Initial commitHEADmain

4 files changed, 4475 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/76251-0.txt b/76251-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..ded516c
--- /dev/null
+++ b/76251-0.txt
@@ -0,0 +1,4458 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76251 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+AVIOVAIMO
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+ANNA BAADSGAARD
+
+
+Suomentanut
+
+Hertta S.
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1918.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi
+edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat
+kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden
+kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan
+kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien
+alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä
+aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien
+hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan
+väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria,
+nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä,
+kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena
+humuna ja tärinänä ilmassa.
+
+Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan
+rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi,
+molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka
+ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä
+lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta
+naista vaunuista.
+
+Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun
+vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti
+kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät
+silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat
+juhlallisina pimeydessä ja sateessa.
+
+Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko
+nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on
+tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän
+sai syntymäpäivänään täti Karinilta."
+
+"Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi
+olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain
+kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta
+näette ympäristön."
+
+Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon.
+
+"Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne
+toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai
+heidänkin pitää tehdä."
+
+"Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva
+katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli
+vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein
+ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö
+osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen
+avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin
+aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista,
+jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle
+onnelleen.
+
+Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin —
+että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan
+vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko
+elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset
+olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin.
+Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi
+perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat
+notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja
+hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat,
+terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset
+kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta,
+odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä
+tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa
+toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli
+herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian
+herkkäluonteinen.
+
+Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin
+ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan
+ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian
+lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa.
+Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin
+sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja
+heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi
+esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä.
+
+Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän
+ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu
+— Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi
+muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia
+valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi
+tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja
+meren tuolla puolen.
+
+Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies
+juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla
+hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun
+verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet
+kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean
+tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin
+mukaan.
+
+"Hohoi — varokaa —"
+
+Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni
+vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan
+väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana.
+
+Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen
+pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen
+paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli
+täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä,
+punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös
+ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä.
+Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa
+suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein
+siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua.
+
+Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan
+yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi
+hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä
+vaivannut.
+
+Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet
+ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä
+kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi
+lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka
+nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen,
+ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt,
+missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei
+uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan.
+
+Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi
+märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa
+aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa,
+jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla
+olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori
+Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä
+vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään.
+
+Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella
+olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti
+kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan
+pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä
+oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen
+miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis,
+hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään
+suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen
+professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia,
+hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille
+ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa
+köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt —
+voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa,
+joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen.
+
+Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne
+hytistä.
+
+"Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä
+olekaan kaunis?"
+
+Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen
+hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy
+oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan
+nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka
+olivat hänen koko maailmansa.
+
+"Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?"
+
+"Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös,
+illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan
+rauhassa."
+
+Hänkö häiritsisi!
+
+Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain
+olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan,
+joka on sairas.
+
+"Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on."
+
+"Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on
+92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä."
+
+Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena
+päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma
+lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän
+ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli
+vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja
+hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin
+hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti
+isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen
+säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin
+hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen
+lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi.
+
+Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli
+vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva
+Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului
+ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä.
+
+Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti
+olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että
+hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa.
+Hänhän näytti valtiomieheltä.
+
+Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään,
+jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai
+hänen miehensä hytti.
+
+Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa
+hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut
+panna vastaan.
+
+Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja
+molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä
+olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt
+täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät
+ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina,
+kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta.
+
+Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa
+kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut
+ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä
+häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta
+kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi.
+
+Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi
+levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?"
+
+Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja
+kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä.
+
+"En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla
+rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi."
+
+Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti,
+ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi:
+
+"Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut
+oma itsesi viime aikoina."
+
+Professori oli kääntynyt seinään päin.
+
+"Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten
+tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea
+tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja
+säälii minua."
+
+"Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä
+vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen,
+joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana
+on niin ruma."
+
+"Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin,
+ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta.
+Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia."
+
+"Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät
+hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä
+halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun
+katkeran sanan muisto kalvoi mieltä.
+
+Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan
+siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä
+kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin
+kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan
+kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin
+koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat
+kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten
+hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi
+niiden hyväilyistä.
+
+Hänen mielensä muuttui.
+
+"Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden
+lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä
+otsalle.
+
+"Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä
+vaimo ei voinut vastustaa.
+
+Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet
+melkein kauniiksi.
+
+"Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori
+taputtaen häntä hyvästiksi olalle.
+
+"Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista."
+
+Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta
+tytöltä lähtiessään hytistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli
+löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa
+resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa
+pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean
+puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa
+poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan
+hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena.
+
+Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime
+aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä,
+äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja
+vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien
+ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut
+koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti
+itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin
+joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita
+muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata
+alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He
+ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden
+tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle
+eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän
+ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin —
+mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi —
+jos mies sen ansaitsi.
+
+Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä
+muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa —
+ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja
+rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut
+lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa
+rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin
+pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa.
+
+Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä
+ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka
+oli astunut laivaan viime hetkessä.
+
+Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli
+oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora
+nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa,
+joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta
+Ellen oli varma, että ne olivat siniset.
+
+Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra
+lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui
+jonkun matkan päähän tytöstä.
+
+Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen
+täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien
+kudoksen.
+
+Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli
+sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli!
+Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre
+Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het
+Loo, hollantilainen linna.
+
+Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan
+tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen —
+kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen
+kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen
+heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen
+töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen
+kirjoistaan.
+
+Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi
+kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut
+juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi
+tulipunaiseksi ja veti pois omansa.
+
+Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja
+Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä
+ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää.
+Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä
+kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen
+lehden?'
+
+"En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti.
+Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän,
+harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi
+nähnyt ne lehdet kotona."
+
+"Neiti on kenties Kööpenhaminasta?"
+
+"Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian
+suosiollinen.
+
+Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua
+Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli
+liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli
+hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä,
+sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen
+ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin
+varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti
+myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä
+katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain
+mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta
+hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä,
+sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta
+ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen
+salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis
+englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään
+vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten
+helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden.
+
+Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet
+Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén,
+lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna.
+
+"Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia
+sormiensa lomitse.
+
+"Mitenkä niin?"
+
+"Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian
+hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne
+upseeri."
+
+Nuorukainen nauroi.
+
+"Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun
+arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?"
+
+Ellenin syvät silmät säihkyivät.
+
+"Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun
+ylioppilastutkintoon."
+
+"Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?"
+
+"Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa."
+
+"Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin
+kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen."
+
+"Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette
+kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa
+kehyksissä."
+
+"En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain
+tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa
+arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa
+todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa
+elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt
+kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen
+kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa
+hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin
+välttämättömiksi miehille ja lapsille."
+
+Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
+
+"Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella
+äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että
+saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän
+miehen hellyyttä ja suojaa.
+
+Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka
+vartalo näkyi oviaukossa.
+
+"Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti
+ovat jo ruokasalissa."
+
+Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli
+noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön
+hame hipaisi hänen polviaan.
+
+"Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne
+veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan
+pois."
+
+"Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan,
+tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan
+alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö?
+— Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti
+Yngve Alvén Upsalasta."
+
+Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo.
+
+"Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni
+seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen
+niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan."
+
+"Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin."
+
+Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen.
+Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden
+tuttavuuden sinä olet tehnyt?
+
+Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa
+hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä.
+
+Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin.
+
+Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei
+ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa
+keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja
+aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä,
+kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia.
+
+Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan
+kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai
+ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen
+jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut
+mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu
+Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän
+oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut
+olla hymyilemättä ajatellessaan sitä.
+
+Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä
+hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun
+oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä,
+niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta
+ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa.
+Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten
+mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa.
+
+Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut
+ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta
+sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin
+hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä
+tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden
+jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan
+osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan
+hänen kanssaan.
+
+Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun
+hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos
+pienestä pyöreästä ikkunasta.
+
+Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan
+alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden
+vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta,
+vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä
+kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja
+opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi
+lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat
+iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi
+mustaksi pilkuksi.
+
+Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän
+sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu
+lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti
+sen hyväksi enteeksi.
+
+Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja
+voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt
+lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari
+täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui
+arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi
+niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin.
+Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä...
+
+Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa!
+
+
+
+
+II.
+
+
+Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen
+huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten
+seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten
+uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli
+hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka
+suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten
+maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät
+rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi
+valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden
+versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta
+vasten.
+
+Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen
+vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen
+yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli
+vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi
+huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui
+maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään
+pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja
+hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat
+päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta.
+Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat
+vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa
+Venäjän ja Siperian kanssa.
+
+Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista,
+oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä,
+minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean,
+värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen
+ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen
+näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni
+kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin
+katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi,
+oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen
+huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä
+ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa.
+
+Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin
+valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo
+samassa nuorten ystäviensä luona.
+
+Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron
+verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille:
+
+"Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan
+murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on
+tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen
+kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta
+häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei
+ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen."
+
+"Eipä niinkään."
+
+Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän
+mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville,
+eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten
+asioissa.
+
+Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa
+katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan
+levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli
+hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään
+näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta,
+sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki.
+
+"Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein
+innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna
+— kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt."
+
+Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa
+rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta
+hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko
+ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa.
+
+Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori
+Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän
+valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein
+ilmein.
+
+Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään
+nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä
+istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen
+alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut
+verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti
+rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt
+tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia
+vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin
+sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen
+pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin
+iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä.
+
+Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja
+alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän
+oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän
+välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista,
+kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka
+sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi
+puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä
+ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä.
+
+Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina
+kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme.
+
+"Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he
+lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä
+kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti
+rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?"
+
+Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka
+molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä,
+että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin
+kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan.
+
+"Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole
+aavistustakaan siitä, keitä he ovat."
+
+Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti
+silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa
+sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun.
+
+"Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He
+ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti
+sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..."
+
+"Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen.
+Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen.
+
+Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui
+oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja
+punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti
+ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla
+nuottihyllyllä olevia nuotteja.
+
+Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu
+taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori
+neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien
+huomion puoleensa.
+
+Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen
+hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan
+suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen
+pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista
+tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa
+kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät
+loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä.
+
+Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle
+ystävättärelleen, Ellen Krohnille:
+
+"Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —"
+
+"Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni.
+
+Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein.
+He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he
+sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he
+tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti
+hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana.
+
+Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan
+vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli
+puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti
+Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean
+niskansa tumman tukan alta.
+
+Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen.
+
+Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme.
+Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen
+raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut
+hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn,
+hänen kaikkensa.
+
+Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden
+kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti
+Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä
+oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti
+hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin
+pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui.
+
+Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin
+katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman
+kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu.
+
+Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset
+akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi
+unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet
+sointuivat metallinkaikuisina:
+
+    "Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft,
+    berusende söd som al Elskovens Fryd —
+    Der bæres igennem den sövntunge Luft
+    fra skulpende Bölger i dyssende Lyd
+    i Nattens fortryllende Timer.
+
+    Der bliver i Skoven saa underlig tyst,
+    naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi,
+    og Maanen har kastet et flimrende lyst,
+    forvildende Skær paa den slyngede Sti
+    i Nattens bedaarende Ttmer.
+
+    Nu træder de koglende Taager en Dans
+    med viftende Slör over Engenes Bund —
+    Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans,
+    jeg kysser en Kind og en skælvende Mund
+    i Nattens livsalige Timer —
+
+Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön
+maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää
+säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen
+leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten
+raikuessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa
+ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa.
+
+Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä
+ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja
+kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea
+pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli
+polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki.
+Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla
+ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä
+kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat
+rajaviivan nummen ja rannan välille.
+
+Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja
+karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli
+vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän
+tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi.
+
+Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa,
+miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin
+rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys
+ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin
+nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata
+tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän
+sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei
+voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä
+istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa
+sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella
+viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja
+mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä
+hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai
+kenties kuolema tulisi piankin.
+
+Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja.
+Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista,
+joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei
+tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan
+jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien
+kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut
+jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään
+ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi,
+että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman
+hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea.
+
+Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla.
+Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä
+kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä.
+
+Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman
+itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus
+oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä
+edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet,
+kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa.
+
+Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli
+pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä
+päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä
+häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla
+kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat
+vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa
+asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta
+hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko
+harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain
+viileää kiintymystä kotonaoleviin.
+
+Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain,
+joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän
+oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella —
+tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen
+mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää
+koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi.
+
+Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen
+täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput
+kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma
+koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla.
+
+Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli
+viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä
+ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja
+suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha
+puhelu. Yksinäisyys oli parasta.
+
+Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka
+oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta
+— mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? —
+Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois
+jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta,
+hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä
+täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa,
+jotka olivat hänen terveytensä ehtona.
+
+Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan.
+Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman
+naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen
+hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin?
+Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt
+päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat
+ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa
+uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden
+kotivarpusten seassa.
+
+Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon
+äärestä.
+
+Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia
+kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin
+kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän
+suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan,
+ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta
+ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen
+tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle,
+niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon
+valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen
+arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen
+kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin
+vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen,
+tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin.
+Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä,
+kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet
+eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin
+hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset
+huoneessaolijat hänelle vain ilmaa.
+
+Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua
+lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli
+koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien,
+ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä
+päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän
+huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli
+ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika...
+
+Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot
+piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt,
+ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi
+hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle
+miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi
+viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti
+sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen
+kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen
+ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä
+sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä.
+
+Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän,
+joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin
+korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille.
+Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka
+laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä
+ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa,
+vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan,
+sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa
+hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt
+yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen
+neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja.
+
+Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä
+viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun
+palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme
+henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva
+Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin
+valloituksen tehnyt.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien
+ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia
+rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia
+orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin
+okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä
+taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen
+pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan
+vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat
+kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella
+kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä,
+lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille
+ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania
+mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana.
+
+Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli
+sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden
+niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi
+hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen
+kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä
+terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut
+täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi
+paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa
+virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo,
+joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena
+päivänä.
+
+Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen
+tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja
+mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona
+Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä
+kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän
+kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun
+äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa
+askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina
+kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi,
+vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät
+kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia
+hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan
+niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia
+kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä,
+teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat
+ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli
+ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa.
+Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen
+äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa
+ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten
+voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle
+rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa
+toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia.
+
+Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia
+korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan
+hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden
+kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire
+niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja
+kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen
+sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet?
+
+Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös.
+Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana
+sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti,
+puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului
+Arnen yläpuolelta.
+
+"Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?"
+
+Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana
+ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli
+eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku
+runojaan.
+
+"Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen.
+
+"Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän
+varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä
+tulen luoksenne?"
+
+"Oi, jospa tahtoisitte..."
+
+Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit
+jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät.
+Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä.
+
+"Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?"
+
+"En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat
+meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana
+paikka."
+
+"Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa."
+
+He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä
+niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä
+hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen
+kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt
+leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin
+lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa
+hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään
+kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin
+kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin
+vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan
+itseensä.
+
+"Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän
+vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa
+lapsena."
+
+"Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä
+jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat
+hänen ollessaan Maudin seurassa.
+
+"Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni.
+Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli
+gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti."
+
+Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä,
+ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen
+puolestaan.
+
+Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle
+sydämensä:
+
+"Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren
+tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt
+naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä
+alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan
+suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana
+kööpenhaminalaisessa varieteessa."
+
+Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää
+ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi
+Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen.
+
+"Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?"
+
+"Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te,
+neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette
+perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä
+kuuluisaksi."
+
+Maud pudisti hiljaa päätään.
+
+"Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin
+lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen
+tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole
+mitään tästä kaikesta."
+
+Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero
+täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen
+välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen,
+ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi.
+Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi
+kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne
+rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta
+oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan
+voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta
+hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin
+nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään
+merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton.
+
+Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta
+hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset
+huulensa avautuivat syvään henkäykseen.
+
+"Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua,
+ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa?
+Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan
+väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua!
+Nukkuminen on sulaa nautintoa!"
+
+"Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää
+sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin
+vielä tajuissani."
+
+Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta.
+
+"Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän.
+
+Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi
+hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti
+hänestä...
+
+Arne tarttui hänen käteensä.
+
+"Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin
+olisin onnellisin ihminen maan päällä."
+
+Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi,
+kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä.
+
+"Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta
+heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä."
+
+"Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään —
+te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä."
+
+Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon.
+Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet
+näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi.
+
+Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa
+kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt
+urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän
+Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta
+mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan
+nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi
+tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili
+omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein
+uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää.
+
+Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut
+muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta
+vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että
+voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka
+katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän
+miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä
+vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista.
+
+Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia.
+
+Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein
+vastahakoisesti, häntä kohden.
+
+"Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta
+niin paljon, minä en sitä ansaitse."
+
+"Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?"
+
+"Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti.
+
+Heti tämän jälkeen hän nousi.
+
+"Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on
+parasta katkaista keskustelumme."
+
+He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla
+matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan
+takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa.
+Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline,
+valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden
+lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta
+vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden
+välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä
+kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia
+lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä.
+
+Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä
+vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa
+kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään,
+mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat
+silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän
+nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti.
+
+"Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!".
+
+Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei
+isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui
+hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena
+kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen
+sormissaan.
+
+Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan.
+
+Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti.
+
+"Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori
+kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän
+odottaa sinua."
+
+"Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne.
+
+Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika
+olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti
+johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain
+heikkoutta.
+
+"Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä.
+"Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on
+välttämätöntä."
+
+Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi
+kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? —
+Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika
+seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies.
+
+"No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä
+on kyllä muitakin kävelytovereita."
+
+Professorin keppi kolahti kovasti kiveen.
+
+"Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä
+menet. Kuuletko, Arne?"
+
+Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset,
+kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä
+edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin,
+vastaamatta ja tottelematta.
+
+Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.
+
+"Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä."
+
+Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin
+tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut
+myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme...
+
+Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen
+Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle.
+
+Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen.
+
+"En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella
+äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen."
+
+Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun
+silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille.
+
+"Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne
+itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän
+hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies."
+
+Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai
+professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana,
+jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista,
+ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja
+kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle.
+
+He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha
+osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset
+kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää,
+sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat
+rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin
+vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine
+ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä
+valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten.
+
+"Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten
+katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta,
+mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt
+kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt
+saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on
+meidät viskannut.'
+
+"Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn
+matalalla äänellä.
+
+Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla
+ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen
+professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä.
+Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen,
+eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi
+paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli
+hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi
+myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka
+luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi...
+
+Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi,
+ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa
+häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero,
+skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä
+intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta
+terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki
+hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän
+oli jo antanut selvästi huomata.
+
+Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä
+syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli
+täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi
+Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä
+piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti
+pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa.
+
+Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja
+luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä
+huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi
+siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut
+ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa
+varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen
+ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi
+voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi.
+
+"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä
+hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli.
+"Nuoret kokoontuvat!"
+
+Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli
+kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri
+suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien
+valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve
+Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer.
+
+"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori.
+"Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?"
+
+"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi
+Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien.
+Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he."
+
+"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille."
+
+"Niin — ehkä sitäkin."
+
+Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen
+rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat
+toiset tytöt.
+
+"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten",
+sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina
+kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee
+pari?"
+
+Professori Krohn kohautti olkapäitään.
+
+"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin
+kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli
+täysi-ikäinen tytär.
+
+Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan
+kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen
+tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen
+taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — —
+
+Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa
+tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet
+valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud
+nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt
+Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä
+ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin
+muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta,
+reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt.
+
+"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä.
+
+"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti
+Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta
+nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te.
+Menemmekö tätä tietä?"
+
+Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien
+keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten
+ystäväinsä kanssa.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana
+valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun
+hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut
+himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita
+leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein
+alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta
+höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean
+ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin
+sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan
+väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää
+tyynenä ja kirkkaana kuin lasi.
+
+Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa
+auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa
+vyötäisille ja juttelivat matalin äänin.
+
+Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu
+musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se
+muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen
+silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti
+silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas.
+Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset
+kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen
+olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista
+toisista iloisista tytöistä.
+
+Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä,
+ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa
+sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka
+hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin
+ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman
+laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti,
+hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin
+valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu
+lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään
+mielensä.
+
+Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa
+oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan
+vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina.
+Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät,
+kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille.
+Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat
+Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan
+rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin
+terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko
+maailman kanssa.
+
+He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista
+vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus
+häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän
+ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa
+lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät.
+
+Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!"
+
+"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa.
+
+Mutta Vivika sanoi:
+
+"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta
+tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan
+puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia
+ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme
+toisiin ihmisiin jotakin merkitystä."
+
+"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa
+tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää
+yhtä hyvin kuin sinä?"
+
+Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli
+välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että
+se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän
+sanoi:
+
+"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen
+Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi
+syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä
+tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi
+tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän
+menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin
+köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me
+nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat
+hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos
+hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin
+taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa
+rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka
+vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää
+tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."
+
+"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen
+käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"
+
+Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean
+puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.
+
+"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten
+eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä.
+Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten
+me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli
+heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin
+luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä
+toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin
+Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi.
+Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani
+Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."
+
+Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä
+lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen
+silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla
+ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:
+
+"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan
+vain surua sinulle."
+
+"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin
+saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen
+tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"
+
+"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta
+sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä
+tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."
+
+Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle
+opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään.
+Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti
+teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.
+
+Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien
+käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.
+
+"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko
+sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja
+okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä
+täällä kasvaa metsäruusuja."
+
+"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja
+itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.
+
+"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta
+tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen
+nimensä kuulemisesta."
+
+"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."
+
+"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää
+onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut
+omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."
+
+"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"
+
+Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä
+vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän
+surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa
+pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.
+
+Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju
+oli jälleen ehyt.
+
+Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen
+suostuttiin.
+
+He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen
+ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät
+matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä
+täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä,
+muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen
+taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan
+karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia
+pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien
+kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.
+
+Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle
+säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.
+
+"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja
+suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat,
+jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta.
+Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"
+
+"Mitä?" kuiskasi Ellen.
+
+"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."
+
+Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.
+
+"Uskotko siihen?" hän kysyi.
+
+"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."
+
+Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua,
+oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja
+kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran
+toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.
+
+"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa",
+sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein
+ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla
+täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä.
+Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän
+vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo
+tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä?
+— ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista.
+Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli
+nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja
+tukehduttanut hänet."
+
+"Eikö häntä koskaan löydetty?"
+
+"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."
+
+"Huu, miten kauheaa."
+
+Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien
+keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit
+olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli
+Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen
+ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut.
+Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät
+tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja
+mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan,
+kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.
+
+Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista,
+että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin
+nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta
+tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi
+jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen
+itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja
+hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt.
+Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli
+joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.
+
+Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään.
+Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja
+sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet
+olivat vallan lähekkäin.
+
+Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden
+väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri
+unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska
+hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies
+istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti
+jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa,
+hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä
+kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja,
+naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin
+hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään
+mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi,
+ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset
+silmät.
+
+Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.
+
+Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään
+ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt
+veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä
+maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten
+oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän
+varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi
+kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun
+rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?
+
+Oi äiti, äiti parka!
+
+Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen
+nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut
+säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.
+
+"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole
+turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä,
+keitä voi tavata..."
+
+
+
+
+V.
+
+
+Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He
+istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika
+Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva
+Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin
+pantuaan pikku Finnin levolle.
+
+Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla
+nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli
+majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut
+mennä lähemmäksi.
+
+Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
+Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat
+vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä
+kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa
+jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun
+alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.
+
+Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret
+tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta
+kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat
+pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa
+ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja
+veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai
+tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen
+avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen
+tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja.
+Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle
+kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti
+suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.
+
+"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa
+kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee
+itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."
+
+"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva
+Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki
+moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin
+perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat
+tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa
+ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän
+ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä
+portviinipulloja."
+
+"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti
+Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."
+
+Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot
+kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.
+
+Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen,
+mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa,
+sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin
+nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja
+häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren,
+musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.
+
+Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta —
+askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.
+
+Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle
+vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni
+häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti
+hänet luotaan kärsimättömin elein.
+
+"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella
+murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla.
+Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä,
+että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen
+ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset
+äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.
+
+"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti
+Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe
+Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.
+
+Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka
+piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia
+— se olisi jotakin nuorille tytöille.
+
+Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen
+äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä
+tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle
+epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki
+yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät,
+tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan
+ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen
+päällensä.
+
+Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi
+nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut
+käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä
+langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn
+ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän
+kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka
+olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt
+käyttäisi käsiään ja aikaansa?
+
+Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli
+tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut
+rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä,
+täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin
+mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.
+
+Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu
+kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?
+
+Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin
+kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä
+kokoon mallisukkaa.
+
+"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti,
+melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista
+ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla
+tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."
+
+"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa",
+vastasi rouva Brein.
+
+Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin
+pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea
+varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa
+paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.
+
+"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti
+Karlsson.
+
+Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki
+miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli
+painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä.
+Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen
+vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan
+mukanaan.
+
+Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi
+häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt,
+kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen
+takana piili tuska.
+
+"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."
+
+"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä
+kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi
+liiaksi olla mukana."
+
+Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva
+Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän
+ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli
+hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli
+parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että
+riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti
+heidät toisiinsa.
+
+Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että
+Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta
+leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan
+auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä
+kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa.
+Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja
+lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja
+nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet
+häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi
+tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa.
+Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot
+olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.
+
+"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä
+olet niin herttainen".
+
+"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin
+köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.
+
+"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin —
+Margareta Langea."
+
+"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"
+
+"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle.
+"Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut
+minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."
+
+Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat
+kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet
+sumuun.
+
+"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."
+
+Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja
+alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle
+vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia
+elämiseen.
+
+Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle
+päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina
+kuului selvästi tyynessä ilmassa.
+
+Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä
+täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän
+pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen
+kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää.
+Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden
+jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä.
+Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä,
+että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista
+ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki
+hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt
+ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan
+työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän
+lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen
+täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät
+kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.
+
+Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset
+ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi,
+että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan
+häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut
+herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea,
+pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva
+Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.
+
+Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.
+
+"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."
+
+"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä
+naisia lehtimajassa."
+
+"Se on minusta yhdentekevää."
+
+Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.
+
+"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on
+vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot.
+Hyvää yötä!"
+
+"Hyvää yötä, Ove."
+
+Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt
+toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään.
+Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.
+
+"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka
+oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.
+
+Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.
+
+Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut
+lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja
+tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui
+ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden
+asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.
+
+Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli
+kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta
+palasivat rannalta.
+
+He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika
+oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään,
+ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta
+lohduttaa häntä.
+
+"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä.
+Täällä on niin hiljaista."
+
+"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden
+aika."
+
+Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen
+huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä.
+Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja
+hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei
+tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa
+omia lohtuperusteitaan.
+
+"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti
+joku hotellista."
+
+Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut
+pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen,
+vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin
+tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui,
+kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.
+
+Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.
+
+"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta,
+että jätämme hänet rauhaan, Vivika."
+
+"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa
+mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."
+
+"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole
+olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin
+pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin
+meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."
+
+"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."
+
+Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.
+
+"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."
+
+"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän
+vastauksen.
+
+"Oletteko kävelleet kauaksikin?"
+
+"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta
+muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."
+
+Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve
+koetti turhaan vangita hänen katsettansa.
+
+"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita
+hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän
+lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin
+kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman.
+Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"
+
+Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän
+kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt
+ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen
+kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin
+pilvetön kesätaivas.
+
+"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.
+
+Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää
+hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.
+
+"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan
+erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia
+ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He
+eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."
+
+"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve
+kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan
+ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille,
+jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan
+mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.
+
+Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.
+
+"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"
+
+Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta
+hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven
+käsivarrella.
+
+"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole
+minulle vihoissanne?"
+
+"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.
+
+"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"
+
+"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset
+käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."
+
+"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä.
+"Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"
+
+"En."
+
+Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt
+tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina
+ja surullisina.
+
+"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa.
+Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa
+elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten.
+— Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista,
+kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen
+tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."
+
+Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi,
+että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee
+maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen
+nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten
+tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.
+
+"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin
+kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa
+luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät
+pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden
+takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa,
+muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."
+
+"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki
+ole heteikköä, lentohiekkaa?"
+
+"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette
+tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole
+ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"
+
+Ellen mietti:
+
+"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".
+
+"Ettekö luota minuun?"
+
+Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi
+hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen
+sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin
+hän olikin hänelle.
+
+"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.
+
+Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas
+pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin
+kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea
+hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan
+olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli
+olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään
+oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut
+hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.
+
+"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada
+äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun
+koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan
+minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne
+saan kai olla — sanokaa?"
+
+Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi
+hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä.
+Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä
+äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole
+miehekkyyttä."
+
+Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla.
+Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — —
+Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen
+luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri
+suru.
+
+He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan
+Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen
+hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.
+
+Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä,
+sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.
+
+"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.
+
+"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"
+
+He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui
+hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.
+
+"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.
+
+"En — en —"
+
+Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti
+ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti
+saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat.
+Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi
+rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.
+
+"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"
+
+"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."
+
+Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi
+sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia
+pikkuesineitä.
+
+"Etkö ole nähnyt isää?"
+
+Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä
+nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.
+
+"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.
+
+"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle
+ja kääntyi tyttäreensä päin.
+
+"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta
+katsettaan.
+
+"Oliko hän yksin?"
+
+Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut
+valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä
+toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä
+hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen
+täytyi valehdella — äitinsä takia.
+
+"Oli", hän vastasi.
+
+Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi,
+äänessä iloinen sointu:
+
+"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"
+
+"Mennään, rakas äiti."
+
+Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa,
+kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea
+tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon,
+jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän
+kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.
+
+"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."
+
+"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena.
+Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo
+suudelma merkitsi?
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa
+kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat
+lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli
+heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat
+alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita
+vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin
+muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että
+ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.
+
+Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan
+bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin
+selvästi tyynessä ilmassa.
+
+Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka
+sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi
+aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua,
+ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten
+kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti
+miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta
+ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset,
+hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia
+parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet
+herättivät.
+
+Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa
+hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä
+soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken
+yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.
+
+Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet
+samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin
+poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat
+aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli
+ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit.
+Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan
+kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa
+oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka
+oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman
+vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi
+— Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli
+epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen
+epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella
+ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen
+tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin
+Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja
+ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän
+kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä
+tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti
+tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin
+äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien
+takana.
+
+Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva
+ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä
+toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin
+kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut
+tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä
+ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan
+rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle
+kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti
+joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin
+sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli
+tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä
+oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin,
+ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti
+kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset,
+tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen
+arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa.
+Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja
+värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista
+puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron
+omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin
+kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään
+kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa
+kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut
+sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa
+käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät
+ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten,
+joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli
+oleskella tällaisissa suojissa.
+
+Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset
+kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella,
+onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni
+pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho
+muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä
+— ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät
+muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän
+kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein
+sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen
+puodinikkunoissa.
+
+Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin
+ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän
+nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen
+kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista —
+vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi,
+ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän
+takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka
+viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon
+virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys,
+pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet
+onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli
+muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä
+mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta
+väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä
+soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän
+kuin ennen.
+
+Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä
+päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää
+puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla
+leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen
+hohteen!
+
+Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin
+näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen
+johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt
+pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven
+tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan
+kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen
+valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.
+
+Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi
+ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki
+päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon
+sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä
+hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään,
+ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.
+
+Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä,
+onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää
+niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen
+takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut
+Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut,
+kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että
+Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen
+luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa,
+joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka
+kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.
+
+Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen!
+Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta
+kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat
+yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta
+tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa
+uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet
+ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren
+hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän
+joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen
+tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken
+anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.
+
+Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön
+yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja
+kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan
+menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär
+vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa;
+vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen
+isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset
+hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi.
+Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli
+kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut —
+hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen,
+kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa
+oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta
+ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo
+rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin
+iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että
+hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään
+ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut.
+Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet
+kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.
+
+Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään.
+Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian
+tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei
+kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan
+sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä
+kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja
+säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain
+lyhyt tervehdys kulmassa.
+
+Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet
+Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut
+askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä
+päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis,
+lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä
+tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon
+enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla
+vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä
+kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän,
+ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta
+silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan,
+joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo
+pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen
+silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.
+
+Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä
+käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä.
+Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena,
+vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta
+aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta,
+työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva
+koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat
+ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi
+lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang
+kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli
+ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.
+
+Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai
+syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat
+bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias
+otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö
+nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti
+kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että
+hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa
+jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset
+— "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue".
+Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari
+kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen
+tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin
+sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet
+sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut
+ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden
+seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat
+kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat
+rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana
+kaihoten elämää, joka meni menojaan.
+
+Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta.
+Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus,
+ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut
+entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen
+hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua
+imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut
+koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.
+
+Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen
+jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli
+vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin
+sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta
+äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui
+ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon
+väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa.
+Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena
+kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma
+tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.
+
+Sitten tuli viimein hääpäivä.
+
+Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi
+erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi
+kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä
+odotettiin paljon.
+
+Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli
+hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi
+pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan
+ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei
+ollut voimia luopua Ovesta.
+
+Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja
+tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi,
+tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove
+oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai
+sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan,
+lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa
+vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään
+työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi,
+hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku
+tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla
+kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut
+kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden
+arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine
+toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa
+kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan
+tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin
+hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin
+hitusen itseluottamuksestaan.
+
+Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen
+ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa,
+mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri
+rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat
+olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti
+teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina
+mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei
+tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen
+lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä
+vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein
+sai kärsiä.
+
+Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes
+Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia
+lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän
+milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi
+hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina
+yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut
+vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden
+valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona
+kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja
+kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina.
+Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet
+niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli
+ollut hänen elämänsä.
+
+Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia.
+Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen,
+ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain
+miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti
+politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin
+Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa
+muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä
+kaulaan.
+
+"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka
+tahdoit."
+
+"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.
+
+"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta
+kaikesta."
+
+Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa
+pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että
+Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen
+kanssaan.
+
+Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut
+onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla
+eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen
+ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä
+ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi
+painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen
+esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä
+itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.
+
+Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli
+elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta...
+
+Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän
+tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat
+viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja
+Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen
+kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi
+lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin
+häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä
+hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli
+mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se
+oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja,
+hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.
+
+Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti
+hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä
+varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa
+valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut
+kotiin.
+
+Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen
+sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten
+rouva Atkinsonin imelä kotkotus:
+
+"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut
+tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."
+
+Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt
+yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse
+nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat
+rannalla.
+
+Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän
+ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei
+sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.
+
+Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen
+askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis
+sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut
+ajatella noiden kahden olevan yhdessä.
+
+Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä
+seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren
+vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka
+loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen
+kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he
+molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras
+vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita
+hapsiaan...
+
+Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan
+kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.
+
+Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty
+syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja
+sitten hiljaisuus.
+
+Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus
+kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. —
+Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei
+voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse.
+Olihan hän vielä hänen vaimonsa.
+
+Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa
+tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis,
+riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.
+
+Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti
+hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.
+
+Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet
+retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät
+kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.
+
+Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.
+
+"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"
+
+Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä,
+koriseva ääni kuiskasi:
+
+"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"
+
+Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut
+samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon,
+otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi
+miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän
+halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä
+vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos,
+vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska
+lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja
+syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.
+
+"On — kiitos!"
+
+"Tahdotko enemmän lääkettä?"
+
+"En, pane pois lasi."
+
+Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.
+
+Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.
+
+"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"
+
+"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta
+tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin
+käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen
+kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka
+laitasi oli."
+
+Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.
+
+"Sinä pieni, uskollinen sielu!"
+
+Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen.
+Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa,
+ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin.
+Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —
+
+Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä?
+— Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan
+kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä
+niin paljon.
+
+"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä
+levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni
+sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."
+
+"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"
+
+"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. —
+"Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen,
+mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää
+ajattele tätä."
+
+Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan,
+välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin
+hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin
+hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän
+kärsisi hänen kanssaan.
+
+Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla
+hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka
+tarvitsi lepoa.
+
+"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"
+
+"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"
+
+Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä
+olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja
+kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin
+oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.
+
+Margareta meni hiljaa ulos.
+
+Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen
+ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin
+äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla
+vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni
+lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja
+yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen
+hengitys.
+
+Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.
+
+Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin
+milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli
+tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa
+kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.
+
+Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi
+ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet,
+oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman
+salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on
+lopussa.
+
+Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö,
+että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät
+ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko
+raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka
+ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen
+koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.
+
+Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi
+häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi?
+Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli
+pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä
+kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat
+olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä
+antautuisi niiden kylmään syleilyyn.
+
+Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun
+itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia,
+vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa
+naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta,
+hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut
+hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä
+ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää
+uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä
+vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun
+hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että
+myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei
+rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän
+oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden
+ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän
+riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.
+
+Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti,
+miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten —
+hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui
+laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi
+Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine
+sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove
+Krohnin korvissa:
+
+    "Der stirrer imod os fra Döden et Blik,
+    det kan kun besejres ved Livets Musik."
+
+Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut
+hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi
+kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa,
+kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä.
+Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä
+huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään
+edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.
+
+Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat
+hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen
+mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli
+rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton
+professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän
+oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen
+mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat
+jonkinlaista vahingoniloa.
+
+Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen.
+Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että
+professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun
+miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli
+anteeksiannettava.
+
+Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen
+kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän,
+tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja
+pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa
+elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen
+rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä...
+
+Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada
+olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä
+tasapainon.
+
+Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista.
+Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan
+ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja
+puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta
+levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä,
+jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän
+kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina
+ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi
+valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka
+ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.
+
+Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki.
+Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään
+räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten
+rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.
+
+Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina,
+joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman
+tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä
+hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
+
+Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn
+vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin.
+Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain
+vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.
+
+Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika
+sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki
+ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen
+katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen
+muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen
+koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi,
+että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve
+tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus
+olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja
+riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä,
+ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa
+sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa
+toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset
+merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana
+ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria
+pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa
+sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi
+tänään.
+
+Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina,
+mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus
+taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi
+joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta
+muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain
+sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.
+
+Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen
+esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä
+olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen
+myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.
+
+Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun,
+kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä
+tuskanhuutoja. Myrsky läheni.
+
+Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti
+syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa
+tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen
+synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa
+palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen
+onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta
+kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.
+
+Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki
+korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois
+maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä
+melkein paleli ohuessa takissa.
+
+Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan
+vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.
+
+Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla
+paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen.
+Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti
+yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa
+ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.
+
+Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän
+sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen
+lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin
+vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
+Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka
+kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi
+kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän
+saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei
+koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.
+
+"Ellen — rakas pikku Ellen —"
+
+"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi
+käytävässä olevan kuuntelevia korvia.
+
+"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään.
+"Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."
+
+Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä,
+jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui.
+Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka
+yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan
+naisen.
+
+"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi
+Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei
+varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."
+
+Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan
+ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.
+
+"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin
+mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."
+
+Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen
+käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.
+
+"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes
+vähän tai olla pienenä tukena."
+
+"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen
+huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta
+me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa
+myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien
+alla.
+
+"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä.
+Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille
+vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua
+isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja
+Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä
+tänään."
+
+Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan.
+Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin
+hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä
+ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.
+
+"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."
+
+"Kirje — isäsi kirje."
+
+"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos
+suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain
+kärsimystä."
+
+Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat
+tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää
+maisemaa vasten.
+
+"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.
+
+Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta
+rouva Krohn ei lukenut sitä.
+
+"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen
+pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen
+raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää
+järkensä?"
+
+"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on
+vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee
+entiselleen."
+
+"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan
+tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä
+olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta
+ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä
+luule sen olevan oikein."
+
+"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"
+
+Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai
+hänen surulliset kasvonsa loistamaan.
+
+"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en
+samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei
+minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."
+
+Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.
+
+"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta
+itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian
+kallisarvoinen."
+
+"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella
+äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi —
+ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta
+mielentilasta?"
+
+Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään
+onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin
+saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään
+Ellenin pitävän hänestä.
+
+"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin,
+olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa
+äitiinsä?"
+
+"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole
+tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin
+huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On
+kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."
+
+"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"
+
+"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä
+tänään."
+
+Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.
+
+Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos
+aikaisin aamulla ennen aamiaista.
+
+Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa
+Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä,
+mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla
+keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa
+sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa
+kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.
+
+Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli
+muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen
+napinreikään.
+
+Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut
+häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.
+
+Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta
+hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin
+sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää.
+Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.
+
+Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä
+ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren
+ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut
+voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää
+synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut
+paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo
+hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei
+ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään
+ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden
+tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten
+joutua liian kauaksi.
+
+Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan,
+ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä
+levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän
+oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.
+
+Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä
+vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana.
+Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin
+niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään
+tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.
+
+"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen
+vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun.
+"Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei
+kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."
+
+Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella
+vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta
+vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä
+rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi
+tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi.
+Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat
+kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun
+isä oli poissa.
+
+"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve
+surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin
+avoimeen hautaan.
+
+Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen,
+kyyneltensä keskeltä.
+
+"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.
+
+Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo.
+Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen
+alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan
+auringossa.
+
+Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin
+eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja
+vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat
+vallan tumman kankaan kehystäminä.
+
+"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve
+ihmeissään.
+
+"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven
+käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että
+saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota
+koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti
+Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä
+hän on?"
+
+"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva
+parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman
+levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."
+
+"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien
+reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole
+tapahtunut mitään onnettomuutta?"
+
+Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa
+tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui
+siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden
+ihmisten suruja kohtaan.
+
+"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne
+Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."
+
+"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi
+hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"
+
+"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer,
+koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi
+auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä
+jompikumpi meistä löytäisi hänet."
+
+"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.
+
+Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän
+vaistomaisesti peräytyi askeleen.
+
+"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi
+Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."
+
+"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."
+
+He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti
+solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja
+liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut
+olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä
+taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei
+näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden
+palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren
+nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää,
+kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat
+muuttuneet ruusuiksi.
+
+He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena.
+Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle
+saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle
+suunnalleen.
+
+Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja
+tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä
+hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain
+sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten.
+Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina,
+huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi
+märille kiville.
+
+Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan
+vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla.
+Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä
+ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.
+
+Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten
+ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet
+katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa,
+eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi
+rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen.
+Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien
+takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin
+puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa
+kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien
+välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita.
+Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat,
+pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen
+katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi
+hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja
+perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa
+täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten
+historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt
+siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli
+ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan,
+paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia,
+kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen
+oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi
+oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin
+lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan,
+ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin
+unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien
+ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.
+
+Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää
+tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha,
+takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja
+ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä
+päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa
+silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira
+salli hänen, astua tupaan.
+
+Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä
+seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan
+bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun
+pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä
+tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli
+syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli
+sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina
+kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen
+villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa
+hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa
+olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan
+ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään
+miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan
+hän on."
+
+Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki
+erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He
+eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa
+mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he
+ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä
+sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta
+kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja
+syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut
+siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja
+sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.
+
+"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen
+päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin
+ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos
+joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."
+
+"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies,
+ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut.
+"Ei, eipä ensimmäinen."
+
+Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun
+hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja
+suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan
+kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.
+
+Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen
+ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota
+rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja
+toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon
+järkkymättömyydestä.
+
+Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä
+kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut
+minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa
+Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että
+tämä oli alkanut epäillä pahinta.
+
+Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla,
+joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:
+
+"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..."
+
+Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea
+pelkoaan.
+
+Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja
+vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru.
+Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin
+köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.
+
+Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä,
+että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku,
+josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun
+Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri
+huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.
+
+Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien
+ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi
+kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät
+lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui
+niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta
+tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan
+kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä.
+Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä,
+sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä
+hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan
+veripunaisena hohtamaan.
+
+Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä,
+mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle,
+jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka
+nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä
+katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja
+menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen
+parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen,
+joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut
+kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä
+olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.
+
+Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan
+myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen
+rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu —
+hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä
+hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi —
+Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden,
+niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen
+rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.
+
+Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena
+oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi
+Arnenkin?
+
+Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun —
+hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut
+kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt
+varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta
+ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt
+rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä
+tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää
+heidät...
+
+Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
+Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi
+häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen,
+jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin
+uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen
+rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —
+
+Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!"
+
+Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli
+horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen
+vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli
+liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse,
+että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet
+kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko
+maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä
+itsessään.
+
+"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä
+olet ollut koko päivän?"
+
+Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa
+oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä
+kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin
+syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:
+
+"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli
+tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu...
+Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten
+voinutkaan — en voinut."
+
+"Jumalan kiitos, ettet voinut!"
+
+Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat
+hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa,
+jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui
+hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.
+
+He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut
+molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että
+he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä
+elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota
+kumpikaan ei tahtonut katkoa.
+
+Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli
+taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka
+kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä
+suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät
+siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä,
+vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen
+läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli
+edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas,
+jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn
+laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen
+jälkeen yön syvään lepoon —
+
+Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle
+— hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää
+voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat
+rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa.
+Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin
+kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä
+vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen
+ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli
+kylliksi toisissaan.
+
+Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä
+riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän
+oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin
+oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen
+arvoinen.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen
+Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon
+Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti.
+Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin
+hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki
+ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti
+parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne
+auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve
+Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona
+hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa
+ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen
+matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin
+vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi
+"ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan
+voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille
+hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.
+
+Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen:
+elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut
+parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi
+hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja
+Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua
+sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen,
+joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea
+kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään
+ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli
+hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta
+ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi
+kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä
+kautta asetti.
+
+Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta.
+Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen
+turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen.
+Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli,
+ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne
+jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien
+kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä
+olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli
+vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä
+toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin
+tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset
+alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan —
+väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa.
+
+Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien
+huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän
+avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan
+kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja
+ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä
+hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi
+tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän
+kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt
+olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove.
+
+Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa
+märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt
+miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat
+hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan.
+
+Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin
+tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että
+hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa.
+
+Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt
+olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi
+seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja
+sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien
+toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin
+hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen
+askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa.
+
+Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn
+hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta
+takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut?
+
+Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään
+salvan. Ellen siellä seisoi.
+
+Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli
+niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan.
+
+Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat
+kainalossa, sateenvarjo vettä valuen.
+
+Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin
+kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani
+sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista
+sadetakkinsa syvästä taskusta.
+
+"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi
+kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne
+ovat."
+
+Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä
+oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki
+huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin.
+
+"Mutta toinen kirje, toinen...?"
+
+"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä."
+
+Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu
+hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa
+kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan
+äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin
+hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti
+katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut
+iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä,
+joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on
+syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut.
+
+Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan
+vapisi:
+
+"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen."
+
+"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä
+sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?"
+
+"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse
+lukea kirjeen."
+
+Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä
+kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut
+odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen
+luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin —
+
+Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen
+kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi
+pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi
+mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli
+mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin
+kolkolta ja — kylmältä.
+
+Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli
+kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin
+käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli
+varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui
+vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle
+rakkainta maailmassa...
+
+ "Rakas Margaretani!
+
+ Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun
+ elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit
+ luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku,
+ joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät
+ terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja
+ sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen
+ ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin
+ väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa
+ minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan
+ kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet
+ luonani.
+
+ Ovesi."
+
+Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään.
+Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon
+isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö
+ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin?
+
+Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää,
+että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää
+häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli.
+Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta
+äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä
+itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin
+tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa
+pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä...
+Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä
+iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen
+kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen.
+
+Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat
+uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli
+järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt
+leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi
+mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät
+vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka
+jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli
+jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän
+nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi
+surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi.
+
+Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet.
+Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen —
+sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa.
+Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt
+kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa
+katsella viisareita.
+
+Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka,
+katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri
+äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan
+iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi
+minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin,
+missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat
+kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi
+hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä
+paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen
+äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven
+kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja
+vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä
+pilkisti esiin hymyily.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä,
+epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen
+tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä,
+sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta,
+vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä
+pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia
+matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän
+kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen
+Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain
+olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä
+oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä,
+huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli
+jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä
+kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä,
+että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa
+maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi.
+
+He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan
+nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat
+Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine
+kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja
+tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten
+tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he
+näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet
+taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin
+vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä
+raikkaudellaan.
+
+Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla
+vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli
+määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori
+Krohn oleskeli.
+
+He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi
+päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen
+ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat
+pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja
+veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille,
+jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään
+rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen
+yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät
+kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa.
+
+Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki
+kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla,
+— rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle.
+
+Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä
+ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien
+ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten
+neulasissa. Alkoi hämärtää.
+
+Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus.
+Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun
+pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain
+eivät olisi tulleet liian myöhään!
+
+Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan,
+harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja
+luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan,
+itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset
+sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa
+vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain
+katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti
+hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven
+elossa.
+
+He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien,
+lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti
+niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri
+syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin
+lyönnein.
+
+Tulija oli Maud.
+
+Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen
+katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten
+tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen,
+varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät
+ulompaan suojamaan.
+
+Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän
+matkusti pois heti.
+
+Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena
+hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja
+Arne hengitti helpommin.
+
+Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat
+antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta
+astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään,
+silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen
+laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui,
+että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen
+maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin
+oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle
+tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan.
+
+Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten.
+Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti
+nuoruusajan hymyily.
+
+"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani."
+
+Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus
+oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli
+jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli
+nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru
+oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet.
+
+"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin
+laita?"
+
+"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä."
+
+Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa
+vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen
+itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä
+värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä.
+
+"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan
+jälkeen."
+
+Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä
+olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu
+päästäsi, että saan nähdä kasvosi."
+
+Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois
+hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen
+entisessä lumouksessa.
+
+"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on
+vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä
+vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!"
+
+Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi!
+— Minunko vuokseni?"
+
+"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä
+näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut
+kaunis."
+
+"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa."
+
+Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa.
+Margaretan poskia peitti kirkas puna.
+
+"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta."
+
+Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin."
+
+Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona
+hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät
+hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen
+runsauden.
+
+"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä
+usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme
+siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle
+kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika."
+
+Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös
+entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle,
+kyynelten vieriessä pitkin poskia.
+
+"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein
+toisin, kuin tiesin sinun toivovan."
+
+"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa."
+
+Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin
+entisinä päivinä.
+
+Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset
+asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten
+sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui
+yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan
+koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka
+leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen
+yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja
+rusoisia valojuovia halki harmaan ilman.
+
+Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen
+muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa.
+
+Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä
+jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta,
+hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin...
+Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen
+vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan
+oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei
+merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden
+siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä
+paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa.
+
+Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo.
+
+"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta",
+sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten
+tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla
+oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin
+ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa."
+
+"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa."
+
+"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele
+ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni,
+lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä,
+kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt
+uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin
+selvää nyt, kun sinä olet luonani."
+
+Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna.
+Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä:
+
+"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai
+kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta,
+hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen
+pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään
+sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi."
+
+"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää."
+
+Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut
+heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi
+samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin
+luvuista.
+
+Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä.
+Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi
+ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti
+taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä
+väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja
+jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut.
+
+Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa,
+että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä
+jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt
+hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton.
+
+Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta
+joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä.
+
+He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja
+vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan
+sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut
+kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä,
+että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka
+tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan
+miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä
+kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti
+taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi
+täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne
+seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli
+hänen rakkautensa viimeinen palvelus.
+
+Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja
+hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä
+täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi
+parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle
+— sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa
+huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää
+hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan
+ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata
+heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. —
+
+Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen
+vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan
+sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä
+puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti.
+
+"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään
+hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja
+eikä ensinkään pyri vastahankaan."
+
+"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni
+sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen.
+
+"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että
+voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte
+hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää,
+vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä."
+
+"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi.
+
+"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä
+olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti
+toi tullessaan minulle."
+
+Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä.
+
+"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä.
+
+"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan
+'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. —
+Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja
+kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on."
+
+Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen
+iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat
+ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä
+kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti
+melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä
+silmät hohtaen ja posket punoittaen.
+
+Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen,
+syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat
+auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä
+oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne
+sirotellut.
+
+Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa
+käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista,
+pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset
+kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli
+vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa
+kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta.
+
+Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä
+ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat
+hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet
+selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen
+juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta
+ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut
+tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli
+täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi.
+
+Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan
+kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen,
+vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän
+askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava,
+kuulostava hiljaisuus...
+
+Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli
+tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen
+sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja
+ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen
+voimattomuutensa painosta.
+
+Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän
+tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri
+heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa
+ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään.
+
+Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan
+rauhallisesti ja hiljaa.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä,
+lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle
+maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja
+sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan
+vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon
+kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät
+särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan
+hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin
+ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden.
+Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä
+kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet
+vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja
+hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa.
+Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia,
+suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa
+hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja
+väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa.
+
+Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle
+järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä
+ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa
+oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä
+olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä,
+uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen
+leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä
+äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui
+hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys.
+Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö,
+joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin
+odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa.
+Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista
+ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten
+leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli
+muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että
+hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena
+ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin
+päivä, joka ei enää koskaan palaa.
+
+Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän
+alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen
+sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään
+yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten
+hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman
+niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti
+hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä
+ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät
+pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa,
+ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis
+tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti
+ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden
+painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet.
+
+He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva
+Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli
+rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve
+Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne
+kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut
+hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä
+iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin
+molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta
+rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni
+saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen
+kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista
+ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista
+luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen
+liitto, jota ei mikään voisi murtaa.
+
+Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias
+vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla,
+oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä.
+Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias
+kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita
+nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku
+Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki
+käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari
+ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan
+sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin
+suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä
+heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän
+auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä,
+maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa.
+
+Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista —
+kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä
+toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin.
+Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne
+mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli
+ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys
+päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä
+murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan.
+
+"Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet
+sitonut kivet kiinni?"
+
+"Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi
+kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti
+häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat
+lampaita", jatkoi hän selittäen.
+
+"Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn
+ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni,
+etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi."
+
+Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin
+lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia
+menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi.
+
+Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi,
+joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan
+seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä
+ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen
+äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan
+kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista
+heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone
+pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine
+pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan
+selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja
+pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka
+kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman
+harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko
+mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän
+välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla
+heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet
+vuodet, heitä erottaisivat...
+
+Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää,
+lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla
+on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset
+kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta
+puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien
+takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä
+saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta
+siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei
+mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän.
+
+Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli
+saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli
+paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana,
+kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei
+olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi
+kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean
+sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi
+hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä
+hautausmaassa Tyrolin vuoristossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin.
+Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet
+niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat
+purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla
+ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi
+peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui
+järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti
+pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen,
+että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla
+lukemattomien pienten siipien suhahduksen.
+
+Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä.
+
+"Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on
+kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa
+täytyy aina kärsiä."
+
+Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten,
+ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei
+mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina,
+kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku
+morsiamensa vaaleissa puvuissa.
+
+"Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?"
+
+"Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten
+olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat.
+Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat."
+
+"Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui
+rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen
+järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon
+harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia.
+
+"Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi
+Margareta.
+
+"Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän
+kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui
+miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni,
+etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan
+sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin,
+johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä
+tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi
+peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä
+olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset."
+
+Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä.
+
+"Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta
+ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin.
+Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —"
+
+"Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin
+mitä sinä aina olit suhteessasi isään?"
+
+"Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan,
+että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin
+voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi."
+
+"Entä sinun sitten?"
+
+"Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin
+yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja
+auttanut täti Karinia koulun pidossa."
+
+Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi
+sydämellisesti hänen syliinsä.
+
+"Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta?
+Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen
+niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin
+vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän
+pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei
+ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin
+ole sitä mieltä?"
+
+"Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa.
+"Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt
+vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla
+tulee sulhasesi."
+
+Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja
+voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo
+kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa.
+
+Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä
+ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle,
+Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa.
+
+"Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja
+vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi,
+niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin
+parantumaan."
+
+Yngve katseli häntä hymyillen.
+
+"No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas
+Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon
+ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä
+et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut
+vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä."
+
+"Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain
+peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään.
+
+Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle.
+
+"Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä
+Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?"
+
+Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen.
+
+"Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna,
+niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä
+syystä."
+
+"Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen
+veitikkamaisesti.
+
+"Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista."
+
+Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään.
+
+"Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta,
+että menette, jotta joudutte kotiin illaksi."
+
+Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli
+molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään.
+
+"Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi.
+
+"Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen
+mieluimmin kotiin lepäämään."
+
+"Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme",
+sanoi Yngve.
+
+Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon,
+sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden.
+He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen
+tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän
+päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä
+hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan
+kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he
+kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä
+todistamaan heidän onneaan.
+
+Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset
+ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat
+niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset,
+ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä.
+
+He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan
+ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin
+taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli
+hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin.
+Jospa Ove olisi ollut sellainen...
+
+Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä
+vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli
+häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen
+varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää.
+
+Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista
+rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju
+kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku
+Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas
+ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään —
+lepäämään ja uneksimaan.
+
+Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat
+uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen
+läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää
+tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta
+kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon.
+
+Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen,
+turvallisen lapsuusunensa.
+
+Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen
+huutavan:
+
+"Saanko tulla sisään, äiti?"
+
+Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin
+nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen.
+
+Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli
+hänen vieressään.
+
+"Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!"
+
+"Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön
+ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika,
+minun oma Vivikani."
+
+"Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli
+melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla
+kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?"
+
+Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle
+otsalleen, sileäksikammatun tukan alle.
+
+"Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että
+tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi
+saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan."
+
+"Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme
+molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme
+lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat
+taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja
+huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme
+onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet
+aavistaakaan."
+
+"Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat
+tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa."
+
+Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea
+sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet.
+Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin
+kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa
+oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten
+luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain
+unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle.
+
+"Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi
+Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin
+kuin kukaan muu, rouva Krohn?"
+
+"Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta
+ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten
+kurjenpolvien peitossa.
+
+Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten
+kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja
+nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden.
+
+"Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti.
+"Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet
+heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?"
+
+"No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili
+hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista
+kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi
+he näkevät kaiken niin selvästi."
+
+"Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului
+Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin
+olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia
+onnentoivotuksia.
+
+Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa
+siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen
+kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa
+myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa.
+
+Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän
+oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen
+paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva
+Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne
+äkkiä:
+
+"Aurinko — aurinko!"
+
+He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat
+puutarhaan katsomaan auringonlaskua.
+
+Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli
+Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta
+kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren
+yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet
+maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin
+vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä.
+
+Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat,
+jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän
+taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja
+auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu
+kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko
+oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso.
+Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se
+loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine,
+viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi
+kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti
+kultalakea.
+
+Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat
+äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi
+meren yläpuolella.
+
+"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin
+sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle."
+
+"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät
+ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois".
+
+Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa
+surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti
+hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli
+päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään
+reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen
+tiellään lepäsivät illan varjot.
+
+"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen
+ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki
+kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä:
+
+    "Jo painuu päivä, meren aallot palaa,
+    kun iltarusko purppuraansa valaa,
+    ja lännen taivas vielä heloittaa.
+    Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee,
+    niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee,
+    ja sielun kaipuu sadun siivet saa.
+
+    Oi, pilven kultalinnat illan taivaan,
+    mä astun hiljaa unten pilvilaivaan,
+    ja illan tuuli minut kauas vie;
+
+    Mä autuaitten maille riennän, sinne
+    niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne
+    vain unten lapsilla on unten tie.
+
+    On kerran koittava se hetki, milloin
+    myös sadut raukee kuolon uneen, silloin
+    kun elon päivä tekee laskuaan.
+    Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon
+    ja avaa autuaitten levon lehdon,
+    kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!"
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76251 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..dcb0208
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #76251 (https://www.gutenberg.org/ebooks/76251)