diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/65408-0.txt | 6394 | ||||
| -rw-r--r-- | old/65408-0.zip | bin | 120345 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 6394 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..0d1bca7 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #65408 (https://www.gutenberg.org/ebooks/65408) diff --git a/old/65408-0.txt b/old/65408-0.txt deleted file mode 100644 index 1b818f4..0000000 --- a/old/65408-0.txt +++ /dev/null @@ -1,6394 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Pikku-veikon kirja, by Gustaf af Geijerstam - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Pikku-veikon kirja - Avioliittoromaani - - -Author: Gustaf af Geijerstam - - - -Release Date: May 22, 2021 [eBook #65408] - -Language: Finnish - -Character set encoding: UTF-8 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA*** - - -E-text prepared by Tuula Temonen - - - -PIKKU-VEIKON KIRJA - -Avioliittoromaani - -Kirj. - -GUSTAV af GEIJERSTAM - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Kirja, -1916. - - - - - So lasst mich scheinen, bis ich werde. - Zieht mir das weisse Kleid nicht aus! - Ich eile von der schönen Erde - Hinab in jenes feste Haus. - - Dort ruh' ich eine kleine Stille, - Dann öffnet sich der frische Blick; - Ich lasse dann die reine Hülle, - Den Gürtel und den Kranz zurück. - - Und jene himmlischen Gestalten, - Sie fragen nicht nach Mann und Weib, - Und keine Kleider, keine Falten - Umhüllen den verklärten Leib. - - Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe, - Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung; - Vor Kummer altert' ich zu frühe; - Macht mich auf ewig wieder jung. - - Goethen Wilhelm Meisterista. - - - - -JOHDANTO. - - -Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa -kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja -onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista. - -Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä -sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin -teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei -koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, -että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, -monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä -hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan -ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän -ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka -olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden -lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin -puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo -oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli -lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää -loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan -voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken -mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan -vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai -heidät, jotka olivat häntä lähinnä. - -Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama -kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta -suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan -ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, -ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin -käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin -minä itse. - -Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä -kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti -kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa -kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen -kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa. - -Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen -luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan -ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan -kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. -Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten -hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne -uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo -oli uhkuvan ilon vallassa. - -Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri -huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, -kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin -sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä -oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä -oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää. - -Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä: - --- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä -sanoisi, niin äiti jatkoi: - --- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä? - -Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse -keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s. - --- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti -Nenne väittää. - --- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin. - -Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi: - --- Eikö siellä ole mitään Nennestä? - -Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon -saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi: - --- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni, -ettet ole vielä mitään tehnytkään? - -Mutta Sven ei vain antanut perään. - -Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli -suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan, -mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle -osalleen. - --- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan. - -Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi -edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa -punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin -saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman. - -Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta -kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä -ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän -päällimäiseen paperikanteen: - -_Isältä Nennelle_. - -Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen. - -Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei -väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta -kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa -ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui. - -Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi -vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan -mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa -päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui -kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän -voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä -esiin koettaen tirkistellä isää silmiin. - --- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään. - -Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, -että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin -katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti: - --- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä. - --- Mitä? - --- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen. - -Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla. - -Silloin isä ymmärsi. - -Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin -pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin -hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan -yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä -olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä -myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja -hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja -kuolemasta. - -Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi: - --- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin -kirjan. - --- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä -olevan hänen toiveensa ydinkohdan. - --- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen. - -Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin. -Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty. - -Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta -kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä -vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta -poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin -tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin -elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää -heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee. - -Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään -saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun -ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä -hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin. - -Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä -lupasin. - - - - - - -ENSIMÄINEN OSA - - - - -I. - - -Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää -kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole -kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella -tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä -sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu -koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se -ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin -on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu -voimakkaammaksi. - -Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on -kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se -mahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä -kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi. - -Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja -saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen -ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä -todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta -kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini? -Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla -olisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta -kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt -siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan -voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin, -kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään -kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina -päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen -antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt -kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä -todellisuutta. - -Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin -tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta -tietoisen elämän pohjavirtana -- -- -- - -Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni -huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan -ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat -sisäistä tyytymättömyyttä. - -Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut -raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun -kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain -paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä -sivulla. - -Ja minä luin sanat: - --- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä -lapsesi synnyttävä. - --- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä -synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut. - -Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän -oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien -lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin -poika olisi uinunut äidin rinnoilla. - --- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi -puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa -ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä -koskaan ennen tiennyt kuin nyt. - -Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan, -kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä -suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan -ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni. - --- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä -ymmärtänyt. - --- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen. - --- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös. - --- Minäkö? En koskaan! - --- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten. - -Hän painautui jälleen minun syliini. - --- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella -samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole -sinun laisesi, ei kukaan mailmassa. - -Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse -torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle. -Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan -sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa." - -Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä -tuskin ehdin sen huomata. - --- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän, -että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot, -mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä -et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin. -Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni -suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä -kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni -taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin? -Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi -koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta, -oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on -kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän -kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan -mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet -elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet -isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä -ja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan. - --- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä. - -Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi. - --- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on. -Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on -minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta. - -Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää -olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa -hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin -todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä -olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi: - --- Etkö sinä usko mitään muuta? - --- Minä en usko enkä epäile. - -Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka -hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne -olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä. - --- Sinä olet sitten muuttunut. - --- Minä en usko sitä. - --- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan -kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo -uskoa niinkuin minäkin? - -Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä -näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien -koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan -kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä -valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin -vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin -toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta -ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa -ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä, -että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän -istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti -minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla, -niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut, -olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin -tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin -minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa. - -Hän keskeytti minut sanoen: - --- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy -vain tyytyä yhteen. - -Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi -rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt. -Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta -saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien -tuiketta koivunlehtien lomitse. - -Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas -tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut -pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella -turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja -laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja -tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä, -josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa. - -Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin -omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin -ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme. -Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä -ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja -tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä -kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin -valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani -uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani -muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana. - -Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet -oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä -pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja -ruusuja se kasvakoon. - -Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni. -Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun -hiuksiani. - -Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia. - - - - -II. - - -Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin -vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan -Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata -hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö -minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä -muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole -juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja -satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu -ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, -sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, -muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme. - -Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin -ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. -Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista -ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen -mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen -kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, -suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin -hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin -kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo -silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet -minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa -kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet -sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen. - -Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua -virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien -elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista -tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen -mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata -sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän -ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella -tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, -jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja -pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, -joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja -murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, -joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää -korkeammalla. - -Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi -minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen -voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et -koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä -vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä -kuolla. - -Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja -jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta, -joka sanoi miehelleen: - --- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain -harvoja, jotka tuntevat? - -Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana, -ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen -kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut, -oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa -tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani, -joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin: - --- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi -kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa? - -Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa -minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua, -ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä -tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun. - --- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä -ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi. - -Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän -liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten -jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani -hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä, -puhdassointuisella äänellä. - -Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu -kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin -sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta -minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs -huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain -saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan -ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan -muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään. - - - - -III. - - -Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme -vanhentunut ja muuttunut totutuksi. - -Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi -minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi! -Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi. - -Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja -minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme -siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän -sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan -käynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut. - -Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän, -että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini -vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin -hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli -nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan -häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se -silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin -saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon -taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän -tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan -oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä -kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden. -Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö -minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat -minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin -olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta -minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin -rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja -kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään -ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja -kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä -unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä -minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin -lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla -terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin -lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla -siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen -jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä -koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa -lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle, -joita hän rakasti. - -Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain, -jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa -voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän -istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä -uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän -välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko -se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut -uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin, -voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän -minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa -tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin -hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa -minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia -lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja -voitti minut. - --- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä -se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää. - -Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta -kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta -kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme -oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja -täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan -hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille -surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa -aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka -ihmiset voivat pukea sanoihin. - - - - -IV. - - -Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. -Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen -kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä. - -Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun -vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun -jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan -ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta -alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka -minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä -istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan -valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni -levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin -valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui. - -Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. -Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me -voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin -seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, -mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän -kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän -täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään -toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi. - -Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat -heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta -emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille -sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän, -mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen -onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta -salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei -sellaista ollut kummallakaan. - --- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä. - -Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa -tuskassa: - --- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin -voisin elää? - - - - -V. - - -Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä -tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea, -pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta -tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman -tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen -nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa, -minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta -mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi, -että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja -siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset -olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle -ei olisi voinut elämässä tapahtua. - -Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran -elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi -kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua -itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin -vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi -ilmassa meidän ympärillämme. - -Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin -sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun: - --- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän? - -Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin -sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan -jäykisti hänen kasvonsa. - --- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän. - --- Mitä sanoinkin. - -Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut -sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni -ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin -voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa. - --- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan -tullutkaan minun luokseni? - -Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin -ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa, -etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan -sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin -siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi -torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on. - --- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme -murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton -ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua -kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi. -Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin. - -Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita -hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan, -ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman -vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet. - -Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi. - - - - -VI. - - -Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut -murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, -ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän -elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan -keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, -vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua. - -Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua -poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. -Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista -ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille. - -Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni. - -Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi -olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa -murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu -saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla -kertaa olla onnellinen ja onneton?" - -Kirje kuului näin: - - Minun oma rakkaani! - - Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se - on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se - ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää - saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä - voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo - kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. - - Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä - sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin - ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että - se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, - joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit - sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä - tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle - vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan - sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä - puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, - mitä minä tahtoisin. - - Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en - minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle - siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä - olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina - olemaan sellainen. - - Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua - kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin - tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin - köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun - sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen - tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja - rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä - voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa. - - Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, - kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten - minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein - onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan - minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos - minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä - silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, - jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen - tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän. - - Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan - voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä - voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei - se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian - onnellinen. - - Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, - ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä - minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, - ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä - voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin - minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, - joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin - kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla - ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. - Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon - elämä, jota minä pyydän. - - Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä - olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme - olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä - toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin - mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, - oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, - että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja - nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin - hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä - päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä - rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha - ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla - silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan - ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein - tietäisi kuka sinä olit. - - Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä - olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. - Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan - sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt - tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan - ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä - sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, - mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin - hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä - luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin - sinä voit uskoa tai aavistaakaan. - - Sinun vaimosi. - - - - -VII. - - -Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden -laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se -tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri -tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei -myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin -ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli -saavuttanut Onnenautuuden saaren. - -Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä -en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden -todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei -se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se -sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota -ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi -meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden -valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että -minä voin kokonaan luottaa häneen. - -Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin -tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin -me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. -Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei -olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin -antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, -kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin -välillemme. - -Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että -ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että -Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, -ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja -kevätillat alkoivat. - --- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä -olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke? - -Minä olin sen huomannut. - -Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja -hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen -muutoksestaan. - --- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä. - -Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni. - -Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin -säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi -himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä -tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin. - --- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein -ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi: - --- Se on myöskin minun salaisuuteni. - -Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin -iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan -meille iloa. - -Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän -yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin -varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä -tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, -onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin -voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen -tragedian siementä. - - - - -VIII. - - -Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa -kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas -Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui -kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti, -että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät -ainakaan elonvuodet tehneet. - -Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin -aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten -puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä -hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja -aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää -osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas -ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää -koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei -ole koskaan elänyt. - -Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle -aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä -kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan -pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille -viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden -puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien -varjojen väleissä. - -Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me -lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät -yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi -mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden -jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi, -jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa. - -Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin. - -Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien -vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan -pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä -vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni -seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin -itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime -aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni -istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan. -Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän -olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa -kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi -niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului -siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en -voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin. -Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi -minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa -lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä, -mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan -vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten -seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat. - -Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti, -liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä -samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen -hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun -hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia, -näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten -olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka -puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän -katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli -erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat -valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään -tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan -äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren -syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen, -tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein -mustilta. - -Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa -kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä -hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin. - -Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva -mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen -silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja -solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini. - -Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin -tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa -menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, -valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken -oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja -kysyin hyväillen hänen poskeaan: - --- Mitä sinä ajattelet? - --- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme. - -Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut -sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä -kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille. - -Ja samassa istui Elsakin nyt suorana. - -Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, -sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella -äänensävyllä, jota ei voi vastustaa: - --- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne! - -Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani -ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin -samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka -kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä -meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon, -ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota -minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin -varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka -saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen -salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän -jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita, -ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla -kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin -suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin -ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani. - -Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden -eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä -todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan -kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta, -jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin -tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin -toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani. - --- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin -sinä olet odottanut? kysyin minä. - -Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein -katkeroituneiksi, kun hän vastasi: - --- Miksi sinä aina masennat minua? - --- Teenkö minä todellakin niin? - -Hän muuttui heti taas hyväksi. - --- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen. - -Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut -unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän -vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin -pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen -eriskummallisessa loisteessa. - - - - -IX. - - -Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka -kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä. - -Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet -matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa, -vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet. -Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen -yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka -näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä, -kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten -rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli. - -Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain -tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen -vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut -kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia -päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja -avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin -kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä -loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään -oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko -voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja -sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona -rakkauden ensi aikoina. - -Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden -laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me -toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli -puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten -tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään -silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt -kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään -syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä -jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää -vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän -saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat -pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi -heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja -ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien -alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat -kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia -pähkinäpensaitten alla. - -Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala -oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin -myöhäinen, kuin silloinkin?" -- "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen -kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka -syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit -valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä, -me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon -paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun -he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat -silmänsä saalista vainosivat? - -Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen -rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä -salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään, -tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme -saarelle. - -Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta, -tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti -laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me -käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen, -että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka -näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet -puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut -veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut -niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja -saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi, -jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan -meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin -todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut. - -Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen -huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois. -Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman -painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme -vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle. - -Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja. -Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen. -Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa -meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle -paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut -sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi -tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme. - --- George, sanoi Elsa. Mitä tämä on? - -Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen -ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli -kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta, -pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli -läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä -ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän -ensimäisestä kodistamme. - --- Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä. - -Ja minun ääneni vavahteli. - --- Palanut pihamaa. - -Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle -maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi -nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli -tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että -se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi -samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken -olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän -elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä -ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet, -etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä -todellisuutta. - -Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen -olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet, -avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi -koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän -näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta -eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa -vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti -kolotuksen syömiä jäseniään. - --- Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun -herrasväki oli viimeksi täällä... sanoi vanhus. - -Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen -paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut -piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset -tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko -hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän -vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli -matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme -me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti -hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla, -joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet -rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja -vuodet olivat hävittäneet. - -Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut. -Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus -oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä -vastustaa eikä auttaa. - -Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen -aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli -päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit -ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet -tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä -voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä -ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat -nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki -suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he -olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset -olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat -he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt -kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet. - -Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat -uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria -sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän -talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi -se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän -miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat -mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän -omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella, -uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän -tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia, -oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt -jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme -ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi -menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja -kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään, -jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut, -vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa -omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan, -istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa -toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä -merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi -enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen -nähnyt? - -Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut -mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin -tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt -meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta -minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä -käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren. - -Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka -olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan -huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään -vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla -katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme -siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän -taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan -ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla -saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen -toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja -pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa -vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa. - -Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme -rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme -vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen -kaikki. - -Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia -vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä -lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli -lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa, -soutuveneen ja nuottaveneen rannasta. - -Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo -satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä -vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet, -tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti -uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja -hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja -ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta. - -Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat -taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat -heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka -seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun -käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa, -josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä -pahtaassa roikkui. - -Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa -hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa, -jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän -nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet -hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin -tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin -kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme -myöhästyisi laivasta. - -Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi: - --- Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. - -Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut -sitä vuosikausia, ja sattumalta -- hän ei tiennyt kuinka -- hän oli -tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen -salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän -matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä -oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka, -ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin -onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän -oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että -saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme -asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut -kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään, -ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti -ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään. - -Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia -mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden -haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle, -jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat -merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin -tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä -seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän -rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään -yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei -juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä -olin kerrassaan neuvoton. - -Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen -surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä. - -Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun -ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä -olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat -päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa -olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän -antanut kenenkään häiritä itseään. - -Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa -hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti: - --- Oi ihmisparkoja! - -Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä -kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena. -Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla -metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta -rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme -luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut. -Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat -talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen -loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset -repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä -ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä -siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt, -kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta -olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella -voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa -on hänen eikä kenenkään muiden. - -Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet -repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa -siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta -kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo -vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut -kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla, -hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen -päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet -pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä -kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt -mitään voittoa. - -Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme -sanojemme takana ja Elsa kauhistui. - --- Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi -hän. - -Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja -kiihtyneiltä. - --- Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme -kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä. - -Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi -seisomaan, sanoi hän: - --- Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme. - -Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen -entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut -itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken -sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen -päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua -kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin -muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa -kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa, -muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen -lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja -puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka -tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa. - -Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun -minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli -kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut -muistelleeksikaan. - -Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli -maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä -kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle. -Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt -sen muutaman petäjän kuoreen. - --- Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne, -oli hän sanonut. - -Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni -surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä -matalaa petäjää kohti. - -Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja -onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen -takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä -hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun -hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja -muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin -tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä, -kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet -jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli -niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää. - - - - -X. - - -Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille, -kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman -elämämme vertauskuvalta! - -Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla -kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me -menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut -tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin -itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon -tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan -ei ollut löytänyt. - -Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka -seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään -ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui -rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä -ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun -työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, -jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän -istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä -hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, -että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä -keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä -muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun -ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä -kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, -joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä -näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja -häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun -lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä -mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn -muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta -seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja -kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden -täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, -lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko -hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen -oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo. - -Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, -ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, -kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan -voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli -tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja -tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten -niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme -lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli -jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, -paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä. - --- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te -olette olleet? - --- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti. - --- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen? - --- Ei, sitä me emme voineet. - --- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof. - -Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän -tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua -jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä. - -Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä -työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä -kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, -muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja -ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa -meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta -pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä -köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, -hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle -ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi -seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa -kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia. - -Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä -surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät -kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli -pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui -ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi -metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen -vesi vapaana rantakiville loiskui. - -Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin -kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! -Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä -edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat -havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme -hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja -puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi -syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei -punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta -kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt -rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla -kovemmalta. - -Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme -me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille. - -Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu -maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina -ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja -heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa -me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen -laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin -koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, -tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, -käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme -uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme -vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa -se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän -kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet -koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka -oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman -onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin -takaisin. - -Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon -imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni: - --- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani. - -Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden -alle. - --- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä -tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni. - -Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin -aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin -sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa -istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin -yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat -kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti -tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin -ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani -vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen -ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä -ymmärtänyt. - --- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä -ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti -ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon -samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei -uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta -Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha? - -Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, -olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla -mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, -jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan -melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut -olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään -uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden -loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada -yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa -olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä -ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran -oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään -ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla -kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni -oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin -vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan -yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni. - --- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain. - --- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka -hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et -pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta -iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle -minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla -sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin? - -Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan -pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan. - --- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän -yksinkertaisesti. - -Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen -vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, -joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme -vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme -toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa: - --- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et -tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt. - -Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut -tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. -Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä -minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä -sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus -liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä -piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin -ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme -toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa -häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni -koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä -repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, -joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai -voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti -jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä -molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi. - -Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina -kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole -koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa -hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän -vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä -hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten -ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se -oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä -minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa -tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä -hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet -suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä -kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä -venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä -aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi -minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut -murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä -ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa. - -Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani -kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen -sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani -uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen -voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, -niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää. - -Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka -painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin -joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun -täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, -hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni -vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni. - -Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen -kasvoillaan. - - - - -XI. - - -Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet, -jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni -oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen -sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon -uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä -oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi, -kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin -ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin -luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän -välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa. - -Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta -liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka -rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan -nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän -nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden -valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä -määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin -hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin -satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja -ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita. - -Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota -pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me -puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle, -sanoi vaimoni minulle: - --- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua. - -Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut -meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja. - --- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä? - -Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä -ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä, -jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla. - --- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi -hän. - -Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää. - --- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä. - --- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän -lisäsi: - --- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu -voi. - -Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan -saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta -me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että -vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko -hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, -joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? -Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän -herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan -lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, -vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan? - -Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella -ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä -enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja -toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan. - -Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä -ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja -minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun -kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi -vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle -hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. - -Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut -pojaksi, joka sai nimen Sven. - - - - - - -TOINEN OSA - - - - -I. - - -Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän -vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut, -tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui -pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja -ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä -suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei -millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä, -jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi -löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta. - -Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa -kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi -hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa -pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja -lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi. -Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja -Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota -vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja -totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän -ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän -oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun -hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai -heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi, -että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka -hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota -säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille. - -Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän -kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut -ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä, -paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen -pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen -elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen -kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet -meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla -ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin -hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni -olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä. - -Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle. -Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä -oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin -kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä -pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen, -ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti -ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin -tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja -menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen. - -Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven -matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa. -Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin -täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä -oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät. - -Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi -ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi, -kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella -ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden -lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli -aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia -mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin -suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois, -jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän -vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle -ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä -suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen. - -Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi -jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain -Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui: - --- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa. - -Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua -äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa. - -Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena. - --- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä. - -Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi -äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi -häntä niin huvittanut. - -Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä -kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden -luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli -päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista, -josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli -niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta -oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä -kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven -mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen, -että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen -päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan -tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän -äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi -tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä -sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli -rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut -itseään vähintäkään häirittävän. - -Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli -oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän -piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa -palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään: - --- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla. - -Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen -onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi -eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven -hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut -säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin -tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen -lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi, -kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja -kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka -Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän -ympärillämme. - -Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää. - --- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi -vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja -jätti tilaa äidille. - - - - -II. - - -Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi -liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut -oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista -ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää -häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut -sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan -ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä -sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä -turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja -sallisi hänen olla rauhassa. - -Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. -Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven -vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni -toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel -seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel -tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos -asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan. - -Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran -olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon -väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan -enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei -olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, -jonka he olivat aiheuttaneet. - -Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä -suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin -kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä -juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni -kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi -nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän -nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että -varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun -hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, -ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa -voineet ajatella erilailla. - --- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana. - -Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa -Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven -lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi -pois ja saattaisi äidille mielipahaa. - -Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä -pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli -pieni poika, joka menisi kauvas metsään. - -Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän -huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa -itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, -niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi -silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja -sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset -rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian -kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta -nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. -Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän -meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja -ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi -kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja -kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine -kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän -olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä -suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren -joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan -aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja -hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi -hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen -huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja -juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa -taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän -tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä -ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti -keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään. - -Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla -mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt -lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän -ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli -ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan -sama. - -Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas -joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa -äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka -hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, -hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja -Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui -Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven -ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän -kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi -ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja -joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin -hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet -käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään. - -Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, -mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti -nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli -hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin -vakavalla äänellä: - --- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on -luvannut sinulle piiskaa. - -Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään -hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään. - -Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin -peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin, -että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään, -nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti -ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa -kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin -rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin -onnelliseksi. - -Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja -kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä -tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi -luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä, -eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut -hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja -silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi -enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia -muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista, -suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja -olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa. - -Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa -ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan -sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli -valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi -pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan -äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen -aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän -oli sen saanut kummiltaan. - -Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas -ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä -se oli. - --- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja -silloin isä suuttuisi. - -Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa -siitä toisinaan, kun oli vieraita. - --- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin -taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi, -kun hän sai nähdä minut. - -Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan -nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä. -Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa. - - - - -III. - - -Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta -tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta -siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi -mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut -tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni, -olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään -yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän -tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen -leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni. - -Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme, -kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä -näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin -täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta -kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli -kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena, -jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen -poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän -liikkui tuskia tuntien minun seurassani. - -Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän -kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä -olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut -muuten kuin pienillä viittauksilla. - --- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä -olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista -ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä -olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut -onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet -antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin. -Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen -sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä -tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka -minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään -hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun -toisen, joka auttaa sinua ja lapsia. - -Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa -ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut -vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois, -hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi -valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille -hyvästi. - -Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes -selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä -tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun, -joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset -yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen -aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään -kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota -ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on -parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun -ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni -minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen -pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu, -ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään -itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki -mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla -kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä -kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan -keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain: - --- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet? - -Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan. - --- Ei, ei! Minä en voi. - -Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada -olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin -istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä -olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän -nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä -tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja -enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli -tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin -kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan -luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä -kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. -Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat -vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja -lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt. - -Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän -vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin -vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän -oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului -rauhalliselta, kun hän sanoi: - --- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme. - -Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, -ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut -hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt -järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi -kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää -kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme -asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin -lamppuihin ikäänkuin juhlaksi. - -Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja -ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he -olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet -toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, -ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän -uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille. - -Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. -Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän -sanoi: - --- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta. - -Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän -käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi -tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat -meitä. - -Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa -puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas -sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. -Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan. - -Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof -suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä. - --- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä. - --- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä -ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi -kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin -vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta -hän ei voinut mitään sanoa. - -Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra -ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi -lohduttavasti kuin lapselle: - --- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin. - -Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin -paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta -tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, -jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies. - - - - -IV. - - -Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta -hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt -oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, -oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin --- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja -vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän -jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät -tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen -rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta. - --- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän. - -Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän -onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, -sanoin minä: - --- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin. - --- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni. - -Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut -minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin -alkaneeni ymmärtää. - -Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti -pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi: - --- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona. - -Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja -tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten -tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni -pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä. - - - - -V. - - -Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti -jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin -vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita -orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili -verannalla, tulivat syreenin kukat. - -Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista -kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin -vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan -suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä -mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä -olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, -ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan -voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat -luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia -käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan -toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei -pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä -voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan. - -Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi -kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt -minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. -Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka -oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin -paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle -uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, -ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, -kuin ihminen voi saavuttaakaan. - -Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa -tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. -Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä -terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien -ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan -häirinnyt hänen rauhaansa. - -Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä -käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme -mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen -kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla -virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni -länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät -voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä. - -Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy -minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni -pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa -olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, -eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, -mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan -nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää -sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet -ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa -siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen -sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko -heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään -muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä -voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun -häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat -ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi -häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. -Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä -eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti -voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset -ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä. - -Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän -kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen -viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä -iltana kysyi vaimoni: - --- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa? - --- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää. - --- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen -vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja? - --- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen. - -Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni. - --- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja -minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, -että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He -mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa. - -Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua -muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden -kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla -onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat -tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he -eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin: - --- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He -ovat kiintyneet niin moneen muuhun. - -Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka -hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin -minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta -vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria -lukuun ottamatta. - -Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi -oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän -täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan: - --- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset? - -Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut -hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi: - --- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan -heitä sinuun ja itseeni. - -Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen -sanoistaan: - --- Miksi sinä vertaat? kysyin minä. - --- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän. - -Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi: - --- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä -sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä -ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui -minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli -siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se -on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä. - -Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni -ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni -siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle. - -Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi -nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin -hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin -suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin -paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan. - - - - -VI. - - -Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen -pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen -veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi -kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen -uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin -kanssa. - -Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa -olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja -äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli -puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin -Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä -päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen -askareitaan. - -Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, -joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen -helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos -ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä -kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset -kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan -valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, -kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se -jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka -hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään -etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui -vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti -ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan -kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä -sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi -puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo -kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta -nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki. - --- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven. - -Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin. - -Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin -kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän -istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, -kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä -tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan -enää voisi erota. - -Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui -Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista -ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä -Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut. - -Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle: - --- Sinä pidät kai paljon Märtasta? - -Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi: - --- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni? - -Äiti vastasi hyvin vakavasti: - --- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut. - --- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin. - --- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti. - --- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven. - -Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän -menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta -tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän -kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa -ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä. - -Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven -synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha. - -Silloin vastasi äiti: - --- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin -saatte luvan tulla jälleen ystäviksi. - --- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven. - -Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, -suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli -ollutkaan. - -Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin -yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin -mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi -kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma -sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen -toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. -Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta -että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan -heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa -mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi. - -Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof -tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä -sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli -vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että -hän oli liian pieni. - -Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. -Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat -sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään -pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri. - -Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi -himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän -ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, -ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku -vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, -josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman -muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen -kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen -morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää -ollakin. - -Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli -leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa. - -Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli -sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se -ollut koskaan häntä liikuttanut. - -Mutta nyt lisäsi iso-veikko: - --- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin. - -Ja se koski syvästi Sveniin. - -Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään -hiuksiensa vuoksi. - --- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi -hän. - -Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt, -ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes -auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa, -joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi -leikata pois. - --- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän. - -Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin -kauniisiin kutreihin. - --- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi -hän. - -Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja -rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton -vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän -sai lopulta tahtonsa toteutumaan. - -Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa -liehui hänen pienten sääriensä ympärillä. - --- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän. - -Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän -puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut -koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan -pitkää tukkaansa. - -Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan -hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan. - -Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi: - --- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä. - -Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka -aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan. - -Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi -jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet -polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille -vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, -ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen. - -Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän -kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä: - --- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko. - --- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti. - --- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven. - --- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti. - --- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun -enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä. - -Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, -kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten -ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy? - -Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen -iloitsemaan, sanoi äiti: - --- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä. - -Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja -hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien -ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä -leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, -koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli -ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa -takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti -ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, -hämmästyttämään isää. - -Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja -unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi -rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä -innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, -että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi. - -Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan -ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa -murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan. - --- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä. - -Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella -näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan -itseään. - - - - -VII. - - -Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava -länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin -kertoa, veti minua sinne. - -Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli -imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä -kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän -on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset, -voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn -muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme. - -Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien -viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta. -Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä -ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on -vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren -mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt -sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa -ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä, -maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden -lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt -puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne -kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut -kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni, -myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin -lapsen kasvoihini. - -Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja -ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen -vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää, -ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee -ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän -onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee -tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään. -Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää -siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin -syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä, -ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta. - -Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle, -että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin -vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni -nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin -hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan, -ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin -vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän -kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja -minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän -sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä, -jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin -näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa -saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua, -ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani -ikävöityä mertani. - -Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava, -kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen -sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella -oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut -koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki -minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin. - -Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä -taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran -olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden -ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta -estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja -lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin -eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta -ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä -tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa -meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä -voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja -minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras, -mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli -nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä -se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein -huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun -länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon -vaihteleva suuruus." - -Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista -tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun -hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni -nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka -olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä -minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka, -kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää. - -Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi -synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän -ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä. - -Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä -oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se -vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen -määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan -vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista -tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin -koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa -raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta -perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun -mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä -hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia -ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi -tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa. - -Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja -kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran -länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä -tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu. - -Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni -erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden -taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi -minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me -nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella -silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet -rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon -kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja -kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa. -Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin -pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he -puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla, -jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään. - -Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä -kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti -minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan -kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita -taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja -päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä -niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä -näin meren ensi kerran. - -Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin -saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista -ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan -meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa -enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta -samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa -katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki, -mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki -kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken -tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt -seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä -silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät. - -Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät -kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme -yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla -kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana -näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa -vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla -vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat -eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se -oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka -kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua. - -Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni -käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla -merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan, -mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä. -Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa -korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli -häirinnyt meitä. - -Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa. - - - - -VIII. - - -Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en -tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman -taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin -eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan -toivotonna. - -Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, -ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta -illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu -Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy -kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' -pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen -seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka -hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien -varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi -pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä -levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan -itseään. - -Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja -käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. -Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä -pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon -viimeinen hehku oli sammunut. - - - - -IX. - - -Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu -kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja -vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle -päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot -unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä -sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen -kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään -auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän -ei ollut koskaan ennen ollut. - -Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja -tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona. - -Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi -uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli -nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain -juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten -tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen -vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten -tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja -ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. -Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan -ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. -Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, -luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan -kaikista muista. - -Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle -mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan -niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli -häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta -hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, -heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin -kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven -oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui -hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin -hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin -silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös -koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja -herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, -kuin se tulikin. - -Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu -tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus -punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli -elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän -voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain -hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla. - -Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä -seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä -kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä -hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi. - -Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen -arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli -kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu -valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon -paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja -kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin -eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja -siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä -istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään -järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään -menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo -nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan -on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä -pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan -sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata -ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä -kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, -häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko. - -Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja -valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta -kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun -hän kysyi äidiltä: - --- Mikä se on? - -Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, -joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja -Sven ripusti taulun jälleen paikalleen. - -Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken -katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran. - -Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja -ihmetteleviksi. - --- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun -hänen täytyy kuolla? kysyi Sven. - --- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä -paljon enemmän pahoillaan. - --- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa -valkeat siivetkin olkapäilleen. - --- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti. - -Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen. - --- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin -mielellään tahtoisi? - --- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala. - --- Tietääkö hän sen sitten? - --- Kyllä hän sen tietää. - -Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä -satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui -kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun -seinältä ja pyysi äidin kertomaan. - -Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime -talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja -nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, -jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se -oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään -paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä -oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen -ympärillään. - -Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi -Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän -kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen -vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt -mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa -nähnyt, niin hän vastasi vain: - --- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka -osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä. - -Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen -kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, -oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta -taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto -teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle -yhdeksi. - -Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen -mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt -voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, -joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai -mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi -siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema -olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän -kauhistua. - -Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että -niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet -hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että -hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he -mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli. - -Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle -valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain -seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. -Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina -ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää -merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista -tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli -henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, -pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä. - -Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui -työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän -tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan -avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi -pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs -mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut -kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet -käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, -että kaikki rakastivat häntä. - -Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin: - --- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen -ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta? - -Ja äiti vastasi: - --- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat -liikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös? - -Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin -onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli -kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, -kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen. - --- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs -pojan huomaamatta meitä. - -Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin -aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi -itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta -lapsilta oppinut. - - Laula ralla ralla raa - Ja meressä hän hautansa saa. - -Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei -hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli. - - - - -IX. - - -Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän -kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina -kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko -pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme -siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. -Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä -ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme -kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni -ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen -yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin -se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka -jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää -melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, -oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja -yhteiselämämme uudistusta kohti. - -Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, -jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin -toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet. - -Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin -länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni -saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. -Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän -kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka -tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt -pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä -läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja -yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain -puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään -kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa -keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän -sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, -ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan. - -Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin -mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen -vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme. - -Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, -jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset -suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin -ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat -käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli -kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän -vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. -Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita -ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. -Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon -kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen -taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä -verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle -lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja -rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin -uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt -oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten -iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, -ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, -joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli -jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut -tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka -raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat -lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka -myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan -elantoa rakentajilleen. - -Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja -raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat -liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen -ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja -mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, -joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi -hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli -tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja -ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme -suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven -orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella -meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat -veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin -sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle -aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. -Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota -minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä -minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven. - -Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän -pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin -hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka -tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän -pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja -samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää -kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän -hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa -siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana -enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen -läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli -tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan -kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia -sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin -joutunut hukkaan. - --- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä. - -Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän -toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että -kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja -minä iloitsen siitä nyt. - - - - -XI. - - -Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin -lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin -seurata mukana saaristoon. - -Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli -se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja -hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, -sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti -hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja -hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin -pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin -hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa -hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos -hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti -uudestaan alusta. - -Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. -Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, -ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt -laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin -hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja -kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin. - -Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei -ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä. - - Pää, pää, valkea karitsa, - onko sulia paljon villaa? - Kyllä, kyllä, rakas lapsi, - minulla on säkki täynnä. - Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille. - ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle. - -Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän -ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin, -niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja -säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo -paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi -paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi. -Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu, -kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä. - -Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään -osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko -kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä -nimellä. - - * * * * * - -Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä -ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet -vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa -kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme -laulaa pikku Sven. - - Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja - kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle. - -On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on -saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan -ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja -äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa -puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan -nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän -saa enää olla yläällä. - -Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta -tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat -nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on -rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään. - -Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä, -jotka ennustavat aamun pian sarastavan. - - - - -XII. - - -Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää -äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei -minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä -se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen -veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen -hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään -poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena, -että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin -tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä -tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen -äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut -tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen -koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin -mitä kutsutaan lapsellisuudeksi. - -Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä -ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita -kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon. -Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se -herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi -kieltäytyi. - --- Eikö Sven tahtoisi seurata isää? - -Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen -oikuikseen. - -Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin. - --- Miksei sitten? - --- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin -päättävästi. - --- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin. -Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin -kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin. - -Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä -nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme -vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten -aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan -luonnolliselta ja jokapäiväiseltä. - -Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa -itseensä, vaan istui paikallaan. - --- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän. - -Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän -hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, -joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan -istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, -ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa -silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi. - -Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä -näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän -jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin -merkitsevän huudahduksen. - -Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä -kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko -ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli -ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun -epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa: - --- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen. - --- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä. - -Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista -siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi: - --- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti? - -Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut -katsomassa. Mutta minulle hän sanoi: - --- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää -ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän -lapsi osaa keksiä sellaista. - - - - -XIII. - - -Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään -ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän -tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli -isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet -olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa -ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä -hyväilevämpi kuin silloin. - -Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän -ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. -Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta -selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. -Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian -kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin -isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada -kynttiä hänen luokseen peitteen alle. - -Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. -Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin -käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat -alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen -teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään: - --- Ethän puhu isälle siitä! - --- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti. - --- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi. - -Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut -luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja -Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti -pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä -mieltä. - -Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä -ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei -tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, -ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla -keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen -intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään -aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin -juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme -päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman -ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin -vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa. - -Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme -saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän -kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän -tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni -kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi -kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me -matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle -mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet -tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä. -Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui. -Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää -todistuskeinon. - --- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet. - --- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä -kotia. - -Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä -seurauksena, että hän matkusti. - -Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta -kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi -hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka -huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja -huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia -uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään -tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja -kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin -penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän -saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa -ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen -huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään -ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten. - -Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi -tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko -ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin -ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä. - -Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin -seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla, -niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä -vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi, -hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa -vastaanottamassa. - --- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan. -Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä. - --- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven. - -Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut -ymmärtää niin yksinkertaista asiaa. - --- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain -odottamassa. - -Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän: - -Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin -minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan. - -Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle -mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut -tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli -häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi -sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili: - --- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän -nähnyt minua. - --- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti. - -Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, -jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, -että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki -muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja -vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi. - -Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin -hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja -jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin -päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan -haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse -ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin -silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli -tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta -luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi: - --- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan -pitele kovasti minua. - -Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi -vastaukseksi: - --- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes -sinä voit auttaa itse itseäsi. - -Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt -huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla, -makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli -sanonut. - -Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan -pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten -olisivat tehneet. - --- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja, -kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman -jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja -se koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja -sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti." - -Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä. -Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui -raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan. - -Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi -ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun. - --- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä -voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin! -Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella -yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot -hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle -kuin meidän luoksemme? - -Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja -ryppyjä hänen suunsa ympärille. - --- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia -ajatuksiaan lisäsi hän: - --- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta -mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin. -Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista -pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä -uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos -sinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos -Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta -kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän -sen. - -Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, -niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi -voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin -kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, -etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei. - - - - -XIV. - - -Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta -vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli -kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista -vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan -sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja -hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä. - -Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan -pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja -kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä -muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi -jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien -ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa -levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun -minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, -valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen -lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin -kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän -oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt -äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, -kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja -kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani. - -Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri -samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi -suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi -oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta -muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan -olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. -En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli -vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan. - -Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että -minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen. - -Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen -toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan -konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin -tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on -kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia -saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy -voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani -istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, -näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. -Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä -tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun -poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen. - -Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin -voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella -pienintäkään selvää ajatusta. - --- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä -olen niin hermostunut. - -Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse -ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin -itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut -hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin -olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin -varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai -miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin -miehellekin: - --- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on -kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi. - -Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin. - --- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän. - -Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja -rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä -kohtaan, joka minua kyytihti. - --- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on. - -Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin -ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua. -Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että -surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt -hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja -hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi -juuri minun lapseni täytyy kuolla?" - -Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan -tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden -ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän -pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen -itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka -ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä -kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että -hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi -käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä. - -Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät -toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut -mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo -mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin -kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla. - -"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist -ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa -itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni, -niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa -pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin -jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt -jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä -syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä -katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat. -Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin -eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä." -Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa. - -Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti -liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin -vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti -syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen -ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin -jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori -ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä -ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää -minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin. -Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin -vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa -huoneessa. - --- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi -vaimoni. Hän on valveilla. - -Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi -oikein ymmärtänyt. - --- Kyllä, kyllä, sanoin minä. - -Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin -makaavan vuoteessani ja katselevan minua. - --- Tunteeko Sven isää? - --- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä. - -Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja -rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä -huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut. - -Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli -totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni -edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho -solui pois silmieni edestä. - - - - -XV. - - -Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa -oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää -sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja -koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän -viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme -päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa -kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani -sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen -väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan -äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen -raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita -hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki -hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, -että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut -hiljaisiksi. - -Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi -levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli -niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita, -jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta, -kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä -suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä. - -Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun -luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt -uuteen ystäväänsä. - --- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli -hän sanonut. - -Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi -päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä. - -Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja -kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen -voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet -kannettaisiin ulos katsomaan apinaa. - -Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä. -Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa -oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän, -ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle -saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään -niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään -hänen sinisiä silmiään vastaan. - -Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän -oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten -kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä, -sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin -iloiset äänet Svenille kaikuivat. - -Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa, -joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan -kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut -niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään -apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas -positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti -jyrsiessään kovaa pähkinää. - -Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä -vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui -isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut -sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt -sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi -vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen -vuoteeseensa. - -Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa. - --- Eikö se ollut Svenista hauskaa? - --- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian. - -Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin -ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, -jota hän suonenvedontapaisesti puristi. - - - - -XVI. - - -Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana -päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai -kuolemaan. - -Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi -neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan -arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun -edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale. - -Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä -vielä. - --- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut. - -Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi -tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän. - -Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut: - --- Onnellinen sinä, joka voit. - -Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi -sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että -minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia -mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin -käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun -täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen -sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina -ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti -minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista -valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka -kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi -kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä, -totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä -olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä. - --- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna -tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et -voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä -voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin, -mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi -kuolisi. - -Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä -näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa, -joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos -lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi." - -Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin -minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit -seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut? -Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä -ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin -kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin -tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja -kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja -ajatellut lapseni kuolleen. - -Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy -omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi -jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven -kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan -ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin -koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin -minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä. - -Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset -rivit. Ja minä istuin turtuneena. - -Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni, -hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella -Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin -häntä kohti ja sanoin: - --- Se on valmis. - -Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta, -kun hän vastasi: - --- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä -menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena -äärettömän raskaaseen uneen. - - - - -XVII. - - -Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään -apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus -oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän -asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja -vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän -olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin -heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä -lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset -kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä, -ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä -en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että -minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen -sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen -tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja -väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan, -sanoi hän: - --- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain. - -Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo -nuori nainen ja sanoi: - --- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää. - -Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän -hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän -tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että -siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me -jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin -vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan -saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä -minä enimmän pelkäsin. - -Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta -huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon -lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen -silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään -yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä -kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita -hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi -jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka -tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi. - -Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se -tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä -minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä -nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta, -täristytti meitä molempia. - --- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli. - --- Minuako? - -Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli -jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa -selvetä ajatukseksi. - -Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi: - --- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä -en voi. Minä en voi. - -Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä -seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani. - --- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain -levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken -murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää -vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen -voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun -kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä -olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä -en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi -tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt -siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut -onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas -minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin -muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla. -Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän -itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten -seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina -tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin -kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi, -toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun -kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua, -sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg, -kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin -kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä -en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en -sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt -minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin, -ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt. -Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä -kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä -kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä -ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä -ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä -tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani -minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen -ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja -pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi, -että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä -tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja -olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen -kanssa. - -Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä. - --- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että -minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä -uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut -elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin -ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin -niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku -Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme. -Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki -muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi -takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi -kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä -minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä -sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin. - -Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta -kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton -tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui -minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä -en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla -kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän -sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa -käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä -kuin olin sen kokonaan saanut omakseni. - --- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä -kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä. - -Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää -käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat -äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni. - --- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin. -Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on -niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän -tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt. - -Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet -väkivaltaisesti sohvaan. - --- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet. - -Mutta hän vastasi vain: - --- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten -minua, kun se tulee. - -Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi -aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin -kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin -kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi -ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin -minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen -päälleen. - -Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven -makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin -kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin -hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni. - --- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa -tuota toista. - - - - -XVIII. - - -Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen, -että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen -huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti -katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin, -jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme -häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä. - -Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli -ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi -hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta -kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun -hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa. - -Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta, -millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin. - --- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta. - -Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan -Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä -nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan -lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten -pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle -vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui -Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä -näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia. - -Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä -vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja -sanoi: - --- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun -luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin. - -Ja hetken perästä hän lisäsi: - --- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan. - -Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä -hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus. - - - - -XIX. - - -Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa -toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta -niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme -liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa, -jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman -tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa. - -Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja -valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet -yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun -viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon. -Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää -kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää -itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan -itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille. - -Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut -sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten -kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin -suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo -katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä -voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu -murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello -soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka -minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan. - -Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun -sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin -valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi -katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me -vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin -hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni -kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli -häntä. - --- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä. - -Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon, -valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin -hän olisi liikkunut vain unissaan. - -Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan -istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli -toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus -hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä -ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä? -Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat -ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit -ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja -valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla. - -Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata -tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata, -avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli -satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet -kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi -ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana -luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua -olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme. - --- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin -muuttua, kun hän kuolee. - -Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja -säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni -puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän -nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin -minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja -tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain -kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi. -Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi -samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt. - -Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja -korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa -kätensä käsivarrelleni. - --- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee. - -Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa -hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin -vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin -takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla -hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin -takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja -istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin -vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin -täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä -kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin. - -Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut -kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa -ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle. - -Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto. -Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin, -jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä -alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki -hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle. - -Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen... -piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki -hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien -me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa. - -Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa -kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle. - -Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin -siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt. - - * * * * * - -Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni -yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi -kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin -näytti Svante hänelle vakavana sormeaan. - -Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen -kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita -päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä. - - - - -XX. - - -Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla -paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt -on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja -ovesta astuu sisään yksinäinen nainen. - -Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli -kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka -eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka -kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin -kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen. -Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen -vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa -makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri -lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän -katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee -hänen kylmiä huuliaan. - -Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on -luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä -väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka -uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani. - -Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu -niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani -kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon, -kohtaa katseeni ainoastaan kukkia. - -Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden -tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua -tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni. -Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka -meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten -minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä -enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen -arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai -ketä minä rukoilen. - - - - -XXI. - - -Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla -hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa -on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa -kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja -sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus. - -Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven." - -Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään -muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla -siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle. - - - - - - -KOLMAS OSA - - - Evigt ejes kun det tabte. - - Henrik Ibsen. - - - - -I. - - -Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. -Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä -en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. -Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme -koskaan tiedä kuinka se tulee. - -Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes -niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella -mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella -sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä -vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan -kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, -yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä -niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan -taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka -vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä -hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja -syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, -mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin -hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin -kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen -luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja -siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan -sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan. - -Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut -hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta -meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää -näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa -sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä -selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen -ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi -paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen -tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida -johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä -tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä -iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja -vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä -siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin. - --- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä? - -Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä -itkuaan ja kohotti katseensa minuun. - --- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä -minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa -tietäni. - -Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin -katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että -olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä -tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä -vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja -sanoin: - --- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse -itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin? - -Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään -minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi -saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella. - --- Teetkö todellakin niin? sanoi hän. - -Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo -unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi -purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse -tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja -täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin -hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun -tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi -eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä -kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani -vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme -yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten -minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että -hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja -puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet -jälleen elämälle. - -Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, -kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä -tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan -hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. -Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka -liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut -vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa -ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset -liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan -sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä. - -Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen -kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta -asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme -tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai -mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme. - -Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta -ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme -koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten -nähtävänä. - - - - -II. - - -Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven." -Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä -pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu -yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin -leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu -siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä. - -Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan -maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta -nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa -ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen -mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja -sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja -lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan -nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan -tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on -vihitty häneen, joka makaa haudassa. - -Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä, -jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin -hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa -hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän -mullan rintaansa vasten. - -Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat, -ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla -ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä -kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia -kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä -niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu -juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo. - -Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe. -Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia. - -Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille -tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän -ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen, -etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee -sen jälleen povelleen, sanoo samassa: - --- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni -ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan -niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä -hänen luonaan. - -Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin -tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet -Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka -kerran kuuluivat hänelle. - - - - -III. - - -Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut, -eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian -seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä, -niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle -itselleenkin. - -Toisinaan tapaa hän lisätä: - --- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät -vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää. - -Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen, -niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin -hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy -silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa. -Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä, -kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin -elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka -vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee -kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta -ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan -ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän -kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo -siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää -ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka -hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä. - --- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy -hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin. - -Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin -kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja -sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa: - --- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo -täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois, -johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana. -Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun -minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken -ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta -silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan -vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen, -silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo -minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin -minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin -onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on -tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani. -Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut -tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän -jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin -kertonut, mitä olin nähnyt. - -Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun -vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään -mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten -uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien -varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että -se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole -ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa -tunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin -se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja -mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä -vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat -siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi, -ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin -kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia, -on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en -usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada -kerran selvyys siitä, mitä en tiedä. - -Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä -hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä, -mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin -kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut -yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa -onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen -kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka -hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi -pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna -kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta -se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä -näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että -hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla. - -Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa -kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama -halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan, -ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän, -ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä -en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta -huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta. -Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt, -kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa -säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti, -ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme, -mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin -tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin -astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet -palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi -katsomaan varjoja selkäni takana. - -Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. -Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, -ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa -osata odottaa. - -Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni -kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan -ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta -anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. -Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti -voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet -ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa -koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven -tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani. - -Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän -jälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä -itse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa -reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja -sanoneen: - --- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun -päähäni, kun äiti itkee. - -Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen. - -Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, -jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli -eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka -vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä. - - - - -IV. - - -Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka -minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän -epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta -sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen -toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja -kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla -tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa -torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä -tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja -kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan -pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan -hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat -huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka -tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin -päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita -ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla -ja tehdä kaikki mykiksi. - -Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois -meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat -silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, -että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin -kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä -ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän -hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan -kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa: - --- Minun on niin sääli äitiä. - -Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin -minä. - -Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella -minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta -hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla -yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut -puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa -ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian -kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, -niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, -niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia. - -Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut -helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi. - -Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee -tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja -lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden. - --- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä. - -Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante -vastasi: - --- Kyllä. - -Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen -valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi. - - - - -V. - - -Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani -tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, -jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa -onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä. - -Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu -minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, -ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä -muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen -taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla. - - - - -Päiväkirja. - - -Syyskuun 4. - -Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja -minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli -yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun -kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään -minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut -sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä -häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen -liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme -kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti -iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle -ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes -ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki -murtuisi. - -Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät -suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin -hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta -taitoa? - - - -Lokakuun 16. - -Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä -taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä -huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain -tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, -ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, -että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä -olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän -kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani -kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi -hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan -ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä -väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt -minulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin -häntä. - -Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän -kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta -juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt -nyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia, -jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun. - - -Lokakuun 30. - -Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä -paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja -hetket tulevat valoisemmiksi. - - -Joulukuun 8. - -En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, -että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen -ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja -kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, -joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta -pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut -aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen -juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa -illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni -ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen -lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani. - -Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. -Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä -kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko -muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden -tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden -saavuttaminen. - - -Joulukuun 17. - -Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman -tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi -sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla -minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun -oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, -vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää. - -Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän -todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun -ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan -toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni -ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä. - -Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän -paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, -jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan -ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, -enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja -tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa -tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut. - - -Tammikuun 25. - -Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä -tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja -menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden -ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt -jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt -elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. -Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä -uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää -pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta -toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki -tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee -tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa. - -Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten -minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän -sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa --- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja -minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt. - - -Helmikuun 19. - -Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa -vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni -peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin -tuntea tätä kaikkea. - - -Maaliskuun 26. - -Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa -täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja -pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi -tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me -muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, -että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin -olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista -eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä -yksinäisempää kuin siellä. - -Suru peloittaa. - - -Toukokuun 31. - -Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi -jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se -minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta -naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli -13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt -oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi -ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin -tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat -varmastikin menneet huomaamatta ohitseni. - - -Heinäkuun 25. - -Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. -Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun -yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin -voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa -jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun -tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin. - -Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi -mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. -Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, -vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla -hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida -millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, -joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, -jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa -mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota -enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen -lievittämiseksi. - -Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja -hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se -vihloo minun sieluani. - -Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni. - --- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon -onnellisempi sinä olisitkaan. - -Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni -voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen -vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä -varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää. - - - - -VI. - - -Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja -pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat -voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä -kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä -muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, -että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on -saanut selvityksensä ja loppunsa. - -Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin -minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, -että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani -pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan -toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä -työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee -saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt -köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman -harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää -ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta -ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka -muistuttaa melkein onnea. - -Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla -oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni -tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui -päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän -ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä -päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain -mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin -olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain: - --- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen? - -Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä -epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja -joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja -kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin -antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä -todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti -auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi -kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, -mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni -tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon -pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, -ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni -istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin -silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin -ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin -kumminkin varma siitä. - -Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea -kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota -kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta, -joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli -uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet -kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita -vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni -taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan -huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut -lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa -heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille. -Eikä piano ollut enää lukossa. - -Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta -sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon -ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka -onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan. -Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen -kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut -koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli -yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen -istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen -jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa: - - Min hvide Svane - du stumme, du stille; - hvarken slag eller trille - lod sangröst ane. - -Ja loppu: - - I toners flöden - du slutted din bane. - Du sang i döden; -- - du var dog en Svane! - -Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan -niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat -hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun, -ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin -vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten -sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen -hiljaisuus. - -Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni. - --- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen. - -Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli -herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni -poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja -painoi molempien päätä olkapäätään vastaan. - --- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut. - -Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein -vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien -estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen -lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin -hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi -takaisin. - - - - -VII. - - -Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu -toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen -tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli -korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa. - -Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli -lukossa. - -Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai -puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen -akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa -hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa -vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä -oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin -valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni -miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen -jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, -joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä -oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään -ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi -viekotella äitiä kertomaan satuja. - -Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä -ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. -Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. -Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä -turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka -paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme -valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka -olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. -Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in -kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen -äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse -sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa. - -Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi -kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni -historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka -se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli -se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki -ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät -saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa -ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen -pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää -saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen -viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen -lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, -ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma -kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, -mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan -kirjan vain Nennestä. - -Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän -sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. -Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja -viipyi hetkisen siellä. - -Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan -tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään -niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman -mailman välillä. - --- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta -minä tunnen sen. - --- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä. - -Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään. - --- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit -samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä -mieti enää. - -Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, -jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän -todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, -että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin -syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta -tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan -järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut -koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, -pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen -mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän -toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. -Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun -tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli -ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja -enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä -lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut -sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä -viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, -jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä. - -Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa -yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, -mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle -noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", -silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, -kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin -voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, -että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin -toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää -mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, -jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella -ja elää samoinkuin minäkin. - --- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän -on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään -sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en -minä. - -Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen. - --- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin -sinäkin, sanoi hän. - --- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä -toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä -olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen -ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä. - -Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla -voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli. - --- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin -itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut -muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut -vieraille. - -Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi -sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi. - --- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän. - -Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti -silmiin ja kysyi: - --- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo? - --- Pahoilla mielinkö? - -Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, -jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan -sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. -Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen -itkeneen, mutta ei surusta. - -Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän -koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen -ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa -minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin -lähelle häntä kuin nyt. - - - - -VIII. - - -Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli -se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi -minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy -yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai -miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo? - -Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja -ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka -eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista -erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi -estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä -ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan -yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea -sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki -vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei -kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, -että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän -kaikkien luo, itse elämään takaisin. - -Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin -synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan -oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä -tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, -etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä -puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun -vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin -halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun -huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän -tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, -meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun -vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi -kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän -tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan -meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset -olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan -voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen -ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei -myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän -huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani -johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein -hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa -merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta. - -Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää -ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä -olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. -Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt -pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, -minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi -ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme -pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko -minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata -aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa. - -Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä -silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman -toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin -tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon -herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan -siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen -valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi -hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen -yöhön. - - - - -IX. - - -Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut -onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut -tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli -puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja -kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana -Pohjanlahdelta. - -Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen -sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden -viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi -jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida -salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli -vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme -vaikenemaan. - -Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen -hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman -kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut -kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani -yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt -levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä. - -Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. -Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon -muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt -jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni -alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää -yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut -tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja -sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella -mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, -jotka olivat hänen yöpöydällään. - --- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten -onnellisia me olemme olleet! - -Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella -äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat -hänen silmäluomiensa alta poskille. - --- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä. - -Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena. - --- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä. - -Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, -joka oli aina ollut paras kotimme. - --- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa. - -Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti -hän: - --- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien -kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes -itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut -niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut -estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut -vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein -paranen. - -Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian -onnellisesti voidakseen sanoa enemmän. - --- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut -muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä -mitään. - -Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen -vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut -melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa -vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät -minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin -minä sydämeni sulavan. - - - - -X. - - -Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän -keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi -meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen -kuului elämälle. - -Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä -kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka -minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron -onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, -kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut -muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin -elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen -elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, -jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, -epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä -olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän -sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani. - -Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen -jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa -sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut -hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna -ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin -istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne -olivat samat kuin ennenkin. - --- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän -eräänä päivänä. - -Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan -sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin -hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet. - --- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta -tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin -sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon -enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin -sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. -Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään! - -Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa -levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi: - --- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. -Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, -ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun -minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven. - -Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja -ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani -värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan -lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, -viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti -myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet -takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä -silmiin ja sanoin: - --- Mutta nythän sinä tahot elää? - --- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja -muistaakseni aina Sveniä. - -Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme -pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi -raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja -hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja -että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän -nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka -teki minut iloiseksi saada tukea häntä. - --- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän -mennessämme takaisin sisälle. - -Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni -huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän -seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi -muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana. - --- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole -jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen. - -Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia -leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin -toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he -saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään -huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä -usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja -heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä -silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut -aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista -eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella -sanoessaan hyvää yötä. - --- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä -hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai -tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille. - -Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin -vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä -palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, -jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas -kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita. - - - - -XI. - - -Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, -ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana -siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä -siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä -onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja -huolestutti minua. - -Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin -vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään -minun olkapäähäni. - --- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi -minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä -luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo. - --- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä. - --- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä -olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan. - -Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, -jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä. - --- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä -ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa -minulle anteeksi? - -Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten -järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella -äänellä. - --- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi? - --- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta. - -Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua. - --- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä -tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. -Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani -itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani -murtuvan. - -Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen. - --- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta -nyt sinä saat tietää vielä erään asian. - -Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, -niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan. - --- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä -liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä -ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja -kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin -minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä -luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. -Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on -Jumala luvannut minulle. - --- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin -minä. - -Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua. - --- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä -käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä -sitä itse. - -Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä -katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka -muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, -joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle -hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti -minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä. - -Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, -katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin. - --- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen -uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen -vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen -kai elänytkin vain haaveissa. - -Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin -hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin: - --- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun -olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle -oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa -sinulle mahdollisuutta ajatella toisin. - -Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja -heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi -hyvää yötä. - -Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa -huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä -hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle -muistojen aarteen. - -Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta -niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut -yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä -ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä -kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa -silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien -ajatusteni vastustusta. - -Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian -liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka -olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää -viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta -kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä -rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä -oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle -onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien -kuluessa ikävöinyt merta. - -Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan -unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto -on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä -vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä -pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. -Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka -uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan -häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, -voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja -kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren -näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta. - -Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle -yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, -mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, -mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt -minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi -voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en -koskaan uskonut pelkääväni. - -Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän -ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat -suurempia kuin minun. - - - - -XII. - - -Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia -sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin -sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan. - -Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni -ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet -jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut -tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä -olin kuullut, voisi olla totta. - -Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, -ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen -välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää -laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. -Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se -onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman -jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi -kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä -voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla -mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka -konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian -silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin -sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan -sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. -Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut -vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää -sitä." - -Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä -matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin -kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, -"mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä -vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni -asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan -minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää -vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja -seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on -merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten -tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta -tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen -tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä -nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, -kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan -pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt -vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui -akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut -tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa -minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto -liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin -tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua -tervetulleeksi. - -Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet -odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut -poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, -sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä." - -Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni -makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä -ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas -saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että -uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu -tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja -ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni -hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa. - -Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti -kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä -hänen ohitseen. Mutta poika esti minua. - --- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän. - -Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti -hymyillä, mutta ei onnistunut. - --- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan. - -Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi -poispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä. - -Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli. - -Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. -"Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä -ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa -yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään -ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi. - -Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! -Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, -jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta -äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja -ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että -äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. -Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni -pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään -teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä -siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos -äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän -oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, -että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin -olisivat he nauraneet tai suuttuneet. - -Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. -Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa -kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan -lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, -joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli -jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin. - -Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne -saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti -alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen -ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita -kohtauksia. - -Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, -mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän -makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. -Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä -näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella -tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin -nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina -jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin -hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla -lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi -nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun -ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän -sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän -olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko -ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä? - -Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos -vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa -sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, -jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää -muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku -Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, -että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien -tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman -huoneessa. - -Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää -ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, -ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, -kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet -levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä -eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. -Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, -jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni -kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. -Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo -unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut -tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja -oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen -kuin auringon säteet polttopisteeseen. - -Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt -harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon -sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta -vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain -ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista -on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä -tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän -mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin -otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely -sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan -puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, -tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut -onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin -muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi -tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut -ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti -minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän -kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti -mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta -ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki -muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä. - -Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se -ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka -makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen -kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä -voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, -ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois -siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui -hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. -Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni -eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua. - -Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä -eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja -pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka -säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli -surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se -oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt -muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut -muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja -se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. -Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain -surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi -minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin -kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja -kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen -huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla. - -Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin -koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa -riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli -liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka -tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä? - -Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain -siksi, ettei näe selvästi? - -Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka -hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin -piinannut? - -Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka -olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin -sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken -ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta -tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin -sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti -minua ilman häntä. - -Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä -tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja -kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni -ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet -laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni -muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut -voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, -ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo -vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa -kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa. - -Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni -jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia -herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat -vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut: - --- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja -poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille. - -Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt -hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä -ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän -sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen -sanovan: - -"Nenne." - -Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli -kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme -käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, -että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa. - -Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä -oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä -ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin -Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja -tietävän hyväilymme. - -Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa -näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän -kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista -ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt. - -Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, -ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä -ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton -tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman -enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. -Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka -kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän -ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa -jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada -ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista -katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen -viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani -kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja -katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin -koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin -korvani lähelle hänen suutaan. - -Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä -mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä -vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan -hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä -kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä: - --- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. -- - -Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat -minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli -kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen -huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea -elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain -tahdon. - -Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne -sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän -ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt -tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän -rakasti poikia ja minua. - -Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman -kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa -loppuun ja sammuu. - -Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan. - -Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo -ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut. - -Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni, -elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin -kuolema. - -Siunattu olkoon hän! - - - - -XIII. - - -Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä -piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa: - - "Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta - kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän - kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun - hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja -- - jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia - lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet - minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä - koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se - tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin - valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat - kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta - antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen - omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani. - Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin - pehmeästi --. - - Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos - mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta. - - Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä - voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta. - - Teidän Elsa." - -Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt -iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, -niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin -hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa -levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään -kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen -azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja. - -Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa. - -Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on -"pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin -me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa. - - - - -XIV. - - -Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se -on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta -joka ei häpeä tappiotaan. - -Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon -ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä -kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä, -missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan -yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen. - -Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen -ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan -veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat -valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet. - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA*** - - -******* This file should be named 65408-0.txt or 65408-0.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/6/5/4/0/65408 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/65408-0.zip b/old/65408-0.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index a11915a..0000000 --- a/old/65408-0.zip +++ /dev/null |