois aivan poliisin nenän ohi! Ajattelin Rafflesin ajavan noita
vaunuja, tuntemattomana yön hämärässä; tuo ajatus juolahti mieleeni,
kun hän meni akkunani ohitse ja nosti sadetakkinsa kauluksen ylös
matkalla asuntoonsa; se oli vielä mielessäni, kun hän tuli takaisin ja
jätti konstaapelille avaimet.

"Olemme hänen jäljillään", virkahti ääni takanani! "Hän on aivan
varmaan kiivennyt ylös kattoräystästä myöten, mutta kuinka hän on
päässyt sille tästä ikkunasta, sitä en voi käsittää. Aijomme nyt sulkea
tämän ja katsoa miltä ullakolla näyttää. On siis kaiketi parasta, että
tulette mukaamme, jos haluatte."

Ullakkokerrosta Albanylla käytetään, kuten muuallakin, palvelusväelle;
se on rivi pieniä keittiöitä makuuhuoneineen, joita monet käyttävät
romuhuoneina — Raffles m.m. Se ullakkohuoneusto, josta nyt oli
kysymys, oli tietysti tyhjillään, kuten huoneet alhaallakin, ja se oli
onni, sillä me täytimme sen kokonaan, me ja isännöitsijä, joka nyt
yhtyi meihin erään toisen vuokralaisen kanssa, tuoden tämän mukanaan
Mackenzien teeskentelemättömäksi harmiksi.

"Eikö ole parasta laskea sisälle koko Piccadilly kolmesta shillingistä
hengeltä?" sanoi hän. "Tänne, konstaapeli, ryömikää ulos katolle, niin
vähenemme edes yhdellä, ja pitäkää patukka valmiina."

Tunkeuduimme pienelle akkunalle, jonka Mackenzien tukeva vartalo
täytti, ja toviin emme kuulleet mitään muuta ääntä kuin konstaapelin
laahaavat askeleet nokisilla kattotiilillä. Sitte kuului huudahdus.

"Mikä on?" huusi Mackenzie.

"Nuora", kuulimme, "on kiinnitetty kattoräystääseen koukulla."

"Hyvät herrat", puuttui Mackenzie siihen tyytyväisenä, "nyt tiedämme
kuinka hän on tullut ylös tuolta alhaalta! Kuinka pitkä on nuora,
konstaapeli?"

"Aivan lyhyt, minulla on se."

"Riippuiko se jonkun akkunan kohdalla? Kysykää häneltä!" huusi
isännöitsijä. "Hän näkee sen, jos hän kumartuu yli räystään."

Kysymyksen uudisti Mackenzie; hetken vaitiolon jälkeen tuli vastaus:
"Kyllä se oli akkunan kohdalla."

"Kysykää häneltä, kuinka mones akkuna täältä", huusi isännöitsijä
innostuneena.

"Kuudes, sanoo hän", vastasi Mackenzie seuraavassa hetkessä ja veti
päänsä ja hartiansa sisälle. "Tahtoisin mielelläni tutkia huoneen,
johon kuuluu kuudes akkuna täältä."

"Se on mr. Rafflesin", ilmotti isännöitsijä hetken mietittyään.

"Onko varmasti?" huudahti Mackenzie. "Sitten se ei ole ollenkaan
vaikeata. Hän on jättänyt avaimensa minulle tuonne alas."

Sanoilla oli mietiskelevä äänenpaino, joka ehti minussa heti ensi
hätkähdyksessänikin kuulostamaan pahalta; oli kuin olisi tämä seikka jo
herättänyt skotlantilaisessa epäluuloa.

"Missä Raffles on?" kysyi isännöitsijä, kun me kaikki juoksimme
portaita alas.

"Hän on mennyt päivällistä syömään", sanoi Mackenzie.

"Minä näin hänen menevän", sanoin minä. Sydämeni sykki rajusti. En
uskaltanut hiiskua enempää. Tunkeusin eteenpäin etumaiselle paikalle
tuossa pienessä juhlakulkueessa ja olin toinen astumassa Rafflesin
kynnyksen, elämäni Rubiconin yli. Samassa pääsi minulta tuskan
huudahdus, sillä Mackenzie oli ponnahtanut askeleen taaksepäin ja
polkenut minua varpaille; seuraavassa hetkessä näin syyn ja päästin
vielä kovemman huudon.

Mies makasi pitkin pituuttaan lieden edessä seljällään, otsassaan pieni
haava, josta veri tippui silmille. Ja mies oli Raffles!

"Itsemurha", huomautti Mackenzie tyynesti. "Ei, tässä on hiilihanko —
tämä näyttää pikemmin murhalta." Hän laskeutui polvilleen ja pudisti
päätään melkein tyytyväisenä. "Mutta ei se sentään ole edes murhakaan",
jatkoi hän tyytymättömyyden vivahdus kuivassa, virallisessa äänessään,
"se on vain naarmu, ja epäilenpä, onko se kaatanut hänet; mutta, hyvät
herrat, täällähän on kloroformin tuoksua!"

Hän nousi ja tähtäsi terävät harmaat silmänsä minuun; omani olivat
täynnä kyyneliä, mutta ne kohtasivat hänen katseensa empimättä.

"Luulin teidän sanovan, että olitte nähnyt hänen menevän ulos", sanoi
hän ankarasti.

"Näin pitkän sadetakin; luonnollisesti luulin, että hän oli sen alla."

"Ja minä olisin voinut tehdä valani siitä, että sama herra antoi
minulle avaimet!"

Se oli konstaapelin surkea ääni taampaa; Mackenzie kääntyi häneen
kalpein huulin.

"Voitte ajatella mitä hyvänsä, senkin tollo", marisi hän. "Mikä on
numeronne, hutilus? P 34? Kuulettepa vielä tästä, mr. P 34! Jos tuo
herra olisi kuollut — sen sijaan, että hän jo heräilee eloon meidän
puhuessamme —, niin tiedättekö, mihinkä olisitte silloin tehnyt itsenne
syypääksi, te virkapukuinen lampaanpää? Murhaan! Tiedättekö, kenen
olette antanut livahtaa pakoon, senkin poropeukalo? Crawshayn — ette
enempää ettekä vähempää — hänet, joka on karannut Dartmoorista tänään.
Kautta Jumalan, joka on luonut teidät, P 34, jos hän pääsee käsistämme,
niin pyyhin teidät poliisiluettelosta!"

Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hänen kätensä olivat nyrkkiin
puristuneet — tuo tavallisesti niin tyyni mies oli leimuavan raivon
vallassa. Se oli aivan uusi Mackenzie, jota ei vähällä unohda.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syössyt ovelle.

— — —

"On vaikeata lyödä itseänsä kalloon", puheli Raffles sitten;
"suunnattomasti helpompaa on leikata kurkkunsa poikki. Kloroformi
on toista; kun on käyttänyt sitä muille, niin tietää kuinka suuren
annoksen uskaltaa itse ottaa. Vai niin, sinä luulit siis todellakin,
että minä olin kuollut? Bunny parka! Mutta toivoakseni näki Mackenzie
kasvojesi ilmeen?"

"Kyllä, sen hän teki." Mutta minä en tahtonut sanoa, mitä kaikkea
Mackenzien oli täytynyt nähdä.

"No, sepä hyvä. En olisi millään muotoa suonut sen jääneen häneltä
näkemättä. Sinun ei tarvitse luulla, että olen tässä tyhmä, poikaseni,
sillä minä pelkään tuota miestä. Ja sinä ja minä joko seisomme tai
kaadumme yhdessä."

"Ja nyt seisomme tai kaadumme yhdessä myöskin Crawshayn kanssa", sanoin
minä surkealla äänellä.

"Siinä ei ole mitään vaaraa!" huudahti Raffles varmasti ja
vakuuttavasti. "Crawshay on gentlemanni ja käyttäytyy meitä kohtaan
kuten me häntä. Sitäpaitsi olemme kuitit häneen nähden nyt tämän
uusinta-pelin jälkeen, enkä usko, että milloinkaan enää antaudumme
tekemisiin sellaisten suurpelaajien kanssa kuin hän on."




KEISARIN LAHJA.



I.


Kun Kannibalisaarten kuningas tuotti kuningatar Victorialle tappioita
ja eräs europalainen hallitsija antoi sähkölennättimen kiidättää
onnittelunsa tuosta urotyöstä, oli suuttumus Englannissa yhtä suuri
kuin hämmästyskin, sillä asia ei silloin ollut yhtä tavallinen kuin
miksi se perästäpäin on tullut. Mutta sitte kun tuli selville, että
eräs erittäin tärkeä lahja seuraisi onnitteluja antaakseen niille
pontta, niin johduttiin ajattelemaan, että sekä valkoinen että musta
hallitsija olivat kumpainenkin joutuneet päästään pyörälle. Sillä lahja
oli helmi, sanomattoman kallisarvoinen, muinoin brittiläisen kalvan
irrottama polyneesialaisesta koristeesta ja brittiläisen majesteetin
lahjottama hallitsijalle, joka nyt käytti tilaisuutta palauttaakseen
sen takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Tapaus olisi ollut aarre sanomalehdille muutamia viikkoja myöhemmin,
kuoleutuneimpana vuodenaikana. Mutta nyt kesäkuussakin sukeusi siitä
johtavia kiihotuksia, lähetettyjä kirjeitä, huomattavia uutisia,
lihavia otsikkoja; _Daily Chronicle_ omisti puoli kirjallisuussivuansa
viehättävälle kuvaukselle saarivaltakunnan pääkaupungista, jota
_Pall Mall_ pääkirjotuksessaan tahtoi hallituksen maan tasalle
hajottamaan. Minä itse harjotin vähätuloista, mutta en aivan lahjatonta
kirjailijatointa siihen aikaan, ja päivänkysymys kannusti minut
pilarunoon, joka sai lehdessä paremman sijan kuin mikään mitä olin
aikaisemmin julkaissut. Olin vuokrannut pois kaupunkilhuoneustoni ja
ottanut itselleni halvan asunnon Thames Dittonissa, sanoen syyksi
ihanteellisen kiihkoni saada myötäänsä pitää joen näkyvissäni.

"Oivallisia säkeitä, veikkoseni!" sanoi Raffles, joka oli
välttämättömästi tahtonut tulla tervehtimään minua, lojuessaan veneessä
minun meloessani ja perää pitäessäni. "Kai maksavat sinulle runsaasti
näistä?"

"Eivät penniäkään."

"Mitä sanotkaan, Bunny! Ja minä kun luulin, että he maksavat hyvin.
Kärsivällisyyttä vain, niin saat kyllä rahaosotuksen."

"Ei, varmaan en", vakuutin synkästi. "Minä saan tyytyä siihen
kunniaan, että näen runoni painettuna, niin kirjotti toimittaja
minulle nimenomaan", lisäsin, ja annoin tuolle suosiolliselle herralle
lisänimen, joka ei ollut aivan kohtelias.

"Oletko ehkä ennen saanut maksua siitä mitä olet kirjottanut?"

Ei, sitä en ollut milloinkaan aikonut tunnustaa, mutta olin todellakin
tehnyt sen, rikos oli tullut ilmi, eikä sitä enää kannattanut salailla.
Olin kirjottanut rahan vuoksi, koska todella olin rahan puutteessa;
olin riivatun kipeässä pulassa, jos hän välttämättömästi tahtoi
tietää sen. Raffles nyökkäsi, kuin olisi hän jo tiennyt sen. Minä
latelin valituksiani. Ei ollut helppo tulla toimeen vastaleivottuna
kirjailijana ilman vakinaista tointa; minä puolestani pelkäsin, etten
kirjottanut kyllin hyvin enkä kyllin huonosti saavuttaakseni onneani.
Kärsin säännöllisesti ja hedelmättömästi tyylin etsimisessä. Runoja
osasin sepittää, mutta ne eivät kannattaneet. Uutisten keruuseen tai
alempaan sanomalehtimiestoimintaan en voinut enkä tahtonut alentua.

Raffles nyökkäsi taas, tällä kertaa hymyillen, ja hymy pysyi hänen
silmissään, kun hän kumartui taaksepäin ja katseli minua. Tiesin
hänen ajattelevan muita asioita, joihin olin alentunut, ja luulin
arvaavani, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli sanonut sen niin monta
kertaa ennen, ja hän varmaan sanoisi sen vielä uudelleen. Minulla oli
vastaukseni valmiina, mutta hän oli varmaan kyllästynyt uudistamaan
samoja kysymyksiä minulle. Hän laski silmäluomensa alas, otti uudelleen
sanomalehden, jonka oli laskenut kädestään, ja minä ehdin meloa koko
Hampton Courtin punaisen muuririvin ohi, ennen kuin hän taas puhui.

"Ja tästä he eivät ole antaneet sinulle mitään! Hyvä Bunnyseni, säkeesi
ovat erinomaisia, eivät ainoastaan muodon puolesta, vaan sinä olet
myös keskittänyt aiheesi ja sommitellut sen sattuviksi sanoiksi. Olet
varmasti antanut minulle selvemmän käsityksen asiasta kuin minulla on
ollut ennen. Mutta onko se todellakin viidenkymmenentuhannen punnan
arvoinen — yksi ainoa helmi?"

"Sadankymmenen, luullakseni, mutta se ei sopinut runomittaan."

"Satatuhatta puntaa!" sanoi Raffles silmät ummessa. Ja taas olin
varma siitä, mitä oli tulossa, mutta vielä kerran erehdyin. "Jos se
on niin paljon arvoinen", huudahti hän viimein, "niin siitä ei voisi
päästä eroon; se ei ole kuin timantti, jonka voisi jakaa. Mutta pyydän
anteeksi, Bunny... unohdin..."

Emmekä me sanoneet sen enempää keisarin lahjasta, sillä ylpeys viihtyy
tyhjissä taskuissa hyvin, eikä pahinkaan puute maailmassa olisi voinut
houkutella minua siihen ehdotukseen, jonka olin odottanut Rafflesin
tekevän. Odotukseni oli ollut puolinainen toive, vaikka en tiennyt
sitä ennen kuin nyt. Mutta kumpikaan meistä ei viitannut sen enempää
siihen, minkä Raffles tekeytyi unohtaneeksi — minun "luopumiseni",
"palautumiseeni hyveeseen", joksi hän oli sitä piloillaan sanonut.
Olimme molemmat hiukan vaiteliaita ja häpeillämme, molemmat omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Emme olleet kuukausiin toisiamme tavanneet,
ja kun minä seurasin häntä asemalle tuona sunnuntai-iltana vähää
ennen kello yhtätoista, uskoin, että sanoimme toisillemme jäähyväiset
vieläkin useammaksi kuukaudeksi.

Mutta sillä välin, kun odotimme junaa, näin noiden kirkkaiden silmien
tarkastelevan minua asemalyhdyn alla, ja kohdatessani niiden katseen
Raffles pudisti päätään.

"Sinä et näytä reippaalta, Bunny", hän sanoi. "Minä en ole milloinkaan
uskonut tätä Thamesin laaksoa terveelliseksi. Sinun pitäisi saada
ilmanalan muutosta."

"Soisinpa totisesti, että voisin saada sitä."

"Sinä todella tarvitset merimatkaa."

"Ja talven St. Moritzissa, vai tahdotko mieluummin suositella Cannesia
tai Kairoa? Tuo on varsin oivallista, Raffles, mutta sinä unohdat, mitä
kerroin sinulle raha-asioistani."

"En unohda mitään. Minä en vain tahtonut loukata sinua. Mutta kuule,
merimatka sinun kuitenkin täytyy saada. Minäkin tarvitsen ilmanalan
muutosta, ja sinun pitää tulla mukaan vieraanani. Vietämme heinäkuun
Välimerellä."

"Sinunhan pitää pelata lyöntipalloa..."

"Palttua lyöntipallolle."

"Niin, jos uskoisin, että puhut vakavasti..."

"Tietysti tarkotan täyttä totta. Tuletko mukaan?"

"Silmänräpäyksessä, — jos sinä matkustat."

Ja minä puristin hänen kättään ja huiskutin kättäni jäähyväisiksi siinä
täysin rauhallisessa vakaumuksessa, etten milloinkaan enää kuulisi
siitä asiasta puhuttavan. Tuo oli tietenkin vain haihtuva päähänpisto
eikä mitään muuta. Aloin pian toivoa, että puhe olisi merkinnyt jotakin
enempää; sillä viikolla tulin sellaiseen päätökseen, että olisi
parasta, jos voisin jättää Englannin tykkänään. En ansainnut mitään.
Töin tuskin sain elää kituutelluksi sillä vuokran lisällä, josta olin
kesäkaudeksi vuokrannut pois asuntoni kalustettuna. Sitten odottaisivat
minua velkojat jälleen Lontoossa. Oliko mahdollista olla täysin
rehellinen? En ollut tehnyt velkoja, kun minulla oli rahaa taskuissani,
ja suoranainen epärehellisyys tuntui minusta vähemmän häpeälliseltä
kuin se.

Mutta Rafflesista en tietystikään kuullut mitään, viikko kului ja
puolet vielä toistakin. Mutta myöhään seuraavana sunnuntai-iltana
löysin hänen sähkösanomansa asunnostani, sen jälkeen kun olin turhaan
etsinyt häntä kaupungista ja epätoivoissani syönyt päivällistä
typötyhjässä klubissa, johon vielä kuuluin.

"Laittaudu lähtemään Waterloo-asemalta Norddeutscher Lloydin
pikajunalla", sähkötti hän, "9.25 a.p. maanantaina, tapaat minut
'Uhlanin' kannella Southamptonissa, matkaliput valmiina. Kirjotan pian."

Ja hän kirjotti todellakin hyvin herttaisen kirjeen, mutta ilmaisten
suurta levottomuutta minusta, terveydestäni ja toiveistani, oikein
liikuttavan kirjeen, kun ajattelee aikaisempaa tuttavuuttamme ja että
se nyttemmin oli rikkoutunut. Hän sanoi ottaneensa kaksi hyttipaikkaa
Neapeliin, matkustaaksemme Capriin, joka selvästi oli onnekkaan
rauhan saari, missä me yhdessä paahtelisimme itseämme auringossa ja
"unohtaisimme joksikin aikaa". Se oli viehättävä kirje. En ollut
milloinkaan nähnyt Italiaa; hänen etuoikeudekseen koituisi välittää se
tuttavuus. Ei ollut suurempaa erehdystä kuin väittää, että se maa oli
mahdoton kesällä; Neapelin lahti oli kerrassaan jumalallinen, ja hän
kirjotti "keijukaisten kadonneesta maasta", kuin olisi runous hänen
tahtomattansa pulppuillut hänen kynästään. Palatakseni maalliseen ja
suorasanaiseen, saatoin ehkä katsoa hänen olleen epäisänmaallinen
siinä, että valitsi saksalaisen laivan, mutta millään muulla linjalla
ei saanut niin paljoa mukavuutta ja kestitystä matkarahallaan. Olipa
kirjeessä vihjaus parempaankin syyhyn. Raffles kirjotti, kuten oli
sähköttänytkin, Bremenistä, ja minä ymmärsin, että hän oli käyttänyt
omakohtaista vaikutusvaltaansa viranomaisiin, saadakseen alennusta
matkalipuistamme.

Voipi kuvitella minun iloni ja ihastukseni! Minun onnistui maksaa
mitä olin velkaa Thames Dittoniin, kiristää toimittajalta hyvin pieni
maksuosotus ja räätäliltäni vielä yksi flanellipuku. Muistan, että
vaihdoin viimeisen kultarahani ostaakseni laatikon Sullivan-savukkeita
Rafflesille matkatupakaksi. Mutta sydämeni oli yhtä kevyt kuin
kukkaronikin maanantai-aamuna, ihanimpana aamuna koko tuona koleana
kesänä, kun pikajuna huruutti päiväpaisteisen meren rannalle.

Soutuvene odotti matkustajia Southamptonissa. Raffles ei ollut
vastassa, enkä minä hakenutkaan häntä silmiini ennen kuin lähenisimme
laivaa. Ja silloin etsin häntä turhaan. Hänen kasvonsa eivät olleet
niiden monien seassa, jotka kurottausivat laivan laidan yli, eikä hänen
kätensä niiden harvojen seassa, jotka huiskuttivat nenäliinojansa
ystävilleen. Kiipesin kannelle äkillisen levottomuuden valtaamana.
Minulla ei ollut matkalippua eikä rahaa millä sen ostaa. En tiennyt
edes hyttini numeroa. Minulla oli sydän kurkussa, kun pysäytin erään
tarjoilijan ja kysyin oliko mr. Raffles laivalla. Jumalan kiitos,
hän oli! Mutta missä? Sitä ei mies tiennyt, ja minun täytyi mennä
omin päin hakemaan häntä. Mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan
kävelykannella enkä salongissa; tupakkahuone oli tyhjä, paitsi erästä
pientä saksalaista, jonka punaiset viikset olivat harjatut ylös aina
silmien kohdalle; eikä Raffles ollut omassa hytissäänkään, jonka etsin
epätoivoissani, mutta jossa kuitenkin hänen nimensä matkatavarain
kyljessä lohdutti minua. Mutta miksi hän itse pysytteli poissa
näkyvistä, sitä en voinut käsittää, ja ainoastaan kamalia selityksiä
voin ajatella.

"Ahaa, siinähän oletkin! Olen etsinyt sinua joka sopesta!"

Huolimatta painetusta kiellosta olin kavunnut komentosillalle,
viimeisenä pelastuskeinona, ja siellä istui todellakin A.J. Raffles
kumartuneena erään päällystön pitkän lepotuolin yli, jossa istui nuori
valkopukuinen tyttö, hento, kalpea-ihoinen, tummatukkainen, hyvin
kaunis-silmäinen tyttö. Niin paljon ehdin huomata hänen noustessaan
ja käännähtäessään päin; sen jälkeen en voinut muuta ajatella kuin
pikku irvistystä, joka vilahti hänen hyvin näytellyn hämmästyksensä
purkauksen edellä.

"Mitä ihmettä — Bunny?" huudahti Raffles.

"Mistä _sinä_ tulet?"

Minä änkytin jotakin, hänen puristaessaan kättäni.

"Tuletko matkalle sinäkin? Neapeliin myös! No, mutta sepä merkillinen
sattuma... Miss Werner, saanko esitellä hänet teille?"

Ja sen hän tekikin aivan empimättä, ja kertoi minun olevan hänen
vanha koulutoverinsa, jota hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen,
monin omavaltaisin laatusanoin ja tarpeettomin yksityiskohdin, jotka
heti herättivät nolostumista, epäluuloa ja uhmaa minussa. Tunsin
häpeäväni meidän molempain puolesta, ja se kiusasi minua. Menetin
kokonaan malttini enkä koettanutkaan saada sitä takaisin, selvitäkseni
hämmennyksestäni. En voinut muuta kuin jupista sanoja, joita Raffles
pani kielelleni, ja sen tein varmasti hyvin yrmeällä äänellä.

"Vai niin, sinä näit nimeni matkustajaluettelossa ja tulit etsimään
minua? Sinä kunnon vanha Bunny! Mutta kuules, etkö haluaisi osalliseksi
hyttiini? Minulla on oikein erinomainen kansihytti, mutta eivät
luvanneet minun saavan pitää sitä yksin. Meidän täytyy järjestää se
asia, ennen kuin ehtivät työntää sinne jonkun tuntemattoman. Meidän
täytyy joka tapauksessa lähteä täältä."

Sillä perämies oli tullut ohjaushyttiin ja meidän jutellessamme oli
luotsi ottanut komentosillan haltuunsa. Alas mennessämme lähtivät
soutuveneet liikkeelle liehuvin nenäliinoin ja jäähyväisten kaikuessa,
ja kumartaessamme neiti Wernerille kävelykannella, kuului syviä
pitkäveteisiä huokauksia altamme, ja matkamme oli alkanut.

Se ei alkanut hauskasti Rafflesin ja minun kesken. Kannella hän oli
peittänyt visapäisen hämmästykseni väkinäisellä iloisuudella; hytissä
hän äityi suorasukaiseksi.

"Senkin ääliö", sähisi hän. "Nyt olet jättänyt minut taas pinteeseen!"

"Millä tavoin olen minä jättänyt sinut pinteeseen?"

En ollut huomaavinani hänen viime sanoihinsa liittynyttä loukkausta.

"Millä tavoin? Olisipa luullakseni pitänyt paksuimmallakin päällä
ymmärtää tarkotukseni olevan, että me tapaisimme toisemme sattumalta!"

"Sinähän olit itse ostanut molemmat liput?"

"Ei kukaan laivalla tiedä sitä; sitäpaitsi en ollut päättänyt _sitä_
silloin kun ostin liput."

"No, sinun olisi pitänyt antaa minunkin tietää mitä olit päättänyt.
Sinä sommittelet suunnitelmia, etkä hiisku sanaakaan minulle, mutta
vaadit, että minun pitäisi vaistomaisesti suoriutua niissä. Kuinka voin
minä tietää, että sinulla oli jotakin tekeillä?"

Olin vaihtanut osia jonkunlaisella teholla. Raffles oli melkein
allapäin.

"Asia on sellainen, Bunny, että tarkotukseni oli olla antamatta sinun
siitä mitään tietää. Sinä... sinä olet tullut niin hurskaaksi vanhoilla
päivilläsi!"

Hänen äänensä sävy tuntuvasti lepytti minua, mutta vielä oli minulla
paljon anteeksi annettavaa.

"Jos et uskaltanut kirjottaa siitä", jatkoin, "niin oli sinun
velvollisuutesi antaa minulle viittaus niin pian kuin astuin jalkani
laivalle. Olisin käyttäytynyt sen mukaisesti. En ole niin pyhä kuin
luulet."

Oliko se kuvittelua, vai eikö Raffles näyttänyt olevan hiukan
häpeissään? Siinä tapauksessa se oli ensimäinen ja viimeinen kerta
niinä vuosina, joina olen hänet tuntenut, enkä voi vannoa nähneeni
oikein.

"Juuri niin oli aikomukseni tehdä", sanoi hän, "odottaa hytissäni ja
huutaa sinua ohi kulkiessasi. Mutta..."

"Sinulla oli hauskempaa seuraa?"

"Sanokaamme muuta seuraa."

"Tuo viehättävä miss Werner?"

"Kyllä, hän on todellakin viehättävä."

"Niin ovat useimmat australialaiset tytöt", sanoin minä.

"Mistä tiedät, että hän on australialainen?" huudahti hän.

"Kuulin hänen puheestaan."

"Tyhmyri!" sanoi Raffles ja nauroi. "Hänellä ei ole enempää murretta
puheessaan kuin sinullakaan. Hänen vanhempansa ovat saksalaisia, hän on
käynyt koulua Dresdenissä ja on nyt kotimatkalla yksinänsä."

"Rahoja?" kysyin minä.

"Sinä veijari!" sanoi hän, ja vaikka hän nauroikin ymmärsin kuitenkin,
että olimme tulleet siihen kohtaan, jossa oli parasta vaihtaa
puheenainetta.

"No", sanoin minä, "mutta ethän varmaan neiti Wernerin tähden tahtonut,
että näyttelisimme olevamme vieraita toisillemme? Sinulla on syvempiä
suunnitelmia kuin se, eikö niin?"

"Ehkä on."

"Eikö olisi parasta, että kertoisit minulle, mitä ne koskevat?"

Raffles tarkasteli minua vanhalla varovaisella katseellaan, jonka
tunsin niin hyvin. Olimme taas vanhalla urallamme monen kuukauden
perästä, ja se houkutteli minut hymyilemään tavalla, jonka olisi
pitänyt tyynnyttää häntä, sillä minä aavistin jo mitä hänen
suunnitelmansa koski.

"Kyllä, jos sinä et vain lähde takaisin luotsiveneellä —?"

"En suinkaan, ole siitä huoletta."

"No niin... muistat kai helmen, josta kirjotit..." Minä en antanut
hänen puhua loppuun.

"Sinulla on se!" huudahdin tulipunaisena — sillä nyt näin kasvoni
seinäkuvastimesta.

Raffles näytti hämmästyneeltä.

"Ei vielä", sanoi hän, "mutta toivon saavani sen ennen kuin saavumme
Neapeliin."

"Onko se laivassa?"

"On."

"Mutta kuinka — missä — kenellä se on?"

"Eräällä pienellä saksalaisella upseerilla, eräällä nuorella
pystyviiksisellä nulikalla."

"Minä näin hänet tupakkahuoneessa."

"Se oli juuri hän, sillä hän on aina siellä. Herra kapteeni Wilhelm
von Heumann, jos katsot matkustajaluettelosta. Niin, hän on keisarin
ylimääräinen lähettiläs, ja hänellä on helmi mukanaan."

"Bremenissäkö sinä sait tämän tietää?"

"En, Berlinissä, eräältä sanomalehtimieheltä, jonka tunnen siellä.
Häpeän sanoa sinulle, että minä matkustin sinne vartavasten siinä
tarkotuksessa."

Minä purskahdin nauruun.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Sinä teet nyt juuri sen, mitä toivoin sinun
esittävän minulle silloin joella soudellessamme."

"_Toivoitko_ sinä?" sanoi Raffles, katsellen minua suurin silmin. Nyt
oli oikeastaan hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä ja minun näyttää
paljoa enemmän häpeilevältä kuin todellisuudessa olin.

"Kyllä", vastasin minä, "minä olin aivan mieltynyt tähän tuumaan, mutta
en halunnut ehdottaa sitä."

"Mutta sinä olisit kuunnellut minua sinä päivänä?" Varmasti sen
olisin tehnyt, ja sanoin sen myös hänelle empimättä, en tietysti
ollenkaan julkeasti enkä edes osottaen sellaista innostusta kuin
mies, joka nauttii tuollaisesta seikkailusta sen itsensä vuoksi, vaan
hillityllä uhmalla, hampaiden välitse, kuten mies, joka on koettanut
elää kunniallisesti, mutta onnistumatta. Ja kun pääsin kerran alkuun,
kerroin hänelle paljon enemmän. Jotensakin kaunopuheliaasti, sen
voin vakuuttaa, kuvailin yksityiskohtia myöten hänelle toivottoman
taisteluni, välttämättömän tappioni, sillä toivottomia ja
välttämättömiä olivat ne miehelle, jolla oli minun entisyyteni, vaikka
sitä eivät tunteneetkaan muut kuin minä itse. Se oli vanha tarina
varkaasta, joka koetti tulla kunnialliseksi mieheksi; se oli vastoin
luontoa, sen tähden se nytkin päättyi, kuten päättyi.

Raffles oli aivan toista mieltä. Hän pudisti päätään minun
vanhanaikaiselle käsitykselleni. Ihmisluonne on kuin shakkilauta;
miksikä ei tyydytä siihen, että valkoiset ja mustat ruudut vaihtelevat?
Miksi tahdotaan olla joko toista tai toista, kuten sankarit
vanhanaikaisissa näytelmissä ja romaaneissa? Hän puolestaan oli
tyytyväinen molempiin ruutuihin ja hänen mielestään vaaleat ruudut
ainoastaan mustien vastakohtina esiintyivät paremmassa valossa. Minun
päätelmiäni hän piti järjettöminä.

"Mutta harhaannut hyvässä seurassa, Bunny, sillä kaikki arki-apostolit
veisaavat samaa virttä; ukko Vergilius oli ensimäinen ja pahin syntinen
teistä kaikista. Minä puolestani sovitan niin, että voin kavuta ylös
pimeyden valtakunnasta minä päivänä hyvänsä, ja aikaisemmin tai
myöhemmin minä sen teenkin oikein pysyvästi. En kylläkään voi juuri
ottaa vastatakseni siitä, että täyttäisin kaikki ne lovet, jotka olen
tehnyt, mutta minä voin vetäytyä yksinäisyyteen ja asettua lepoon,
elääkseni moitteettomasti. Ja minä luulen melkein, että se päämäärä
olisi saavutettavissa tuon helmen avulla!"

"Sinä et siis enää pidä sitä liian epätavallisena myytäväksi?"

"Me voisimme lyöttäytyä suurkalastajiksi ja vetää sen mukamas
merenpohjasta muun kaman kanssa. Se tulisi useamman kuukauden
huonon onnen jälkeen, juuri silloin kuin olisimme aikeissa myydä
kalastusveneemme; siitä koituisi, hitto vieköön, puheen-ainetta yli
koko Tyynenmeren rannikon!"

"No niin, meidän täytyy saada se ensin. Onko herra von... mikä hänen
nimensä nyt olikaan... pelottava vastustaja?"

"Hän on pelottavampi kuin miltä näyttää, ja peloton kuin paholainen."

Hänen puhuessaan liehui valkoinen liinapuku avonaisen oven ohitse, ja
sen takana näin vilahdukselta ylöskierretyt viikset.

"Mutta todellakin hänenkö kanssaan joudumme tekemisiin? Etkö luule,
että kapteenilla on se tallessaan?"

Raffles seisoi ovessa kulmat tuimasti rypyssä, mutta sitte hän kääntyi
minuun päin ja sanoi kärsimättömästi:

"Hyvä ystävä, kuvitteletko ehkä koko miehistön tietävän, että sellainen
kalleus on laivassa? Sinähän sanoit sen olevan sadantuhannen punnan
arvoinen; Berlinissä väitettiin, ettei sitä voi rahalla korvatakaan.
Minä epäilen suuresti, tokko itse kapteenikaan tietää, että von Heumann
kantaa sitä yllään."

"Ja niinkö hän tekee?"

"Varmastikin."

"Meillä ei siis ole tekemistä kenenkään muun kuin hänen kanssaan?"

Hänen vastauksensa oli toimintaa eikä sanoja. Taas liehui jotakin
valkoista ohi, ja Raffles meni ulos ja lyöttäytyi kolmanneksi mieheksi
molempien kävelijäin seuraan.



II.


En voi ajatella komeampaa alusta kuin Norddeutscher Lloydin "Der Uhlan"
oli, herttaisempaa herrasmiestä kuin sen kapteeni ja kunnollisempia
ihmisiä kuin sen päällystö. Se täytyy minun kaikessa tapauksessa
tunnustaa. Muutoin oli matka inhottava. Laivassa ei mitään vikaa
ollut, eikä ilmassakaan, sillä se oli yksitoikkoisen ihanteellinen.
Ei edes omasta sydämestäni ollut syytä etsittävä, sillä omatunto
ja minä olimme tehneet totisen eron, ja päätös oli järkähtämätön.
Tunnonvaivojeni mukana oli kaikki pelkokin paennut, ja minä olin valmis
nauttimaan sinitaivaasta ja auringossa säteilevästä merestä samalla
suruttomuudella kuin Raffles. Raffles se minua esti siitä, mutta ei
hänkään yksinänsä. Raffles yhdessä tuon pienen australialaisen noidan
kanssa, joka oli kotimatkalla koulusta.

Mitä Raffles saattoi hänessä nähdä — mutta sitä on turha kysyäkään.
Tietysti hän ei nähnyt tytössä enempää kuin minäkään, mutta
suututtaakseen minua tai kenties rangaistakseen minua pitkällisestä
luopumuksestani täytyi hänen ehdottomasti kääntää minulle selkänsä
ja omistaa kaikki huomaavaisuutensa tyttöletukalle Southamptonista
aina Välimerelle asti. He olivat aina yhdessä. Tuo oli kerrassaan
liian luonnotonta. He alottivat aamiaisen jälkeen ja jatkoivat kello
yhteen-, kahteentoista yöllä; ei kulunut hetkeäkään, ettei olisi
kuulunut hänen nenäänsä nauramista tai Rafflesin tyyntä ääntä, joka
puheli suloista hölyn pölyä hänen korvaansa. Tietysti se oli hölyn
pölyä! On käsittämätöntä, että sellainen mies kuin Raffles, niin paljon
kokenut maailmaa ja sellainen naisten tuntija (tähän luonnepiirteeseen
olen tahallani jättänyt koskematta, sillä se ansaitsee erikoisen
kirjan), onko uskottavaa, täytyy minun kysyä, että sellaisella miehellä
voisi olla muuta kuin lorua puhuttavana päivät päästään yhdessä
ajattelemattoman koulutytön kanssa?

En tahdo millään muotoa olla kohtuuton; luulen myöntäneeni, että
tuossa nuoressa tytössä oli yhtä ja toista puolellansa. Hänen silmänsä
olivat epäämättömän kauniit, ja hänen pienten ruskeiden kasvojensa
muoto oli ihastuttava, jos pelkät piirteet voivat viehättää. Tunnustan
myös hänen olleen reippaampikin kuin katson naisessa miellyttäväksi,
sekä kadehdittavan terve, vilkas ja eloisa. En saa kenties
tilaisuutta käyttää otteita tämän nuoren naisen puheista (jos ne sitä
sietäisivätkään), ja olen sentähden sitä kerkeämpi kuvailemaan häntä
tasapuolisesti. Tietenkin olin hiukan ennakkoluuloinen häntä kohtaan.
En pitänyt siitä, että hän oli niin lyöttäytynyt Rafflesin seuraan,
joten minä päivä päivältä yhä harvemmin häntä tapasin. Halpaahan se on,
mutta minun täytyy tunnustaa, että minua vaivasi tunne, joka suuresti
muistutti mustasukkaisuutta.

Mustasukkaisuus raateli myöskin erästä toista —, raju, hillitsemätön,
alhainen mustasukkaisuus, kapteeni von Heumann kierteli viiksiään,
työnteli kalvosimiansa sormusten yli ja tuijotteli hävyttömästi minuun
puitteettomien nenäkakkulainsa läpi; meidän olisi tullut lohduttaa
toisiamme, mutta me emme koskaan vaihtaneet sanaakaan keskenämme.
Kapteenilla oli ruma arpi toisessa poskessaan, muisto Heidelbergistä,
ja minä mietiskelin, miten hartaalla kaipuulla hän toivoikaan saada
antaa Rafflesille samanlaisen. Oli von Heumannillakin tilaisuutensa
olla esillä. Raffles antoi hänen liittyä heihin monta kertaa päivässä
ainoastaan saadakseen hänet taas lyödä pois pelistä, kun häntä halutti;
niin kuuluivat hänen omat sanansa, kun minä nuhtelin häntä hänen
epähienosta käytöksestään saksalaista kohtaan saksalaisella laivalla.

"Sinä teet itsesi inhotuksi laivalla!"

"Ainoastaan herra von Heumannin silmissä."

"Mutta onko se viisasta, kun me juuri häntä tahdomme puijata?"

"Viisainta mitä milloinkaan olen tehnyt. Tekeytyä ystäväksi hänen
kanssaan olisi ollut onnetonta — se on liian tavallinen temppu."

Tunsin lohdutusta, kevennystä, melkein tyytyväisyyttä. Olin peljännyt,
että Raffles laiminlöi asiamme, ja sen sanoinkin hänelle suoraan.
Olimme nyt lähellä Gibraltaria, ja hän ei ollut virkkanut sanaakaan
siitä sen jälkeen kuin kuljimme Wightin ohitse. Hän hymyili ja pudisti
päätään.

"Meillä on runsaasti aikaa, Bunny, varsin runsaasti aikaa. Emme
voi tehdä mitään ennen kuin saavumme Genuaan, ja se tapahtuu vasta
sunnuntai-illaksi. Ihminen ei ole kuin yhden kerran nuorena; täytyy
siis pitää niin hauskaa kuin voipi."

Tätä haastelimme ehtoopäivällä peräkannella, ja puhuessamme Raffles
katseli terävästi ympärilleen, poistuen luotani seuraavassa hetkessä
varmoin askelin. Minä vetäydyin tupakkahuoneeseen polttamaan ja
lukemaan erääseen nurkkaan, ja tarkastelin von Heumannia, joka pian sen
jälkeen asettui toiseen nurkkaan, jurrottamaan ja juomaan olutta.

Vain harvat matkustajat uskalsivat lähteä Punaiselle merelle
keskikesällä, ja "Der Uhlan" oli tosiaan melkein tyhjä. Siinä oli
kuitenkin ainoastaan joitakuita kansihyttejä, ja sillä verukkeella minä
olin joutunut Rafflesin kojutoveriksi. Minä olisin voinut saada oman
hytin välikannella, mutta minun täytyi välttämättä asustaa ylhäällä.
Raffles oli kivenkovaan vaatinut minua itsepintaisesti pitämään kiinni
siitä. Saimme siten olla yksissä herättämättä kenenkään epäluuloja,
mutta myöskin käyttämättä sitä seikkaa hyödyksemme, sikäli kuin minä
voin nähdä.

Sunnuntaina ehtoopäivällä minä makasin hytissä nukkumassa, alakojussa,
kun Raffles ravisteli uutimiani, istuen paitahihasillaan sohvalla.

"Achilles makaa ja kyräilee kojussaan!"

"Mitäpä tässä muutakaan tehdä?" kysyin minä venytellen ja haukotellen.
Panin kuitenkin merkille sen, että hänen äänensä oli hyväntuulinen, ja
tein parhaani ollakseni hänen mieltänsä samentamatta.

"Minä olen keksinyt muuta, Bunny."

"Niin, sen kyllä tiedän."

"Sinä käsität minua väärin. Nulikka saa palvella vuorostaan nyt
ehtoopäivällä. Minulla on ollut muuta ajattelemista."

Minä heilautin jalkani kojun reunan yli ja istuin vastapäätä häntä
pelkkänä korvana. Sisempi ristikolla varustettu ovi oli suljettu ja
oviverholla peitetty, kuten akkunakin sen yläpuolella.

"Me saavumme Genuaan ennen päivänlaskua", jatkoi Raffles. "Siellä on
urotyö suoritettava."

"Vai niin, sinun aikomuksesi on edelleenkin ryhtyä siihen?"

"Olenko milloinkaan sanonut, etten sitä tekisi?"

"Sinä olet niin vähän vihjaillut, aijotko yrittää sitä tai tätä..."

"Tahallani, Bunny; miksi pilaisin huvimatkan tarpeettomasti
liikeasioista puhumalla? Mutta nyt on aika tullut. Sen täytyy tapahtua
Genuassa, jos siitä tahtoo jotakin syntyväksi."

"Maissa?"

"Ei, laivalla, huomen-illalla. Tänä-iltanakin ehkä sopisi, mutta
huomenna on parempi, siltä varalta, että homma ei onnistuisi. Jos
olemme pakotetut käyttämään väkivaltaa, niin voimme lähteä tiehemme
ensimäisellä aamujunalla, eikä mitään tulisi tiedoksi, ennen kuin laiva
olisi merellä ja von Heumann löydettäisiin kuolleena tai tainnuksissa."

"Ei kuolleena!" huudahdin minä.

"Tietystikään ei", yhtyi Raffles siihen; "mutta jos meidän täytyy
paeta, on tiistai-aamu paras, sillä silloin laiva lähtee matkalle,
tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta minä en osaa ajatella, että väkivaltaa
tulisi käytettäväksi. Väkivalta on samaa kuin kykenemättömyytensä
tunnustaminen. Kuinka monta kertaa olet minun nähnyt lyövän näinä
vuosina? Et ainoatakaan, luulen; mutta minä olen ollut valmis lyömään
joka kerralla, jos se olisi käynyt aivan välttämättömäksi."

Minä kysyin häneltä, kuinka hän pääsisi von Heumannin hyttiin kenenkään
huomaamatta, ja vaikka hytissämme olikin hämärä, huomasin kuitenkin
hänen kasvojensa kirkastuvan.

"Kiipeä ylös kojuuni, Bunny, niin saat nähdä."

Tein sen, mutta en voinut nähdä mitään. Raffles kurottausi eteenpäin ja
kopautti venttiiliin, liikkuvaan ilmanvaihtoluukkuun, joka oli seinässä
hänen makuusijansa yläpuolella. Se oli noin kahdeksantoista tuumaa
pitkä ja puoleksi niin leveä, ja aukeni ulospäin, ilmanvaihtotorveen.

"Tämä on onnemme ovi", sanoi hän. "Avaa se, jos haluat; sinä et voi
nähdä paljoa, sillä se avautuu vain vähän, mutta asian saa autetuksi
irrottamalla pari ruuvia. Torvi on, kuten ehkä voit nähdä, melkein
pohjaton; sinä kuljet sen alitse joka kerta kun menet kylpyysi, ja se
päättyy ylhäällä erääseen komentosillan aukkoon. Senpä tähden on yritys
tehtävä Genuassa ollessamme, sillä satamassa ei kukaan pidä vahtia
komentosillalla. Meitä vastapäätä on von Heumannin ilmanvaihtoluukku.
Sekin avautuu irrottamalla pari ruuvia, ja torvessa on poikkipiena,
jonka päällä voipi seistä työskennellessään."

"Mutta jos joku kurkistaa alhaalta päin?"

"On kovin uskomatonta, että alhaalla kukaan sattuu kävelemään ohitse,
niin uskomatonta, että hyvin uskallamme antautua siihen vaaraan. Ei,
minä en voi asettaa sinua sinne alas vartioimaan. Pääasia on se, ettei
meitä kumpaakaan nähdä sen jälkeen kun olemme menneet hyttiimme. Pari
laivapoikaa pitää vartiota kannella, ja niistä saamme todistajat; siitä
koituu totisesti salaperäisin juttu mitä milloinkaan on kuultu."

"Ellei von Heumann tee vastarintaa."

"Vastarintaa! Siihen hän ei saa tilaisuutta! Hän juo liian paljon
olutta ollakseen herkkäuninen, eikä mikään ole helpompaa kuin
kloroformilla huumata sikeästi nukkuva mies; sinä olet tehnyt sen
itsekin erään kerran, josta ehkä on epähienoa muistuttaa sinua. Von
Heumann on tiedoton heti seuraavassa silmänräpäyksessä, kun minä saan
käteni sisälle hänen ilmanvaihtoluukustaan. Minä ryömin hänen ruumiinsa
yli, veikkoseni!"

"Entäs minä?"

"Sinä ojennat minulle mitä tarvitsen ja puolustat linnoitusta, jos
vastoinkäymistä sattuu, sekä ylimalkaan annat minulle sen siveellisen
tuen, johon olen sinun takiasi tottunut. Se on ylellisyyttä, Bunny,
mutta minun on ollut riivatun vaikeata tulla toimeen ilman sitä, sitte
kun sinusta on tullut pelikumppanini."

Hän sanoi, että Heumann tietysti nukkuisi teljetyn oven takana, jonka
_hän_ tietysti avaisi, ja puhui muistakin tavoista harhaannuttavien
jälkien aikaansaamiseksi sillä välin kun penkoisi hytissä. Raffles ei
sentään odottanut mitään suuritöistä etsintää.

Von Heumannilla kaiketikin olisi helmi taskussaan; Raffles sitäpaitsi
tiesikin, missä hän sitä säilytti. Minä kysyin tietysti, mistä hän
oli saanut sen urkituksi, ja hänen vastauksensa herätti hetkellisen
epäsoinnun välillemme.

"Se on hyvin vanha tarina, Bunny. Olen todellakin unohtanut missä
kirjassa se esiintyy, vain Testamentista olen varma, ja se on Vanha.
Simson oli sen onneton sankari ja joku Delila sankarittarena."

Ja hän katsoi minuun niin veitikkamaisesti, etten hetkeäkään voinut
olla epätietoinen siitä, mitä hän tarkotti.

"Vai niin, kaunis australiatar on näytellyt Delilaa?" huomautin minä.

"Hyvin viattomalla tavalla."

"Onko hän viekotellut kapteenilta salaisuuden?"

"Kyllä, minä olen pakottanut kapteenin ponnistamaan kaiken voitavansa
herättääksensä mielenkiintoa, ja helmestä kertominen oli hänen suuri
tehokeinonsa, niinkuin olin juuri harkinnutkin. Onpa hän näyttänytkin
Amylle helmen."

"Amylle... vai niin tuttavallisesti sanot! Ja tyttö kertoi sen heti
sinulle?"

"Ei suinkaan, kuinka voi juolahtaakaan mieleesi sellaista? Minulle oli
mitä vaikeinta saada asia livahtamaan hänen kieleltään."

Hänen äänensä olisi pitänyt varottaa minua. Mutta minulla ei ollut
kylliksi huomiokykyä käsittääkseni tuota varotukseksi. Nyt olin
vihdoinkin ymmärtänyt hänen järjettömän liehakoimisensa, ja seisoin
siinä päätäni pudistellen ja häntä sormellani uhkaillen, suuren
keksintöni johdosta sokeana hänen tuimalle katsannolleen.

"Sinä kavala käärme", naljailin minä. "Nyt käsitän kaiken; voi, kuinka
olen ollut typerä!"

"Oletko varma siitä, ettet ole sitä yhä vieläkin?"

"Ei, nyt älyän kaiken mitä olen koko viikon pohtinut. En kerrassaan
kyennyt käsittämään, mitä merkillistä sinä tuossa pikku tytössä voit
nähdä. En voinut uneksiakaan, että se kuului näytelmään."

"Vai niin, sinä luulet sitä _siksi_, etkä miksikään muuksi?"

"Tietysti, senkin vanha kettu!"

"Etkö tiedä, että hän on rikkaan karjakauppiaan tytär?"

"On tusinoittain rikkaita naisia, jotka olisivat valmiit menemään
naimisiin kanssasi vaikka huomispäivänä."

"Etkö voisi ajatella, että minua saattaisi haluttaa lopettaa leikki,
alottaa uudella uralla ja sitte elää onnellista elämää — Australiassa?"

"Ja sen sinä sanot tuolla äänellä? — Ei, ei, sitä en todellakaan voi
ajatella."

"Bunny!" huudahti hän niin kiukustuneesti, että luulin hänen lyövän
minua.

Mutta siihen se jäi.

"Uskotko, että voisit elää onnellisena?" rohkenin kysyä.

— "Luoja tiesi!" vastasi hän. Ja hän meni minun jäädessäni seisomaan
hämmästyneenä hänen katseestaan ja äänensä sävystä sekä kaiken tämän —
entistä enemmän — mitättömästä aiheesta.



III.


Näppärin ja vaikein kaikista murtovarkauksista, mitä olen nähnyt
Rafflesin tekevän, oli se, jonka hän suoritti yhden ja kahden välillä
tiistaiyönä Genuan satamassa ankkurissa olevalla pohjoissaksalaisella
höyrylaiva "Uhlanilla".

Ei pienintäkään vastusta sattunut. Kaikki oli otettu lukuun, kaikki
kävi, kuten hän oli minulle vakuuttanut täytyvän käydä. Ketään ei ollut
alhaalla, kannella ainoastaan laivapojat, ja komentosilta tyhjänä.
Kello kaksikymmentäviisi minuuttia yli yhden Raffles, ilman rihmaakaan
ruumiinsa ympärillä, ainoastaan pieni puuvillalla tulpattu lasipullo
hampaiden välissä ja pieni ruuvi taltta korvan takana, tunkeutui
jalat edellä läpi vuoteensa yläpuolella olevan ilmanvaihtoreijän.
Yhdeksäntoista minuuttia vailla kaksi hän tuli takaisin pää edellä,
pullo yhä hampaissaan, mutta nyt puuvillaan kiedottuna, jotta sen
sisällä olevan suuren valkoisen pavun muotoisen esineen kalinaa
ei kuuluisi. Hän oli irrottanut ruuveja ja kiertänyt ne jälleen
paikoilleen; hän oli irrottanut v. Heumannin venttiilin ja jälleen
asettanut sen ennalleen — samoin kuin hän nyt menetteli omansa kanssa.
Mitä von Heumanniin tuli, hänen oli tarvinnut ainoastaan asettaa
kostea puuvillatukko ensin hänen viiksilleen ja sitte pitää sitä
hänen avonaisen suunsa edessä; sen jälkeen oli anastaja ryöminyt edes
takaisin hänen sääriensä yli edes oihkausta aikaan saamatta.

Ja tässä oli saalis — helmi suuri kuin pähkinä — viehkeän
ruusunpunainen kuin naisen kynsi — merirosvoaikojen saalis —
europalaisen keisarin lahja Eteläsaarten ruhtinaalle. Ihailimme sitä,
kun kaikki oli kunnossa. Joimme sen maljaksi whiskyä ja soodavettä,
jota olimme hankkineet yöksi suuren tapahtuman johdosta. Mutta tapaus
oli suurempi ja kunniakkaampi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet
uneksia. Meillä ei ollut nyt muuta tehtävää kuin piilottaa helmi
(jonka Raffles oli irrottanut puitteestaan, jättäen tämän entiseen
paikkaansa), jotta voisimme läpäistä ankarimmankin tarkastuksen ja
kuitenkin viedä sen mukanamme maihin Neapelissa; ja Raffles jäi sitä
tekemään minun mennessäni makuulle. Minä olisin mieluummin halunnut
lähteä maihin heti ja paeta Genuasta saaliin kanssa, mutta siitä hän ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan monen hyvän syyn vuoksi, joista puhun
myöhemmällä.

Ylimalkaan en luule mitään huomatun tai epäillyn ennen kuin nostimme
ankkurin; mutta siitä en kuitenkaan ole varma. On mahdotonta, että mies
voidaan nukkuessaan kloroformilla huumata hänen huomaamattansa perästä
päin mitään seurauksia tai tuntemattansa epäiltävää hajua aamulla.
Silti näyttäysi von Heumann kuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut,
saksalainen myssy silmille vedettynä ja viikset pystyyn kierrettyinä.
Ja kello kymmeneltä jäi Genua taaksemme; viimeinen laiha siniraitainen
virkamies oli poistunut laivamme kannelta; viimeinen hedelmien myyjä
oli ajettu pois useammalla vesiämpärillisellä ja soutanut maihin,
kiroten meitä veneessään; viimeinen matkustaja oli tullut laivaan
viimeisessä silmänräpäyksessä — harmaapartainen rettelöitsijä, joka
antoi ison höyrylaivan odottaa sen aikaa kuin hän tinki puolesta
liirasta soutajansa kanssa. Mutta vihdoinkin lähdimme matkalle, majakka
sivuutettiin ja Raffles ja minä seisoimme laitaa vasten, katsellen
varjojamme, jotka kuvastuivat valjunvihreässä juovikkaalta marmorilta
näyttävässä, keulavantaan halkomassa vedessä.

Von Heumann oli taaskin vuorostaan virantoimituksessa; suunnitelmaan
kuului, että hänen tuli hääriä keikarina koko päivän, jotta välttämätön
ilmitulon hetki lykkäytyisi. Neitonen tosin näytti ikävystyneeltä ja
loi lakkaamatta silmäyksiä meihin, mutta von Heumann näytti erittäin
halukkaalta käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silti oli Raffles levoton
ja huonolla tuulella. Hän ei tuntunut voittajalta. Minä saatoin vain
otaksua, että edessä oleva ero Neapelissa painoi hänen mieltään.

Hän ei tahtonut puhua minulle, mutta ei myöskään antanut minun poistua.

"Jäähän vielä paikoillesi, Bunny. Minulla on sanottavaa sinulle.
Osaatko uida?"

"Hiukan."

"Kahtakymmentä kilometriä?"

"Kahtakymmentä?" Minä purskahdin nauramaan.

"Tuskin yhtäkään kokonaista! Miksi sitä kysyt?"

"Me pysymme parinkymmenen kilometrin päässä rannasta koko päivän."

"Mitä ihmettä sinä nyt tarkotat?"

"En mitään... mutta jos käy oikein huonosti, aijon uida maihin.
Arvatakseni et sinä laisinkaan osaa uida veden alla?"

En vastannut hänen kysymykseensä, tuskin kuulin sitä; kylmä hiki kihosi
otsalleni.

"Minkätähden kävisi hyvin huonosti?" kuiskasin.

"Emmehän toki ole tulleet ilmi?"

"Emme."

"Miksi puhut kuin olisimme?"

"Me voimme tulla ilmi; eräs vanha vihollisemme on laivassa."

"Vanha vihollisemme?"

"Mackenzie."

"Mahdotonta —!"

"Se parrakas mies, joka tuli laivalle viime hetkessä."

"Oletko varma siitä?"

"Olen. Minua vain harmittaa nähdä, ettet sinäkin häntä tuntenut."

Pyyhin otsaani nenäliinallani. Lähemmin ajatellessani oli tuon vanhan
herran ryhdissä todellakin ollut jotakin tutunomaista, ja hänen
liikkeensä olivat olleet aivan liian nuorekkaat noin vanhan näköiselle;
hänen partansa ei tuntunut herättävän luottamusta, kun nyt ajattelin
sitä tämän hirmuisen havainnon valossa. Katselin ympärilleni kannella,
mutta vanhaa herraa ei näkynyt.

"Sitä pahempi", sanoi Raffles. "Näin hänen menevän kapteenin hyttiin
parikymmentä minuuttia sitten."

"Mutta mitä varten on hän täällä?" huudahdin minä surkealla äänellä.
"Voiko se olla sattumaa — seuraakohan hän jonkun muun jälkiä?"

Raffles pudisti päätään.

"Tuskin tällä kerralla."

"Uskot siis, että sinua vainutaan...?"

"Sitä olen peljännyt useampia viikkoja."

"Ja kuiteinkin sinä seisot siinä!"

"Mitä tekisin? En tahdo uida ennen kuin on pakko. Alan toivoa, että
olisin totellut neuvoasi, Bunny, ja jättänyt aluksen Genuassa. Mutta
nyt olen aivan varma siitä, että Mackenzie vartioitsi sekä laivaa että
rautatieasemaa viimeiseen hetkeen asti. Sentähden onnistui hän niin
luontevasti."

Hän otti savukkeen ja ojensi minulle kotelon, mutta minä pudistin
kärsimättömästi päätäni.

"Minä en vieläkään ymmärrä", sanoin. "Miksi ajaisi hän sinua takaa?
Ei suinkaan hän ole voinut matkustaa koko noin pitkää matkaa helmen
vuoksi, joka oli täydessä turvassa, sikäli kuin hän tiesi. Kuinka sen
selität?"

"Aivan yksinkertaisesti siten, että hän on jo jonkun aikaa pitänyt
minua silmällä, luultavasti siitä asti kuin ystävämme Crawshay livahti
hänen sormiensa lomitse marraskuussa. Olen huomannut muitakin merkkejä
siitä. En ole ollenkaan valmistautumaton tähän. Mutta vastassani ei
voi olla muuta kuin epäluuloja. Vannonpa ettei hän saa mitään ilmi
eikä löydä helmeä! Selitystä tahdot, Bunny hyvä. Tiedän kuinka hän on
tänne tullut, aivan yhtä hyvin kuin itse olisin tuo skotlantilainen, ja
tiedän, mitä hän nyt aikoo tehdä. Hän sai kuulla, että olin matkustanut
ulkomaille ja koetti etsiä syytä siihen; hän kuuli puhuttavan von
Heumannin matkasta ja hänelle uskotusta tehtävästä, ja siinähän oli
syy päivänselvänä. Hyvät toiveet tavata minut keskellä uutta urotyötä!
Mutta hän ei siinä onnistu, Bunny; muista minun sanoneen, että hän
tarkastaa koko laivan ja meidät kaikki, kun varkaus tulee tunnetuksi;
mutta hän saa etsiä turhaan. Katso, tuolla seisoo kapteeni ja viittoo
nuuskijaa hyttiinsä; viiden minuutin päästä paukahtaa!"

Mutta ei mitään pamausta tapahtunut, ei mitään hälyytystä, ei
tarkastettu matkustajia, ei edes kuulunut kuiskettakaan siitä mitä oli
tapahtunut. Rettelön sijasta vallitsi onnettomuutta ennustava rauha,
ja minä näin selvästi, että Raffles tunsi melkoista levottomuutta
siitä, ettei hänen ennustuksensa toteutunut. Jotakin kamalaa oli tässä
hiljaisuudessa sellaisen menestyksen jälkeen, ja hiljaisuutta kesti
useampia tunteja, joll'aikaa Mackenzie ei näyttäytynyt. Mutta hän oli
toimessa aamiaistunnilla — silloin hän oli meidän hytissämme!

Olin laskenut kirjani Rafflesin kojuun, ja kun otin sen sieltä
aamiaisen jälkeen, tulin koskettaneeksi makuuvaatteita. Ne olivat vielä
lämpimät jonkun elävän olennon jäljiltä, ja vaistomaisesti heilautin
itseni venttiilin kohdalle; kun avasin sen, suljettiin salaman
nopeudella vastapäätä oleva venttiili.

Kerroin havaintoni Rafflesille. "Se on saman tekevää. Antaa hänen etsiä
helmeä!"

"Oletko heittänyt sen mereen?"

"Sellaiseen kysymykseen en alennu vastaamaan."

Hän pyörähti kengänkorollaan toisaanne, ja sen jälkeen näin hänen
useampana kertana koettavan parastaan käyttääkseen hyväkseen viimeistä
ehtoopäivää vastustamattoman miss Wernerin seurassa. Muistan
vieläkin kuinka miss Werner näytti sekä arvokkaalta että sorealta
yksinkertaisessa ruskeassa puvussaan, joka sopi erinomaisesti hänen
iholleen ja jota somisti tulipunainen reunus. Minä suorastaan ihailin
häntä sinä ehtoopäivänä, sillä hänen silmänsä olivat todella kauniit
ja hampaat myöskin, mutta en ollut milloinkaan ihaillut häntä enemmän
vastoin tahtoani. Sillä minä kävelin lakkaamatta heidän ohitsensa,
saadakseni vaihtaa jonkun sanan Rafflesin kanssa ja ilmottaakseni
hänelle, että tiesin vaaran olevan lähellä; mutta hän ei edes tahtonut
kohdata katsettani. Lopulta heitin koko yrityksen. Ja minä tapasin
hänet pian kapteenin hytissä.

Ne olivat kutsuneet hänet sinne ensin; hän oli astunut sisälle
hymyillen ja hymyilevänä tapasin hänet siellä, kun minutkin kutsuttiin.
Kapteenin hytti oli tilava kuten laivan päällikön ainakin. Mackenzie
istui sohvalla parta kiiltävällä pöydällä edessään; mutta kapteenin
edessä oli revolveri, ja kun minä tulin sisälle, sulki ensimäinen
perämies, joka oli minut sinne kutsunut, oven ja asettui seisomaan
selkä sitä vasten. Von Heumann istui siellä myöskin viiksiänsä
hypistellen.

Raffles nyökkäsi minulle.

"Tämä on kovin hullunkurista!" huudahti hän. "Muistatko vielä helmen,
josta niin terävästi kirjotit, Bunny, keisarin helmen, jota ei voinut
rahalla maksaa? Nyt se kuuluukin tulleen annetuksi tälle pikku
ystävällemme toimitettavaksi perille, poika parka on sen hävittänyt, ja
kun me olemme englantilaisia, niin luullaan meidän anastaneen sen!"

"Tiedän että olette sen tehneet", tokaisi Mackenzie ja nyökkäsi
parrallensa.

"Tunnet kai tuon kunniallisen äänen", sanoi Raffles. "Se on vanha
tuttavamme Mackenzie Scotland Yardin etsivästä osastosta ja itse
Skotlannista."

"Jo riittää", huudahti kapteeni. "Antaudutteko tarkastettavaksi, vai
pitääkö minun käyttää väkivaltaa?"

"Kuten tahdotte", vastasi Raffles, "mutta toivoakseni annatte minun
ensin tehdä vastaväitteemme. Syytätte minun murtautuneen kapteeni von
Heumannin hyttiin aikaisin tänä aamuna ja sieltä varastaneen tuon
kirotun helmen. No, minä voin näyttää toteen, että olin koko yön
hytissäni, enkä epäile, että ystävänikin voi todistaa samaa."

"Tietysti voin!" vakuutin minä kiukkuisesta "Sen voivat laivapojat
vakuuttaa."

Mackenzie nauroi ja pudisti päätään kiiltävästä mahongista paistavalle
kuvalleen.

"Olipa se ovelasti harkittua", sanoi hän, "ja olisikin luultavasti
auttanut teidät pälkäästä, ellen minä olisi saapunut laivaan. Mutta
minä olen juuri luonut silmäyksen venttiileihin, ja luulen tietäväni,
miten olette menetelleet. No, yhdentekevää, hra kapteeni. Pistän vain
käsirautoihin nämä nuoret keikarit, ja sitte..."

"Millä oikeudella?" karjasi Raffles jyrisevällä äänellä, enkä ollut
milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa niin tulistuneina. "Tarkastakaa
meidät, jos tahdotte, tutkikaa kaikki tavaramme, mutta älkää satuttako
kättänne meihin ilman vangitsemiskäskyä!"

"Sitä en mitenkään uskaltaisi", vastasi Mackenzie vakavasti,
kopeloidessaan povitaskuaan, ja Raffles sujautti kätensä omaansa.
"Pidättäkää häntä!" huusi skotlantilainen, ja iso revolveri, joka
oli seurannut meitä niin monta yötä, mutta jonka laukausta en ollut
milloinkaan kuullut, sinkosi pöydälle ja joutui kapteenin käsiin.

"All right", sanoi Raffles raivoissaan ensimäiselle perämiehelle, "nyt
voitte minut laskea. En yritä sitä toistamiseen. No niin, Mackenzie,
näyttäkää vangitsemiskäsky!"

"Lupaatteko olla repimättä sitä?"

"Mitä hyötyä olisi minulle siitä? Antakaa minun nähdä se", sanoi
Raffles käskevällä äänellä, ja salapoliisi totteli. Raffles rypisti
kulmiaan lukiessaan asiapaperia, hänen suunsa ympärille muodostui
jäykkä piirre, mutta silisi äkkiä, ja myhäillen ja olkapäitään
kohauttaen luovutti hän paperin takaisin.

"Kelpoitatteko sen?" kysyi Mackenzie.

"Olkoon menneeksi... onnittelen teitä, Mackenzie, mutta onpa
siinä huikea ansioluettelo, Bunny... kaksi murtovarkautta ja
Melrose-kaulanauha!" Ja hän kääntyi minuun viattomasti syytetyn
hymyilyllä.

"Ja kaikkityyni helposti todistettavissa", virkkoi skotlantilainen ja
pisti käskyn taskuunsa. "Minulla on samanlainen teidän laskuunne", hän
lisäsi nyökäten minulle, "vaikka ei niin pitkä."

"Surkeata ajatella", pahoitteli kapteeni, "että laivani on tullut
varkaiden pesäksi! Tästä koituu kovin ikävä juttu. Minä olen pakotettu
panettamaan teidät molemmat rautoihin kunnes pääsemme Neapeliin."

"Ettehän toki!" huudahti Raffles. "Mackenzie, puhukaa hänen kanssaan,
älkää jättäkö maanmiehiänne pinteeseen kaikkien ihmisten silmissä.
Emmehän voi päästä pakoon, kapteeni; voittehan pitää asian salassa
tänään? Katsokaa, tässä on kaikki mitä minulla on taskuissani; tyhjennä
sinäkin omasi, Bunny, ja he voivat riisua meidät alasti, jos epäilevät,
että meillä on hihoihin piilotettuna aseita. En muuta pyydä kuin että
meitä ei panna käsirautoihin!"

"Saatte sen", huudahti Raffles, "te saatte sen silmänräpäyksessä,
jos lupaatte, ettei meidän tarvitse alistua mihinkään julkiseen
häväistykseen laivalla."

"Voidaanhan koettaa", arveli Mackenzie, "niin kauvan kuin käyttäydytte
kunnollisesti. No, missä se on?"

"Pöydällä nenänne edessä."

Laskin katseeni alas, kuten kaikki muutkin, mutta ei pöydällä mitään
helmeä näkynyt. Vain kapineet, jotka olimme taskuistamme tyhjentäneet —
kellomme, lompakkomme, kynämme, kynäveitsemme ja paperossikotelomme —
olivat levällään pöydällä, sekä mainitut revolverit.

"Teette pilaa meistä", vastasi Mackenzie. "Mitä se hyödyttää?"

"En teekään", nauroi Raffles. "Panen älykkyytenne koetukselle. Mitä
pahaa siinä on?"

"Onko se tässä pöydällä, totta puhuen?"

"On pöydällä, sen vakuutan kunniasanallani."

Mackenzie avasi paperossikotelon ja pudisteli jokaista savuketta
erikseen. Raffles pyysi yhtä polttaakseen, ja kun hänen pyyntönsä
täytettiin, huomautti hän, että helmi oli ollut pöydällä paljoa
ennemmin kuin savukkeet. Mackenzie otti heti pistoolin ja aukaisi sen
tyvessä olevan pikku kolon.

"Ei siellä, ei siellä", selitteli Raffles, "mutta nyt laukeaa!
Koettakaa patruunia!"

Mackenzie kaatoi ne kämmenelleen ja ravisti jok'ainoata erikseen
korvansa vieressä, mutta ilman tulosta.

"Antakaa ne minulle."

Ja silmänräpäyksessä oli Raffles löytänyt oikean, hän puri luodin pois
ja asetti sirolla liikkeellä keisarin helmen keskelle pöytää.

"Tämän jälkeen ehkä osotatte minulle sen verran taipuvaisuutta kuin on
vallassanne. Olen, kuten näette, käyttäytynyt lurjuksen tavoin, herra
kapteeni, ja sellaisena olen valmis makaamaan raudoissa koko yön, jos
katsotte sitä tarpeelliseksi laivan turvallisuuden vuoksi. Pyydän teitä
vain ensin suomaan minulle pikku suosionosotuksen."

"Se riippuu siitä mitä pyyntönne koskee."

"Kapteeni, olen tehnyt laivallanne ollessa pahemmankin teon kuin kukaan
teistä tietää. Olen mennyt kihloihin ja tahdon sanoa jäähyväiset!"

Hämmästyimme luullakseni kaikin yhtä suuresti, mutta ainoa, jonka
ällistys puhkesi sanoiksi, oli von Heumann; sydämen syvyydestä lähtenyt
saksalainen kirous oli melkein ensimäinen äännähdys hänen taholtaan
koko keskustelun aikana. Mutta nopeastipa hän siihen liitti voimakkaan
vastalauseen pyydettyä hyvästijättöä vastaan, vaikka hänen sanojansa ei
otettu kuuleviin korviin, ja tarmokas vanki sai tahtonsa täytäntöön.
Hän saisi olla viisi minuuttia tytön kanssa kahden kesken perämiehen
ja Mackenzien seisoessa vähän matkan päässä heistä (ei kuitenkaan
kuuluvissa) revolverit seljän takana. Meidän kaikkien astuessa ulos
hytistä seisahtui hän ja tarttui käteeni.

"Olen siis lopultakin toimittanut sinut pinteeseen, Bunny —
viimeinkin ja kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä saaneet
aikaan! Jos tietäisit, kuinka pahoillani olen! Mutta sinulle ei
tule pitkää rangaistusta — en voi käsittää, minkätähden sinut
laisinkaan tuomittaisiin. Voitko antaa minulle anteeksi? Nyt eroamme
vuosikausiksi, kenties ijäksi! Sinä olet aina ollut hyvä toveri tarpeen
vaatiessa; jonakin päivänä sinä kukaties et pahoilla mielin muistele,
että olit hyvä toveri viimeiseen silmänräpäykseen asti!"

Hänen katseessaan kuvastui tarkotus, jonka ymmärsin; purin kampaani
yhteen ja jännitin kaikki hermoni toimintaan, kun viimeisen kerran
elämässäni puristin tuota voimakasta ja taitavaa kättä.

Kuinka elävästi viimeinen näytös on jäänyt mieleeni ja pysyy
muistissani kuolemaani asti! Kuinka selvästi kuvastuu eteeni jokainen
piirre, jokainen varjo tuolla auringon valaisemalla kannella! Olimme
niiden saarien välissä, joita on siroteltuina Genuan ja Neapelin
taipaleelle; purppuranpunainen pilkku, joka hävisi auringon hehkuun
ylähangan puolelle, oli Elba. Kapteenin hytti oli sillä puolella, ja
juuri se auringon kirkkaasti valaisema laita oli ihmisistä tyhjänä,
paitsi minua ympäröivää ryhmää ja tuota kalpeata, hentoa, ruskeaan
puettua olentoa etäämpänä peräpäässä Rafflesin vieressä. Kihloissa?
En voinut uskoa sitä, en voi uskoa vielä tänä päivänäkään. Mutta
siellä he seisoivat kahden kesken, meidän kuulemattamme sanaakaan
heidän keskustelustaan; siellä kuvastuivat he auringonlaskua vasten,
taustanansa se pitkä häikäisevä auringossa hohtava meren kaistale,
joka kimalteli Elban ja "Uhlanin" rungon välillä, ja heidän varjonsa
ulottuivat melkein meidän jalkoihimme asti.

Äkkiä — vain silmänräpäys —, ja tehty oli tekonen, jota en milloinkaan
ole tiennyt ihaillako vai kammotako. Hän kietaisi käsivartensa tytön
ympärille, suuteli häntä kaikkien meidän nähden — ja heitti hänet sitte
luotaan, niin että hän oli kaatua. Tämä hänen liikkeensä ennusti mitä
nyt seurasi. Perämies ryntäsi häntä kohti ja minä perämiehen jäljessä.

Raffles ponnahti kaiteelle, mutta viimeisellä sekunnilla...

"Pidätä häntä, Bunny!" huusi hän. "Pidä häntä lujasti kiinni!"

Ja noudattaessani tätä viimeistä käskyä kaikin voimin ja vähääkään
ajattelematta mitä tein, paitsi että hän oli käskenyt minua niin
tekemään, näin hänen nostavan kätensä yhteen päänsä yli, ja hänen
notkea vartalonsa viuhahti auringonlaskun rusossa samalla sorealla
täsmällisyydellä, kuin olisi hän hypännyt pää edellä uimalaitoksen
hyppysillalta!

       *       *       *       *       *

Mitä sitte kannella tapahtui, siitä en voi mitään kertoa, sillä
minä en ollut siellä. Ei myöskään voi rangaistukseni, pitkällinen
vankilassa virumiseni eikä pysyväinen kunniattomuuteni herättää lukijan
mielenkiintoa, ellei mahdollisesti se seikka, että minun lopulta
onnistui karata. Mutta yksi tapaus täytyy minun mainita, uskotaan sitä
tai ei — ainoastaan yksi tapaus vielä ja siihen lopetan.

Minut pantiin heti rautoihin toisen luokan ylähangan puoleiseen
hyttiin, ja ovi suljettiin perässäni, kuin olisin ollut toinen Raffles.
Sill'aikaa laskettiin vene vesille ja annettiin sen tehdä tuloksettomia
etsiskelyretkiä sinne tänne ulapalla. Mutta joko oli laskevan auringon
kilo laineilla sokaissut kaikkien silmät, tai sitten kohtasi minun
silmiäni merkillinen harhanäky.

Sillä vene tuli takaisin potkurin käydessä ja vangin tirkistellessä
hytin akkunasta yli auringon valaiseman ulapan, jonka hän uskoi
ikuisesti sulkeutuneen hänen toverinsa yli. Äkkiä vaipui aurinko Elban
saaren taakse, väreilevä kimalluksen vyö haihtui silmänräpäyksessä
ja painui jäljettömiin veden kalvolta, ja puolivälissä rannasta, jo
pitkän matkan laivasta taampana, liikkui — ellei näköni pettänyt —
musta pilkku keskellä harmajaa äärettömyyttä. Päivälliskello oli
soinut, ja kenties olivat kaikki muut herenneet tähystelemästä. Ja nyt
se hävisi näkyvistä, sitte nousi uudelleen; nyt se painui ja lopulta
kokonaan katosi näköpiiristäni. Mutta vieläkin kerran se näyttäytyi,
vain pienenä hitusena, joka lipui harmajassa, hämärässä etäisyydessä
purppuranpunaista saarta kohden, lännen vaalenevalla kulta- ja
violettiviiruisella taivaanrannalla. Ja yö ehätti minut ennen kuin olin
päässyt selville siitä, olinko nähnyt ihmispään vai jotakin muuta.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77616 ***