diff options
Diffstat (limited to '59513-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59513-0.txt | 10655 |
1 files changed, 10655 insertions, 0 deletions
diff --git a/59513-0.txt b/59513-0.txt new file mode 100644 index 0000000..55d0e44 --- /dev/null +++ b/59513-0.txt @@ -0,0 +1,10655 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59513 *** + + + +E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen + + + +VALKOLILJA + +Kirj. + +RUNA [Elisabeth Beskow] + +Suomentanut M. S. + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1919. + + + + +1. + + +Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja +tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä, +ennustaen myrskyä huomiseksikin. + +Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin +tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka +siinä kulkivat. + +Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi +tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander, +niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa +Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle +siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään +Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon +aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei +olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi +tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä. + +Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi +hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli +ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita +ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi +itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan +viihtynyt olemaan vieraassa tallissa. + +Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi +sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan +väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja +missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo. + +Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia +yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun. + +-- Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä +häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä. + +Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän +meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle. + +Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori +Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla +yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa. + +-- Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei +yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden +edessä. + +-- Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin. + +-- Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt? + +-- Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa +itseään, niin että yöllä se oli pahempi. + +-- Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat? + +-- Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän +ei tottele minua, selitti Brita. + +Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle +tyytymättömyydelleen. + +-- Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi? + +-- Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu +rattailla. + +Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos. + +Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti +kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi +ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja +käyttämätöntä voimaa. + +-- Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun +tuomiopäiväkasvojasi! + +Niin hän tervehti sielunpaimentaan. + +Sander katsahti tutkivasti häneen. + +-- Istuitko lasin ääressä nyt? + +-- En, suurennuslasin ääressä -- kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja +-- pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta. +Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi. + +Sander säpsähti. + +-- Sepän-Annasta, -- Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen +laitansa niin huonosti? + +Tohtori nyökkäsi. + +-- Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen +vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen. + +-- Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen. + +-- Mutta hänhän kuolee. + +-- Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet +voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan. + +-- Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander. + +Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein. + +-- Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se! + +-- Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen +yhtä lujin katsein. + +-- Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa +ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta. + +-- Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen. + +-- Virkani oikeus. + +-- Minullakin on oman virkani oikeus. + +Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan +toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset. + +Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja +ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui +puheeseen erottaakseen heidät. + +-- Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick? + +-- Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä, +sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren. + +Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli +ystäväänsä leikillisesti. + +-- Kuinka vaimosi laita on? + +-- Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista. +Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä. + +-- No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori +näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä +huomannut. + +Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli +vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin. + +Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä. + +-- Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on +ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden +raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka +lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini +ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani. + +Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja +sekoitti sen sijaan lasin itselleen. -- + + * * * * * + +-- Myrsky yltyy, isä. + +-- Niin oikea myrsky aina tekee illempana. + +-- Se tulee tuntumaan aukealla. + +-- Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä. + +-- Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena. + +Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta. + +Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa. +Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin +pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen +huomattavan erotuksen. + +Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat +rattaat metsän suojassa. + +-- Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle +asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi +suuresta maantiestä. + +Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin, +minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa +isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta +hyvin huonotuulisena. + +-- Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti +lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös +jyrkkää tietä. + +Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko +Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle. + +Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton +alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä +pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa, +jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä +lautakäytäviä. + +Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja +pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen. + +Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt +rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon +ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän +anteeksi haukkumistaan. + +Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä +myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti +sisään. + +Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin +kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä +kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla +mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen +oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan +syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se +luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan +sanoa, ettei se tahdo syödä. + +Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään. + +Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut +koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä +sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle, +kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin +huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen +huoneeseen, missä Uno asui. + +Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot +antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin +jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja +sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän -- ja +pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä +suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä +hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada +eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten +ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän. + +Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja +kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa. + +Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi +siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat +toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari +suussa. + +Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, +lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun +ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla +olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä. + +Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin +noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä +päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia. + +-- Istu ja juttele ja ota sikari. + +Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon. + +-- Missä Uno on? kysyi Sander heti. + +-- Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni +hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle +sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee +kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona. + +Mutta Sander jäi seisomaan. + +-- Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin +toimitetuksi tänä iltana. + +-- Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis. +En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti +kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun. + +-- Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander. + +Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa. + +-- Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän +hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa +viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että +mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä. + +-- Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi +ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että +annat hänen kulkea täällä laiskotellen. + +-- Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin +haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän +tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala. + +-- Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana, +mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen +tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa. + +-- Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö +vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten +ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki +silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa. + +-- Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa +iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee +pitämään heille esitelmän. + +-- Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen +esteettömästi ällistellä. + +-- Esimerkiksi runoudesta. + +Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän. + +-- Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja +ruumiillista työtä, esität sellaista? + +-- En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon +hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno +voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää +hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden. + +Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa +pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli +edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen +ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla. + +Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki +sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen +luontaisesta hyvyydestä. + +Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään. + +Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä +huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut +kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä +kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen +vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä. + +Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa +esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon +ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen +kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä. + +Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään. + +-- En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi +hän jyrkästi. + +-- Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra. + +-- Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein +vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille. + +Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias. + +Sanderia suututti vastustus. + +-- Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, +jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän. + +-- Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti +suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, +nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä +olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin +huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden +varjoakaan. + +-- Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, +joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään. + +-- Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli +kapteeni nousten ylös. + +Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin. + +-- Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander. + +Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei +jättänyt häntä rauhaan. + +-- En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla +ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka +sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni. + +Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset +olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan +voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän +velvollisuutenaan. + +Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen. + +-- Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että +hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän +räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään +esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta. + +Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi +vastahakoisesti. + +-- Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta. + +-- On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, +kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos. + +Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin. + +Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain +raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän +ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä, +taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle. + + + + +2. + + +Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella +käynnillään Unon ullakkokamarissa? + +Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli +silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat +mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu. +Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei +ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota. + +Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin +Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen +lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta, +leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli +runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä. + +Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana +tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti +hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille +katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen. + +Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle +puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen. + +Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle. +Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin +yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala +Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen +tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja +kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata +askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se +oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka +saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi +sisään. + +Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella, +loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut +leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan +peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta. +Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle, +joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa +kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran, +taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa. + +Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä +vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut +juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin +hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa +hienotunteisia viittauksia eläkkeestä. + +Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he +pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet +koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut +itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen +rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan +mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, +että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut +palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus +tapahtunut. + +Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli +ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja +huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli +peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli +karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli +mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen. + +Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan +oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin +sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta +merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla +hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun +hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran +toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän +soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, +ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan. + +Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa +vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi. + +Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut +saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin +bassossa milloin diskantissa. + +Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli +ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi +oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän +sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin. + +Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven +luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään. + +Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein +kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, +sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan. + +Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin +pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian +suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa +mistään muusta. + +Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat +sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä. + +-- Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin +hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme +varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan. + +-- Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita. + +-- Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, +salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se +musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa. + +Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan. + +-- Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei +hän huomaa minun olleen kotona. + +Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan +lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja +suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti +korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian +tulisi irroittamaan. + +-- Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni +tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta. + +-- Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua. + +-- Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi. + +Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut +ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin +hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista +ulos. + +Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti +hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa +ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista +ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn. + +-- Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin +tieltä suurelle maantielle. + +Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten +vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset +molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä. +Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja +tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille +palstoille. + +Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta +tulta pilkotti opettajattaren huoneesta. + +Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja +kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen +sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä +kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista. + +Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi +hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä. + +-- Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi +hän antaen ohjakset Britalle. + +Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat +kasvot ja tavattoman säteilevä hymy. + +Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan +vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille, +ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui +muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan. + +Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut +hauska pidellä. + +Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. +Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin +metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi +hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja +paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja. + +Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin +kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä +vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle. + +Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään +Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi +pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja +vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä +puutarhan keskellä. + +Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli +sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen +ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen +soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei +ollut pihan, vaan järven puolella. + +Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen +rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin +kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. +Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli +Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, +joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei +nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä. + +Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän +nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, +vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät +seisovat harput käsissä. + +Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, +jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät +värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien +kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän +vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, +mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään. + +Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen +erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, +peläten jonkun kuulevan. + + Puhtahaks minut, Herra, sä luo! + Harhasta pois ota, helmahas tuo! + +Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella. +Tällaisetkin säkeet kuin nämä: + + Puhdista vain kaikki sa pois, + Luotasi mun mikä estää vois, + +tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä +hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman +arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen +moitesävy. + +Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa +laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän +hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja +äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa +hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata. + +Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään +hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella. + +-- Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa +pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä. + +Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki +pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna +jäi seisomaan hänen eteensä. + +-- Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien +täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän. + +-- En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena. + +-- Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista +käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän +kehoittavalla kuin ankaralla äänellä. + +Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi +illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut +voivansa sovittaa laiminlyönnin. + +Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali +hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän +yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta. + +-- Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun +pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä. + +-- Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni? +Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi +häirinnyt sinua. + +-- Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen +miehensä leipää leikaten. + +-- Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien. + +-- Kuten tavallisesti. + +-- Kerrohan vähän. + +Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei +siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa +omalla tavallaan. + +-- Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta +alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain +laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta +hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta +puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera. +"Minulla _on_ sanomista, minulla _on_ sanomista!" puhkui täti Vass, +ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi +sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa, +että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta +puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa. + +Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja +äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla +enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan. +Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden, +jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi +rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin +tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi +heittää siihen toisinaan sytykettä. + +Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin +kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja +samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä +huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti +levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. + +Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi +saavuttanut voiton. + + + + +3. + + +Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11 +aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos. + +Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt, +sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi. +Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen +Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt +Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita. + +Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta +niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana +ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti +valkeana kuutamossa. + +Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi +keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi. + +Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä +syksyn hävitystä uusi kevät. -- Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa +uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä +vastaan mikä kuluttaa? + +Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia +hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti +harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat +hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää. + +Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti +sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt +ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut. +Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä +oli paljon. + +Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, +mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui +se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, +heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä +sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli +pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen +suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka +väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. +Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt +hänen huoneensa seinällä. + +Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän +läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, +turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo +lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut +ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää +sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä +ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman +ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui +kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset +ajatukset. + +Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli +erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman +seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten +muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen +virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, +jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet +kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan +puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He +olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. +Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut +nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen +ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena +ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta +muistosta. + +Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin +tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, +mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, +valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, +yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos. + +-- Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli +Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn +kohinaa. + +Se olisi ainoa mahdollinen muutos -- -- + +Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi +kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä +ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät +hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka +erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta +oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, +ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala. + +Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin +kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa +hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran +Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi +hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon +tekemistä. + +-- Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus +sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut +lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli. + +-- Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan +ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen +kantavan salattua surua. + +Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja +vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin +luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti +Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona. + +Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti +hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea. +Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui +ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia. + +Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen. + +Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna +oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä +sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon +saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä +iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän +oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot +olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista +katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten +suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän +olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta +häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista +naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut. + +Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi? + +Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut +kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään +esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut. + +Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli +oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan +uuden äänen. + +Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään +esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa +jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen. + +Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi? +Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän +tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän +alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan +kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti, +kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään. + + + + +4. + + +-- Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää +teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia +seuraavana aamuna aamiaista syötäessä. + +Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin +täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, +ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät. + +-- Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi +hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan. + +Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen +ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin. + +-- Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille +maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut +ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä +itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas +sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen. + +Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti. + +-- Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa +poistetuksi, sanoi hän. + +Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti. + +-- Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi +Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta. + +-- Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten +hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra +antaisi minulle sen vastauksen? + +Uno nyökkäsi. + +-- Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä. + +-- Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin +niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua +nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette. + +-- Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto? + +-- Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu. + +-- Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän +suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se _on_ siitä syystä. + +-- Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme +vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka? + +-- Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian +vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi. + +-- Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka +olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno. + +-- On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla. + +-- Ratsastaako neiti? kysyi Uno. + +-- Ratsastan mielelläni. + +-- Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin. + +-- Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha +pukunsa ullakolla, sanoi Irene. + +-- Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman +punastuen. + +Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar +kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut +olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen +vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän +ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan +päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut +häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka +siitä tiesi. + +-- Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, +noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien +oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla. + +Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi. + +Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi +ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine +hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa +pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan +miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka +häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen +ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa +pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta. + +Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja +käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista +toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä +välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin +muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa -- ja sellainen +hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin. + +Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia +ratsastusretkestään. + +Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä +ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa. + +-- Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän +käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia. + +-- On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein +tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin +ratsastajat olivat näkyvissä. + + + + +5. + + +Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan +odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja +ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona +ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin +soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden, +että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut +mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa. + +Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut +helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti +häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön. + +Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti +katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille. + +-- Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä +senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään. + +Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen +äänessään. + +-- Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja +antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla +jonkin hänen runoistaan. + +Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon +esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan +hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi +että yleissivistäviksi. + +Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin. + +-- Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen +huomasi Sanderin epäröimisen. + +Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli +huvitettu. + +-- Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse +aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä. + +-- Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia. + +Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän +viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen. + +Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi +hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi +hänen ilmilausumattoman epäilynsä. + +-- Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta +kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen +varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti +mitään hengellistä puhetta pitäisi. + +Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen +onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan. + +-- Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden +ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä +tultuaan tähän lopputulokseen. + +Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta +sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin +joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit. + +Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, +mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä +hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander +käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata +vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, +jota hän piti turhana kainoutena. + +-- Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi +kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi. + +-- Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander +hänelle harvinaisen päättäväisesti. + +Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä +moitteesta, jonka hän oli saanut. + +-- Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat +jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen +puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä +kiinni, jos hevonen juonittelisi. + +Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan +ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä +talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta. + +-- Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän +kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla. + +Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa. + +-- Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei +kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen +ikäänkuin olisi epävarma asiastaan. + +Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä +ratsastajia. + +-- Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa +kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva +Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman +esiintymisen vuoksi. + +-- Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander +rypistetyin otsin. + +Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee +itsensä epävarmaksi. + +-- Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen -- ja +silloin...! + +-- Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään +sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni +huoneeseensa. + +Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin +ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten +voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta +Britaan ja Annaan. + +Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin. + +-- _Kuka_ meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti +toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi +pappilasta. + +-- Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen. + +-- Mutta hän epäröi -- juuri siitä syystä, mistä sanoitte. + +Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen. + +-- Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni +häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne! + +Ja Uno nauroi ääneen. + +Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi. + +-- On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän. + +-- Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan. + +-- Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä +enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin. + +-- Mutta minkätähden? vastusteli Uno. + +-- Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme +kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan +hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi. + +-- Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme +hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole +sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu. + +-- Mutta kuitenkin -- ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. +Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni +todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin +itseni ilkeän petolliseksi. + +Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin +punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne +ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon +miellyttävässä naisessa. + +-- No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, +mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian +naiselliseen heikkouteen. + +Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella +huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä. + + + + +6. + + +-- Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! +virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain +katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman +kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka. + +Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja +he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä +harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks +minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla +varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen +itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt +siihen huomiota ja viehättynyt siitä. + +Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli +aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon +pidettiin. + +-- Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi +kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia. + +-- Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää +sellaista ajatustakin. + +Lucia hymyili. + +-- Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän? + +-- Onhan sillä ero. + +-- Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän? + +-- Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa. + +-- Niinpä niin! + +-- Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni. + +-- No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan +harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta +sen laulamiseen. + +-- Voi ei, täti hyvä! + +-- Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. +Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua +pelkää? + +Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada +olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli +liian houkutteleva. + +-- Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? +sanoi Anna. + +-- En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi +Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan. + +Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään +oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten +sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat +lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan +rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa: + + "Mun ota käten' Herra ja taluta, -- -- --" + +Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan +äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen +teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden +voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja +jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta +korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin. + +Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi +hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. +Ja hän tiesi sen. + + + + +7. + + +Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, +oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka +muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita +vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä +naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa. + +-- Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, +kuiskasi Uno Lucialle. + +-- Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, +kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan. + +Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä +vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä +olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi +Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, +kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka +oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan. + +Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle. + +Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään +naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs +esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, +ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja +esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki +ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän +ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui. + +Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun +"Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet +kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut +mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan. + +Esitelmä oli erittäin onnistunut. + +-- Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno +ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen +viereensä kuuntelijoiden eturiville. + +Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman +iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen +tuntee. + +-- Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen +luen, sillä _teillä_ on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle +omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen. + +Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra +seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän. + +Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti +hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri +toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa. + +Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit +nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, +vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi +suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi +kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi +hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon +ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa. + +Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan +äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut: + +-- Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö +rakastakaan minua? + + "Siis ota käten' Herra ja taluta..." + +Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului +miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. +Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä +esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle +hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan +puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai +hämärämmin. + +Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui +hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, +oliko siinä todellakin hänen tyttärensä. + +Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt +tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja +hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä, +kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan. + +Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen +katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein. +Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi +takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen +esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen +mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen +mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus, +mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut +levottomuudella hänen mielensä. + +Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen +vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka +menivät pappilan ohi. + +Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat +hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä. + +Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan +hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen, +sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt +ja laulanut. + +Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. -- Minulla ei ollut +aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän. + +Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi. + +-- En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti. + +-- Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti +Brita. + +-- Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi +sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena +siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan. + +-- Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi +isä. + +Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle +rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli +hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside. + +Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli. + +-- Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän. + +Annan ensi mielijohde oli -- päästäkseen enemmistä kysymyksistä -- +vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta +salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta. + +-- Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi +laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti. + +Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti +häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut. + + + + +8. + + +Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen +kestäessä. + +-- Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän +sivistyä taasen, selitti hän. + +Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle +tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten +Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja +hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat +hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin +historiantunneilla. + +Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi +karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle. + +-- Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä +herkuttelemassa. + +Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille +yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan. + +Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos +neiti Vilde sallii, sanoi hän. + +Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui. + +Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän +antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja +vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään. + +Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden +hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen +hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa +näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt +hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä. + +Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän +kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä +esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin +olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko +personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä. +Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö +hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi +velvollisuudekseen lausua arvostelunsa. + +-- Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että +neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille +mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia +itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian +hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia. + +Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus. + +-- Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että +sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ +niin valoisana kuin mahdollista. + +-- On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi +kirkkoherra tarmokkaalla äänellään. + +-- Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn +iloksi, sanoi Lucia. + +Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, +vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä +kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä. + +Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen +ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, +ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander +huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti +hänen vastustuksensa myöntymykseksi. + +Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin +Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden. + +Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä +keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, +kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander +luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan. + +Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat +lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen +tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen +huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu. + +-- Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita +kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni. + +-- Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin? + +-- Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita +rehellisesti. + +-- Ketkä me? + +-- Irene ja minä. + +-- Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä. + +Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut +masentaa itseään. + +-- Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme +kuulla sen? + +-- Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on _alhaista_ +kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä. + +Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja +katuvaiselta, että Lucia heti leppyi. + +Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei +hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään. + +-- Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää +pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, +että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä +jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan. + +Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja +äänessä jotakin taivuttavaa. + +-- Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, +tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi +tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla +joksikin. + +Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja +katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa. + +-- Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän. + +-- Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos +Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista +meillä on kotona! + +Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata. + +-- On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti. + +-- Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan +joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos +olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. +Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta +jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä +saisi. + +-- Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia. + +-- Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa +maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. +Hän ei huomaa sitä. + +-- Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen. + +-- Tahtoisin joksikin, joka on reipasta -- miksi tahansa -- esimerkiksi +voimistelijaksi. + +Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä. + +-- Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti +työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi +omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa +ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, +on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, +tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä +jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun +velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni. + +-- Oletko sitten puhunut heidän kanssaan? + +-- Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain +tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti +tahtoisi auttaa minua! + +-- Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä? + +-- Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin +päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti +tietää. + +Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva +Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, +minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. +Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä +ihmiset ajattelivat hänestä. + +-- Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos +saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan +sinulle. + +-- Oi kiitos, herttainen, täti-kulta! + +Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin +lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi. + + + + +9. + + +Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja +kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin +jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti +jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi +lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja +vilpoisina. + +-- Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen +takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei +ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa. + +-- Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen. + +-- Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän +luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat +olivat kylläkin selviä. + +-- Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo +on niissä, vastasi Lucia hymyillen. + +Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa +heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi +tahtonut tietää kummankolainen hän oli. + +-- Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi +hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä. + +-- Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta +hämmentää itseään. + +-- Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen +iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua. + +Lucian silmät suurenivat. + +-- Onko tohtorilla poika? Luulin... + +-- Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa +naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että +minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina. + +-- Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi. +Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja. +Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana. + +-- Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan. + +-- Pelkään hänen tulevan. + +-- Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen? + +-- En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli +tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden +siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää? + +-- Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän +yht'äkkiä. + +Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen +huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei +joutunut siitä hämilleen. + +-- Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän. + +Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, +jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään +mahdollisesti liikkui. + +-- Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna +hänen katseensa ja hymyili. + +-- Eikö se sitten ole? + +Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein +kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän +nauroi. + +-- Mitä nyt? kivahti tohtori. + +-- Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia. + +Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä +kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää +tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä +vakuutetuksi. + +He olivat nyt Borgin tienhaarassa. + +-- Meneekö tohtori maantietä eteenpäin? + +-- Menen. + +Hän nosti hiukan lakkiaan. + +-- Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain +jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi +hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle. + +-- Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat. + +Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet. + +-- Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne, +sanoi Uno ilmeisen uteliaasti. + +-- Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika. + +-- Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan? + +-- Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän? + +-- Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten, + +-- Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä. + +-- Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö. + +Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein. + +-- Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten +mieliä. + +-- Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä +tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä _yksinpä teillekin_. + +Lucia nauroi keveästi. + +-- En aio koettaa, sanoi hän. + +Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat +yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta +väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin. + + + + +10. + + +Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta +Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa +olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä, +että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar. +Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, -- +silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää +hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin +muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan +ja käytöksessään. + +Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties +koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka +ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati +häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan +kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua +henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa +olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin +tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että +hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen +tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja +luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti +siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli +vaikeasti voitettavissa. + +-- Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi +Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi +ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa. + +Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen. + +-- Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä +hämmästystä, mitä hän tunsi. + +-- Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani +siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin +ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi +Lucia. + +-- Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen +hevoset tulivat pihaan. + +-- Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on! +pyysi Irene. + +-- Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, +vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan +tilikirjojaan tutkimassa. + +Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana. + +-- Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, +selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään +miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne. + +-- Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi +rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai +eikö. + +-- Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene. + +-- Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen +hameeni häntä vai eikö. + +-- Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä +Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä. + + + + +11. + + +Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo +sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä -- kaikki oli pakkasen hopeoimaa. +Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, +että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien +lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena +järven jäähän. + +Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan +kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin +painoi sen sieluunsa. + +Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi +paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut +näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut +jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon +taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada +kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja +oleskella siellä! + +Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla +hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin +hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan +tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen +aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen +jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa +rakentaakseen edelleen tuulentupaansa. + +Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat +ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne. + +Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto, +leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi +maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea. + +Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai +vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen +oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä +vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa +rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja +tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat +huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä +siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa. + +Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen +saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli +myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa, +ja se kuului kyllä paukutuksesta. + +Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan, +hauskan kirjan lukemiseen. + +-- Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat! + +Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja +nahkalakin reunustassa. + +Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä +hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta, +mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt. + +-- Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella +suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja +paukuttaa. + +-- Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen. + +-- Oh, kaikesta. Luulen että karkaan. + +-- Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke +katseessa. + +-- Päätetty asia! Mihin karkaamme? + +-- Tukholmaan tietysti. + +-- Ja mitä teemme siellä? + +-- Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene. + +-- Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista? + +Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti... + +-- Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä, +_milloinkahan_ hän puhuu isälle minusta? + +-- Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla +hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein +suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy +minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, +jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi +asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän +voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi. + +-- Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan. + +Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan +innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista. + +-- Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene. + +Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän +katseen vihattuihin kangaspuihin. + +-- En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka +siitä, että se aikanaan valmistuu. + +-- Onko _hän_ selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia? + +-- Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei +tietäisi. + +Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä +juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt +siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan +mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä +nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä +olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä +hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten +hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus. + +-- Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän +senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen +tarjoustaan vastaan. + +-- _Tahdotko_ tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena. + +-- Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene. + +-- Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa +on hänen luotaan matkustaminen -- ennen kaikkea hänen tähtensä olen +jättänyt karkaamisen. + +Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista +lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi. + +Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti +siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista +istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä. +Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin +ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien +tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui +niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa, +se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi. + + + + +12. + + +Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva +Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla. + +-- Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos +niiksi tulisi, vastasi Lucia. + +Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin +katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla. + +-- Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän +sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti +mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon +auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti +jäisi. + +-- Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva +Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan. + +-- Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus +näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi. + +Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin +olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen +koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon. + +Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan +voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja +vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien +välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä, +havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta +miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei +hän löytänyt niistä mitään lämpöä. + +Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä +elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman +luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen +tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä. + +-- Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä +on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein +kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka +oli niin erilainen kuin hänen omansa. + + + + +13. + + +Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta +että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen +jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin +korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan +paljaana. + +Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik, +teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta +joululomalle. + +Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine +piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää +ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain +näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se +oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä. + +Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta +väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin +veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine +puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli +ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. +Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt +sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut +nukkumaan. + +Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina +päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä. + +Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin +tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta +hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan +alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan +jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla. + +-- Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan +metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua. + +Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan +seuratessa jäljessä. + +-- Pahoillani? Se on liian vähän sanottu. + +-- Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla +äänensävyllä. + +-- Sitä ei ole helppo sanoa. + +Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä +saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen +häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää +sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, +joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti. + +Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä +auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion +vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille. + +Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta +Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin +asetetut käsivartensa siihen. + +Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin. + +-- Anna, en halua ruveta papiksi. + +Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn. + +Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä +ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut +aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. +Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi +oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen. + +-- Miksi et? + +-- Minulla ei ole elävää uskoa. + +-- Mutta Erik! + +Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja +hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi. + +Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan +sen. + +-- Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein +taivuttavasti. + +-- Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa. + +-- Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä +ei ole ollenkaan. + +Erik oli vaiti. + +-- Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi? + +Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa +ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää. + +Mutta Erik pudisti päätään. + +-- Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa. + +-- Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen. + +-- Se on tullut vähitellen -- ja kasvanut. Olen koettanut olla +miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut +miettimiskyvyn, niin... + +-- Erik, epäiletkö sinä? + +-- Epäilen. + +-- Mitä? + +-- Enimmäkseen kirkon oppia. + +Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi +Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän +katseen. + +-- Ja voithan ymmärtää, että _se_ ei sovi papille. Niin, senhän Anna +kyllä ymmärsi. + +-- Mutta etkö luule sen menevän ohi? + +-- Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen, +olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi +pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi. + +Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään. + +-- Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä. + +Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi. + +-- Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole +pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla +ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan, +monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä +ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi +tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä +juuri minulla ei ole -- enkä koskaan voi sitä saada. + +Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni. + +-- Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti. + +Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään +taisteluun. + +-- Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen +ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa? + +Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin. +Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin +kuin avata isän sydän ymmärtämään. + +-- Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen +vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä. + +-- Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti +voimallisesti vastaukseksi. + +Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa +tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja +raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä. + +-- Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin +meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä. +Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä. +Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti. + +Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa +ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta. + +-- Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa +härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin +saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä +kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä +totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi. + +Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi +vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen. + +-- Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen +toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin? + +Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen +vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön. + +Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle +pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä +hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen +Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi. + +Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen +vaistonsa sanoi sen hänelle. + +-- Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua +paremmin kuin luulemme! + +Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen. + +-- Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa. + +-- Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy. + +-- Tiedän sen -- mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä. + +Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa +ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä +sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen +asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä. + +Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän +hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota +olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja +näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät +he kuin äänettömästä sopimuksesta. + +-- Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain +puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan +turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni +saisivat periä jälkeeni. + +-- On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna. + +-- Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi +muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata. + +-- Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä. + +-- Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai +uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, +joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne. + +-- Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän +hellästi Erikiin. + +Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, +hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että +hänellä on pieni sisar, josta pitää. + +-- Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet +kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä. + +Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut +ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu +ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta +kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan +osoittaa sitä tälle. + + + + +14. + + +Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa +Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, +tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita. + +Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko +pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat +että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi +kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia +Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se +oli melkein yhtä hupaisaa. + +Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin +huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle +osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi +leikki ja tanssi. + +Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, +etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka +kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän +ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä +senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta +kuin työtä. + +Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin +nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi +tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi +Erikin paraillaan tanssimassa. + +Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän +oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin +hän tänä uutena vuonna oli. + +Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton +silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän +sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa +päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana +voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä +tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt +käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä +ajatuksiaan pakoon. + +-- Sinäkö siinä olet? + +Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick +huomio-asennossa hänen vieressään. + +Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. +Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot +silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet +lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen +oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä +olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt +ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän +selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman. + +-- Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen. + +-- Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona +kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut +pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia +kanssani? + +-- En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut. + +-- Joutavia! Tule vain! + +Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin +huolimatta Annan vastusteluyrityksistä. + +Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi +voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia +Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat +tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut +sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei +hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta. + +Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan. + +-- Kuinka voimakas sinä olet! + +-- Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin. +Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi +tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa. + +-- Enhän minä sitä tee! + +-- Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta. + +-- Nunnaltako? + +-- Pyhimykseltä. + +-- Sinä olet aina yhtä hassu. + +-- Pahempi, toivoakseni. + +Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona! + +-- Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän +kai lienee siitä paras todiste. + +Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se +oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa +seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan +osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja +jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja +tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan +ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään. + +Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen +huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. +Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo +vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan +silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä. + +-- Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" +kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää. + +Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet +hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti +pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut +uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään +hän tunsi itsensä oikein nuoreksi. + +Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, +jolle on tehnyt hyvän teon. + +Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei +käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi +hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä. + +-- Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. +Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle +minkä tanssin tahansa, jota soitetaan. + +Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick +oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten +sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti +verrattoman lennokkaasti ja hienosti. + +-- Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? +kysyi tohtori. + +-- Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, +vastasi Lucia häiriintymättä. + +-- Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori. + +-- Enkö minä sitten kuulu niihin? + +Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä +kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua +rouva Jenningsin kanssa. + +-- Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua +soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei +ollut huomaavinaan. + +Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin. + +-- Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän. + +-- Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen +minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti. + +-- Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun +kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös. + +Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti +tanssiin Lucian kanssa. + +Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan +ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen +naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli +rytmiä ja sulavuutta. + +Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa +kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät. + +-- Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen. + +-- Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan. + +Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään. + +-- Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän. + +Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä. + +-- Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias +ihastuneena. + +Allan katsoi huvitettuna häneen. + +-- Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina +opettajattaristaan, vai mitä? + +Irene keikautti närkästyneenä päätään. + +-- Pienet koulutytöt! kivahti hän. + +-- Niin, mitä te muuta olette koko joukko? + +-- Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me +luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme +lopettaneet. + +-- Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä! + +-- Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä? + +Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin. + +-- Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja +kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi +tehdä niin. + +Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi +pysähtyä. + +-- Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä +oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen +kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen. +Ja se kävikin päinsä hyvin helposti. + +-- Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen. + +-- Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa. + +-- Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin +voittavaa. + +Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti. + +Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti. + +-- Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita +häneen, huomautti Lucia. + +-- Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on +olevinaan jokin erikoinen taito. + +Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle! + +-- Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle. + +-- Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän +itse ei ollut tietoinen. + +Tohtori katsoi häneen terävästi. + +-- Onko se ehkä jo pyörällä? + +Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin +tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut +tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus. + +-- Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen +tohtoria. + +Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin +epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla +aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi +vaikeammaksi paeta sitä. + +Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva +Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet. + +-- Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne? + +-- Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia. + +Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei +Lucian tanssiin. + +He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli +mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa +tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin +kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja +ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin. + +-- _Se_ oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti. + +-- Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan. + +-- Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin +teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan. + +-- Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen +mielenkiintoisena. + +-- Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä +iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun +kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut +häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin +rakastunut. + +Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen. + +-- On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En +ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin +muutoin liian vakava ikäisekseen. + +-- Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla +tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii +itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee. + +-- Te näytte tuntevan heidät hyvin? + +-- Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä +heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa. + +-- Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta. + +-- Niin olemmekin, mutta -- äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten +tiedätte. + +Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa. + +-- Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani? + +Lucia myönsi hymyillen. + +-- Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut +samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän +syrjäyttää itseänsä. + +-- Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen +onnellisen oppilaansa kanssa. + +Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä +Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan +vilkkaasti. + +Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman +tyttärensä luo. + +-- Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? +kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme. + +-- On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran +kanssa, selitti Irene. + +-- Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti +sormellaan noita säteileviä kasvoja. + +Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken. +Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois +Lucian kainalosta. + +-- Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti. + +-- Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen +ympärilleen. + +-- Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat +yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä. + +Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka +ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo. + +Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin +noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle +niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut +loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa. + +Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi +lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin +tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi +pyytää anteeksi jotakin. + +-- Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, +joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi. + +-- Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla +äänellä. + +Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja +salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa +äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti +voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse. + +Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa +säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli +kylvänyt vain viileitä tunteita. -- + +Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas +saliin katsomaan nuoriansa. + +Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut +tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään +väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin +kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten +kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli +kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan +tullut kysymykseen. + +Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi +osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja +ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, +seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. +Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja +vastustuskykyä. + +Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan +silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin +iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä. + +-- Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli +rouva Sander levottomasti. + +Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä +huomion sisaresta. + +Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän +voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä +kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin +iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt +voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin +synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun +hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan +ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi. + +Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta, +koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi +Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka, +mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja +vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä +loppu. + +Hän meni etsimään miestään. + +-- Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja +ilakoiden? kuiskasi hän. + +-- Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi. + +-- Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik +että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin? + +Sander näytti miettivältä. + +-- Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen +edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole +siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa. + +-- Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen. + +-- Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin +yhdessä. Missä emäntä on? + +-- Salissa. + +Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen +johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui +samassa huoneessa. + +Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle, +joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi. + +Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat +tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat +Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin. + +-- Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme +ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin +tanssien ja huvitellen. + +Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa +syntyi hiljaisuus. + +Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme +Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta, +jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra. + +Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin +että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi +erään virren numeron, hän oli heti valmis. + +Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon +ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä +vakavuudeksi. + + "Jo vanha vuos' on loppunut + Ja uusi jälleen alkanut..." + +Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren +ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä +ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja +järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja +Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään +ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä +ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka +täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä +sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori +sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien +yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu +voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden +lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden +joukossa. + +Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka +seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän +lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei +muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin +kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka +hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta +kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta +tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat. + +Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja +adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat +ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla +oli virsikirjat. + +Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla +kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti. + + "Ah Herrani, mun Jeesuksen..." + +Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä +oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän +tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa. + +Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi +ulkoa -- Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi +tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville. + +Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden +monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, +kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen +oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa +kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa +elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi. + + + + +15. + + +-- Unikeko! sanoi Erik Sander. + +Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka +hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin +kaartuvien kulmakarvojen alla. + +-- Mitä kello on? + +-- Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan. + +Mutta niin ei käynytkään. + +-- Entä sitten? + +Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista +toveriaan. + +-- Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä. + +Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja +valveilla. + +-- Kutka me? + +-- Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen. + +-- Hyvä! + +Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen +yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi +ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta, +teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että +hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa +polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn +ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään +ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten +enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin +ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella. + +Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt +niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes +hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan +kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen. + +-- Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui +kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se +kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan. + +-- Miksi et varota häntä? + +-- Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha +ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu, +niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa. + +-- Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa. + +-- Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan +samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle? + +-- Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. -- Ja sinä niin +raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja +minä olemme yksissä. Vai mitä? + +-- Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin +katsein. + +-- Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa +ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan. + +-- Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti +Erik. + +Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä +hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa +tuottavaa kiusaa. + +Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen. + +-- Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan +tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti +ja suoraan. + +Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi +hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin +hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta. + +-- Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan +keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen +ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa. + +-- Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja +näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen. + +Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä +oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, +suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset +hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat +tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään. + +Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, +Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen +vieressä. + +-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi +tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa +hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, +niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen +kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa +sieluaan kaiken maailman pahuudella. + +-- Onko hän aina ollut sellainen? + +-- Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti +hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä +ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan +potkuriretkelle? + +-- Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee. + +-- Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan. + +-- Miksi niin? + +-- Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, +kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää +häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee +iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se +tyylikäs pikku Vilde mukaan? + +-- Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista? + +-- En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan? + +-- Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi. + +Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun. + +-- Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa +meidän näköpiirissämme. + +-- Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista. + +Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä". + +-- Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan +portin ulkopuolelle. + +-- Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti. + +Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja, +mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan +ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi +potkukelkka mytty istuimella. + +-- Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan. + +Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi +kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle. + +-- Se on minun, sanoi hän. + +-- Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän +minulle täksi päiväksi? + +-- Tarvitsen sen itse, sanoi Janne. + +-- Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan +vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle. + +-- Ei, kuulkaahan... vastusteli Janne. + +-- Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran +siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan +auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi +matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa. +Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin +päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen. + +Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi. + +-- Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän. + +Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä +nauruun että arvosteluun. + +Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo +koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä. + +-- Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen +sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen +on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani. + +-- Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei +ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä. + +-- Aiotko koettaa? kysyi Brita. + +-- Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se +käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään. + +Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia, +varastetulla potkurillaan tiehensä. + + + + +16. + + +Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen +paikkaamisessa. + +Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta +luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen +Jumalan vaatimana uhrina. + +Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja +valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita. + +-- Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän +ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut. + +Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään +tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. +Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja +senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi +oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän +ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta. + +Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli +ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän +ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut. + +Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla +itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset +vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen +nähdessään. Mutta Allan näki sen. + +-- Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä +työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta +solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on! + +Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä +tiennyt miten suhtautua siihen. + +-- Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä +helmaansa. + +-- Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen +ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois +meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme. + +-- Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään. + +-- Hän hulluttelee vain, äiti. + +-- En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan +sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti? + +-- Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä. + +Allan kääntyi nyt Annan puoleen. + +-- Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen +odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule! + +-- Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, +esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, +arveli täytyvänsä vastustella. + +-- Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi? + +Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen +viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, +kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista +syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin +Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin +äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla +niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen +sydämensä riemuitsi. + +-- Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen +äitinsä. + +-- Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään. + +-- Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan. + +Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan +odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään. + +Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin +vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet +melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei +ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän +hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen +mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia +huvituksesta. + +Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos +ja istuutui kelkkaan. + +-- Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan. + +-- Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna. + +-- Niin _päältäpäin_, vastasi Allan. + +Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion +potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi +kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua. + +-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun +ennenkuin tiesi sen syytäkään. + +Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut. + +-- Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä. + +-- Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja +irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle. + +-- Mutta se oli väärin, väitti Anna. + +-- Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut +varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että +meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole +pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa. +Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin. + +-- Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä +iltana! + +-- Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan +tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee +tappelun. + +-- Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa. + +Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua, +joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan, +kiinnitti sydämiä häneen. + +-- On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee. + +-- Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme +nyt juuri? + +-- Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta. + +-- Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi +erikoiseksi, kuten täti sanoi? + +-- Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja +vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan. + +Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa. + +-- Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ" +olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista? + +-- En! + +-- Olemmeko liian syntisiä sinulle? + +-- Elä puhu niin! + +-- Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla? + +-- Tiedän tuskin hauskempaa. + +Allan oli tuokion ääneti. + +-- Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena. + +Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen +kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja +että hän voi selittää hänen äänettömyytensä. + +-- Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen +silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä? + +-- Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna. + +-- Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa +sitä! Ethän usko, mitä? + +Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan +kasvoista. + +Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan. + +-- Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan. + +-- Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut +mahdotonta. + +Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia +jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen +tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden +tunteen ja ilon. + +Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja +tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire +saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, +niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä. + +Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno +istui ja Brita potki. + +Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan. + +-- Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, +selitti hän. + +Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. +Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen +nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja +hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina. + +Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista +ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja +toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, +seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan. + +Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. +Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa +veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, +mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa. + +-- Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, +että Annan täytyi totella vasten tahtoaan. + +-- Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten +tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin +mielellään saada työntää edelleen. + +-- Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin +teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös. + +Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi +tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan +päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut. + +-- Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä? + +-- Ei toki. + +-- Etkö tunne siinä koskaan mitään? + +-- Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, +vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä +se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin. + +Mutta Lucia otti kelkan häneltä. + +-- Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin. + +Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä +parasta. + +Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli +pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä +asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko +elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa +kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku +huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä +oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi +vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli +liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta +he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja +oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt +vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä. + +-- Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene. + +Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen +seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta +ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita +ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja +kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille. + +-- Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä +olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö? + +Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen +yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa +palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli +vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, +tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana +milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän +pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli +puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja +ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät +olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista +ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä +suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset. + +Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin +kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie +kulki melkein koko ajan alamäkeä. + +Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja +halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden +lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta +eteenpäin saattoi -- alamäen sattuessa -- pitkän aikaa nähdä kauas +niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua +alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, +mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli +melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja +hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän +olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että +olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän +noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei +enää kuullut heidän ääniään. + +-- Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille. + +-- Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik. + +-- Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna. + +-- Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin. + +Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään. + +-- Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion +kuluttua. + +-- Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin. + +-- Sanoakseen hyvää yötä meille. + +-- Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät +sitä tee. + +-- Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa +heille hyvää yötä. + +Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän +jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin +ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä +suurin merkitys. + +He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos. +He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että +tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui +yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan. + +-- Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik +pysähdytti kelkan. + +-- Saadakseni Britan käsiini. + +Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän +vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat +unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään +ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan +syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi. + + + + +17. + + +Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista +vuotta. + +Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi +nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, +johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis +sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi +katsellen, kuinka puut paloivat. + +Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin +musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun +pimeässä. + +Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa +elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja +epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen. + +Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin +toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että +saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta +Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella +ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli +itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna +hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän +tahtoi tulla auringonpaisteeksi. + +Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän +tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa +uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on +teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen +vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan +kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä. + +Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan. + +-- Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään. + +-- Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On +niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan. + +-- On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua +jälleen. + +Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei +unesta juuri voinut tulla mitään. + +-- Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita. + +-- Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin +kuluttua soi herätyskello. + +-- Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita. + +Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä. +Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin +ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään. +Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä +olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa. + +-- Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli +hän sanonut. + +Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi, +että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys +ei olisi paikallaan. + +-- Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni +oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan, +että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle +neljännestunnin unen. + +Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla +myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi +asian. + +-- Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun +hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan +päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin +aamiaispöydässä. + +Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä +sydämellinen. + +Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi, +että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja +että lahjat odottivat häntä. + +Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki +Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja +hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui +Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli +oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla +Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika +suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia +tervatynnyreitä. + +Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta +tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili +reippaasta liikunnosta lämpimänä. + +Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin +illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen +seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle +ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä. +Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden +hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen +tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston. + + + + +18. + + +Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät +olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet +takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä +heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon +etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää +puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi +toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja +alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui. + +-- Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän +Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin. + +Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin +herätti useimmissa. + +-- Mutta hänessä on vauhtia. + +-- Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä +purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei +tiedä mitään. + +Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä +siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos +tahtoisi. + +Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa +salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan +Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle +soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään, +ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen +Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli +sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan +arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi +takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa. + +-- Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän +sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri +kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle. + +Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen. + +Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa. + +-- Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että +haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on +arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla +sitä on, on minun valintani sattunut teihin -- jos sallitte? + +Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän +odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä. +Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta +innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi +tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen +itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei +hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä. + +-- Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan +minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne +kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on +varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili +mielissään. + +-- Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla +häiritsemättä. + +-- Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, +jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen +aikaan. + +-- Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? +Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, +joka lukee koulukirjoitustaan. + +Lucia nauroi. + +-- No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen. +Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä. + +Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä +Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen +turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn +välinpitämättömyyden ja kainouden taa. + +Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui +hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. +Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin +kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. +Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan +mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän +oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo +nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, +jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen +sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli +siinä ylinnä. + +Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä +tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän +tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän +saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi +sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi +taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi. + +Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, +niin hän -- Lucia -- sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä +kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno +kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö +tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan. + +Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi +odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin +hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse +tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä +olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se +olisi muutettava. + +Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä +tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä +kävi vaikeammaksi. + +-- Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi +mieheksikin. + +-- Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen? + +Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten +kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli +kätketty Lucian vastaukseen. + +Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi +hänelle. + +-- Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen! + +-- Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen. + +-- Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia +suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. +Sen olen usein nähnyt. + +Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, +vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja +tasoitti pinkkaa pöytää vasten. + +-- Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. +Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän +mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin. + +-- Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään +sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? +Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten +syvästi mielenkiintoinen olen ollut? + +Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän +liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa. + +-- Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla +vain oletettua. + +-- Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! +virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena. + +Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta. + +-- En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka +voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä +jotain sellaista? Minä... minä... + +Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian. + +Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa +katseessaan. + +-- Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan +todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi +hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös +ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa +häntä. + +-- Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja +luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta +tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat +ajatukset itsestänne. Te _olette_ itserakas. Ja se on suuri haitta +teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte +sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä. + +Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin. + +-- Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon +teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse +tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy +tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä +jäämään häiritsemättä vihanne valtaan. + +Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään +säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan. + +Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan +tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet +tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet +kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi +Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen +tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden. + +Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti +hiljaa kätensä pois. + +-- Ei niin! sanoi hän lempeästi. + +Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein. + +-- Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, +mitä te vain tahdotte, virkkoi hän. + +Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen +valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, +kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi +tahtoi käyttää sitä oikein. + +-- Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen. + +-- Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte. + +Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut +miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon +ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen +suhteen. + +Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että +Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä +todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian +sydämellä. + +-- Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on +tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän +runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta +opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä +sitä. + +Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta. +Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi. + +-- Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää +minusta? + +-- Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta. + +-- Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen. + +Lucia naurahti. + +-- Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä +äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä +teille! + +-- Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan +närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena? + +-- Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti. + +-- Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti. + +-- Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia. + +Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun. + + + + +19. + + +-- Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus +eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa +kahden. + +-- En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva +Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei +kukaan ollut häirinnyt heitä. + +-- Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion +epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli +tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa. + +-- Minkätähden hän tekee sitä? + +Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento +todellakin hieman jäykemmäksi. + +-- Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka +kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun +ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia. + +-- Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja. + +Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut +mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti +tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi. + +Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä, +että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen +takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää +olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia +tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat +koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen +loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän +itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa +pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä, +mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän +päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana. + +Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä +ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä, +missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän +kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan. + +-- Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti +opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta +kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen +valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa. + +Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo, +mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään +Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen. + +Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin +aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen +käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia, +joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt +ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi. + +Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin +hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin +voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva +Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa +taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri +käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut +ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se +ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander. + +Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä +voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä. +Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä +käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta +rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä +muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä. +Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt +Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä. + +-- Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä +koskaan, valitti äiti. + +Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla +enää puhumatta asiasta isän kanssa. + +Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta +Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että +hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia +oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, +pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu. + +-- Tahtooko täti puhua isän kanssa? + +-- Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin. + +-- Kenen sitten? + +-- Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, +tahtooko hän. + +Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus. + +Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan +Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä +hänellä oli sydämellä. + +Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva +Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, +jota tämä teki. + +-- Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän. + +-- Melkeinpä. Kuinka niin? + +-- Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin +verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa? + +-- Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä? + +-- Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi. + +Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet. + +-- Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen +olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta _jos_ rouva Clareus +tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin +voitettu. + +Lucian ääneen tuli rukoileva sävy. + +Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää. + +-- Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin, +joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän. + +-- Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä, +että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun +sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat +sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut. + +Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän +äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin. + +-- Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun, +niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään. + +-- Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin +varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan +ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi. + +Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma +menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan +Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille +naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja +hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein +sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija +kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni +suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja +pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta. + +Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi +muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla +heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa +erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä +kahden-asuttava huone. + +-- Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua +Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa +hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen +kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai +uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita... + +Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander +hätkähti hiukan. + +-- Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa? + +-- On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras +ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään +haluaa päästä oppimaan jotakin. + +-- Onko hän sanonut jotakin siitä? + +-- Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia. + +-- Ymmärrän. + +Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka +alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää +siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen +jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä. + +-- Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän. + +-- Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti +rouva Clareus. + +-- Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he +tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä, +niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan. + +-- Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan +tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla +hän voi elättää itseään. + +Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut +helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla. + +-- Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo +kulkea omaa tietään. + +Rouva Clareus hymyili. + +-- Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä +voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa. + +Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän +oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen +ehkäistä sitä. + +-- Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan. + +-- Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa +mieltä, -- miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän +tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki +ole viisasta estää häntä. _Voisihan_ ajatella, että niin uhmaileva +luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin +vähemmän hyvää. + +Sanderin silmissä välähti. + +-- Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti. + +-- En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus +lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän +vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. +Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs +syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi. + +Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla +äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää +puoliaan. + +-- Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti. + +Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa +Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin +arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty, +hän ei sanoisi mitään siitä. + + + + +20. + + +Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna +korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä +ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa +lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa. + +-- Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän. + +-- Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle. + +Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä +hänen ihastuneelle hämmästykselleen. + +-- Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla +voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan +on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa. +Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai +minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten +mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla +Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän +vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä +suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja +sinä voit saada alkaa syksyllä. + +Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka +hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli +kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana +isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja +isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä +uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä +hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt +tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa. +Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi. + +-- Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta. + +-- Sitä odotan, sanoi tämä. + +Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan +täytetyksi vaan enemmänkin. + + + + +21. + + +Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois +puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta. + +-- Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia. + +-- Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan +tätiä. + +Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva +Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana. + +He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä +kirjoittamasta. + +-- Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. _Saan_ ruveta +voimistelijaksi, ja se on tädin ansio. + +Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä, +jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla. + +-- Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän, +mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin +varovaisesti irtausi siitä. + +-- Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti +olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita. + +Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän +puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman +toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja +veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi +ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä. + +Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin +onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut +omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan +kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen +tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi +näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva +Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja +sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen +suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi +ilomielin. + + + + +22. + + +-- Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä +mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori +Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla +ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla? + +-- Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain. + +-- Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen? + +-- Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti +isää. + +-- Kuka? + +-- Kukapa muu kuin sinä, pater! + +-- Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön! + +Allan nauroi. + +-- Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien +tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun +potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen +arka heistä. + +-- Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin +sinulle työtä ja ansiota. + +-- Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin +junkkari. + +-- Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en +särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian +paljon siten tehdäkseni. + +Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen. + +-- Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti. + +-- Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä +uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää +hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa? + +-- Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi. + +-- Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. _Minä_ en +koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä. + +-- Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä +paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään. + +-- Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin, +kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni +kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee +kroonillinen vika. + +-- Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä +tyttöjä koskee -- etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen, +että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö! + +Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän +oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna +Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden, +että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin +ehkäisi häntä. + +-- Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen +ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä +minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun +rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen. +"Oi saisinko, saisinko suudella heitä." + +Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä +ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän +otsalle. + + + + +23. + + +Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä +Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että +pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä, +jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti +levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi +Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna +ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti. + +Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä, +ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin +hetkellisen ajatuksen. + +Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti +ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. +Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta +papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi. + +Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa. + +Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen +järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli +pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä. + +Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella +kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa +saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. +Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. +Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen +sanomatta mitään. + +Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, +pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä +oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. +Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi +kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään. + +-- Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi. + +-- Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna +voimansa, vastasi Erik miettivästi. + +Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti +häneen. + +-- Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä? + +-- Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik +hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa... + +Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys. + +-- Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet? + +-- Niin. + +Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut +mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen +helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä. + +-- Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja +voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen. + +-- Kaikkea. + +-- Mistä se johtuu? + +Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen. + +-- Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä +suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi. + +Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka +sinisistä silmistä kohtasi isän katseen. + +Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin +odottamatta, niin mullistavana. + +-- Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa. + +-- En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana +isän läpitunkevan katseen. + +-- Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta? + +-- En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään +ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt +selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi. + +-- Miten voit tietää sen? + +-- Minulla ei ole uskoa. + +-- Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia? + +-- Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että +meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta -- +minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään +rakkautta Jumalaan. + +-- Vai niin, _sekö_ on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi! +sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen. + +Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa +perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään. + +-- Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi! + +-- Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin +ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt -- turhaan. Minua ei +oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori +sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen +tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla -- miksi voin, niin +tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan +tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla +papiksi. + +Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta. + +-- Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi! + +Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän +juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta. + +-- Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta? + +-- Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, +tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi +tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä +ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon +pojan pakottamisen. + +Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän +suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen +erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori +järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen +papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota +vuoriasiirtävää uskoa? + +Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik +kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän +ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia +hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen +tähden. + +-- Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse +mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi +loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei +mielesi ole muuttunut. + +-- Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta? + +-- Minä annan rahat, sinä ajan. + +-- Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion +tulla? + +-- Olen sanonut sinulle syyni ja -- tahtoni. En pyydä mitään +kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi. + +Erik katsoi ylös. + +-- Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla +pakottamatta minua? + +-- Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla +vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä? + +-- Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain +surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri +luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä. + + + + +24. + + +-- Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän +oli puhunut isän kanssa. + +-- En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta +puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä +veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan. + +-- Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla +mukana. + +-- Muistokiven? Minkä vuoksi? + +Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti. + +-- Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani. + +Anna suostui heti. + +Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa +pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle +poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin +ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, +että hän olisi näyttänyt iloiselta -- siltä hän ei milloinkaan +näyttänyt -- mutta hän näytti tyytyväiseltä. + +He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes +tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos +ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen +ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna +lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät +Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa +kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. +Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne +ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen +alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli +pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman +muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin +kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta +koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan +tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille. + +Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon +vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, +tai hän oli unohtanut pystyttää kiven. + +Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat. +Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen, +kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa +kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun, +neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen +yliopistonopinnoittensa alkamiseen. + +Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen +keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi +hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven. + +Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven +valmistuttua ylpeämpi kuin Erik. + +Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän +nyt tuli ajatelleeksi. + +-- Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä +oikeastaan ole iloitsemisen syytä. + +Päinvastoin. + +-- Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en +voi tulla. + +-- Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti. + +-- Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik. + +-- Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä +ollut uskoa. + +-- Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan +toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja +silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään. + +Anna hymyili hieman. + +-- Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin -- eivät +kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen. + +Sitten hän katsoi Britan alueelle. + +-- Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että +hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä. + +Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen. + +Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää +muistokivi Annallekin. + +-- Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki +olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni +muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen. + +-- Sinua käy sääliksi, kun Brita menee. + +-- Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin +ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti +-- ja paljon muuta. + +Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien +varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään +näkyväisiä merkkejä. + + + + +25. + + +-- Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan +vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin +hassutuksille. + +Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut +hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua +kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen +viereensä ja avannut sanasäkkinsä. + +-- Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää, +sanoo sananlasku. + +-- Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat? + +-- Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden +tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä +ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on. + +-- Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia. + +-- Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan, +ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden. + +-- Milloin te valmistutte? + +-- Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni. + +Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin. + +-- Minun on mahdotonta ajatella teitä _valmiina_. + +Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden +ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi +vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin. + +-- Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti + +Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän + +-- Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten! + +-- Milloin tulitte valmiiksi? + +Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi +varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se +heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt +tehdä johtopäätöksen. + +-- Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, +ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt. + +-- Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen +Allania. + +-- Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi. + +Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että +oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä +hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille. + +-- Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti. + +-- Eihän nyt liene kysymys sairaudesta! + +-- Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun +suree sisällisesti? + +Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen +tarkkanäköisyyden edessä. + +-- Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti. + +Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä. + +-- Eikö se sitten ole niin? + +Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös. + +-- Nyt te käytte tunkeilevaksi. + +Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana +Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin +magneettisena voimana. + +-- Olen tutkinut teitä -- tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti +hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan +ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua +vakavuuden puutteesta. + +Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, +tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta -- ja siinä tapauksessa +hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä +nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja +lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei +pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä +enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti +tutkia. + +Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta +pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja +pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut +käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana +oli hänessä jotakin, joka hymyili. + +-- On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia +ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin +tunne siitä, mikä te olette. + +Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai +eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se +oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen. + +-- Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee +jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko +tietoinen siitä? + +Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan. + +-- Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän +matalalla äänellä. + +Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen +katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta. + +Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti +silmiin. + +-- Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen +muita -- ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä +väärin, sanoi hän. + +Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä +ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen. + +-- Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän +tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan +lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen +ihastuksensa esineitä. + +-- Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä +äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni! + +Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman +ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt +hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle +yhtä pikaisesti ja selvästi. + +Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden. + +Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka +tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän +hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu +auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, +mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia +huomasi sen ja näki hänen voimansa. + + + + +26. + + +Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. +Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan +Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon +ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä +tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman +hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen +jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet +olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään +täynnä työtä ja iloista odotusta. + +Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää +syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli +hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään +hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön +surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. +Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan +oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan +hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain +katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään +tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen. + +Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli +ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna +tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. +Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, +mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut +itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana. + +Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat +nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla. + +Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin +Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli +tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle. + +-- Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa +vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli +harjoitellut iloista kevätlaulua. + +-- On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen +ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä +kuitenkaan esille. + +-- Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä +eteenpäin. + +-- Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista. + +Lucia oli tuokion vaiti. + +-- Laulatko hänelle joskus? + +-- En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa +enemmän. + +-- Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle. + +-- Niin, tarkoitan... kun leikimme tanssileikkejä toisinaan... me +kaikki... tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän +mielellään kuuli minun ääntäni. + +Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa +langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli +kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti. + +-- Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa +mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin +virsiä. + +-- Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen +keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea. + +Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua +siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella. + +-- Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni. + +Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä: + +-- Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon. + +-- Kas sitä! + +Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta. + +-- Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet _sinne_, niin +tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että... että hän pitäisi siitä niin +paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja +kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää. + +Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu +ja onnellinen saadessaan kertoa tämän. + +Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt +Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin +siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo. + +-- Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä +Lucian olkaa vasten. + +-- En? + +-- Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että _en ole_ +ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua +sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun +olevan. Ymmärtääkö täti? + +-- Ymmärrän kyllä, Valkolilja! + +Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja +suuteli häntä. + +-- Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin +äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se +on auttava minua. + +Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, +tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota +luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko +sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! +Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän +voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää +epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään +merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli +tapahtunut. + +Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos +tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se +voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän +ollut sen arvoinen -- niin hän itse hävittäköön liljatarhansa. + +Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan +nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti +Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. +Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, +jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa. + +Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän +katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin. + +Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti +vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä +lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen +rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella +suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa +Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana. + + + + +27. + + +-- Mitä aiotte tehdä Unolle? + +-- Mitäkö aion tehdä hänelle? + +Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen +eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä. + +-- Niin? + +Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan +sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä +vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan +näytti epäilevän. + +-- Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi +tulla, jos hän tahtoo. + +-- Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi? + +-- Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen. + +-- Luuletteko hänen ajattelevan niin? + +Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin +sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja +näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan +pudonnut. + +Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa +Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa +Jenningsin välillä. + +He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta +yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen +tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan. + +Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin +menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli +jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että +Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin +tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan. + +-- Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä. + +Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä. + +-- En, sanoi hän tyynesti. + +-- Tietääkö hän sen? + +-- Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi +ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta +terävästi. + +-- Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan +antamatta nolata itseään. + +-- Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi. + +-- Ja toiseksi? kysyi Allan. + +-- Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme, +vastasi Lucia närkästyneenä. + +Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli +hänelle ominaista. + +-- Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan? + +-- Kerrassaan. + +-- Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin. + +Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän +tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen +täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se +ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli +mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi +häntä -- Luciaa -- kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan +viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti +taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta +hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel +oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi +ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän +käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa +siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta. + +-- Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi +hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää +pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi +nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että +he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin. + +-- No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan. + +-- En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista +lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin +sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta. + +-- Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin +eräänlaista valtaa, joka teissä on? + +-- Sen muistan varsin hyvin. + +-- Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän +omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko +elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa. + +Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen +tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista +kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi. + +Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän +jatkoi tyynemmällä äänellä. + +-- Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, +että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut -- ja +ehkä on jonkun verran vieläkin -- miehiin. Tahdon, että näkisitte +varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne +asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa. + +Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. +Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään +ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, +odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen +putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet. + +-- Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja +huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. +Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että +joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan +huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta +en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli +yksi... + +Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin +mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän +oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin +tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen +maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, +melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan. + +-- Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en +ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva +ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä +parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. +Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani +kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut +sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen +luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut +tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut +häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt +tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on +minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin +kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi +voinut tulla -- ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran +kohtalon? + +Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei +ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys. + +He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen +hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä. + +-- Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi +Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä. + +-- Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen. + +-- Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan. + +-- En koskaan. + +Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa; +hän sanoi vain tosiasian. + +-- Ei voi päästä siitä, miksi on _tullut_, lisäsi hän. + +-- Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä. + +-- Elää. + +-- Tapaatteko häntä koskaan? + +-- Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, +mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta +elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari +minun esimerkistäni! + +-- Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän? + +-- Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa +teitä koko viattomalla sielullaan, niin... älkää tallatko sellaista +helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa! + +Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin +sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet +valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo +helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä +älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton. + +-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän. + +Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman +vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, +mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan +hypyn. + +-- Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää +muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen +arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta +älkää vain leikkikö sillä... kadottaaksenne sen... lokaan. + +Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina +ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta +lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä +vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut +helmensä. + + + + +28. + + +Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut +isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän +edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa +hän ei ollut ryöstänyt sitä. + +Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta +olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen. + +-- Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen +ystävällisesti sisartaan käsivarteen. + +Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan +heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että +Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli +närkästynyt ilme. + +-- Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo? + +-- En, sanoi Anna viivytellen. + +Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin +kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen +katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi +voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt +teki, ajatteli hän. + +-- Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän. + +Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot +kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin +kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa +yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön +ilmeensä. + +Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan +tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän +lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä -- +jos se oli leikkiä. + +Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli +aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja +kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta. + +Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen. + +Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan, +mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että +Allan. + +-- Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä +siihen. + +Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän +tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän. + +-- Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö? + +-- Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten +Allan vapautui. + +-- Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on +minun seurassani. + +-- Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän... +ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin +lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun +leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi, +mutta... minun sisareni saat jättää rauhaan! + +Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata, +mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti. + +-- Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt +pois. + +Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston. + +-- Kuuletko mitä sanon? + +-- En ole tullut kuuroksi. + +-- Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti. + +-- Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän. + +Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen +olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui. + +-- Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin +sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni +sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, +mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet +sanonut sen. + +-- Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun +hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun. + +-- Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin +päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun. + +Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä +tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä. + +-- Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän +ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä. + +Allan kohotti hieman kulmiaan. + +-- Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän +teeskennellyn ihmettelevästi. + +-- Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen... +ettei sinulla ole mitään sydäntä. + +Allan nauroi. + +-- Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran +kannattaisi selitellä ympäri maailmaa. + + + + +29. + + +Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin +lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut +pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle. + +Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän +reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla. + +Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. +Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin +taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, +että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade. + +-- Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi +hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille. + +-- Mistä? + +-- Jostakin, jonka toivon saattavan teidät... teidät ajattelemaan +minusta hiukan vähemmän pahaa. + +-- En ole koskaan ajatellut teistä pahaa. + +-- Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta. + +-- Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla? + +-- Olen. Kosin eilen Anna Sanderia. + +Lucia hätkähti yllätyksestä. + +-- Minkätähden teitte sen? kysäisi hän. + +Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan. + +-- Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen +tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä, +että oli tapahtunut erehdys. + +-- Mitä hän vastasi? + +-- Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo. + +Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt +selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan +sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli +tarkoittanut häntä eikä Annaa. + +-- Mitä Sander vastasi? + +-- Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan +mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin +tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi +sanaakaan Annalle rak... rakkaudestani. + +Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa +lausuessaan. + +Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen. + +-- Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän, +ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi +tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka +Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti. + +-- Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut +syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja +sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä. + +Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden. + +-- Minkätähden teitte niin? + +-- Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun +vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi. + +-- En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne +olisi mukana! + +Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen. + +-- Naisella on sydän -- miehellä kunnia, sanoi hän. + +-- Sen vuoksi naisella on _kärsimys_, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen +kävellä takaisinpäin. Allan seurasi. + +-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia. + +-- Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata +häntä, ennenkuin olen valmis. + +-- Ja sitten? + +-- Sen saan sitte nähdä. + +Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin. + +-- Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi +olla siinä mukana! Luvatkaa minulle! + +-- En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana. + +-- Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee +suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin +olematta rakastettu. + +-- Oo, elämä on kyllä sitkeämpi. + +Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että +Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta +kovuutta. + +-- Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia +vaikuttavasti. + +-- Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin +toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi? + +-- Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen +isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos +silloin ajattelette, kuten nyt. + +-- Kuten luultavasti tulen tekemään. + +Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi +tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi +Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen. + +He tulivat Borgiin menevän tien haaraan. + +-- Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä. + +Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua. + +Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä. + +-- Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy. +Ehkä omantunnon rauhaa... itsekunnioitusta... ehkä myöskin... teidän +hyväksymisenne. + +Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen +sanan kysyvään sävyyn. + +-- Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa _vain_ jos teidän sydämenne +voi olla mukana -- muutoin ette, sanoi hän painavasti. + +Allan kumarsi ääneti. + +-- Ettehän sano mitään hänelle... Valkoliljalle... tästä? + +-- En tietysti. + +-- Hän ehkä unohtaa pian... mitä on ollut... jos hän nyt koskaan +on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan _tahtonut_ +samentaa hänen liljanvalkeuttaan... tai häiritä hänen rauhaansa. Olen +pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin +näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle, +elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän? + +Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän +kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja +hänen sydäntään kirveli. + + + + +30. + + +Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä +ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen +olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt +vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää +asettua sitä vastaan. + +Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä. +Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin +eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa. + +Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies +ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että +työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata +niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran +rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt +Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet +siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi +taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik +oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan +alkaakseen elämänsä päiväläisenä. + +Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi, +huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi, +hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui, +ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen +kasvoihinsa, tasoittuivat. + +-- Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia +viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä +aamupäivänä. + +-- Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan +ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa. + +Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli. + +-- Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä +termoksessa ja vastapaistettua leipää. + +-- Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni +hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin. + +He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän +valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan. + +Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä +ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut +ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon +suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen +kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä +Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan +ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat +vailla nuorisoa. + +-- Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna, +istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja +kahvi maistuivat Erikille. + +-- Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan +minä tiedän sen. + +Hän katsoi yli kedon. + +-- Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin +opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee +sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä. + +-- Voitko uskoa häneen nyt... ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla, +jota tuskin uskalsi tuoda esille. + +-- Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia +petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei +tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se +henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus, +etten osaa sitä kuvata. + +He istuivat noin puoli tuntia jutellen. + +-- Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen +koppaansa. + +Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin, +jota hän ei saattanut tuoda esiin. + +-- Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin +sivumennen. + +-- Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän +muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun +luonteelleni. + +Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti. + +-- Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän +näennäisen välinpitämättömästi. + +-- Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään +Britasta tai Sweitsistä? + +-- Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi +Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno... tai... Allan +kirjoita? + +Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi. +Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono +näyttelijätär. + +-- Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin. + +-- Eikö hän tule pian kotiin? + +Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli +tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin. + +-- Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa +siellä, missä hän on. + +-- Missä hän on? + +-- Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen +viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen +tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä. + +-- Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"? + +-- Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä +hän on. + +-- Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista! + +-- Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos +hakkailee. Se on muutamilla veressä. + +Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan, +mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei +katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei +olisi koskenut heitä kumpaakaan. + +Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei +Erik huomaisi sitä. + +-- Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen +tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun +luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa. + +He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin +ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää +heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi +ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun. + + + + +81. + + +Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin +mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt +halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä. + +Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti +suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että +hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei +ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut, +vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä +kirjoissa. + +Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen +jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin +tahtoen. + +-- Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän +meni rakennusta kohti. + +Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea +vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt +muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta +se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi. +Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick +oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti. +Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui +suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään. + +-- Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?... Mutta miten ihmeessä osasit +avata oven? + +Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan +ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain +kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään, +melkoinen ero. + +-- Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri +tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään. + +Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana, +sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin +vastaanotetuksi. + +Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle, +sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen. +Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi +hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä +housunlahkeita kynsien. + +-- Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille -- +ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan. + +-- Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa. + +-- Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa? + +-- Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi. +Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen. + +-- Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus? + +Anna nauroi. + +-- Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan +työtä, jota hän aina on ikävöinyt. + +-- Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen +resepti kirjoitetaan? + +Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut +sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän +ääressä. + +-- Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö +se ole sitä, että tekee oikein? + +Tohtori naurahti ivallisesti. + +-- _Se_ käsitys nyt ei ole yleinen! + +-- Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna. + +-- Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet +onnistuvan... paremmin kuin muut. + +Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko +hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen +sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä +kohtaan. + +-- Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea, +sanoi hän. + +Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka +tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa. + +-- Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän, +kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille. + +-- Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin. + +-- On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun +on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että +tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta. + +-- Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen +elämänfilosofian tähden. + +-- Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret. + +Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi. + +-- Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan? + +Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi. + +-- Jos luotat... mieheen... ja annat hänelle sydämesi, niin... + +Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti. + +Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään +hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan +tahtoi uskoa? + +-- Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi +tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin +muusta. + +-- En tiedä vielä, se on kesken... kuten kohtalo. Huvittaako se sinua +muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta? + +Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli +hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan. + +-- En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti. + +Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna. + +-- Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi +hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä. + +Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu. + +-- Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön, +pantuaan telefoonitorven pois. + +-- Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin +että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän. + +Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi +ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä. + +-- Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän +huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää +mitään keskeneräistä jälkeeni. + +Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle +kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään. + +-- Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu, +saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän. + +Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi +sangen paljon. + + + + +32. + + +Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai +ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei +pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja +häiritsemättä Jumalan kanssa. + +Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat +alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä +tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli +lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki +auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut +viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia. + +Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen +kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi +sisimpäänsä. + +Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta: + +"... Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi. +Mikä sinun on?" + +Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea +kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen? +Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona +ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi +kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu +kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä +oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa. +Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta +minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena +hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen +kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi, +ikävöi niin sanomattomasti. + +Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut +niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli +tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan +kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan +tyhjyydessä täällä kotona. + +Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut +mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään +miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä +edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella +ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli +pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen +mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä +mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja -- vaikkapa +olisi ollutkin -- niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan +kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä +oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan +liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo +silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa +tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen +hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi +näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin. + +Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä +kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä? + +Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään +ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä +voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta. + +Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi +häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta. +Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän +suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä. +Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren. + +-- Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee +minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi. + +Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien +kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut +itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään +Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi, +että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan +itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää. + +Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä +hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin +ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon, +mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai +kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa +tai pettymystä. + +Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta +yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin +kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi +kaikki. + +Allan! + + + + +33. + + +Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella +juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän +maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä, +oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle" +setä Bentickin luo -- kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan +-- ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe. + +Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota +äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista +luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut +kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli +syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän +unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta +puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan, +puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen +molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet, +teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei +vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa +kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi. + +Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina +muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi +tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja +tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos +mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja +kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin +mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai +jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka +olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä +ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen +sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja +työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä; +ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut +hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen +johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli +kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa. + +Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan. + +-- Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän +ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä. + +Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän +sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat +kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea +-- oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota +viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta. +Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan. + +Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi +kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut +Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän +rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti +rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen +vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan +Allan oli aina häntä kohtaan ollut -- ylen onnellinen hän oli vain +sitä ajatellessaankin -- mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin +koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä +todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna +hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa +pyytämättä mitään takaisin. + +Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui +ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa +ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut +äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä +ja pohjaa. + +Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei +nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain +hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen +uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi, +että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät +hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli +arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka +hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle +Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin +he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla. +Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa +mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa +oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi +ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he +senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa. + +Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä +tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin +mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta +hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi. + +Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei +mitään Allania. + +Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata. + +-- Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä +kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on? + +-- Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään +tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden +kesken. + +-- Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta +tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette +tehneet hänelle minun poissaollessani? + +-- Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme +tehneet? + +Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan +nopean tarkkaavaisuuden. + +-- Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut. +_Mitä_ se on? + +Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas +luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan +tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla +koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein +rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden. + +-- Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät +jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella +sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä +olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit +sen tiennyt. + +-- Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta. + +-- Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle! + +-- En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan +vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään +hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli +ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut +tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa +salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita +katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa. + +Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman +minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle +hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan. + +-- Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt? + +-- Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se +ei ole mitään vaarallista. + +-- Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää +sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin. + +Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli +aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa. + +-- Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa +sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti. + +Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä +odotuksesta vielä kalpeammaksi. + +-- Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren +käsivarteen. + +-- Onko se totta? + +-- Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä. +On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle +ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat +kauheasti, jos sen tietäisivät. + +-- Mutta... mutta... mitä isä vastasi? + +-- Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti +saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa +sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi +hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa +rakastavia tällä tavoin. + +Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta +kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen +silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme. + +-- Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja +säälien. + +-- Enemmänkin, _rakastan_ häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta, +saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla. + +-- Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata +mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja +tulee uudelleen. + +-- Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on +aivan kylliksi. + +-- Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta +ihmiset ovat niin erilaisia. + + + + +34. + + +Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei +ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan +tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan +luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän +mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä +hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai +terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan +tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se +otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään +rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku +kirjeen Allanille. + + "Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä + tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän + myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan. + Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt + tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä + pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen, + ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä + olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt + tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja + onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, _kaikki_ sinun + puolestasi! + + Anna." + +Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua, +ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne +Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen +mielestään kävi päinsä. + +Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen +kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille +kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen. + +"... Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus +minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta +saada mitään tietoa tästä." + +Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun +Allanilta. + + "Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska + kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan + rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä + kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito + Valkolilja! + + A. B." + +Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin +lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän +näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja +rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän +oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa +olisi häntä sitonut. + +Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan +mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli +tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan +vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli +liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa +uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään +muuta. + +Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä +keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä +oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta. + + + + +35. + + +Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota +myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi. + +Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin +oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut +kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander +oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, +hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut +vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin +oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka +hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. +Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian +ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt +häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä +varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa +ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli +voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta +Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen +lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli +antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton +suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän +ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, +ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja +hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut +ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. +Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt +ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt +häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty +asialle, tulisi kotiin metsän läpi. + +Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan. + +Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja +katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia. + +Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden +välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan +Annan kanssa vastakkain. + +He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut +odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi +tietämättään käden sydämelleen. + +Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, +hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi +ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn. + +Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen +mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi +ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla +soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien +sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän +kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain +katsoi häneen. + +Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi +miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen +niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja +puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut. + +Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten +jättänyt hänet -- lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, +josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän +oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman +kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt +seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella +kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt +täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, +pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän +nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään. + +-- Valkolilja... minun pitäisi antaa sinun mennä... minulla ei ole +mitään oikeutta... mutisi hän hämillään. + +Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin +sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän +oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä +hänen edessään... hän kuuli hänen äänensä... näki hänet, tunsi jälleen +sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli +kehittynyt. + +-- Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut +mitään. + +Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden +ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa +epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän +ollut saapuvilla sitä tekemään. + +-- Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian +hento. Ja minä... minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä +hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja +palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin +luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista. + +Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, +jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa. + +Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa +Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, +miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa +yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos +olisi tahtonutkin. + +-- Pidätkö minusta, Valkolilja? + +-- Pidän, _niin!_ + +Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea +muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi +Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua +kylliksi. + + + + +36. + + +Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut +hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana. +Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan +Karolini-instituutissa. + +-- Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin +vaikka milloin, sanoi hän. + +-- Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna +nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi +valmiiksi. + +Allan nauroi hieman. + +-- En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä +ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän +täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse? +kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen. + +-- En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset +hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä. + +-- Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee, +sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan. + +-- Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan. + +Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti +häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin. + +Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien +äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja +hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko +hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti +hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla +hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän +kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan +näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt +vasta sai tutustua. + +-- Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on +enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä +hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt +kahden sinun kanssasi. + +Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan. + +Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan +juhlallisen vakavana. + +Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja +saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa +ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä. + +-- Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia +päästääkseen Allanin läpi. + +Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle +ja riisui kengät jalastaan. + +-- Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään. + +-- Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen +vakavana. + +-- Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai +vilustua, kivikko on kylmää varjossa. + +Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen. + +-- Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt +paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään. + +Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen. + +-- Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi +hän nauraen. + +Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli +vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä +oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna +luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista +tunteistaan. + +Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa. + +-- No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän +hymyillen. Saanko nyt tulla sisään? + +Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. +Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli +itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi +vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan. + +-- Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on +todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun +että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä +uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja +ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään +tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi. +Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on +sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton +ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin +kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki +seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja +nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun +epäpyhille korvilleni? + +Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa +voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan +aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän +kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan. + +Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven +merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen +tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan. + +-- Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi +Allan heti Annan lopetettua. + +Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän +kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti. + +-- Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen, +nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti +sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet. + +Allan nauroi tyytyväisenä. + +-- Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti +päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä +ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää. + +Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään +ollut läheskään tarpeeksi. + +-- Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi +minun tehdä paljon enemmän. + +-- Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen, +senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän. + +Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko +muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti. + +-- Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan +joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä. + +Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin +hän olisi pelästynyt. + +-- Mikä sinun on? Onko sinun kylmä? + +Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin, +ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi. + +-- Ei toki. Mutta... Allan... yht'äkkiä se näytti minusta... niin +hautakiveltä. + +-- Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole +taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän +kuolemaakaan. + +-- Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä... oi Allan, +_sitä_ en voisi kestää! + +Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri, +ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut. + +Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle. + +-- Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen +kuollut -- jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on +jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin +kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos +emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä +kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän +nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki. + +Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja +Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia, +sillä oli myöhä. + +Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä, +mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan +puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken. +Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten +vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän +ajatteli, että se oli satunnaista. + +He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä +neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen +juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän +tai ainakin puolen päivää. + +Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen +morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen +kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin +pitää Allanin itsellään. + + + + +37. + + +-- Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen +Lucian viereen. + +He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli +toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin +koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon +hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään +juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli +siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi +vapaaksi omistautumaan kelle halusi. + +-- Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina +vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette. + +Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään +tai kysymystä ilmetä vastauksessaan. + +-- Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin +ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain +kuvittelevansa sitä. + +-- En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on +jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja... ja yhtä +ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan. + +-- Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan +nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan +hänelle ensimmäinen. + +-- Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota +kaikkea. + +-- Ja siihen osaan te tulette tyytymään? + +Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein. + +-- Minkäpä tekee! Nainen on sellainen. + +-- Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi +torjunut väärän syytöksen. + +Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että +hän ei osannut selittää sitä. + +-- Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi +liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna. + +Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä +surumielisyyttä. + +-- Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä. + +Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli +jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi. + +-- Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa. + +Lucia punastui kovasti. + +-- Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti. + +-- _Teidän_ luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on +saanut osakseen. + +Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, +hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta +palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia +tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja +ylipääsemättömäksi. + +-- Se haava, josta kysytte, ei parane _koskaan_, selitti hän matalalla, +värisevällä, mutta varmalla äänellä. + +Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein +ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli: + +-- Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen +aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy +vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä +se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän +on rappiolle joutunut olento. Lahjakas... kerran niin lupaava... nyt +vain raunio entisestä minästään... mutta komea raunio, hurmaava vielä +rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla. + +Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi +tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli +sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan. + +-- Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken +kaiken. + +Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään. + +-- Se on minun yksityisasiani, vastasi hän. + +Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan +oli liian järkytetty sitä huomatakseen. + +-- Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin +olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian +vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti. + +Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut +sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista +kuin hän oli tahtonut? + +Mutta hän toipui heti. + +-- Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei +ole mitään oikeutta lukea minulle lakia. + +-- On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus. +Te se olitte joka... teitä tottelin, kun... + +-- Hiljaa! + +Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti. + +Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen +tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen +itsensä herraksi. + +-- Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa, +koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi +hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja +kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta. + +Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin. + +-- Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän. + +-- Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda +itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita. + +-- Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan. + +-- Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. +Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, +epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä +helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, _se_ vasta vetää ja +kietoo minua. + +-- Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin +mitä tahtoi ilmaista. + +Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen. + +-- Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton +luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen. + +Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti +kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri +huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä. + +Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, +hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, +joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle +myllylle. + +-- Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, +kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin +suinkin. + +-- Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin +ettet tarvitse ketään muuta. + +-- Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole +ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua +Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua. + +-- Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua +siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa. + +Anna pudisti päätään. + +-- En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa. +Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä. + +Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili. + +-- Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni? + +Anna hymyili hieman hämillään. + +-- Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin +en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, +jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. +"Lucia-täti" oli kuin jalustalla -- ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää +ole siellä. + +-- Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, +että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua +"sinäksi". Pian se menee itsestään, näes. + +-- Tahdotko _sinä_ tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? +kysyi Anna nauraen. + +-- Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä? + +-- Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme +koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta. + +-- Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja +luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti. + +Anna piti sen myöntymyksenä. + +-- Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän +lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista +täällä, mutta _tunnen_ eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä +kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan. + +He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut +jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo +rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä. + +Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle. + +Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este +merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli. + +-- Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia +saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin. + +Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä +iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti +päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan +ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen. + +Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. +Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että +hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, +jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä +kaupalla sille seisomaan. + +Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut +Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean +kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren +elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja +sen rakkauden haavoittamattomaksi. + + + + +38. + + +Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle +jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen. +Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa +kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan +sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli +odottanut. + +Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu +huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin, +että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei +ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon +äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut; +muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä +tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat. + +Hän oli niin hyvä häntä -- Annaa -- kohtaan ja ilmaisi sen omaan +erikoiseen tapaansa: + +"... Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän +esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen. +"Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä +suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella +muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!" + +Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä +vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli +luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen. + +Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka +suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna +tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan, +houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta. + +Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta +purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin +morsiantaan noutamaan. + + + + +39. + + +Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan +ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu +omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon +uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin +jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli +antautuva ja Allan hellä. + +Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina +ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja +sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata. + +Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, +ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain +suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana +naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi +hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. +Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina +aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon +sijasta hiihtämään. + +-- Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana +ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän. + +Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei +hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi. + +-- Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän. + +-- Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan. + +Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta +niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan +ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen +sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä. + +Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja +kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin +toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä +viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä +tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja +otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä +samoin. + +Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan +asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä. + +-- Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi. + +-- Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. +Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on +siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun +tänään on niin kaunis ilma. + +Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat +mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. +Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman +kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä +pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään +päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän +kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen +kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, +aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen +kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna +murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja +sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut +voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä. + +Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan +niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, +että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt +huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin +hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen +kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään +tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa +hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän +oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu +tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin +Anna huomasi sen, sitä parempi. + +Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina +Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken +Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei +uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään +voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan +tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit. + +-- Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua +huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton. + +-- Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni! + +-- Miksei? Senhän toki ansainnet. + +Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli +häntä. + +-- Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä +kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti. + +-- Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta +lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään +minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä +iloiseksi! + +-- Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä +tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä +tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän, +ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla +mitään. + +Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin +tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa. + +-- No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän, +vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen. + +Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän +senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan +vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän +ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen +tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti. + +Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka +loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti +taputti käsiään. + +-- Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan +näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon +vastalauseeseen. + +Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja +toista esim. että on vähempiarvoista, _mitä_ näytellään, pääasia on +_kuinka_ näytellään. + +Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän +selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku +muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos +mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin +Allan, mutta se ei onnistunut. + +Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin +teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia +odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin +Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän +nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa +näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat +häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei, +hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon, +mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se +oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin +ystävien joukossa. + +-- Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran. + +-- Miksi et? + +-- En pidä tuosta teatterista. Se on... minun mielestäni... halpamaista. + +-- En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin +pyytää jonkun muun sinun piletilläsi. + +-- Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain +toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä. + +-- Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla +mukaan, niin... + +Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei +kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta +mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet +enemmän kuin hän. + +-- Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua, +ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein. + +Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten +yhä useammin. + +Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi +hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää +tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään, +mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan +sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. + +Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni +usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui, +oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan. + + + + +40. + + +Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli +kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui +jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin +hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta +tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona +hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan +vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta. + +Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei +soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut +sitä käsittää. + +Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen +vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, +mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että +hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, +koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se +seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei +lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt +avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, +joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti +Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään +vaimolleen kuohahtamasta. + +Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään +ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan +vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan +vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan +Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina +hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi +siitäkin. + +Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin +tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen +luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli +tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä +odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei +huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti +eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista. + +Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha +juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän +tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha. + +-- Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme +tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, +soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa +ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa. + +-- En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. +Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään +vakoilua, sanon sinulle. + +-- Mutta... eihän... eihän se sitä ole! sammalsi Anna. + +-- Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä +minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, +että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää +alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies +ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin. + +Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi +sen taas aika vauhtia pois. + +-- Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän +samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, -- minä se +olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli +pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit +parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä +tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona +itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä +voi raivostua! + +Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä. + +-- Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi. + +-- Pater ensinnäkin. Ja Erik ja... no niin, se on sama. Aasi olin, +kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja +ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei +kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että +voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada... + +Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja +säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan: + +-- Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo! + +Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää +vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi +siitä hakenut suojaa ja tukea. + +Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan. + +-- Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin. +En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä. + +Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi +häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin. + +-- Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin? + +-- Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän +selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi. + +-- Minkätähden? + +Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan. + +-- Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä +menen maata. + +Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen +kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi +korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä +pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven +kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui. + +Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja +ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai +kauheaa unta. + +Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt, +mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä +oli tapahtunut. + +Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein +onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli +kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen +asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. +Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä +mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin. + +Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään +epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle. + +Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin +tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? +Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu +vapauttaa Allan. + +Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja +avioero oli väärin. + +-- Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä? + +Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. +Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan +eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä +vain kätensä tuskassa ja kärsiä. + +Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin. +Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin +Allanin luo. + +Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan +Allanin katseita ja sanoja ja ääntä. + +Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän +kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli +tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen +luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti +nousta, mutta oli liian heikko. + +Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä? + +Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut +tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi +tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin. + +Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi +mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti +se hänelle vain toivon kipinän -- mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi +kuolla! + +-- Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla! + +Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, +Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi +ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän +olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli +ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan. + +-- Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta +hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet! + +Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. +Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan +valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua +kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin. + +Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole +parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin. + +-- Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen +kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden. + +Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen +hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa +suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa. + +-- Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta +vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä +oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla! + +"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, +sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!" + +Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon +ahdistetun sielun pimeään. + +Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä +oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen. + +Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen: + + "Puhtahaks' minut, Herra, sä luo, + Harhasta pois ota, helmahas tuo! + + Alttiiksi tee minut kulkemahan, + Minne sä viet, mun Vapahtajan." + +Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean +vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle +tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. +Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka +ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla +luo häneen uuden sydämen. + +Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä +ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja +huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä! + +Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi +kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa +hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi +häntäkin tulemaan sellaiseksi. + +Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta +voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, +olla itse ristinä. + +-- Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen +taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, +ole minun kanssani! + +Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat. + + + + +41. + + +-- Anna, missä olet? Oletko täällä? + +Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa +valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi +Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan +erottui selvästi valoisaa taustaa vasten. + +Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet. + +-- Miksi et tule ja pane maata? + +Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen +luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin +kasvoihinsa. + +Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma +itsensä. + +-- Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin +varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä +puhuin? Piditkö? + +-- Pidin, kuiskasi Anna. + +-- Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni? +Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies +semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota. +Etkö voi sitä ymmärtää? + +Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan +piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt +Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen. + +-- Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut +hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota +tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa. + +Anna mietti ennenkuin vastasi. + +-- En, sanoi hän sitten. + +-- Annatko minulle anteeksi? + +Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko +Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä +tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä +katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän -- Anna -- +oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa +uhrautumisen esineenä? + +-- Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa. + +-- No sitten! + +Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan +makuuhuoneeseen. + +-- Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on +unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet +sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi. + +Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä +rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa +tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi. + +Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli +taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta, +nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa +ympäröimänä. + +Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että +tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan +sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa. + + + + +42. + + +-- Lähdetkö mukaan kirkkoon? + +Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi +kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen +lähteä mukaan. + +-- Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin? + +Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut +niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi, +että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä +pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli +tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut +hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei +hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se +kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa +etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä. +Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin. +Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa +sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan +tulisi mukaan kuin että hän -- Anna -- menisi yksin, senvuoksi hän ei +mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen +saadessaan hänet mukaan. + +Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä +ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen +vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän +nähnyt Jumalan kasvoja. + +-- Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon +kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän +ollessaan kotimatkalla. + +Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin +paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse +Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun +hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen. + +-- Teetkö vieläkin niin? + +-- Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan. + +Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden +ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna +piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä. + +Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan +huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa, +nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen. + +Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta! +Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä, +että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi +hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta. +Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin +ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta. + +Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut +ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt +luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä +ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen +tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin +kalpea ja hiljainen. + +-- Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi! +sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka +Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se +sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken +punoittamaan. + + + + +43. + + +-- Allan, minun pitää saada tietää jotakin. + +-- Mitä sitten? + +Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri +ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen +hetkisen hänen luonaan. + +-- Kuka se oli, jota sinä et voinut saada? + +Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän +oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta +tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina. + +Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä. + +-- Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä, +mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua. + +-- Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet +tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet... jos +olisit ollut... oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin +sanoit, oli totuus. + +Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi +hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina +oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt +selväpiirteisesti. + +-- On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. +Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä +silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua. + +Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja +jatkoi tyynesti. + +-- Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä +mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa... minun täytyy vain +alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut. + +Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, +joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota +luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi +tuntea sääliä häntä -- Allania -- kohtaan. + +Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä. + +-- Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti. + +-- Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen +salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään +kätkettynä... Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru +kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun +surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa +luottamustasi. + +Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain +se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä. + +Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta +koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä. + +Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, +ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty +kuin nyt. + +-- Tunnenko minä hänet? kysyi Anna. + +Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen +luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen +hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen +salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, +sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa +saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin +käsityksen, pysyi se hyvin lujassa. + +-- Tunnenko minä hänet? + +-- Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen! + +Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä. + +Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt +siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen +piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin +eroittamaan Annan hänestä. + +-- Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon. + +Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin. + +-- Onko se... Lucia? + +Se _oli_ hän. + +Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui +takaisin sohvan pieluksille. + +Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta +huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, +minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli +Lucia kuin että se olisi ollut joku muu. + +-- Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin +äänettömyyden jälkeen. + +Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen +luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi +tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle +tarinansa. Senvuoksi hän teki sen. + +Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa. + +-- Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista! +Hänhän on aina niin iloinen. + +-- Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan. + +Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä. + +-- Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi? + +-- En ole koskaan häntä kosinut. + +-- Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole +lohduttautunut? + +Allan kohautti olkapäitään. + +-- Sellaisen tuntee, sanoi hän. + +Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada +Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut +voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta +hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme. + +Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa. + +Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. +Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen +puristetut kätensä häntä kohti. + +-- Oi Allan, Allan! vaikeroi hän. + +-- Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä +omiinsa. + +-- Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten +kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla... niin kauan kuin +elän. + +Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja +Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja +kävi painavaksi. Hän pyörtyi. + + + + +44. + + +Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen +mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta: + +"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos +hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu." + +Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia +oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän. + +Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki +kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen +ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi +hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan +hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan +johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään +hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan +pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, +joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin +hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken +joutoaikansa. + +Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli +siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada +kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, +arveli hän. + +Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan +salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa +jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta +huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää +kauan tarvitse olla Allanille taakkana. + +Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen +sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä +tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää +tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen +päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, +että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida +muistella häntä valoisana. + +Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden +tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä +vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen +varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi +yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli +häntä niin järkyttänyt. + +Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti +vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne +häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää +niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille +tämä oli hyödyllistä, ja kun hän -- Anna -- olisi kerran poissa, +tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa +kohtaan. + +Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa +tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen +kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin +jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin +itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea +itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen, +se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia +omantunnonvaivoja. + + + + +45. + + +-- Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi +Allan eräänä kevätpäivänä. + +-- Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna. + +-- Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa. +Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse. +Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi. + +Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti +huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet +terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa +lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin +mielenliikutus oli hänelle vahingollinen. + +Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti +Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman +noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä, +ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi +Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta, +että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden. +Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei +rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle +vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen +saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian. + +Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille +-- ja omalle isälleen, tohtorille -- tarkkoja määräyksiä siitä, miten +Annaa olisi hoidettava. + +Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa +kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen +ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen +esikuvan vaikutuksen. + +Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta, +joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan +ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta +Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä +kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi. + +Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan +ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että +hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän +Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä +jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän +levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista, +mutta missä oli onni? + +Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut +aavistaa, että hänellä oli suru. + + + + +46. + + +-- Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen! + +Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla. +Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli +antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan +erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla. +Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös +huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin, +että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona, +niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien +läsnäollessa johtunut hänen mieleensä. + +-- Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt, +sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn. + +Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama +mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti +hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla +tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut +moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli. + +-- Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän +ruohikolle viereesi, niin juttelemme. + +Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen +ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä. + +Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä +lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan +sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta +eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä +Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään +erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan. + +Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään +metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli +nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa +-- näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut --, Erikistä, joka kulki +päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian +nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista. + +-- On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan +samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia +oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä +katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet +rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt +on. + +Anna hymyili. + +-- Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat +oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi. + +Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain +yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta +toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden. + +Annan silmät loistivat mielenkiintoa. + +-- Kerrohan! + +-- Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen +ja minun välillämme ystävyyssuhde. + +-- Oletko _lähemmin tuttu_ Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä +kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän +jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi. + +Lucia nyökkäsi. + +-- En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen. +Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa _tiedä_ minusta +paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti +enemmän minusta, ja se on pääasia. + +-- Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin +että silmäluomet peittivät hänen silmänsä. + +Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös. + +-- Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi? + +-- Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet +entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä +kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta +hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse. +Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös, +ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää, +että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa +tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän +kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren +palveluksen. + +-- Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna +huvitettuna. + +-- Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan +matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä +huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja +ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen +potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni. +Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus. + +-- Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin! + +Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan +haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa -- +kuten muissakin tilaisuuksissa. + +-- Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon +aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa. +Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä, +että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se +lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu +nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen +yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä +iltahetkiä. + +-- Pelkäätkö niitä? + +-- Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei +ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi, +peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut +häneltä pujahtamaan. + +Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia +Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi +näkyviin. + +Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta +kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on +umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia. +Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin. + +Anna nousi yht'äkkiä ylös. + +-- Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin. + +-- Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun +makaavan. + +-- Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti +on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta +levottomaksi. + +-- Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti +Lucia, hellästi nuristen. + +Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta +liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti +ponnistella, ettei alkaisi itkeä. + +Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä +kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön +närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen +hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut +onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava +olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta +rakastettu. Lilja oli taittunut. + +Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski +kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä +auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän +aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä. + +Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä +ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin. + +Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi +palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten +Annan silmät olivat avautuneet. + + + + +47. + + +Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa +ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen +pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän +oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo +vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei +peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä, +että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian. + +Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana. +Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja +kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä. + +Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä. + +Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään +mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa, +joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen +ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden +Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei +enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän +luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen +varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi. + +Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen +tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä +varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen +oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida +päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut +edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna +epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi +rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama! + +Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin +kalpeaksi siinä seisoessaan. + +Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli +luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä +tulisi omistamaankaan. + +Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti. + +-- Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata +elää. + + + + +48. + + +Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen +vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik. + +Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua +siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä +neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan +voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta. + +-- Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi +Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä, +siinä on koko sairaus. + +-- Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että +sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori. + +-- Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi +Sander. + +-- Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä, +sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä +Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä +täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi. + +Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta. + +Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta +hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja +toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on +ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole +sairas. + +-- Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä, +mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick. + +Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen. + +-- Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on +jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen +ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi +helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa. + +-- Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei +kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander. + +-- En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja +on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani +Harjulla, sanoi Erik. + +Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen +päin. + +-- Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi. + +Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen. + +-- Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla +kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi? + +-- Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten +usein tahansa. + +-- Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi +käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle. + +-- Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik. + +-- Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras +ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle. + +-- On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo, +ehdotti Erik. + +-- Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti +kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi +sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin +hänelle on parhaaksi. + +-- Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva +Sander neuvotonna. + +-- Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä +häntä muuttamaan Harjulle, Bentick? + +-- Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori. + +-- Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös. + +-- Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan +kuntoon, sanoi hän. + +-- Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja +meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä. + +Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä, +mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin +ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin +tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina +rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin +oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan +huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan, +hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin +jaksoi, ja se olisi lepoa. + + + + +49. + + +Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta +säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja +auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin. + +Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen +juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin. + +Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti, +odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan +näkyviin. + +Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli +näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja +ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan +niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut. + +Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi +työtä, viihdykettä, ihmisiä -- kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa +häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi +näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus +jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata. +Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti +häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus. + +Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja +ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli, +mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa. +Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen +mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa. + +Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin +etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun +rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi, +etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka +oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias. + +Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota +hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen +maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä +ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin +luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt +päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja +kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä +puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä +itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa. + +Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan +selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä +lyhyestä kävelystä. + +Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein. + +-- Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän. + +Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus, +kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas +ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne +ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi, +pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät +sulkeutuivat ja se nukkui. + +Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä +Harjulla lukea. + +Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta +Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina +mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen +paras seuransa. + +Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan. +Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen +siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine +ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli +syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli +lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se +oli voimaa, se oli uutta elämää. + + + + +50. + + +Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet +leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän +aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa. + +Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik +aamiaisateriallaan. + +Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea +kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille. + +Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja +Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän +pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon +kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme +oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva +raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään. + +Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain +iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut, +että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle. + +-- Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti. + +Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle. +Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä. + +-- Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen +paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä. + +Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän +piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä +syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi, +mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän +päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä +myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja +jutteli Erikin kanssa. + +Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi +lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun. + +-- Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen +saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan +sen sitten kyllä pian maksetuksi. + +Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään +tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä +hän itse voi täyttää. + +Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin +Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli +etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli +ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon +voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi +hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään +erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun +oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän +varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän +itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta +jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään? + +-- Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin +pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään. + +-- Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun. + +-- Eikö ole ketään, josta pidät? + +-- Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy +telien. + +-- _Kuka_ se on? + +Erik hymyili hiukan. + +-- Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe +kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen, +ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse +rimpuilette. + +Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen +alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä +nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti +pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä. + +-- Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen +harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän! + +Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla +ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan. + +Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen +hänen heikkoutensa laskuun. + +-- Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen +rauhoittavasti. + +-- Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on? + +Erik epäröi. + +-- Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään. + +-- Pitääkö hän sinusta? + +-- Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän. + +-- Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin +äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen. + +-- Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten. + +-- Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole +rakastunut, kun voit noin puhua. + +-- Olen kyllä -- omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani +uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle +lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina, +ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy +hullusti. + +Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä, +ja Erik meni työhönsä. + +Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa +Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi? + +Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä. + +-- Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän +pyytävästi. + +Ei, Augustalla ei ollut. + +-- Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu +metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan +hyväntahtoisesti. + +-- Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne. + +Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka +Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen, +sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi. + +Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena +siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa. + +Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa +Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri +kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin, +jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti +ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin +ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen +ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se +oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se +tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan. + +Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi. + +Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan +vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä: + + "Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e. + +Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä, +jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan +Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa +oikein ja tuntea rauhaa. + + + + +51. + + +Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen, +vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee +suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi. + +Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja +neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu +rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille +kaksi pientä matalaa ikkunaa. + +Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois +paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne +olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne +ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla. + +-- Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten +huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä +siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä. + +-- No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut +ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle +otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan. + +Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti +korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan. + +Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen, +valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten +olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas +oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä +suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta +kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun +hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa +itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen +kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille +lattialankuille ja tilkkumatoille. + +Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa +ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa +ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti. + +-- Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui +mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan. + +Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta +tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle. + +Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan +ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri. + +-- Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili. + +-- Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli +täällä toissapäivänä. + +-- Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua +täällä, niin oli tarkoitus. + +-- Oliko? + +Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään. + +-- Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi, +huomautti Lucia kysyvin ilmein. + +Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen. + +Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka +ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin. + +-- Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia. + +Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä +vain hänen profiilinsa. + +-- Anna, ethän mahtane olla huolissasi? + +-- Mistä? + +-- Siitä, mikä on odotettavissa. + +-- En, en yhtään. + +-- Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi +Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä. + +Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri +hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat. + +-- Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota +odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat +toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle. + +-- Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen. + +-- Tiedän. + +-- Kuinka tiedät? + +-- Allan on kertonut minulle. + +-- Minkätähden? + +-- Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen +siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian. + +-- Minkä? + +-- Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa +ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia +ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan +sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen +kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei +ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen +korjaamiseen? + +Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan +olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja. + +Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen +hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä. + +He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat +olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan +aikaa vaiti. + +-- Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein. + +-- Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan +Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää. + +-- Ja sinä? Rakastat häntä yhä? + +-- Niin. + +-- Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun? + +Lucia pudisti päätään. + +-- Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa. + +-- Ei se käy. + +Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut +luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi: + +-- Hän on -- liian sairas. + +-- Mutta... + +Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa. + +-- Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen +sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen +nähden kylliksi sairas. + +Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen. +Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa. + +Lucia luki hänen ajatuksensa. + +-- Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos +ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi. + +Vihdoinkin Anna ymmärsi. + +-- Onko hänen sairautensa perinnöllinen? + +Lucia nyökkäsi. + +Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli +itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi +käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen. + +-- Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein +kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska +siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo. + +Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana +onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys, +tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä +ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän +ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi, +vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä +mahdottomiksi. + +-- Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään, +niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi? + +Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä. + +-- Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen. + +Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän +puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi +tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka +Anna oli elänyt kuoleman toivossa. + +Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian +ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen +katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen. + +Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan. + +-- Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän +ilmeisesti keventyneenä. + +He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen, +veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia +oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin +seudun naimattoman herran kanssa. + + + + +52. + + +-- Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen +ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua +siksi aikaa tänne sinun luoksesi? + +-- No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut +tähän kysymykseen suoraan. + +Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan +pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa +kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen. + +-- Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä? +Augustasta on ehkä vaivalloista? + +-- Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja. +Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi +hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa +pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten +tiedät, myöskin nuoruudenystäväni. + +-- Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut? + +-- Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti. + +Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä +hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin +päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta +hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla +miehensä tulosta vain iloinen. + +Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen +Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut +Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään +tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia, +levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään. + +Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui +miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen +itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän +ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta, +mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä +kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi +Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa +kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin +hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän. + +Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli. +Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän +nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta +hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut +kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon. + +Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka +haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli +saliin. + +Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui +korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden +nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen +ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona. +Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan. + +-- Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä! + +Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko +Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä. + +Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen +kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut +Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen +heidät kahden. + +Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi +olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin +kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan +ennen. + +Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin +rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi, +mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi. + +-- Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi +huonompi. + +-- En olekaan muulloin. Nyt vain... Allanin silmiin tuli iloinen välke. + +-- Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa? + +Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili +hänen päätään. + +-- Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! +lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen +tapaan. + +Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin. + +-- Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän +riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia. + +Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi +olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä. + +Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen. + +Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan. + +-- Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi +hän Erikille. + +Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan. + +-- Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta! + +Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen. + +-- Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän +ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin. + +-- Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat +Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän +luo. + +-- Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi. + +-- Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan. + +-- Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi +nauraen. + +Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä +syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi +tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen. + +Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli +eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät +olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan +persoonallisuuden rinnalla. + + + + +53. + + + "Ma myös en ilman ristiän' + kans' olla saa, vaan kantaa + ma kaikki tahdon mielellän', + mink' isä armias antaa. + Ja lujana mä taistelen + uskossa ristin tiellä, + ett' elon saisin siellä." + +Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä +huoneessaan. + +Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli +nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että +Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa +hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa. + +Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon +salaperäisyyden. + +Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa +päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän +ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi +noin. + +Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä +Allan meni hänen luokseen. + +-- Mistä rististä sinä laulat? + +-- Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen. + +-- Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän +puolestaan ei tietäisi siitä mitään. + +Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa, +vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa +Annan hartioiden ympäri. + +-- Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan. + +Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä, +mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän +ei paljoa välittänyt heikkoudestaan. + +-- Mitä se sitten on? + +Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti +täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta. + +-- Älä kysy! pyysi hän. + +-- Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella! + +Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania. + +-- En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi +auttaa, sanoi hän. + +-- Oletko sitten varma, etten voi auttaa? + +-- Olen. + +Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään. + +-- Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei +ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä. + +Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään. + +-- Mistä te puhelitte? + +-- Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet? + +-- Mitä te sanoitte minusta? + +-- Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi +minun elvyttävän sinua. + +-- Mitä sinä siihen sanoit? + +-- Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn +kadottaneen valtani sinuun. + +-- Sanoitko todellakin niin? + +-- Eikö se sitten ole niin? + +Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, +valmiina joka hetki katkeamaan. + +-- Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa. + +-- Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä. + +-- Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut +soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen +polvellaan. + +-- Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä +liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin. + +-- Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. +Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten +tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, +se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa +sinut. + +-- Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut! + +-- Sinut, niin, mutta -- en rakkauttasi. + +-- Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin +muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen +pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi. + +Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi +-- pientä hurmaavaa nauruaan. + +-- Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun +toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta +et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, +suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein +vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten +koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit +sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, +ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että +minähän olin vanginnut sinut. + +Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän +suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin +kuin hän oli uneksinut. + +-- Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta +intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan +pitkään ole suuremmanarvoista. + +-- Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi +Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja +nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta. + +-- Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän +huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista +ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja +kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa! + +Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki +vakavuutta ja tunnetta. + + + + +54. + + +Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään +yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi +myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, +jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta +hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi +kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei +oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä. + +Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne +oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai), +silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli +räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi +epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin +vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin +että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen +vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä. + +Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän +huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin +kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä +ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän +tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun +päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään +epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian +räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut. + +-- Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki! + +-- En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen +kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja +tyydytyksen sekaisin ilmein. + +-- Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat +hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus. + +Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta. + +-- Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita, +vastasi hän. + +-- Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa. + +-- En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi +Lucia tekeytyen iloiseksi. + +Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja +Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei +heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian +salissa. + +Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi, +että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin +puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista +väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian +nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän +valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että +sielun puolesta, arveli hän. + +Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan +oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin +liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan +kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain +osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli +vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän +tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa +kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna +viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen. + +-- Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli +hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille +tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja +puheli jotakin Allanin kanssa. + +Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen +välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon +välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen +hiljaisuuden välillä, -- vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin +hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen +täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä, +tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa +sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti +Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa, +ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden +tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti. + +Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä +sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä +siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa +valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut +tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen. + +Hän nauroi aivan aiheettomasti. + +-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna. + +-- Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan. + +-- Missä? + +Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa. +Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin +ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän +oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä. +Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä +ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik +ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän +unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa +lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän +ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli +nauranut. + +Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. +Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian +pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa +kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei +pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta +velkaa. + +Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä +salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli +palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja +taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He +olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän +tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli +antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. +Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine +kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, +avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, +tasaisen luonteen perikuva. + +Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli +juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän +istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä +hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen +pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja +hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä. + +Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili +hieman ja nosti lasinsa. + +-- Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle. + +Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna +oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui. + +-- Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli +poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan. + +-- Ethän ole pahoillasi siitä? + +-- En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen +iloinen. + +-- Oletko puhunut hänen kanssaan? + +-- Tein sen tulomatkalla tänne. + +-- Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi. + +-- Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään +sydämentykytystä? + +-- Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin +kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo +edeltäkäsinkin. + +-- Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette +naimisiin? + +-- En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat +ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla. +Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia +elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä. + +-- Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään +toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen. + +Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi +ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös +vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa, +ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa +Allania ja itseään. + +Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään. + +-- Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni +lepäämään, sanoi hän. + +Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja +hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille. + +-- Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! +sanoi hän. + +-- On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia +järjestellen sohvan pieluksia. + +-- Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua +jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin. + +-- Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se +yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista. + +-- Pidän, pidän _paljon_! + +-- Mutta minkätähden oikeastaan? + +-- Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta. + +-- Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi +ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi +monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla +pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä. + +-- Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti. + +-- Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia +hymyillen. + +-- Oi en, en sinua kohtaan! + +-- Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui +kysymystään. + +Anna näytti miettivältä. + +-- En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan +vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin. + +-- Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa +et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen +ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni! + +Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos +rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli +hajaantunut puutarhaan. + +-- Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia. + +-- Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne +tänään rumaksi? + +-- Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä. + +-- Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi? + +-- Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä +tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden? + +Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei +voinut olla tuntematta olevansa hämillään. + +-- Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi +mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi +Allan. + +Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua. + +-- Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni +rumaksi tai sieväksi _teitä_ varten? virkkoi Lucia ylpeästi. + +Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin. + +-- Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua +varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä +itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, +niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! +Olkaa kohtuullisen -- hän haki sanaa -- olkaa kohtuullisen hurmaavan +tavaton! + +Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut +ja järkytetty, että voi tuskin puhua. + +-- Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen +äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta. + +Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian +kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma. + +-- On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja +varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä +voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin +tavallaan. + +Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja +avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei +kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että +Lucian vihaa ei riittänyt. + +Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin +olisi pitänyt Allania naurettavana. + +-- Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi. + +-- Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli +eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa +ajatellessaan häneen koski. + +-- Te olette _mahdottoman_ erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä. + +-- Minuako tarkoitatte? + +Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle. + +-- En, totisesti! + +-- Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi +erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän +huolettomasti. + +-- Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on. + +-- No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten +minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa +ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille +sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat +tarkoittaneet. + +Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin +päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen +suorapuheisuudestaan. + + + + +55. + + +-- Lucia, _lupaa_ ettet sano ei! + +-- En osta milloinkaan sikaa säkissä. + +-- Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan! + +Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin +siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta. +Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen. + +-- Mitä sinä tahdot, kultaseni? + +-- Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani! + +Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa. + +-- Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia. + +-- Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää +sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä +mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan. + +Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen. + +-- Lucia! + +Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä. + +-- Tiedän, miksi epäröit. + +-- En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti. + +-- Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä +pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin. + +Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua +istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän +olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän +piti Lucian kättä omassaan. + +-- Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen +tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä +minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt +tahdon niin mielelläni yhdistää teidät. + +-- Kuinka _saatat_ puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin +on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että +itseäsi ja minua kohtaan. + +Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat +ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian +kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään. + +-- Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin +vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain +ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä +teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään. + +-- Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti. + +Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet +tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä. + +En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa -- piakkoin, +vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa +vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin +mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun +kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin +luulen. Muista se, kun olen kerran poissa! + +-- Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn +tulistuneena. + +-- Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. +Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin +huostaasi. + +Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla +äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa: + +-- Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan? + +-- Ei, rakas. + +-- Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut? + +-- Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee. + + + + +56. + + +Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon +ympärillä, joka nukkui hänen vieressään. + +Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo +pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi +kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut. + +Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja +saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä +siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että +hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa +huolimatta kaikesta elämänhaluakin. + +Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut +käsittää elävänsä. + +Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen +olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut +sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan. + +Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä. + +-- Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, +sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä. + +-- Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin. + +-- Mitä sitten? + +Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle. + +-- Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään? + +-- Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään? + +-- Olen niin varmasti luullut, että kuolisin. + +-- Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan +riemuitsevasti. + +Hän kumartui lapsen yli. + +Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa +nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita. + +Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä, + +-- Minkä nimen sille panemme? kysyi hän. + +-- On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien. + +Mutta sitten hän kirkastui. + +-- Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän +molempien mukaan. + +-- Hassu! sanoi Anna nauraen. + +-- Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän, +sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen +juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se? + +-- Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna. + +Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon +ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja +mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut. + +_Allan_ ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että +Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä +ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut +voivansa hänelle antaa. + +-- Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla +tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään +oikeaa vastausta. + +Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan. + +-- Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein? + +Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä +tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti. + +-- Minä _rukoilin_! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla +kuoleman hätä, että _minä_ joutuisin polvilleni. + +Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli +kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa. + +-- Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän +kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, +suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut +hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui +sitten hiljaisin askelin. + + + + +57. + + +Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, +mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei +hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle +annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan +kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen +katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin +hänen tahtonsa. + +Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli +kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän +pientä lastaan. + +Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän +nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. +Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua. + +Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta +se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, +joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa. + +Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki +silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se +toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että +aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, +ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat +vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman +syrjäkaduilla itkien. + +Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja +tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja +käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään +muulla kuin Lucialla. + +Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen +paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin +tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se +oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä. + +Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen +mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä +myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei +hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua. + +-- Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin. + +-- On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli +hänen käsivarrellaan. + +-- Lucia, ymmärrän että on kysymys _hänestä_. Lucia nyökkäsi. Minuutin +tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen +puhua. + +-- Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti +Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei +tiedä mitään... + +-- Mistä? kysyi Anna lempeästi. + +-- Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla +pelastusta? Hän... + +Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin +alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan +myötätunnon. + +-- Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa... on niin tylsynyt. +Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet... hyvin kovasti? + +-- Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, +vastasi Anna lämpimästi. + +-- Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo +kauan on ollut sielultansa kuollut? + +-- Luulen kyllä. + +-- Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua. + +-- Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin? + +-- En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile... ja rukoilla +vain silloin kun tahtoo jotakin... + +-- Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: +ihmisen pelastusta... sanoi Anna. + +Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta. + +-- Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut! + +He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen +unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät. + +-- Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna. + +-- Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin +tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, +ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa. + +-- Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt +pelätä. + +Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä. + +Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen +mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. +Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä +Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka +tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset. + +-- Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi +Anna huolestuneella äänellä. + +-- Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet +nähnyt minun itkevän. + +-- Entä Allan? kysyi Anna epäröiden. + +-- Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita. + +Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, +jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. +Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä +mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, +lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa -- ja siinä oli kylliksi. + +Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen +elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja +hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka +elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt +saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän +olisi ahkera. + +Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen +verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa. + +Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata +häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli +niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi +hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään +tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa. + +Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa +viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut +näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja +lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan. + +Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen +surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään. + +Ja niin kului yksi vuosi. + + + + +58. + + +Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään? + +Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä +kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa +Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori +Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla. + +-- Anna tulee tänne, vastasi Sander. + +Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt +rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua. + +-- Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden. + +-- Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa +on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda +hänet tänne. + +-- Milloin hän tulee? + +-- Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen. + +-- Entä pikku Sif? + +-- Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja +Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä +saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä. + +-- Hän on kai herttainen nyt? + +Lucia hymyili surumielisesti. + +-- On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti, +vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä. + +Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat +häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä +tuimiksi. + +Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni +ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia +tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden +vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander, +joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi. + +-- Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi +Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen +ääressä. + +Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli +merkitsevinään vakuutusta. + +-- Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole +enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan +voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan +tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin +että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin +kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen! + +Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta, +mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen. + +Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen +kotimatkansa vei läheltä Borgia. + +Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun +Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän +viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin. + +-- Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän. + +-- Mitä setä sitten oli odottanut? + +-- Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin +sen olevan hänellä veressä. + +-- Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia +lämpimästi. + +-- Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan +tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on. + +-- Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi +Lucia. + +Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn. + +-- Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän. + +-- Kuinka setä voi niin sanoa? + +-- Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, +kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja +kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei +meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme +helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä. + +-- Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä +oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa. + +-- Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä +tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori +vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta. + +Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka +vain kuolema oli voinut lopettaa. + +Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet +loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta +ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa. + +Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen +rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin +kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi +saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä +tuuleen. + +Kuolema ja eloon-elpyminen -- luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se +viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli? + +-- Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi +Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen. + +-- Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon +tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, +etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi. + +-- Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi. + +He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi +Lucialle mennäkseen eteenpäin. + +He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen +tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen +ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä +kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan +johtava. + + + + +59. + + +Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, +missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella +tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli +kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut +tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana +tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että +hän lähti heidän luotaan. + +Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki +kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä +lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka +hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja +tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin +yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään +ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla +tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle. + +Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, +tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa +otti säännöllisesti osaa yövalvontaan. + +Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, +jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne +mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja +tapasi tämän -- harvinaista kyllä -- toimetonna työtuolissaan. Mutta +se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, +yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä +syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa. + +Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan. + +-- Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä. + +-- Lähempänä, vastasi Erik hiljaa. + +-- Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander. +Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja +läpitunkemattomana. + +-- Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon +pilkahduksen, sanoi Erik. + +Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen. + +-- Vai niin, sinä näet sen? + +-- Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että +kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista. + +Sander katsoi yhä tutkivasti häneen. + +-- Voitko uskoa nyt? + +-- En voi olla uskomatta. + +-- Milloin se tuli? + +-- Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän +uskovani. + +-- Voisitko nyt tulla papiksi? + +Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä +koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman. + +Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla +kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa. + +-- Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi. + +-- Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään. +Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö +isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi. + +Sander huokasi. + +-- Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun +mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta -- täällä +elämässä täytyy luopua paljosta! + +Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään. +Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän +oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt +tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja +avartunut. + +-- Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen. + +Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan. +Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin, +kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan +sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta +apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan. + +Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin +kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän +oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat +hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa +vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään +muu. + + + + +60. + + +Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki +sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet +alkoivat tulla selvemmin näkyviin. + +Anna liikahti vuoteessa. + +-- Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin +väsynein silmin. + +-- Niin tekee. + +-- Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna. + +Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että +Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos. + +Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti +oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen. + +-- On kaunista! sanoi Anna, + +-- Kaunista on, myönsi Allan. + +Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi +Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. +Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista +aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen +alkulähde. + +Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi +siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa +Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä. + +-- Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna +valittaen. + +-- Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi. + +Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan +pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta +muuttaa asentoa. + +-- Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä +olen kuolemaan saakka väsynyt. + +Hän nojautui Allaniin. + +-- Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän. + +Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta. + +-- Mutta hän oli _murheellinenkin_ kuolemaan saakka, jatkoi hän parin +minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se +on nyt poissa -- ja minä voin kuolla iloiten. + +-- _Sinun_ syntisi! Sinä pieni lapsi! + +Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä. + +Anna liikahti levottomasti. + +-- Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän _kuoli_ +niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen +täytyi olla? + +-- Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen +huolestuneena ja levottomana. + +-- Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan +itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit. + +-- Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä +-- kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit... ja +tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, +Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä? + +-- En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon +sinua. + +-- Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa +_täydellisesti_. + +Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se +oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän. + +-- Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan? + +-- Ei, ei. On niin ihanaa. + +Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt +ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. +Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, +mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin. + +-- Allan, rakkahin! + +Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, +että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa. + +-- Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi... aloitti hän. + +Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen +kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja +kuitenkin oli Annan käsi johtava. + +-- Mutta enemmän kuin onnea... minä nyt pian jätän sinulle... surun. + +Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi +tulevansa kaivatuksi. + +-- Sinä tulet suremaan minua... mutta se suru tulee suureksi +siunaukseksi. + +Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden +kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa. + + + + +61. + + +Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat +katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa +heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta. + +Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina +haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat, +mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt +hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen +aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa. + +Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen +työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi. + +Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne +Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia +oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden +yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että +Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki +Allanille hyvää. + +Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen. + +-- Tule! hän sanoi Lucialle. + +Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin. + +-- On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi +hän. + +Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon. + +Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä +eikä tiennyt siitä mitään. + +Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan +alueella olevan kiven merkityksen. + +-- Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan +tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän +pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole +pystyttänyt mitään. + +Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin +kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin +Annassa olleen liikuttavan. + +-- Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi +Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään +se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman +kuolemansa mahdollisuus, vaan minun. + +Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, +mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle +purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen +niinkuin janoava juo vettä. + +Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös. + +-- Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän +melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli +tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään. + +-- Tahdoin jonkun, joka ymmärtää -- kaikki, itkemään minulle. En osaa +itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin +huulin. + +Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja +hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata. + + + + +62. + + +Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun +aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, +päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli. + +Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon +pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti +häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja +erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan +olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa +teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä +tavalla satutti ja liikutti häntä. + +Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden +kesken. + +-- Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, +että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma +Sanderia? kysyi hän vaativasti. + +-- Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi +Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin +sisimmässä kielet väräjämään. + +-- Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi. + +-- Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa. + +Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli +vaiti. + +Lucia katsoi häneen hymyillen. + +-- Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän +onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut +olevinaan hänestä pitämättä! + +Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan. + +-- Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän +kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein +käsittämään. + +-- Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan +ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia. + +-- Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi +taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen +pätevyyden. + +-- Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi, +sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä +se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan +inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole +yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni +vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta! + +-- Annanko? + +Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan +katsoi häneen niin tutkivasti. + +-- Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että +hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä. + +Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi +tehnyt rohkean päätöksen. + +Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt +hänen mukaansa. + +-- Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen +hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita +häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat +pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja +väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen. + +-- Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä +hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä. + +-- Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin +toiseen kotiin kuin omaani. + +-- Niin ota hänet sitten itse! + +-- Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen +palvelustytön haltuun. + +-- Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti. + +Allan virnisti. + +-- Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä! + +Ei, vaimo olisi ainoa. + +-- No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja +ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia +kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti. + +-- On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, +tahtooko hän. + +Lucia oli vaiti. + +-- Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi +harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun +pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta +minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei +hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse +olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa. + +Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään. + +-- Tahdotko, Lucia? + +Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän. + +-- Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein +rukoillen. + +Allan kohotti kulmiaan. + +-- Tottahan tiedät, mitä tahdot? + +Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen. + +-- Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua +vanhempi. + +-- Joutavia! sanoi Allan katkaisten. + +-- Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. _Nyt_ en välitä rypyistäni ja +harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää, +niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt +ottaisin miehen. + +Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti +sitä tyhjän arvoisena. + +-- No, sanoi hän. Odotan vastaustasi. + +Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin +katsein. + +-- Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa? + +-- Monesta syystä. + +Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme, +jonka tieltä Lucian katse väistyi. + +Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan +neuvottomaksi. + +-- Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän. + +-- Kuinka monta? + +-- Kun tietäisin? Kolme, neljä. + +-- Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä. + +Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. -- Sinähän jatkat +matkaa? + +-- Niin. + +Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä +muutaman silmänräpäyksen ajan. + +-- Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada +minutkin omalletunnollesi. + +Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet. + +Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli +kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat +Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän +oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi. + + + + +63. + + +Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa +vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan +tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis +antamaan sitä hänelle. + +Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia +kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää. + +Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän +työntäisi hänet pois. + +Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut +sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla +iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, +joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden +oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen +mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän +pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että +Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen. + +Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. +Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli +hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi +sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö? + +Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut +koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos +sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat +eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, +niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut +ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli +monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat +avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin +sisarukset. + +Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen +levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. +Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen +onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä +päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei. + +Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit +saada minutkin omalletunnollesi." + +-- Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä +vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei. + +Mutta kummanko hän vastaisi? + + + + +64. + + +Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta +ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa +haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi +medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi +sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti +piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo +alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan +jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet +ja hymyilleet. + +Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain +kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle +surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa? + +Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen +olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta. +Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin +anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa +ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle +siunaukseksi. + +Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri +siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut. + +Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin. +Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui +vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti +kolakalta. + +Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja +Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen +siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona +maalaten näköalaa. + +Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle +maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta +shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja +imeytyivät nappuloihinsa. + +Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen +hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa +arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian +Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen -- Allanin -- suun +ympärille tuli itsepäinen piirre. + +Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli +teenaika. Allan jäi teelle. + +-- Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun +mentiin salista takaisin kirjastoon. + +-- Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia. + +-- Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli +auki pihalle. + +Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon. + +-- Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle. + +-- Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa +tarkoittaakseen. + +He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin. + +-- Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia. + +-- Oletko vielä epävarma? + +-- Olen, tuli tuskaisesti. + +-- Mutta minkätähden? + +Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä, +joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut. + +-- Sinä tulet väsymään minuun. + +-- Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et +juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät. + +He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi +juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä, +joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen +rauhoitti. + +-- Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi, +sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne. + +He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat. +Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi +odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen. + +-- Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan. + +Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan +jatkoi: + +-- Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä +paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä +hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat +hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään. + +Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa. + +Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan +ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli +liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän +reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi +hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua +päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät. + +-- Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin +nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän +kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi +koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä +pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin. + +Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi +kodin sieluksi. + +-- Ja sitten lopuksi... sanoi Allan. + +Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän, +ratkaisevan. + +-- Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki +sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se +tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti +minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän +taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä +rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen +rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä +sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään +minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä +irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun +rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja +nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa. + +Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle. + +-- Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti +hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen +taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut. +Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin +ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia. + +Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa. + +-- Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se +uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua! + +Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen +epävarmuutensa. + +Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän +jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi. + +Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten? + +Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka +hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä +vakavuutta? + +Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli +puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa? + +"Ota Allan huostaasi!" + +Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä +kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut +hänelle nyt illan hiljaisuudessa. + +Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut +äänen. + +Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa +rukousta. + +Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille +kätensä. + + + + +65. + + +Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen +julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon +muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa +olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos +olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää +vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää +vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus. +Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti +vanhaksi. + +Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat +erikoiset väitteensä. + +-- Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi +rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian +kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut +paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen +pojan kuin Allan Bentickin kanssa? + +-- Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi +kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen +kanssa pelaisin shakkia! + +Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli. + +-- Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli! +Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri +hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa! +Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen -- +erittäinkin minua -- tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle +isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten +luona? -- + +-- Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander. + +-- Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti +kirkkoherra. + +Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen +edessään lattialla. + +-- Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän. + +-- Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen +kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi +Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä. + +-- Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se +edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia +Vilde! + +Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta +hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta. + +-- Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen +lapselleen, sanoi hän. + +-- Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku +lapsi parka! + +Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä +tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. -- + +Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä +vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat +eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren +niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä +jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli +ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä +ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi +laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä +kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä. + +Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein +suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin +suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset +tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan +mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä +määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon +irvihampaan Bentickin kanssa! + +Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka +hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja +perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle +hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän +käsitti, että he sopivat yhteen. + +-- Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi +syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin +uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä. + +-- Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun +Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti +ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että +saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein +vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi! + +Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se +lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin +vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa, +kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät +häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon +paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli +hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä +hemmoiteltu. + +Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä +niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut +ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli +valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän +tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin +rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä +tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän +tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se, +joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti +kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä +hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta +kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin +moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu -- ainakaan hänelle -- ja kärsiä ne. +Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan +tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden. + +Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä +kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä +yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle +pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika. + +Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö +kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin +Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi. + +-- Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin, +selitti hän jyrkästi. + +-- Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia +levottomasti. + +-- Niin _ei_ ole + +-- Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna. + +-- Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys +teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän +tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana +hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin +hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta +epäröimiseen. + +Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä +ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta +tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut +mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa. + +Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli +juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän +oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa +että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän +rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien +vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen +tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään. + +Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä +siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää, +saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran +uhmailevan umpimielisyyden piirteen. + + + + +66. + + +-- Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä. + +-- Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme +papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi, +ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia. + +-- Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan? + +-- Sinua kohtaan? + +Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen +hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi. + +-- Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun +hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta? + +-- Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko +asiaa. + +-- Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan? + +-- Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt -- minulle. Mutta tunnen, mitä +ajatellaan. + +-- Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun +puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä +suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä, +mitä teet. + +Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti. + +-- Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden. + +-- Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät. + +-- Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää +vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa? + +-- Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas. +Voinhan kysyä häneltä. + +-- Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia +häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja _jos_ +häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät +vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa. + +-- Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian +hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin +edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut. + +Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat +seikat Lucian päätettäväksi. + +-- Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani. +Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista. + +Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli +otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi +sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei +häntä olisi pyydetty vihkimään. + +-- Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi, +kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta +hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet. + +Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He +tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon +lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli +ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen. + +Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat +Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä +olivat hänestä sanoneet. + +Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt +itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten +niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi +seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi +näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki +muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta +miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin, +niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin +tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä +iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä. + +Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni +vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia +viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja +nukkui siellä. + +-- Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi, +sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen +hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. -- + +Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt, +tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia +voinut olla häntä vähän kiusoittelematta. + +-- Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika +tavalla? sanoi hän hymyillen. + +-- Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen. + +-- Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta +ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin +pahoja? Eikö niin? + +Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen +Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän +hämmästykselle. + +-- Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt +emme ymmärrä, että niin ajattelimme. + +-- Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös, +että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että +minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti. + +He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni. + +Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön. + +Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä, +joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja +niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka +olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina +hänen ohitseen. + +Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä +myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli +opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen +myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan +suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka +hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä +samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi +siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja +vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan. + +Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä +Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää +raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän +katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli +ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt -- Allania +ja Sifiä. + +Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin. +Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli +häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä +ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän +ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin. + +Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila +oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt +päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien +luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan, +hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa +sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää +lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi +kasvava. + +Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät +kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia +asuntoja Isän kodissa. + +Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla +maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät +perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin +elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä +tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei +ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä, +mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui +ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. -- + +Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille, +Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla +hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten +metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien +masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä. + +Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut +hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen +tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista +niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni +pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka. +Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen +lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa +kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei +ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut +Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä +oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän +sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon +tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli +nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen +juureton oli nyt juurtunut. + +Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian +edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui, +tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59513 *** |