NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 6394 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..0d1bca7
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #65408 (https://www.gutenberg.org/ebooks/65408)
diff --git a/old/65408-0.txt b/old/65408-0.txt
deleted file mode 100644
index 1b818f4..0000000
--- a/old/65408-0.txt
+++ /dev/null
@@ -1,6394 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Pikku-veikon kirja, by Gustaf af Geijerstam
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Pikku-veikon kirja
-       Avioliittoromaani
-
-
-Author: Gustaf af Geijerstam
-
-
-
-Release Date: May 22, 2021  [eBook #65408]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: UTF-8
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA***
-
-
-E-text prepared by Tuula Temonen
-
-
-
-PIKKU-VEIKON KIRJA
-
-Avioliittoromaani
-
-Kirj.
-
-GUSTAV af GEIJERSTAM
-
-
-
-
-
-Helsingissä,
-Kustannusosakeyhtiö Kirja,
-1916.
-
-
-
-
-    So lasst mich scheinen, bis ich werde.
-    Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!
-    Ich eile von der schönen Erde
-    Hinab in jenes feste Haus.
-
-    Dort ruh' ich eine kleine Stille,
-    Dann öffnet sich der frische Blick;
-    Ich lasse dann die reine Hülle,
-    Den Gürtel und den Kranz zurück.
-
-    Und jene himmlischen Gestalten,
-    Sie fragen nicht nach Mann und Weib,
-    Und keine Kleider, keine Falten
-    Umhüllen den verklärten Leib.
-
-    Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,
-    Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;
-    Vor Kummer altert' ich zu frühe;
-    Macht mich auf ewig wieder jung.
-
-                 Goethen Wilhelm Meisterista.
-
-
-
-
-JOHDANTO.
-
-
-Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa
-kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja
-onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
-
-Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä
-sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin
-teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei
-koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään,
-että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi,
-monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä
-hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan
-ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän
-ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka
-olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden
-lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin
-puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo
-oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli
-lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää
-loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan
-voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken
-mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan
-vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai
-heidät, jotka olivat häntä lähinnä.
-
-Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama
-kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta
-suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan
-ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen,
-ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin
-käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin
-minä itse.
-
-Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä
-kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti
-kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa
-kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen
-kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
-
-Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen
-luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan
-ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan
-kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta.
-Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten
-hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne
-uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo
-oli uhkuvan ilon vallassa.
-
-Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri
-huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä,
-kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin
-sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä
-oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä
-oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.
-
-Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:
-
--- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä
-sanoisi, niin äiti jatkoi:
-
--- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?
-
-Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse
-keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.
-
--- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti
-Nenne väittää.
-
--- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.
-
-Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:
-
--- Eikö siellä ole mitään Nennestä?
-
-Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon
-saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:
-
--- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni,
-ettet ole vielä mitään tehnytkään?
-
-Mutta Sven ei vain antanut perään.
-
-Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli
-suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan,
-mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle
-osalleen.
-
--- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.
-
-Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi
-edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa
-punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin
-saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.
-
-Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta
-kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä
-ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän
-päällimäiseen paperikanteen:
-
-_Isältä Nennelle_.
-
-Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.
-
-Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei
-väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta
-kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa
-ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.
-
-Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi
-vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan
-mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa
-päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui
-kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän
-voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä
-esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.
-
--- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.
-
-Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs,
-että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin
-katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:
-
--- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.
-
--- Mitä?
-
--- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.
-
-Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.
-
-Silloin isä ymmärsi.
-
-Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin
-pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin
-hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan
-yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä
-olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä
-myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja
-hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja
-kuolemasta.
-
-Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:
-
--- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin
-kirjan.
-
--- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä
-olevan hänen toiveensa ydinkohdan.
-
--- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.
-
-Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
-Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.
-
-Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta
-kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä
-vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta
-poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin
-tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin
-elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää
-heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.
-
-Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään
-saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun
-ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä
-hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.
-
-Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä
-lupasin.
-
-
-
-
-
-
-ENSIMÄINEN OSA
-
-
-
-
-I.
-
-
-Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää
-kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole
-kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella
-tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä
-sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu
-koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se
-ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin
-on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu
-voimakkaammaksi.
-
-Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on
-kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se
-mahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä
-kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.
-
-Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja
-saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen
-ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä
-todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta
-kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini?
-Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla
-olisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta
-kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt
-siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan
-voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin,
-kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään
-kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina
-päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen
-antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt
-kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä
-todellisuutta.
-
-Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin
-tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta
-tietoisen elämän pohjavirtana -- -- --
-
-Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni
-huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan
-ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat
-sisäistä tyytymättömyyttä.
-
-Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut
-raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun
-kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain
-paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä
-sivulla.
-
-Ja minä luin sanat:
-
--- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä
-lapsesi synnyttävä.
-
--- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä
-synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.
-
-Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän
-oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien
-lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin
-poika olisi uinunut äidin rinnoilla.
-
--- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi
-puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa
-ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä
-koskaan ennen tiennyt kuin nyt.
-
-Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan,
-kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä
-suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan
-ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.
-
--- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä
-ymmärtänyt.
-
--- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.
-
--- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.
-
--- Minäkö? En koskaan!
-
--- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.
-
-Hän painautui jälleen minun syliini.
-
--- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella
-samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole
-sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.
-
-Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse
-torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle.
-Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan
-sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."
-
-Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä
-tuskin ehdin sen huomata.
-
--- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän,
-että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot,
-mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä
-et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin.
-Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni
-suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä
-kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni
-taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin?
-Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi
-koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta,
-oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on
-kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän
-kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan
-mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet
-elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet
-isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä
-ja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.
-
--- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.
-
-Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.
-
--- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on.
-Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on
-minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.
-
-Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää
-olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa
-hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin
-todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä
-olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:
-
--- Etkö sinä usko mitään muuta?
-
--- Minä en usko enkä epäile.
-
-Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka
-hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne
-olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.
-
--- Sinä olet sitten muuttunut.
-
--- Minä en usko sitä.
-
--- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan
-kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo
-uskoa niinkuin minäkin?
-
-Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä
-näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien
-koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan
-kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä
-valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin
-vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin
-toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta
-ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa
-ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä,
-että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän
-istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti
-minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla,
-niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut,
-olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin
-tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin
-minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.
-
-Hän keskeytti minut sanoen:
-
--- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy
-vain tyytyä yhteen.
-
-Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi
-rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt.
-Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta
-saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien
-tuiketta koivunlehtien lomitse.
-
-Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas
-tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut
-pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella
-turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja
-laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja
-tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä,
-josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.
-
-Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin
-omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin
-ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme.
-Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä
-ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja
-tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä
-kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin
-valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani
-uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani
-muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.
-
-Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet
-oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä
-pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja
-ruusuja se kasvakoon.
-
-Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni.
-Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun
-hiuksiani.
-
-Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin
-vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan
-Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata
-hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö
-minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä
-muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole
-juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja
-satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu
-ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä,
-sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna,
-muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.
-
-Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin
-ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi.
-Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista
-ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen
-mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen
-kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan,
-suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin
-hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin
-kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo
-silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet
-minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa
-kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet
-sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.
-
-Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua
-virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien
-elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista
-tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen
-mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata
-sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän
-ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella
-tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä,
-jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja
-pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki,
-joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja
-murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle,
-joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää
-korkeammalla.
-
-Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi
-minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen
-voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et
-koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä
-vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä
-kuolla.
-
-Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja
-jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta,
-joka sanoi miehelleen:
-
--- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain
-harvoja, jotka tuntevat?
-
-Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana,
-ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen
-kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut,
-oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa
-tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani,
-joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:
-
--- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi
-kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?
-
-Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa
-minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua,
-ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä
-tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.
-
--- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä
-ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.
-
-Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän
-liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten
-jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani
-hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä,
-puhdassointuisella äänellä.
-
-Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu
-kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin
-sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta
-minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs
-huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain
-saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan
-ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan
-muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme
-vanhentunut ja muuttunut totutuksi.
-
-Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi
-minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi!
-Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.
-
-Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja
-minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme
-siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän
-sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan
-käynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.
-
-Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän,
-että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini
-vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin
-hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli
-nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan
-häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se
-silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin
-saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon
-taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän
-tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan
-oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä
-kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden.
-Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö
-minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat
-minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin
-olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta
-minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin
-rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja
-kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään
-ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja
-kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä
-unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä
-minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin
-lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla
-terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin
-lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla
-siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen
-jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä
-koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa
-lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle,
-joita hän rakasti.
-
-Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain,
-jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa
-voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän
-istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä
-uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän
-välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko
-se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut
-uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin,
-voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän
-minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa
-tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin
-hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa
-minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia
-lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja
-voitti minut.
-
--- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä
-se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.
-
-Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta
-kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta
-kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme
-oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja
-täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan
-hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille
-surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa
-aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka
-ihmiset voivat pukea sanoihin.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi.
-Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen
-kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.
-
-Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun
-vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun
-jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan
-ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta
-alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka
-minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä
-istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan
-valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni
-levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin
-valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.
-
-Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi.
-Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me
-voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin
-seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut,
-mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän
-kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän
-täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään
-toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.
-
-Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat
-heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta
-emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille
-sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän,
-mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen
-onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta
-salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei
-sellaista ollut kummallakaan.
-
--- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.
-
-Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa
-tuskassa:
-
--- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin
-voisin elää?
-
-
-
-
-V.
-
-
-Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä
-tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea,
-pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta
-tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman
-tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen
-nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa,
-minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta
-mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi,
-että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja
-siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset
-olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle
-ei olisi voinut elämässä tapahtua.
-
-Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran
-elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi
-kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua
-itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin
-vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi
-ilmassa meidän ympärillämme.
-
-Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin
-sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:
-
--- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?
-
-Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin
-sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan
-jäykisti hänen kasvonsa.
-
--- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
-
--- Mitä sanoinkin.
-
-Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut
-sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni
-ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin
-voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.
-
--- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan
-tullutkaan minun luokseni?
-
-Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin
-ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa,
-etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan
-sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin
-siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi
-torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.
-
--- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme
-murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton
-ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua
-kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi.
-Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.
-
-Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita
-hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan,
-ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman
-vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.
-
-Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut
-murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti,
-ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän
-elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan
-keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle,
-vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.
-
-Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua
-poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille.
-Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista
-ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.
-
-Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.
-
-Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi
-olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa
-murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu
-saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla
-kertaa olla onnellinen ja onneton?"
-
-Kirje kuului näin:
-
-    Minun oma rakkaani!
-
-    Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se
-    on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se
-    ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää
-    saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä
-    voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo
-    kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
-
-    Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä
-    sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin
-    ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että
-    se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi,
-    joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit
-    sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä
-    tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle
-    vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan
-    sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä
-    puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan,
-    mitä minä tahtoisin.
-
-    Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en
-    minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle
-    siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä
-    olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina
-    olemaan sellainen.
-
-    Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua
-    kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin
-    tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin
-    köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun
-    sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen
-    tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja
-    rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä
-    voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.
-
-    Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni,
-    kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten
-    minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein
-    onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan
-    minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos
-    minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä
-    silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain,
-    jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen
-    tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.
-
-    Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan
-    voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä
-    voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei
-    se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian
-    onnellinen.
-
-    Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle,
-    ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä
-    minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi,
-    ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä
-    voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin
-    minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi,
-    joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin
-    kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla
-    ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana.
-    Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon
-    elämä, jota minä pyydän.
-
-    Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä
-    olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme
-    olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä
-    toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin
-    mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia,
-    oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä,
-    että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja
-    nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin
-    hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä
-    päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä
-    rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha
-    ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla
-    silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan
-    ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein
-    tietäisi kuka sinä olit.
-
-    Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä
-    olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut.
-    Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan
-    sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt
-    tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan
-    ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä
-    sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki,
-    mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin
-    hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä
-    luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin
-    sinä voit uskoa tai aavistaakaan.
-
-    Sinun vaimosi.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden
-laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se
-tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri
-tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei
-myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin
-ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli
-saavuttanut Onnenautuuden saaren.
-
-Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä
-en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden
-todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei
-se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se
-sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota
-ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi
-meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden
-valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että
-minä voin kokonaan luottaa häneen.
-
-Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin
-tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin
-me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan.
-Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei
-olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin
-antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin,
-kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin
-välillemme.
-
-Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että
-ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että
-Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian,
-ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja
-kevätillat alkoivat.
-
--- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä
-olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?
-
-Minä olin sen huomannut.
-
-Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja
-hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen
-muutoksestaan.
-
--- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.
-
-Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.
-
-Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin
-säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi
-himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä
-tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.
-
--- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein
-ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:
-
--- Se on myöskin minun salaisuuteni.
-
-Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin
-iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan
-meille iloa.
-
-Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän
-yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin
-varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä
-tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä,
-onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin
-voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen
-tragedian siementä.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa
-kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas
-Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui
-kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti,
-että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät
-ainakaan elonvuodet tehneet.
-
-Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin
-aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten
-puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä
-hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja
-aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää
-osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas
-ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää
-koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei
-ole koskaan elänyt.
-
-Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle
-aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä
-kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan
-pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille
-viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden
-puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien
-varjojen väleissä.
-
-Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me
-lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät
-yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi
-mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden
-jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi,
-jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.
-
-Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.
-
-Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien
-vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan
-pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä
-vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni
-seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin
-itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime
-aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni
-istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan.
-Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän
-olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa
-kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi
-niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului
-siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en
-voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin.
-Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi
-minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa
-lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä,
-mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan
-vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten
-seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.
-
-Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti,
-liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä
-samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen
-hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun
-hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia,
-näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten
-olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka
-puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän
-katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli
-erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat
-valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään
-tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan
-äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren
-syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen,
-tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein
-mustilta.
-
-Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa
-kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä
-hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.
-
-Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva
-mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen
-silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja
-solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.
-
-Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin
-tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa
-menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia,
-valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken
-oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja
-kysyin hyväillen hänen poskeaan:
-
--- Mitä sinä ajattelet?
-
--- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.
-
-Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut
-sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä
-kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.
-
-Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.
-
-Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden,
-sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella
-äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:
-
--- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!
-
-Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani
-ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin
-samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka
-kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä
-meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon,
-ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota
-minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin
-varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka
-saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen
-salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän
-jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita,
-ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla
-kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin
-suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin
-ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.
-
-Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden
-eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä
-todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan
-kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta,
-jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin
-tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin
-toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.
-
--- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin
-sinä olet odottanut? kysyin minä.
-
-Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein
-katkeroituneiksi, kun hän vastasi:
-
--- Miksi sinä aina masennat minua?
-
--- Teenkö minä todellakin niin?
-
-Hän muuttui heti taas hyväksi.
-
--- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.
-
-Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut
-unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän
-vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin
-pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen
-eriskummallisessa loisteessa.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka
-kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.
-
-Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet
-matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa,
-vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet.
-Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen
-yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka
-näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä,
-kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten
-rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.
-
-Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain
-tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen
-vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut
-kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia
-päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja
-avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin
-kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä
-loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään
-oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko
-voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja
-sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona
-rakkauden ensi aikoina.
-
-Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden
-laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me
-toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli
-puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten
-tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään
-silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt
-kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään
-syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä
-jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää
-vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän
-saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat
-pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi
-heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja
-ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien
-alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat
-kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia
-pähkinäpensaitten alla.
-
-Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala
-oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin
-myöhäinen, kuin silloinkin?" -- "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen
-kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka
-syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit
-valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä,
-me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon
-paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun
-he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat
-silmänsä saalista vainosivat?
-
-Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen
-rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä
-salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään,
-tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme
-saarelle.
-
-Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta,
-tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti
-laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me
-käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen,
-että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka
-näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet
-puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut
-veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut
-niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja
-saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi,
-jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan
-meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin
-todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.
-
-Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen
-huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois.
-Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman
-painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme
-vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.
-
-Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja.
-Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen.
-Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa
-meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle
-paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut
-sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi
-tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.
-
--- George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?
-
-Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen
-ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli
-kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta,
-pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli
-läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä
-ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän
-ensimäisestä kodistamme.
-
--- Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.
-
-Ja minun ääneni vavahteli.
-
--- Palanut pihamaa.
-
-Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle
-maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi
-nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli
-tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että
-se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi
-samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken
-olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän
-elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä
-ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet,
-etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä
-todellisuutta.
-
-Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen
-olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet,
-avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi
-koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän
-näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta
-eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa
-vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti
-kolotuksen syömiä jäseniään.
-
--- Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun
-herrasväki oli viimeksi täällä... sanoi vanhus.
-
-Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen
-paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut
-piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset
-tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko
-hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän
-vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli
-matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme
-me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti
-hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla,
-joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet
-rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja
-vuodet olivat hävittäneet.
-
-Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut.
-Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus
-oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä
-vastustaa eikä auttaa.
-
-Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen
-aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli
-päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit
-ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet
-tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä
-voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä
-ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat
-nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki
-suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he
-olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset
-olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat
-he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt
-kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.
-
-Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat
-uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria
-sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän
-talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi
-se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän
-miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat
-mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän
-omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella,
-uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän
-tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia,
-oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt
-jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme
-ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi
-menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja
-kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään,
-jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut,
-vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa
-omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan,
-istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa
-toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä
-merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi
-enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen
-nähnyt?
-
-Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut
-mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin
-tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt
-meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta
-minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä
-käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.
-
-Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka
-olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan
-huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään
-vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla
-katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme
-siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän
-taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan
-ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla
-saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen
-toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja
-pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa
-vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.
-
-Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme
-rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme
-vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen
-kaikki.
-
-Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia
-vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä
-lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli
-lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa,
-soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.
-
-Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo
-satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä
-vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet,
-tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti
-uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja
-hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja
-ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.
-
-Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat
-taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat
-heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka
-seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun
-käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa,
-josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä
-pahtaassa roikkui.
-
-Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa
-hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa,
-jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän
-nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet
-hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin
-tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin
-kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme
-myöhästyisi laivasta.
-
-Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:
-
--- Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.
-
-Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut
-sitä vuosikausia, ja sattumalta -- hän ei tiennyt kuinka -- hän oli
-tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen
-salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän
-matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä
-oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka,
-ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin
-onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän
-oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että
-saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme
-asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut
-kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään,
-ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti
-ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.
-
-Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia
-mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden
-haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle,
-jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat
-merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin
-tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä
-seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän
-rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään
-yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei
-juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä
-olin kerrassaan neuvoton.
-
-Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen
-surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.
-
-Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun
-ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä
-olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat
-päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa
-olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän
-antanut kenenkään häiritä itseään.
-
-Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa
-hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:
-
--- Oi ihmisparkoja!
-
-Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä
-kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena.
-Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla
-metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta
-rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme
-luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut.
-Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat
-talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen
-loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset
-repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä
-ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä
-siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt,
-kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta
-olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella
-voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa
-on hänen eikä kenenkään muiden.
-
-Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet
-repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa
-siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta
-kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo
-vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut
-kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla,
-hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen
-päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet
-pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä
-kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt
-mitään voittoa.
-
-Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme
-sanojemme takana ja Elsa kauhistui.
-
--- Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi
-hän.
-
-Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja
-kiihtyneiltä.
-
--- Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme
-kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.
-
-Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi
-seisomaan, sanoi hän:
-
--- Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.
-
-Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen
-entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut
-itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken
-sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen
-päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua
-kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin
-muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa
-kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa,
-muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen
-lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja
-puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka
-tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.
-
-Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun
-minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli
-kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut
-muistelleeksikaan.
-
-Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli
-maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä
-kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle.
-Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt
-sen muutaman petäjän kuoreen.
-
--- Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne,
-oli hän sanonut.
-
-Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni
-surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä
-matalaa petäjää kohti.
-
-Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja
-onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen
-takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä
-hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun
-hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja
-muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin
-tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä,
-kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet
-jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli
-niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille,
-kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman
-elämämme vertauskuvalta!
-
-Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla
-kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me
-menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut
-tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin
-itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon
-tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan
-ei ollut löytänyt.
-
-Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka
-seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään
-ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui
-rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä
-ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun
-työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja,
-jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän
-istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä
-hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi,
-että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä
-keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä
-muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun
-ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä
-kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista,
-joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä
-näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja
-häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun
-lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä
-mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn
-muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta
-seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja
-kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden
-täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin,
-lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko
-hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen
-oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.
-
-Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta,
-ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön,
-kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan
-voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli
-tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja
-tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten
-niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme
-lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli
-jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina,
-paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.
-
--- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te
-olette olleet?
-
--- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.
-
--- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?
-
--- Ei, sitä me emme voineet.
-
--- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.
-
-Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän
-tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua
-jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.
-
-Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä
-työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä
-kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena,
-muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja
-ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa
-meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta
-pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä
-köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä,
-hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle
-ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi
-seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa
-kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.
-
-Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä
-surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät
-kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli
-pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui
-ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi
-metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen
-vesi vapaana rantakiville loiskui.
-
-Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin
-kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran!
-Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä
-edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat
-havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme
-hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja
-puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi
-syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei
-punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta
-kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt
-rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla
-kovemmalta.
-
-Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme
-me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.
-
-Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu
-maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina
-ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja
-heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa
-me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen
-laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin
-koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä,
-tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä,
-käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme
-uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme
-vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa
-se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän
-kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet
-koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka
-oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman
-onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin
-takaisin.
-
-Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon
-imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:
-
--- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.
-
-Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden
-alle.
-
--- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä
-tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.
-
-Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin
-aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin
-sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa
-istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin
-yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat
-kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti
-tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin
-ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani
-vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen
-ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä
-ymmärtänyt.
-
--- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä
-ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti
-ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon
-samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei
-uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta
-Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?
-
-Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani,
-olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla
-mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa,
-jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan
-melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut
-olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään
-uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden
-loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada
-yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa
-olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä
-ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran
-oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään
-ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla
-kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni
-oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin
-vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan
-yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.
-
--- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.
-
--- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka
-hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et
-pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta
-iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle
-minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla
-sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?
-
-Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan
-pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.
-
--- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän
-yksinkertaisesti.
-
-Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen
-vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse,
-joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme
-vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme
-toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:
-
--- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et
-tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.
-
-Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut
-tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni.
-Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä
-minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä
-sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus
-liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä
-piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin
-ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme
-toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa
-häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni
-koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä
-repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan,
-joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai
-voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti
-jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä
-molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.
-
-Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina
-kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole
-koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa
-hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän
-vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä
-hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten
-ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se
-oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä
-minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa
-tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä
-hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet
-suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä
-kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä
-venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä
-aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi
-minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut
-murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä
-ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.
-
-Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani
-kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen
-sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani
-uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen
-voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa,
-niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.
-
-Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka
-painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin
-joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun
-täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle,
-hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni
-vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.
-
-Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen
-kasvoillaan.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet,
-jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni
-oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen
-sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon
-uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä
-oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi,
-kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin
-ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin
-luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän
-välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.
-
-Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta
-liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka
-rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan
-nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän
-nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden
-valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä
-määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin
-hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin
-satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja
-ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.
-
-Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota
-pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me
-puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle,
-sanoi vaimoni minulle:
-
--- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.
-
-Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut
-meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.
-
--- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?
-
-Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä
-ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä,
-jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.
-
--- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi
-hän.
-
-Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.
-
--- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.
-
--- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän
-lisäsi:
-
--- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu
-voi.
-
-Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan
-saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta
-me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että
-vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko
-hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä,
-joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista?
-Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän
-herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan
-lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi,
-vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?
-
-Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella
-ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä
-enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja
-toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.
-
-Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä
-ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja
-minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun
-kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi
-vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle
-hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.
-
-Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut
-pojaksi, joka sai nimen Sven.
-
-
-
-
-
-
-TOINEN OSA
-
-
-
-
-I.
-
-
-Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän
-vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut,
-tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui
-pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja
-ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä
-suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei
-millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä,
-jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi
-löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.
-
-Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa
-kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi
-hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa
-pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja
-lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi.
-Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja
-Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota
-vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja
-totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän
-ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän
-oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun
-hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai
-heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi,
-että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka
-hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota
-säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.
-
-Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän
-kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut
-ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä,
-paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen
-pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen
-elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen
-kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet
-meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla
-ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin
-hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni
-olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.
-
-Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle.
-Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä
-oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin
-kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä
-pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen,
-ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti
-ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin
-tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja
-menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.
-
-Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven
-matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa.
-Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin
-täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä
-oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.
-
-Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi
-ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi,
-kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella
-ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden
-lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli
-aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia
-mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin
-suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois,
-jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän
-vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle
-ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä
-suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.
-
-Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi
-jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain
-Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:
-
--- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.
-
-Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua
-äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.
-
-Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.
-
--- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.
-
-Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi
-äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi
-häntä niin huvittanut.
-
-Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä
-kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden
-luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli
-päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista,
-josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli
-niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta
-oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä
-kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven
-mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen,
-että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen
-päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan
-tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän
-äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi
-tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä
-sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli
-rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut
-itseään vähintäkään häirittävän.
-
-Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli
-oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän
-piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa
-palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:
-
--- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.
-
-Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen
-onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi
-eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven
-hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut
-säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin
-tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen
-lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi,
-kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja
-kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka
-Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän
-ympärillämme.
-
-Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.
-
--- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi
-vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja
-jätti tilaa äidille.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi
-liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut
-oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista
-ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää
-häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut
-sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan
-ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä
-sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä
-turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja
-sallisi hänen olla rauhassa.
-
-Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni.
-Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven
-vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni
-toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel
-seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel
-tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos
-asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.
-
-Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran
-olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon
-väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan
-enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei
-olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä,
-jonka he olivat aiheuttaneet.
-
-Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä
-suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin
-kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä
-juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni
-kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi
-nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän
-nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että
-varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun
-hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin,
-ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa
-voineet ajatella erilailla.
-
--- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.
-
-Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa
-Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven
-lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi
-pois ja saattaisi äidille mielipahaa.
-
-Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä
-pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli
-pieni poika, joka menisi kauvas metsään.
-
-Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän
-huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa
-itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka,
-niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi
-silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja
-sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset
-rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian
-kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta
-nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin.
-Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän
-meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja
-ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi
-kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja
-kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine
-kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän
-olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä
-suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren
-joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan
-aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja
-hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi
-hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen
-huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja
-juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa
-taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän
-tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä
-ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti
-keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.
-
-Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla
-mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt
-lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän
-ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli
-ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan
-sama.
-
-Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas
-joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa
-äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka
-hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä,
-hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja
-Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui
-Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven
-ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän
-kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi
-ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja
-joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin
-hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet
-käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.
-
-Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään,
-mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti
-nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli
-hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin
-vakavalla äänellä:
-
--- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on
-luvannut sinulle piiskaa.
-
-Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään
-hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.
-
-Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin
-peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin,
-että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään,
-nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti
-ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa
-kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin
-rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin
-onnelliseksi.
-
-Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja
-kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä
-tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi
-luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä,
-eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut
-hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja
-silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi
-enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia
-muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista,
-suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja
-olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.
-
-Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa
-ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan
-sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli
-valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi
-pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan
-äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen
-aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän
-oli sen saanut kummiltaan.
-
-Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas
-ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä
-se oli.
-
--- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja
-silloin isä suuttuisi.
-
-Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa
-siitä toisinaan, kun oli vieraita.
-
--- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin
-taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi,
-kun hän sai nähdä minut.
-
-Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan
-nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä.
-Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta
-tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta
-siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi
-mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut
-tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni,
-olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään
-yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän
-tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen
-leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.
-
-Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme,
-kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä
-näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin
-täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta
-kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli
-kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena,
-jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen
-poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän
-liikkui tuskia tuntien minun seurassani.
-
-Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän
-kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä
-olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut
-muuten kuin pienillä viittauksilla.
-
--- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä
-olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista
-ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä
-olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut
-onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet
-antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin.
-Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen
-sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä
-tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka
-minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään
-hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun
-toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.
-
-Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa
-ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut
-vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois,
-hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi
-valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille
-hyvästi.
-
-Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes
-selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä
-tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun,
-joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset
-yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen
-aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään
-kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota
-ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on
-parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun
-ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni
-minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen
-pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu,
-ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään
-itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki
-mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla
-kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä
-kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan
-keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:
-
--- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?
-
-Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.
-
--- Ei, ei! Minä en voi.
-
-Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada
-olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin
-istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä
-olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän
-nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä
-tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja
-enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli
-tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin
-kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan
-luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä
-kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni.
-Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat
-vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja
-lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.
-
-Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän
-vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin
-vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän
-oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului
-rauhalliselta, kun hän sanoi:
-
--- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.
-
-Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi,
-ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut
-hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt
-järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi
-kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää
-kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme
-asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin
-lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.
-
-Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja
-ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he
-olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet
-toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme,
-ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän
-uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.
-
-Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa.
-Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän
-sanoi:
-
--- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.
-
-Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän
-käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi
-tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat
-meitä.
-
-Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa
-puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas
-sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten.
-Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.
-
-Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof
-suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.
-
--- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.
-
--- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä
-ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi
-kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin
-vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta
-hän ei voinut mitään sanoa.
-
-Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra
-ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi
-lohduttavasti kuin lapselle:
-
--- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.
-
-Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin
-paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta
-tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme,
-jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta
-hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt
-oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin,
-oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin
--- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja
-vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän
-jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät
-tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen
-rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.
-
--- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.
-
-Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän
-onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia,
-sanoin minä:
-
--- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.
-
--- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.
-
-Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut
-minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin
-alkaneeni ymmärtää.
-
-Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti
-pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
-
--- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.
-
-Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja
-tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten
-tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni
-pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti
-jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin
-vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita
-orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili
-verannalla, tulivat syreenin kukat.
-
-Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista
-kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin
-vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan
-suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä
-mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä
-olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden,
-ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan
-voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat
-luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia
-käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan
-toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei
-pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä
-voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.
-
-Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi
-kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt
-minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi.
-Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka
-oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin
-paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle
-uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa,
-ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti,
-kuin ihminen voi saavuttaakaan.
-
-Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa
-tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin.
-Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä
-terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien
-ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan
-häirinnyt hänen rauhaansa.
-
-Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä
-käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme
-mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen
-kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla
-virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni
-länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät
-voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.
-
-Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy
-minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni
-pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa
-olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta,
-eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki,
-mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan
-nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää
-sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet
-ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa
-siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen
-sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko
-heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään
-muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä
-voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun
-häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat
-ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi
-häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa.
-Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä
-eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti
-voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset
-ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.
-
-Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän
-kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen
-viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä
-iltana kysyi vaimoni:
-
--- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?
-
--- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.
-
--- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen
-vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?
-
--- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.
-
-Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.
-
--- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja
-minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu,
-että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He
-mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.
-
-Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua
-muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden
-kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla
-onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat
-tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he
-eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:
-
--- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He
-ovat kiintyneet niin moneen muuhun.
-
-Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka
-hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin
-minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta
-vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria
-lukuun ottamatta.
-
-Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi
-oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän
-täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:
-
--- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?
-
-Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut
-hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:
-
--- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan
-heitä sinuun ja itseeni.
-
-Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen
-sanoistaan:
-
--- Miksi sinä vertaat? kysyin minä.
-
--- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.
-
-Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:
-
--- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä
-sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä
-ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui
-minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli
-siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se
-on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.
-
-Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni
-ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni
-siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.
-
-Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi
-nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin
-hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin
-suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin
-paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen
-pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen
-veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi
-kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen
-uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin
-kanssa.
-
-Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa
-olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja
-äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli
-puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin
-Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä
-päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen
-askareitaan.
-
-Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki,
-joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen
-helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos
-ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä
-kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset
-kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan
-valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa,
-kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se
-jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka
-hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään
-etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui
-vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti
-ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan
-kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä
-sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi
-puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo
-kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta
-nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.
-
--- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.
-
-Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.
-
-Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin
-kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän
-istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja,
-kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä
-tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan
-enää voisi erota.
-
-Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
-Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
-ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
-Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.
-
-Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:
-
--- Sinä pidät kai paljon Märtasta?
-
-Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:
-
--- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?
-
-Äiti vastasi hyvin vakavasti:
-
--- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.
-
--- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.
-
--- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.
-
--- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.
-
-Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän
-menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta
-tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän
-kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa
-ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.
-
-Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven
-synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.
-
-Silloin vastasi äiti:
-
--- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin
-saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.
-
--- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.
-
-Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin,
-suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli
-ollutkaan.
-
-Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin
-yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin
-mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi
-kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma
-sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen
-toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen.
-Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta
-että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan
-heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa
-mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.
-
-Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof
-tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä
-sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli
-vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että
-hän oli liian pieni.
-
-Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen.
-Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat
-sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään
-pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.
-
-Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi
-himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän
-ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta,
-ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku
-vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä,
-josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman
-muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen
-kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen
-morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää
-ollakin.
-
-Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli
-leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.
-
-Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli
-sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se
-ollut koskaan häntä liikuttanut.
-
-Mutta nyt lisäsi iso-veikko:
-
--- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.
-
-Ja se koski syvästi Sveniin.
-
-Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään
-hiuksiensa vuoksi.
-
--- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi
-hän.
-
-Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt,
-ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes
-auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa,
-joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi
-leikata pois.
-
--- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.
-
-Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin
-kauniisiin kutreihin.
-
--- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi
-hän.
-
-Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja
-rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton
-vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän
-sai lopulta tahtonsa toteutumaan.
-
-Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa
-liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.
-
--- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.
-
-Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän
-puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut
-koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan
-pitkää tukkaansa.
-
-Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan
-hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.
-
-Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:
-
--- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.
-
-Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka
-aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.
-
-Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi
-jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet
-polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille
-vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä,
-ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.
-
-Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän
-kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:
-
--- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.
-
--- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.
-
--- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.
-
--- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.
-
--- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun
-enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.
-
-Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen,
-kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten
-ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?
-
-Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen
-iloitsemaan, sanoi äiti:
-
--- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.
-
-Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja
-hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien
-ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä
-leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen,
-koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli
-ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa
-takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti
-ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti,
-hämmästyttämään isää.
-
-Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja
-unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi
-rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä
-innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin,
-että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.
-
-Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan
-ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa
-murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.
-
--- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.
-
-Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella
-näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan
-itseään.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava
-länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin
-kertoa, veti minua sinne.
-
-Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli
-imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä
-kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän
-on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset,
-voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn
-muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.
-
-Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien
-viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta.
-Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä
-ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on
-vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren
-mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt
-sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa
-ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä,
-maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden
-lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt
-puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne
-kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut
-kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni,
-myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin
-lapsen kasvoihini.
-
-Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja
-ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen
-vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää,
-ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee
-ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän
-onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee
-tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään.
-Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää
-siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin
-syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä,
-ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.
-
-Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle,
-että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin
-vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni
-nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin
-hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan,
-ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin
-vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän
-kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja
-minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän
-sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä,
-jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin
-näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa
-saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua,
-ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani
-ikävöityä mertani.
-
-Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava,
-kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen
-sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella
-oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut
-koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki
-minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.
-
-Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä
-taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran
-olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden
-ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta
-estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja
-lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin
-eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta
-ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä
-tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa
-meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä
-voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja
-minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras,
-mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli
-nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä
-se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein
-huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun
-länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon
-vaihteleva suuruus."
-
-Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista
-tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun
-hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni
-nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka
-olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä
-minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka,
-kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.
-
-Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi
-synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän
-ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.
-
-Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä
-oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se
-vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen
-määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan
-vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista
-tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin
-koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa
-raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta
-perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun
-mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä
-hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia
-ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi
-tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.
-
-Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja
-kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran
-länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä
-tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.
-
-Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni
-erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden
-taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi
-minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me
-nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella
-silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet
-rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon
-kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja
-kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa.
-Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin
-pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he
-puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla,
-jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.
-
-Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä
-kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti
-minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan
-kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita
-taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja
-päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä
-niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä
-näin meren ensi kerran.
-
-Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin
-saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista
-ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan
-meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa
-enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta
-samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa
-katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki,
-mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki
-kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken
-tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt
-seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä
-silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.
-
-Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät
-kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme
-yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla
-kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana
-näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa
-vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla
-vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat
-eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se
-oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka
-kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.
-
-Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni
-käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla
-merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan,
-mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä.
-Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa
-korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli
-häirinnyt meitä.
-
-Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en
-tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman
-taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin
-eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan
-toivotonna.
-
-Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista,
-ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta
-illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu
-Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy
-kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän'
-pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen
-seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka
-hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien
-varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi
-pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä
-levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan
-itseään.
-
-Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja
-käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon.
-Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä
-pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon
-viimeinen hehku oli sammunut.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu
-kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja
-vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle
-päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot
-unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä
-sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen
-kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään
-auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän
-ei ollut koskaan ennen ollut.
-
-Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja
-tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.
-
-Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi
-uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli
-nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain
-juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten
-tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen
-vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten
-tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja
-ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille.
-Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan
-ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta.
-Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi,
-luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan
-kaikista muista.
-
-Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle
-mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan
-niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli
-häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta
-hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa,
-heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin
-kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven
-oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui
-hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin
-hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin
-silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös
-koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja
-herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti,
-kuin se tulikin.
-
-Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu
-tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus
-punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli
-elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän
-voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain
-hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.
-
-Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä
-seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä
-kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä
-hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.
-
-Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen
-arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli
-kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu
-valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon
-paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja
-kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin
-eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja
-siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä
-istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään
-järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään
-menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo
-nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan
-on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä
-pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan
-sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata
-ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä
-kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan,
-häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.
-
-Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja
-valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta
-kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun
-hän kysyi äidiltä:
-
--- Mikä se on?
-
-Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen,
-joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja
-Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.
-
-Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken
-katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.
-
-Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja
-ihmetteleviksi.
-
--- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun
-hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.
-
--- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä
-paljon enemmän pahoillaan.
-
--- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa
-valkeat siivetkin olkapäilleen.
-
--- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.
-
-Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.
-
--- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin
-mielellään tahtoisi?
-
--- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.
-
--- Tietääkö hän sen sitten?
-
--- Kyllä hän sen tietää.
-
-Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä
-satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui
-kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun
-seinältä ja pyysi äidin kertomaan.
-
-Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime
-talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja
-nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä,
-jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se
-oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään
-paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä
-oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen
-ympärillään.
-
-Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi
-Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän
-kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen
-vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt
-mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa
-nähnyt, niin hän vastasi vain:
-
--- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka
-osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.
-
-Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen
-kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen,
-oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta
-taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto
-teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle
-yhdeksi.
-
-Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen
-mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt
-voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta,
-joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai
-mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi
-siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema
-olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän
-kauhistua.
-
-Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että
-niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet
-hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että
-hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he
-mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.
-
-Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle
-valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain
-seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa.
-Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina
-ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää
-merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista
-tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli
-henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan,
-pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.
-
-Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui
-työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän
-tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan
-avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi
-pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs
-mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut
-kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet
-käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta,
-että kaikki rakastivat häntä.
-
-Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:
-
--- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen
-ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?
-
-Ja äiti vastasi:
-
--- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat
-liikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös?
-
-Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin
-onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli
-kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan,
-kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.
-
--- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs
-pojan huomaamatta meitä.
-
-Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin
-aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi
-itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta
-lapsilta oppinut.
-
-    Laula ralla ralla raa
-    Ja meressä hän hautansa saa.
-
-Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei
-hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän
-kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina
-kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko
-pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme
-siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin.
-Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä
-ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme
-kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni
-ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen
-yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin
-se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka
-jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää
-melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin,
-oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja
-yhteiselämämme uudistusta kohti.
-
-Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen,
-jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin
-toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.
-
-Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin
-länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni
-saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut.
-Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän
-kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka
-tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt
-pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä
-läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja
-yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain
-puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään
-kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa
-keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän
-sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä,
-ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.
-
-Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin
-mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen
-vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.
-
-Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros,
-jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset
-suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin
-ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat
-käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli
-kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän
-vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä.
-Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita
-ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot.
-Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon
-kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen
-taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä
-verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle
-lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja
-rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin
-uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt
-oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten
-iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti,
-ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet,
-joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli
-jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut
-tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka
-raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat
-lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka
-myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan
-elantoa rakentajilleen.
-
-Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja
-raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat
-liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen
-ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja
-mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä,
-joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi
-hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli
-tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja
-ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme
-suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven
-orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella
-meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat
-veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin
-sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle
-aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut.
-Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota
-minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä
-minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.
-
-Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän
-pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin
-hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka
-tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän
-pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja
-samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää
-kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän
-hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa
-siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana
-enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen
-läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli
-tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan
-kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia
-sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin
-joutunut hukkaan.
-
--- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.
-
-Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän
-toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että
-kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja
-minä iloitsen siitä nyt.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin
-lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin
-seurata mukana saaristoon.
-
-Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli
-se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja
-hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki,
-sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti
-hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja
-hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin
-pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin
-hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa
-hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos
-hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti
-uudestaan alusta.
-
-Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat.
-Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili,
-ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt
-laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin
-hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja
-kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.
-
-Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei
-ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.
-
-    Pää, pää, valkea karitsa,
-    onko sulia paljon villaa?
-    Kyllä, kyllä, rakas lapsi,
-    minulla on säkki täynnä.
-    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille.
-    ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
-
-Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän
-ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin,
-niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja
-säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo
-paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi
-paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi.
-Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu,
-kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.
-
-Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään
-osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko
-kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä
-nimellä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä
-ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet
-vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa
-kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme
-laulaa pikku Sven.
-
-    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja
-    kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
-
-On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on
-saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan
-ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja
-äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa
-puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan
-nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän
-saa enää olla yläällä.
-
-Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta
-tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat
-nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on
-rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.
-
-Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä,
-jotka ennustavat aamun pian sarastavan.
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää
-äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei
-minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä
-se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen
-veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen
-hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään
-poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena,
-että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin
-tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä
-tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen
-äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut
-tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen
-koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin
-mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.
-
-Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä
-ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita
-kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon.
-Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se
-herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi
-kieltäytyi.
-
--- Eikö Sven tahtoisi seurata isää?
-
-Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen
-oikuikseen.
-
-Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.
-
--- Miksei sitten?
-
--- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin
-päättävästi.
-
--- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin.
-Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin
-kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.
-
-Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä
-nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme
-vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten
-aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan
-luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.
-
-Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa
-itseensä, vaan istui paikallaan.
-
--- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän.
-
-Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän
-hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä,
-joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan
-istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi,
-ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa
-silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.
-
-Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä
-näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän
-jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin
-merkitsevän huudahduksen.
-
-Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä
-kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko
-ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli
-ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun
-epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:
-
--- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.
-
--- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.
-
-Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista
-siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:
-
--- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?
-
-Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut
-katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:
-
--- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää
-ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän
-lapsi osaa keksiä sellaista.
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään
-ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän
-tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli
-isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet
-olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa
-ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä
-hyväilevämpi kuin silloin.
-
-Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän
-ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt.
-Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta
-selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan.
-Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian
-kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin
-isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada
-kynttiä hänen luokseen peitteen alle.
-
-Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä.
-Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin
-käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat
-alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen
-teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:
-
--- Ethän puhu isälle siitä!
-
--- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.
-
--- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.
-
-Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut
-luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja
-Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti
-pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä
-mieltä.
-
-Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä
-ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei
-tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova,
-ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla
-keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen
-intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään
-aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin
-juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme
-päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman
-ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin
-vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.
-
-Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme
-saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän
-kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän
-tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni
-kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi
-kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me
-matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle
-mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet
-tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä.
-Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui.
-Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää
-todistuskeinon.
-
--- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.
-
--- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä
-kotia.
-
-Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä
-seurauksena, että hän matkusti.
-
-Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta
-kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi
-hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka
-huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja
-huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia
-uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään
-tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja
-kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin
-penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän
-saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa
-ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen
-huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään
-ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.
-
-Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi
-tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko
-ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin
-ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.
-
-Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin
-seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla,
-niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä
-vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi,
-hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa
-vastaanottamassa.
-
--- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.
-Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.
-
--- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.
-
-Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut
-ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.
-
--- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain
-odottamassa.
-
-Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:
-
-Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin
-minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.
-
-Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle
-mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut
-tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli
-häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi
-sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:
-
--- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän
-nähnyt minua.
-
--- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.
-
-Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria,
-jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin,
-että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki
-muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja
-vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.
-
-Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin
-hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja
-jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin
-päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan
-haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse
-ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin
-silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli
-tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta
-luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:
-
--- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan
-pitele kovasti minua.
-
-Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi
-vastaukseksi:
-
--- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes
-sinä voit auttaa itse itseäsi.
-
-Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt
-huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla,
-makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli
-sanonut.
-
-Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan
-pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten
-olisivat tehneet.
-
--- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja,
-kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman
-jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja
-se koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja
-sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."
-
-Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä.
-Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui
-raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.
-
-Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi
-ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.
-
--- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä
-voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin!
-Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella
-yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot
-hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle
-kuin meidän luoksemme?
-
-Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja
-ryppyjä hänen suunsa ympärille.
-
--- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia
-ajatuksiaan lisäsi hän:
-
--- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta
-mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin.
-Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista
-pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä
-uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos
-sinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos
-Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta
-kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän
-sen.
-
-Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni,
-niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi
-voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin
-kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa,
-etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta
-vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli
-kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista
-vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan
-sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja
-hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.
-
-Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan
-pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja
-kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä
-muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi
-jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien
-ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa
-levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun
-minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani,
-valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen
-lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin
-kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän
-oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt
-äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä,
-kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja
-kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.
-
-Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri
-samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi
-suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi
-oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta
-muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan
-olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin.
-En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli
-vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.
-
-Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että
-minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.
-
-Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen
-toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan
-konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin
-tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on
-kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia
-saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy
-voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani
-istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä,
-näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä.
-Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä
-tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun
-poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.
-
-Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin
-voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella
-pienintäkään selvää ajatusta.
-
--- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä
-olen niin hermostunut.
-
-Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse
-ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin
-itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut
-hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin
-olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin
-varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai
-miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin
-miehellekin:
-
--- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on
-kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.
-
-Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.
-
--- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.
-
-Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja
-rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä
-kohtaan, joka minua kyytihti.
-
--- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.
-
-Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin
-ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua.
-Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että
-surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt
-hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja
-hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi
-juuri minun lapseni täytyy kuolla?"
-
-Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan
-tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden
-ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän
-pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen
-itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka
-ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä
-kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että
-hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi
-käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.
-
-Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät
-toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut
-mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo
-mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin
-kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.
-
-"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist
-ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa
-itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni,
-niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa
-pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin
-jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt
-jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä
-syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä
-katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat.
-Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin
-eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä."
-Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.
-
-Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti
-liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin
-vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti
-syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen
-ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin
-jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori
-ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä
-ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää
-minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin.
-Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin
-vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa
-huoneessa.
-
--- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi
-vaimoni. Hän on valveilla.
-
-Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi
-oikein ymmärtänyt.
-
--- Kyllä, kyllä, sanoin minä.
-
-Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin
-makaavan vuoteessani ja katselevan minua.
-
--- Tunteeko Sven isää?
-
--- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.
-
-Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja
-rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä
-huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.
-
-Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli
-totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni
-edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho
-solui pois silmieni edestä.
-
-
-
-
-XV.
-
-
-Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa
-oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää
-sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja
-koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän
-viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme
-päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa
-kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani
-sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen
-väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan
-äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen
-raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita
-hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki
-hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille,
-että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut
-hiljaisiksi.
-
-Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi
-levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli
-niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita,
-jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta,
-kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä
-suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.
-
-Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun
-luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt
-uuteen ystäväänsä.
-
--- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli
-hän sanonut.
-
-Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi
-päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.
-
-Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja
-kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen
-voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet
-kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.
-
-Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä.
-Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa
-oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän,
-ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle
-saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään
-niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään
-hänen sinisiä silmiään vastaan.
-
-Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän
-oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten
-kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä,
-sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin
-iloiset äänet Svenille kaikuivat.
-
-Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa,
-joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan
-kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut
-niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään
-apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas
-positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti
-jyrsiessään kovaa pähkinää.
-
-Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä
-vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui
-isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut
-sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt
-sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi
-vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen
-vuoteeseensa.
-
-Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.
-
--- Eikö se ollut Svenista hauskaa?
-
--- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.
-
-Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin
-ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni,
-jota hän suonenvedontapaisesti puristi.
-
-
-
-
-XVI.
-
-
-Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana
-päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai
-kuolemaan.
-
-Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi
-neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan
-arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun
-edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.
-
-Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä
-vielä.
-
--- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.
-
-Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi
-tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.
-
-Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:
-
--- Onnellinen sinä, joka voit.
-
-Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi
-sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että
-minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia
-mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin
-käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun
-täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen
-sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina
-ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti
-minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista
-valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka
-kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi
-kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä,
-totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä
-olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.
-
--- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna
-tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et
-voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä
-voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin,
-mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi
-kuolisi.
-
-Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä
-näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa,
-joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos
-lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."
-
-Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin
-minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit
-seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut?
-Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä
-ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin
-kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin
-tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja
-kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja
-ajatellut lapseni kuolleen.
-
-Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy
-omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi
-jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven
-kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan
-ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin
-koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin
-minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.
-
-Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset
-rivit. Ja minä istuin turtuneena.
-
-Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni,
-hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella
-Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin
-häntä kohti ja sanoin:
-
--- Se on valmis.
-
-Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta,
-kun hän vastasi:
-
--- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä
-menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena
-äärettömän raskaaseen uneen.
-
-
-
-
-XVII.
-
-
-Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään
-apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus
-oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän
-asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja
-vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän
-olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin
-heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä
-lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset
-kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä,
-ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä
-en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että
-minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen
-sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen
-tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja
-väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan,
-sanoi hän:
-
--- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.
-
-Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo
-nuori nainen ja sanoi:
-
--- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.
-
-Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän
-hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän
-tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että
-siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me
-jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin
-vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan
-saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä
-minä enimmän pelkäsin.
-
-Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta
-huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon
-lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen
-silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään
-yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä
-kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita
-hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi
-jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka
-tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.
-
-Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se
-tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä
-minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä
-nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta,
-täristytti meitä molempia.
-
--- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.
-
--- Minuako?
-
-Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli
-jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa
-selvetä ajatukseksi.
-
-Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:
-
--- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä
-en voi. Minä en voi.
-
-Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä
-seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.
-
--- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain
-levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken
-murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää
-vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen
-voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun
-kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä
-olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä
-en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi
-tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt
-siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut
-onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas
-minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin
-muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla.
-Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän
-itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten
-seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina
-tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin
-kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi,
-toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun
-kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua,
-sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg,
-kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin
-kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä
-en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en
-sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt
-minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin,
-ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt.
-Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä
-kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä
-kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä
-ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä
-ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä
-tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani
-minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen
-ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja
-pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi,
-että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä
-tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja
-olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen
-kanssa.
-
-Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.
-
--- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että
-minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä
-uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut
-elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin
-ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin
-niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku
-Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme.
-Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki
-muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi
-takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi
-kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä
-minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä
-sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.
-
-Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta
-kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton
-tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui
-minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä
-en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla
-kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän
-sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa
-käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä
-kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.
-
--- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä
-kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.
-
-Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää
-käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat
-äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.
-
--- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin.
-Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on
-niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän
-tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.
-
-Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet
-väkivaltaisesti sohvaan.
-
--- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.
-
-Mutta hän vastasi vain:
-
--- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten
-minua, kun se tulee.
-
-Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi
-aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin
-kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin
-kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi
-ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin
-minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen
-päälleen.
-
-Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven
-makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin
-kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin
-hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.
-
--- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa
-tuota toista.
-
-
-
-
-XVIII.
-
-
-Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen,
-että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen
-huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti
-katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin,
-jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme
-häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.
-
-Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli
-ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi
-hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta
-kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun
-hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.
-
-Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta,
-millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.
-
--- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.
-
-Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan
-Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä
-nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan
-lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten
-pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle
-vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui
-Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä
-näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.
-
-Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä
-vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja
-sanoi:
-
--- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun
-luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.
-
-Ja hetken perästä hän lisäsi:
-
--- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.
-
-Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä
-hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.
-
-
-
-
-XIX.
-
-
-Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa
-toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta
-niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme
-liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa,
-jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman
-tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.
-
-Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja
-valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet
-yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun
-viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon.
-Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää
-kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää
-itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan
-itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.
-
-Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut
-sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten
-kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin
-suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo
-katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä
-voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu
-murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello
-soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka
-minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.
-
-Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun
-sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin
-valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi
-katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me
-vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin
-hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni
-kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli
-häntä.
-
--- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.
-
-Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon,
-valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin
-hän olisi liikkunut vain unissaan.
-
-Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan
-istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli
-toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus
-hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä
-ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä?
-Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat
-ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit
-ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja
-valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.
-
-Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata
-tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata,
-avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli
-satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet
-kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi
-ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana
-luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua
-olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.
-
--- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin
-muuttua, kun hän kuolee.
-
-Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja
-säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni
-puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän
-nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin
-minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja
-tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain
-kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi.
-Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi
-samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.
-
-Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja
-korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa
-kätensä käsivarrelleni.
-
--- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.
-
-Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa
-hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin
-vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin
-takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla
-hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin
-takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja
-istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin
-vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin
-täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä
-kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.
-
-Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut
-kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa
-ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.
-
-Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto.
-Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin,
-jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä
-alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki
-hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.
-
-Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen...
-piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki
-hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien
-me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.
-
-Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa
-kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.
-
-Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin
-siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni
-yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi
-kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin
-näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.
-
-Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen
-kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita
-päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.
-
-
-
-
-XX.
-
-
-Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla
-paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt
-on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja
-ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.
-
-Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli
-kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka
-eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka
-kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin
-kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen.
-Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen
-vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa
-makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri
-lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän
-katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee
-hänen kylmiä huuliaan.
-
-Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on
-luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä
-väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka
-uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.
-
-Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu
-niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani
-kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon,
-kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.
-
-Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden
-tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua
-tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni.
-Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka
-meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten
-minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä
-enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen
-arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai
-ketä minä rukoilen.
-
-
-
-
-XXI.
-
-
-Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla
-hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa
-on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa
-kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja
-sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.
-
-Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."
-
-Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään
-muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla
-siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.
-
-
-
-
-
-
-KOLMAS OSA
-
-
-    Evigt ejes kun det tabte.
-
-              Henrik Ibsen.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta.
-Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä
-en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan.
-Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme
-koskaan tiedä kuinka se tulee.
-
-Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes
-niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella
-mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella
-sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä
-vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan
-kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan,
-yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä
-niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan
-taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka
-vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä
-hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja
-syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä,
-mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin
-hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin
-kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen
-luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja
-siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan
-sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.
-
-Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut
-hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta
-meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää
-näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa
-sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä
-selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen
-ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi
-paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen
-tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida
-johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä
-tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä
-iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja
-vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä
-siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.
-
--- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?
-
-Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä
-itkuaan ja kohotti katseensa minuun.
-
--- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä
-minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa
-tietäni.
-
-Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin
-katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että
-olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä
-tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä
-vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja
-sanoin:
-
--- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse
-itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?
-
-Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään
-minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi
-saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.
-
--- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.
-
-Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo
-unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi
-purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse
-tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja
-täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin
-hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun
-tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi
-eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä
-kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani
-vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme
-yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten
-minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että
-hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja
-puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet
-jälleen elämälle.
-
-Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä,
-kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä
-tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan
-hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä.
-Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka
-liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut
-vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa
-ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset
-liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan
-sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.
-
-Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen
-kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta
-asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme
-tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai
-mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.
-
-Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta
-ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme
-koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten
-nähtävänä.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven."
-Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä
-pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu
-yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin
-leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu
-siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.
-
-Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan
-maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta
-nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa
-ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen
-mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja
-sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja
-lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan
-nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan
-tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on
-vihitty häneen, joka makaa haudassa.
-
-Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä,
-jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin
-hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa
-hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän
-mullan rintaansa vasten.
-
-Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat,
-ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla
-ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä
-kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia
-kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä
-niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu
-juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.
-
-Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.
-Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.
-
-Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille
-tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän
-ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen,
-etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee
-sen jälleen povelleen, sanoo samassa:
-
--- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni
-ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan
-niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä
-hänen luonaan.
-
-Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin
-tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet
-Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka
-kerran kuuluivat hänelle.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut,
-eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian
-seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä,
-niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle
-itselleenkin.
-
-Toisinaan tapaa hän lisätä:
-
--- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät
-vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.
-
-Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen,
-niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin
-hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy
-silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa.
-Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä,
-kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin
-elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka
-vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee
-kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta
-ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan
-ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän
-kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo
-siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää
-ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka
-hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.
-
--- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy
-hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.
-
-Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin
-kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja
-sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:
-
--- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo
-täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois,
-johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana.
-Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun
-minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken
-ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta
-silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan
-vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen,
-silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo
-minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin
-minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin
-onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on
-tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani.
-Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut
-tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän
-jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin
-kertonut, mitä olin nähnyt.
-
-Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun
-vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään
-mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten
-uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien
-varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että
-se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole
-ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa
-tunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin
-se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja
-mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä
-vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat
-siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi,
-ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin
-kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia,
-on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en
-usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada
-kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.
-
-Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä
-hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä,
-mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin
-kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut
-yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa
-onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen
-kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka
-hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi
-pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna
-kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta
-se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä
-näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että
-hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.
-
-Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa
-kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama
-halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan,
-ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän,
-ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä
-en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta
-huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta.
-Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt,
-kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa
-säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti,
-ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme,
-mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin
-tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin
-astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet
-palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi
-katsomaan varjoja selkäni takana.
-
-Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian.
-Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa,
-ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa
-osata odottaa.
-
-Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni
-kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan
-ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta
-anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa.
-Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti
-voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet
-ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa
-koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven
-tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.
-
-Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän
-jälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä
-itse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa
-reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja
-sanoneen:
-
--- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun
-päähäni, kun äiti itkee.
-
-Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.
-
-Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta,
-jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli
-eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka
-vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka
-minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän
-epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta
-sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen
-toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja
-kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla
-tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa
-torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä
-tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja
-kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan
-pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan
-hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat
-huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka
-tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin
-päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita
-ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla
-ja tehdä kaikki mykiksi.
-
-Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois
-meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat
-silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat,
-että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin
-kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä
-ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän
-hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan
-kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:
-
--- Minun on niin sääli äitiä.
-
-Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin
-minä.
-
-Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella
-minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta
-hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla
-yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut
-puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa
-ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian
-kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois,
-niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan,
-niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.
-
-Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut
-helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.
-
-Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee
-tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja
-lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.
-
--- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.
-
-Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante
-vastasi:
-
--- Kyllä.
-
-Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen
-valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani
-tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa,
-jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa
-onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.
-
-Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu
-minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa,
-ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä
-muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen
-taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.
-
-
-
-
-Päiväkirja.
-
-
-Syyskuun 4.
-
-Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja
-minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli
-yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun
-kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään
-minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut
-sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä
-häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen
-liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme
-kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti
-iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle
-ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes
-ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki
-murtuisi.
-
-Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät
-suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin
-hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta
-taitoa?
-
-
-
-Lokakuun 16.
-
-Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä
-taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä
-huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain
-tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä,
-ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi,
-että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä
-olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän
-kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani
-kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi
-hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan
-ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä
-väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt
-minulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin
-häntä.
-
-Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän
-kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta
-juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt
-nyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia,
-jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.
-
-
-Lokakuun 30.
-
-Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä
-paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja
-hetket tulevat valoisemmiksi.
-
-
-Joulukuun 8.
-
-En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä,
-että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen
-ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja
-kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista,
-joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta
-pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut
-aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen
-juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa
-illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni
-ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen
-lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.
-
-Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä.
-Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä
-kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko
-muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden
-tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden
-saavuttaminen.
-
-
-Joulukuun 17.
-
-Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman
-tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi
-sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla
-minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun
-oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan,
-vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.
-
-Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän
-todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun
-ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan
-toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni
-ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.
-
-Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän
-paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta,
-jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan
-ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen,
-enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja
-tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa
-tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.
-
-
-Tammikuun 25.
-
-Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä
-tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja
-menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden
-ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt
-jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt
-elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä.
-Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä
-uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää
-pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta
-toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki
-tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee
-tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.
-
-Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten
-minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän
-sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa
--- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja
-minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.
-
-
-Helmikuun 19.
-
-Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa
-vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni
-peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin
-tuntea tätä kaikkea.
-
-
-Maaliskuun 26.
-
-Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa
-täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja
-pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi
-tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me
-muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme,
-että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin
-olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista
-eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä
-yksinäisempää kuin siellä.
-
-Suru peloittaa.
-
-
-Toukokuun 31.
-
-Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi
-jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se
-minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta
-naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli
-13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt
-oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi
-ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin
-tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat
-varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.
-
-
-Heinäkuun 25.
-
-Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä.
-Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun
-yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin
-voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa
-jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun
-tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.
-
-Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi
-mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä.
-Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään,
-vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla
-hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida
-millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta,
-joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa,
-jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa
-mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota
-enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen
-lievittämiseksi.
-
-Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja
-hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se
-vihloo minun sieluani.
-
-Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.
-
--- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon
-onnellisempi sinä olisitkaan.
-
-Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni
-voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen
-vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä
-varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja
-pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat
-voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä
-kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä
-muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden,
-että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on
-saanut selvityksensä ja loppunsa.
-
-Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin
-minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni,
-että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani
-pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan
-toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä
-työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee
-saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt
-köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman
-harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää
-ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta
-ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka
-muistuttaa melkein onnea.
-
-Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla
-oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni
-tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui
-päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän
-ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä
-päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain
-mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin
-olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:
-
--- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?
-
-Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä
-epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja
-joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja
-kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin
-antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä
-todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti
-auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi
-kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen,
-mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni
-tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon
-pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille,
-ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni
-istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin
-silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin
-ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin
-kumminkin varma siitä.
-
-Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea
-kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota
-kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta,
-joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli
-uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet
-kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita
-vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni
-taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan
-huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut
-lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa
-heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille.
-Eikä piano ollut enää lukossa.
-
-Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta
-sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon
-ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka
-onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan.
-Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen
-kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut
-koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli
-yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen
-istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen
-jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:
-
-    Min hvide Svane
-    du stumme, du stille;
-    hvarken slag eller trille
-    lod sangröst ane.
-
-Ja loppu:
-
-    I toners flöden
-    du slutted din bane.
-    Du sang i döden; --
-    du var dog en Svane!
-
-Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan
-niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat
-hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun,
-ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin
-vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten
-sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen
-hiljaisuus.
-
-Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.
-
--- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.
-
-Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli
-herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni
-poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja
-painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.
-
--- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.
-
-Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein
-vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien
-estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen
-lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin
-hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi
-takaisin.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu
-toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen
-tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli
-korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.
-
-Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli
-lukossa.
-
-Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai
-puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen
-akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa
-hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa
-vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä
-oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin
-valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni
-miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen
-jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta,
-joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä
-oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään
-ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi
-viekotella äitiä kertomaan satuja.
-
-Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä
-ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia.
-Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat.
-Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä
-turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka
-paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme
-valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka
-olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia.
-Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in
-kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen
-äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse
-sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.
-
-Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi
-kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni
-historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka
-se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli
-se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki
-ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät
-saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa
-ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen
-pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää
-saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen
-viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen
-lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet,
-ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma
-kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma,
-mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan
-kirjan vain Nennestä.
-
-Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän
-sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa.
-Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja
-viipyi hetkisen siellä.
-
-Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan
-tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään
-niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman
-mailman välillä.
-
--- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta
-minä tunnen sen.
-
--- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.
-
-Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.
-
--- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit
-samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä
-mieti enää.
-
-Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä,
-jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän
-todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa,
-että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin
-syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta
-tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan
-järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut
-koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut,
-pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen
-mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän
-toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta.
-Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun
-tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli
-ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja
-enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä
-lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut
-sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä
-viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta,
-jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.
-
-Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa
-yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä,
-mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle
-noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista",
-silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin,
-kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin
-voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa,
-että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin
-toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää
-mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää,
-jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella
-ja elää samoinkuin minäkin.
-
--- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän
-on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään
-sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en
-minä.
-
-Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.
-
--- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin
-sinäkin, sanoi hän.
-
--- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä
-toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä
-olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen
-ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.
-
-Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla
-voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.
-
--- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin
-itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut
-muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut
-vieraille.
-
-Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi
-sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.
-
--- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.
-
-Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti
-silmiin ja kysyi:
-
--- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?
-
--- Pahoilla mielinkö?
-
-Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani,
-jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan
-sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen.
-Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen
-itkeneen, mutta ei surusta.
-
-Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän
-koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen
-ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa
-minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin
-lähelle häntä kuin nyt.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli
-se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi
-minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy
-yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai
-miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?
-
-Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja
-ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka
-eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista
-erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi
-estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä
-ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan
-yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea
-sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki
-vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei
-kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta,
-että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän
-kaikkien luo, itse elämään takaisin.
-
-Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin
-synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan
-oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä
-tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani,
-etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä
-puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun
-vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin
-halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun
-huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän
-tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui,
-meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun
-vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi
-kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän
-tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan
-meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset
-olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan
-voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen
-ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei
-myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän
-huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani
-johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein
-hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa
-merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.
-
-Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää
-ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä
-olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa.
-Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt
-pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä,
-minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi
-ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme
-pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko
-minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata
-aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.
-
-Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä
-silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman
-toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin
-tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon
-herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan
-siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen
-valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi
-hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen
-yöhön.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut
-onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut
-tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli
-puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja
-kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana
-Pohjanlahdelta.
-
-Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen
-sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden
-viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi
-jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida
-salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli
-vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme
-vaikenemaan.
-
-Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen
-hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman
-kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut
-kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani
-yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt
-levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.
-
-Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin.
-Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon
-muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt
-jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni
-alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää
-yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut
-tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja
-sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella
-mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista,
-jotka olivat hänen yöpöydällään.
-
--- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten
-onnellisia me olemme olleet!
-
-Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella
-äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat
-hänen silmäluomiensa alta poskille.
-
--- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.
-
-Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.
-
--- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.
-
-Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta,
-joka oli aina ollut paras kotimme.
-
--- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.
-
-Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti
-hän:
-
--- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien
-kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes
-itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut
-niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut
-estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut
-vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein
-paranen.
-
-Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian
-onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.
-
--- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut
-muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä
-mitään.
-
-Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen
-vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut
-melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa
-vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät
-minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin
-minä sydämeni sulavan.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän
-keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi
-meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen
-kuului elämälle.
-
-Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä
-kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka
-minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron
-onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet,
-kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut
-muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin
-elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen
-elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät,
-jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden,
-epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä
-olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän
-sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.
-
-Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen
-jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa
-sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut
-hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna
-ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin
-istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne
-olivat samat kuin ennenkin.
-
--- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän
-eräänä päivänä.
-
-Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan
-sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin
-hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.
-
--- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta
-tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin
-sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon
-enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin
-sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni.
-Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!
-
-Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa
-levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:
-
--- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki.
-Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan,
-ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun
-minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.
-
-Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja
-ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani
-värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan
-lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina,
-viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti
-myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet
-takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä
-silmiin ja sanoin:
-
--- Mutta nythän sinä tahot elää?
-
--- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja
-muistaakseni aina Sveniä.
-
-Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme
-pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi
-raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja
-hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja
-että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän
-nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka
-teki minut iloiseksi saada tukea häntä.
-
--- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän
-mennessämme takaisin sisälle.
-
-Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni
-huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän
-seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi
-muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.
-
--- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole
-jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.
-
-Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia
-leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin
-toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he
-saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään
-huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä
-usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja
-heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä
-silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut
-aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista
-eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella
-sanoessaan hyvää yötä.
-
--- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä
-hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai
-tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.
-
-Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin
-vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä
-palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä,
-jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas
-kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi,
-ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana
-siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä
-siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä
-onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja
-huolestutti minua.
-
-Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin
-vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään
-minun olkapäähäni.
-
--- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi
-minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä
-luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.
-
--- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.
-
--- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä
-olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.
-
-Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa,
-jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.
-
--- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä
-ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa
-minulle anteeksi?
-
-Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten
-järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella
-äänellä.
-
--- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?
-
--- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.
-
-Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.
-
--- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä
-tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä.
-Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani
-itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani
-murtuvan.
-
-Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.
-
--- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta
-nyt sinä saat tietää vielä erään asian.
-
-Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään,
-niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.
-
--- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä
-liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä
-ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja
-kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin
-minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä
-luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta.
-Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on
-Jumala luvannut minulle.
-
--- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin
-minä.
-
-Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.
-
--- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä
-käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä
-sitä itse.
-
-Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä
-katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka
-muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta,
-joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle
-hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti
-minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.
-
-Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä,
-katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.
-
--- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen
-uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen
-vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen
-kai elänytkin vain haaveissa.
-
-Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin
-hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:
-
--- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun
-olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle
-oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa
-sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.
-
-Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja
-heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi
-hyvää yötä.
-
-Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa
-huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä
-hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle
-muistojen aarteen.
-
-Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta
-niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut
-yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä
-ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä
-kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa
-silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien
-ajatusteni vastustusta.
-
-Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian
-liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka
-olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää
-viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta
-kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä
-rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä
-oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle
-onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien
-kuluessa ikävöinyt merta.
-
-Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan
-unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto
-on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä
-vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä
-pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje.
-Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka
-uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan
-häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret,
-voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja
-kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren
-näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.
-
-Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle
-yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä,
-mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin,
-mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt
-minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi
-voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en
-koskaan uskonut pelkääväni.
-
-Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän
-ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat
-suurempia kuin minun.
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia
-sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin
-sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.
-
-Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni
-ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet
-jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut
-tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä
-olin kuullut, voisi olla totta.
-
-Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä,
-ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen
-välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää
-laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni.
-Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se
-onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman
-jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi
-kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä
-voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla
-mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka
-konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian
-silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin
-sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan
-sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt.
-Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut
-vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää
-sitä."
-
-Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä
-matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin
-kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni,
-"mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä
-vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni
-asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan
-minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää
-vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja
-seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on
-merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten
-tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta
-tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen
-tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä
-nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet,
-kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan
-pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt
-vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui
-akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut
-tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa
-minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto
-liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin
-tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua
-tervetulleeksi.
-
-Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet
-odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut
-poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä,
-sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."
-
-Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni
-makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä
-ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas
-saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että
-uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu
-tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja
-ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni
-hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.
-
-Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti
-kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä
-hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.
-
--- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.
-
-Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti
-hymyillä, mutta ei onnistunut.
-
--- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.
-
-Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi
-poispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.
-
-Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.
-
-Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani.
-"Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä
-ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa
-yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään
-ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.
-
-Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä!
-Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä,
-jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta
-äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja
-ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että
-äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille.
-Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni
-pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään
-teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä
-siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos
-äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän
-oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille,
-että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin
-olisivat he nauraneet tai suuttuneet.
-
-Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut.
-Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa
-kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan
-lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta,
-joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli
-jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.
-
-Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne
-saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti
-alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen
-ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita
-kohtauksia.
-
-Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi,
-mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän
-makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut.
-Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä
-näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella
-tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin
-nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina
-jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin
-hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla
-lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi
-nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun
-ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän
-sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän
-olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko
-ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?
-
-Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos
-vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa
-sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja,
-jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää
-muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku
-Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla,
-että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien
-tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman
-huoneessa.
-
-Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää
-ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt,
-ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä,
-kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet
-levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä
-eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt.
-Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista,
-jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni
-kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini.
-Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo
-unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut
-tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja
-oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen
-kuin auringon säteet polttopisteeseen.
-
-Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt
-harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon
-sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta
-vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain
-ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista
-on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä
-tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän
-mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin
-otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely
-sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan
-puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli,
-tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut
-onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin
-muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi
-tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut
-ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti
-minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän
-kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti
-mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta
-ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki
-muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.
-
-Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se
-ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka
-makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen
-kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä
-voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään,
-ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois
-siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui
-hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin.
-Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni
-eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.
-
-Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä
-eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja
-pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka
-säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli
-surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se
-oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt
-muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut
-muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja
-se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään.
-Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain
-surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi
-minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin
-kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja
-kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen
-huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.
-
-Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin
-koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa
-riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli
-liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka
-tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?
-
-Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain
-siksi, ettei näe selvästi?
-
-Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka
-hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin
-piinannut?
-
-Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka
-olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin
-sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken
-ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta
-tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin
-sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti
-minua ilman häntä.
-
-Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä
-tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja
-kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni
-ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet
-laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni
-muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut
-voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua,
-ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo
-vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa
-kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.
-
-Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni
-jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia
-herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat
-vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:
-
--- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja
-poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.
-
-Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt
-hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä
-ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän
-sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen
-sanovan:
-
-"Nenne."
-
-Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli
-kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme
-käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta,
-että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.
-
-Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä
-oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä
-ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin
-Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja
-tietävän hyväilymme.
-
-Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa
-näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän
-kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista
-ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.
-
-Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt,
-ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä
-ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton
-tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman
-enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä.
-Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka
-kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän
-ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa
-jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada
-ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista
-katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen
-viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani
-kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja
-katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin
-koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin
-korvani lähelle hänen suutaan.
-
-Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä
-mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä
-vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan
-hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä
-kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:
-
--- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. --
-
-Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat
-minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli
-kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen
-huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea
-elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain
-tahdon.
-
-Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne
-sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän
-ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt
-tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän
-rakasti poikia ja minua.
-
-Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman
-kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa
-loppuun ja sammuu.
-
-Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.
-
-Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo
-ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.
-
-Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni,
-elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin
-kuolema.
-
-Siunattu olkoon hän!
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä
-piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:
-
-    "Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta
-    kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän
-    kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun
-    hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja --
-    jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia
-    lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet
-    minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä
-    koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se
-    tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin
-    valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat
-    kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta
-    antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen
-    omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani.
-    Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin
-    pehmeästi --.
-
-    Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
-    mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.
-
-    Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
-    voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.
-
-                                                  Teidän Elsa."
-
-Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt
-iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin,
-niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin
-hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa
-levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään
-kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen
-azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.
-
-Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.
-
-Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on
-"pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin
-me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se
-on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta
-joka ei häpeä tappiotaan.
-
-Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon
-ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä
-kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä,
-missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan
-yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.
-
-Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen
-ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan
-veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat
-valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA***
-
-
-******* This file should be named 65408-0.txt or 65408-0.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/6/5/4/0/65408
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/old/65408-0.zip b/old/65408-0.zip
deleted file mode 100644
index a11915a..0000000
--- a/old/65408-0.zip
+++ /dev/null