summaryrefslogtreecommitdiff
diff options
context:
space:
mode:
authornfenwick <nfenwick@pglaf.org>2025-02-09 16:50:04 -0800
committernfenwick <nfenwick@pglaf.org>2025-02-09 16:50:04 -0800
commit8c142a4a554e0e3cef4bd452290da638dac22ca7 (patch)
tree7fcb0b9324b4b77570fe4d4c0a386539aa9020d3
parent513cf5d33c05b371da125a8635f7a397b26b97eb (diff)
Sentinels relocatedHEADmain
-rw-r--r--59513-0.txt10655
-rw-r--r--59513-8.txt11041
2 files changed, 10655 insertions, 11041 deletions
diff --git a/59513-0.txt b/59513-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..55d0e44
--- /dev/null
+++ b/59513-0.txt
@@ -0,0 +1,10655 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59513 ***
+
+
+
+E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
+
+
+
+VALKOLILJA
+
+Kirj.
+
+RUNA [Elisabeth Beskow]
+
+Suomentanut M. S.
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+1.
+
+
+Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja
+tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä,
+ennustaen myrskyä huomiseksikin.
+
+Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin
+tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka
+siinä kulkivat.
+
+Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi
+tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander,
+niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa
+Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle
+siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään
+Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon
+aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei
+olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi
+tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.
+
+Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi
+hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli
+ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita
+ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi
+itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan
+viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.
+
+Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi
+sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan
+väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja
+missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.
+
+Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia
+yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.
+
+-- Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä
+häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.
+
+Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän
+meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.
+
+Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori
+Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla
+yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.
+
+-- Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei
+yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden
+edessä.
+
+-- Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.
+
+-- Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?
+
+-- Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa
+itseään, niin että yöllä se oli pahempi.
+
+-- Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?
+
+-- Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän
+ei tottele minua, selitti Brita.
+
+Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle
+tyytymättömyydelleen.
+
+-- Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?
+
+-- Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu
+rattailla.
+
+Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.
+
+Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti
+kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi
+ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja
+käyttämätöntä voimaa.
+
+-- Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun
+tuomiopäiväkasvojasi!
+
+Niin hän tervehti sielunpaimentaan.
+
+Sander katsahti tutkivasti häneen.
+
+-- Istuitko lasin ääressä nyt?
+
+-- En, suurennuslasin ääressä -- kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja
+-- pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta.
+Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.
+
+Sander säpsähti.
+
+-- Sepän-Annasta, -- Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen
+laitansa niin huonosti?
+
+Tohtori nyökkäsi.
+
+-- Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen
+vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.
+
+-- Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.
+
+-- Mutta hänhän kuolee.
+
+-- Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet
+voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.
+
+-- Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.
+
+Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.
+
+-- Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!
+
+-- Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen
+yhtä lujin katsein.
+
+-- Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa
+ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.
+
+-- Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.
+
+-- Virkani oikeus.
+
+-- Minullakin on oman virkani oikeus.
+
+Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan
+toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.
+
+Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja
+ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui
+puheeseen erottaakseen heidät.
+
+-- Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?
+
+-- Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä,
+sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.
+
+Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli
+ystäväänsä leikillisesti.
+
+-- Kuinka vaimosi laita on?
+
+-- Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista.
+Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.
+
+-- No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori
+näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä
+huomannut.
+
+Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli
+vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.
+
+Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.
+
+-- Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on
+ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden
+raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka
+lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini
+ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.
+
+Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja
+sekoitti sen sijaan lasin itselleen. --
+
+ * * * * *
+
+-- Myrsky yltyy, isä.
+
+-- Niin oikea myrsky aina tekee illempana.
+
+-- Se tulee tuntumaan aukealla.
+
+-- Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.
+
+-- Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.
+
+Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.
+
+Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa.
+Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin
+pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen
+huomattavan erotuksen.
+
+Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat
+rattaat metsän suojassa.
+
+-- Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle
+asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi
+suuresta maantiestä.
+
+Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin,
+minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa
+isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta
+hyvin huonotuulisena.
+
+-- Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti
+lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös
+jyrkkää tietä.
+
+Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko
+Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.
+
+Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton
+alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä
+pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa,
+jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä
+lautakäytäviä.
+
+Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja
+pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.
+
+Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt
+rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon
+ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän
+anteeksi haukkumistaan.
+
+Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä
+myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti
+sisään.
+
+Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin
+kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä
+kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla
+mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen
+oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan
+syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se
+luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan
+sanoa, ettei se tahdo syödä.
+
+Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.
+
+Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut
+koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä
+sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle,
+kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin
+huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen
+huoneeseen, missä Uno asui.
+
+Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot
+antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin
+jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja
+sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän -- ja
+pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä
+suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä
+hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada
+eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten
+ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.
+
+Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja
+kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.
+
+Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi
+siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat
+toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari
+suussa.
+
+Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka,
+lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun
+ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla
+olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.
+
+Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin
+noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä
+päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.
+
+-- Istu ja juttele ja ota sikari.
+
+Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.
+
+-- Missä Uno on? kysyi Sander heti.
+
+-- Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni
+hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle
+sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee
+kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.
+
+Mutta Sander jäi seisomaan.
+
+-- Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin
+toimitetuksi tänä iltana.
+
+-- Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis.
+En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti
+kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.
+
+-- Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.
+
+Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.
+
+-- Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän
+hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa
+viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että
+mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.
+
+-- Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi
+ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että
+annat hänen kulkea täällä laiskotellen.
+
+-- Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin
+haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän
+tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.
+
+-- Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana,
+mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen
+tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.
+
+-- Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö
+vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten
+ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki
+silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.
+
+-- Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa
+iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee
+pitämään heille esitelmän.
+
+-- Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen
+esteettömästi ällistellä.
+
+-- Esimerkiksi runoudesta.
+
+Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.
+
+-- Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja
+ruumiillista työtä, esität sellaista?
+
+-- En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon
+hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno
+voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää
+hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.
+
+Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa
+pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli
+edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen
+ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.
+
+Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki
+sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen
+luontaisesta hyvyydestä.
+
+Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.
+
+Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä
+huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut
+kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä
+kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen
+vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.
+
+Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa
+esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon
+ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen
+kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.
+
+Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.
+
+-- En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi
+hän jyrkästi.
+
+-- Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.
+
+-- Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein
+vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.
+
+Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.
+
+Sanderia suututti vastustus.
+
+-- Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus,
+jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.
+
+-- Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti
+suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike,
+nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä
+olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin
+huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden
+varjoakaan.
+
+-- Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander,
+joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.
+
+-- Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli
+kapteeni nousten ylös.
+
+Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.
+
+-- Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.
+
+Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei
+jättänyt häntä rauhaan.
+
+-- En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla
+ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka
+sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.
+
+Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset
+olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan
+voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän
+velvollisuutenaan.
+
+Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.
+
+-- Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että
+hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän
+räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään
+esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.
+
+Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi
+vastahakoisesti.
+
+-- Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.
+
+-- On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin,
+kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.
+
+Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.
+
+Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain
+raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän
+ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä,
+taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella
+käynnillään Unon ullakkokamarissa?
+
+Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli
+silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat
+mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu.
+Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei
+ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.
+
+Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin
+Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen
+lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta,
+leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli
+runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.
+
+Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana
+tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti
+hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille
+katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.
+
+Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle
+puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.
+
+Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle.
+Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin
+yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala
+LÃ¥garnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen
+tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja
+kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata
+askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se
+oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka
+saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi
+sisään.
+
+Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella,
+loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut
+leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan
+peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta.
+Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle,
+joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa
+kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran,
+taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.
+
+Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä
+vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut
+juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin
+hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa
+hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.
+
+Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he
+pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet
+koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut
+itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen
+rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan
+mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä,
+että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut
+palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus
+tapahtunut.
+
+Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli
+ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja
+huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli
+peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli
+karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli
+mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.
+
+Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan
+oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin
+sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta
+merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla
+hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun
+hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran
+toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän
+soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa,
+ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.
+
+Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa
+vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.
+
+Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut
+saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin
+bassossa milloin diskantissa.
+
+Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli
+ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi
+oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän
+sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.
+
+Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven
+luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.
+
+Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein
+kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan,
+sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.
+
+Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin
+pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian
+suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa
+mistään muusta.
+
+Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat
+sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.
+
+-- Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin
+hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme
+varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.
+
+-- Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.
+
+-- Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita,
+salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se
+musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.
+
+Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.
+
+-- Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei
+hän huomaa minun olleen kotona.
+
+Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan
+lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja
+suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti
+korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian
+tulisi irroittamaan.
+
+-- Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni
+tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.
+
+-- Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.
+
+-- Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.
+
+Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut
+ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin
+hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista
+ulos.
+
+Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti
+hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa
+ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista
+ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.
+
+-- Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin
+tieltä suurelle maantielle.
+
+Tie kulki ensin hetkisen LÃ¥garnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten
+vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset
+molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä.
+Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja
+tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille
+palstoille.
+
+Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta
+tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.
+
+Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja
+kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen
+sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä
+kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.
+
+Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi
+hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.
+
+-- Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi
+hän antaen ohjakset Britalle.
+
+Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat
+kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.
+
+Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan
+vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille,
+ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui
+muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.
+
+Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut
+hauska pidellä.
+
+Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten.
+Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin
+metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi
+hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja
+paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.
+
+Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin
+kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä
+vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.
+
+Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään
+Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi
+pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja
+vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä
+puutarhan keskellä.
+
+Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli
+sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen
+ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen
+soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei
+ollut pihan, vaan järven puolella.
+
+Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen
+rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin
+kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää.
+Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli
+Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa,
+joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei
+nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.
+
+Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän
+nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta,
+vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät
+seisovat harput käsissä.
+
+Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää,
+jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät
+värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien
+kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän
+vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta,
+mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.
+
+Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen
+erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä,
+peläten jonkun kuulevan.
+
+ Puhtahaks minut, Herra, sä luo!
+ Harhasta pois ota, helmahas tuo!
+
+Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.
+Tällaisetkin säkeet kuin nämä:
+
+ Puhdista vain kaikki sa pois,
+ Luotasi mun mikä estää vois,
+
+tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä
+hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman
+arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen
+moitesävy.
+
+Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa
+laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän
+hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja
+äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa
+hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.
+
+Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään
+hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.
+
+-- Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa
+pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.
+
+Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki
+pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna
+jäi seisomaan hänen eteensä.
+
+-- Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien
+täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.
+
+-- En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.
+
+-- Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista
+käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän
+kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.
+
+Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi
+illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut
+voivansa sovittaa laiminlyönnin.
+
+Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali
+hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän
+yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.
+
+-- Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun
+pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.
+
+-- Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni?
+Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi
+häirinnyt sinua.
+
+-- Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen
+miehensä leipää leikaten.
+
+-- Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.
+
+-- Kuten tavallisesti.
+
+-- Kerrohan vähän.
+
+Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei
+siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa
+omalla tavallaan.
+
+-- Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta
+alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain
+laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta
+hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta
+puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera.
+"Minulla _on_ sanomista, minulla _on_ sanomista!" puhkui täti Vass,
+ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi
+sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa,
+että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta
+puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.
+
+Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja
+äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla
+enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan.
+Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden,
+jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi
+rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin
+tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi
+heittää siihen toisinaan sytykettä.
+
+Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin
+kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja
+samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä
+huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti
+levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
+
+Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi
+saavuttanut voiton.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11
+aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.
+
+Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt,
+sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi.
+Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen
+Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt
+LÃ¥garnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.
+
+Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta
+niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana
+ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti
+valkeana kuutamossa.
+
+Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi
+keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.
+
+Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä
+syksyn hävitystä uusi kevät. -- Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa
+uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä
+vastaan mikä kuluttaa?
+
+Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia
+hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti
+harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat
+hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.
+
+Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti
+sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt
+ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut.
+Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä
+oli paljon.
+
+Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan,
+mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui
+se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä,
+heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä
+sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli
+pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen
+suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka
+väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua.
+Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt
+hänen huoneensa seinällä.
+
+Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän
+läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt,
+turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo
+lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut
+ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää
+sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä
+ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman
+ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui
+kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset
+ajatukset.
+
+Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli
+erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman
+seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten
+muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen
+virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut,
+jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet
+kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan
+puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He
+olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11.
+Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut
+nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen
+ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena
+ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta
+muistosta.
+
+Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin
+tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta,
+mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje,
+valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa,
+yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.
+
+-- Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli
+Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn
+kohinaa.
+
+Se olisi ainoa mahdollinen muutos -- --
+
+Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi
+kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä
+ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät
+hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka
+erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta
+oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle,
+ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.
+
+Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin
+kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa
+hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran
+Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi
+hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon
+tekemistä.
+
+-- Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus
+sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut
+lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.
+
+-- Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan
+ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen
+kantavan salattua surua.
+
+Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja
+vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin
+luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti
+Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.
+
+Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti
+hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea.
+Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui
+ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.
+
+Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.
+
+Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna
+oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä
+sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon
+saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä
+iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän
+oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot
+olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista
+katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten
+suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän
+olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta
+häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista
+naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.
+
+Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?
+
+Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut
+kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään
+esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.
+
+Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli
+oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan
+uuden äänen.
+
+Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään
+esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa
+jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.
+
+Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi?
+Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän
+tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän
+alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan
+kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti,
+kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.
+
+
+
+
+4.
+
+
+-- Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää
+teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia
+seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.
+
+Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin
+täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen,
+ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.
+
+-- Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi
+hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.
+
+Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen
+ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.
+
+-- Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille
+maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut
+ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä
+itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas
+sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.
+
+Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.
+
+-- Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa
+poistetuksi, sanoi hän.
+
+Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.
+
+-- Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi
+Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.
+
+-- Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten
+hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra
+antaisi minulle sen vastauksen?
+
+Uno nyökkäsi.
+
+-- Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.
+
+-- Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin
+niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua
+nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.
+
+-- Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?
+
+-- Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.
+
+-- Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän
+suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se _on_ siitä syystä.
+
+-- Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme
+vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?
+
+-- Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian
+vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.
+
+-- Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka
+olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.
+
+-- On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.
+
+-- Ratsastaako neiti? kysyi Uno.
+
+-- Ratsastan mielelläni.
+
+-- Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.
+
+-- Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha
+pukunsa ullakolla, sanoi Irene.
+
+-- Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman
+punastuen.
+
+Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar
+kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut
+olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen
+vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän
+ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan
+päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut
+häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka
+siitä tiesi.
+
+-- Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle,
+noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien
+oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.
+
+Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.
+
+Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi
+ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine
+hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa
+pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan
+miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka
+häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen
+ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa
+pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.
+
+Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja
+käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista
+toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä
+välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin
+muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa -- ja sellainen
+hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.
+
+Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia
+ratsastusretkestään.
+
+Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä
+ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.
+
+-- Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän
+käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.
+
+-- On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein
+tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin
+ratsastajat olivat näkyvissä.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan
+odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja
+ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona
+ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin
+soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden,
+että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut
+mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.
+
+Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut
+helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti
+häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.
+
+Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti
+katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.
+
+-- Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä
+senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.
+
+Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen
+äänessään.
+
+-- Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja
+antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla
+jonkin hänen runoistaan.
+
+Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon
+esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan
+hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi
+että yleissivistäviksi.
+
+Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.
+
+-- Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen
+huomasi Sanderin epäröimisen.
+
+Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli
+huvitettu.
+
+-- Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse
+aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.
+
+-- Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.
+
+Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän
+viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.
+
+Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi
+hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi
+hänen ilmilausumattoman epäilynsä.
+
+-- Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta
+kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen
+varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti
+mitään hengellistä puhetta pitäisi.
+
+Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen
+onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.
+
+-- Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden
+ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä
+tultuaan tähän lopputulokseen.
+
+Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta
+sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin
+joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.
+
+Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä,
+mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä
+hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander
+käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata
+vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin,
+jota hän piti turhana kainoutena.
+
+-- Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi
+kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.
+
+-- Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander
+hänelle harvinaisen päättäväisesti.
+
+Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä
+moitteesta, jonka hän oli saanut.
+
+-- Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat
+jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen
+puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä
+kiinni, jos hevonen juonittelisi.
+
+Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan
+ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä
+talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.
+
+-- Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän
+kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.
+
+Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.
+
+-- Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei
+kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen
+ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.
+
+Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä
+ratsastajia.
+
+-- Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa
+kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva
+Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman
+esiintymisen vuoksi.
+
+-- Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander
+rypistetyin otsin.
+
+Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee
+itsensä epävarmaksi.
+
+-- Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen -- ja
+silloin...!
+
+-- Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään
+sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni
+huoneeseensa.
+
+Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin
+ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten
+voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta
+Britaan ja Annaan.
+
+Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.
+
+-- _Kuka_ meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti
+toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi
+pappilasta.
+
+-- Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.
+
+-- Mutta hän epäröi -- juuri siitä syystä, mistä sanoitte.
+
+Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.
+
+-- Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni
+häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!
+
+Ja Uno nauroi ääneen.
+
+Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.
+
+-- On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.
+
+-- Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.
+
+-- Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä
+enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.
+
+-- Mutta minkätähden? vastusteli Uno.
+
+-- Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme
+kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan
+hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.
+
+-- Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme
+hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole
+sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.
+
+-- Mutta kuitenkin -- ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen.
+Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni
+todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin
+itseni ilkeän petolliseksi.
+
+Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin
+punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne
+ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon
+miellyttävässä naisessa.
+
+-- No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani,
+mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian
+naiselliseen heikkouteen.
+
+Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella
+huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.
+
+
+
+
+6.
+
+
+-- Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni!
+virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain
+katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman
+kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.
+
+Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja
+he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä
+harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks
+minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla
+varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen
+itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt
+siihen huomiota ja viehättynyt siitä.
+
+Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli
+aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon
+pidettiin.
+
+-- Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi
+kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.
+
+-- Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää
+sellaista ajatustakin.
+
+Lucia hymyili.
+
+-- Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?
+
+-- Onhan sillä ero.
+
+-- Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?
+
+-- Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.
+
+-- Niinpä niin!
+
+-- Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.
+
+-- No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan
+harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta
+sen laulamiseen.
+
+-- Voi ei, täti hyvä!
+
+-- Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia.
+Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua
+pelkää?
+
+Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada
+olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli
+liian houkutteleva.
+
+-- Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa?
+sanoi Anna.
+
+-- En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi
+Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.
+
+Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään
+oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten
+sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat
+lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan
+rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:
+
+ "Mun ota käten' Herra ja taluta, -- -- --"
+
+Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan
+äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen
+teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden
+voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja
+jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta
+korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.
+
+Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi
+hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa.
+Ja hän tiesi sen.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa,
+oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka
+muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita
+vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä
+naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.
+
+-- Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan,
+kuiskasi Uno Lucialle.
+
+-- Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi,
+kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.
+
+Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä
+vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä
+olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi
+Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan,
+kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka
+oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.
+
+Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.
+
+Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään
+naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs
+esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin,
+ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja
+esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki
+ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän
+ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.
+
+Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun
+"Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet
+kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut
+mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.
+
+Esitelmä oli erittäin onnistunut.
+
+-- Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno
+ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen
+viereensä kuuntelijoiden eturiville.
+
+Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman
+iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen
+tuntee.
+
+-- Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen
+luen, sillä _teillä_ on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle
+omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.
+
+Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra
+seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.
+
+Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti
+hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri
+toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.
+
+Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit
+nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua,
+vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi
+suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi
+kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi
+hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon
+ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.
+
+Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan
+äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:
+
+-- Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö
+rakastakaan minua?
+
+ "Siis ota käten' Herra ja taluta..."
+
+Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului
+miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon.
+Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä
+esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle
+hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan
+puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai
+hämärämmin.
+
+Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui
+hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt,
+oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.
+
+Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt
+tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja
+hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä,
+kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.
+
+Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen
+katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein.
+Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi
+takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen
+esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen
+mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen
+mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus,
+mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut
+levottomuudella hänen mielensä.
+
+Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen
+vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka
+menivät pappilan ohi.
+
+Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat
+hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.
+
+Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan
+hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen,
+sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt
+ja laulanut.
+
+Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. -- Minulla ei ollut
+aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.
+
+Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.
+
+-- En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.
+
+-- Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti
+Brita.
+
+-- Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi
+sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena
+siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.
+
+-- Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi
+isä.
+
+Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle
+rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli
+hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.
+
+Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.
+
+-- Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.
+
+Annan ensi mielijohde oli -- päästäkseen enemmistä kysymyksistä --
+vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta
+salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.
+
+-- Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi
+laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.
+
+Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti
+häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen
+kestäessä.
+
+-- Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän
+sivistyä taasen, selitti hän.
+
+Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle
+tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten
+Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja
+hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat
+hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin
+historiantunneilla.
+
+Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi
+karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.
+
+-- Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä
+herkuttelemassa.
+
+Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille
+yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.
+
+Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos
+neiti Vilde sallii, sanoi hän.
+
+Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.
+
+Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän
+antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja
+vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
+
+Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden
+hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen
+hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa
+näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt
+hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.
+
+Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän
+kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä
+esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin
+olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko
+personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä.
+Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö
+hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi
+velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.
+
+-- Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että
+neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille
+mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia
+itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian
+hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.
+
+Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.
+
+-- Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että
+sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ
+niin valoisana kuin mahdollista.
+
+-- On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi
+kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.
+
+-- Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn
+iloksi, sanoi Lucia.
+
+Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi,
+vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä
+kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.
+
+Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen
+ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen,
+ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander
+huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti
+hänen vastustuksensa myöntymykseksi.
+
+Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin
+Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.
+
+Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä
+keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä,
+kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander
+luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.
+
+Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat
+lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen
+tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen
+huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.
+
+-- Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita
+kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.
+
+-- Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?
+
+-- Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita
+rehellisesti.
+
+-- Ketkä me?
+
+-- Irene ja minä.
+
+-- Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.
+
+Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut
+masentaa itseään.
+
+-- Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme
+kuulla sen?
+
+-- Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on _alhaista_
+kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.
+
+Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja
+katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.
+
+Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei
+hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.
+
+-- Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää
+pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta,
+että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä
+jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.
+
+Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja
+äänessä jotakin taivuttavaa.
+
+-- Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin,
+tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi
+tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla
+joksikin.
+
+Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja
+katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.
+
+-- Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.
+
+-- Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos
+Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista
+meillä on kotona!
+
+Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.
+
+-- On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.
+
+-- Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan
+joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos
+olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona.
+Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta
+jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä
+saisi.
+
+-- Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.
+
+-- Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa
+maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua.
+Hän ei huomaa sitä.
+
+-- Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.
+
+-- Tahtoisin joksikin, joka on reipasta -- miksi tahansa -- esimerkiksi
+voimistelijaksi.
+
+Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.
+
+-- Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti
+työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi
+omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa
+ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään,
+on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä,
+tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä
+jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun
+velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.
+
+-- Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?
+
+-- Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain
+tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti
+tahtoisi auttaa minua!
+
+-- Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?
+
+-- Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin
+päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti
+tietää.
+
+Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva
+Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan,
+minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä.
+Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä
+ihmiset ajattelivat hänestä.
+
+-- Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos
+saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan
+sinulle.
+
+-- Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!
+
+Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin
+lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja
+kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin
+jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti
+jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi
+lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja
+vilpoisina.
+
+-- Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen
+takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei
+ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.
+
+-- Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.
+
+-- Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän
+luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat
+olivat kylläkin selviä.
+
+-- Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo
+on niissä, vastasi Lucia hymyillen.
+
+Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa
+heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi
+tahtonut tietää kummankolainen hän oli.
+
+-- Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi
+hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.
+
+-- Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta
+hämmentää itseään.
+
+-- Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen
+iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.
+
+Lucian silmät suurenivat.
+
+-- Onko tohtorilla poika? Luulin...
+
+-- Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa
+naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että
+minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.
+
+-- Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi.
+Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja.
+Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.
+
+-- Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.
+
+-- Pelkään hänen tulevan.
+
+-- Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?
+
+-- En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli
+tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden
+siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?
+
+-- Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän
+yht'äkkiä.
+
+Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen
+huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei
+joutunut siitä hämilleen.
+
+-- Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.
+
+Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä,
+jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään
+mahdollisesti liikkui.
+
+-- Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna
+hänen katseensa ja hymyili.
+
+-- Eikö se sitten ole?
+
+Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein
+kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän
+nauroi.
+
+-- Mitä nyt? kivahti tohtori.
+
+-- Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.
+
+Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä
+kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää
+tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä
+vakuutetuksi.
+
+He olivat nyt Borgin tienhaarassa.
+
+-- Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?
+
+-- Menen.
+
+Hän nosti hiukan lakkiaan.
+
+-- Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain
+jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi
+hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.
+
+-- Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.
+
+Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.
+
+-- Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne,
+sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.
+
+-- Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.
+
+-- Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?
+
+-- Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?
+
+-- Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,
+
+-- Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.
+
+-- Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.
+
+Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.
+
+-- Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten
+mieliä.
+
+-- Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä
+tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä _yksinpä teillekin_.
+
+Lucia nauroi keveästi.
+
+-- En aio koettaa, sanoi hän.
+
+Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat
+yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta
+väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta
+Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa
+olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä,
+että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar.
+Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, --
+silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää
+hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin
+muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan
+ja käytöksessään.
+
+Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties
+koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka
+ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati
+häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan
+kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua
+henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa
+olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin
+tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että
+hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen
+tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja
+luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti
+siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli
+vaikeasti voitettavissa.
+
+-- Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi
+Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi
+ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.
+
+Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.
+
+-- Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä
+hämmästystä, mitä hän tunsi.
+
+-- Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani
+siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin
+ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi
+Lucia.
+
+-- Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen
+hevoset tulivat pihaan.
+
+-- Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on!
+pyysi Irene.
+
+-- Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan,
+vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan
+tilikirjojaan tutkimassa.
+
+Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.
+
+-- Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani,
+selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään
+miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.
+
+-- Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi
+rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai
+eikö.
+
+-- Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.
+
+-- Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen
+hameeni häntä vai eikö.
+
+-- Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä
+Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo
+sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä -- kaikki oli pakkasen hopeoimaa.
+Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten,
+että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien
+lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena
+järven jäähän.
+
+Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan
+kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin
+painoi sen sieluunsa.
+
+Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi
+paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut
+näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut
+jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon
+taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada
+kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja
+oleskella siellä!
+
+Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla
+hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin
+hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan
+tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen
+aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen
+jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa
+rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.
+
+Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat
+ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.
+
+Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto,
+leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi
+maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.
+
+Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai
+vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen
+oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä
+vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa
+rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja
+tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat
+huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä
+siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.
+
+Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen
+saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli
+myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa,
+ja se kuului kyllä paukutuksesta.
+
+Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan,
+hauskan kirjan lukemiseen.
+
+-- Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!
+
+Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja
+nahkalakin reunustassa.
+
+Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä
+hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta,
+mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.
+
+-- Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella
+suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja
+paukuttaa.
+
+-- Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.
+
+-- Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.
+
+-- Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke
+katseessa.
+
+-- Päätetty asia! Mihin karkaamme?
+
+-- Tukholmaan tietysti.
+
+-- Ja mitä teemme siellä?
+
+-- Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.
+
+-- Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?
+
+Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti...
+
+-- Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä,
+_milloinkahan_ hän puhuu isälle minusta?
+
+-- Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla
+hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein
+suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy
+minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa,
+jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi
+asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän
+voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.
+
+-- Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.
+
+Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan
+innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.
+
+-- Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.
+
+Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän
+katseen vihattuihin kangaspuihin.
+
+-- En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka
+siitä, että se aikanaan valmistuu.
+
+-- Onko _hän_ selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?
+
+-- Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei
+tietäisi.
+
+Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä
+juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt
+siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan
+mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä
+nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä
+olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä
+hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten
+hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.
+
+-- Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän
+senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen
+tarjoustaan vastaan.
+
+-- _Tahdotko_ tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.
+
+-- Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.
+
+-- Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa
+on hänen luotaan matkustaminen -- ennen kaikkea hänen tähtensä olen
+jättänyt karkaamisen.
+
+Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista
+lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.
+
+Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti
+siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista
+istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä.
+Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin
+ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien
+tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui
+niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa,
+se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva
+Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.
+
+-- Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos
+niiksi tulisi, vastasi Lucia.
+
+Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin
+katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.
+
+-- Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän
+sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti
+mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon
+auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti
+jäisi.
+
+-- Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva
+Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.
+
+-- Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus
+näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.
+
+Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin
+olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen
+koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.
+
+Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan
+voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja
+vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien
+välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä,
+havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta
+miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei
+hän löytänyt niistä mitään lämpöä.
+
+Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä
+elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman
+luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen
+tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.
+
+-- Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä
+on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein
+kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka
+oli niin erilainen kuin hänen omansa.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta
+että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen
+jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin
+korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan
+paljaana.
+
+Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik,
+teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta
+joululomalle.
+
+Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine
+piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää
+ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain
+näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se
+oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.
+
+Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta
+väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin
+veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine
+puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli
+ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt.
+Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt
+sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut
+nukkumaan.
+
+Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina
+päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.
+
+Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin
+tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta
+hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan
+alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan
+jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.
+
+-- Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan
+metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.
+
+Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan
+seuratessa jäljessä.
+
+-- Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.
+
+-- Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla
+äänensävyllä.
+
+-- Sitä ei ole helppo sanoa.
+
+Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä
+saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen
+häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää
+sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna,
+joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.
+
+Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä
+auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion
+vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.
+
+Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta
+Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin
+asetetut käsivartensa siihen.
+
+Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.
+
+-- Anna, en halua ruveta papiksi.
+
+Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.
+
+Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä
+ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut
+aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi.
+Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi
+oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.
+
+-- Miksi et?
+
+-- Minulla ei ole elävää uskoa.
+
+-- Mutta Erik!
+
+Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja
+hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.
+
+Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan
+sen.
+
+-- Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein
+taivuttavasti.
+
+-- Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.
+
+-- Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä
+ei ole ollenkaan.
+
+Erik oli vaiti.
+
+-- Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?
+
+Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa
+ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.
+
+Mutta Erik pudisti päätään.
+
+-- Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.
+
+-- Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.
+
+-- Se on tullut vähitellen -- ja kasvanut. Olen koettanut olla
+miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut
+miettimiskyvyn, niin...
+
+-- Erik, epäiletkö sinä?
+
+-- Epäilen.
+
+-- Mitä?
+
+-- Enimmäkseen kirkon oppia.
+
+Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi
+Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän
+katseen.
+
+-- Ja voithan ymmärtää, että _se_ ei sovi papille. Niin, senhän Anna
+kyllä ymmärsi.
+
+-- Mutta etkö luule sen menevän ohi?
+
+-- Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen,
+olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi
+pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.
+
+Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.
+
+-- Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.
+
+Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.
+
+-- Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole
+pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla
+ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan,
+monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä
+ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi
+tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä
+juuri minulla ei ole -- enkä koskaan voi sitä saada.
+
+Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.
+
+-- Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.
+
+Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään
+taisteluun.
+
+-- Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen
+ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?
+
+Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin.
+Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin
+kuin avata isän sydän ymmärtämään.
+
+-- Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen
+vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.
+
+-- Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti
+voimallisesti vastaukseksi.
+
+Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa
+tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja
+raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.
+
+-- Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin
+meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.
+Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.
+Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.
+
+Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa
+ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.
+
+-- Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa
+härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin
+saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä
+kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä
+totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.
+
+Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi
+vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.
+
+-- Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen
+toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?
+
+Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen
+vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.
+
+Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle
+pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä
+hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen
+Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.
+
+Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen
+vaistonsa sanoi sen hänelle.
+
+-- Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua
+paremmin kuin luulemme!
+
+Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.
+
+-- Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.
+
+-- Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.
+
+-- Tiedän sen -- mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.
+
+Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa
+ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä
+sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen
+asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.
+
+Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän
+hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota
+olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja
+näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät
+he kuin äänettömästä sopimuksesta.
+
+-- Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain
+puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan
+turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni
+saisivat periä jälkeeni.
+
+-- On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.
+
+-- Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi
+muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.
+
+-- Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.
+
+-- Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai
+uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata,
+joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.
+
+-- Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän
+hellästi Erikiin.
+
+Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana,
+hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että
+hänellä on pieni sisar, josta pitää.
+
+-- Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet
+kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.
+
+Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut
+ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu
+ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta
+kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan
+osoittaa sitä tälle.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa
+Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta,
+tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.
+
+Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko
+pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat
+että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi
+kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia
+Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se
+oli melkein yhtä hupaisaa.
+
+Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin
+huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle
+osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi
+leikki ja tanssi.
+
+Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa,
+etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka
+kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän
+ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä
+senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta
+kuin työtä.
+
+Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin
+nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi
+tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi
+Erikin paraillaan tanssimassa.
+
+Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän
+oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin
+hän tänä uutena vuonna oli.
+
+Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton
+silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän
+sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa
+päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana
+voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä
+tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt
+käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä
+ajatuksiaan pakoon.
+
+-- Sinäkö siinä olet?
+
+Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick
+huomio-asennossa hänen vieressään.
+
+Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto.
+Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot
+silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet
+lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen
+oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä
+olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt
+ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän
+selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.
+
+-- Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.
+
+-- Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona
+kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut
+pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia
+kanssani?
+
+-- En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.
+
+-- Joutavia! Tule vain!
+
+Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin
+huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.
+
+Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi
+voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia
+Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat
+tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut
+sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei
+hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.
+
+Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.
+
+-- Kuinka voimakas sinä olet!
+
+-- Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin.
+Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi
+tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.
+
+-- Enhän minä sitä tee!
+
+-- Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.
+
+-- Nunnaltako?
+
+-- Pyhimykseltä.
+
+-- Sinä olet aina yhtä hassu.
+
+-- Pahempi, toivoakseni.
+
+Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!
+
+-- Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän
+kai lienee siitä paras todiste.
+
+Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se
+oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa
+seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan
+osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja
+jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja
+tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan
+ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.
+
+Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen
+huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua.
+Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo
+vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan
+silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.
+
+-- Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin"
+kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.
+
+Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet
+hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti
+pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut
+uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään
+hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.
+
+Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä,
+jolle on tehnyt hyvän teon.
+
+Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei
+käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi
+hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.
+
+-- Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän.
+Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle
+minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.
+
+Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick
+oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten
+sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti
+verrattoman lennokkaasti ja hienosti.
+
+-- Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana?
+kysyi tohtori.
+
+-- Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään,
+vastasi Lucia häiriintymättä.
+
+-- Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.
+
+-- Enkö minä sitten kuulu niihin?
+
+Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä
+kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua
+rouva Jenningsin kanssa.
+
+-- Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua
+soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei
+ollut huomaavinaan.
+
+Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.
+
+-- Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.
+
+-- Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen
+minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.
+
+-- Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun
+kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.
+
+Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti
+tanssiin Lucian kanssa.
+
+Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan
+ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen
+naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli
+rytmiä ja sulavuutta.
+
+Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa
+kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.
+
+-- Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.
+
+-- Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.
+
+Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.
+
+-- Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.
+
+Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.
+
+-- Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias
+ihastuneena.
+
+Allan katsoi huvitettuna häneen.
+
+-- Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina
+opettajattaristaan, vai mitä?
+
+Irene keikautti närkästyneenä päätään.
+
+-- Pienet koulutytöt! kivahti hän.
+
+-- Niin, mitä te muuta olette koko joukko?
+
+-- Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me
+luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme
+lopettaneet.
+
+-- Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!
+
+-- Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?
+
+Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.
+
+-- Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja
+kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi
+tehdä niin.
+
+Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi
+pysähtyä.
+
+-- Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä
+oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen
+kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen.
+Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.
+
+-- Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.
+
+-- Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.
+
+-- Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin
+voittavaa.
+
+Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.
+
+Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.
+
+-- Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita
+häneen, huomautti Lucia.
+
+-- Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on
+olevinaan jokin erikoinen taito.
+
+Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!
+
+-- Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.
+
+-- Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän
+itse ei ollut tietoinen.
+
+Tohtori katsoi häneen terävästi.
+
+-- Onko se ehkä jo pyörällä?
+
+Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin
+tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut
+tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.
+
+-- Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen
+tohtoria.
+
+Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin
+epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla
+aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi
+vaikeammaksi paeta sitä.
+
+Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva
+Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.
+
+-- Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?
+
+-- Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.
+
+Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei
+Lucian tanssiin.
+
+He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli
+mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa
+tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin
+kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja
+ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.
+
+-- _Se_ oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.
+
+-- Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.
+
+-- Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin
+teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.
+
+-- Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen
+mielenkiintoisena.
+
+-- Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä
+iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun
+kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut
+häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin
+rakastunut.
+
+Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.
+
+-- On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En
+ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin
+muutoin liian vakava ikäisekseen.
+
+-- Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla
+tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii
+itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.
+
+-- Te näytte tuntevan heidät hyvin?
+
+-- Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä
+heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.
+
+-- Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.
+
+-- Niin olemmekin, mutta -- äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten
+tiedätte.
+
+Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.
+
+-- Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?
+
+Lucia myönsi hymyillen.
+
+-- Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut
+samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän
+syrjäyttää itseänsä.
+
+-- Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen
+onnellisen oppilaansa kanssa.
+
+Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä
+Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan
+vilkkaasti.
+
+Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman
+tyttärensä luo.
+
+-- Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään?
+kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.
+
+-- On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran
+kanssa, selitti Irene.
+
+-- Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti
+sormellaan noita säteileviä kasvoja.
+
+Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.
+Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois
+Lucian kainalosta.
+
+-- Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.
+
+-- Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen
+ympärilleen.
+
+-- Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat
+yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.
+
+Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka
+ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.
+
+Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin
+noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle
+niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut
+loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.
+
+Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi
+lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin
+tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi
+pyytää anteeksi jotakin.
+
+-- Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä,
+joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.
+
+-- Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla
+äänellä.
+
+Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja
+salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa
+äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti
+voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.
+
+Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa
+säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli
+kylvänyt vain viileitä tunteita. --
+
+Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas
+saliin katsomaan nuoriansa.
+
+Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut
+tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään
+väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin
+kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten
+kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli
+kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan
+tullut kysymykseen.
+
+Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi
+osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja
+ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt,
+seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa.
+Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja
+vastustuskykyä.
+
+Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan
+silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin
+iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.
+
+-- Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli
+rouva Sander levottomasti.
+
+Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä
+huomion sisaresta.
+
+Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän
+voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä
+kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin
+iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt
+voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin
+synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun
+hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan
+ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.
+
+Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta,
+koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi
+Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka,
+mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja
+vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä
+loppu.
+
+Hän meni etsimään miestään.
+
+-- Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja
+ilakoiden? kuiskasi hän.
+
+-- Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.
+
+-- Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik
+että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?
+
+Sander näytti miettivältä.
+
+-- Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen
+edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole
+siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.
+
+-- Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.
+
+-- Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin
+yhdessä. Missä emäntä on?
+
+-- Salissa.
+
+Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen
+johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui
+samassa huoneessa.
+
+Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle,
+joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.
+
+Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat
+tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat
+Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.
+
+-- Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme
+ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin
+tanssien ja huvitellen.
+
+Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa
+syntyi hiljaisuus.
+
+Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme
+Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta,
+jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.
+
+Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin
+että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi
+erään virren numeron, hän oli heti valmis.
+
+Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon
+ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä
+vakavuudeksi.
+
+ "Jo vanha vuos' on loppunut
+ Ja uusi jälleen alkanut..."
+
+Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren
+ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä
+ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja
+järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja
+Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään
+ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä
+ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka
+täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä
+sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori
+sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien
+yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu
+voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden
+lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden
+joukossa.
+
+Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka
+seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän
+lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei
+muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin
+kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka
+hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta
+kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta
+tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.
+
+Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja
+adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat
+ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla
+oli virsikirjat.
+
+Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla
+kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.
+
+ "Ah Herrani, mun Jeesuksen..."
+
+Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä
+oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän
+tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.
+
+Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi
+ulkoa -- Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi
+tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.
+
+Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden
+monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa,
+kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen
+oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa
+kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa
+elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.
+
+
+
+
+15.
+
+
+-- Unikeko! sanoi Erik Sander.
+
+Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka
+hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin
+kaartuvien kulmakarvojen alla.
+
+-- Mitä kello on?
+
+-- Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.
+
+Mutta niin ei käynytkään.
+
+-- Entä sitten?
+
+Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista
+toveriaan.
+
+-- Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.
+
+Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja
+valveilla.
+
+-- Kutka me?
+
+-- Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.
+
+-- Hyvä!
+
+Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen
+yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi
+ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta,
+teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että
+hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa
+polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn
+ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään
+ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten
+enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin
+ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.
+
+Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt
+niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes
+hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan
+kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.
+
+-- Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui
+kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se
+kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.
+
+-- Miksi et varota häntä?
+
+-- Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha
+ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu,
+niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.
+
+-- Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.
+
+-- Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan
+samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?
+
+-- Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. -- Ja sinä niin
+raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja
+minä olemme yksissä. Vai mitä?
+
+-- Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin
+katsein.
+
+-- Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa
+ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.
+
+-- Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti
+Erik.
+
+Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä
+hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa
+tuottavaa kiusaa.
+
+Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.
+
+-- Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan
+tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti
+ja suoraan.
+
+Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi
+hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin
+hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.
+
+-- Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan
+keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen
+ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.
+
+-- Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja
+näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.
+
+Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä
+oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania,
+suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset
+hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat
+tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.
+
+Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa,
+Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen
+vieressä.
+
+-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi
+tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa
+hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen,
+niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen
+kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa
+sieluaan kaiken maailman pahuudella.
+
+-- Onko hän aina ollut sellainen?
+
+-- Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti
+hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä
+ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan
+potkuriretkelle?
+
+-- Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.
+
+-- Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.
+
+-- Miksi niin?
+
+-- Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni,
+kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää
+häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee
+iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se
+tyylikäs pikku Vilde mukaan?
+
+-- Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?
+
+-- En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?
+
+-- Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.
+
+Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.
+
+-- Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa
+meidän näköpiirissämme.
+
+-- Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.
+
+Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".
+
+-- Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan
+portin ulkopuolelle.
+
+-- Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.
+
+Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja,
+mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan
+ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi
+potkukelkka mytty istuimella.
+
+-- Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.
+
+Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi
+kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.
+
+-- Se on minun, sanoi hän.
+
+-- Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän
+minulle täksi päiväksi?
+
+-- Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.
+
+-- Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan
+vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.
+
+-- Ei, kuulkaahan... vastusteli Janne.
+
+-- Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran
+siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan
+auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi
+matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa.
+Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin
+päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.
+
+Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.
+
+-- Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.
+
+Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä
+nauruun että arvosteluun.
+
+Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo
+koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.
+
+-- Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen
+sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen
+on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.
+
+-- Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei
+ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.
+
+-- Aiotko koettaa? kysyi Brita.
+
+-- Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se
+käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.
+
+Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia,
+varastetulla potkurillaan tiehensä.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen
+paikkaamisessa.
+
+Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta
+luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen
+Jumalan vaatimana uhrina.
+
+Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja
+valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.
+
+-- Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän
+ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.
+
+Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään
+tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi.
+Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja
+senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi
+oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän
+ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.
+
+Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli
+ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän
+ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.
+
+Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla
+itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset
+vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen
+nähdessään. Mutta Allan näki sen.
+
+-- Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä
+työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta
+solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!
+
+Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä
+tiennyt miten suhtautua siihen.
+
+-- Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä
+helmaansa.
+
+-- Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen
+ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois
+meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.
+
+-- Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.
+
+-- Hän hulluttelee vain, äiti.
+
+-- En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan
+sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?
+
+-- Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.
+
+Allan kääntyi nyt Annan puoleen.
+
+-- Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen
+odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!
+
+-- Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa,
+esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan,
+arveli täytyvänsä vastustella.
+
+-- Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?
+
+Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen
+viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa,
+kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista
+syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin
+Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin
+äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla
+niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen
+sydämensä riemuitsi.
+
+-- Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen
+äitinsä.
+
+-- Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.
+
+-- Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.
+
+Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan
+odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.
+
+Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin
+vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet
+melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei
+ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän
+hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen
+mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia
+huvituksesta.
+
+Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos
+ja istuutui kelkkaan.
+
+-- Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.
+
+-- Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.
+
+-- Niin _päältäpäin_, vastasi Allan.
+
+Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion
+potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi
+kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.
+
+-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun
+ennenkuin tiesi sen syytäkään.
+
+Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.
+
+-- Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.
+
+-- Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja
+irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.
+
+-- Mutta se oli väärin, väitti Anna.
+
+-- Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut
+varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että
+meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole
+pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa.
+Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.
+
+-- Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä
+iltana!
+
+-- Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan
+tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee
+tappelun.
+
+-- Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.
+
+Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua,
+joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan,
+kiinnitti sydämiä häneen.
+
+-- On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.
+
+-- Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme
+nyt juuri?
+
+-- Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.
+
+-- Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi
+erikoiseksi, kuten täti sanoi?
+
+-- Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja
+vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.
+
+Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.
+
+-- Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ"
+olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?
+
+-- En!
+
+-- Olemmeko liian syntisiä sinulle?
+
+-- Elä puhu niin!
+
+-- Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?
+
+-- Tiedän tuskin hauskempaa.
+
+Allan oli tuokion ääneti.
+
+-- Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.
+
+Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen
+kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja
+että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.
+
+-- Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen
+silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?
+
+-- Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.
+
+-- Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa
+sitä! Ethän usko, mitä?
+
+Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan
+kasvoista.
+
+Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.
+
+-- Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.
+
+-- Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut
+mahdotonta.
+
+Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia
+jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen
+tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden
+tunteen ja ilon.
+
+Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja
+tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire
+saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi,
+niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.
+
+Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno
+istui ja Brita potki.
+
+Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.
+
+-- Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik,
+selitti hän.
+
+Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi.
+Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen
+nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja
+hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.
+
+Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista
+ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja
+toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin,
+seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.
+
+Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin.
+Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa
+veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti,
+mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.
+
+-- Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi,
+että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.
+
+-- Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten
+tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin
+mielellään saada työntää edelleen.
+
+-- Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin
+teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.
+
+Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi
+tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan
+päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.
+
+-- Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?
+
+-- Ei toki.
+
+-- Etkö tunne siinä koskaan mitään?
+
+-- Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään,
+vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä
+se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.
+
+Mutta Lucia otti kelkan häneltä.
+
+-- Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.
+
+Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä
+parasta.
+
+Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli
+pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä
+asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko
+elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa
+kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku
+huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä
+oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi
+vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli
+liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta
+he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja
+oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt
+vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.
+
+-- Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.
+
+Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen
+seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta
+ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita
+ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja
+kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.
+
+-- Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä
+olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?
+
+Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen
+yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa
+palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli
+vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa,
+tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana
+milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän
+pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli
+puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja
+ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät
+olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista
+ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä
+suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.
+
+Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin
+kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie
+kulki melkein koko ajan alamäkeä.
+
+Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja
+halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden
+lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta
+eteenpäin saattoi -- alamäen sattuessa -- pitkän aikaa nähdä kauas
+niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua
+alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä,
+mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli
+melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja
+hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän
+olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että
+olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän
+noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei
+enää kuullut heidän ääniään.
+
+-- Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.
+
+-- Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.
+
+-- Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.
+
+-- Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.
+
+Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.
+
+-- Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion
+kuluttua.
+
+-- Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.
+
+-- Sanoakseen hyvää yötä meille.
+
+-- Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät
+sitä tee.
+
+-- Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa
+heille hyvää yötä.
+
+Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän
+jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin
+ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä
+suurin merkitys.
+
+He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos.
+He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että
+tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui
+yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.
+
+-- Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik
+pysähdytti kelkan.
+
+-- Saadakseni Britan käsiini.
+
+Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän
+vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat
+unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään
+ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan
+syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista
+vuotta.
+
+Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi
+nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin,
+johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis
+sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi
+katsellen, kuinka puut paloivat.
+
+Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin
+musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun
+pimeässä.
+
+Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa
+elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja
+epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.
+
+Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin
+toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että
+saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta
+Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella
+ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli
+itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna
+hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän
+tahtoi tulla auringonpaisteeksi.
+
+Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän
+tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa
+uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on
+teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen
+vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan
+kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.
+
+Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.
+
+-- Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.
+
+-- Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On
+niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.
+
+-- On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua
+jälleen.
+
+Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei
+unesta juuri voinut tulla mitään.
+
+-- Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.
+
+-- Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin
+kuluttua soi herätyskello.
+
+-- Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.
+
+Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä.
+Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin
+ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään.
+Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä
+olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.
+
+-- Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli
+hän sanonut.
+
+Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi,
+että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys
+ei olisi paikallaan.
+
+-- Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni
+oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan,
+että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle
+neljännestunnin unen.
+
+Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla
+myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi
+asian.
+
+-- Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun
+hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan
+päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin
+aamiaispöydässä.
+
+Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä
+sydämellinen.
+
+Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi,
+että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja
+että lahjat odottivat häntä.
+
+Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki
+Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja
+hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui
+Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli
+oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla
+Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika
+suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia
+tervatynnyreitä.
+
+Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta
+tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili
+reippaasta liikunnosta lämpimänä.
+
+Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin
+illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen
+seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle
+ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä.
+Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden
+hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen
+tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät
+olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet
+takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä
+heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon
+etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää
+puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi
+toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja
+alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.
+
+-- Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän
+Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.
+
+Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin
+herätti useimmissa.
+
+-- Mutta hänessä on vauhtia.
+
+-- Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä
+purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei
+tiedä mitään.
+
+Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä
+siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos
+tahtoisi.
+
+Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa
+salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan
+Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle
+soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään,
+ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen
+Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli
+sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan
+arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi
+takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.
+
+-- Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän
+sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri
+kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.
+
+Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.
+
+Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.
+
+-- Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että
+haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on
+arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla
+sitä on, on minun valintani sattunut teihin -- jos sallitte?
+
+Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän
+odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä.
+Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta
+innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi
+tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen
+itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei
+hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.
+
+-- Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan
+minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne
+kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on
+varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili
+mielissään.
+
+-- Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla
+häiritsemättä.
+
+-- Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä,
+jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen
+aikaan.
+
+-- Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä?
+Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi,
+joka lukee koulukirjoitustaan.
+
+Lucia nauroi.
+
+-- No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.
+Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.
+
+Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä
+Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen
+turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn
+välinpitämättömyyden ja kainouden taa.
+
+Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui
+hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta.
+Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin
+kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta.
+Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan
+mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän
+oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo
+nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä,
+jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen
+sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli
+siinä ylinnä.
+
+Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä
+tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän
+tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän
+saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi
+sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi
+taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.
+
+Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään,
+niin hän -- Lucia -- sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä
+kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno
+kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö
+tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.
+
+Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi
+odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin
+hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse
+tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä
+olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se
+olisi muutettava.
+
+Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä
+tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä
+kävi vaikeammaksi.
+
+-- Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi
+mieheksikin.
+
+-- Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?
+
+Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten
+kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli
+kätketty Lucian vastaukseen.
+
+Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi
+hänelle.
+
+-- Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!
+
+-- Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.
+
+-- Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia
+suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään.
+Sen olen usein nähnyt.
+
+Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti,
+vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja
+tasoitti pinkkaa pöytää vasten.
+
+-- Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi.
+Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän
+mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.
+
+-- Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään
+sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta?
+Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten
+syvästi mielenkiintoinen olen ollut?
+
+Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän
+liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.
+
+-- Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla
+vain oletettua.
+
+-- Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta!
+virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.
+
+Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.
+
+-- En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka
+voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä
+jotain sellaista? Minä... minä...
+
+Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.
+
+Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa
+katseessaan.
+
+-- Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan
+todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi
+hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös
+ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa
+häntä.
+
+-- Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja
+luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta
+tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat
+ajatukset itsestänne. Te _olette_ itserakas. Ja se on suuri haitta
+teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte
+sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.
+
+Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.
+
+-- Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon
+teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse
+tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy
+tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä
+jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.
+
+Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään
+säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.
+
+Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan
+tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet
+tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet
+kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi
+Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen
+tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.
+
+Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti
+hiljaa kätensä pois.
+
+-- Ei niin! sanoi hän lempeästi.
+
+Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.
+
+-- Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä,
+mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.
+
+Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen
+valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli,
+kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi
+tahtoi käyttää sitä oikein.
+
+-- Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.
+
+-- Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.
+
+Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut
+miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon
+ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen
+suhteen.
+
+Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että
+Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä
+todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian
+sydämellä.
+
+-- Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on
+tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän
+runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta
+opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä
+sitä.
+
+Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.
+Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.
+
+-- Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää
+minusta?
+
+-- Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.
+
+-- Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.
+
+Lucia naurahti.
+
+-- Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä
+äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä
+teille!
+
+-- Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan
+närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?
+
+-- Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.
+
+-- Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.
+
+-- Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.
+
+Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.
+
+
+
+
+19.
+
+
+-- Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus
+eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa
+kahden.
+
+-- En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva
+Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei
+kukaan ollut häirinnyt heitä.
+
+-- Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion
+epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli
+tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.
+
+-- Minkätähden hän tekee sitä?
+
+Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento
+todellakin hieman jäykemmäksi.
+
+-- Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka
+kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun
+ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.
+
+-- Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.
+
+Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut
+mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti
+tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.
+
+Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä,
+että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen
+takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää
+olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia
+tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat
+koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen
+loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän
+itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa
+pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä,
+mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän
+päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.
+
+Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä
+ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä,
+missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän
+kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.
+
+-- Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti
+opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta
+kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen
+valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.
+
+Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo,
+mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään
+Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.
+
+Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin
+aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen
+käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia,
+joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt
+ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.
+
+Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin
+hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin
+voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva
+Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa
+taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri
+käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut
+ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se
+ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.
+
+Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä
+voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä.
+Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä
+käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta
+rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä
+muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä.
+Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt
+Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.
+
+-- Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä
+koskaan, valitti äiti.
+
+Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla
+enää puhumatta asiasta isän kanssa.
+
+Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta
+Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että
+hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia
+oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä,
+pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.
+
+-- Tahtooko täti puhua isän kanssa?
+
+-- Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.
+
+-- Kenen sitten?
+
+-- Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa,
+tahtooko hän.
+
+Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.
+
+Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan
+Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä
+hänellä oli sydämellä.
+
+Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva
+Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua,
+jota tämä teki.
+
+-- Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.
+
+-- Melkeinpä. Kuinka niin?
+
+-- Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin
+verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?
+
+-- Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?
+
+-- Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.
+
+Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.
+
+-- Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen
+olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta _jos_ rouva Clareus
+tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin
+voitettu.
+
+Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.
+
+Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.
+
+-- Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin,
+joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.
+
+-- Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä,
+että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun
+sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat
+sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.
+
+Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän
+äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.
+
+-- Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun,
+niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.
+
+-- Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin
+varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan
+ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.
+
+Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma
+menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan
+Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille
+naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja
+hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein
+sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija
+kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni
+suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja
+pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.
+
+Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi
+muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla
+heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa
+erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä
+kahden-asuttava huone.
+
+-- Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua
+Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa
+hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen
+kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai
+uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita...
+
+Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander
+hätkähti hiukan.
+
+-- Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?
+
+-- On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras
+ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään
+haluaa päästä oppimaan jotakin.
+
+-- Onko hän sanonut jotakin siitä?
+
+-- Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.
+
+-- Ymmärrän.
+
+Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka
+alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää
+siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen
+jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.
+
+-- Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.
+
+-- Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti
+rouva Clareus.
+
+-- Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he
+tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä,
+niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.
+
+-- Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan
+tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla
+hän voi elättää itseään.
+
+Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut
+helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.
+
+-- Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo
+kulkea omaa tietään.
+
+Rouva Clareus hymyili.
+
+-- Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä
+voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.
+
+Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän
+oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen
+ehkäistä sitä.
+
+-- Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.
+
+-- Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa
+mieltä, -- miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän
+tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki
+ole viisasta estää häntä. _Voisihan_ ajatella, että niin uhmaileva
+luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin
+vähemmän hyvää.
+
+Sanderin silmissä välähti.
+
+-- Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.
+
+-- En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus
+lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän
+vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja.
+Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs
+syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.
+
+Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla
+äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää
+puoliaan.
+
+-- Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.
+
+Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa
+Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin
+arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty,
+hän ei sanoisi mitään siitä.
+
+
+
+
+20.
+
+
+Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna
+korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä
+ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa
+lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.
+
+-- Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.
+
+-- Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.
+
+Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä
+hänen ihastuneelle hämmästykselleen.
+
+-- Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla
+voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan
+on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa.
+Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai
+minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten
+mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla
+Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän
+vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä
+suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja
+sinä voit saada alkaa syksyllä.
+
+Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka
+hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli
+kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana
+isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja
+isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä
+uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä
+hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt
+tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa.
+Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.
+
+-- Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.
+
+-- Sitä odotan, sanoi tämä.
+
+Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan
+täytetyksi vaan enemmänkin.
+
+
+
+
+21.
+
+
+Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois
+puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.
+
+-- Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.
+
+-- Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan
+tätiä.
+
+Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva
+Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.
+
+He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä
+kirjoittamasta.
+
+-- Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. _Saan_ ruveta
+voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.
+
+Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä,
+jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.
+
+-- Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän,
+mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin
+varovaisesti irtausi siitä.
+
+-- Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti
+olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.
+
+Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän
+puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman
+toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja
+veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi
+ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.
+
+Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin
+onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut
+omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan
+kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen
+tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi
+näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva
+Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja
+sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen
+suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi
+ilomielin.
+
+
+
+
+22.
+
+
+-- Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä
+mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori
+Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla
+ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?
+
+-- Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.
+
+-- Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?
+
+-- Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti
+isää.
+
+-- Kuka?
+
+-- Kukapa muu kuin sinä, pater!
+
+-- Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!
+
+Allan nauroi.
+
+-- Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien
+tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun
+potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen
+arka heistä.
+
+-- Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin
+sinulle työtä ja ansiota.
+
+-- Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin
+junkkari.
+
+-- Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en
+särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian
+paljon siten tehdäkseni.
+
+Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.
+
+-- Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.
+
+-- Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä
+uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää
+hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?
+
+-- Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.
+
+-- Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. _Minä_ en
+koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.
+
+-- Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä
+paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.
+
+-- Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin,
+kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni
+kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee
+kroonillinen vika.
+
+-- Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä
+tyttöjä koskee -- etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen,
+että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!
+
+Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän
+oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna
+Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden,
+että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin
+ehkäisi häntä.
+
+-- Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen
+ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä
+minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun
+rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen.
+"Oi saisinko, saisinko suudella heitä."
+
+Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä
+ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän
+otsalle.
+
+
+
+
+23.
+
+
+Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä
+Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että
+pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä,
+jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti
+levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi
+Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna
+ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.
+
+Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä,
+ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin
+hetkellisen ajatuksen.
+
+Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti
+ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön.
+Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta
+papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.
+
+Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.
+
+Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen
+järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli
+pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.
+
+Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella
+kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa
+saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi.
+Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille.
+Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen
+sanomatta mitään.
+
+Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt,
+pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä
+oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta.
+Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi
+kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.
+
+-- Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.
+
+-- Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna
+voimansa, vastasi Erik miettivästi.
+
+Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti
+häneen.
+
+-- Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?
+
+-- Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik
+hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa...
+
+Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.
+
+-- Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?
+
+-- Niin.
+
+Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut
+mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen
+helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.
+
+-- Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja
+voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.
+
+-- Kaikkea.
+
+-- Mistä se johtuu?
+
+Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.
+
+-- Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä
+suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.
+
+Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka
+sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.
+
+Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin
+odottamatta, niin mullistavana.
+
+-- Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.
+
+-- En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana
+isän läpitunkevan katseen.
+
+-- Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?
+
+-- En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään
+ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt
+selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.
+
+-- Miten voit tietää sen?
+
+-- Minulla ei ole uskoa.
+
+-- Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?
+
+-- Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että
+meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta --
+minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään
+rakkautta Jumalaan.
+
+-- Vai niin, _sekö_ on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi!
+sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.
+
+Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa
+perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.
+
+-- Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!
+
+-- Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin
+ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt -- turhaan. Minua ei
+oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori
+sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen
+tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla -- miksi voin, niin
+tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan
+tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla
+papiksi.
+
+Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.
+
+-- Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!
+
+Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän
+juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.
+
+-- Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?
+
+-- Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein,
+tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi
+tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä
+ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon
+pojan pakottamisen.
+
+Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän
+suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen
+erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori
+järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen
+papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota
+vuoriasiirtävää uskoa?
+
+Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik
+kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän
+ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia
+hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen
+tähden.
+
+-- Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse
+mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi
+loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei
+mielesi ole muuttunut.
+
+-- Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?
+
+-- Minä annan rahat, sinä ajan.
+
+-- Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion
+tulla?
+
+-- Olen sanonut sinulle syyni ja -- tahtoni. En pyydä mitään
+kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.
+
+Erik katsoi ylös.
+
+-- Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla
+pakottamatta minua?
+
+-- Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla
+vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?
+
+-- Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain
+surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri
+luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.
+
+
+
+
+24.
+
+
+-- Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän
+oli puhunut isän kanssa.
+
+-- En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta
+puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä
+veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.
+
+-- Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla
+mukana.
+
+-- Muistokiven? Minkä vuoksi?
+
+Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.
+
+-- Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.
+
+Anna suostui heti.
+
+Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa
+pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle
+poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin
+ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin,
+että hän olisi näyttänyt iloiselta -- siltä hän ei milloinkaan
+näyttänyt -- mutta hän näytti tyytyväiseltä.
+
+He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes
+tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos
+ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen
+ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna
+lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät
+Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa
+kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään.
+Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne
+ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen
+alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli
+pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman
+muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin
+kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta
+koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan
+tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.
+
+Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon
+vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää,
+tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.
+
+Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat.
+Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen,
+kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa
+kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun,
+neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen
+yliopistonopinnoittensa alkamiseen.
+
+Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen
+keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi
+hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.
+
+Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven
+valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.
+
+Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän
+nyt tuli ajatelleeksi.
+
+-- Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä
+oikeastaan ole iloitsemisen syytä.
+
+Päinvastoin.
+
+-- Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en
+voi tulla.
+
+-- Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.
+
+-- Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.
+
+-- Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä
+ollut uskoa.
+
+-- Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan
+toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja
+silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.
+
+Anna hymyili hieman.
+
+-- Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin -- eivät
+kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.
+
+Sitten hän katsoi Britan alueelle.
+
+-- Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että
+hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.
+
+Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.
+
+Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää
+muistokivi Annallekin.
+
+-- Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki
+olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni
+muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.
+
+-- Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.
+
+-- Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin
+ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti
+-- ja paljon muuta.
+
+Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien
+varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään
+näkyväisiä merkkejä.
+
+
+
+
+25.
+
+
+-- Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan
+vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin
+hassutuksille.
+
+Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut
+hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua
+kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen
+viereensä ja avannut sanasäkkinsä.
+
+-- Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää,
+sanoo sananlasku.
+
+-- Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?
+
+-- Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden
+tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä
+ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.
+
+-- Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.
+
+-- Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan,
+ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.
+
+-- Milloin te valmistutte?
+
+-- Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.
+
+Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.
+
+-- Minun on mahdotonta ajatella teitä _valmiina_.
+
+Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden
+ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi
+vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.
+
+-- Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti
+
+Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän
+
+-- Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!
+
+-- Milloin tulitte valmiiksi?
+
+Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi
+varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se
+heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt
+tehdä johtopäätöksen.
+
+-- Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä,
+ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.
+
+-- Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen
+Allania.
+
+-- Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.
+
+Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että
+oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä
+hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.
+
+-- Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.
+
+-- Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!
+
+-- Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun
+suree sisällisesti?
+
+Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen
+tarkkanäköisyyden edessä.
+
+-- Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.
+
+Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.
+
+-- Eikö se sitten ole niin?
+
+Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.
+
+-- Nyt te käytte tunkeilevaksi.
+
+Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana
+Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin
+magneettisena voimana.
+
+-- Olen tutkinut teitä -- tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti
+hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan
+ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua
+vakavuuden puutteesta.
+
+Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut,
+tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta -- ja siinä tapauksessa
+hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä
+nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja
+lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei
+pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä
+enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti
+tutkia.
+
+Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta
+pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja
+pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut
+käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana
+oli hänessä jotakin, joka hymyili.
+
+-- On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia
+ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin
+tunne siitä, mikä te olette.
+
+Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai
+eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se
+oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.
+
+-- Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee
+jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko
+tietoinen siitä?
+
+Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.
+
+-- Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän
+matalalla äänellä.
+
+Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen
+katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.
+
+Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti
+silmiin.
+
+-- Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen
+muita -- ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä
+väärin, sanoi hän.
+
+Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä
+ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.
+
+-- Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän
+tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan
+lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen
+ihastuksensa esineitä.
+
+-- Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä
+äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!
+
+Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman
+ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt
+hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle
+yhtä pikaisesti ja selvästi.
+
+Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.
+
+Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka
+tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän
+hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu
+auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä,
+mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia
+huomasi sen ja näki hänen voimansa.
+
+
+
+
+26.
+
+
+Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen.
+Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan
+Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon
+ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä
+tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman
+hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen
+jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet
+olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään
+täynnä työtä ja iloista odotusta.
+
+Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää
+syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli
+hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään
+hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön
+surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa.
+Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan
+oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan
+hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain
+katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään
+tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.
+
+Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli
+ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna
+tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi.
+Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille,
+mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut
+itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.
+
+Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat
+nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.
+
+Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin
+Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli
+tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.
+
+-- Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa
+vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli
+harjoitellut iloista kevätlaulua.
+
+-- On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen
+ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä
+kuitenkaan esille.
+
+-- Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä
+eteenpäin.
+
+-- Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.
+
+Lucia oli tuokion vaiti.
+
+-- Laulatko hänelle joskus?
+
+-- En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa
+enemmän.
+
+-- Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.
+
+-- Niin, tarkoitan... kun leikimme tanssileikkejä toisinaan... me
+kaikki... tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän
+mielellään kuuli minun ääntäni.
+
+Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa
+langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli
+kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.
+
+-- Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa
+mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin
+virsiä.
+
+-- Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen
+keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.
+
+Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua
+siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.
+
+-- Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.
+
+Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:
+
+-- Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.
+
+-- Kas sitä!
+
+Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.
+
+-- Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet _sinne_, niin
+tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että... että hän pitäisi siitä niin
+paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja
+kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.
+
+Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu
+ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.
+
+Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt
+Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin
+siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.
+
+-- Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä
+Lucian olkaa vasten.
+
+-- En?
+
+-- Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että _en ole_
+ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua
+sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun
+olevan. Ymmärtääkö täti?
+
+-- Ymmärrän kyllä, Valkolilja!
+
+Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja
+suuteli häntä.
+
+-- Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin
+äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se
+on auttava minua.
+
+Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut,
+tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota
+luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko
+sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä!
+Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän
+voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää
+epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään
+merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli
+tapahtunut.
+
+Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos
+tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se
+voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän
+ollut sen arvoinen -- niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.
+
+Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan
+nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti
+Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta.
+Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen,
+jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.
+
+Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän
+katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.
+
+Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti
+vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä
+lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen
+rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella
+suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa
+Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.
+
+
+
+
+27.
+
+
+-- Mitä aiotte tehdä Unolle?
+
+-- Mitäkö aion tehdä hänelle?
+
+Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen
+eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.
+
+-- Niin?
+
+Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan
+sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä
+vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan
+näytti epäilevän.
+
+-- Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi
+tulla, jos hän tahtoo.
+
+-- Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?
+
+-- Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.
+
+-- Luuletteko hänen ajattelevan niin?
+
+Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin
+sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja
+näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan
+pudonnut.
+
+Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa
+Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa
+Jenningsin välillä.
+
+He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta
+yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen
+tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.
+
+Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin
+menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli
+jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että
+Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin
+tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.
+
+-- Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.
+
+Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.
+
+-- En, sanoi hän tyynesti.
+
+-- Tietääkö hän sen?
+
+-- Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi
+ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta
+terävästi.
+
+-- Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan
+antamatta nolata itseään.
+
+-- Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.
+
+-- Ja toiseksi? kysyi Allan.
+
+-- Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme,
+vastasi Lucia närkästyneenä.
+
+Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli
+hänelle ominaista.
+
+-- Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?
+
+-- Kerrassaan.
+
+-- Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.
+
+Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän
+tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen
+täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se
+ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli
+mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi
+häntä -- Luciaa -- kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan
+viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti
+taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta
+hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel
+oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi
+ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän
+käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa
+siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.
+
+-- Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi
+hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää
+pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi
+nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että
+he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.
+
+-- No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.
+
+-- En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista
+lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin
+sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.
+
+-- Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin
+eräänlaista valtaa, joka teissä on?
+
+-- Sen muistan varsin hyvin.
+
+-- Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän
+omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko
+elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.
+
+Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen
+tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista
+kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
+
+Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän
+jatkoi tyynemmällä äänellä.
+
+-- Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen,
+että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut -- ja
+ehkä on jonkun verran vieläkin -- miehiin. Tahdon, että näkisitte
+varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne
+asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.
+
+Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli.
+Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään
+ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten,
+odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen
+putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.
+
+-- Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja
+huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani.
+Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että
+joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan
+huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta
+en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli
+yksi...
+
+Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin
+mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän
+oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin
+tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen
+maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi,
+melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.
+
+-- Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en
+ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva
+ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä
+parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi.
+Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani
+kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut
+sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen
+luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut
+tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut
+häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt
+tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on
+minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin
+kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi
+voinut tulla -- ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran
+kohtalon?
+
+Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei
+ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.
+
+He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen
+hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.
+
+-- Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi
+Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.
+
+-- Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.
+
+-- Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.
+
+-- En koskaan.
+
+Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa;
+hän sanoi vain tosiasian.
+
+-- Ei voi päästä siitä, miksi on _tullut_, lisäsi hän.
+
+-- Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.
+
+-- Elää.
+
+-- Tapaatteko häntä koskaan?
+
+-- Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi,
+mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta
+elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari
+minun esimerkistäni!
+
+-- Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?
+
+-- Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa
+teitä koko viattomalla sielullaan, niin... älkää tallatko sellaista
+helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!
+
+Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin
+sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet
+valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo
+helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä
+älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.
+
+-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.
+
+Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman
+vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi,
+mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan
+hypyn.
+
+-- Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää
+muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen
+arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta
+älkää vain leikkikö sillä... kadottaaksenne sen... lokaan.
+
+Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina
+ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta
+lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä
+vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut
+helmensä.
+
+
+
+
+28.
+
+
+Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut
+isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän
+edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa
+hän ei ollut ryöstänyt sitä.
+
+Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta
+olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.
+
+-- Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen
+ystävällisesti sisartaan käsivarteen.
+
+Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan
+heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että
+Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli
+närkästynyt ilme.
+
+-- Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?
+
+-- En, sanoi Anna viivytellen.
+
+Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin
+kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen
+katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi
+voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt
+teki, ajatteli hän.
+
+-- Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.
+
+Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot
+kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin
+kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa
+yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön
+ilmeensä.
+
+Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan
+tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän
+lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä --
+jos se oli leikkiä.
+
+Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli
+aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja
+kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.
+
+Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.
+
+Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan,
+mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että
+Allan.
+
+-- Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä
+siihen.
+
+Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän
+tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.
+
+-- Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?
+
+-- Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten
+Allan vapautui.
+
+-- Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on
+minun seurassani.
+
+-- Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän...
+ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin
+lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun
+leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi,
+mutta... minun sisareni saat jättää rauhaan!
+
+Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata,
+mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.
+
+-- Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt
+pois.
+
+Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.
+
+-- Kuuletko mitä sanon?
+
+-- En ole tullut kuuroksi.
+
+-- Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.
+
+-- Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.
+
+Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen
+olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.
+
+-- Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin
+sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni
+sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä,
+mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet
+sanonut sen.
+
+-- Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun
+hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.
+
+-- Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin
+päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.
+
+Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä
+tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.
+
+-- Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän
+ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.
+
+Allan kohotti hieman kulmiaan.
+
+-- Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän
+teeskennellyn ihmettelevästi.
+
+-- Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen...
+ettei sinulla ole mitään sydäntä.
+
+Allan nauroi.
+
+-- Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran
+kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.
+
+
+
+
+29.
+
+
+Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin
+lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut
+pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.
+
+Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän
+reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.
+
+Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään.
+Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin
+taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin,
+että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.
+
+-- Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi
+hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.
+
+-- Mistä?
+
+-- Jostakin, jonka toivon saattavan teidät... teidät ajattelemaan
+minusta hiukan vähemmän pahaa.
+
+-- En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.
+
+-- Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.
+
+-- Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?
+
+-- Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.
+
+Lucia hätkähti yllätyksestä.
+
+-- Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.
+
+Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.
+
+-- Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen
+tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä,
+että oli tapahtunut erehdys.
+
+-- Mitä hän vastasi?
+
+-- Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.
+
+Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt
+selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan
+sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli
+tarkoittanut häntä eikä Annaa.
+
+-- Mitä Sander vastasi?
+
+-- Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan
+mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin
+tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi
+sanaakaan Annalle rak... rakkaudestani.
+
+Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa
+lausuessaan.
+
+Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.
+
+-- Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän,
+ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi
+tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka
+Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.
+
+-- Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut
+syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja
+sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.
+
+Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.
+
+-- Minkätähden teitte niin?
+
+-- Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun
+vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.
+
+-- En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne
+olisi mukana!
+
+Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.
+
+-- Naisella on sydän -- miehellä kunnia, sanoi hän.
+
+-- Sen vuoksi naisella on _kärsimys_, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen
+kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.
+
+-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.
+
+-- Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata
+häntä, ennenkuin olen valmis.
+
+-- Ja sitten?
+
+-- Sen saan sitte nähdä.
+
+Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.
+
+-- Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi
+olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!
+
+-- En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.
+
+-- Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee
+suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin
+olematta rakastettu.
+
+-- Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.
+
+Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että
+Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta
+kovuutta.
+
+-- Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia
+vaikuttavasti.
+
+-- Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin
+toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?
+
+-- Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen
+isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos
+silloin ajattelette, kuten nyt.
+
+-- Kuten luultavasti tulen tekemään.
+
+Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi
+tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi
+Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.
+
+He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.
+
+-- Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.
+
+Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.
+
+Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.
+
+-- Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy.
+Ehkä omantunnon rauhaa... itsekunnioitusta... ehkä myöskin... teidän
+hyväksymisenne.
+
+Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen
+sanan kysyvään sävyyn.
+
+-- Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa _vain_ jos teidän sydämenne
+voi olla mukana -- muutoin ette, sanoi hän painavasti.
+
+Allan kumarsi ääneti.
+
+-- Ettehän sano mitään hänelle... Valkoliljalle... tästä?
+
+-- En tietysti.
+
+-- Hän ehkä unohtaa pian... mitä on ollut... jos hän nyt koskaan
+on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan _tahtonut_
+samentaa hänen liljanvalkeuttaan... tai häiritä hänen rauhaansa. Olen
+pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin
+näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle,
+elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?
+
+Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän
+kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja
+hänen sydäntään kirveli.
+
+
+
+
+30.
+
+
+Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä
+ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen
+olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt
+vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää
+asettua sitä vastaan.
+
+Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä.
+Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin
+eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.
+
+Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies
+ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että
+työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata
+niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran
+rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt
+Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet
+siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi
+taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik
+oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan
+alkaakseen elämänsä päiväläisenä.
+
+Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi,
+huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi,
+hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui,
+ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen
+kasvoihinsa, tasoittuivat.
+
+-- Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia
+viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä
+aamupäivänä.
+
+-- Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan
+ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.
+
+Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.
+
+-- Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä
+termoksessa ja vastapaistettua leipää.
+
+-- Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni
+hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.
+
+He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän
+valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.
+
+Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä
+ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut
+ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon
+suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen
+kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä
+Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan
+ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat
+vailla nuorisoa.
+
+-- Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna,
+istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja
+kahvi maistuivat Erikille.
+
+-- Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan
+minä tiedän sen.
+
+Hän katsoi yli kedon.
+
+-- Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin
+opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee
+sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.
+
+-- Voitko uskoa häneen nyt... ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla,
+jota tuskin uskalsi tuoda esille.
+
+-- Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia
+petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei
+tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se
+henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus,
+etten osaa sitä kuvata.
+
+He istuivat noin puoli tuntia jutellen.
+
+-- Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen
+koppaansa.
+
+Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin,
+jota hän ei saattanut tuoda esiin.
+
+-- Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin
+sivumennen.
+
+-- Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän
+muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun
+luonteelleni.
+
+Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.
+
+-- Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän
+näennäisen välinpitämättömästi.
+
+-- Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään
+Britasta tai Sweitsistä?
+
+-- Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi
+Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno... tai... Allan
+kirjoita?
+
+Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi.
+Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono
+näyttelijätär.
+
+-- Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.
+
+-- Eikö hän tule pian kotiin?
+
+Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli
+tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.
+
+-- Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa
+siellä, missä hän on.
+
+-- Missä hän on?
+
+-- Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen
+viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen
+tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.
+
+-- Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?
+
+-- Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä
+hän on.
+
+-- Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!
+
+-- Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos
+hakkailee. Se on muutamilla veressä.
+
+Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan,
+mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei
+katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei
+olisi koskenut heitä kumpaakaan.
+
+Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei
+Erik huomaisi sitä.
+
+-- Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen
+tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun
+luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.
+
+He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin
+ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää
+heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi
+ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.
+
+
+
+
+81.
+
+
+Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin
+mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt
+halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.
+
+Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti
+suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että
+hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei
+ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut,
+vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä
+kirjoissa.
+
+Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen
+jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin
+tahtoen.
+
+-- Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän
+meni rakennusta kohti.
+
+Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea
+vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt
+muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta
+se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi.
+Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick
+oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti.
+Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui
+suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.
+
+-- Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?... Mutta miten ihmeessä osasit
+avata oven?
+
+Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan
+ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain
+kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään,
+melkoinen ero.
+
+-- Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri
+tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.
+
+Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana,
+sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin
+vastaanotetuksi.
+
+Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle,
+sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen.
+Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi
+hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä
+housunlahkeita kynsien.
+
+-- Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille --
+ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.
+
+-- Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.
+
+-- Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?
+
+-- Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi.
+Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.
+
+-- Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?
+
+Anna nauroi.
+
+-- Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan
+työtä, jota hän aina on ikävöinyt.
+
+-- Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen
+resepti kirjoitetaan?
+
+Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut
+sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän
+ääressä.
+
+-- Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö
+se ole sitä, että tekee oikein?
+
+Tohtori naurahti ivallisesti.
+
+-- _Se_ käsitys nyt ei ole yleinen!
+
+-- Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.
+
+-- Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet
+onnistuvan... paremmin kuin muut.
+
+Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko
+hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen
+sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä
+kohtaan.
+
+-- Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea,
+sanoi hän.
+
+Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka
+tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.
+
+-- Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän,
+kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.
+
+-- Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.
+
+-- On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun
+on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että
+tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.
+
+-- Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen
+elämänfilosofian tähden.
+
+-- Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.
+
+Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.
+
+-- Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?
+
+Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.
+
+-- Jos luotat... mieheen... ja annat hänelle sydämesi, niin...
+
+Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.
+
+Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään
+hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan
+tahtoi uskoa?
+
+-- Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi
+tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin
+muusta.
+
+-- En tiedä vielä, se on kesken... kuten kohtalo. Huvittaako se sinua
+muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?
+
+Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli
+hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.
+
+-- En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.
+
+Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.
+
+-- Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi
+hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.
+
+Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.
+
+-- Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön,
+pantuaan telefoonitorven pois.
+
+-- Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin
+että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.
+
+Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi
+ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.
+
+-- Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän
+huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää
+mitään keskeneräistä jälkeeni.
+
+Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle
+kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.
+
+-- Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu,
+saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.
+
+Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi
+sangen paljon.
+
+
+
+
+32.
+
+
+Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai
+ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei
+pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja
+häiritsemättä Jumalan kanssa.
+
+Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat
+alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä
+tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli
+lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki
+auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut
+viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.
+
+Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen
+kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi
+sisimpäänsä.
+
+Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:
+
+"... Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.
+Mikä sinun on?"
+
+Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea
+kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen?
+Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona
+ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi
+kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu
+kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä
+oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa.
+Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta
+minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena
+hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen
+kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi,
+ikävöi niin sanomattomasti.
+
+Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut
+niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli
+tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan
+kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan
+tyhjyydessä täällä kotona.
+
+Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut
+mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään
+miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä
+edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella
+ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli
+pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen
+mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä
+mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja -- vaikkapa
+olisi ollutkin -- niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan
+kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä
+oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan
+liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo
+silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa
+tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen
+hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi
+näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.
+
+Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä
+kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?
+
+Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään
+ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä
+voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.
+
+Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi
+häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta.
+Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän
+suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä.
+Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.
+
+-- Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee
+minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.
+
+Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien
+kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut
+itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään
+Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi,
+että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan
+itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.
+
+Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä
+hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin
+ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon,
+mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai
+kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa
+tai pettymystä.
+
+Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta
+yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin
+kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi
+kaikki.
+
+Allan!
+
+
+
+
+33.
+
+
+Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella
+juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän
+maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä,
+oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle"
+setä Bentickin luo -- kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan
+-- ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.
+
+Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota
+äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista
+luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut
+kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli
+syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän
+unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta
+puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan,
+puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen
+molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet,
+teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei
+vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa
+kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.
+
+Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina
+muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi
+tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja
+tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos
+mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja
+kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin
+mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai
+jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka
+olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä
+ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen
+sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja
+työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä;
+ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut
+hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen
+johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli
+kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.
+
+Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.
+
+-- Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän
+ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.
+
+Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän
+sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat
+kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea
+-- oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota
+viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta.
+Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.
+
+Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi
+kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut
+Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän
+rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti
+rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen
+vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan
+Allan oli aina häntä kohtaan ollut -- ylen onnellinen hän oli vain
+sitä ajatellessaankin -- mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin
+koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä
+todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna
+hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa
+pyytämättä mitään takaisin.
+
+Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui
+ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa
+ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut
+äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä
+ja pohjaa.
+
+Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei
+nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain
+hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen
+uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi,
+että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät
+hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli
+arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka
+hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle
+Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin
+he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla.
+Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa
+mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa
+oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi
+ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he
+senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.
+
+Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä
+tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin
+mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta
+hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.
+
+Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei
+mitään Allania.
+
+Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.
+
+-- Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä
+kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?
+
+-- Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään
+tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden
+kesken.
+
+-- Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta
+tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette
+tehneet hänelle minun poissaollessani?
+
+-- Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme
+tehneet?
+
+Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan
+nopean tarkkaavaisuuden.
+
+-- Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut.
+_Mitä_ se on?
+
+Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas
+luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan
+tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla
+koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein
+rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
+
+-- Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät
+jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella
+sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä
+olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit
+sen tiennyt.
+
+-- Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
+
+-- Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
+
+-- En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan
+vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään
+hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli
+ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut
+tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa
+salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita
+katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.
+
+Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman
+minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle
+hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.
+
+-- Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?
+
+-- Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se
+ei ole mitään vaarallista.
+
+-- Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää
+sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.
+
+Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli
+aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.
+
+-- Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa
+sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.
+
+Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä
+odotuksesta vielä kalpeammaksi.
+
+-- Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren
+käsivarteen.
+
+-- Onko se totta?
+
+-- Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä.
+On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle
+ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat
+kauheasti, jos sen tietäisivät.
+
+-- Mutta... mutta... mitä isä vastasi?
+
+-- Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti
+saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa
+sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi
+hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa
+rakastavia tällä tavoin.
+
+Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta
+kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen
+silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.
+
+-- Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja
+säälien.
+
+-- Enemmänkin, _rakastan_ häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta,
+saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.
+
+-- Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata
+mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja
+tulee uudelleen.
+
+-- Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on
+aivan kylliksi.
+
+-- Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta
+ihmiset ovat niin erilaisia.
+
+
+
+
+34.
+
+
+Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei
+ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan
+tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan
+luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän
+mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä
+hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai
+terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan
+tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se
+otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään
+rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku
+kirjeen Allanille.
+
+ "Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä
+ tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän
+ myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan.
+ Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt
+ tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä
+ pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen,
+ ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä
+ olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt
+ tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja
+ onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, _kaikki_ sinun
+ puolestasi!
+
+ Anna."
+
+Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua,
+ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne
+Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen
+mielestään kävi päinsä.
+
+Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen
+kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille
+kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.
+
+"... Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus
+minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta
+saada mitään tietoa tästä."
+
+Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun
+Allanilta.
+
+ "Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska
+ kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan
+ rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä
+ kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito
+ Valkolilja!
+
+ A. B."
+
+Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin
+lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän
+näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja
+rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän
+oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa
+olisi häntä sitonut.
+
+Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan
+mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli
+tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan
+vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli
+liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa
+uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään
+muuta.
+
+Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä
+keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä
+oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.
+
+
+
+
+35.
+
+
+Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota
+myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.
+
+Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin
+oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut
+kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander
+oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista,
+hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut
+vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin
+oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka
+hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia.
+Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian
+ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt
+häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä
+varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa
+ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli
+voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta
+Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen
+lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli
+antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton
+suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän
+ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen,
+ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja
+hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut
+ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana.
+Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt
+ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt
+häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty
+asialle, tulisi kotiin metsän läpi.
+
+Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.
+
+Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja
+katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.
+
+Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden
+välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan
+Annan kanssa vastakkain.
+
+He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut
+odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi
+tietämättään käden sydämelleen.
+
+Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia,
+hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi
+ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.
+
+Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen
+mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi
+ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla
+soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien
+sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän
+kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain
+katsoi häneen.
+
+Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi
+miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen
+niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja
+puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.
+
+Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten
+jättänyt hänet -- lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä,
+josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän
+oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman
+kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt
+seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella
+kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt
+täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi,
+pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän
+nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.
+
+-- Valkolilja... minun pitäisi antaa sinun mennä... minulla ei ole
+mitään oikeutta... mutisi hän hämillään.
+
+Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin
+sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän
+oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä
+hänen edessään... hän kuuli hänen äänensä... näki hänet, tunsi jälleen
+sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli
+kehittynyt.
+
+-- Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut
+mitään.
+
+Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden
+ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa
+epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän
+ollut saapuvilla sitä tekemään.
+
+-- Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian
+hento. Ja minä... minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä
+hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja
+palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin
+luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.
+
+Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa,
+jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.
+
+Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa
+Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan,
+miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa
+yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos
+olisi tahtonutkin.
+
+-- Pidätkö minusta, Valkolilja?
+
+-- Pidän, _niin!_
+
+Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea
+muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi
+Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua
+kylliksi.
+
+
+
+
+36.
+
+
+Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut
+hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana.
+Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan
+Karolini-instituutissa.
+
+-- Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin
+vaikka milloin, sanoi hän.
+
+-- Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna
+nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi
+valmiiksi.
+
+Allan nauroi hieman.
+
+-- En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä
+ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän
+täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse?
+kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.
+
+-- En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset
+hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.
+
+-- Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee,
+sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.
+
+-- Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.
+
+Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti
+häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.
+
+Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien
+äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja
+hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko
+hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti
+hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla
+hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän
+kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan
+näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt
+vasta sai tutustua.
+
+-- Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on
+enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä
+hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt
+kahden sinun kanssasi.
+
+Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.
+
+Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan
+juhlallisen vakavana.
+
+Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja
+saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa
+ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.
+
+-- Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia
+päästääkseen Allanin läpi.
+
+Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle
+ja riisui kengät jalastaan.
+
+-- Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.
+
+-- Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen
+vakavana.
+
+-- Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai
+vilustua, kivikko on kylmää varjossa.
+
+Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.
+
+-- Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt
+paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.
+
+Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.
+
+-- Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi
+hän nauraen.
+
+Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli
+vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä
+oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna
+luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista
+tunteistaan.
+
+Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.
+
+-- No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän
+hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?
+
+Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään.
+Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli
+itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi
+vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.
+
+-- Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on
+todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun
+että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä
+uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja
+ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään
+tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi.
+Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on
+sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton
+ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin
+kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki
+seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja
+nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun
+epäpyhille korvilleni?
+
+Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa
+voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan
+aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän
+kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.
+
+Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven
+merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen
+tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.
+
+-- Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi
+Allan heti Annan lopetettua.
+
+Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän
+kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.
+
+-- Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen,
+nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti
+sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.
+
+Allan nauroi tyytyväisenä.
+
+-- Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti
+päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä
+ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.
+
+Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään
+ollut läheskään tarpeeksi.
+
+-- Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi
+minun tehdä paljon enemmän.
+
+-- Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen,
+senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.
+
+Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko
+muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.
+
+-- Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan
+joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.
+
+Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin
+hän olisi pelästynyt.
+
+-- Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?
+
+Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin,
+ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.
+
+-- Ei toki. Mutta... Allan... yht'äkkiä se näytti minusta... niin
+hautakiveltä.
+
+-- Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole
+taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän
+kuolemaakaan.
+
+-- Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä... oi Allan,
+_sitä_ en voisi kestää!
+
+Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri,
+ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.
+
+Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.
+
+-- Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen
+kuollut -- jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on
+jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin
+kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos
+emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä
+kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän
+nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.
+
+Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja
+Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia,
+sillä oli myöhä.
+
+Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä,
+mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan
+puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken.
+Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten
+vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän
+ajatteli, että se oli satunnaista.
+
+He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä
+neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen
+juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän
+tai ainakin puolen päivää.
+
+Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen
+morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen
+kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin
+pitää Allanin itsellään.
+
+
+
+
+37.
+
+
+-- Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen
+Lucian viereen.
+
+He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli
+toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin
+koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon
+hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään
+juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli
+siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi
+vapaaksi omistautumaan kelle halusi.
+
+-- Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina
+vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.
+
+Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään
+tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.
+
+-- Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin
+ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain
+kuvittelevansa sitä.
+
+-- En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on
+jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja... ja yhtä
+ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.
+
+-- Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan
+nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan
+hänelle ensimmäinen.
+
+-- Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota
+kaikkea.
+
+-- Ja siihen osaan te tulette tyytymään?
+
+Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.
+
+-- Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.
+
+-- Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi
+torjunut väärän syytöksen.
+
+Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että
+hän ei osannut selittää sitä.
+
+-- Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi
+liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.
+
+Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä
+surumielisyyttä.
+
+-- Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.
+
+Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli
+jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.
+
+-- Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.
+
+Lucia punastui kovasti.
+
+-- Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.
+
+-- _Teidän_ luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on
+saanut osakseen.
+
+Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin,
+hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta
+palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia
+tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja
+ylipääsemättömäksi.
+
+-- Se haava, josta kysytte, ei parane _koskaan_, selitti hän matalalla,
+värisevällä, mutta varmalla äänellä.
+
+Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein
+ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:
+
+-- Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen
+aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy
+vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä
+se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän
+on rappiolle joutunut olento. Lahjakas... kerran niin lupaava... nyt
+vain raunio entisestä minästään... mutta komea raunio, hurmaava vielä
+rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.
+
+Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi
+tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli
+sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.
+
+-- Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken
+kaiken.
+
+Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.
+
+-- Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.
+
+Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan
+oli liian järkytetty sitä huomatakseen.
+
+-- Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin
+olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian
+vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.
+
+Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut
+sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista
+kuin hän oli tahtonut?
+
+Mutta hän toipui heti.
+
+-- Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei
+ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.
+
+-- On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus.
+Te se olitte joka... teitä tottelin, kun...
+
+-- Hiljaa!
+
+Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.
+
+Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen
+tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen
+itsensä herraksi.
+
+-- Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa,
+koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi
+hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja
+kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.
+
+Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.
+
+-- Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.
+
+-- Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda
+itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.
+
+-- Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.
+
+-- Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi.
+Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta,
+epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä
+helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, _se_ vasta vetää ja
+kietoo minua.
+
+-- Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin
+mitä tahtoi ilmaista.
+
+Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.
+
+-- Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton
+luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.
+
+Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti
+kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri
+huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.
+
+Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia,
+hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle,
+joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle
+myllylle.
+
+-- Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän,
+kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin
+suinkin.
+
+-- Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin
+ettet tarvitse ketään muuta.
+
+-- Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole
+ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua
+Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.
+
+-- Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua
+siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.
+
+Anna pudisti päätään.
+
+-- En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.
+Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.
+
+Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.
+
+-- Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?
+
+Anna hymyili hieman hämillään.
+
+-- Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin
+en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni,
+jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia.
+"Lucia-täti" oli kuin jalustalla -- ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää
+ole siellä.
+
+-- Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä,
+että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua
+"sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.
+
+-- Tahdotko _sinä_ tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni?
+kysyi Anna nauraen.
+
+-- Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?
+
+-- Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme
+koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.
+
+-- Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja
+luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.
+
+Anna piti sen myöntymyksenä.
+
+-- Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän
+lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista
+täällä, mutta _tunnen_ eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä
+kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.
+
+He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut
+jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo
+rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.
+
+Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.
+
+Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este
+merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.
+
+-- Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia
+saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.
+
+Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä
+iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti
+päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan
+ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.
+
+Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta.
+Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että
+hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki,
+jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä
+kaupalla sille seisomaan.
+
+Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut
+Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean
+kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren
+elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja
+sen rakkauden haavoittamattomaksi.
+
+
+
+
+38.
+
+
+Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle
+jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen.
+Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa
+kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan
+sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli
+odottanut.
+
+Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu
+huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin,
+että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei
+ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon
+äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut;
+muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä
+tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.
+
+Hän oli niin hyvä häntä -- Annaa -- kohtaan ja ilmaisi sen omaan
+erikoiseen tapaansa:
+
+"... Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän
+esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen.
+"Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä
+suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella
+muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"
+
+Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä
+vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli
+luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.
+
+Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka
+suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna
+tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan,
+houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.
+
+Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta
+purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin
+morsiantaan noutamaan.
+
+
+
+
+39.
+
+
+Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan
+ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu
+omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon
+uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin
+jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli
+antautuva ja Allan hellä.
+
+Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina
+ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja
+sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.
+
+Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi,
+ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain
+suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana
+naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi
+hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana.
+Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina
+aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon
+sijasta hiihtämään.
+
+-- Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana
+ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.
+
+Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei
+hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.
+
+-- Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.
+
+-- Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.
+
+Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta
+niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan
+ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen
+sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.
+
+Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja
+kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin
+toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä
+viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä
+tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja
+otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä
+samoin.
+
+Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan
+asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.
+
+-- Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.
+
+-- Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti.
+Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on
+siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun
+tänään on niin kaunis ilma.
+
+Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat
+mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän.
+Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman
+kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä
+pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään
+päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän
+kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen
+kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla,
+aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen
+kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna
+murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja
+sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut
+voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.
+
+Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan
+niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen,
+että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt
+huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin
+hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen
+kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään
+tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa
+hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän
+oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu
+tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin
+Anna huomasi sen, sitä parempi.
+
+Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina
+Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken
+Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei
+uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään
+voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan
+tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.
+
+-- Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua
+huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.
+
+-- Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!
+
+-- Miksei? Senhän toki ansainnet.
+
+Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli
+häntä.
+
+-- Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä
+kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.
+
+-- Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta
+lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään
+minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä
+iloiseksi!
+
+-- Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä
+tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä
+tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän,
+ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla
+mitään.
+
+Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin
+tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.
+
+-- No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän,
+vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.
+
+Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän
+senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan
+vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän
+ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen
+tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.
+
+Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka
+loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti
+taputti käsiään.
+
+-- Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan
+näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon
+vastalauseeseen.
+
+Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja
+toista esim. että on vähempiarvoista, _mitä_ näytellään, pääasia on
+_kuinka_ näytellään.
+
+Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän
+selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku
+muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos
+mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin
+Allan, mutta se ei onnistunut.
+
+Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin
+teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia
+odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin
+Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän
+nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa
+näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat
+häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei,
+hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon,
+mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se
+oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin
+ystävien joukossa.
+
+-- Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.
+
+-- Miksi et?
+
+-- En pidä tuosta teatterista. Se on... minun mielestäni... halpamaista.
+
+-- En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin
+pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.
+
+-- Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain
+toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.
+
+-- Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla
+mukaan, niin...
+
+Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei
+kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta
+mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet
+enemmän kuin hän.
+
+-- Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua,
+ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.
+
+Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten
+yhä useammin.
+
+Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi
+hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää
+tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään,
+mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan
+sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.
+
+Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni
+usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui,
+oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.
+
+
+
+
+40.
+
+
+Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli
+kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui
+jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin
+hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta
+tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona
+hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan
+vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.
+
+Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei
+soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut
+sitä käsittää.
+
+Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen
+vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa,
+mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että
+hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan,
+koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se
+seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei
+lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt
+avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä,
+joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti
+Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään
+vaimolleen kuohahtamasta.
+
+Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään
+ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan
+vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan
+vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan
+Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina
+hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi
+siitäkin.
+
+Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin
+tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen
+luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli
+tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä
+odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei
+huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti
+eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.
+
+Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha
+juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän
+tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.
+
+-- Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme
+tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen,
+soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa
+ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.
+
+-- En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa.
+Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään
+vakoilua, sanon sinulle.
+
+-- Mutta... eihän... eihän se sitä ole! sammalsi Anna.
+
+-- Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä
+minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä,
+että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää
+alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies
+ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.
+
+Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi
+sen taas aika vauhtia pois.
+
+-- Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän
+samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, -- minä se
+olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli
+pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit
+parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä
+tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona
+itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä
+voi raivostua!
+
+Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.
+
+-- Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.
+
+-- Pater ensinnäkin. Ja Erik ja... no niin, se on sama. Aasi olin,
+kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja
+ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei
+kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että
+voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada...
+
+Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja
+säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:
+
+-- Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!
+
+Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää
+vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi
+siitä hakenut suojaa ja tukea.
+
+Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.
+
+-- Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin.
+En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.
+
+Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi
+häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.
+
+-- Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?
+
+-- Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän
+selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.
+
+-- Minkätähden?
+
+Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.
+
+-- Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä
+menen maata.
+
+Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen
+kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi
+korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä
+pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven
+kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.
+
+Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja
+ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai
+kauheaa unta.
+
+Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt,
+mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä
+oli tapahtunut.
+
+Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein
+onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli
+kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen
+asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen.
+Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä
+mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.
+
+Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään
+epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.
+
+Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin
+tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois?
+Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu
+vapauttaa Allan.
+
+Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja
+avioero oli väärin.
+
+-- Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?
+
+Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita.
+Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan
+eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä
+vain kätensä tuskassa ja kärsiä.
+
+Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.
+Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin
+Allanin luo.
+
+Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan
+Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.
+
+Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän
+kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli
+tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen
+luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti
+nousta, mutta oli liian heikko.
+
+Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?
+
+Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut
+tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi
+tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.
+
+Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi
+mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti
+se hänelle vain toivon kipinän -- mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi
+kuolla!
+
+-- Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!
+
+Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan,
+Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi
+ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän
+olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli
+ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.
+
+-- Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta
+hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!
+
+Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet.
+Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan
+valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua
+kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.
+
+Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole
+parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.
+
+-- Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen
+kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.
+
+Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen
+hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa
+suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.
+
+-- Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta
+vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä
+oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!
+
+"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta,
+sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"
+
+Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon
+ahdistetun sielun pimeään.
+
+Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä
+oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.
+
+Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:
+
+ "Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,
+ Harhasta pois ota, helmahas tuo!
+
+ Alttiiksi tee minut kulkemahan,
+ Minne sä viet, mun Vapahtajan."
+
+Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean
+vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle
+tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää.
+Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka
+ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla
+luo häneen uuden sydämen.
+
+Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä
+ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja
+huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!
+
+Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi
+kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa
+hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi
+häntäkin tulemaan sellaiseksi.
+
+Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta
+voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman,
+olla itse ristinä.
+
+-- Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen
+taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani,
+ole minun kanssani!
+
+Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.
+
+
+
+
+41.
+
+
+-- Anna, missä olet? Oletko täällä?
+
+Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa
+valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi
+Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan
+erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.
+
+Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.
+
+-- Miksi et tule ja pane maata?
+
+Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen
+luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin
+kasvoihinsa.
+
+Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma
+itsensä.
+
+-- Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin
+varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä
+puhuin? Piditkö?
+
+-- Pidin, kuiskasi Anna.
+
+-- Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?
+Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies
+semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.
+Etkö voi sitä ymmärtää?
+
+Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan
+piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt
+Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.
+
+-- Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut
+hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota
+tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.
+
+Anna mietti ennenkuin vastasi.
+
+-- En, sanoi hän sitten.
+
+-- Annatko minulle anteeksi?
+
+Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko
+Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä
+tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä
+katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän -- Anna --
+oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa
+uhrautumisen esineenä?
+
+-- Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.
+
+-- No sitten!
+
+Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan
+makuuhuoneeseen.
+
+-- Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on
+unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet
+sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.
+
+Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä
+rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa
+tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.
+
+Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli
+taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta,
+nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa
+ympäröimänä.
+
+Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että
+tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan
+sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.
+
+
+
+
+42.
+
+
+-- Lähdetkö mukaan kirkkoon?
+
+Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi
+kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen
+lähteä mukaan.
+
+-- Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?
+
+Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut
+niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi,
+että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä
+pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli
+tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut
+hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei
+hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se
+kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa
+etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä.
+Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin.
+Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa
+sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan
+tulisi mukaan kuin että hän -- Anna -- menisi yksin, senvuoksi hän ei
+mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen
+saadessaan hänet mukaan.
+
+Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä
+ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen
+vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän
+nähnyt Jumalan kasvoja.
+
+-- Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon
+kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän
+ollessaan kotimatkalla.
+
+Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin
+paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse
+Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun
+hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.
+
+-- Teetkö vieläkin niin?
+
+-- Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.
+
+Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden
+ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna
+piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.
+
+Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan
+huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa,
+nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.
+
+Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta!
+Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä,
+että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi
+hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta.
+Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin
+ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.
+
+Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut
+ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt
+luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä
+ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen
+tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin
+kalpea ja hiljainen.
+
+-- Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi!
+sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka
+Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se
+sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken
+punoittamaan.
+
+
+
+
+43.
+
+
+-- Allan, minun pitää saada tietää jotakin.
+
+-- Mitä sitten?
+
+Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri
+ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen
+hetkisen hänen luonaan.
+
+-- Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?
+
+Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän
+oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta
+tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.
+
+Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.
+
+-- Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä,
+mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.
+
+-- Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet
+tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet... jos
+olisit ollut... oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin
+sanoit, oli totuus.
+
+Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi
+hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina
+oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt
+selväpiirteisesti.
+
+-- On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän.
+Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä
+silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.
+
+Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja
+jatkoi tyynesti.
+
+-- Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä
+mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa... minun täytyy vain
+alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.
+
+Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme,
+joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota
+luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi
+tuntea sääliä häntä -- Allania -- kohtaan.
+
+Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.
+
+-- Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.
+
+-- Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen
+salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään
+kätkettynä... Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru
+kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun
+surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa
+luottamustasi.
+
+Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain
+se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.
+
+Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta
+koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.
+
+Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi,
+ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty
+kuin nyt.
+
+-- Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.
+
+Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen
+luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen
+hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen
+salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti,
+sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa
+saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin
+käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.
+
+-- Tunnenko minä hänet?
+
+-- Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!
+
+Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.
+
+Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt
+siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen
+piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin
+eroittamaan Annan hänestä.
+
+-- Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.
+
+Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.
+
+-- Onko se... Lucia?
+
+Se _oli_ hän.
+
+Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui
+takaisin sohvan pieluksille.
+
+Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta
+huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt,
+minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli
+Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.
+
+-- Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin
+äänettömyyden jälkeen.
+
+Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen
+luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi
+tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle
+tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.
+
+Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.
+
+-- Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!
+Hänhän on aina niin iloinen.
+
+-- Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.
+
+Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.
+
+-- Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?
+
+-- En ole koskaan häntä kosinut.
+
+-- Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole
+lohduttautunut?
+
+Allan kohautti olkapäitään.
+
+-- Sellaisen tuntee, sanoi hän.
+
+Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada
+Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut
+voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta
+hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.
+
+Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.
+
+Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä.
+Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen
+puristetut kätensä häntä kohti.
+
+-- Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.
+
+-- Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä
+omiinsa.
+
+-- Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten
+kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla... niin kauan kuin
+elän.
+
+Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja
+Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja
+kävi painavaksi. Hän pyörtyi.
+
+
+
+
+44.
+
+
+Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen
+mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:
+
+"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos
+hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."
+
+Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia
+oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.
+
+Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki
+kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen
+ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi
+hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan
+hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan
+johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään
+hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan
+pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous,
+joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin
+hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken
+joutoaikansa.
+
+Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli
+siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada
+kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään,
+arveli hän.
+
+Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan
+salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa
+jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta
+huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää
+kauan tarvitse olla Allanille taakkana.
+
+Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen
+sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä
+tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää
+tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen
+päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin,
+että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida
+muistella häntä valoisana.
+
+Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden
+tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä
+vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen
+varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi
+yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli
+häntä niin järkyttänyt.
+
+Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti
+vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne
+häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää
+niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille
+tämä oli hyödyllistä, ja kun hän -- Anna -- olisi kerran poissa,
+tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa
+kohtaan.
+
+Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa
+tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen
+kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin
+jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin
+itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea
+itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen,
+se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia
+omantunnonvaivoja.
+
+
+
+
+45.
+
+
+-- Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi
+Allan eräänä kevätpäivänä.
+
+-- Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.
+
+-- Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa.
+Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse.
+Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.
+
+Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti
+huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet
+terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa
+lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin
+mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.
+
+Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti
+Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman
+noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä,
+ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi
+Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta,
+että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden.
+Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei
+rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle
+vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen
+saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.
+
+Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille
+-- ja omalle isälleen, tohtorille -- tarkkoja määräyksiä siitä, miten
+Annaa olisi hoidettava.
+
+Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa
+kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen
+ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen
+esikuvan vaikutuksen.
+
+Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta,
+joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan
+ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta
+Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä
+kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.
+
+Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan
+ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että
+hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän
+Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä
+jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän
+levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista,
+mutta missä oli onni?
+
+Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut
+aavistaa, että hänellä oli suru.
+
+
+
+
+46.
+
+
+-- Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!
+
+Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla.
+Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli
+antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan
+erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla.
+Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös
+huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin,
+että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona,
+niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien
+läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.
+
+-- Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt,
+sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.
+
+Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama
+mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti
+hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla
+tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut
+moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.
+
+-- Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän
+ruohikolle viereesi, niin juttelemme.
+
+Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen
+ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.
+
+Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä
+lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan
+sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta
+eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä
+Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään
+erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.
+
+Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään
+metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli
+nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa
+-- näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut --, Erikistä, joka kulki
+päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian
+nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.
+
+-- On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan
+samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia
+oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä
+katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet
+rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt
+on.
+
+Anna hymyili.
+
+-- Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat
+oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.
+
+Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain
+yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta
+toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.
+
+Annan silmät loistivat mielenkiintoa.
+
+-- Kerrohan!
+
+-- Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen
+ja minun välillämme ystävyyssuhde.
+
+-- Oletko _lähemmin tuttu_ Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä
+kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän
+jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.
+
+Lucia nyökkäsi.
+
+-- En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen.
+Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa _tiedä_ minusta
+paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti
+enemmän minusta, ja se on pääasia.
+
+-- Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin
+että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.
+
+Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.
+
+-- Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?
+
+-- Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet
+entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä
+kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta
+hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse.
+Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös,
+ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää,
+että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa
+tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän
+kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren
+palveluksen.
+
+-- Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna
+huvitettuna.
+
+-- Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan
+matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä
+huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja
+ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen
+potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni.
+Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.
+
+-- Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!
+
+Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan
+haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa --
+kuten muissakin tilaisuuksissa.
+
+-- Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon
+aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa.
+Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä,
+että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se
+lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu
+nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen
+yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä
+iltahetkiä.
+
+-- Pelkäätkö niitä?
+
+-- Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei
+ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi,
+peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut
+häneltä pujahtamaan.
+
+Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia
+Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi
+näkyviin.
+
+Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta
+kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on
+umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia.
+Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.
+
+Anna nousi yht'äkkiä ylös.
+
+-- Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.
+
+-- Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun
+makaavan.
+
+-- Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti
+on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta
+levottomaksi.
+
+-- Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti
+Lucia, hellästi nuristen.
+
+Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta
+liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti
+ponnistella, ettei alkaisi itkeä.
+
+Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä
+kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön
+närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen
+hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut
+onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava
+olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta
+rakastettu. Lilja oli taittunut.
+
+Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski
+kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä
+auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän
+aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.
+
+Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä
+ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.
+
+Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi
+palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten
+Annan silmät olivat avautuneet.
+
+
+
+
+47.
+
+
+Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa
+ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen
+pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän
+oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo
+vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei
+peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä,
+että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.
+
+Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana.
+Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja
+kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.
+
+Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.
+
+Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään
+mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa,
+joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen
+ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden
+Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei
+enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän
+luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen
+varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.
+
+Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen
+tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä
+varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen
+oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida
+päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut
+edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna
+epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi
+rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!
+
+Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin
+kalpeaksi siinä seisoessaan.
+
+Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli
+luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä
+tulisi omistamaankaan.
+
+Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.
+
+-- Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata
+elää.
+
+
+
+
+48.
+
+
+Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen
+vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.
+
+Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua
+siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä
+neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan
+voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.
+
+-- Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi
+Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä,
+siinä on koko sairaus.
+
+-- Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että
+sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.
+
+-- Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi
+Sander.
+
+-- Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä,
+sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä
+Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä
+täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.
+
+Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.
+
+Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta
+hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja
+toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on
+ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole
+sairas.
+
+-- Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä,
+mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.
+
+Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.
+
+-- Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on
+jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen
+ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi
+helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.
+
+-- Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei
+kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.
+
+-- En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja
+on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani
+Harjulla, sanoi Erik.
+
+Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen
+päin.
+
+-- Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.
+
+Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.
+
+-- Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla
+kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?
+
+-- Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten
+usein tahansa.
+
+-- Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi
+käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.
+
+-- Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.
+
+-- Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras
+ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.
+
+-- On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo,
+ehdotti Erik.
+
+-- Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti
+kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi
+sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin
+hänelle on parhaaksi.
+
+-- Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva
+Sander neuvotonna.
+
+-- Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä
+häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?
+
+-- Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.
+
+-- Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.
+
+-- Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan
+kuntoon, sanoi hän.
+
+-- Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja
+meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.
+
+Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä,
+mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin
+ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin
+tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina
+rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin
+oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan
+huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan,
+hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin
+jaksoi, ja se olisi lepoa.
+
+
+
+
+49.
+
+
+Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta
+säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja
+auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.
+
+Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen
+juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.
+
+Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti,
+odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan
+näkyviin.
+
+Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli
+näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja
+ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan
+niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.
+
+Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi
+työtä, viihdykettä, ihmisiä -- kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa
+häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi
+näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus
+jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata.
+Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti
+häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.
+
+Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja
+ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli,
+mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa.
+Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen
+mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.
+
+Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin
+etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun
+rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi,
+etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka
+oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.
+
+Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota
+hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen
+maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä
+ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin
+luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt
+päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja
+kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä
+puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä
+itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.
+
+Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan
+selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä
+lyhyestä kävelystä.
+
+Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.
+
+-- Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.
+
+Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus,
+kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas
+ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne
+ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi,
+pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät
+sulkeutuivat ja se nukkui.
+
+Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä
+Harjulla lukea.
+
+Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta
+Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina
+mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen
+paras seuransa.
+
+Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan.
+Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen
+siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine
+ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli
+syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli
+lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se
+oli voimaa, se oli uutta elämää.
+
+
+
+
+50.
+
+
+Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet
+leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän
+aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.
+
+Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik
+aamiaisateriallaan.
+
+Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea
+kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.
+
+Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja
+Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän
+pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon
+kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme
+oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva
+raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.
+
+Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain
+iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut,
+että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.
+
+-- Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.
+
+Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.
+Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.
+
+-- Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen
+paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.
+
+Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän
+piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä
+syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi,
+mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän
+päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä
+myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja
+jutteli Erikin kanssa.
+
+Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi
+lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.
+
+-- Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen
+saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan
+sen sitten kyllä pian maksetuksi.
+
+Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään
+tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä
+hän itse voi täyttää.
+
+Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin
+Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli
+etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli
+ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon
+voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi
+hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään
+erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun
+oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän
+varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän
+itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta
+jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?
+
+-- Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin
+pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.
+
+-- Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.
+
+-- Eikö ole ketään, josta pidät?
+
+-- Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy
+telien.
+
+-- _Kuka_ se on?
+
+Erik hymyili hiukan.
+
+-- Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe
+kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen,
+ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse
+rimpuilette.
+
+Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen
+alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä
+nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti
+pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.
+
+-- Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen
+harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!
+
+Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla
+ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.
+
+Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen
+hänen heikkoutensa laskuun.
+
+-- Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen
+rauhoittavasti.
+
+-- Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?
+
+Erik epäröi.
+
+-- Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.
+
+-- Pitääkö hän sinusta?
+
+-- Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.
+
+-- Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin
+äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.
+
+-- Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.
+
+-- Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole
+rakastunut, kun voit noin puhua.
+
+-- Olen kyllä -- omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani
+uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle
+lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina,
+ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy
+hullusti.
+
+Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä,
+ja Erik meni työhönsä.
+
+Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa
+Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?
+
+Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.
+
+-- Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän
+pyytävästi.
+
+Ei, Augustalla ei ollut.
+
+-- Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu
+metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan
+hyväntahtoisesti.
+
+-- Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.
+
+Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka
+Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen,
+sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.
+
+Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena
+siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.
+
+Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa
+Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri
+kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin,
+jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti
+ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin
+ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen
+ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se
+oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se
+tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.
+
+Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.
+
+Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan
+vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:
+
+ "Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.
+
+Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä,
+jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan
+Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa
+oikein ja tuntea rauhaa.
+
+
+
+
+51.
+
+
+Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen,
+vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee
+suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.
+
+Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja
+neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu
+rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille
+kaksi pientä matalaa ikkunaa.
+
+Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois
+paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne
+olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne
+ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.
+
+-- Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten
+huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä
+siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.
+
+-- No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut
+ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle
+otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.
+
+Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti
+korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.
+
+Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen,
+valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten
+olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas
+oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä
+suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta
+kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun
+hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa
+itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen
+kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille
+lattialankuille ja tilkkumatoille.
+
+Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa
+ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa
+ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.
+
+-- Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui
+mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.
+
+Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta
+tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.
+
+Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan
+ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.
+
+-- Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.
+
+-- Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli
+täällä toissapäivänä.
+
+-- Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua
+täällä, niin oli tarkoitus.
+
+-- Oliko?
+
+Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.
+
+-- Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi,
+huomautti Lucia kysyvin ilmein.
+
+Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.
+
+Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka
+ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.
+
+-- Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.
+
+Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä
+vain hänen profiilinsa.
+
+-- Anna, ethän mahtane olla huolissasi?
+
+-- Mistä?
+
+-- Siitä, mikä on odotettavissa.
+
+-- En, en yhtään.
+
+-- Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi
+Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.
+
+Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri
+hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.
+
+-- Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota
+odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat
+toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.
+
+-- Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.
+
+-- Tiedän.
+
+-- Kuinka tiedät?
+
+-- Allan on kertonut minulle.
+
+-- Minkätähden?
+
+-- Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen
+siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.
+
+-- Minkä?
+
+-- Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa
+ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia
+ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan
+sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen
+kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei
+ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen
+korjaamiseen?
+
+Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan
+olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.
+
+Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen
+hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.
+
+He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat
+olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan
+aikaa vaiti.
+
+-- Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.
+
+-- Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan
+Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.
+
+-- Ja sinä? Rakastat häntä yhä?
+
+-- Niin.
+
+-- Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?
+
+Lucia pudisti päätään.
+
+-- Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.
+
+-- Ei se käy.
+
+Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut
+luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:
+
+-- Hän on -- liian sairas.
+
+-- Mutta...
+
+Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.
+
+-- Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen
+sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen
+nähden kylliksi sairas.
+
+Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen.
+Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.
+
+Lucia luki hänen ajatuksensa.
+
+-- Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos
+ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.
+
+Vihdoinkin Anna ymmärsi.
+
+-- Onko hänen sairautensa perinnöllinen?
+
+Lucia nyökkäsi.
+
+Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli
+itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi
+käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.
+
+-- Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein
+kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska
+siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.
+
+Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana
+onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys,
+tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä
+ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän
+ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi,
+vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä
+mahdottomiksi.
+
+-- Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään,
+niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?
+
+Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.
+
+-- Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.
+
+Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän
+puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi
+tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka
+Anna oli elänyt kuoleman toivossa.
+
+Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian
+ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen
+katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.
+
+Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.
+
+-- Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän
+ilmeisesti keventyneenä.
+
+He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen,
+veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia
+oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin
+seudun naimattoman herran kanssa.
+
+
+
+
+52.
+
+
+-- Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen
+ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua
+siksi aikaa tänne sinun luoksesi?
+
+-- No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut
+tähän kysymykseen suoraan.
+
+Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan
+pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa
+kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.
+
+-- Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä?
+Augustasta on ehkä vaivalloista?
+
+-- Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja.
+Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi
+hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa
+pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten
+tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.
+
+-- Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?
+
+-- Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.
+
+Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä
+hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin
+päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta
+hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla
+miehensä tulosta vain iloinen.
+
+Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen
+Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut
+Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään
+tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia,
+levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.
+
+Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui
+miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen
+itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän
+ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta,
+mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä
+kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi
+Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa
+kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin
+hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.
+
+Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli.
+Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän
+nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta
+hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut
+kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.
+
+Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka
+haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli
+saliin.
+
+Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui
+korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden
+nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen
+ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona.
+Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.
+
+-- Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!
+
+Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko
+Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.
+
+Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen
+kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut
+Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen
+heidät kahden.
+
+Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi
+olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin
+kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan
+ennen.
+
+Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin
+rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi,
+mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.
+
+-- Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi
+huonompi.
+
+-- En olekaan muulloin. Nyt vain... Allanin silmiin tuli iloinen välke.
+
+-- Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?
+
+Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili
+hänen päätään.
+
+-- Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi!
+lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen
+tapaan.
+
+Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.
+
+-- Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän
+riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.
+
+Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi
+olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.
+
+Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.
+
+Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.
+
+-- Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi
+hän Erikille.
+
+Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.
+
+-- Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!
+
+Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.
+
+-- Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän
+ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.
+
+-- Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat
+Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän
+luo.
+
+-- Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.
+
+-- Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.
+
+-- Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi
+nauraen.
+
+Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä
+syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi
+tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.
+
+Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli
+eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät
+olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan
+persoonallisuuden rinnalla.
+
+
+
+
+53.
+
+
+ "Ma myös en ilman ristiän'
+ kans' olla saa, vaan kantaa
+ ma kaikki tahdon mielellän',
+ mink' isä armias antaa.
+ Ja lujana mä taistelen
+ uskossa ristin tiellä,
+ ett' elon saisin siellä."
+
+Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä
+huoneessaan.
+
+Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli
+nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että
+Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa
+hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.
+
+Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon
+salaperäisyyden.
+
+Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa
+päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän
+ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi
+noin.
+
+Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä
+Allan meni hänen luokseen.
+
+-- Mistä rististä sinä laulat?
+
+-- Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.
+
+-- Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän
+puolestaan ei tietäisi siitä mitään.
+
+Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa,
+vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa
+Annan hartioiden ympäri.
+
+-- Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.
+
+Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä,
+mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän
+ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.
+
+-- Mitä se sitten on?
+
+Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti
+täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.
+
+-- Älä kysy! pyysi hän.
+
+-- Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!
+
+Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.
+
+-- En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi
+auttaa, sanoi hän.
+
+-- Oletko sitten varma, etten voi auttaa?
+
+-- Olen.
+
+Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.
+
+-- Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei
+ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.
+
+Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.
+
+-- Mistä te puhelitte?
+
+-- Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?
+
+-- Mitä te sanoitte minusta?
+
+-- Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi
+minun elvyttävän sinua.
+
+-- Mitä sinä siihen sanoit?
+
+-- Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn
+kadottaneen valtani sinuun.
+
+-- Sanoitko todellakin niin?
+
+-- Eikö se sitten ole niin?
+
+Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa,
+valmiina joka hetki katkeamaan.
+
+-- Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.
+
+-- Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.
+
+-- Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut
+soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen
+polvellaan.
+
+-- Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä
+liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.
+
+-- Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni.
+Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten
+tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon,
+se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa
+sinut.
+
+-- Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!
+
+-- Sinut, niin, mutta -- en rakkauttasi.
+
+-- Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin
+muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen
+pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.
+
+Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi
+-- pientä hurmaavaa nauruaan.
+
+-- Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun
+toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta
+et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille,
+suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein
+vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten
+koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit
+sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri,
+ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että
+minähän olin vanginnut sinut.
+
+Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän
+suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin
+kuin hän oli uneksinut.
+
+-- Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta
+intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan
+pitkään ole suuremmanarvoista.
+
+-- Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi
+Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja
+nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.
+
+-- Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän
+huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista
+ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja
+kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!
+
+Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki
+vakavuutta ja tunnetta.
+
+
+
+
+54.
+
+
+Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään
+yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi
+myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä,
+jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta
+hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi
+kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei
+oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.
+
+Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne
+oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai),
+silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli
+räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi
+epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin
+vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin
+että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen
+vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.
+
+Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän
+huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin
+kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä
+ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän
+tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun
+päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään
+epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian
+räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.
+
+-- Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!
+
+-- En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen
+kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja
+tyydytyksen sekaisin ilmein.
+
+-- Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat
+hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.
+
+Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.
+
+-- Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita,
+vastasi hän.
+
+-- Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.
+
+-- En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi
+Lucia tekeytyen iloiseksi.
+
+Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja
+Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei
+heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian
+salissa.
+
+Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi,
+että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin
+puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista
+väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian
+nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän
+valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että
+sielun puolesta, arveli hän.
+
+Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan
+oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin
+liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan
+kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain
+osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli
+vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän
+tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa
+kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna
+viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.
+
+-- Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli
+hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille
+tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja
+puheli jotakin Allanin kanssa.
+
+Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen
+välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon
+välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen
+hiljaisuuden välillä, -- vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin
+hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen
+täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä,
+tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa
+sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti
+Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa,
+ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden
+tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.
+
+Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä
+sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä
+siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa
+valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut
+tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.
+
+Hän nauroi aivan aiheettomasti.
+
+-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna.
+
+-- Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.
+
+-- Missä?
+
+Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa.
+Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin
+ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän
+oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä.
+Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä
+ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik
+ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän
+unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa
+lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän
+ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli
+nauranut.
+
+Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa.
+Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian
+pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa
+kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei
+pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta
+velkaa.
+
+Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä
+salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli
+palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja
+taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He
+olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän
+tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli
+antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen.
+Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine
+kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine,
+avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän,
+tasaisen luonteen perikuva.
+
+Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli
+juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän
+istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä
+hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen
+pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja
+hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.
+
+Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili
+hieman ja nosti lasinsa.
+
+-- Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.
+
+Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna
+oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.
+
+-- Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli
+poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.
+
+-- Ethän ole pahoillasi siitä?
+
+-- En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen
+iloinen.
+
+-- Oletko puhunut hänen kanssaan?
+
+-- Tein sen tulomatkalla tänne.
+
+-- Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.
+
+-- Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään
+sydämentykytystä?
+
+-- Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin
+kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo
+edeltäkäsinkin.
+
+-- Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette
+naimisiin?
+
+-- En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat
+ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla.
+Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia
+elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.
+
+-- Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään
+toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.
+
+Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi
+ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös
+vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa,
+ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa
+Allania ja itseään.
+
+Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.
+
+-- Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni
+lepäämään, sanoi hän.
+
+Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja
+hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.
+
+-- Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen!
+sanoi hän.
+
+-- On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia
+järjestellen sohvan pieluksia.
+
+-- Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua
+jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.
+
+-- Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se
+yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.
+
+-- Pidän, pidän _paljon_!
+
+-- Mutta minkätähden oikeastaan?
+
+-- Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.
+
+-- Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi
+ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi
+monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla
+pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
+
+-- Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.
+
+-- Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia
+hymyillen.
+
+-- Oi en, en sinua kohtaan!
+
+-- Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui
+kysymystään.
+
+Anna näytti miettivältä.
+
+-- En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan
+vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.
+
+-- Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa
+et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen
+ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!
+
+Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos
+rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli
+hajaantunut puutarhaan.
+
+-- Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.
+
+-- Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne
+tänään rumaksi?
+
+-- Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.
+
+-- Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?
+
+-- Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä
+tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?
+
+Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei
+voinut olla tuntematta olevansa hämillään.
+
+-- Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi
+mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi
+Allan.
+
+Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.
+
+-- Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni
+rumaksi tai sieväksi _teitä_ varten? virkkoi Lucia ylpeästi.
+
+Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.
+
+-- Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua
+varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä
+itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi,
+niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne!
+Olkaa kohtuullisen -- hän haki sanaa -- olkaa kohtuullisen hurmaavan
+tavaton!
+
+Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut
+ja järkytetty, että voi tuskin puhua.
+
+-- Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen
+äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.
+
+Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian
+kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.
+
+-- On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja
+varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä
+voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin
+tavallaan.
+
+Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja
+avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei
+kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että
+Lucian vihaa ei riittänyt.
+
+Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin
+olisi pitänyt Allania naurettavana.
+
+-- Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.
+
+-- Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli
+eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa
+ajatellessaan häneen koski.
+
+-- Te olette _mahdottoman_ erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.
+
+-- Minuako tarkoitatte?
+
+Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.
+
+-- En, totisesti!
+
+-- Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi
+erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän
+huolettomasti.
+
+-- Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.
+
+-- No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten
+minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa
+ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille
+sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat
+tarkoittaneet.
+
+Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin
+päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen
+suorapuheisuudestaan.
+
+
+
+
+55.
+
+
+-- Lucia, _lupaa_ ettet sano ei!
+
+-- En osta milloinkaan sikaa säkissä.
+
+-- Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!
+
+Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin
+siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta.
+Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.
+
+-- Mitä sinä tahdot, kultaseni?
+
+-- Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!
+
+Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.
+
+-- Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.
+
+-- Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää
+sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä
+mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.
+
+Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.
+
+-- Lucia!
+
+Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.
+
+-- Tiedän, miksi epäröit.
+
+-- En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.
+
+-- Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä
+pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.
+
+Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua
+istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän
+olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän
+piti Lucian kättä omassaan.
+
+-- Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen
+tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä
+minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt
+tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.
+
+-- Kuinka _saatat_ puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin
+on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että
+itseäsi ja minua kohtaan.
+
+Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat
+ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian
+kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.
+
+-- Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin
+vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain
+ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä
+teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.
+
+-- Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.
+
+Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet
+tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.
+
+En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa -- piakkoin,
+vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa
+vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin
+mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun
+kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin
+luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!
+
+-- Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn
+tulistuneena.
+
+-- Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa.
+Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin
+huostaasi.
+
+Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla
+äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:
+
+-- Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?
+
+-- Ei, rakas.
+
+-- Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?
+
+-- Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.
+
+
+
+
+56.
+
+
+Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon
+ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.
+
+Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo
+pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi
+kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.
+
+Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja
+saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä
+siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että
+hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa
+huolimatta kaikesta elämänhaluakin.
+
+Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut
+käsittää elävänsä.
+
+Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen
+olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut
+sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.
+
+Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.
+
+-- Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin,
+sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.
+
+-- Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.
+
+-- Mitä sitten?
+
+Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.
+
+-- Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?
+
+-- Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?
+
+-- Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.
+
+-- Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan
+riemuitsevasti.
+
+Hän kumartui lapsen yli.
+
+Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa
+nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.
+
+Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,
+
+-- Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.
+
+-- On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.
+
+Mutta sitten hän kirkastui.
+
+-- Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän
+molempien mukaan.
+
+-- Hassu! sanoi Anna nauraen.
+
+-- Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän,
+sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen
+juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?
+
+-- Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.
+
+Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon
+ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja
+mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.
+
+_Allan_ ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että
+Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä
+ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut
+voivansa hänelle antaa.
+
+-- Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla
+tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään
+oikeaa vastausta.
+
+Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.
+
+-- Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?
+
+Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä
+tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.
+
+-- Minä _rukoilin_! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla
+kuoleman hätä, että _minä_ joutuisin polvilleni.
+
+Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli
+kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.
+
+-- Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän
+kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan,
+suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut
+hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui
+sitten hiljaisin askelin.
+
+
+
+
+57.
+
+
+Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä,
+mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei
+hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle
+annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan
+kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen
+katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin
+hänen tahtonsa.
+
+Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli
+kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän
+pientä lastaan.
+
+Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän
+nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen.
+Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.
+
+Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta
+se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin,
+joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.
+
+Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki
+silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se
+toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että
+aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta,
+ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat
+vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman
+syrjäkaduilla itkien.
+
+Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja
+tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja
+käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään
+muulla kuin Lucialla.
+
+Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen
+paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin
+tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se
+oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.
+
+Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen
+mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä
+myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei
+hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.
+
+-- Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.
+
+-- On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli
+hänen käsivarrellaan.
+
+-- Lucia, ymmärrän että on kysymys _hänestä_. Lucia nyökkäsi. Minuutin
+tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen
+puhua.
+
+-- Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti
+Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei
+tiedä mitään...
+
+-- Mistä? kysyi Anna lempeästi.
+
+-- Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla
+pelastusta? Hän...
+
+Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin
+alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan
+myötätunnon.
+
+-- Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa... on niin tylsynyt.
+Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet... hyvin kovasti?
+
+-- Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari,
+vastasi Anna lämpimästi.
+
+-- Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo
+kauan on ollut sielultansa kuollut?
+
+-- Luulen kyllä.
+
+-- Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.
+
+-- Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?
+
+-- En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile... ja rukoilla
+vain silloin kun tahtoo jotakin...
+
+-- Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi:
+ihmisen pelastusta... sanoi Anna.
+
+Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.
+
+-- Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!
+
+He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen
+unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.
+
+-- Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.
+
+-- Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin
+tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne,
+ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.
+
+-- Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt
+pelätä.
+
+Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.
+
+Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen
+mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa.
+Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä
+Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka
+tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.
+
+-- Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi
+Anna huolestuneella äänellä.
+
+-- Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet
+nähnyt minun itkevän.
+
+-- Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.
+
+-- Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.
+
+Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä,
+jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia.
+Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä
+mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli,
+lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa -- ja siinä oli kylliksi.
+
+Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen
+elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja
+hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka
+elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt
+saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän
+olisi ahkera.
+
+Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen
+verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.
+
+Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata
+häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli
+niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi
+hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään
+tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.
+
+Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa
+viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut
+näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja
+lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.
+
+Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen
+surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.
+
+Ja niin kului yksi vuosi.
+
+
+
+
+58.
+
+
+Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?
+
+Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä
+kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa
+Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori
+Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.
+
+-- Anna tulee tänne, vastasi Sander.
+
+Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt
+rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.
+
+-- Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.
+
+-- Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa
+on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda
+hänet tänne.
+
+-- Milloin hän tulee?
+
+-- Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.
+
+-- Entä pikku Sif?
+
+-- Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja
+Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä
+saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.
+
+-- Hän on kai herttainen nyt?
+
+Lucia hymyili surumielisesti.
+
+-- On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti,
+vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.
+
+Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat
+häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä
+tuimiksi.
+
+Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni
+ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia
+tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden
+vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander,
+joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.
+
+-- Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi
+Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen
+ääressä.
+
+Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli
+merkitsevinään vakuutusta.
+
+-- Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole
+enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan
+voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan
+tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin
+että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin
+kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!
+
+Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta,
+mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.
+
+Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen
+kotimatkansa vei läheltä Borgia.
+
+Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun
+Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän
+viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.
+
+-- Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.
+
+-- Mitä setä sitten oli odottanut?
+
+-- Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin
+sen olevan hänellä veressä.
+
+-- Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia
+lämpimästi.
+
+-- Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan
+tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.
+
+-- Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi
+Lucia.
+
+Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.
+
+-- Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.
+
+-- Kuinka setä voi niin sanoa?
+
+-- Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru,
+kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja
+kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei
+meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme
+helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.
+
+-- Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä
+oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.
+
+-- Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä
+tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori
+vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.
+
+Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka
+vain kuolema oli voinut lopettaa.
+
+Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet
+loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta
+ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.
+
+Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen
+rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin
+kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi
+saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä
+tuuleen.
+
+Kuolema ja eloon-elpyminen -- luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se
+viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?
+
+-- Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi
+Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.
+
+-- Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon
+tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi,
+etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.
+
+-- Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.
+
+He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi
+Lucialle mennäkseen eteenpäin.
+
+He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen
+tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen
+ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä
+kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan
+johtava.
+
+
+
+
+59.
+
+
+Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa,
+missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella
+tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli
+kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut
+tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana
+tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että
+hän lähti heidän luotaan.
+
+Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki
+kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä
+lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka
+hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja
+tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin
+yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään
+ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla
+tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.
+
+Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa,
+tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa
+otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.
+
+Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa,
+jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne
+mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja
+tapasi tämän -- harvinaista kyllä -- toimetonna työtuolissaan. Mutta
+se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana,
+yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä
+syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.
+
+Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.
+
+-- Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.
+
+-- Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.
+
+-- Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander.
+Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja
+läpitunkemattomana.
+
+-- Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon
+pilkahduksen, sanoi Erik.
+
+Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.
+
+-- Vai niin, sinä näet sen?
+
+-- Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että
+kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.
+
+Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.
+
+-- Voitko uskoa nyt?
+
+-- En voi olla uskomatta.
+
+-- Milloin se tuli?
+
+-- Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän
+uskovani.
+
+-- Voisitko nyt tulla papiksi?
+
+Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä
+koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.
+
+Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla
+kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.
+
+-- Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.
+
+-- Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään.
+Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö
+isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.
+
+Sander huokasi.
+
+-- Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun
+mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta -- täällä
+elämässä täytyy luopua paljosta!
+
+Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään.
+Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän
+oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt
+tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja
+avartunut.
+
+-- Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.
+
+Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan.
+Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin,
+kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan
+sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta
+apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.
+
+Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin
+kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän
+oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat
+hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa
+vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään
+muu.
+
+
+
+
+60.
+
+
+Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki
+sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet
+alkoivat tulla selvemmin näkyviin.
+
+Anna liikahti vuoteessa.
+
+-- Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin
+väsynein silmin.
+
+-- Niin tekee.
+
+-- Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.
+
+Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että
+Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.
+
+Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti
+oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.
+
+-- On kaunista! sanoi Anna,
+
+-- Kaunista on, myönsi Allan.
+
+Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi
+Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat.
+Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista
+aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen
+alkulähde.
+
+Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi
+siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa
+Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.
+
+-- Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna
+valittaen.
+
+-- Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.
+
+Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan
+pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta
+muuttaa asentoa.
+
+-- Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä
+olen kuolemaan saakka väsynyt.
+
+Hän nojautui Allaniin.
+
+-- Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.
+
+Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.
+
+-- Mutta hän oli _murheellinenkin_ kuolemaan saakka, jatkoi hän parin
+minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se
+on nyt poissa -- ja minä voin kuolla iloiten.
+
+-- _Sinun_ syntisi! Sinä pieni lapsi!
+
+Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.
+
+Anna liikahti levottomasti.
+
+-- Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän _kuoli_
+niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen
+täytyi olla?
+
+-- Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen
+huolestuneena ja levottomana.
+
+-- Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan
+itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.
+
+-- Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä
+-- kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit... ja
+tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on,
+Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?
+
+-- En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon
+sinua.
+
+-- Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa
+_täydellisesti_.
+
+Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se
+oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.
+
+-- Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?
+
+-- Ei, ei. On niin ihanaa.
+
+Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt
+ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen.
+Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta,
+mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.
+
+-- Allan, rakkahin!
+
+Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten,
+että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.
+
+-- Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi... aloitti hän.
+
+Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen
+kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja
+kuitenkin oli Annan käsi johtava.
+
+-- Mutta enemmän kuin onnea... minä nyt pian jätän sinulle... surun.
+
+Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi
+tulevansa kaivatuksi.
+
+-- Sinä tulet suremaan minua... mutta se suru tulee suureksi
+siunaukseksi.
+
+Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden
+kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.
+
+
+
+
+61.
+
+
+Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat
+katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa
+heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.
+
+Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina
+haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat,
+mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt
+hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen
+aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.
+
+Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen
+työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.
+
+Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne
+Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia
+oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden
+yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että
+Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki
+Allanille hyvää.
+
+Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.
+
+-- Tule! hän sanoi Lucialle.
+
+Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.
+
+-- On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi
+hän.
+
+Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.
+
+Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä
+eikä tiennyt siitä mitään.
+
+Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan
+alueella olevan kiven merkityksen.
+
+-- Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan
+tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän
+pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole
+pystyttänyt mitään.
+
+Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin
+kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin
+Annassa olleen liikuttavan.
+
+-- Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi
+Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään
+se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman
+kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.
+
+Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan,
+mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle
+purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen
+niinkuin janoava juo vettä.
+
+Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.
+
+-- Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän
+melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli
+tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.
+
+-- Tahdoin jonkun, joka ymmärtää -- kaikki, itkemään minulle. En osaa
+itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin
+huulin.
+
+Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja
+hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.
+
+
+
+
+62.
+
+
+Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun
+aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä,
+päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.
+
+Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon
+pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti
+häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja
+erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan
+olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa
+teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä
+tavalla satutti ja liikutti häntä.
+
+Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden
+kesken.
+
+-- Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille,
+että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma
+Sanderia? kysyi hän vaativasti.
+
+-- Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi
+Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin
+sisimmässä kielet väräjämään.
+
+-- Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.
+
+-- Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.
+
+Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli
+vaiti.
+
+Lucia katsoi häneen hymyillen.
+
+-- Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän
+onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut
+olevinaan hänestä pitämättä!
+
+Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.
+
+-- Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän
+kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein
+käsittämään.
+
+-- Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan
+ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.
+
+-- Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi
+taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen
+pätevyyden.
+
+-- Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi,
+sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä
+se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan
+inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole
+yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni
+vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!
+
+-- Annanko?
+
+Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan
+katsoi häneen niin tutkivasti.
+
+-- Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että
+hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.
+
+Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi
+tehnyt rohkean päätöksen.
+
+Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt
+hänen mukaansa.
+
+-- Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen
+hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita
+häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat
+pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja
+väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.
+
+-- Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä
+hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.
+
+-- Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin
+toiseen kotiin kuin omaani.
+
+-- Niin ota hänet sitten itse!
+
+-- Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen
+palvelustytön haltuun.
+
+-- Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.
+
+Allan virnisti.
+
+-- Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!
+
+Ei, vaimo olisi ainoa.
+
+-- No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja
+ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia
+kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.
+
+-- On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä,
+tahtooko hän.
+
+Lucia oli vaiti.
+
+-- Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi
+harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun
+pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta
+minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei
+hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse
+olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.
+
+Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.
+
+-- Tahdotko, Lucia?
+
+Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.
+
+-- Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein
+rukoillen.
+
+Allan kohotti kulmiaan.
+
+-- Tottahan tiedät, mitä tahdot?
+
+Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.
+
+-- Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua
+vanhempi.
+
+-- Joutavia! sanoi Allan katkaisten.
+
+-- Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. _Nyt_ en välitä rypyistäni ja
+harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää,
+niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt
+ottaisin miehen.
+
+Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti
+sitä tyhjän arvoisena.
+
+-- No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.
+
+Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin
+katsein.
+
+-- Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?
+
+-- Monesta syystä.
+
+Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme,
+jonka tieltä Lucian katse väistyi.
+
+Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan
+neuvottomaksi.
+
+-- Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.
+
+-- Kuinka monta?
+
+-- Kun tietäisin? Kolme, neljä.
+
+-- Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.
+
+Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. -- Sinähän jatkat
+matkaa?
+
+-- Niin.
+
+Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä
+muutaman silmänräpäyksen ajan.
+
+-- Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada
+minutkin omalletunnollesi.
+
+Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.
+
+Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli
+kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat
+Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän
+oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.
+
+
+
+
+63.
+
+
+Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa
+vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan
+tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis
+antamaan sitä hänelle.
+
+Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia
+kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.
+
+Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän
+työntäisi hänet pois.
+
+Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut
+sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla
+iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon,
+joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden
+oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen
+mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän
+pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että
+Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.
+
+Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin.
+Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli
+hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi
+sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?
+
+Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut
+koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos
+sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat
+eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon,
+niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut
+ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli
+monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat
+avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin
+sisarukset.
+
+Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen
+levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen.
+Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen
+onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä
+päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.
+
+Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit
+saada minutkin omalletunnollesi."
+
+-- Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä
+vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.
+
+Mutta kummanko hän vastaisi?
+
+
+
+
+64.
+
+
+Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta
+ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa
+haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi
+medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi
+sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti
+piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo
+alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan
+jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet
+ja hymyilleet.
+
+Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain
+kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle
+surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?
+
+Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen
+olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta.
+Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin
+anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa
+ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle
+siunaukseksi.
+
+Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri
+siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.
+
+Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin.
+Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui
+vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti
+kolakalta.
+
+Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja
+Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen
+siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona
+maalaten näköalaa.
+
+Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle
+maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta
+shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja
+imeytyivät nappuloihinsa.
+
+Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen
+hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa
+arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian
+Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen -- Allanin -- suun
+ympärille tuli itsepäinen piirre.
+
+Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli
+teenaika. Allan jäi teelle.
+
+-- Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun
+mentiin salista takaisin kirjastoon.
+
+-- Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.
+
+-- Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli
+auki pihalle.
+
+Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.
+
+-- Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.
+
+-- Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa
+tarkoittaakseen.
+
+He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.
+
+-- Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.
+
+-- Oletko vielä epävarma?
+
+-- Olen, tuli tuskaisesti.
+
+-- Mutta minkätähden?
+
+Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä,
+joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.
+
+-- Sinä tulet väsymään minuun.
+
+-- Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et
+juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.
+
+He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi
+juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä,
+joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen
+rauhoitti.
+
+-- Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi,
+sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.
+
+He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat.
+Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi
+odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.
+
+-- Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.
+
+Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan
+jatkoi:
+
+-- Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä
+paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä
+hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat
+hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.
+
+Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.
+
+Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan
+ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli
+liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän
+reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi
+hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua
+päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.
+
+-- Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin
+nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän
+kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi
+koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä
+pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.
+
+Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi
+kodin sieluksi.
+
+-- Ja sitten lopuksi... sanoi Allan.
+
+Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän,
+ratkaisevan.
+
+-- Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki
+sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se
+tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti
+minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän
+taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä
+rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen
+rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä
+sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään
+minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä
+irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun
+rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja
+nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.
+
+Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.
+
+-- Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti
+hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen
+taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut.
+Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin
+ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.
+
+Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.
+
+-- Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se
+uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!
+
+Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen
+epävarmuutensa.
+
+Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän
+jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.
+
+Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?
+
+Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka
+hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä
+vakavuutta?
+
+Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli
+puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?
+
+"Ota Allan huostaasi!"
+
+Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä
+kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut
+hänelle nyt illan hiljaisuudessa.
+
+Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut
+äänen.
+
+Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa
+rukousta.
+
+Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille
+kätensä.
+
+
+
+
+65.
+
+
+Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen
+julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon
+muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa
+olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos
+olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää
+vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää
+vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus.
+Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti
+vanhaksi.
+
+Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat
+erikoiset väitteensä.
+
+-- Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi
+rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian
+kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut
+paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen
+pojan kuin Allan Bentickin kanssa?
+
+-- Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi
+kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen
+kanssa pelaisin shakkia!
+
+Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.
+
+-- Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli!
+Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri
+hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa!
+Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen --
+erittäinkin minua -- tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle
+isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten
+luona? --
+
+-- Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.
+
+-- Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti
+kirkkoherra.
+
+Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen
+edessään lattialla.
+
+-- Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.
+
+-- Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen
+kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi
+Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.
+
+-- Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se
+edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia
+Vilde!
+
+Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta
+hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.
+
+-- Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen
+lapselleen, sanoi hän.
+
+-- Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku
+lapsi parka!
+
+Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä
+tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. --
+
+Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä
+vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat
+eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren
+niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä
+jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli
+ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä
+ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi
+laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä
+kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.
+
+Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein
+suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin
+suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset
+tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan
+mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä
+määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon
+irvihampaan Bentickin kanssa!
+
+Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka
+hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja
+perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle
+hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän
+käsitti, että he sopivat yhteen.
+
+-- Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi
+syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin
+uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.
+
+-- Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun
+Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti
+ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että
+saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein
+vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!
+
+Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se
+lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin
+vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa,
+kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät
+häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon
+paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli
+hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä
+hemmoiteltu.
+
+Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä
+niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut
+ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli
+valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän
+tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin
+rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä
+tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän
+tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se,
+joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti
+kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä
+hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta
+kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin
+moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu -- ainakaan hänelle -- ja kärsiä ne.
+Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan
+tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.
+
+Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä
+kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä
+yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle
+pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.
+
+Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö
+kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin
+Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.
+
+-- Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin,
+selitti hän jyrkästi.
+
+-- Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia
+levottomasti.
+
+-- Niin _ei_ ole
+
+-- Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.
+
+-- Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys
+teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän
+tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana
+hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin
+hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta
+epäröimiseen.
+
+Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä
+ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta
+tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut
+mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.
+
+Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli
+juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän
+oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa
+että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän
+rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien
+vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen
+tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.
+
+Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä
+siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää,
+saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran
+uhmailevan umpimielisyyden piirteen.
+
+
+
+
+66.
+
+
+-- Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.
+
+-- Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme
+papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi,
+ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.
+
+-- Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?
+
+-- Sinua kohtaan?
+
+Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen
+hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.
+
+-- Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun
+hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?
+
+-- Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko
+asiaa.
+
+-- Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?
+
+-- Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt -- minulle. Mutta tunnen, mitä
+ajatellaan.
+
+-- Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun
+puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä
+suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä,
+mitä teet.
+
+Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.
+
+-- Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.
+
+-- Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.
+
+-- Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää
+vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?
+
+-- Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas.
+Voinhan kysyä häneltä.
+
+-- Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia
+häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja _jos_
+häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät
+vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.
+
+-- Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian
+hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin
+edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.
+
+Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat
+seikat Lucian päätettäväksi.
+
+-- Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani.
+Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.
+
+Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli
+otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi
+sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei
+häntä olisi pyydetty vihkimään.
+
+-- Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi,
+kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta
+hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.
+
+Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He
+tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon
+lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli
+ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.
+
+Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat
+Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä
+olivat hänestä sanoneet.
+
+Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt
+itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten
+niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi
+seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi
+näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki
+muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta
+miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin,
+niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin
+tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä
+iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.
+
+Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni
+vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia
+viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja
+nukkui siellä.
+
+-- Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi,
+sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen
+hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. --
+
+Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt,
+tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia
+voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.
+
+-- Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika
+tavalla? sanoi hän hymyillen.
+
+-- Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.
+
+-- Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta
+ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin
+pahoja? Eikö niin?
+
+Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen
+Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän
+hämmästykselle.
+
+-- Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt
+emme ymmärrä, että niin ajattelimme.
+
+-- Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös,
+että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että
+minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.
+
+He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.
+
+Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
+
+Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä,
+joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja
+niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka
+olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina
+hänen ohitseen.
+
+Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä
+myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli
+opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen
+myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan
+suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka
+hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä
+samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi
+siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja
+vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.
+
+Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä
+Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää
+raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän
+katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli
+ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt -- Allania
+ja Sifiä.
+
+Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin.
+Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli
+häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä
+ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän
+ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.
+
+Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila
+oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt
+päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien
+luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan,
+hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa
+sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää
+lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi
+kasvava.
+
+Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät
+kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia
+asuntoja Isän kodissa.
+
+Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla
+maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät
+perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin
+elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä
+tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei
+ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä,
+mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui
+ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. --
+
+Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille,
+Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla
+hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten
+metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien
+masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.
+
+Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut
+hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen
+tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista
+niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni
+pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka.
+Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen
+lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa
+kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei
+ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut
+Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä
+oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän
+sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon
+tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli
+nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen
+juureton oli nyt juurtunut.
+
+Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian
+edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui,
+tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59513 ***
diff --git a/59513-8.txt b/59513-8.txt
deleted file mode 100644
index e0fe131..0000000
--- a/59513-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,11041 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Valkolilja, by Elisabeth Maria Beskow,
-Translated by Matilda Siljansaari
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Valkolilja
-
-
-Author: Elisabeth Maria Beskow
-
-
-
-Release Date: May 15, 2019 [eBook #59513]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOLILJA***
-
-
-E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-VALKOLILJA
-
-Kirj.
-
-RUNA [Elisabeth Beskow]
-
-Suomentanut M. S.
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström Osakeyhtiö,
-1919.
-
-
-
-
-1.
-
-
-Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja
-tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä,
-ennustaen myrskyä huomiseksikin.
-
-Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin
-tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka
-siinä kulkivat.
-
-Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi
-tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander,
-niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa
-Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle
-siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään
-Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon
-aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei
-olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi
-tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.
-
-Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi
-hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli
-ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita
-ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi
-itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan
-viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.
-
-Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi
-sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan
-väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja
-missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.
-
-Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia
-yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.
-
--- Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä
-häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.
-
-Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän
-meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.
-
-Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori
-Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla
-yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.
-
--- Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei
-yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden
-edessä.
-
--- Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.
-
--- Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?
-
--- Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa
-itseään, niin että yöllä se oli pahempi.
-
--- Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?
-
--- Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän
-ei tottele minua, selitti Brita.
-
-Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle
-tyytymättömyydelleen.
-
--- Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?
-
--- Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu
-rattailla.
-
-Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.
-
-Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti
-kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi
-ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja
-käyttämätöntä voimaa.
-
--- Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun
-tuomiopäiväkasvojasi!
-
-Niin hän tervehti sielunpaimentaan.
-
-Sander katsahti tutkivasti häneen.
-
--- Istuitko lasin ääressä nyt?
-
--- En, suurennuslasin ääressä -- kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja
--- pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta.
-Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.
-
-Sander säpsähti.
-
--- Sepän-Annasta, -- Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen
-laitansa niin huonosti?
-
-Tohtori nyökkäsi.
-
--- Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen
-vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.
-
--- Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.
-
--- Mutta hänhän kuolee.
-
--- Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet
-voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.
-
--- Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.
-
-Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.
-
--- Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!
-
--- Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen
-yhtä lujin katsein.
-
--- Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa
-ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.
-
--- Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.
-
--- Virkani oikeus.
-
--- Minullakin on oman virkani oikeus.
-
-Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan
-toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.
-
-Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja
-ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui
-puheeseen erottaakseen heidät.
-
--- Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?
-
--- Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä,
-sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.
-
-Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli
-ystäväänsä leikillisesti.
-
--- Kuinka vaimosi laita on?
-
--- Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista.
-Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.
-
--- No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori
-näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä
-huomannut.
-
-Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli
-vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.
-
-Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.
-
--- Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on
-ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden
-raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka
-lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini
-ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.
-
-Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja
-sekoitti sen sijaan lasin itselleen. --
-
- * * * * *
-
--- Myrsky yltyy, isä.
-
--- Niin oikea myrsky aina tekee illempana.
-
--- Se tulee tuntumaan aukealla.
-
--- Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.
-
--- Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.
-
-Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.
-
-Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa.
-Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin
-pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen
-huomattavan erotuksen.
-
-Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat
-rattaat metsän suojassa.
-
--- Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle
-asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi
-suuresta maantiestä.
-
-Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin,
-minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa
-isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta
-hyvin huonotuulisena.
-
--- Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti
-lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös
-jyrkkää tietä.
-
-Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko
-Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.
-
-Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton
-alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä
-pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa,
-jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä
-lautakäytäviä.
-
-Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja
-pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.
-
-Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt
-rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon
-ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän
-anteeksi haukkumistaan.
-
-Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä
-myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti
-sisään.
-
-Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin
-kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä
-kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla
-mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen
-oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan
-syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se
-luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan
-sanoa, ettei se tahdo syödä.
-
-Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.
-
-Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut
-koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä
-sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle,
-kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin
-huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen
-huoneeseen, missä Uno asui.
-
-Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot
-antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin
-jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja
-sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän -- ja
-pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä
-suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä
-hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada
-eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten
-ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.
-
-Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja
-kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.
-
-Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi
-siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat
-toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari
-suussa.
-
-Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka,
-lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun
-ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla
-olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.
-
-Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin
-noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä
-päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.
-
--- Istu ja juttele ja ota sikari.
-
-Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.
-
--- Missä Uno on? kysyi Sander heti.
-
--- Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni
-hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle
-sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee
-kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.
-
-Mutta Sander jäi seisomaan.
-
--- Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin
-toimitetuksi tänä iltana.
-
--- Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis.
-En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti
-kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.
-
--- Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.
-
-Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.
-
--- Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän
-hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa
-viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että
-mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.
-
--- Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi
-ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että
-annat hänen kulkea täällä laiskotellen.
-
--- Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin
-haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän
-tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.
-
--- Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana,
-mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen
-tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.
-
--- Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö
-vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten
-ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki
-silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.
-
--- Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa
-iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee
-pitämään heille esitelmän.
-
--- Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen
-esteettömästi ällistellä.
-
--- Esimerkiksi runoudesta.
-
-Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.
-
--- Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja
-ruumiillista työtä, esität sellaista?
-
--- En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon
-hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno
-voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää
-hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.
-
-Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa
-pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli
-edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen
-ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.
-
-Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki
-sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen
-luontaisesta hyvyydestä.
-
-Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.
-
-Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä
-huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut
-kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä
-kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen
-vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.
-
-Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa
-esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon
-ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen
-kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.
-
-Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.
-
--- En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi
-hän jyrkästi.
-
--- Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.
-
--- Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein
-vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.
-
-Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.
-
-Sanderia suututti vastustus.
-
--- Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus,
-jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.
-
--- Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti
-suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike,
-nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä
-olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin
-huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden
-varjoakaan.
-
--- Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander,
-joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.
-
--- Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli
-kapteeni nousten ylös.
-
-Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.
-
--- Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.
-
-Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei
-jättänyt häntä rauhaan.
-
--- En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla
-ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka
-sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.
-
-Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset
-olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan
-voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän
-velvollisuutenaan.
-
-Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.
-
--- Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että
-hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän
-räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään
-esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.
-
-Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi
-vastahakoisesti.
-
--- Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.
-
--- On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin,
-kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.
-
-Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.
-
-Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain
-raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän
-ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä,
-taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.
-
-
-
-
-2.
-
-
-Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella
-käynnillään Unon ullakkokamarissa?
-
-Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli
-silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat
-mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu.
-Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei
-ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.
-
-Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin
-Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen
-lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta,
-leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli
-runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.
-
-Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana
-tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti
-hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille
-katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.
-
-Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle
-puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.
-
-Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle.
-Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin
-yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala
-Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen
-tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja
-kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata
-askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se
-oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka
-saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi
-sisään.
-
-Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella,
-loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut
-leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan
-peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta.
-Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle,
-joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa
-kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran,
-taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.
-
-Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä
-vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut
-juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin
-hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa
-hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.
-
-Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he
-pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet
-koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut
-itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen
-rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan
-mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä,
-että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut
-palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus
-tapahtunut.
-
-Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli
-ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja
-huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli
-peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli
-karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli
-mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.
-
-Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan
-oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin
-sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta
-merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla
-hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun
-hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran
-toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän
-soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa,
-ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.
-
-Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa
-vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.
-
-Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut
-saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin
-bassossa milloin diskantissa.
-
-Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli
-ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi
-oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän
-sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.
-
-Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven
-luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.
-
-Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein
-kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan,
-sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.
-
-Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin
-pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian
-suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa
-mistään muusta.
-
-Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat
-sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.
-
--- Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin
-hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme
-varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.
-
--- Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.
-
--- Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita,
-salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se
-musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.
-
-Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.
-
--- Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei
-hän huomaa minun olleen kotona.
-
-Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan
-lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja
-suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti
-korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian
-tulisi irroittamaan.
-
--- Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni
-tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.
-
--- Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.
-
--- Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.
-
-Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut
-ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin
-hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista
-ulos.
-
-Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti
-hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa
-ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista
-ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.
-
--- Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin
-tieltä suurelle maantielle.
-
-Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten
-vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset
-molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä.
-Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja
-tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille
-palstoille.
-
-Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta
-tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.
-
-Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja
-kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen
-sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä
-kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.
-
-Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi
-hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.
-
--- Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi
-hän antaen ohjakset Britalle.
-
-Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat
-kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.
-
-Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan
-vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille,
-ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui
-muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.
-
-Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut
-hauska pidellä.
-
-Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten.
-Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin
-metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi
-hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja
-paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.
-
-Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin
-kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä
-vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.
-
-Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään
-Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi
-pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja
-vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä
-puutarhan keskellä.
-
-Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli
-sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen
-ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen
-soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei
-ollut pihan, vaan järven puolella.
-
-Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen
-rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin
-kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää.
-Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli
-Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa,
-joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei
-nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.
-
-Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän
-nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta,
-vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät
-seisovat harput käsissä.
-
-Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää,
-jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät
-värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien
-kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän
-vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta,
-mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.
-
-Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen
-erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä,
-peläten jonkun kuulevan.
-
- Puhtahaks minut, Herra, sä luo!
- Harhasta pois ota, helmahas tuo!
-
-Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.
-Tällaisetkin säkeet kuin nämä:
-
- Puhdista vain kaikki sa pois,
- Luotasi mun mikä estää vois,
-
-tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä
-hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman
-arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen
-moitesävy.
-
-Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa
-laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän
-hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja
-äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa
-hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.
-
-Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään
-hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.
-
--- Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa
-pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.
-
-Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki
-pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna
-jäi seisomaan hänen eteensä.
-
--- Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien
-täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.
-
--- En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.
-
--- Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista
-käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän
-kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.
-
-Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi
-illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut
-voivansa sovittaa laiminlyönnin.
-
-Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali
-hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän
-yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.
-
--- Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun
-pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.
-
--- Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni?
-Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi
-häirinnyt sinua.
-
--- Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen
-miehensä leipää leikaten.
-
--- Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.
-
--- Kuten tavallisesti.
-
--- Kerrohan vähän.
-
-Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei
-siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa
-omalla tavallaan.
-
--- Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta
-alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain
-laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta
-hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta
-puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera.
-"Minulla _on_ sanomista, minulla _on_ sanomista!" puhkui täti Vass,
-ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi
-sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa,
-että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta
-puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.
-
-Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja
-äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla
-enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan.
-Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden,
-jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi
-rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin
-tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi
-heittää siihen toisinaan sytykettä.
-
-Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin
-kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja
-samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä
-huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti
-levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
-
-Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi
-saavuttanut voiton.
-
-
-
-
-3.
-
-
-Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11
-aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.
-
-Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt,
-sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi.
-Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen
-Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt
-Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.
-
-Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta
-niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana
-ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti
-valkeana kuutamossa.
-
-Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi
-keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.
-
-Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä
-syksyn hävitystä uusi kevät. -- Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa
-uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä
-vastaan mikä kuluttaa?
-
-Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia
-hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti
-harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat
-hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.
-
-Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti
-sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt
-ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut.
-Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä
-oli paljon.
-
-Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan,
-mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui
-se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä,
-heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä
-sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli
-pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen
-suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka
-väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua.
-Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt
-hänen huoneensa seinällä.
-
-Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän
-läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt,
-turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo
-lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut
-ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää
-sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä
-ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman
-ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui
-kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset
-ajatukset.
-
-Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli
-erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman
-seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten
-muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen
-virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut,
-jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet
-kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan
-puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He
-olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11.
-Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut
-nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen
-ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena
-ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta
-muistosta.
-
-Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin
-tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta,
-mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje,
-valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa,
-yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.
-
--- Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli
-Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn
-kohinaa.
-
-Se olisi ainoa mahdollinen muutos -- --
-
-Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi
-kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä
-ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät
-hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka
-erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta
-oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle,
-ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.
-
-Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin
-kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa
-hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran
-Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi
-hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon
-tekemistä.
-
--- Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus
-sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut
-lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.
-
--- Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan
-ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen
-kantavan salattua surua.
-
-Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja
-vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin
-luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti
-Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.
-
-Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti
-hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea.
-Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui
-ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.
-
-Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.
-
-Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna
-oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä
-sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon
-saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä
-iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän
-oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot
-olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista
-katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten
-suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän
-olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta
-häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista
-naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.
-
-Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?
-
-Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut
-kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään
-esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.
-
-Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli
-oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan
-uuden äänen.
-
-Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään
-esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa
-jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.
-
-Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi?
-Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän
-tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän
-alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan
-kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti,
-kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.
-
-
-
-
-4.
-
-
--- Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää
-teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia
-seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.
-
-Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin
-täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen,
-ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.
-
--- Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi
-hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.
-
-Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen
-ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.
-
--- Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille
-maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut
-ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä
-itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas
-sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.
-
-Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.
-
--- Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa
-poistetuksi, sanoi hän.
-
-Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.
-
--- Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi
-Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.
-
--- Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten
-hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra
-antaisi minulle sen vastauksen?
-
-Uno nyökkäsi.
-
--- Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.
-
--- Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin
-niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua
-nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.
-
--- Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?
-
--- Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.
-
--- Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän
-suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se _on_ siitä syystä.
-
--- Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme
-vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?
-
--- Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian
-vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.
-
--- Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka
-olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.
-
--- On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.
-
--- Ratsastaako neiti? kysyi Uno.
-
--- Ratsastan mielelläni.
-
--- Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.
-
--- Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha
-pukunsa ullakolla, sanoi Irene.
-
--- Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman
-punastuen.
-
-Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar
-kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut
-olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen
-vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän
-ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan
-päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut
-häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka
-siitä tiesi.
-
--- Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle,
-noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien
-oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.
-
-Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.
-
-Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi
-ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine
-hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa
-pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan
-miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka
-häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen
-ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa
-pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.
-
-Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja
-käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista
-toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä
-välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin
-muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa -- ja sellainen
-hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.
-
-Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia
-ratsastusretkestään.
-
-Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä
-ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.
-
--- Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän
-käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.
-
--- On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein
-tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin
-ratsastajat olivat näkyvissä.
-
-
-
-
-5.
-
-
-Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan
-odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja
-ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona
-ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin
-soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden,
-että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut
-mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.
-
-Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut
-helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti
-häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.
-
-Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti
-katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.
-
--- Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä
-senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.
-
-Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen
-äänessään.
-
--- Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja
-antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla
-jonkin hänen runoistaan.
-
-Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon
-esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan
-hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi
-että yleissivistäviksi.
-
-Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.
-
--- Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen
-huomasi Sanderin epäröimisen.
-
-Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli
-huvitettu.
-
--- Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse
-aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.
-
--- Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.
-
-Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän
-viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.
-
-Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi
-hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi
-hänen ilmilausumattoman epäilynsä.
-
--- Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta
-kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen
-varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti
-mitään hengellistä puhetta pitäisi.
-
-Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen
-onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.
-
--- Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden
-ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä
-tultuaan tähän lopputulokseen.
-
-Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta
-sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin
-joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.
-
-Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä,
-mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä
-hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander
-käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata
-vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin,
-jota hän piti turhana kainoutena.
-
--- Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi
-kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.
-
--- Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander
-hänelle harvinaisen päättäväisesti.
-
-Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä
-moitteesta, jonka hän oli saanut.
-
--- Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat
-jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen
-puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä
-kiinni, jos hevonen juonittelisi.
-
-Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan
-ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä
-talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.
-
--- Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän
-kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.
-
-Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.
-
--- Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei
-kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen
-ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.
-
-Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä
-ratsastajia.
-
--- Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa
-kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva
-Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman
-esiintymisen vuoksi.
-
--- Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander
-rypistetyin otsin.
-
-Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee
-itsensä epävarmaksi.
-
--- Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen -- ja
-silloin...!
-
--- Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään
-sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni
-huoneeseensa.
-
-Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin
-ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten
-voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta
-Britaan ja Annaan.
-
-Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.
-
--- _Kuka_ meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti
-toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi
-pappilasta.
-
--- Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.
-
--- Mutta hän epäröi -- juuri siitä syystä, mistä sanoitte.
-
-Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.
-
--- Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni
-häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!
-
-Ja Uno nauroi ääneen.
-
-Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.
-
--- On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.
-
--- Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.
-
--- Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä
-enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.
-
--- Mutta minkätähden? vastusteli Uno.
-
--- Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme
-kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan
-hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.
-
--- Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme
-hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole
-sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.
-
--- Mutta kuitenkin -- ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen.
-Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni
-todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin
-itseni ilkeän petolliseksi.
-
-Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin
-punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne
-ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon
-miellyttävässä naisessa.
-
--- No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani,
-mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian
-naiselliseen heikkouteen.
-
-Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella
-huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.
-
-
-
-
-6.
-
-
--- Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni!
-virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain
-katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman
-kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.
-
-Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja
-he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä
-harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks
-minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla
-varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen
-itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt
-siihen huomiota ja viehättynyt siitä.
-
-Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli
-aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon
-pidettiin.
-
--- Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi
-kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.
-
--- Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää
-sellaista ajatustakin.
-
-Lucia hymyili.
-
--- Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?
-
--- Onhan sillä ero.
-
--- Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?
-
--- Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.
-
--- Niinpä niin!
-
--- Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.
-
--- No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan
-harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta
-sen laulamiseen.
-
--- Voi ei, täti hyvä!
-
--- Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia.
-Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua
-pelkää?
-
-Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada
-olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli
-liian houkutteleva.
-
--- Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa?
-sanoi Anna.
-
--- En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi
-Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.
-
-Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään
-oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten
-sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat
-lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan
-rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:
-
- "Mun ota käten' Herra ja taluta, -- -- --"
-
-Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan
-äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen
-teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden
-voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja
-jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta
-korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.
-
-Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi
-hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa.
-Ja hän tiesi sen.
-
-
-
-
-7.
-
-
-Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa,
-oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka
-muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita
-vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä
-naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.
-
--- Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan,
-kuiskasi Uno Lucialle.
-
--- Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi,
-kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.
-
-Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä
-vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä
-olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi
-Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan,
-kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka
-oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.
-
-Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.
-
-Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään
-naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs
-esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin,
-ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja
-esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki
-ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän
-ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.
-
-Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun
-"Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet
-kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut
-mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.
-
-Esitelmä oli erittäin onnistunut.
-
--- Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno
-ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen
-viereensä kuuntelijoiden eturiville.
-
-Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman
-iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen
-tuntee.
-
--- Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen
-luen, sillä _teillä_ on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle
-omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.
-
-Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra
-seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.
-
-Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti
-hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri
-toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.
-
-Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit
-nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua,
-vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi
-suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi
-kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi
-hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon
-ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.
-
-Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan
-äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:
-
--- Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö
-rakastakaan minua?
-
- "Siis ota käten' Herra ja taluta..."
-
-Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului
-miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon.
-Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä
-esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle
-hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan
-puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai
-hämärämmin.
-
-Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui
-hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt,
-oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.
-
-Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt
-tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja
-hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä,
-kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.
-
-Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen
-katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein.
-Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi
-takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen
-esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen
-mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen
-mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus,
-mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut
-levottomuudella hänen mielensä.
-
-Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen
-vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka
-menivät pappilan ohi.
-
-Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat
-hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.
-
-Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan
-hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen,
-sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt
-ja laulanut.
-
-Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. -- Minulla ei ollut
-aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.
-
-Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.
-
--- En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.
-
--- Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti
-Brita.
-
--- Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi
-sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena
-siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.
-
--- Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi
-isä.
-
-Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle
-rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli
-hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.
-
-Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.
-
--- Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.
-
-Annan ensi mielijohde oli -- päästäkseen enemmistä kysymyksistä --
-vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta
-salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.
-
--- Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi
-laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.
-
-Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti
-häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.
-
-
-
-
-8.
-
-
-Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen
-kestäessä.
-
--- Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän
-sivistyä taasen, selitti hän.
-
-Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle
-tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten
-Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja
-hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat
-hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin
-historiantunneilla.
-
-Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi
-karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.
-
--- Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä
-herkuttelemassa.
-
-Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille
-yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.
-
-Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos
-neiti Vilde sallii, sanoi hän.
-
-Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.
-
-Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän
-antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja
-vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
-
-Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden
-hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen
-hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa
-näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt
-hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.
-
-Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän
-kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä
-esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin
-olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko
-personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä.
-Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö
-hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi
-velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.
-
--- Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että
-neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille
-mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia
-itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian
-hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.
-
-Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.
-
--- Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että
-sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ
-niin valoisana kuin mahdollista.
-
--- On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi
-kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.
-
--- Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn
-iloksi, sanoi Lucia.
-
-Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi,
-vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä
-kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.
-
-Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen
-ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen,
-ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander
-huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti
-hänen vastustuksensa myöntymykseksi.
-
-Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin
-Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.
-
-Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä
-keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä,
-kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander
-luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.
-
-Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat
-lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen
-tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen
-huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.
-
--- Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita
-kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.
-
--- Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?
-
--- Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita
-rehellisesti.
-
--- Ketkä me?
-
--- Irene ja minä.
-
--- Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.
-
-Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut
-masentaa itseään.
-
--- Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme
-kuulla sen?
-
--- Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on _alhaista_
-kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.
-
-Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja
-katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.
-
-Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei
-hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.
-
--- Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää
-pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta,
-että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä
-jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.
-
-Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja
-äänessä jotakin taivuttavaa.
-
--- Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin,
-tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi
-tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla
-joksikin.
-
-Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja
-katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.
-
--- Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.
-
--- Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos
-Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista
-meillä on kotona!
-
-Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.
-
--- On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.
-
--- Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan
-joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos
-olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona.
-Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta
-jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä
-saisi.
-
--- Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.
-
--- Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa
-maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua.
-Hän ei huomaa sitä.
-
--- Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.
-
--- Tahtoisin joksikin, joka on reipasta -- miksi tahansa -- esimerkiksi
-voimistelijaksi.
-
-Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.
-
--- Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti
-työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi
-omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa
-ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään,
-on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä,
-tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä
-jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun
-velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.
-
--- Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?
-
--- Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain
-tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti
-tahtoisi auttaa minua!
-
--- Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?
-
--- Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin
-päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti
-tietää.
-
-Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva
-Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan,
-minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä.
-Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä
-ihmiset ajattelivat hänestä.
-
--- Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos
-saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan
-sinulle.
-
--- Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!
-
-Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin
-lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.
-
-
-
-
-9.
-
-
-Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja
-kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin
-jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti
-jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi
-lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja
-vilpoisina.
-
--- Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen
-takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei
-ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.
-
--- Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.
-
--- Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän
-luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat
-olivat kylläkin selviä.
-
--- Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo
-on niissä, vastasi Lucia hymyillen.
-
-Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa
-heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi
-tahtonut tietää kummankolainen hän oli.
-
--- Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi
-hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.
-
--- Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta
-hämmentää itseään.
-
--- Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen
-iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.
-
-Lucian silmät suurenivat.
-
--- Onko tohtorilla poika? Luulin...
-
--- Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa
-naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että
-minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.
-
--- Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi.
-Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja.
-Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.
-
--- Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.
-
--- Pelkään hänen tulevan.
-
--- Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?
-
--- En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli
-tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden
-siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?
-
--- Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän
-yht'äkkiä.
-
-Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen
-huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei
-joutunut siitä hämilleen.
-
--- Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.
-
-Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä,
-jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään
-mahdollisesti liikkui.
-
--- Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna
-hänen katseensa ja hymyili.
-
--- Eikö se sitten ole?
-
-Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein
-kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän
-nauroi.
-
--- Mitä nyt? kivahti tohtori.
-
--- Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.
-
-Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä
-kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää
-tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä
-vakuutetuksi.
-
-He olivat nyt Borgin tienhaarassa.
-
--- Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?
-
--- Menen.
-
-Hän nosti hiukan lakkiaan.
-
--- Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain
-jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi
-hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.
-
--- Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.
-
-Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.
-
--- Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne,
-sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.
-
--- Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.
-
--- Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?
-
--- Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?
-
--- Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,
-
--- Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.
-
--- Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.
-
-Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.
-
--- Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten
-mieliä.
-
--- Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä
-tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä _yksinpä teillekin_.
-
-Lucia nauroi keveästi.
-
--- En aio koettaa, sanoi hän.
-
-Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat
-yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta
-väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.
-
-
-
-
-10.
-
-
-Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta
-Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa
-olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä,
-että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar.
-Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, --
-silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää
-hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin
-muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan
-ja käytöksessään.
-
-Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties
-koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka
-ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati
-häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan
-kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua
-henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa
-olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin
-tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että
-hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen
-tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja
-luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti
-siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli
-vaikeasti voitettavissa.
-
--- Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi
-Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi
-ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.
-
-Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.
-
--- Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä
-hämmästystä, mitä hän tunsi.
-
--- Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani
-siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin
-ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi
-Lucia.
-
--- Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen
-hevoset tulivat pihaan.
-
--- Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on!
-pyysi Irene.
-
--- Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan,
-vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan
-tilikirjojaan tutkimassa.
-
-Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.
-
--- Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani,
-selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään
-miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.
-
--- Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi
-rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai
-eikö.
-
--- Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.
-
--- Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen
-hameeni häntä vai eikö.
-
--- Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä
-Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.
-
-
-
-
-11.
-
-
-Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo
-sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä -- kaikki oli pakkasen hopeoimaa.
-Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten,
-että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien
-lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena
-järven jäähän.
-
-Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan
-kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin
-painoi sen sieluunsa.
-
-Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi
-paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut
-näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut
-jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon
-taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada
-kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja
-oleskella siellä!
-
-Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla
-hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin
-hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan
-tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen
-aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen
-jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa
-rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.
-
-Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat
-ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.
-
-Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto,
-leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi
-maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.
-
-Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai
-vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen
-oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä
-vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa
-rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja
-tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat
-huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä
-siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.
-
-Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen
-saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli
-myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa,
-ja se kuului kyllä paukutuksesta.
-
-Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan,
-hauskan kirjan lukemiseen.
-
--- Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!
-
-Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja
-nahkalakin reunustassa.
-
-Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä
-hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta,
-mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.
-
--- Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella
-suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja
-paukuttaa.
-
--- Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.
-
--- Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.
-
--- Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke
-katseessa.
-
--- Päätetty asia! Mihin karkaamme?
-
--- Tukholmaan tietysti.
-
--- Ja mitä teemme siellä?
-
--- Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.
-
--- Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?
-
-Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti...
-
--- Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä,
-_milloinkahan_ hän puhuu isälle minusta?
-
--- Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla
-hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein
-suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy
-minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa,
-jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi
-asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän
-voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.
-
--- Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.
-
-Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan
-innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.
-
--- Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.
-
-Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän
-katseen vihattuihin kangaspuihin.
-
--- En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka
-siitä, että se aikanaan valmistuu.
-
--- Onko _hän_ selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?
-
--- Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei
-tietäisi.
-
-Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä
-juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt
-siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan
-mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä
-nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä
-olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä
-hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten
-hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.
-
--- Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän
-senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen
-tarjoustaan vastaan.
-
--- _Tahdotko_ tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.
-
--- Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.
-
--- Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa
-on hänen luotaan matkustaminen -- ennen kaikkea hänen tähtensä olen
-jättänyt karkaamisen.
-
-Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista
-lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.
-
-Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti
-siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista
-istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä.
-Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin
-ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien
-tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui
-niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa,
-se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.
-
-
-
-
-12.
-
-
-Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva
-Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.
-
--- Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos
-niiksi tulisi, vastasi Lucia.
-
-Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin
-katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.
-
--- Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän
-sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti
-mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon
-auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti
-jäisi.
-
--- Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva
-Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.
-
--- Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus
-näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.
-
-Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin
-olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen
-koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.
-
-Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan
-voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja
-vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien
-välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä,
-havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta
-miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei
-hän löytänyt niistä mitään lämpöä.
-
-Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä
-elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman
-luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen
-tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.
-
--- Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä
-on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein
-kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka
-oli niin erilainen kuin hänen omansa.
-
-
-
-
-13.
-
-
-Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta
-että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen
-jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin
-korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan
-paljaana.
-
-Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik,
-teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta
-joululomalle.
-
-Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine
-piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää
-ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain
-näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se
-oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.
-
-Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta
-väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin
-veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine
-puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli
-ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt.
-Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt
-sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut
-nukkumaan.
-
-Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina
-päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.
-
-Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin
-tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta
-hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan
-alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan
-jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.
-
--- Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan
-metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.
-
-Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan
-seuratessa jäljessä.
-
--- Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.
-
--- Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla
-äänensävyllä.
-
--- Sitä ei ole helppo sanoa.
-
-Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä
-saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen
-häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää
-sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna,
-joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.
-
-Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä
-auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion
-vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.
-
-Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta
-Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin
-asetetut käsivartensa siihen.
-
-Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.
-
--- Anna, en halua ruveta papiksi.
-
-Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.
-
-Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä
-ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut
-aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi.
-Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi
-oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.
-
--- Miksi et?
-
--- Minulla ei ole elävää uskoa.
-
--- Mutta Erik!
-
-Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja
-hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.
-
-Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan
-sen.
-
--- Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein
-taivuttavasti.
-
--- Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.
-
--- Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä
-ei ole ollenkaan.
-
-Erik oli vaiti.
-
--- Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?
-
-Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa
-ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.
-
-Mutta Erik pudisti päätään.
-
--- Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.
-
--- Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.
-
--- Se on tullut vähitellen -- ja kasvanut. Olen koettanut olla
-miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut
-miettimiskyvyn, niin...
-
--- Erik, epäiletkö sinä?
-
--- Epäilen.
-
--- Mitä?
-
--- Enimmäkseen kirkon oppia.
-
-Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi
-Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän
-katseen.
-
--- Ja voithan ymmärtää, että _se_ ei sovi papille. Niin, senhän Anna
-kyllä ymmärsi.
-
--- Mutta etkö luule sen menevän ohi?
-
--- Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen,
-olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi
-pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.
-
-Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.
-
--- Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.
-
-Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.
-
--- Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole
-pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla
-ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan,
-monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä
-ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi
-tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä
-juuri minulla ei ole -- enkä koskaan voi sitä saada.
-
-Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.
-
--- Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.
-
-Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään
-taisteluun.
-
--- Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen
-ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?
-
-Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin.
-Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin
-kuin avata isän sydän ymmärtämään.
-
--- Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen
-vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.
-
--- Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti
-voimallisesti vastaukseksi.
-
-Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa
-tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja
-raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.
-
--- Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin
-meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.
-Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.
-Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.
-
-Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa
-ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.
-
--- Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa
-härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin
-saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä
-kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä
-totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.
-
-Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi
-vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.
-
--- Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen
-toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?
-
-Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen
-vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.
-
-Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle
-pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä
-hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen
-Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.
-
-Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen
-vaistonsa sanoi sen hänelle.
-
--- Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua
-paremmin kuin luulemme!
-
-Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.
-
--- Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.
-
--- Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.
-
--- Tiedän sen -- mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.
-
-Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa
-ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä
-sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen
-asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.
-
-Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän
-hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota
-olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja
-näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät
-he kuin äänettömästä sopimuksesta.
-
--- Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain
-puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan
-turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni
-saisivat periä jälkeeni.
-
--- On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.
-
--- Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi
-muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.
-
--- Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.
-
--- Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai
-uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata,
-joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.
-
--- Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän
-hellästi Erikiin.
-
-Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana,
-hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että
-hänellä on pieni sisar, josta pitää.
-
--- Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet
-kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.
-
-Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut
-ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu
-ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta
-kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan
-osoittaa sitä tälle.
-
-
-
-
-14.
-
-
-Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa
-Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta,
-tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.
-
-Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko
-pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat
-että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi
-kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia
-Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se
-oli melkein yhtä hupaisaa.
-
-Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin
-huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle
-osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi
-leikki ja tanssi.
-
-Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa,
-etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka
-kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän
-ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä
-senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta
-kuin työtä.
-
-Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin
-nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi
-tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi
-Erikin paraillaan tanssimassa.
-
-Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän
-oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin
-hän tänä uutena vuonna oli.
-
-Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton
-silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän
-sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa
-päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana
-voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä
-tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt
-käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä
-ajatuksiaan pakoon.
-
--- Sinäkö siinä olet?
-
-Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick
-huomio-asennossa hänen vieressään.
-
-Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto.
-Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot
-silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet
-lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen
-oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä
-olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt
-ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän
-selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.
-
--- Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.
-
--- Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona
-kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut
-pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia
-kanssani?
-
--- En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.
-
--- Joutavia! Tule vain!
-
-Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin
-huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.
-
-Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi
-voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia
-Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat
-tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut
-sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei
-hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.
-
-Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.
-
--- Kuinka voimakas sinä olet!
-
--- Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin.
-Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi
-tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.
-
--- Enhän minä sitä tee!
-
--- Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.
-
--- Nunnaltako?
-
--- Pyhimykseltä.
-
--- Sinä olet aina yhtä hassu.
-
--- Pahempi, toivoakseni.
-
-Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!
-
--- Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän
-kai lienee siitä paras todiste.
-
-Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se
-oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa
-seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan
-osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja
-jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja
-tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan
-ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.
-
-Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen
-huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua.
-Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo
-vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan
-silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.
-
--- Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin"
-kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.
-
-Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet
-hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti
-pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut
-uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään
-hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.
-
-Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä,
-jolle on tehnyt hyvän teon.
-
-Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei
-käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi
-hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.
-
--- Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän.
-Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle
-minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.
-
-Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick
-oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten
-sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti
-verrattoman lennokkaasti ja hienosti.
-
--- Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana?
-kysyi tohtori.
-
--- Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään,
-vastasi Lucia häiriintymättä.
-
--- Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.
-
--- Enkö minä sitten kuulu niihin?
-
-Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä
-kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua
-rouva Jenningsin kanssa.
-
--- Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua
-soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei
-ollut huomaavinaan.
-
-Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.
-
--- Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.
-
--- Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen
-minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.
-
--- Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun
-kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.
-
-Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti
-tanssiin Lucian kanssa.
-
-Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan
-ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen
-naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli
-rytmiä ja sulavuutta.
-
-Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa
-kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.
-
--- Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.
-
--- Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.
-
-Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.
-
--- Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.
-
-Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.
-
--- Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias
-ihastuneena.
-
-Allan katsoi huvitettuna häneen.
-
--- Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina
-opettajattaristaan, vai mitä?
-
-Irene keikautti närkästyneenä päätään.
-
--- Pienet koulutytöt! kivahti hän.
-
--- Niin, mitä te muuta olette koko joukko?
-
--- Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me
-luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme
-lopettaneet.
-
--- Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!
-
--- Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?
-
-Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.
-
--- Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja
-kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi
-tehdä niin.
-
-Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi
-pysähtyä.
-
--- Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä
-oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen
-kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen.
-Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.
-
--- Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.
-
--- Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.
-
--- Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin
-voittavaa.
-
-Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.
-
-Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.
-
--- Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita
-häneen, huomautti Lucia.
-
--- Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on
-olevinaan jokin erikoinen taito.
-
-Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!
-
--- Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.
-
--- Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän
-itse ei ollut tietoinen.
-
-Tohtori katsoi häneen terävästi.
-
--- Onko se ehkä jo pyörällä?
-
-Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin
-tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut
-tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.
-
--- Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen
-tohtoria.
-
-Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin
-epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla
-aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi
-vaikeammaksi paeta sitä.
-
-Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva
-Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.
-
--- Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?
-
--- Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.
-
-Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei
-Lucian tanssiin.
-
-He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli
-mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa
-tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin
-kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja
-ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.
-
--- _Se_ oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.
-
--- Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.
-
--- Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin
-teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.
-
--- Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen
-mielenkiintoisena.
-
--- Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä
-iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun
-kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut
-häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin
-rakastunut.
-
-Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.
-
--- On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En
-ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin
-muutoin liian vakava ikäisekseen.
-
--- Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla
-tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii
-itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.
-
--- Te näytte tuntevan heidät hyvin?
-
--- Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä
-heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.
-
--- Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.
-
--- Niin olemmekin, mutta -- äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten
-tiedätte.
-
-Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.
-
--- Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?
-
-Lucia myönsi hymyillen.
-
--- Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut
-samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän
-syrjäyttää itseänsä.
-
--- Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen
-onnellisen oppilaansa kanssa.
-
-Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä
-Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan
-vilkkaasti.
-
-Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman
-tyttärensä luo.
-
--- Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään?
-kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.
-
--- On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran
-kanssa, selitti Irene.
-
--- Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti
-sormellaan noita säteileviä kasvoja.
-
-Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.
-Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois
-Lucian kainalosta.
-
--- Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.
-
--- Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen
-ympärilleen.
-
--- Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat
-yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.
-
-Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka
-ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.
-
-Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin
-noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle
-niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut
-loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.
-
-Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi
-lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin
-tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi
-pyytää anteeksi jotakin.
-
--- Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä,
-joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.
-
--- Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla
-äänellä.
-
-Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja
-salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa
-äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti
-voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.
-
-Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa
-säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli
-kylvänyt vain viileitä tunteita. --
-
-Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas
-saliin katsomaan nuoriansa.
-
-Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut
-tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään
-väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin
-kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten
-kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli
-kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan
-tullut kysymykseen.
-
-Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi
-osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja
-ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt,
-seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa.
-Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja
-vastustuskykyä.
-
-Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan
-silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin
-iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.
-
--- Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli
-rouva Sander levottomasti.
-
-Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä
-huomion sisaresta.
-
-Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän
-voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä
-kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin
-iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt
-voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin
-synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun
-hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan
-ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.
-
-Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta,
-koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi
-Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka,
-mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja
-vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä
-loppu.
-
-Hän meni etsimään miestään.
-
--- Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja
-ilakoiden? kuiskasi hän.
-
--- Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.
-
--- Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik
-että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?
-
-Sander näytti miettivältä.
-
--- Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen
-edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole
-siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.
-
--- Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.
-
--- Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin
-yhdessä. Missä emäntä on?
-
--- Salissa.
-
-Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen
-johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui
-samassa huoneessa.
-
-Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle,
-joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.
-
-Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat
-tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat
-Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.
-
--- Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme
-ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin
-tanssien ja huvitellen.
-
-Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa
-syntyi hiljaisuus.
-
-Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme
-Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta,
-jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.
-
-Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin
-että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi
-erään virren numeron, hän oli heti valmis.
-
-Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon
-ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä
-vakavuudeksi.
-
- "Jo vanha vuos' on loppunut
- Ja uusi jälleen alkanut..."
-
-Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren
-ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä
-ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja
-järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja
-Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään
-ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä
-ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka
-täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä
-sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori
-sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien
-yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu
-voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden
-lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden
-joukossa.
-
-Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka
-seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän
-lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei
-muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin
-kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka
-hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta
-kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta
-tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.
-
-Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja
-adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat
-ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla
-oli virsikirjat.
-
-Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla
-kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.
-
- "Ah Herrani, mun Jeesuksen..."
-
-Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä
-oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän
-tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.
-
-Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi
-ulkoa -- Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi
-tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.
-
-Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden
-monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa,
-kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen
-oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa
-kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa
-elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.
-
-
-
-
-15.
-
-
--- Unikeko! sanoi Erik Sander.
-
-Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka
-hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin
-kaartuvien kulmakarvojen alla.
-
--- Mitä kello on?
-
--- Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.
-
-Mutta niin ei käynytkään.
-
--- Entä sitten?
-
-Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista
-toveriaan.
-
--- Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.
-
-Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja
-valveilla.
-
--- Kutka me?
-
--- Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.
-
--- Hyvä!
-
-Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen
-yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi
-ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta,
-teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että
-hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa
-polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn
-ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään
-ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten
-enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin
-ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.
-
-Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt
-niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes
-hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan
-kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.
-
--- Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui
-kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se
-kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.
-
--- Miksi et varota häntä?
-
--- Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha
-ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu,
-niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.
-
--- Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.
-
--- Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan
-samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?
-
--- Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. -- Ja sinä niin
-raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja
-minä olemme yksissä. Vai mitä?
-
--- Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin
-katsein.
-
--- Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa
-ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.
-
--- Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti
-Erik.
-
-Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä
-hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa
-tuottavaa kiusaa.
-
-Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.
-
--- Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan
-tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti
-ja suoraan.
-
-Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi
-hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin
-hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.
-
--- Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan
-keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen
-ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.
-
--- Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja
-näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.
-
-Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä
-oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania,
-suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset
-hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat
-tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.
-
-Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa,
-Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen
-vieressä.
-
--- Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi
-tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa
-hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen,
-niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen
-kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa
-sieluaan kaiken maailman pahuudella.
-
--- Onko hän aina ollut sellainen?
-
--- Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti
-hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä
-ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan
-potkuriretkelle?
-
--- Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.
-
--- Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.
-
--- Miksi niin?
-
--- Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni,
-kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää
-häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee
-iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se
-tyylikäs pikku Vilde mukaan?
-
--- Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?
-
--- En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?
-
--- Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.
-
-Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.
-
--- Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa
-meidän näköpiirissämme.
-
--- Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.
-
-Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".
-
--- Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan
-portin ulkopuolelle.
-
--- Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.
-
-Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja,
-mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan
-ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi
-potkukelkka mytty istuimella.
-
--- Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.
-
-Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi
-kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.
-
--- Se on minun, sanoi hän.
-
--- Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän
-minulle täksi päiväksi?
-
--- Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.
-
--- Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan
-vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.
-
--- Ei, kuulkaahan... vastusteli Janne.
-
--- Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran
-siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan
-auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi
-matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa.
-Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin
-päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.
-
-Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.
-
--- Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.
-
-Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä
-nauruun että arvosteluun.
-
-Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo
-koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.
-
--- Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen
-sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen
-on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.
-
--- Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei
-ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.
-
--- Aiotko koettaa? kysyi Brita.
-
--- Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se
-käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.
-
-Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia,
-varastetulla potkurillaan tiehensä.
-
-
-
-
-16.
-
-
-Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen
-paikkaamisessa.
-
-Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta
-luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen
-Jumalan vaatimana uhrina.
-
-Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja
-valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.
-
--- Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän
-ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.
-
-Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään
-tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi.
-Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja
-senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi
-oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän
-ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.
-
-Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli
-ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän
-ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.
-
-Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla
-itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset
-vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen
-nähdessään. Mutta Allan näki sen.
-
--- Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä
-työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta
-solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!
-
-Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä
-tiennyt miten suhtautua siihen.
-
--- Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä
-helmaansa.
-
--- Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen
-ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois
-meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.
-
--- Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.
-
--- Hän hulluttelee vain, äiti.
-
--- En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan
-sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?
-
--- Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.
-
-Allan kääntyi nyt Annan puoleen.
-
--- Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen
-odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!
-
--- Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa,
-esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan,
-arveli täytyvänsä vastustella.
-
--- Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?
-
-Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen
-viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa,
-kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista
-syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin
-Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin
-äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla
-niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen
-sydämensä riemuitsi.
-
--- Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen
-äitinsä.
-
--- Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.
-
--- Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.
-
-Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan
-odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.
-
-Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin
-vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet
-melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei
-ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän
-hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen
-mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia
-huvituksesta.
-
-Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos
-ja istuutui kelkkaan.
-
--- Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.
-
--- Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.
-
--- Niin _päältäpäin_, vastasi Allan.
-
-Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion
-potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi
-kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.
-
--- Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun
-ennenkuin tiesi sen syytäkään.
-
-Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.
-
--- Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.
-
--- Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja
-irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.
-
--- Mutta se oli väärin, väitti Anna.
-
--- Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut
-varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että
-meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole
-pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa.
-Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.
-
--- Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä
-iltana!
-
--- Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan
-tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee
-tappelun.
-
--- Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.
-
-Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua,
-joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan,
-kiinnitti sydämiä häneen.
-
--- On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.
-
--- Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme
-nyt juuri?
-
--- Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.
-
--- Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi
-erikoiseksi, kuten täti sanoi?
-
--- Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja
-vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.
-
-Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.
-
--- Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ"
-olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?
-
--- En!
-
--- Olemmeko liian syntisiä sinulle?
-
--- Elä puhu niin!
-
--- Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?
-
--- Tiedän tuskin hauskempaa.
-
-Allan oli tuokion ääneti.
-
--- Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.
-
-Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen
-kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja
-että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.
-
--- Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen
-silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?
-
--- Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.
-
--- Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa
-sitä! Ethän usko, mitä?
-
-Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan
-kasvoista.
-
-Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.
-
--- Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.
-
--- Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut
-mahdotonta.
-
-Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia
-jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen
-tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden
-tunteen ja ilon.
-
-Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja
-tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire
-saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi,
-niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.
-
-Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno
-istui ja Brita potki.
-
-Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.
-
--- Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik,
-selitti hän.
-
-Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi.
-Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen
-nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja
-hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.
-
-Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista
-ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja
-toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin,
-seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.
-
-Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin.
-Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa
-veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti,
-mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.
-
--- Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi,
-että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.
-
--- Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten
-tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin
-mielellään saada työntää edelleen.
-
--- Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin
-teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.
-
-Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi
-tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan
-päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.
-
--- Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?
-
--- Ei toki.
-
--- Etkö tunne siinä koskaan mitään?
-
--- Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään,
-vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä
-se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.
-
-Mutta Lucia otti kelkan häneltä.
-
--- Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.
-
-Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä
-parasta.
-
-Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli
-pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä
-asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko
-elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa
-kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku
-huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä
-oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi
-vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli
-liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta
-he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja
-oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt
-vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.
-
--- Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.
-
-Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen
-seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta
-ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita
-ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja
-kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.
-
--- Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä
-olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?
-
-Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen
-yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa
-palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli
-vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa,
-tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana
-milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän
-pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli
-puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja
-ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät
-olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista
-ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä
-suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.
-
-Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin
-kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie
-kulki melkein koko ajan alamäkeä.
-
-Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja
-halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden
-lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta
-eteenpäin saattoi -- alamäen sattuessa -- pitkän aikaa nähdä kauas
-niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua
-alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä,
-mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli
-melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja
-hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän
-olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että
-olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän
-noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei
-enää kuullut heidän ääniään.
-
--- Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.
-
--- Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.
-
--- Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.
-
--- Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.
-
-Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.
-
--- Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion
-kuluttua.
-
--- Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.
-
--- Sanoakseen hyvää yötä meille.
-
--- Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät
-sitä tee.
-
--- Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa
-heille hyvää yötä.
-
-Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän
-jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin
-ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä
-suurin merkitys.
-
-He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos.
-He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että
-tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui
-yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.
-
--- Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik
-pysähdytti kelkan.
-
--- Saadakseni Britan käsiini.
-
-Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän
-vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat
-unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään
-ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan
-syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.
-
-
-
-
-17.
-
-
-Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista
-vuotta.
-
-Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi
-nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin,
-johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis
-sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi
-katsellen, kuinka puut paloivat.
-
-Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin
-musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun
-pimeässä.
-
-Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa
-elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja
-epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.
-
-Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin
-toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että
-saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta
-Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella
-ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli
-itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna
-hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän
-tahtoi tulla auringonpaisteeksi.
-
-Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän
-tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa
-uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on
-teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen
-vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan
-kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.
-
-Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.
-
--- Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.
-
--- Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On
-niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.
-
--- On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua
-jälleen.
-
-Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei
-unesta juuri voinut tulla mitään.
-
--- Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.
-
--- Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin
-kuluttua soi herätyskello.
-
--- Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.
-
-Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä.
-Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin
-ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään.
-Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä
-olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.
-
--- Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli
-hän sanonut.
-
-Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi,
-että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys
-ei olisi paikallaan.
-
--- Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni
-oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan,
-että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle
-neljännestunnin unen.
-
-Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla
-myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi
-asian.
-
--- Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun
-hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan
-päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin
-aamiaispöydässä.
-
-Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä
-sydämellinen.
-
-Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi,
-että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja
-että lahjat odottivat häntä.
-
-Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki
-Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja
-hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui
-Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli
-oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla
-Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika
-suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia
-tervatynnyreitä.
-
-Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta
-tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili
-reippaasta liikunnosta lämpimänä.
-
-Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin
-illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen
-seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle
-ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä.
-Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden
-hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen
-tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.
-
-
-
-
-18.
-
-
-Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät
-olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet
-takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä
-heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon
-etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää
-puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi
-toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja
-alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.
-
--- Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän
-Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.
-
-Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin
-herätti useimmissa.
-
--- Mutta hänessä on vauhtia.
-
--- Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä
-purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei
-tiedä mitään.
-
-Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä
-siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos
-tahtoisi.
-
-Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa
-salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan
-Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle
-soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään,
-ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen
-Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli
-sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan
-arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi
-takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.
-
--- Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän
-sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri
-kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.
-
-Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.
-
-Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.
-
--- Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että
-haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on
-arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla
-sitä on, on minun valintani sattunut teihin -- jos sallitte?
-
-Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän
-odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä.
-Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta
-innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi
-tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen
-itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei
-hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.
-
--- Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan
-minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne
-kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on
-varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili
-mielissään.
-
--- Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla
-häiritsemättä.
-
--- Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä,
-jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen
-aikaan.
-
--- Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä?
-Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi,
-joka lukee koulukirjoitustaan.
-
-Lucia nauroi.
-
--- No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.
-Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.
-
-Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä
-Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen
-turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn
-välinpitämättömyyden ja kainouden taa.
-
-Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui
-hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta.
-Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin
-kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta.
-Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan
-mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän
-oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo
-nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä,
-jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen
-sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli
-siinä ylinnä.
-
-Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä
-tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän
-tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän
-saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi
-sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi
-taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.
-
-Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään,
-niin hän -- Lucia -- sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä
-kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno
-kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö
-tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.
-
-Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi
-odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin
-hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse
-tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä
-olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se
-olisi muutettava.
-
-Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä
-tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä
-kävi vaikeammaksi.
-
--- Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi
-mieheksikin.
-
--- Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?
-
-Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten
-kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli
-kätketty Lucian vastaukseen.
-
-Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi
-hänelle.
-
--- Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!
-
--- Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.
-
--- Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia
-suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään.
-Sen olen usein nähnyt.
-
-Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti,
-vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja
-tasoitti pinkkaa pöytää vasten.
-
--- Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi.
-Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän
-mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.
-
--- Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään
-sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta?
-Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten
-syvästi mielenkiintoinen olen ollut?
-
-Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän
-liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.
-
--- Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla
-vain oletettua.
-
--- Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta!
-virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.
-
-Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.
-
--- En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka
-voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä
-jotain sellaista? Minä... minä...
-
-Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.
-
-Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa
-katseessaan.
-
--- Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan
-todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi
-hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös
-ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa
-häntä.
-
--- Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja
-luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta
-tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat
-ajatukset itsestänne. Te _olette_ itserakas. Ja se on suuri haitta
-teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte
-sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.
-
-Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.
-
--- Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon
-teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse
-tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy
-tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä
-jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.
-
-Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään
-säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.
-
-Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan
-tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet
-tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet
-kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi
-Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen
-tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.
-
-Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti
-hiljaa kätensä pois.
-
--- Ei niin! sanoi hän lempeästi.
-
-Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.
-
--- Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä,
-mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.
-
-Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen
-valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli,
-kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi
-tahtoi käyttää sitä oikein.
-
--- Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.
-
--- Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.
-
-Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut
-miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon
-ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen
-suhteen.
-
-Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että
-Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä
-todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian
-sydämellä.
-
--- Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on
-tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän
-runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta
-opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä
-sitä.
-
-Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.
-Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.
-
--- Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää
-minusta?
-
--- Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.
-
--- Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.
-
-Lucia naurahti.
-
--- Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä
-äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä
-teille!
-
--- Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan
-närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?
-
--- Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.
-
--- Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.
-
--- Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.
-
-Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.
-
-
-
-
-19.
-
-
--- Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus
-eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa
-kahden.
-
--- En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva
-Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei
-kukaan ollut häirinnyt heitä.
-
--- Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion
-epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli
-tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.
-
--- Minkätähden hän tekee sitä?
-
-Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento
-todellakin hieman jäykemmäksi.
-
--- Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka
-kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun
-ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.
-
--- Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.
-
-Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut
-mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti
-tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.
-
-Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä,
-että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen
-takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää
-olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia
-tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat
-koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen
-loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän
-itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa
-pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä,
-mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän
-päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.
-
-Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä
-ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä,
-missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän
-kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.
-
--- Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti
-opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta
-kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen
-valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.
-
-Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo,
-mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään
-Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.
-
-Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin
-aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen
-käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia,
-joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt
-ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.
-
-Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin
-hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin
-voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva
-Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa
-taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri
-käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut
-ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se
-ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.
-
-Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä
-voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä.
-Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä
-käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta
-rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä
-muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä.
-Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt
-Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.
-
--- Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä
-koskaan, valitti äiti.
-
-Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla
-enää puhumatta asiasta isän kanssa.
-
-Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta
-Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että
-hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia
-oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä,
-pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.
-
--- Tahtooko täti puhua isän kanssa?
-
--- Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.
-
--- Kenen sitten?
-
--- Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa,
-tahtooko hän.
-
-Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.
-
-Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan
-Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä
-hänellä oli sydämellä.
-
-Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva
-Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua,
-jota tämä teki.
-
--- Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.
-
--- Melkeinpä. Kuinka niin?
-
--- Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin
-verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?
-
--- Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?
-
--- Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.
-
-Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.
-
--- Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen
-olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta _jos_ rouva Clareus
-tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin
-voitettu.
-
-Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.
-
-Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.
-
--- Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin,
-joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.
-
--- Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä,
-että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun
-sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat
-sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.
-
-Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän
-äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.
-
--- Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun,
-niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.
-
--- Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin
-varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan
-ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.
-
-Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma
-menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan
-Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille
-naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja
-hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein
-sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija
-kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni
-suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja
-pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.
-
-Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi
-muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla
-heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa
-erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä
-kahden-asuttava huone.
-
--- Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua
-Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa
-hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen
-kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai
-uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita...
-
-Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander
-hätkähti hiukan.
-
--- Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?
-
--- On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras
-ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään
-haluaa päästä oppimaan jotakin.
-
--- Onko hän sanonut jotakin siitä?
-
--- Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.
-
--- Ymmärrän.
-
-Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka
-alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää
-siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen
-jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.
-
--- Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.
-
--- Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti
-rouva Clareus.
-
--- Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he
-tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä,
-niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.
-
--- Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan
-tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla
-hän voi elättää itseään.
-
-Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut
-helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.
-
--- Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo
-kulkea omaa tietään.
-
-Rouva Clareus hymyili.
-
--- Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä
-voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.
-
-Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän
-oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen
-ehkäistä sitä.
-
--- Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.
-
--- Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa
-mieltä, -- miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän
-tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki
-ole viisasta estää häntä. _Voisihan_ ajatella, että niin uhmaileva
-luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin
-vähemmän hyvää.
-
-Sanderin silmissä välähti.
-
--- Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.
-
--- En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus
-lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän
-vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja.
-Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs
-syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.
-
-Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla
-äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää
-puoliaan.
-
--- Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.
-
-Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa
-Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin
-arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty,
-hän ei sanoisi mitään siitä.
-
-
-
-
-20.
-
-
-Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna
-korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä
-ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa
-lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.
-
--- Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.
-
--- Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.
-
-Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä
-hänen ihastuneelle hämmästykselleen.
-
--- Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla
-voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan
-on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa.
-Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai
-minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten
-mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla
-Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän
-vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä
-suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja
-sinä voit saada alkaa syksyllä.
-
-Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka
-hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli
-kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana
-isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja
-isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä
-uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä
-hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt
-tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa.
-Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.
-
--- Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.
-
--- Sitä odotan, sanoi tämä.
-
-Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan
-täytetyksi vaan enemmänkin.
-
-
-
-
-21.
-
-
-Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois
-puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.
-
--- Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.
-
--- Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan
-tätiä.
-
-Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva
-Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.
-
-He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä
-kirjoittamasta.
-
--- Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. _Saan_ ruveta
-voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.
-
-Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä,
-jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.
-
--- Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän,
-mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin
-varovaisesti irtausi siitä.
-
--- Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti
-olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.
-
-Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän
-puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman
-toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja
-veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi
-ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.
-
-Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin
-onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut
-omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan
-kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen
-tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi
-näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva
-Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja
-sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen
-suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi
-ilomielin.
-
-
-
-
-22.
-
-
--- Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä
-mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori
-Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla
-ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?
-
--- Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.
-
--- Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?
-
--- Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti
-isää.
-
--- Kuka?
-
--- Kukapa muu kuin sinä, pater!
-
--- Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!
-
-Allan nauroi.
-
--- Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien
-tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun
-potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen
-arka heistä.
-
--- Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin
-sinulle työtä ja ansiota.
-
--- Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin
-junkkari.
-
--- Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en
-särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian
-paljon siten tehdäkseni.
-
-Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.
-
--- Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.
-
--- Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä
-uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää
-hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?
-
--- Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.
-
--- Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. _Minä_ en
-koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.
-
--- Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä
-paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.
-
--- Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin,
-kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni
-kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee
-kroonillinen vika.
-
--- Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä
-tyttöjä koskee -- etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen,
-että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!
-
-Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän
-oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna
-Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden,
-että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin
-ehkäisi häntä.
-
--- Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen
-ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä
-minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun
-rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen.
-"Oi saisinko, saisinko suudella heitä."
-
-Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä
-ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän
-otsalle.
-
-
-
-
-23.
-
-
-Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä
-Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että
-pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä,
-jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti
-levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi
-Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna
-ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.
-
-Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä,
-ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin
-hetkellisen ajatuksen.
-
-Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti
-ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön.
-Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta
-papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.
-
-Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.
-
-Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen
-järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli
-pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.
-
-Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella
-kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa
-saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi.
-Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille.
-Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen
-sanomatta mitään.
-
-Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt,
-pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä
-oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta.
-Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi
-kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.
-
--- Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.
-
--- Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna
-voimansa, vastasi Erik miettivästi.
-
-Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti
-häneen.
-
--- Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?
-
--- Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik
-hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa...
-
-Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.
-
--- Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?
-
--- Niin.
-
-Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut
-mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen
-helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.
-
--- Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja
-voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.
-
--- Kaikkea.
-
--- Mistä se johtuu?
-
-Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.
-
--- Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä
-suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.
-
-Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka
-sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.
-
-Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin
-odottamatta, niin mullistavana.
-
--- Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.
-
--- En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana
-isän läpitunkevan katseen.
-
--- Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?
-
--- En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään
-ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt
-selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.
-
--- Miten voit tietää sen?
-
--- Minulla ei ole uskoa.
-
--- Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?
-
--- Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että
-meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta --
-minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään
-rakkautta Jumalaan.
-
--- Vai niin, _sekö_ on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi!
-sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.
-
-Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa
-perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.
-
--- Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!
-
--- Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin
-ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt -- turhaan. Minua ei
-oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori
-sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen
-tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla -- miksi voin, niin
-tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan
-tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla
-papiksi.
-
-Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.
-
--- Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!
-
-Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän
-juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.
-
--- Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?
-
--- Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein,
-tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi
-tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä
-ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon
-pojan pakottamisen.
-
-Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän
-suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen
-erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori
-järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen
-papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota
-vuoriasiirtävää uskoa?
-
-Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik
-kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän
-ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia
-hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen
-tähden.
-
--- Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse
-mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi
-loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei
-mielesi ole muuttunut.
-
--- Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?
-
--- Minä annan rahat, sinä ajan.
-
--- Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion
-tulla?
-
--- Olen sanonut sinulle syyni ja -- tahtoni. En pyydä mitään
-kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.
-
-Erik katsoi ylös.
-
--- Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla
-pakottamatta minua?
-
--- Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla
-vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?
-
--- Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain
-surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri
-luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.
-
-
-
-
-24.
-
-
--- Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän
-oli puhunut isän kanssa.
-
--- En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta
-puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä
-veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.
-
--- Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla
-mukana.
-
--- Muistokiven? Minkä vuoksi?
-
-Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.
-
--- Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.
-
-Anna suostui heti.
-
-Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa
-pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle
-poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin
-ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin,
-että hän olisi näyttänyt iloiselta -- siltä hän ei milloinkaan
-näyttänyt -- mutta hän näytti tyytyväiseltä.
-
-He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes
-tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos
-ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen
-ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna
-lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät
-Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa
-kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään.
-Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne
-ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen
-alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli
-pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman
-muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin
-kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta
-koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan
-tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.
-
-Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon
-vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää,
-tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.
-
-Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat.
-Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen,
-kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa
-kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun,
-neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen
-yliopistonopinnoittensa alkamiseen.
-
-Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen
-keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi
-hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.
-
-Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven
-valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.
-
-Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän
-nyt tuli ajatelleeksi.
-
--- Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä
-oikeastaan ole iloitsemisen syytä.
-
-Päinvastoin.
-
--- Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en
-voi tulla.
-
--- Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.
-
--- Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.
-
--- Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä
-ollut uskoa.
-
--- Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan
-toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja
-silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.
-
-Anna hymyili hieman.
-
--- Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin -- eivät
-kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.
-
-Sitten hän katsoi Britan alueelle.
-
--- Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että
-hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.
-
-Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.
-
-Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää
-muistokivi Annallekin.
-
--- Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki
-olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni
-muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.
-
--- Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.
-
--- Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin
-ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti
--- ja paljon muuta.
-
-Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien
-varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään
-näkyväisiä merkkejä.
-
-
-
-
-25.
-
-
--- Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan
-vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin
-hassutuksille.
-
-Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut
-hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua
-kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen
-viereensä ja avannut sanasäkkinsä.
-
--- Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää,
-sanoo sananlasku.
-
--- Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?
-
--- Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden
-tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä
-ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.
-
--- Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.
-
--- Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan,
-ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.
-
--- Milloin te valmistutte?
-
--- Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.
-
-Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.
-
--- Minun on mahdotonta ajatella teitä _valmiina_.
-
-Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden
-ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi
-vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.
-
--- Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti
-
-Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän
-
--- Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!
-
--- Milloin tulitte valmiiksi?
-
-Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi
-varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se
-heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt
-tehdä johtopäätöksen.
-
--- Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä,
-ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.
-
--- Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen
-Allania.
-
--- Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.
-
-Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että
-oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä
-hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.
-
--- Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.
-
--- Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!
-
--- Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun
-suree sisällisesti?
-
-Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen
-tarkkanäköisyyden edessä.
-
--- Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.
-
-Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.
-
--- Eikö se sitten ole niin?
-
-Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.
-
--- Nyt te käytte tunkeilevaksi.
-
-Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana
-Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin
-magneettisena voimana.
-
--- Olen tutkinut teitä -- tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti
-hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan
-ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua
-vakavuuden puutteesta.
-
-Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut,
-tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta -- ja siinä tapauksessa
-hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä
-nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja
-lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei
-pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä
-enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti
-tutkia.
-
-Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta
-pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja
-pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut
-käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana
-oli hänessä jotakin, joka hymyili.
-
--- On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia
-ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin
-tunne siitä, mikä te olette.
-
-Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai
-eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se
-oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.
-
--- Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee
-jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko
-tietoinen siitä?
-
-Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.
-
--- Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän
-matalalla äänellä.
-
-Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen
-katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.
-
-Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti
-silmiin.
-
--- Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen
-muita -- ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä
-väärin, sanoi hän.
-
-Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä
-ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.
-
--- Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän
-tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan
-lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen
-ihastuksensa esineitä.
-
--- Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä
-äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!
-
-Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman
-ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt
-hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle
-yhtä pikaisesti ja selvästi.
-
-Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.
-
-Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka
-tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän
-hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu
-auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä,
-mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia
-huomasi sen ja näki hänen voimansa.
-
-
-
-
-26.
-
-
-Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen.
-Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan
-Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon
-ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä
-tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman
-hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen
-jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet
-olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään
-täynnä työtä ja iloista odotusta.
-
-Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää
-syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli
-hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään
-hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön
-surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa.
-Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan
-oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan
-hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain
-katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään
-tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.
-
-Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli
-ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna
-tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi.
-Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille,
-mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut
-itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.
-
-Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat
-nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.
-
-Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin
-Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli
-tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.
-
--- Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa
-vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli
-harjoitellut iloista kevätlaulua.
-
--- On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen
-ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä
-kuitenkaan esille.
-
--- Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä
-eteenpäin.
-
--- Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.
-
-Lucia oli tuokion vaiti.
-
--- Laulatko hänelle joskus?
-
--- En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa
-enemmän.
-
--- Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.
-
--- Niin, tarkoitan... kun leikimme tanssileikkejä toisinaan... me
-kaikki... tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän
-mielellään kuuli minun ääntäni.
-
-Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa
-langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli
-kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.
-
--- Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa
-mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin
-virsiä.
-
--- Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen
-keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.
-
-Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua
-siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.
-
--- Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.
-
-Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:
-
--- Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.
-
--- Kas sitä!
-
-Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.
-
--- Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet _sinne_, niin
-tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että... että hän pitäisi siitä niin
-paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja
-kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.
-
-Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu
-ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.
-
-Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt
-Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin
-siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.
-
--- Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä
-Lucian olkaa vasten.
-
--- En?
-
--- Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että _en ole_
-ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua
-sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun
-olevan. Ymmärtääkö täti?
-
--- Ymmärrän kyllä, Valkolilja!
-
-Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja
-suuteli häntä.
-
--- Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin
-äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se
-on auttava minua.
-
-Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut,
-tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota
-luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko
-sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä!
-Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän
-voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää
-epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään
-merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli
-tapahtunut.
-
-Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos
-tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se
-voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän
-ollut sen arvoinen -- niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.
-
-Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan
-nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti
-Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta.
-Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen,
-jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.
-
-Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän
-katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.
-
-Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti
-vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä
-lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen
-rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella
-suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa
-Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.
-
-
-
-
-27.
-
-
--- Mitä aiotte tehdä Unolle?
-
--- Mitäkö aion tehdä hänelle?
-
-Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen
-eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.
-
--- Niin?
-
-Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan
-sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä
-vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan
-näytti epäilevän.
-
--- Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi
-tulla, jos hän tahtoo.
-
--- Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?
-
--- Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.
-
--- Luuletteko hänen ajattelevan niin?
-
-Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin
-sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja
-näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan
-pudonnut.
-
-Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa
-Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa
-Jenningsin välillä.
-
-He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta
-yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen
-tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.
-
-Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin
-menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli
-jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että
-Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin
-tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.
-
--- Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.
-
-Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.
-
--- En, sanoi hän tyynesti.
-
--- Tietääkö hän sen?
-
--- Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi
-ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta
-terävästi.
-
--- Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan
-antamatta nolata itseään.
-
--- Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.
-
--- Ja toiseksi? kysyi Allan.
-
--- Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme,
-vastasi Lucia närkästyneenä.
-
-Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli
-hänelle ominaista.
-
--- Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?
-
--- Kerrassaan.
-
--- Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.
-
-Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän
-tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen
-täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se
-ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli
-mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi
-häntä -- Luciaa -- kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan
-viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti
-taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta
-hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel
-oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi
-ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän
-käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa
-siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.
-
--- Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi
-hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää
-pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi
-nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että
-he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.
-
--- No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.
-
--- En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista
-lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin
-sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.
-
--- Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin
-eräänlaista valtaa, joka teissä on?
-
--- Sen muistan varsin hyvin.
-
--- Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän
-omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko
-elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.
-
-Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen
-tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista
-kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
-
-Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän
-jatkoi tyynemmällä äänellä.
-
--- Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen,
-että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut -- ja
-ehkä on jonkun verran vieläkin -- miehiin. Tahdon, että näkisitte
-varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne
-asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.
-
-Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli.
-Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään
-ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten,
-odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen
-putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.
-
--- Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja
-huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani.
-Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että
-joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan
-huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta
-en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli
-yksi...
-
-Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin
-mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän
-oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin
-tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen
-maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi,
-melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.
-
--- Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en
-ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva
-ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä
-parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi.
-Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani
-kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut
-sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen
-luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut
-tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut
-häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt
-tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on
-minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin
-kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi
-voinut tulla -- ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran
-kohtalon?
-
-Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei
-ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.
-
-He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen
-hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.
-
--- Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi
-Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.
-
--- Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.
-
--- Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.
-
--- En koskaan.
-
-Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa;
-hän sanoi vain tosiasian.
-
--- Ei voi päästä siitä, miksi on _tullut_, lisäsi hän.
-
--- Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.
-
--- Elää.
-
--- Tapaatteko häntä koskaan?
-
--- Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi,
-mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta
-elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari
-minun esimerkistäni!
-
--- Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?
-
--- Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa
-teitä koko viattomalla sielullaan, niin... älkää tallatko sellaista
-helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!
-
-Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin
-sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet
-valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo
-helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä
-älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.
-
--- Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.
-
-Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman
-vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi,
-mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan
-hypyn.
-
--- Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää
-muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen
-arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta
-älkää vain leikkikö sillä... kadottaaksenne sen... lokaan.
-
-Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina
-ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta
-lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä
-vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut
-helmensä.
-
-
-
-
-28.
-
-
-Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut
-isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän
-edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa
-hän ei ollut ryöstänyt sitä.
-
-Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta
-olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.
-
--- Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen
-ystävällisesti sisartaan käsivarteen.
-
-Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan
-heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että
-Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli
-närkästynyt ilme.
-
--- Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?
-
--- En, sanoi Anna viivytellen.
-
-Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin
-kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen
-katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi
-voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt
-teki, ajatteli hän.
-
--- Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.
-
-Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot
-kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin
-kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa
-yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön
-ilmeensä.
-
-Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan
-tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän
-lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä --
-jos se oli leikkiä.
-
-Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli
-aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja
-kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.
-
-Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.
-
-Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan,
-mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että
-Allan.
-
--- Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä
-siihen.
-
-Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän
-tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.
-
--- Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?
-
--- Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten
-Allan vapautui.
-
--- Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on
-minun seurassani.
-
--- Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän...
-ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin
-lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun
-leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi,
-mutta... minun sisareni saat jättää rauhaan!
-
-Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata,
-mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.
-
--- Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt
-pois.
-
-Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.
-
--- Kuuletko mitä sanon?
-
--- En ole tullut kuuroksi.
-
--- Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.
-
--- Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.
-
-Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen
-olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.
-
--- Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin
-sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni
-sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä,
-mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet
-sanonut sen.
-
--- Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun
-hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.
-
--- Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin
-päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.
-
-Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä
-tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.
-
--- Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän
-ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.
-
-Allan kohotti hieman kulmiaan.
-
--- Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän
-teeskennellyn ihmettelevästi.
-
--- Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen...
-ettei sinulla ole mitään sydäntä.
-
-Allan nauroi.
-
--- Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran
-kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.
-
-
-
-
-29.
-
-
-Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin
-lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut
-pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.
-
-Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän
-reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.
-
-Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään.
-Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin
-taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin,
-että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.
-
--- Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi
-hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.
-
--- Mistä?
-
--- Jostakin, jonka toivon saattavan teidät... teidät ajattelemaan
-minusta hiukan vähemmän pahaa.
-
--- En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.
-
--- Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.
-
--- Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?
-
--- Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.
-
-Lucia hätkähti yllätyksestä.
-
--- Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.
-
-Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.
-
--- Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen
-tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä,
-että oli tapahtunut erehdys.
-
--- Mitä hän vastasi?
-
--- Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.
-
-Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt
-selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan
-sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli
-tarkoittanut häntä eikä Annaa.
-
--- Mitä Sander vastasi?
-
--- Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan
-mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin
-tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi
-sanaakaan Annalle rak... rakkaudestani.
-
-Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa
-lausuessaan.
-
-Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.
-
--- Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän,
-ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi
-tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka
-Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.
-
--- Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut
-syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja
-sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.
-
-Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.
-
--- Minkätähden teitte niin?
-
--- Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun
-vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.
-
--- En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne
-olisi mukana!
-
-Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.
-
--- Naisella on sydän -- miehellä kunnia, sanoi hän.
-
--- Sen vuoksi naisella on _kärsimys_, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen
-kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.
-
--- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.
-
--- Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata
-häntä, ennenkuin olen valmis.
-
--- Ja sitten?
-
--- Sen saan sitte nähdä.
-
-Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.
-
--- Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi
-olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!
-
--- En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.
-
--- Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee
-suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin
-olematta rakastettu.
-
--- Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.
-
-Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että
-Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta
-kovuutta.
-
--- Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia
-vaikuttavasti.
-
--- Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin
-toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?
-
--- Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen
-isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos
-silloin ajattelette, kuten nyt.
-
--- Kuten luultavasti tulen tekemään.
-
-Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi
-tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi
-Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.
-
-He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.
-
--- Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.
-
-Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.
-
-Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.
-
--- Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy.
-Ehkä omantunnon rauhaa... itsekunnioitusta... ehkä myöskin... teidän
-hyväksymisenne.
-
-Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen
-sanan kysyvään sävyyn.
-
--- Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa _vain_ jos teidän sydämenne
-voi olla mukana -- muutoin ette, sanoi hän painavasti.
-
-Allan kumarsi ääneti.
-
--- Ettehän sano mitään hänelle... Valkoliljalle... tästä?
-
--- En tietysti.
-
--- Hän ehkä unohtaa pian... mitä on ollut... jos hän nyt koskaan
-on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan _tahtonut_
-samentaa hänen liljanvalkeuttaan... tai häiritä hänen rauhaansa. Olen
-pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin
-näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle,
-elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?
-
-Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän
-kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja
-hänen sydäntään kirveli.
-
-
-
-
-30.
-
-
-Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä
-ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen
-olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt
-vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää
-asettua sitä vastaan.
-
-Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä.
-Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin
-eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.
-
-Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies
-ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että
-työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata
-niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran
-rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt
-Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet
-siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi
-taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik
-oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan
-alkaakseen elämänsä päiväläisenä.
-
-Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi,
-huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi,
-hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui,
-ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen
-kasvoihinsa, tasoittuivat.
-
--- Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia
-viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä
-aamupäivänä.
-
--- Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan
-ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.
-
-Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.
-
--- Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä
-termoksessa ja vastapaistettua leipää.
-
--- Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni
-hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.
-
-He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän
-valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.
-
-Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä
-ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut
-ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon
-suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen
-kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä
-Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan
-ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat
-vailla nuorisoa.
-
--- Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna,
-istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja
-kahvi maistuivat Erikille.
-
--- Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan
-minä tiedän sen.
-
-Hän katsoi yli kedon.
-
--- Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin
-opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee
-sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.
-
--- Voitko uskoa häneen nyt... ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla,
-jota tuskin uskalsi tuoda esille.
-
--- Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia
-petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei
-tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se
-henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus,
-etten osaa sitä kuvata.
-
-He istuivat noin puoli tuntia jutellen.
-
--- Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen
-koppaansa.
-
-Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin,
-jota hän ei saattanut tuoda esiin.
-
--- Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin
-sivumennen.
-
--- Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän
-muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun
-luonteelleni.
-
-Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.
-
--- Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän
-näennäisen välinpitämättömästi.
-
--- Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään
-Britasta tai Sweitsistä?
-
--- Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi
-Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno... tai... Allan
-kirjoita?
-
-Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi.
-Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono
-näyttelijätär.
-
--- Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.
-
--- Eikö hän tule pian kotiin?
-
-Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli
-tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.
-
--- Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa
-siellä, missä hän on.
-
--- Missä hän on?
-
--- Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen
-viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen
-tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.
-
--- Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?
-
--- Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä
-hän on.
-
--- Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!
-
--- Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos
-hakkailee. Se on muutamilla veressä.
-
-Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan,
-mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei
-katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei
-olisi koskenut heitä kumpaakaan.
-
-Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei
-Erik huomaisi sitä.
-
--- Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen
-tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun
-luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.
-
-He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin
-ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää
-heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi
-ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.
-
-
-
-
-81.
-
-
-Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin
-mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt
-halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.
-
-Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti
-suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että
-hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei
-ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut,
-vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä
-kirjoissa.
-
-Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen
-jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin
-tahtoen.
-
--- Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän
-meni rakennusta kohti.
-
-Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea
-vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt
-muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta
-se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi.
-Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick
-oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti.
-Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui
-suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.
-
--- Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?... Mutta miten ihmeessä osasit
-avata oven?
-
-Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan
-ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain
-kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään,
-melkoinen ero.
-
--- Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri
-tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.
-
-Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana,
-sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin
-vastaanotetuksi.
-
-Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle,
-sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen.
-Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi
-hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä
-housunlahkeita kynsien.
-
--- Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille --
-ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.
-
--- Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.
-
--- Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?
-
--- Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi.
-Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.
-
--- Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?
-
-Anna nauroi.
-
--- Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan
-työtä, jota hän aina on ikävöinyt.
-
--- Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen
-resepti kirjoitetaan?
-
-Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut
-sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän
-ääressä.
-
--- Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö
-se ole sitä, että tekee oikein?
-
-Tohtori naurahti ivallisesti.
-
--- _Se_ käsitys nyt ei ole yleinen!
-
--- Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.
-
--- Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet
-onnistuvan... paremmin kuin muut.
-
-Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko
-hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen
-sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä
-kohtaan.
-
--- Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea,
-sanoi hän.
-
-Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka
-tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.
-
--- Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän,
-kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.
-
--- Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.
-
--- On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun
-on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että
-tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.
-
--- Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen
-elämänfilosofian tähden.
-
--- Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.
-
-Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.
-
--- Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?
-
-Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.
-
--- Jos luotat... mieheen... ja annat hänelle sydämesi, niin...
-
-Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.
-
-Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään
-hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan
-tahtoi uskoa?
-
--- Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi
-tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin
-muusta.
-
--- En tiedä vielä, se on kesken... kuten kohtalo. Huvittaako se sinua
-muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?
-
-Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli
-hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.
-
--- En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.
-
-Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.
-
--- Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi
-hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.
-
-Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.
-
--- Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön,
-pantuaan telefoonitorven pois.
-
--- Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin
-että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.
-
-Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi
-ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.
-
--- Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän
-huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää
-mitään keskeneräistä jälkeeni.
-
-Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle
-kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.
-
--- Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu,
-saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.
-
-Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi
-sangen paljon.
-
-
-
-
-32.
-
-
-Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai
-ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei
-pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja
-häiritsemättä Jumalan kanssa.
-
-Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat
-alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä
-tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli
-lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki
-auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut
-viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.
-
-Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen
-kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi
-sisimpäänsä.
-
-Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:
-
-"... Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.
-Mikä sinun on?"
-
-Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea
-kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen?
-Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona
-ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi
-kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu
-kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä
-oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa.
-Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta
-minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena
-hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen
-kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi,
-ikävöi niin sanomattomasti.
-
-Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut
-niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli
-tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan
-kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan
-tyhjyydessä täällä kotona.
-
-Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut
-mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään
-miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä
-edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella
-ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli
-pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen
-mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä
-mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja -- vaikkapa
-olisi ollutkin -- niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan
-kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä
-oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan
-liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo
-silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa
-tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen
-hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi
-näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.
-
-Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä
-kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?
-
-Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään
-ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä
-voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.
-
-Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi
-häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta.
-Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän
-suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä.
-Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.
-
--- Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee
-minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.
-
-Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien
-kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut
-itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään
-Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi,
-että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan
-itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.
-
-Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä
-hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin
-ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon,
-mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai
-kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa
-tai pettymystä.
-
-Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta
-yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin
-kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi
-kaikki.
-
-Allan!
-
-
-
-
-33.
-
-
-Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella
-juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän
-maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä,
-oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle"
-setä Bentickin luo -- kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan
--- ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.
-
-Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota
-äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista
-luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut
-kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli
-syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän
-unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta
-puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan,
-puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen
-molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet,
-teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei
-vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa
-kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.
-
-Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina
-muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi
-tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja
-tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos
-mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja
-kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin
-mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai
-jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka
-olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä
-ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen
-sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja
-työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä;
-ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut
-hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen
-johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli
-kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.
-
-Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.
-
--- Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän
-ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.
-
-Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän
-sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat
-kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea
--- oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota
-viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta.
-Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.
-
-Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi
-kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut
-Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän
-rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti
-rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen
-vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan
-Allan oli aina häntä kohtaan ollut -- ylen onnellinen hän oli vain
-sitä ajatellessaankin -- mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin
-koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä
-todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna
-hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa
-pyytämättä mitään takaisin.
-
-Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui
-ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa
-ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut
-äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä
-ja pohjaa.
-
-Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei
-nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain
-hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen
-uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi,
-että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät
-hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli
-arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka
-hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle
-Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin
-he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla.
-Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa
-mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa
-oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi
-ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he
-senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.
-
-Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä
-tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin
-mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta
-hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.
-
-Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei
-mitään Allania.
-
-Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.
-
--- Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä
-kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?
-
--- Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään
-tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden
-kesken.
-
--- Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta
-tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette
-tehneet hänelle minun poissaollessani?
-
--- Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme
-tehneet?
-
-Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan
-nopean tarkkaavaisuuden.
-
--- Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut.
-_Mitä_ se on?
-
-Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas
-luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan
-tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla
-koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein
-rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
-
--- Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät
-jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella
-sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä
-olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit
-sen tiennyt.
-
--- Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
-
--- Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
-
--- En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan
-vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään
-hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli
-ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut
-tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa
-salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita
-katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.
-
-Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman
-minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle
-hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.
-
--- Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?
-
--- Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se
-ei ole mitään vaarallista.
-
--- Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää
-sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.
-
-Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli
-aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.
-
--- Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa
-sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.
-
-Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä
-odotuksesta vielä kalpeammaksi.
-
--- Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren
-käsivarteen.
-
--- Onko se totta?
-
--- Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä.
-On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle
-ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat
-kauheasti, jos sen tietäisivät.
-
--- Mutta... mutta... mitä isä vastasi?
-
--- Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti
-saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa
-sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi
-hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa
-rakastavia tällä tavoin.
-
-Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta
-kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen
-silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.
-
--- Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja
-säälien.
-
--- Enemmänkin, _rakastan_ häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta,
-saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.
-
--- Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata
-mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja
-tulee uudelleen.
-
--- Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on
-aivan kylliksi.
-
--- Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta
-ihmiset ovat niin erilaisia.
-
-
-
-
-34.
-
-
-Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei
-ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan
-tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan
-luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän
-mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä
-hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai
-terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan
-tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se
-otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään
-rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku
-kirjeen Allanille.
-
- "Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä
- tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän
- myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan.
- Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt
- tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä
- pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen,
- ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä
- olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt
- tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja
- onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, _kaikki_ sinun
- puolestasi!
-
- Anna."
-
-Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua,
-ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne
-Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen
-mielestään kävi päinsä.
-
-Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen
-kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille
-kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.
-
-"... Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus
-minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta
-saada mitään tietoa tästä."
-
-Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun
-Allanilta.
-
- "Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska
- kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan
- rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä
- kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito
- Valkolilja!
-
- A. B."
-
-Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin
-lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän
-näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja
-rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän
-oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa
-olisi häntä sitonut.
-
-Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan
-mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli
-tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan
-vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli
-liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa
-uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään
-muuta.
-
-Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä
-keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä
-oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.
-
-
-
-
-35.
-
-
-Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota
-myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.
-
-Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin
-oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut
-kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander
-oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista,
-hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut
-vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin
-oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka
-hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia.
-Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian
-ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt
-häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä
-varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa
-ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli
-voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta
-Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen
-lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli
-antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton
-suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän
-ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen,
-ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja
-hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut
-ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana.
-Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt
-ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt
-häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty
-asialle, tulisi kotiin metsän läpi.
-
-Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.
-
-Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja
-katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.
-
-Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden
-välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan
-Annan kanssa vastakkain.
-
-He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut
-odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi
-tietämättään käden sydämelleen.
-
-Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia,
-hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi
-ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.
-
-Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen
-mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi
-ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla
-soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien
-sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän
-kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain
-katsoi häneen.
-
-Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi
-miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen
-niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja
-puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.
-
-Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten
-jättänyt hänet -- lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä,
-josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän
-oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman
-kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt
-seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella
-kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt
-täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi,
-pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän
-nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.
-
--- Valkolilja... minun pitäisi antaa sinun mennä... minulla ei ole
-mitään oikeutta... mutisi hän hämillään.
-
-Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin
-sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän
-oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä
-hänen edessään... hän kuuli hänen äänensä... näki hänet, tunsi jälleen
-sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli
-kehittynyt.
-
--- Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut
-mitään.
-
-Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden
-ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa
-epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän
-ollut saapuvilla sitä tekemään.
-
--- Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian
-hento. Ja minä... minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä
-hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja
-palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin
-luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.
-
-Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa,
-jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.
-
-Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa
-Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan,
-miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa
-yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos
-olisi tahtonutkin.
-
--- Pidätkö minusta, Valkolilja?
-
--- Pidän, _niin!_
-
-Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea
-muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi
-Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua
-kylliksi.
-
-
-
-
-36.
-
-
-Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut
-hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana.
-Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan
-Karolini-instituutissa.
-
--- Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin
-vaikka milloin, sanoi hän.
-
--- Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna
-nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi
-valmiiksi.
-
-Allan nauroi hieman.
-
--- En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä
-ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän
-täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse?
-kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.
-
--- En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset
-hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.
-
--- Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee,
-sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.
-
--- Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.
-
-Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti
-häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.
-
-Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien
-äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja
-hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko
-hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti
-hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla
-hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän
-kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan
-näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt
-vasta sai tutustua.
-
--- Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on
-enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä
-hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt
-kahden sinun kanssasi.
-
-Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.
-
-Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan
-juhlallisen vakavana.
-
-Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja
-saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa
-ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.
-
--- Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia
-päästääkseen Allanin läpi.
-
-Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle
-ja riisui kengät jalastaan.
-
--- Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.
-
--- Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen
-vakavana.
-
--- Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai
-vilustua, kivikko on kylmää varjossa.
-
-Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.
-
--- Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt
-paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.
-
-Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.
-
--- Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi
-hän nauraen.
-
-Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli
-vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä
-oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna
-luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista
-tunteistaan.
-
-Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.
-
--- No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän
-hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?
-
-Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään.
-Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli
-itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi
-vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.
-
--- Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on
-todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun
-että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä
-uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja
-ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään
-tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi.
-Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on
-sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton
-ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin
-kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki
-seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja
-nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun
-epäpyhille korvilleni?
-
-Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa
-voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan
-aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän
-kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.
-
-Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven
-merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen
-tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.
-
--- Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi
-Allan heti Annan lopetettua.
-
-Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän
-kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.
-
--- Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen,
-nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti
-sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.
-
-Allan nauroi tyytyväisenä.
-
--- Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti
-päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä
-ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.
-
-Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään
-ollut läheskään tarpeeksi.
-
--- Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi
-minun tehdä paljon enemmän.
-
--- Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen,
-senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.
-
-Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko
-muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.
-
--- Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan
-joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.
-
-Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin
-hän olisi pelästynyt.
-
--- Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?
-
-Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin,
-ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.
-
--- Ei toki. Mutta... Allan... yht'äkkiä se näytti minusta... niin
-hautakiveltä.
-
--- Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole
-taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän
-kuolemaakaan.
-
--- Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä... oi Allan,
-_sitä_ en voisi kestää!
-
-Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri,
-ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.
-
-Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.
-
--- Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen
-kuollut -- jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on
-jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin
-kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos
-emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä
-kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän
-nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.
-
-Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja
-Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia,
-sillä oli myöhä.
-
-Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä,
-mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan
-puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken.
-Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten
-vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän
-ajatteli, että se oli satunnaista.
-
-He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä
-neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen
-juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän
-tai ainakin puolen päivää.
-
-Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen
-morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen
-kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin
-pitää Allanin itsellään.
-
-
-
-
-37.
-
-
--- Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen
-Lucian viereen.
-
-He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli
-toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin
-koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon
-hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään
-juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli
-siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi
-vapaaksi omistautumaan kelle halusi.
-
--- Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina
-vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.
-
-Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään
-tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.
-
--- Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin
-ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain
-kuvittelevansa sitä.
-
--- En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on
-jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja... ja yhtä
-ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.
-
--- Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan
-nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan
-hänelle ensimmäinen.
-
--- Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota
-kaikkea.
-
--- Ja siihen osaan te tulette tyytymään?
-
-Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.
-
--- Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.
-
--- Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi
-torjunut väärän syytöksen.
-
-Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että
-hän ei osannut selittää sitä.
-
--- Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi
-liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.
-
-Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä
-surumielisyyttä.
-
--- Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.
-
-Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli
-jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.
-
--- Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.
-
-Lucia punastui kovasti.
-
--- Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.
-
--- _Teidän_ luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on
-saanut osakseen.
-
-Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin,
-hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta
-palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia
-tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja
-ylipääsemättömäksi.
-
--- Se haava, josta kysytte, ei parane _koskaan_, selitti hän matalalla,
-värisevällä, mutta varmalla äänellä.
-
-Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein
-ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:
-
--- Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen
-aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy
-vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä
-se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän
-on rappiolle joutunut olento. Lahjakas... kerran niin lupaava... nyt
-vain raunio entisestä minästään... mutta komea raunio, hurmaava vielä
-rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.
-
-Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi
-tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli
-sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.
-
--- Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken
-kaiken.
-
-Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.
-
--- Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.
-
-Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan
-oli liian järkytetty sitä huomatakseen.
-
--- Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin
-olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian
-vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.
-
-Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut
-sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista
-kuin hän oli tahtonut?
-
-Mutta hän toipui heti.
-
--- Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei
-ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.
-
--- On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus.
-Te se olitte joka... teitä tottelin, kun...
-
--- Hiljaa!
-
-Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.
-
-Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen
-tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen
-itsensä herraksi.
-
--- Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa,
-koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi
-hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja
-kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.
-
-Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.
-
--- Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.
-
--- Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda
-itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.
-
--- Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.
-
--- Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi.
-Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta,
-epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä
-helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, _se_ vasta vetää ja
-kietoo minua.
-
--- Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin
-mitä tahtoi ilmaista.
-
-Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.
-
--- Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton
-luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.
-
-Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti
-kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri
-huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.
-
-Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia,
-hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle,
-joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle
-myllylle.
-
--- Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän,
-kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin
-suinkin.
-
--- Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin
-ettet tarvitse ketään muuta.
-
--- Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole
-ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua
-Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.
-
--- Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua
-siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.
-
-Anna pudisti päätään.
-
--- En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.
-Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.
-
-Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.
-
--- Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?
-
-Anna hymyili hieman hämillään.
-
--- Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin
-en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni,
-jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia.
-"Lucia-täti" oli kuin jalustalla -- ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää
-ole siellä.
-
--- Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä,
-että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua
-"sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.
-
--- Tahdotko _sinä_ tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni?
-kysyi Anna nauraen.
-
--- Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?
-
--- Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme
-koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.
-
--- Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja
-luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.
-
-Anna piti sen myöntymyksenä.
-
--- Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän
-lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista
-täällä, mutta _tunnen_ eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä
-kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.
-
-He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut
-jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo
-rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.
-
-Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.
-
-Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este
-merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.
-
--- Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia
-saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.
-
-Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä
-iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti
-päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan
-ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.
-
-Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta.
-Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että
-hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki,
-jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä
-kaupalla sille seisomaan.
-
-Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut
-Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean
-kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren
-elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja
-sen rakkauden haavoittamattomaksi.
-
-
-
-
-38.
-
-
-Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle
-jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen.
-Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa
-kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan
-sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli
-odottanut.
-
-Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu
-huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin,
-että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei
-ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon
-äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut;
-muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä
-tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.
-
-Hän oli niin hyvä häntä -- Annaa -- kohtaan ja ilmaisi sen omaan
-erikoiseen tapaansa:
-
-"... Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän
-esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen.
-"Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä
-suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella
-muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"
-
-Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä
-vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli
-luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.
-
-Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka
-suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna
-tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan,
-houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.
-
-Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta
-purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin
-morsiantaan noutamaan.
-
-
-
-
-39.
-
-
-Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan
-ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu
-omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon
-uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin
-jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli
-antautuva ja Allan hellä.
-
-Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina
-ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja
-sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.
-
-Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi,
-ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain
-suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana
-naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi
-hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana.
-Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina
-aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon
-sijasta hiihtämään.
-
--- Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana
-ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.
-
-Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei
-hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.
-
--- Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.
-
--- Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.
-
-Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta
-niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan
-ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen
-sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.
-
-Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja
-kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin
-toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä
-viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä
-tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja
-otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä
-samoin.
-
-Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan
-asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.
-
--- Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.
-
--- Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti.
-Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on
-siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun
-tänään on niin kaunis ilma.
-
-Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat
-mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän.
-Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman
-kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä
-pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään
-päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän
-kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen
-kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla,
-aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen
-kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna
-murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja
-sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut
-voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.
-
-Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan
-niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen,
-että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt
-huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin
-hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen
-kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään
-tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa
-hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän
-oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu
-tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin
-Anna huomasi sen, sitä parempi.
-
-Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina
-Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken
-Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei
-uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään
-voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan
-tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.
-
--- Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua
-huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.
-
--- Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!
-
--- Miksei? Senhän toki ansainnet.
-
-Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli
-häntä.
-
--- Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä
-kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.
-
--- Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta
-lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään
-minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä
-iloiseksi!
-
--- Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä
-tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä
-tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän,
-ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla
-mitään.
-
-Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin
-tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.
-
--- No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän,
-vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.
-
-Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän
-senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan
-vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän
-ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen
-tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.
-
-Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka
-loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti
-taputti käsiään.
-
--- Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan
-näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon
-vastalauseeseen.
-
-Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja
-toista esim. että on vähempiarvoista, _mitä_ näytellään, pääasia on
-_kuinka_ näytellään.
-
-Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän
-selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku
-muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos
-mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin
-Allan, mutta se ei onnistunut.
-
-Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin
-teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia
-odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin
-Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän
-nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa
-näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat
-häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei,
-hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon,
-mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se
-oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin
-ystävien joukossa.
-
--- Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.
-
--- Miksi et?
-
--- En pidä tuosta teatterista. Se on... minun mielestäni... halpamaista.
-
--- En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin
-pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.
-
--- Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain
-toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.
-
--- Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla
-mukaan, niin...
-
-Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei
-kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta
-mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet
-enemmän kuin hän.
-
--- Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua,
-ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.
-
-Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten
-yhä useammin.
-
-Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi
-hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää
-tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään,
-mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan
-sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.
-
-Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni
-usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui,
-oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.
-
-
-
-
-40.
-
-
-Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli
-kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui
-jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin
-hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta
-tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona
-hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan
-vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.
-
-Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei
-soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut
-sitä käsittää.
-
-Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen
-vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa,
-mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että
-hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan,
-koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se
-seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei
-lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt
-avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä,
-joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti
-Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään
-vaimolleen kuohahtamasta.
-
-Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään
-ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan
-vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan
-vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan
-Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina
-hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi
-siitäkin.
-
-Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin
-tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen
-luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli
-tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä
-odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei
-huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti
-eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.
-
-Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha
-juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän
-tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.
-
--- Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme
-tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen,
-soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa
-ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.
-
--- En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa.
-Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään
-vakoilua, sanon sinulle.
-
--- Mutta... eihän... eihän se sitä ole! sammalsi Anna.
-
--- Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä
-minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä,
-että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää
-alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies
-ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.
-
-Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi
-sen taas aika vauhtia pois.
-
--- Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän
-samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, -- minä se
-olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli
-pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit
-parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä
-tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona
-itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä
-voi raivostua!
-
-Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.
-
--- Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.
-
--- Pater ensinnäkin. Ja Erik ja... no niin, se on sama. Aasi olin,
-kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja
-ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei
-kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että
-voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada...
-
-Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja
-säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:
-
--- Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!
-
-Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää
-vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi
-siitä hakenut suojaa ja tukea.
-
-Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.
-
--- Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin.
-En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.
-
-Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi
-häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.
-
--- Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?
-
--- Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän
-selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.
-
--- Minkätähden?
-
-Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.
-
--- Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä
-menen maata.
-
-Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen
-kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi
-korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä
-pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven
-kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.
-
-Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja
-ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai
-kauheaa unta.
-
-Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt,
-mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä
-oli tapahtunut.
-
-Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein
-onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli
-kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen
-asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen.
-Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä
-mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.
-
-Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään
-epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.
-
-Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin
-tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois?
-Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu
-vapauttaa Allan.
-
-Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja
-avioero oli väärin.
-
--- Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?
-
-Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita.
-Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan
-eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä
-vain kätensä tuskassa ja kärsiä.
-
-Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.
-Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin
-Allanin luo.
-
-Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan
-Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.
-
-Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän
-kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli
-tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen
-luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti
-nousta, mutta oli liian heikko.
-
-Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?
-
-Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut
-tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi
-tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.
-
-Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi
-mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti
-se hänelle vain toivon kipinän -- mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi
-kuolla!
-
--- Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!
-
-Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan,
-Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi
-ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän
-olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli
-ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.
-
--- Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta
-hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!
-
-Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet.
-Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan
-valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua
-kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.
-
-Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole
-parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.
-
--- Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen
-kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.
-
-Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen
-hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa
-suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.
-
--- Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta
-vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä
-oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!
-
-"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta,
-sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"
-
-Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon
-ahdistetun sielun pimeään.
-
-Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä
-oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.
-
-Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:
-
- "Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,
- Harhasta pois ota, helmahas tuo!
-
- Alttiiksi tee minut kulkemahan,
- Minne sä viet, mun Vapahtajan."
-
-Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean
-vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle
-tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää.
-Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka
-ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla
-luo häneen uuden sydämen.
-
-Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä
-ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja
-huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!
-
-Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi
-kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa
-hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi
-häntäkin tulemaan sellaiseksi.
-
-Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta
-voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman,
-olla itse ristinä.
-
--- Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen
-taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani,
-ole minun kanssani!
-
-Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.
-
-
-
-
-41.
-
-
--- Anna, missä olet? Oletko täällä?
-
-Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa
-valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi
-Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan
-erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.
-
-Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.
-
--- Miksi et tule ja pane maata?
-
-Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen
-luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin
-kasvoihinsa.
-
-Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma
-itsensä.
-
--- Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin
-varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä
-puhuin? Piditkö?
-
--- Pidin, kuiskasi Anna.
-
--- Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?
-Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies
-semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.
-Etkö voi sitä ymmärtää?
-
-Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan
-piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt
-Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.
-
--- Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut
-hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota
-tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.
-
-Anna mietti ennenkuin vastasi.
-
--- En, sanoi hän sitten.
-
--- Annatko minulle anteeksi?
-
-Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko
-Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä
-tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä
-katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän -- Anna --
-oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa
-uhrautumisen esineenä?
-
--- Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.
-
--- No sitten!
-
-Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan
-makuuhuoneeseen.
-
--- Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on
-unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet
-sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.
-
-Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä
-rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa
-tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.
-
-Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli
-taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta,
-nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa
-ympäröimänä.
-
-Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että
-tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan
-sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.
-
-
-
-
-42.
-
-
--- Lähdetkö mukaan kirkkoon?
-
-Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi
-kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen
-lähteä mukaan.
-
--- Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?
-
-Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut
-niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi,
-että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä
-pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli
-tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut
-hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei
-hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se
-kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa
-etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä.
-Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin.
-Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa
-sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan
-tulisi mukaan kuin että hän -- Anna -- menisi yksin, senvuoksi hän ei
-mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen
-saadessaan hänet mukaan.
-
-Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä
-ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen
-vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän
-nähnyt Jumalan kasvoja.
-
--- Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon
-kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän
-ollessaan kotimatkalla.
-
-Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin
-paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse
-Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun
-hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.
-
--- Teetkö vieläkin niin?
-
--- Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.
-
-Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden
-ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna
-piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.
-
-Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan
-huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa,
-nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.
-
-Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta!
-Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä,
-että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi
-hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta.
-Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin
-ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.
-
-Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut
-ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt
-luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä
-ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen
-tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin
-kalpea ja hiljainen.
-
--- Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi!
-sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka
-Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se
-sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken
-punoittamaan.
-
-
-
-
-43.
-
-
--- Allan, minun pitää saada tietää jotakin.
-
--- Mitä sitten?
-
-Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri
-ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen
-hetkisen hänen luonaan.
-
--- Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?
-
-Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän
-oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta
-tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.
-
-Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.
-
--- Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä,
-mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.
-
--- Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet
-tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet... jos
-olisit ollut... oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin
-sanoit, oli totuus.
-
-Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi
-hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina
-oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt
-selväpiirteisesti.
-
--- On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän.
-Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä
-silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.
-
-Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja
-jatkoi tyynesti.
-
--- Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä
-mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa... minun täytyy vain
-alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.
-
-Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme,
-joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota
-luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi
-tuntea sääliä häntä -- Allania -- kohtaan.
-
-Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.
-
--- Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.
-
--- Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen
-salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään
-kätkettynä... Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru
-kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun
-surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa
-luottamustasi.
-
-Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain
-se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.
-
-Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta
-koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.
-
-Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi,
-ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty
-kuin nyt.
-
--- Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.
-
-Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen
-luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen
-hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen
-salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti,
-sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa
-saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin
-käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.
-
--- Tunnenko minä hänet?
-
--- Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!
-
-Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.
-
-Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt
-siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen
-piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin
-eroittamaan Annan hänestä.
-
--- Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.
-
-Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.
-
--- Onko se... Lucia?
-
-Se _oli_ hän.
-
-Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui
-takaisin sohvan pieluksille.
-
-Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta
-huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt,
-minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli
-Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.
-
--- Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin
-äänettömyyden jälkeen.
-
-Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen
-luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi
-tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle
-tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.
-
-Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.
-
--- Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!
-Hänhän on aina niin iloinen.
-
--- Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.
-
-Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.
-
--- Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?
-
--- En ole koskaan häntä kosinut.
-
--- Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole
-lohduttautunut?
-
-Allan kohautti olkapäitään.
-
--- Sellaisen tuntee, sanoi hän.
-
-Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada
-Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut
-voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta
-hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.
-
-Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.
-
-Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä.
-Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen
-puristetut kätensä häntä kohti.
-
--- Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.
-
--- Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä
-omiinsa.
-
--- Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten
-kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla... niin kauan kuin
-elän.
-
-Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja
-Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja
-kävi painavaksi. Hän pyörtyi.
-
-
-
-
-44.
-
-
-Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen
-mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:
-
-"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos
-hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."
-
-Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia
-oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.
-
-Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki
-kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen
-ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi
-hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan
-hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan
-johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään
-hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan
-pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous,
-joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin
-hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken
-joutoaikansa.
-
-Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli
-siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada
-kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään,
-arveli hän.
-
-Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan
-salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa
-jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta
-huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää
-kauan tarvitse olla Allanille taakkana.
-
-Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen
-sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä
-tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää
-tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen
-päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin,
-että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida
-muistella häntä valoisana.
-
-Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden
-tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä
-vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen
-varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi
-yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli
-häntä niin järkyttänyt.
-
-Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti
-vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne
-häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää
-niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille
-tämä oli hyödyllistä, ja kun hän -- Anna -- olisi kerran poissa,
-tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa
-kohtaan.
-
-Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa
-tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen
-kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin
-jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin
-itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea
-itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen,
-se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia
-omantunnonvaivoja.
-
-
-
-
-45.
-
-
--- Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi
-Allan eräänä kevätpäivänä.
-
--- Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.
-
--- Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa.
-Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse.
-Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.
-
-Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti
-huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet
-terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa
-lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin
-mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.
-
-Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti
-Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman
-noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä,
-ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi
-Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta,
-että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden.
-Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei
-rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle
-vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen
-saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.
-
-Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille
--- ja omalle isälleen, tohtorille -- tarkkoja määräyksiä siitä, miten
-Annaa olisi hoidettava.
-
-Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa
-kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen
-ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen
-esikuvan vaikutuksen.
-
-Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta,
-joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan
-ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta
-Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä
-kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.
-
-Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan
-ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että
-hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän
-Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä
-jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän
-levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista,
-mutta missä oli onni?
-
-Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut
-aavistaa, että hänellä oli suru.
-
-
-
-
-46.
-
-
--- Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!
-
-Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla.
-Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli
-antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan
-erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla.
-Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös
-huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin,
-että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona,
-niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien
-läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.
-
--- Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt,
-sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.
-
-Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama
-mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti
-hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla
-tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut
-moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.
-
--- Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän
-ruohikolle viereesi, niin juttelemme.
-
-Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen
-ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.
-
-Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä
-lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan
-sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta
-eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä
-Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään
-erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.
-
-Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään
-metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli
-nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa
--- näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut --, Erikistä, joka kulki
-päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian
-nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.
-
--- On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan
-samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia
-oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä
-katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet
-rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt
-on.
-
-Anna hymyili.
-
--- Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat
-oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.
-
-Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain
-yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta
-toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.
-
-Annan silmät loistivat mielenkiintoa.
-
--- Kerrohan!
-
--- Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen
-ja minun välillämme ystävyyssuhde.
-
--- Oletko _lähemmin tuttu_ Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä
-kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän
-jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.
-
-Lucia nyökkäsi.
-
--- En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen.
-Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa _tiedä_ minusta
-paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti
-enemmän minusta, ja se on pääasia.
-
--- Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin
-että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.
-
-Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.
-
--- Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?
-
--- Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet
-entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä
-kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta
-hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse.
-Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös,
-ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää,
-että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa
-tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän
-kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren
-palveluksen.
-
--- Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna
-huvitettuna.
-
--- Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan
-matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä
-huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja
-ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen
-potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni.
-Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.
-
--- Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!
-
-Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan
-haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa --
-kuten muissakin tilaisuuksissa.
-
--- Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon
-aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa.
-Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä,
-että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se
-lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu
-nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen
-yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä
-iltahetkiä.
-
--- Pelkäätkö niitä?
-
--- Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei
-ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi,
-peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut
-häneltä pujahtamaan.
-
-Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia
-Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi
-näkyviin.
-
-Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta
-kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on
-umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia.
-Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.
-
-Anna nousi yht'äkkiä ylös.
-
--- Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.
-
--- Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun
-makaavan.
-
--- Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti
-on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta
-levottomaksi.
-
--- Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti
-Lucia, hellästi nuristen.
-
-Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta
-liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti
-ponnistella, ettei alkaisi itkeä.
-
-Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä
-kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön
-närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen
-hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut
-onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava
-olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta
-rakastettu. Lilja oli taittunut.
-
-Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski
-kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä
-auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän
-aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.
-
-Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä
-ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.
-
-Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi
-palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten
-Annan silmät olivat avautuneet.
-
-
-
-
-47.
-
-
-Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa
-ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen
-pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän
-oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo
-vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei
-peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä,
-että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.
-
-Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana.
-Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja
-kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.
-
-Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.
-
-Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään
-mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa,
-joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen
-ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden
-Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei
-enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän
-luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen
-varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.
-
-Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen
-tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä
-varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen
-oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida
-päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut
-edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna
-epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi
-rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!
-
-Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin
-kalpeaksi siinä seisoessaan.
-
-Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli
-luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä
-tulisi omistamaankaan.
-
-Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.
-
--- Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata
-elää.
-
-
-
-
-48.
-
-
-Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen
-vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.
-
-Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua
-siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä
-neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan
-voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.
-
--- Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi
-Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä,
-siinä on koko sairaus.
-
--- Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että
-sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.
-
--- Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi
-Sander.
-
--- Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä,
-sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä
-Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä
-täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.
-
-Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.
-
-Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta
-hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja
-toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on
-ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole
-sairas.
-
--- Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä,
-mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.
-
-Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.
-
--- Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on
-jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen
-ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi
-helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.
-
--- Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei
-kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.
-
--- En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja
-on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani
-Harjulla, sanoi Erik.
-
-Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen
-päin.
-
--- Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.
-
-Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.
-
--- Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla
-kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?
-
--- Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten
-usein tahansa.
-
--- Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi
-käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.
-
--- Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.
-
--- Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras
-ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.
-
--- On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo,
-ehdotti Erik.
-
--- Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti
-kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi
-sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin
-hänelle on parhaaksi.
-
--- Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva
-Sander neuvotonna.
-
--- Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä
-häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?
-
--- Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.
-
--- Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.
-
--- Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan
-kuntoon, sanoi hän.
-
--- Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja
-meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.
-
-Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä,
-mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin
-ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin
-tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina
-rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin
-oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan
-huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan,
-hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin
-jaksoi, ja se olisi lepoa.
-
-
-
-
-49.
-
-
-Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta
-säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja
-auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.
-
-Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen
-juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.
-
-Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti,
-odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan
-näkyviin.
-
-Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli
-näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja
-ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan
-niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.
-
-Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi
-työtä, viihdykettä, ihmisiä -- kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa
-häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi
-näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus
-jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata.
-Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti
-häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.
-
-Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja
-ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli,
-mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa.
-Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen
-mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.
-
-Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin
-etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun
-rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi,
-etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka
-oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.
-
-Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota
-hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen
-maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä
-ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin
-luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt
-päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja
-kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä
-puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä
-itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.
-
-Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan
-selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä
-lyhyestä kävelystä.
-
-Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.
-
--- Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.
-
-Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus,
-kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas
-ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne
-ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi,
-pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät
-sulkeutuivat ja se nukkui.
-
-Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä
-Harjulla lukea.
-
-Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta
-Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina
-mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen
-paras seuransa.
-
-Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan.
-Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen
-siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine
-ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli
-syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli
-lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se
-oli voimaa, se oli uutta elämää.
-
-
-
-
-50.
-
-
-Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet
-leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän
-aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.
-
-Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik
-aamiaisateriallaan.
-
-Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea
-kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.
-
-Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja
-Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän
-pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon
-kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme
-oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva
-raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.
-
-Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain
-iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut,
-että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.
-
--- Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.
-
-Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.
-Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.
-
--- Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen
-paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.
-
-Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän
-piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä
-syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi,
-mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän
-päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä
-myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja
-jutteli Erikin kanssa.
-
-Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi
-lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.
-
--- Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen
-saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan
-sen sitten kyllä pian maksetuksi.
-
-Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään
-tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä
-hän itse voi täyttää.
-
-Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin
-Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli
-etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli
-ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon
-voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi
-hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään
-erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun
-oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän
-varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän
-itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta
-jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?
-
--- Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin
-pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.
-
--- Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.
-
--- Eikö ole ketään, josta pidät?
-
--- Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy
-telien.
-
--- _Kuka_ se on?
-
-Erik hymyili hiukan.
-
--- Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe
-kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen,
-ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse
-rimpuilette.
-
-Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen
-alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä
-nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti
-pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.
-
--- Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen
-harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!
-
-Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla
-ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.
-
-Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen
-hänen heikkoutensa laskuun.
-
--- Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen
-rauhoittavasti.
-
--- Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?
-
-Erik epäröi.
-
--- Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.
-
--- Pitääkö hän sinusta?
-
--- Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.
-
--- Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin
-äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.
-
--- Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.
-
--- Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole
-rakastunut, kun voit noin puhua.
-
--- Olen kyllä -- omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani
-uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle
-lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina,
-ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy
-hullusti.
-
-Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä,
-ja Erik meni työhönsä.
-
-Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa
-Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?
-
-Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.
-
--- Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän
-pyytävästi.
-
-Ei, Augustalla ei ollut.
-
--- Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu
-metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan
-hyväntahtoisesti.
-
--- Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.
-
-Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka
-Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen,
-sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.
-
-Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena
-siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.
-
-Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa
-Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri
-kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin,
-jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti
-ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin
-ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen
-ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se
-oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se
-tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.
-
-Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.
-
-Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan
-vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:
-
- "Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.
-
-Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä,
-jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan
-Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa
-oikein ja tuntea rauhaa.
-
-
-
-
-51.
-
-
-Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen,
-vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee
-suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.
-
-Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja
-neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu
-rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille
-kaksi pientä matalaa ikkunaa.
-
-Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois
-paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne
-olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne
-ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.
-
--- Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten
-huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä
-siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.
-
--- No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut
-ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle
-otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.
-
-Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti
-korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.
-
-Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen,
-valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten
-olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas
-oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä
-suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta
-kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun
-hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa
-itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen
-kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille
-lattialankuille ja tilkkumatoille.
-
-Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa
-ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa
-ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.
-
--- Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui
-mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.
-
-Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta
-tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.
-
-Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan
-ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.
-
--- Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.
-
--- Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli
-täällä toissapäivänä.
-
--- Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua
-täällä, niin oli tarkoitus.
-
--- Oliko?
-
-Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.
-
--- Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi,
-huomautti Lucia kysyvin ilmein.
-
-Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.
-
-Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka
-ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.
-
--- Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.
-
-Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä
-vain hänen profiilinsa.
-
--- Anna, ethän mahtane olla huolissasi?
-
--- Mistä?
-
--- Siitä, mikä on odotettavissa.
-
--- En, en yhtään.
-
--- Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi
-Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.
-
-Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri
-hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.
-
--- Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota
-odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat
-toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.
-
--- Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.
-
--- Tiedän.
-
--- Kuinka tiedät?
-
--- Allan on kertonut minulle.
-
--- Minkätähden?
-
--- Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen
-siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.
-
--- Minkä?
-
--- Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa
-ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia
-ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan
-sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen
-kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei
-ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen
-korjaamiseen?
-
-Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan
-olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.
-
-Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen
-hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.
-
-He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat
-olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan
-aikaa vaiti.
-
--- Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.
-
--- Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan
-Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.
-
--- Ja sinä? Rakastat häntä yhä?
-
--- Niin.
-
--- Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?
-
-Lucia pudisti päätään.
-
--- Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.
-
--- Ei se käy.
-
-Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut
-luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:
-
--- Hän on -- liian sairas.
-
--- Mutta...
-
-Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.
-
--- Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen
-sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen
-nähden kylliksi sairas.
-
-Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen.
-Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.
-
-Lucia luki hänen ajatuksensa.
-
--- Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos
-ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.
-
-Vihdoinkin Anna ymmärsi.
-
--- Onko hänen sairautensa perinnöllinen?
-
-Lucia nyökkäsi.
-
-Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli
-itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi
-käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.
-
--- Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein
-kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska
-siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.
-
-Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana
-onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys,
-tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä
-ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän
-ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi,
-vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä
-mahdottomiksi.
-
--- Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään,
-niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?
-
-Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.
-
--- Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.
-
-Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän
-puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi
-tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka
-Anna oli elänyt kuoleman toivossa.
-
-Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian
-ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen
-katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.
-
-Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.
-
--- Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän
-ilmeisesti keventyneenä.
-
-He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen,
-veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia
-oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin
-seudun naimattoman herran kanssa.
-
-
-
-
-52.
-
-
--- Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen
-ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua
-siksi aikaa tänne sinun luoksesi?
-
--- No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut
-tähän kysymykseen suoraan.
-
-Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan
-pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa
-kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.
-
--- Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä?
-Augustasta on ehkä vaivalloista?
-
--- Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja.
-Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi
-hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa
-pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten
-tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.
-
--- Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?
-
--- Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.
-
-Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä
-hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin
-päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta
-hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla
-miehensä tulosta vain iloinen.
-
-Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen
-Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut
-Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään
-tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia,
-levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.
-
-Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui
-miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen
-itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän
-ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta,
-mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä
-kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi
-Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa
-kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin
-hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.
-
-Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli.
-Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän
-nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta
-hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut
-kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.
-
-Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka
-haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli
-saliin.
-
-Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui
-korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden
-nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen
-ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona.
-Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.
-
--- Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!
-
-Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko
-Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.
-
-Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen
-kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut
-Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen
-heidät kahden.
-
-Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi
-olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin
-kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan
-ennen.
-
-Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin
-rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi,
-mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.
-
--- Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi
-huonompi.
-
--- En olekaan muulloin. Nyt vain... Allanin silmiin tuli iloinen välke.
-
--- Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?
-
-Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili
-hänen päätään.
-
--- Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi!
-lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen
-tapaan.
-
-Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.
-
--- Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän
-riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.
-
-Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi
-olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.
-
-Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.
-
-Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.
-
--- Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi
-hän Erikille.
-
-Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.
-
--- Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!
-
-Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.
-
--- Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän
-ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.
-
--- Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat
-Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän
-luo.
-
--- Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.
-
--- Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.
-
--- Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi
-nauraen.
-
-Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä
-syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi
-tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.
-
-Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli
-eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät
-olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan
-persoonallisuuden rinnalla.
-
-
-
-
-53.
-
-
- "Ma myös en ilman ristiän'
- kans' olla saa, vaan kantaa
- ma kaikki tahdon mielellän',
- mink' isä armias antaa.
- Ja lujana mä taistelen
- uskossa ristin tiellä,
- ett' elon saisin siellä."
-
-Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä
-huoneessaan.
-
-Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli
-nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että
-Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa
-hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.
-
-Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon
-salaperäisyyden.
-
-Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa
-päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän
-ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi
-noin.
-
-Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä
-Allan meni hänen luokseen.
-
--- Mistä rististä sinä laulat?
-
--- Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.
-
--- Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän
-puolestaan ei tietäisi siitä mitään.
-
-Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa,
-vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa
-Annan hartioiden ympäri.
-
--- Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.
-
-Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä,
-mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän
-ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.
-
--- Mitä se sitten on?
-
-Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti
-täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.
-
--- Älä kysy! pyysi hän.
-
--- Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!
-
-Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.
-
--- En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi
-auttaa, sanoi hän.
-
--- Oletko sitten varma, etten voi auttaa?
-
--- Olen.
-
-Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.
-
--- Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei
-ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.
-
-Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.
-
--- Mistä te puhelitte?
-
--- Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?
-
--- Mitä te sanoitte minusta?
-
--- Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi
-minun elvyttävän sinua.
-
--- Mitä sinä siihen sanoit?
-
--- Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn
-kadottaneen valtani sinuun.
-
--- Sanoitko todellakin niin?
-
--- Eikö se sitten ole niin?
-
-Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa,
-valmiina joka hetki katkeamaan.
-
--- Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.
-
--- Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.
-
--- Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut
-soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen
-polvellaan.
-
--- Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä
-liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.
-
--- Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni.
-Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten
-tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon,
-se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa
-sinut.
-
--- Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!
-
--- Sinut, niin, mutta -- en rakkauttasi.
-
--- Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin
-muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen
-pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.
-
-Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi
--- pientä hurmaavaa nauruaan.
-
--- Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun
-toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta
-et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille,
-suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein
-vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten
-koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit
-sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri,
-ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että
-minähän olin vanginnut sinut.
-
-Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän
-suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin
-kuin hän oli uneksinut.
-
--- Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta
-intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan
-pitkään ole suuremmanarvoista.
-
--- Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi
-Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja
-nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.
-
--- Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän
-huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista
-ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja
-kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!
-
-Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki
-vakavuutta ja tunnetta.
-
-
-
-
-54.
-
-
-Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään
-yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi
-myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä,
-jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta
-hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi
-kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei
-oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.
-
-Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne
-oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai),
-silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli
-räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi
-epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin
-vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin
-että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen
-vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.
-
-Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän
-huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin
-kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä
-ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän
-tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun
-päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään
-epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian
-räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.
-
--- Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!
-
--- En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen
-kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja
-tyydytyksen sekaisin ilmein.
-
--- Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat
-hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.
-
-Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.
-
--- Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita,
-vastasi hän.
-
--- Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.
-
--- En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi
-Lucia tekeytyen iloiseksi.
-
-Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja
-Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei
-heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian
-salissa.
-
-Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi,
-että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin
-puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista
-väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian
-nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän
-valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että
-sielun puolesta, arveli hän.
-
-Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan
-oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin
-liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan
-kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain
-osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli
-vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän
-tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa
-kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna
-viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.
-
--- Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli
-hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille
-tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja
-puheli jotakin Allanin kanssa.
-
-Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen
-välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon
-välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen
-hiljaisuuden välillä, -- vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin
-hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen
-täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä,
-tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa
-sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti
-Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa,
-ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden
-tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.
-
-Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä
-sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä
-siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa
-valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut
-tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.
-
-Hän nauroi aivan aiheettomasti.
-
--- Mitä sinä naurat? kysyi Anna.
-
--- Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.
-
--- Missä?
-
-Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa.
-Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin
-ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän
-oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä.
-Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä
-ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik
-ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän
-unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa
-lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän
-ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli
-nauranut.
-
-Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa.
-Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian
-pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa
-kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei
-pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta
-velkaa.
-
-Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä
-salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli
-palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja
-taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He
-olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän
-tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli
-antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen.
-Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine
-kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine,
-avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän,
-tasaisen luonteen perikuva.
-
-Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli
-juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän
-istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä
-hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen
-pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja
-hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.
-
-Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili
-hieman ja nosti lasinsa.
-
--- Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.
-
-Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna
-oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.
-
--- Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli
-poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.
-
--- Ethän ole pahoillasi siitä?
-
--- En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen
-iloinen.
-
--- Oletko puhunut hänen kanssaan?
-
--- Tein sen tulomatkalla tänne.
-
--- Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.
-
--- Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään
-sydämentykytystä?
-
--- Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin
-kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo
-edeltäkäsinkin.
-
--- Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette
-naimisiin?
-
--- En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat
-ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla.
-Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia
-elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.
-
--- Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään
-toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.
-
-Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi
-ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös
-vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa,
-ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa
-Allania ja itseään.
-
-Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.
-
--- Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni
-lepäämään, sanoi hän.
-
-Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja
-hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.
-
--- Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen!
-sanoi hän.
-
--- On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia
-järjestellen sohvan pieluksia.
-
--- Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua
-jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.
-
--- Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se
-yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.
-
--- Pidän, pidän _paljon_!
-
--- Mutta minkätähden oikeastaan?
-
--- Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.
-
--- Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi
-ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi
-monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla
-pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
-
--- Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.
-
--- Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia
-hymyillen.
-
--- Oi en, en sinua kohtaan!
-
--- Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui
-kysymystään.
-
-Anna näytti miettivältä.
-
--- En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan
-vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.
-
--- Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa
-et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen
-ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!
-
-Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos
-rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli
-hajaantunut puutarhaan.
-
--- Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.
-
--- Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne
-tänään rumaksi?
-
--- Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.
-
--- Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?
-
--- Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä
-tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?
-
-Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei
-voinut olla tuntematta olevansa hämillään.
-
--- Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi
-mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi
-Allan.
-
-Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.
-
--- Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni
-rumaksi tai sieväksi _teitä_ varten? virkkoi Lucia ylpeästi.
-
-Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.
-
--- Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua
-varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä
-itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi,
-niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne!
-Olkaa kohtuullisen -- hän haki sanaa -- olkaa kohtuullisen hurmaavan
-tavaton!
-
-Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut
-ja järkytetty, että voi tuskin puhua.
-
--- Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen
-äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.
-
-Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian
-kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.
-
--- On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja
-varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä
-voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin
-tavallaan.
-
-Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja
-avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei
-kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että
-Lucian vihaa ei riittänyt.
-
-Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin
-olisi pitänyt Allania naurettavana.
-
--- Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.
-
--- Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli
-eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa
-ajatellessaan häneen koski.
-
--- Te olette _mahdottoman_ erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.
-
--- Minuako tarkoitatte?
-
-Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.
-
--- En, totisesti!
-
--- Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi
-erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän
-huolettomasti.
-
--- Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.
-
--- No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten
-minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa
-ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille
-sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat
-tarkoittaneet.
-
-Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin
-päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen
-suorapuheisuudestaan.
-
-
-
-
-55.
-
-
--- Lucia, _lupaa_ ettet sano ei!
-
--- En osta milloinkaan sikaa säkissä.
-
--- Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!
-
-Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin
-siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta.
-Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.
-
--- Mitä sinä tahdot, kultaseni?
-
--- Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!
-
-Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.
-
--- Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.
-
--- Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää
-sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä
-mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.
-
-Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.
-
--- Lucia!
-
-Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.
-
--- Tiedän, miksi epäröit.
-
--- En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.
-
--- Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä
-pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.
-
-Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua
-istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän
-olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän
-piti Lucian kättä omassaan.
-
--- Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen
-tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä
-minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt
-tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.
-
--- Kuinka _saatat_ puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin
-on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että
-itseäsi ja minua kohtaan.
-
-Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat
-ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian
-kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.
-
--- Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin
-vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain
-ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä
-teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.
-
--- Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.
-
-Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet
-tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.
-
-En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa -- piakkoin,
-vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa
-vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin
-mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun
-kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin
-luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!
-
--- Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn
-tulistuneena.
-
--- Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa.
-Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin
-huostaasi.
-
-Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla
-äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:
-
--- Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?
-
--- Ei, rakas.
-
--- Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?
-
--- Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.
-
-
-
-
-56.
-
-
-Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon
-ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.
-
-Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo
-pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi
-kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.
-
-Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja
-saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä
-siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että
-hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa
-huolimatta kaikesta elämänhaluakin.
-
-Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut
-käsittää elävänsä.
-
-Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen
-olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut
-sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.
-
-Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.
-
--- Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin,
-sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.
-
--- Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.
-
--- Mitä sitten?
-
-Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.
-
--- Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?
-
--- Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?
-
--- Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.
-
--- Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan
-riemuitsevasti.
-
-Hän kumartui lapsen yli.
-
-Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa
-nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.
-
-Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,
-
--- Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.
-
--- On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.
-
-Mutta sitten hän kirkastui.
-
--- Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän
-molempien mukaan.
-
--- Hassu! sanoi Anna nauraen.
-
--- Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän,
-sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen
-juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?
-
--- Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.
-
-Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon
-ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja
-mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.
-
-_Allan_ ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että
-Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä
-ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut
-voivansa hänelle antaa.
-
--- Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla
-tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään
-oikeaa vastausta.
-
-Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.
-
--- Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?
-
-Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä
-tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.
-
--- Minä _rukoilin_! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla
-kuoleman hätä, että _minä_ joutuisin polvilleni.
-
-Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli
-kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.
-
--- Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän
-kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan,
-suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut
-hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui
-sitten hiljaisin askelin.
-
-
-
-
-57.
-
-
-Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä,
-mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei
-hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle
-annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan
-kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen
-katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin
-hänen tahtonsa.
-
-Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli
-kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän
-pientä lastaan.
-
-Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän
-nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen.
-Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.
-
-Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta
-se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin,
-joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.
-
-Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki
-silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se
-toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että
-aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta,
-ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat
-vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman
-syrjäkaduilla itkien.
-
-Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja
-tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja
-käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään
-muulla kuin Lucialla.
-
-Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen
-paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin
-tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se
-oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.
-
-Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen
-mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä
-myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei
-hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.
-
--- Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.
-
--- On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli
-hänen käsivarrellaan.
-
--- Lucia, ymmärrän että on kysymys _hänestä_. Lucia nyökkäsi. Minuutin
-tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen
-puhua.
-
--- Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti
-Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei
-tiedä mitään...
-
--- Mistä? kysyi Anna lempeästi.
-
--- Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla
-pelastusta? Hän...
-
-Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin
-alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan
-myötätunnon.
-
--- Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa... on niin tylsynyt.
-Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet... hyvin kovasti?
-
--- Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari,
-vastasi Anna lämpimästi.
-
--- Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo
-kauan on ollut sielultansa kuollut?
-
--- Luulen kyllä.
-
--- Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.
-
--- Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?
-
--- En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile... ja rukoilla
-vain silloin kun tahtoo jotakin...
-
--- Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi:
-ihmisen pelastusta... sanoi Anna.
-
-Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.
-
--- Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!
-
-He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen
-unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.
-
--- Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.
-
--- Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin
-tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne,
-ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.
-
--- Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt
-pelätä.
-
-Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.
-
-Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen
-mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa.
-Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä
-Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka
-tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.
-
--- Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi
-Anna huolestuneella äänellä.
-
--- Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet
-nähnyt minun itkevän.
-
--- Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.
-
--- Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.
-
-Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä,
-jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia.
-Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä
-mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli,
-lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa -- ja siinä oli kylliksi.
-
-Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen
-elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja
-hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka
-elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt
-saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän
-olisi ahkera.
-
-Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen
-verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.
-
-Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata
-häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli
-niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi
-hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään
-tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.
-
-Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa
-viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut
-näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja
-lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.
-
-Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen
-surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.
-
-Ja niin kului yksi vuosi.
-
-
-
-
-58.
-
-
-Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?
-
-Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä
-kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa
-Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori
-Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.
-
--- Anna tulee tänne, vastasi Sander.
-
-Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt
-rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.
-
--- Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.
-
--- Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa
-on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda
-hänet tänne.
-
--- Milloin hän tulee?
-
--- Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.
-
--- Entä pikku Sif?
-
--- Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja
-Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä
-saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.
-
--- Hän on kai herttainen nyt?
-
-Lucia hymyili surumielisesti.
-
--- On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti,
-vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.
-
-Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat
-häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä
-tuimiksi.
-
-Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni
-ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia
-tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden
-vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander,
-joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.
-
--- Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi
-Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen
-ääressä.
-
-Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli
-merkitsevinään vakuutusta.
-
--- Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole
-enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan
-voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan
-tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin
-että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin
-kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!
-
-Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta,
-mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.
-
-Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen
-kotimatkansa vei läheltä Borgia.
-
-Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun
-Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän
-viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.
-
--- Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.
-
--- Mitä setä sitten oli odottanut?
-
--- Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin
-sen olevan hänellä veressä.
-
--- Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia
-lämpimästi.
-
--- Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan
-tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.
-
--- Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi
-Lucia.
-
-Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.
-
--- Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.
-
--- Kuinka setä voi niin sanoa?
-
--- Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru,
-kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja
-kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei
-meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme
-helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.
-
--- Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä
-oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.
-
--- Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä
-tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori
-vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.
-
-Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka
-vain kuolema oli voinut lopettaa.
-
-Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet
-loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta
-ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.
-
-Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen
-rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin
-kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi
-saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä
-tuuleen.
-
-Kuolema ja eloon-elpyminen -- luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se
-viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?
-
--- Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi
-Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.
-
--- Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon
-tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi,
-etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.
-
--- Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.
-
-He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi
-Lucialle mennäkseen eteenpäin.
-
-He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen
-tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen
-ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä
-kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan
-johtava.
-
-
-
-
-59.
-
-
-Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa,
-missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella
-tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli
-kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut
-tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana
-tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että
-hän lähti heidän luotaan.
-
-Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki
-kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä
-lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka
-hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja
-tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin
-yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään
-ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla
-tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.
-
-Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa,
-tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa
-otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.
-
-Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa,
-jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne
-mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja
-tapasi tämän -- harvinaista kyllä -- toimetonna työtuolissaan. Mutta
-se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana,
-yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä
-syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.
-
-Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.
-
--- Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.
-
--- Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.
-
--- Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander.
-Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja
-läpitunkemattomana.
-
--- Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon
-pilkahduksen, sanoi Erik.
-
-Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.
-
--- Vai niin, sinä näet sen?
-
--- Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että
-kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.
-
-Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.
-
--- Voitko uskoa nyt?
-
--- En voi olla uskomatta.
-
--- Milloin se tuli?
-
--- Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän
-uskovani.
-
--- Voisitko nyt tulla papiksi?
-
-Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä
-koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.
-
-Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla
-kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.
-
--- Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.
-
--- Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään.
-Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö
-isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.
-
-Sander huokasi.
-
--- Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun
-mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta -- täällä
-elämässä täytyy luopua paljosta!
-
-Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään.
-Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän
-oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt
-tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja
-avartunut.
-
--- Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.
-
-Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan.
-Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin,
-kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan
-sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta
-apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.
-
-Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin
-kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän
-oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat
-hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa
-vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään
-muu.
-
-
-
-
-60.
-
-
-Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki
-sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet
-alkoivat tulla selvemmin näkyviin.
-
-Anna liikahti vuoteessa.
-
--- Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin
-väsynein silmin.
-
--- Niin tekee.
-
--- Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.
-
-Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että
-Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.
-
-Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti
-oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.
-
--- On kaunista! sanoi Anna,
-
--- Kaunista on, myönsi Allan.
-
-Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi
-Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat.
-Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista
-aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen
-alkulähde.
-
-Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi
-siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa
-Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.
-
--- Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna
-valittaen.
-
--- Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.
-
-Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan
-pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta
-muuttaa asentoa.
-
--- Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä
-olen kuolemaan saakka väsynyt.
-
-Hän nojautui Allaniin.
-
--- Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.
-
-Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.
-
--- Mutta hän oli _murheellinenkin_ kuolemaan saakka, jatkoi hän parin
-minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se
-on nyt poissa -- ja minä voin kuolla iloiten.
-
--- _Sinun_ syntisi! Sinä pieni lapsi!
-
-Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.
-
-Anna liikahti levottomasti.
-
--- Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän _kuoli_
-niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen
-täytyi olla?
-
--- Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen
-huolestuneena ja levottomana.
-
--- Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan
-itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.
-
--- Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä
--- kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit... ja
-tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on,
-Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?
-
--- En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon
-sinua.
-
--- Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa
-_täydellisesti_.
-
-Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se
-oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.
-
--- Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?
-
--- Ei, ei. On niin ihanaa.
-
-Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt
-ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen.
-Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta,
-mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.
-
--- Allan, rakkahin!
-
-Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten,
-että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.
-
--- Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi... aloitti hän.
-
-Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen
-kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja
-kuitenkin oli Annan käsi johtava.
-
--- Mutta enemmän kuin onnea... minä nyt pian jätän sinulle... surun.
-
-Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi
-tulevansa kaivatuksi.
-
--- Sinä tulet suremaan minua... mutta se suru tulee suureksi
-siunaukseksi.
-
-Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden
-kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.
-
-
-
-
-61.
-
-
-Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat
-katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa
-heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.
-
-Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina
-haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat,
-mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt
-hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen
-aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.
-
-Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen
-työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.
-
-Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne
-Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia
-oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden
-yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että
-Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki
-Allanille hyvää.
-
-Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.
-
--- Tule! hän sanoi Lucialle.
-
-Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.
-
--- On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi
-hän.
-
-Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.
-
-Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä
-eikä tiennyt siitä mitään.
-
-Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan
-alueella olevan kiven merkityksen.
-
--- Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan
-tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän
-pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole
-pystyttänyt mitään.
-
-Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin
-kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin
-Annassa olleen liikuttavan.
-
--- Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi
-Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään
-se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman
-kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.
-
-Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan,
-mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle
-purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen
-niinkuin janoava juo vettä.
-
-Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.
-
--- Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän
-melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli
-tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.
-
--- Tahdoin jonkun, joka ymmärtää -- kaikki, itkemään minulle. En osaa
-itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin
-huulin.
-
-Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja
-hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.
-
-
-
-
-62.
-
-
-Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun
-aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä,
-päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.
-
-Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon
-pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti
-häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja
-erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan
-olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa
-teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä
-tavalla satutti ja liikutti häntä.
-
-Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden
-kesken.
-
--- Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille,
-että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma
-Sanderia? kysyi hän vaativasti.
-
--- Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi
-Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin
-sisimmässä kielet väräjämään.
-
--- Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.
-
--- Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.
-
-Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli
-vaiti.
-
-Lucia katsoi häneen hymyillen.
-
--- Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän
-onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut
-olevinaan hänestä pitämättä!
-
-Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.
-
--- Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän
-kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein
-käsittämään.
-
--- Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan
-ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.
-
--- Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi
-taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen
-pätevyyden.
-
--- Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi,
-sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä
-se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan
-inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole
-yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni
-vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!
-
--- Annanko?
-
-Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan
-katsoi häneen niin tutkivasti.
-
--- Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että
-hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.
-
-Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi
-tehnyt rohkean päätöksen.
-
-Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt
-hänen mukaansa.
-
--- Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen
-hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita
-häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat
-pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja
-väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.
-
--- Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä
-hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.
-
--- Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin
-toiseen kotiin kuin omaani.
-
--- Niin ota hänet sitten itse!
-
--- Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen
-palvelustytön haltuun.
-
--- Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.
-
-Allan virnisti.
-
--- Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!
-
-Ei, vaimo olisi ainoa.
-
--- No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja
-ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia
-kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.
-
--- On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä,
-tahtooko hän.
-
-Lucia oli vaiti.
-
--- Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi
-harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun
-pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta
-minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei
-hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse
-olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.
-
-Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.
-
--- Tahdotko, Lucia?
-
-Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.
-
--- Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein
-rukoillen.
-
-Allan kohotti kulmiaan.
-
--- Tottahan tiedät, mitä tahdot?
-
-Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.
-
--- Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua
-vanhempi.
-
--- Joutavia! sanoi Allan katkaisten.
-
--- Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. _Nyt_ en välitä rypyistäni ja
-harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää,
-niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt
-ottaisin miehen.
-
-Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti
-sitä tyhjän arvoisena.
-
--- No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.
-
-Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin
-katsein.
-
--- Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?
-
--- Monesta syystä.
-
-Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme,
-jonka tieltä Lucian katse väistyi.
-
-Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan
-neuvottomaksi.
-
--- Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.
-
--- Kuinka monta?
-
--- Kun tietäisin? Kolme, neljä.
-
--- Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.
-
-Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. -- Sinähän jatkat
-matkaa?
-
--- Niin.
-
-Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä
-muutaman silmänräpäyksen ajan.
-
--- Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada
-minutkin omalletunnollesi.
-
-Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.
-
-Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli
-kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat
-Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän
-oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.
-
-
-
-
-63.
-
-
-Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa
-vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan
-tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis
-antamaan sitä hänelle.
-
-Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia
-kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.
-
-Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän
-työntäisi hänet pois.
-
-Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut
-sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla
-iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon,
-joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden
-oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen
-mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän
-pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että
-Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.
-
-Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin.
-Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli
-hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi
-sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?
-
-Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut
-koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos
-sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat
-eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon,
-niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut
-ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli
-monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat
-avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin
-sisarukset.
-
-Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen
-levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen.
-Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen
-onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä
-päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.
-
-Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit
-saada minutkin omalletunnollesi."
-
--- Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä
-vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.
-
-Mutta kummanko hän vastaisi?
-
-
-
-
-64.
-
-
-Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta
-ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa
-haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi
-medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi
-sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti
-piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo
-alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan
-jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet
-ja hymyilleet.
-
-Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain
-kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle
-surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?
-
-Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen
-olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta.
-Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin
-anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa
-ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle
-siunaukseksi.
-
-Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri
-siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.
-
-Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin.
-Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui
-vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti
-kolakalta.
-
-Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja
-Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen
-siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona
-maalaten näköalaa.
-
-Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle
-maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta
-shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja
-imeytyivät nappuloihinsa.
-
-Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen
-hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa
-arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian
-Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen -- Allanin -- suun
-ympärille tuli itsepäinen piirre.
-
-Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli
-teenaika. Allan jäi teelle.
-
--- Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun
-mentiin salista takaisin kirjastoon.
-
--- Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.
-
--- Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli
-auki pihalle.
-
-Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.
-
--- Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.
-
--- Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa
-tarkoittaakseen.
-
-He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.
-
--- Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.
-
--- Oletko vielä epävarma?
-
--- Olen, tuli tuskaisesti.
-
--- Mutta minkätähden?
-
-Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä,
-joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.
-
--- Sinä tulet väsymään minuun.
-
--- Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et
-juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.
-
-He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi
-juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä,
-joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen
-rauhoitti.
-
--- Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi,
-sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.
-
-He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat.
-Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi
-odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.
-
--- Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.
-
-Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan
-jatkoi:
-
--- Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä
-paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä
-hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat
-hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.
-
-Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.
-
-Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan
-ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli
-liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän
-reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi
-hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua
-päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.
-
--- Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin
-nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän
-kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi
-koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä
-pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.
-
-Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi
-kodin sieluksi.
-
--- Ja sitten lopuksi... sanoi Allan.
-
-Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän,
-ratkaisevan.
-
--- Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki
-sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se
-tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti
-minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän
-taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä
-rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen
-rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä
-sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään
-minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä
-irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun
-rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja
-nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.
-
-Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.
-
--- Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti
-hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen
-taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut.
-Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin
-ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.
-
-Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.
-
--- Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se
-uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!
-
-Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen
-epävarmuutensa.
-
-Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän
-jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.
-
-Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?
-
-Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka
-hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä
-vakavuutta?
-
-Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli
-puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?
-
-"Ota Allan huostaasi!"
-
-Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä
-kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut
-hänelle nyt illan hiljaisuudessa.
-
-Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut
-äänen.
-
-Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa
-rukousta.
-
-Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille
-kätensä.
-
-
-
-
-65.
-
-
-Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen
-julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon
-muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa
-olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos
-olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää
-vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää
-vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus.
-Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti
-vanhaksi.
-
-Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat
-erikoiset väitteensä.
-
--- Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi
-rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian
-kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut
-paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen
-pojan kuin Allan Bentickin kanssa?
-
--- Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi
-kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen
-kanssa pelaisin shakkia!
-
-Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.
-
--- Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli!
-Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri
-hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa!
-Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen --
-erittäinkin minua -- tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle
-isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten
-luona? --
-
--- Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.
-
--- Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti
-kirkkoherra.
-
-Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen
-edessään lattialla.
-
--- Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.
-
--- Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen
-kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi
-Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.
-
--- Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se
-edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia
-Vilde!
-
-Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta
-hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.
-
--- Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen
-lapselleen, sanoi hän.
-
--- Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku
-lapsi parka!
-
-Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä
-tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. --
-
-Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä
-vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat
-eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren
-niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä
-jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli
-ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä
-ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi
-laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä
-kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.
-
-Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein
-suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin
-suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset
-tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan
-mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä
-määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon
-irvihampaan Bentickin kanssa!
-
-Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka
-hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja
-perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle
-hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän
-käsitti, että he sopivat yhteen.
-
--- Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi
-syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin
-uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.
-
--- Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun
-Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti
-ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että
-saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein
-vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!
-
-Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se
-lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin
-vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa,
-kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät
-häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon
-paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli
-hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä
-hemmoiteltu.
-
-Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä
-niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut
-ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli
-valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän
-tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin
-rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä
-tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän
-tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se,
-joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti
-kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä
-hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta
-kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin
-moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu -- ainakaan hänelle -- ja kärsiä ne.
-Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan
-tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.
-
-Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä
-kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä
-yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle
-pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.
-
-Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö
-kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin
-Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.
-
--- Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin,
-selitti hän jyrkästi.
-
--- Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia
-levottomasti.
-
--- Niin _ei_ ole
-
--- Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.
-
--- Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys
-teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän
-tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana
-hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin
-hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta
-epäröimiseen.
-
-Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä
-ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta
-tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut
-mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.
-
-Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli
-juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän
-oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa
-että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän
-rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien
-vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen
-tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.
-
-Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä
-siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää,
-saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran
-uhmailevan umpimielisyyden piirteen.
-
-
-
-
-66.
-
-
--- Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.
-
--- Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme
-papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi,
-ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.
-
--- Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?
-
--- Sinua kohtaan?
-
-Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen
-hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.
-
--- Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun
-hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?
-
--- Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko
-asiaa.
-
--- Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?
-
--- Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt -- minulle. Mutta tunnen, mitä
-ajatellaan.
-
--- Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun
-puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä
-suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä,
-mitä teet.
-
-Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.
-
--- Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.
-
--- Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.
-
--- Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää
-vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?
-
--- Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas.
-Voinhan kysyä häneltä.
-
--- Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia
-häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja _jos_
-häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät
-vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.
-
--- Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian
-hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin
-edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.
-
-Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat
-seikat Lucian päätettäväksi.
-
--- Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani.
-Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.
-
-Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli
-otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi
-sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei
-häntä olisi pyydetty vihkimään.
-
--- Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi,
-kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta
-hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.
-
-Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He
-tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon
-lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli
-ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.
-
-Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat
-Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä
-olivat hänestä sanoneet.
-
-Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt
-itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten
-niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi
-seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi
-näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki
-muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta
-miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin,
-niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin
-tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä
-iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.
-
-Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni
-vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia
-viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja
-nukkui siellä.
-
--- Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi,
-sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen
-hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. --
-
-Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt,
-tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia
-voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.
-
--- Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika
-tavalla? sanoi hän hymyillen.
-
--- Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.
-
--- Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta
-ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin
-pahoja? Eikö niin?
-
-Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen
-Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän
-hämmästykselle.
-
--- Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt
-emme ymmärrä, että niin ajattelimme.
-
--- Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös,
-että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että
-minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.
-
-He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.
-
-Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
-
-Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä,
-joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja
-niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka
-olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina
-hänen ohitseen.
-
-Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä
-myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli
-opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen
-myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan
-suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka
-hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä
-samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi
-siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja
-vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.
-
-Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä
-Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää
-raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän
-katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli
-ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt -- Allania
-ja Sifiä.
-
-Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin.
-Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli
-häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä
-ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän
-ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.
-
-Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila
-oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt
-päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien
-luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan,
-hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa
-sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää
-lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi
-kasvava.
-
-Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät
-kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia
-asuntoja Isän kodissa.
-
-Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla
-maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät
-perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin
-elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä
-tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei
-ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä,
-mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui
-ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. --
-
-Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille,
-Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla
-hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten
-metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien
-masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.
-
-Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut
-hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen
-tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista
-niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni
-pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka.
-Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen
-lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa
-kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei
-ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut
-Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä
-oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän
-sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon
-tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli
-nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen
-juureton oli nyt juurtunut.
-
-Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian
-edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui,
-tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOLILJA***
-
-
-******* This file should be named 59513-8.txt or 59513-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/9/5/1/59513
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
- This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
- most other parts of the world at no cost and with almost no
- restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
- under the terms of the Project Gutenberg License included with this
- eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
- United States, you'll have to check the laws of the country where you
- are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
- the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
- you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
- to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
- agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
- Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
- within 60 days following each date on which you prepare (or are
- legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
- payments should be clearly marked as such and sent to the Project
- Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
- Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
- Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
- you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
- does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
- License. You must require such a user to return or destroy all
- copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
- all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
- works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
- any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
- electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
- receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
- distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
- Dr. Gregory B. Newby
- Chief Executive and Director
- gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-