diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77513-0.txt | 2868 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2884 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77513-0.txt b/77513-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b1237dc --- /dev/null +++ b/77513-0.txt @@ -0,0 +1,2868 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77513 *** +language: Finnish + + + + +KEISARIN OPAS + +Kirj. + +René Bazin + + +Suomentanut ("Le Guide de L'empereur") + +Toini Kalima + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1922. + + + + +I. + + +— Iltasoittoko, Véronique? + +— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä. + +— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa +Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky +tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä. +Voi vietävää! Kuulepas! + +Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä, +liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin +taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne +ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista, +kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli +pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari +englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja +toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi +kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä +itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun +valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan +puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja +jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka. + +Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois +koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille. +Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique +olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka +ikkunaluukut olivat suljetut. + +— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä +lennätettäisiin. + +Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla. + +Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle, +että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain +yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi +alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen, +mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti +pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se +näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli +vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä +hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet +esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin +joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi +sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin +miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin +ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä, +joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen +tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin +metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn +metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka +likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat +kaikki yhdessä. + +Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat +paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut +tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen +kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti +syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten, +ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien +käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia. + +Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin +ylitarkastaja toimittamaan katselmusta? + +— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan +tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet +on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään +valloittamattomaksi. + +— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös +sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä +iltaisin kerrot minulle näkemästäsi. + +Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä: + +— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä +voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka +laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh, +miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua! + +— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on +luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas +opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin. + +Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja +heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin +räjähdettyä. + +— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin +jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi... + +Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan +Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein +elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli +sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan +viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta, +pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi. +Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään +ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi, +vaikka hän olikin ruma. + +Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille, +että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka +Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli +vilpittömän hellästi: + +— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo +esiintyä edukseen katselmuksessa! + +Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa +suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä. +Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut +suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi +hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan +hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti +nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt +hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa +hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla +on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla, +eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne +sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti +kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?» + +Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina; +onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja +sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään, +jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen +kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän +ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon +romanssia. + +Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin +tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon +tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta, +eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta, +tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi, +kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset +toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan. +Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli +hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa +kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää, +olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei +kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka +sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan +rajuilmaan. + +Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille +ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan +ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä +uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen +oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja. +Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui +kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja +luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä +linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana +ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka +kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat +häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita +vaivasi sama kiihko päästä täältä pois. + +— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on +sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla +tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja +niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja +Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita +tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi +ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen. + +Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain +osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka +ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei +neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin +paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka +hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas. +Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista +lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt +äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla +leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä +oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut +vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo +ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka +ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta. +Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras +emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli +ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen, +saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi +asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati +väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin +nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun +verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta, +tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen +tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi +upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli +paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja +joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se +vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se +pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään +sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän +oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin +reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän +tuomittu olemaan hyödytön. + +Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan +Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi +tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho +oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella. +Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi +aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen +vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa +metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä, +rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli +sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän +yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja +murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin +vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä, +joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden +väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja +silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja +silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit +olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän +menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä +oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain +keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan +sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta. +Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän +saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän +puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi +muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa +avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi; +mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja +leukakuopan kohdalta. + +— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla, +näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on +vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen +siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole +enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri, +pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä +maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät +peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä! + +Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä +vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen +sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän +teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä +riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia; +hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei +käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen +vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon +isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet +ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti +esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin +vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä. +Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista +tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat +kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen +kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien +rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina: + +— Hiukset vain ovat kauniit. + +Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia, +jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän +oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei +oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen +saappaansa uunin edessä olevalle pellille: + +— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia. + +Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää +lampunvarjostimen kellertävässä valossa. + +— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla? + +He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen +keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä: + +— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto. + +Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan +kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne +alkoivat heilua ja lauloivat: + +»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja +kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana: +tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei +ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta. +Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit, +viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen +kutsua!» + +Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique +hymyili. + +— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä, +nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin. + +Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan, +yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu, +toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää +hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä +öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä +katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja +koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi +hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja +väliin. + +— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä +lailla kenenkään luo! + +Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä +askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se +loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen +naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat +häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi +kuullut miehen toistavan takanaan: + +— Kuka te olette? + +Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen +tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään. + +Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään +yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti +kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta. + +— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen +hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön +seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa. + +Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat +sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa +kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei +vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat, +ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli +villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja +kääröstä pilkisti nukkuva lapsi. + +— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta +tällaisena yönä!... Se raukka putosi!... + +Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan +kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen. + +— Häneen ei onneksi koskenut... Hän ei edes herännytkään. Lapsi +kulta!... Tässä, ottakaa! + +Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique +näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla +kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen +pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää +katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä +kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras +pyysi hyvin kalpeana: + +— Antakaa minun mennä. + +— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan... Korjatkaa hänet. + +Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä: + +— Minä en voi, en voi... Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne +menen. + +— Minne te menette? + +— Moseliin. + +Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi +samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni +Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia +kohti. + +— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!... Sinne teitä ei lasketa!... +Mitä te rimpuilette... Se on turhaa, minua ette voita... Tulkaahan +tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua. + +Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän +itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai +kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra +Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi +irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin: + +— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan! + +Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti +rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta +suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra +Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti. +Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot +olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen +kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät +elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki +hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin +kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua: + +— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique, +ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on +lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä, +se on ihan välttämätöntä. Mene pian! + +Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan, +kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja +risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui +lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi +kirkkaasti. + +— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi +kapteeni Audouin. + +Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua +kuolla. + +Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset +hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet +kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta, +vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen +lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen. + +— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia +vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä +teidän nimenne on? + +— Maria Huber. + +— Se on saksalainen nimi? Olisitteko...? + +Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt +silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin +katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut +uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa +neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että +vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat: + +— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen? + +Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään. + +— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön +päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen +luoksensa?... Arvasinko?... En, siis vakavampaa? + +Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille +koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona +vastakohtana: + +— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin +linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei +lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta +elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut +hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri +saanut lapsen, tämän pienen. + +— Kuinka vanha hän on? + +— Viikon. + +— Ja mies on jättänyt? + +— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa, +ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä +sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten +löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä, +mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan +olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni. +Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä... + +Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa +kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään +vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun +eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön +keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan +pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä +ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin +apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti +seinällä. + +— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille +tien tänne? + +— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi +ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona. + +— Mitä hän sanoi? + +— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa; +heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän +pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko +pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän. +Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä +ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin +hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani, +että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän +kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja. +Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua. +He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti. + +Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi +tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten +hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan +sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti: + +— Kullanmuru herää. + +Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi +aiottu availi silmiään. + +— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi +siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet +lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän +valkean ääreen. + +Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon +selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti. + +— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän +vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet. + +Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta +nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän +kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa +painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän, +jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia, +sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä +vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi +pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt +sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli +vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen. +Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja +kumartui äitiä kohti: + +— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä. + +Nainen vastasi tylysti: + +— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on +itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin. + +Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli +ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi +tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria +Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta +paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville, +niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa. + +— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä! + +Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat +pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa. + +Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan +hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä. +Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella +puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu +puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique +kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän +ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja +nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen +tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään +niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän +merkin: + +— No niin, hyvä on. + +— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen. + +— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi. + +Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota +lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri, +selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin +kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen +silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva +hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne +muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja +huokasi. + +— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet +minulle? + +Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon +ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi +Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä +yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin +hän voisi sanoillaan vaikuttaa. + +— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän. + +Nainen vastasi vain: + +— On nälkä. + +Se merkitsi jo lupausta elää. + +— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin, +joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että +vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu, +Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen +vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia. + +Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä +oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä +vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat +lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun +ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin +sanoja, jotka viittasivat elämään: + +— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin +ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä +nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää +ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa... + +Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön, +sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä. +Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän +järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta. +Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi +pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta. +Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain +hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä +puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista +johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia, +ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää +puhumista. + +Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä +kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui +lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode. +Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien +vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan +uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen +kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen +ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi +lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja, +ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique +kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä +katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja +talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla. + + + + +II. + + +Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa. +Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma, +jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla. +Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut +tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi. +Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli: + +»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä +voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut +pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!» + +— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko +hänet kastettu? + +— Ei ole. + +— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista... + +Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään. + +— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan. + +Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät +tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin +hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli +päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique +teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa +lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen +Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he +olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä, +niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin +keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet +tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle +tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet +miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat. + +Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui +ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä +osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita +hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli +väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen +heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan +Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen +sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten +puolesta. + +Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti +harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät, +keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli +liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin +samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut +antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa; +kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän +olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista +heräten: + +— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo +voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin +vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin +aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä +minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin. + +Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän +oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa +kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka +asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan +ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli +levoton ja hermostunut. + +— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän. + +— On liian aikaista. + +— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu. + +Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä +olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi, +ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun +tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut. + +— Niin... näyttää olevan! vastasi hän. + +Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät +häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain +naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului +katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli +sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen +Salvateur-kadun kulmasta: + +— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä! + +— Nyt minä lähden, toisti nainen. + +— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan +kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä +ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä +aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa +tunteja. + +Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena +surusta, joka oli häntä kohdannut. + +— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en +voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja +että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua +kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään... + +Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin. +Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä +tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut +ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt +kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi +hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon +nimessä: + +— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan! + +Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen +käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen +suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä +varoistaan tuhlannut huvitteluun. + +— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen. + +Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden +yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan +vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi: + +— Hyvästi sitten, neiti. + +— Ettekö syleile pienokaista? + +Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui +hiukan häpeissään ovelle. + +Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki +harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden +paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja +sulkeutuvan. + +Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka +päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen, +päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa. + +— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä, +kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti. +Entä sinä? + +— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. — +Minne sinä lähdet? + +— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan, +ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle +samassa asiassa. + +— Hyvä, ja sitten? + +— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin +virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun +ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä +aion tehdä, Véronique? + +— No, mitä? + +— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä. +Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka +tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan +leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä. + +—Palaat sitten myöhään? + +— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan +astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen, +niin virkistyn taas. + +Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti +sohvalla nukkuvaa lasta. + +— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet? + +— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta. + +Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin +syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni +avasi oven. + +Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys +valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia +tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa +jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä +ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka +eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti +olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle. +Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä. +Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma +pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda; +kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi +käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut +ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata +ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta +sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi. + +Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä +lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen +keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin +hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin +valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa +huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet +kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi +Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja +puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi, +ja hän ajatteli sydämessään: + +— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on +ottanut sinut takaisin. + + + + +III. + + +Kello oli neljä iltapäivällä. + +Kapteeni + +Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen +linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli +tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti, +jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju +kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan +uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka +pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten, +tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi +läikkeeksi. + +— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni, +tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta +malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän +kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin +linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt +Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli +käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin +kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä +tuli kiire paluu metsään! + +Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi +voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren +punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin +Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen +ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä +vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen: + +— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin! + +Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia, +vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä +osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin +kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni +sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia +kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän +aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni +asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi +kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän +Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta +jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin +käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi +ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota +kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin +loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät, +varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen +upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen +vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä +hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus, +josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen +taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin +kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli +hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta, +mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut. +Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja +jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa +naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että +saksalainen oli urkkija. + +— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti +Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia +tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta +en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä +pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en +tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan +kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan. +Tunnetteko hänet, kapteeni? + +— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut +osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei +olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa! + +Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat +olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan +oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin +viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan +merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen +menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti: + +— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet +Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja +lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta +siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä! +Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää! + +Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi +kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin +vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa +ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain +homeinen kivirakennus. + +Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta +naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko +Maria Huber tullut tänne takaisin? + +— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet. + +— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt +asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin? + +— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan +markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin +vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän +kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa. + +— Minne? + +— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa. +Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää. + +— Entä lapsi? + +— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana. + +Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi +viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja +eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi +vihaisen näköisenä: + +— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko! + +Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys +peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi: + +— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte, +että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut. + +Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin +pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja +riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan +juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon. +Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan, +kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä, +olivat ihmeissään ja ajattelivat: + +»Mikä hänen on?» + +Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli +joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota +edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi +pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa... +Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo +soittotunneiltaan. + +Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta, +astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee +sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa: + +— Véronique! + +On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä +kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä: + +— Véronique, missä on lapsi? + +— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu. + +— Se on jäänyt tänne? + +— Äiti ei ole palannut. + +— Eikö hän ole käynyt koko päivänä? + +— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät? + +— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä +molempia, ymmärrätkö? + +Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet +ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti +katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän +odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa, +sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut +kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri. + +— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa... +Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit +suunnitelman, luen sen silmistäsi! + +— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää +tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet. + +Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua. + +— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä +ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun +tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan, +siitä ei tule mitään! Minä en suostu! + +— Miksi et? + +— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan +erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta +kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen +soitonopettaja. + +Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi: + +— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta! + +— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin +keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan +ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun +ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle, +entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen, +joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan +pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä. + +— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti. + +— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti +Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi, +joka jättää oman lapsensa. + +Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta. +Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi: + +— Minne lapsi sitten joutuu? + +— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei +minun kotiini. + +Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki +muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään +liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän +sanoi: + +— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu +häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot. + +Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti +koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi +lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä. +Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään +nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen, +syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä +niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia? +Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin +tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun +oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään +naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten +joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja +synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema. + +Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet +surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle +kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen +tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät +talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan +isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean +ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän +tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa +keskenään. + +Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta +tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin +iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen +toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli +niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja +näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle +kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on +kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin +minä. Mitä minun pitää sanoa?» + +Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen: + +— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä +menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin. + +Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku +soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän +iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta: + +— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä +vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme +saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset +jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy +ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on +vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman +kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden +perästä... + +— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu! + +— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta +ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista +lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä +seuraa... + +— Saksalaisesta! huusi kapteeni. + +— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä +kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla? +Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat +hänessä itsesi! + +Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi, +ikäänkuin lausumalla: + +— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa +onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia! + +— Entä sitten? + +— Minä suostun, kun ajattelen sitä. + +Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen +kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen: + +— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani! + +Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa +lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi +ensiksi oppii ymmärtämään. + +Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon. + + + + +IV. + + +Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin +ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin +ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot +asiapaperilomakkeelle, kysyi: + +— Kuka on isä? + +— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa. + +— Kuka on äiti? + +— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut. + +— Kuka te sitten olette? + +— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli +raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi, +minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni, +sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis +surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole +saanut. + +— Perheen ystävä? + +— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä. + +Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti +Véronique'ille: + +— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun +palkallani... ja sinun. + +Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä +reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä, +jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin +piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon, +vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten +ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon +alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti +lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan +liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle +lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin +vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta +porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen +hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä +Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen +valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin +tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin +valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta +oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan. + +Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi +kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli +lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri. +Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja +perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei +vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja +se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän +hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli +hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä +kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika +ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta +toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat +aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja +herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja +näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen. +Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin +sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä +sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique +puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää +lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa: + +— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten +sievä se on! + +Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä +kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt +joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan +Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään +toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää +kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä; +mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt +Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa +puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden +työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt +heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut +olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta +ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun +asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen +työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa +valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut +omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun +pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole +mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää +hänet.» + +Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain +hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä. +Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain +suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan, +tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä +vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos +tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut +niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä +viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin +hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen: + +— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi +tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique +ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin, +joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua +nyt rakastan! + +Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi. + +Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla +Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman +sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen +olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut +yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät, +iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää +päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia. + +— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin +opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin +perillä kuin minä. + +Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä +lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen. +He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden +kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen +lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He +juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin +aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki +jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä +kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin +harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja +harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus +linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia: + +— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu? + +— Huonoa, herra eversti. + +— Miksi huonoa? + +— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä. + +— Sinulla on ainakin kaunis lapsi. + +— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni. + +— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä +olen varma. + +— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun +en itse saa palvella. + +Ja hän poistui sanoen ihmeissään: + +— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän +on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa. +Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain, +olisi hän sen evännyt! + +Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta +Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen. +Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean, +tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota +hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan +kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa +värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi +usein sanomaan: + +— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on +pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on +sotilas-ateria. + +Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa +valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan +sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut +lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta, +kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti +häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä: + +— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele +nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein +tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta +tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt +usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit +lähteä. + +»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos +haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota +se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi +kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä +kyykistyä. + +»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit, +äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin +räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan +urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin +urhoollisia.» + +Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui +opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan +vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa +liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi +toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri +ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin +rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä +vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt, +pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin +lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta +kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit +häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään +saattaa odottaa: + +— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain? + +Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt +valmiiksi ja oppinut ulkoa: + +— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa. + +Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique +korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja +näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä, +vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä +tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden +olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin +kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä +sanoen: + +— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei +tarvitse pelätä. + +Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen +hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui +takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen, +kohauttaen olkapäitään: + +— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin. + +Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden +paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet +selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli +päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän +tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän +oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan +pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani, +kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.» + +Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui +suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta. +Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique; +kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun +näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.» +Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen +lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi, +että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että +Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset +ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä +peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta +toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän +valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli +lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen +sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli +Charlesin hyväksi. + +Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo +harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut +koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama +rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja +joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija. +Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän +ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt, +kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen +ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän +valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista +oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan +hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.» + +Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat +Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla, +Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas +kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut +varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni, +nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan, +huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen +kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet +ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi +vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki +pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra +Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta +Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi: + +— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin +tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo. +Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa +hihoihin... Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä +riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi +pahaa... Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan +paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet +vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju, +miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!... Kun sinusta tulee aikamies, +Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole +luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä +milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei +muuta tarvitakaan. + +Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat +vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä +tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia +silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa, +ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia, +harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta +kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista +kuin ihmisten elämä yleensä voi olla. + +Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles +oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä +lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen +kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen +viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli +luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen +ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi +aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä: + +— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan +tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta. + +Véronique virkkoi puolestaan: + +— Minä olen täysin varma hänestä. + +Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä +ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta +vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan +lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa +oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta +ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen, +tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän +koulutuksen avulla. + +Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä +läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti +ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä +kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin +lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti +toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden +kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä +syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet. +Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein +kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä +tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa +olivat iso-isä, äiti ja poika. + + + + +V. + + +Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät, +Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta +rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen +puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa. +Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden +täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien +rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean +ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta +ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen +vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset +ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan, +kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles +astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa +kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä +hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin +kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava. + +— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua +katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana. +Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan +huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani. +Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja +pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku +päällikkö. + +— Älä hätäile, kummi-äiti! + +— Kun olet päässyt Saumuriin! + +Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja +Véronique jatkoi: + +— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti! + +Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique, +jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen +käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi +nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi +tulevaisuuden haaveitaan. + +— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten, +tiedätkö? + +— Mitä sitten, kummi-äiti? + +— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen. + +Poika vastasi mielissään: + +— Ah! se on hyvä, se! + +— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta; +hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut... Mutta kuules +Charles, kuka tulee tuolla alhaalla? + +— Tiellä? + +— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla... Eikö siinä ole isä? + +— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on +pälkähtänyt tulla meitä vastaan! + +Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui +pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut +pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut +jotain vakavaa. + +Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään +panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki +ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen +tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä +ollut enää epäilemistäkään. + +Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa. +Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen: + +— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista +kummi-äidillesi! + +Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja +eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi: + +— Tule, poloinen! + +Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä, +vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in +oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti +kivillä 'voileipiä', virkkoi hän: + +— Minun täytyy puhua Charlesista. + +— Mitä? + +— No niin, hän joutuu meiltä pois! + +Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles +odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat +karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä +joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat +hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan +ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että +pelko, että Véronique huudahti: + +— Maria Huber vaatii hänet takaisin? + +Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi +saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena: + +— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta +kaikkea... Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen +vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä +oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän... Minä olen päättänyt... + +— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique. + +— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme +kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan: + +»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?» + +— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan +ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten +sinäkin: + +»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali? +Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään. + +»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston +vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme +keskustella.» + +— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä! + +Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten +kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia +Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä +kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän +ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja +he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä. + +Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että +Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta +sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan +ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti +kuulustellut vanhaa upseeria. + +— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne? + +— Ei, vaan hylätty. + +— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne? + +— Anteeksi, isän nimellä. + +— Oletteko saanut tietoja vanhemmista? + +— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut, +olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani. + +— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin. + +— Minä en sitä tee. + +— Teidän täytyy. + +— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet? + +— En tiedä. + +— Mikä hän on? + +— Metsätyömies. + +— Saksassako? + +— Vogeseilla. + +— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri, +lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja +joka taistelee maatani vastaan? + +Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali +oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea, +vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun +syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta +keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan +aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut: + +— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on +minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy +muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan... Annan teille aikaa +huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava +Charles Huber minun luokseni. + +— Mitä teette hänelle? + +— Annan viedä hänet rajalle. + +— Ette, herra viskaali. + +— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut. + +Siihen oli kohtaus päättynyt. + +Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili, +katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja +taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä +enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta +lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten +loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään. +Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä +kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique +oli vaiti ja että hän yksin puhui. + +— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet? + +Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän +oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan +senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti, +kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka +neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on +oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli +tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän +astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien +lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla. + +Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi +hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui +kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut +jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin +yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren +kasarmin reunustamalle kadulle. + +— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni + +Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi: + +— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia. + +— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique. + +— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on +palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin: +»Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita +hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin. + +— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin +kaikki paljastuu. + +— No niin, me emme pane häntä lukioon! + +— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden +kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen. + +— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan +riittävä aika! + +— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä +vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän +lapsensa. + +Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi: + +— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani! + +Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman +ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan. + +— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä +parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi, +äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta +sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä +kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin? + +— Otan, hyvin vakavalta kannalta. + +— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen? +Uskotko heidän rakastavan häntä? + +— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat +luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka +ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi. + +— Roistot! huusi kapteeni. + +— Raukat, sanoi Véronique. + +— Ja sinä siis olet sitä mieltä?... + +He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi +pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin +edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa +katuun: + +— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran. + +Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi +kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in: + +— Onko se viimeinen sanasi? + +— On. + +— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä +järjestän asian yksin! + +Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut +hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli +hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili +katseillaan kuten Véronique. + +Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella +piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi +ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä, +mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka +vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut +yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua. +Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti +yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden +kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla +jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä +hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua. + +Kapteeni nousi pimeästä. + +— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa... Kuule, +lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan, +pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken, +ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi, +et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän +edellämme! + +He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä, +kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan +sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi +kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä +iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä. + +Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään +pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa +kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta +suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka +oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden +ensimmäiseen huoneeseen. + +— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia +asioita. + +Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat +silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon +lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän +ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä +koettelemuksesta oli puhe. + +Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää, +missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä +pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin +suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen +katseessaan, ja hän vaikeni. + +Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää +saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi. + +— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta +kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä +olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko +elämääsi koskeva ratkaisu. + +— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni. + +— Charles-poikani, sinun äitisi elää. + +— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles. + +— Niin. + +Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta +alkoi nyt väristä: + +— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että +hän on kuollut? + +— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa. + +Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi +puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi +tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä +tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun +isäsi ja kuka on äitisi. + +Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen +uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa, +joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi +talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän +kotiinsa. + +Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat +liikkumatta. + +Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen +kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi +kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön +hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän +olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli +vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse. + +— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään +sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa +sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen? + +Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä +hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun +kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja +virkkoi avatessaan ne jälleen: + +— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa. + +— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun +täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä +ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna +saksalainen... Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina, +kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi... + +Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen. +Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten, +kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis +pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen: + +— Mikä on sinun halusi? + +Lapsi vastasi: + +— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa. + +Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään. + +— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä. +Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä +päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua... Mene +nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta +voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut. + +Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan. + +Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa. + +Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä, +meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in +ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun +kummi-äiti alkaisi liikkua. + +Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu +ääni kutsui häntä oven takaa: + +— Tule, lapseni! + +Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena +huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli +siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti +ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen +olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena: + +— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät? + +Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen +häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen +kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä. + +Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin. + + + + +VI. + + +Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin. + +Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet +elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi, +Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät. +Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka +taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä +läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta +kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja +Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä +oli syvintä ja parasta heidän sielussaan. + +Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita +hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa +lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään +kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin +metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi +metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse +hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi +kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu. +Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat +vilpittömiltä. + +Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä. + +Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti +uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi +päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka +päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti, +olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.» + +Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi, +sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana +huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla +vuotta 1899. + +Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, +Véronique neljänkymmenen kahden. + + + + +VII. + + +On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin, +sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä. +Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään, +vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä +purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy +leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei +mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä. + +Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni +kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi, +— on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon +ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean +asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista +tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat +keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa +kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla +olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia +miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät +antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita +muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma +sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on +tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät +lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat, +ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu +heidän hihoilleen. + +Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven +aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma +viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin +reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen: + +— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin! + +Ja hän katoaa. + +Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on +tekeillä. Eräs heistä huomauttaa: + +— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy. + +Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin +hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan +kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja. + +Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa +ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo. +Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän +nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa +yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille +ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään +pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden +välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin +keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena +hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina +suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta +silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen, +kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia: + +— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä. + +Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä +myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä, +oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies, +lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen +herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten +hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin +varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon +vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa +ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä +liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun +kypärän kärkeen. + +Hän ratsastaa muistopatsaan editse. + +Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli +jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi +koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä +vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti, +univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä +aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa +päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen +suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin +ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka +varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän +ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita +valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden +kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme +riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä +ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin +moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot, +julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa +haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten +ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä +ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä +nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen +kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime +vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan +muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät +häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat +kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire +joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta +kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot. +Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee +neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on +hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin +lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija +ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan +alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia +ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla +hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen +korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt +perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt +antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys +ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se +viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys. + +Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari +silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle +oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat +kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta +sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle. +Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee +hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse +välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa: +Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää +ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti. +Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän +panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit +muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija +saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin +kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne +kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia, +viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki, +insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita, +päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien +hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko +138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen +rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s +tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko? +Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa +käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin +linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju +sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa, +sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija +kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi +minuttia vailla yksi. + +— Teidän Majesteettinne, sotilas!... Hoi, tänne! + +Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman +katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu. + +Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret +pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin. +Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo +ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat +nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet +huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut +sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan +hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on +kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä +ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden. + +— Elsassilainen? kysyy hän. + +— Niin, Teidän Majesteettinne. + +— Nimesi? + +— Charles Huber. + +— Minne olit matkalla? + +— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen. + +— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut +ampumakentälle. + +Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on +huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka +ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon. + +— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen +muita. Kuinka pitkä matka on vielä? + +— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne. + +Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme +tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana +kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti +ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin +olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi, +kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria +Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun +täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi +minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä +pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta +huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka +tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa +ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat +ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan +läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja +puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He +kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on +nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy +Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber +etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä +kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa +useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset +ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat +kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja +katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki +on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa. +Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta +kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja +kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi. + +— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle. + +— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin. + +— Äiti, kuka on käskenyt? + +— Korkea päällikkö varmaankin. + +— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin? + +Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän. + +— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla +nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on +keisari. + +— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin, +kuinka hänen on kuuma. + +Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän +sulkee ikkunan ja sanoo: + +— Hän on elsassilainen. + +Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki +valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei +tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee +kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän +astuu eteenpäin. + +Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä +näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu +orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin +satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli +puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö, +jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat +paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta, +joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään +laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä +ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo +näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä +kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi +ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat +öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana +on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä. +Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut +armeijansa. + +Keisari käskee: + +— Eteenpäin, keskelle! + +Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt +maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee +vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa: + +— Seis! + +Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on +päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän +hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa: + +— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut +katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella +paraadia tässä, minun esikuntani kanssa. + +Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä +enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista +kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää +paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön +ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka +tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta, +onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän +selkää. + +Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä +ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee +tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton +kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka +on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on +kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti +suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis +tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki +hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee +toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin +kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa. +Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa +ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden +vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön +epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa +kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on +liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä +viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä... Kuinka suunnaton +koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan +rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja, +kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä, +kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka +moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta +kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!... Viisikymmentä +minuuttia... Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää +ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä +kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana +piirroksena kuvastuvat taivasta vasten. + +Hetken kuluttua on tunti vierinyt... Keisari kääntyy hiljaa +satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä +he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata. +Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää +kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat +ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen +nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun +ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti +kylmässä auringonvalossa. + +Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy +siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja +keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun +tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet, +luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta +ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet +sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää +katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on +samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat. + +Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu. + +Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli. + +Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla, +lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan. + +— Hoch! + +Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu. +Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain +tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien +ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee +kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu +yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen +138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin +husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli +neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen +kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman +eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa. + +Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä. +Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren +elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo +täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään. + +— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene +istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle... Sinä +saat palata rykmenttisi mukana... Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli +ensimmäisenä? + +Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä +neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän +päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei +ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa +huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet +olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin +alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa +olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä +hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä. + +Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa, +keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen +tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei +jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun. + +Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas, +vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno +parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet: + +— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan, +ei tule jättää potilasta. + + + + +VIII. + + +Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä +halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16 +päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon. +Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, — +tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin +kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, — +sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli +nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa +puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei +ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja +kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia, +kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin. +Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet +nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin +tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä, +mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja +ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin +kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän +läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin +kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita. + +— Véronique. + +— Ah, siinäkö olet?... Tässä on meille molemmille sähkösanoma +Strassburgista. + +— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut? + +— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman +alla. Ei ole... + +Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään +sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu: + +/# + »Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa + luokseni. + + Charles Huber.» +#/ + +Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi +hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä: + +— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?... + +Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti, +joka puolustaa lastaan, ja kysyi: + +— Mikä ansa? + +— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä... +Sellaista on nähty. + +— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on +kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa. + +Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän? + +Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli +huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in +tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa. + +— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa +nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että +niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta +kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä +tule, sinä myöskin? + +Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna +isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi. + +— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka +on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian. + +Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita. +Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique +joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä +kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen +puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan: + +Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän +Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen. + + + + +IX. + + +Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla, +ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli +tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin +opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin +vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja +reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun +sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa, +ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu _Militär-Lazarethiksi_. +Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka +päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka +oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä +sotatarpeita. + +— Mitä tahdotte? + +Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan +saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä: + +— Tahtoisin päästä tapaamaan Charles Huberia; sairaana täällä. + +Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä +nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain +Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään: +»Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut? +Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään +vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa, +mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli +ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut. + +Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua +pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin +sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa +olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille +merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän +pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan +pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän +oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja +hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään. + +Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla +kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten. + +— Oma poikani! virkkoi kapteeni ääneen, — oma Charles-poikani! + +Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli +pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen +vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi +pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli +joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia +sitten Schlesian perukoilta. + +— Hän on vielä tajuissaan, virkkoi sisar. + +— Hän kysyy teitä koko ajan. Te olette sukulainen Ranskasta? + +Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa +hyvä, onko hän hyvin sairaana? + +— On. + +Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko +ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan +nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen +käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi +toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään. + +Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut +osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten: + +Menkää, älkää huolehtiko minusta. + +Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti +valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa +oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi +eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni +ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan +nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi +hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan +herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa +mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän +kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä +oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa +oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän +oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt, +vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta +ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten +silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin, +jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen: + +— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä +sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut +1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles +Huber. Voinko saada nähdä hänet? + +Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin +kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi. + +— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä +viereisessä salissa. + +Ja hän lisäsi hiljemmin, tehden eleen kohotetulla kädellään: + +— Hän on hyvin heikko, vain parin minuutin keskustelu voidaan sallia. + +Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät +hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas: + +— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään... Emme ole +kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen. + +Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin +odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles +Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta +vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan +käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi +ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti +eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa: +»Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä. +Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken, +ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä: + +— Menkäämme, tohtori, kulkekaa te edellä! + +Saksalainen upseeri pyörähti kantapaillään ja avasi oven viereiseen +saliin. + +Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa +neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän +oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän +näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän +kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus +kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan +kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna +pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan +kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles +Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat +ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne +keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan. +Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne +lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan +lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja +otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique +ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli, +koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli +saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet +toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin, +joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät +sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin +kertaan pudisti päätään. + +— Mitä hyödyttää kaikki? Minun elämäni on mennyttä... mennyttä. + +Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon, +parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta, +kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta. +Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän +kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen +kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni +tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut +vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti +Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja +koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa. + +— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain +kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä... Tunnethan minut, sano?... +Puhu minulle... + +Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi +katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli +täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään. +Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan +miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut. + +— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä +kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut? + +— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden, +kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin. + +Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa +katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin +ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita +kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan. + +— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani. +Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi. + +Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus +metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan +valossa. + +— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun +juosta ampumakentälle asti... + +Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä +peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen, +uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi: + +— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin +keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt +minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän +oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle +ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta... Minä vain tahdoin +jäädä. + +Pää kohosi hieman, katse siirtyi hetkeksi kapteeni Audouiniin. + +— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin +hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä... + +Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet +sulkeutuivat ja hengitys läähätti. + +— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen +askeleen verran. + +Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin +kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi +oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin +puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan +sotilaan sielun ylevyyttä. + +Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi +kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin: + +— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin +olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui? + +Toisella puolen vuodetta olija nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. + +— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan. +Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle +opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän +sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän? + +Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu, +eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt +taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä. + +— Teen kaiken, mitä voin, sanoi hän vakavasti. + +Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui +sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä +salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia +kyyneleitä itkien. + + + + +X. + + +Vasta luodulla hautakummulla Strassburgin kalmistossa nähtiin joku +päivä myöhemmin kukkasista ja lehdistä solmittu seppele, johon oli +sidottu nauha Saksan värein. Hyvin korkea henkilö oli sen lähettänyt, +ja eräs upseeri oli sen laskenut haudalle, missä se vähitellen +talvituulessa lakastui ja kuihtui. Lähempänä puuristiä, vainajan päätä +peittävällä mullalla, oli pari muuta seppeltä, jotka olivat saapuneet +junalla Ranskasta. Toinen oli tehty mustista helmistä ja siinä oli +valkein kirjaimin sanat: »Charles Huberille hänestä ylpeä kummi-isä». +Toinen oli aivan pieni, eternelleistä sidottu, ja siinä oli yksi ainoa +sana: »Véronique.» + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77513 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c91e58f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77513 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77513) |