path: root/76568-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76568 ***

language: Finnish




SEINÄ VÄLIÄ

Yksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

MARTTI VUORI


Näytelmäkirjallisuutta N:o 5.





Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1894.




NÄYTELMÄN HENKILÖT:

MAIKKI PERON, musiikkiopiston oppilas.
NEITI FILANDER, hänen tätinsä.
MAISTERI VERHO.
IIDA, palvelustyttö.

Tapahtuu Helsingissä.




Sali. Perällä kaksi ovea, joista toinen vie eteiseen toinen
sisähuoneisin. Toisella sivuseinällä, jossa on kaksi ikkunaa, on sohva,
pöytä, tuoleja, kukkia; toisella flyygeli ja nuottihylly. Ilta. Lamppu
palaa pöydällä ja flyygelin nuotinkannattimen kummallakin puolella
kynttelit.


Ensimmäinen kohtaus.

    Maikki, sitte Iida.

_Maikki_ (soittaa sormiharjoituksia, lukien itsekseen tahtia).

_Iida_ (tulee sisältä ja seisattuu Maikin taakse): Ryökynä!

_Maikki_ (tahtoen soittaa loppuun): Yks', kaks', kolm', nelj', — yks',
kaks', kolm', nelj'.—

_Iida_: Ryökynä, hoi! —— Kuulkaas, Maikki ryökynä!

_Maikki_: — Yks', kaks', kolm', nelj'... (lopettaa ja pyörähtää ympäri
soittotuolillaan.) Ka, mitä nyt?

_Iida_: Antakaa anteeks', että ryökynää häiritsen, mutta — — —

_Maikki_: Mutta mitä?

_Iida_: Niin kun minä päivällä ihan unhotin ryökynälle sanoa, kun
ryökynä tuli kotiin sieltä musiikki-instituutista, että täällä kävi
tuon Plummin rouvan Loviisa...

—_Maikki_: Kuka? Kenenkä?

_Iida_: Loviisa— — tuon Plummin rouvan neitsyt, joka asuu tässä
toisessa päässä pytinkiä.

_Maikki_: No?

_Iida_: No, ja se Loviisa sanoi, että heille toissa päivänä muutti uus'
maisteri, joka asuu tässä seinä väliä tämän suojan kanssa.

_Maikki_: Mitäs se sitte minuun kuuluu?

_Iida_: Niin, nähkääs, se maisterihan se oli sille Plummin rouvalle
valittanut, ett'ei hän saa yhtään mitään luetuksi, kun meillä — niin
hän oli sanonut — yöt päivät soittaa rämpytetään.

_Maikki_: Rämpyt...? (Pyörähtää takaisin pianon eteen ja selailee
vihaisesti nuotteja.) Mitäs minä sille mahdan, että minun
sormiharjoituksia soittaa pitää.

_Iida_: Sitähän minäkin Loviisalle sanoin, ett'eihän meidän ryökynä
sille mitä mahda, että hänen soittaa pitää. — Ja sitte se Loviisa vielä
spraakasi, että se maisteri oli Plummin rouvalle jutellut, että hänen
jo kahdesta paikasta oli pitänyt pois muuttaa: toisessa kun soitettiin
yläällä, toisessa sekä yläällä että alaalla ja vieressä vielä laulaa
hoilotettiin. Ja nyt hän, sanoo, oli varten vasten muuttanut tänne
Hökperin kadun päähän etemmäksi siitä musiikki instituutista, että
saisi rauhassa lukea, sillä kun kuuluu olevan niin hirveän paljon
tenttaimia, — vai mitä se Loviisa sanoi, — luettavana.

_Maikki_ (hermostuneesti): Olkoon! Yhtä paljo on mullakin soittamista.

_Iida_: No jaa, tietystikin. — Vaan sitte se oli maisteri, kuulen ma,
vielä sanonut, että ihan täällä jo hulluksi tulee, ja Plummin rouva oli
ollut hyvin pahoillaan, kun hän oli lopulta uhannut muuttaa pois koko
paikasta.

_Maikki_: Muuttakoon! Yhtä hyvä hyyryläinen olen minä kuin hänkin, —
sano sinä sille Blommin rouvan Loviisalle niin. Enkä minä voi heidän
hyyryläistensä takia soittamistani jättää.

_Iida_: Eihän se Loviisa sitä mitä omasta itsestään sanomaan tullut.
Sehän se oli maisteri ensin kuitenkin käskenyt häntä nöyrimmästi
pyytämään, että eiköhän olisi edes näin iltaisin mahdollista...?

_Maikki_: Eikä oo...

_Iida_: Sen kun täytyy muutenkin yötkin valvoa...

_Maikki_: Jopas niillä on vaatimuksia! Ja lukekoon viisaammaksi, ett'ei
toista kertaa tällaista röyhkeätä pyyntöä tee. Ei. Anna minun olla,
anna minun soittaa rauhassa. (Käy jälleen soittamaan.)

_Iida_ (menee, kotvasen seisottuaan).


Toinen kohtaus.

    Maikki, sitte neiti Filander.

_Neiti Filander_ (vanhanpuoleinen, lihavanläntä nainen, leu'aasa
harvoja partahapsia, tulee sisältä; oikean käden kainalossa kantaa
hän pientä sylikoiraa, jolla on kulkusia kaulassa ja punainen täkki
selässä; vasemmassa kädessä on hänellä nuuskarasia, iso kirjava
nenäliina ja kirje): Maikki! — Maikki kulta!

_Maikki_ (lopettaa soittonsa ja kääntyy): Täti?

_Neiti Fllattder_ (istuu sohvaan ja ottaa koiran syliinsä): Kas tässä
tuli kirje! Otas, kultaseni, ja lue!

    (Iida näkyy vähän aikaa, tämän kohtauksen
    alussa, kuuntelevan oven takana).

_Maikki_ (ottaa kirjeen): Vaan kellekä se on? Tässähän ei ole mitään
päällekirjoitusta.

_Neiti Filander_: Minulle varmaan, koska se tänne tuotiin. (Hyväilee ja
suutelee koiraansa.)

_Maikki_: Keltäs se on? Kukas sen toi?

_Neiti Filander_: Iida sanoi että sen just'ikään toi Blommin rouvan
piika.

_Maikki_: Blommin rouvan piika?! (Avaa kirjeen ja säpsähtää,
itsekseen.) Mitä?! Ihan kuin Villen käsiala. Vaan ei. Se ei ole
mahdollista. Ja toinenhan tässä on nimikin.

_Neiti Filander_: No? — Luehan! Miks'et sinä lue kovaan?

_Maikki_: Niin vainkin. — Kyllä. — Minä luen. — Minä tahdoin ensin vaan
itsekseni... (Lukee.) "Koska minun tämän päiväistä nöyrää pyyntöäni ei
ole suvaittu ottaa kuuleviin korviinkaan, niin on minun vastenmielinen
velvollisuuteni edeltä päin ilmoittaa, että minä, ellei nytkään mitään
muutosta tapahdu, olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisin, jotka
ehkä tulevat olemaan yhtä harmilliset teille, kuin teidän lakkaamaton
soittonne on minulle. — Kunnioituksella V. Verho."

_Neiti Filander_: Herra Jesus siunatkoon! Mitäs se nyt oli? Ymmärsitkös
sinä mitä? Minä en käsittänyt siitä tään taivaallistakaan. (Nuuskaa
innokkaasti.)

_Maikki_: Eikös Iida sitte ole tatille mitään puhunut?

_Neiti Filander_: Ei... Mitä? Jokos se on taas jotakin tärkeätä
unhottanut?

_Maikki_: Että eräs tuon Blommin rouvan hyyryläinen, maisteriko vai
mikä? — Verho näkyy nyt hänen nimensä olevan — oli tänään päivällä
laittanut pyytämään, ett'en minä muka soitollani häiritsisi hänen
lukujaan. Ajatelkaahan, täti, semmoista!

_Neiti Filander_: Hän oli laittanut sitä pyytämään?! Hä? — No?

_Maikki_: Niin no. Ja nyt hän kirjoittaa ja uhkaa jotakin tehdä — en
tiedä mitä — ell'en minä lakkaa soittamasta.

_Neiti Filander_: Uhkaa? Siis uhkauskirje? Kas niin! Se vielä puuttui!
Se minun vielä piti vanhoilla päivilläni saada! Herra Jesta varjele!
Vähä vielä, ettei kaduilla enää saa siivosti rauhassa kulkea; — etkö
muista, Maikki, mitä me hiljattain Hufvudstadsbladetissa lu'imme, että
eräs hieno herra oli Katajanokalla ryöstänyt eräältä vanhanpuoleiselta
rouvasihmiseltä kädestä hänen ridikyylinsä? — Niin. Ei. Vähä vielä
sitä. Nyt sitä ei saa enää rauhassa kotonaankaan istua. (Nuuskaa taas
innokkaasti.)

_Maikki_: Rauhoittukaa, täti hyvä! Ei se ole mitään. Ei hän mitään
uskalla tehdä.

_Neiti Filander_: Kuinka se ei ole mitään?! Kuinka sinä voit niin
ajattelemattomasti puhua, Maikkiseni?! Etkö sinä vielä sen paremmin
miehiä tunne?! (Vapisevalla äänellä): Oo... Oo... Oo! Minä heidät kyllä
hyvin tunnen. Itsekkäitä, itsekkäitä kapineita ne ovat, eikä mitään
muuta. Heidän tähdensä, heitä varten pitäisi meidän, naisraukkojen,
tehdä kaikki, uhrata kaikki, kaikki, viimeiseen tippaan saakka. Oo...
oo... oo! Minä olen vakuutettu, että tuo nytkin tuolla on valmis vaikka
tuon ohuen seinän murtamaan ja... ja... ja...

_Maikki_: Täti hyvä, eihän nyt toki!

_Neiti Filander_: Niin, niin. Ja mitä me hänelle voimme, me neljä
heikkoa henkeä, Prisse, sinä, minä ja Iida. — Iida!! — Iida!!

    (Soittaa pöydällä olevaa kelloa.)


Kolmas kohtaus.

    Edelliset ja Iida.

_Iida_ (tulee): Mitä ryökynä...?

_Neiti Filander_: Iida katsoo, onko tambuurin ovi oikein lukossa? —
Onko avain kaks' kertaa kierretty?

_Iida_: Paninhan minä sen. (Menee eteiseen.)

_Maikki_: Täti, jos täti niin pelkää, niin minä lakkaan soittamasta.
Sillähän asia on autettu.

_Neiti Filander_: Mutta, Herranen aika, Maikkiseni, mitäs varten sinä
sitte olet Helsinkiin tullut?

_Maikki_: Niin, kyllä, mutta...

_Iida_ (palaa): Kyllä se on hyvästi kiinni.

_Neiti Filander_: Ja reegelit kanssa?

_Iida_: On ne. (Menee sisälle.)


Neljäs kohtaus.

    Neiti Filander ja Maikki.

_Neiti Filander_: Niin. Mitäs varten sinä sitte olet Helsinkiin
tullut? Ja siinä sen nyt näet. Köyhä tyttökään, joka on tullut tänne
hankkiakseen itselleen tulevaisuuden varalle toimeentuloa elämässä,
hänkään ei saa enää rauhassa opintojaan harjoittaa, vaan on heidän,
miesten, tiellä.

_Maikki_: Kyllähän minä mielelläni muuttaisin toiseenkin paikkaan,
ett'ei täti tarvitsisi pelätä, mutta...

_Neiti Filander_: Niin. Minnekä sinä muutat? — Vaan enpä minä
sinua läskisikään. — Ja näet sinä: se on pelkkää miesten kateutta,
Maikkiseni, usko minua, pelkkää kateutta! He kadehtivat sitä, että
naiset nykyään pyrkivät ja pääsevätkin yhtä kauas, kuin he, jopa
sieppaavat heiltä paikkojakin nenän edestä ja... ja... ja... ja eivät
heistä enää huolikaan, kun tulevat omillaan toimeen. Se onkin ihan
oikein. Rukkaset pitäisi heille joka ikiselle antaa, niin saisivat
nähdä, mimmoista se on naisitta eläminen. Sekin oli ihan paraaksi, että
sinä annoit rukkaset tuolle, — mikäs hänen nimensä olikaan?

_Maikki_: Karén.

_Neiti Filander_: Niin juuri — Karénille

_Maikki_: Pappahan se vaan oli sitä asiaa vastaan.

_Neiti Filander_: Saman tekevä. Ja pappa tiesi, että naida ne miehet
kyllä osaisivat, vaan sitä eivät kysy, kykenevätkö itseään ja
perhettään elättämään. "Hankkikoon Karén ensin itselleen viran ja
tulkoon sitte tytärtäni vaimokseen pyytämään," kirjoitti hän minullekin.

_Maikki_: Sen hän kyllä olisi hankkinutkin.

_Neiti Filander_: Jumala ties' milloin!

_Maikki_: Kun olisi tutkintonsa suorittanut.

_Neiti Filander_: Siinäpä se on, Maikkiseni, ett'ei tiedä, koska hän
sen olisi saanut suoritetuksi, kun hän aikansa vaan laulamiseen ja
kurtiisiin, kulutti.

_Maikki_: Täti! Miksi täti nyt noin...?! Ja tuolla samalla luulollahan
pappakin Villeä pahoitti.

_Neiti Filander_: Sillä pappasi tahtoi nähdä, rakastiko herra Karén
sinua toden perään. Sen tautta hän teidät eroitti. "Jos tuo nuori mies
Maikkiani oikein rakastaa, niin hän kyllä laittaa niin, että ansaitsee
hänet saadakin", se oli pappasi tuuma vaan, lapsukaiseni. Vaan nyt on
jo — — Kuinkas pitkä aika siitä nyt onkaan?

_Maikki_: Kunko me erosimme?

_Neiti Filander_: Niin, niin.

_Maikki_: Yksitoista kuukautta ja — ja kymmenen päivää.

_Neiti Filander_: M—h—h! Sinäpä näyt sen tapauksen melkein
tunnilleenkin muistavan. Niin, no. Kohta vuosi. Sillä aikaa hän jo
olisi ehtinyt jotakin tehdäkin, jos olisi oikein sinua... oikein
tahtonut.

_Maikki_: Lukenut hän on, siitä olen varma.

_Neiti Filander_: Hedelmiä vaan ei ole vielä minkäänlaisia hänen
lu'ustaan näkynyt.

_Maikki_: Joulun aikaanhan ne useimmat tutkintonsa vasta lopettavatkin.
Ehkäpä sitte kohta saamme nähdäkin hänen nimensä sanomissa.

_Neiti Filander_: Jospa hän niissä hommissa olisi, niin kyllä kai
häntä kaupungissa olisi näkynyt. Ja varsinkin, jos hän sinua oikein
rakastaisi, niin kyllä hän olisi sinut jo etsinyt.

_Maikki_: Eihän hän tiedä, että minä nyt Helsingissä olenkaan.

_Neiti Filander_: Niin, niin, kultaseni. Mutta kun oikein rakastaa,
niin löytää rakastettunsa vaikka mistä. Koirakin löytää vainullaan
aina rakastetun isäntänsä. Vaan oo! Niin uskollisia ei ne miehet ole.
(Hyväilee koiraansa.) Eikö niin, eikö niin, sinä minun ainoa, armas,
rakas Prisseni?!

_Maikki_: Ei, täti, ei. Villestä en sitä usko. Minä tiedän, että hän
minua rakastaa vieläkin. Minä tiedän sen, minä olen varma. Hän ei ole
minua unhottanut.

_Neiti Filander_: No, no, Maikkiseni; Ei puhuta enää siitä. Ja miksi
aloimmekaan taas? Se on kipeä kohta sinulle, minä tiedän sen. Sillä
se koski sinuun kovasti tuo teidän eronne. Ja sen tautta, sinua
viihdyttääkseen, pappasi laittoikin sinut tänne Helsinkiin. Hän
ajatteli, että ehkä soitto-opinnoillasi saat rakkauden huolesi hiukan
haihtumaan.

_Maikki_ (näyttäen kirjettä, joka hänellä on ollut koko ajan
kädessään): Vaan tässä ne nyt on häiritty nekin.

_Neiti Filander_: Herra jesta! Niin, tuo kirje! Senkin nyt vielä piti
tulla, kun muutenkin jo olet kaikesta niin hermostunut.

_Maikki_: Ole huoleti, täti! Ei se ole mitään. Kyllä minä ehkä jollain
lailla...

_Neiti Filander_: Niin, jollain lailla. Täytyyhän sinun saada soittaa.
Eihän tämä käy laatuun. Täytyyhän sinun saada soittaa ja yhtä hyvä
oikeuskinhan sinulla on soittaa omassa huoneessasi, kuin hänellä lukea
huoneessaan.

_Maikki_: Tietysti, täti. Ja mitä voi hän tehdä? Se on vaan turhaa
pelottelemista tuo hänen uhkauskirjeensä.

_Neiti Filander_: Mutta jos hän tekeekin, niin kyllä hän
edesvastaukseen siitä joutuu, sen saamme nähdä. Kyllä minä sen
junkkarin opetan, kutsun poliisin ja... ja... ja... Annas mulle
tuo kirje, minä sen säilytän todisteeksi. Ja käy sinä, Maikki, nyt
soittamaan vaan, käy!

_Maikki_: No koska täti sen sallii... (Menee piaanon ääreen.)

_Neiti Filander_: Iida!! — Iida!! (Soittaa kelloa.)


Viides kohtaus.

    Edelliset ja Iida.

_Neiti Filander_: Onko Prissen illallinen jo valmis, Iida? Sen on jo
aika syödä ja sitte käydä maata.

_Iida_: Paikalla laitan.

_Neiti Filander_: Mitäs sulla siellä on Prisselle?

_Iida_: Jäihän siellä päivällisestä kaksi lihapullaa ja vähä
potaattimuussia.

_Neiti Filander_: Entä omenasoppa?

_Iida_: Ei sitä jäänyt.

_Neiti Filander_: Herra Jesta! Jaksoikos Iida sen kaikki syödä? Sitähän
oli soppaskooli enemmän kuin puolillaan.

_Iida_: Eihän mulla mitä ollut muuta syötävää, kuin lihapullatkin
täytyi koiralle säästää.

_Neiti Filander_: No, on se Iida, Jumalan kiitos, terve, koska sillä
niin hyvä aptiitti on. — Antaa Prisselle sitte maitoa, mutta katsoo,
ett'ei se kovin kylmää ole.

_Iida_: Eihän se mitä kylmää oo. Kaapin hyllyllähän se on aamusta
seisonut.

_Neiti Filander_: No, ottaa Prissen sitte! Hyvää yötä nyt, kultaseni,
hyvää yötä! (Suutelee Prisseä ja antaa sen Iidalle. Iida menee sisälle.)


Kuudes kohtaus.

    Neiti Filander ja Maikki.

_Neiti Filander_: Mitä sinä nyt ai'ot soittaa, Maikki?

_Maikki_: Tämä Chopinin valssihan minun pitäisi saada ihan puhtaasti
käymään.

_Neiti Filander_: Onko se se minun favoriittivalssini?

_Maikki_: On, täti.

_Neiti Filander_: No, soita nyt sitä, ja jätä tän'iltana jo nuo
sormiharjoitukset.

_Maikki_: Tämä on niin vaikea, että siihen tarvitseisin kyllä paljonkin
enemmän sormiharjoituksia. (Alkaa soittaa.)

_Neiti Filander_ (nuuskaa ensin, asettautuu sitte mukavasti istumaan
sohvan nurkkaan, jossa, silmät kiinni ja kiikutellen päätään ja
ruumistaan kuuntelee soittoa.)

    (Kun Maikki on kotvan aikaa soittanut, kuuluu seinän
    takaa räikeitä, epäsointuisia jahtitorven törähdyksiä.)

_Maikki_ (hypähtää säikähtyneenä paikaltaan).

_Neiti Filander_: Oih, mitä se on?! Mi... mi... mi... mi...?? (On
myöskin ensin hypähtänyt ylös.) — — — ää... ää... ää! (Tarttuu
käsillänsä sydämensä kohdalle ja vaipuu pyörtyneenä takaisin sohvaan.)

_Maikki_ (juoksee tätinsä luo): Täti! Täti!! — Rauhoittukaa!... Voi,
Herra Jumala!... Iida!! Iida!! (Soittaa kelloa.) Vettä! Vettä!


Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset ja Iida.

_Iida_ (tulee juosten sisään, kädessä lautanen jonka, ovessa
kompastuessaan, pudottaa lattialle): Jesta varjele! — — Mitäs tämä on?

_Maikki_: Vettä! Pian, pian!

_Iida_ (juoksee takaisin ja tuo lasin vettä).

_Maikki_: Rauhoittukaa, täti! — Ei se ole mitään. Se oli hän. Hän
puhalsi vaan jahtitorveen. Siinä se nyt oli hänen uhkauksensa. — Kas
tässä, juokaa, täti, vähän vettä! Juokaa! Noin. Ei se ole mitään. Elkää
pelätkö.

_Neiti Filander_ (tointuu, herpoutuneena); Oih!! — — Oih!! — Oih!!

_Maikki_: Iida tuo vielä minun toaletti-etikkani! Sieltä piirongin
päältä! Pian. Se pieni kristallikarahviini.

_Iida_ (juoksee sitä hakemaan).

_Maikki_: Kas niin, täti. Elkää pelätkö. Ei se ole mitään.

_Neiti Filander_: Oih! — Sitä hävytöntä! Oikein — — olin — — saada — —
slaagin.

_Maikki_: Täti haistaa vähä tätä etikkaa.

_Neiti Filander_ (syrjäyttää sen kädellään): En, en huoli. (Ottaa
nuuskarasian ja nuuskaa.) Tämä virkistää paremmin. Kas niin!

_Iida_ (keräten lattialta lautasen palaset ja lihapullat): Pakana!
Siihen ne nyt meni Prissen lihapullat. (Menee).


Kahdeksas kohtaus.

    Neiti Filander ja Maikki.

_Maikki_: Siinä se nyt oli, täti. Vaan mitäs minä nyt teen? (Kävelee
miettien lattialla.)

_Neiti Filander_: Mitäkö teemme? Minä luulen, että löytyy kuitenkin
lakipykälä, joka määrää rangaistuksen ihmisten kotirauhan
rikkomisesta.. Ja rangaistuksen tuo junkkari ansaitsee saada mitä
ankarimman. Onkos tuo nyt laitaa? Tehdä noin törkeän teon, jolla oli
minun, vanhan ihmisen, ihan kuoliaaksi pelästyttää.

_Maikki_: Maksaakohan se vaivaa kuitenkaan tehdä tästä afääriä?

_Neiti Filander_: Kuinkas ei? Ja sillä lailla sitä ei saa jättää, ei.
Entä sinun soittosi? Pitääkö sinun se sitte jättää? Vai mitäs sinä
sitte tekisit, mitä?

_Maikki_: Minä luulen, että jos häntä kauniisti pyytäisi...

_Neiti Filander_: Ja mitä vielä!! Siitä ei tule mitään.

_Maikki_: Jos kirjoittaisi ja selittäisi ja kauniisti sopisi keskenään.
Parempihan on sopia, kuin tehdä kiusaa toisilleen.

_Neiti Filander_: Hänhän se sulle kiusaa tekee, vaan et sinä hänelle.

_Maikki_: Niin no. Sehän se on hänelle selvitettäväkin, täti.

_Neiti Filander_: Kyllä. No, kuinka tahdot.

_Maikki_: Ja sitte, että hän näin pahasti säikäytti tätiä. Onhan siinä
syytä kylliksi. Ehkä se auttaisi.

_Neiti Filander_: Koeta, koeta sitte! Kirjoita, jos tahdot; minä en
sitä tee. Saat ehkä vielä hävyttömän kirjeen vastaukseksi.

_Maikki_: Mitäs minä sitte teen, täti kulta? Joko täytyy minun muuttaa
toiseen paikkaan tahi jättää opintoni ja lähteä kotiin. Eihän tämä voi
näinkään jatkua. Ja emmehän me voi häntä poiskaan ajaa väkisin.

_Neiti Filander_: Niin no. Kirjoita sitte. Ethän sinä siitä pahemmaksi
tule.

_Maikki_: Niin, täti. Enhän minä siitä pahemmaksi tule, jos hänelle
kauniisti kirjoitan ja selitän, että niin ja niin.

_Netti Filander_: Tietysti. — Lähetäpäs Iida samalla vähä tänne.

_Maikki_: Hyvä on, täti. (Menee sisälle.)


Yhdeksäs kohtaus.

    Neiti Filander, sitte Iida.

_Neiti Filander_: Maikki parka! Minun on oikein sääli tyttöä. Niin
paljon kuin hän on saanut kärsiä rakkautensa takia, jota hän ei voi
unhoittaa! Sitte tuo alituinen hermostuttava soitto ja nyt vielä tämä
kaikki. Pelkään pahoin, että hän lopulta sairastuu. — Mutta sitä ei
olekaan niin helppo unhoittaa tuota ensimmäistä rakkauden puuskaa, sen
tiedän minäkin. (Huoahtaa.) Hoh—hoi! Useinpa se seuraa meitä katkerana
muistona hautaan saakka. Sillä kaikkihan olemme kerran olleet nuoria,
kaikkihan olemme ainakin kerran rakastaneet.

_Iida_ (tulee): Tahtoiko ryökynä mitä?

_Neiti Filander_: Jokos Prisse on syönyt?

_Iida_: Söihän se lihapullat ja maidon, vaan potaattimuussista ei
huolinut.

_Neiti Filander_: Anna sen sitte käydä maata sänkyni jalkopuoleen.

_Iida_: Siinähän se jo rötköttää, kuin ainakin.


Kymmenes kohtaus.

    Edelliset ja Maikki.

_Maikki_ (tulee, pannen kirjettä koteloon): Tässä se nyt on. Iida
viskaa shaalin hartioilleen ja menee viemään tämän kirjeen.

_Neiti Filander_: Mitä sinä kirjoitit? Luehan, niin minäkin saan kuulla.

_Maikki_: Jos täti tahtoo.

_Neiti Filander_: Iida menee sill'aikaa ottamaan shaalinsa ja saa
sitte mennä täältä tambuurin oven kautta. Se on sinne Blommin rouvan
kortteeriin vietävä.

_Iida_: Hyvä on. (Menee sisälle.)

_Maikki_: Näin minä kirjoitin (lukee): "Kunnioitettava herra...!"

_Neiti Filander_: No kunnioitettava hän ei ainakaan ole sen jälkeen,
mitä hän on tehnyt.

_Maikki_: Mutta parempihan on olla kohtelias, täti, niin se tekee
paremman vaikutuksen.

_Neiti Filander_: No, no.

_Maikki_ (lukee): "Olen pakoitettu kirjoittamaan teille muutaman
sanan, Sillä teidän, lievimmin sanoen, ajattelematon tekonne on
pahasti, jopa pyörtymään asti, säikäyttänyt vanhan, kivulloisen tätini.
Pyydän siis nöyrimmästi: elkää, Jumalan tähden, sitä enää uudistako!
Ja minä toivon, että kunnian tunnosta ette tulekaan sitä tekemään,
koska olen vakuutettu, että varsin hyvin käsitätte minun olevan
mahdotonta pyyntöänne täyttää, kun kuulette että harjoitan opintoja
musiikkiopistossa enkä siis millään lailla tahallani tahdo lukujanne
häiritä. Ollen tästä pahoillani, toivon, että nyt osaatte antaa
kullekin sen arvon mikä hänelle on tuleva. Maikki Peron."

_Iida_ (on, shaali yllä, palannut viimeistä lausetta luettaessa).

_Neiti Filander_: Sehän on koko hyvin kompponeerattu, Maikki.

_Maikki_: Ei, täti, ei se ole hyvin. Mutta minä en paremmin osannut.
(Kastelee kotelon reunoja huulillaan ja panee sen kiinni.)

_Neiti Filander_: Vielä sille mitä paremmin. Se oli liiankin
kohteliaasti...

_Maikki_: Iida vie nyt tämän kirjeen sille Blommin rouvan Loviisalle...

_Iida_: ... ettäkö hän antaisi sille maisterille?

_Maikki_: Niin, niin — sille.

_Iida_: Juu, minä ymmärrän. Siinä paikassa lennätän.

_Neiti Filander_: Mutta elä jääkään sinne nyt Loviisan kanssa
praataamaan.

_Iida_: Jesta varjele, ryökynä! Ymmärränhän mä sen, ett'ei se nyt
passaa... (Menee eteisen kautta.)


Yhdestoista kohtaus.

    Neiti Filander ja Maikki.

    _Maikki_ (jää, Iidan mentyä, keskelle lattiaa miettimään).

    _Neiti Filander_: No, mitä sinä nyt niin fundeeraat, Maikki?

    _Maikki_: Ajattelen, että olikohan se nyt oikein, että hänelle
    kirjoitin.

    _Neiti Filander_: Kas niin. Tuskin on Iida ehtinyt kirjeen viedä, niin
    sinä jo kadut.

    _Maikki_: Tädin tähdenhän minä sen oikeastaan vaan tein. Mutta ehkä
    olisi minun pitänyt vielä odottaa huomiseksi.

    _Neiti Filander_: Mitäs se olisi huomiseksi parannut. Entä sinun
    soittosi? Ethän sinä olisi voinut enää soittaakaan. Sen tauttahan minä
    ajattelin, että ehkä on hyvä, että kirjoitat.

    _Maikki_: Senkö tähden, täti? Voi, voi! Jos se todellakin sittenkin oli
    paha, että minä alennuin kirjoittamaan miehelle, joka sillä lailla...?

    _Neiti Filander_: Mitä sinä nyt turhaan rupeat omaatuntoasi vaivaamaan.

    _Maikki_: Taikka ehkä olisi minun pitänyt olla arvokkaampi kirjeessäni?
    Ettei hän voisi luulla mitään pahaa minusta...?

    _Neiti Filander_: Odotahan nyt ainakin, niin saamme nähdä seuraukset.
    Mitä sinä nyt ennen aikojasi...?

    _Maikki_: Hs!... Sielläpä se taitaa jo Iida tullakin takaisin. Kuulin
    rappusilta kolinaa. (Katsoo eteiseen.) Se se onkin. No? On juossut
    niin, että puhkii kuin höyryveturi.


    Kahdestoista kohtaus.

    Edelliset ja Iida.

_Iida_ (tulee, kovasti läähöttäen).

_Maikki_: No?

_Neiti Filander_: Sanottiinko sulle siellä mitä?

_Iida_ (hengästyneenä): Voi, voi!... Juoksin niin... ett'en tahdo...
saada sanaa...suusta... kun... sydän kur... kurkussa hyppii...

_Maikki_: Mitä sitte sait kuulla?

_Iida_: Että hän... tulee tänne... koht'sillään.

_Neiti Filander_(yht'aikaa): Tännekö?

_Maikki_ (yht'aikaa): Maisteriko?

_Iida_: Niin. — Kun Loviisa oli vienyt sen preivin sille maisterille,
niin hän sanoi, että se maisteri oli ollut niin mielissään, kun se oli
sen preivin lukenut ja oli heti kysynyt, että vieläkö se on Iida siellä
kyökissä, ja kun Loviisa sanoi, että on, niin se tuli heti kyökkiin
minun luokseni ja sanoi, että vie terveisiä ja sano, että minä tulen
koht'sillään itse teille.

_Neiti Filander_: Tulee itse meille?! Kas niin! No, se nyt vielä
lopuksi puuttui! Herranen aika! Se siitä nyt oli vielä seuraus!

_Maikki_ (syrjään): Mielissään, kun oli lukenut kirjeen? Mitäs jos se
sittenkin olisi hän? Se Ville! Sillä oli ennenkin noita tuollaisia
kujeita!

_Neiti Filander_: Eikös Iida sitte sanonut, ett'ei me voida vastaan
ottaa, ett^ei me olla kotona tahi että jo ollaan makuulla?

_Iida_: E... enhän minä nyt niin kouraan tuntuvasti kuitenkaan osannut
valehdella, kun just'ikään hänelle Maikki ryökynältä kirjeen vein.

_Neiti Filander_: Niin no. Sano nyt sinä itse sitte, Maikki, mitä
meidän pitää tehdä. Minä en ainakaan tiedä, minä en ainakaan tiedä.

_Maikki_: Mitäs muuta, täti kulta, että annamme hänen tulla ja
kauniisti otamme hänet vastaan.

_Neiti Filander_: Mutta oletkos sinä hullu, oletkos sinä hullu? Sen
paremmin en osaa sinulle enää sanoa.

_Maikki_ (syrjään Iidalle): Minkäs näköinen hän on? Iidahan näki hänet.
Onko hän pitkä?

_Iida_: Oo ja. Oikea hongankolistaja. Mutta muuten sievä poika.
Vilkkaat silmät, kaunis pruuni tukka, sievät viikset ja lyhyeksi
leikattu leukaparta.

_Maikki_: Leukaparta? Sitä hänellä ei ennen ollut. Mutta muuten kuin
hän. (Ääneen neiti Filanderille.) Elä nyt, täti, ole huolissasi! Ehkä
hän on hyvinkin siivo mies ja tahtoo vaan tulla anteeksi pyytämään.

_Neiti Filander_: Kas niin! Sinä siis jo pidät hänen puoliansa! Sinnekö
päin se jo tuuli kääntyi? Oikea tuuliviiri sinä olet! Et malta pidättää
sydäntäsi noista — pöksyläisistä. Ja ehkä luulet jo, että se on sinun
Villesi?! Siivo mies?! Tuollainen tungeskelija, joka vaan tilaisuutta
vaanii päästäkseen ihmisten kanssa tuttavuutta tekemään, Jumala tiesi
missä aikeissa. Semmoista se oli mennä hänelle kirjettä kirjoittamaan.
Nyt sitä istutaan ihan pääsemättömissä mokoman kanssa.

_Maikki_: Laitetaan sitte sana, ett'ei hän voi tänään tulla. Sillähän
siitä päästään, täti hyvä.

_Neiti Filander_: Vai laitetaan sana? Ja sinä luulet todellakin, että
hän on niin siivo mies, ett'ei tule. E—hei! Hän tulee sittenkin.

_Iida_: Tuollapa se jo kuuluu tulevankin.

_Neiti Filander_: Herra Jesta! Eikös Iida pannut ovea lukkoon?

_Iida_: Kun minä sen ihan unhotin... kiireessä.

_Neiti Filander_: Elä päästä sisään, Iida! — Sammuta lamppu, Maikki!
(Puhaltaa kynttelit sammuksiin.) Puh! Sano, että ollaan jo pantu maata!
Puh, puh! Sano, ett'ei voida ottaa vastaan!

_Maikki_ (joka ei sammuta lamppua): Elä huuda niin, täti kulta!
Kuuleehan hän, että me ollaan valveella. Ja johan hän näki, että me
ollaan yläällä.

_Neiti Filander_ (vetäen Maikkia takaperin hameesta sisähuoneesenpäin):
Tule, tule, tule! — Sano, ett'ei voida ottaa vastaan... ett'ei voida,
Iida!... Ei voida... ei voida.

_Maikki_ ja _Neiti Filander_ (peräytyvät sisähuoneesen, jonka ovesta
Maikki tahtoo kurkistaa, mutta neiti Filander estää häntä siitä,
vetämällä häntä pois).


Kolmastoista kohtaus.

    Iida ja maisteri Verho.

(Ensin eteisessä, josta sitte, Iidan peräytyessä, tulevat salin oven
suulle )

_Iida_: Ei, ei. Ryökynät ei voi ottaa vastaan... Ryökynät ei ole
yläällä...

_Verho_: Mutta kuulinhan minä ..

_Iida_: Mutta ryökynät menivät just'ikään maata.

_Verho_: Mutta minähän näin, että Maikki neiti just'ikään oli täällä.

_Iida_: Mutta vanha ryökynä on sairas. Hän ei voi ottaa vastaan.
Maisteri on hyvä ja tulee huomenna.

_Verho_: En minä vanhasta välitäkään. Ja koska nuori "ryökynä" on
kotona, ei ole sairas eikä makaa, niin Iida on hyvä ja kysyy, eikö ole
mahdollista, että minä silmänräpäyksen vaan saisin puhutella häntä. Jos
hän itse kieltää, niin — se on toinen asia.

_Iida_: Voi, voi tokisen! Mitä minä nyt...? Ihanhan ne suuttuu. Mutta
täytyy kai mun, täytyy kai mun Sitte... (Katsoo pitkästi Verhoon ja
peräytyy koomillisen peloisasti sisähuoneesen).


Neljästoista kohtaus.

_Verho_ (yksin). Ha, ha, ha! "Oi sä, viattomuuden suoja!" — tahtoisin
laulaa, kuin Faust Margaretan asunnon edustalla. — Mutta onpa tämä nyt
omituinen sattuma todellakin, että näin jälleen saan tavata Maikkini.
Jeekuli vaan, kun harmittaa, että tuli tuo tuhmuus tehdyksi. Mutta
ilman sitähän ei olisi tullut mitään. Jahtitorveni se lintuseni lentoon
pyrähytti. Vaan hermot, syytetään niitä! Nehän ne nykyaikaan kaiken
pahan alku ja juuri ovat. Pyytäkööt ne nyt anteeksikin. Ja tulematta
tänään anteeksi pyytämään en olisi voinut lukea enkä maata rauhassa.
Saas nähdä, saanko vaan Maikkiani tänään nähdä?' Mutta kas, tuossapa
hän tulee kuitenkin!


Viidestoista kohtaus.

    Verho ja Maikki (tulee).

_Verho_ (ojennetuin käsin Maikkia kohti): Maikki!

_Maikki_ (seisottuen hämmästyneenä ovelle): Ville! Sinä!

_Verho_ (tarttuu toisella kädellä Maikin käteen, toisen kiertää hänen
vyötäistensä ympäri): Minä, Maikki. Hämmästyt kai näin odottamatta
minut nähdessäsi?

_Iida_ (on kurkistanut ovesta samalla, kun Verho on Maikin käsivartensa
suojaan ottanut, ja paiskaa sen taas hämmästyneenä kiinni).

_Maikki_: Tietysti. Sinun kujeitasiko ne nämä olivat sittenkin,
hulivili!?

_Verho_: Oi, tuo jahtitorveni! Sydämeni on pakahtua sekä mielipahasta
että samalla ilosta. Mutta toivon, että sinä kyllä...?

_Maikki_ (puristaen Verhon kättä): Tietysti.

_Verho_: Ja tätisi myöskin...?

_Maikki_: Se on pahempi pykälä. Mutta saat koettaa parastasi.

_Verho_: Sen teen. Toivoisin, ett'ei hänkään ole leppymätön. Sallithan
minun tunnustaa hänelle rakkauteni, vai?

_Maikki_ (vetäen Verhoa kädestä sohvaan istumaan): Mutta varovasti. —
Kuulehan! Entä tuo uusi nimesi? Mitäs se sitte merkitsee?

_Verho_: Se merkitsee sitä, että olen muuttanut nimeni.

_Maikki_: Elähän mitä!

_Verho_: Etkö sitä sitte sanomalehdistä ole nähnytkään? Oli se
"virallisissa". Mutta eihän niitä virattomat luekaan, se on totta
se, tahi ehkäpä niinkin, että virattomat viranhakijathan niitä vain
lukevatkin.

_Maikki_: Ja minä jo luulin, että se oli kujetta sekin. Käsialaasi
hiukan epäilin, kun tuon kauhean ankaran kirjeesi sain, mutta tuota en
osannut aavistaakaan.

_Verho_: Niin, mehän emme ole koskaan toisillemme kirjoittaneetkaan,
kun vaan siellä maalla aina yhdessä flaneerattiin. Ja, näet, kun sitte
papaltasi rukkaset sain, niin arvelin, että ehkä kelpaan hänelle
paremmin, kun kauniimman nimen otan.

_Maikki_ (nauraen): Puhut ikään kuin olisit pappaani kosinutkin, etkä
minua. Sinä, Ville!

_Verho_: Hänenhän se on syynsä, että minusta vihdoinkin alkaa mies
tulla ja pääasiallisesti, että saamme tois... saamme nyt toisemme
tavata, tahdoin sanoa.

_Maikki_: Sinä siis toden perään olet täällä lukuhommissa?

_Verho_: Syksystä jo. Kahdessa paikassa olen istunut kotona,
kuin myyrä, ja kahdesta paikasta on minut musiikin kanssa pois
ajettu. Ja nyt minä tentteeraan... oikein armottomasti. Ja olen
jo lopettamaisillanikin. Tuo iänikuinen latina on vielä jälellä
ja botaniikki. Sitte pankkiuralle. Kansallisosakepankissa mulle
on jo luvattu pieni portfölji. Ja sitte naimisiin, niin pian kuin
mahdollista. — Entä sinä? Sinä olet täällä musiikkiopistossa, myöskin
— naimisiin päästäksesi niin pian kuin mahdollista, eikö niin? Sehän
passaa, kuin porsaan pää aidan rakoon, vai?

_Maikki_ (puristaen Verhon kättä): Luuletko, että olisin sinut niin
pian unhottanut?

_Verho_ (kiertää toisen kätensä taas Maikin vyötäisten ympäri): Maikki!
Sinä siis vielä... todellakin...?

_Maikki_: Ja sinä... ja sinä??

_Verho_: Saanko... saanko näyttää, kuinka kovin? (Aikoo suudella
Maikkia, kun Iida samassa tulee sisään.)


Kuudestoista kohtaus.

    Edelliset ja Iida.

_Iida_ (ovelia): Hm!... hm!... Ryökynä!

    (Maikki ja Verho hypähtävät molemmat ylös).

_Maikki_: No? — — Hä? — — Iida! — — mitä?

_Iida_: Tuota... vanha ryökynä...

_Maikki_: Herranen aika! Täti, täti! Hänet kokonaan unhotinkin.

_Iida_: ... käski ryökynää vähä sisään...

_Maikki_: Tulen, tulen. Heti paikalla.

    (Iida ja Maikki menevät sisään).

_Verho_: Pyydä nyt tätiäsi tänne, Maikki, että saamme tutustua.
(sisähuoneen ovella.) Tulkaa, tulkaa nyt, täti. Elkää minun tähteni
kruusatko! Enkä minä niin hirveä ole, kuin täti ehkä voi luulla.


Seitsemästoista kohtaus.

    Verho, Maikki ja neiti Filander.

_Maikki_ (vetäen neiti Filanderia kädestä sisään): Täti tulee nyt, niin
minä saan esitellä.

_Neiti Filander_: Hupsuko sinä olet, tyttö?! Hupsuksiko te olette
kaikki tulleet?!

_Maikki_: Tässä on herra Verho ja tätini, neiti Filander.

_Verho_: Minun täytyy alkaa sydämmeni pohjasta pyytämällä tädiltä
anteeksi, että...

_Neiti Filander_ (kiivaasti koko ajan): Mutta minun täytyy alkaa
sydämmeni pohjasta antamalla herra munshöörille aika läksyn...

_Verho_: ... jonka tiedän varsin hyvin ansaitsevani ja kiitollisuudella
otan vastaan...

_Neiti Filander_: Vaan ensiksikin minä en ole herra munshöörille mikään
täti. Ja millä oikeudella uskallatte...

_Maikki_: Täti kulta, se on Ville Karén, minun sulhaseni.

_Neiti Filander_: Sinun sulhasesi? Siinä tapauksessa minä en ole sinun
tätisi. Sillä minä en tahdo antaa sinua sellaiselle miehelle, jolla ei
ole sen enempää kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan, — joka voi
tehdä semmoista...

_Verho_: Jos minä olisin tietänyt, jos minä olisin osannut aavistaa,
että te ja Maikki...

_Neiti Filander_: Vai niin, vai niin?! Jos te olisitte pelästyttäneet
kuoliaaksi jonkun toisen, kuin Maikin tahi minun, niin ette olisi
tulleet anteeksikaan pyytämään, niinkö? Niinkö?

_Verho_: Ei suinkaan, ei suinkaan, en minä sitä...

_Neiti Filander_: Sitä enempi, sitä enempi ansaitsette saada rökkiinne
ja oikein aika lailla.

_Verho_: Mi... mi... mi... minä myönnän. Mutta minä pyydän: saanko
sanoa sanan? Saanko hiukan selvittää asiata?

_Neiti Filander_: Näin raskaan asian voi ainoastaan oikeus selvittää.

_Verho_: Suvaitkaa toki lieventävänä asianhaarana ottaa huomioon
kiireiset lukuni, kiihtyneet hermoni ja... ja...

_Neiti Filander_: Mutta millä oikeudella, millä oikeudella sitte
tungette, herra munshööri, melkein keskellä yötä kahden nuoren...
kahden naimattoman neiden hiljaiseen asuntoon? Millä, sanokaa, jos saan
luvan kysyä?

_Verho_: Rakkauden — jos saan luvan tunnustaa sen suoraan.

_Neiti Filander_: Jassoo!! Rakkauden?! (Yht'äkkiä tyynesti): Istukaa,
nuori mies! Ja selittäkää sananne paremmin! (Istun sohvaan, itsekseen.)
Hän näkyy ainakin olevan avosydämminen poika, tuo.

_Verho_ (istuu tuoliin).

_Maikki_ (jää seisomaan).

_Verho_: Neiti Maikki selitti jo puolestani osaksi, sanoessaan minua
sulhasekseen...

_Neiti Filander_: Jota kuitenkaan en minä eikä neiti Maikin pappakaan
ole hyväksynyt.

_Maikki_: Mutta, täti, herra Verho suorittaa parast'aikaa
kandidaatti-tutkintoansa ja toivoo kohta jo saavansa paikankin.

_Verho_: Toivon siis myöskin mielen muutosta ja koetan parastani
voittaakseni neiti Maikin sukulaisten luottamuksen ja — rakkauden.

_Neiti Filander_: No, no. Ei hätäillä. Se ei tule nyt niinkään
yht'äkkiä, kun entisyys on huono ja tulevaisuus ei taida olla juuri
paljoa parempi. Mutta katsotaan, — katsotaan, mikä mies olette ja mikä
mies herra munshööristä voi tulla. Sillä minä en ole enää tuollainen
tyttö hupakko, joka uskoo teikäläisten ensimmäisiä liverryksiä. E—hei.
Siis: ensiksikin muutamia tietoja su'ustanne. Nimi —- Karén? Eikö niin?

_Verho_: Oli. Nyt se on Verho.

_Neiti Filander_: Siis fennomaani. No... no! Eihän se nyt juuri ole
naimaeste. — Kukas sitte herra munshöörin pappa on, koska niin hänen
nimeänsä halveksitte?

_Verho_: Pappi hän oli — nyt hän on kuollut —; halveksimisesta ei siis
voi olla puhettakaan.

_Neiti Filander_: Kas sitä! — Ja mamma? Omaa sukua...?

_Verho_ (syrjään): Tämäpä on ylimääräinen tenttaami, jota en ole
tietänyt odottaakaan. (Ääneen): Liljeblad hän on syntyisin.

_Neiti Filander_ (osoittaen sormellaan Verhoa kohti): Liljeblad!
Liljeblad! Lilli Liljeblad?!

_Verho_: Ihan jämtilleen.

_Neiti Filander_: Oskar Liljebladin sisar. (Nuuskaa. Syrjään): Hän on
sievä poika, tuo. Ihan enonsa näköinen. (Ääneen): Saanko tarjota...
(Tarjoo nuuskaa Verholle.) Se virkistää.

_Maikki_ (Verhon korvaan): Se on hyvä merkki, Ville, kun täti nuuskaa
tarjoo. Sitä hän ei kaikille tee.

_Verho_ (ottaen nuuskaa): Tunsiko... tunsiko täti enoni?

_Neiti Filander_: Oskar liljebladin? Josko minä tunsin Oskar
Liljebladin? Ehkä vähä paremmin kuin herra... herra Oskar Liljebladin
sisarenpoika itse. Ky... ky... kyllä. Sillä nähkääs: minäkin olen
ollut kerran maailmassa nuori ja kaunis. Ja perhosia liihotteli siihen
aikaan minunkin ympärilläni, kuin lempeän kirkkaana kesäpäivänä niityn
kirjavalla heinämatolla. Ja hän, hänkin oli yksi niitä: solakka,
sievä! Sisaren pojastaan eno kyllä voiton vei. Vaan silloin minä olin
hupsu. Liian paljon kuuntelin hänen sireenilaulujaan. Sillä hän lauloi
todellakin hyvin. Oli ollut ensimmäisessä ylioppilaskaksitoistikossa
maata kiertämässä. Niin, minä olin hupsu ja annoin lumota itseni. Ja
hän oli oikea perhonen: lensi kukasta kukkaan ja toiseen — tarttui.
Ja minä jäin syksyn kolkossa kylmässä yksin kitumaan, kuihtumaan.
(Kyynelöitsee.)

_Maikki_: Täti kulta, miksi sinä nyt noin? Elä nyt ole noin pahalla
tuulella.

_Verho_: Minun on paha mieleni, että minun läsnä oloni...

_Neiti Filander_: Ei, ei. Ei se ole mitään... (Nousee ylös ja menee
sisähuoneesen päin.)

_Maikki_: Täti, täti, minne sinä menet?

_Neiti Filander_: Odota! Minä tulen kohta takaisin. (Menee.)

— Kahdeksastoista kohtaus.

    Maikki ja maisteri Verho.

_Verho_: Tuopa nyt oli ikävä todellakin.

_Maikki_: Tiedätkös mitä, Ville?

_Verho_: No?

_Maikki_: Täti rakastaa hyvin paljon laulua, niin kuin kuulit. Mitäs
jos sinä laulaisit jonkun noista vanhoista lauluista, "Hurtti-Ukon" tai
"Viikingabalkin" tai jonkun muun? Ehkä se saisi hänet oikein hyvälle
päälle.

_Verho_: Mitäs minä? Eihän minun laulunikaan ole mitään enoni lauluun
verraten. Ja ehkä se päin vastoin pahentaa asian.

_Maikki_: Ei, ei. Tule pois! Minä säestän. Mutta pian, ennen kuin
täti tulee sisään. (Vetää Verhoa kädestä pianon luo.) No? Mitä tahdot
laulaa? (Sytyttää kynttelit.)

_Verho_: Otetaan "Hurtti-Ukko" sitte.

[Näyttelijä saa tietysti valita jonkun toisenkin sopivan laulun.]

_Maikki_: Hyvä. Se onkin reipas eikä senttimenttaali. Ja sen sinä
laulatkin oikein hyvin.

_Verho_: Aletaan sitte. (Laulaa.)


Yhdeksästoista kohtaus.

    Edelliset, neiti Filander ja Iida.

_Neiti Filander_ (tulee kohta laulun alussa sisään, istuu ja kuuntelee
ihastuneena).

_Iida_ (tulee vähä myöhemmin, tuoden tarjoimella punssikarahviiniä ja
laseja, jotka panee pöydälle ja asettuu sitte oven suuhun kuuntelemaan.)

_Neiti Filander_ (menee, laulun loputtua, ja suutelee ensin Verhoa
otsalle ja sitte Maikkia.)

_Verho_ (suutelee neiti F:ia kädelle.)

_Neiti Filander_: No! — no! — no! Herra Oskar Liljebladin sisaren
poika! Olkoon! Minä annan teille vielä tämän kerran anteeksi...

_Verho_: Minä toivon, että se on oleva viimeinen, samoin kuin se on
ensimmäinenkin kerta.

_Neiti Filander_: Ja laulunne tähden tahdon tarjota teille
sovintomaljan, — lasin punssia.

    (Kaataa laseihin.)

_Maikki_ (suudellen tätiään); Täti! Täti! Kuinka sinä olet hyvä!

_Neiti Filander_: Niin, niin, olenpa minä nyt hyvä, kun tämä näyttää
ihan kuin sinä itse varten vasten olisit koko juonen keksinyt. No,
skål! (Kilistävät.)

_Maikki_: Mutta pääasiahan on, täti, että kaikki loppuu näin hauskasti.

_Neiti Filander_: Jumalan kiitos! Onpa sitä jo ollut kylliksi tässäkin.

_Maikki_: Katsos Iida, tässä on nyt minun sulhaseni.

_Verho_: Toistaiseksi vielä vaan entinen.

_Iida_: Jas—soo! No varmaan sitte tulevakin. No, minä saan kunnian
gratuleerata. (Syrjään.) Onpas se sukkela konsti päästä naimisiin.
Rupee vaan seinän takana soittaa rämpyttämään, niin heti sulhanen
lähtee. (Neiti Filanderille.) Kuulkaas, ryökynä, minä luulen, että
tuossa on seinässä tapettien alla ovi. Eiköhän sitä nyt voisi avata.

    (Muut nauravat.)

_Neiti Filander_: E—hei, hyväseni. Ei sitä niinkään seiniä säretä.
Siihen tarvitaan vielä lupa muualtakin. (Nuuskaa.)

_Maikki_: Mutta tiedätkös, täti, mitä teemme? Huomenna muutamme
flyygelini tuonne sisähuoneesen, niin Ville saa lukea rauhassa ja minä
saan soittaa. Ja sitte... ja sitte... ja sitte!!! (Tarttuu Verhoon
molemmin käsin ja pyörii hänen kanssaan muutaman kerran ympäri.)

    Esirippu alas.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76568 ***