diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 76251-0.txt | 4458 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4475 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/76251-0.txt b/76251-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ded516c --- /dev/null +++ b/76251-0.txt @@ -0,0 +1,4458 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76251 *** + +language: Finnish + + + + +AVIOVAIMO + +Romaani + + +Kirj. + +ANNA BAADSGAARD + + +Suomentanut + +Hertta S. + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1918. + + + + +I. + + +Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi +edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat +kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden +kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan +kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien +alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä +aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien +hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan +väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria, +nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä, +kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena +humuna ja tärinänä ilmassa. + +Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan +rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi, +molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka +ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä +lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta +naista vaunuista. + +Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun +vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti +kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät +silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat +juhlallisina pimeydessä ja sateessa. + +Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko +nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on +tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän +sai syntymäpäivänään täti Karinilta." + +"Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi +olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain +kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta +näette ympäristön." + +Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon. + +"Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne +toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai +heidänkin pitää tehdä." + +"Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva +katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli +vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein +ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö +osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen +avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin +aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista, +jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle +onnelleen. + +Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin — +että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan +vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko +elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset +olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin. +Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi +perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat +notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja +hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat, +terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset +kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta, +odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä +tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa +toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli +herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian +herkkäluonteinen. + +Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin +ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan +ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian +lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa. +Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin +sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja +heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi +esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä. + +Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän +ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu +— Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi +muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia +valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi +tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja +meren tuolla puolen. + +Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies +juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla +hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun +verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet +kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean +tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin +mukaan. + +"Hohoi — varokaa —" + +Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni +vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan +väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana. + +Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen +pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen +paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli +täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä, +punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös +ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä. +Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa +suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein +siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua. + +Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan +yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi +hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä +vaivannut. + +Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet +ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä +kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi +lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka +nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen, +ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt, +missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei +uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan. + +Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi +märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa +aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa, +jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla +olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori +Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä +vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään. + +Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella +olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti +kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan +pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä +oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen +miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis, +hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään +suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen +professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia, +hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille +ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa +köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt — +voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa, +joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen. + +Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne +hytistä. + +"Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä +olekaan kaunis?" + +Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen +hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy +oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan +nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka +olivat hänen koko maailmansa. + +"Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?" + +"Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös, +illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan +rauhassa." + +Hänkö häiritsisi! + +Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain +olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan, +joka on sairas. + +"Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on." + +"Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on +92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä." + +Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena +päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma +lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän +ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli +vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja +hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin +hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti +isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen +säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin +hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen +lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi. + +Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli +vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva +Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului +ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä. + +Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti +olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että +hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa. +Hänhän näytti valtiomieheltä. + +Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään, +jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai +hänen miehensä hytti. + +Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa +hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut +panna vastaan. + +Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja +molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä +olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt +täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät +ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina, +kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta. + +Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa +kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut +ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä +häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta +kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi. + +Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi +levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?" + +Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja +kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä. + +"En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla +rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi." + +Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti, +ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi: + +"Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut +oma itsesi viime aikoina." + +Professori oli kääntynyt seinään päin. + +"Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten +tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea +tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja +säälii minua." + +"Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä +vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen, +joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana +on niin ruma." + +"Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin, +ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta. +Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia." + +"Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät +hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä +halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun +katkeran sanan muisto kalvoi mieltä. + +Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan +siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä +kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin +kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan +kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin +koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat +kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten +hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi +niiden hyväilyistä. + +Hänen mielensä muuttui. + +"Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden +lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä +otsalle. + +"Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä +vaimo ei voinut vastustaa. + +Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet +melkein kauniiksi. + +"Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori +taputtaen häntä hyvästiksi olalle. + +"Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista." + +Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta +tytöltä lähtiessään hytistä. + + * * * * * + +Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli +löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa +resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa +pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean +puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa +poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan +hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena. + +Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime +aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä, +äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja +vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien +ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut +koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti +itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin +joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita +muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata +alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He +ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden +tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle +eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän +ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin — +mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi — +jos mies sen ansaitsi. + +Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä +muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa — +ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja +rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut +lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa +rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin +pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa. + +Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä +ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka +oli astunut laivaan viime hetkessä. + +Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli +oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora +nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa, +joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta +Ellen oli varma, että ne olivat siniset. + +Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra +lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui +jonkun matkan päähän tytöstä. + +Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen +täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien +kudoksen. + +Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli +sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli! +Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre +Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het +Loo, hollantilainen linna. + +Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan +tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen — +kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen +kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen +heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen +töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen +kirjoistaan. + +Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi +kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut +juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi +tulipunaiseksi ja veti pois omansa. + +Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja +Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä +ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää. +Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä +kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen +lehden?' + +"En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti. +Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän, +harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi +nähnyt ne lehdet kotona." + +"Neiti on kenties Kööpenhaminasta?" + +"Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian +suosiollinen. + +Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua +Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli +liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli +hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä, +sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen +ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin +varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti +myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä +katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain +mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta +hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä, +sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta +ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen +salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis +englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään +vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten +helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden. + +Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet +Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén, +lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna. + +"Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia +sormiensa lomitse. + +"Mitenkä niin?" + +"Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian +hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne +upseeri." + +Nuorukainen nauroi. + +"Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun +arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?" + +Ellenin syvät silmät säihkyivät. + +"Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun +ylioppilastutkintoon." + +"Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?" + +"Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa." + +"Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin +kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen." + +"Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette +kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa +kehyksissä." + +"En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain +tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa +arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa +todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa +elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt +kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen +kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa +hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin +välttämättömiksi miehille ja lapsille." + +Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. + +"Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella +äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että +saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän +miehen hellyyttä ja suojaa. + +Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka +vartalo näkyi oviaukossa. + +"Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti +ovat jo ruokasalissa." + +Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli +noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön +hame hipaisi hänen polviaan. + +"Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne +veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan +pois." + +"Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan, +tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan +alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö? +— Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti +Yngve Alvén Upsalasta." + +Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo. + +"Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni +seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen +niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan." + +"Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin." + +Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen. +Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden +tuttavuuden sinä olet tehnyt? + +Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa +hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä. + +Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin. + +Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei +ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa +keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja +aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä, +kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia. + +Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan +kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai +ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen +jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut +mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu +Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän +oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut +olla hymyilemättä ajatellessaan sitä. + +Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä +hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun +oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä, +niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta +ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa. +Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten +mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa. + +Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut +ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta +sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin +hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä +tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden +jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan +osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan +hänen kanssaan. + +Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun +hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos +pienestä pyöreästä ikkunasta. + +Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan +alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden +vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta, +vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä +kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja +opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi +lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat +iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi +mustaksi pilkuksi. + +Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän +sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu +lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti +sen hyväksi enteeksi. + +Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja +voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt +lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari +täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui +arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi +niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin. +Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä... + +Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa! + + + + +II. + + +Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen +huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten +seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten +uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli +hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka +suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten +maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät +rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi +valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden +versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta +vasten. + +Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen +vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen +yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli +vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi +huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui +maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään +pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja +hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat +päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta. +Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat +vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa +Venäjän ja Siperian kanssa. + +Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista, +oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä, +minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean, +värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen +ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen +näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni +kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin +katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi, +oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen +huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä +ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa. + +Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin +valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo +samassa nuorten ystäviensä luona. + +Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron +verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille: + +"Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan +murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on +tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen +kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta +häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei +ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen." + +"Eipä niinkään." + +Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän +mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville, +eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten +asioissa. + +Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa +katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan +levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli +hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään +näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta, +sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki. + +"Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein +innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna +— kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt." + +Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa +rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta +hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko +ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa. + +Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori +Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän +valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein +ilmein. + +Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään +nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä +istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen +alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut +verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti +rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt +tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia +vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin +sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen +pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin +iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä. + +Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja +alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän +oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän +välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista, +kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka +sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi +puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä +ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä. + +Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina +kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme. + +"Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he +lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä +kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti +rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?" + +Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka +molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä, +että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin +kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan. + +"Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole +aavistustakaan siitä, keitä he ovat." + +Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti +silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa +sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun. + +"Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He +ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti +sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..." + +"Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen. +Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen. + +Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui +oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja +punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti +ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla +nuottihyllyllä olevia nuotteja. + +Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu +taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori +neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien +huomion puoleensa. + +Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen +hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan +suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen +pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista +tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa +kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät +loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä. + +Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle +ystävättärelleen, Ellen Krohnille: + +"Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —" + +"Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni. + +Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein. +He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he +sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he +tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti +hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana. + +Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan +vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli +puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti +Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean +niskansa tumman tukan alta. + +Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen. + +Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme. +Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen +raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut +hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn, +hänen kaikkensa. + +Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden +kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti +Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä +oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti +hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin +pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui. + +Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin +katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman +kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu. + +Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset +akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi +unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet +sointuivat metallinkaikuisina: + + "Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft, + berusende söd som al Elskovens Fryd — + Der bæres igennem den sövntunge Luft + fra skulpende Bölger i dyssende Lyd + i Nattens fortryllende Timer. + + Der bliver i Skoven saa underlig tyst, + naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi, + og Maanen har kastet et flimrende lyst, + forvildende Skær paa den slyngede Sti + i Nattens bedaarende Ttmer. + + Nu træder de koglende Taager en Dans + med viftende Slör over Engenes Bund — + Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans, + jeg kysser en Kind og en skælvende Mund + i Nattens livsalige Timer — + +Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön +maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää +säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen +leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten +raikuessa. + + * * * * * + +Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa +ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa. + +Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä +ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja +kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea +pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli +polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki. +Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla +ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä +kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat +rajaviivan nummen ja rannan välille. + +Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja +karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli +vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän +tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi. + +Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa, +miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin +rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys +ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin +nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata +tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän +sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei +voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä +istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa +sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella +viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja +mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä +hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai +kenties kuolema tulisi piankin. + +Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja. +Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista, +joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei +tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan +jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien +kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut +jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään +ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi, +että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman +hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea. + +Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla. +Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä +kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä. + +Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman +itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus +oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä +edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet, +kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa. + +Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli +pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä +päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä +häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla +kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat +vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa +asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta +hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko +harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain +viileää kiintymystä kotonaoleviin. + +Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain, +joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän +oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella — +tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen +mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää +koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi. + +Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen +täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput +kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma +koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla. + +Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli +viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä +ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja +suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha +puhelu. Yksinäisyys oli parasta. + +Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka +oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta +— mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? — +Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois +jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta, +hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä +täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa, +jotka olivat hänen terveytensä ehtona. + +Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan. +Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman +naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen +hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin? +Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt +päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat +ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa +uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden +kotivarpusten seassa. + +Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon +äärestä. + +Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia +kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin +kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän +suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan, +ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta +ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen +tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle, +niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon +valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen +arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen +kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin +vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen, +tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin. +Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä, +kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet +eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin +hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset +huoneessaolijat hänelle vain ilmaa. + +Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua +lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli +koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien, +ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä +päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän +huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli +ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika... + +Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot +piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt, +ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi +hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle +miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi +viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti +sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen +kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen +ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä +sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä. + +Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän, +joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin +korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille. +Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka +laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä +ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa, +vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan, +sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa +hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt +yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen +neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja. + +Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä +viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun +palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme +henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva +Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin +valloituksen tehnyt. + + + + +III. + + +Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien +ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia +rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia +orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin +okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä +taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen +pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan +vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat +kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella +kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä, +lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille +ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania +mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana. + +Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli +sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden +niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi +hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen +kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä +terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut +täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi +paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa +virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo, +joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena +päivänä. + +Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen +tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja +mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona +Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä +kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän +kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun +äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa +askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina +kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi, +vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät +kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia +hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan +niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia +kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä, +teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat +ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli +ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa. +Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen +äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa +ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten +voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle +rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa +toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia. + +Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia +korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan +hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden +kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire +niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja +kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen +sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet? + +Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös. +Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana +sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti, +puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului +Arnen yläpuolelta. + +"Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?" + +Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana +ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli +eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku +runojaan. + +"Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen. + +"Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän +varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä +tulen luoksenne?" + +"Oi, jospa tahtoisitte..." + +Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit +jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät. +Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä. + +"Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?" + +"En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat +meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana +paikka." + +"Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa." + +He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä +niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä +hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen +kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt +leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin +lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa +hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään +kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin +kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin +vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan +itseensä. + +"Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän +vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa +lapsena." + +"Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä +jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat +hänen ollessaan Maudin seurassa. + +"Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni. +Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli +gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti." + +Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä, +ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen +puolestaan. + +Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle +sydämensä: + +"Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren +tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt +naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä +alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan +suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana +kööpenhaminalaisessa varieteessa." + +Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää +ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi +Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen. + +"Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?" + +"Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te, +neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette +perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä +kuuluisaksi." + +Maud pudisti hiljaa päätään. + +"Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin +lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen +tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole +mitään tästä kaikesta." + +Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero +täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen +välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen, +ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi. +Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi +kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne +rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta +oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan +voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta +hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin +nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään +merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton. + +Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta +hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset +huulensa avautuivat syvään henkäykseen. + +"Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua, +ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa? +Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan +väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua! +Nukkuminen on sulaa nautintoa!" + +"Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää +sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin +vielä tajuissani." + +Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta. + +"Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän. + +Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi +hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti +hänestä... + +Arne tarttui hänen käteensä. + +"Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin +olisin onnellisin ihminen maan päällä." + +Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi, +kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä. + +"Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta +heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä." + +"Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään — +te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä." + +Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon. +Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet +näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi. + +Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa +kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt +urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän +Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta +mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan +nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi +tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili +omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein +uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää. + +Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut +muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta +vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että +voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka +katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän +miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä +vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista. + +Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia. + +Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein +vastahakoisesti, häntä kohden. + +"Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta +niin paljon, minä en sitä ansaitse." + +"Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?" + +"Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti. + +Heti tämän jälkeen hän nousi. + +"Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on +parasta katkaista keskustelumme." + +He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla +matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan +takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa. +Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline, +valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden +lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta +vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden +välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä +kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia +lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä. + +Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä +vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa +kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään, +mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat +silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän +nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti. + +"Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!". + +Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei +isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui +hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena +kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen +sormissaan. + +Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan. + +Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. + +"Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori +kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän +odottaa sinua." + +"Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne. + +Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika +olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti +johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain +heikkoutta. + +"Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä. +"Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on +välttämätöntä." + +Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi +kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? — +Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika +seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies. + +"No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä +on kyllä muitakin kävelytovereita." + +Professorin keppi kolahti kovasti kiveen. + +"Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä +menet. Kuuletko, Arne?" + +Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset, +kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä +edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin, +vastaamatta ja tottelematta. + +Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. + +"Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä." + +Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin +tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut +myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme... + +Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen +Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle. + +Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen. + +"En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella +äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen." + +Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun +silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille. + +"Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne +itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän +hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies." + +Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai +professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana, +jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista, +ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja +kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle. + +He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha +osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset +kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää, +sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat +rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin +vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine +ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä +valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten. + +"Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten +katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta, +mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt +kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt +saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on +meidät viskannut.' + +"Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn +matalalla äänellä. + +Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla +ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen +professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä. +Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen, +eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi +paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli +hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi +myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka +luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi... + +Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi, +ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa +häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero, +skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä +intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta +terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki +hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän +oli jo antanut selvästi huomata. + +Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä +syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli +täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi +Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä +piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti +pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa. + +Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja +luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä +huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi +siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut +ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa +varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen +ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi +voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi. + +"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä +hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli. +"Nuoret kokoontuvat!" + +Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli +kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri +suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien +valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve +Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer. + +"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori. +"Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?" + +"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi +Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien. +Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he." + +"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille." + +"Niin — ehkä sitäkin." + +Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen +rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat +toiset tytöt. + +"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten", +sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina +kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee +pari?" + +Professori Krohn kohautti olkapäitään. + +"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin +kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli +täysi-ikäinen tytär. + +Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan +kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen +tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen +taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — — + +Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa +tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet +valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud +nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt +Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä +ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin +muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta, +reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt. + +"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä. + +"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti +Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta +nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te. +Menemmekö tätä tietä?" + +Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien +keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten +ystäväinsä kanssa. + + + + +IV. + + +Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana +valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun +hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut +himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita +leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein +alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta +höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean +ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin +sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan +väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää +tyynenä ja kirkkaana kuin lasi. + +Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa +auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa +vyötäisille ja juttelivat matalin äänin. + +Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu +musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se +muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen +silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti +silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas. +Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset +kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen +olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista +toisista iloisista tytöistä. + +Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä, +ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa +sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka +hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin +ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman +laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti, +hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin +valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu +lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään +mielensä. + +Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa +oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan +vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina. +Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät, +kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille. +Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat +Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan +rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin +terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko +maailman kanssa. + +He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista +vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus +häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän +ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa +lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät. + +Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!" + +"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa. + +Mutta Vivika sanoi: + +"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta +tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan +puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia +ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme +toisiin ihmisiin jotakin merkitystä." + +"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa +tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää +yhtä hyvin kuin sinä?" + +Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli +välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että +se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän +sanoi: + +"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen +Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi +syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä +tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi +tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän +menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin +köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me +nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat +hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos +hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin +taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa +rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka +vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää +tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan." + +"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen +käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?" + +Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean +puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi. + +"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten +eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä. +Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten +me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli +heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin +luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä +toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin +Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi. +Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani +Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka." + +Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä +lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen +silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla +ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä: + +"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan +vain surua sinulle." + +"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin +saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen +tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?" + +"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta +sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä +tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot." + +Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle +opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään. +Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti +teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta. + +Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien +käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin. + +"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko +sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja +okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä +täällä kasvaa metsäruusuja." + +"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja +itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan. + +"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta +tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen +nimensä kuulemisesta." + +"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana." + +"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää +onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut +omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot." + +"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!" + +Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä +vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän +surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa +pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan. + +Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju +oli jälleen ehyt. + +Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen +suostuttiin. + +He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen +ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät +matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä +täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä, +muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen +taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan +karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia +pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien +kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen. + +Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle +säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa. + +"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja +suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat, +jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta. +Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —" + +"Mitä?" kuiskasi Ellen. + +"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa." + +Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja. + +"Uskotko siihen?" hän kysyi. + +"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää." + +Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua, +oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja +kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran +toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui. + +"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa", +sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein +ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla +täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä. +Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän +vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo +tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä? +— ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista. +Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli +nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja +tukehduttanut hänet." + +"Eikö häntä koskaan löydetty?" + +"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut." + +"Huu, miten kauheaa." + +Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien +keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit +olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli +Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen +ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut. +Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät +tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja +mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan, +kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa. + +Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista, +että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin +nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta +tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi +jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen +itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja +hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt. +Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli +joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä. + +Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään. +Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja +sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet +olivat vallan lähekkäin. + +Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden +väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri +unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska +hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies +istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti +jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa, +hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä +kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja, +naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin +hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään +mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi, +ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset +silmät. + +Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä. + +Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään +ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt +veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä +maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten +oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän +varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi +kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun +rakkaimmat ja parhaimmat pettivät? + +Oi äiti, äiti parka! + +Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen +nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut +säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa. + +"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole +turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä, +keitä voi tavata..." + + + + +V. + + +Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He +istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika +Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva +Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin +pantuaan pikku Finnin levolle. + +Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla +nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli +majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut +mennä lähemmäksi. + +Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. +Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat +vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä +kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa +jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun +alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu. + +Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret +tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta +kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat +pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa +ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja +veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai +tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen +avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen +tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja. +Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle +kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti +suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan. + +"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa +kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee +itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi." + +"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva +Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki +moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin +perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat +tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa +ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän +ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä +portviinipulloja." + +"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti +Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita." + +Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot +kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös. + +Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen, +mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa, +sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin +nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja +häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren, +musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli. + +Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta — +askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä. + +Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle +vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni +häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti +hänet luotaan kärsimättömin elein. + +"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella +murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla. +Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä, +että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen +ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset +äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan. + +"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti +Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe +Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa. + +Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka +piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia +— se olisi jotakin nuorille tytöille. + +Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen +äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä +tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle +epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki +yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät, +tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan +ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen +päällensä. + +Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi +nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut +käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä +langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn +ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän +kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka +olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt +käyttäisi käsiään ja aikaansa? + +Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli +tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut +rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä, +täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin +mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä. + +Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu +kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli? + +Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin +kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä +kokoon mallisukkaa. + +"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti, +melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista +ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla +tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä." + +"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa", +vastasi rouva Brein. + +Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin +pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea +varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa +paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan. + +"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti +Karlsson. + +Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki +miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli +painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä. +Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen +vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan +mukanaan. + +Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi +häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, +kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen +takana piili tuska. + +"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin." + +"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä +kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi +liiaksi olla mukana." + +Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva +Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän +ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli +hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli +parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että +riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti +heidät toisiinsa. + +Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että +Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta +leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan +auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä +kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa. +Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja +lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja +nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet +häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi +tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa. +Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot +olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä. + +"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä +olet niin herttainen". + +"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin +köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan. + +"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin — +Margareta Langea." + +"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?" + +"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle. +"Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut +minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan." + +Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat +kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet +sumuun. + +"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa." + +Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja +alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle +vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia +elämiseen. + +Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle +päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina +kuului selvästi tyynessä ilmassa. + +Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä +täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän +pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen +kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää. +Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden +jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä. +Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä, +että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista +ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki +hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt +ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan +työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän +lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen +täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät +kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa. + +Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset +ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi, +että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan +häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut +herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea, +pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva +Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä. + +Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta. + +"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin." + +"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä +naisia lehtimajassa." + +"Se on minusta yhdentekevää." + +Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti. + +"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on +vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot. +Hyvää yötä!" + +"Hyvää yötä, Ove." + +Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt +toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään. +Vaimon, käsi vaipui veltosti alas. + +"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka +oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä. + +Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä. + +Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut +lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja +tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui +ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden +asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta. + +Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli +kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta +palasivat rannalta. + +He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika +oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään, +ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta +lohduttaa häntä. + +"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä. +Täällä on niin hiljaista." + +"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden +aika." + +Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen +huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä. +Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja +hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei +tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa +omia lohtuperusteitaan. + +"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti +joku hotellista." + +Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut +pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen, +vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin +tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui, +kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä. + +Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli. + +"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta, +että jätämme hänet rauhaan, Vivika." + +"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa +mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan." + +"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole +olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin +pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin +meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä." + +"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä." + +Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan. + +"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta." + +"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän +vastauksen. + +"Oletteko kävelleet kauaksikin?" + +"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta +muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla." + +Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve +koetti turhaan vangita hänen katsettansa. + +"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita +hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän +lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin +kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman. +Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?" + +Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän +kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt +ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen +kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin +pilvetön kesätaivas. + +"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen. + +Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää +hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen. + +"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan +erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia +ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He +eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista." + +"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve +kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan +ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille, +jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan +mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle. + +Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen. + +"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?" + +Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta +hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven +käsivarrella. + +"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole +minulle vihoissanne?" + +"Teille? — En." Ellen pudisti päätään. + +"Jollekin toiselle tai toisille sitten?" + +"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset +käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein." + +"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä. +"Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?" + +"En." + +Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt +tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina +ja surullisina. + +"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa. +Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa +elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten. +— Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista, +kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen +tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan." + +Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi, +että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee +maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen +nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten +tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti. + +"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin +kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa +luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät +pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden +takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa, +muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla." + +"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki +ole heteikköä, lentohiekkaa?" + +"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette +tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole +ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?" + +Ellen mietti: + +"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini". + +"Ettekö luota minuun?" + +Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi +hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen +sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin +hän olikin hänelle. + +"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän. + +Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas +pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin +kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea +hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan +olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli +olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään +oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut +hänessä niin voimakkaana ja rohkeana. + +"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada +äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun +koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan +minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne +saan kai olla — sanokaa?" + +Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi +hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä. +Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä +äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole +miehekkyyttä." + +Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla. +Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — — +Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen +luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri +suru. + +He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan +Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen +hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt. + +Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä, +sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa. + +"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa. + +"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!" + +He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui +hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa. + +"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän. + +"En — en —" + +Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti +ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti +saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat. +Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa. + + * * * * * + +Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi +rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä. + +"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?" + +"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa." + +Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi +sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia +pikkuesineitä. + +"Etkö ole nähnyt isää?" + +Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä +nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas. + +"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen. + +"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle +ja kääntyi tyttäreensä päin. + +"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta +katsettaan. + +"Oliko hän yksin?" + +Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut +valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä +toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä +hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen +täytyi valehdella — äitinsä takia. + +"Oli", hän vastasi. + +Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi, +äänessä iloinen sointu: + +"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?" + +"Mennään, rakas äiti." + +Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa, +kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea +tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon, +jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän +kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle. + +"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti." + +"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena. +Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo +suudelma merkitsi? + + + + +VI. + + +Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa +kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat +lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli +heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat +alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita +vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin +muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että +ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä. + +Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan +bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin +selvästi tyynessä ilmassa. + +Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka +sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi +aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua, +ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten +kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti +miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta +ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset, +hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia +parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet +herättivät. + +Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa +hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä +soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken +yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle. + +Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet +samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin +poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat +aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli +ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit. +Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan +kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa +oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka +oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman +vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi +— Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli +epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen +epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella +ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen +tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin +Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja +ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän +kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä +tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti +tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin +äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien +takana. + +Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva +ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä +toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin +kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut +tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä +ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan +rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle +kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti +joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin +sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli +tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä +oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin, +ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti +kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset, +tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen +arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa. +Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja +värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista +puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron +omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin +kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään +kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa +kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut +sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa +käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät +ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten, +joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli +oleskella tällaisissa suojissa. + +Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset +kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella, +onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni +pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho +muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä +— ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät +muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän +kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein +sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen +puodinikkunoissa. + +Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin +ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän +nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen +kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista — +vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi, +ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän +takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka +viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon +virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys, +pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet +onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli +muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä +mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta +väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä +soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän +kuin ennen. + +Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä +päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää +puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla +leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen +hohteen! + +Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin +näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen +johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt +pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven +tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan +kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen +valssiin "klubin" metsätanssiaisissa. + +Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi +ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki +päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon +sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä +hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään, +ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa. + +Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä, +onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää +niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen +takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut +Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut, +kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että +Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen +luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa, +joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka +kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen. + +Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen! +Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta +kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat +yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta +tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa +uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet +ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren +hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän +joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen +tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken +anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt. + +Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön +yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja +kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan +menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär +vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa; +vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen +isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset +hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi. +Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli +kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut — +hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen, +kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa +oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta +ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo +rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin +iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että +hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään +ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut. +Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet +kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä. + +Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään. +Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian +tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei +kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan +sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä +kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja +säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain +lyhyt tervehdys kulmassa. + +Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet +Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut +askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä +päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis, +lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä +tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon +enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla +vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä +kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän, +ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta +silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan, +joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo +pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen +silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus. + +Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä +käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä. +Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena, +vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta +aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta, +työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva +koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat +ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi +lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang +kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli +ihastunut erääseen rautatievirkamieheen. + +Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai +syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat +bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias +otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö +nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti +kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että +hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa +jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset +— "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue". +Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari +kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen +tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin +sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet +sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut +ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden +seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat +kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat +rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana +kaihoten elämää, joka meni menojaan. + +Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta. +Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus, +ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut +entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen +hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua +imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut +koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa. + +Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen +jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli +vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin +sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta +äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui +ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon +väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa. +Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena +kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma +tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä. + +Sitten tuli viimein hääpäivä. + +Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi +erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi +kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä +odotettiin paljon. + +Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli +hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi +pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan +ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei +ollut voimia luopua Ovesta. + +Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja +tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi, +tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove +oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai +sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan, +lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa +vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään +työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi, +hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku +tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla +kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut +kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden +arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine +toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa +kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan +tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin +hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin +hitusen itseluottamuksestaan. + +Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen +ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa, +mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri +rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat +olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti +teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina +mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei +tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen +lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä +vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein +sai kärsiä. + +Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes +Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia +lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän +milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi +hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina +yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut +vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden +valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona +kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja +kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina. +Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet +niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli +ollut hänen elämänsä. + +Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia. +Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen, +ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain +miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti +politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin +Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa +muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä +kaulaan. + +"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka +tahdoit." + +"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta. + +"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta +kaikesta." + +Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa +pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että +Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen +kanssaan. + +Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut +onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla +eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen +ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä +ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi +painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen +esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä +itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi. + +Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli +elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta... + +Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän +tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat +viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja +Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen +kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi +lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin +häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä +hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli +mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se +oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja, +hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan. + +Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti +hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä +varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa +valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut +kotiin. + +Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen +sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten +rouva Atkinsonin imelä kotkotus: + +"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut +tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan." + +Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt +yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse +nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat +rannalla. + +Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän +ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei +sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään. + +Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen +askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis +sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut +ajatella noiden kahden olevan yhdessä. + +Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä +seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren +vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka +loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen +kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he +molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras +vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita +hapsiaan... + +Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan +kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita. + +Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty +syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja +sitten hiljaisuus. + +Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus +kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. — +Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei +voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse. +Olihan hän vielä hänen vaimonsa. + +Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa +tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis, +riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää. + +Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti +hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään. + +Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet +retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät +kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua. + +Tuokiossa hän oli miehensä vieressä. + +"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?" + +Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä, +koriseva ääni kuiskasi: + +"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —" + +Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut +samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon, +otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi +miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän +halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä +vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos, +vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska +lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja +syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin. + +"On — kiitos!" + +"Tahdotko enemmän lääkettä?" + +"En, pane pois lasi." + +Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen. + +Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi. + +"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?" + +"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta +tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin +käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen +kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka +laitasi oli." + +Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä. + +"Sinä pieni, uskollinen sielu!" + +Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen. +Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa, +ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin. +Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin — + +Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä? +— Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan +kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä +niin paljon. + +"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä +levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni +sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut." + +"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?" + +"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. — +"Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen, +mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää +ajattele tätä." + +Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan, +välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin +hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin +hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän +kärsisi hänen kanssaan. + +Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla +hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka +tarvitsi lepoa. + +"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!" + +"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?" + +Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä +olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja +kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin +oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan. + +Margareta meni hiljaa ulos. + +Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen +ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin +äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla +vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni +lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja +yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen +hengitys. + +Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat. + +Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin +milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli +tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa +kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen. + +Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi +ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet, +oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman +salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on +lopussa. + +Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö, +että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät +ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko +raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka +ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen +koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset. + +Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi +häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi? +Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli +pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä +kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat +olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä +antautuisi niiden kylmään syleilyyn. + +Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun +itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia, +vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa +naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta, +hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut +hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä +ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää +uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä +vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun +hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että +myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei +rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän +oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden +ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän +riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan. + +Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti, +miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten — +hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui +laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi +Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine +sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove +Krohnin korvissa: + + "Der stirrer imod os fra Döden et Blik, + det kan kun besejres ved Livets Musik." + +Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut +hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti. + + + + +VII. + + +Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi +kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa, +kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä. +Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä +huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään +edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa. + +Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat +hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen +mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli +rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton +professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän +oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen +mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat +jonkinlaista vahingoniloa. + +Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen. +Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että +professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun +miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli +anteeksiannettava. + +Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen +kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän, +tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja +pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa +elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen +rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä... + +Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada +olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä +tasapainon. + +Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista. +Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan +ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja +puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta +levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä, +jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän +kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina +ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi +valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka +ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan. + +Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki. +Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään +räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten +rajujen tuulenpuuskien aaltoilu. + +Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina, +joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman +tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä +hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan. + +Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn +vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin. +Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain +vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta. + +Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika +sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki +ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen +katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen +muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen +koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi, +että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve +tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus +olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja +riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä, +ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa +sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa +toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset +merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana +ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria +pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa +sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi +tänään. + +Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina, +mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus +taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi +joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta +muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain +sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät. + +Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen +esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä +olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen +myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan. + +Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun, +kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä +tuskanhuutoja. Myrsky läheni. + +Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti +syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa +tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen +synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa +palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen +onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta +kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan. + +Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki +korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois +maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä +melkein paleli ohuessa takissa. + +Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan +vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven. + +Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla +paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen. +Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti +yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa +ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden. + +Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän +sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen +lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin +vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten. +Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka +kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi +kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän +saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei +koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi. + +"Ellen — rakas pikku Ellen —" + +"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi +käytävässä olevan kuuntelevia korvia. + +"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään. +"Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla." + +Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä, +jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui. +Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka +yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan +naisen. + +"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi +Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei +varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä." + +Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan +ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden. + +"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin +mielellään auttaa meitä, minkä vain voi." + +Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen +käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa. + +"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes +vähän tai olla pienenä tukena." + +"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen +huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta +me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa +myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien +alla. + +"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä. +Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille +vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua +isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja +Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä +tänään." + +Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan. +Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin +hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä +ja alkoi etsiä ikkunalaudalta. + +"Mikä on, äiti, etsitkö jotain." + +"Kirje — isäsi kirje." + +"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos +suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain +kärsimystä." + +Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat +tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää +maisemaa vasten. + +"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve. + +Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta +rouva Krohn ei lukenut sitä. + +"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen +pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen +raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää +järkensä?" + +"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on +vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee +entiselleen." + +"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan +tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä +olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta +ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä +luule sen olevan oikein." + +"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?" + +Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai +hänen surulliset kasvonsa loistamaan. + +"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en +samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei +minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä." + +Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa. + +"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta +itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian +kallisarvoinen." + +"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella +äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi — +ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta +mielentilasta?" + +Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään +onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin +saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään +Ellenin pitävän hänestä. + +"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin, +olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa +äitiinsä?" + +"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole +tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin +huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On +kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona." + +"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?" + +"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä +tänään." + +Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen. + +Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos +aikaisin aamulla ennen aamiaista. + +Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa +Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä, +mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla +keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa +sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa +kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla. + +Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli +muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen +napinreikään. + +Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut +häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia. + +Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta +hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin +sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää. +Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää. + +Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä +ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren +ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut +voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää +synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut +paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo +hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei +ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään +ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden +tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten +joutua liian kauaksi. + +Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan, +ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä +levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän +oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään. + +Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä +vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana. +Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin +niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään +tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään. + +"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen +vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun. +"Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei +kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa." + +Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella +vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta +vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä +rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi +tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi. +Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat +kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun +isä oli poissa. + +"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve +surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin +avoimeen hautaan. + +Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen, +kyyneltensä keskeltä. + +"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi. + +Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo. +Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen +alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan +auringossa. + +Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin +eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja +vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat +vallan tumman kankaan kehystäminä. + +"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve +ihmeissään. + +"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven +käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että +saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota +koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti +Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä +hän on?" + +"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva +parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman +levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun." + +"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien +reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole +tapahtunut mitään onnettomuutta?" + +Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa +tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui +siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden +ihmisten suruja kohtaan. + +"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne +Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin." + +"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi +hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?" + +"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer, +koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi +auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä +jompikumpi meistä löytäisi hänet." + +"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti. + +Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän +vaistomaisesti peräytyi askeleen. + +"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi +Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin." + +"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa." + +He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti +solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja +liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut +olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä +taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei +näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden +palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren +nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää, +kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat +muuttuneet ruusuiksi. + +He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena. +Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle +saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle +suunnalleen. + +Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja +tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä +hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain +sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten. +Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina, +huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi +märille kiville. + +Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan +vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla. +Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä +ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä. + +Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten +ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet +katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa, +eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi +rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen. +Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien +takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin +puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa +kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien +välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita. +Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat, +pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen +katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi +hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja +perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa +täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten +historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt +siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli +ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan, +paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia, +kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen +oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi +oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin +lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan, +ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin +unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien +ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa. + +Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää +tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha, +takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja +ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä +päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa +silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira +salli hänen, astua tupaan. + +Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä +seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan +bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun +pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä +tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli +syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli +sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina +kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen +villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa +hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa +olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan +ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään +miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan +hän on." + +Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki +erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He +eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa +mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he +ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä +sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta +kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja +syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut +siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja +sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä. + +"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen +päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin +ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos +joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä." + +"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies, +ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut. +"Ei, eipä ensimmäinen." + +Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun +hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja +suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan +kiertoteitä päästäkseen eteenpäin. + +Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen +ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota +rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja +toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon +järkkymättömyydestä. + +Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä +kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut +minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa +Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että +tämä oli alkanut epäillä pahinta. + +Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla, +joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen: + +"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..." + +Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea +pelkoaan. + +Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja +vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru. +Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin +köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet. + +Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä, +että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku, +josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun +Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri +huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa. + +Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien +ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi +kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät +lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui +niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta +tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan +kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä. +Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä, +sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä +hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan +veripunaisena hohtamaan. + +Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä, +mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle, +jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka +nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä +katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja +menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen +parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen, +joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut +kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä +olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia. + +Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan +myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen +rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu — +hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä +hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi — +Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden, +niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen +rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut. + +Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena +oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi +Arnenkin? + +Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun — +hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut +kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt +varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta +ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt +rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä +tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää +heidät... + +Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. +Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi +häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen, +jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin +uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen +rukouksensa niin pian saisi vastauksen? — + +Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!" + +Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli +horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen +vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli +liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse, +että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet +kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko +maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä +itsessään. + +"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä +olet ollut koko päivän?" + +Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa +oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä +kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin +syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi: + +"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli +tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu... +Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten +voinutkaan — en voinut." + +"Jumalan kiitos, ettet voinut!" + +Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat +hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa, +jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui +hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi. + +He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut +molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että +he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä +elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota +kumpikaan ei tahtonut katkoa. + +Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli +taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka +kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä +suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät +siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä, +vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen +läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli +edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas, +jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn +laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen +jälkeen yön syvään lepoon — + +Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle +— hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää +voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat +rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa. +Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin +kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä +vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen +ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli +kylliksi toisissaan. + +Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä +riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän +oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin +oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen +arvoinen. + + + + +VIII. + + +Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen +Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon +Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti. +Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin +hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki +ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti +parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne +auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve +Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona +hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa +ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen +matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin +vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi +"ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan +voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille +hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti. + +Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen: +elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut +parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi +hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja +Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua +sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen, +joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea +kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään +ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli +hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta +ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi +kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä +kautta asetti. + +Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta. +Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen +turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen. +Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli, +ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne +jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien +kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä +olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli +vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä +toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin +tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset +alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan — +väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa. + +Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien +huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän +avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan +kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja +ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä +hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi +tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän +kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt +olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove. + +Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa +märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt +miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat +hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan. + +Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin +tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että +hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa. + +Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt +olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi +seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja +sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien +toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin +hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen +askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa. + +Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn +hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta +takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut? + +Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään +salvan. Ellen siellä seisoi. + +Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli +niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan. + +Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat +kainalossa, sateenvarjo vettä valuen. + +Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin +kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani +sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista +sadetakkinsa syvästä taskusta. + +"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi +kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne +ovat." + +Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä +oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki +huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin. + +"Mutta toinen kirje, toinen...?" + +"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä." + +Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu +hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa +kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan +äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin +hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti +katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut +iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä, +joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on +syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut. + +Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan +vapisi: + +"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen." + +"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä +sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?" + +"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse +lukea kirjeen." + +Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä +kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut +odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen +luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin — + +Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen +kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi +pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi +mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli +mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin +kolkolta ja — kylmältä. + +Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli +kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin +käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli +varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui +vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle +rakkainta maailmassa... + + "Rakas Margaretani! + + Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun + elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit + luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku, + joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät + terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja + sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen + ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin + väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa + minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan + kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet + luonani. + + Ovesi." + +Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään. +Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon +isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö +ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin? + +Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää, +että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää +häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli. +Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta +äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä +itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin +tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa +pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä... +Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä +iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen +kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen. + +Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat +uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli +järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt +leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi +mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät +vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka +jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli +jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän +nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi +surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi. + +Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet. +Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen — +sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa. +Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt +kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa +katsella viisareita. + +Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka, +katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri +äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan +iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi +minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin, +missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat +kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi +hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä +paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen +äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven +kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja +vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä +pilkisti esiin hymyily. + + * * * * * + +Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä, +epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen +tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä, +sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta, +vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä +pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia +matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän +kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen +Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain +olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä +oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä, +huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli +jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä +kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä, +että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa +maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi. + +He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan +nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat +Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine +kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja +tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten +tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he +näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet +taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin +vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä +raikkaudellaan. + +Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla +vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli +määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori +Krohn oleskeli. + +He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi +päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen +ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat +pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja +veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille, +jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään +rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen +yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät +kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa. + +Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki +kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla, +— rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle. + +Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä +ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien +ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten +neulasissa. Alkoi hämärtää. + +Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus. +Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun +pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain +eivät olisi tulleet liian myöhään! + +Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan, +harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja +luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan, +itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset +sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa +vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain +katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti +hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven +elossa. + +He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien, +lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti +niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri +syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin +lyönnein. + +Tulija oli Maud. + +Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen +katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten +tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen, +varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät +ulompaan suojamaan. + +Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän +matkusti pois heti. + +Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena +hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja +Arne hengitti helpommin. + +Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat +antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta +astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään, +silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen +laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui, +että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen +maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin +oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle +tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan. + +Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten. +Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti +nuoruusajan hymyily. + +"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani." + +Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus +oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli +jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli +nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru +oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet. + +"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin +laita?" + +"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä." + +Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa +vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen +itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä +värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä. + +"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan +jälkeen." + +Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä +olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu +päästäsi, että saan nähdä kasvosi." + +Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois +hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen +entisessä lumouksessa. + +"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on +vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä +vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!" + +Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi! +— Minunko vuokseni?" + +"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä +näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut +kaunis." + +"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa." + +Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa. +Margaretan poskia peitti kirkas puna. + +"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta." + +Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin." + +Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona +hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät +hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen +runsauden. + +"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä +usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme +siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle +kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika." + +Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös +entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle, +kyynelten vieriessä pitkin poskia. + +"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein +toisin, kuin tiesin sinun toivovan." + +"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa." + +Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin +entisinä päivinä. + +Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset +asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten +sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui +yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan +koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka +leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen +yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja +rusoisia valojuovia halki harmaan ilman. + +Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen +muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa. + +Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä +jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta, +hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin... +Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen +vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan +oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei +merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden +siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä +paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa. + +Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo. + +"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta", +sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten +tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla +oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin +ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa." + +"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa." + +"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele +ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni, +lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä, +kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt +uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin +selvää nyt, kun sinä olet luonani." + +Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna. +Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä: + +"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai +kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta, +hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen +pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään +sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi." + +"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää." + +Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut +heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi +samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin +luvuista. + +Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä. +Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi +ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti +taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä +väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja +jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut. + +Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa, +että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä +jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt +hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton. + +Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta +joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä. + +He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja +vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan +sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut +kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä, +että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka +tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan +miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä +kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti +taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi +täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne +seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli +hänen rakkautensa viimeinen palvelus. + +Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja +hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä +täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi +parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle +— sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa +huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää +hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan +ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata +heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. — + +Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen +vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan +sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä +puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti. + +"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään +hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja +eikä ensinkään pyri vastahankaan." + +"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni +sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen. + +"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että +voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte +hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää, +vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä." + +"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi. + +"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä +olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti +toi tullessaan minulle." + +Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä. + +"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä. + +"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan +'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. — +Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja +kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on." + +Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen +iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat +ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä +kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti +melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä +silmät hohtaen ja posket punoittaen. + +Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen, +syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat +auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä +oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne +sirotellut. + +Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa +käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista, +pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset +kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli +vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa +kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta. + +Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä +ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat +hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet +selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen +juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta +ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut +tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli +täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi. + +Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan +kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen, +vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän +askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava, +kuulostava hiljaisuus... + +Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli +tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen +sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja +ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen +voimattomuutensa painosta. + +Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän +tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri +heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa +ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään. + +Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan +rauhallisesti ja hiljaa. + + + + +IX. + + +Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä, +lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle +maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja +sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan +vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon +kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät +särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan +hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin +ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden. +Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä +kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet +vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja +hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa. +Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia, +suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa +hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja +väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa. + +Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle +järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä +ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa +oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä +olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, +uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen +leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä +äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui +hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys. +Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö, +joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin +odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa. +Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista +ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten +leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli +muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että +hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena +ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin +päivä, joka ei enää koskaan palaa. + +Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän +alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen +sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään +yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten +hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman +niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti +hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä +ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät +pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa, +ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis +tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti +ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden +painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet. + +He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva +Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli +rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve +Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne +kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut +hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä +iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin +molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta +rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni +saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen +kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista +ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista +luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen +liitto, jota ei mikään voisi murtaa. + +Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias +vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla, +oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä. +Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias +kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita +nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku +Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki +käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari +ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan +sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin +suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä +heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän +auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä, +maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa. + +Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista — +kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä +toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin. +Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne +mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli +ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys +päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä +murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan. + +"Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet +sitonut kivet kiinni?" + +"Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi +kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti +häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat +lampaita", jatkoi hän selittäen. + +"Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn +ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni, +etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi." + +Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin +lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia +menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi. + +Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi, +joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan +seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä +ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen +äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan +kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista +heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone +pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine +pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan +selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja +pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka +kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman +harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko +mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän +välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla +heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet +vuodet, heitä erottaisivat... + +Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää, +lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla +on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset +kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta +puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien +takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä +saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta +siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei +mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän. + +Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli +saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli +paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana, +kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei +olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi +kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean +sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi +hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä +hautausmaassa Tyrolin vuoristossa. + + * * * * * + +Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin. +Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet +niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat +purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla +ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi +peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui +järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti +pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen, +että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla +lukemattomien pienten siipien suhahduksen. + +Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä. + +"Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on +kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa +täytyy aina kärsiä." + +Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten, +ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei +mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina, +kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku +morsiamensa vaaleissa puvuissa. + +"Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?" + +"Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten +olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat. +Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat." + +"Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui +rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen +järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon +harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia. + +"Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi +Margareta. + +"Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän +kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui +miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni, +etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan +sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin, +johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä +tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi +peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä +olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset." + +Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä. + +"Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta +ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin. +Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —" + +"Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin +mitä sinä aina olit suhteessasi isään?" + +"Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan, +että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin +voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi." + +"Entä sinun sitten?" + +"Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin +yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja +auttanut täti Karinia koulun pidossa." + +Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi +sydämellisesti hänen syliinsä. + +"Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta? +Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen +niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin +vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän +pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei +ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin +ole sitä mieltä?" + +"Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa. +"Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt +vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla +tulee sulhasesi." + +Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja +voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo +kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa. + +Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä +ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle, +Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa. + +"Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja +vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi, +niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin +parantumaan." + +Yngve katseli häntä hymyillen. + +"No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas +Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon +ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä +et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut +vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä." + +"Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain +peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään. + +Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle. + +"Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä +Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?" + +Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen. + +"Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna, +niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä +syystä." + +"Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen +veitikkamaisesti. + +"Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista." + +Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään. + +"Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta, +että menette, jotta joudutte kotiin illaksi." + +Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli +molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään. + +"Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi. + +"Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen +mieluimmin kotiin lepäämään." + +"Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme", +sanoi Yngve. + +Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon, +sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden. +He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen +tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän +päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä +hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan +kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he +kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä +todistamaan heidän onneaan. + +Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset +ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat +niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset, +ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä. + +He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan +ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin +taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli +hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin. +Jospa Ove olisi ollut sellainen... + +Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä +vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli +häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen +varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää. + +Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista +rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju +kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku +Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas +ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään — +lepäämään ja uneksimaan. + +Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat +uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen +läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää +tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta +kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon. + +Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen, +turvallisen lapsuusunensa. + +Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen +huutavan: + +"Saanko tulla sisään, äiti?" + +Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin +nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen. + +Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli +hänen vieressään. + +"Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!" + +"Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön +ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika, +minun oma Vivikani." + +"Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli +melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla +kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?" + +Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle +otsalleen, sileäksikammatun tukan alle. + +"Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että +tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi +saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan." + +"Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme +molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme +lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat +taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja +huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme +onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet +aavistaakaan." + +"Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat +tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa." + +Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea +sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet. +Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin +kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa +oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten +luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain +unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle. + +"Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi +Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin +kuin kukaan muu, rouva Krohn?" + +"Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta +ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten +kurjenpolvien peitossa. + +Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten +kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja +nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden. + +"Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti. +"Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet +heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?" + +"No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili +hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista +kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi +he näkevät kaiken niin selvästi." + +"Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului +Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin +olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia +onnentoivotuksia. + +Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa +siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen +kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa +myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa. + +Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea... + + * * * * * + +Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän +oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen +paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva +Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne +äkkiä: + +"Aurinko — aurinko!" + +He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat +puutarhaan katsomaan auringonlaskua. + +Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli +Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta +kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren +yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet +maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin +vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä. + +Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat, +jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän +taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja +auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu +kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko +oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso. +Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se +loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine, +viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi +kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti +kultalakea. + +Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat +äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi +meren yläpuolella. + +"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin +sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle." + +"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät +ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois". + +Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa +surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti +hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli +päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään +reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen +tiellään lepäsivät illan varjot. + +"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen +ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki +kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä: + + "Jo painuu päivä, meren aallot palaa, + kun iltarusko purppuraansa valaa, + ja lännen taivas vielä heloittaa. + Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee, + niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee, + ja sielun kaipuu sadun siivet saa. + + Oi, pilven kultalinnat illan taivaan, + mä astun hiljaa unten pilvilaivaan, + ja illan tuuli minut kauas vie; + + Mä autuaitten maille riennän, sinne + niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne + vain unten lapsilla on unten tie. + + On kerran koittava se hetki, milloin + myös sadut raukee kuolon uneen, silloin + kun elon päivä tekee laskuaan. + Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon + ja avaa autuaitten levon lehdon, + kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!" + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76251 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..dcb0208 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #76251 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76251) |