Initial commit of ebook 77513 filesHEADmain

1 files changed, 2868 insertions, 0 deletions

diff --git a/77513-0.txt b/77513-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b1237dc
--- /dev/null
+++ b/77513-0.txt
@@ -0,0 +1,2868 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77513 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KEISARIN OPAS
+
+Kirj.
+
+René Bazin
+
+
+Suomentanut ("Le Guide de L'empereur")
+
+Toini Kalima
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1922.
+
+
+
+
+I.
+
+
+— Iltasoittoko, Véronique?
+
+— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä.
+
+— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa
+Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky
+tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä.
+Voi vietävää! Kuulepas!
+
+Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä,
+liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin
+taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne
+ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista,
+kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli
+pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari
+englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja
+toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi
+kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä
+itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun
+valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan
+puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja
+jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.
+
+Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois
+koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille.
+Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique
+olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka
+ikkunaluukut olivat suljetut.
+
+— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä
+lennätettäisiin.
+
+Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla.
+
+Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle,
+että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain
+yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi
+alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen,
+mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti
+pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se
+näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli
+vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä
+hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet
+esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin
+joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi
+sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin
+miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin
+ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä,
+joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen
+tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin
+metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn
+metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka
+likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat
+kaikki yhdessä.
+
+Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat
+paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut
+tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen
+kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti
+syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten,
+ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien
+käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.
+
+Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin
+ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?
+
+— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan
+tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet
+on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään
+valloittamattomaksi.
+
+— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös
+sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä
+iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.
+
+Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä:
+
+— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä
+voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka
+laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh,
+miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!
+
+— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on
+luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas
+opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.
+
+Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja
+heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin
+räjähdettyä.
+
+— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin
+jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi...
+
+Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan
+Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein
+elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli
+sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan
+viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta,
+pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi.
+Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään
+ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi,
+vaikka hän olikin ruma.
+
+Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille,
+että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka
+Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli
+vilpittömän hellästi:
+
+— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo
+esiintyä edukseen katselmuksessa!
+
+Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa
+suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä.
+Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut
+suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi
+hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan
+hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti
+nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt
+hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa
+hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla
+on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla,
+eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne
+sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti
+kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»
+
+Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina;
+onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja
+sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään,
+jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen
+kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän
+ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon
+romanssia.
+
+Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin
+tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon
+tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta,
+eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta,
+tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi,
+kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset
+toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan.
+Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli
+hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa
+kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää,
+olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei
+kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka
+sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan
+rajuilmaan.
+
+Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille
+ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan
+ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä
+uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen
+oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja.
+Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui
+kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja
+luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä
+linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana
+ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka
+kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat
+häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita
+vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.
+
+— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on
+sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla
+tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja
+niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja
+Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita
+tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi
+ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.
+
+Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain
+osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka
+ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei
+neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin
+paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka
+hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas.
+Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista
+lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt
+äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla
+leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä
+oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut
+vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo
+ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka
+ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta.
+Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras
+emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli
+ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen,
+saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi
+asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati
+väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin
+nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun
+verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta,
+tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen
+tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi
+upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli
+paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja
+joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se
+vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se
+pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään
+sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän
+oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin
+reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän
+tuomittu olemaan hyödytön.
+
+Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan
+Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi
+tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho
+oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella.
+Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi
+aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen
+vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa
+metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä,
+rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli
+sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän
+yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja
+murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin
+vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä,
+joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden
+väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja
+silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja
+silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit
+olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän
+menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä
+oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain
+keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan
+sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta.
+Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän
+saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän
+puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi
+muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa
+avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi;
+mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja
+leukakuopan kohdalta.
+
+— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla,
+näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on
+vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen
+siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole
+enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri,
+pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä
+maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät
+peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!
+
+Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä
+vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen
+sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän
+teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä
+riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia;
+hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei
+käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen
+vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon
+isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet
+ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti
+esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin
+vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä.
+Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista
+tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat
+kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen
+kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien
+rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:
+
+— Hiukset vain ovat kauniit.
+
+Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia,
+jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän
+oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei
+oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen
+saappaansa uunin edessä olevalle pellille:
+
+— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia.
+
+Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää
+lampunvarjostimen kellertävässä valossa.
+
+— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla?
+
+He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen
+keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:
+
+— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto.
+
+Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan
+kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne
+alkoivat heilua ja lauloivat:
+
+»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja
+kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana:
+tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei
+ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta.
+Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit,
+viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen
+kutsua!»
+
+Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique
+hymyili.
+
+— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä,
+nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.
+
+Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan,
+yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu,
+toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää
+hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä
+öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä
+katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja
+koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi
+hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja
+väliin.
+
+— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä
+lailla kenenkään luo!
+
+Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä
+askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se
+loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen
+naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat
+häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi
+kuullut miehen toistavan takanaan:
+
+— Kuka te olette?
+
+Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen
+tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.
+
+Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään
+yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti
+kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.
+
+— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen
+hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön
+seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.
+
+Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat
+sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa
+kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei
+vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat,
+ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli
+villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja
+kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.
+
+— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta
+tällaisena yönä!... Se raukka putosi!...
+
+Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan
+kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.
+
+— Häneen ei onneksi koskenut... Hän ei edes herännytkään. Lapsi
+kulta!... Tässä, ottakaa!
+
+Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique
+näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla
+kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen
+pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää
+katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä
+kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras
+pyysi hyvin kalpeana:
+
+— Antakaa minun mennä.
+
+— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan... Korjatkaa hänet.
+
+Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä:
+
+— Minä en voi, en voi... Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne
+menen.
+
+— Minne te menette?
+
+— Moseliin.
+
+Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi
+samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni
+Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia
+kohti.
+
+— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!... Sinne teitä ei lasketa!...
+Mitä te rimpuilette... Se on turhaa, minua ette voita... Tulkaahan
+tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.
+
+Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän
+itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai
+kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra
+Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi
+irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:
+
+— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan!
+
+Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti
+rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta
+suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra
+Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti.
+Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot
+olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen
+kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät
+elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki
+hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin
+kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:
+
+— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique,
+ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on
+lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä,
+se on ihan välttämätöntä. Mene pian!
+
+Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan,
+kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja
+risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui
+lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi
+kirkkaasti.
+
+— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi
+kapteeni Audouin.
+
+Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua
+kuolla.
+
+Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset
+hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet
+kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta,
+vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen
+lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.
+
+— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia
+vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä
+teidän nimenne on?
+
+— Maria Huber.
+
+— Se on saksalainen nimi? Olisitteko...?
+
+Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt
+silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin
+katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut
+uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa
+neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että
+vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:
+
+— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen?
+
+Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään.
+
+— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön
+päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen
+luoksensa?... Arvasinko?... En, siis vakavampaa?
+
+Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille
+koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona
+vastakohtana:
+
+— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin
+linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei
+lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta
+elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut
+hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri
+saanut lapsen, tämän pienen.
+
+— Kuinka vanha hän on?
+
+— Viikon.
+
+— Ja mies on jättänyt?
+
+— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa,
+ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä
+sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten
+löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä,
+mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan
+olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni.
+Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä...
+
+Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa
+kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään
+vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun
+eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön
+keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan
+pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä
+ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin
+apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti
+seinällä.
+
+— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille
+tien tänne?
+
+— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi
+ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.
+
+— Mitä hän sanoi?
+
+— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa;
+heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän
+pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko
+pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän.
+Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä
+ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin
+hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani,
+että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän
+kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja.
+Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua.
+He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.
+
+Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi
+tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten
+hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan
+sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:
+
+— Kullanmuru herää.
+
+Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi
+aiottu availi silmiään.
+
+— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi
+siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet
+lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän
+valkean ääreen.
+
+Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon
+selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.
+
+— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän
+vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.
+
+Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta
+nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän
+kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa
+painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän,
+jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia,
+sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä
+vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi
+pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt
+sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli
+vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen.
+Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja
+kumartui äitiä kohti:
+
+— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.
+
+Nainen vastasi tylysti:
+
+— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on
+itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.
+
+Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli
+ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi
+tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria
+Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta
+paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville,
+niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.
+
+— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!
+
+Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat
+pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.
+
+Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan
+hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä.
+Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella
+puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu
+puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique
+kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän
+ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja
+nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen
+tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään
+niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän
+merkin:
+
+— No niin, hyvä on.
+
+— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.
+
+— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.
+
+Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota
+lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri,
+selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin
+kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen
+silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva
+hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne
+muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja
+huokasi.
+
+— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet
+minulle?
+
+Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon
+ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi
+Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä
+yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin
+hän voisi sanoillaan vaikuttaa.
+
+— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.
+
+Nainen vastasi vain:
+
+— On nälkä.
+
+Se merkitsi jo lupausta elää.
+
+— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin,
+joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että
+vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu,
+Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen
+vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.
+
+Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä
+oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä
+vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat
+lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun
+ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin
+sanoja, jotka viittasivat elämään:
+
+— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin
+ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä
+nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää
+ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa...
+
+Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön,
+sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä.
+Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän
+järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta.
+Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi
+pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta.
+Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain
+hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä
+puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista
+johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia,
+ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää
+puhumista.
+
+Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä
+kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui
+lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode.
+Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien
+vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan
+uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen
+kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen
+ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi
+lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja,
+ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique
+kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä
+katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja
+talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa.
+Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma,
+jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla.
+Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut
+tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi.
+Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:
+
+»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä
+voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut
+pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»
+
+— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko
+hänet kastettu?
+
+— Ei ole.
+
+— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista...
+
+Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.
+
+— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.
+
+Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät
+tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin
+hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli
+päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique
+teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa
+lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen
+Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he
+olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä,
+niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin
+keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet
+tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle
+tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet
+miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.
+
+Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui
+ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä
+osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita
+hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli
+väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen
+heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan
+Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen
+sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten
+puolesta.
+
+Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti
+harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät,
+keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli
+liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin
+samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut
+antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa;
+kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän
+olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista
+heräten:
+
+— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo
+voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin
+vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin
+aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä
+minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.
+
+Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän
+oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa
+kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka
+asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan
+ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli
+levoton ja hermostunut.
+
+— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.
+
+— On liian aikaista.
+
+— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.
+
+Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä
+olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi,
+ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun
+tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.
+
+— Niin... näyttää olevan! vastasi hän.
+
+Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät
+häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain
+naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului
+katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli
+sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen
+Salvateur-kadun kulmasta:
+
+— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!
+
+— Nyt minä lähden, toisti nainen.
+
+— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan
+kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä
+ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä
+aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa
+tunteja.
+
+Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena
+surusta, joka oli häntä kohdannut.
+
+— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en
+voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja
+että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua
+kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään...
+
+Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin.
+Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä
+tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut
+ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt
+kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi
+hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon
+nimessä:
+
+— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!
+
+Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen
+käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen
+suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä
+varoistaan tuhlannut huvitteluun.
+
+— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.
+
+Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden
+yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan
+vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:
+
+— Hyvästi sitten, neiti.
+
+— Ettekö syleile pienokaista?
+
+Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui
+hiukan häpeissään ovelle.
+
+Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki
+harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden
+paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja
+sulkeutuvan.
+
+Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka
+päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen,
+päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.
+
+— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä,
+kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti.
+Entä sinä?
+
+— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. —
+Minne sinä lähdet?
+
+— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan,
+ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle
+samassa asiassa.
+
+— Hyvä, ja sitten?
+
+— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin
+virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun
+ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä
+aion tehdä, Véronique?
+
+— No, mitä?
+
+— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä.
+Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka
+tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan
+leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.
+
+—Palaat sitten myöhään?
+
+— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan
+astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen,
+niin virkistyn taas.
+
+Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti
+sohvalla nukkuvaa lasta.
+
+— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?
+
+— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.
+
+Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin
+syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni
+avasi oven.
+
+Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys
+valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia
+tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa
+jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä
+ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka
+eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti
+olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle.
+Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä.
+Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma
+pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda;
+kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi
+käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut
+ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata
+ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta
+sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.
+
+Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä
+lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen
+keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin
+hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin
+valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa
+huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet
+kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi
+Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja
+puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi,
+ja hän ajatteli sydämessään:
+
+— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on
+ottanut sinut takaisin.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Kello oli neljä iltapäivällä.
+
+Kapteeni
+
+Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen
+linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli
+tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti,
+jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju
+kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan
+uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka
+pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten,
+tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi
+läikkeeksi.
+
+— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni,
+tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta
+malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän
+kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin
+linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt
+Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli
+käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin
+kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä
+tuli kiire paluu metsään!
+
+Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi
+voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren
+punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin
+Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen
+ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä
+vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:
+
+— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!
+
+Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia,
+vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä
+osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin
+kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni
+sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia
+kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän
+aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni
+asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi
+kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän
+Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta
+jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin
+käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi
+ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota
+kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin
+loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät,
+varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen
+upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen
+vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä
+hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus,
+josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen
+taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin
+kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli
+hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta,
+mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut.
+Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja
+jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa
+naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että
+saksalainen oli urkkija.
+
+— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti
+Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia
+tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta
+en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä
+pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en
+tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan
+kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan.
+Tunnetteko hänet, kapteeni?
+
+— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut
+osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei
+olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!
+
+Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat
+olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan
+oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin
+viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan
+merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen
+menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:
+
+— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet
+Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja
+lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta
+siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä!
+Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!
+
+Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi
+kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin
+vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa
+ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain
+homeinen kivirakennus.
+
+Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta
+naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko
+Maria Huber tullut tänne takaisin?
+
+— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.
+
+— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt
+asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?
+
+— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan
+markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin
+vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän
+kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.
+
+— Minne?
+
+— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa.
+Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.
+
+— Entä lapsi?
+
+— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.
+
+Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi
+viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja
+eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi
+vihaisen näköisenä:
+
+— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!
+
+Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys
+peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:
+
+— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte,
+että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.
+
+Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin
+pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja
+riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan
+juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon.
+Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan,
+kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä,
+olivat ihmeissään ja ajattelivat:
+
+»Mikä hänen on?»
+
+Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli
+joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota
+edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi
+pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa...
+Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo
+soittotunneiltaan.
+
+Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta,
+astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee
+sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:
+
+— Véronique!
+
+On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä
+kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:
+
+— Véronique, missä on lapsi?
+
+— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.
+
+— Se on jäänyt tänne?
+
+— Äiti ei ole palannut.
+
+— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?
+
+— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?
+
+— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä
+molempia, ymmärrätkö?
+
+Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet
+ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti
+katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän
+odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa,
+sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut
+kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.
+
+— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa...
+Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit
+suunnitelman, luen sen silmistäsi!
+
+— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää
+tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.
+
+Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.
+
+— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä
+ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun
+tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan,
+siitä ei tule mitään! Minä en suostu!
+
+— Miksi et?
+
+— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan
+erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta
+kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen
+soitonopettaja.
+
+Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:
+
+— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!
+
+— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin
+keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan
+ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun
+ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle,
+entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen,
+joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan
+pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.
+
+— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.
+
+— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti
+Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi,
+joka jättää oman lapsensa.
+
+Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta.
+Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:
+
+— Minne lapsi sitten joutuu?
+
+— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei
+minun kotiini.
+
+Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki
+muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään
+liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän
+sanoi:
+
+— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu
+häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.
+
+Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti
+koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi
+lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä.
+Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään
+nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen,
+syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä
+niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia?
+Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin
+tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun
+oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään
+naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten
+joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja
+synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.
+
+Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet
+surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle
+kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen
+tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät
+talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan
+isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean
+ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän
+tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa
+keskenään.
+
+Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta
+tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin
+iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen
+toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli
+niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja
+näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle
+kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on
+kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin
+minä. Mitä minun pitää sanoa?»
+
+Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:
+
+— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä
+menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.
+
+Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku
+soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän
+iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:
+
+— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä
+vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme
+saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset
+jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy
+ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on
+vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman
+kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden
+perästä...
+
+— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!
+
+— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta
+ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista
+lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä
+seuraa...
+
+— Saksalaisesta! huusi kapteeni.
+
+— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä
+kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla?
+Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat
+hänessä itsesi!
+
+Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi,
+ikäänkuin lausumalla:
+
+— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa
+onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!
+
+— Entä sitten?
+
+— Minä suostun, kun ajattelen sitä.
+
+Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen
+kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:
+
+— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!
+
+Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa
+lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi
+ensiksi oppii ymmärtämään.
+
+Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin
+ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin
+ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot
+asiapaperilomakkeelle, kysyi:
+
+— Kuka on isä?
+
+— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa.
+
+— Kuka on äiti?
+
+— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut.
+
+— Kuka te sitten olette?
+
+— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli
+raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi,
+minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni,
+sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis
+surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole
+saanut.
+
+— Perheen ystävä?
+
+— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä.
+
+Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti
+Véronique'ille:
+
+— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun
+palkallani... ja sinun.
+
+Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä
+reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä,
+jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin
+piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon,
+vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten
+ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon
+alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti
+lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan
+liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle
+lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin
+vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta
+porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen
+hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä
+Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen
+valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin
+tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin
+valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta
+oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.
+
+Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi
+kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli
+lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri.
+Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja
+perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei
+vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja
+se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän
+hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli
+hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä
+kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika
+ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta
+toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat
+aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja
+herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja
+näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen.
+Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin
+sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä
+sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique
+puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää
+lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:
+
+— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten
+sievä se on!
+
+Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä
+kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt
+joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan
+Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään
+toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää
+kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä;
+mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt
+Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa
+puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden
+työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt
+heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut
+olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta
+ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun
+asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen
+työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa
+valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut
+omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun
+pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole
+mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää
+hänet.»
+
+Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain
+hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä.
+Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain
+suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan,
+tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä
+vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos
+tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut
+niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä
+viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin
+hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:
+
+— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi
+tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique
+ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin,
+joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua
+nyt rakastan!
+
+Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi.
+
+Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla
+Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman
+sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen
+olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut
+yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät,
+iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää
+päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.
+
+— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin
+opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin
+perillä kuin minä.
+
+Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä
+lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen.
+He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden
+kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen
+lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He
+juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin
+aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki
+jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä
+kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin
+harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja
+harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus
+linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:
+
+— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu?
+
+— Huonoa, herra eversti.
+
+— Miksi huonoa?
+
+— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.
+
+— Sinulla on ainakin kaunis lapsi.
+
+— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni.
+
+— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä
+olen varma.
+
+— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun
+en itse saa palvella.
+
+Ja hän poistui sanoen ihmeissään:
+
+— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän
+on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa.
+Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain,
+olisi hän sen evännyt!
+
+Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta
+Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen.
+Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean,
+tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota
+hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan
+kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa
+värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi
+usein sanomaan:
+
+— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on
+pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on
+sotilas-ateria.
+
+Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa
+valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan
+sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut
+lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta,
+kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti
+häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:
+
+— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele
+nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein
+tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta
+tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt
+usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit
+lähteä.
+
+»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos
+haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota
+se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi
+kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä
+kyykistyä.
+
+»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit,
+äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin
+räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan
+urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin
+urhoollisia.»
+
+Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui
+opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan
+vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa
+liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi
+toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri
+ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin
+rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä
+vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt,
+pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin
+lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta
+kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit
+häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään
+saattaa odottaa:
+
+— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain?
+
+Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt
+valmiiksi ja oppinut ulkoa:
+
+— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa.
+
+Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique
+korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja
+näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä,
+vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä
+tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden
+olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin
+kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä
+sanoen:
+
+— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei
+tarvitse pelätä.
+
+Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen
+hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui
+takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen,
+kohauttaen olkapäitään:
+
+— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin.
+
+Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden
+paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet
+selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli
+päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän
+tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän
+oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan
+pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani,
+kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»
+
+Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui
+suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta.
+Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique;
+kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun
+näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.»
+Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen
+lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi,
+että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että
+Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset
+ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä
+peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta
+toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän
+valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli
+lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen
+sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli
+Charlesin hyväksi.
+
+Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo
+harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut
+koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama
+rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja
+joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija.
+Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän
+ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt,
+kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen
+ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän
+valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista
+oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan
+hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»
+
+Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat
+Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla,
+Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas
+kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut
+varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni,
+nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan,
+huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen
+kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet
+ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi
+vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki
+pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra
+Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta
+Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi:
+
+— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin
+tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo.
+Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa
+hihoihin... Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä
+riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi
+pahaa... Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan
+paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet
+vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju,
+miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!... Kun sinusta tulee aikamies,
+Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole
+luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä
+milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei
+muuta tarvitakaan.
+
+Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat
+vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä
+tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia
+silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa,
+ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia,
+harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta
+kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista
+kuin ihmisten elämä yleensä voi olla.
+
+Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles
+oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä
+lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen
+kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen
+viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli
+luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen
+ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi
+aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä:
+
+— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan
+tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta.
+
+Véronique virkkoi puolestaan:
+
+— Minä olen täysin varma hänestä.
+
+Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä
+ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta
+vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan
+lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa
+oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta
+ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen,
+tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän
+koulutuksen avulla.
+
+Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä
+läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti
+ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä
+kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin
+lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti
+toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden
+kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä
+syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet.
+Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein
+kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä
+tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa
+olivat iso-isä, äiti ja poika.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät,
+Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta
+rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen
+puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa.
+Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden
+täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien
+rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean
+ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta
+ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen
+vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset
+ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan,
+kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles
+astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa
+kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä
+hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin
+kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.
+
+— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua
+katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana.
+Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan
+huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani.
+Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja
+pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku
+päällikkö.
+
+— Älä hätäile, kummi-äiti!
+
+— Kun olet päässyt Saumuriin!
+
+Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja
+Véronique jatkoi:
+
+— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti!
+
+Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique,
+jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen
+käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi
+nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi
+tulevaisuuden haaveitaan.
+
+— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten,
+tiedätkö?
+
+— Mitä sitten, kummi-äiti?
+
+— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen.
+
+Poika vastasi mielissään:
+
+— Ah! se on hyvä, se!
+
+— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta;
+hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut... Mutta kuules
+Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?
+
+— Tiellä?
+
+— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla... Eikö siinä ole isä?
+
+— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on
+pälkähtänyt tulla meitä vastaan!
+
+Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui
+pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut
+pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut
+jotain vakavaa.
+
+Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään
+panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki
+ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen
+tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä
+ollut enää epäilemistäkään.
+
+Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa.
+Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:
+
+— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista
+kummi-äidillesi!
+
+Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja
+eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:
+
+— Tule, poloinen!
+
+Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä,
+vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in
+oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti
+kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:
+
+— Minun täytyy puhua Charlesista.
+
+— Mitä?
+
+— No niin, hän joutuu meiltä pois!
+
+Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles
+odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat
+karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä
+joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat
+hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan
+ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että
+pelko, että Véronique huudahti:
+
+— Maria Huber vaatii hänet takaisin?
+
+Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi
+saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:
+
+— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta
+kaikkea... Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen
+vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä
+oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän... Minä olen päättänyt...
+
+— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique.
+
+— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme
+kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:
+
+»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?»
+
+— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan
+ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten
+sinäkin:
+
+»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali?
+Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.
+
+»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston
+vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme
+keskustella.»
+
+— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä!
+
+Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten
+kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia
+Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä
+kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän
+ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja
+he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.
+
+Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että
+Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta
+sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan
+ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti
+kuulustellut vanhaa upseeria.
+
+— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne?
+
+— Ei, vaan hylätty.
+
+— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne?
+
+— Anteeksi, isän nimellä.
+
+— Oletteko saanut tietoja vanhemmista?
+
+— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut,
+olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.
+
+— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin.
+
+— Minä en sitä tee.
+
+— Teidän täytyy.
+
+— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet?
+
+— En tiedä.
+
+— Mikä hän on?
+
+— Metsätyömies.
+
+— Saksassako?
+
+— Vogeseilla.
+
+— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri,
+lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja
+joka taistelee maatani vastaan?
+
+Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali
+oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea,
+vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun
+syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta
+keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan
+aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:
+
+— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on
+minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy
+muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan... Annan teille aikaa
+huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava
+Charles Huber minun luokseni.
+
+— Mitä teette hänelle?
+
+— Annan viedä hänet rajalle.
+
+— Ette, herra viskaali.
+
+— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut.
+
+Siihen oli kohtaus päättynyt.
+
+Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili,
+katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja
+taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä
+enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta
+lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten
+loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään.
+Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä
+kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique
+oli vaiti ja että hän yksin puhui.
+
+— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet?
+
+Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän
+oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan
+senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti,
+kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka
+neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on
+oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli
+tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän
+astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien
+lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.
+
+Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi
+hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui
+kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut
+jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin
+yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren
+kasarmin reunustamalle kadulle.
+
+— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni
+
+Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi:
+
+— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia.
+
+— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique.
+
+— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on
+palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin:
+»Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita
+hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.
+
+— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin
+kaikki paljastuu.
+
+— No niin, me emme pane häntä lukioon!
+
+— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden
+kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.
+
+— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan
+riittävä aika!
+
+— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä
+vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän
+lapsensa.
+
+Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi:
+
+— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani!
+
+Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman
+ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.
+
+— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä
+parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi,
+äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta
+sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä
+kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?
+
+— Otan, hyvin vakavalta kannalta.
+
+— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen?
+Uskotko heidän rakastavan häntä?
+
+— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat
+luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka
+ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.
+
+— Roistot! huusi kapteeni.
+
+— Raukat, sanoi Véronique.
+
+— Ja sinä siis olet sitä mieltä?...
+
+He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi
+pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin
+edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa
+katuun:
+
+— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran.
+
+Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi
+kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:
+
+— Onko se viimeinen sanasi?
+
+— On.
+
+— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä
+järjestän asian yksin!
+
+Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut
+hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli
+hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili
+katseillaan kuten Véronique.
+
+Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella
+piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi
+ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä,
+mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka
+vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut
+yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua.
+Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti
+yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden
+kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla
+jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä
+hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.
+
+Kapteeni nousi pimeästä.
+
+— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa... Kuule,
+lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan,
+pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken,
+ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi,
+et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän
+edellämme!
+
+He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä,
+kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan
+sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi
+kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä
+iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.
+
+Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään
+pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa
+kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta
+suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka
+oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden
+ensimmäiseen huoneeseen.
+
+— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia
+asioita.
+
+Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat
+silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon
+lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän
+ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä
+koettelemuksesta oli puhe.
+
+Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää,
+missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä
+pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin
+suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen
+katseessaan, ja hän vaikeni.
+
+Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää
+saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.
+
+— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta
+kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä
+olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko
+elämääsi koskeva ratkaisu.
+
+— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni.
+
+— Charles-poikani, sinun äitisi elää.
+
+— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles.
+
+— Niin.
+
+Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta
+alkoi nyt väristä:
+
+— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että
+hän on kuollut?
+
+— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa.
+
+Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi
+puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi
+tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä
+tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun
+isäsi ja kuka on äitisi.
+
+Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen
+uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa,
+joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi
+talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän
+kotiinsa.
+
+Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat
+liikkumatta.
+
+Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen
+kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi
+kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön
+hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän
+olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli
+vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.
+
+— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään
+sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa
+sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?
+
+Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä
+hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun
+kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja
+virkkoi avatessaan ne jälleen:
+
+— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa.
+
+— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun
+täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä
+ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna
+saksalainen... Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina,
+kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi...
+
+Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen.
+Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten,
+kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis
+pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:
+
+— Mikä on sinun halusi?
+
+Lapsi vastasi:
+
+— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa.
+
+Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään.
+
+— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä.
+Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä
+päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua... Mene
+nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta
+voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.
+
+Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan.
+
+Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa.
+
+Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä,
+meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in
+ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun
+kummi-äiti alkaisi liikkua.
+
+Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu
+ääni kutsui häntä oven takaa:
+
+— Tule, lapseni!
+
+Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena
+huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli
+siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti
+ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen
+olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:
+
+— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät?
+
+Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen
+häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen
+kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.
+
+Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin.
+
+Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet
+elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi,
+Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät.
+Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka
+taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä
+läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta
+kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja
+Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä
+oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.
+
+Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita
+hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa
+lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään
+kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin
+metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi
+metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse
+hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi
+kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu.
+Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat
+vilpittömiltä.
+
+Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä.
+
+Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti
+uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi
+päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka
+päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti,
+olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»
+
+Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi,
+sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana
+huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla
+vuotta 1899.
+
+Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
+Véronique neljänkymmenen kahden.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin,
+sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä.
+Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään,
+vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä
+purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy
+leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei
+mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.
+
+Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni
+kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi,
+— on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon
+ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean
+asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista
+tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat
+keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa
+kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla
+olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia
+miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät
+antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita
+muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma
+sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on
+tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät
+lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat,
+ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu
+heidän hihoilleen.
+
+Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven
+aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma
+viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin
+reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:
+
+— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin!
+
+Ja hän katoaa.
+
+Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on
+tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:
+
+— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy.
+
+Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin
+hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan
+kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.
+
+Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa
+ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo.
+Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän
+nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa
+yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille
+ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään
+pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden
+välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin
+keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena
+hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina
+suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta
+silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen,
+kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:
+
+— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä.
+
+Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä
+myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä,
+oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies,
+lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen
+herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten
+hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin
+varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon
+vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa
+ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä
+liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun
+kypärän kärkeen.
+
+Hän ratsastaa muistopatsaan editse.
+
+Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli
+jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi
+koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä
+vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti,
+univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä
+aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa
+päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen
+suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin
+ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka
+varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän
+ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita
+valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden
+kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme
+riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä
+ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin
+moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot,
+julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa
+haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten
+ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä
+ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä
+nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen
+kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime
+vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan
+muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät
+häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat
+kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire
+joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta
+kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot.
+Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee
+neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on
+hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin
+lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija
+ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan
+alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia
+ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla
+hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen
+korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt
+perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt
+antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys
+ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se
+viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.
+
+Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari
+silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle
+oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat
+kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta
+sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle.
+Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee
+hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse
+välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa:
+Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää
+ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti.
+Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän
+panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit
+muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija
+saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin
+kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne
+kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia,
+viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki,
+insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita,
+päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien
+hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko
+138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen
+rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s
+tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko?
+Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa
+käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin
+linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju
+sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa,
+sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija
+kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi
+minuttia vailla yksi.
+
+— Teidän Majesteettinne, sotilas!... Hoi, tänne!
+
+Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman
+katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.
+
+Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret
+pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin.
+Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo
+ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat
+nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet
+huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut
+sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan
+hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on
+kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä
+ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.
+
+— Elsassilainen? kysyy hän.
+
+— Niin, Teidän Majesteettinne.
+
+— Nimesi?
+
+— Charles Huber.
+
+— Minne olit matkalla?
+
+— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen.
+
+— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut
+ampumakentälle.
+
+Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on
+huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka
+ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.
+
+— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen
+muita. Kuinka pitkä matka on vielä?
+
+— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne.
+
+Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme
+tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana
+kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti
+ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin
+olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi,
+kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria
+Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun
+täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi
+minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä
+pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta
+huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka
+tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa
+ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat
+ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan
+läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja
+puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He
+kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on
+nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy
+Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber
+etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä
+kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa
+useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset
+ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat
+kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja
+katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki
+on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa.
+Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta
+kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja
+kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.
+
+— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle.
+
+— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin.
+
+— Äiti, kuka on käskenyt?
+
+— Korkea päällikkö varmaankin.
+
+— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin?
+
+Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän.
+
+— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla
+nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on
+keisari.
+
+— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin,
+kuinka hänen on kuuma.
+
+Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän
+sulkee ikkunan ja sanoo:
+
+— Hän on elsassilainen.
+
+Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki
+valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei
+tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee
+kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän
+astuu eteenpäin.
+
+Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä
+näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu
+orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin
+satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli
+puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö,
+jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat
+paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta,
+joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään
+laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä
+ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo
+näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä
+kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi
+ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat
+öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana
+on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä.
+Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut
+armeijansa.
+
+Keisari käskee:
+
+— Eteenpäin, keskelle!
+
+Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt
+maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee
+vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:
+
+— Seis!
+
+Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on
+päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän
+hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:
+
+— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut
+katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella
+paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.
+
+Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä
+enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista
+kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää
+paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön
+ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka
+tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta,
+onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän
+selkää.
+
+Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä
+ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee
+tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton
+kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka
+on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on
+kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti
+suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis
+tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki
+hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee
+toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin
+kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa.
+Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa
+ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden
+vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön
+epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa
+kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on
+liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä
+viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä... Kuinka suunnaton
+koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan
+rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja,
+kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä,
+kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka
+moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta
+kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!... Viisikymmentä
+minuuttia... Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää
+ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä
+kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana
+piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.
+
+Hetken kuluttua on tunti vierinyt... Keisari kääntyy hiljaa
+satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä
+he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata.
+Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää
+kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat
+ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen
+nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun
+ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti
+kylmässä auringonvalossa.
+
+Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy
+siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja
+keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun
+tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet,
+luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta
+ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet
+sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää
+katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on
+samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.
+
+Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu.
+
+Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli.
+
+Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla,
+lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.
+
+— Hoch!
+
+Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu.
+Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain
+tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien
+ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee
+kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu
+yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen
+138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin
+husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli
+neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen
+kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman
+eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.
+
+Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä.
+Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren
+elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo
+täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.
+
+— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene
+istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle... Sinä
+saat palata rykmenttisi mukana... Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli
+ensimmäisenä?
+
+Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä
+neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän
+päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei
+ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa
+huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet
+olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin
+alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa
+olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä
+hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.
+
+Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa,
+keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen
+tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei
+jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.
+
+Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas,
+vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno
+parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:
+
+— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan,
+ei tule jättää potilasta.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä
+halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16
+päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon.
+Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, —
+tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin
+kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, —
+sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli
+nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa
+puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei
+ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja
+kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia,
+kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin.
+Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet
+nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin
+tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä,
+mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja
+ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin
+kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän
+läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin
+kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.
+
+— Véronique.
+
+— Ah, siinäkö olet?... Tässä on meille molemmille sähkösanoma
+Strassburgista.
+
+— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut?
+
+— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman
+alla. Ei ole...
+
+Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään
+sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:
+
+/#
+ »Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa
+ luokseni.
+
+ Charles Huber.»
+#/
+
+Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi
+hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:
+
+— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?...
+
+Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti,
+joka puolustaa lastaan, ja kysyi:
+
+— Mikä ansa?
+
+— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä...
+Sellaista on nähty.
+
+— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on
+kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.
+
+Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän?
+
+Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli
+huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in
+tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.
+
+— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa
+nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että
+niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta
+kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä
+tule, sinä myöskin?
+
+Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna
+isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.
+
+— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka
+on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.
+
+Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita.
+Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique
+joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä
+kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen
+puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:
+
+Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän
+Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla,
+ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli
+tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin
+opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin
+vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja
+reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun
+sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa,
+ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu _Militär-Lazarethiksi_.
+Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka
+päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka
+oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä
+sotatarpeita.
+
+— Mitä tahdotte?
+
+Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan
+saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä:
+
+— Tahtoisin päästä tapaamaan Charles Huberia; sairaana täällä.
+
+Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä
+nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain
+Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään:
+»Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut?
+Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään
+vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa,
+mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli
+ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut.
+
+Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua
+pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin
+sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa
+olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille
+merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän
+pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan
+pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän
+oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja
+hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään.
+
+Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla
+kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten.
+
+— Oma poikani! virkkoi kapteeni ääneen, — oma Charles-poikani!
+
+Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli
+pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen
+vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi
+pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli
+joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia
+sitten Schlesian perukoilta.
+
+— Hän on vielä tajuissaan, virkkoi sisar.
+
+— Hän kysyy teitä koko ajan. Te olette sukulainen Ranskasta?
+
+Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa
+hyvä, onko hän hyvin sairaana?
+
+— On.
+
+Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko
+ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan
+nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen
+käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi
+toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään.
+
+Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut
+osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten:
+
+Menkää, älkää huolehtiko minusta.
+
+Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti
+valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa
+oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi
+eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni
+ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan
+nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi
+hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan
+herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa
+mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän
+kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä
+oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa
+oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän
+oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt,
+vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta
+ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten
+silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin,
+jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen:
+
+— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä
+sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut
+1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles
+Huber. Voinko saada nähdä hänet?
+
+Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin
+kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi.
+
+— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä
+viereisessä salissa.
+
+Ja hän lisäsi hiljemmin, tehden eleen kohotetulla kädellään:
+
+— Hän on hyvin heikko, vain parin minuutin keskustelu voidaan sallia.
+
+Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät
+hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas:
+
+— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään... Emme ole
+kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen.
+
+Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin
+odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles
+Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta
+vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan
+käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi
+ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti
+eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa:
+»Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä.
+Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken,
+ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä:
+
+— Menkäämme, tohtori, kulkekaa te edellä!
+
+Saksalainen upseeri pyörähti kantapaillään ja avasi oven viereiseen
+saliin.
+
+Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa
+neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän
+oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän
+näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän
+kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus
+kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan
+kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna
+pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan
+kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles
+Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat
+ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne
+keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan.
+Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne
+lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan
+lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja
+otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique
+ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli,
+koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli
+saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet
+toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin,
+joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät
+sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin
+kertaan pudisti päätään.
+
+— Mitä hyödyttää kaikki? Minun elämäni on mennyttä... mennyttä.
+
+Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon,
+parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta,
+kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta.
+Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän
+kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen
+kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni
+tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut
+vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti
+Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja
+koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa.
+
+— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain
+kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä... Tunnethan minut, sano?...
+Puhu minulle...
+
+Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi
+katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli
+täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään.
+Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan
+miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut.
+
+— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä
+kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut?
+
+— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden,
+kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin.
+
+Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa
+katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin
+ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita
+kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan.
+
+— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani.
+Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi.
+
+Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus
+metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan
+valossa.
+
+— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun
+juosta ampumakentälle asti...
+
+Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä
+peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen,
+uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi:
+
+— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin
+keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt
+minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän
+oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle
+ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta... Minä vain tahdoin
+jäädä.
+
+Pää kohosi hieman, katse siirtyi hetkeksi kapteeni Audouiniin.
+
+— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin
+hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä...
+
+Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet
+sulkeutuivat ja hengitys läähätti.
+
+— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen
+askeleen verran.
+
+Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin
+kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi
+oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin
+puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan
+sotilaan sielun ylevyyttä.
+
+Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi
+kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin:
+
+— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin
+olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui?
+
+Toisella puolen vuodetta olija nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
+
+— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan.
+Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle
+opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän
+sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän?
+
+Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu,
+eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt
+taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä.
+
+— Teen kaiken, mitä voin, sanoi hän vakavasti.
+
+Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui
+sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä
+salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia
+kyyneleitä itkien.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Vasta luodulla hautakummulla Strassburgin kalmistossa nähtiin joku
+päivä myöhemmin kukkasista ja lehdistä solmittu seppele, johon oli
+sidottu nauha Saksan värein. Hyvin korkea henkilö oli sen lähettänyt,
+ja eräs upseeri oli sen laskenut haudalle, missä se vähitellen
+talvituulessa lakastui ja kuihtui. Lähempänä puuristiä, vainajan päätä
+peittävällä mullalla, oli pari muuta seppeltä, jotka olivat saapuneet
+junalla Ranskasta. Toinen oli tehty mustista helmistä ja siinä oli
+valkein kirjaimin sanat: »Charles Huberille hänestä ylpeä kummi-isä».
+Toinen oli aivan pieni, eternelleistä sidottu, ja siinä oli yksi ainoa
+sana: »Véronique.»
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77513 ***