path: root/59471-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59471 ***











HAAKSIRIKKO

Kirj.

Rabindranath Tagore


Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




ENSIMMÄINEN LUKU


Kaikki uskoivat varmasti, että Ramesh tulisi hyvin suoriutumaan
lainopillisesta tutkinnostansa. Oppineisuuden jumalatar, yliopistojen
kaitsija, oli alinomaa karistellut hänen kiireellensä terälehtiä
kultaisesta lootuskukastansa, mitaleja oli tullut kuin sataen ja
stipendejä lisäksi.

Rameshin oli määrä tutkintonsa jälkeen lähteä kotiin, mutta hän ei
näyttänyt erikoisesti kiirehtivän matkatavaroitansa kasaamaan. Hänen
isänsä oli kirjoittanut kehoittaen häntä heti tulemaan. Ramesh oli
vastannut lähtevänsä kohta, kun tutkinnon tulos oli ilmoitettu.

Dzhogendra, Annada Babun poika, oli Rameshin opintotoveri ja naapuri.
Annada Babu kuului Brahma Samadzhiin, ja hänen tyttärensä Hemnalini
oli hiljattain ilmoittautunut yliopistolliseen kypsyystutkintoon.
Ramesh vieraili alinomaa heidän luonansa. Hän ilmaantui säännöllisesti
teenjuonnin aikaan, mutta tee ei nähtävästi ollut ainoa houkutus, koska
hänet nähtiin siellä muinakin aikoina.

Hemnalinin tapana oli kylvyn jälkeen käyskellä katolla ja lukea
käyskellessään. Ramesh puolestaan tapasi istua asumuksensa katolla,
porrassuojan kupeella, yksinäisiin opintoihin vajonneena. Sellainen
paikka on epäilemättä sovelias hiljaisiin lukuihin, mutta oli siinä
melkoisia häiritseviäkin seikkoja, kuten helposti saattaa arvata.

Toistaiseksi ei ollut kummaltakaan taholta puhuttu naimisiinmenosta.
Annada Babulla oli hieman syytä jättää kysymys koskettelematta: eräs
hänen nuoria ystäviänsä oli matkustanut Englantiin valmistuakseen
asianajajaksi, ja vanha herra ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että
hänestä voisi tulla talon vävypoika.

Eräänä iltapäivänä oli teepöydän ääressä vilkas väittely käynnissä.
Nuori Akshai ei ollut erikoisen onnekas tutkintoja suorittaessaan,
mutta mitä teen janoon ja muihin viattomiin hyveihin tulee, piti
hän hyvin puolensa oppineempien toveriensa rinnalla. Niinpä hänkin
ilmaantui sangen usein Hemnalinin teepöydän ääreen. Hän väitti nyt,
että miehen äly on kuin miekka, joka teroittamattomanakin on pelkän
painonsa nojalla peloittava ase, kun sitävastoin naisen ymmärrys on
kynäveitseen verrattava -- kuinka teräväksi se luottaneenkin, se ei
kykene mihinkään vakavaan tehtävään, ja niin edespäin.

Hemnalini aikoi vaieten sivuuttaa Akshain typerän riidanhaasteen,
mutta samassa hänen veljensä Dzhogendrakin esitti naisen älyä
halventavia näkökohtia. Tuo ärsytti Rameshia; hän vilkastui ja alkoi
kaunopuheisesti ylistää naissukupuolta.

Ramesh oli feministisessä innossaan tyhjentänyt pari ylimääräistä
teekupposta, kun palvelija toi kirjeen, jonka osoitteen hän tunsi
isänsä käsialaksi. Nopeasti kirjeen sisältöä silmäiltyänsä hän
havaitsi, että oli pakko vetäytyä pois tantereelta taistelun ollessa
vielä täydessä käynnissä. Hän nousi lähteäkseen. Kaikki kehoittivat
häntä jäämään, joten hänen oli selitykseksi ilmoitettava, että isäukko
oli äsken saapunut kaupunkiin.

"Pyydä Ramesh Babun isää tulemaan tänne", sanoi Hemnalini
Dzhogendralle, "voimmehan tarjota hänelle kupposen teetä."

"Ei, ei, älkäähän vaivautuko", kiirehti Ramesh kiertelemään, "on
parempi, kun kohta lähden häntä tapaamaan."

Akshai oli mielissään. "Vanha herra kenties ei katsoisi voivansa
nauttia täällä mitään", huomautti hän viitatakseen siihen, että Annada
Babu kuului Brahma Samadzhiin ja Rameshin isä oli oikeauskoinen hindu.

Bradzha Mohan Babu, Rameshin isä, tervehti poikaansa näin sanoen: "Sinä
lähdet huomenna aamujunassa kotiin minun kanssani."

Ramesh kynsäisi korvallistansa. "Mitä on tapahtunut, kun asia on niin
kiireellinen?" kysyi hän.

"Ei mitään erikoista", virkkoi Bradzha Mohan.

Ramesh silmäili kysyvästi isäänsä ihmetellen, miksi hän niin ollen piti
sellaista kiirettä, mutta Bradzha Mohan ei katsonut tarpeelliseksi
tyydyttää poikansa uteliaisuutta.

Iltasella, isän lähdettyä tervehtimään kalkuttalaisia ystäviänsä,
Ramesh istuutui sepittämään hänelle kirjettä, mutta kun oli saanut
kirjoitetuksi tavanomaiset isää kunnioittavat puhuttelusanat "Sinun
kalliille lootusjalallesi", ei kynä ottanutkaan totellaksensa, vaikka
kirjoittaja itsekseen toisteli, että oli lausumattomin lupauksin
Hemnaliniin sidottu ja että olisi väärin yhä vielä isältä salata
tätä sanatonta kihlaustansa. Hän sepitti useita eri luonnoksia eri
tyyliparsiin, mutta repi ne vihdoin kaikki.

Bradzha Mohan meni illallisen jälkeen kaikessa rauhassa nukkumaan.
Ramesh nousi katolle ja harhaili siellä epätoivoisena edestakaisin
kuin öinen haamu, katse kiinteästi suunnattuna naapuritaloon.
Yhdeksän aikaan näkyi Akshai vihdoin lähtevän, ja kello puoli
kymmenen suljettiin katuovi. Kymmenen aikaan sammui Anna da Babun
oleskeluhuoneesta valo, ja puoli yksitoista lepäsi koko talo unen
helmoissa.

Rameshin oli määrä lähteä Kalkuttasta varhain seuraavana aamuna.
Bradzha Mohan piti huolta siitä, ettei hän pääsisi junasta myöhästymään.




TOINEN LUKU


Kotiin saavuttuansa Ramesh sai kuulla, että hänelle oli morsian
jo katsottuna ja hääpäivä määrätty. Nuoruudessaan Bradzha Mohan
oli joutunut kovia kokemaan ja oli myöhemmin saavuttamastansa
varallisuudesta kiitollisuudenvelassa eräälle Isan-nimiselle
asianajajalle, lapsuudenystävällensä. Isan kuoli ennen aikojansa,
ja kävi ilmi, että hän oli jättänyt jälkeensä pelkkää velkaa. Hänen
leskensä ja heidän ainoa lapsensa -- tytär -- olivat yht'äkkiä puilla
paljailla. Tämä tytär, joka nyt oli naimaiässä, oli Bradzha Mohanin
Rameshille valitsema morsian. Eräät nuorukaisen parasta katsovat
henkilöt olivat olleet asiaa vastaan, huomauttaen, ettei tyttö ollut
kaunis. Sellaisiin kriitillisiin huomautuksiin oli Bradzha Mohanilla
yksi ainoa vastaus. "En käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän. "Kukkaa
tai perhosta sopii arvostella kauneutta silmällä pitäen mutta ei
inhimillistä olentoa. Jos tytöstä koituu yhtä hyvä vainio kuin äidistä,
niin Ramesh voi pitää itseänsä onnellisena."

Ramesh kävi aivan alakuloiseksi kuullessaan juteltavan tulevasta
avioliitostansa ja alkoi vaellella ilman päämäärää yrittäen keksiä
jotakin pelastuskeinoa. Mutta mikään ei näyttänyt mahdolliselta.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja sanoi isällensä: "Isä, minä en
tosiaankaan voi ottaa tuota tyttöä vaimokseni; minua sitoo lupaus
toiseen."

_Bradzha Mohan_: "Mitä sanotkaan! Onko tapahtunut oikea kihlaus?"

_Ramesh_: "Ei, oikeastaan ei, mutta -- --"

_Bradzha Mohan_: "Oletko puhunut asiasta tytön vanhemmille? Onko se
kaikin puolin päätetty?"

_Ramesh_: "Minä en ole siitä vielä puhunut, mutta -- --"

_Bradzha Mohan_: "Vai et ole puhunut? No, kun et ole vielä mitään
sanonut, voit hyvinkin hieman jatkaa vaikenemistasi."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh ampui viimeisen panoksensa. "Tekisin
hänelle vääryyttä, jos naisin jonkin toisen, tytön."

"Tekisit vielä suurempaa vääryyttä, jos kieltäytyisit naimasta
morsiamen, jonka olen sinulle valinnut", vastasi Bradzha Mohan.

Rameshilla ei ollut enää mitään sanottavaa; hän voi ainoastaan toivoa,
että jokin odottamaton tapaus estäisi suunnitellun naimisen.

Astrologien lausunnon mukaan oli määrättyä hääpäivää seuraava
koko vuosi epäsuotuisa, ja Rameshin mieleen johtui, että hän tuon
kohtalokkaan päivän ohi päästyä saisi kokonaisen vuoden lykkäyksen.

Morsian asui eräällä kaukaisella paikkakunnalla, johon pääsi vain
virtaa pitkin kulkien. Siinäkin tapauksessa, että kulki lyhyintä tietä,
käyttäen hyväkseen oikokanavia, kului matkaan kuitenkin kolme neljä
päivää. Bradzha Mohan varasi hyvän määrän aikaa sattumien varalle, ja
seurue lähti matkaan, vaikka määrättyyn hääpäivään oli vielä viikko.
Lähtöpäivän olivat tähdistäkatsojat havainneet suotuisaksi. Tuuli
suosi heitä pitkin matkaa, ja he saapuivat Simulghataan jo kolmantena
päivänä, joten hääjuhlaan oli vielä neljä päivää. Vanhalla herralla
oli muutakin syytä aikaiseen saapumiseensa. Morsiamen äiti eleli
kovin kehnoissa olosuhteissa, ja Bradzha Mohan oli jo kauan halunnut
saada hänet lähtemään kotipaikaltansa ja siirtymään hänen kyläänsä,
missä voisi häntä helposti avustaa, siten maksaen velkaansa vanhalle
nuoruudenystävällensä. Niin kauan kuin ei mikään sukulaisuus-side ollut
heitä yhdistänyt, oli hänen hienotunteisuutensa estänyt sellaista
leskelle ehdottelemasta, mutta nyt, naimisliiton ollessa tekeillä,
hän oli asian esittänyt ja saanut myöntävän vastauksen. Leski, jolla
ei ollut muita omaisia kuin ainoa tyttärensä, suostui mielellänsä
olemaan äidin sijaisena äidittömälle vävypojallensa. Hän ratkaisi asian
virkkamalla: "Jutelkoot juorukellot mitä tahansa, minun paikkani on
tyttäreni ja hänen miehensä luona."

Niin vietti Bradzha Mohan odotuspäivät valmistelemalla lesken
siirtymistä uusille olosijoille. Toivoen hänen liittyvän palaavaan
seurueeseen hän oli tuonut mukanansa muutamia naisia, joiden tuli olla
avullisena matkavalmistuksia suoritettaessa.

Vihkiminen tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä, mutta Ramesh
jätti pyhän kaavan kunnolla lausumatta, sulki silmänsä, kun tuli
"hyväenteisen katseen hetki" (se hetki, jolloin sulhanen ja morsian
ensi kerran toisensa näkevät), käyskeli allapäin kuin uhriteuras,
piti häähuoneessa, ilon ja leikinlaskun kaikuessa, huulensa tarkoin
suljettuina, makasi koko yön selin tyttöön ja lähti morsiuskammiosta
aamulla ani varhain.

Kaikista juhlamenoista suoriuduttua seurue lähti matkaan, yhdessä
venheessä naiset, toisessa vanhemmat miehet, sulhanen ja nuoremmat
miehet kolmannessa; soittajat, jotka olivat pitäneet huolen
häämusiikista, sijoitettiin neljänteen, ja he kuluttelivat omaa ja
toisten aikaa soittelemalla kaikenlaisin lauluja ja pieniä kappaleita.

Koko päivän vallitsi sietämätön helle. Taivas oli pilvetön, mutta
taivaanrantaa verhosi kevyt harmaja sumu. Rannan puut seisoivat
kaameina, lyijynkarvaisina. Yksikään lehti ei liikahtanut. Soutajat
hikoilivat ankarasti. Auringon ollessa vielä taivaanrannan yläpuolella
venhemiehet sanoivat Bradzha Mohanille: "Meidän on laskettava maihin
tässä; seuraavaan soveliaaseen paikkaan on peninkulmia."

Mutta Bradzha Mohan tahtoi päästä perille mahdollisimman pian.

"Tänne emme voi jäädä", sanoi hän, "iltayöstä paistaa kuu; me jatkamme
matkaa Baluhataan ja laskemme siellä maihin. Minä pidän huolta siitä,
ettei teille koidu asiasta vahinkoa."

Miehet lähtivät soutamaan eteenpäin. Toisella puolen näkyi helteessä
kimaltelevia hiekkasärkkiä, toisella puolen korkea sorainen ranta. Kuu
tuijotteli sumun halki jäykin katsein kuin juopuneen silmä. Taivas oli
yhä pilvetön. Sitten keskeytti hiljaisuuden yht'äkkiä kumea jyrinä,
ikäänkuin ukkonen. Katsoessaan taaksensa matkustajat näkivät korkean,
taajan joukon katkenneita oksia, heinä- ja olkitukkoja ikäänkuin
valtavan luudan lakaisemina liikkumassa heitä kohti.

Kuului hurjia huutoja: "Istukaa hiljaa! Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!
Taivas varjelkoon! Apua!"

Siitä, mitä sitten tapahtui, ei koskaan saada tietoa.

Tuulenpyörre, joka nyt, kuten tavallisesti, noudatteli kapeata
hävitysuraa, repi ja kaatoi kaikki, mitä sen tielle sattui, osui
venheisiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli onneton pikku laivue
olemattomissa.




KOLMAS LUKU


Sumu hälveni ja laajan hiekkakentän peitti kirkas kuunvalo häikäisevän
valkoisella, leskiemme vaatetusta muistuttavalla verholla. Virralla ei
näkynyt venhettä, eipä laineen värettäkään, rauha, sellainen rauha,
jonka kuolema suo kiusatulle kärsijälle, levisi yli virran ja rantojen.

Tullessaan tajuihinsa Ramesh havaitsi makaavansa hiekkasaaren
rantamalla. Kului hetkinen, ennenkuin hän kykeni muistamaan, mitä
oli tapahtunut. Sitten koko onnettomuus palasi hänen mieleensä kuin
kuumeuni, ja hän hyppäsi jaloilleen. Ensi työkseen hän tahtoi saada
selville, kuinka isän ja hänen ystäviensä oli käynyt. Hän silmäili
ympärillensä, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään ihmisistä. Hän kulki
pitkin rantaa turhaan etsien. Lumivalkea saari lepäsi kuin lapsi suuren
Padma-virran, Gangesin lisäveden sylissä. Ramesh kuljeskeli ristiin
rastiin saaren toista rantaa ja oli aikeissa ryhtyä tutkimaan toista,
kun samassa havaitsi jotakin punaisen puvun tapaista. Hän joudutti
askeliansa ja löysi punaiseen morsiuspukuun puetun nuoren tytön, joka
makasi hiekassa ikäänkuin kuolleena.

Ramesh tiesi, miten hukkuneita oli eloon elvytettävä. Hän ponnisteli
pitkän aikaa saadakseen hänet jälleen hengittämään, veti tytön kädet
kauas pään taakse ja puristi ne sitten jälleen hänen kylkiänsä vasten,
kunnes tointunut vihdoin alkoi hengittää ja avasi silmänsä.

Ramesh oli ponnistuksistaan ihan uupunut eikä kyennyt pariin
minuuttiin mitään kysymään. Tyttökään ei näyttänyt tulleen täysin
tajuihinsa, sillä hän oli tuskin avannut silmänsä, kun jo väsyneenä
ne jälleen sulki. Ramesh kuitenkin havaitsi, että hänen hengityksensä
oli esteetön. Pitkän aikaa hän istui siinä, kelmeässä kuunvalossa,
katsellen neitoa. Omituinen oli heidän ensimmäisen todellisen
kohtaamisensa paikka, tämä autio rantahietikko, jota maa ja vesi
rajoittivat kuin elämä ja kuolema.

Kuka olikaan sanonut, ettei Susila ollut kaunis? Kuutamo valoi
maisemaan hopeista hohdettansa, ja heidän ylitsensä kaareutuva taivas
näytti äärettömältä, mutta Rameshista näytti siltä, kuin olisi luonnon
koko suurenmoisuus vain kehystänyt pienen nukkujan kasvoja.

Kaikki muu oli unohtunut. "Nyt olen iloinen", ajatteli Ramesh, "etten
tullut häntä nähneeksi häiden hälinässä ja levottomuudessa. Minä en
olisi missään tapauksessa nähnyt häntä niinkuin nyt. Herättämällä
hänet jälleen eloon olen tehnyt hänet omakseni paljon oikeammin kuin
toistamalla määrättyjä vihkimiskaavoja. Kaavoja toistamalla olisin
tehnyt hänet omakseni ainoastaan ihmisten nähden, mutta nyt olen saanut
hänet erikoisena lahjana suopealta kohtalolta."

Neito tuli tajuihinsa ja nousi istumaan. Hän suori epäjärjestykseen
joutunutta pukuansa ja veti harson kasvoillensa.

"Tiedätkö mitään siitä, kuinka on käynyt toisten samassa venheessä
olijain?" kysyi Ramesh.

Neito pudisti päätänsä mitään virkkamatta.

"Voinko jättää sinut muutamaksi hetkeksi yksin ja lähteä heitä
haeskelemaan?" jatkoi Ramesh. Neito ei vastannut, mutta hänen värähtävä
ruumiinsa virkkoi selvemmin kuin mitkään sanat: "Älä jätä minua tänne
yksin!"

Ramesh ymmärsi hänen sanattoman pyyntönsä. Hän nousi seisomaan ja
silmäili ympärillensä, mutta heleällä hiekka-aavikolla ei näkynyt
minkäänlaista elonmerkkiä. Hän huusi jokaista ystäväänsä nimeltänsä,
niin äänekkäästi kuin suinkin voi, mutta vastausta ei kuulunut.

Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi Ramesh jälleen istuutui. Neito oli
nyt kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja yritti pidättää itkuansa, mutta hänen
povensa kohoili kiivaasti. Ramesh tajusi vaistomaisesti, ettei pelkistä
lohdutuksen sanoista ollut hyötyä, istuutui neidon viereen ja silitti
hellävaroen hänen kumartunutta päätänsä ja niskaansa. Neito ei voinut
enää hillitä itkuansa: hänen murheensa purkautui ilmi epämääräisinä
valitusääninä. Rameshin silmiin kohosivat myötätunnon kyynelet.

Heidän kyllikseen itkettyänsä kuu oli painunut näkymättömiin. Pimeyden
peitosta kuumotti autio maa kuin kaamea unennäkö, ja valkoinen
hiekkaranta hohteli aavemaisena. Paikoitellen kimalteli virta tähtien
heikossa valossa kuin jättiläiskäärmeen kiiltäväsuomuinen selkä.

Ramesh tarttui neidon käsiin -- hentoisiin kätösiin, joita vilu
värisytti -- ja veti hänet hellävaroen puoleensa. Neito ei ollenkaan
vastustellut; pelko oli jättänyt häneen yhden ainoan tunnon: halun
saada olla toisten ihmisten seurassa. Pohjattomassa pimeydessä hän
löysi kaipaamansa turvapaikan Rameshin sykkivällä lämpöisellä rinnalla.
Nyt ei ollut turhan ujostelun aika: hän antautui luottavaisesti
suojaavaan syleilyyn.

Aamutähti laski; virran harmajan pinnan yläpuolella idän taivas
vaaleni, sitten punertui. Ramesh makasi hietikolla sikeässä unessa,
ja hänen vieressään nukkui nuori morsian, pää hänen käsivarsiensa
varassa. Aamuauringon säteet hipaisivat heidän silmiänsä, ja molemmat
kavahtivat hereille. Hetkisen he tuijottivat ihmeissään ympärillensä
kohta tajutakseen, että olivat ajautuneet oudolle rannalle ja että koti
oli kaukana.




NELJÄS LUKU


Pian vilisi virralla kalastajien venheitä ja valkoisia purjeita.
Ramesh huusi erään aluksen luoksensa ja sai kalastajien avulla ison
soutuvenheen kotimatkaa varten. Ennen lähtöä hän antoi poliisille
ohjeita kovaonnisten matkakumppaniensa etsimistä varten.

Venheen saavuttua kylän laituriin Ramesh sai kuulla, että hänen isänsä,
anoppinsa ja useiden sukulaistensa ruumiit oli löydetty; muutamien
venhemiesten arveltiin voineen pelastua, mutta kaikki muut olivat
nähtävästi hukkuneet.

Rameshin vanha isoäiti oli jäänyt kotiin. Hän tervehti pojanpoikaansa
ja hänen morsiantansa ääneen valittaen, ja kaikissa perheissä, joiden
jäseniä oli ollut mukana hääretkellä, vallitsi nyt itku ja murhe.
Simpukkatorvet eivät soineet, tavanomaisia tervehdyshuutoja nuorikon
kunniaksi ei kuulunut. Kukaan ei osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta;
kaikki kerrassaan häntä karttelivat.

Ramesh oli päättänyt poistua vaimoineen paikkakunnalta niin pian kuin
hautausmenot olisivat ohi, mutta ei päässyt lähtemään, ennenkuin oli
saattanut järjestykseen isänsä asiat. Perheen leskeytyneet naiset
olivat pyytäneet häneltä lupaa saada lähteä pyhiinvaellusretkelle, ja
sekin vaati valmistuksia.

Niinä lomahetkinä, joita nämä murheelliset tehtävät hänelle jättivät,
hän ei kokonaan unhottanut rakkauden vaatimuksia. Hänen vaimonsa ei
enää ollut pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu -- kiusoittelivatpa
kylän naiset häntä väittämällä hänen jo ehtineen tavallisen
naimisiinmeno-iän ohi -- mutta kun tuli kysymykseen armastelu, ei
nuori ylioppilas saanut mitään apua kirjoistansa. Hänen ymmärryksensä
sanoi, että sellaiseen tehtävään ryhtyminen ei ollut mahdollista eikä
oikeatakaan. Mutta sittenkin, kumma kyllä, vaikka kirjaviisaudesta ei
ollut vähääkään hyötyä, hän tunsi omituista vetoa nuoren tytön puoleen,
ja hänen oppinut mielensäkään ei kyennyt vastustamaan voittoisaa suloa.

Ramesh näki hänet mielikuvituksessaan tulevana elämänkumppaninansa. Hän
väikkyi uneksijan mielessä eri hahmoin: neitsytmorsiamena, jumaloituna
rakastettuna ja hänen lastensa siveänä äitinä. Samoinkuin maalaaja
säilyttää sydämessään mielikuvituksensa luomaa täydellistä kuvaa ja
runoilija täydellistä runoelmaa, uhraten sille koko kiintymyksensä,
samoin vaali Ramesh mielessään tätä hentoa neitosta sydämensä riemuna
ja kotinsa ilon- ja onnentuojana.




VIIDES LUKU


Rameshilta kului lähes kolme kuukautta isänsä asioiden järjestelemiseen
ja naisten pyhiinvaellusretken valmistuksiin. Pari naapurinaista
oli alkanut suhtautua ystävällisemmin hänen nuorikkoonsa. Se höllä
kiintymyksen side, joka liitti häntä Rameshiin, kävi päivä päivältä
lujemmaksi.

Nuori pariskunta otti tavaksensa levittää katolle mattoja ja
viettää iltansa siellä ulkoilmassa. Ramesh rohkeni jo käyttäytyä
tutunomaisesti: hän syöksähti takaapäin neidon luo, painoi kätensä
hänen silmilleen ja veti hänen päänsä rintaansa vasten. Jos tyttö
nukahti illalla ennen ateriaa, niin Ramesh säikähdytti hänet hereille
ja sai nuhteet palkaksensa. Eräänä iltana Ramesh leikillään tarttui
hänen palmikkoihinsa, pudisteli niitä ja virkkoi:

"Susila, sinun hiuslaitteesi ei tänään minua miellytä."

Tyttö nousi. "Kuulehan, miksi te kaikki yhä nimitätte minua Susilaksi?"
kysyi hän. Ramesh tuijotti häneen hämmästyneenä voimatta tajuta
kysymyksen tarkoitusta. "Nimeä muuttamalla te ette voi muuttaa
kohtaloani", jatkoi hän. "Minä olen ollut lapsuudestani saakka onneton
ja pysyn onnettomana koko elinikäni."

Rameshin sydän hytkähti säikähdyksestä, ja hänen kasvonsa kalpenivat.
Hän johtui yht'äkkiä pakostakin ajattelemaan, että asiassa täytyi
piillä kamalan salaisuuden.

"Miksi sanotkaan olleesi onneton kaiken ikäsi?" kysyi hän.

"Isäni kuoli ennen syntymääni, ja minä en ollut vielä kuuden kuukauden
ikäinen, kun äitinikin kuoli. Enoni luona minä sain kovaa kokea. Sitten
sain yht'äkkiä tietää, että sinä olit ilmaantunut jostakin ja mieltynyt
minuun. Kahden päivän kuluttua meidät vihittiin. Sinä tiedät, mitä
sitten seurasi."

Ramesh painui neuvotonna pieluksellensa. Kuu oli noussut, mutta sen
säteissä ei näyttänyt olevan mitään valovoimaa. Ramesh ei uskaltanut
kysyä enempää ja koki karkoittaa kuulemaansa mielestänsä kuin unennäköä
tai harha-aistimusta. Lämpöinen etelätuuli alkoi kohista hiljaa kuin
unesta heräävän huokaus, ja valvova käki huhuili yksitoikkoista
säveltänsä kuutamoiseen yöhön. Läheisessä laiturissa olevista venheistä
kohosi ilmoille soutumiesten laulu. Kun Ramesh tuntui hänet kerrassaan
unhottaneen, kosketti tyttö häneen kevyesti. "Nukutko sinä?" kysyi hän.

"En", vastasi Ramesh sen enempää selittelemättä, ja tyttö vaipui
hiljalleen uneen. Ramesh kohottautui ja katseli häntä kauan löytämättä
hänen otsastansa sen salaisuuden selitystä, jonka sallimus oli siihen
kirjoittanut. Kuinka olikaan mahdollista, että niin kamala kohtalo voi
piillä tuollaisen sulon verhossa?




KUUDES LUKU


Ramesh tiesi nyt, ettei tyttö ollut hänen vihitty vaimonsa, mutta
ei ollut helppoa saada selville, kenen vaimo hän oli. Kerran Ramesh
tiedusteli viekkaasti: "Mitä ajattelitkaan, kun vihittäessä ensi kerran
minut näit!"

"Minä en sinua nähnyt", vastasi tyttö, "minä en kohottanut kertaakaan
silmiäni."

_Ramesh_: "Etkö kuullut minun nimeänikään?"

_Tyttö_: "Minä kuulin sinusta ensi kerran vasta häiden aattopäivänä.
Tätini tahtoi päästä minusta niin nopeasti, ettei edes maininnut
minulle nimeäsi."

_Ramesh_: "Minulle kerrottiin, että osaat lukea ja kirjoittaa;
näytähän, osaatko kirjoittaa nimesi." Hän ojensi tytölle paperiarkin ja
lyijykynän.

"Ettenkö osaisi nimeäni kirjoittaa!" huudahti tyttö ylpeästi. "Se onkin
muuten aivan helppo." Hän piirsi suurin kirjaimin "Shrimati Kamila
Debi."

_Ramesh_: "Kirjoita nyt enosi nimi."

Kamila piirsi "Shrijukta Tarini Tsharan Tshattopadhjai."

"Teinkö virheitä?" kysyi hän.

"Et", vastasi Ramesh. "Kirjoita nyt vielä kylänne nimi."

Hän kirjoitti "Dhobapukur."

Siten Ramesh vähitellen keräsi koko joukon yksityiskohtaisia tietoja
tytön menneisyydestä, mutta havaitsi päähän päästyänsä olevansa
kysymysten varsinaisesta tarkoitusperästä yhtä kaukana kuin ennenkin.

Ramesh ryhtyi nyt sommittelemaan suunnitelmaa tulevalle
menettelyllensä. Kamilan mies oli todennäköisesti hukkunut. Siinäkin
tapauksessa, että voisi saada tietoonsa, missä miehen sukulaiset
asuivat, ja lähettäisi Kamilan heidän luoksensa, oli sangen
epätietoista, suostuisivatko he ottamaan hänet vastaan, ja toisaalta
olisi armotonta lähettää hänet takaisin enonsa luo. Miten ihmiset
häntä kohtelisivatkaan, jos tulisi ilmi, että hän oli koko ajan elänyt
vieraan miehen luona? Mistä hän voisikaan löytää turvapaikan? Jos
hänen miehensä sattuisikin olemaan elossa, niin oliko todennäköistä,
että hän haluaisi tai uskaltaisi ottaa hänet luoksensa? Minne Ramesh
hänet lähettäisikin, hän jäisi aina ajelehtimaan oman onnensa nojassa
tuntemattomalla merellä. Hän voi pitää hänet luonansa ainoastaan
vaimonansa, ja kenellekään muulle hän ei voinut häntä luovuttaa; mutta
toisaalta he eivät voineet elää yhdessä miehenä ja vaimona. Rameshin
täytyi nopeasti hävittää mielestänsä se viehättävä kuva, joka oli
hänelle esittänyt tätä tyttöä tulevana elämänkumppanina, vaikka olikin
maalannut sen ylen hehkuvaksi, rakkauden toimiessa värien sekoittajana!

Pitempiaikainen oleskelu kylässä olisi käynyt sietämättömäksi;
Kalkuttan vilinässä hän sitävastoin voi jäädä huomaamatta, ja siellä
saattoi kukaties löytyä jonkinlainen ratkaisukin. Niinpä hän veikin
Kamilan mukanansa Kalkuttaan ja vuokrasi huoneiston melkoisen kaukana
entisestä asumuksestansa.

Kamilan mieltä nämä kokemukset kovin kiihdyttivät. He olivat tuskin
ehtineet asettua huoneistoonsa, kun hän jo istuutui ikkunan ääreen.
Loppumaton ihmisvirta oli näytelmä, joka herätti hänessä ehtymätöntä
uteliaisuutta. Heillä oli palvelijatar, jolle ei Kalkuttan katuelämässä
ollut mitään uutta ja jonka mielestä tytön ihmettely oli pelkkää
hullutusta.

"Mitä ihmettä siinä on tuijoteltavaa? Ettekö lähde kylpemään? On jo
myöhä!" huudahteli hän äreästi.

Tämän naishenkilön piti olla palveluksessa päivisin ja mennä iltaisin
kotiinsa, koska oli mahdotonta löytää palvelijatarta, joka olisi jäänyt
yöksi.

"Minun ei käy enää nukkuminen Kamilan kanssa", mietti Ramesh, "mutta
kuinka voi lapsi viettää yönsä yksinään vieraassa paikassa?"

Illallisen jälkeen palvelijatar poistui. Ramesh osoitti Kamilalle,
missä hänen tuli nukkua, ja sanoi: "Mene nyt makuulle; minä tulen
myöhemmin vielä hieman luettuani."

Hän avasi kirjan ja oli lukevinansa. Kamila oli väsynyt ja vaipui pian
uneen.

Ensimmäisenä iltana asia luonnistui. Seuraavanakin iltana Ramesh keksi
keinon lähettääkseen Kamilan yksin vuoteeseen. Päivä oli ollut erittäin
helteinen. Ramesh levitti peitteen makuuhuoneen parvekkeelle ja asettui
sinne yöksi. Hän makasi kauan miettien ja viuhkoen itseänsä, mutta
puolenyön tienoissa hän vihdoin vaipui uneen.

Kahden-kolmen tienoissa aamupuolella hän hieman havahtui ja
huomasi, ettei ollut yksin: joku leyhytteli hiljakseen viuhkaa
hänen vierellänsä. Täysin heräämättä hän veti tytön puoleensa ja
hymisi unissaan: "Mene nukkumaan, Susila; älä minua viuhko?" Kamila,
joka pimeässä pelkäsi, sujuttautui hänen käsivarrellensa siihen
rauhallisesti nukahtaen.

Ramesh heräsi varhain ja oli kovin hämmästyksissään. Kamila vielä
nukkui, oikea käsivarsi hänen kaulallansa. Hän oli vastustamattoman
luottavaisesti käytellyt oikeuksiansa ottaen Rameshin rinnan
pielukseksensa. Rameshin silmät kyyneltyivät, kun hän katseli nukkuvaa
tyttöä. Kuinka hän voisikaan karusti rikkoa näiden luottavaisten
lapsenkätten lempeän paulan? Nyt hän muisti, että Kamila oli hiipinyt
hänen luoksensa keskellä yötä viuhkoakseen häntä.

Syvään huoaten hän hellävaroen irtautui Kamilan syleilystä ja nousi.

Kauan huolestuneena asiaa harkittuansa hän päätti toistaiseksi
ratkaista ongelman siten, että lähettäisi Kamilan erääseen koulukotiin,
ja otti asian kohta puheeksi.

"Etkö haluaisi saada hieman opetusta, Kamila?"

Kamilan ilme lausui selvemmin kuin sanat: "Mitä ihmettä tarkoitatkaan?"

Ramesh ryhtyi seikkaperäisesti selvittelemään sivistyksestä koituvia
etuja ja opintojen aiheuttamaa iloa, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla
mitään sanomatta, sillä Kamila vastasi vain: "Hyvä, opeta sinä minua."

"Sinun on mentävä kouluun", virkkoi Ramesh.

"Kouluun!" huudahti Kamila. "Minun, ison tytön!"

Rameshia hymyilyttivät Kamilan kypsyysvaatielmat. "Paljoa vanhemmatkin
tytöt käyvät koulua", sanoi hän.

Kamila ei tietänyt enää mitään vastata, ja niin hän eräänä päivänä ajoi
Rameshin kanssa kouluun. Se oli ankaran suuri laitos, ja tyttöjä siellä
näytti olevan lukematon määrä, vanhempia ja nuorempia kuin Kamila.

Ramesh uskoi hänet johtajattaren hoiviin ja teki lähtöä, kun Kamila
samassa valmistelihe hänkin matkaan.

"Mihin sinä aiot?" kysyi Ramesh. "Sinun on jäätävä tänne."

"Etkö sinä jää tänne?" tiedusteli Kamila vavahtavin äänin.

"Ei käy päinsä", virkkoi Ramesh.

"Niinpä en minäkään voi jäädä", sanoi Kamila tarttuen hänen käteensä.
"Ota minut mukaasi."

"Älä ole hupsu, Kamila", sanoi Ramesh irroittaen kätensä.

Tämä moite sai Kamilan mykistymään; hän seisoi siinä ikäänkuin
loihdittuna, ja pelko näytti kutistavan hänen kasvonsa melkein
olemattomiin. Ramesh riensi pois ahdistavin sydämin, mutta kiiruhtipa
miten hyvänsä, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa somien pienten
kasvojen avutonta ja säikähtynyttä ilmettä.




SEITSEMÄS LUKU


Ramesh aikoi nyt ryhtyä harjoittautumaan käytännölliseksi lakimieheksi
Alipurin oikeudessa Kalkuttassa, mutta näytti menettäneen kaiken
tarmonsa. Hänellä ei ollut riittävästi päättäväisyyttä ryhtyäkseen
määräperäiseen työhön ja voittaakseen kaikki ne esteet, joita
aloitteleva asianajaja urallansa kohtaa. Hän tottui päämäärättömiin
vaelteluihin, kulki Hovrah-sillan yli tai College Squaren ympäri ja
suunnitteli parhaillaan pientä retkeä luoteiseen, kun samassa sai
kirjeen Annada Babulta. Vanha herra kirjoitti:

"Luin sanomalehdestä, että olette suorittanut tutkintonne, mutta minua
suretti, etten saanut kuulla sitä teiltä itseltänne. Teidän tulee
hälventää vanhojen ystävienne huolestuneisuus ilmoittamalla meille,
kuinka voitte ja milloin saavutte Kalkuttaan."

Lienee syytä huomauttaa, että se Englannissa opiskelemassa ollut
nuorukainen, josta Annada Babu oli ajatellut saavansa vävyn, oli jo
palannut Intiaan valmiina asianajajana, vieläpä mennyt kihloihinkin
erään varakkaan naishenkilön kanssa. Rameshia epäilytti kovin,
kävisikö hänen kaikkien äskeisten tapahtumien jälkeen uudistaminen
tuttavuuttansa Hemnalinin kanssa asiain entisellä pohjalla.
Toistaiseksi hän ei missään tapauksessa voinut kenellekään ilmaista
suhdettansa Kamilaan, koska viaton tyttö siten joutuisi yhteiskunnan
ylenkatseen esineeksi. Toisaalta oli hänen, jos mieli uudistaa
suhteensa Hemnaliniin, avoimesti kerrottava kaikki.

Missään tapauksessa hän ei voinut jättää Annada Babun kirjettä
vastaamatta, ellei tahtonut olla epäkohtelias:

"Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, etten ole käynyt teitä
tervehtimässä; minua ovat siitä estäneet seikat, joita en ole kyennyt
vallitsemaan."

Mutta uuden osoitteensa hän jätti ilmoittamatta.

Lähetettyään vastauksensa hän seuraavana päivänä lähti ensi kerran
Alipurin oikeuteen, päässänsä asianajajien tavanomainen päähine. Eräänä
päivänä hän oli kulkenut osan kotimatkaansa jalkaisin ja oli juuri
aikeissa ottaa ajurin, kun tuttu ääni kuului huutavan: "Isä, näetkö,
tuolla on Ramesh Babu!"

"Seis, ajuri, seis!" kaikui miehen ääni, ja vaunut pysähtyivät ihan
Rameshin viereen. Annada Babu palasi tyttärineen Alipurin eläintarhaan
tekemältänsä huviretkeltä. Siitä tämä odottamaton kohtaus.

Ramesh oli tuskin ehtinyt nähdä vaunuissa istuvan Hemnalinin, hänen
suloiset kirkkaat kasvonsa, hänen pukunsa ja tuttuun aistikkaaseen
tapaan asetetut hiuksensa, koruttomat käsivarsirenkaat ja kultaiset,
särmäiset rannerenkaat, kun äkkiä nouseva tunteen hyöky oli hänet
tukehduttaa.

"Ramesh, totisesti!" huudahti Annada Babu. "Onnellinen sattuma, että
tapaamme teidät tässä kadulla! Te ette enää meille kirjoita, ja jos
kirjoitatte, ette mainitse osoitettanne. Mihin olettekaan nyt menossa?
Onko teillä joitakin erikoissuunnitelmia?"

"Ei ole, minä palaan oikeudesta", vastasi Ramesh.

"Niinpä tulette meille teetä juomaan."

Rameshin sydän oli pakahtua; siinä ei ollut tilaa epäröimiselle. Hän
nousi vaunuihin, voitti ankarasti ponnistaen arkuutensa ja kysyi
Hemnalinilta, kuinka hän voi.

"Miksi ette ilmoittanut minulle, että olette suorittanut tutkintonne?"
kysyi puhuteltu kysymykseen vastaamatta.

Rameshin oli vaikea keksiä mitään kunnollista, joten hän vain
huomautti: "Minä huomasin, että tekin olette suorittanut tutkintonne."

Hemnalini nauroi. "Onpa hyvä, että meitä hieman vielä muistatte, onhan
se sentään jotakin!"

"Missä te nyt asustatte?" tiedusteli Annada Babu.

"Dardzhiparassa", vastasi Ramesh.

"Mutta olihan vanha asuntonne Kalitolassa aivan hyvä", huomautti vanha
herra.

Hemnalini loi katseensa Rameshiin ylen uteliaana kuulemaan, mitä hän
vastaisi. Ramesh huomasi hänen katseensa ja tajusi siihen sisältyvän
moitteen.

"Epäilemättä. Minä olenkin päättänyt palata sinne", tuli hän
sanoneeksi. Ramesh oli täysin tietoinen siitä, että Hemnalini oli
asunnonvaihdon vuoksi käynyt häntä tuomitsemaan ja oli mielessään
havainnut hänet vakavaan rikokseen vikapääksi. Ajatus kiusasi häntä
kovin, eikä hän kyennyt heti keksimään puolustuskeinoa. Ristikuulustelu
kuitenkin samassa taukosi, ja Hemnalini suuntasi katseensa
mielenosoituksellisesti kadulle.

Vaitiolon käytyä sietämättömäksi Ramesh selitti vapaaehtoisesti:

"Eräs sukulaiseni asuu Heduan lähistöllä, joten minä asetuin
Dardzhiparaan voidakseni olla kosketuksissa hänen kanssansa."

Tuo ei ollut suoranainen valhe, mutta kuulosti surkean riittämättömältä
selitykseltä: ikäänkuin Kalitola olisi ollut niin kaukana Heduasta,
ettei sieltä käsin voinut toisinaan käydä tapaamassa etäistä sukulaista!

Hemnalinin katse oli yhä kiinteästi suunnattu kadulle, ja Ramesh raukka
vaivasi kovin päätänsä keksiäkseen vielä jotakin sanottavaa. Vihdoin
hän kysyi: "Kuinka jakselee Dzhogen?"

Hänelle vastasi Annada Babu.

"Hän ei suoriutunut tutkinnostansa ja on nyt maalla virkistymässä."

Vaunujen saavuttua perille vaikuttivat tutut huoneet ja huonekalut
loihtuisasti Rameshiin. Hänen vaieten istuutuessaan ilmaisi huokaus
mielenkevennystä ja tunnonvaivaa omituisesti toisiinsa yhtyneinä.

"Teitä pidättivät varmaan liikeasiat niin kauan kotosalla?" tiedusteli
samassa Annada Babu.

"Isäni kuoli -- --", aloitti Ramesh.

"Mitä sanottekaan! Sepä surullista! Kuinka se tapahtui?"

"Hän palasi kotiin Padmaa pitkin. Tuli äkkinäinen myrsky, venhe
kaatui, ja hän hukkui." Niinkuin äkkinäinen, ankara tuulenpuuska
ajaa tuulirykelmiä edellänsä ja kirkastaa taivaan, niin lakaisi tuon
onnettomuuden ilmoittaminen pois kaiken väärinkäsityksen Rameshin ja
Hemnalinin väliltä.

Hemnalini ajatteli katuen: "Minä tein Ramesh Babulle vääryyttä. Häntä
askarrutti isän menettämisen aiheuttama suru ja kaikki siitä johtuvat
huolet. Ehkäpä rasittaa murhe häntä yhä vieläkin. Me pidimme häntä
vikapäänä, vaivautumatta milloinkaan ottamaan selkoa, estivätkö häntä
kenties perhehuolet tai muut auttamattomat asiat." Hemnalini alkoi
kohdella isätöntä nuorukaista erittäin huomaavaisesti.

Rameshin ei tehnyt erikoisesti mieli nauttia ravintoa, mutta Hemnalini
yllytti häntä syömään.

"Te ette näytä ollenkaan terveeltä", virkkoi hän, "teidän tulee pitää
huolta terveydestänne." Sitten hän kääntyi Annada Babun puoleen. "Isä,
kuulehan, Ramesh Babun pitää jäädä illalliselle."

"Tietysti", virkkoi ukko.

Samassa ilmestyi näyttämölle Akshai. Hän oli joitakin aikoja ollut
ilman kilpailijaa Annada Babun teevieraana, ja Rameshin odottamaton
ilmaantuminen vaikutti häneen epämiellyttävästi. Hän malttoi kumminkin
mielensä ja huudahti hilpeästi:

"Mitä ihmettä? Tekö täällä, Ramesh Babu! Minä jo luulin, että olette
kokonaan unohtanut meidän olemassaolomme."

Ramesh vain heikosti hymyili, ja Akshai jatkoi: "Kun näin, kuinka
pontevasti isänne kuljetti teidät pois, olin varma siitä, että hän
pitää teitä valvontansa alaisena, kunnes olette naimisissa. Onko teidän
sittenkin onnistunut välttää se kohtalo?"

Hemnalinin närkästynyt katse sai Akshain vaikenemaan.

"Ramesh on menettänyt isänsä, Akshai", virkkoi Annada Babu.

Ramesh kumartui salatakseen äkillistä kalpenemistansa. Akshain
tahdittomuudesta närkästyneenä Hemnalini kiiruhti asiaa korjaamaan.
"Minä en ole vielä näyttänyt teille uutta albumiani, Ramesh Babu",
sanoi hän, toi albumin Ramesh Babun eteen pöydälle ja alkoi jutella
hänen kanssansa valokuvista. Samalla hän sai tilaisuutta salavihkaa
kysäistä: "Asuttehan yksin uudessa huoneistossanne, Ramesh Babu?"

"Asun", vastasi Ramesh, "ihan yksin."

"Nyt teidän pitää mahdollisimman pian palata vanhaan asuntoonne."

"Epäilemättä. Minä muutan maanantaina, kävipä miten tahansa."

"Minä, nähkääs, tarvitsen silloin tällöin apuanne valmistuessani
filosofian tutkintoon", lisäsi Hemnalini avomielisesti.

Rameshia tuo ajatus kovin ilahdutti.




KAHDEKSAS LUKU


Ramesh muutti aivan pian entiseen asuntoonsa. Se väärinkäsitys, joka
oli hämmentänyt hänen ja Hemnalinin välistä suhdetta, oli kerrassaan
hälvennyt. Häntä kohdeltiin kuin talon omaa poikaa, hän laski leikkiä
toisten keralla ja otti osaa kaikkiin juhlatilaisuuksiin.

Pitkäaikaiset rasittavat opinnot olivat tehneet Hemnalinin hentoisen
näköiseksi; tuntui melkein siltä, kuin olisi kova tuulen puuska voinut
murtaa hänen hoikan vartensa. Hän oli aina ollut hillitty ja vaitelias,
ja hänen ystävättärensä arkailivat hänelle mitään sanoa, koska
pelkäsivät hänen loukkaantuvan.

Nyt hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä muuttuivat hämmästyttävästi
muutamassa päivässä. Vieno punerrus karkoitti hänen poskiensa
kalpeuden, ja jokaista sanaa säesteli katseen hilpeys. Aikaisemmin
hän oli pitänyt kovin suurta vaatetukseen kohdistuvaa huomiota
turhamaisuutena, jopa rikoksenakin. Jäänee ikuiseksi salaisuudeksi,
mikä hänet nyt sai muuttamaan tuota seikkaa koskevia mielipiteitänsä,
sillä hän ei uskonut asioitansa kenellekään.

Ramesh puolestaan oli ollut aivan yhtä vakaa ja tunnollinen. Henkeä
samoinkuin ruumistakin näytti rasittavan ankara velvollisuuksien tunto.
Tähdet kiertelevät vapaina ratojansa, mutta tähtitornin kaikkine
kojeinensa tulee seisoa vakavana pettämättömillä perustuksillansa.
Niin oli Rameshkin maailman elämän huimaavassa pyörteessä kiinteästi
juurtunut kirjoihinsa ja niiden filosofiaan. Mutta nyt hänet valtasi
uusi, arvaamaton hilpeys kirkastaen hänen koko olemustansa. Hänen oli
tosin yhä vieläkin vaikea keksiä kärkeviä vastauksia kiusoitteleviin
huomautuksiin, mutta hyväksymistänsä hän osasi ilmaista sydämellisellä
kelpo naurulla. Jos hänen tukkansa ei vielä tuntenutkaan hyvätuoksuisia
voiteita, ei ainakaan hänen puvussansa ollut milloinkaan moitteen
sijaa. Hän näytti sekä henkisesti että ruumiillisesti reippaammalta ja
sävyllisemmältä.




YHDEKSÄS LUKU


Kalkuttasta puuttuu nimenomaisesti kaikki se, mikä runoilijain
mielestä välttämättä kuuluu nuoren lemmen näyttämöön. Kukkivat
_ashoka_- ja _bakul_-lehdot, _madabhi_-pensastojen lehvärikkaus ja
Intian käen huhuilu -- kaikki tuo loistaa poissaollen. Sittenkään
ei lemmen loihtuisa jumala väisty masentuneena tästä arkisesta,
viehätyksettömästä uudenaikaisesta kaupungista. Kukapa voikaan seurata
tuota jumalista nuorinta ja samalla vanhinta, kun se jousinensa
seikkailee tiheimmässä katuvilinässä, väistää ankaraa raitiovaunua ja
piiloutuu punaturbaaniselta poliisimieheltä?

Ramesh ja Hemnalini asuivat Kalitolan monikerroksisissa taloissa,
lähimpinä naapureinansa suutari ja sekatavarakauppias, mutta siitä
huolimatta heidän rakkautensa kasvoi niin soreasti kuin he olisivat
asustaneet romanttisissa paimenlehdoissa. Se seikka, että heidän
kohtauksensa tapahtui Annada Babun huojuvan teepöydän vaiheilla
eikä lootusjärven rantamalla, ei vaikuttanut Rameshiin ollenkaan
häiritsevästi. Mikään tarun paimen ei ole milloinkaan osoittanut
antaumuksellisempaa hellyyttä valtiattarensa kesyä kauriinvuonaa
silitellessään kuin Ramesh kutkutellessaan Hemnalinin lempikissan
kaulaa, ja kun mirri sitten köyristi selkäänsä ja ryhtyi pesuhommiin,
niin se oli rakastuneen nuorukaisen mielestä kaunein kaikista
turkkiansa nuolevista olennoista.

Siihen aikaan, jolloin Hemnalinin kaikki ajatukset keskittyivät
tutkintoon, hän oli laiminlyönyt neulomuksensa, ja senvuoksi hän nyt
kävi oppimassa tätä taitoa eräältä ystävättäreltänsä. Ramesh piti
ompelemista täysin tarpeettomana askareena, johon ei kannattanut
kiinnittää mitään vakavaa huomiota. Kirjallisuuden yhteisellä pohjalla
hän ja Hemnalini voivat ymmärtää toisiansa hyvin, mutta kun tuli
kysymykseen ompeleminen, niin Rameshin täytyi vetäytyä taka-alalle.

"Minkä tähden olettekaan nykyjään niin kärkäs ompelemaan?" huudahti
hän toisinaan hieman äreästi. "Se työ sopii hyvin henkilöille, joilla
ei ole mitään parempaa tekemistä." Hemnalini vain hymyili ja pujotti
lankaa neulansilmään.

Akshai huomautti kerran ivallisesti: "Ramesh Babu halveksii kaikkea,
mikä on jollakin tavoin hyödyllistä tässä maailmassa. Hänen Armonsa
saattaa olla suuri filosofi ja runoilija, mutta pelkkä moitiskeli! ei
sittenkään vie häntä pitkälle."

Tuo vaikutti Rameshiin ärsyttävästi, ja hän vyötti jo kupeitansa
käydäkseen vastahyökkäykseen.

Hemnalini ehti kuitenkin väliin. "Ramesh Babu, kuulkaahan, miksi
tahdotte aina hänelle vastata? Maailmassa on jo muutenkin riittävästi
joutavaa jaaritusta." Hän kumartui laskemaan pisteitänsä ja kuljetti
jälleen neulaansa huolellisesti silkin läpi.

Eräänä aamuna, työhuoneeseensa astuessaan, Ramesh löysi pöydältä
kirjoitussalkun, jonka silkkikannet oli kukin kirjaeltu. Eräässä
kulmassa oli "R", toisessa kullankirjaeltu lootuskukka. Ramesh arvasi
aivan helposti, kuka lahjoittaja oli ja millainen tunne oli lahjan
aiheuttanut. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Käsitöihin kohdistuva
halveksiminen oli kohta tiessään, ja hän oli valmis puolustamaan tätä
askarrusta kaikilta hyökkäyksiltä. Puristaessaan siinä kirjoitussalkkua
poveansa vasten hän olisi ollut valmis myöntämään itse Akshaillekin
erehtyneensä.

Hän avasi salkun, otti esiin kirjearkin ja kirjoitti:

"Jos olisin runoilija, niin lähettäisin teille runoelmani, mutta kun en
ole runoilija, en voi antaa teille mitään. Antamisen lahjaa ei minulle
ole suotu, mutta on olemassa myös jonkinlainen vastaanottamisen lahja.
Kaikkitietävän Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi jää, mitä tämä
lahja minulle merkitsee. Itse lahja on näkyvä ja käsin koskettava,
mutta kiitollisuuteni on aistimaton asia, jonka sijasta teidän on
otettava minun sanani. Ikuinen velkamiehenne Ramesh."

Hemnalini sai tämän kirjeen aikanansa, mutta ei -- enempää kuin
Rameshkaan -- virkkanut siitä mitään.

Oli tulossa sadeaika. Sateiden siunaus tulee etupäässä maaseudun
hyväksi; kaupunkilaisille niistä ei ole mitään jakamatonta iloa.
Heidän on kaikin tavoin yritettävä suojella itseänsä kosteudelta,
ja siinä tarkoituksessa talonomistajat sulkevat tarkoin ikkunat ja
paikkaavat kattojansa, jalankävijät kohottavat sateenvarjonsa ja
raitiovaunut suojaverhonsa, mutta sittenkään ei kestä kauan, ennenkuin
kaikki kahlaavat kosteudessa ja mudassa. Virta, vuori, metsä ja
pelto tervehtivät sadekuuroja hilpein huudahduksin. Luonnollisessa
ympäristössään näemme sateen todellisessa suurenmoisuudessaan, ja
riemua ei häiritse mikään soraääni, kun taivas ja maa yksiäänisesti
tervehtivät sadepilvien saapumista.

Nuoret rakastavaiset ovat vuorten kaltaiset. Alinomaisen sateen
vaikuttaessa haitallisesti Annada Babun ruoansulatukseen Rameshin ja
Hemnalinin mieliala säilyi erinomaisena. Sade esti kuitenkin usein
Rameshia menemästä oikeuden istuntoihin. Päivät pääksytysten tulvi
vettä niin ankarasti, että Hemnalini huolestuneena huudahti: "Ramesh
Babu, kuinka aiottekaan päästä kotiin tällaisessa ilmassa?"

"Eipä hätää", vastasi Ramesh hämillään, "tavalla tai toisella minä
siitä suoriudun."

"Mitä hyötyä on siitä, että kastutte ja vilustutte?" jatkoi Hemnalini.
"Jääkää mieluummin aterioimaan meidän kerallamme."

Ramesh ei arkaillut terveyttänsä. Hänen ystävänsä ja sukulaisensa
eivät olleet milloinkaan havainneet hänen helposti vilustuvan, mutta
sadepäivinä hän alistui erittäin mielellään Hemnalinin määräyksiin.
Pidettiin kerrassaan jumalattomana kevytmielisyytenä, jos hän tahtoi
lähteä ulos, vaikkapa vain parin askelen päässä olevaan asuntoonsa.
Taivaankannen näyttäessä tavallista uhkaavammalta Ramesh kutsuttiin
Hemnalinin huoneeseen _kedzhiri_-aamiaiselle [riisistä, herneistä,
sipulista, munista, voista y.m. keitetty ruokalaji] tai paistetuista
herkuista kokoonpannulle illalliselle, riippuen siitä, mikä päivänaika
kulloinkin sattui olemaan. Hänen keuhkoihinsa kohdistuva huolekkuus
nähtävästi ei ulottunut hänen ruoansulatukseensa.

Niin viettivät nuoret päivän toisensa jälkeen, kokonaan tunteisiinsa
verhoutuneina. Ramesh ei milloinkaan kysynyt itseltänsä, mihin
tämä tulisi johtamaan, mutta Annada Babu kysyi, ja hänen ystävänsä
ja sukulaisensa saivat siitä ehtymättömän puheenaiheen. Rameshin
arkinen ymmärrys ei ollut hänen oppineisuutensa veroinen, ja hänen
rakastuneisuutensa samensi sitäkin enemmän hänen käytännöllistä
katsettansa. Annada Babu tutki alinomaa odottavaisesti hänen
kasvojansa, mutta ei löytänyt niistä mitään vastausta.




KYMMENES LUKU


Akshain ääni oli aivan keskinkertainen, mutta kun hän lauloi ja
säesteli itseänsä viululla, pidättyi ainoastaan erittäin ankara
arvostelija häntä kiittämästä. Annada Babu ei musiikista paljoa
välittänyt. Sitä hän ei milloinkaan myöntänyt, mutta hänellä oli
eräitä puolustuskeinoja, joita hän käytteli ollessaan sitä mieltä,
että musiikinharrastajat olivat riittävän kauan saaneet tehdä, mitä
tahtoivat.

Jos joku pyysi Akshaita laulamaan lisää, niin Annada Babu puuttui
asiaan:

"Ei, riittää jo; miksi ahdistatte poika parkaa alinomaa vain sen
vuoksi, että hän osaa laulaa?"

Akshai vastasi leppoisasti: "Aivan oikein, Annada Babu, epäilemättä.
Sopii vain kysyä, kuka tässä ahdistaa ja ketä."

Ensimmäinen puhuja huudahti siihen: "Sen kysymyksen me ratkaisemme,
kunhan laulatte vielä vähän."

Eräänä iltapäivänä taivas oli sankassa pilvessä. Tuli ilta, ja satoi
yhä taukoamatta. Rajuilma esti Akshaita lähtemästä. Hemnalini ehdotti,
että hän laulaisi, ja alkoi näppäillä pienten, Bengalissa yleisesti
käytettyjen kamariurkujen koskettimia.

Akshai viritti viulunsa ja lauloi hindustanisen laulun:

    Bajti bahin purbaina
    Nida nahin bin saina.

Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä
kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen
sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen
ikävöi rakastettuansa.

Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa,
mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden
ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen
virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui
ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä
milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen
luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.

Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa
"Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja
kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä
pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen
kaipaus.

Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään
silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi.
Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen
taika oli vallannut hänetkin.

Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi
vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin
istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista
sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:

    Baju bahin purbaina
    Nida nahin bin saina.

Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa!
Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi
kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa.
Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän
muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada
viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt.
Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut
myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän
hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti
soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä
kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään
niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran
Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme
eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."

Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli
suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet
saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi
hieman hämillään tunnustaa.

"Teidän ei kannata sulkeutua kammioonne ja suotta yrittää opetella omin
päin", virkkoi Hemnalini. "Tulkaa mieluummin tänne harjoittelemaan.
Minä ymmärrän asiaa hieman ja voin luullakseni olla teille avuksi."

"Minä olen kovin kömpelö", vastasi Ramesh, "kärsivällisyytenne joutuu
kovalle koetukselle."

"Sen, mitä osaan, minä opetan teille", sanoi Hemnalini, "vaikka ette
olisikaan taitava."

Pian kävi ilmi, ettei Ramesh ollut esiintynyt itseänsä kömpelöksi.
Innostuneenkin opettajan oli vaikea saada hänen päähänsä aavistustakaan
musiikista. Olemme nähneet henkilön, joka ei osaa uida, putoavan
lammikkoon ja huitovan käsin ja jaloin kuin mieletön. Sellainen tapaus
antaa meille jonkinlaisen käsityksen Rameshin järjestyksettömistä
ponnistuksista, vaikka tässä tapauksessa olikin vettä vain korkeintaan
polviin saakka. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä
kunkin sormen oli tehtävä; hän iski silmää räpähdyttämättä väärän äänen
jokaisessa tahdissa; sointu ja epäsointu olivat hänelle sama asia, ja
hän rikkoi ylevän aavistamattomasti kaikkia sääntöjä. Kun Hemnalini
huudahti: "Mitä teettekään, sehän on kaikki ihan väärin!" niin hän
ehdätti korjaamaan virhettänsä tekemällä toisen. Vakaa, vääjäämätön
miehemme ei kuitenkaan hevillä irroittanut kättänsä auran kahvasta.
Niinkuin höyryjyrä kulkee tyynesti kulkuansa välittämättä siitä,
mitä sen alle murskautuu, niin vyöryi Ramesh vastustamattomasti ja
häikäilemättä onnettomien urkujensa koskettimiston yli.

Hemnalini nauroi hänen virheillensä, ja hän itse nauroi mukana.
Hemnalinia huvitti hänen harvinainen kykynsä menetellä säännöllisesti
väärin. Rakkaus osaa iloita erehdyksistä, epäsoinnuista ja
taitamattomuudestakin. Äidinrakkaus kuohuu yli äyräittensä, kun lapsi
kävelemään opetettaessa astuu mahdottomia askeleita, ja Rameshin
tavaton epämusikaalisuus herätti Hemnalinissa salaista riemastusta.

Ramesh sanoi pari kertaa: "Teidän on hyvä nyt nauraa, mutta olettehan
itsekin tehnyt virheitä opetellessanne?"

"Epäilemättä", vastasi Hemnalini, "mutta totta puhuen, Ramesh Babu, en
läheskään niin paljon kuin te."

Rameshia ei masentanut mikään; hän vain nauroi ja alkoi jälleen alusta.
Annada Babu, kuten sanottu, ei ollut mikään musiikin tuntija, mutta
toisinaan hänen kasvoihinsa kohosi tärkeä ilme, hän heristi korviansa
ja virkkoi: "Sanokaa mitä tahdotte, Rameshista tulee tuossa paikassa
mestari."

_Hemnalini_: "Epäsointujen mestari."

_Annada Babu_: "Eikö mitä, hän on edistynyt kelpo tavalla ensi
kuulemastani. Saat olla varma siitä, että jos Ramesh jatkaa
harjoituksiansa, niin hänestä koituu ajan pitkään kelpo soittoniekka.
Siihen tarvitaan vain alinomaista harjoitusta. Kunhan nuotit on opittu,
käy kaikki ihan itsestään."

Sellaisia lausuntoja ei käynyt vastustaminen. Kun ukko ilmaisi
mielipiteensä, oli perheen sitä kuunneltava kunnioittaen ja ääneti.




YHDESTOISTA LUKU


Bengalin _pudzha_-juhla vastaa merkitykseltänsä länsimaiden joulua.
Suunnilleen kymmenen päivää lepäävät silloin kaikki työt, ja perheen
jäsenet ovat koolla.

Melkein joka syksy käyttivät Annada Babu ja Hemnalini hyväkseen
tilaisuutta huokeiden lomapilettien ostamiseen ja matkustivat
Dzhabalpuriin virkistymään. He olivat Annada Babun lankomiehen,
sikäläisen hallituksen virkamiehen vieraina, ja Annada Babu arveli
tämän jokavuotisen retken vaikuttavan melkoisen kohentavasti
ruoansulatukseen.

Nyt oli syyskuun alku, loma-aika oli tulossa, ja Annada Babu
askarteli matkavalmisteluissa. Hemnalinin poistuminen tulisi
keskeyttämään soittotunnit, joten Ramesh yritti käyttää jäljelläolevan
ajan mahdollisimman tyystin hyväkseen. Eräänä päivänä Hemnalini
keskusteltaessa huomautti:. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, minä uskon, että
ilmanalanvaihdos olisi teille hyödyksi. Teidän olisi hyvä poistua
Kalkuttasta vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Mitä arvelet sinä, taatto?"

Annada Babu piti ehdotusta kannatettavana. Ramesh oli joutunut
kuolemantapauksen johdosta suremaan, ja ilmanalanvaihdos saattaisi
hänen mieltänsä virkistää.

"Epäilemättä", sanoi hän, "on muutaman päivän retki toiseen ilmanalaan
erinomainen asia. Tiedättekö, Ramesh, minä olen pannut merkille, että
retkestä -- lähtipä sitten maalle tai minne tahansa -- on hyötyä vain
muutamana päivänä. Ensimmäisenä viikkona ruokahaluni paranee, minä syön
kelpo tavalla, mutta sitten on asia kuten ennenkin, vatsassa tuntuu
jälleen vanha tuttu painostus, sattuu närästyksiä, ja söinpä mitä
tahansa -- --"

_Hemnalini_: "Oletteko käynyt Narbadassa, Ramesh Babu?"

_Ramesh_: "En, minä en ole käynyt siellä milloinkaan."

_Hemnalini_: "Teidän pitäisi se tehdä. Eikö totta, isä?"

_Annada Babu_: "Niin, mitäpä olisi, jos Ramesh lähtisi mukaamme?
Silloinhan hän pääsee nauttimaan ilmanalanvaihdoksesta ja saa samalla
nähdä marmorikalliot."

Koska tuota kaksinkertaista vahvistuslääkettä tovin suositeltiin, ei
Ramesh tahtonut kiistellä määräystä vastaan.

Hänen koko olemuksensa tuntui tänä päivänä kuin ilmassa leijuvan.
Tyynnyttääkseen sisäistä kuohuansa hän sulki oven ja kävi soittimensa
ääreen, mutta hänen sielunsa kohosi kaiken turhanaikaisen
täsmällisyyden yläpuolelle, ja sormet kiiriskelivät sekasortoisesti
koskettimilla aiheuttaen hurjan sekamelskan sointuja ja epäsointuja.
Se ajatus, että hänen täytyisi piankin erota Hemnalinista, oli hänet
kerrassaan masentanut. Nyt, ylenpalttisen ilonsa vallassa, hän heitti
tuskalla ja vaivalla hankkimansa opin kaikkien tuulten teille.

Ovelle koputettiin. "Taivaan tähden, lakatkaa, Ramesh Babu!" kuului
ääni huutavan. "Mitä ihmettä teettekään?"

Ramesh joutui hämilleen, sävähti punaiseksi ja meni avaamaan ovea.
Akshai astui sisään ja huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, voi käydä
niin, että joudutte oman oikeutenne eteen vastaamaan, jos tuolla
tavalla harjoitatte salaista pahettanne!"

Ramesh nauroi: "Minä tunnustan syyllisyyteni."

"Minä haluaisin keskustella kanssanne eräästä asiasta, jos teille
sopii", jatkoi Akshai.

Ihmetellen, mitä nyt seuraisi, Ramesh odotti mitään virkkamatta.

_Akshai_: "Te lienette jo havainnut, ettei Hemnalinin menestys ole
minulle yhdentekevä asia?"

Ramesh ei myöntänyt eikä kieltänyt, odottihan vain, mitä vielä piti
tuleman.

_Akshai_: "Annada Babun ystävänä minulla on oikeus kysyä, mitkä ovat
aikeenne Hemnaliniin nähden."

Sekä sanat että niiden sävy loukkasivat Rameshia, mutta hän ei halunnut
eikä osannutkaan lausua vastaukseksi mitään kärkevää. Hän virkkoi
rauhallisesti: "Onko teillä jotakin aihetta otaksua, että minulla on
huonot tarkoitukset?"

_Akshai_: "Nähkääs, te olette hinduperheen jäsen, ja isänne oli
hindu. Hän pelkäsi teidän ottavan itsellenne vaimon Brahma Samadzhiin
kuuluvasta perheestä, ja senvuoksi hän nouti teidät kotiin naittaakseen
teidät siellä -- sen tiedän." Akshailla olikin täysi syy se tietää,
koska hän itse oli asiasta vihjaissut vanhalle herralle. Muutamaan
hetkeen Ramesh ei kyennyt katsomaan Akshaita silmiin. "Luuletteko",
jatkoi Akshai, "että isänne äkillinen kuolema on tehnyt teille
mahdolliseksi menetellä ihan oman mielenne mukaan? Jos hänen
toivomuksensa -- --"

"Kuulkaahan, Akshai Babu", keskeytti hänen puheensa Ramesh, "jos on
olemassa jokin asia, jossa te olette pätevä minua neuvomaan, niin
neuvokaa, ja minä kuuntelen, mutta minun ja isäni välinen suhde ei
suinkaan koske teitä."

"Hyvä", virkkoi Akshai, "jättäkäämme se sikseen. Mutta haluaisinpa
tietää, onko aikomuksenne naida Hemnalini ja voitteko sen tehdä."

Näitä uudistuvia hyökkäyksiä ei Rameshinkaan lauhkea luonto sietänyt.

"Kuulkaahan, Akshai Babu", sanoi hän, "vaikka te olisittekin Annada
Babun ystävä, emme me molemmat kuitenkaan ole niin läheisissä
suhteissa, että teillä olisi oikeus puhutella minua tuolla tavalla.
Jättäkää se asia, olkaa hyvä."

_Akshai_: "Jos asian käsittelemättä jättäminen merkitsisi koko jutun
syrjäyttämistä ja te voisitte loppumattomiin jatkaa elämännautintoanne
seurauksia ajattelematta, niin ei olisi enää mitään sanomista, mutta
inhimillinen yhteiskunta ei ole pelkkä miellyttävä metsästysalue
teidänlaisillenne henkilöille, jotka eivät huoli seurauksista. Teidän
vaikuttimenne voivat olla mitä jaloimmat ja teistä voi olla kerrassaan
yhdentekevää, mitä ihmiset sanovat, mutta teidän tulisi yrittää
ymmärtää, että joudutte vastaamaan, jos pelaatte Hemnalinin asemassa
olevan tytön kanssa väärää peliä. On olemassa henkilöitä, jotka tulevat
vaatimaan teiltä selitystä, ja jos tarkoituksenne on saattaa huonoon
huutoon henkilöitä, joita kunnioitatte, niin olette hyvällä alulla."

_Ramesh_: "Minä kiitän teitä neuvostanne. Minä teen oikeaan aikaan
päätökseni ja pysyn siinä. Olkaa te ihan huoletta. Voimme lopettaa
tämän keskustelun."

_Akshai_: "Se, mitä kuulen, ilahduttaa minua. Mieleni keventyy kovin,
saadessani tietää, että vihdoinkin tahdotte tehdä päätöksen ja aiotte
siinä pysyä. Olisitte voinut tehdä sen jo hieman aikaisemmin. En
kumminkaan tahdo asiaa enempää pohtia kanssanne. Suokaa anteeksi, että
keskeytin soitannollisia opintojanne. Ryhtykää niitä jälleen jatkamaan,
minä en teitä enää häiritse." Samassa Akshai kiiruhti pois.

Ramesh ei kumminkaan tuntenut enää halua minkäänlaisen musiikin
harjoittamiseen.

Hän lepäsi patjallansa, kädet pään alla, tuntien liukuessa ohi.
Yht'äkkiä kello löi viisi, ja hän nousi kiireesti. Taivas yksin
tietää, minkä päätöksen hän oli tehnyt, mutta varmaa on, että hän piti
ehdottomana velvollisuutenansa lähteä viipymättä naapuriin juomaan pari
kupposta teetä.

"Oletteko sairas, Ramesh Babu?" huudahti Hemnalini hänet nähdessään.

"Eipä mitään erinomaista", vastasi Ramesh.

"Ruoansulatuksenne ei varmaankaan ole kunnossa", huomautti Annada Babu.
"Vika on sapessa. Koettakaapa minun marjakkeitani -- --"

Hemnalini keskeytti hymyillen: "Sinä, taatto, tahdot saada kaikki
ystäväsi nauttimaan noita marjakkeita, mutta minä en ole vielä nähnyt
kenenkään niistä kostuvan."

_Annada_: "Eipä ole niistä ollut kenellekään vahinkoakaan. Minä olen
kokeilemalla saanut selville, etteivät mitkään muut marjakkeet ole
olleet minulle niin otolliset."

_Hemnalini_: "Joka kerta, kun koettelet uusia marjakkeita, ne tuntuvat
sinusta muutaman päivän ajan niitä ihmeellisimmältä yleislääkkeeltä."

_Annada_: "Te ette tahdo koskaan minua uskoa. No, kysykää Akshailta,
onko lääkkeeni ollut hänelle hyödyksi vai eikö."

Hemnalini jätti väittelyn sikseen, koska pelkäsi, että Akshai
kutsuttaisiin todistajaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä todistaja
jo ilmaantuikin kutsumatta ja lausui ensimmäisiksi sanoikseen Annada
Babulle:

"Antakaahan minulle vielä pari marjaketta; ne ovat vaikuttaneet minuun
erinomaisesti. Minä olen tänään oivallisessa kunnossa."

Annada Babu loi tyttäreensä voitonriemuisen silmäyksen.




KAHDESTOISTA LUKU


Annada Babu oli siinä määrin vieraanvaraisuuteen taipuvainen, ettei
sallinut Akshain lähteä heti marjakkeen nautittuansa, ja Akshai
puolestaan ei näyttänyt ollenkaan haluavan rientää pois. Hän loi
tavan takaa Rameshiin karsaanlaisen syrjäsilmäyksen. Ramesh ei ollut
mikään erikoisen tarkka havaitsija, mutta hänen täytyi huomata Akshain
moittivat katseet, ja ne häiritsivät hänen mielenrauhaansa.

Hemnalini oli hautonut mielessään pian tapahtuvan Diabalpurinretken
ajatusta ja oli päättänyt Rameshin ensi vierailun aikana pohtia hänen
kanssaan loma-ajan ohjelmaa: heidän piti yhdessä laatia luettelo
kirjoista, jotka he aikoivat ottaa mukaan vapaiden hetkien varalle.
Senvuoksi oli päätetty, että Rameshin piti tulla tavallista varhemmin,
sillä jos hän tulisi vasta iltapäiväteen aikaan, voisi _téte-à-téte_
häiriytyä Akshain tai jonkun muun satunnaisen vieraan saapuessa.

Mutta nyt olikin Ramesh tullut tavallista myöhemmin ja näytti vihdoin
ilmaantuessaan mietteisiinsä vajonneelta. Hemnalinin mieliala niin
ollen kovin masentui. Hän sai tilaisuutta kuiskata Rameshille: "Te
olette tänään kovin myöhästynyt, eikö totta?"

Rameshin ajatukset näyttivät olevan jossakin muualla.

"Niin, pelkäänpä, että on niin laita", vastasi hän hetkisen kuluttua.

Hemnalini oli pitänyt aivan erikoista huolta siitä, että oli ajoissa
valmiina. Hän oli jo aikaisin iltapäivällä järjestänyt hiuksensa
ja vaihtanut pukua ja oli sitten istuutunut odottamaan, kelloon
tuijotellen.

Kauan aikaa hän lohdutteli itseänsä sillä ajatuksella, että Rameshin
kello kävi jäljessä ja että hän kohta saapuu. Kun tämä otaksuma
osoittautui kestämättömäksi, asettui hän ompeluksinensa ikkunanpieleen
hilliten kärsimättömyyttänsä parhaansa mukaan. Ja nyt, vihdoin
tullessaan, Ramesh oli kaiken lisäksi hajamielinen eikä yrittänytkään
selittää myöhästymistänsä. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan, että
oli luvannut saapua aikaisin.

Teetunti pani sinä päivänä Hemnalinin kärsivällisyyden kovalle
koetukselle. Kun se vihdoin oli ohi, hän suoritti erikoisen
ponnistuksen hälventääkseen Rameshin hajamielisyyttä. Seinällä olevalla
pöydällä lepäsi joukko kirjoja, jotka hän otti syliinsä aikoen lähteä
kuljettamaan niitä pois huoneesta. Hänen liikkeensä herätti Rameshin
huumauksestansa. "Mihin aiotte ne viedä?" kysyi hän Hemnalinin luo
astuen. "Eikö meidän ollut määrä tänään valita mukaanotettavat kirjat?"

Hemnalinin huulet värähtivät, ja hän voi vaivoin pidättää silmiin
tulvivia kyyneliä.

"Jääköön tekemättä", virkkoi hän, "meillä ei nyt ole siihen
tilaisuutta." Samassa hän jo kiiruhti yläkertaan ja heitti kirjat
makuuhuoneensa lattialle.

Hemnalinin pakeneminen äidytti Rameshin mielenapeutta.

"Te ette näytä voivan tänään oikein hyvin, Ramesh Babu", huomautti
Akshai salavihkaa nauraen.

Ramesh mutisi jotakin aivan käsittämätöntä. Mutta Annada Babu
oli heristänyt korviansa kuullessaan Akshain viittaavan Rameshin
terveydentilaan.

"Sitähän minäkin sanoin hänet nähdessäni", huomautti hän.

"Sellaiset henkilöt kuin Ramesh Babu", jatkoi Akshai sala-ivaisesti,
"pitävät arvoansa alentavana omistaa mitään huomiota terveydellensä. He
elävät älyllisissä maailmoissa, ja jos potevat ruoansulatushäiriöitä,
niin pitävät epähienona ryhtyä tutkimaan, mistä sairaus johtuu."

Annada Babu alkoi leveästi todistella, että hyvä ruoansulatus on
filosofille yhtä tärkeä kuin kenelle muulle tahansa. Ramesh istui
heidän vieressään kärsien ja vaieten.

"Kuulkaahan neuvoani, Ramesh Babu", päätti Akshai puheensa, "nauttikaa
yksi Annada Babun marjake ja menkää varhain nukkumaan."

"Minulla on asiaa Annada Babulle", vastasi Ramesh, "ja minä odotan
tässä vain tilaisuutta."

Akshai nousi.

"Tuhat tulimmaista, olisitte voinut sanoa tuon hieman aikaisemmin.
Ramesh Babu hautoo asiaa tuntikausia ja sinkoaa sen vihdoin vasten
otsaa, kun on jo liian myöhäistä." Hän sanoi hyvästi isännällensä.

Ramesh tuijotteli kenkiensä kärkiin ja aloitti:

"Annada Babu, minä pidän erinomaisena onnena, että olen saanut käydä
talossanne, jossa minua on kohdeltu kuin perheen jäsentä; en osaa
sanoa, kuinka paljon se minulle merkitsee."

"Sehän on luonnollista" vastasi Annada Babu. "Te olette Dzhogenin
ystävä, ja me kohtelemme teitä tietenkin hänen veljenänsä."

Ramesh oli tavallaan käynyt tanssimaan, mutta ei nyt tietänyt, miten
suoriutuisi seuraavasta askelesta.

Tehtävää huojentaakseen Annada Babu jatkoi: "Itse asiassa, Ramesh,
tulee meidän kiittää onneamme, että saamme pitää teidänlaistanne
nuorukaista poikanamme ja veljenämme."

Mutta tuokaan ei auttanut Rameshia oikealle tolalle.

"Nähkääs", jatkoi Annada Babu, "teidän nimeänne on alettu mainita
Hemnalinin nimen ohella. Ihmiset ovat sitä mieltä, että naimaikäisen
tytön tulee valita seuransa erittäin huolellisesti. Minä vastaan heille
aina näin: 'Minä luotan Rameshiin ehdottomasti; hän ei voi meitä
pettää'."

_Ramesh_: "Te, Annada Babu, tunnette minut hyvin; jos pidätte minua
Hemnalinille soveliaana puolisona, niin -- --"

_Annada_: "Riittää. Minä puolestani olen näet jo asian päättänyt.
Nimenomaisesta ehdotuksesta minua esti vain se seikka, että te vielä
suritte isäänne. Nyt ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi,
poikaseni. Ihmiset puhuvat liikaa, ja me teemme mahdollisimman pian
kaikista juoruista lopun. Eikö totta?"

_Ramesh_: "Niinkuin hyväksi näette. Tyttärellänne on tietenkin lähinnä
valta ratkaista asia."

_Annada_: "Epäilemättä, mutta luulenpa tietäväni, kuinka hän sen
ratkaisee. Joka tapauksessa me puhumme siitä huomenna varhain ja
sovimme lopullisesta järjestelystä."

_Ramesh_: "Pelkään jo vallanneeni liian paljon aikaanne. Lienee
parasta, kun nyt poistun."

_Annada_: "Vielä hetkinen. Luulenpa, että on yhtä hyvä viettää häät jo
ennen Dzhabalpuriin lähtöä."

_Ramesh_: "Siis aivan pian."

_Annada_: "Niin, tässähän on jäljellä vain kymmenen päivää. Vihkiminen
voisi tapahtua ensi sunnuntaina; silloin meille jäisi vielä pari
kolme päivää matkan valmisteluihin. Nähkääs, Ramesh, minä en tahtoisi
mitenkään kiirehtiä, mutta minun täytyy ajatella terveyttäni."

Ramesh myöntyi. Hän nielaisi Annada Babun tarjoaman marjakkeen ja lähti.




KOLMASTOISTA LUKU


Kamilan koulussa piti loman alkaa jo aikaisin, mutta Ramesh oli sopinut
johtajattaren kanssa, että tyttö saisi jäädä opistoon koko loma-ajaksi.

Annada Babun kanssa tapahtunutta keskustelua seuraavana aamuna Ramesh
nousi varhain ja lähti kävelylle valiten erään yksinäisen tien
Maidanista, Kalkuttan suurimmasta puistosta. Hän päätti jo ennen
häitä kertoa Hemnalinille kaikki Kamilaa koskevat seikat ja ajatteli
selittää asiain todellisen tilan Kamilalle myöhemmin. Siten menetellen
ei voisi syntyä mitään väärinymmärrystä. Kamila havaitsisi Hemnalinin
ystäväksensä ja suostuisi mielellään asettumaan heidän kotiinsa
asumaan. Koska saattaisi syntyä juoruja, jos he jäisivät tänne, missä
oli tuttavia, hän päätti muuttaa Hazaribaghiin harjoittamaan siellä
ammattiansa.

Kävelyltä palatessaan Ramesh päätti käydä Annada Babua tervehtimässä
ja kohtasi portaissa Hemnalinin. Tavallisissa oloissa sellainen
kohtaus olisi antanut aihetta ystävälliseen jutteluun, mutta tällä
kertaa Hemnalini punastui -- hänen kasvoissansa väikkyi, päivän ensi
sarastusta muistuttava hymyn häivä -- ja kiiruhti pois, silmät maahan
luotuina.

Ramesh tuli takaisin asuntoonsa ja alkoi takoa soittimestansa irti
säveltä, jonka Hemnalini oli hänelle opettanut -- mutta samaa säveltä
ei voi soittaa koko päivää, joten hänen oli vihdoin turvauduttava
johonkin runokirjaan. Kohta hän kuitenkin oivalsi, ettei mikään runous
kyennyt kohoamaan hänen rakkautensa korkeuksiin.

Hemnalinikin käyskeli koko aamun kuin ilmassa leijuen. Keskipäivän
tienoissa hän oli suorittanut talousaskarensa, vetäytyi omaan
huoneeseensa ja istuutui ompelemaan. Hänen rauhallisissa kasvoissaan
asui korkean onnen hehku, ja se tietoisuus, että oli löytänyt elämänsä
tarkoituksen, näytti vallanneen hänen koko olemuksensa.

Oli vielä melkoisen pitkä aika tavanomaiseen teenjuontihetkeen, kun
Ramesh viskasi runokirjan kädestänsä ja riensi Annada Babun asuntoon.
Tavallisissa oloissa Hemnalini ilmestyi heti näkyviin, mutta nyt oli
huone tyhjä, ja ylhäältä oleskeluhuoneestakaan ei löytynyt ketään;
Hemnalini viipyi vielä omassa huoneessaan. Annada Babu ilmaantui
tavalliseen aikaansa ja istuutui teepöydän ääreen Rameshin silmäillessä
levottomana ovea.

Kuului askelia, mutta tulija olikin vain Akshai.

Hän tervehti Rameshia erinomaisen ystävällisesti. "Hei, Ramesh Babu,
minä kävin vast'ikään teitä tapaamassa." Ramesh näytti tuon kuultuansa
hieman levottomalta.

Akshai nauroi ja jatkoi: "Ei mitään pelon syytä, Ramesh Babu,
tarkoitukseni olivat aivan viattomat. Onhan oikeus ja kohtuus, että
ystävänne teitä onnittelevat kuullessaan hyvän uutisen, ja juuri tämä
oli käyntini tarkoituksena."

Akshain sanat johtivat Annada Babun huomion Hemnalinin poissaoloon.
Hän huusi, mutta vastausta ei kuulunut, joten hänen oli lähdettävä
yläkertaan tytärtänsä hakemaan. "Mitä tämä merkitsee, Hem?" huusi hän.
"Yhä ompelemassa? Tee on valmiina, ja Ramesh ja Akshai ovat täällä."

"Käskehän tuoda tee minulle tänne, taatto", virkkoi Hemnalini lievästi
punastuen. "Minun täytyy tosiaankin saada tämä työ valmiiksi."

"Se on taaskin sinun tapaistasi, Hem. Kerran johonkin asiaan
intouduttuasi sinä unhotat kaiken muun. Kun teit uutterasti työtä
tutkintoasi varten, et irroittanut nokkaasi kirjasta. Nyt sinua
askarruttaa ompeleminen siinä määrin, ettet halua tehdä mitään muuta.
Ei, ei, tämä ei käy päinsä. Sinun pitää lähteä alas teetä juomaan."
Hänen täytyi kerrassaan vetämällä vetää tyttö mukaansa. Hemnalini astui
suoraa päätä tarjottimen luo ja näytti syventyvän teen kaatamiseen
siinä määrin, ettei voinut kohottaa katsettansa tervehtiäkseen vieraita.

"Mitä teetkään, Hem?" huudahti Annada Babu. "Sokeria minulle!
Tiedäthän, etten minä koskaan käytä sokeria."

Akshai alkoi nauraa salavihkaa. "Hän ei voi tänään hillitä
anteliaisuuttansa. Hänen tekee mieli jaella makeisia kaikille!"

Rameshista tuntui sietämättömältä, että Akshai laski leikkiä Hemnalinin
kustannuksella, ja hän päätti kohta naimisiin päästyänsä pyyhkiä
Akshain nimen tuttavaluettelostansa. --

Muutamia päiviä myöhemmin sama seura oli jälleen koolle teepöydän
ääressä, Akshai huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, teidän olisi paras
heti vaihtaa nimeä." Akshain leikinlaskuyritykset tekivät hänet sitäkin
vastenmielisemmäksi Rameshille.

"Miksi niin?" kysyi hän.

"Nähkääs", sanoi Akshai avaten sanomalehden. "Eräs Ramesh-niminen
ylioppilas on saanut toverinsa esiintymään hänen sijastansa tutkinnossa
tullen siten hyväksytyksi. Mutta lopulta hänet kumminkin keksittiin."
Hemnalini tiesi, ettei Rameshilla ollut milloinkaan vastausta valmiina
kielenkärjessä, joten hän otti huolekseen aina torjua Akshain
hyökkäykset. Nyt oli hänen jälleen käytävä asiaan käsiksi. Todellisen
närkästyksensä hilliten hän lausui leikkisästi: "Niin ollen täytyy
vankiloissa olla useampia kuin yksi Akshai."

"Kuulkaahan vain!" huudahti Akshai. "Minä yritän ystävällisesti
varoittaa, ja te loukkaannutte. Minun on siis kerrottava koko juttu.
Tunnettehan Sarat-siskoni, joka on oppilaana naisopistossa? Hän tuli
kotiin eilen illalla ja ilmoitti: 'Tiedätkö, Ramesh Babun vaimo on
meidän koulussamme'. Minä sanoin: 'Hassutuksia! Luuletko, ettei
maailmassa ole yhtäkään muuta Ramesh Babua?' 'Kuka hän lieneekin',
sanoi Sarat, 'joka tapauksessa hän on kovin tyly vaimollensa. Melkein
kaikki tytöt lähtivät loma-ajaksi kotiinsa, mutta hän on järjestänyt
asiat siten, että hänen vaimonsa jää opistolle. Lapsi raukka, hän itkee
silmät itseltänsä.' Silloin minä ajattelin: 'Tämä ei käy päinsä; toiset
henkilöt voivat johtua samaan erehdykseen kuin Sarat.'"

Annada Babu ratkesi nauramaan. "Oletko ihan mieletön, Akshai? Pitääkö
Rameshimme muuttaa nimensä vain sen vuoksi, että jokin Ramesh itkettää
vaimoansa pitämällä häntä koulussa?" Mutta Ramesh kalpeni äkkiä ja
lähti huoneesta.

"Mikä teitä vaivaakaan, Ramesh Babu?" huusi Akshai. "Minne menette?
Olenko teitä loukannut? Ette suinkaan luule minun teitä epäilevän?" Hän
riensi Rameshin jälkeen.

"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti Annada Babu. Hänen
hämmästyksekseen Hemnalini alkoi itkeä. "Mikä sinua vaivaa, Hem? Miksi
itket?"

"Akshai Babu on liian ilkeä", nyyhkytti tyttö. "Miksi hän loukkaakaan
vierastamme tuolla tavalla?"

"Akshai vain laski leikkiä; miksi panetkaan sen niin pahaksesi?"

"Minä en voi sietää sellaista leikinlaskua." Samassa Hemnalini pakeni
yläkertaan.

Kalkuttaan palattuansa Ramesh oli tehnyt kaikki voitavansa keksiäkseen
jotakin jälkeä Kamilan miehestä. Suurella vaivalla hän oli saanut
selville, missä Dhobapukur oli, ja oli kirjoittanut Kamilan enolle
Tarini Tsharanille.

Vastaus saapui äsken kuvailtua kohtausta seuraavana päivänä. Tarini
Tsharan kirjoitti, ettei ollut onnettomuustapauksen jälkeen kuullut
mitään Nalinakshasta, sisarentyttärensä miehestä. Nalinaksha oli ollut
Rangpurissa toimiva lääkäri. Tarini Tsharan oli tiedustellut asiaa
sieltä, mutta kukaan ei ollut hänestä mitään tietänyt. Nalinakshan
syntymäpaikastakaan ei hänellä ollut tietoa.

Ramesh luopui nyt kerrassaan siitä ajatuksesta, että Kamilan mies voisi
olla vielä elossa.

Samassa postissa saapui hänelle koko joukko muita kirjeitä. Useat
tuttavat olivat kuulleet pian tapahtuvasta naimisiinmenosta
ja onnittelivat häntä. Muutamat kehoittivat häntä tarjoamaan
juhla-ateriaa, toiset leikkisästi kiusoittelivat sen vuoksi, että hän
oli niin kauan pitänyt asiaa salassa. Hänen näitä kirjeitä lukiessaan
saapui eräs Annada Babun palvelija tuoden kirjeen. Rameshin sydän
tykytti kiivaasti, kun hän tunsi Hemnalinin käsialan. "Hänen on
täytynyt Akshain kertoman johdosta alkaa epäillä", mietti Ramesh, "ja
nyt hän kirjoittaa minulle rauhoittaakseen itseänsä."

Hän avasi kirjeen. Se oli hyvin lyhyt. "Akshai Babu kohteli teitä eilen
kovin sopimattomasti", kirjoitti hän. "Miksi ette tullut tänä aamuna?
Minä odotin teitä. Miksi välitättekään siitä, mitä Akshai Babu sanoo?
Tiedättehän, etten koskaan ota huomioon hänen typeryyksiänsä. Tulkaa
tänään hyvissä ajoin. Minä en ota käsille ompelustani." Ramesh luki
rivien välistä, kuinka kovin Hemnalinin hellä, myötätuntoinen sydän oli
kärsinyt, ja kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Tapahtuman jälkeen
neidon oli tehnyt sanomattomasti mieli valaa palsamia hänen haavaansa,
ja tämä mieliteko ei ollut jättänyt häntä rauhaan koko yönä ja aamuna,
vaan oli pakottanut hänet sen vihdoin kirjeen avulla ilmaisemaan.
Ramesh tajusi asian aivan selvästi.

Edellisestä illasta lähtien hän oli tuntenut, että asian todellinen
tila oli Hemnalinille heti selitettävä, mutta eilinen kohtaus oli
tehnyt asian entistä vaikeammaksi. Nyt hän tulisi esiintymään
verekseltä kiinnisaatuna rikoksentekijänä, joka yrittää puolustellen
päästä asiasta. Mikä pahempi: ilmitulo muodostuisi Akshain voitoksi, ja
se ajatus tuntui ylen nöyryyttävältä.

Hän arveli Akshain täytyvän otaksua, että Kamilan mies oli joku toinen
Ramesh-niminen, koska hän muussa tapauksessa tuskin olisi niin kauan
vaiennut ja tyytynyt peitettyihin vihjauksiin, vaan olisi varmaan
huutanut keksintönsä julki kaikilta katoilta. Nämä mietteet saivat
Rameshin yrittämään siirtää epämieluisat seikat tuonnemmaksi, sen
sijaan että olisi valinnut suoran tien.

Samassa saapui vielä toinenkin kirje. Ramesh avasi sen ja havaitsi
sen olevan naisopiston johtajattarelta, joka kirjoitti Kamilan olevan
niin epätoivoissaan koululle jäämisensä vuoksi, ettei hän, johtajatar,
voinut ottaa hänestä vastataksensa; koulutyön oli määrä päättyä
lauantaina, ja Rameshin piti valmistautua ottamaan hänet silloin kotiin.

Kamilan piti tulla kotiin lauantaina, ja häät oli määrätty
vietettäviksi sunnuntaina!

"Ramesh Babu, teidän on tosiaankin annettava minulle anteeksi!" Akshai
siinä syöksähti sisään asiain jouduttua tähän kriitilliseen vaiheeseen.
"Jos olisin arvannut tuollaisen jokapäiväisen pilan teitä loukkaavan,
olisin pysynyt vaiti. Ihmiset panevat muuten tavallisesti pilan
pahaksensa, jos siinä piilee jotakin totta, mutta tässä tapauksessa ei
ollut perää pahaakaan, joten en käsitä, miksi menetitte hyvän tuulenne
toisten seurassa. Annada Babu sättii minua lakkaamatta, ja Hemnalini
ei puhu minulle mitään. Minä kävin siellä tänään aamupäivällä, ja hän
lähti pois huoneesta. Miksi olette kaikin minulle vihoissanne?"

"Minulla ei nyt ole tilaisuutta ryhtyä sitä selittämään. Minun täytyy
pyytää anteeksi; minulla on kova kiire."

"Vai niin! Häävalmistuksia! Soittajatko vaativat hieman etukäteen, ja
te ette tahdo menettää aikaa. Hyvä, minä en pidätä teitä kauemmin.
Näkemiin!"

Akshain poistuttua Ramesh riensi kohta Annada Babun luo. Hemnalini oli
arvannut hänen saapuvan varhain ja istui odotellen oleskeluhuoneessa.
Käsityö lepäsi kokoonkäärittynä pöydällä ja pienoisurut olivat hänen
vieressään. Hän oli kaiketi ajatellut tavanomaista soiton harjoittelua,
mutta on olemassa toisenkinlaista soitantoa, jonka vain sielu kuulee,
ja sen odotus eli myös hänen mielessään.

Hieno hymy väikkyi hänen huulillansa Rameshin astuessa huoneeseen,
mutta häipyi kohta hänen kysyessään: "Missä on isänne?"

"Huoneessansa. Onko teidän välttämättä häntä puhuteltava? Hän tulee
kohta alas teetä juomaan."

_Ramesh_: "Minun täytyy puhutella häntä heti. Kysymyksessä on erittäin
kiireellinen asia."

_Hemnalini_: "Hyvä, te löydätte hänet huoneestansa."

Ramesh lähti.

Kiireellinen asia, eikö totta? Silloin täytyy tietenkin kaiken muun
syrjäytyä! Rakkaudenkin on jäätävä ovelle odottamaan vuoroansa!
Aurinkoinen syyspäivä tuntui huokaavan, kun sen ilojen aitan kultaiset
ovet kimmahtivat kiinni. Hemnalini vetäytyi pois soittimensa luota ja
istuutui ompeluksineen pöydän ääreen, mutta hänen siinä askarrellessa
tunkihe näkymätön neula hänen sydämeensä. Rameshin tärkeä asia näytti
vaativan aikaa, ja rakkaus sai käydä kerjuulla.




NELJÄSTOISTA LUKU


Annada Babun huoneeseen astuessaan Ramesh näki isännän nukkumassa
nojatuolissaan, sanomalehti kasvoillansa. Rameshin yskähtäessä hän
säpsähti hereille, ojensi tulijalle sanomalehden ja pyysi kiinnittää
hänen huomiotansa kaupungissa raivoavan koleran aiheuttamaan pitkään
vainajien luetteloon.

Ramesh kävi kuitenkin heti asiaan.

"Minä pyydän teitä siirtämään häät muutamia päiviä tuonnemmaksi", sanoi
hän, "minulla on esteenä eräs erittäin tärkeä asia."

Tämä yllättävä tiedonanto karkoitti heti Kalkuttan vainajien luettelon
Annada Babun mielestä. Hän tuijotti Rameshiin.

"Mitä tarkoitatte, Ramesh? Kaikki kutsukirjeet on jo lähetetty."

"Voisitte tänään kirjoittaa ja sanoa, että häät on siirretty viikkoa
tuonnemmaksi, seuraavaan sunnuntaihin."

"Te saatte minut ihan sanattomaksi, Ramesh. Eihän ole kysymyksessä
mikään oikeusjuttu, jonka käsittelyn voi siirtää tuonnemmaksi, ellei
määrätty päivä satu oikein soveltumaan. Mikä onkaan teidän tärkeä
asianne?"

_Ramesh_: "Se on erittäin kiireellinen. Sitä ei käy siirtäminen
tuonnemmaksi."

Annada Babu horjahti takaisin nojatuoliinsa kuin rajuilman kaatama puu.

_Annada_: "Ei käy siirtäminen tuonnemmaksi! Sepä oivallinen ajatus,
ihan erinomainen! Hyvä, tehkää, mitä tahdotte. Minä jätän teidän
huoleksenne selittää asian kutsutuille vieraille. Jos joku minulta
kysyy, niin minä sanon: 'Minä en tiedä yhtään mitään. Sulhasella on
selko asioistansa, ja hän voi teille sanoa, milloin hänelle soveltuu
mennä naimisiin.'"

Rameshin katse oli kaiken aikaa maahan luotuna. "Oletteko puhunut siitä
Hemnalinille?" jatkoi Annada Babu.

_Ramesh_: "En, hän ei tiedä siitä vielä mitään."

_Annada_: "Hänen tulee heti saada se tietää. Häät ovat Hemnalinin yhtä
hyvin kuin teidänkin."

_Ramesh_: "Minä ajattelin, että olisi parempi sanoa se ensin teille."

"Hem, Hem!" kutsui Annada Babu. Hemnalini tuli. "Mitä, taatto?"

_Annada_: "Ramesh sanoo, että hänellä on kiireellisiä toimitettavia;
hänellä ei ole nyt aikaa mennä naimisiin."

Hemnalini kalpeni, ja hänen silmänsä etsivät Rameshin katsetta.
Verekseltä tavattu rikoksentekijä ei olisi voinut näyttää
syyllisemmältä.

Ramesh ei ollut aavistanut, että uutinen ilmoitettaisiin Hemnalinille
näin kömpelöllä tavalla, ja hänen omat tunteensa sanoivat hänelle,
miten järkyttävästi sellaisen häikäilemättömän tiedonannon täytyi
vaikuttaa. Mutta ammuttu nuoli ei palaa, ja Ramesh tiesi, että tämä
nuoli oli lävistänyt Hemnalinin sydämen.

Nyt ei ollut enää mitään keinoa karkean totuuden lieventämiseksi,
sillä tosiasioita ei käynyt muuttaminen: naimisiinmeno täytyi siirtää
tuonnemmaksi, Rameshilla oli kiireellisiä tehtäviä, eikä hän voinut
ilmoittaa, mitä nuo tehtävät olivat. Miten hän asiaa kaunistaisi?

"Asia on teidän", virkkoi Annada Babu Hemnalinin puoleen kääntyen.
"Teidän tulee ratkaista, mitä on tehtävä."

"Minä en tiedä siitä mitään, taatto." Hemnalini kohotti silmänsä,
joiden katse oli kuin ukonpilveen sattuva painuvan päivän säde, ja
lähti huoneesta. Annada Babu tarttui sanomalehteen ja oli lukevinansa,
mutta itse asiassa hän oli ankaroissa mietteissä. Ramesh istui
äänetönnä pari minuuttia, nousi sitten äkkiä ja lähti.

Hänen astuessaan isoon oleskeluhuoneeseen Hemnalini seisoi ikkunassa
kadulle tuijotellen. Kaikilta sivukaduilta suikertava ihmisten paljous
muistutti tulvivaa virtaa, ja kaikkien kasvoissa säteili tulevan juhlan
odotus.

Ramesh epäröi astua hänen luoksensa ja jäi seisomaan kynnykselle, katse
luotuna liikkumattomaan hahmoon. Avoimesta ikkunasta sisäänlankeavassa
pehmeässä syysvalaistuksessa syntyi siinä kuva, joka oli jäävä
lähtemättömäksi hänen mieleensä. Jokainen yksityiskohta -- posken
viehkeä kaariviiva, hiusten kaunis runsaus, niskan hieno haituva, sen
alla kimalteleva kultainen kaulakääty, vasemmalta olkapäältä sirosti
valahtava vaate -- kaikki tuo teki pysyvän vaikutuksen hänen kipeihin
aivoihinsa.

Hän astui vitkaan lähemmäksi. Tyttö ei ollut rakastajaansa
huomaavinaan, katseli vain entistä tarkkaavammin katujen vilinää.
Nuorukaisen ääni värähteli, kun hän keskeytti vaitiolon. "Minun täytyy
pyytää teiltä jotakin."

Hemnalini tunsi hänen sanoissansa sykähtelevän tuskan ja kääntyi hänen
puoleensa.

"Älä lakkaa minuun luottamasta!" huudahti nuorukainen. "Sano minulle,
että luotat minuun aina. Taivas olkoon todistajanani, että olen aina
pysyvä luottamuksesi arvoisena." Hän sinutteli neitoa ensi kerran.

Enempää hän ei saanut sanotuksi; kyynelet hämärsivät hänen katseensa.

Hemnalini katsahti häneen säälien, katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten
hänen mielensä äkkiä suli, ja kyynelet vierivät hänen poskillensa.
Kun he seisoivat siinä vieretysten ikkunankomerossa, sattuivat heidän
katseensa yhteen. Vaikka sanaakaan ei lausuttu, laskeutui heidän
vaiheellensa leppoisa rauha, joka toi mukanansa taivaisen onnentunnon.

Syvään ja keventyneesti huoaten Ramesh keskeytti vaitiolon. "Tiedätkö,
miksi minä ehdotin häitämme siirrettäviksi viikkoa tuonnemmaksi?" kysyi
hän. Hemnalini pudisti päätänsä. Hän ei halunnut sitä tietää.

"Minä kerron koko asian, kun olemme naimisissa", virkkoi Ramesh.
Viittaus uuteen olotilaan kohotti kevyen punan tytön kasvoihin.

Valmistautuessaan varhain iltapuolella ottamaan vastaan Rameshia
Hemnalini oli hilpein mielin odottanut vilkasta keskustelua,
tutunomaista tulevaisuudensuunnitelmien pohtimista ja kevein vedoin
suoritettua odottavan onnen kuvailua. Hän ei voinut aavistaakaan, että
muutaman minuutin kuluttua vakuuteltaisiin toisilleen uskollisuutta
ja vuodatettaisiin kyyneleitä, että he mistään keskustelematta
seisoisivat sanattomina vieretysten, ja yhtä vähän oli hänellä voinut
olla käsitystä siitä, kuinka täydellinen mielenrauha ja epäluuloton
luottamus oli oleva seurauksena.

"Sinun pitää heti mennä isän luo", virkkoi Hemnalini. "Hän oli ihan
ärtynyt."

Ramesh lähti ilomielin, valmiina ottamaan vastaan jokaisen iskun, joka
elämän kohtaloilla saattoi olla hänen varallensa.




VIIDESTOISTA LUKU


Rameshin astuessa jälleen huoneeseen Annada Babu loi häneen tutkivan
katseen.

"Jos annatte minulle kutsuttujen luettelon", sanoi Ramesh, "niin minä
kirjoitan tänään kaikille määräpäivän muutoksesta."

"Olette siis päättänyt siirtää häät tuonnemmaksi?"

"Olen kyllä, muuta neuvoa ei ole."

"Kuulkaahan, poikaseni", virkkoi Annada Babu, "painakaa mieleenne, että
minä pesen käteni tähän asiaan nähden. Saatte järjestää sen kaikin
puolin itse; minä en halua joutua naurun esineeksi. Jos teitä haluttaa
tehdä naimisasiasta pelkkä lastenleikki, niin minun ikäiselläni
miehellä ei voi olla siinä osaa eikä arpaa. Tässä on vieraiden
luettelo. Minä olen jo kuluttanut koko joukon rahoja ja melkoisen
määrän varmaankin suotta. Minun on mahdoton sillä tavoin rahoja
tuhlata."

Ramesh selitti olevansa valmis suorittamaan kaikki kustannukset ja
järjestämään asian joka suhteessa.

Hän teki lähtöä, kun Annada Babu jatkoi: "Oletteko jo päättänyt, missä
alatte harjoittaa käytännöllistä toimintaanne naimisiin mentyänne,
Ramesh? Arvatenkaan ette ajattele Kalkuttaa?"

"En, minä etsin sopivaa paikkaa sisämaasta."

_Annada Babu_: "Sisämaasta? Sepä järkevä ajatus. Etavah ei ole mikään
kehno paikka. Ilmanala on ruoansulatukselle erittäin edullinen. Minä
vietin siellä kerran kuukauden ajan ja huomasin voivani syödä kaksin
verroin. Nähkääs, poikaseni, hän on minun ainoa lapseni, ja me emme
olisi onnelliset, jos meidän täytyisi elää etäällä toisistamme.
Senvuoksi toivon teidän valitsevan terveellisen paikkakunnan."

Koska Ramesh oli häntä loukannut, käytti Annada Babu hyväkseen
tilaisuutta saadakseen hieman vaateliaat toivomuksensa
huomioonotetuiksi. Nykyisessä mielentilassaan Ramesh olisi
vastustelematta suostunut muuttamaan Tsherra Pundiin tai
Garo-vuoristoon tai jollekin muulle sumunkietomalle kukkulalle, jos
Annada Babu olisi sattunut ehdottelemaan Etavahin asemasta näitä
paikkakuntia.

"Hyvä", virkkoi hän, "minä asetun asianajajaksi Etavahiin." Otettuaan
tehtäväksensä peruuttaa kutsut hän meni menojansa.

Kohta hänen poistuttuansa saapui Akshai ja sai kuulla Annada Babulta,
että Ramesh oli siirtänyt häänsä viikkoa tuonnemmaksi.

_Akshai_: "Tosiaanko? Mutta sehän ei käy päinsä! Hääthän on määrätty
ylihuomiseksi."

_Annada_: "Sen ei pitäisi käydä päinsä. Minunlaiseni vanhanaikaiset
ihmiset eivät menettele siten, mutta nykyaikaiselle nuorisolle on
kaikki mahdollista."

Akshai paneutui ankaran vakavaksi, ja hänen aivonsa alkoivat vilkkaasti
työskennellä. Vihdoin hän virkkoi:

"Luullessanne löytäneenne Hemnalinille hyvän miehen te suljette
silmänne kaikilta muilta mahdollisuuksilta. Miehestä, jolle uskoo
tyttärensä eliniäksi, pitäisi ottaa joka suhteessa täysi selko.
Minkäänlaista varovaisuustoimenpidettä ei tulisi jättää käyttämättä,
vaikkapa hän olisi itse taivaan enkeli."

_Annada_: "Jos Rameshin laista nuorta miestä pitää epäillä, niin
silloin ei voi maailmassa luottaa kehenkään."

_Akshai_: "Onko hän maininnut mitään nimenomaista syytä?"

"Ei, hän ei ole ilmaissut meille mitään syytä", virkkoi Annada Babu
korvallistaan raapaisten. "Kun sitä häneltä tiedustelin, niin hän puhui
ylen tärkeistä tehtävistä."

Akshai kääntyi salatakseen iloista irvistystänsä. "Otaksun hänen
ilmaisseen syyn tyttärellenne?"

_Annada_: "Todennäköisesti hän on sen tehnyt."

_Akshai_: "Eikö olisi parasta kutsua Hemnalini ja saada asiasta
varmuus?"

"Olisipa kyllä." Annada Babu huusi Hemnalinin tulemaan. Saapuessaan ja
nähdessään, kuka vieras oli, tyttö asettui isänsä taakse, joten Akshai
ei voinut nähdä hänen kasvojansa.

"Onko Ramesh maininnut sinulle jonkin syyn häiden siirtämiseen?" kysyi
Annada Babu.

"Ei." Hemnalini pudisti päätänsä.

_Annada Babu_: "Etkö ole häneltä sitä kysynyt?"

_Hemnalini_: "En."

_Annada Babu_: "Sepä merkillinen juttu! Siinäpä pari! Hän tulee ja
sanoo: 'Minulla ei ole nyt aikaa ajatella naimisiinmenoa', ja sinä
sanot: 'Hyvä, mennään naimisiin joskus toiste', ja asia on valmis."

Akshai asettui nyt Hemnalinin puolelle. "Oikeastaan", sanoi hän,
"kun joku henkilö selvästi osoittaa, ettei tahdo ilmaista syitänsä,
ei häneltä sovi niitä sen enempää tiedustella. Jos asia olisi ollut
sellainen, että Rameshin olisi käynyt se ilmaiseminen, niin hän olisi
epäilemättä sen tehnyt."

Hemnalinin kasvoihin kohosi närkästyksen puna. "Minä en tarvitse
kenenkään vieraan mielipiteitä. Olen puolestani täysin tyytyväinen
asiain tilaan." Samassa hän kiiruhti pois huoneesta.

Akshai kävi kiukusta viheriäksi, mutta pakottautui hymyilemään.
"Se on maailman meno -- kun yrittää tehdä ystävälle palveluksen,
saa haukkumisen palkaksensa. Se vain osoittaa, kuinka verrattoman
arvokas tosi ystävyys on. Ystävänänne minä katson velvollisuudekseni
ilmaista Rameshiin kohdistuvat epäilykseni, vaikka se onkin teille
epämieluista ja vaikka minua senvuoksi herjaattekin. Minä en voi pysyä
rauhallisena, kun näen vaaran teitä uhkaavan. Myönnän mielelläni, että
se on heikkoutta. Mutta Dzhogendrahan saapuu huomenna. Jos hän kaikki
kuultuansa suhtautuu ihan levollisesti sisarensa kohtaloon, niin minä
en sano enää sanaakaan."

Annada Babu oli täysin selvillä siitä, että nyt oli otollinen hetki
tiedustella Akshailta Rameshin käyttäytymisen todellista syytä;
mutta se, joka pyrkii saamaan selkoa salaisuudesta, laskee helposti
liikkeelle tuulispään, ja Annada ukko oli luonnostansa sellaisia
kokeita vastaan.

Hänen tunteensa purkautuivat vieraaseen.

"Te olette liian epäluuloinen, Akshai! Koska teillä ei ole mitään
todistuksia, ei teidän -- --"

Akshai kykeni huomattavassa määrässä hillitsemään itseänsä, mutta
alinomainen torjuminen oli vihdoin kuluttanut loppuun hänen
kärsivällisyytensä. "Kuulkaahan, Annada Babu", huudahti hän, "te
otaksutte minulla olevan kaikenlaisia kehnoja vaikuttimia! Te teette
ymmärrettäväksi, että minä kannan kaunaa tulevalle vävyllenne ja
epäilen viatonta miestä. Minä en ole kyllin nokkela kyetäkseni
opettamaan naisväelle filosofiaa enkä voi kehua osaavani kiistellä
heidän kanssaan runoudesta; minä olen aivan tavallinen ihminen, mutta
olen aina tuntenut teitä ja teidän perhettänne kohtaan vilpitöntä
kiintymystä. Vaikka en kykenekään missään muussa suhteessa kilpailemaan
Ramesh Babun kanssa, voin kuitenkin kehua, ettei minulla ole
milloinkaan ollut mitään teiltä salattavaa. Minä voin ilmaantua eteenne
ryysyihin puettuna ja anoa teiltä almua, mutta en kykene varkaan tavoin
tunkeutumaan taloonne. Huomenna saatte tietää, mitä tarkoitan."




KUUDESTOISTA LUKU


Oli iltamyöhä, ennenkuin kaikki kirjeet olivat matkassa. Ramesh
meni levolle, mutta ei päässyt uneen. Hänen ajatuksensa liikkuivat
kahtena virtana, kirkkaana ja sameana, niinkuin Gangesin ja Dzhumnan
yhtymävedet. Virrat sekaantuivat toisiinsa häiriten hänen lepoansa.
Hetken aikaa hän kieriskeli kyljeltä toiselle, heitti sitten peitteen
pois ja nousi.

Hän astui ikkunaan ja silmäili ulos. Kadun toisella puolella olivat
rakennukset syvässä varjossa, toisella puolella niitä valaisi kirkas
kuutamo. Ramesh seisoi siinä hiljaa mietteissään. Tuntui siltä, kuin
olisi hänen sisin olemuksensa karistanut pois aineellisen ympäristön
kahleet, vapautunut sen taisteluista ja huolista ja liitänyt
äärettömän, iäti rauhallisen kaikkeuden helmaan.

Hän näki syntymän ja kuoleman, työn ja levon, alun ja lopun
lakkaamattomana virtana kumpuavan näkyväisyyden äänettömältä ja
äärettömältä taustalta rajallisuuden näyttämölle, hän näki miehen
ja naisen rakkauden sukeltavan tämän maailman tähtivaloon siitä
rajattomuudesta, jossa ei ole valoa enempää kuin pimeyttäkään.

Ramesh nousi verkalleen katolle. Hänen katseensa suuntautui Annada
Babun taloon. Yksikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kuutamo ja
varjo kutoivat kudelmaansa talon seinään, vesikourujen alle, ovien ja
ikkunoiden väripintoihin ja katon laastitukseen. Kuinka ihmeellistä!
Tuolla, tuossa mitättömässä talossa, kuhisevan kaupungin sydämessä,
asui ihmeellinen olento vaatimattoman ylioppilasneidon hahmossa.

Pääkaupungissa vilisi Rameshin kaltaisia ihmisiä -- asianajajia,
oppineita, vieraita ja maan omia asukkaita. Miksi piti yksin hänen
osaksensa tulla jumalallisen suosion merkki, kaikkien muiden jäädessä
sitä vaille? Miksi pitikään juuri hänen olla se, joka oli seisonut
ikkunan ääressä tuon neidon rinnalla syysauringon leppoisassa
loisteessa ja oli nähnyt koko luomakunnan keinuvan salaperäisen
riemun rajattomalla merellä? Millainen ihme se olikaan! Ihme, joka
oli muuttanut toiseksi hänen sisimmän sielunsa ja koko maailman hänen
ympärillänsä!

Hän käyskeli katolla edestakaisin, kunnes yö oli kulunut pitkälle.
Laskeva kuu oli piiloutunut vastapäätä olevan talon taakse, ja yön
pimeys levisi yli maan, taivaankannen vielä hohdellessa häipyvän valon
jäähyväissuuteloa.

Rameshin uupuneet jäsenet värisivät vilusta, ja hänet valtasi
äkkinäinen pelko iskien kyntensä hänen sydämeensä. Aamulla hänen
piti jälleen käydä elämän areenalle taistelemaan. Taivaan kasvoissa
ei ollut yhtäkään huolen piirrettä, mikään taukoamaton toimeliaisuus
ei häirinnyt kuutamon hiljaista kirkkautta, mikään ei keskeyttänyt
yön rauhaa, ja koko maailmankaikkeus lukemattomine tähtinensä lepäsi
alinomaisesta liikkeestänsä huolimatta ikuisen rauhan helmassa;
ainoastaan ihmisen levoton taistelu on lakkaamaton. Onnessa samoin
kuin onnettomuudessakin on inhimillinen elämä taukoamatonta kamppailua
ylivoimaa vastaan.

Toisaalla äärettömyyden ikuinen rauha, toisaalla maailman ikuinen
taistelu! Kuinka voivatkaan ne molemmat olla olemassa toistensa
rinnalla? Omia vaikeuksiansa hautoen Ramesh pakostakin johtui
hetkiseksi mietiskelemään tuota ratkaisematonta kysymystä.

Äsken oli hänelle ilmestynyt näkynä Rakkaus, luomiston ikuisessa ja
rajattomassa rauhassa. Nyt hän näki Rakkauden maailman koskettamana,
elämän tungoksessa, pahoinpideltynä. Kumpi näky oli oikea, kumpi pelkkä
harhakuva?




SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Dzhogendra palasi seuraavana päivänä aamujunassa sisämaanretkeltänsä.
Oli lauantai, ja sunnuntaina piti Hemnalinin viettää häitänsä, mutta
Dzhogendra ei taloa lähestyessään havainnut jälkeäkään odottamistansa
juhlavalmistuksista. _Debdar-köynnöksiä_ ei näkynyt kuistikkoa
koristamassa, ja yleensäkään ei talo millään tavoin eronnut likaisista
ja rumista naapureistansa.

Hän pelkäsi saavansa kuulla ikävän uutisen äkillisestä sairastumisesta,
mutta ehtiessään sisään ei näkynyt merkkiäkään mistään sellaisesta.
Hänelle oli varattu aamiainen, ja Annada Babu istui pöydän ääressä
sanomalehteä lukien, puolillaan oleva teekupponen edessänsä.

"Kuinka Hem voi?" huudahti Dzhogendra astuessaan huoneeseen.

_Annada Babu_: "Hän voi aivan hyvin."

_Dzhogendra_: "Miten on häiden laita?"

_Annada Babu_: "Ne kuuluvat olevan seuraavana sunnuntaina."

_Dzhogendra_: "Miksi ne on siirretty tuonnemmaksi?"

_Annada Babu_: "Kysy mieluummin ystävältäsi. Ramesh Babu ilmoitti
meille vain, että hänellä on tärkeitä tehtäviä ja ettei häitä voida
viettää sunnuntaina."

Dzhogendra manaili mielessään isänsä velttoutta. "Kun minä olen poissa,
niin täällä joutuvat asiat kamalan sekasorron valtaan, taattoseni",
sanoi hän. "Mitä tärkeitä tehtäviä hänellä voisikaan olla? Hän on
oma herransa. Hänellä ei ole ketään sukulaisia, jotka voisivat tulla
kysymykseen. Jos hän on joutunut pulaan jonkin liikeasian vuoksi,
en käsitä, mikä häntä voisi estää sitä teille ilmoittamasta. Miksi
tyydyittekään hänen esityksiinsä?"

"Eihän hän ole tiehensä juossut! Tiedustele mieluummin häneltä
itseltänsä."

Dzhogendra tyhjensi teekupposensa yhdellä siemauksella ja riensi
matkaan. "Odotahan, Dzhogen", huusi Annada Babu hänen jälkeensä,
"miksi pidät sellaista kiirettä? Ethän ole vielä mitään syönyt!" Mutta
Dzhogendra oli jo äänen kantamattomissa. Hän syöksyi naapuritaloon
ja harppoi portaita ylös huutaen "Ramesh, Ramesh!" Mutta Rameshista
ei näkynyt jälkeäkään, vaikka Dzhogendra etsi häntä makuuhuoneesta,
oleskeluhuoneesta, katolta ja alakerrasta. Tutkimuksensa suoritettuaan
hän tapasi palvelijan ja kysyi, missä herra oli. "Hän lähti ulos
varhain aamulla", kuului vastaus.

"Milloin hän palaa?"

Palvelija tiesi, että Ramesh oli ottanut mukaansa vaatteita ja sanonut
palaavansa vasta neljän tai viiden päivän kuluttua, mutta minne hän oli
matkustanut, ei mies tietänyt.

Dzhogendra oli mietteliään näköinen istuutuessaan jälleen
aamiaispöytään.

"No, mitä kuuluu?" kysyi Annada Babu.

"Eihän tässä ole paljoa odottamista", vastasi hänen poikansa jurosti.
"Tulee mies, joka haluaa naida tyttärenne, ja te ette välitä mitään
hänen olostaan ja elostaan, vaikka hän asuu viereisessä talossa!"

"Mutta hän oli täällä vielä eilen illalla!" virkkoi Annada Babu.

"Sinä et tietänyt mitään siitä, että hän matkustaa pois", huudahti
Dzhogendra, "ja hänen palvelijansa ei tiedä, minne hän on matkustanut!
Siinä on jotakin epäilyttävää. Asia ei näytä minusta ollenkaan
miellyttävältä, taattoseni. Kuinka voitkaan suhtautua siihen niin
kylmästi?"

Tämä lausunnon johdosta Annada Babu piti velvollisuutenansa ryhtyä
pohtimaan asemaa vakavasti.

"Mitä tämä kaikki sitten merkitsee?" kysyi hän ottaen juhlallisen
ilmeen, jota tilaisuus tuntui vaativan.

Ramesh oli edellisenä iltana tosiaankin päässyt kovin helposti
pälkähästä, mutta oli liian kokematon sitä ymmärtääkseen. Hän otaksui
sanoneensa, mitä sanoa tarvitsi, kun oli selittänyt joutuneensa
tärkeihin tehtäviin, ja oli nyt lähtenyt selvittelemään asioitansa
siinä uskossa, että tuo selitys soi hänelle täyden toimintavapauden.

_Dzhogendra_: "Missä on Hemnalini?"

_Annada Babu_: "Hän on juonut teensä tänä aamuna tavallista aikaisemmin
ja on lähtenyt yläkertaan."

"Tyttö parka!" huudahti Dzhogendra. "Hän on luultavasti siinä
määrin häpeissään Rameshin omituisen käyttäytymisen vuoksi, ettei
tahdo tulla näkyviini." Dzhogendra lähti yläkertaan lohduttamaan
häpeävää ja huolestunutta sisartansa. Hemnalini oli yksinään isossa
oleskeluhuoneessa. Kuullessaan Dzhogendran askelet hän tarttui nopeasti
kirjaan ja oli lukevinansa. Dzhogendran astuessa huoneeseen hän laski
kirjan kädestään ja tervehti veljeänsä hilpeästi:

"Kas vaan, milloin sinä olet saapunut? Sinä et näytä voivan niin hyvin
kuin olisi toivottavaa."

"Eipä ihmekään!" huudahti Dzhogendra viskautuen istumaan. "Minä olen
kuullut koko jutun, Hem. Älä kuitenkaan ole huolissasi; niin voi
tapahtua ainoastaan sen vuoksi, etten minä ollut kotona. Minä kyllä
asiat selvitän! Ohimennen kysyen, Hem, eikö Ramesh maininnut sinulle
mitään syytä?"

Hemnalini oli pahassa pulassa. Akshain ja Dzhogendran epäluuloinen
suhtautuminen närkästytti häntä, ja hänen oli senvuoksi vaikea
Dzhogendralle tunnustaa, ettei Ramesh ollut ilmoittanut mitään syitä
vaatiessaan häitä siirrettäviksi tuonnemmaksi. Toisaalta hän ei
tahtonut lausua nimenomaista valhettakaan.

"Hän oli valmis ne minulle ilmoittamaan, mutta minä en pitänyt sitä
tarpeellisena", vastasi hän.

"Pelkkää ylpeyttä", ajatteli Dzhogendra, "aivan hänen tapaistansa!"
Ääneen hän sanoi: "Hyvä, älä ole peloissasi; minä saan hänet varmaan jo
tänään ilmaisemaan syynsä."

"Minä en pelkää ollenkaan", virkkoi Hemnalini selaillen kirjansa
lehtiä, "enkä tahtoisi sinun kiusaavan häntä kyselyilläsi."

"Taaskin ylpeyttä!" ajatteli Dzhogendra. "Hyvä", sanoi hän, "ole siinä
suhteessa ihan huoletta", ja alkoi tehdä lähtöä.

Hemnalini nousi. "Kuuletko, et saa sanoa hänelle siitä mitään. Te muut
voitte minun puolestani ajatella, mitä tahdotte, mutta _minä_ en epäile
häntä ollenkaan."

Dzhogendra säpsähti; tuo ei kuulostanut ylpeydeltä. Sisareen
kohdistuva rakkaus ja sääli pääsivät voitolle, ja hän hymyili salaa
virkkaessaan: "Oppineilla naisillamme ei ole aavistustakaan maailmasta;
he osaavat koko joukon kirjoista oppimiansa asioita, mutta kun sattuu
epäluulon aihetta, ovat he viattomat kuin vastasyntynyt lapsi."
Sitten hän kuvaili Hemnalinin luonnollista luottavaisuutta Rameshin
kaksimielisyyden vastakohtana. Hänen sydämensä paatui Rameshia kohtaan,
ja hän päätti entistä lujemmin pakottaa miehen ilmaisemaan "syynsä";
Hän nousi jälleen lähteäkseen, mutta Hemnalini ehti tarttua häntä
käsipuoleen.

"Lupaa minulle, ettet hiisku tästä sanaakaan Rameshille", sanoi hän.

"Saadaanhan nähdä", vastasi Dzhogendra.

"Siinä ei ole mitään 'näkemistä'! Lupaa se minulle, ennenkuin lähdet.
Minä vakuutan sinulle, ettei ole mitään huolestumisen syytä. Täytä tämä
pieni pyyntöni!"

Hemnalinin vääjäämättömyys sai Dzhogendran vakuutetuksi siitä, että
Ramesh oli hänelle kaikki selittänyt. Siitä ei kumminkaan vielä
johtunut, että selitys oli tosi; ei olisi suinkaan ollut vaikea pettää
häntä kertomalla jokin joutava tarina. Niinpä hän sanoikin: "Kuulehan,
Hem, tässä ei ole kysymys epäluuloisuudesta; kun nuori tyttö on menossa
naimisiin, on hänen omaisillansa eräitä velvollisuuksia. Hän on kenties
antanut sinulle selityksen, jonka pidät omana tietonasi, mutta se ei
riitä: hänen on selitettävä asia meillekin. Totta puhuen, Hem, on
nyt pikemmin meidän kuin sinun asiana vaatia häneltä selitystä. Kun
olet naimisissa, ei meillä ole enää paljoakaan sanottavaa." Samassa
Dzhogendra riensi pois.

Siitä harsosta, jonka suojaan rakastavat yrittävät piilottaa omia
asioitansa, ei jäänyt siekalettakaan jäljelle! Rameshin ja Hemnalinin
välistä yhdyssidettä, sitä sidettä, jonka he toivoivat käyvän yhä
lujemmaksi, kunnes se aikojen kuluessa loisi heille kahdelle oman
elämänkehän -- käsittelivät nyt kovakouraisesti tunteettomat sivulliset.

Myrskyn ensimmäinen puuska kiihdytti Hemnalinia siinä määrin, että
hän säikkyi ystäviensä ja sukulaistensakin kohtaamista. Dzhogendran
lähdettyä hän vaipui tuolille ja vietti lopun päivää yksinään
huoneessansa.

Talosta poistuessaan Dzhogendra kohtasi Akshain, joka tervehti häntä
huutaen: "Hei, Dzhogen, siinäpä sinä oletkin! Joko kuulit asian? Mitä
siitä arvelet?"

_Dzhogendra_: "Minä olen sitä miettinyt kelpo tavalla. En aio ryhtyä
pitämään siitä pitkiä juttuja ja esittämään tarpeettomia arveluita.
Nyt ei ole aika istua teepöydän ääressä harjoittamassa psykologista
hiuksenhalkomista."

_Akshai_: "Hiustenhalkominen ei miellytä minuakaan, kuten tiedät,
enempää kuin filosofia tai runouskaan. Minä olen toiminnan mies -- sitä
minä tulin sinulle sanomaan."

"Hyvä, minä suosin myös toimintaa", virkkoi raju Dzhogendra. "Voitko
sanoa minulle, minne Ramesh on matkustanut?"

"Voin kyllä."

"Minne?"

"Sitä en vielä sano", vastasi Akshai. "Kello kolmen aikaan iltapuolella
minä vien sinut hänen puheillensa."

"Miksi et voi minulle sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee?" huudahti
Dzhogendra. "Te olette kaikki niin hiton salaperäisiä! Minä matkustan
pariksi päiväksi lomalle ja olen tuskin ehtinyt kääntää selkäni, kun jo
syntyy kamalia salaisuuksia joka kulmalla. Kuulehan, Akshai, lopetetaan
tämä sokkosillaolo! Sano mitä tiedät, mies!"

_Akshai_: "Olen iloinen, kun kuulen sinun puhuvan noin. Juuri sen
vuoksi, etten ole tahtonut asioita salata, olen joutunut epäsuosioon.
Sisaresi ei suvaitse minuun katsahtaakaan, isäsi moittii epäluuloista
luonnonlaatuani, ja Ramesh Babukaan ei juuri ilosta hypähtele, kun
kohtaamme toisemme. Nyt olet sinä yksin jäljellä, joten minun täytyy
varoa. Sinä et ole rikkiviisaiden väitteiden mies. Välitön toiminta
sopii sinulle paremmin. Ruumiinvoimani eivät salli minun ryhtyä
kanssasi voittosille!"

_Dzhogendra_: "Kuulehan, Akshai, minä en pidä tällaisesta kiertelystä.
Minä tiedän, että sinulla on minulle jotakin sanottavaa. Miksi et sitä
ilmoita, vaan tunnut tahtovan tehdä sillä kauppaa? Sano minulle nyt
koko totuus, sano se heti paikalla!"

_Akshai_: "Hyvä, minä kerron sinulle koko jutun alusta alkaen;
enimmältä osalta se varmaankin on sinulle outoa."




KAHDEKSASTOISTA LUKU


Dardzhiparassa sijaitsevan asunnon vuokra-aika ei ollut vielä kulunut
loppuun, mutta Ramesh ei ajatellutkaan antaa sitä vuorostaan vuokralle.
Hän oli elänyt muutamia kuukausia maailmassa, jossa raha-asiat eivät
merkinneet mitään. Mutta Kamilalla täytyi koulusta palatessaan olla
katto päänsä päällä. Senvuoksi Ramesh lähti päivänkoitteessa asuntoonsa,
antoi siivota huoneet, hankki tarvittavat matot ja peitot ja piti
huolta ruokakammion varustamisesta.

Näiden valmistusten päätyttyä oli vielä muutamia tunteja Kamilan
saapumiseen. Ramesh vietti tämän ajan puupenkillä istuen ja
mietiskellen, mitä tulevaisuus saattoi hänelle tuoda. Hän ei ollut
milloinkaan käynyt Etavahissa, mutta maan luoteisosassa ovat seudut
jokseenkin toistensa näköiset, joten hänen oli helppo kuvailla
mieleensä tuleva koti: yksikerroksinen bungalow kaupungin ulkolaidalla,
leveän, puiden reunustaman tien varrella: tien toisella puolella
leviävät laajat pellot; siellä täällä näkyy kaivoja ja korokkeitta,
joilta käsin pellonvartijat karkoittavat lintuja ja metsäneläimiä
kypsyvästä viljasta; ammennusrattaat valittelevat lakkaamatta
kärsivällisten härkien nostaessa niiden avulla ilmoille vettä
peltojen kastelemista varten; toisinaan kiitävät pitkin tietä kevyet
ekka-rattaat kohottaen sankan pölypilven ja häiriten valjaskulkusillaan
helteisen ilman hiljaisuutta. Ramesh ajatteli kauhistuen niitä
yksitoikkoisia ehtoopäiviä, joita Hemnalini tulisi viettämään
yksinäisessä asumuksessaan etsien suljettujen ovien ja ikkunaluukkujen
takaa suojaa polttavalta kuumuudelta ja kaivaten entistä kotiansa.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että antaisi hänelle Kamilan
alinomaiseksi seuralaiseksi, hän voisi tuomita vaimonsa sellaiseen
olotilaan.

Ramesh oli päättänyt olla häihin saakka Kamilalle mitään ilmoittamatta.
Sitten sopisi Hemnalinin pitää silmällä sopivaa tilaisuutta, sulkea
Kamila syliinsä ja hellävaroen paljastaa hänelle oma elämäntarinansa
-- mahdollisimman kivuttomasti selvitellen sen sotkuisen verkon
silmukat, johon kohtalo oli hänet kietonut. Siten voisi Kamila, kaukana
kodistansa ja kaikista tuttavistansa, ilman minkäänlaista järkytystä
sujuttautua omalle paikallensa heidän pienessä taloudessaan.

Keskipäivän hiljaisuus oli laskeutunut kadulle. Työmiehet olivat
jälleen lähteneet työpaikoillensa, ja toimettomat nauttivat
päivällislepoansa. Lähestyvän talven kylmyys tuntui jo hieman
lieventävän hellettä, ja ilma oli täynnä tulevan juhlan elähdyttävää
tuntoa. Mikään ei häirinnyt Rameshia hänen kuvaillessaan mieleensä
tulevaista onneansa, ja hän käytteli värejä rohkein ottein.

Hänen unelmansa keskeytti rattaiden rämy: isot ajoneuvot olivat ajaneet
oven eteen siihen pysähtyen. Ramesh tiesi, että se oli koulun omnibus,
joka toi Kamilan, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaammin. Kuinka
hän ottaisikaan vastaan Kamilan? Mitä yhteisiä keskustelunaiheita
heillä voisikaan olla? Miten tulisi Kamila suhtautumaan häneen? Ne
olivat levottomuutta herättäviä kysymyksiä, eikä Ramesh kyennyt
suhtautumaan niihin tyynesti. Hänen molemmat palvelijansa odottivat
alhaalla. He ilmaantuivat ensin, vetäen jäljessään Kamilan
matkakirstua, jonka sijoittivat kuistikolle. Kamila seurasi heitä
ovelle saakka ja seisahtui siihen.

"Astu sisään, Kamila", kehoitti Ramesh. Hetkellisen arkuudentuntonsa
voittaen Kamila astui huoneeseen. Ramesh oli aikonut jättää hänet
loma-ajaksi koululle, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli
vaatinut tytöltä monta kyyneltä. Tuon seikan muistaminen aiheutti
pitkän erossaolon ohella vierauden tunnetta. Niinpä ei Kamila
huoneeseen astuessaan luonut katsettansa Rameshiin, vaan kiinnitti sen
avoimeen ikkunaan.

Kamilan näkeminen vaikutti Rameshiin yllättävästi: hän näytti
katselevan ihan vierasta olentoa. Näiden muutamien kuukausien kuluessa
tyttö oli hämmästyttävästi muuttunut. Hän oli kehittynyt kuin nuori
kasvi. Se terveyden kukoistus, joka oli hohdellut maalaistytön
muotoutumattomissa jäsenissä, oli hävinnyt. Hänen kasvonsa olivat
menettäneet nuorekkaan pyöreytensä, ja piirteet olivat käyneet
ilmeikkäämmiksi ja hienommiksi. Päivettyneet posket olivat muuttuneet
vienon kalpeiksi, ja ryhti ja liikkeet olivat vapaat, pakottomat.

Sisään astuttuansa hän seisoi paikallansa, pää puolittain kääntyneenä,
avoimen ikkunan edessä, ja syksyisen ehtoopäivän valo hyväili hänen
kasvojansa. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, punaisen nauhan sitomat
palmikot riippuivat selällä, ja safraninvärinen merino-leninki kietoi
tiukasti hänen nuorta varttansa.

Ramesh silmäili häntä hetkisen ääneti.

Viimeksi kuluneiden kuukausien aikana Kamilan kauneus oli ollut hänelle
vain himmeä muisto. Nyt, kun tuon kauneuden loiste oli käynyt entistä
ilmeisemmäksi, se häntä kovin hämmästytti, ja hänen oli mahdoton
vastustaa sen tenhoa.

"Istuhan, Kamila", sanoi hän. Kamila istuutui mitään virkkamatta.

"Miten on koulun laita?" jatkoi Ramesh.

"Hyvin", vastasi Kamila lyhyesti.

Ramesh vaivasi päätänsä keksiäkseen jotakin muuta sanottavaa, kun hänen
mieleensä samassa johtui eräs ajatus.

"Sinä et varmaankaan ole syönyt mitään pitkään aikaan", sanoi hän.
"Sinua varten on ateria valmiina. Tahdotko, että käsken tuoda sen
sisään?"

"Ei, kiitoksia", virkkoi Kamila. "Minä olen syönyt ennen lähtöäni."

"Etkö siis halua mitään?" tiedusteli Ramesh. "Täällä on hedelmiä, ellet
tahdo mitään makeata -- omenia ja muita."

Kamila vain pudisti päätänsä.

Ramesh silmäili jälleen tytön kasvoja. Kamila katseli englantilaisen
lukukirjansa kuvia, pää kevyesti kumartuneena. Kauniit kasvot ovat kuin
taikavapa: ne vetävät esille kaiken läheisyydessä piilevän kauneuden.
Leppoinen päivänpaiste näytti tuona hetkenä muuttuvan tuntevaksi
olennoksi; syyspäivä tuntui muotoutuvan, hahmoutuvan. Niinkuin aurinko
vallitsee kiertäjiänsä, veti tämä neito taivaan, valon, ilman ja
kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, omaan kehäänsä, itse istuen mitään
aavistamatta ja äänetönnä, koulukirjansa kuvia katsellen.

Ramesh kiiruhti ulos ja toi lautasen omenia, pääryniä ja
granaattiomenia.

"Sinä et näytä haluavan syödä mitään, Kamila", virkkoi hän, "mutta
minun on nälkä ja minun täytyy syödä." Kamila hymyili, ja tämän
odottamattoman hymyn valo karkoitti heidän välillensä keräytyneen
sumun. Ramesh otti veitsen ja alkoi kuoria omenaa, mutta hänen
taitavuutensa oli kerrassaan tiessään. Hänen kiireensä ja kömpelöt
veitsenkäyttöyrityksensä saivat Kamilan auttamattomasti nauramaan.

Kamilan hillitön hilpeys ihastutti Rameshia. "Sinä kai naurat sen
vuoksi, että omenan kuoriminen käy minulta huonosti", virkkoi hän.
"Näytähän sinä, kuinka hyvin itse osaat sen suorittaa."

"Keittiöveitsellä sen kyllä osaan tehdä", virkkoi Kamila, "tuollaisella
en."

"Sinä taidat luulla, ettei meillä täällä ole sellaisia kojeita", sanoi
Ramesh, kutsui palvelijan ja kysyi, oliko mainittu ase olemassa. "On
kyllä, armollinen herra", kuului vastaus, "me toimme eilen mukanamme
kaikki, mitä keittiössä tarvitaan."

"Puhdista se kunnollisesti ja tuo tänne", käski Ramesh.

Kun veitsi oli tuotu, riisui Kamila jalkineensa, avasi veitsen ja kuori
omenan taitavasti; sitten hän alkoi leikkoa sitä kappaleiksi. Ramesh
istuutui vastapäätä ja piteli lautasta, jolle Kamila laski palaset.
"Sinunkin täytyy syödä muutamia", sanoi hän.

"Ei, kiitos", sanoi Kamila.

"Niinpä en syö minäkään."

Kamila katsahti häneen. "Hyvä; syö sinä ensin, minä syön sitten
minäkin."

"Mutta pidäthän sanasi?" kysyi Ramesh.

"Aivan varmasti", vakuutti Kamila, pontevasti päätänsä nyökäten.

Tähän vakuutukseen tyytyen Ramesh otti lautaselta hedelmänkappaleen ja
pisti sen suuhunsa.

Samassa ilmestyi hänen näkyviinsä jotakin, mikä sai hänet unohtamaan
pureksimisen. Dzhogendra ja Akshai seisoivat ovella hänen edessänsä.

Akshai alkoi ensinnä puhua. "Suo anteeksi, Ramesh Babu. Minä luulin,
että tapaisimme sinut yksinäsi. Dzhogen, meidän ei olisi pitänyt näin
varoittamatta syöksyä hänen luoksensa. Tulehan, mennään alakertaan
odottamaan."

Kamila oli pudottanut veitsen kädestään ja hypähtänyt seisaalleen.
Vieraat sulkivat ulospääsyn. Dzhogendra väistyi hieman syrjään
päästääkseen Kamilan ohitsensa, mutta ei irroittanut katsettansa hänen
kasvoistansa, vaan tuijotti niihin kiinteästi. Kamila pakeni hämillään
viereiseen huoneeseen.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU


"Kuulehan, Ramesh, kuka on tuo tyttö?" kysyi Dzhogendra.

"Eräs sukulaiseni", vastasi Ramesh.

"Millainen sukulainen?" tiedusteli Dzhogendra. "Tätisi hän ei ole, ja
minä otaksun, ettei sukulaisuutta ole luonut lemmen side. Sinä olet
kertonut minulle kaikista sukulaisistasi, mutta tästä en ole kuullut
mitään."

"Ota huomioon, Dzhogen", keskeytti Akshai, "että on olemassa asioita,
joita mielellään salataan ystäviltäkin."

"Miten on laita, Ramesh", tiedusteli Dzhogendra, "onko tämä sellainen
suuri salaisuus?"

Ramesh punastui. "On, se on salaisuus", vastasi hän. "Minä olisin
mieluummin keskustelematta kanssanne tästä tytöstä."

"Pahaksi onneksi", virkkoi Dzhogendra, "haluan minä aivan erikoisesti
keskustella juuri hänestä sinun kanssasi. Ellet olisi Hemnalinin
sulhanen, ei minun tarvitsisi syventyä sukupuusi haarautumiin, ja sinä
saisit pitää salaisuutesi omana tietonasi."

"Sen verran voin sanoa", virkkoi Ramesh, "ettei maailmassa ole ketään,
joka suhteessansa minuun estäisi minua menemästä hyvällä omallatunnolla
naimisiin Hemnalinin kanssa."

_Dzhogendra_: "Sinun kannaltasi kenties ei ole mitään estettä olemassa,
mutta Hemnalinin sukulaisten näkökannalta voi asian laita olla toisin.
Minä kysyn sinulta nyt vain tätä: olitpa tytön sukulainen tai et, miksi
pidät häntä täällä piilossa?"

_Ramesh_: "Jos sanon syyni, niin minun täytyy samalla ilmaista
salaisuuteni. Etkö voi tyytyä minun sanaani syitä tiedustelematta?"

_Dzhogendra_: "Onko tämän tytön nimi Kamila vai eikö?"

_Ramesh_: "On kyllä."

_Dzhogendra_: "Etkö ole maininnut häntä vaimonasi?"

_Ramesh_: "Olen."

_Dzhogendra_: "Voitko niin ollen odottaa, että uskon, mitä sanot? Sinä
tahdot väittää, ettei hän ole vaimosi. Kaikille muille olet sanonut
aivan toisin. Totuudenrakkautesi ei näytä aivan ehdottomalta."

_Akshai_: "Sinä tarkoitat, ettei tätä tapausta sopisi käyttää
esimerkkinä, kun koulussa tulee totuudenrakkaus käsittelyn alaiseksi.
Mutta sittenkin, rakas Dzhogen, saattaa käytännöllisen elämän
erinomaisissa tapauksissa käydä välttämättömäksi kertoa kaksille eri
henkilöille kaksi erilaista tarinaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan
toinen näistä tarinoista vastaa totuutta. Kenties on se, mitä Ramesh
Babu sinulle kertoo, lopultakin totta."

_Ramesh_: "Minä en ryhdy tekemään mitään tiliä teille kummallekaan.
Sanon vain sen, etten tee Hemnalinille mitään vääryyttä mennessäni
naimisiin hänen kanssaan. Minulla on pätevä syy kieltäytyä pohtimasta
Kamilan asioita teidän kerallanne. Jos niin tekisin, menettelisin
väärin, miten epäilyttävältä menettelyni teistä tuntuneekin. Jos
kysymyksessä olisi ainoastaan oma onneni ja maineeni, en salaisi teiltä
mitään. Mutta kun niin tehden panen vaaralle alttiiksi toisen henkilön
tulevaisuuden, niin kieltäydyn virkkamasta mitään."

_Dzhogendra_: "Oletko kertonut kaikki Hemnalinille?"

_Ramesh_: "En, minä kerron asian hänelle, kun olemme naimisissa. Jos
hän tahtoo, kerron sen heti."

_Dzhogendra_: "Hyvä; saanko nyt hieman tiedustella asiaa Kamilalta?"

_Ramesh_: "Et missään tapauksessa! Jos pidät minua vikapäänä, voit
tuomita minut miten hyväksi näet. Kamila on ihan viaton, enkä minä
tahdo luovuttaa häntä ristikuulustelusi alaiseksi."

_Dzhogendra_: "On aivan suotta tiedustella enää mitään keneltäkään.
Minä tiedän kaikki mitä tietää tarvitsen. Sinä olet antanut minulle
riittävät todistukset. Minä sanon sinulle tässä mitä ehdottomimmin,
että jos astut vielä jalkasi taloomme, niin voit joutua solvausten
esineeksi."

Ramesh kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Dzhogendra jatkoi: "Minulla
ei ole enempää sanottavana. Sinä et saa kirjoittaa Hemnalinille etkä
yrittää päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan -- julkisesti
enempää kuin salaakaan. Jos kirjoitat hänelle, niin minä teen sen
asian, jota sinä tahdot pitää salassa, yleisesti tunnetuksi, käytellen
hyväkseni kaikkia niitä todisteita, jotka minulla on hallussani.
Jos joku nyt tiedustelee, miksi sinun ja Hemnalinin välinen kihlaus
on purkautunut, niin minä sanon kieltäytyneeni siihen suostumasta;
todellista syytä en mainitse. Mutta ellet ole varuillasi, niin koko
juttu tulee julkiseksi. Sinä kenties ihmettelet, miksi kohtelen sinua,
sydämetöntä, näin säälivästi. Älä luule, että minussa on minkäänlaista
myötätuntoa sinua kohtaan; kun päästän sinut näin vähällä, tapahtuu
se ainoastaan sisareni Hemnalinin vuoksi. Viimeinen sanani sinulle
on tämä: älä anna kenenkään sanoistasi tai käytöksestäsi aavistaa,
että olet milloinkaan kuulunut Hemnalinin tuttaviin. Ei hyödytä
vaatia sinulta lupausta; sellaisen petoksen jälkeen en voi odottaa
sinun puoleltasi vilpittömyyttä. Mutta jos sinussa on jälkeäkään
häpeäntunnosta, jos vähänkään pelkäät ilmitulemista, niin et jätä tätä
varoitusta huomioonottamatta, tahallisesti enempää kuin muutenkaan."

_Akshai_: "Riittää jo, Dzhogen! Ramesh Babulla ei ole hätää. Näethän,
kuinka rauhallisesti hän asiaan suhtautuu! Meidän on nyt paras lähteä.
Älä pane pahaksesi, Ramesh Babu, me poistumme."

Dzhogendra ja Akshai lähtivät. Ramesh jäi kuin huumautuneena
paikoilleen. Alkaessaan jälleen toipua hän ajatteli ensinnä suorittaa
kunnollisen kävelyretken ja harkita asemaa ulkoilmassa, mutta samassa
hän muisti, ettei voinut jättää Kamilaa yksinään vieraisiin suojiin.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja näki tytön istumassa ikkunan luona
katsellen kadulle hieman kohottamansa uutimen lomitse. Kuullessaan
Rameshin askelet hän laski sen kädestänsä ja katsahti taaksensa. Ramesh
istuutui lattialle.

"Keitä nuo miehet olivat?" kysyi Kamila. "He kävivät koulussamme tänä
aamuna."

"Kävivät koulussanne, tosiaanko?" huudahti Ramesh.

"Niin", vastasi Kamila. "Mitä he sinulle sanoivat?"

"He tiedustelivat, miten sinä olet sukua minulle."

Kamila ei ollut milloinkaan saanut anopiltansa oppia, millaisissa
tilaisuuksissa nuoren aviovaimon on soveliasta osoittaa ujoutta.
Rameshin sanat saivat hänet vaistomaisesti punastumaan.

"Minä sanoin heille", jatkoi Ramesh, "ettemme ole minkäänlaisessa
sukulaisuussuhteessa keskenämme."

Kamila piti sellaista leikinlaskua ylen mauttomana. Hän kääntyi
vihaisesti pois huudahtaen: "Älä puhu mielettömiä!"

Ramesh kyseli itseltään, olisiko mahdollista ilmoittaa Kamilalle koko
totuus.

Samassa Kamila hypähti seisaalleen ja huudahti: "Katsohan, tuolla on
varis sinun hedelmiäsi varastamassa!" Hän riensi toiseen huoneeseen,
ajoi variksen pois ja toi palatessaan hedelmälautasen. "Etkö halua
syödä?" kysyi hän asettaen lautasen Rameshin eteen.

Rameshin ruokahalu oli kadonnut, mutta tämä pieni huomaavaisuus
liikutti häntä. "Etkö tahdo niitä itse, Kamila?" kysyi hän.

"Ota sinä ensin", vastasi Kamila paneutuen aviovaimoksi, joka syö vasta
sitten, kun mies on tyydyttänyt nälkänsä. Se oli vain vähäpätöinen
seikka, mutta viattoman tytön harhaluulo liikutti hänet melkein
kyyneliin. Hän ei saanut mitään sanotuksi, mutta hillitsi itsensä ja
alkoi syödä. Lopetettuansa hän huomautti: "Meidän täytyy lähteä tänä
iltana kotiin, Kamila."

Tuon kuullessaan Kamilan kasvot synkkenivät. "Minä en tahtoisi lähteä
sinne", sanoi hän.

_Ramesh_: "Haluatko siis jäädä kouluun?"

_Kamila_: "En; älä lähetä minua enää kouluun; tytöt siellä vain
kyselevät sinusta ja saavat minut hämilleni."

_Ramesh_: "Mitä sinä heille sanot?"

_Kamila_: "Minä en sano heille mitään. He kyselivät minulta, miksi sinä
tahdoit minun jäävän loma-ajaksi koululle. Minä -- --" Kamila ei saanut
lausettansa päätetyksi. Muisto avasi jälleen sydämessä piilevän haavan.

_Ramesh_: "Miksi et sanonut heille, ettet ole missään tekemisissä
kanssani?"

Kamila loi häneen kärsimättömän syrjäsilmäyksen. "Älä puhu
mielettömiä!" sanoi hän jälleen.

"Mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?" kysyi Ramesh itseltänsä. Hänen
salaisuutensa oli kuin sisuksia kalvava mato, joka yritti kaivautua
ulos ja tuotti hänelle kärsimystä. Hänen mieltänsä ahdistivat
lukemattomat kysymykset. Mitä oli Dzhogendra tällä välin kertonut
Hemnalinille. Kuinka hän voi selittää neidolle asiain todellisen
laidan? Kuinka hän voisi kestää ikuisen Hemnalinista eroamisen? Mutta
hän oli liian hajamielinen keksiäkseen niihin vastausta.

Sen verran hän nyt tiesi, että hänen ja Kamilan välinen suhde oli nyt
muodostunut sekä hänen kalkuttalaisten ystäviensä että myös hänen
vihamiestensä kaikkein vilkkaimman mielenkiinnon esineeksi. Erehdys,
jonka hän oli tehnyt ilmoittaessaan Kamilan vaimoksensa, oli omansa
kiihtämään jo liikkeellä olevia huhuja. Ramesh ei tahtonut jäädä hänen
kanssaan enää päiväksikään tälle paikkakunnalle.

Kamila huomasi varsin hyvin, että hänen ajatuksensa askartelivat
joissakin vieraissa asioissa, ja loi häneen kysyvän katseen.

"Mikä sinua rasittaa?" virkkoi hän sitten. "Jos tosiaankin tahdot
lähteä kotiin asumaan, niin minä lähden mukaasi."

Ramesh tunsi sydämessään uuden piston havaitessaan tytön helposti
myöntyvän hänen toivomuksiinsa. Hän kysyi itseltänsä jälleen, miten
olisi meneteltävä. Hän vaipui takaisin mietteisiinsä ja tuijotti
Kamilaan vastaamatta hänen viimeksi tekemäänsä huomautukseen. Kamila
tunsi tilanteen vakavuuden. "Kuulehan, ethän ole minulle vihainen sen
vuoksi, etten tahtonut jäädä koululle loma-ajaksi?" kysyi hän. "Sanohan
minulle, miten on laita!"

"Asian laita on niin, että minä olen vihoissani itselleni enkä
sinulle", vastasi Ramesh.

Hän ponnistautui irralleen ajatustensa sekavasta verkosta ja alkoi
keskustella Kamilan kanssa. "Kuulehan, Kamila", virkkoi hän reippaasti,
"kerro minulle, mitä olet koko tänä aikana koulussa oppinut."

Kamila alkoi varsin mielellään esittää oppimiansa. Hän yritti
hämmästyttää Rameshia sillä tiedolla, että maa on pallonmuotoinen.
Ramesh tietenkin selitti asiaa epäilevänsä ja kysyi, kuinka se oli
mahdollista. Kamila levitti silmiänsä: "Mutta sehän on kirjassamme; me
olemme oppineet siitä kaikki."

"Mitä sanotkaan?" virkkoi Ramesh ollen hämmästyvinänsä. "Onko se
tosiaankin kirjassa? Kuinka paksu se kirja on?"

Se kysymys sai Kamilan haarniskaan. "Ei se niin kovin paksu ole, mutta
se on painettu ja siinä on kuviakin." Se oli vastaansanomaton todistus;
Rameshin täytyi tyytyä häviöönsä.

Esitettyään kaikki oppimansa Kamila ryhtyi kertomaan toisista
tytöistä, opettajista ja koulun järjestyksestä. Ramesh kävi jälleen
hajamieliseksi, mutta mutisi silloin tällöin jotakin hyväksyvää.
Toisinaan hän kuuli lauseen jälkipuolen ja oli jotakin kysyvinänsä.
Yht'äkkiä Kamila huudahti: "Sinä et kuuntele ollenkaan!" ja nousi
loukkaantuneena seisomaan.

"Kuule, Kamila", kiirehti Ramesh sanomaan, "älä ole vihainen; minä en
ole tänään oikeassa kunnossa."

"Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa?" tiedusteli Kamila kääntyen
takaisin.

"Ei minua oikeastaan vaivaa mikään; se ei merkitse mitään, sellaista
sattuu toisinaan. Kerro lisää, ole hyvä."

"Etkö halua nähdä maantieteen oppikirjassa olevaa kuvaa?" kysyi Kamila,
joka mielellään toi julki kaikki uudet tietonsa.

Ramesh näytti erittäin vilkkaalta ja kehoitti häntä tuomaan kuvan
nähtäväksi.

Kamila toi kirjan heti ja piti sitä avoinna hänen nähtävissään.
"Nämä molemmat maapallot, jotka tässä näet", selitti hän, "ovat
todellisuudessa yksi. Tiedäthän, ettei pallomaista esinettä voi nähdä
samalla kertaa kummaltakin puolelta."

Ramesh näytti asiaa harkitsevan. "Lattean esineen laita on samoin",
huomautti hän.

"Senvuoksi ovatkin molemmat puoliskot tässä erikseen nähtävinä", jatkoi
Kamila; ja niin he viettivät lupa-ajan ensimmäisen ehtoon.




KAHDESKYMMENES LUKU


Annada Babu rukoili hartaasti, että Dzhogendran suotaisiin tuoda hyviä
uutisia ja että koko väärinymmärrys selviäisi. Dzhogendran ja Akshain
astuessa huoneeseen hän loi heihin hermostuneen katseen.

"Taattoseni", aloitti hänen poikansa, "enpä olisi uskonut, että
sallitte Rameshin menevän niin pitkälle. Minä en olisi tuonut häntä
taloon, jos olisin tämän aavistanut."

_Annada Babu_: "Olet useasti itse minulle sanonut, kuinka mielelläsi
näkisit Rameshin ottavan Hemnalinin vaimoksensa. Jos tahdoit sitä
estää, niin miksi -- --"

_Dzhogendra_: "Minä en ole tietenkään koskaan ajatellut sitä estää,
mutta -- --"

_Annada Babu_: "Minä en ymmärrä, mitä 'muttaa' siinä voi olla! Asiaan
oli joko suostuttava tai oli se ehkäistävä; kolmatta mahdollisuutta ei
ole."

_Dzhogendra_: "Mutta se seikka, että annettiin sen kehittyä niin
pitkälle -- --"

Nyt keskeytti hänen puheensa Akshai mielevästi muhoillen: "On olemassa
asioita, jotka kehittyvät itsestänsä; niitä ei tarvitse ollenkaan
edistää. Ne vyöryvät edelleen ja paisuvat, kunnes puhkeavat. Mutta
kaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Parempi on nyt päättää, mihin
toimenpiteisiin on lähinnä ryhdyttävä."

"Oletteko tavanneet Rameshin?" kysyi Annada Babu jännityksissään.

_Dzhogendra_: "Olemme kyllä. Me tapasimme hänet perheensä keskuudessa
ja tutustuimme tosiaankin hänen rouvaansa."

Annada Babu oli kuin ukkosen iskemä. "Tutustuitte hänen rouvaansa?"
toisti hän saatuaan puhekykynsä takaisin.

_Dzhogendra_: "Niin, Rameshin aviopuolisoon."

_Annada Babu_: "Minä en oikein ymmärrä. Kenen Rameshin puolisoon?"

_Dzhogendra_: "Meidän Rameshimme! Matkustaessaan taanoin kotiinsa hän
matkusti viettämään häitä."

_Annada Babu_: "Minä luulin hänen isänsä kuoleman tehneen sen tyhjäksi."

_Dzhogendra_: "Hänen häänsä vietettiin ennen isän kuolemaa."

Annada Babu, kerrassaan ymmällä, pyyhkieli päälakeansa. "Siinä
tapauksessa hän ei voi naida meidän Hemiä!" virkkoi hän kotvan kuluttua.

_Dzhogendra_: "Niin ollen me tahtoisimme huomauttaa --"

_Annada Babu_: "Huomauttakaa, mitä tahdotte; tosiasiana pysyy, että
kaikki häävalmistukset on jo suoritettu. Me olemme kirjoittaneet
kaikille vieraillemme, ettei häitä voida viettää tänä sunnuntaina
ja että ne on siirretty viikkoa tuonnemmaksi. Nyt te luullakseni
arvelette, että meidän on jälleen kirjoitettava kaikille ja
ilmoitettava, ettei koko asiasta tulekaan mitään?"

"Meidän ei tarvitse häitä enää siirtää; tarvitsee vain suorittaa eräs
muutos, ja kaikki toimenpiteet voivat jäädä täyteen voimaansa", virkkoi
Dzhogendra.

"Minkä muutoksen voisittekaan tehdä?" kysyi Annada Babu ihmeissään.

_Dzhogendra_: "Onhan se sangen ilmeistä. Meidän on asetettava Rameshin
sijaan toinen sulhanen ja toimitettava vihkiminen suunnitelman
mukaisesti ensi sunnuntaina. Muuten emme voi enää julkisuudessa
näyttäytyä." Dzhogendra loi silmäyksen Akshaihin.

Akshain katse oli vaatimattomasti maahan luotuna.

_Annada Babu_: "Mistä löydätte niin pian uuden sulhasen?"

_Dzhogendra_: "Siihen nähden teidän ei tarvitse olla huolissanne."

_Annada Babu_: "Mutta teidän täytyy saada Hem suostumaan."

_Dzhogendra_: "Hän suostuu varmaan, kun kuulee, miten Ramesh on
käyttäytynyt."

_Annada Babu_: "Hyvä, tehkää mitä tahdotte, mutta vahinko se sittenkin
on. Ramesh oli hyvissä varoissa ja lahjakas ja sivistynyt mies. Vielä
eilen me sovimme siitä, että hän häiden jälkeen asettuu Etavahiin, ja
mitä onkaan senjälkeen tapahtunut!"

_Dzhogendra_: "Älkää olko enää siitä huolissanne, taatto. Antakaa
Rameshin asettua Etavahiin, jos haluaa. Olisi parasta heti kutsua Hem.
Ei ole paljon aikaa menetettävänä."

Hän lähti ja palasi hetkisen kuluttua Hemnalini mukanansa. Akshai
piiloutui nurkkaan kirjakaapin taakse.

"Istuhan, Hem", sanoi Dzhogendra, "meillä on jotakin sanottavaa
sinulle."

Hem otti sanaakaan sanomatta tuolin ja valmistautui kuulusteltavaksi.

"Eikö Rameshin käytös ole sinusta tuntunut mitenkään epäilyttävältä?"
aloitti Dzhogendra esittääkseen oman tietonsa mahdollisimman
varovaisesti.

Hemnalini vain pudisti päätänsä.

"Hän siirsi häät viikkoa tuonnemmaksi; mikä voi olla se syy, jota hän
ei tahtonut meille ilmaista?"

"Jokin syy hänellä varmaan oli?" virkkoi Hemnalini katsettaan
kohottamatta.

"Olet aivan oikeassa; jokin syy hänellä varmaan oli, mutta eikö juuri
se seikka ole epäilyttävä?"

Hemnalini osoitti päätänsä pudistamalla olevansa toista mieltä.

Tämä sukulaisten sokea usko ärsytti Dzhogendraa. Hän ei yrittänytkään
enää asiaa kaunistella, vaan puhkesi häikäilemättä puhumaan:
"Muistattehan, kuinka Ramesh matkusti kotiin isänsä seurassa? Me emme
kuulleet hänestä mitään pitkiin aikoihin, ja hänen käytöksensä tuntui
meistä tietenkin omituiselta. Tiedätte myös, että hän aikaisemmin asui
lähimpänä naapurinamme ja kävi meillä pari kertaa päivässä; palattuansa
Kalkuttaan hän sitävastoin kaivautui jonnekin peninkulmien päähän eikä
käynyt kertaakaan meitä tervehtimässä. Sittenkin te yhä luotitte häneen
ja kutsuitte hänet seurustelemaan kuten ennenkin. Niin ei olisi voinut
käydä, jos minä olisin ollut kotona."

Hemnalini oli yhä vaiti.

_Dzhogendra_: "Onko kumpikaan teistä yrittänyt ottaa selkoa hänen
merkillisestä käyttäytymisestänsä? Herättikö se teissä vähintäkään
uteliaisuutta? Te näytätte luottavan häneen lujasti."

Hemnalini ei virkkanut vieläkään mitään.

_Dzhogendra_: "Hyvä. Täytyy johtua päättelemään, että te tunnette
luontaista vastenmielisyyttä kaikkia epäluuloja kohtaan. Toivottavasti
uskotte, mitä nyt teille kerron. Minä menin itse siihen naisopistoon,
josta oli taanoin teepöydässä puhe, ja sain kuulla, että Rameshin
vaimo on siellä oppilaana ja että Ramesh oli aikonut jättää hänet
loma-ajaksi sinne. Pari kolme päivää sitten tuli kuin salama selkeältä
taivaalta johtajattaren kirje, josta Ramesh luki, ettei Kamilaa --
Rameshin vaimoa -- voitu pitää siellä loma-aikana. Koulu loppui
tänään, ja koulun omnibus kuljetti Kamilan heidän entiseen asuntoonsa
Dardzhiparaan. Minä lähdin itse sinne ja näin perille saapuessani
Kamilan kuorimassa ja paloittelemassa omenaa ja Rameshin istumassa
lattialla hänen edessään pistellen omenan kappaleita poskeensa. Minä
vaadin Rameshilta selitystä, mutta hän ei suostunut meille mitään
ilmoittamaan. Jos hän olisi vähänkään yrittänyt kieltää, että Kamila on
hänen vaimonsa, olisimme ottaneet hänen sanansa täydestä ja yrittäneet
vaimentaa epäilyksiämme, mutta hän ei tahtonut asiaa myöntää enempää
kuin kieltääkään. Voitko sinä, Hem, kaiken tämän jälkeen yhä luottaa
Rameshiin?"

Dzhogendra odotti vastausta, katse suunnattuna sisaren kasvoihin.
Hemnalini oli omituisesti kalvennut, ja hänen kätensä puristivat
suonenvedontapaisesti tuolin käsinojaa. Sitten hänen päänsä hervahti
alas ja hän vaipui tajuttomana lattiaan.

Annada Babu oli surkean hädän vallassa. Hän kohotti tyttärensä päätä ja
painoi sitä rintaansa huudahtaen: "Mikä sinun onkaan, rakkaani, mikä
sinun onkaan? Älä usko sanaakaan siitä, mitä he kertovat! Se on kaikki
valhetta."

Dzhogendra työnsi isänsä syrjään ja nosti Hemnalinin heti sohvaan.
Vesiruukku oli saatavilla, Ja hän pirskoitteli pisaroita sisarensa
kasvoille Akshain leyhytellessä uutterasti viuhkaa.

Hemnalini avasi pian silmänsä ja nousi säikähtyneenä. Sitten hän
kääntyi isänsä puoleen ja huudahti: "Taatto, taatto, sano Akshai
Babulle, että hänen on poistuttava."

Akshai laski vikkelästi viuhkan kädestänsä ja lähti eteiseen.

Annada Babu istuutui sohvaan Hemnalinin viereen ja silitti leppoisasti
hänen hiuksiansa ja niskaansa. Hän kykeni ainoastaan huokailemaan ja
huudahtelemaan: "Tyttö kultani, tyttö kultani."

Yht'äkkiä tulvahtivat tytön silmät täyteen kyyneliä ja hänen povensa
alkoi väkivaltaisesti kohoilla. Hän nojasi päänsä isänsä polveen ja
yritti tukahduttaa rajua tuskaansa.

"Älä ole milläsikään, kultaseni", kuului Annada Babu tuskin
ymmärrettävästi lausuvan. "Minä tunnen Rameshin hyvin ja tiedän,
ettei hän voisi missään tapauksessa meitä pettää. Dzhogen on varmaan
erehtynyt."

Dzhogendran kärsivällisyys loppui. "Älä sinä, taatto, pettele siskoa
turhilla toivoilla!" huudahti hän. "Jos nyt yrität säästää hänen
tunteitansa, niin sitä pahempi hänelle jälkeenpäin. Suo hänelle
tilaisuutta harkita asiaa."

Hemnalini kohotti päänsä isänsä polvelta, nousi istumaan ja katsoi
Dzhogendraa suoraan silmiin. "Minä sanon sinulle peittelemättä, etten
usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltänsä." Samassa hän nousi
horjuen jaloillensa. Annada Babu hypähti säikähtyneenä häntä tukemaan
ja varjeli hänet kaatumasta.

Hemnalini tarttui Annada Babun käsivarteen, ja viimeksimainittu talutti
hänet hänen, omaan huoneeseensa.

"Jätä minut hetkiseksi yksin, taatto; minä menen sitten nukkumaan",
sanoi Hemnalini paneutuessaan pitkäkseen.

"Lähetänkö vanhan hoitajattaresi sinua viuhkomaan?" kysyi isä.

"Ei, kiitoksia, tahtoisin mieluummin olla yksin."

Annada Babu vetäytyi viereiseen huoneeseen. Hänen ajatuksensa
palautuivat Hemin äitiin, joka oli kuollut tytön ollessa kolmen
vuoden ikäinen. Hänen mieleensä muistui hänen antaumuksensa,
kärsivällisyytensä ja koskaan ehtymätön hilpeytensä. Hänen sydäntänsä
raateli pelko, miten tulisi käymään tyttären, jolle hän oli kaikkina
kuluneina vuosina kokenut korvata äitiä ja joka oli kasvanut vainajan
ilmetyksi kuvaksi. Hänen henkensä ei välittänyt erottavasta seinästä,
ajatuksissaan hän polvistui tytön viereen ja lausui hänelle: "Rakas
tyttäreni, minä rukoilen taivasta raivaamaan kaikki esteet sinun
tieltäsi ja suomaan sinulle onnea koko iäksesi. Minä rukoilen saavani
ennen äitisi luo lähtemistä nähdä sinut tyytyväisenä ja onnellisena
varmassa suojassa sen miehen luona, jota rakastat!" Annada Babu kuivasi
kostuneet silmänsä nutunliepeeseen.

Dzhogendra ei ollut millonkaan arvioinut naisen älyä suureksi, ja
päivän tapahtumat vahvistivat hänen käsitystänsä. Mitäpä voikaan
sukupuolelle, joka ei välittänyt selvimmästäkään todistuksesta?
Nainen on aivan valmis kieltämään, että kaksi kertaa kaksi on neljä,
jos kysymyksessä on hänen persoonallinen onnensa. Jos ymmärrys sanoo
hänelle, että musta on mustaa, ja rakkaus väittää mustan olevan
valkoista, niin ymmärrys parka joutuu surkeasti häviölle. Kuinka
maailma naisista huolimatta yhä pysyy pystyssä, oli Dzhogendralle
arvoitus!

Hän huusi Akshaita.

Akshai tulla nyhji huoneeseen. "Sinä olet kuullut kaikki. Mitä nyt on
tehtävä?" kysyi Dzhogendra.

"Miksi sekoitat asiaan minut, poikaseni? Se ei koske minua. Minä olen
käyttäytynyt pidättyvästi koko ajan. Ei ollut aivan oikein tehty, että
vedit minutkin leikkiin!"

_Dzhogendra_: "Valituksesi otetaan huomioon myöhemmin. Toistaiseksi en
näe muuta neuvoa kuin sen, että taivutamme Rameshin tunnustamaan koko
asian Hemnalinille itsellensä."

_Akshai_: "Oletko mieletön! huuletko, että mies -- --?"

_Dzhogendra_: "Vielä parempi olisi, jos voisimme saada hänet
Hemnalinille kirjoittamaan. Se tehtävä sopii sinulle. Mutta työhön on
käytävä heti."

_Akshai_: "Sopiipa katsoa, mitä voin tehdä."




YHDESKOLMATTA LUKU


Ramesh ajoi samana iltana kello yhdeksän aikaan Kamila mukanansa
Sealdahin asemalle. Hänen käskystään ajomies suuntasi matkan
kiertoteitse Kalitolan katuja pitkin, ja Ramesh kurkisteli uteliaasti,
kun vaunut vierivät erään talon ohi. Sen tutussa ulkomuodossa ei voinut
havaita minkäänlaista muutosta.

Hän huokasi niin syvään, että Kamila säpsähti hereille horroksestansa
ja kysyi, mikä häntä vaivasi. "Ei mikään", vastasi Ramesh ja painui
jälleen nojaavaan asentoonsa pysyen siinä matkan perille saakka.
Toisessa nurkassa istuva Kamila vaipui kohta jälleen uneen. Ramesh ei
voinut vastustaa hänen pelkkään olemassaoloonsa kohdistuvaa hetkellistä
vihankaunan virikettä.

He saapuivat asemalle hyvissä ajoin ja olivat pian sijoittuneet siihen
toisen luokan osastoon, jonka Ramesh oli matkaa varten tilannut. Ramesh
järjesti kuntoon Kamilan vuoteen toiselle alasijalle, pienensi lampun
liekkiä, sulki uutimen ja sanoi: "Sinun makuullemenoaikasi on jo ohi;
on parasta, ettet enää viivyttele."

"Enkö saa istua ja katsella, kunnes juna lähtee? Minä menen sitten
kohta nukkumaan." Ramesh suostui, ja Kamila veti hunnun kasvoillensa
ja asettui ikkunan pieleen katselemaan ihmisvilinää Rameshin
istuessa taempana hajamielisesti silmäillen ulos. Juna oli juuri
alkanut liikkua, kun hänen katseensa sattui erääseen myöhästyneeseen
matkustajaan, joka hyppäsi vaunun tasanteelle ja jonka piirteet
tuntuivat hänestä tutuilta.

Samassa Kamila alkoi ääneen nauraa. Ramesh kumartui katsomaan ja näki
myöhään saapuneen henkilön rimpuilevan erään asema virkailijan käsissä,
joka yritti häntä estää pääsemästä mukaan. Miehen onnistui kuitenkin
jäädä junaan; virkailijan käteen jäi vain hänen kaulahuivinsa. Kun
myöhästynyt kumartui ikkunasta sitä ottamaan, Ramesh tunsi hänet --
Akshaiksi.

Kamila ei voinut pitkään aikaan lakata nauramasta näkemällensä
kahakalle.

"Kello on puoli yksitoista ja juna liikkeessä; sinun on parasta mennä
nyt nukkumaan", virkkoi Ramesh.

Tyttö meni kuuliaisena vuoteeseensa, mutta ennen uneenvaipumista häntä
yhä vielä tavan takaa kovin nauratti.

Ramesh sitävastoin ei voinut käsittää asiaa leikin kannalta. Hän tiesi,
ettei Akshai ollut sisämaasta kotoisin; hänen sukunsa oli asunut
Kalkuttassa useiden miespolvien ajan. Miksi olikaan hänellä niinmuodoin
ollut sellainen epätoivoinen hätä päästä juuri tähän junaan? Ainoa
mahdollinen selitys oli se, että hän, Ramesh, ja Kamila olivat
alinomaisen silmälläpidon alaisina.

Se ajatus, että Akshai voisi toimittaa tiedusteluja hänen
kotikylässänsä, tuntui Rameshista hirvittävältä: hänen maineensa
joutuisi riitelevien puolueiden kiistakapulaksi, ja koko asia ilmenisi
sanomattoman likaisena.

Hän voi hyvin kuvitella, millainen häpeänhälinä kylässä syntyisi.
Kalkuttan laisessa suuressa kaupungissa voi aina löytää syvänteitä,
mihin sukeltaa, maakylän matala vesi sitävastoin joutuu pienimmästäkin
sysäyksestä ankaraan liikkeeseen. Mitä enemmän Ramesh asiaa ajatteli,
sitä enemmän tämä mahdollisuus häntä kauhistutti.

Junan pysähtyessä Barrakpurissa Ramesh kurkisti ulos, mutta ei nähnyt
Akshain astuvan pois junasta. Naihatiin jäi paljon matkustajia, mutta
Akshai ei ollut niiden joukossa. Bogulassa Ramesh taasen kurkisti
ikkunasta, mutta jälleen suotta. Oli ylen epätodennäköistä, että Akshai
astuisi junasta millään muulla asemalla.

Vaikka Ramesh oli väsynyt, pääsi hän vasta myöhään uneen. Varhain
aamulla juna saapui Goalundoon, niiden matkustajien pääteasemalle,
jotka pyrkivät Itä-Bengaliin, ja Ramesh näki Akshain kiiruhtavan kohti
jokialuksia, pää ja kasvot huivin peitossa, matkalaukku kädessään.
Aluksen, joka kulki Rameshin kylän ohi, oli määrä lähteä vasta parin
tunnin kuluttua, mutta laiturissa lepäsi toinenkin, täydessä höyryssä
ja kärsimättömästi viheltäen. "Mihin tämä lähtee?" kysyi Ramesh.

"Länteen", kuului vastaus.

"Kuinka kauas?"

"Benaresiin, jos virrassa vettä riittää."

Ramesh sijoitti Kamilan heti erääseen hyttiin ja kiiruhti jälleen
maihin hankkiakseen muonavaroja matkaa varten. Akshai oli sillävälin
astunut ennen kaikkia muita matkustajia toisen aluksen kannelle
asettuen sellaiseen kohtaan, josta saattoi nähdä koko väenpaljouden.
Tämän aluksen matkustajat eivät pitäneet mitään erikoista kiirettä,
koska lähtö oli vielä tuntien päässä. He kuluttivat odotusaikaa
peseytyen ja uiden, keittivätpä jotkut itselleen ruokaakin rannalla.

Akshai otaksui Rameshin ja Kamilan menneen johonkin läheiseen
ravintolaan aamiaiselle, mutta kun Goalundo oli hänelle outo, piti hän
varmempana jäädä laivaan.

Vihdoin annettiin lähtömerkki, mutta Rameshista ei näkynyt vielä
jälkeäkään. Matkustajat alkoivat virrata laivaan pitkin notkuvaa
lankkua, joka oli siltana. Vihellyksen käydessä kiihkeämmäksi
kiiruhtivat myöhästyneetkin laivaan, mutta Rameshia ei näkynyt nytkään
uusien tulokasten enempää kuin jo laivalla olevienkaan joukossa.

Kaikki olivat laivassa, lankku oli vedetty pois ja kapteeni oli
käskenyt nostaa ankkurin, kun Akshai vihdoin huudahti: "Minä tahtoisin
päästä takaisin maihin!" Mutta kukaan ei hänestä välittänyt. Alus oli
aivan likellä rantaa, joten hän voi hyppäämällä saavuttaa terra firman.

Rannalla ei Rameshista näkynyt jälkeäkään. Kalkuttaan menevä aamujuna
oli vast'ikään lähtenyt, ja Akshai johtui päättelemään, että Ramesh oli
hänet havainnut, ei ollutkaan lähtenyt kotipuoleensa, vaan oli palannut
aamujunassa Kalkuttaan. Kalkuttan kokoiselta paikkakunnalta olisi ylen
vaikea löytää piiloutunutta.




KAHDESKOLMATTA LUKU


Akshai vietti koko pitkän päivän Goalundossa ja lähti illalla
postijunassa takaisin Kalkuttaan. Saavuttuaan perille varhain
seuraavana aamuna hän meni ensi töikseen Dardzhparassa sijaitsevalle
Rameshin asunnolle, mutta havaitsi oven olevan lukossa ja sai tietää,
ettei siellä ollut kukaan käynyt.

Sitten hän lähti Kalitolaan, mutta sielläkään ei huoneissa ollut
asujaimia. Niinpä hän siirtyi viereiseen taloon, Annada Babun luo, ja
ilmoitti Dzhogendralle: "Hän on tiessään! Minä en saanut häntä käsiini."

"Mitä tarkoitat?" huudahti Dzhogendra.

Akshai kertoi yksityiskohtaisesti kokemuksensa. Dzhogendran Rameshiin
kohdistuva epäluulo muuttui ehdottomaksi varmuudeksi, kun hän kuuli
miehen paenneen Kamilan keralla heti Akshain havaittuansa. "Mutta",
virkkoi hän, "tämäkään todistus ei meitä auta. Kysymyksessä ei ole
vain Hemnalini; isä puhuu vielä yhtä mielettömiä, sanoo luottavansa
yhä Rameshiin, kunnes saa kuulla kaikki hänen omasta suustansa. Asiat
ovat kehittyneet niin pitkälle, että jos Ramesh tänään saapuisi
ja sanoisi: 'Minä en voi vielä teille mitään ilmaista', niin isä
suostuisi empimättä siihen, että hän nai Hemnalinin. Miten onkaan
sellaisia ihmisiä käsiteltävä? Isä ei voi sietää, että Hemnalini
mitenkään kärsii. Jos Hemnalini menee tänään hänen luoksensa ja vikisee
tahtovansa mennä Rameshille, vaikka hänellä olisikin toinen vaimo, niin
uskon varmaan, että hän suostuu. Meidän on jollakin tavoin puristettava
Rameshista täysi tunnustus ja mitä pikemmin, sitä parempi. Älkäämme
joutuko epätoivoon. Minä kävisin asiaan käsiksi itse, mutta en tiedä,
miten siinä on meneteltävä, ja joutuisin luultavasti vain ankaraan
riitaan Rameshin kanssa. Mutta nyt otaksun, että haluat peseytyä ja
juoda hieman teetä."

Akshai toimitti pesunsa ja istuutui sitten juomaan teetä aivojen
ankarasti työskennellessä. Hänen mietteensä keskeytti Annada Babu,
joka astui sisään tytärtänsä taluttaen. Nähdessään Akshain Hemnalini
pyörähti ja lähti huoneesta.

"Tämä on liikaa!" kiivastui Dzhogendra. "Kuulehan, taatto, sinä et saa
rohkaista häntä tuollaiseen epäkohteliaisuuteen. Sinun pitäisi pakottaa
hänet palaamaan." Samassa hän huusi: "Hem, Hem!" Mutta Hemnalini oli jo
yläkerrassa.

Nyt puuttui asiaan Akshai. "Luulenpa, että teet minut mahdottomaksi,
Dzhgen. Olisi paljon parempi, ellet virkkaisi hänelle mitään minusta.
Anna ajan tehdä tehtävänsä! Jos nyt yrität häntä pakottaa, niin
aiheutat korjaamattoman onnettomuuden."

Akshai tyhjensi kupposensa ja lähti. Tämän nuoren miehen kärsivällisyys
oli ehtymätön. Kun merkit olivat epäsuotuisat, niin hän tiesi,
ettei voinut tehdä mitään parempaa kuin istuutua odottamaan. Hänen
mielenlaatunsa oli erittäin tasainen. Joutuessaan loukkauksen esineeksi
hän ei paneutunut kopean näköiseksi eikä kääntynyt vihoissaan pois. Hän
ei ollut suinkaan herkkätunteinen: ylenkatse ja torjuminen eivät häntä
lainkaan liikuttaneet. Toverit voivat kohdella häntä mitä kopeimmin
hänen silti silmäänsäkään räpähdyttämättä.

Hänen lähdettyänsä Annada Babu kohta haki Hemnalinin takaisin. Tytön
poskista oli hävinnyt puna, ja silmien alla oli tummat renkaat.
Huoneeseen astuessaan hän ei kohottanut katsettansa, sillä hän ei
voinut katsoa Dzhogendraa silmiin. Hän tiesi veljen olevan kiukuissaan
hänelle ja Rameshille, tiesi hänen jo langettaneen ankaran tuomion
heistä kumpaisestakin ja varoi sen vuoksi hänen katsettansa.

Vaikka rakkaus olikin pitänyt yllä Hemnalinin luottamusta Rameshiin,
ei järjen ääni kumminkaan ollut täysin vaimennettavissa. Pari päivää
aikaisemmin hän oli Dzhogendralle julistanut luottavansa Rameshiin,
mutta unettomien öiden yksinäisyydessä hänen uskonsa oli heikontunut.

Hän ei tosiaankaan keksinyt mitään todennäköistä selitystä Rameshin
merkilliseen käyttäytymiseen. Hän yritti parhaansa mukaan torjua
epäluuloa uskonsa varustuksesta, mutta epäilykset pommittivat ankarasti
linnan takaporttia. Kuin äiti, joka kokee suojata lastansa painamalla
sitä rintaansa vasten, painoi hän sydämellensä Rameshiin kohdistuvaa
luottamusta tuomitsevien seikkojen käydessä häntä ahdistamaan. Mutta
riittäisivätkö hänen voimansa yhä vielä hyökkäystä vastustamaan?

Annada Babu oli jälleen nukkunut viereisessä huoneessa ja tiesi,
kuinka levottoman yön Hemnalini oli viettänyt. Hän oli käynyt useita
kertoja huoneessa ja havainnut Hemnalinin valvovan. Huolestuneisiin
kysymyksiinsä hän oli saanut vastaukseksi: "Miksi et itse nuku, taatto?
Minä olen jo väsynyt ja nukun aivan pian."

Hemnalini nousi varhain ja meni katolle. Rameshin asunnossa olivat
kaikki ovet ja ikkunat suljetut. Aurinko nousi verkalleen idänpuolisten
kattojen yli, mutta Hemnalinista vastasyntynyt päivä tuntui niin
ikävältä ja ilottomalta, että hän vaipui erääseen kattotasanteen
kulmaukseen, peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Päivä
tulisi kulumaan mielitietyn saapumatta. Juhlaisana ehtoonakaan ei voisi
toivoa hänen tulevan eikä olisi edes sitä tyhjää lohdutusta, että
tietäisi hänen olevan läheisyydessä.

Hänet säpsähdytti unelmista hereille isän ääni: "Hem, Hem!" Hän kuivasi
nopeasti kyynelet ja vastasi: "Täällä, isä."

"Minä olen noussut myöhään tänä aamuna", virkkoi Annada Babu katolle
ehdittyään ja silitteli hellästi tyttärensä olkapäätä.

Tyttäreen kohdistuva huolestuminen oli häirinnyt hänen lepoansa, ja hän
oli vaipunut uneen vasta aamupuolella. Kasvoihin paistava aurinko oli
hänet jälleen herättänyt, ja hän oli nopeasti pukeuduttuansa lähtenyt
tytärtänsä katsomaan. Mutta huone oli tyhjä, ja se ajatus, että
Hemnalini yhä etsi yksinäisyyttä, tuotti hänelle uutta tuskaa.

"Tulehan alas aamiaiselle, kultaseni", kehoitti hän.

Hemnalini ajatteli säikähtäen, että joutuisi istumaan teepöydässä
Dzhogendraa vastapäätä, mutta tiesi, että jokainen tavallisesta
elämänjärjestyksestä poikkeaminen huolestuttaisi isää; sitäpaitsi
hänellä oli tapana aina täyttää isän kupponen, joten hän ei halunnut
nytkään laiminlyödä tätä vähäistä huomaavaisuutta.

Ehdittyään ovelle hän kuuli Dzhogendran juttelevan jonkin toisen
henkilön kanssa, ja hänen sydäntänsä vavahdutti ajatus, että siellä
voisi, olla Ramesh, koska ei ollut todennäköistä, että kukaan muu
tulisi niin aikaisin. Hän astui huoneeseen, koko ruumis väristen, ja
näki -- Akshain! Se oli liikaa: hän kääntyi ja pakeni. Kun isä sitten
oli hakenut hänet takaisin, niin hän istui isän viereen ja keskitti
koko tarkkaavaisuutensa hänen teekupposeensa.

Dzhogendraa hänen käyttäytymisensä ankarasti närkästytti. Hänestä
tuntui sietämättömältä, että Hem pani Rameshin uskottomuuden siinä
määrin pahaksensa. Hänen harmistumistansa kiihti se, että isänsä otti
osaa sisaren suruun ja että sisar käytti rakkauttansa kilpenä maailmaa
vastaan. "Me olemme hänen mielestään kaikin rikoksentekijöitä!" mietti
Dzhogendra. "Kun häneen kohdistuva rakkautemme saa meidät tekemään
velvollisuutemme ja toimimaan hänen todellisen onnensa hyväksi, niin
emme saa yhtään kiitoksen sanaa, vaan esiinnymmepä hänen silmissään
väärintekijöinäkin. Isä ei kykene ollenkaan tilannetta vallitsemaan;
asiain nykyisellä kannalla ollen hänen ei pitäisi yrittää lohdutella,
vaan olisi turvauduttava ratkaisevaan leikkaukseen. Peläten tuottavansa
hänelle tuskaa isä vain yhä torjuu hänen luotansa epämieluista
totuutta."

"Tiedätkö, taatto, mitä on tapahtunut?" kysyi Dzhogendra ääneen.

"En, mitä sitten?" tiedusteli Annada Babu jännittyneenä.

"Ramesh lähti toissa iltana Goalundon junassa kotiinsa vieden
vaimonsa mukanaan. Havaitessaan Akshain olevan junassa hän muutti
suunnitelmaansa ja palasi Kalkuttaan."

Hemnalinin käsi vapisi, ja teen kaataminen epäonnistui. Hän istuutui
nopeasti tuolillensa.

Dzhogendra loi häneen syrjäsilmäyksen. "Minä en voi käsittää, mitä
syytä hänellä oli paeta, koska hän oli jo aikaisemmin nähnyt, että
Akshai tietää kaikki. Hänen aikaisempi käytöksensä oli jo kyllin
viheliäinen, mutta kerrassaan inhoittavaa on mielestäni se, että mies
vielä säikähtää ja pakenee kuin varas. En tiedä, mitä Hem asiasta
ajattelee, mutta minä pidän hänen pakoansa riittävänä syyllisyyden
todistuksena."

Hemnalini nousi seisaalleen, koko ruumis vapisten. "Minä en tarvitse
sinun todistuksiasi", sanoi hän veljellensä, "sinä voit hänet tuomita,
jos tahdot, mutta minä en ole hänen tuomitsijansa."

_Dzhogendra_: "Eikö se mies, jonka oli määrä saada sinut vaimoksensa,
ollenkaan liikuta meitä?"

_Hemnalini_: "Minä en puhu naimisiinmenosta. Kumoa sinä kihlaus, jos
hyväksi näet, mutta älä yritä saada minua horjumaan."

Nyyhkytyksen puuska tukahdutti hänen puheensa; Annada Babu nousi ja
painoi hänen kyyneleiset kasvonsa poveansa vasten.

"Tule, kultaseni, mennään yläkertaan." Enempää ei hänkään kyennyt
sanomaan.




KOLMASKOLMATTA LUKU


Höyryalus, johon Ramesh ja Kamila olivat sijoittuneet, lähti
Goalundosta oikeaan aikaan. Ketään muita ensimmäisen tai toisen luokan
matkustajia ei ollut, ja Ramesh otti haltuunsa erään hytin sijoittaen
sinne heidän tavaransa.

Kamila nautti aamujuomakseen maitoa ja istuutui sitten avoimelle
hytinovelle ihailemaan alativaihtuvaa virran näkymöä.

"Tiedätkö, minne olemme menossa, Kamila?" kysyi Ramesh.

"Kotiin", vastasi Kamila.

_Ramesh_: "Sinähän et halua sinne lähteä, ja niinpä emme lähdekään."

_Kamila_: "Luovuitko siitä ajatuksesta minun tähteni?"

_Ramesh_: "Luovuin."

"Miksi teitkään niin?" kysyi Kamila nyreissään. "Sinun ei olisi
tarvinnut välittää satunnaisesta sanastani. Sinä loukkaannut kovin
helposti."

Ramesh hymyili. "Minä en ole ollenkaan loukkaantunut. Minun ei tee
itsenikään mieli lähteä kotiin."

"Mihin me siis matkustamme?" tiedusteli Kamila jännittyneenä.

_Ramesh_: "Me matkustamme länteen." Kamilan silmät suurenivat, kun
hän tuon kuuli. Millainen merkityksen runsaus onkaan sanassa "länsi"
niille, jotka ovat tottuneet kotona kyyhöttämään! Pyhiä lippaita,
voimistuttavaa ilmaa, uusia paikkakuntia, uusia nähtävyyksiä, vanhojen
kuninkaiden ja keisarien jättämiä muistomerkkejä, ihmeellisiä
temppeleitä, satuja ja sankari-ajan tarinoita!

"Mihin paikkoihin me matkustamme?" kysyi Kamila iloisen kiihtymyksen
valtaamana.

"En ole vielä päättänyt. Me sivuutamme Monghirin, Patnan, Dinapurin,
Buksarin, Ghazipurin ja Benaresin, ja jossakin näistä paikoista meidän
täytyy astua maihin." Toiset noista nimistä olivat Kamilalle tutut,
toiset eivät, mutta hänen mielikuvituksensa loimahti heleään lieskaan
Rameshin niitä luetellessa.

"Sepä hauskaa!" huudahti hän käsiänsä taputtaen.

"Hauskuus tulee myöhemmin", virkkoi Ramesh. "Sitä ennen meidän on
pidettävä huolta siitä, että saamme jotakin syödäksemme. Et kai halua
käydä laivamiesten kanssa aterioimaan!"

"Taivas varjelkoon! Enpä suinkaan!" huudahti Kamila kauhistunein ilmein.

_Ramesh_: "Mitä siis teemmekään?"

_Kamila_: "Minä keitän."

_Ramesh_: "Osaatko sinä keittää?"

Kamila alkoi nauraa: "Mitä minusta ajatteletkaan? Osaanko keittää?
Millaisena pikku houkkiona minua pidätkään! Minähän pidin enon luona
huolen kaikesta keittämisestä."

Ramesh ryhtyi puolustautumaan. "Minun ei olisi pitänyt kysyä siten.
Mutta nyt olisi parasta hankkia tarvittavat tavarat." Hän lähti
ja palasi aivan pian tuoden rautaisen keittolieden. Eikä siinä
kyllin. Laivalla oli eräs Umesh-niminen nuorukainen kajastha- eli
kirjoittajakastia, jota korkeampi Bengalissa on ainoastaan bramaanien
kasti; Ramesh otti hänet Kamilan keittiöapulaiseksi lupaamalla määrätyn
päivärahan ja vapaan matkan Benaresiin.

"Mitä saammekaan aamiaiseksi, Kamila?" kysyi hän sitten.

"Mitä voit erinomaista odottaa, kun tuot minulle vain riisiä ja
palkohedelmiä? Tänään syömme _kedzhri_-aamiaisen."

Kamilan ohjeiden mukaan Ramesh hankki laivamiehiltä hieman mausteita.
"Mitä luulet minun nyt näillä tekevän?" kysyi Kamila, jota toisen
keittotaidollinen tietämättömyys kovin huvitti. "Enhän voi niitä
hienontaa, ellei minulla ole huhmaria ja survinta! Oletpa tosiaankin
mainio!"

Ramesh piti saadun nuhteen hyvänänsä ja riensi hakemaan vaadittuja
kojeita. Hän ei tosin löytänyt juuri sitä, mitä tahtoi, mutta hänen
onnistui sentään saada laivamiehiltä lainaksi malminen petkel ja
huhmarintapainen. Sellaisiin välineisiin Kamila ei ollut tottunut,
mutta hänen täytyi niihin tyytyä. Ramesh ehdotteli mausteiden
hienontamista jätettäväksi jonkun toisen tehtäväksi, mutta Kamila ei
ottanut ehdotusta kuulevaan korvaansa, vaan ryhtyi itse innokkaasti
työhön. Outojen kojeiden kanssa taisteleminen huvitti häntä
tavattomasti; hän vain nauroi, kun maustejyväset sinkoilivat joka
suuntaan. Hilpeys tarttui Rameshiinkin: hän nauroi toisen keralla.

Mausteiden hienontamisesta aiheutuneen välikohtauksen jälkeen Kamila
sonnusti hameensa ja erotti itsellensä erään kulmauksen keittiöksi. Iso
saviruukku, jonka he olivat tuoneet Kalkuttasta mukanansa säilyttäen
siinä makeisia, kelpasi keittoastiaksi. Asetettuansa sen liedelle
Kamila kehoitti Rameshia kylpemään luvaten sillä aikaa valmistaa
aamiaisen. Ramesh teki työtä käskettyä, ja hänen palattuansa ruoka
tosiaankin oli valmis. Lähin pulma oli siinä, ettei ollut tietoa
lautasista.

Ramesh rohkeni ehdottaa, että he lainaisivat jonkin kulhon
muhamettilaisilta laivamiehiltä, mutta Kamilaa ajatus kauhistutti,
vaikka Ramesh kaikessa hiljaisuudessa tunnusti, ettei hän niin
menetellen loukkaisi ensimmäistä kertaa hindulaisia puhtaussääntöjä.

"Tehtyä et voi saada tekemättömäksi", selitti Kamila, "mutta älä
menettele enää milloinkaan siten. Minä en voi sitä sietää." Samassa hän
otti keittoastian lattean kannen, puhdisti sen perinpohjin ja asetti
hänen eteensä. "Tänään sinun täytyy käyttää tätä; hankitaan tuonnempana
jotakin parempaa, jos käy päinsä."

Ramesh nouti vettä, huuhteli puhtaaksi kappaleen laivan kantta ja
istuutui aterioimaan mielissään siitä, että oli noudattanut säädettyjä
seremonioita.

Hän oli tuskin ehtinyt nauttia pari suupalaa, kun jo huudahti:
"Kuulehan, sinä olet mainio keittäjä!"

"Älä huoli tehdä pilkkaa!" torjui Kamila hämmentyneenä.

"Minä en tee pilkkaa; saat itse nähdä, kun tulee vuorosi." Ramesh oli
aivan pian tyhjentänyt lautasensa ja vaati lisää. Kamila antoi hänelle
tällä kertaa melkoista enemmän.

"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh. "Jääkö sinulle itsellesi riittämään
asti?"

"Jää kyllä; täällä on miten paljon hyvänsä." Kamila oli kovin
iloissaan, kun näki, kuinka hyvältä ruoka Rameshista maistui.

"Mistä sinä nyt saat lautasen?" kysyi Ramesh sitten.

"Kannesta tietenkin", vastasi Kamila, vilpittömästi uskoen, että saisi
aviovaimona käyttää miehensä lautasta.

"Ei, sitä et saa tehdä!" huudahti Ramesh kauhistuneena,

"Miksi ei?" kysyi Kamila ihmeissään.

"Ei, se ei käy päinsä."

"Käypä tietenkin; minä tiedän, mitä teen. Mutta mistä syöt sinä, Umesh?"

"Tuolla alhaalla on sokerileipuri, jolta voin saada pari _sal_-lehteä
lautasekseni", vastasi Umesh.

"Jos aiot käyttää tuota kantta", huomautti Ramesh vieläkin, "niin
annahan minun ainakin se kunnollisesti huuhdella."

"Mitä joutavia!" vastasi Kamila torjuen hänen auliutensa.

Vähän ajan kuluttua hän huudahti: "Sinä et olekaan tuonut
betelpähkinöitä, joten en voi valmistaa sinulle mitään pureksittavaa."

"Alhaalla on mies, joka myy niitä", huomautti Ramesh, ja niin tulivat
vaatimattomat tarpeet pian tyydytetyiksi. Mutta Rameshin mieltä
askarruttivat levottomuutta herättävät ajatukset. "Miten ihmeessä
saankaan hänen päästänsä lähtemään sen ajatuksen, että me olemme mies
ja vaimo?" kysyi hän itseltänsä.

Kamila oli aivan valmis omaksumaan emännän tehtävät odottamatta mitään
enempää apua tai opetusta toisilta, sillä hänen elämänsä enon luona
oli ollut alinomaista keittämistä, lasten vaalimista ja siivousta.
Hänen siisteytensä, taitavuutensa ja raikas hilpeytensä ihastuttivat
Rameshia, mutta samalla häntä ahdistivat kiduttavat kysymykset:
Millaiseksi tulisikaan heidän suhteensa muodostumaan? Mahdotonta oli
pitää hänet luonansa ja yhtä mahdottomalta tuntui lähettää häntä
poiskin. Miten olikaan vedettävä rajaviiva heidän jokapäiväisessä
seurustelussaan? Jos Hemnalini olisi mukana, olisi kaikki aivan
yksinkertaista! Mutta se oli mahdotonta, ja mitään muuta pelastuskeinoa
ei näissä vaikeuksissa näyttänyt olevan. Vihdoin Ramesh päätti lopettaa
salaamisen: Kamilan piti saada tietää koko totuus.




NELJÄSKOLMATTA LUKU


Varhain iltapäivällä alus iskeytyi hiekkasärkkään. Sitä yritettiin
irroittaa, mutta turhaan: se oli vielä illallakin karilla. Korkeasta
tulvavetten uurtelemasta rantatörmästä painui tasaisesti kohti
vesirajaa leveä hietikko, joka oli täynnä vesilintujen jalanjälkiä.

Kylän tytöt, jotka olivat suurin parvin saapuneet virran rantaan
täyttämään ruukkunsa vielä kerran ennen pimeän tuloa, loivat alukseen
uteliaita silmäyksiä, toiset arastellen harsojensa lomitse, rohkeammat
sellaisesta varovaisuudesta välittämättä.

Rantatörmällä hyppi ja kirkui joukko poikaviikareita pilkaten
voimatonta Leviathania, joka tavallisesti höyrysi heidän ohitsensa
kopeasti, nokka pystyssä.

Aurinko painui hieta-aavikon taakse. Ramesh nojasi laivanpartaaseen
katsellen virran yli lännen taivasta, jota laskevan auringon viimeiset
säteet valaisivat, kun Kamila astui keittiökulmauksestansa, pysähtyi
hytin ovelle ja yskähti herättääkseen Rameshin huomiota. Kun Ramesh ei
kääntänyt päätänsä, hän otti avainkimppunsa ja kolisteli sillä ovea.
Hänen täytyi kolistella kovasti, ennenkuin Ramesh kääntyi, näki hänet
ja asteli hänen luoksensa toiselle puolelle laivankantta.

"Tuollako tavalla sinä minua kutsut?" kysyi Ramesh.

"Ei johtunut mieleeni mitään muuta keinoa."

"Miksi sitten luulet vanhempieni antaneen minulle nimen, ellei sitä
varten, että sitä käytettäisiin? Miksi et huuda 'Ramesh'! jos minulta
jotakin tahdot?"

Jälleen huonoa pilaa! Eihän hindulainen vaimo milloinkaan puhuttele
miestään nimeltä! Kamilan kasvojen puna kilpaili iltaruskon kanssa.
"Minä en tiedä, mitä tarkoitat!" huudahti hän kääntäen päänsä
toisaanne. "Illallinen on muuten valmiina; on parasta, että syöt sen
heti, kun et ole saanut mitään kunnollista aamiaiseksi."

Raikas tuulenhenki oli kiihtänyt Rameshin ruokahalua, mutta hän ei
maininnut asiasta mitään Kamilalle, koska pelkäsi hänen arvioivan
rajoitetut varansa liian suuriksi. Kamilan omasta aloitteestaan
ilmoittaessa illallisen olevan valmiina Rameshin ilo ei kuitenkaan
ollut aivan yksinkertainen tunne. Se ajatus, että pääsisi tyydyttämään
ruumiillista nälkäänsä, tosin aiheutti välitöntä ennakkomielihyvää,
mutta lisäksi tuli se ilahduttava tietoisuus, että joku oli häntä
ajatellut ja että ystävällinen olento oli puuhaillut; hänen hyväksensä.
Viimeksimainitun tekijän olemassaoloa hän ei voinut itseltänsä salata,
mutta samalla hänen täytyi tunnustaa se epämieluisa totuus, että tämä
hänen hyvinvoinnistansa huolehtiminen, miten suuressa arvossa hän sitä
pitikin, perustui harhaluuloon. Niinpä hän astuikin hyttiin huoaten ja
alakuloisen näköisenä.

Hänen ilmeensä ei jäänyt Kamilalta havaitsematta. "Sinunpa ei näytäkään
tekevän mieli illallista", sanoi hän ihmeissään. "Minä ajattelin,
että olet nälissäsi. Olen pahoillani, jos ajoin sinut sisään vastoin
tahtoasi."

Ramesh paneutui heti hilpeäksi. "Et sinä minua sisään ajanut, sen teki
oma ruokahaluni. Jos vieläkin helistät avaimiasi niin äänekkäästi
herättääksesi huomiotani, niin saat piankin nähdä ahmatin hyökkäävän
aterialle."

"Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten ympärillensä silmäillen, "enhän näe
tässä mitään syötävää. Olen nälkäinen aivan riittämään asti, mutta
tällaista minä kumminkaan en kykene sulattamaan!" Samassa hän viittasi
vuodevaatteisiin ja hytinsisustukseen. "Sellaiseen muonaan minä en ole
tottunut."

Kamila helähti nauramaan. Puuskan ohimentyä hän sanoi: "Merkillistä,
ettet nyt voi yhtään odottaa! Auringonlaskua katsellessasi et näyttänyt
tietävän mitään nälästä enempää kuin janostakaan. Ruokahalusi
luullakseni heräsi aivan äkkiä, kun sinua kutsuin. Hyvä, odotahan
hetkinen, niin tuon iltaruokasi."

"Kehoitanpa sinua liikkumaan ketterästi; saat syyttää itseäsi, jos
sänkyvaatteet ovat sill'aikaa hävinneet."

Leikkipuhe ei näyttänyt toistumisesta ollenkaan kärsivän: Kamila
joutui jälleen ankaran naurunpuuskan valtoihin. Hänen hopeinen äänensä
kaikui vielä hytissä, kun hän oli lähtenyt illallista hakemaan. Hänen
käännyttyään menemään Rameshin teeskennelty hilpeys hävisi heti, ja
äskeinen synkeys astui sen sijaan.

Kamila tuli pian takaisin, mukanansa _sal_-lehdillä peitetty kulho. Hän
laski sen vuoteeseen ja pyyhki lattian puhtaaksi hameensa helmalla.

"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh.

"Se ei haittaa, minähän joka tapauksessa kohta vaihdan vaatteet."
Samassa hän otti pois lehdet ja tarjosi Rameshille maukkaita ohukaisia
ja vihanneksia.

"Mitä ihmettä!" huudahti Ramesh. "Mistä saitkaan ohukaisia?"

Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!"
kehoitti hän salaperäisen näköisenä.

Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää
koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin,
_Tuhannen ja yhden yön_ ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin
hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui
kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta,
ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.

"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita
on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut
ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin
havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa
kuin tiedonjanonsa.

Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli
lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen
varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka
Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi
jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.

"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa.
Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän
riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."

Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin.
"Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.

"Ei yhtään, maammoseni."

Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään
rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään
saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan
minua taikinan valmistuksessa."

"Entä se hapan kerma, maammoseni?"

"Kuulehan, Umesh, odota siksi, kunnes isäntäsi tulee illalliselle, ja
sano hänelle sitten, että tarvitset rahoja ostoksiin."

Rameshin parhaillaan aterioidessa ilmaantui Umesh, jäi seisomaan ja
kynsi huolestuneena korvallistansa.

Rameshin katsahtaessa häneen hän sopersi: "Tulin kysymään sitä rahaa
ostoksia varten, maammoseni."

Rameshille selvisi äkkiä, että henkilö, joka ei halua maksaa, ei saa
mitään syödäksensä, ellei hänellä ole hallussaan Aladdinin taikalamppua.

"Sinullahan ei tietenkään ole rahaa, Kamila!"

Kamila tunnusti vaieten puutteensa, ja illallisen jälkeen Ramesh antoi
hänelle pienen lippaan huomauttaen: "Sinun olisi parasta toistaiseksi
säilyttää rahojasi ja arvoesineitäsi tässä."

Oivaltaen varsin hyvin, että olosuhteiden pakko nyt sälytti
Kamilan harteille talouden koko taakan, hän palasi laivankaiteen
ääreen katselemaan, kuinka lännen taivaan viimeinenkin valo häipyi
olemattomiin.

Umesh valmisti itselleen vanukkaan riisijauhoista, happamasta kermasta
ja banaaneista Kamilan istuessa vieressä kysellen hänen elämänsä
kohtaloita.

Äitipuolen vallitsemassa kodissa poika oli ollut vihapito, oli paennut
ja matkusti nyt Benaresiin, missä asui eräs hänen äitinsä sukulainen.

"Jos sallitte minun jäädä luoksenne, maammoseni, niin ei tee mieleni
lähteä minnekään muualle", sanoi hän lopuksi.

Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä
"maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.

"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän
mukaamme."




VIIDESKOLMATTA LUKU


Rantaäyrästä reunustava pensaikko näytti myöhäisen illan kellervän
viitan tummalta päärmeeltä. Ankat, jotka olivat päiväkauden oleskelleet
ruokapaikoillansa, palasivat sankkenevan pimeän suojassa yösijoillensa
hietasärkkien välillä sijaitseviin lammikkoihin. Varikset olivat
vetäytyneet yöpuullensa ja painuneet äänettömiksi. Kaikki venheet
olivat hakeutuneet rantaan, lukuunottamatta erästä isoa alusta, jota
hitaasti hinattiin vastavirtaan ja joka kynti tyyneen kullanvihertävään
pintaan tumman juovan.

Ramesh vei ruokotuolin peränpuolelle ja istui siellä kapean kuunsirpin
heikossa valossa. Läntisellä taivaalla yön varjot sulkivat syliinsä
illan viimeisen kultaisen kajasteen, ja kuutamon loihtuisassa valossa
näytti maan kamara sulavan kevyeksi sumuksi. Ramesh kuiskaili itsekseen
"Hem, Hem", ja rakastettu nimi kietoutui sanomattoman suloisesti hänen
sydämensä ympärille. Pelkkä nimen kuiskaaminen loihti esiin kadotetun
rakastetun katseen, joka ikäänkuin sumun halki suuntautui häneen
sanomattoman hellänä ja samalla surunvoittoisena. Rameshia puistatti,
ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

Viimeksikuluneiden kahden vuoden kokemukset siirtyivät näkynä hänen
silmiensä ohi. Hän palautti mieleensä ensimmäisen kohtauksen. Eipä
hän ollut silloin aavistanut, kuinka kohtalokkaaksi tuo päivä hänelle
muodostui! Dzhogendra oli vienyt hänet mukanaan kotiinsa, ja ujo
nuorukainen oli kovin hämillänsä nähdessään Hemnalinin istumassa
teepöydän päässä. Vähitellen hänen arkuutensa hävisi, ja hän alkoi
viihtyä hyvin uudessa seurassa. Lähemmin tutustuttuaan hän kääntyi
runolliseksi ja näki Hemnalinissa kaikkien lukemiensa rakkausrunoelmien
esineen. Hän alkoi salaa ylpeillä rakastumisestansa ja sääli niitä
tovereitansa, joiden täytyi tutkintojansa varten tutkia rakkauslauluja
hänen sitävastoin kokiessa rakkautta elävänä todellisuutena.

Siinä muistellessaan hän oivalsi olleensa noina aikoina vain rakkauden
esikartanoissa. Vasta kun näkymölle ilmaantui Kamila tehden hänen
elämänsä ongelman ratkaisemattomaksi, vasta silloin, ristiaallokossa,
hänen rakkautensa sai oikean muotonsa ja muuttui eläväksi
todellisuudeksi.

Ramesh antoi pään painua käsien varaan siinä miettiessään. Hänen
eteensä levisi elämä, elämä täynnä kyltymätöntä rakkauden kaipausta,
sellaisen olennon elämä, joka on kietoutunut paulaan ja suotta
ponnistelee siitä vapautuakseen. Eikö hän kykenisi paulaa rikkomaan,
jos keräisi voimansa valtavaan yritykseen?

Kohottaessaan päänsä ankaran päättäväisesti hän näki Kamilan, joka
seisoi aivan lähellä, kädet toisen ruokotuolin selustalla. Rameshin
äkkinäinen liike sai hänet säpsähtämään. "Sinä varmaan nukuit, ja minä
sinut herätin!" huudahti hän ja kääntyi katuvaisena menemään, kun
Ramesh samassa kutsui hänet takaisin. "Älä ole milläsikään, Kamila,
minä en nukkunut. Tulehan tänne istumaan; minä kerron sinulle tarinan."

Toivo saada kuulla tarina ihastutti Kamilaa; hän veti istuimensa aivan
lähelle ja sijoittautui siihen. Ramesh oli päättänyt ilmaista hänelle
koko totuuden, mutta hänestä tuntui siltä, että isku muodostuisi liian
ankaraksi, jos hän tekisi tunnustuksensa ihan valmistelematta. Siksipä
hän kehoittikin Kamilaa kuuntelemaan tarinaa.

"Olipa kerran eräs Radzhputien heimo", aloitti hän, "ja se heimo -- --"

"Milloin tämä tapahtui?" tiedusteli Kamila.

"Onko siitä jo hyvinkin pitkä aika?"

"On kyllä, hyvin pitkä; sinä et ollut silloin vielä syntynytkään!"

_Kamila_: "Mutta sinä tietenkin olit! Sinähän oletkin koko vanhus, eikö
totta? No, jatkahan!"

_Ramesh_: "Nämä Radzhputit noudattivat omituista tapaa. Kun joku
heistä oli menossa naimisiin, niin hän ei lähtenyt morsiamen luo,
vaan lähetti miekkansa. Vihkimismenot toimitettiin miekan ollessa
sulhasen sijaisena, ja sitten saapui morsian Radzhputien taloon ja tuli
asianmukaisesti naitetuksi."

_Kamila_: "Sepä tosiaankin oli merkillinen tapa!"

_Ramesh_: "En minäkään sitä oikein käsitä, mutta eipä asiaa käy muuksi
muuttaminen. Se kuuluu tarinaan. Näetkös, nuo Radzhputit katsoivat
arvoonsa soveltumattomaksi lähteä henkilökohtaisesti morsiamen taloon.
Se kuningas, josta tarina kertoo, kuului samaan heimoon Eräänä päivänä
hän -- --"

_Kamila_: "Sinä et ole sanonut, minkä maan kuningas hän oli."

_Ramesh_: "Hän oli Maduran kuningas; eräänä päivänä hän -- --"

"Sanohan ensin hänen nimensä", virkkoi Kamila, joka tahtoi
kuulla kaikki oikeassa järjestyksessä eikä halunnut ilman muuta
hyväksyä mitään. Jos Ramesh olisi tämän aavistanut, niin hän olisi
valmistautunut paremmin. Nyt hän huomasi, että miten halukas Kamila
olikin tarinaa kuulemaan, hän ei kumminkaan suostuisi minkään
yksityiskohdan poisjättämiseen.

"Hänen nimensä oli Randzhit Singh", jatkoi Ramesh hieman epäröityänsä.

"Randzhit Singh, Maduran kuningas", toisti Kamila; "no jatkahan!"

_Ramesh_: "Eräänä päivänä kuningas kuuli vaeltavalta laulajalta, että
eräällä toisella kuninkaalla, hänen heimolaisellansa, oli erinomaisen
kaunis tytär."

_Kamila_: "Minkä maan kuninkaalla?"

_Ramesh_: "Voimmehan otaksua, että hän oli Kondzheveramin kuningas."

_Kamila_: "Miksi sen otaksuisimme? Eikö hän todellisuudessa ollutkaan
Kondzheveramin kuningas?"

_Ramesh_: "Olipa tietenkin! Haluatko tietää hänenkin nimensä? Hänen
nimensä oli Amar Singh."

_Kamila_: "Tytön, hänen erinomaisen kauniin tyttärensä nimeä sinä et
ole minulle vielä sanonut."

_Ramesh_: "Ikävä kyllä en tullut huomanneeksi Hänen nimensä oli --
hänen nimensä oli -- niin, hänen nimensä oli Tshandra -- --"

_Kamila_: "Merkillistä, miten helposti unohdat asioita. Olithan
unohtanut minunkin nimeni!"

_Ramesh_: "Kun siis Audhin kuningas oli kuullut sen vaeltavalta
laulajalta -- --"

_Kamila_: "Mikä se Audhin kuningas on? Sinähän puhuit Maduran
kuninkaasta!"

_Ramesh_: "Et suinkaan luule hänen olleen yhden ainoan valtakunnan
kuninkaana! Hän oli sekä Audhin että Maduran kuningas."

_Kamila_: "Kuningaskunnat kai sijaitsivat vierekkäin?"

_Ramesh_: "Ihan naapuruksia ne olivat."

Kertomuksen edetessä valpas Kamila keksi lisää ristiriitoja, mutta
lopulta Rameshin onnistui ne kaikki hälventää, joten hän voi kutoa
seuraavan tarinan:

"Randzhit Singh, Maduran kuningas, toimitti lähettilään Kondzheveramin
kuninkaan luo pyytämään hänelle prinsessaa puolisoksi. Amar Singh,
Kondzheveramin kuningas, suostui mielellään ehdotukseen.

"Sitten lähti Indradzhit Singh, Randzhit Singhin nuorempi veli,
sotajoukkoinensa Amar Singhin valtakuntaan liehuvin lipuin, rumpujen ja
torvien ankarasti pauhatessa, ja leiriytyi kuninkaalliseen puistoon.
Kondzheveramin kaupunki vietti suuren juhlan iloisen tapahtuman
kunniaksi.

"Kuninkaalliset astrologit toimittivat laskelmansa ja määräsivät
hyväenteisen päivän hääpäiväksi. Määrätty ajankohta oli pimeän
kuukaudenpuoliskon kahdestoista yö, kaksi tuntia puolenyön jälkeen.
Sinä yönä olivat kaikki talot köynnöksin kaunistetut ja koko kaupunki
oli juhlallisesti valaistu prinsessa Tshandran häitten kunniaksi.

"Prinsessa ei kumminkaan tietänyt, kuka hänen tuleva puolisonsa
oli. Prinsessan syntyessä oli viisas Paramananda Svami ilmoittanut
hänen isällensä: 'Erään kiertotähden asema ennustaa tyttärellesi
onnettomuutta. Kun tulee hänen naimisiinmenoaikansa, älä mainitse
hänelle sen miehen nimeä, joka hänen tulee ottaa miehekseen.'

"Määrättyyn aikaan prinsessa vihittiin miekkaan. Indradzhit Singh toi
tavanomaiset sulhasen lahjat ja kumarsi veljensä vaimoa. Indradzhit
oli veljellensä yhtä uskollinen kuin Lakshmana Ramalle, ei kohottanut
katsettansa jalon neidon kasvoihin, jotka harson verhossa punastuivat,
vaan kiinnitti sen hänen somiin pieniin jalkoihinsa, jotka olivat
kiiltoöljyllä voidellut ja helisevin nilkkarenkain koristetut.

"Häitten jälkeisenä päivänä Indradzhit sijoitti prinsessan jalokivin
kaunistettuun ja suojakatoksella varustettuun kantotuoliin ja lähti
kulkemaan kotimaahansa. Pelko sydämessään muistellen sitä pahaa
kiertotähteä, joka oli uhannut hänen tytärtänsä onnettomuudella,
Kondzheveramin kuningas laski oikean kätensä hänen päälaellensa
ja antoi hänelle jäähyväissiunauksen. Kuningatar, joka ei kyennyt
hillitsemään kyyneliänsä, suuteli tytärtänsä huulille. Temppeleissä
tuhannet papit toistelivat loitsuja torjuaksensa kovaa kohtaloa.

"Kondzheveram on kaukana Madurasta, melkein kuukauden matkan päässä.
Toisena iltana Radzhputit olivat pystyttäneet telttansa Vetsha-virran
rannalle ja valmistautuivat menemään levolle, kun samassa havaittiin
soihtuvalkeita läheisessä metsässä. Indradzhit lähetti erään aseistetun
miehen ottamaan asiasta selkoa, ja mies toi palatessaan seuraavan
tiedon: 'Teidän ylhäisyytenne, valot ovat erään seurueen, joka palaa
hääretkeltä samoinkuin mekin. Ne ovat Radzhputeja, meidän omaa
heimoamme, ja saattavat aseistetuin seuruein morsianta puolisonsa luo.
Tiet ovat epävarmat, ja sen vuoksi he pyytävät teidän korkeuttanne
heitä suojelemaan ja saattelemaan osan matkaa!'

"Prinssi vastasi: 'On oikeus ja kohtuus, että apua suodaan sitä
anoville. Puolustakaamme heitä niin hyvin kuin voimme.' Sitten
molempain seurueiden taisteluvoimat yhtyivät.

"Kolmas yö oli pimeän kuukaudenpuoliskon viimeinen. Heidän edessänsä
oli vuorijono, takanansa taaja metsä. Väsyneet sotilaat lepäsivät
kohta sikeässä unessa, sirkkojen sirityksen ja vesiputousten kohinan
tuudittelemina.

"Yht'äkkiä syntyi sellainen meteli, että kaikki heräsivät unesta.
Maduralaisten leirissä laukkasivat ratsut valtoiminaan, sillä joku oli
katkaissut niiden kiinnityshihnat. Siellä täällä loimahti palamaan
teltta, ja liekit punersivat kuutamotonta taivasta.

"Sotilaat huomasivat heti rosvojen hyökänneen heidän kimppuunsa. Seurasi
hurja käsikähmä. Pimeässä oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta, ja
seurauksena oli auttamaton sekamelska. Sekasorron suojissa hyökkääjät
ryöstivät leirin ja pakenivat saaliinensa vuoristoon.

"Taistelun tauottua ei prinsessaa näkynyt missään. Hän oli säikähtyneenä
paennut leiristä ja oli liittynyt erääseen pakolaisparveen luullen
siihen kuuluvansa.

"Itse asiassa nämä pakolaiset kuuluivat toiseen hääseurueeseen.
Sekamelskan vallitessa olivat rosvot vieneet heidän saattamansa
morsiamen, mutta nyt he luulivat Tshandra-prinsessaa heidän haltuunsa
uskotuksi morsiameksi ja kiiruhtivat mitä pikimmin omaan maahansa.

"Tämä seurue kuului erääseen mitättömään Radzhput-heimon sukuun, joka
asui kaukaisella rannikkoseudulla. Prinsessa saatettiin asianmukaisesti
päällikön -- Tshet Singhin -- luo, jolle olisi oikeastaan kuulunut
toinen morsian.

"Tshet Singhin äiti lausui tytön tervetulleeksi ja vei hänet kammioonsa,
kokoontuneiden sukulaisten kuiskutellessa: 'Näin kaunista morsianta
emme ole milloinkaan nähneet!'

"Tshet Singh näki kilvoitelleensa hyvän kilvoituksen ja palvellen
kumarsi vaimoansa mielessänsä, kokonaan hänen sulonsa lumoissa.
Prinsessa puolestansa tiesi, mikä hyvälle vaimolle sopii. Pitäen Tshet
Singhiä laillisena puolisonansa hän päätti omistaa elämänsä hänen
palvelukseensa.

"Muutaman päivän kuluessa hälveni heidän keskinäinen arkuutensa, ja kun
he sitten juttelivat, niin Tshet Singh havaitsi, että tyttö, jonka hän
oli ottanut morsiamenansa taloonsa, ei ollut kukaan muu kuin prinsessa
Tshandra!"




KUUDESKOLMATTA LUKU


"Entä sitten?" kysyi Kamila jännittyneenä. Hän oli kuunnellut
kertomusta henkeänsä pidättäen.

"Minä tiedän vain sen verran, enempää en tiedä. Sano sinä minulle,
miten arvelet lopulta käyneen."

_Kamila_: "Ei, ei, se ei käy päinsä! Sinun pitää kertoa tarina loppuun
asti."

"Kunniasanani, Kamila: minä puhun totta! Sitä kirjaa, josta olen
tarinan lukenut, on ilmestynyt vasta ensimmäinen nidos, ja minulla ei
ole aavistustakaan, milloin seuraava osa tulee julkaistavaksi."

"Oletpa sinä heittiö! Tuo ei ole kaunista!" huudahti Kamila ärtyneenä.

_Ramesh_: "Kirjan tekijää sinun olisi moitittava. Minä tahdon vain
sinulta kysyä: Miten piti Tshet Singhin menetellä Tshandraan nähden?"

Kamila mietti pitkän aikaa katse suunnattuna virralle.

"Minä en tiedä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä; minä en osaa mitään
ajatella", virkkoi hän vihdoin.

Ramesh oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Olisiko Tseth Singhin
pitänyt kertoa Tshandralle kaikki?"

"Mitä ihmettä puhutkaan! Ellei hän olisi mitään sanonut, olisi syntynyt
kamala sekaannus; sehän olisi ollut kerrassaan kauheata! Paljoa parempi
on sanoa totuus."

"Paljoa parempi", toisti Ramesh konemaisesti. Jälleen hetkisen vaiti
oltuaan hän jatkoi: "Kuulehan, Kamila, jos otaksumme -- --"

_Kamila_: "Mitä meidän tulee otaksua?"

_Ramesh_: "Otaksukaamme, että minä olen Tseth Singh ja sinä olet
Tshandra."

_Kamila_: "Älä juttele minulle tuollaisia! Se ei minua miellytä!"

_Ramesh_: "Niin, mutta minun täytyy se sanoa. Mikä olisi minun
velvollisuuteni siinä tapauksessa ja mikä sinun?"

Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän
kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle
silmäillen.

"Umesh, oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"Olen kyllä, maammoseni."

"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin
ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin
olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen
apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse.
Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet
kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei
ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet
maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä
tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu
tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen
tykytys koko alusta.

Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti
parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli
selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei
ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla
hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan
velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia;
hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin
toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista
armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään -- niin itsekäs olento on
ihminen -- Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että
Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia
ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin.
Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito
näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että
hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet
saavuttaakseen.

Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään.
Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat
haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka
seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi.
"Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."

"Etkö sinä lähde levolle?"

"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen
hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."

Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut
kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja
pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema
vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.

"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on
siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."

Kamila kohotti ylpeästi päätänsä. "Mitäpä tässä olisi pelättävää?"

Ramesh sammutti valon hytistänsä ja paneutui makuulle.

"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini!
Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta
siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea
menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset
niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä.
Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman
tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut
mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä
tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta
kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka
monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin
tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja
puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen
ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen
paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi
saavuttanut iäisen levon.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU


Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän
havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi,
missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi
ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui
käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten
takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan
alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin
teräksenkarvaisella vedenpinnalla.

Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata.
Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä
johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja
uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä
hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan
unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja,
ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan
tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin
riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin
kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä
kaikkeudessa?

Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua
välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet
alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske
herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.

Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen,
missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin
jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin
kasvoillensa.

"Oletko jo peseytynyt, Kamila?" kysyi Ramesh.

Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen
pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan,
sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.

"Tulee kohta ihmisiä", jatkoi Ramesh, "olisi parasta, että laittaudut
kuntoon."

Kamila ei vastannut mitään; hän tempasi äkkiä tuolilta vaatteensa ja
lähti hänen ohitsensa kylpyhuoneeseen.

Se seikka, että Ramesh nousi aikaisin valvoakseen hänen toimiansa,
tuntui Kamilasta turhalta, jopa nenäkkäältäkin. Hän tiesi varsin hyvin
Rameshin noudattavan käyttäytymisessään pidättyväisyyttä, tiesi, että
hänen tutunomaisuutensa aina pysyi määrätyissä rajoissa. Kamilalla
ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia anopilta tavanomaisia
käyttäytymissääntöjä -- milloin ja missä soveliaisuus vaatii käyttämään
huntua. Mutta tänä aamuna oli Rameshin läsnäolo herättänyt hänessä
vaistomaista arkuudentuntoa.

Kun Kamila kylvyn jälkeen palasi hyttiinsä, odottivat häntä siellä
päivän työt. Hän otti avainkimpun olkapäänsä yli heittämästään viitan
kulmasta ja avasi vaatearkkunsa. Samassa hänen katseensa sattui siihen
pieneen lippaaseen, jonka Ramesh oli hänelle antanut. Eilen se oli
häntä ilahduttanut, sen omistaminen oli herättänyt hänessä voiman ja
riippumattomuuden tuntoa, ja hän oli sulkenut sen arkkuunsa kalliina
aarteena, mutta tänään hänen iloinen ihastuksensa oli kadonnut.
Kuuluihan lipas sittenkin Rameshille eikä hänelle, hän ei ollut sen
ainoa omistaja eikä voinut sitä mielin määrin vallita; hänessä se
herätti vain vastuunalaisuuden tuntoa.

"Sinä olet kovin hiljainen", huomautti Ramesh hyttiin astuessaan,
"löysitkö lippaasta aaveen, kun sen avasit?"

"Tämä on sinun", virkkoi Kamila ojentaen lipasta hänelle.

"Mitäpä minä sillä?" kysyi Ramesh.

"Kunhan vain minulle ilmoitat, mitä tarvitset, niin minä hankin sen
sinulle."

"Mutta etkö itse mitään tarvitse?"

"Minä en tarvitse rahaa", vastasi Kamila kevyesti päätänsä heittäen.

Ramesh hymyili. "Eipä ole paljon sellaisia ihmisiä, jotka voivat niin
sanoa! Mutta jos tosiaankaan et sitä pidä missään arvossa, miksi et
lahjoita sitä jollekin vieraalle? Miksi juuri minulle?" Sanaakaan
sanomatta Kamila laski lippaan lattialle.

"Sanohan minulle totuus, Kamila", jatkoi Ramesh, "etkö ole harmistunut
sen vuoksi, etten kertonut tarinaa loppuun?"

"Minä en ole harmistunut", vastasi Kamila, katse lattiaan luotuna.

_Ramesh_: "Niinpä pidät tuon lippaan itselläsi. Jos niin teet, niin
tiedän, että puhut totta."

_Kamila_: "Minä en näe asiain yhteyttä. Se on sinun omaisuuttasi, ja
sinun tulee pitää se hallussasi."

_Ramesh_: "Mutta sehän ei ole minun! Henkilöt, jotka ottavat lahjoja
takaisin, muuttuvat kuoltuansa aaveiksi, huuletko minun mielivän
muuttua aaveeksi?"

Se ajatus, että Ramesh voisi esiintyä aaveena, huvitti Kamilaa siinä
määrin, ettei hän voinut olla nauramatta.

"Enpä tietenkään. Muuttuvatko henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin,
tosiaankin aaveiksi? Minä en ole sitä koskaan kuullut." Kamilan tahaton
hilpeys lopetti kaikki vihollisuudet. "Totuudesta voi saada selkoa
yhdellä ainoalla tavalla", sanoi Ramesh. "Sinun täytyy itse kysyä asiaa
aaveelta, kun ensi kerran sellaisen kohtaat."

Kamilan uteliaisuus oli herännyt. "Vakavasti puhuen: oletko milloinkaan
nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"En mitään oikeata; olen nähnyt koko joukon jäljennöksiä; oikea laji on
harvinainen!"

_Kamila_: "Mutta Umesh sanoo -- --"

_Ramesh_: "Umesh? Kuka on Umesh?"

_Kamila_: "Kuka? Se poika, joka matkustaa kanssamme. Hän on nähnyt
aaveen."

_Ramesh_: "Silloin minun täytyy tunnustaa, että hän on sikäli minua
etevämpi."

Sillävälin miehistön oli onnistunut suurin ponnistuksin saada alus
karilta. Se ei ollut ehtinyt paljoakaan liikkua, kun rannalle ilmaantui
eräs poika. Hänellä oli kori päälaellansa, ja hän juoksi niin nopeasti
kuin suinkin voi, viittilöiden alusta pysähtymään. Kapteeni ei
välittänyt hänestä mitään. Huomatessaan Rameshin poika kääntyi hänen
puoleensa huutaen: "Babu! Babu!"

"Hän luulee minua kapteeniksi", virkkoi Ramesh viittoen pojalle, ettei
mahtanut alukselle mitään.

"Mitä, sehän on Umesh!" huudahti Kamila. "Me emme voi häntä jättää.
Sinun täytyy toimittaa hänet laivaan."

"He eivät tottele minua, jos pyydän pysähdyttämään", vastasi Ramesh.

"Sano heille, että pysähdyttävät!" huudahti Kamila aivan hädissään.
"Käske pysähdyttämään. Mehän olemme aivan lähellä rantaa."

Ramesh astui kapteenin luo ja pyysi häntä pysähdyttämään aluksen.

"Ohjesääntö ei sitä salli, herrani", kuului lyhyt vastaus.

Kamila oli seurannut Rameshia ja alkoi nyt hänkin anoa. "Te ette saa
häntä jättää! Pysähtykää hetkiseksi! Umesh parkani!"

Ramesh turvautui nyt yksinkertaiseen menetelmään saadakseen kapteenin
luopumaan epäilyksistänsä. Soveliaan rahasumman saatuansa mies
pysähdytti aluksen ja otti pojan siihen. Sitten hän ryhtyi pitämään
asianmukaista nuhdesaarnaa, mutta Umesh ei ollut millänsäkään, asetti
korinsa Kamilan jalkojen eteen ja irvisteli, ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut.

"Tämä ei ole mikään naurun asia", virkkoi Kamila, joka ei ollut
vieläkään toipunut säikähdyksestään. "Miten sinun olisi käynyt, ellei
laiva olisi pysähtynyt?"

Vastauksen asemasta Umesh kumosi korinsa, josta vieri kannelle rykelmä
vihreitä banaaneja, jokin määrä spenaattia ja joukko kurpitsoja.

"Mistä olet kaiken tuon saanut?" kysyi Kamila.

Umeshin antamaa selitystä ei poliisi olisi pitänyt tyydyttävänä.
Edellisenä päivänä, mennessään kylään ostoksille, hän oli pannut
merkille, missä nämä hedelmät ja vihannekset kasvoivat eri puutarhoissa
ja eri kattotasanteilla, ja oli nyt varhain aamulla, aluksen ollessa
vielä karilla, suorittanut valintansa kysymättä lupaa keneltäkään.

"Mitä pälkähtääkään päähäsi, kun lähdet varkaisiin ihmisten
puutarhoihin?" kovisteli Ramesh.

"Ei se ollut varastamista; minä otin vain vähän joka kohdasta. Siitä ei
ole kenellekään vahinkoa."

"Eikö siis ole varastamista, jos otat vain vähän. Sinä lurjus! Lähde
pois näkyvistäni ja ota nuo mukaasi!"

Umesh silmäili Kamilaa apua anoen. "Maammoseni, tällaisen spenaatin
nimenä on meidän puolessa _pairing_; siitä tulee hieno muhennos;
tällaisen nimenä taas on _bito_, ja -- --"

"Pidä kiirettä!" huusi Ramesh jo ihan suunniltansa. "Ja korjaa
spenaattisi, muuten minä heitän koko saaliisi virtaan."

Umesh silmäili kysyvästi Kamilaa, joka viittoen kehoitti häntä viemään
pois vihannekset. Umesh päätteli, ettei hänen sydämensä ollut vielä
käynyt aivan ynseäksi, kokosi saaliinsa koriin ja astuskeli pois.

"Hän on menetellyt kovin väärin; sinä et saa rohkaista häntä
sellaiseen", virkkoi Ramesh lähtien hyttiinsä kirjoittamaan kirjettä.

Kamila katsahti ympärillensä ja näki Umeshin istumassa laivan perässä
toisen luokan kannen takana, lähellä improvisoitua keittiötä.

Koska aluksessa ei ollut ketään toisen luokan matkustajia, lähti Kamila
hänen luoksensa kääriydyttyään sitä ennen hartiahuiviinsa. "No, oletko
heittänyt ne pois?" kysyi hän.

"Enhän toki; ne ovat kaikki täällä kansikomerossa."

"Tiedätkö, sinä olet menetellyt kovin kehnosti", virkkoi Kamila
yrittäen näyttää ankaralta. "Et saa enää koskaan tehdä niin.
Ajattelehan, miten olisi käynyt, jos olisivat jättäneet sinut sinne!"
Hän meni kansikomeroon ja huusi käskevästi: "Tuo minulle veitsi!"

Umesh totteli, ja Kamila alkoi käsitellä anastettuja vihanneksia.

"Hienonnettu sinappi sopii erittäin hyvin tähän spenaattiin,
maammoseni", huomautti Umesh.

"Hyvä, valmista sitä", käski Kamila.

Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin
temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran
näköisenä.

Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa!
Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia
verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin
liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli
käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään
laivasta.

"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen
voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."

"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika
katuvaisena.

"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä
on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa
aamiaiseksi?"

"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa
teidän täytyy siitä maksaa."

Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt
sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa
kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita
niitä maksamatta?"

Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen
käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä
ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä
kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti
huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt,
itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti
sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei
voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa
ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja
tunteettomalta paikalta.

"Jos vain voisitte saada herralta viisi annaa", virkkoi hän arasti,
"niin minä voisin toimittaa teille ison karpin, maammoseni."

"Se ei käy päinsä", sanoi Kamila moittivasti. "Minä en voi enää päästää
sinua pois laivalta. Jos vielä kerran myöhästyt, niin he eivät ota
sinua laivaan."

"Minä en haluakaan lähteä maihin; laivamiehet ovat tänä aamuna saaneet
verkkoonsa pari isoa kalaa ja voisivat myydä meille toisen tai osan
siitä."

Kamila nouti kohta rupian ja antoi sen pojalle. "Maksa tuosta ja tuo
loput takaisin." Umesh toikin kalan, mutta rahasta ei tullut mitään
takaisin. "He eivät huolineet rupiaa vähemmästä", ilmoitti hän.

Kamila tiesi, ettei se ollut sananmukaisesti totta, ja virkkoi
hymyillen:

"Lähimmässä pysähdyspaikassa meidän täytyy vaihtaa pari rupiaa."

"Epäilemättä", lausui Umesh soveliaan vakaasti, "jos niille näyttää
kokonaista rupiaa, on aika vaiva saada siitä jotakin takaisin."

"Totisesti! Tämähän on hyvää!" huomautti hieman myöhemmin Ramesh
ryhtyessään murkinoimaan. "Mutta mistä oletkaan tämän saanut? Hei,
tuossahan on karpinpää!" Hän kohotti sitä juhlallisesti ilmoille. "Se
ei ole unta, ei näköharhaa eikä pettävää kuvittelua, vaan todellinen
cyprinus rohitan pää!"

Päivän aamiainen muodostui suureksi menestykseksi. Rameshin
vetäydyttyä kannelle lepotuoliin ateriaansa sulattelemaan tuli Umeshin
vuoro. Kalamuhennos miellytti häntä siinä määrin, että hän jatkoi
aterioimistansa järkkymättä, kunnes Kamilan ilo alkoi muuttua vakavaksi
huolestumiseksi. "Älä syö enempää tällä kertaa, Umesh", huudahti hän
pelokkaasti, "minä olen säästänyt sinulle osan iltasta varten."

Monet puuhat ja huumorintaju auttoivat Kamilaa huomaamattansa
vapautumaan aamuisesta masennuksen puuskasta. Päivä jatkui tasaisesti,
ja länteen painuva aurinko pääsi vähitellen kurkistamaan laivankannelle
telttakatoksen alitse. Puuskuttavan aluksen yläpuolella auterehti
ehtoopäivän helteinen ilma. Kapeita, syysviljan raikkaan vihreyden
halki johtavia polkuja astelivat maalaiseukot, ruukku lanteella,
matkalla iltakylpyynsä. Kamila puuhaili koko ehtoopuolen valmistellen
beteliä, peseytyen, järjestellen hiuksiansa ja vaihtaen vaatteitansa,
ja aurinko oli jo ehtinyt painua bambuviidakkojen taakse, jotka
osoittivat kyläpaikkoja, ennenkuin hän oli valmis illan askareisiin.

Samoinkuin edellisenä päivänä pysähtyi alus nytkin erääseen
säännönmukaiseen laituripaikkaansa. Kamila oli juuri ajatellut, että
aamiaisesta jääneet vihannekset riittäisivät vielä illalliseksikin ja
ettei olisi paljon keittämisvaivoja, kun Ramesh tuli sanomaan, että oli
nauttinut päivälliseksi niin vankan aterian, ettei kaivannut illallista.

"Etkö siis halua syödä mitään", kysyi Kamila surkutellen, "etkö edes
hieman paistettua kalaa?"

"En, kiitos", vastasi Ramesh lyhyeen ja lähti pois. Senjälkeen Kamila
kumosi maukkaan ruokalajin Umeshin lautaselle.

"Ettekö ole jättänyt mitään itsellenne?" kysyi poika.

"Minä olen jo syönyt illallisen", kuului vastaus, ja niin olivat pienen
laineilla liikkuvan talouden päivänaskareet suoritetut.

Kuun sirppi valoi nyt hohdettansa virralle ja rannoille, laivalaiturin
läheisyydessä ei ollut kylää, ja hiljainen, heleä yö näytti valvoen
vartioivan avaroita pehmeänvihreitä riisivainioita, niinkuin nainen,
joka turhaan odottaa rakastajansa tuloa.

Tinakattoisessa konttorissansa rannalla istui kurttuinen pieni
kirjuri toimittaen yhteenlaskua öljylampun valossa. Ramesh voi hänet
nähdä avoimesta ovesta. "Kunpa kohtalo olisikin sijoittanut minut
johonkin tuollaiseen kirjurinkoppiin", huokasi hän, "ahtaaseen, mutta
tehtäviltänsä selvään olopiiriin! Mitä pahaa voisikaan ihmiselle
sattua sellaisessa elämässä, kun koko päivän kirjoittelee laskuja,
saa erehtyessään nuhteita esimieheltänsä ja lähtee illalla, päivätyön
päätyttyä, kotiinsa?"

Pian sammui valo konttorista. Kirjuri kääri päänsä ympäri huivin
suojatakseen itseänsä yöilmalta ja lähti kävelemään halki autioiden
vainioiden häviten vähitellen näkymättömiin.

Kamila oli jo vähän aikaa seisonut Rameshin takana laivankaiteen luona,
mutta Ramesh ei ollut häntä huomannut. Kamila oli odottanut Rameshin
kutsuvan hänet luoksensa illallisen jälkeen. Ilta-askaret olivat nyt
suoritetut, mutta mitään kutsua ei ollut kuulunut, joten hän vihdoin
nousi hiljaa laivankannelle.

Rameshin nähdessään hän kuitenkin äkkiä pysähtyi; jalat eivät kantaneet
häntä kauemmaksi. Kuu valaisi Rameshin kasvoja, joiden ilmeestä
näkyi, että hänen mielensä oli kaukana, ylen kaukana, ettei hänellä,
Kamilalla, ollut mitään sijaa hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui
siltä, kuin olisi nähnyt itsensä ja haaveisiinsa vaipuneen Rameshin
välillä yön hengen valtaisana vartijana, kiireestä kantapäähän kuutamon
verhoamana ja sormi huulillansa.

Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua
pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut
liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan
hänen lähteneen etsintäretkelle.

Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli
hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto
tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui
pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona
hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä?
Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea
pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli
oikeudenmukaisesti hänen.

Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin.
Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta
vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.

Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö
siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä
ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä,
että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä
menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."

"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti
takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän
heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä
valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa
nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma
käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!

Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä.
Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos
ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.

Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut
lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut
olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä
katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä
noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän.
Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin
jossakin pieni koti! Mutta missä?

Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui
valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle
yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli
hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.

Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää
säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain -- --", kuului Umeshin ääni.
"On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"

Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli
mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois,
jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.

Sadepilvi liukuu eteenpäin, kunnes kohtaa matkakumppanin, tuulenhengen.
Silloin se ei voi enää kantaa taakkaansa. Samoin oli Kamilan laita.
Kodittoman kulkijapojan tarvitsi vain lausua sana, ja hän ei voinut
enää pidättää kyyneltensä tulvaa. Hän yritti puhua, mutta nyyhkytys
tukehdutti hänen äänensä.

Umesh etsi hätääntyneenä jotakin lohdutuskeinoa. Oltuaan pitkän aikaa
vaiti hän tokaisi: "Tiedättekö, maammoseni, minulla on vielä jäljellä
seitsemän annaa siitä rupiasta, jonka annoitte minulle."

Kamilan kyynelvirta taukosi, ja hän hymyili ja oli mielissään tuosta
asiattomasta huomautuksesta. "Pidä rahat toistaiseksi hallussasi",
sanoi hän. "Ja nyt lähde levolle."

Kuu laskeutui puiden taakse. Tällä kertaa Kamilan väsyneet silmät
painuivat kiinni kohta, kun hän oli laskenut päänsä pielukselle.
Auringon käskevän herätyshuudon aamulla kaikuessa hän oli vielä
sikeässä unessa.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU


Herätessään Kamila tunsi itsensä raukeaksi; päivänpaiste näytti
loistottomalta, kymi virtaili väsyneenä eteenpäin, ja rannan puut
nuokkuivat kuin uupuneet vaeltajat.

Kun Umesh tuli auttamaan häntä askareissaan, hän virkkoi laimeasti:
"Mene matkaasi, Umesh; älä kiusaa minua tänään." Mutta Umesh ei
ollutkaan niin helposti torjuttavissa.

"Minä en tahdo teitä kiusata, maammoseni; minä tulen hienontamaan
mausteita."

Myöhemmin herätti hänen riutunut näkönsä Rameshin huomiota. "Etkö voi
hyvin, Kamila?" kysyi hän saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Kamila
pudisti tarmokkaasti päätänsä tehden siten tiettäväksi, että piti
kysymystä tarpeettomana ja tahdittomana, ja lähti keittiöönsä.

Ramesh oivalsi, että pulma kävi päivä päivältä vaikeammaksi ja että
vihdoinkin täytyi löytää ratkaisu. Hän johtui päättelemään, että kunhan
vain saisi purkaa sydämensä Hemnalinille, kävisi helpoksi ratkaista,
mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Pitkänlaisen harkinnan jälkeen
hän istuutui kirjoittamaan Hemille.

Hän oli vähän aikaa kirjoittanut ja pyyhkinyt kirjoittamaansa pois, kun
kuuli vieraan äänen. "Saanko kysyä nimeänne, hyvä herra?" Hän katsahti
ihmeissään kysyjään ja näki vanhanpuoleisen herrasmiehen, jolla oli
harmaat viikset ja päälaelta harvenneet hiukset.

Rameshin ajatukset olivat kiintyneet kirjeeseen, joten hän ei kyennyt
heti tointumaan.

"Olettehan bramaani, eikö totta?" jatkoi vieras. "Minä toivotan teille
hyvää huomenta. Teidän nimenne on Ramesh Babu; sen verran jo tiedän.
Meidän maassamme, nähkääs, on ensimmäinen askel tutustumiseen se,
että kysytään henkilön nimeä. Se siis on oikeastaan kohteliaisuutta,
mutta nykyjään monet siitä loukkaantuvat. Jos olette loukkaantunut,
niin teidän tulee maksaa loukkaus takaisin korkoinensa! Teidän on vain
kysyttävä vuorostanne minulta, ja minä sanon teille sekä oman nimeni
että isäni nimen. Enpä pidä väliä, vaikka ilmoitan vielä isoisänikin
nimen!"

Ramesh nauroi. "Minä en ole niin kovin loukkaantunut! Jos sanotte oman
nimenne, olen aivan tyytyväinen."

"Minun nimeni on Trailokja Tshakrabartti, ja ylempänä virran varsilla
minut tuntee jokainen 'Sedän' nimellä. Olette kai historiaa lukenut?
Bharata oli Hindostanin 'Kuningas Tshakrabartti' -- toisin sanoen
'Hallitsija' -- ja samalla tavalla olen minä koko Lännen 'Setä
Tshakrabartti'. Te saatte varmaan kuulla minusta paljonkin, kun
matkustatte Länteen. Mihin muuten olette menossa, hyvä herra?"

"En ole vielä päättänyt, mihin pysähdyn."

_Tshakrabartti_: "Pysähtymisestä ei tarvitse olla niinkään huolissaan.
Kun on kysymys laivaan tulosta, on päätös tehtävä nopeammin!"

"Minä kuulin laivan viheltävän, kun astuin Goalundossa junasta. Käsitin
hyvin, ettei se rupeaisi odottamaan, kunnes saisin päätetyksi, minne
matkustan. Pidin niinmuodoin kiirettä, missä kiire oli paikallaan."

_Tshakrabartti_: "Minä paljastan pääni, hyvä herra; te olette mies,
jota ihailen. Te ja minä olemme selvät vastakohdat. Minun täytyy
tehdä päätös ennen alukseen astumista, koska olen epäröivä ihminen.
Minä kunnioitan miestä, joka voi päättää lähteä matkaan, vaikka ei
tiedäkään, minne on menossa. Onko puolisonne laivassa, hyvä herra?"

Rameshia hieman arvelutti vastata kysymykseen myöntävästi.

Tshakrabartti huomasi hänen epäröintinsä ja jatkoi: "Älkää panko
pahaksenne, mutta minä olen jo saanut mitä luotettavimmalta taholta
tietää, että hän on laivassa. Armas puolisonne sattui olemaan
keittämispuuhissa, kun nälkäni johdatti minut keittiön puoleen.
Minä sanoin hänelle: 'Armollinen rouva, teidän ei tarvitse arkailla
minua. Minä olen Lännenmaan setä Tshakrabartti.' Onpa hän oivallinen
pikku emäntä! Minä jatkoin: 'Huomaanpa, että omistatte keittiön.
Minulla ei ole ketään huoltajaa, joten toivon, että päästätte minut
hyvyyksistänne osalliseksi.' Hän hymyili niin suloisesti, että tiesin
hänen tahtovan suhtautua minuun suopeasti ja tiesin vaikeuksieni olevan
lopussa. Nähkääs, minä etsin aina ennen matkallelähtöä almanakasta
onnea lupaavan päivän, mutta tällaista onnea minulle ei usein satu!
Mutta havaitsenpa, että teillä on kiire, joten en tahdo teitä enempää
häiritä. Jos sallitte, lähden auttamaan pikku emäntää. Pihtien ei pidä
noeta hänen kauniita kätösiänsä minun täällä ollessani. Ei, älkää
huoliko nousta. Jatkakaa kirjoittamistanne. Minä kyllä osaan esitellä
itseni." Setä Tshakrabartti jätti Rameshin ja lähti keittiöön päin.

"Onpa täällä mainio tuoksu", huomautti hän sisään astuessaan. "Tietää
heti, että se on kalakeittoa, tietää maistamatta. Minun täytyy
kumminkin valmistaa teille hieman hapantamaitoa. Ainoastaan me, kuuman
Luoteisen asukkaat, osaamme kunnollisesti suorittaa sen tehtävän.
Tiedän kyllä, mitä ajattelette: te ihmettelette, mitä tuo ukko
tuossa jaarittelee ja miten hän aikoo valmistaa hapantamaitoa ilman
tamarindeja! Mutta tamarindeista teillä ei ole hätää niin kauan kuin
minä olen täällä. Odottakaahan hetkinen!" Hän nouti pienen, paperiin
käärityn ruukun, jossa oli etikkaan upotettuja hedelmiä. "Kunhan saan
sen valmiiksi, niin otatte mitä tänään tarvitsette ja pidätte jäännöstä
neljä päivää hallussanne. Sitten maistatte sitä ja saattepa nähdä,
ettei setä Tshakrabartti tässä turhia kerskaile. Lähtekää nyt pesemään
käsiänne, on kohta aamiaisaika. Minä kyllä pidän huolen keittämisestä.
Älkää olko huolissanne; minulla on laaja kokemus tällä alalla. Vaimoni
on aina ollut nirso, joten minun on täytynyt oppia valmistamaan
kirnumaitoa niin hyvää, että se kiihoittaa hänen ruokahaluansa. Te
nauratte vanhalle miehelle, mutta minä en laske leikkiä, se on totinen
tosi!"

"Teidän pitää opettaa se taito minullekin", virkkoi Kamila hymyillen.

"Eipä pidetä sellaista kiirettä. Minä en voi jakaa tietojani niin
sukkelasti. Oppineisuuden jumalatar silmäilisi minua karsaasti, jos
kaventaisin tiedon arvoa ilmoittamalla sen tuttavuutemme ensimmäisenä
päivänä. Teidän on ensinnä mielisteltävä ukkoa kolme-neljä päivää.
Teidän ei kumminkaan tarvitse vaivata päätänne keksiäksenne keinoja
minua miellyttääksenne; minä selitän asian teille itse. Ensimmäinen
sääntö on tämä: minä pureksin mielelläni beteliä, mutta en tahdo pistää
pähkinää suuhuni kokonaisena. Minä en ole helposti valloitettavissa,
mutta te, lapsukaiseni, olette jo voittanut pahimmat vaikeudet
suloisilla kasvoillanne. Hei, kuulehan, mikä sinä olet miehiäsi?" Umesh
ei vastannut, sillä häntä ei laisinkaan ilahduttanut ukon näkymölle
ilmaantuminen, koska kilpailija ei ollut hänelle suinkaan tervetullut.

"Sievä poika!" jatkoi setä. "Hän ei ilmaise heti ajatuksiansa, mutta
olenpa varma siitä, että me molemmat tulemme erinomaisesti toimeen
toistemme kanssa. Nyt emme saa enää menettää aikaa, minun täytyy
kiirehtiä keittämään."

Sedän seura täytti Kamilan olemassaolon tyhjyyttä, ja Rameshillekin
hänen ilmaantumisensa merkitsi helpotusta. Se nimenomainen
vastakohtaisuus, joka ilmeni Rameshin nykyisessä käytöksessä verrattuna
siihen pakottomaan tuttavallisuuteen, joka oli heidän kesken
vallinnut niinä aikoina, jolloin Ramesh oli pitänyt häntä vihittynä
vaimonansa, tietenkin loukkasi tytön tunteita. Kaikki, mikä oli omansa
suuntaamaan hänen ajatuksiansa pois Rameshista, oli viimeksimainitulle
tervetullutta, koska se soi hänelle tilaisuutta etsiä parannuskeinoa
omalle sydämenkivullensa.

Rameshin istuessa sellaisissa mietteissä ilmaantui Kamila oman
hyttinsä ovelle. Hän aikoi pyytää Tshakrabarttia seuralaisekseen
pitkän, toimettoman ehtoopuolen ajaksi, mutta hänet havaitessaan
setä heti huudahti: "Se ei kelpaa mihinkään, lapsukaiseni! Ei, se ei
käy laatuun." Kamila ei ymmärtänyt tuota hämärää lausumaa; huudahdus
hämmästytti häntä ja herätti samalla hänen uteliaisuuttansa.

"Minä tarkoitan tietenkin jalkineitanne", jatkoi setä hänen kysyvään
katseeseensa vastaten. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, tämä on teidän
omallatunnollanne. Sanokaa, mitä tahdotte, mutta se on kerrassaan
synti. Isänmaansa halveksija on se, joka asettaa jotakin jalkojensa ja
sen pyhän maaperän välille. Jos Rama Tshandra olisi pakottanut Sitan
käyttämään 'Dawsonin' kenkiä, luuletteko, että Lakshamana olisi pysynyt
uskollisesti heidän luonansa ne neljätoista vuotta, jotka he viettivät
metsissä? Naurakaa vain, Ramesh Babu! Minä en saa teitä vakuutetuksi
enkä sitä ihmettele. Henkilöille, jotka hyppäävät alukseen kuullessaan
sen viheltävän, ollenkaan välittämättä matkansa päämäärästä, on kaikki
mahdollista!"

"Kuulkaahan, setä", virkkoi Ramesh, "olisi parasta, jos te
ratkaisisitte, missä meidän on noustava maihin. Teidän ehdotuksenne
merkitsee enemmän kuin höyrylaivan vihellys."

"Te, veikkoseni, olette oppinut tekemään päätöksenne sukkelasti. Mehän
tutustuimme toisiimme vasta pari tuntia sitten. No niin, on parasta,
että astutte maihin Ghazipurissa. Tahdotteko tulla Ghazipuriin,
lapsukaiseni? Siellä kasvaa kauniita ruusuja, ja sieltä on kotoisin
tämä teidän iäkäs ihailijannekin."

Ramesh katsahti Kamilaan, joka kohta nyökkäsi osoittaen ehdotukseen
suostuvansa.

Tshakrabartti ja Umesh asettuivat nyt iltapäivän ajaksi Kamilan
hyttiin -- Kamila ei ollut siitä aivan mielissään -- ja jättivät
Rameshin istua murjottelemaan ulkopuolelle. Alus kynteli yhä eteenpäin,
ja syysauringon kirkkaassa valaistuksessa liukuivat rannat ohi
rauhallisena, mutta alinomaa vaihtelevana näkynä -- riisivainioita,
laitureita, hiekanhohtelevia rantapengermiä, maakyliä ja peltikattoisia
kauppaloita, joissa siellä täällä odotteli matkustajaryhmä lautturin
venhettä ikivanhan viikunapuun alla istuen. Silloin tällöin helähti
viereisestä hytistä Kamilan nauru kantautuen syksyisen ehtoopäivän
miellyttävässä hiljaisuudessa Rameshin korvaan. "Kuinka kaunista se
kaikki onkaan ja kuinka saavuttamatonta!" sylkähteli alinomaa hänen
sydämessänsä.




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU


Kamilan iällä eivät epäilys, pelko ja murhe saa mitään pysyväistä
asuinsijaa ihmisen sydämestä. Aika ei enää käynyt hänelle pitkäksi,
eikä hänellä ollut ollenkaan halua hautoa mielessään Rameshin
käyttäytymistä koskevia ajatuksia.

Syysauringon paiste näytti tienoon vaihtelevine näköaloinensa, joita
kaikkia kultainen virta kehysteli. Kamilaa ilahdutti pienen talouden
emäntänä oleminen, ja jokainen päivä oli kuin uusi sivu korutonta
runoelmaa.

Hän kävi joka aamu uusin innoin päivän työhön. Umesh ei enää
myöhästynyt laivasta ja palasi aina muonanhankintaretkiltänsä täysin
korein, jonka sisällys joka kerta herätti pienessä seurueessa ihmetystä.

"Hyväinen aika, katsokaahan näitä kurpitsoja! Mistä ihmeestä oletkaan
saanut papuja? Katsokaa, setä, hän on tuonut punajuurikkaita! Enpä
olisi uskonut, että sellaisia voi löytää näiltä sisämaan seuduilta."
Sellaisia huudahduksia kuultiin joka aamu Umeshin korin vaiheilla.

Ainoastaan Rameshin läsnäollessa sekaantui puheisiin soraääni, sillä
hän epäili aina kysymyksessä olevan näpistelyn. Kamila huudahti
silloin: "Mutta minähän annoin itse hänelle rahat!" Ramesh vastasi:
"Siitä koituu hänelle sitä parempi tilaisuus: hän voi varastaa sekä
rahat että kaalikset!" Sitten hän kutsui Umeshin ja vaati häntä
tekemään tiliä menoistansa.

Pojan mainitsemat summat eivät tietenkään pitäneet koskaan paikkaansa.
Jos teki laskelman hänen tiedonantojensa nojalla, niin hänen
kuluttamansa summa oli aina hänen käytettäväkseen jätettyä summaa
suurempi, mutta se ei huolestuttanut Umeshia ollenkaan. Hän arveli
itse: "Jos olisin hyvä laskija, niin en suinkaan olisi tässä, vaan
toimisin tilanhoitajana, eikö totta, isoisä?" Silloin puuttui asiaan
Tshakrabartti: "Siirtäkää jutun käsittely aamiaisen jälkeen, Ramesh
Babu; silloin voitte arvostella sitä oikein. Tällä hetkellä minun
täytyy asettua pojan puolelle. Umesh, poikaseni, tavaran hankkimisen
taito ei suinkaan ole helppo, eikä ole olemassa paljon sellaisia,
jotka sen osaavat. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Minä osaan
pitää arvossa kykyä, missä sen tavannenkin, Ramesh Babu. Nyt ei ole
papujen aika, ja luulenpa, ettei moni poika olisi kyennyt niitä teille
hankkimaan varhain aamulla vieraalla paikkakunnalla. Helppo on henkilöä
epäillä, mutta vain yksi tuhannesta osaa hyvin hankkia itsellensä
tavaraa."

_Ramesh_: "Tuo ei ole oikein, setä; teidän ei pitäisi häntä puolustaa."

_Tshakrabartti_: "Hänellä ei ole paljon kykyjä, ja jos annamme tuon
kyvyn kuihtua rohkaisun puutteeseen, niin joudumme sitä pahoittelemaan
jo ennenkuin laivasta lähdemme. Kuulehan, Umesh, minä tarvitsen
huomenna muutamia _nim_-lehtiä -- mitä korkeammalta puusta, sitä
parempi. Minä tarvitsen sentapaista, poikaseni. Ihmiset nimittävät
minua lääkäriksi -- mutta hitto sen nyt vieköön, minähän vain tuhlaan
aikani! Muista pestä vihannekset hyvin, Umesh!"

Mitä enemmän Ramesh epäili ja sätti Umeshia, sitä lujemmin
viimeksimainittu kiintyi Kamilaan. Tshakrabarttin yhtyessä liittoon
Kamilan puolue muodostui Rameshista riippumattomaksi. Rameshin täytyi
epäilyksinensä pysytellä loitolla Tshakrabarttin, Umeshin ja Kamilan
työskennellessä ja leikkiessä yksissä, keskinäinen myötätunto liiton
siteenä. Tshakrabarttin lämmin kiintymys Kamilaan oli jossakin määrin
tarttunut Rameshiinkin, joka ei kumminkaan voinut mennä niin pitkälle,
että olisi liittynyt hänen seurueeseensa. Hän oli kuin syvässä uiva
lastialus, joka ei voi laskea rantaan, vaan pakostakin ankkuroituu
keskelle virtaa katsellakseen kaukaa laituria, johon pienet venheet
vaivatta liukuvat yli matalikon.

Kuun kehä oli melkein täysi. Eräänä aamuna herätessään matkustajat
huomasivat taivaan olevan synkässä pilvessä. Tuuli pyörähti toiseen
ilmansuuntaan. Sadekuurot ja päivänpaiste vuorottelivat. Mitään muuta
alusta ei keskivirralla ollut. Rannempana näkyi pari venhettä, mutta
niiden liikkeet ilmaisivat miehistön hätäytyneisyyttä. Naiset, jotka
tulivat rantaan ruukkujansa täyttämään, eivät siellä kauan viipyneet,
ja toisinaan näytti siltä, kuin olisi virta värissyt rannasta toiseen.

Laiva kulki tavallista kulkuansa, eikä Kamilakaan sallinut elementtien
häiritä keittiöaskareitansa.

"On mahdollista, ettei tänä iltana käy keittäminen", huomautti
Tshakrabartti taivaalle tähyttyänsä. "Senvuoksi on parasta, että
valmistatte illallisen jo nyt. Jos asetatte _kedzhrin_ kiehumaan, niin
minä sekoitan leipätaikinan."

Oli jo myöhä, kun he kaikki olivat päässeet aamiaiselta. Tuulenpuuskat
kävivät vähitellen yhä rajummiksi, ja virran aallot vyöryivät
vaahtopäinä. Aurinko katosi jo aikaisin sankkaan pilveen, eikä kukaan
huomannut sen mailleenmenoa. Ankkuri laskettiin varhain.

Tuli yö, ja kuu kurkisti silloin tällöin pilvien repeämistä
mielettömästi hymyillen. Tuuli yltyi rajumyrskyksi, ja satoi kaatamalla.

Kamila oli kerran ennen ollut mukana haaksirikossa, ja valtava myrsky
tietenkin peloitti häntä. "Tässä ei ole mitään pelättävää, Kamila",
virkkoi Ramesh rauhoittaen, "höyrylaivassa me olemme hyvässä turvassa.
Mene nukkumaan äläkä huoli mitään. Minä olen viereisessä hytissä enkä
mene vielä aivan pian makuulle."

Pian sen jälkeen saapui Kamilan hytin ovelle Tshakrabartti. "Älkää
pelätkö, lapsukaiseni; yrittäköönpä tämä kirottu myrsky vain teihin
koskea!" Mutta miten kirottu myrsky olikin, joka tapauksessa se
Kamilaan vaikutti. Hän syöksyi ovelle ja huusi rukoillen: "Tulkaa
luokseni istumaan, setä, olkaa hyvä!"

Tshakrabartti epäröi. "Teidän molempien olisi aika mennä levolle.
On parempi, kun -- --" Samassa hän astui hyttiin ja huomasi heti,
ettei siellä ollut Rameshia. "Missä onkaan Ramesh Babu?" huudahti hän
ihmeissään. "Ei suinkaan hän ole lähtenyt vihanneksia varastamaan
tällaisena rajuna yönä!"

"Hei, tekö siellä, setä? Minä olen täällä viereisessä hytissä."

Tshakrabartti kurkisti ovesta ja näki Rameshin vuoteessa lukemassa
jotakin kirjaa lampun valossa.

"Rakas puolisonne pelkää täällä yksinään", huomautti hän. "On parasta,
että heitätte kirjanne pois, kun ette kumminkaan voi sillä myrskyä
karkoittaa! Tulkaahan tänne!"

Vastustamaton vaisto teki Kamilalle mahdottomaksi hillitä itseänsä.
"Ei, ei, setä!" huudahti hän tukehtuvin äänin, tarttuen Tshakrabarttin
käteen. Myrskyn ulvoessa hänen sanansa eivät kantautuneet Rameshin
korviin, mutta Tshakrabartti ne kuuli ja kääntyi säikähtyneenä
katsomaan.

Ramesh laski kirjan kädestänsä ja tuli sisään. "Miten on laita, setä
Tshakrabartti?" kysyi hän. "Kamila ja te näytätte -- --"

"Ei, ei!" keskeytti hänet Kamila häneen katsahtamatta. "Minä olen
vain pyytänyt setää tulemaan hetkiseksi luokseni juttelemaan." Hän ei
tietänyt itsekään, mitä nuo "ei"-huudot tarkoittivat, mutta sanojen
pohjalla oli tämä ajatus: "Jos luulet minun tarvitsevan jotakin
henkilöä pelkoani haihduttamaan, niin erehdyt; niin ei ole laita! Jos
luulet minun kaipaavan seuraa, niin luulet väärin; minä en kaipaa
ketään!"

"On jo myöhä, setä", jatkoi hän, "on parasta, että menette levolle.
Ehkäpä katsotte, kuinka on Umeshin laita. Pelkään hänen säikkyvän
myrskyä."

"Minä en säiky mitään, maammoseni", kuului ääni ulkoa pimeästä. Umesh
nähtävästi istui vilusta väristen emäntänsä ovella.

Tuntien liikutusta sellaisen kiintymyksen johdosta Kamila riensi ulos.
"Umesh, kuulehan, sinä kastut sateessa läpimäräksi! Pidä kiirettä, sinä
paha poika, ja laittaudu makuulle sedän hyttiin."

Umesh tallusti kuuliaisena pois setä Tshakrabarttin seurassa. Vaikka
Kamila olikin lausunut sanansa lämpimästi, painosti Umeshia sentään
jossakin määrin se tosiasia, että hän oli nimittänyt häntä pahaksi
pojaksi.

"Juttelenko kanssasi, kunnes nukut?" kysyi Ramesh Kamilalta.

"Ei, kiitos. Minua kovin unettaa."

Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt
väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi
loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.

Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui
pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä.
Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin
kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin
ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa
käynnissä.

Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi
tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta
toiseen.

Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä
pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat
häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas
ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui
sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan
tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka
raivostuen heittää sarviansa.

Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen
povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä
sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla
iloakin.

Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta,
joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon
kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova
myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli
käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä
oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn
valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin
koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.

Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky
huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se
kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui
ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"




KOLMASKYMMENES LUKU


Seuraavana aamuna myrsky oli hieman tyyntynyt, mutta tuuli yhä vielä
ankarasti. Kapteeni tähysteli huolestuneena taivasta epäröiden, pitikö
nostaa ankkuri vai eikö.

Tshakrabartti kävi varhain aamulla Rameshia tervehtimässä. Ramesh oli
vielä makuulla, mutta nousi heti Tshakrabarttin nähtyänsä. Havaitessaan
hänen viettäneen yönsä yksin hytissänsä ja muistaessaan edellisen illan
tapahtuman ukko liitti asiat toisiinsa. "Te kai olette nukkunut yönne
täällä?" tiedusteli hän.

Ramesh väisti kysymystä. "Onpa mahdoton ilma tänäkin aamuna", virkkoi
hän. "Kuinka olette nukkunut, setä?"

"Kuulkaahan, Ramesh Babu", vastasi Tshakrabartti, "te pidätte minua
varmaan vanhana hupsuna, ja puheistani päättäen minä epäilemättä se
olenkin. Mutta enpä ole ehtinyt tähän ikään sitä ennen pohtimatta
useitakin ongelmia. Useimmat niistä olen osannut ratkaista, mutta te
olette vaikein kaikista eteeni sattuneista!"

Ramesh sävähti punaiseksi, mutta hillitsi itsensä pian ja virkkoi
hymyillen: "Ratkaisemattomuus ei ole mikään rikos, setä. Ajatelkaamme
jotakin vaikeata kieltä, esimerkiksi telegua. Meistä tuntuu hankalalta
käsittää sen alkeitakaan, mutta telingalaiset lapset oppivat sen
itsestään. Sitä, mitä ei ymmärrä, ei pidä heti tuomita. Kohdatessaan
omituisia piirteitä ei pidä heti suhtautua niihin epäilevästi eikä
menettää kaikkea niiden käsittämisen toivoa."

"Anteeksi, Ramesh Babu", virkkoi ukko. "Olisi julkeata, jos yrittäisin
ymmärtää henkilöä, joka ei minuun luota, mutta toisinaan, sattuu,
että kohtaamme lähimmäisen, jonka kanssa tulee hyväksi ystäväksi
ensi näkemällä. Tämän voi todistaa parrakas ukko, kapteenimme. Hän
epäilemättä myöntää pitävänsä pikku vaimoanne kalliina ystävänänsä.
Kysykää häneltä, ja jos hän kieltää, niin hän ei ole oikea
muhamettilainen. Asiain ollessa sillä kannalla käy kovin hankalaksi,
jos äkkiä joutuu tekemisiin telegua muistuttavan ongelman kanssa.
Kunhan ajattelette asiaa, Ramesh Babu, ette enää tunne itseänne
loukkaantuneeksi."

"Juuri sen vuoksi, että olen sitä ajatellut, en ole loukkaantunut.
Mutta olinpa loukkaantunut tai en ja olinpa käsitellyt tunteitanne
kovakouraisesti tai en, joka tapauksessa telegu pysyy teleguna. Se on
armoton luonnon laki." -- Ramesh huokasi.

Ramesh alkoi nyt harkita, oliko lopultakaan otollista asettua
Ghazipuriin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että ukko
saattaisi olla heille hyödyksi asetuttaessa asumaan vieraalle
paikkakunnalle, mutta nyt hän havaitsi, että paikallisista tuttavista
olisi haittaakin. Jos hänen suhteensa Kamilaan joutuisi pohdinnan ja
tutkistelun esineeksi, niin Kamila voisi joutua ikävyyksiin. Olisi
parempi uppoutua jonnekin, missä ei ollut yhtään tuttavaa ja missä ei
kukaan tulisi kyselemään.

Niinpä hän virkkoikin Tshakrabarttille ennen laivan saapumista
Ghazipuriin: "Kuulkaahan, setä, minä luulen sittenkin, ettei Ghazipur
ole oikea paikka minun ammattini harjoittamiseen, joten jatkan matkaa
Benaresiin."

Rameshin päättäväinen sävy huvitti ukkoa. "Alinomaa suunnitelmia
muutellessaan ei menettele päättävästi vaan epäröiden! Tällä hetkellä
olette siis joka tapauksessa päättänyt matkustaa Benaresiin?"

"Niin olen", vastasi Ramesh lyhyesti.

Ukko lähti sanaakaan sanomatta ja alkoi koota matkatavaroitansa.

"Ettekö voi minua tänään ollenkaan sietää, setä?" kysyi Kamila
veitikkamaisesti.

"Mitäpä voitte odottaakaan, kun riitelemme aamusta iltaan?" vastasi
hän. "Tiedättehän, etten ole vielä milloinkaan pitänyt puoliani!"

_Kamila_: "Te olette väistellyt minua koko aamun."

_Tshakrabartti_: "Uskallatteko väittää minun väistelleen teitä? Tehän
aiotte kerrassaan paeta luotani."

Kamila tuijotti häneen, mitään käsittämättä. "Eikö Ramesh Babu ole
vielä teille sanonut?" jatkoi ukko. "On päätetty asia, että matkustatte
Benaresiin."

Kamila ei myöntänyt eikä kieltänyt. "Te ette suoriudu tuosta
mitenkään", virkkoi hän hetkisen vaiti oltuansa. "Antakaahan, kun
kokoan tavaranne."

Tshakrabartti oli kovin loukkaantunut, kun Kamila suhtautui niin
välinpitämättömästi Ghazipur-suunnitelman raukeamiseen. "Ehkäpä onkin
yhdentekevää", sanoi hän itsekseen. "Mitäpä hyödyttää solmia uusia
siteitä minun iälläni?"

Samassa saapui itse Ramesh ilmoittamaan suunnitelman muutoksesta.
"Minä tässä juuri haeskelin sinua", sanoi hän Kamilan alkaessa kohta
järjestellä kokoon Tshakrabarttin vaatteita.

"Me emme nyt menekään Ghazipuriin", jatkoi Ramesh. "Olen päättänyt
aloittaa ammattini harjoittamisen Benaresissa. Suostutko siihen?"

"En, minä menen Ghazipuriin", vastasi Kamila kohottamatta katsettansa
Tshakrabarttin matkalaukusta. "Minä olen jo koonnut kaikki tavarani."

"Lähdetkö sinne yksin?" kysyi Ramesh, jota Kamilan päättävä
kieltäytyminen kummastutti.

"Enpä tietenkään; onhan siellä setä -- --" Samassa hän loi ukkoon
lempeän silmäyksen.

Tshakrabarttille tilanne oli hieman kiusallinen. "Lapsukaiseni",
huomautti hän, "jos asetatte minut etusijalle, niin teette Ramesh
Babun mustasukkaiseksi." Mutta Kamila toisti vieläkin: "Minä menen
Ghazipuriin." Äänen sävy ilmaisi, että hän katsoi voivansa toimia,
miten mieli teki.

"Olkoon menneeksi, setä", virkkoi Ramesh, "valitaan Ghazipur."

Illalla taivas kirkastui sateen jälkeen, ja Ramesh istui vielä kauan
kuutamossa mietiskellen. "Tällä tavoin asia ei voi jatkua", sanoi hän
itsekseen. "Tilanne saattaa käydä mahdottomaksi, jos Kamila kääntyy
kapinalliseksi. En käsitä, kuinka voin alkaa elää hänen kanssaan
samalla säilyttäen välttämättömän etäisyyden. En voi tätä enää jatkaa.
Kamilahan on todellakin vaimoni. Minä olen alusta asti pitänyt
häntä vaimonani eikä minun tarvitse arkailla, vaikka emme olekaan
suorittaneet määrättyjä menoja. Itse Kuolema antoi hänet minulle
ja yhdisti meidät toisiimme tuona yönä hiekkasärkällä, ja hän on
epäilemättä kaikkia maallisia pappeja voimallisempi!"

Hänen ja Hemnalinin välillä oli vihollisarmeija täysissä varuksissaan.
Hänen olisi pitänyt raivata itselleen tie esteiden, epäilysten ja
häpeän halki, ennenkuin olisi voinut pää pystyssä astua neidon
eteen, ja hän säikkyi ajatellessaan suoritettavia taisteluita.
Millaiset olivatkaan hänen voitontoiveensa? Miten hän voi todistaa
syyttömyytensä? Ja vaikka voisikin sen todistaa, karttaisi yhteiskunta
sittenkin hänen seuraansa; ja seuraukset olisivat Kamilalle niin
tuhoisat, että tämä tie oli mahdoton. Pelkuruudesta ja epäröinnistä oli
siis tehtävä loppu! Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa Kamila
todellakin vaimoksensa. Hemnalini varmaan ajatteli häntä nyt inhoten,
ja tämä inho taivuttaisi häntä suostumaan jonkin toisen kosijan
morsiameksi. Ramesh huokasi ja luopui kaikista Hemnalinia koskevista
toiveistansa.




YHDESNELJÄTTÄ LUKU


"Hei, Umesh", huudahti Ramesh, "mihin sinä lähdet?"

"Minä lähden maammosen mukaan."

_Ramesh_: "Mutta minähän olen ostanut sinulle matkalipun Benaresiin
asti, ja tämä on vasta Ghazipur. Me emme matkusta Benaresiin."

_Umesh_: "En minäkään."

Ramesh ei ollut arvannut Umeshin liittyvän alinomaiseksi
perheenjäseneksi, mutta pojan tyyni varmuus hämmästytti häntä.

"Otammeko siis Umeshin mukaamme?" kysyi hän Kamilalta.

"Hänellä ei ole ketään muutakaan, kenen luo menisi."

_Ramesh_: "Onhan hänellä joitakin sukulaisia Benaresissa."

_Kamila_: "Hän haluaa mieluummin lähteä meidän matkaamme. Muista nyt,
Umesh, että olemme vieraalla paikkakunnalla, ja pysyttele lähellä
setää, jottemme tungoksessa sinua kadota."

Oli ilmeistä, että Kamila oli ottanut yksinomaisesti johtaakseen
matkaseuruetta ja vastatakseen siitä. Se vaihe, jossa hän oli nöyrästi
tyytynyt Rameshin määräyksiin, oli kulunut nopeasti loppuun. Niinpä
Umesh enemmittä puheitta lähti heidän mukaansa, pieni vaatemytty
kainalossaan.

Setä asui pienessä talossa kaupungin ja eurooppalaiskorttelin välillä.
Talon edessä oli kivikehäinen kaivo ja takana puutarha, jossa kasvoi
mangopuita. Taloa erotti kadusta matala muuri, ja muurin ja talon
välissä oli pienoinen kasvitarha, jota kasteltiin kaivon vedellä.
Rameshille ja Kamilalle tarjottiin vieraanvaraisuutta, kunnes he
löytäisivät oman asunnon.

Sedän vaimossa, Haribhabhinissa, jota hänen miehensä oli aina kuvaillut
aran heiveröiseksi, ei näkynyt mitään ulkonaisia heikon rakenteen
merkkejä. Hän oli ehtinyt keski-iän ohi, mutta näytti terveeltä ja
voimakkaalta, ja ainoastaan ohimoilla näkyi muutamia harmaita hiuksia.
Vanhuus näytti niin sanoaksemme saaneen oikeuden häneen, mutta ei ollut
vielä käyttänyt sitä hyväksensä.

Tosiasia oli, että hän pian sen jälkeen, kuin Tshakrabartti oli hänet
nainut, oli sairastunut malariakuumeeseen, josta hänen miehensä
mielipiteen mukaan ainoastaan ilmanalanvaihdos voi hänet parantaa.
Senvuoksi Tshakrabartti oli siirtynyt koulumestariksi Ghazipuriin
ottaen perheensä mukaansa.

Haribhabhinin terveys oli aikoja sitten entisellään, mutta hänen
miehensä huolehti hänestä yhä vieläkin alinomaa.

Tshakrabartti vei vieraansa erääseen ulompaan huoneeseen ja lähti
sitten sisäsuojiin etsimään eukkoansa, joka löytyi takapihalta, missä
hän asetteli ruukkujansa ja pannujansa auringonpaisteeseen ja viskoi
vehniä.

"Täälläkö sinä oletkin!" huudahti Tshakrabartti. "Tänään on sangen
kylmä. Etkö ota huivia hartioillesi?"

_Haribhabhini_: "Mitä ajatteletkaan? Kylmä! Aurinko tässä korventaa
selkääni."

_Tshakrabartti_: "Se ei käy päinsä. Sinun täytyy ottaa päivänvarjo."

_Haribhabhini_: "Olkoon menneeksi, nouda se. Sanohan nyt, missä olet
niin kauan viipynyt."

_Tshakrabartti_: "Se on pitkä juttu. Minä olen tuonut pari vierasta;
heistä on ensin pidettävä huolta." Sitten hän lyhyesti kertoi, keitä
vieraat olivat.

Tshakrabartti ei suinkaan tuonut ensi kertaa vieraita kotiinsa, mutta
Haribhabhini oli tuskin valmistautunut ottamaan vastaan pariskuntaa.
"Siunatkoon, mihin me ne sijoitamme!" huudahti hän.

"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme
ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"

"Hän on pesemässä lasta."

Tshakrabartti nouti nyt Kamilan ja esitteli hänet vaimollensa.

Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä
vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa
sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta
suuressa määrin meidän Bidhuamme?" -- Bidhu oli vanhempi tytär,
Allahabadissa naimisissa.

Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa
Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa
näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että
mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen
tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä
kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla
vertailemalla vierasta poissaolevaan.

"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi
Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi.
Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua
tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen
pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan
ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet
milloinkaan sitä ajatelleetkaan.

Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut
häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut
teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi
vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla
sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.

Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä
kysymyksillä.

"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo
harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai
niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä
hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden?
Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään
miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten
kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta,
kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko
ansionsa hänen käytettäväkseen."

Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko
piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi,
kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt
mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei
hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella
Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri
mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä
hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.

"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini
jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut
teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää?
Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole
teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun
joka toinen kuukausi."

Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen
kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen
kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä.
Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen
luonnonlaatu.

Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä
"tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun
viittaavaa yhtäläisyyttä -- hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka
häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti
syliinsä.

Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on
asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on
matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."

Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki
heistä hyvät ystävät.

Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja
Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.

Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin
huomattavissa.

Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä
melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen
yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen
korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole
vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa
'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja
pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.

Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta
siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa.
Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen
keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä
tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti,
oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.

Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata
sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin
puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut
koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.

Kohta kun jää oli murtunut, Sailadzha alkoi jutella miehestänsä;
tarvitsi vain koskettaa sitä kieltä, joka edusti hänen elämänsä
perussäveltä, ja se soi aivan kirkkaana. Mutta Kamila tiesi, ettei
osannut tätä kieltä soittaa; hänellä ei ollut mitään sanottavaa
miehestänsä; sellaiseen keskusteluun hänellä ei ollut ainesta eikä
haluakaan. Sailadzhan aluksen liukuessa iloisesti myötävirtaan
onnenlasteinensa Kamilan tyhjä pursi oli surkeasti kiinni karilla.

Sailadzhan miehellä, Bipinillä, oli toimi Ghazipurin oopiumitehtaassa.
Tshakrabarttilla oli vain kaksi tytärtä, ja vanhempi eli miehensä
perheessä, Ukko ei voinut sietää nuoremmasta eroamista ja oli senvuoksi
valinnut hänen mieheksensä varattoman nuorukaisen, joka mielellään
otti vastaan sen toimen, jonka Tshakrabartti neuvokkailla tempuillansa
onnistui hänelle hankkimaan, ja suostui asumaan vaimonsa vanhempien
luona. Yht'äkkiä Sailadzha katkaisi keskustelun lausumalla: "Anteeksi,
ystäväiseni, minä palaan aivan pian." Sitten hän ryhtyi hieman
itsetietoisesti selittämään, että hänen miehensä oli vast'ikään tullut
kylpemästä ja että hänelle oli toimitettava aamiaista, ennenkuin hän
lähti toimeensa.

"Kuinka voitte tietää, että hän on tullut?" kysyi Kamila sydämensä
yksinkertaisuudessa.

"Älkää pitäkö minua pilkkananne", vastasi Sailadzha. "Mistä sen tietää?
Ettekö te tunne miehenne askeleita, kun ne kuulette?"

Hän nauroi, nipisti Kamilan poskea, heitti vaatteensa irrallisen
kulman, johon avainkimppu oli solmittu, yli olkapäänsä, sieppasi Umin
käsivarrellensa ja kiiruhti pois.

Kamila ei ollut tietänyt, että askelten kieli on niin helposti
opittavissa. Hän silmäili mietteissään ulos ikkunasta.

Ulkona kasvoi guava-puu, jonka kukkivien oksien ympärillä hymisivät
mehiläiset varkautta suunnitellen.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU


Ramesh ajatteli ostaa erään talon, joka sijaitsi yksinäisessä paikassa
Gangesin rannalla. Hänen olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Kalkuttaan
hakemaan tavaroitansa ja täyttämään välttämättömiä muodollisuuksia,
jotka tekisivät hänelle mahdolliseksi toimia Ghazipurissa asianajajana,
mutta hänen ei ollenkaan tehnyt mieli käydä jälleen tuossa kaupungissa.
Eräs hänen muistissaan oleva katu lepäsi ikäänkuin taakkana hänen
mielessään. Hän oli vielä kokonaan häilyväisyyden valloissa, ja
kumminkin olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hänen täytyi
sopeutua olemaan Kamilan puolisona ja tyytymään kaikkiin tämän olotilan
seurauksiin.

Kykenemättä uhmaamaan välttämättömyyttä hän siirsi matkansa yhä
tuonnemmaksi.

Koska Tshakrabarttin pienen talon tilat olivat rajoitetut, asui Kamila
naisten huoneissa, _zenanassa_, Ramesh taas ulommissa suojissa, joten
hän ja Kamila tuskin koskaan näkivät toisiansa. Sailadzha sanoi
Kamilalle kaikessa tuttavuudessa, kuinka kovin hän pahoitteli tätä
välttämätöntä puolisoiden erottamista.

"Miksi teet siitä niin suuren asian?" kysyi Kamila. "Eihän se mitään
kauheata ole!"

Sailadzha nauroi: "Oletpa sinä kovasydäminen nuori vaimo! Mutta minua
sinä et niin helposti petä! Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet!"

"Sanohan minulle aivan vilpittömästi", aloitti Kamila, "jos Bipin Babu
ei tulisi muutamaan päivään luoksesi, niin olisitko -- --?"

"Mitä vielä! Hän ei voisi pysyä kahtakaan päivää poissa luotani!"
kehuskeli Sailadzha ja alkoi kertoa esimerkkejä Bipin Babun
rajattomasta kiintymyksestä. Hän luetteli kaikki ne temput, joita
nuorukainen oli heidän naimisiin mentyänsä käyttänyt päästäkseen
vihollisten -- vanhempain -- linjojen läpi nuoren puolisonsa pakeille,
kertoi, kuinka yritys oli toisinaan epäonnistunut ja hänet oli saatu
kiinni, kertoi, kuinka he sinä aikana, jolloin kaikki kohtaaminen oli
ollut kielletty, olivat lohduttaneet itseänsä vaihtamalla vanhempien
tietämättä silmäyksiä kuvastimessa Bipinin ollessa päivällisellä.
Sailadzhan kasvot säteilivät, kun hän ajatteli noiden menneiden päivien
huvia.

Oli sitten tullut aika, jolloin Bipinin täytyi olla koko päivä
toimessaan, ja Sailadzha kuvaili nyt seikkaperäisesti, kuinka he olivat
toisiansa kaivanneet ja kuinka Bipin toisinaan oli heittänyt työnsä
sikseen ja karannut kotiin.

Erään kerran hänen oli pitänyt matkustaa muutamaksi päiväksi Patnaan
järjestämään isänsä liikeasioita. Sailadzha oli kysynyt häneltä:
"Luuletko voivasi Patnaan matkustaa ja sinne jäädä." Bipin oli
kehuskellut: "Tietysti voin sen tehdä." Vastauksen sävy oli loukannut
Sailadzhan ylpeyttä, ja hän oli vannonut itselleen, ettei osoittaisi
lähdön aattopäivänä vähintäkään pahoittelun merkkiä; mutta hänen
päätöksensä olikin sulanut kyynelvirraksi, ja seuraavana päivänä, kun
kaikki oli valmiina matkaa varten, oli Bipinin päätä alkanut äkkiä
särkeä, ja hän oli tuntenut salaperäisen taudin oireita, joten kaikki
toimenpiteet oli peruutettava. Sitten oli tullut tohtori ja määrännyt
hänelle jotakin, ja hän ja Sailadzha olivat salaa kumonneet lääkkeen
viemäriputkeen, ja potilas oli toipunut ihmeen nopeasti!

Sailadzha näytti olevan siinä määrin muisteloihinsa vajonneena,
ettei tietänyt mitään ajan kulumisesta, mutta sittenkin sai portin
hiljainen narahdus hänet hypähtämään jalkeilleen. Bipin Babu siellä
palasi toimestansa. Näennäisesti vaipuneena hupaisiin menneisyyden
muisteloihin hän oli tarkkaavasti kuunnellut puutarhanportin edustalta
kaikuvia etäisiä askelia.

Ei pidä luulla, että Kamila katsoi Sailadzhan suhtautumisen avioelämään
pelkäksi harhakäsitykseksi. Hän oli tuntenut itsessään saman tunnon
kyteilyä. Ensimmäisinä Rameshin kanssa vietettyinä kuukausina hänen
sielussansa oli toisinaan soinut kieli, joka tuntui antavan hänelle
aavistusta avioelämän salaisuudesta. Myöhemmin, kun hän oli päässyt
vapaaksi koulun siteistä ja oli palannut Rameshin luo, oli sattunut
tuokioita, joina hänen sielunsa oli tuntunut värähtelevän jonkin
mystillisen tanssin ihmeellisessä tahdissa. Sailadzhan kertomusta
kuunnellessaan hän käsitti jotakin noiden tuntojen merkityksestä.
Mutta hänen omat elämyksensä eivät silloin olleet millään tavoin syviä
eivätkä kestäviä: vaikutus oli jäänyt häipyväksi. Hänen ja Rameshin
kesken ei ollut sattunut mitään Sailadzhan ja Bipinin välisiin
kiihkeihin suhteisiin verrattavaa. Eroaminen Rameshista joksikin aikaa
ei ollut aiheuttanut hänelle mitään syvää surua, eikä hän voinut
kuvitella Rameshin istuvan _zenana_n ulkopuolella yrittäen keksiä
tekosyytä saadakseen nähdä häntä edes vilahdukselta.

Sunnuntaihin tultaessa Sailadzha joutui pahaan pulaan. Hän ei halunnut
jättää uutta ystävätärtänsä koko päiväksi yksinään, mutta toisaalta hän
ei tuntenut olevansa riittävässä määrin epäitsekäs uhratakseen ainoaa
viikon päivää, jonka sai viettää Bipinin seurassa. Hän ei kumminkaan
voinut täysin nauttia juhlapäivästä niin kauan kuin tiesi, että Ramesh
ja Kamila asuivat saman katon alla pääsemättä toistensa luo. Kunpa
hänen vain onnistuisi saada aikaan heidän kohtauksensa!

Hän ei kertonut vanhemmilleen mitään suunnitelmistansa, mutta
Tshakrabartti ei ollutkaan se mies, joka odottaa, kunnes häneltä neuvoa
kysytään. Hän selitti aikovansa lähteä maalle järjestämään jotakin
kiireellistä asiaa ja teroitti Rameshin mieleen, ettei ketään vieraita
ollut odotettavissa ja että hän sulkisi lähtiessään ulko-oven. Hän piti
huolta siitä, että hänen tyttärensä tämän kuuli, ja tiesi varsin hyvin
tämän huomautuksen tulevan onkeen otetuksi.

"Tulehan, ystäväiseni, kuivataan sinun hiuksesi", virkkoi Sailadzha
Kamilalle, kun he palasivat joelta kylpemästä.

"Onko tänään erikoinen kiire?"

"Sen sanon myöhemmin; annahan, kun ensin järjestän hiuksesi", vastasi
Sailadzha ryhtyen kohta työhön. Siinä näytti olevan monta mutkaa, ja
valmis tukkalaite olikin oikea taideteos. Seuraavaan pykälään sisältyi
innokas keskustelu siitä, miten Kamilan oli pukeuduttava.

Sailadzha vaati välttämättä jotakin värikästä; Kamila taas ei voinut
käsittää, miksi hän niin innokkaasti sitä ehdotteli. Vihdoin hän
myöntyi, Sailadzhan mieliksi.

Päivällisen jälkeen Sailadzha kuiskasi jotakin miehellensä, joka antoi
hänelle lyhyen loman. Sen hän käytti taivuttaakseen Kamilan käymään
miesten puolella.

Aikaisemmin Kamila ei ollut näyttänyt erikoisesti arkailevan lähteä
Rameshia etsimään; hänelle ei ollut milloinkaan opetettu, että siihen
sisältyisi jotakin sopimatonta. Ramesh itse oli alun pitäen murtanut
kaikki varovaisuuden raja-aidat, eikä Kamilalla ollut ketään hänen
omaan sukupuoleensa kuuluvaa uskottua, joka olisi soimannut häntä
sopimattomuudesta. Tällä kertaa hän kumminkin arkaili noudattaa
Sailadzhan kiihkeätä kehoittelua. Hän tiesi, mikä antoi Sailadzhalle
oikeuden lähteä miehensä luo. Itse hän tunsi olevansa vailla tuota
oikeutta, ja hänen oli mahdoton lähestyä Rameshia anelijan hahmossa.

Havaitessaan, etteivät yllytykset mitään hyödyttäneet, Sailadzha
päätteli Kamilan olevan liian ylpeän astuakseen ensimmäistä askelta;
luonnollisesti täytyi vaikuttimena olla ylpeyden! Aviopuolisot olivat
olleet jo useita päiviä erillään, ja sittenkään ei Ramesh ollut etsinyt
mitään tekosyytä käydäkseen vaimonsa luona!

Talon emäntä nukkui suljettujen ovien takana päivällisuntansa, ja
Sailadzha lähti Bipinin luo. "Sinun pitää viedä Ramesh Babulle
terveiset Kamilalta, käskeä häntä käymään Kamilan huoneessa", sanoi
hän. "Isällä ei ole mitään sitä vastaan, eikä äiti saa sitä tietää."

Bipin oli hiljainen, ujo nuorukainen, joten tällainen tehtävä ei
häntä ilahduttanut, mutta hän ei halunnut häiritä sunnuntairauhaansa
ryhtymällä vastustelemaan vaimonsa määräyksiä.

Ramesh makasi huoneessansa polvi polvelle nostettuna ja luki
_Pionieeriä_. Hän oli tutkinut kaikki päivän tiedot ja paremman
puutteessa alkanut syventyä ilmoituksiin, kun Bipin astui huoneeseen.
Ramesh nousi vikkelästi. "Käykää sisään, Bipin Babu, käykää sisään!"
Vaikka Bipin ei ollutkaan mikään erinomainen seuramies, merkitsi
hän kuitenkin ilmeistä voittoa, kun oli kysymyksessä ehtoopäivän
viettäminen vieraalla paikkakunnalla.

Bipin ei kumminkaan suostunut istuutumaan, seisoi vain ja kynsi
korvallistansa. "Hän tahtoisi, että tulette hänen luoksensa", virkkoi
hän.

"Kuka? Kamilako?"

"Niin."

Ramesh hämmästyi. Hän oli päättänyt, että Kamilan piti tästä puoleen
olla hänen vaimonsa todellisuudessa eikä vain nimeksi, mutta vallitseva
pakollinen erossaolo oli hänelle ollut jonkinlainen odotusaika, ja hän
oli mielellänsä vaipunut takaisin entiseen epäröinnin tilaan. Hänen
mielessään tosin väikkyi houkuttelevana kuvana se onni, joka tulisi
hänen omakseen, kun Kamila olisi hänen oikea puolisonsa, mutta miten
oli jää murrettava? Ei olisi kovinkaan yksinkertainen asia yht'äkkiä
luopua siitä pidättyväisyydestä, joka oli viime aikoina vallinnut
Kamilan ja hänen välisiä suhteita, ja hän oli aivan epätietoinen, miten
asian aloittaisi. Niinmuodoin hän ei ollut pitänyt mitään erikoista
kiirettä talonkaupan solmimisessa.

Kuullessaan Bipinin tuoman sanoman hän otaksui Kamilan vain haluavan
keskustella hänen kanssaan jostakin taloudellisesta asiasta, mutta
vaikka hänen raitis ymmärryksensä olikin sitä mieltä, sykki sydän
kuitenkin kiivaammin, kun hän kehoituksen kuuli. Laskiessaan
_Pionieerin_ kädestänsä ja seuratessaan Bipiniä syksyisen iltapäivän
painostavassa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan mehiläisten
unelias surina, hän tunsi jotakin sentapaista suloista väristystä kuin
lemmenkohtaukseen kulkeva rakastavainen.

Bipin osoitti erästä ovea ja jätti hänet yksin.

Kamila oli johtunut päättelemään, että Sailadzha oli luopunut
suunnitelmistansa ja mennyt miehensä luo, ja istui nyt ulko-oven
kynnyksellä silmäillen puutarhaan. Sailadzha oli tietämättänsä
virittänyt Kamilan lempeen. Samoinkuin lämpöinen tuulenhenki ulkona sai
lehdet kuiskimaan ja värähtelemään, samoin Kamilan povesta aika ajoin
kohoava huokaus sai hänen sydämessään omituisesti värisemään nimettömän
pelon.

Yht'äkkiä Ramesh astui huoneeseen, seisahtui hänen taaksensa ja lausui
hiljaa: "Kamila!" Kamila hypähti seisaalleen, veri kiiteli hänen
suonissaan, ja hän, joka ei ollut milloinkaan ollut hämillään Rameshin
seurassa, seisoi nyt katse alas luotuna, voimatta sitä kohottaa, ja
sävähti veripunaiseksi.

Juhlapuvussaan ja äskettäin tietoiseksi selvinneessä naisellisuudessaan
Kamila näytti Rameshista uudelta olennolta. Nähdessään hänet
äkkiarvaamatta tässä asussa Ramesh unohti kaiken varuillansaolon ja
joutui hänen viehätyksensä valtoihin Hän lähestyi verkalleen ja epäröi
pari silmänräpäystä, ennenkuin leppoisasti puhutteli toista. "Lähetitkö
sinä minua hakemaan, Kamila?"

Kamila säpsähti hänen kysymystänsä. "Enpä tietenkään! Kuinkapa
olisinkaan lähettänyt? En ole sellaista ajatellutkaan!" vastasi hän
tarpeettoman kiivaasti.

"Eihän se olisi mikään rikos ollut, vaikka lähetitkin, Kamila."

"Minä en ole milloinkaan lähettänyt sinua hakemaan!" toisti Kamila
vieläkin ponnekkaammin.

"No, hyvä, niinpä olen tullut kutsumatta. Ethän minua senvuoksi
ynseästi lähetä pois luotasi?"

"He saavat kaikin tietää, että olet täällä ollut, ja suuttuvat. Lähde
heti pois, ole hyvä! Minä en ole lähettänyt sinua kutsumaan!"

"Hyvä", virkkoi Ramesh tarttuen hänen käteensä, "tule sinä minun
huoneeseeni; siellä ei ole ketään muuta."

Koko ruumis vapisten Kamila tempasi kätensä pois, pakeni viereiseen
huoneeseen ja sulki oven.

Ramesh käsitti nyt, mitä oli tapahtunut: koko juttu oli jonkin
naisihmisen keksimää juonta. Joka hermo värähdellen hän palasi
omaan suojaansa, paneutui jälleen makuulle, otti taasen käteensä
_Pionieerin_, silmäili ilmoituksia, mutta ei tajunnut niistä mitään.
Toinen hämmentävä ajatus toisensa jälkeen kiiteli hänen mielessään
niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Sailadzha koputti Kamilan salpaamaan oveen, mutta vastausta ei
kuulunut. Hän pisti kätensä ristikon läpi, työnsi salvan syrjään
ja astui sisään. Ihmeeksensä hän näki Kamilan makaavan pitkänänsä
lattialla, kasvot käsien peitossa ja itkien kykenemättä käsittämään,
miten Kamila oli voinut joutua tähän tilaan, hän kyykistyi makaavan
viereen ja kuiskasi lempeästi: "Mikä sinua vaivaakaan, rakkaani? Miksi
itket?"

"Miksi lähetitkään häntä hakemaan? Teit kovin väärin!"

Kamila, enempää kuin kukaan muukaan, ei voinut ilmoittaa mitään syytä
äkilliseen ja ankaraan tuskanpurkautumiseen. Kukaan ei tuntenut sitä
salaista murhetta, joka oli kauan häntä kalvanut.

Hän oli rakennellut itsellensä ilmalinnoja ja oli parhaillaan ollut
niitä viimeistelemässä, kun Ramesh astui huoneeseen. Jos tulija olisi
varovammin tunkeutunut hänen unelmiensa maailmaan, olisi kaikki voinut
olla hyvin, mutta Rameshin otaksuessa, että hän, Kamila, oli lähettänyt
häntä hakemaan, linnat sortuivat soraläjäksi. Hänen mieleensä muistui,
kuinka Ramesh oli aikonut jättää hänet vankeuteen loma-ajaksi, kuinka
kylmäkiskoinen hän oli ollut laivalla, muistui tuo ja paljon muutakin.
Omaehtoinen tuttavallisuus oli aivan toista kuin pelkkä kutsun
noudattaminen. Vasta heidän Ghazipuriin tultuansa hänelle oli selvinnyt
heidän välillään vallitsevan eron valtavuus.

Saila ei kumminkaan voinut sitä ymmärtää. Hänen käsityskykynsä ei
riittänyt oivaltamaan, että Rameshin ja Kamilan välillä saattoi olla
todellinen, estävä raja.

Hän kohotti Kamilan pään syliinsä ja huudahti: "Kerrohan, rakkaani,
sanoiko Ramesh Babu sinulle jotakin epäystävällistä? Ehkäpä häntä
harmitti se, että mieheni hänet haki. Olisit sanonut, että syy on yksin
minun."

"Ei, ei, hän ei virkkanut siitä mitään! Mutta miksi lähetitkään häntä
hakemaan!"

"Minä tein väärin", tunnusti Saila syvästi katuen, "sinun pitää antaa
minulle anteeksi."

Kamila nousi kohta istualleen ja kiersi kätensä Sailan kaulaan.
"Riennä nyt pois, ystäväiseni", sanoi hän, "Bipin Babu käy varmaan
kärsimättömäksi."

Sillävälin Ramesh oli jotakin tehdäkseen tutkinut kaikki _Pionieerin_
sivut, kunnes vihdoin kokosi tarmonsa ja heitti sanomalehden menemään.
"Riittäköön", sanoi hän itsekseen, "minä lähden huomenna Kalkuttaan ja
järjestän asiani siellä. Mitä kauemmin viivyttelen tekemästä Kamilaa
vaimokseni, sitä suurempi konna tunnen olevani!"




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU


Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa
mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan
seuduille.

Hän asettui vanhaan asuntoonsa Dardzhiparaan, mutta asiain järjestely
vaati ainoastaan vähäisen osan hänen päiväänsä, joten vuorokauden monet
jäljelläolevat tunnit kuluivat äärettömän hitaasti. Hän ei voinut
käydä tervehtimässä ketään tuttavaansa, välttipä ketään kohtaamasta
kadullakin.

Hän havaitsi kuitenkin, että vanhaan asuntoon palaaminen sai hänessä
aikaan vaistomaisen muutoksen. Avaran taivaan alla, maaseudun
häiriytymättömässä rauhassa Kamilan nuorekas kauneus oli hänet
lumonnut, mutta täällä, suuressa meluisassa kaupungissa, tuo lumous
oli melkein kerrassaan hälvennyt. Dardzhiparassa Ramesh yritti
loitsia esiin tytön kuvaa ihastuneen katseensa iloksi, mutta
mielikuvitus ei totellut. Ramesh vannoi itsellensä kerran toisensa
jälkeen, ettei milloinkaan enää ajattelisi Hemnalinia, mutta neidon
kuva kohosi eloisana hänen muistiinsa öin ja päivin. Hänen jäykkä
unohtamispäätöksensä muuttui voimalliseksi muistin liittolaiseksi.

Jos Ramesh olisi ollut liukasliikkeisempi, niin hän olisi suorittanut
tehtävänsä paljon nopeammin ja palannut jo aikoja sitten; mutta
hidastelun vuoksi kului vähäpätöisimpiinkin seikkoihin peloittava
aikamäärä. Vihdoin hän sentään selviytyi niistä kaikista, ja tuli
päivä, jolloin hän päätti matkustaa seuraavana päivänä Allahabadiin ja
sieltä Ghazipuriin. Hänen harjoittamansa ankara itsensähillitseminen
oli jäänyt ihan palkitsematta. Ei haittaisi, arveli hän, vaikka kävisi
ennen Kalkuttasta lähtöä salaa Kalitolassa.

Tämän päätöksen tehtyänsä hän istuutui kirjoittamaan kirjettä
Hemnalinille. Hän selitti juurta jaksain suhteensa Kamilaan, ilmoittipa
vielä aikovansa Ghazipuriin palattuansa ottaa tuon avuttoman onnettoman
todella vaimoksensa. Siitä syntyi jäähyväiskirje, jossa hän purki
sydämensä entiselle rakastetullensa, ennenkuin hänestä lopullisesti ja
täydellisesti erosi.

Hän sulki kirjeen kuoreen, mutta ei kirjoittanut mitään osoitetta.
Hän tiesi saavansa apua Annada Babun palvelijoilta, sillä Ramesh oli
leppoinen kaikille, jotka olivat tekemisissä Hemnalinin kanssa, ja
oli pienimmänkin tilaisuuden sattuessa jaellut tuhlaavasti rahaa ja
muita lahjoja. Senvuoksi hän ajatteli asettua pimeän tultua talon
läheisyyteen ja yrittää nähdä Hemnalinia, kaukaa vilahdukselta,
ajatteli sitten antaa kirjeen jollekin palvelijalle neuvoen häntä
jättämään sen kenenkään huomaamatta Hemnalinille. Siten piti heitä
yhdistävien vanhain siteiden lopullisesti katketa.

Pimeän tullen hän lähti matkaan ja hiipi vapisevin ja tykyttävin
sydämin haihtumattomien muisteloiden kadulle. Perille saavuttuansa hän
huomasi, että ovi oli suljettu, ja ylös katsahtaessaan näki kaikissa
ikkunoissa kaihtimet. Talo oli asumaton ja pimeä.

Hän koputti ovelle. Kolmannen tai neljännen koputuksen jälkeen joku
palvelija työnsi salvan syrjään ja avasi.

"Sinähän olet Sukhan, eikö totta?" kysyi Ramesh.

"Olen kyllä, armollinen herra, minä olen Sukhan."

_Ramesh_: "Mihin isäntäsi on lähtenyt?"

_Palvelija_: "Hän on lähtenyt neidin kanssa maalle virkistymään."

_Ramesh_: "Minne he ovat lähteneet?"

_Palvelija_: "Sitä en tiedä."

_Ramesh_: "Onko joku muu matkustanut heidän kanssansa?"

_Palvelija_: "On, Nalin Babu?"

_Ramesh_: "Kuka on Nalin Babu?"

_Palvelija_: "Sitä en tiedä."

Ramesh sai houkutelluksi Sukhanista sen tiedon, että tämä Nalin
oli eräs nuori herra, joka oli viime aikoina käynyt tuhka tiheään
talossa. Vaikka Ramesh puolestaan olikin luopunut kaikista
toivelmistaan Hemnaliniin nähden, tunsi hän kuitenkin nimenomaista
ennakkoluuloisuutta Nalin Babua kohtaan.

"Oliko neidin terveydentila hyvä hänen lähtiessään?" kysyi hän.

"Oli kyllä, hän voi varsin hyvin." Vastaus oli tarkoitettu Rameshia
rauhoittamaan ja miellyttämään, mutta taivas yksin tietää, kuinka
Sukhan erehtyi laskelmissaan!

"Haluaisin käydä pikimmiten huoneistossa."

Palvelija otti käryävän öljylamppunsa ja lähti häntä saattamaan.

Ramesh vaelsi kuin aave huoneesta toiseen istuutuen silloin tällöin
jollekin tutulle tuolille tai sohvalle. Huonekalut, koko sisustus,
kaikki oli entisellään, mutta lisäksi oli tullut tuo tungettelija
Nalin, mistä lieneekään esille sukeltanut. Luonto vihaa tyhjyyttä ja
rientää sen aina nopeasti täyttämään! Tuossa oli se ikkunankomero,
jossa Ramesh ja Hemnalini olivat vierekkäin seisoneet syyspäivän
hämärtyessä illaksi ja molempien sydämien sykkiessä yhteen tahtiin.
Mennessään mailleen aurinko varmaan joka päivä kirkasti säteillänsä
tätä huonetta. Pitikö Rameshin saada seuraaja, joka yrittäisi uudelleen
luoda ikkunan kehystämää kahden kuvaa. Eikö menneisyyden henki astuisi
heidän väliinsä ja sormi varoittamaan kohotettuna ajaisi heitä pois
toistensa luota? Rameshin povessa riehui loukattu ylpeys.

Seuraavana päivänä hän ei matkustanutkaan Allahabadiin, vaan lähti
suoraa päätä Ghazipuriin.




NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU


Ramesh oli viipynyt Kalkuttan-matkallansa lähes kuukauden, ja Kamilan
laisesta, keskellä parasta kehitysikäänsä olevasta tytöstä kuukausi
tuntuu pitkältä ajalta. Samoinkuin aamuhämärä äkkiä muuttuu ihanaksi
päivänkoitoksi, samoin hänen naisellisuutensa heti herättyään puhkesi
täyteen tietoisuuteen. Tämä herääminen olisi kenties tapahtunut paljon
myöhemmin, ellei kiinteä ystävyyssuhde Sailadzhaan ja viimeksimainitun
olemuksesta tulviva valo ja lämpö olisi muuntumista edistänyt.

Sillävälin oli setä Tshakrabartti Rameshin vitkastelun ja Sailadzhan
alinomaisten kehoitusten yllyttämänä alkanut vakavasti hakea asuntoa
ja oli vuokrannut kaupungin ulkopuolelta Gangesin rannalta pienen
bungalow'n nuorta pariskuntaa varten. Hän oli uutterasti etsinyt
kokoon välttämättömintä sisustusta, olipa vielä palkannut sen verran
palvelijoitakin, että taloudenpito voitiin aloittaa.

Kun Ramesh palasi Ghazipuriin pitkän poissaolonsa jälkeen, oli
Kamilalla vihdoin oma koti, joten nuorikkojen ei enää tarvinnut käyttää
siinä suhteessa hyväkseen sedän vieraanvaraisuutta.

Taloa ympäröi riittävä puutarha-alue. Korkeat _sisu_-puut muodostivat
varjoisan kujanteen. Virta oli vetäytynyt kuivan ajan uomaan, ja sen
ja talon välillä levisi hiekkalakeus, jossa näkyi vuorotellen nuoren
vehnän ja melonilavojen värikkäitä täpliä. Alueen eteläkulmassa, virran
puolella, kasvoi jättiläiskokoinen _nim_-puu, jonka juurella oleva
tanner oli kivetty.

Talo oli ollut kauan asumattomana, ja rakennus, samoinkuin koko
aluekin, näytti olevan pahasti rappiolla. Puutarha oli muuttunut
viidakoksi, ja huoneet olivat siivoamattomat; mutta Kamila ei siitä
välittänyt. Hän oli niin ihastunut päästessään emännöimään omassa
kodissa, että kaikki tuntui hänestä kauniilta. Hän päätti viipymättä,
miten kutakin huonetta oli käytettävä ja mitä kuhunkin puutarhan
kulmaan oli istutettava, ja suunnitteli, sedän neuvoa kysyen, koko
alueen viljelemistä. Hän valvoi itse keittiön lieden paikoilleen
asettamista ja välttämättömien muutosten suorittamista viereisessä
varastohuoneessa. Koko päivän hän lakaisi, pesi ja puhdisti, ja hänen
tarmonsa keksi yhä uusia esineitä.

Taloustyöt ilmaisevat naisen kauneutta mitä vaihtelevimmissa ja
viehättävimmissä muodoissa, ja askarteleva Kamila muistutti Rameshin
mielestä lintua, joka on vapautunut häkistänsä ja kohoaa ilmoille.
Hänen säteilevät kasvonsa ja se taitavuus, joka hänen toimissaan
ilmeni, herättivät Rameshissa aivan uusia ihmettelyn ja ihailun
tunteita.

Ramesh näki hänet ensi kerran emäntänä. Kamila näytti tulleen
valtakuntaansa, ja jonkinlainen arvokkuuden sävy liittyi nyt hänen
kauneuteensa.

"Mitä teetkään, Kamila?" kysyi hän. "Sinähän uuvutat itsesi!"

Kamila keskeytti askarensa hetkiseksi ja katsahti Rameshiin,
huulilla onnen hymy. "Älä pelkää, tämä ei väsytä minua ollenkaan."
Samassa hän jo jatkoi työtänsä iloiten siitä, että Ramesh suhtautui
myötätuntoisesti hänen toimiinsa.

Rameshin johti hänen rakastuneisuutensa kohta jälleen Kamilan luo erään
toisen tekosyyn nojalla. "Joko olet syönyt aamiaista, Kamila?" kysyi
hän.

"Tietysti! Jo monta tuntia sitten!" kuului vastaus.

Ramesh tiesi sen yhtä hyvin kuin Kamilakin, mutta ei voinut olla
kysymättä, koska tahtoi osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta; Kamila
puolestaan ei turhasta tiedustelusta pahastunut.

Pitääkseen keskustelua yllä Ramesh jatkoi: "Miksi teet tuon kaikki
itse, Kamila? Antaisit minun suoritettavakseni osan siitä."

Kuten tiedämme, on hyvissä työntekijöissä se heikko puoli, että
he epäilevät toisten kelpoisuutta. Niinpä Kamilakin vain virkkoi
hymyillen: "Ei, tämä ei ole miesten työtä."

"Me miehet olemme suvaitsevaisia", vastasi Ramesh, "me kuuntelemme
vastaan sanomatta, sukupuoleemme kohdistuvia loukkauksia. Jos minä
olisin nainen, niin tässä syntyisi kelpo kahakka. Mutta sinähän
käyttelet setää töissäsi. Miksi pidät minua aivan kelvottomana?"

"En tiedä, mutta minua naurattaisi, jos näkisin sinut keittiötä
lakaisemassa! Sinun olisi paras lähteä. Minä tässä saan aikaan ankaran
pölyn!"

Pitääkseen pyörää liikkeellä Ramesh jatkoi: "Pöly ei kunnioita ketään;
käsittelee sinua aivan samoin kuin minuakin."

"Minä siedän sen, koska minun täytyy", sanoi Kamila, "mutta en käsitä,
miksi sinä, jonka ei tarvitse, sen tekisit."

Ramesh alensi ääntänsä, jotta palvelijat eivät kuulisi: "Minä tahtoisin
osan kaikesta siitä, mitä sinun on siedettävä, olipa se työtä tai mitä
muuta tahansa."

Kamilan poskiin nousi kevyt puna. Mitään vastaamatta hän astui
syrjemmälle ja huusi Umeshille:

"Umesh, tuo tänne vielä yksi vesisanko; katsohan, kuinka paksuna pöly
tässä lepää. Anna luuta minulle!" Samassa hän jo alkoi voimallisesti
lakaista.

"Mitä teetkään, Kamila?" huudahti Ramesh; pahoillaan siitä, että näki
hänet niin halvassa työssä.

"Miksi niin, Ramesh Babu", kuului ääni hänen takaansa, "eihän
kunniallinen työ vahingoita? Te englantilaisen kasvatuksen saaneet
henkilöt puhutte aina ihmisten yhdenvertaisuudesta. Jos pidätte
lakaisemista arvoanne alentavana työnä, niin miksi annatte palvelijanne
sitä suorittaa? Minä en ole niin sivistynyt kuin te, mutta mielipiteeni
on tämä: kun näen hyveillä kaunistetun naisen käsittelevän luutaa,
niin jokainen risu hohtelee silmissäni kuin auringonsäde! -- Olen nyt
saanut viidakkonne jonkinmoiseen kuntoon, lapsukaiseni (tämä sanottiin
Kamilalle), ja pyydän nyt osoittamaan, missä vihanneslavojen tulee
sijaita."

"Odottakaahan hetkinen, setä; tämä huone ei ole vielä täysin kunnossa."
Kamila ryhtyi jälleen työhönsä.

Saatuaan huoneen siivotuksi hän irroitti vyötäisille kietomansa
vaatteen, veti sen pään yli yllensä ja ryhtyi setä Tshakrabarttin
kanssa vakavasti neuvottelemaan kasvislavojen parhaasta sijoittamisesta.

Päivä oli kohta lopussa, mutta talo ei vielä vastannut Kamilan
ankaroita puhtausvaatimuksia. Pitkäaikaisen laiminlyönnin jäljet eivät
olleet helposti poistettavissa, ja oli ilmeistä, että muutamat huoneet
eivät kelvanneet käytettäviksi, ellei niitä vieläkin siivottu ja
tuuletettu. Rameshin suureksi pettymykseksi täytyi heidän, Kamilan ja
hänen, viettää vielä yksi yö setälässä. Ramesh oli koko ajan odotellut
iltahetkeä omassa kodissa ja oli kuvaillut mielessään, kuinka Kamila
istuisi ujosti hymyillen hänen vieressään lampun valossa kuunnellen,
mitä hänellä oli sydämellänsä. Koska talon kuntoonpano saattoi kestää
vielä kolmeneljä päivää, ei hän voinut siirtää asianajotoiminnan
edellyttämien oikeutusten hankkimista tuonnemmaksi, vaan matkusti jo
seuraavana päivänä Allahabadiin.




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU


Setä itse lähti paria päivää myöhemmin Allahabadiin käydäkseen,
vanhemman tyttärensä Bidhun luona.

Sinä aamuna, jolloin ukko matkusti, Kamila kutsui Sailadzhan
kekkereihin uuteen kotiinsa, ja Saila saapuikin tarjoiltuaan toimeensa
lähtevälle Bipinille aamiaista.

Ystävättäret ryhtyivät Umeshin avustamina järjestämään ateriaa
_nim_-puun alle. Kun aamiainen oli nautittu, he asettuivat puun
juurelle mielin määrin juttelemaan. Viileä varjo, lempeä auringonpaiste
ja virralle avautuva näköala tuntuivat Kamilasta mainiolta keskustelun
kehykseltä, ja se epämääräinen kaipaus, joka hänen sydämessänsä asui,
muuttui niin etäiseksi kuin haarahaukka, joka kaarteli ylhäällä heidän
päittensä päällä näyttäen pieneltä pilkulta korkeuden sinessä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Saila alkoi tehdä
lähtöä. Hän sanoi miehensä kohta palaavan työstä, joten hänen oli
mentävä.

"Etkö voisi yhtä ainoata kertaa poiketa tottumuksestasi?" kysyi Kamila.
Mutta Saila vain hymyili ja pudisti päätänsä koskettaen samalla
hyväillen Kamilan leukaa. Lähtiessään hän kehoitti Kamilaa palaamaan
ennen pimeän tuloa.

Aurinko oli vielä taivaanrannan yläpuolella, kun Kamila sai
talousaskarensa suoritetuiksi. Hän kääriytyi hartiahuiviin ja istuutui
jälleen _nim_-puun alle katselemaan, kuinka aurinko painui korkean
virranäyrään taakse, missä lepäsi pari kalastajavenhettä kuvastellen
mastojansa hehkuvan iltataivaan taustalle.

Nyt saapui Umesh jonkin tekosyyn nojalla voidakseen aloittaa
keskustelun hänen kanssaan. "Teillä ei ole ollut pitkään aikaan
beteliä, maammoseni", sanoi hän. "Minä olen valmistanut sitä sedän
talossa ja tuon sitä tässä." Hän ojensi Kamilalle paperiin käärittyä
beteliä.

Kamila huomasi äkkiä, että tuli pimeä, ja hypähti seisaalleen.

"Setä Tshakrabartti on lähettänyt teitä varten vaunut", lisäsi Umesh.

Kamila astui sisään katsahtaakseen ympärilleen vielä kerran, ennenkuin
lähti pois. Oleskeluhuoneessa oli englantilaismallinen liesi, johon
voitiin sytyttää tuli, jos sattui talvella tulemaan liian kylmä, ja
lieden reunuksella paloi öljylamppu. Kamila laski betelkäärön lieden
reunalle ja aikoi jatkaa kierrostansa, kun katse sattui omaan nimeen,
joka oli Rameshin käsialalla kirjoitettu käärepaperiin.

"Mistä olet tämän paperin löytänyt?" kysyi hän Umeshilta.

"Se oli herran huoneen nurkassa. Minä nostin sen sieltä lattiaa
lakaistessani."

Kamila tarttui paperiin ja alkoi lukea. Se oli sama kirje, jossa Ramesh
oli tunnustanut kaikki Hemnalinille ja jonka hän huolimattomana oli
viskannut lattialle.

Kamila luki kirjeen loppuun asti.

"Miksi seisotte siinä mitään virkkamatta, maammoseni?" kysyi Umesh.
"Tulee pimeä."

Huoneessa olisi kuullut neulasen putoamisen, ja Kamilan ilme
huolestutti Umeshia. "Ettekö kuule, maammoseni? Meidän täytyy lähteä
kotiin; on jo myöhä", kehoitteli hän. Mutta Kamila liikahti vasta
sitten, kun sedän palvelijat saapuivat ponnekkaasti ilmoittamaan, että
vaunut olivat jo kauan odottaneet.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU


"Etkö voi hyvin, ystäväiseni?" kysyi Sailadzha Kamilan saavuttua.
"Kivistääkö päätäsi?"

"Ei, minua ei vaivaa mikään; miksi ei setä ole kotona?"

"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin
aikoja sairaalloinen."

"Milloin hän palaa?"

"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi
liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin
uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."

Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan
uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri
Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli
pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.

Kamila sulkeutui omaan huoneeseensa ja luki vielä kerran Rameshin
kirjeen.

Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta
sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli
nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde
Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään
ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä
naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut
suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin
omituisella tavalla liittänyt.

Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen
elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta
aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin
ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan
tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt,
miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt
häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen
kerallansa elinkautista yhteiselämää.

Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen
muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut
maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut
mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.

Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä
talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin
musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun
häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten
mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle
ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui
viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva,
yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.

Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen
tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa
värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien
palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja
sulki oven.

Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä.
Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut
niin kauan.

"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä
vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä,
ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa,
rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa
hänen kaulalleen.

Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään
kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki
hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä
ollenkaan sanoilla lohduttaa.

Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja
alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila.
"Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä.
Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin
kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh
Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa
sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee
muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa
muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä
ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan.
Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon,
olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme
sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat
jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."

Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu
siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö
totta? Sanohan!"

"Niin, se on totta", vastasi Kamila.

Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti
oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin
pahaksesi."

Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin.
"Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään
tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee
lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten
lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään
hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa
suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta
jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."

Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä
kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan
ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä
enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään
tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut
välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken
hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.

Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin
arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja
päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla
yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli
tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että
sydämensäkin.

Niinpä hän kävikin heti toimeen ja sepitti seuraavan kirjeen Kamilalle:

_Rakkahin_. -- Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä
sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi
sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan
enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut
tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän
sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja
viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!

Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa
käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi
minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä
uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään,
jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin
puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin
sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon
siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja
laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun
ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen
varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.

Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta
en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma
siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa,
mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden.
Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni
ja antaumukseni voi mennä hukkaan.

Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman
vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki;
mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka
todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen
keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea
löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa
liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain
silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa
vapaasti sen läpi.

Kamila, rakkahin, milloin löydän sinun sydämesi oven?

Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän
saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää
myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän
omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi
kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada
astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini
valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."

Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla
hiekkasärkällä -- korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista
kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen
toimituksen todistajina?

Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä
kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa,
tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa
todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme
kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa
minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi
portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis

                                                    Ramesh.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU


"Etkö lähde omaan tupaasi?" kysyi Saila seuraavana päivänä yrittäen
haihduttaa Kamilan synkkää mielialaa.

"En, siellä ei ole enää mitään tekemistä."

_Saila_: "Ovatko kaikki huoneet kunnossa?"

_Kamila_: "Ovat, minä olen päättänyt työni."

Pian Saila tuli jälleen. "Mitä sinä annat minulle, jos minä annan
jotakin sinulle?" kysyi hän.

"Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, _didi_" (vanhempi sisar),
vastasi Kamila.

_Saila_: "Eikö yhtään mitään?"

_Kamila_: "Ei yhtään mitään."

Saila löi häntä kevyesti poskelle. "Niinkö asia onkin! Sinä olet
antanut kaikki, mitä omistat, erään määrätyn henkilön huostaan, eikö
totta? Mitä tästä sanot?" Hän veti esiin kirjeen _sarinsa_ laskoksesta.

Kamila kalpeni nähdessään kirjeenkuoressa Rameshin käsialan ja kääntyi
puolittain poispäin.

"Oletpa jo riittävästi osoittanut ylpeyttäsi", virkkoi Saila, "anna
sen jo jäädä! Minä tiedän, miten sinun tekee mieli siepata tämä kirje
minulta, mutta minä en sitä anna, ellet pyydä koreasti. Saammepa nähdä,
kuinka kauan voit sitä sietää."

Samassa syöksähti huoneeseen Umi huutaen "Täti, täti!" ja vetäen
jäljessään nuorankappaleeseen kiinnitettyä saippuakoteloa.

Kamila nosti hänet syliinsä ja kantoi pois peittäen hänen kasvonsa
suudelmilla. Umi alkoi parkua, koska hänet erotettiin lelustansa, mutta
Kamila ei taipunut. Hän kantoi lapsen omaan huoneeseensa ja tyynnytti
sen lakkaamattomilla lapsenloruilla.

Saila tuli heidän jäljessään ja huudahti: "Minä olen hävinnyt; sinä
voitit tällä kertaa! Minä en voi kestää kauempaa. Kas tässä, Kamila,
ota se! Minä en ole enää milloinkaan niin julma sinua kohtaan."

Hän heitti kirjeen vuoteeseen, vapautti Umin Kamilan sylistä ja kantoi
hänet pois.

Kamila käänteli epäröiden kirjettä, avasi sen sitten ja alkoi lukea,
mutta oli tuskin ehtinyt silmätä ensimmäisiä rivejä, kun hänen
kasvoihinsa nousi vihan puna ja hän heitti kirjeen luotansa. Sitten hän
voitti ensimmäisen syvän vastenmielisyyden puuskan, tarttui jälleen
kirjeeseen ja luki sen.

On mahdoton sanoa, ymmärsikö hän kaikkea vai eikö, mutta hänestä
tuntui siltä, kuin olisi käsitellyt jotakin likaista, ja hän heitti
kirjeen jälleen pois. Mies, joka ei ollut hänen puolisonsa, kehoitti
häntä valmistamaan heille yhteistä kotia! Täysin tuntien kaikki
tosiasiat Ramesh oli vain odottanut tilaisuutta saattaakseen hänet
tähän häpeään! Jos heidän Ghazipuriin saavuttuaan Kamilan sydän
olikin sykkinyt hänelle lämpöisemmin, niin luuliko hän sen koskevan
itseänsä, mikäli hän oli Ramesh eikä -- kuten Kamila oli uskonut --
hänen puolisonsa? Ramesh oli tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä,
ja onnettomaan osattomaan kohdistuva sääli oli saanut hänet
kirjoittamaan tämän lemmenkirjeen. Kuinka voikaan hän, Kamila, nyt --
tai milloinkaan -- karkoittaa sen väärän vaikutelman, jonka Ramesh
oli hänen käyttäytymisestänsä saanut? Häpeä ja inho tulisivat olemaan
hänen osanansa elämässä, vaikka hän ei ollut koskaan eläessään tehnyt
pahaa yhdellekään sielulle. Nyt näkyi hänelle "koti" kauhistuttavana
hirviönä, joka uhkasi hänet niellä, ja hän mietti turhaan
pelastuskeinoa. Kahta päivää aikaisemmin hänen olisi vielä ollut aivan
mahdoton uskoa, että Ramesh tulisi ilmenemään hänelle sellaisena
hirviönä.

Hänen mietteensä keskeytti Umesh, joka kuului ovella yskähtävän. Kun
Kamila ei virkkanut mitään, hän kuiskasi: "Maammoseni!"

Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu
Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."

"Hyvä, Umesh, sinä voit mennä näytäntöä katsomaan."

_Umesh_: "Millaisia kukkia minun on huomenna teille tuotava?"

_Kamila_: "Älä huoli kukista."

Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin.
"Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi
rupiaa."

Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei
kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista,
maammoseni?" kysyi hän.

_Kamila_: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan
tilaisuus niiden käyttämiseen."

Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui
hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt
näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.

Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat
edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä
puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta
puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä
ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain
iloisesti irvistämällä.

"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja
heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi
laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli
leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti
syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen
heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen
turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen
lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.

"Etkö näytä minulle kirjettäsi, Kamila kulta?" kysyi hänen luoksensa
saapuva Saila. Hän itse ei salannut mitään Kamilalta, joten hänellä oli
rohkeutta tuohon pyyntöön.

"Tuossa, _didi_, lue se!" kehoitti Kamila osoittaen kirjettä.

"Hän on yhä vielä vihainen", mietti Saila ihmeissään, otti lattialta
kirjeen ja luki sen. Se oli kieltämättä varsin hellä, mutta kovin
kummallinen miehen vaimollensa kirjoittamaksi! Merkillinen teos!
"Kirjoittaako miehesi romaaneja, ystäväiseni?" kysyi hän.

Kamila, joka oli kuin huumautunut, säpsähti kuullessaan sanan
"miehesi".

"En tiedä", vastasi hän.

"No, lähdetkö tänään talossanne käymään?"

Kamila nyökkäsi vastaukseksi.

"Minä olisin muuten viettänyt päivän siellä sinun kerallasi, mutta
tiedäthän, kultaseni, että minun täytyy tänään olla Narsingh Babun
luona morsiamen tuliaisjuhlassa; niin ollen saa äiti lähteä minun
sijaani."

"Ei, ei, äitisi ei pidä vaivautua lähtemään", huusi Kamila. "Onhan
palvelijoita!"

Saila hymyili. "Niin, eipä sinun tarvinne mitään pelätä, kun sinulla on
Umeshin lainen urhea suojelija."

Umi oli sillä välin saanut käsiinsä lyijykynän ja piirteli sillä
innokkaasti merkkejä kaikkialle soperrellen samalla omaa kieltänsä,
jota hän nimitti "ääneen lukemiseksi." Kun Saila keskeytti hänen
kirjalliset yrityksensä, hän esitti vastalauseeksi kimakan parkunan,
joka taukosi vasta Kamilan puuttuessa asiaan: "Tulehan, minä annan
sinulle jotakin koreata."

Kamila kantoi tyttösen huoneeseensa, laski hänet vuoteeseen ja leikki
hänen kanssaan, kunnes huolet olivat kerrassaan unohtuneet. Tytön
vaatiessa luvattua lahjaa Kamila otti lippaastansa kaksi kultaista
rannerengasta. Umi ei ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista lelua
ja oli ihastuksissaan. Kun "täti" asetti ne hänen ranteisiinsa, hän
heilutti käsivarsiansa ihaillakseen korujen vaikutusta ja hypähteli
sitten pois näyttääkseen niitä äidillensä.

Saila riisui heti rannerenkaat jättääkseen ne takaisin niiden
omistajalle. "Mitä ajatteletkaan, Kamila?" huudahti hän. "Kuinka
tulitkaan asettaneeksi ne hänen ranteisiinsa?"

"Minä olen ne Umille lahjoittanut", virkkoi Kamila astuen lähemmäksi
Umin vihlovien valitushuutojen kaikuessa.

"Oletko järjiltäsi?" huudahti Saila. "_Didi_, sinä et saa antaa niitä
takaisin! Voithan teettää niistä hänelle kaulakorun."

"Enpä ole nähnyt merkillisempää olentoa!" virkkoi Saila kiertäen
käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Minun täytyy tänään sanoa sinulle hyvästi, _didi_", jatkoi Kamila.
"Minä olen ollut täällä onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen."
Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

Sailankin oli vaikea olla itkemättä. "Älä puhu sillä tavoin, Kamila,
ikäänkuin lähtisit luotamme ainiaaksi. Minä en voi uskoa, että olet
ollut täällä todella onnellinen. Asia muuttuu aivan toiseksi nyt, kun
saatte oman kodin. Me käymme silloin tällöin teitä katsomassa, ja kun
olemme poistuneet, niin te sanotte: 'Jumalan kiitos, että vihdoinkin
lähtivät!'"

Kun tuli Kamilan lähdön aika ja hän oli sanonut hyvästi kaikille,
virkkoi Saila: "Minä käyn huomenna keskipäivällä sinua tervehtimässä."
Mutta Kamila ei vastannut sitä eikä tätä.

Saapuessaan taloon hän tapasi siellä Umeshin. "Täälläkö sinä oletkin?"
huudahti hän. "Minä luulin sinun menneen näytäntöä katsomaan."

"Se oli aikomukseni, mutta kun tiesin teidän aikovan tulla tänne -- --"

_Kamila_: "Älä minusta välitä; mene katsomaan näytäntöä. Onhan täällä
Bishan. Pidä kiirettä, jottet myöhästy."

_Umesh_: "Se ei ala vielä vähään aikaan."

_Kamila_: "Ei haittaa. Häissä tapahtuu aina yhtä ja toista. Mene
katsomaan koko huvia." Umeshia ei tarvinnut kovin paljon kehoitella,
ja hän oli jo lähtemässä, kun Kamila huusi hänen jälkeensä: "Kuulehan,
jos setä tulee, niin -- --" Niin pitkälle päästyään hän ei tietänyt,
miten olisi saanut lauseen päätetyksi. Umesh tuijotti häneen suu
auki. Hetkisen kuluttua Kamila jatkoi: "Älä unohda, että setä on hyvä
ystäväsi. Jos jotakin tarvitset, mene vain hänen luoksensa, sano
minulta terveisiä ja esitä pyyntösi, niin hän varmaan sen täyttää. Älä
unohda minun terveisiäni!"

"Hyvä", sanoi Umesh lähtien matkaan ollenkaan aavistamatta, mitä tuo
käsky merkitsi.

"Mihin armollinen rouva lähtee?" tiedusteli Bishan iltapäivällä.

"Minä menen Gangesiin kylpemään."

"Onko minun lähdettävä mukaan?"

"Ei, jää sinä pitämään huolta talosta." Kamila ojensi hänelle ilman
nimenomaista aihetta rupian ja lähti kulkemaan virralle päin.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU


Eräänä ehtoopäivänä Annada Babu nousi yläkertaan Hemnalinia tapaamaan
iloiten siitä, että saisi juoda teetä yksin hänen seurassaan. Hän etsi
tytärtänsä yläkerran oleskeluhuoneesta ja hänen makuusuojastansa, mutta
turhaan; ulos hän ei myöskään ollut lähtenyt, tiesi palvelija ilmoittaa.

Epämääräisen huolestuneisuuden valtaamana Annada Babu nousi katolle:
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi katkeamattomana sarjana talojen
kattoja, joita talviauringon kelmeä paiste vain heikosti valaisi.
Iltatuuli käännähteli oikullisesti suunnasta toiseen. Hemnalini istui
mietteissään porrassuojuksen varjossa.

Annada Babu ilmaantui katolle ja seisahtui Hemnalinin taakse hänen
sitä huomaamatta. Kun hän vihdoin hiljaa astui Hemnalinin luo ja laski
kätensä hänen olkapäällensä, niin tyttö säpsähti, joutui hämilleen ja
punastui. Annada Babu oli istuutunut hänen eteensä, ennenkuin hän ehti
nousta seisaalleen. Ukko odotti hetkisen ja huokasi sitten syvään.
"Ah, Hem, jospa äitisi olisi nyt elossa! Minusta ei sinulle ole mitään
hyötyä!"

Vanhan miehen kärsivä huudahdus herätti Hemnalinin siitä turtuneesta
tilasta, johon hän oli vaipunut, ja hänen katseensa etsi isän kasvoja.
Kuinka paljon rakkautta, myötätuntoa ja tuskaa niissä ilmenikään!
Kuinka murheellinen muutos olikaan hänen piirteissään viime päivinä
tapahtunut. Vanha isä se oli joutunut eniten kärsimään Hemnalinia
kohdanneesta onnettomuudesta; hän oli lakkaamatta yrittänyt lievittää
tyttärensä surua, ja kun oli huomannut, ettei yrityksistä ollut
mitään apua, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet tytön äitiin, ja
tuo avuttomuuden huudahdus oli kohonnut hänen rakastavan sydämensä
syvyydestä -- kaikki se selvisi Hemnalinille kuin leimauksena.
Hän tunsi tunnossansa pistoksen, joka sai hänet silmänräpäyksessä
unohtamaan oman kärsimyksensä. Maailma, joka oli hänelle ilmennyt kuin
unennäkönä, muuttui äkkiä todellisuudeksi, ja tuokion ajaksi hänet
valtasi häpeäntunne. Tahtoansa ponnistaen hän repi rikki ja heitti
luotansa sen muistojen verkon, johon oli kietoutunut.

"Kuinka voit tänään, taatto?" kysyi hän.

Hemnalini tiedusteli hänen vointiansa! Viime päivinä Annada Babu oli
kerrassaan unohtanut, että terveydentila kelpasi keskustelunaiheeksi.

"Kuinka voin? Ruumiillisessa suhteessa minua ei vaivaa mikään,
rakkaani! Minua vain surettaa se että sinä näytät nykyjään kovin
sairaalta. Minunlaiseni sitkeä vanha mies voi kestää yhtä ja toista
mutta pelkäänpä, että isku on liian ankara sinulle, lapsukaiselle." Hän
silitti hellästi tyttärensä olkaa.

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini, "kuinka vanha minä olin äidin
kuollessa?"

"Sinä olit silloin vasta kolmen vuoden ikäinen ja olit vastikään
alkanut puhua. Muistan vielä varsin hyvin, kuinka kysyit 'Missä äiti
on?' ja kuinka siihen vastasin 'Hän on mennyt taattonsa luo' --
äitisi isä kuoli ennen syntymääsi, joten sinä et ole häntä koskaan
nähnyt. Sinä et ymmärtänyt mitä tarkoitin, seisoit vain vakavasti
minua silmäillen. Sitten tartuit minua käteen ja vedit minut äitisi
huoneeseen. Sinä ajattelit, että vaikka huone olikin tyhjä, minä
kuitenkin saisin jollakin tavoin selville, missä äiti oli. Sinä tiesit,
että isäsi voi tehdä paljonkin, mutta et käsittänyt, että hän, kun
kysymykseen tuli elämä ja kuolema, oli niin tietämätön ja avuton koin
pieni lapsi. Nyt voit arvata, kuinka avuton minä olen. Jumala on
antanut isällesi kyvyn sinua rakastaa, mutta ei sinua auttaa." Hän
laski kätensä tyttärensä päälaelle.

Hemnalini tarttui isänsä vapisevaan vanhaan käteen ja silitteli sitä.
"Minulla on tuskin mitään muistoa äidistä", sanoi hän. "Tiedän vain,
että hänellä oli tapana paneutua päivällä makuulle ja lukea jotakin
kirjaa. Se ei minua miellyttänyt; minä yritin temmata kirjaa häneltä
pois." Niin he alkoivat jälleen jutella menneistä ajoista. Hem kyseli
isältänsä äidin ulkonäköä, tottumuksia ja silloista perhe-elämää,
ja isä vastaili niin hyvin kuin osasi. Aurinko laski heidän siinä
haastellessaan, ja taivas himmeni vähitellen tumman kuparin
karvaiseksi. Tämä hiljaisen yhdessäolon hetki talon katolla, keskellä
suuren kaupungin melua ja levottomuutta, vahvisti isän ja tyttären,
vanhan miehen ja nuoren naisen kesken vallitsevat rakkauden tunteet.
He viipyivät siellä, kunnes päivänvalo kalpeni ja leppoinen kaste
laskeutui heidän ylitsensä kuin kyynelsade.

Yht'äkkiä kaikuivat portaista Dzhogendran askelet. Hiljainen keskustelu
taukosi kohta, ja molemmat nousivat nopeasti.

"Hem näyttää siirtäneen vastaanottohuoneensa katolle", huomautti
Dzhogendra silmäillen tutkivasti heitä kumpaakin.

Dzhogendra oli kovin tyytymätön asiain käänteeseen. Talossa vallitsi
yötä päivää painostava tunnelma, joten elämä kävi nuorukaiselle melkein
sietämättömäksi. Hän ei kumminkaan halunnut etsiä toisten seuraa, sillä
aina, kun hän kävi ystävien tai tuttavien luona, oli hänen ryhdyttävä
selittämään, miksi Hemnalinin kihlaus oli purkautunut.

"Hemnalini menee tosiaankin liian pitkälle", oli hänellä tapana sanoa.
"Niin käy, kun annetaan tyttöjen lukea englantilaisia romaaneja. Hem
on sitä mieltä, että kun Ramesh on hänet jättänyt, hänen täytyy kärsiä
sydämenkipua, ja nyt hän koreilee tuolla kivullansa. Siinä on romaaneja
lukevalle neidille erinomainen tilaisuus osoittaa, kuinka hän kestää
onnettoman rakkautensa!"

"Minä valitsin tämän paikan, jotta voimme rauhassa keskustella, Hem ja
minä", kiiruhti Annada Babu selittämään. Hän tahtoi suojella tytärtänsä
Dzhogendran tunteettomalta pilkanteolta, mutta hänen sanojensa voitiin
käsittää tarkoittavan, että hän oli pakottanut Hemin lähtemään katolle
kanssansa keskustelemaan.

"Eikö keskusteleminen käy yhtä hyvin päinsä teepöydässä?" huudahti
Dzhogendra. "Sinä vain tuet Hemin hupsuutta, taatto. Siten menetellen
te vielä ajatte minut kerrassaan pois kotoa."

"Etkö ole vielä juonut teetä, taatto?" kysyi Hemnalini tuntien äkkiä
omantunnonvaivaa.

_Dzhogendra_: "Tee ei ole mikään runollinen mielikuva; sitä ei sada
itsestään rusottavalta illan taivaalta. Kupit eivät täyty itsestään
eivätkä tule luoksesi sinun istuessasi jossakin katon kulmassa! Sen
tiedät sanomattakin!"

Annada Babu riensi Hemnalinin avuksi. "Minä olen tänään mieluummin
teetä juomatta."

_Dzhogendra_: "Mitä, taatto, aiotko kääntyä täydelliseksi
lihankiduttajaksi? Miten käy sitten minun? Enhän minä voi elää
kauniista ilmasta?"

_Annada_: "Ei, tässä ei ole kysymys mistään lihankiduttamisesta.
Minä nukuin viime yön huonosti ja tahdon sen vuoksi koetella pienen
raittiuden vaikutusta."

Totta puhuen oli Annada Babu aikaisemmin Hemnalinin kanssa
keskustellessaan useasti nähnyt mieleensä kuvastuvan täyden
teekupposen, mutta tänään ei ollut niin käynyt. Jouduttuaan jälleen
tavalliseen vireeseensä Hemnalini oli jutellut todella tutunomaisesti
isänsä kanssa katon rauhallisessa kulmauksessa johtuen käsittelemään
syvempiä seikkoja kuin milloinkaan ennen. Huoneisiin siirtyminen olisi
voinut aiheuttaa kerrassaan kohtalokkaan häiriön, se olisi karkoittanut
ilmautumaan pyrkivät ajatukset kuin säikähtyneet kauriit, joten Annada
Babu oli tänään torjunut teekannun houkutukset.

Hemnalini ei uskonut isänsä vakavasti aikovan parantaa unettomuuttansa
pidättymällä tavanomaisesta iltajuomastansa. "Tulehan, taatto, sinun
pitää juoda teetä!" huudahti hän, ja Annada Babu kiiruhti hänen
kanssaan alas unohtaen unettomuudenpelkonsa.

Huoneeseen astuessaan hän mielipahaksensa näki Akshain jo istuvan
pöydän ääressä. Hem oli vastikään löytänyt entisen itsensä, mutta
Akshain näkeminen aiheuttaisi varmaan takaiskun! Oli kuitenkin liian
myöhäistä ryhtyä tilannetta korjaamaan, sillä Hemnalini oli jo hänkin
ehtinyt huoneeseen. Akshai nousi heti.

"Kuulehan, Dzhogen, on parasta, että nyt lähden", virkkoi hän. Mutta
kaikkien ihmeeksi Hemnalini lausui vain: "Minkä tähden, Akshai Babu?
Onko teillä niin kova kiire? Juokaahan sentään ensin kuppi teetä."

Akshai istuutui jälleen. "Minä olen jo juonut kaksi kuppia ennen teidän
tuloanne. Kenties suoriudun toisesta mokomasta, jos minua ahdistatte."

Hemnalini hymyili. "Emmepä ole tottuneet teitä ahdistelemaan."

"Se on totta", myönsi Akshai, "minä olen siksi ymmärtäväinen,
etten milloinkaan kieltäydy hyvästä asiasta, kun siihen tarjotaan
tilaisuutta."

"Älköön niin ollen myöskään hyvä asia kieltäytykö sinusta, kun sinä
tarjoudut sille! Voisiko pappikaan antaa sinulle parempaa siunausta?"
virkkoi Dzhogendra.

Pitkän väliajan jälkeen oli keskustelu jälleen täydessä käynnissä
Annada Babun teepöydän ympärillä. Hemnalini ei ollut milloinkaan
nauranut äänekkäästi, mutta nyt hänen naurunsa toisinaan kaikui yli
keskustelun. Hän kiusoitteli isäänsä: "Kuulehan, taatto, Akshai Babu
unohtaa itsensä kerrassaan. Hän voi aivan hyvin, vaikka ei ole moneen
päivään nauttinut lääkemarjakkeita. Jos niistä olisi jotakin apua, niin
täytyisi ainakin hänen päätänsä kivistää."

_Dzhogendra_: "Se veitikka on kääntynyt uskottomaksi isän pillereille!"

Annada Babu nauroi hilpeästi. Se seikka, että perheenjäsenet jälleen
laskivat leikkiä hänen marjakerasiansa kustannuksella, näytti hänestä
todistavan sopusointuisuuteen palaamista, ja hänen mielensä tuntui
vapautuvan vaikeasta taakasta.

"Huomaan kyllä, mihin tähtäätte", virkkoi hän. "Te yritätte heikontaa
hänen uskoansa. Hän on ainoa elossaoleva marjakkeitteni nauttijoista,
ja nyt te aiotte järkyttää hänen uskollisuuttansa."

"Olkaa huoletta, Annada Babu", sanoi Akshai, "Akshai ei koskaan vaihda
vakaumustansa."

_Dzhogendra_: "Akshai on kuin väärä raha: yritä sitä vaihtaa, niin
joudut ikävyyksiin!" Hilpeyden puuska karkoitti Annada Babun teepöydän
vaiheilla liihotelleen synkän pilvenlongan.

Seurustelu olisi luultavasti jatkunut pitemmällekin, ellei Hemnalini
olisi pyytänyt anteeksi, että hänen täytyi lähteä hoitamaan hiuksiansa.
Akshaikin muisti samassa jonkin velvollisuuden ja lähti pois.

"Kuulehan, taatto, me emme saa enää viivytellä", sanoi Dzhogendra,
jäätyään yksin isänsä seuraan, "meidän täytyy naittaa Hem."

Annada Babu tuijotti häneen säikähtyneenä.

"On liikkeellä paljon juoruja hänen ja Rameshin kihlauksen
purkautumisesta", jatkoi Dzhogendra. "Minä en voi enää taistella
yksin käsin, kuten tähän saakka. Jos saisin kertoa koko totuuden,
tukkisin helposti juoruilijain suut, mutta Hemin vuoksi en voi puhua
vapaasti, joten minun täytyy taistella ääneti. Äskettäin minun täytyi
löylyttää Akhil. Kuulin näet hänen puhuneen liikoja. Jos saamme hänet
pian naimisiin, niin juorut taukoavat eikä minun tarvitse kierrellä
hänen ainoana ritarinansa alinomaa sonnustaen itseäni taisteluun.
Minä kehoitan sinua mitä innokkaimmin olemaan siirtämättä asiaa enää
tuonnemmaksi."

_Annada_: "Mutta kenen kanssa hänen sitten on mentävä naimisiin,
Dzhogen?"

_Dzhogendra_: "Kysymykseen voi tulla yksi ainoa mies. Olisi vaikea
löytää ketään toista kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut ja mitä on
juoruttu. Kysymykseen tulee ainoastaan vanha Akshai rukkamme. Hän ei
ole hevillä säikähdytettävissä. Sano hänelle, että hänen on nautittava
lääkemarjake, ja hän nauttii sen. Kehoita häntä naimaan, ja hän nai."

_Annada_: "Oletko mieletön, Dzhogen? Luuletko Hemin suostuvan menemään
Akshaille?"

_Dzhogendra_: "Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän suostuu, kunhan
et sinä puutu asiaan."

"Ei, Dzhogen, ei", huudahti isäukko, "minä en voi nähdä, että sinä
koetat parhaasi mukaan Hemiä suostutella; sinä vain kiusaat ja peloitat
häntä. Jätä hänet rauhaan vähäksi aikaa. Tyttö parka on joutunut kovia
kokemaan; ei ole syytä yllyttää häntä menemään heti naimisiin."

"Minä en aio harjoittaa minkäänlaista painostusta; koetan olla
mahdollisimman hienotunteinen ja lauhkea. Luuletko, etten osaa jutella
riitelemättä?"

Dzhogendran tapoihin ei kuulunut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alla.
Kun Hemnalini jälleen tuli huoneestansa, hän sanoi heti: "Hem, minä
haluaisin keskustella kanssasi."

Hemin sydän alkoi tykyttää vilkkaammin. Hän seurasi hitaasti veljeänsä
oleskeluhuoneeseen ja odotti, että hän aloittaisi.

"Oletko huomannut, kuinka raihnaiselta isä näyttää?" kysyi Dzhogendra.

Hemnalini ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä osoitti, kuinka
huolestunut hän oli.

_Dzhogendra_: "Usko minua: hän kääntyy vakavasti sairaaksi, ellemme
ryhdy mihinkään toimenpiteisiin."

Äänensävy ilmaisi hänen pitävän sisartansa syypäänä isän huonoon
terveydentilaan. Hemnalini katseli lattiaan ja sormieli _sarinsa_
reunaa. "Mikä on mennyttä, se on mennyttä", jatkoi Dzhogendra, "mitä
enemmän valitat menneitä, sitä suurempi häpeä meille. Jos tahdot
saada taaton todella rauhoittumaan, tulee sinun hävittää tämä onneton
asia ihan olemattomiin." Hän odotti jännittyneenä vastausta, katse
kiinteästi sisareen suunnattuna.

"Sinun ei tarvitse pelätä, että minä milloinkaan taaton mieltä pahoitan
siitä puhumalla", virkkoi Hemnalini hämmentyneenä.

_Dzhogendra_: "Sen tiedän, mutta se ei vielä riitä tukkimaan ihmisten
suuta."

"Niin, mutta kuinka voin saada sen aikaan?" kysyi Hemnalini.

_Dzhogendra_: "On ainoastaan yksi keino saada juorut loppumaan."

Hemnalini tiesi, mitä keinoa Dzhogendra tarkoitti ja vastasi
nopeasti: "Eikö olisi hyvä toimittaa taatto vaihteeksi maalle? Me
voisimme pysytellä poissa kolme-neljä kuukautta, ja sillävälin juorut
ennättäisivät loppua."

"Siitä ei olisi täyttä apua. Sinun täytyy saada taatto vakuutetuksi
siitä, että mielesi on levollinen. Ellet sitä tee, niin asia yhä
pahenee eikä hän toivu koskaan entiselleen."

Hemnalinin silmiin kihosivat äkkiä kyynelet, jotka hän nopeasti pyyhki.

"Mitä siis tahdotkaan minun tekevän?" kysyi hän.

"Minä tiedän, että se kuulostaa sinusta epämieluisalta, mutta jos
tahdot nähdä kaikki onnellisina, niin sinun tulee mennä heti naimisiin."

Hemnalini vaikeni kuin huumautuneena.

Dzhogendra jatkoi kärsimättömästi: "Te tytöt teette mielellänne
kärpäsestä härkäsen. Samoin on käynyt lukemattomien muiden ennen sinua.
Jokin seikka on tehnyt naimisiinmenon mahdottomaksi; sitten he kaikessa
rauhassa valitsevat itsellensä toisen, ja asia on valmis. Muutenhan
tapahtuisi perheitten piirissä alinomaa sellaisia seikkoja, joista
romaaneissa kerrotaan, ja elämä kävisi sietämättömäksi. Sinä kenties
et häpeä esittää julkisesti melodraamaa tähän tapaan: 'Minä luovun
maailmasta ainiaaksi ja pysyttelen täällä talon katolla taivaaseen
tuijotellen; minä vaalin tuon kunnottoman pettäjän muistoa sydämessäni
ja palvon sitä sakramenttina.' Mutta meidät häpeä vie hautaan. Nai joku
kunnon nuorukainen ja luovu koko tuosta kurjasta näyttelemisestä niin
pian kuin suinkin."

Hemnalini tajusi varsin hyvin julkisen melodraamallisuuden
mielettömyyden, joten Dzhogendran pistopuhe viilsi häntä kuin veitsi.

"Olenko milloinkaan sanonut luopuvani maailmasta ja pysyväni
naimattomana?"

"Ellei se ole tarkoituksesi, niin mene naimisiin. Jos selität, ettet
voi rakastaa ketään miestä, ellei hän ole puolijumala, täytyy sinun
luonnollisesti pysyä naimattomana. Tämän maailman asiat ovat harvoin
haluamassamme järjestyksessä. Meidän on tyytyminen siihen, mitä voimme
saavuttaa, ja suhtauduttava siihen ihmisinä."

"Miksi ivailet minua tuolla tavalla?" huudahti Hemnalini kovin
loukkaantuneena. "Olenko minä puhunut sinulle jotakin rakkaudesta?"

_Dzhogendra_: "Myönnän, ettet ole mitään puhunut, mutta minä olen
huomannut erinäisiä seikkoja. Kun olet joutavista tai epäoikeutetuista
syistä suhtautunut karsaasti hyväätarkoittaviin ystäviin, niin olet
empimättä ilmaissut tunteesi. Mutta sinun tulee myöntää, että kaikkien
ystäviesi joukossa on eräs, joka on onnessa ja onnettomuudessa, kunnian
ja häväistyksen päivinä pysynyt sinulle uskollisena ja jota sen vuoksi
syvästi kunnioitan. Jos tahdot saada miehen, joka on valmis uhraamaan
elämänsä sinun onneksesi, niin tiedät, mistä hänet löydät. Jos taas
taivut melodraamaan -- --"

Hemnalini nousi. "Minä pyydän sinua olemaan puhumatta minulle tuolla
tavoin. Jos taatto käskee minua menemään naimisiin jonkun henkilön
kanssa, niin minä menen. Odota, kunnes olen tottelematon, ennenkuin
puhut melodraamasta."

Dzhogendran sävy muuttui kohta leppoisammaksi. "Rakas Hem, älä ole
minulle vihainen. Tiedäthän, että minä jotakin harmitellessani
helposti puhun harkitsemattomasti, mitä sattuu mieleeni johtumaan. Me
tunnemme toisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän varsin hyvin,
kuinka herkkätunteinen sinä olet ja kuinka hellästi taattoa rakastat."
Dzhogendra lähti etsimään isäänsä.

Annada Babu istui huoneessaan. Hän oli tuntenut omantunnon vaivoja
ajatellessaan Dzhogendran peloittelevan sisartansa ja oli jo lähtemässä
heidän keskusteluansa lopettamaan, kun Dzhogendra astui sisään. Annada
Babu odotti, että poika aloittaisi.

"Kuulehan, taatto, Hemnalini suostuu menemään naimisiin", virkkoi
Dzhogendra. "Sinä kenties luulet minun harjoittaneen ankaraa
painostusta saadakseni hänet myöntymään, mutta niin ei suinkaan
ole laita. Hän suostuu ottamaan Akshain mieheksensä, kunhan sinä
nimenomaisesti sanot, että hänen tulee se tehdä."

"Pitääkö minun se hänelle sanoa?"

"Pitää. Ethän voine odottaa hänen tulevan omasta aloitteestansa
luoksesi sanomaan: 'Tuleeko minun mennä naimisiin Akshain kanssa?' Jos
arkailet itse puhua asiasta hänelle, niin voithan valtuuttaa minut
toimittamaan käskysi hänelle."

"Ei missään tapauksessa!" huudahti Annada Babu. "Minä sanon itse
hänelle, mitä on sanottavaa. Mutta miksi pidät sellaista kiirettä?
Minun mielestäni olisi syytä odottaa muutamia päiviä."

"Ei, taatto; jos alamme odottaa, niin varmaan tulee jotakin esteeksi.
Me emme voi sallia asiain jatkuvan tällä tavalla."

Kukaan perheen jäsen ei kyennyt pitämään puoliansa Dzhogendraa vastaan,
kun hän oli vakavissaan; hän ei vääjännyt vähääkään, ja Annada Babukin
häntä salaa pelkäsi.

"Hyvä, minä puhun siitä hänelle", sanoi hän ajatellen, miten saisi
asian syrjäytetyksi.

"Nyt on sopivin ajankohta", virkkoi Dzhogendra, "hän istuu sinua
odottamassa. Koeta saada asia tänään kuntoon."

"Odota sitten täällä, Dzhogen, minä menen yksin hänen luoksensa."

"Hyvä, sinä löydät minut täältä, kun palaat."

Annada Babun saapuessa oleskeluhuone oli pimeä. Joku nousi nopeasti, ja
muutaman hetken kuluttua lausui kyynelten tukahduttama ääni: "Lamppu on
sammunut, taatto. Käskenkö palvelijan sitä sytyttämään?" Mutta Annada
Babu tiesi varsin hyvin, ettei lamppu ollut sammunut sattumalta.

"Älä huoli, kultaseni", sanoi hän, "me tulemme toimeen ilmankin." Hän
kulki haparoiden tuolille tyttärensä viereen.

"Sinä et pidä riittävästi huolta terveydestäsi, taatto", virkkoi
Hemnalini.

"Eikä ole syytäkään, rakkaani. Terveyteni on hyvässä kunnossa eikä niin
ollen tarvitse mitään huolenpitoa. Mutta sinun pitäisi hoitaa paremmin
itseäsi."

"Te sanotte kaikki samaa, taatto", huudahti Hemnalini harmistuneena.
"Teette aivan väärin. Teenhän minä, mitä vain tahdotte! Miksi sanot,
etten välitä terveydestäni? Jos määräät minulle jonkin erikoisen
hoitomenetelmän, niin suostun siihen heti. Enhän ole koskaan
vastustellut sinua, taatto, enhän?" Nyyhkytys uudistui entistä
kiivaampana.

"Et milloinkaan, rakkaani, et milloinkaan", huudahti Annada Babu
yrittäen ennen kaikkea saada hänet tyyntymään. "Minun ei ole edes
tarvinnut käskeä sinua tekemään sitä tai tätä. Sinä tiedät, mitä
mielessäni liikkuu, yhtä hyvin kuin oma äitini ja olet aina tehnyt,
mitä olen tahtonut, minun tarvitsematta sitä sinulle sanoa. Jos isän
sydämellisin siunaus jotakin vaikuttaa, niin sinä olet onnellinen
kaiken ikäsi."

"Etkö tahdo pitää minua luonasi, taatto?"

_Annada_: "Tietysti tahdon."

_Hem_: "Saanko joka tapauksessa jäädä luoksesi, kunnes Dzhogen menee
naimisiin? Kuka pitää sinusta huolta, ellen minä ole täällä?"

"Pitää minusta huolta? Älä siitä yhtään välitä, rakkaani. Ei maksa
vaivaa."

"Täällä on kovin pimeä, taatto; minun täytyy noutaa valoa." Hän
haki viereisestä huoneesta pienen pöytälampun. "Me olemme olleet
viime päivinä niin kiihdyksissä, ettei ole tullut luetuksi teille
sanomalehteä iltaisin. Luenko sen nyt?"

Annada Babu nousi. "Olkoon menneeksi, kultaseni; odotahan hetkinen,
minä tulen heti takaisin." Hän lähti Dzhogendran luo. Hän oli aikonut
sanoa: "Minun ei käynyt siitä puhuminen tänään; on parasta odottaa
huomiseen", mutta kun _Dzhogendra_ huudahti: "No, taatto, kuinka kävi;
puhuitko hänelle naimisiinmenosta?" -- niin hän kiiruhti vastaamaan:
"Puhuin, puhuinhan minä." Hän pelkäsi Dzhogendran muussa tapauksessa
ryhtyvän uuteen rynnäkköön Hemnalinia vastaan.

"Hän oli tietenkin suostuvainen."

"Oli kyllä, tavallaan."

"Hyvä, minä menen ilmoittamaan asiasta Akshaille", huudahti Dzhogendra.

"Ei, ei, älä sano Akshaille vielä mitään!" riensi isä pyytämään. "Sinä
pilaat koko asian, Dzhogendra, jos pidät liikaa kiirettä. On parempi,
ettet puhu asiasta vielä kenellekään; järjestetään se lopullisesti
vasta sitten, kun palaamme maalta."

Dzhogendra lähti mitään vastaamatta. Hän heitti shaalin hartioillensa
ja meni suoraa päätä Akshain asuntoon, missä löysi ystävänsä
syventyneenä englanninkieliseen kirjanpitoa käsittelevään teokseen.
Dzhogendra heitti kirjan syrjään. "Älä nyt tuosta huoli; meidän on
määrättävä sinun hääpäiväsi."

"Siunatkoon!" huudahti Akshai.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU


Seuraavana aamuna Hemnalini nousi varhain ja lähti kohta tapaamaan
isäänsä. Annada Babu oli makuuhuoneessaan; hän oli siirtänyt lepotuolin
ikkunan luo ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Huone oli niukasti kalustettu, siinä oli vain vuode ja kaappi. Seinällä
riippui taidokkaasti leikatussa kehyksessä Hemnalinin äiti-vainajan
muotokuva, ja vastakkaisella seinällä oli eräs hänen kutomansa verho.
Kaapissa, joka säilytettiin täysin ennallaan, olivat hänen korunsa ja
muut henkilökohtaiset muistoesineet.

Hemnalini pysähtyi isänsä taakse ja silitti hellävaroen hänen päätänsä
sanoen poimivansa pois harmaat hiukset.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän, "mitäpä, jos joisimme teen tänään
aikaisemmin? Sitten voimme istua huoneessasi, ja sinä kerrot tarinoita
menneiltä ajoilta. Etpä usko, kuinka mielelläni niitä kuuntelen."

Annada Babu vaistosi niin herkästi tyttärensä mielialoja, että heti
arvasi, miksi tee nyt oli niin kiireesti juotava. Akshai saapuisi
tapansa mukaan teenjuonnin aikaan, ja Hem tahtoi häntä väistää
vetäytymällä mahdollisimman pian isänsä huoneeseen.

Tyttären hermojen tila huolestutti Annada Babua kovin: Hemnalini oli
vauhko kuin säikähtynyt kauris.

Kun he ehtivät alakertaan, havaitsi Annada Babu, ettei vesi vielä
kiehunut, ja purki harminsa onnettomaan palvelijaan, jota piti
syyllisenä. Mies väitti turhaan vastaan, ettei ollut arvannut
teetä vaadittavan ennen tavanmukaista aikaa. Annada Babu lausui
ylen kuuluvasti julki varman vakaumuksensa, että nykyaikaiset
palvelijat eivät tiedä, mitä heidän rauhaansa kuuluu, ja että hänen
henkilökuntansa kaipasi erikoista unilukkaria.

Kiehuvaa vettä saatiin viipymättä. Annada Babu ei kumminkaan ryyppinyt
teetänsä hitaasti, sen makua tutkistellen ja samalla tyttärensä kanssa
jutellen, vaan ryhtyi tyhjentämään kuppiansa tarpeettoman kiireesti.

"Onko sinulla kiire, taatto, aiotko lähteä ulos?" kysyi Hemnalini
ihmeissään.

"Ei, enhän toki! Kun sää on näin kylmä, juon teen mielelläni nopeasti;
kuuma tee ajaa ulos hikeä ja tekee hyvää", vastasi isä. Mutta ennenkuin
sellaiset vaikutukset ehtivät ilmetä, astui huoneeseen Dzhogendra
Akshai kintereillänsä.

Akshai oli pukeutunut erikoisen huolellisesti; hän heilutti
hopeahelaista kävelykeppiä, ja hänen rinnallansa kelluivat upeat
vitjat; vasemmassa kädessä hänellä oli ruskeaan paperiin kääritty
kirja. Hän ei asettunut tavalliselle paikallensa pöydän ääreen, vaan
veti tuolin Hemnalinin viereen ja virkkoi hymyhuulin: "Kellonne käy
tänään edellä."

Hemnalini ei katsahtanutkaan häneen eikä välittänyt mitään vastata.

"Hem, kultaseni, mennään yläkertaan", sanoi Annada Babu, "meidän täytyy
ripustaa talvivaatteeni auringonpaisteeseen."

"Eihän sinun tarvitse pitää sellaista kiirettä, taatto", esteli
Dzhogendra, "eihän aurinko karkuun juokse. Hem, etkö kaada teetä
Akshain kuppiin? Minä tahtoisin myös, mutta vieraille ensin, sehän on
selvä!"

Akshai nauroi ja kääntyi Hemnalinin puoleen. "Oletteko milloinkaan
nähnyt sellaista epäitsekkyyttä. Hän on ilmeinen sir Philip Sidney!"

Ottamatta millään tavoin huomioon Akshain leikillisyyttä Hemnalini
täytti kaksi kuppia, ojensi toisen Dzhogendralle, työnsi toisen
Akshaita kohti ja katsoi kysyvästi isäänsä.

"Jos odotamme vielä kauemmin, niin katolla tulee liian kuuma", virkkoi
Annada Babu. "Tule, Hem, mennään mieluummin heti."

"Hitto vieköön vaatteet!" huudahti Dzhogendra. "Akshai on tullut -- --"

Annada Babu sydämystyi. "Te molemmat yritätte väkivalloin saada meitä
taipumaan tahtoonne! Kun henkilö kärsii sielullisia tuskia, ei teillä
ole mitään oikeutta yrittää häntä säikyttää myöntyväiseksi. Minä olen
sietänyt sitä kauan vaieten, mutta nyt en enää voi. Tule, Hem, tästä
lähtien me juomme teemme yläkerrassa."

Hän yritti vetää Hemiä pois huoneesta, mutta tyttö virkkoi
rauhallisesti. "Odotahan, taatto. Sinä et ole vielä juonut teetäsi
loppuun. Kuulkaa, Akshai Babu, saanko kysyä, mitä tuo salaperäinen
käärö sisältää?"

"Ette ainoastaan saa sitä kysyä, vaan voitte itse ottaa selkoakin sen
salaisuudesta", vastasi Akshai ojentaen käärön hänelle.

Hem avasi käärön, josta ilmaantui nahkakantinen painos Tennysonin
runoelmia. Tyttö säpsähti ja kalpeni. Hän oli jo kerran ennen saanut
samanlaisen lahjan. Toisten tietämättä hän säilytti laatikossaan ihan
samaa ja samoin sidottua teosta.

Dzhogendra hymyili. "Salaisuus ei ole vielä ihan selvä", sanoi
hän, avasi kirjan ja osoitti sisarellensa sen nimilehteä. Siihen
oli kirjoitettu: "Kunnioitetulle Hemnalinille Akshain kiintymyksen
merkiksi."

Hemnalini pudotti kirjan kädestään kuin kuuman perunan ja kääntyi pois.
"Tule, taatto", sanoi hän, ja isä ja tytär lähtivät huoneesta.

Dzhogendran silmät säihkyivät. "Minä en jää enää hetkeksikään tämän
katon alle!" huudahti hän. "Minä lähden tieheni ja elätän itseäni
jossakin koulumestarina."

"Se käy liiaksi sydämellesi, kunnon veikko", virkkoi Akshai.
"Minähän jo sanoin uskovani sinun erehtyneen. Minä taivuin sinun
vakuutteluihisi, mutta nyt olen varma siitä, ettei Hemnalini
milloinkaan minusta huoli. Siitä ajatuksesta sinun on luovuttava.
Menettelemme viisaimmin, jos nyt pidämme huolta siitä, että hän
unhottaa Rameshin."

"Se on aivan totta, mutta miten siitä tehtävästä suoriudumme?"

"Meidänhän ei tarvitse menetellä sillä tavoin kuin minä olisin ainoa
naitavaksi kelpaava mies maailmassa. Asia olisi tietenkin toinen, jos
sinä olisit sisaresi sijassa, ja minun esivanhempaini ei tarvitsisi
huolestuneina odotella sitä päivää, jolloin minä lakkaan olemasta
poikamies. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallansa me tarvitsemme
kosijaa, joka on hänen makunsa mukainen -- ei sellaista, jonka
nähdessään hän karkaa vaatteita tuulettamaan!"

_Dzhogendra_: "Sulhasta ei saa myymälästä."

_Akshai_: "Sinä menetät vähästä rohkeutesi. Vaikka varsinaisena
tarkoituksenamme nyt onkin miehen löytäminen Hemnalinille, epäonnistuu
yritys sittenkin kerrassaan, jos liiaksi hätiköit. Sinun ei pidä puhua
naimisiinmenosta liian aikaisin, ellet tahdo säikähdyttää molempia
asianosaisia heti erilleen. Anna heidän tuttavuutensa kypsyä hiljalleen
ja odota suotuisaa kosintatilaisuutta."

_Dzhogendra_: "Myönnän mielelläni, että taktiikkasi on hyvä, mutta sano
minulle miehen nimi!"

_Akshai_: "Sinä et tunne häntä vielä lähemmin, mutta olet hänet nähnyt:
tohtori Nalinaksha."

_Dzhogendra_: "Nalinaksha!"

_Akshai_: "Näytätpä hämmästyvän! Brahma Samadzhissa hän tosin on
herättänyt vähän hälinää, mutta se ei haittaa. Et suinkaan sen vuoksi
tahdo päästää käsistäsi niin hyvää saalista?"

_Dzhogendra_: "Jos niin hyvän saaliin saisin, en mistään muusta
välittäisi! Mutta luuletko Nalinakshan suostuvan?"

_Akshai_: "En tahdo väittää, että hän sen tekisi, jos asiaa hänelle
heti tänään ehdottaisit; mutta aika tekee ihmeitä! Kuulehan, Dzhogen,
mitä sanon. Nalinaksha pitää huomenna esitelmän. Vie Hemnalini sitä
kuulemaan. Se poika on oivallinen puhuja. Mikään ei vaikuta naisiin
niin voimakkaasti kuin kaunopuheisuus. Ne raukat eivät käsitä, että
mies, joka osaa kuunnella, on verrattomasti edullisempi kuin sellainen,
joka osaa puhua."

_Dzhogendra_: "Mutta kuulehan, sinun tulee kertoa minulle Nalinakshan
historia; haluaisin tietää hänestä enemmän."

_Akshai_: "Olkoon menneeksi, minä kerron sinulle hänen tarinansa,
mutta jos havaitset siinä jossakin kohden virheellisyyttä, niin älä
pane pahaksesi. Pieni vika on mielestäni etu; se tekee saavutettavaksi
esineen, joko muutoin olisi liian kallis."

Nalinakshan tarina, sellaisena kuin Akshai sen esitti, oli
pääpiirteissään tällainen:

Hänen isänsä Radzhballah oli pieni tilanomistaja Faridpurin tienoilta.
Kolmenkymmenen ikäisenä Radzhballah liittyi Brahma Samadzhin
lahkokuntaan. Hänen vaimonsa kuitenkin kieltäytyi omaksumasta
miehensä uutta uskoa ja kulki päättävästi omaa tietänsä noudattaen
mitä tarkimmin rituaalisia puhtaussääntöjä. Radzhballah tietenkin
piti vaimonsa menettelyä erittäin epämiellyttävänä. Heidän poikansa
Nalinaksha pääsi käännytysintonsa ja erinomaisen kaunopuheisuutensa
nojalla jo nuorella iällä Brahma Samadzhin seurakuntaan. Hän astui
lääkärinä valtion palvelukseen ja eli bengalilaisen virkamiehen
tavanomaista kulkijaelämää. Kaikkialla, minne hän joutui, hänestä
liikkui hyvä maine nuhteettoman käytöksen, ammatillisen kunnon ja
innokkaan uskonnollisuuden vuoksi.

Sitten tuli salama selkeältä taivaalta. Iäkäs Radzhballah päätti
yht'äkkiä naida erään lesken tuttavapiiristänsä, eikä mikään voinut
saada häntä aikeestansa luopumaan. Hän torjui kaikki vastaväitteet
sanomalla: "Nykyinen vaimoni ei ole oikea puolisoni, sillä hän ei
tunnusta minun uskoani. Olisi kerrassaan väärin, jos hänen tähtensä
jättäisin naimatta naisen, jonka elämä ja uskonto, sydän ja sielu
liittävät kiinteästi minuun."

Yleisestä paheksumisesta huolimatta Radzhballah päätti naida lesken
hindulaisia menoja noudattaen.

Nalinakshan äiti valmistautui lähtemään pois miehensä luota ja
muuttamaan Benaresiin. Nalinaksha harjoitti silloin vapaata
lääkärinammattia Rangpurissa. Hän luopui siitä heti ja selitti äidille
aikovansa lähteä hänen kerallansa tuohon pyhään kaupunkiin.

"Poikani", virkkoi vanha nainen kyynelsilmin, "meidän vakaumuksemme
ovat erilaiset. Miksi haetkaan itsellesi suotta vaikeuksia?"

"Ei tule olemaan mitään erilaisuutta", vastasi Nalinaksha, joka syvästi
tunsi isän petoksesta äidille koituneen häpeän ja oli päättänyt ottaa
äidin onnen ylimmäksi silmämääräksensä. Niinpä he lähtivät yhdessä
Benaresiin. Pian sen jälkeen äiti tiedusteli, eikö poika aikonut etsiä
itselleen puolisoa.

Nalinaksha oli pahassa pulassa. "Miksi sen tekisinkään, äiti?" kysyi
hän. "Minä olen nykyiseen olooni tyytyväinen."

Äiti arvasi hänen epäröintinsä syyn. Irtautuessaan entisestä
olopiiristänsä Nalinaksha oli luopunut paljosta, mutta ei voinut
mennä niin pitkälle, että olisi solminut avioliiton Brahma Samadzhin
ulkopuolella.

Varoen missään nimessä olemasta hänen esteenänsä äiti vastasi: "Rakas
poikani, minun puolestani voit viettää naimattomana koko ikäsi. Ota
vaimoksesi kenet hyväksi näet; minun taholtani sinun ei tarvitse pelätä
minkäänlaista vastustusta."

Nalinaksha harkitsi asiaa muutaman päivän ja ilmoitti sitten
päätöksensä.

"Äiti", virkkoi hän, "minä tuon kotiin sinun mielesi mukaisen miniän,
kelpo tytön, jonka kanssa elät aina sovinnossa ja joka ei milloinkaan
aiheuta sinulle ikävyyttä." Niin hän lähti Bengaliin etsimään
itsellensä morsianta.

Siitä, mitä myöhemmin tapahtui, kerrotaan eri tavoin. Toiset sanovat
hänen salaa matkustaneen johonkin maakylään ja naineen orpotytön, joka
kohta kuoli; toiset taas epäilevät tätä huhua. Akshai puolestansa
arveli hänen olleen aikeissa mennä naimisiin, mutta muuttaneen
mieltänsä ratkaisevalla hetkellä.

Olipa asia miten tahansa, joka tapauksessa otaksui Akshai, ettei
Nalinakshan äiti ollenkaan vastustaisi ehdotettua liittoa --
päinvastoin: hän olisi iloinen, jos poika valitsisi itselleen
vaimon sydämensä taipumusta noudattaen, ja kaukaa saisi etsiä niin
viehättävää morsianta kuin Hemnalini. Sitäpaitsi tulisi rakastettava
Hem kohtelemaan anoppiansa asianmukaisen kunnioittavasti ja välttämään
kaikkea, mikä saattaisi herättää pahennusta. Aivan lyhyen tutustumisen
nojalla Nalinaksha tulisi vakuutetuksi siitä, että hän oli sellainen
kuin olla pitikin.

Akshai neuvoi niinmuodoin tutustuttamaan nuoret henkilöt toisiinsa
mahdollisimman pian.




NELJÄSKYMMENES LUKU


Kohta Akshain lähdettyä Dzhogendra nousi yläkertaan. Annada Babu ja
Hemnalini parhaillaan keskustelivat tuttavallisesti oleskeluhuoneessa.
Annada Babu näytti joutuvan hieman hämilleen nähdessään poikansa.
Häntä hävetti teepöydässä sattunut mielenpurkaus ja tavanomaisen
mielentyyneyden tilapäinen järkkyminen. Senvuoksi hän nyt tervehti
Dzhogendraa tavallista sydämellisemmin.

"Tulehan, Dzhogendra, tule ja istu tänne, poikaseni!"

"Kuule, taatto", aloitti Dzhogendra, "sinä ja Hemnalini ette näytä enää
liikkuvan minnekään kotoa. Alinomainen nurkissa nuhjaileminen ei voi
olla teille hyväksi."

"Niinpä kyllä", vastasi Annada, "me olemme aina olleet kotihiiriä.
Hemnalinia ei olekaan helppo saada houkutelluksi ulos."

"Minua et saa tehdä syypääksi, taatto", huomautti Hemnalini.
"Tiedäthän, että olen valmis lähtemään kanssasi minne haluat."

Vaikka ponnistus tuntuikin epämieluisalta, yritti tyttö kuitenkin saada
toiset vakuutetuiksi siitä, ettei aikonut sulkeutua suruinensa neljän
seinän sisäpuolelle. Hän tahtoi saada heidät uskomaan, että seurasi
vilkkain mielenkiinnoin ulkomaailman tapahtumia.

"Huomenna on kokous", virkkoi Dzhogendra, "voisitpa mennä sinne Hemin
kanssa."

Annada Babu tiesi tyttärensä luonnostaan karttavan kaikkia julkisia
kokouksia ja loi häneen kysyvän katseen.

"Kokous!" huudahti Hemnalini teennäisen vilkkaasti. "Kuka siellä puhuu?"

_Dzhogendra_: "Tohtori Nalinaksha."

_Annada_: "Nalinaksha?"

_Dzhogendra_: "Niin; hän on erittäin etevä puhuja, ja mikä tärkeämpää:
hänen elämäntarinansa on aivan harvinainen. Se osoittaa tavatonta
uhrautuvaisuutta, tavatonta lujuutta! Sellaisia ihmisiä löytyy vain
yksi miljoonasta!" Kumminkaan Dzhogendra ei ollut paria tuntia
aikaisemmin tietänyt Nalinakshasta muuta kuin epämääräisiä huhuja!

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini näennäisesti hyvinkin
innostuneena, "meidän täytyy epäilemättä mennä kuulemaan tuota
täydellisyyden esikuvaa."

Annada Babua tuo innostus ei suinkaan vakuuttanut, mutta jonkinlaista
helpotusta hän sentään tunsi. Kunhan Hemnalini, vaikkapa
vastahakoisestikin, alkaisi jälleen seurustella ihmisten kanssa, niin
hän tulisi piankin ennalleen. Lähimmäistensä kanssa seurusteleminen on
paras sielullisten häiriytymäin parannuskeino.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi hän Dzhogendralle, "vie sinä meidät
huomenna kokoukseen ja pidä huolta siitä, että ehdimme sinne ajoissa.
Mutta kerro minulle, mitä Nalinakshasta tiedät. Hänestä kuulee
kerrottavan monenlaisia."

Dzhogendra aloitti hyökkäämällä juorukelloja vastaan yleensä.

"Ylen uskovaiset", alkoi hän, "luulevat taivaan suoneen heille
erikoisoikeuden häpäistä ja panetella lähimmäisiänsä ilman erotusta. Ei
ole armottomampia ja ilkeämielisempiä ihmisiä kuin nuo hurskastelijat!"
Dzhogendran närkästys kuohui yli laitojensa.

"Minä olen aivan samaa mieltä, aivan samaa mieltä", toisteli Annada
Babu tyynnytellen. "Pohtiessaan aina lähimmäisensä puutoksia ihminen
muuttuu äreäksi, ahdasmieliseksi ja epäluuloiseksi."

"Kuulehan, taatto", huudahti Dzhogendra, "eihän vain ole tarkoituksesi
minua ivailla? Tiedäthän, etten ole noiden hurskaiden ihmisten
kaltainen; minä voin kiittää yhtä hyvin kuin moittiakin. Minä olen aina
valmis sanomaan mielipiteeni henkilölle vasten kasvoja ja tarvittaessa
tukemaan sitä nyrkeilläni!"

"Mitä hullutuksia, Dzhogen", kiiruhti Annada vastaamaan, "enhän minä
tietenkään sinua ajatellut. Tunnenhan toki sinut!"

Dzhogendra esitti nyt Nalinakshan tarinan kohdistaen kertomuksensa
esineeseen kaikki käytettävänänsä olevat ylistyssanat.

"Yksinomaan äitinsä onnea silmällä pitäen", päätti hän esityksensä,
"Nalinaksha tukahdutti luonnolliset taipumuksensa ja lähti Benaresiin,
ja kaikki nuo ystäväsi, taattoseni, ovat käyttäneet tilaisuutta
hyväksensä keksiäkseen häntä häpäiseviä juttuja. Minä puolestani
ihailen hänen menettelyänsä. Mitä arvelet sinä, Hem?"

"Minä olen samaa mieltä kuin sinä", vastasi Hemnalini.

"Minä tiesin Hemin hyväksyvän hänen käyttäytymisensä", jatkoi
Dzhogendra. "Uskon varmaan, että hän tilaisuuden tarjoutuessa
menettelisi yhtä uhrautuvasti tehdäkseen isänsä onnelliseksi."

Annada loi tyttäreensä hellän katseen. Hemin kasvoihin nousi heleä
puna, ja hän painoi hämmentyneenä katseensa alas.




YHDESVIIDETTÄ LUKU


Annada Babu ja Hemnalini palasivat kokouksesta myöhään iltapäivällä.

"Se oli todellinen nautinto", huomautti vanha herra istuutuessaan
teepöydän ääreen.

Sen enempää hän ei asiaa selitellyt, mutta ajatukset askarruttivat
häntä siinä määrin, ettei hän ollenkaan huomannut, kun Hemnalini teen
juotuansa lähti yläkertaan.

Esitelmän pitäjä -- tuo Nalinaksha - oli näyttänyt hämmästyttävän
nuorekkaalta puhuja-korokkeella seisoessaan. Vaikka hän olikin jo
ehtinyt miehuudenikään, olivat hänen kasvonsa kuitenkin säilyttäneet
nuoruuden tuoreuden. Sitäpaitsi oli hänen olemuksessaan salaperäisen
vakavuuden ilme, joka näytti johtuvan hänen sisimmästä tajunnastansa.

Hänen esityksensä aiheena oli "Menettäminen" ja sen ytimenä ajatus,
ettei ilman menettämistä saada todellista voittoa. Se, minkä me
saavutamme ponnistuksetta, ei ole todellista voittoa; ainoastaan se,
minkä hankimme uhrauksien nojalla, tulee varsinaisimmassa ja syvimmässä
merkityksessä meidän omaksemme. Henkilö, joka näkee käsinkoskettavan
omaisuutensa liukuvan pois käsistään, on tosin onneton, mutta itse
asiassa ihmisen sielu juuri menettäessään saa voiman voittaa menetetyn
takaisin, vieläpä korkoinensa. Jos voimme menettäessämme taivuttaa
päämme, laskea kätemme yhteen ja sanoa: "Tämä on lahja -- kieltäymyksen
lahja, kärsimyksen lahja, kyynelten lahja", niin vähäpätöisinkin käy
merkittäväksi, katoovainen muuttuu iäiseksi, ja se, mikä sitä ennen on
ollut jokapäiväisen käytännön väline, muuttuu palvontamme esineeksi,
jota aina säilytämme sydämemme temppelin aarrekammiossa.

Hänen sanansa olivat tehneet Hemnaliniin syvän vaikutuksen. Kun hän nyt
istui hiljaisissa haaveissaan katolla, tähtivälkkeisen taivaan alla,
niin hänen sydämensä oli täysi, ja maa ja taivas eivät enää tuntuneet
hänestä autiolta tyhjyydeltä.

Esitelmätilaisuudesta palattaessa Dzhogendra virkkoi Akshaille:

"Oletpa tosiaankin keksinyt erittäin otollisen miehen, epäilemättä!
Mutta aika mystikko hän on! Puolet hänen puheestansa oli minulle
hepreaa."

"Tauti on määriteltävä, ennenkuin sairaalle voi määrätä tarpeelliset
lääkkeet", vastasi Akshai. "Hemnalini kärsii Rameshin aiheuttamasta
pettymyksestä, ja nyt tarvitaan mystikkoa, jotta hän jälleen
terästyisi. Meidänlaisistamme tavallisista ihmisistä ei ole apua.
Näitkö, kuinka hänen kasvonsa säteilivät pojan paukuttaessa?"

_Dzhogendra_: "Näin kyllä. Oli aivan selvää, että juttu häntä
miellytti, mutta siitä ei suinkaan vielä seuraa, että hän on valmis
tarjoamaan puhujalle kätensä."

_Akshai_: "Jos me olisimme puhuneet, sinä tai minä, niin hän ei olisi
siinä määrin ihastunut. Askeettisuus, kuten tiedät, herättää naisissa
voimakasta kiintymystä. Kalidasa kuvailee runoelmassaan, kuinka Uma
kuoletti lihansa erään askeetin vuoksi. Näetkös, Dzhogen, jos esittelet
Hemnalinille jonkun muun, niin hän vertailee tulokasta Rameshiin, ja
vertauksen tulos on edullinen vain viimeksimainitulle. Mutta Nalinaksha
ei ole tavallinen kuolevainen -- kenenkään mieleen ei voi johtua hänen
vertaileminen johonkin toiseen. Jos esität hänelle kenen hyvänsä muun
nuoren miehen, niin hän arvaa, miksi niin menettelet, ja koko hänen
olemuksensa nousee kapinoimaan. Jos taas voit jonkin tekosyyn nojalla
kutsua Nalinakshan tänne ja esitellä heidät toisilleen, niin hän ei
epäile mitään. Siirtyminen kunnioittavasta ihailusta kihlautumiseen
tapahtuu silloin vähitellen ja helposti."

_Dzhogendra_: "Minusta ei ole sellaisiin oveluuksiin; minä puhun
mieluummin suuni puhtaaksi, ja täytyypä tunnustaa, ettei poika tee
minuun erinomaista vaikutusta."

_Akshai_: "Kuulehan, Dzhogen, jos sallit ennakkoluulojesi asiaan
vaikuttaa, niin siitä ei tule mitään. Ethän voi edellyttää
kaiken olevan ihan makusi mukaista. Me emme saavuta milloinkaan
tarkoitustamme, ellet voi vaikuttaa Hemnaliniin niin, että hän
kerrassaan unohtaa Rameshin. Älä ollenkaan luule, että voit siihen
päästä väkivalloin. Sinun tulee noudattaa neuvoani kirjaimellisesti,
jos haluat onnistua."

_Dzhogendra_: "Seikka näes on se, että Nalinaksha on minulle hieman
liian mystillinen. Minusta tuntuu kiusalliselta olla tekemisissä
sellaisen henkilön kanssa. Siinä voi joutua ojasta allikkoon."

_Akshai_: "Kuulehan, veikkoseni, jos kastut, niin se on oma syysi. Sinä
vapiset jo pelkän varjon nähdessäsi. Kun oli kysymys Rameshista, olitte
sokeat alusta alkaen. Teillä oli mitä parhaat ajatukset Rameshista:
hän ei voinut ketään pettää, hän oli Sankaratsarijan jälkeen suurin
filosofi, vuosisadan lahjakkain kirjailija ja niin edespäin. Minä
puolestani en ollut häneen siinä määrin ihastunut: olen nähnyt paljon
hänenlaisiansa, henkilöitä, joilla on aina kaikkein ylevimmät ihanteet.
En kuitenkaan uskaltanut koskaan avata suutani; te ette olisi missään
tapauksessa uskoneet, että minunlaiseni mitätön voisi arvostella häntä
mistään muusta syystä kuin kateudesta. Uskon sinun nyt oivaltavan, että
sellaisia yli-ihmisiä on paras palvoa matkan päästä; sisartansa ei
liene hyvä heidän haltuunsa uskoa. Mutta palatkaamme pääasiaan. Muista
sanskriitti-sananlaskua: 'Oas toisen karkoittaa'. Minun ehdottamani
keino on nyt ainoa mahdollinen, joten sinun ei pidä sitä morkkailla."

_Dzhogendra_: "Kuulehan, Akshai, sinä et saa minua milloinkaan
uskomaan, että olet ensimmäisenä nähnyt, mikä Ramesh on miehiänsä,
vaikka sitä tuhat kertaa toistelisit. Todellisuudessa sinä suhtauduit
häneen niin ennakkoluuloisesti, ettei mikään hänen tekonsa sinulle
kelvannut; senvuoksi sinun on turha yrittää vaikuttaa minuun
korkeammalla viisaudellasi. Paina nyt mieleesi, että jos on
kysymyksessä juonien punominen, saat tehdä sen yksin; älä ollenkaan
odota apua minulta. Tuo Nalinaksha ei minua miellytä, siinä kaikki."
Dzhogendran ja Akshain astuessa yhdessä Annadan huoneeseen Hemnalini
pujahti pois toisesta ovesta.

"Hän on varmaan katsonut ikkunasta ja nähnyt meidän tulevan", mietti
Akshai. Hän istuutui hymyillen Annada Babun viereen, tarttui teekuppiin
ja lausui: "Nalinakshan sanat menevät sydämeen, ja se johtuu siitä,
että ne tulevat sydämestä."

"Hänellä on epäilemättä kykyä", virkkoi Annada Babu.

"Kykyä!" huudahti Akshai. "Paljon enemmänkin! Hän on hurskain ihminen,
mitä maa päällänsä kantaa!"

Vaikka Dzhogendra olikin Akshain liittolainen, ei hän kuitenkaan
voinut olla huudahtamatta: "Kunpa et puhuisi hurskaista ihmisistäsi!
Taivas meitä pyhimyksistänne varjelkoon!" Sen sanoi Dzhogendra,
joka vielä edellisenä päivänä oli ylenmäärin kiittänyt Nalinakshan
mielenaateluutta ja soimannut hänen moittijoitansa ilkeiksi
panettelijoiksi!

"Ei, Dzhogendra", virkkoi hänen isänsä, "tuolla tavoin et saa puhua.
Minä puolestani otaksun mieluummin, että ihmiset, jotka näyttävät
hyveellisiltä, todellakin ovat sellaisia. Minä voin toisinaan erehtyä,
mutta se on varmaan parempi kuin jos alinomaa epäilisin hyviä ihmisiä
toivoen terävänäköisyyttäni senvuoksi kiitettävän. Nalinaksha ei
ole lainannut ajatuksiansa. Hänen aineksensa ovat peräisin hänen
henkilökohtaisista elämyksistänsä, ja minusta hänen puheensa kaikui
raikkaalta ja elähdyttävältä. Tekopyhä henkilö ei sellaiseen pysty.
Sellaista puhetta ei käy keräileminen laina-aineksista, yhtä vähän kuin
kemisti kykenee aineita sekoittamalla tekemään kultaa. Minä olisin
mielelläni mennyt häntä kiittämään."

"Pelkään vain, ettei hänen terveytensä kestä sellaisia ponnistuksia",
huokasi Akshai.

"Mitä, eikö hänen terveytensä ole hyvä?" huudahti Annada Babu.

"Hän ei pidä siitä riittävästi huolta. Hän kuluttaa päivänsä rukoillen
ja pyhiä kirjoja tutkistellen eikä pidä silmällä terveyttänsä."

"Siinä hän menettelee kovin väärin", lausui Annada, "meillä ei ole
oikeutta laiminlyödä ruumistamme; me emme ole sitä itse luoneet.
Kunhan saisin tilaisuutta, parantaisin hänet aivan pian. Terveytensä
säilyttämiseksi tarvitsee vain noudattaa muutamia yksinkertaisia
sääntöjä. Ensinnäkin -- --"

Dzhogendralta loppui kärsivällisyys. "Tuo ei kuulu ollenkaan asiaan,
taatto! Nalinaksha Babu on ihan terve. Nähdessäni hänet tänään
iltapäivällä tulin ajatelleeksi, että sellaisen hurskaan elämän täytyy
olla ruumiillisessakin suhteessa edullista. Tekeepä melkein mieleni
itse sitä koetella."

"Enpä tiedä, Dzhogendra", väitti Annada edelleen, "Akshain huomautus
lienee aivan oikea. Useimmat suuret miehemme kuolevat nuorina. He
tekevät isänmaallensa huonon palveluksen laiminlyömällä terveyttänsä.
Se ei ole oikein. Tiedätkö, Dzhogendra, minä luulen sinun erehtyvän
Nalinakshaan nähden. Hän on kelpo mies. Pitäisi vain häntä neuvoa
huolehtimaan terveydestänsä."

"Kuulkaahan", sanoi Akshai, "minä tuon hänet tänne ja esittelen
teidät; luulenpa, että olisi hyvä, jos kerran hänen kanssaan vakavasti
keskustelisitte. Nytpä johtuu mieleeni: se kasvimehu, jota minulle
suosittelitte tutkintojen aikana, oli erinomaisen vahvistavaa. Se on
kaikkein hienoin virkistysaine henkisen työn tekijälle. Ottakaa te vain
Nalinaksha Babu käsiteltäväksenne, niin -- --"

Dzhogendra hypähti seisaalleen. "Akshai, sinä saat minut ihan
suunniltani! Sinä jaarittelet ihan mielettömiä. En voi tätä enää
sietää." Samassa hän syöksyi pois huoneesta.




KAHDESVIIDETTÄ LUKU


Ennen Hemnalinin asiain onnetonta käännettä Annada Babun terveys
oli aina ollut erinomainen, mutta siitä huolimatta hän oli alinomaa
nauttinut sekä eurooppalaisten että kotimaisten lääkärien määräämiä
rohtoja. Mutta nyt hänen ei tehnyt ollenkaan niitä mieli. Niin kauan
kuin hänen ruumiillinen raihnautensa oli ollut pelkkää luulottelua,
hän oli lakkaamatta siitä jutellut, mutta nyt, kun hänen terveytensä
tosiaankin horjui, hän ei viitannut sanallakaan vaivoihinsa.

Hän oli ihan uupuneena vaipunut istualleen nukkumaan, kun Hemnalini,
kuultuansa portaista Dzhogendran askelet, laski neulomuksen kädestänsä
ja kiiruhti ovelle varoittamaan veljeä olemaan häiritsemättä nukkuvaa.
Hämmästyksekseen hän huomasi Dzhogendran tuoneen mukanansa Nalinakshan!
Hän aikoi nopeasti vetäytyä toiseen huoneeseen, kun Dzhogendra ehti
hänet pidättää.

"Hem!" huusi hän. "Tässä on Nalinaksha Babu. Salli minun esitellä
hänet."

Hem jäi hämmentyneenä paikoilleen, Nalinaksha astui lähemmäksi ja
kumarsi kohottamatta katsettaan hänen kasvoihinsa.

Sillävälin oli Annada Babu herännyt ja kutsui tytärtänsä. Hem palasi
hänen luoksensa ja ilmoitti kuiskaten Nalinaksha Babun saapuneen.

Dzhogendra toi vieraansa sisään, ja Annada Babu kiiruhti häntä vastaan
sanoakseen hänet tervetulleeksi.

"Me olemme tosiaankin onnelliset nähdessämme teidät luonamme!" huudahti
hän. "Hem, kultaseni, älä juokse pakoon, istu tänne. Tämä on tyttäreni
Hem, Nalinaksha Babu. Me olimme äskettäin kuulemassa esitelmäänne
ja nautimme siitä kovin. Teidän esittämänne ajatus -- ettemme
milloinkaan menetä sitä, minkä olemme todella omaksemme saaneet, ja
että epätäydellinen omaksensa valloittaminen itse asiassa merkitsee
menettämistä -- tuo ajatus tuntui minusta sisältävän syvän totuuden.
Eikö totta, Hem? Varsinaisena koettimena on itse menettämisen tosiasia.
Se meille osoittaa, oliko asia todella omamme vai eikö. Minä esitän
teille pyynnön, Nalin Babu. Jos voisitte pistäytyä silloin tällöin
täällä juttelemassa, tekisitte meille suuren ilon. Me emme liiku
paljoa ulkosalla. Tapaatte varmaan tyttäreni ja minut tästä huoneesta,
tulittepa mihin aikaan tahansa."

Nalinaksha katsahti Hemnalinin kasvoihin ennenkuin vastasi:

"Ette saa pitää minua itserakkaana saivartelijana, vaikka viljelenkin
runsaasti sanoja puhujalavalla seisoessani. Ainoastaan ylioppilaiden
innokkaitten kehoituksien vuoksi minä ollenkaan suostuin puhumaan
-- minä en osaa karkoittaa kiusaavia ihmisiä -- mutta luulenpa
säikähdyttäneeni heidät niin, etteivät tule pyytämään toista
samanlaista annosta! Pojat eivät tahdokaan salata sitä tosiasiaa, että
kolme neljännestä puheestani jäi heiltä käsittämättä. Te olitte siellä
tekin, Dzhogen Babu, ja voitte uskoa, että kelloon luomanne merkitsevät
silmäykset minuun tehosivat!"

"Ette saa panna sitä pahaksenne", virkkoi Dzhogendra, "ellen voinutkaan
joka kohdassa seurata, oli syy varmaan riittämättömän älyni."

_Annada_: "Niin, Dzhogen, on olemassa asioita, joita oppii käsittämään
vasta määrättyyn ikään ehdittyänsä."

_Nalinaksha_: "Niin, ja määrätyssä iässä ollen ei tarvitse kaikkea
käsittää."

_Annada_: "Ohimennen sanoen, Nalin Babu, on eräs seikka, josta minun
täytyy teille huomauttaa. Luoja on lähettänyt teidänlaisenne ihmiset
maailmaan suorittamaan määrättyjä tehtäviä, ja senvuoksi te ette
saa pitää ruumistanne vähäarvoisena. Henkilöitä, joilla on jotakin
antamista, tulee muistuttaa, etteivät tuhlaa pääomaansa, koska he
muuten menettävät antamiskykynsä."

_Nalinaksha_: "Kun opitte minut lähemmin tuntemaan, niin luulenpa
teidän huomaavan, etten minä halveksi mitään tässä maailmassa.
Syntyessäni olin kerrassaan toisten armeliaisuudesta riippuvainen.
Tarvittiin monen henkilön työtä ja vaalintaa, jotta henkeni ja ruumiini
vähitellen varttuivat. Olisi sopimatonta vaateliaisuutta, jos mitään
halveksisin. Mitä ei voi itse luoda, sitä ei ole myöskään oikeus
hävittää."

_Annada_: "Aivan oikein, aivan oikein! Jotain samansuuntaista lausuitte
puheessannekin."

_Dzhogendra_: "Minun täytyy nyt lähteä; olen luvannut olla jossakin,
mutta älkää antako sen itseänne häiritä."

_Nalinaksha_: "Minun on pyydettävä teiltä anteeksi, ennenkuin lähdette,
Dzhogen Babu. Vakuutan teille, ettei tapanani yleensä ole ihmisten
ymmälle saattaminen. Minä lähden mieluummin minäkin; voimme kävellä
kappaleen matkaa yhdessä."

_Dzhogendra_: "Ei, jääkää toki, olkaa hyvä. Ette saa minusta välittää.
Minä en voi istua kauan yhdessä paikassa."

_Annada_: "Älkää Dzhogenista välittäkö, Nalinaksha Babu. Hän tulee ja
menee, miten mieli tekee, ja häntä on vaikea saada pysymään alallansa."

Dzhogendran mentyä Annada Babu kysyi, missä Nalinaksha asui. Nalinaksha
nauroi.

"En voi sanoa asuvani juuri missään tätä nykyä. Minulla on paljon
tuttavia, jotka kuljettavat minua mukanansa. Se on minulle sangen
mieluista, mutta toisinaan kaipaa sentään lepoa ja rauhaa, ja niin on
Dzhogen Babu hankkinut minulle asunnon viereisestä talosta. Tämä teidän
katunne on varmaan rauhallinen paikka."

Annada Babu oli kovin mielissään, mutta jos olisi tullut silmänneeksi
tytärtänsä, olisi hän havainnut tämän kasvoissa äkillisen tuskan
vävähdyksen. Viereinen talo oli se, jossa Ramesh oli asunut.

Tällä hetkellä ilmoitettiin teen olevan valmiina, ja niin siirryttiin
alakertaan.

"Hem, kultaseni, tarjoa Nalin Babulle kuppi teetä", kehoitti Annada.

Vieras kuitenkin kohteliaasti torjui tarjotun virvokkeen.

_Annada_: "Mitä tämä merkitsee, Nalin Babu? Ettekö tosiaankaan halua
teetä? Ainakin hieman leivoksia?"

_Nalinaksha_: "Minun täytyy todellakin pyytää anteeksi."

_Annada_: "Te olette lääkäri, joten en voi antaa teille määräyksiä.
Minä puolestani pidän teetä soveliaana tekosyynä, jonka nojalla sopii
kolmeneljä tuntia päivällisen jälkeen juoda jokin määrä kuumaa vettä,
joka nähdäkseni edistää ruoansulatusta. Ellette ole tottunut teetä
juomaan, sopii se erikoisesti miedontaa teitä varten."

Nalinaksha loi aran katseen Hemnaliniin, jonka ilme osoitti; että hänen
kieltäytymisensä oli tehnyt kiusallisen vaikutuksen ja että neito luuli
arvaavansa sen syyn. Katse yhä häneen suunnattuna Nalinaksha jatkoi:
"Pelkään herättäneeni teissä väärinkäsitystä. Älkää suinkaan luulko
minulla olevan mitään teidän tottumuksianne vastaan. Aikaisemmin oli
tapanani säännöllisesti juoda teetä, minä nautin vieläkin sen tuoksusta
ja voin varsin hyvin ymmärtää mieltymyksenne. Mutta te kenties ette
tiedä, että äidilläni on hyvin ankarat käsitykset rituaalisesta
puhtaudesta, ja kun hänellä oikeastaan ei ole maailmassa ketään muuta
kuin minä, on minun vältettävä kaikkea, mikä voisi häiritä hyviä
välejämme. Senvuoksi olen kokonaan luopunut teen nauttimisesta. Mikäli
teenjuonti tuottaa teille mielihyvää, otan mielihyväänne osaa, ja
arveluni eivät suinkaan estä minua nauttimasta vieraanvaraisuuttanne."

Nalinakshan ensimmäiset lausumat olivat herättäneet Hemnalinissa
ankaran pettymyksen tunnetta. Oli ilmeistä, ettei hän ollut näyttänyt
kuulijoilleen omaa itseänsä, vaan oli yrittänyt piiloutua sanatulvan
taakse. Mutta Hemnalini ei tietänyt, että hänelle oli luonnostaan
mahdotonta keskustella pakottomasti vieraiden henkilöiden kanssa ja
että hänen ujoutensa sai hänet aina ensimmäisen kohtauksen aikana
omaksumaan eräänlaisen varman sävyn, joka oli vieras hänen todelliselle
olemuksellensa. Silloinkin kun hän yritti ilmaista varsinaisia omia
ajatuksiansa, soi soraääni, josta hän oli jossakin määrin tietoinen.
Senvuoksi oli Nalinaksha levottoman Dzhogendran lähtiessä tuntenut
omantuntonsa soimaavan itseään vilpillisyydestä. Mutta kun hän sitten
puhui äidistänsä, täytyi Hemnalinin silmäillä häntä kunnioittavan
ihailevasti, ja hänen sydämensä sykki lämpöisesti, kun hän näki sen
vakavan ja syvän kiintymyksen ilmeen, joka kirkasti hänen kasvojansa
hänen äitiä ajatellessaan. Hemnalini olisi mielellään kysynyt jotakin
hänen äidistänsä, mutta ujous oli esteenä.

"Te olette aivan oikeassa", vastasi Annada Babu kohta Nalinakshalle.
"Jos olisin sen tietänyt, en olisi kutsunut teitä teetä juomaan. Suokaa
anteeksi, olkaa hyvä."

"Miksi pitäisi minun jäädä vaille ystävällistä kutsuanne vain sen
vuoksi, etten juo teetä?" virkkoi Nalinaksha hymyillen.

Vieraan lähdettyä Hemnalini meni isänsä kanssa yläkertaan ja alkoi
lukea hänelle erästä bengalilaista aikakauskirjaa, kunnes ukko vaipui
uneen. Sellaiset väsymyskohtaukset olivat viime aikoina muuttuneet
vanhan herran tottumuksiksi.




KOLMASVIIDETTÄ LUKU


Nalinakshan, Annada Babun ja Hemnalinin tuttavuus kehittyi pian
ystävyyssuhteeksi. Ennen tutustumista Hemnalini oli otaksunut,
että Nalinakshan kanssa keskustellessa olisi rajoituttava
henkisiin kysymyksiin; hän ei ollut arvannut, että kävi puhuminen
jokapäiväisistäkin asioista yhtä vapaasti kuin kenen muun kanssa
tahansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että Nalinaksha osasi varsin hyvin
ylläpitää kevyttä keskustelua, mutta että hän vilkkaimmankin juttelun
kestäessä tuntui pysyttelevän loitolla.

Annada Babun ja Hemnalinin erään kerran puhellessa Nalinakshan
kanssa syöksyi huoneeseen Dzhogendra. "Kuulehan, taatto", huudahti
hän, "samadzhilaiset ovat alkaneet nimittää meitä Nalinaksha Babun
'opetuslapsiksi', ja minä kiistelin asiasta vast'ikään kelpo tavalla
Pareshin kanssa!"

"Minusta siinä ei ole mitään loukkaavaa", virkkoi Annada Babu
hymyillen. "Minua hävettäisi kuulua sellaiseen seuraan, jossa on
pelkkiä opettajia eikä yhtään oppilasta; siinä pitäisi jokainen suurta
melua, eikä olisi mahdollisuutta oppia mitään."

_Nalinaksha_: "Minä seuraan teidän lippuanne, Annada Babu. Olkaamme
kaikin oppilaita. Me lähdemme matkalle ja pysähdymme kaikkialla, missä
on jotakin oppimista."

Dzhogendra ei kumminkaan ollut tyynnytettävissä. "Hyvin kaikki",
sanoi hän, "mutta asia on vakava. Mitä arvelette, Nalin Babu,
jos omat ystävänne ja sukulaisenne eivät enää voi käydä teitä
tervehtimässä joutumatta 'oppilaiksenne' leimatuiksi! Sellaisesta
loukkauksesta ei suoriudu nauramalla. Teidän pitäisi tosiaankin luopua
harjoituksistanne."

_Nalinaksha_: "Mistä harjoituksista?"

_Dzhogendra_: "Minä olen kuullut teidän harjoittelevan
sierainhengitystä kuin mikäkin jogi, tuijottelevan nousevaan aurinkoon
ja syövän ja juovan kaikenlaisia menoja noudattaen. Seurauksena on,
että joudutte tavallisessa seurapiirissä 'pois tupesta', kuten me
sanomme."

Hemnalini, johon Dzhogendran sopimaton mielenpurkaus vaikutti
kiusallisesti, loi katseensa lattiaan, mutta Nalinaksha vain hymyili.

"Kuulkaahan, Dzhogen Babu", vastasi hän, "minä myönnän, että henkilö,
joka on hyvässä seurassa poissa paikaltansa, epäilemättä on väärässä.
Mutta ihmisen, enempää kuin miekankaan, ei suinkaan tule olla aina
tupessa. Se osa miekkaa, joka on tupen suojassa, on aseen oleellinen
osa, kaikille miekoille yhteinen. Kahvaa muovatessaan aseseppä
voi osoittaa yksilöllistä taituruuttansa muovaamalla sen siihen
tyyliin, joka vastaa hänen makuansa. Samoin inhimillinen olentokin
saa tilaisuutta oman omituisen laatunsa ilmaisemiseen yhteiskunnan
sääntelemien rajojen ulkopuolella, ja te ette varmaankaan tahdo tätä
vapautta häneltä riistää! Minua vain ihmetyttää, kuinka ihmisillä on
tilaisuutta saada tietää ja ottaa pohdittavaksensa asioita, jotka
tapahtuvat julkisuuden piirin ulkopuolella minun yksityishuoneessani."

_Dzhogendra_: "Te ette näytä olevan selvillä siitä, että ne, jotka
ovat ottaneet tehtäväkseen maailman uudestaanluomisen, pitävät
välttämättömänä velvollisuutenansa saada selville, mitä naapurien
taloissa tapahtuu. Siinäkin tapauksessa, etteivät he voi saada mitään
tietää, he korvaavat tämän puutteen toisin tavoin. Se on välttämätöntä,
koska maailmanparannustyö muuten taukoaisi. Muuten on asian laita
niin, että ihmiset pitävät silmällä tekojamme, vaikkapa luulisimme ne
suorittavamme ihan yksityisesti, jos ne poikkeavat sovinnaisuudesta.
Jos noudatatte tavanomaisia sovinnaisia sääntöjä, ei kukaan viitsi
teihin katsahtaakaan. Onpa Hemnalinikin huomannut, miten katolla
ollessanne käyttäydytte, ja on kertonut siitä isälle, vaikka hän ei
suinkaan ole ottanut teidän parantamista tehtäväksensä!"

Hemnalinin ilmeestä näkyi selvästi, kuinka harmistunut hän oli.
Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, kun Nalinaksha kääntyi hänen
puoleensa: "Teidän ei tarvitse olla lainkaan näpeissänne! Jos olette
sattunut olemaan katolla siihen aikaan, jolloin suoritan aamu- tai
iltahartauttani, ette ole menetellyt millään tavoin väärin. Te ette
mahda mitään sille, että teillä on kaksi silmää; se on rikos, johon me
olemme kaikin syypäät!"

_Annada_: "Sitäpaitsi Hem ei ole milloinkaan sanallakaan
moittinut teidän jokapäiväisiä hartaudenharjoituksianne. Hän vain
yksinkertaisesti ja kaikella kunnioituksella tiedusteli minulta
harjoitustenne laatua."

_Dzhogendra_: "Minä en tosiaankaan ymmärrä teidän näkökantaanne. Minä
voin erittäin hyvin tavallisessa inhimillisessä elämässä enkä käsitä,
mitä omituiset salaiset harjoitukset voivat hyödyttää. Sellaiset
asiat vain helposti rikkovat henkisen tasapainon ja tekevät ihmisen
yksipuoliseksi. Teidän ei pidä loukkaantua, vaikka sen sanon. Minä
olen aivan tavallinen ihminen. Minun paikkani maailman teatterissa
on kaikkein alhaisimpia, enkä minä voi päästä korkeammille paikoille
muuten kuin kivittämällä niitä, jotka siellä istuvat. Minunlaisiani
on paljon, ja jos te ette meistä välitä, vaan yritätte kiivetä
olemattomiin maailmoihinne, niin joudutte lukemattomien kivien
maalitauluksi."

_Nalinaksha_: "Kiviä on monenlaisia. Toiset vain raapaisevat, toiset
haavoittavat. Jos nimitätte ihmistä mielettömäksi tai lapselliseksi,
niin se ei haittaa, mutta jos nimitätte häntä uskonnolliseksi
intoilijaksi, syytätte häntä siitä, että hän tahtoo esiintyä
profeettana ja koota opetuslapsia ympärillensä, niin syytöstä ei kumota
hyvinkään nauramalla!"

_Dzhogendra_: "Minun täytyy vieläkin pyytää teitä olemaan
loukkaantumatta, Nalin Babu. Tehkää te katollanne mitä mielitte,
minulla ei ole mitään oikeutta muistutuksiin. Kuten sanoin, olen
vain sitä mieltä, ettei synny mitään pahennusta, jos pysyttelee
sovinnaisissa rajoissa. Minä puolestani astelen aivan tyytyväisenä
samaa tietä kuin muutkin. Kun astuu rajojen yli, saa kohta joukon
ympärillensä. On yhdentekevää, sadatteleeko se vai palveleeko
jumalanansa. Joukon keskellä eläminen on aina sietämätöntä!"

_Nalinaksha_: "Minne lähdettekään, Dzhogen Babu? Olette vast'ikään
paiskannut minut katon korkeudesta alas maan kamaralle ja nyt aiotte
karata pois. Se ei käy päinsä!"

_Dzhogendra_: "Minä olen saanut tänään kyllikseni. Lähden kävelemään."

Veljensä mentyä Hemnalini istui silmät alas luotuina ja hermostuneesti
sormiellen pöytäliinan ripsuja. Tarkemmin katsoen olisi nähnyt hänen
silmäripsissään värähtelevän kyyneliä. Jokapäiväinen seurustelu
Nalinakshan kanssa oli hänelle osoittanut omat luonteenheikkoudet, ja
hän pyrki intomielin noudattamaan hänen viitoittamaansa tietä. Kovana
koettelemusaikana, jolloin hän turhaan etsi ulkonaista tai sisäistä
tukea, oli Nalinaksha näyttänyt hänelle maailman uudessa valossa,
ja nyt hän yhä enemmän eläytyi siihen ajatukseen, että alistuisi
askeettien tavoin ankaraan itsekuriin, joka sinänsä kelpaisi kaivatuksi
tueksi.

Sitäpaitsi on surutunne, joka ei tyydy esiintymään pelkkänä
mielentilana. Se pyrkii purkautumaan jonkin vaikean tehtävän
suorittamisen muodossa. Toistaiseksi Hemnalini ei ollut kyennyt
kokoamaan voimiansa sellaiseen ponnistukseen, vaan oli julkisuutta
peläten vaalinut suruansa sydämensä salatuimmissa kammioissa. Kevennys
oli, melkoinen, kun hän päätti seurata Nalinakshan esimerkkiä, alistua
ankaraan elämänjärjestykseen ja hylätä liharavinnon. Päätöksensä
mukaisesti hän tyhjensi huoneensa. Matot korjattiin pois ja vuode
siirrettiin irtoseinän taa. Joka aamu hän omin käsin pirskoitti vettä
lattialle ja lakaisi sen puhtaaksi. Kukkamaljakko oli ainoa koristus,
jonka hän jätti huoneeseen. Kylvyn jälkeen hän aina pukeutui valkoisiin
vaatteisiin ja istuutui lattialle, auringonpaiste virtasi esteettömästi
avoimista ikkunoista täyttäen koko huoneen, ja hänen koko olemustansa
hyväilivät valo ja taivaan tuulet.

Annada Babu ei voinut kohota niin korkeaan uskonnollisen hurmion tilaan
kuin hänen tyttärensä, mutta vanha mies iloitsi siitä säteilystä, jonka
vapaaehtoisesti valittu elämänjärjestys loi Hemnalinin kasvoihin.
Nalinakshan käydessä talossa oli Hemnalinin huoneen lattia heidän
kolmen kokoontumis- ja keskustelupaikkana.

Dzhogendra ilmaisi moitteensa kuuluvasti. "Minä en käsitä, mikä teitä
kaikkia vaivaa", murisi hän. "Te kolme olette tehneet melkein koko
talosta pyhätön; on tuskin yhtään paikkaa, johon minunlaiseni mies
voisi jalallansa astua."

Aikaisemmin veljen ivalliset huomautukset olisivat Hemnalinia syvästi
loukanneet, mutta nyt, Annada Babun menettäessä toisinaan malttinsa
Dzhogendran ivaillessa, Hemnalini noudatti Nalinakshan ohjetta
ja hymyili vain leppoisasti. Hemnalini oli vihdoinkin löytänyt
varman, pettämättömän ja ehdottoman tuen, ja hänestä olisi tuntunut
halveksittavalta heikkoudelta, jos olisi sitä hävennyt. Hän tiesi
varsin hyvin, että tuttavat pilkkailivat hänen harjoittamaansa
lihankidutusta liioitteluksi, mutta Nalinakshaan kohdistuva luottamus
ja hänen ihanteittensa ihailu aseistivat hänet koko ihmiskuntaa
vastaan, joten hän uhmasi rohkeasti maailmaa.

Eräänä aamuna, kun hän oli kylpenyt ja suorittanut
hartaudenharjoituksensa ja istui yksin huoneessaan avoimen ikkunan
ääressä mietiskelyyn vaipuneena, Annada Babu toi sisään Nalinakshan.
Hemnalinin sydän oli tulvillansa. Syvän kunnioituksen elein hän
heittäytyi ensin toisen, sitten toisen eteen, kosketti kädellään heidän
jalkojansa ja sitten omaa otsaansa saaden Nalinakshan kovin hämilleen.

Annada Babu kuitenkin hänet rauhoitti. "Älkää olko millännekään,
Nalinaksha Babu", sanoi hän, "hän menettelee aivan oikein."

Nalinaksha ei ollut koskaan ennen käynyt heidän luonansa niin aikaisin,
ja Hemnalini silmäili häntä odottavasti. Nalinaksha ilmoitti vast'ikään
saaneensa Benaresista tiedon, että hänen äitinsä oli sairas; hänen
täytyi lähteä Kalkuttasta iltajunassa, ja kun koko päivä tulisi
kulumaan matkan valmisteluihin, oli hän saapunut näin aikaisin sanomaan
hyvästi.

"Minua surettaa kovin, että äitinne on sairastunut", virkkoi Annada
Babu. "Sallikoon taivas hänen pian jälleen toipua. Minä en kykene
milloinkaan teille korvaamaan sitä apua, jonka olette kuluneina
viikkoina meille antanut."

"Velallinen olen minä, aivan varmaan", vastasi Nalinaksha. "Te
olette hyvänä naapurina tehnyt voitavanne, jotta olen täällä hyvin
viihtynyt. Eikä siinä kyllin: teidän vakaa harrastuksenne on luonut
uutta tarkoitusta niihin syviin ongelmiin, joita olen viime aikoina
mietiskellyt. Teidän elämänlaatunne on antanut minulle intoa ja voimaa
jatkuvaan täydellistymisen tavoitteluun. Minä olen oppinut tuntemaan
sen siunauksen, joka johtuu seurustelusta samanmielisten lähimmäisten
kanssa."

"Merkillistä", virkkoi Annada Babu, "merkillistä on se, että me ennen
teihin tutustumista kipeästi kaipasimme jotakin, tietämättä mitä.
Sitten ilmestyitte yht'äkkiä te näkymölle, ja minä tiesin heti, että
te voitte meitä auttaa. Me olemme kotonaeläjiä, emme seurustele juuri
nimeksikään emmekä ole milloinkaan yleisen muodin vuoksi käyneet
kokouksissa ja esitelmiä kuulemassa; jos joskus itse päätinkin lähteä,
oli erittäin vaikea saada Hem liikkeelle. Se, mitä sitten tapahtui,
oli kuin ihmettä. Kuultuamme Dzhogenilta, että teidän oli määrä pitää
esitelmä, me lähdimme sinne suoraa päätä, vähääkään epäröimättä --
ennenkuulumaton tapaus, saatte sen uskoa, Nalin Babu! Niin ei olisi
milloinkaan voinut tapahtua, ellei Kaitselmus olisi teitä valinnut
meitä auttamaan. Me olemme ikuisessa velassa teille!"

_Nalinaksha_: "Sallikaa minun vuorostani tunnustaa teille jotakin. Minä
en ole milloinkaan kertonut elämäni salatuimmista asioista kenellekään
muulle kuin teille. Saavuttaakseen totuudellisuuden korkeimman
asteen täytyy ilmaista kaikki salaisuudet, ja teidän avullanne on
tämän vaatimuksen täyttäminen minulle onnistunut. Senvuoksi minun on
nimenomaisesti teille sanottava, kuinka välttämätön olette minulle
ollut."

Hemnalini ei ottanut osaa keskusteluun, vaan istui hiljaa katsellen
auringonvaloa, joka tulvi sisään ikkunasta ja kuvioi permantoa
hänen ympärillänsä. Vasta sitten, kun Nalinaksha alkoi lähteä, hän
virkkoi lyhyesti: "Annattehan meidän tietää äitinne voinnista", ja
kun Nalinaksha nousi poistuakseen, hän heittäytyi jälleen syvästi
kunnioittaen hänen eteensä.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU


Akshai ei ollut käynyt talossa pitkiin aikoihin, mutta Nalinakshan
lähdettyä Benaresiin Dzhogendra toi hänet jälleen teetä juomaan. Akshai
toivoi voivansa Hemnalinin käyttäytymisestä arvata, missä määrin
Rameshin muisto vielä askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta Hemnalini
esiintyikin ihan rauhallisena.

"Kovin vähän olemme teitä viime aikoina nähneet", virkkoi hän
pakottoman ystävällisesti.

"Luuletteko minun olevan sen arvoisen, että kannattaa minut nähdä joka
päivä?" vastasi hän.

Hemnalini nauroi. "Jos tosiaankin olette sitä mieltä, että sopii käydä
vieraissa ainoastaan siinä tapauksessa, että on näkemisen arvoinen,
niin monen meistä olisi vietettävä koko elämänsä yksinäisyydessä!"

_Dzhogendra_: "Akshai luuli kilvoittelevansa itsellensä nöyryyden
palkinnon, mutta Hem vie hänestä voiton, vieläpä pyrkii siinä
suhteessa kaikkia ihmisiä etevämmäksi. Tahdonpa sanoa asiasta jotakin.
Minunlaiseni tavalliset ihmiset ovat soveliasta jokapäiväistä seuraa,
mutta on olemassa poikkeushenkilöitä, joita voi sietää ainoastaan
silloin tällöin; kävisi ylen työlääksi, jos heidät kohtaisi usein.
Senvuoksi he vaeltelevat metsissä, vuorilla ja luolissa. Jos he
asettuisivat pysyväisesti asumaan ihmisten huoneisiin, täytyisi
Dzhogendran ja Akshain kaltaisten vaatimattomien kuolevaisten vetäytyä
metsiin."

Hemnalini tunsi Dzhogendran lausumassa piilevän pistävyyden, mutta ei
vastannut mitään, kaatoi vain teetä kaikille kolmelle.

"Etkö itse juo teetä?" kysyi hänen veljensä. Hemnalini tiesi
Dzhogendran alkavan sättiä, mutta vastasi ihan rauhallisesti: "En, minä
olen lakannut juomasta teetä."

_Dzhogendra_: "Sinä siis olet kääntynyt oikeaksi askeetiksi.
Teelehdet eivät varmaankaan sisällä riittävän paljon todellista
henkistä ydinmehua? Sitä sisältyy ainoastaan askeettien nauttimiin
myrobalaneihin! Tämä menee todellakin liian pitkälle. Taivaan
nimessä, Hem, luovu niistä asioista! Ei haittaa, vaikka teekupponen
keskeyttääkin katumusharjoituksesi. Kestävimmätkään asiat eivät kestä
kauan; miksi siis pitäisimme melua vähäpätöisistä?" Hän täytti kupin ja
asetti sen Hemnalinin eteen.

Hemnalini ei sitä koskettanutkaan. "Mitä, taatto, sinähän et syö
mitään! Etkö tahdo jotakin purtavaa?"

Annada Babun ääni ja kädet vapisivat, kun hän vastasi: "Usko minua,
kultaseni, jos yrittäisin nyt jotakin syödä, niin pala tarttuisi
kurkkuuni. Minä olen kokenut kauan aikaa vaieten sietää Dzhogenin
karkeuksia ja olen nyt siinä tilassa, että jos puhuisin, niin
sanoisin hetkellisen kuvastumisen vallassa sellaista, mitä myöhemmin
pahoittelisin."

Hemnalini nousi ja astui isänsä luo. "Älä ole vihainen, taatto",
kuiskasi hän. "Dzhogen tarkoitti hyvää tarjotessaan minulle teetä; minä
en siitä ollenkaan loukkaantunut. Kuulehan, sinun pitää ottaa leipää.
Minä tiedän, ettei tee sinulle muuten maistu." Hän toi leivoslautasen
ja asetti sen isänsä eteen.

Annada alkoi hiljalleen syödä.

Hemnalini palasi paikallensa ja aikoi juoda kupista, jonka Dzhogendra
oli häntä varten täyttänyt, kun Akshai samassa hypähti seisaalleen ja
huudahti:

"Anteeksi, antakaa tuo kuppi minulle! Minun kuppini on jo tyhjä."

Dzhogendra nousi ja otti kupin Hemnalinilta, kääntyi isänsä puoleen ja
sanoi: "Minä pahoittelen, ole hyvä ja anna anteeksi."

Annada Babu ei kyennyt riittävässä määrin hillitsemään ääntänsä
vastatakseen, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Dzhogendra ja
Akshai lähtivät hiljaa ulos. Muutamia suupaloja nautittuansa Annada
Babu nousi hänkin, tarttui tyttärensä käsivarteen ja lähti epävarmoin
askelin yläkertaan.

Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri,
joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai
vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli
saada terveytensä palautumaan entiselleen.

"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi
ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin
aikaa."

Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli
tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan.
Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä
alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus
ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.

Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön
jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan
ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys
oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen
epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.

Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen
kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen
muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se
tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan
toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin
ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui
siihen erittäin mielellänsä.

"Niin, taatto, lähdetään sinne!" huudahti hän.

Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra
tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa
lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.

"Minne?" kysyi Dzhogendra.

"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi
Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli
Benares.

"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen
hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."




VIIDESVIIDETTÄ LUKU


Ramesh palasi Allahabadista Ghazipuriin varhain aamulla. Kadut olivat
melkein autiot, ja näytti siltä, kuin olisivat tien vieressä kasvavat
puut aamutuimassa kuuristuneet lehviensä suojaan. Villava sumu peitti
kaikkia kyliä kuin hautova joutsen-emo. Ajaessaan avaraan viittaansa
kääriytyneenä yksinäistä tietä pitkin kohti taloansa Ramesh tunsi vain
sydämensä kiivaan sykinnän.

Hän pysähdytti vaunut portille ja astui alas. Kamila oli varmaan
kuullut vaunujen saapuvan ja nähtävästi odotti kuistikolla. Ramesh oli
tuonut Allahabadista kallisarvoiset kaulakäädyt, jotka aikoi laskea
hänen kaulallensa, ja otti nyt korukotelon esille päällystakkinsa
avarasta taskusta. Lähemmäksi ehdittyänsä hän näki, että kaikki ovet
olivat kiinni ja Bishan palvelija nukkui kaikessa rauhassa kuistikolla.
Hetkisen hän seisoi pettyneenä paikallaan ja huusi sitten Bishania
toivoen äänensä tunkevan sisäsuojiin ja herättävän toisenkin nukkujan.
Kalsea vastaanotto sille, jota iloinen odotus oli pitänyt valveilla
puolen yötä!

Uudistetutkaan huudot eivät saaneet Bishania hereille, joten Rameshin
täytyi lopulta käydä häntä ravistelemaan. Palvelija nousi ja katseli
vähän aikaa hämmentyneenä ympärillensä. "Onko talon emäntä kotona?"
kysyi Ramesh. Bishan tuijotteli vielä hetkisen mitään tajuamatta;
sitten asia hänelle yht'äkkiä selvisi.

"On, hän on kotona", mutisi mies unisesti, paneutuen jälleen makuulle.

Ovi avautui työnnöstä. Ramesh astui sisään ja katsahti joka huoneeseen,
mutta missään ei näkynyt ketään.

Hän huusi Kamilaa, mutta vastausta ei kuulunut.

Hän kierteli puutarhassa, kulki aina _nim_-puun luo saakka, tutki
keittiön, palvelijain huoneet ja tallit, mutta Kamilaa ei löytynyt
mistään.

Sillävälin oli aurinko noussut, varikset olivat alkaneet vaakkua,
ja näkymölle oli ilmestynyt pari kylän tyttöä, ruukut päälaellaan,
matkalla noutamaan vettä kaivosta.

Tien toisella puolella sijaitsevalla pihamaalla olivat eukot ryhtyneet
jauhamaan vehniä ja säestelivät työtänsä kimein, epäsointuisin sävelin.
Palatessaan taloonsa Ramesh havaitsi Bishanin vaipuneen jälleen syvään
uneen. Kumartuessaan nukkujaa ravistelemaan Ramesh huomasi hänen
hengityksensä haiskahtavan viinalta. Kovakourainen käsittely sai
Bishanin jossakin määrin tajuihinsa, ja hän kompuroi jaloilleen. "Missä
on emäntä?" kysyi Ramesh.

"Mitä, hän on tietysti kotona."

_Ramesh_: "Mitä joutavia, hän ei ole kotona."

_Bishan_: "Ainakin hän eilen tuli tänne."

_Ramesh_: "Mihin hän sitten lähti?" Bishan seisoi suu auki, mitään
käsittämättä. Samassa ilmaantui näkyviin Umesh upeasti puettuna Kamilan
juhlapukuun, silmät unettoman yön punertamina.

"Missä on maammosemme, Umesh?" kysyi hänen isäntänsä.

"Hän on ollut täällä eilisestä saakka."

"Missä sinä olet ollut?"

"Maammoseni lähetti minut näytäntöä katsomaan Sidhu Babun luo."

"Rohkenen pyytää maksua, armollinen herra?" huomautti ajomies.

Ramesh hyppäsi vaunuihin ja ajoi suoraa päätä sedän taloon. Siellä
vallitsi ankara mieltenkuohu, ja Rameshin ensimmäinen ajatus oli,
että Kamila oli sairastunut. Niin ei kumminkaan ollut laita. Hänelle
kerrottiin Umin alkaneen edellisenä iltana äkkiä itkeä, hänen kasvonsa
olivat käyneet ihan sinisiksi ja kädet ja jalat jääkylmiksi. Koko
talonväki oli ankarasti säikähtänyt. Kaikki olivat tyttöstä vaalineet,
kukaan ei ollut hetkeksikään ummistanut silmiänsä. Ramesh otaksui nyt,
että Kamila oli kutsuttu avuksi, ja sanoi senvuoksi Bipinille: "Kamila
on varmaan kovin huolissaan pikku Umi raukan vuoksi." Bipin ei varmaan
tietänyt, oliko Kamila ollut yötä talossa vai eikö, ja nyökkäsi vain
myöntäen: "Niin, hän pitää lapsesta paljon ja on epäilemättä hänkin
huolestunut. Tohtori sanoo kuitenkin, ettei ole mitään pelon syytä."

Vaikka tuo saattoikin kuulua rauhoittavalta, oli Rameshin toivorikas
mieliala sittenkin samentunut: hän tunsi ilkeätä painostusta, ja näytti
siltä, kuin olisi jokin paha henki estänyt häntä pääsemästä Kamilan
luo. Nyt saapui Umesh.

Poika sai vapaasti liikkua _zenana_ssa, ja Sailadzha oli häneen kovin
mieltynyt.

Nähdessään hänen tulevan Sailadzha kiiruhti ovelle varoittaakseen häntä
herättämästä pienokaista. Hänen ihmeeksensä poika kysyi, missä Kamila
oli.

"Hyvänen aika, sinähän lähdit täältä hänen kanssaan eilen!" sanoi
Sailadzha. "Minä ajattelin illalla lähettää Latsminian hänen luoksensa,
mutta Umin sairastuminen teki sen mahdottomaksi."

"Eikö hän olekaan täällä?" sai Umesh vaivoin sanotuksi.

"Mitä ajatteletkaan?" huudahti Saila. "Missä olet yösi viettänyt?"

_Umesh_: "Maammoseni ei sallinut minun jäädä luoksensa. Kotiin
saavuttuamme hän lähetti minut Sidhu Babun luo näytöstä katselemaan."

_Saila_: "Sinäpä soma veikko! Entä Bishan?"

_Umesh_: "Bishan ei tiedä mitään. Hän on juonut liian paljon totia
eilen illalla."

_Saila_: "Kutsu tänne mieheni. Pidä kiirettä."

"Ajattelehan", huudahti hän Bipinin saavuttua, "on tapahtunut kamala
onnettomuus!"

Bipin kalpeni. "Mikä on kysymyksessä?" huudahti hän säikähtyneenä.

_Saila_: "Kamila meni eilen asuntoonsa, mutta nyt häntä ei sieltä
löydy."

_Bipin_: "Eikö hän ole palannut tänne illalla?"

_Saila_: "Eipä tietenkään! Minä ajattelin lähettää häntä hakemaan, kun
Umi sairastui, mutta en tietänyt, kuka olisi joutanut menemään. Onko
Ramesh Babu tullut tänne?"

_Bipin_: "Kun hän ei löytänyt Kamilaa sieltä, on hän nähtävästi
otaksunut hänen tulleen tänne. On, hän on täällä."

_Saila_: "Lähde sinä hänen kanssaan heti etsimään. Umi nukkuu; hän voi
jo hyvin."

Bipin ja Ramesh ajoivat suoraa päätä Rameshin asunnolle ja kävivät
jälleen tutkimaan Bishania. Yhteisin ponnistuksin heidän onnistui
vihdoin houkutella esiin seuraavat niukat tiedot:

Myöhään iltapuolella Kamila oli lähtenyt yksin virralle. Bishan
oli tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt
ja antanut hänelle rupian. Sitten hän oli asettunut portille taloa
vartioimaan, ja hänen siinä ollessaan oli saapunut grogi-kauppias
mukanaan kiehuvan kuumaa vastavalmistettua grogia. Mitä myöhemmin oli
tapahtunut, siitä ei Bishanilla ollut mitään selvää muistoa!

Hän osoitti tien, jota pitkin Kamila oli lähtenyt Ganges-virralle.

Tätä aamukasteisten viljapeltojen halki johtavaa tietä kulkivat nyt
Ramesh, Bipin ja Umesh Kamilaa etsimään. Umesh silmäili ympärillensä
niinkuin naarastiikeri, jolta on ryöstetty pentu. Virran äyräälle
ehdittyänsä he pysähtyivät. Sieltä he voivat esteettömästi silmäillä
laajaa, aamuauringon valossa kimaltelevaa hiekka-rantaa. Ketään ei
näkynyt.

Umesh huusi: "Maammoseni, missä olette?" Mutta vastauksen antoi vain
kaiku, joka sinkosi sanat takaisin korkeasta vastarannasta yli leveän
virran.

Jatkaessaan etsiskelyjänsä Umesh keksi etäällä valkoisen esineen. Hän
syöksyi sinne ja löysi vedenrajasta nenäliinaan sidotun avainkimpun.

"Mikä se on?" huudahti Ramesh, joka samassa saapui paikalle.

Se oli tosiaankin Kamilan avainkimppu. Sen viereen oli virta ajanut
hieman liejua, ja pehmeässä maaperässä näkyi kaksi jalanjälkeä, jotka
veivät virtaan päin. Matalassa vedessä lepäävä kirkas esine veti
puoleensa Umeshin pälyvän katseen. Hän nosti esineen vedestä. Se
osoittautui pieneksi, kultakehyksiseksi rintaneulaksi, jonka Ramesh oli
Kamilalle lahjoittanut.

Nähdessään kaiken ilmeisesti viittaavan Gangesiin Umesh kerrassaan
murtui.

Hän juoksi matalaan rantaveteen ja huusi: "Maammoseni, maammoseni!"
Kuin mieletön hän sukelsi alinomaa pinnan alle kaivaen käsillänsä
pohjaa, kunnes vesi muuttui ihan sameaksi.

Ramesh oli niin huumautunut, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Bipin
huusi Umeshille:

"Mitä teetkään! Tule pois!"

"Ei, minä en tule", puuskutti Umesh. "Voi, maammoseni, kuinka
saatoitkaan jättää minut näin yksin?"

Bipinin ei tosiaankaan tarvinnut olla huolissaan, sillä poika osasi
uida kuin kala ja olisi tuskin voinut hukkua, vaikka olisi yrittänyt.
Vihdoin hän väsyi vedessä pulikoimaan, nousi rannalle ja heittäytyi
hiekkaan, katkerasti itkien.

Bipin laski kätensä Rameshin olalle herättääkseen hänet huumauksesta.

"Tulkaa, Ramesh Babu", sanoi hän. "Täällä me vain tuhlaamme aikaa.
Annetaan tieto poliisille, joka panee toimeen kaikki mahdolliset
tutkimukset."

Sailadzhan ympäristössä ei kukaan sinä päivänä syönyt eikä nukkunut, ja
talossa kaikuivat jälleen valitushuudot.

Kalastajille annettiin tehtäväksi virran huolellinen naaraaminen,
ja poliisi tutki koko seudun. Erikoisia tutkimuksia pantiin toimeen
rautatieasemalla, mutta iltajunaan ei ollut nähty astuvan kenenkään
bengalilaisen tytön, johon Kamilan tuntomerkit olisivat sopineet.

Iltapäivällä saapui setä, kuuli kaikki yksityisseikat ja Kamilan
omituisen käyttäytymisen ennen katoamista ja oli vakuutettu siitä, että
hän oli hukuttautunut.

"Nyt minä tiedän, miksi Umi illalla niin kovin itki", virkkoi
Latsminia. "Meidän täytyy kunnollisesti manata pois hänen kova onnensa!"

Onnettomuus oli tylsyttänyt Rameshin siinä määrin, ettei hän voinut
vuodattaa yhtään kyyneltä.

"Merkillistä", mietti hän, "että Kamila tuli Gangesista luokseni ja
että sama virta on hänet nyt niellyt kuin viattoman kukkasen, jonka
hurskas palvoja sen helmaan heittää!"

Auringonlaskun jälkeen hän palasi virralle siihen kohtaan, mistä
avaimet oli löydetty, ja katseli vieläkin pienoisia jalanjälkiä. Sitten
hän riisui jalkineensa, kahlasi virtaan, otti kotelosta kaulakäädyn,
jonka oli tuonut Allahabadista ja sinkosi sen keskelle virtaa.

Hän ei jäänyt Ghazipuriin, mutta sedän talon asukkaat olivat siinä
määrin onnettomuustapauksen masentamat, ettei kukaan häntä silloin
kaivannut.




KUUDESVIIDETTÄ LUKU


Rameshin tulevaisuus oli nyt ihan epämääräinen. Hänellä ei ollut mitään
suunnitelmia, ei mitään säännöllistä työtä, ei varmaa asuinpaikkaa. Ei
pidä otaksua, että hän oli Hemnalinin kerrassaan unohtanut. Pikemmin
hän oli työntänyt häneen kohdistuvat ajatukset väkivaltaisesti syrjään.

"Se julma isku, jonka kohtalo on minulle antanut, on tehnyt minut
täysin kelvottomaksi tässä maailmassa elämään", sanoi hän itsekseen.
"Kuivunut puu ei kuulu viheriöivään metsään."

Hän etsi lievitystä matkoista ja vaelteli paikasta toiseen. Hän katseli
Gangesin-venheestä Benaresin rantaportaitten väenkuhinaa. Hän kulki
Delhiin ja nousi Kutub Minariin; sieltä hän siirtyi Agraan, missä kävi
näkemässä Tadzh Mahalia kuun valossa. Amritsarin kultaisen temppelin
luota hän matkusti Radzhputanaan ja kävi pyhiinvaellusretkellä
Abu-vuoren pyhissä paikoissa. Vaelluksen henki ei antanut rauhaa hänen
ruumiilleen eikä sielulleen.

Vihdoin hän kuitenkin alkoi tuntea koti-ikävää: ajatukset kääntyivät
takaisin lapsuuden rauhalliseen kotiin, jonka hän oli melkein
unohtanut, ja entiseen kuvittelemaansa ihannekotiin. Kun ikävä äityi
liialliseksi, hän lopetti äkkiä ne vaellukset, joista oli toivonut
onnettomuudelleen lievennystä, osti matkalipun ensimmäiseen Kalkuttan
pikajunaan ja istuutui vaunuun syvään huoaten.

Ramesh oli jo ollut muutamia päiviä Kalkuttassa, ennenkuin rohkeni
lähteä Kalitolaan. Eräänä päivänä hän uskalsi edetä aina sille kadulle,
joka varrella oli asunut, ja seuraavalla iltana hän kokosi rohkeutensa
ja asteli Annada Babun asunnon ovelle saakka. Kaikki ovet ja ikkunat
olivat kiinni ja salvassa, eikä asukkaista näkynyt merkkiäkään. Hänen
mieleensä johtui ajatus, että palvelija, Sukhan, kenties oli jätetty
vartioimaan asumatonta taloa. Hän koputti ovelle useita eri kertoja
huutaen palvelijaa, mutta vastausta ei kuulunut. Eräs naapuri, Tshandra
Mohan, joka istui kuistikollaan tupakoiden, huusi hänelle: "Hei, Ramesh
Babu, tekö siellä? Kuinka voitte? Annada Babun väkeä ei ole ketään
kotona."

"Satutteko tietämään, minne he ovat matkustaneet, hyvä herra?" kysyi
Ramesh.

_Tshandra Mohan_: "Sitä en osaa sanoa. He ovat matkustaneet jonnekin
sisämaahan, siinä kaikki, mitä tiedän."

_Ramesh_: "Kuka heistä on matkustanut?"

_Tshandra_: "Annada Babu tyttärinensä."

_Ramesh_: "Tiedättekö varmaan, ettei kukaan muu matkustanut heidän
kerallansa?"

_Tshandra_: "Sen tiedän ihan varmaan: näin heidän lähtevän."

Ramesh ei voinut pidättää itseänsä. "Joku kertoi minulle, että heidän
seurassaan oli eräs Nalin Babu."

_Tshandra_: "Kertojanne oli väärässä. Nalin Babu asui jonkin aikaa
teidän entisessä asunnossanne, mutta hänen täytyi lähteä Benaresiin ja
hän matkusti jo useita päiviä aikaisemmin kuin Annada Babu."

Ramesh ryhtyi nyt tiedustelemaan Tshandra Mohanilta Nalin Babua
koskevia asioita ja sai kuulla, että miehen täydellinen nimi oli
Nalinaksha Tshattopadhjai; hänen väitettiin harjoittaneen Rangpurissa
käytännöllistä lääkärintointa, mutta nyt hän asui äitinsä keralla
Benaresissa.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh kysyi, tiesikö Tshandra Mohan
Dzhogendran nykyistä olopaikkaa. Tshandra Mohan kertoi hänen siirtyneen
eräälle Maimensingin paikkakunnalle, Bisaipuriin, jossa hän oli päässyt
paikkakunnan tilanherran perustaman korkeamman oppilaitoksen johtajaksi.

Tshandra Mohan alkoi nyt vuorostaan kysellä asioita Rameshilta.

"Minä en ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin, Ramesh Babu", huomautti
hän. "Missä olettekaan viipynyt koko tämän ajan?"

Ramesh ei nähnyt olevan syytä ryhtyä asiaa salaamaan.

"Minä olen toiminut Ghazipurissa", vastasi hän.

"Aiotteko asettua sinne?"

"En, minä en jää sinne. En vielä tiedä, minne tästä lähden."

Pian Rameshin mentyä saapui Akshai. Lähtiessään Kalkuttasta Dzhogendra
oli pyytänyt Akshaita käymään talossa toisinaan perheen poissaollessa.

Akshai ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiansa ja oli ottanut
tavaksensa silloin tällöin pistäytyä talossa nähdäkseen, oliko
jompikumpi palvelijoista taloa vartioimassa.

Tshandra Mohan tervehti häntä huomauttaen samalla: "Ramesh Babu oli
tässä pari minuuttia sitten; hän lähti vast'ikään pois."

_Akshai_: "Todellako? Mitä hän täältä haki?"

_Tshandra_: "En tiedä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä Annadan
perheestä tiesin. Hän näytti niin sairaalta, etten aluksi häntä
tuntenut. Vasta kun hän huusi palvelijaa ja minä kuulin hänen äänensä,
huomasin, kuka hän oli."

_Akshai_: "Saitteko selville, missä hän nykyjään asuu?"

_Tshandra_: "Hän on asunut koko ajan Ghazipurissa. Nyt hän on sieltä
lähtenyt eikä vielä tiedä, minne asettuu."

"Vai niin", virkkoi Akshai lähtien omille asioillensa.

Ramesh palasi asuntoonsa miettien itsekseen:

"Kohtalo leikkii minulla yhä julmaa leikkiänsä! Minun suhteeni
Kamilaan ja Nalinakshan suhde Hemnaliniin kelpaisivat romaanin
-- vieläpä kerrassaan hurjankin romaanin -- aiheeksi! Sellaisen
sekamelskan voi saada aikaan ainoastaan sallimus, joka ei säiky mitään!
Ihmeellisimpiä asioita sattuu todellisessa elämässä -- asioita, joita
ei karkaistuneinkaan romaaninkirjoittaja milloinkaan uskaltaisi esittää
yleisölle omana keksintönänsä!" Kaikesta huolimatta Ramesh nyt tunsi
vapautuneensa pahimmasta. Sepittäessään hänen pulmallisen elämänsä
loppulukua sallimus ei varmaankaan tulisi kohtelemaan häntä liian
säälimättömästi!

Dzhogendra asui yksikerroksisessa rakennuksessa lähellä hovinherran
asumusta. Eräänä sunnuntaiaamuna hän parhaillaan luki sanomalehteänsä,
kun eräs mies toi hänelle kirjeen. Hän hieroi silmiänsä nähdessään
osoitteen käsialan. Kirjeen avattuansa hän sai tietää, että Ramesh
odotti häntä eräässä Bisaipurin myymälässä haluten ilmoittaa hänelle
erään tärkeän asian.

Dzhogendra hypähti seisaalleen. Hän oli eronnut Rameshista vihoissaan
myrskyisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä oli jo pitkä aika, ja kun
hänen lapsuudenystävänsä yht'äkkiä ilmaantui tähän erämaahan, ei
hän voinut häntä ilman muuta lähettää pois. Dzhogendraa todellakin
ilahdutti ajatus saada jälleen nähdä Ramesh, eikä hänen mielensä ollut
aivan vapaa uteliaisuudestakaan. Eipä voinut olla haitaksi, vaikka
lähti häntä tapaamaan, varsinkaan, kun Hemnalini oli kaukana.

Ottaen kirjeentuojan mukaansa Dzhogendra lähti etsimään Rameshia ja
löysi hänet eräästä myymälästä, missä hän istui yksinään, kumottu
petroleumiastia istuimenansa. Kauppias oli tarjonnut hänelle piippua,
joka oli bramaaneja varten varattuna, mutta kun arvoisa kauppamies
sitten kuuli, ettei silmälaseilla varustettu herra tupakoinut, niin
hän arveli vieraan kaupunkilaiselämän merkillisten tuotteiden joukkoon
kuuluvaksi eikä sen enempää yrittänyt ottaa hänestä selkoa tai virittää
keskustelua hänen kerallansa. Dzhogendra astui kohta Rameshin luo,
tarttui hänen käteensä ja veti hänet alas istuimelta. "Sinusta ei
tosiaankaan saa selkoa!" huudahti hän. "Sinä arkailet niinkuin aina
ennenkin. Miksi et tullut suoraan minun luokseni sen sijaan, että jäit
puolimatkaan rihkamakauppiaan myymälään? Voisi melkein luulla, että
nautit siirapin ja kuivatun riisin tuoksusta!"

Rameshia tämä tervehdys hämmästytti siinä määrin, että hän osasi
vain hymyillä. Dzhogendra kuljetti hänet pois koko ajan lakkaamatta
jutellen. "Saarnatkoot teologit mitä tahansa", sanoi hän, "minulle ovat
Kaitselmuksen työt käsittämättömät. Katsohan minua! Minä olen kasvanut
kaupungissa todelliseksi kaupunkilaiseksi, ja nyt minut heitetään tähän
autioon erämaahan turtumaan kaikenlaisten tomppelien seassa!"

"Paikkakunta ei ole ollenkaan huono", virkkoi Ramesh silmäillen
ympärillensä.

_Dzhogendra_: "Missä suhteessa?"

_Ramesh_: "Sikäli, että täällä saa elää häiriytymättä."

_Dzhogendra_: "Niinpä koetankin tehdä häiriytymättömyyden vieläkin
ehdottomammaksi karkoittamalla luotani ainoan henkilön, jonka kanssa
kävisi seurusteleminen."

_Ramesh_: "Mitäpä siitä, kun vain mieli on rauhallinen --"

_Dzhogendra_: "Älä huoli puhua siitä! Aluksi minua kerrassaan
tukahdutti mielenrauhan ylenpalttisuus. Ei kestänyt kauan, kun
jo ryhdyin harjoittamaan entistä mieliurheiluani: toimimaan
rauhanhäiritsijänä. Nykyjään olen mitä kiivaimmassa riidassa
koulukomitean sihteerin kanssa, ja kun olen antanut hovinherralle
näytteen mielenlaadustani, ei hän hevin käy toista kertaa
minua ahdistamaan. Hän tahtoi käyttää minua torventoitottajana
englantilaisissa lehdissä, mutta minä tein hänelle ihan selväksi,
että olen oma herrani. Minua eivät kiinnitä tänne hyveeni. Täkäläinen
rauhantuomari pitää minua melkoisessa arvossa, joten hovinherra ei
uskalla ajaa minua pois. Jonakin kauniina päivänä saan lukea, että
tuomari on siirretty johonkin toiseen piirikuntaan. Silloin tiedän,
että aurinkoni on laskenut ja että johtaja-aikani Bisaipurissa on ohi.
Nyt minulla on yksi ainoa olento, jonka kanssa voin jutella: koirani
Peikko. Ne katseet, joita muut minuun luovat, eivät juuri ennusta
hyvää!"

He saapuivat Dzhogendran asuntoon, missä Ramesh heti sijoittui istumaan.

"Älä vielä istu", sanoi Dzhogendra. "Minä muistan varsin hyvin, ettet
mielelläsi jää vaille aamukylpyä. Mene saamaan suihkua. Minä sill'aikaa
asetan kattilan tulelle ja hankin sinun saapumistasi tekosyynä käyttäen
itselleni tilaisuuden juoda toisen annoksen aamuteetä."

Koko päivä kului syöden, jutellen ja lepäillen, eikä Dzhogendra antanut
Rameshille ollenkaan tilaisuutta mainita sitä tärkeätä asiaa, jonka
vuoksi hän oli tullut Bisaipuriin.

Illallisen jälkeen he vetivät tuolinsa lähemmäksi lamppua, ja siinä,
sakaalien ulkona ulvoessa ja pimeän värähdellessä sirkkojen siritystä,
Ramesh vihdoin pääsi esittämään asiaansa.

"Kuulehan, Dzhogen", aloitti hän, "sinä olet varmaan jo arvannut, miksi
olen tänne tullut. Sinä kysyit minulta kerran jotakin minun voimatta
mitään vastata. Nyt ei minua enää mikään estä siihen vastaamasta."

Ramesh painui jälleen äänettömäksi. Hetkisen kuluttua hän sitten
alkoi hiljalleen kertoa Kamilan ja itsensä välisen suhteen historiaa
alusta loppuun asti. Toisinaan hänen kertomuksensa keskeytyi ja
ääni värähteli, ja muutamissa kohdissa syntyi pitempikin vaitiolo.
Dzhogendra kuunteli koko ajan ääneti.

Rameshin päästyä loppuun Dzhogendra huokasi.

"Jos olisit tuon minulle silloin kertonut, en olisi voinut sitä uskoa."

"Se on tänään yhtä uskomatonta kuin silloinkin. Toivon sinun lähtevän
kerallani siihen kylään, jossa häämme vietettiin; sieltä menemme
Kamilan enon luo."

"Minä en lähde minnekään. Uskon joka sanan liikkumatta mihinkään
paikaltani. Minä olen aina ehdottomasti sinuun luottanut, ja sinun
tulee antaa minulle anteeksi se ainoa kerta, jolloin poikkesin
elinkautisesta tavastani."

Dzhogendra nousi, ja vanhat ystävykset syleilivät toisiansa.

Tyynnyttyään Ramesh jatkoi: "Sallimus kietoi minut sellaiseen valheen
verkkoon, ettei minulla ollut muuta keinoa kuin vetää kaikki sen
silmukkoihin. Nyt, kun olen siitä vapautunut eikä enää ole mitään
salattavaa, voin jälleen vapaasti hengitellä. En vielä tiedä enkä
luultavasti saa koskaan tietää, mikä on johtanut Kamilan itsemurhaan,
mutta varmaa on, että siinä oli ainoa ratkaisu hänelle. Me molemmat
olimme kietoutuneet sellaisiin vaikeuksiin, että kerrassaan kauhistun
ajatellessani, miten meidän lopulta olisi käynyt, ellei hän olisi
uskaltanut asiaa siten ratkaista. Hän oli temmattu äkkiä ja odottamatta
kuoleman kidasta ja yhtä äkkiä ja odottamatta hän jälleen sinne hävisi!"

"Ei tarvitse olla niinkään varmaa, että Kamila on tehnyt itsemurhan.
Mutta joka tapauksessa sinä olet vapaa. Nyt on kysymyksessä vain
Nalinaksha." Dzhogendra ryhtyi puhumaan hänestä. "Minä en ymmärrä
sellaisia henkilöitä", sanoi hän, "ja sitä, mitä en ymmärrä, en
myöskään rakasta. Useiden ihmisten laita on kuitenkin ihan toisin: se,
mitä he eivät ymmärrä, kiehtoo heitä enimmin. Senvuoksi pelkään, kuinka
Hemin käy. Asia alkoi tuntua arveluttavalta, kun hän luopui teestä eikä
enää tahtonut syödä lihaa enempää kuin kalaakaan. Hänen silmistänsä
katosi entinen kirkkaus, ja hän hymyili silloinkin, kun joku sanoi
jotakin loukkaavaa. Mutta jos käyt minua auttamaan, niin piankin hänet
pelastamme, siitä voit olla varma. Vyötä siis kupeesi ja käykäämme
yhteisin voimin taistelemaan askeettia vastaan!"

Ramesh nauroi.

"Minulla ei tosin ole taistelijan mainetta, mutta siitä huolimatta olen
valmis."

_Dzhogendra_: "Joululomaan saakka meidän lienee odotettava."

_Ramesh_: "Mutta siihenkin on vielä aikaa. Eikö olisi parasta, että
minä ryhtyisin kohta asiaan?"

_Dzhogendra_: "Ei, ei, se ei käy päinsä. Minä aiheutin kihlauksenne
purkautumisen, ja minun on toimitettava se jälleen ennallensa. Minä en
voi sallia sinun lähtevän liikkumaan etujoukkona, joten minun olisi
luovuttava ylen mieluisasta tehtävältä."

_Ramesh_: "Niinpä minä sill'aikaa -- --"

_Dzhogendra_: "Et missään tapauksessa! Sinä jäät vieraakseni ainakin
viikon ajaksi. Minä olen löylyttänyt täällä kaikki ne henkilöt, joiden
kanssa sopi riidellä, ja nyt minä tarvitsen ystävän seuraa voidakseni
kerrankin vaihtaa äänilajia. Minulla ei ole ollut muuta iltahuvia kuin
kuunnella sakaalien ulvontoa, ja niin on nyt laitani, että äänesi
kaikuu korvissani suloisimpana musiikkina!"




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU


Tshandra Mohanin kertoma antoi Akshaille paljon miettimisen aihetta.

"Mitä siinä piilleekään?" kysyi hän itseltänsä. "Ramesh siis on
toiminut Ghazipurissa. Hyvin hän osasi jälkensä peittää! Mikä
lieneekään saanut hänet luopumaan toimestaan siellä, ja kuinka hän
julkesikaan näyttäytyä jälleen tällä kadulla? Ennemmin tai myöhemmin
hän varmaan saa selville, että Annada Babu ja Hemnalini ovat
Benaresissa, ja silloin hän matkustaa sinne päätä pahkaa."

Akshai päätti käydä sillävälin Ghazipurissa ja toimittaa siellä
kaikki mahdolliset tiedustelut; sieltä hän ajatteli edetä Benaresiin
keskustelemaan Annada Babun kanssa.

Niin tapahtui, että pian senjälkeen, eräänä joulukuun ehtoopäivänä,
nähtiin Akshain astuvan junasta Ghazipurissa, matkalaukku kädessään.

Hän aloitti tutkimuksensa kääntymällä torin varrella kauppiaitten
puoleen tiedustellen, voivatko he sanoa, missä eräs Ramesh-niminen
bengalilainen asianajaja asui. Laajat kyselyt saivat hänet kuitenkin
vain vakuutetuksi siitä, etteivät paikkakunnan kauppiaat tunteneet
sellaista asianajajaa.

Sitten hän lähti tiedustelemaan asiaa oikeustalosta, joka oli
vast'ikään siksi päiväksi suljettu. Eräs turbaanipäinen bengalilainen
asianajaja oli parhaillaan astumassa vaunuihinsa, kun Akshai kävi
häntä puhuttelemaan: "Anteeksi, hyvä herra. Minä etsin erästä Ramesh
Tshandra Tshaudhuria, bengalilaista asianajajaa, joka on hiljattain
asettunut tänne; satutteko tietämään, missä hän asuu?" Hän sai tietää,
että Ramesh oli jonkin aikaa asunut setä Tshakrabarttin luona, mutta
asianajaja ei tietänyt, oliko hän vielä siellä; Rameshin vaimo oli
kadoksissa, ja hänen otaksuttiin hukuttautuneen.

Akshai suuntasi nyt kulkunsa sedän taloon.

"Arvaan varsin hyvin Rameshin pelin", mietti hän siinä astellessaan.
"Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän aikoo nyt vakuuttaa Hemnalinille,
ettei ole ollutkaan naimisissa. Nykyisessä mielentilassaan Hemnalini
uskoo kaikki, mitä Ramesh hänelle sanoo. Sellaiset ylikelvot
ihmiset osoittautuvat kerrassaan vaarallisiksi veikoiksi, kun heidän
salaisuutensa selviää!" Akshai onnitteli itseänsä, ettei ollut niinkuin
yksi heistä.

Akshain tiedustellessa Rameshia ja Kamilaa setä ei kyennyt hillitsemään
liikutustansa: kyynelet valuivat hänen silmistänsä.

"Koska olette ollut Ramesh Babun erikoinen ystävä", virkkoi hän, "niin
epäilemättä olette hyvin tuntenut rakkaan Kamilan! Ette niinmuodoin
hämmästyne, kun kuulette, että pidin häntä omana tyttärenäni oltuamme
tuttavina vain päivän tai pari. Kuinka olisinkaan voinut aavistaa, että
tuo rakas tyttö aivan pian tuottaisi sanomattoman surun henkilölle,
jonka suosion hän oli heti voittanut?"

"Koko asia tuntuu minusta arvoitukselliselta", vastasi Akshai
teeskennellyn myötätuntoisesti. "On ilmeistä, ettei Ramesh ole
kohdellut häntä hyvin."

"Ramesh on ystävänne, ja ette saa pahastua sanoistani, mutta toden
tunnustaakseni en ole voinut häntä ollenkaan ymmärtää. Hänen
kanssaan juttelee varsin mielellään, mutta mahdoton on tietää, mitä
hänen mielessään liikkuu. Hänen täytyy olla epänormaali; muuten on
käsittämätöntä, kuinka hän voi laiminlyödä sellaista viehättävää
pikku vaimoa kuin Kamila, joka oli niin uskollinen, ettei virkkanut
miehestänsä pahaa sanaa, vaikka kohteli tytärtäni sisarenansa.
Toisinaan tyttäreni kyllä huomasi Kamilan hautovan jotakin mielessänsä,
mutta tässä suhteessa hän ei saanut tyttöä lausumaan sanaakaan.
Sydäntäni särkee, kuten hyvin voitte arvata, kun ajattelen, mitä
hänenlaisensa tytön on täytynyt kärsiä, ennenkuin päätti heittäytyä
veteen. Kamalin seikka on se, että minä satuin olemaan juuri silloin
Allahabadissa. Jos olisin ollut täällä, ei hän varmaankaan olisi
hennonut minua jättää." Seuraavana aamuna setä vei Akshain Rameshin
asunnolle, ja he etsivät yhdessä paikan, mihin Kamila oli kadonnut.

Akshai ei virkkanut mitään. Vasta Tshakrabarttin taloon tultua hän
huomautti: "Tiedättekö, minä en ole varma siitä, että Kamila on todella
tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Gangesiin."

_Setä_: "Mitä sitten arvelettekaan?"

_Akshai_: "Minä taivun uskomaan, että hän on karannut kotoa. Meidän
pitäisi panna toimeen perinpohjaiset tutkimukset."

Setä hypähti kiihtyneenä seisaalleen.

"Te voitte olla oikeassa!" huudahti hän. "Se ei ole suinkaan
mahdotonta."

_Akshai_: "Benares ei ole kaukana täältä. Siellä asuu eräs perhe, jonka
me hyvin tunnemme, Ramesh ja minä. On mahdollista, että Kamila on
etsinyt suojaa sieltä."

"Siitä ei Ramesh Babu ole minulle mitään maininnut!" huudahti setä
joutuen jälleen luontaisen terhakkuutensa valtoihin. "Jos sen olisin
tietänyt, olisin epäilemättä heiltä asiaa tiedustellut."

_Akshai_: "Mitäpä, jos lähtisimme yhdessä Benaresiin. Te tunnette
nämä seudut sangen hyvin, joten voitte toimittaa kaikki mahdolliset
tutkimukset."

Setä suostui mielellään ehdotukseen. Akshai ei voinut toivoa Hemnalinin
uskovan yksin hänen sanoihinsa, mutta toivoi sedän avustamana saavansa
hänet vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli menetellyt petollisesti.
Niin joutui mitään aavistamaton ukko lähtemään syytöksen todistajana
Benaresiin.




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU


Annada Babu oli vuokrannut kaupungin ulkorajoilta itsellensä asumuksen.

Benaresiin saavuttuaan hän oli kuullut, että se lievä kuume ja yskä,
joka oli rasittanut Nalinakshan äitiä Kshemankaria, oli osoittautunut
keuhkotulehduksen oireeksi. Kuumetta oli äidyttänyt kylmä sää ja
tavanomainen aamuinen peseytyminen Gangesissa, mistä hän ei suostunut
luopumaan, ja hänen tilansa oli käynyt todellakin arveluttavaksi.
Hemnalinin uupumattoman huolenpidon nojalla pahin vaara nyt oli ohi,
mutta sairaus oli kovin heikontanut vanhaa naista. Eräässä suhteessa
Hemnalini ei voinut häntä mitenkään auttaa. Kshemankari noudatti
rituaaliseen puhtauteen nähden ankaroita periaatteita eikä voinut
ottaa määrättyjä lääkkeitä ja ruokia Brahma Samadzhiin kuuluvan
tytön kädestä. Hän oli tottunut itse keittämään ruokansa, ja nyt sen
teki Nalinaksha tarjoillen sairaalle kaikki ateriat hänen sitä kovin
pahoitellessa.

"Minun olisi aika joutua pois tieltä", valitteli hän. "Miksi Herra
antaa minun yhä elää vain vaivaksi sinulle?"

Vaikka Kshemankari omaan mukavuuteensa ja henkilökohtaisiin koruihinsa
nähden oli erittäin vaatimaton, piti hän kuitenkin tarkoin silmällä
ympäristönsä järjestystä ja kauneutta; tämän Hemnalini oli kuullut jo
Nalinakshalta. Senvuoksi tyttö otti erikoiseksi tehtäväksensä pitää
koko taloa mitä parhaassa järjestyksessä ja pukeutui aina erittäin
huolellisesti lähtiessään tapaamaan vanhaa rouvaa. Annada Babu toimitti
hänelle kukkia läheltä vuokraamastansa puutarhasta, ja Hemnalinilla oli
tapana niillä sievästi koristaa sairaan huone.

Nalinaksha yritti tavantakaa saada äitinsä ottamaan itselleen
palvelijattaren, mutta äiti ei millään ehdolla siihen suostunut.
Talossa oli luonnollisesti erinäisiä palvelijoita -- mies- ja naisväkeä
--, jotka toimittivat karkeammat työt, mutta vanha rouva ei voinut
sietää, että joku palkkalainen suoritti hänelle henkilökohtaisia
palveluksia. Vanhan hoitajattaren kuoltua ei palvelijatar ollut
milloinkaan kelvannut häntä viuhkoinaan tai hieromaan, ei silloinkaan,
kun hän makasi sairaana.

Hän piti sievistä lapsista, pojista ja tytöistä. Palatessaan aamulla
Ganges-virrasta peseytymästä uutterasti sirotellen kukkia ja
pirskotellen pyhää vettä jokaiselle Shivan kuvalle, jonka ohi kulki,
hän tavallisesti otti mukaansa kotiin jonkun sievän maalaispoikasen
tai kaunisihoisen pienen bramaanitytön. Sitäpaitsi hän oli voittanut
useiden naapuriston lasten sydämet lahjoittelemalla heille leluja,
kuparikolikoita ja makeisia.

Toisinaan näiden nuorten parvi tuli hänen taloonsa ja teuhasi siellä
mielin määrin hänen vilpittömäksi mielihyväksensä. Oli hänellä vielä
toinenkin heikkous. Hän ei voinut milloinkaan jättää ostamatta sievää
pikkuesinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Syynä ei ollut
halu koota sellaisia esineitä itsellensä; hänen teki mieli lahjoittaa
niitä sellaisille henkilöille, joiden tiesi todella osaavan niistä
iloita. Kaukaisten sukulaisten ja tilapäisten tuttavienkin luo
ilmaantui aika ajoin salaperäisiä kääröjä vastaanottajain suureksi
ihmetykseksi. Hänellä oli iso eebenholtsikirstu, johon hän oli kerännyt
suuren joukon sieviä koruja ja silkkivaatteita morsianta varten, jonka
Nalinaksha oli kerran kotiinsa tuova. Kshemankari kuvitteli miniänsä
nuoreksi erittäin kauniiksi tytöksi, joka vilkkaalla ja viehättävällä
käytöksellään ilahduttaisi harmajaa taloa ja jota mielellään koristaisi
aarrearkussa lepäävillä koruilla. Sellaiset mielikuvat antoivat
vanhalle rouvalle aihetta moneen miellyttävään haavelmaan.

Kshemankarin oma elämänlaatu oli täysin askeettinen, mutta vaikka
hän kuluttikin melkein koko päivän rukoillen ja uskonnollisia menoja
noudatellen ja nautti kunakin päivänä ainoastaan yhden aterian, maitoa
ja hedelmiä, moitti hän kuitenkin ankarasti Nalinakshan ankaraa
elämäntapaa. Miehen ei hänen mielestänsä sopinut liian jyrkästi
noudattaa rituaalisia sääntöjä. Hän piti miehiä suurina lapsina ja
osoitti heitä kohtaan jalomielistä ja lempeätä suvaitsevaisuutta, jos
heiltä sattui ruoan ja juoman nauttimisessa puuttumaan kohtuutta ja
oikeata oivallusta.

"Mitä syytä on miehellä kohdella itseänsä niin ankarasti?" oli hänellä
tapana leppoisasti kysyä. Selvää jumalattomuutta ei tietenkään käynyt
puolusteleminen, mutta hän oli varmasti vakuutettu siitä, etteivät
säännöt olleet miehiä varten. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen,
jos Nalinaksha olisi kohtuullisessa määrässä osoittanut tavallisen
miehenpuolen häikäilemätöntä ja itsekästä luontoa, kunhan hän vain yhä
olisi sallinut äidin rauhassa rukoilla ja olisi pysytellyt hänestä
loitolla niinä aikoina, jolloin hänen kosketuksensa oli rituaalisessa
katsannossa saastuttava.

Kun Kshemankari nousi sairasvuoteestansa, niin hänen mieltänsä kovin
ilahdutti, ettei ainoastaan Hemnalini ollut muuttunut Nalinakshan
oppien innostuneeksi kannattajaksi, vaan että harmaapäinen Annada
Babukin istui hänen edessänsä kuunnellen hänen lausumiansa niin syvän
kunnioittavasti, kuin ne olisivat olleet jonkin profeetan innoitettuja
julistuksia.

Eräänä päivänä hän puhutteli Hemnalinia kahden kesken ja huomautti
nauraen: "Rakas lapsi, minä pelkään, että te vain tuette Nalinakshaa
hänen hupsuudessaan. Miksi välitättekään niistä mielettömyyksistä,
joita hän saarnaa? Teidän iällänne on nautittava täysin siemauksin
elämästä; teidän pitäisi ajatella pikemmin vaatteita ja huvituksia kuin
uskontoa. Kysytte kenties, miksi minä en käytännössä toteuta, mitä
opetan. On kumminkin otettava huomioon, että minun laitani on hieman
toisin. Minun vanhempani olivat erittäin ankarat, ja meitä kaikkia,
poikia samoinkuin tyttöjäkin, kasvatettiin hurskauden ilmakehässä. Me
emme tuntisi itseämme, jos nyt luopuisimme tottumuksistamme. Te olette
saanut toisenlaisen kasvatuksen. Minä tunnen tarkoin sen ilmakehän,
jossa te olette kasvanut. Teidän ei käy mukautuminen toisenlaiseen
elämänlaatuun. Ei ole hyvä tehdä väkivaltaa taipumuksillenne, lapsi
kulta. Minun mielestäni on jokaisen näissä asioissa noudatettava
luonnollista taipumustansa. Muu ei käy päinsä; teidän on paras siitä
luopua. Paastoaminen ja rukoileminen eivät ole teitä varten. Tuo
ajatus, että Nalin on innoitettu opettaja, on ihan uusi: hän itse ei
tosiaankaan tiedä mitään sellaisista asioista. Vielä hiljattain hän
noudatti omia taipumuksiansa ja osoitti ilmeistä ikävystymistä, jos
oli kuunneltava pyhiä tekstejä. Hän on valinnut tämän suunnan vain
minun mielikseni, ja pelkäänpä, että hänestä aivan pian sukeutuu
todellinen erakko. 'Pysyttele sinä lapsuutesi uskossa', sanon minä
hänelle alinomaa, 'minusta ei siinä ole mitään vikaa, ja tosiaankaan ei
mikään olisi minulle mieluisampaa'; mutta hän vain nauraa; se on hänen
tapaistansa. Hän ei avaa suutansa, sanoipa hänelle mitä tahansa. Jos
häntä sättii, ei hän sittenkään vastaa!"

Tämä keskustelu tapahtui myöhään iltapäivällä vanhan rouvan
järjestellessä Hemnalinin hiuksia. Hän ei hyväksynyt tytön
yksinkertaista kampausta.

"Te luulette minua kovin vanhanaikaiseksi, ystäväiseni", oli hänellä
tapana sanoa, "luulette, etten minä ollenkaan tunne uusimpia muoteja.
Mutta luulenpa voivani kehuskella, että ymmärrän tukkalaitteista
enemmän kuin te. Minulla oli muinoin tuttavana eräs miellyttävä
englantilainen naishenkilö. Hän tapasi tulla tänne opettamaan minulle
ompelua, ja samalla hän neuvoi minulle koko joukon hiuslaitteitakin.
Minun tietenkin täytyi kylpeä ja muuttaa vaatteet hänen jokaisen
käyntinsä jälkeen! Olipa oikein tai väärin olla niin turhantarkka,
missään tapauksessa en minä voinut olla niin menettelemättä. Te ette
saa pahastua, vaikka olen teihinkin nähden niin arka; tiedättehän,
ettei se johdu vastenmielisyydestä! vaan vanhasta tottumuksesta.
Minua kohtasi kauhea isku, kun mieheni perhe luopui hindulaisesta
oikeauskoisuudesta, mutta minä en esittänyt vastalauseita. Sanoin vain:
Noudattakaa omaatuntoanne; minä olen vain oppimaton nainen enkä voi
luopua totutusta tavastani!" Kshemankari pyyhki kyynelen silmästänsä.

Vanhaa rouvaa miellytti kovin Hemnalinin pitkien palmikkojen purkaminen
ja hiusten asetteleminen yhä uudella tavalla. Menipä hän vihdoin
niinkin pitkälle, että avasi eebenholtsikirstunsa ja koristi tytön
niillä hilpeän värikkäillä vaatteilla, joista hän piti. Sellainen
pukeminen oli hänelle erinomainen ilo. Hemnalini tuli melkein joka
päivä käsitöinensä ja kulutti illan opetellen uusia menetelmiä.

Kshemankari luki myös mielellään bengalilaisia romaaneja, ja Hemnalini
toi hänelle kaikki kirjat ja aikakausjulkaisut, joita hänellä oli.
Hem ihmetteli, miten terävästi vanha rouva puhui kertomuksista ja
tutkielmista; hän oli aina luullut sellaisen arvostelukyvyn voivan olla
ainoastaan englantilaisen kasvatuksen tuloksena. Nalinakshan äidin
puheissa ilmenevä leikkisyys ja hänen hurskas elämäntapansa saivat
hänet näyttämään Hemnalinin silmissä ylen ihmeelliseltä naiselta.
Hänessä ei ollut mitään aivan tavallista tai sovinnaista, ja hänen
kanssaan seurusteleminen muodostui Hemnalinille iloisten yllätysten
sarjaksi.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU


Kshemankari sairastui jälleen kuumeeseen, mutta tällä kertaa se ei
kestänyt kauan. Tullessaan hänen toipumisaikanansa eräänä aamuna
huoneeseen ja tervehdittyään häntä koskettamalla hänen jalkojansa,
kuten hyvän ja kuuliaisen pojan tulee, Nalinaksha käytti tilaisuutta
hyväkseen ja kehoitti äitiä sallimaan käsitellä itseänsä sairaana.
Hänen tavanomainen ankaruutensa itseänsä kohtaan, huomautti poika, ei
sopinut niissä olosuhteissa elävälle ihmiselle.

"Minun siis tulee luopua vanhoista tottumuksistani sinun vähitellen
luopuessa koko maailmasta?" huudahti vanha rouva. "Loppukoon tämä
pilanteko, rakas Nalin. Kuule äitiäsi ja mene naimisiin!"

Nalinaksha oli vaiti, ja Kshemankari jatkoi: "Näetkös, tämä vanha
ruumiini ei enää kauan kestä. Minä en voi kuolla rauhallisesti, ellen
sitä ennen näe sinua naimisissa. Aikaisemmin minä aina ajattelin, että
sinun pitäisi ottaa vaimoksesi nuori tyttö, jota minä voisin kasvattaa
niinkuin tahdon. Tänä viimeksi kuluneena sairaudenaikana minä kuitenkin
olen tullut toisiin ajatuksiin. Kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan elän,
enkä minä voi suinkaan pitää varmana, että jäljelläoleva aikani on
pitkä. Olisi väärin, jos jättäisin sinut elämään kasvattamattoman tytön
kanssa. On paljon parempi, jos nait jonkun, joka on enemmän ikäisesi.
Minä olen miettinyt kaikkea tätä öisin kuumeessa maatessani. Minulla
on eloisa tunne siitä, että tämä on viimeinen velvollisuuteni sinua
kohtaan, ja minun täytyy elää, kunnes saan sen suoritetuksi, koska
mieleni ei muuten pääsisi koskaan lepoon."

"Mutta mistä löydänkään tytön, joka on valmis tulemaan vaimokseni?"
kysyi Nalinaksha.

"Senvuoksi sinun ei tarvitse vaivata päätäsi. Minä järjestän asian ja
ilmoitan sinulle tuloksen aikanaan."

Kshemankari ei ollut koskaan tavannut Annada Babua, koska oli aina
hänen talossa käydessään pysytellyt omissa huoneissaan. Mutta kun vanha
herra tuona päivänä iltakävelyllä ollessaan poikkesi tervehtimään, hän
käski sanoa haluavansa häntä puhutella ja kävi heti Annada Babun sisään
astuttua suoraa päätä asiaan.

"Teidän tyttärenne", aloitti hän, "on viehättävä tyttö, ja minä olen
häneen kovin mieltynyt. Te molemmat tunnette poikani Nalinin. Hänen
luonteensa on moitteeton, ja lääkärinä hän on mitä parhaassa maineessa.
Ettekö itsekin arvele, että teidän olisi vaikea löytää tyttärellenne
parempaa puolisoa?"

"Puhutteko tosiaankin ihan vakavasti?" huudahti Annada Babu. "Sitä en
ole koskaan uskaltanut toivoa. Minä pitäisin itseäni ylen onnellisena,
jos saisin Nalinakshan vävykseni. Mutta mitä sanoo hän -- --?"

"Nalin kyllä suostuu. Hän ei ole useimpien nykyaikaisten nuorukaisten
kaltainen: hän tekee mitä äiti käskee. Missään tapauksessa hän ei
kaipaa pitkiä suostutteluja! Kukapa voisikaan olla rakastumatta
tuohon viehättävään tyttöön. Minä haluaisin kuitenkin nähdä heidät
kihloissa mahdollisimman pian, sillä minulla kenties ei ole enää paljon
elonpäiviä."

Annada Babu tuli kotiin juhlallisen mielialan vallassa ja kutsui heti
Hemin luoksensa.

"Kultaseni", aloitti hän, "minä olen vanha mies, ja terveyteni ei
suinkaan ole hyvä, mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisin mielin,
ellen näe sinun olevan hyvässä turvassa. Salli minun puhua asiasta ihan
avoimesti, Hem. Sinulla ei ole äitiä, ja minä tunnen olevani yksin
sinusta vastuussa."

Hemnalini silmäili ihmeissään isäänsä, odottaen, mitä tuleman piti.

"Minä iloitsen tästä liitosta jo edeltäkäsin siinä määrin", jatkoi
Annada, "etten voi olla siitä heti puhumatta. Pelkään vain, että voi
tulla jotakin esteeksi. Asia näet on tämä, kultaseni: Nalinakshan äiti
kosi sinua tänään pojallensa."

Hemnalini punastui ja sopersi: "Todellako, taatto? Mutta sehän on ihan
mahdotonta."

Hemnalini joutui täydellisen hämmingin valtaan, kun isä äkkiä ilmoitti
tämän kosinnan, sillä hän ei ollut milloinkaan ajatellut Nalinakshaa
mieheksensä.

"Minkä tähden se on mahdotonta?" kysyi Annada Babu.

"Nalinaksha!" huudahti Hemnalini. "Kuinka se voisikaan olla
mahdollista!"

Vastaus tuskin oli loogillinen, mutta se oli kaikkea logiikkaa
selvempi. Hemnalini vetäytyi kuistikolle, koska tilanne uhkasi muuttua
kiusalliseksi. Annada Babun toiveet murskautuivat yhdellä iskulla;
tällaista vastustusta hän ei ollut odottanut. Hän oli varmasti
otaksunut Hemnalinin ihastuvan kuullessaan pääsevänsä Nalinakshan
vaimoksi. Tämän odottamattoman iskun huumaamana ukko tuijotteli
surullisesti öljylampun lepattelevaan liekkiin mietiskellen naisen
luonnon ratkaisemattomia arvoituksia ja valitellen, kuten useasti
ennenkin, ettei Hemnalinilla ollut äitiä.

Sillävälin istui Hemnalini pimeällä kuistikolla illan hetkien liukuessa
ohi. Vihdoin hän tuli katsahtaneeksi huoneeseen ja tunsi pistoksen
tunnossansa nähdessään isän toivottoman ilmeen. Hän kiiruhti sisään,
asettui Annadan tuolin taakse, silitti hänen hiuksiansa ja virkkoi
hiljaa: "Tule, taatto, illallinen on ollut jo aikoja sitten valmis; se
on varmaan ihan jäähtynyt."

Annada Babu nousi konemaisesti ja siirtyi ruokasaliin, mutta illallinen
ei juuri maittanut. Uskoen, että Hemnalinin elämää pimentävät pilvet
olivat vihdoin hälvenneet, hän oli toivonut tulevaisuudelta paljon, ja
ehdotuksen hylkääminen oli ollut hänelle katkera pettymys. "Hem ei siis
ole sittenkään voinut unohtaa Rameshia", huokasi hän itsekseen.

Hänen tapansa oli mennä levolle kohta illallisen jälkeen, mutta tänä
iltana hän viivytteli. Hän ei vetäytynyt huoneeseensa, vaan istuutui
kuistikolle lepotuoliin ja tuijotteli syviin mietteisiin vaipuneena yli
puutarhan autiolle maantielle.

Löytäessään hänet sieltä Hemnalini alkoi häntä leikkisästi torua.
"Lähde nyt levolle, taatto, täällä ulkona on liian kylmä."

"On parempi, kun lähdet itse levolle, rakkaani. Minä tulen kohta
sisään."

Hemnalini ei kumminkaan luopunut yrityksestään niin hevillä. Hetkisen
vaiti oltuaan hän jatkoi: "Sinä vilustut täällä, taatto. Tule ainakin
oleskeluhuoneeseen."

Annada Babu nousi tuolistaan ja lähti makuulle sanaakaan virkkamatta.

Hemnalini oli lujasti päättänyt olla kerrassaan Rameshia ajattelematta,
jottei joutuisi kiusaukseen väistää velvollisuuttansa, ja tämä
kieltäymys oli vaatinut hänen sydämensä moneen ankaraan taisteluun.
Vanha haava tarvitsi vain ulkonaista kosketusta alkaakseen jälleen
tehdä kipeätä. Hän ei ollut vielä kyennyt tarkoin suunnittelemaan
tulevaisuuttansa, oli vain etsiskellyt keinoja päätöksensä tukemiseksi.

Kun hän sitten lopulta päätti pitää Nalinakshaa henkisenä johtajanansa
ja suunnata elämänsä hänen antamiensa ohjeiden mukaan, otaksui hän
saavuttaneensa päämääränsä. Mutta kun sitten tuli tämä kosinta
ja hän yritti kitkeä vanhaa rakkautta pois sydämensä syvimmistä
piilopaikoista, niin hänelle samalla selvisi, kuinka mahdoton se
todellisuudessa oli hävittää. Vanhan siteen lopullisen katkeamisen
vaara riitti saamaan Hemnalinin pitämään siitä kiinni sitäkin enemmän.




VIIDESKYMMENES LUKU


Kshemankari oli sillävälin kutsuttanut luoksensa Nalinakshan ja
ilmoittanut hänelle, että oli kosinut hänelle Hemnalinia ja että
kosintaan oli annettu myöntävä vastaus.

Nalinaksha hymyili. "Oletko jo järjestänyt asian lopullisesti?" kysyi
hän. "Oletpa pitänyt kiirettä."

_Kshemankari_: "Olenpa tietenkin. Tiedäthän, etten elä ikuisia aikoja.
Minä olen kovin mieltynyt Hemnaliniin. Hän on kerrassaan harvinainen
tyttö. Mitä ulkonäköön tulee, voisi luonnollisesti -- ihonväri ei ole
ihan hyvä, mutta -- --"

_Nalinaksha_: "Säästä minua, äiti! Minä en ajatellut hänen värejänsä,
vaan sitä, että minun on mahdoton ottaa Hemnalinia vaimokseni. Minä en
tosiaankaan voi sitä tehdä."

_Kshemankari;_ "Mitä joutavia! Minä en näe mitään estettä."

Nalinakshan ei ollut helppo ilmaista vastaväitteitänsä, mutta hänen
ajatuksensa oli suunnilleen tämä: Kysymyksessä oli Hemnalini, tyttö,
johon nähden hän oli asettunut rippi-isän kannalle; jos hänen nyt piti
äkkiä tyttöä kosia, niin, se tuntui melkein rikokselta.

Äiti, joka otaksui Nalinakshan vaitiolon merkitsevän myöntymistä,
jatkoi: "Tällä kertaa minä en kuuntele mitään vastaväitteitä.
Sinä näytät päättäneen minun tähteni luopua maailmasta ja muuttua
todelliseksi Benaresin erakoksi. Se on mieletöntä sinun iälläsi, ja
minä kieltäydyn sitä kauemmin sietämästä. Pidä nyt huolta siitä, ettet
anna tämän tilaisuuden luiskahtaa ohitsesi. Ensimmäisenä hyväenteisenä
päivänä sinun on asia järjestettävä."

Nalinaksha ei voinut vähään aikaan saada ääntänsä tottelemaan.

"Minun on kerrottava sinulle jotakin, äiti", aloitti hän vihdoin,
"mutta minä pyydän hartaasti, ettet siitä kiihdy. Seikka, jonka nyt
sinulle ilmoitan, tapahtui yhdeksän tai kymmenen kuukautta sitten,
ja tarpeetonta on sen vuoksi enää valitella. Minä kumminkin tiedän,
että sinun tapasi on säikkyä jotakin onnettomuutta, vaikka se on jo
auttamattomasti ohi. Siitä syystä en ole tätä tarinaa milloinkaan
sinulle kertonut, vaikka aina olinkin sen kertomaisillani. Tee, mitä
hyväksi näet, lepyttääksesi kovaa kohtaloani, mutta älä kiusaa itseäsi
turhilla menneiden valitteluilla."

Kshemankari oli ylen levoton.

"En tiedä, mitä aiot minulle kertoa, poikani", virkkoi hän, "mutta
johdantosi saa minut pelkäämään pahinta. Minä en opi elinikänäni
vallitsemaan tunteitani. Suotta minä yritän pysytellä loitolla tämän
maailman asioista. Onnettomuutta ei tarvitse lähteä etsimään; se
hyökkää kimppuun kutsumatta. Kerro minulle heti kerrottavasi, sisälsipä
se hyvää tai pahaa."

"Viime helmikuussa", aloitti Nalinaksha, "minä möin koko omaisuuteni
Rangpurissa, annoin puistotaloni vuokralle ja matkustin Kalkuttaan.
Kun kuljimme Sarassa virran yli, pisti päähäni astua junasta ja jatkaa
matkaani vesitse. Niinpä vuokrasinkin ison jokivenheen ja lähdin
eteenpäin. Kaksi päivää matkustettuamme me laskimme venheen laituriin
eräälle hiekkasärkälle. Minä lähdin rantaan peseytymään ja kohtasin
äkkiarvaamatta vanhan ystävämme Bhupenin, jolla oli pyssy olalla. Hän
riemastui kovin minut nähdessään ja huudahti: 'Siinäpä minulla oiva
saalis!' Kävi ilmi, että hän oli rauhantuomarina niillä seuduilla
ja kulki nyt tarkastusmatkalla piirissänsä. Me emme olleet nähneet
toisiamme moneen vuoteen, eikä hän päästänyt minua millään ehdolla
lähtemään, vaan vaati minua mukaansa kiertoretkelle. Eräänä päivänä
me pysähdyimme Dhobapukur-nimiseen kylään ja lähdimme iltasella
paikkakuntaa katselemaan. Se on aivan pieni kylä. Siinä astellessamme
Bhupen yht'äkkiä vei minut pellon laidassa sijaitsevan olkikattoisen
talon portille. Talon isäntä toi pihalle tuoleja ja pakotti meidät
istuutumaan. Kuistikkoa käytettiin parhaillaan kouluhuoneena. Kylän
koulumestari istui puutuolilla, jalat erääseen kannatinpylvääseen
nojaten; lapset kyyhöttivät lattialla hänen ympärillänsä, kivitaulut
käsissään ja kuorossa toistellen opittaviansa. Talon isäntä oli eräs
Tarini Tshaturdzhi. Hän kuulusteli Bhupenia, kunnes tunsi minun
historiani juurta jaksain. Palatessamme asuntoomme Bhupen huomautti:
'Sinulla on tänään hyvä onni; saat kohta naimatarjouksen.' Minä kysyin,
mitä hän tarkoitti, ja hän jatkoi: 'Tuo veikko, Tarini Tshaturdzhi, on
rahanlainaaja, ja pahempaa saituria et maailmasta löydä. Joka kerta,
kun piiriin saapuu uusi tuomari, hän kehuskelee yhteiskunnallista
mielenlaatuansa huomauttaen sallivansa pitää koulua talossaan.
Todellisuudessa hän ei anna koulumestarille muuta kuin ruoka-ateriat,
ja siitä hyvästä tuon mies paran täytyy istua kello kymmeneen saakka
illalla kirjoittamassa Tarinin laskuja; palkkansa koulumestari saa
oppilaiden lukukausimaksuista ja hallituksen myöntämästä avustuksesta.
Tarinilla oli sisar, joka jäi miehensä kuollessa ihan varattomaksi
ja joka hänen niin muodoin oli otettava hoiviinsa. Vaimo oli silloin
raskaana ja kuoli synnyttäessään tytön. Kuolemia aiheutui yksinomaan
asianmukaisen lääkärinavun puutteesta. Tarinilla oli toinenkin
leskeytynyt sisar, joka toimitti kaikki talousaskaret vapauttaen hänet
siten pitämästä palvelijatarta. Tämä olento-raukka otti hoitaakseen
orpoa, mutta kuoli hänkin muutaman vuoden kuluttua. Tyttö on siitä
pitäen saanut kovaa kokea raataessaan enonsa ja tätinsä hyväksi ja
saaden pelkkää sättimistä palkaksensa. Hän on ehtinyt melkein naimaiän
ohi, mutta ei ole helppo tehtävä löytää sellaiselle osattomalle
orvolle miestä, varsinkaan kun ei kukaan kyläläisistä tuntenut hänen
vanhempiansa. Sitäpaitsi hän on syntynyt isän kuoleman jälkeen, ja kylä
juorut juttelevat kaikenlaista hänen alkuperästänsä. Jokainen tietää
Tarini Tshaturdzhin upporikkaaksi, ja senvuoksi he tyttöä häväisevät
toivoen voivansa pusertaa Tarinilta suuret myötäjäiset, jos hän mielii
saada tytön miehelään. Jo neljä vuotta hän on sanonut tyttöä kymmenen
vuoden ikäiseksi, joten hänen nyt täytyy olla vähintään neljäntoista.
Kaikesta huolimatta hän on kaunein tyttö, mitä olen milloinkaan
nähnyt, kaunis kuin pyhä lootuskukka. Jos nuori vieras bramaani sattuu
tänne kulkeutumaan, pyytää ja rukoilee Tarini häntä ottamaan hänen
sisarentyttärensä vaimokseen, mutta vaikka nuori mies olisikin halukas,
säikyttävät kyläläiset hänet, ja kihlauksesta ei tule mitään. Nyt tulee
sinun vuorosi, aivan varmasti.' Tiedätkö, äiti, minä olin silloin niin
uhkarohkea, että sanoin heti, silmänräpäystäkään empimättä: 'Hyvä,
minä nain tytön.' Olin aina ajatellut sinua yllättää tuomalla taloon
oikeauskoisen pienen hindulaisminiän -- tiesin varsin hyvin, että jos
naisin täysikasvuisen Brahma Samadzhin naisen, niin kumpikaan meistä ei
tulisi onnelliseksi. Bhupen oli ällistyksissään. 'Lasketko leikkiä!'
huudahti hän. 'En ollenkaan', vastasin minä, 'olen tehnyt päätökseni'.
'Oletko tosissasi?' kysyi Bhupen. Minä vakuutin olevani. Tarini
Tshaturdzhi tuli asuntoomme jo samana iltana ja anoi anomuksensa kädet
ristissä bramaaninnuoran päällä. 'Minä rukoilen teitä auttajakseni',
sanoi hän. 'Tulkaa itse tyttöä katsomaan; ellei hän teitä miellytä,
niin asiassa tietenkään ei ole enempää tekemistä, mutta älkää missään
tapauksessa kuunnelko vihollisteni valheita ja vääristelyjä.' 'Ei
ole tarpeen, että hänet näen', vastasin minä, 'te voitte määrätä
hääpäivän'. 'Ylihuomenna on otollinen päivä', sanoi Tarini, 'valitaan
se'. Hänen surkean anelemisensa ja sopimattoman kiirehtimisensä
syy oli luonnollisesti vaivatta arvattavissa: hän halusi välttää
hääjuhlallisuuksista koituvia suuria kustannuksia. Vihkiminen kuitenkin
tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä."

"Vihkiminen tapahtui!" huudahti Kshemankari pelästyneenä, "oletko
tosissasi, Nalin?"

_Nalinaksha_: "Ihan tosissani, äiti. Minä astuin jälleen venheeseen,
morsian kerallani. Me lähdimme matkaan iltapäivällä -- oli vielä
maaliskuu ja oli hyvinkin syytä odottaa kaunista säätä -- mutta samana
iltana, vain paria tuntia myöhemmin, meidät yllätti kuuma tuulenpyörre,
ja ennenkuin aavistimmekaan oli venhe kumossa ja näkymättömissä."

"Armollinen taivas!" huudahti Kshemankari kauhistuneena.

_Nalinaksha_: "Tullessani jälleen tajuihini havaitsin uivani syvässä
vedessä aaltoja vastaan taistellen; venheestä ja siinä olijoista ei
näkynyt mitään merkkiä. Minä annoin tiedon poliisille, joka toimitti
perinpohjaiset tutkimukset, mutta tuloksetta!"

Kshemankarin kasvot olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

"Amen", sanoi hän, "tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa; mutta
älä puhu siitä enää koskaan minulle. Minua värisyttää, kun sitä vain
ajattelenkin."

_Nalinaksha_: "Minä en olisi kertonut sitä milloinkaan, äiti, ellet
olisi yrittänyt pakottaa minua menemään naimisiin."

_Kshemankari_: "Mitä sanotkaan; eihän tuo onnettomuus mitenkään sinua
estä naimisiin menemästä!"

_Nalinaksha_: "Tyttö on voinut sittenkin jäädä eloon; senvuoksi
naimisiin meneminen minua arveluttaa."

_Kshemankari_: "Oletko mieletön? Jos hän eläisi, olisit varmaan hänestä
kuullut."

_Nalinaksha_: "Hän ei tiedä minusta mitään. Minä olin hänelle niin
vieras kuin suinkin. Luulenpa, ettei hän ole edes nähnyt kasvojani.
Benaresiin saavuttuani minä kirjoitin Tarini Tshaturdzhille mainiten
osoitteeni, mutta kirjeeni ei nähtävästi ole häntä saavuttanut, koska
se myöhemmin tuli takaisin perillesaamattomana."

_Kshemankari_: "Entä sitten?"

_Nalinaksha_: "Minä olen päättänyt odottaa kokonaisen vuoden, ennenkuin
pidän hänen kuolemaansa varmana."

_Kshemankari_: "Sinä olet aina ollut ylen tunnollinen! Miksi kokonaisen
vuoden?"

_Nalinaksha_: "Se aika on pian ohi, äiti. Nyt on joulukuu; seuraava
kuukausi on ilmankin huonoenteinen häiden viettoa varten. Sitten on
jäljellä vain helmikuu, ja maaliskuussa vuosi on täysi."

_Kshemankari_: "Olkoon menneeksi. Sinun on kuitenkin pidettävä
itseäsi varmasti kihlautuneena. Minä olen esittänyt Hemnalinin isälle
nimenomaisen kosinnan."

_Nalinaksha_: "Ihminen päättää, mutta on olemassa toinen, joka säätää,
ja minä jätän asian hänen haltuunsa."

_Kshemankari_: "Niin tapahtukoon. Mutta millaisen kauhean asian minulle
kerroitkaan! Vapisen vieläkin sitä ajatellessani."

_Nalinaksha_: "Sitä minä pelkäsinkin, äiti, ja pelkäänpä, että kuluu
pitkä aika, ennenkuin siitä toivut. Kun jokin asia sinua järkyttää,
et pääse helposti takaisin tasapainoon. Nyt ymmärrät, miksi ei tehnyt
mieleni tarinaa sinulle kertoa."

_Kshemankari_: "Teit oikein, poikani. En tiedä, mikä minua on alkanut
viime aikoina vaivata: kun kuulen jostakin onnettomuudesta, niin
minut valtaa kauhistus. En uskalla avata kirjettä, koska pelkään sen
sisältävän huonoja uutisia. Tiedäthän, että olen aina sinua suorastaan
pyytänyt olemaan minulle kertomatta sellaisia asioita. Pelkään, etten
elä kauan; mistäpä muuten johtuisivatkaan nämä alinomaiset järkytykset?"




YHDESKUUDETTA LUKU


Kamilan saapuessa Gangesin rannalle matalalentoinen joulukuun aurinko
oli jo ehtinyt kuulaan taivaan ja tumman maan rajoille. Laskeutuvassa
hämärässä Kamila tervehti poishäipyvää jumaluutta. Hän pirskoitti
päälaellensa pyhää vettä, astui sitten virtaan, kohotti reunatusten
yhteen liitetyin käsin vettä pyhän virran juomauhriksi ja sirotti
kukkia kymin viedä.

Hän kumartui palvomaan kaikkia taivaan valtoja. Kohottaessaan päänsä
maasta hän muisteli vielä erästä olentoa, jolle oli kunnioituksen
velkaa. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettansa
hänen kasvoihinsa. Sinä yönä, jonka he olivat viettäneet vieretysten,
hänen silmänsä eivät olleet etsineet tutun tuntemattoman jalkojakaan.
Morsiuskammiossa oli sulhanen lausunut jonkin sanan hänen
tyttötovereillensa, mutta ääni oli tuskin jaksanut tunkeutua harson ja
ujouden esteiden läpi. Nyt, virran rannalla seisoessaan, hän yritti
innokkaasti, mutta turhaan, palauttaa mieleensä hänen äänensä sointua.

Oli jo ollut myöhä yö, kun häämenot oli suoritettu. Hän oli ollut
niin lopen väsynyt, että uni oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen
voimatta sanoa, milloin ja missä. Hänen herätessään seisoi eräs nuori,
naimisissaoleva tuttava hänen vieressään ääneen nauraen ja herätellen
häntä unenhorroksesta. Hän oli yksinään yösijallansa. Tänä elämänsä
viimeisenä hetkenä hänen mielensä ei tavoittanut mitään selvää kuvaa
tuon elämän valtiaasta. Hänen olemuksensa oli Kamilalle suljettu
kirja. Hän ei saanut palautumaan hänen kasvojansa, ei hänen ääntänsä
eikä mitään havaittavaa merkkiä. Sitä punaista silkkinauhaakaan,
jolla sulhasen päällimmäinen vaate oli vihkimismenojen aikana sidottu
-- Kamila ei tietänyt, että se oli kaikkein halvin, minkä Tarini
Tshaturdzhi oli voinut löytää -- sitäkään Kamila ei ollut huolinut
ottaa talteen.

Se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille, oli yhä vielä
hänen vaatteensa helmaan solmittuna. Hän otti sen esiin, istuutui
hiekkaan ja luki pari sivua vielä kerran. Se oli se osa kirjettä,
jossa mainittiin hänen miehensä; siihen ei sisältynyt mitään
yksityisseikkoja, ainoastaan se tosiasia, että hänen nimensä oli
Nalinaksha Tshattopadhjai, että hän oli ollut lääkärinä Rangpurissa ja
ettei Ramesh ollut voinut löytää hänestä jälkeäkään. Kamila etsi muita
lehtiä, mutta niitä ei löytynyt.

Nalinaksha! Tuo nimi virtasi lääkkeenä hänen sielunsa haavaan. Tuntui
siltä, kuin se olisi täyttänyt hänen sydämensä kukkuroilleen, kuin
se olisi näkymättömänä, tuntumattomana aineena tunkenut läpi hänen
olemuksensa. Kyynelet virtasivat valtoinaan, sulattivat hänen jäisen
päätöksensä ja kevensivät surun sietämätöntä taakkaa. Jokin ääni tuntui
hänelle sanovan: "Tyhjyys on täyttynyt, pimeys on hälvennyt; nyt
tiedän, että olen minäkin osa elävää maailmaa." Hän huudahti palavin
innoin: "Jos tahdon olla hänen uskollinen vaimonsa, niin minun tulee
elää, voidakseni heittäytyä hänen jalkoihinsa. Mikään ei voi minulta
sitä palkkaa riistää. Niin kauan kuin elämä kestää, en ole häntä
menettänyt. Herra on varjellut minut kuolemasta, jotta voin häntä
palvella!"

Hän otti avainkimpun liinasta, johon oli sen kietonut, ja sinkosi sen
menemään. Sitten hän, muisti Rameshin antaman rintaneulan, irroitti
senkin nopeasti ja viskasi virtaan. Sitten hän kääntyi länttä kohti ja
alkoi vaeltaa, selvästi tietämättä, minne aikoi ja miten suunnitteli
panevansa toimeen tiedustelut. Hän tiesi vain, että piti lähteä
eteenpäin, ettei saanut viipyä hetkeäkään siinä, missä oli.

Talvisen iltahämärän viimeinen kajaste häipyi pian taivaalta. Virran
hiekkaranta hohteli heikosti pimeästä, ikäänkuin olisi maalaaja
pyyhkinyt pois heleävärisen maisemansa kuviot jättäen näkyviin
värittömän kankaan. Kuuton taivas, jossa tähdet tyynesti paistoivat,
hengitteli hiljaa aution virranrantaman yläpuolella.

Kamila ei voinut nähdä edessään muuta kuin loputtomalta näyttävän
aution tyhjyyden, mutta tiesi, että oli lähdettävä eteenpäin, eikä
pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan, minne askelet oli suunnattava.
Hän päätti kuitenkin noudatella virran rantaa. Siten kulkien ei
tarvitsisi kysellä tietä, ja jos vaara uhkaisi, löytäisi hän heti
turvapaikan Ganges-emon helmasta.

Ilmassa ei ollut yhtään sumua, ja pimeys, joka kääri Kamilan
vaippaansa, ei sekään salannut häneltä tietä. Yön edistyessä sakaalit
tulivat esiin vehnäpeltojen peitosta ja ulvahtelivat epäsointuisin
äänin. Kamila oli jo kulkenut pari tuntia, kun ranta kohosi korkeaksi
äyrääksi ja hiekan sijaan tuli viljeltyä peltomaata. Tien sulki eräs
kylä, mutta kun hän tykyttävin sydämin sitä lähestyi, kävi ilmi, että
kaikki kylän asukkaat nukkuivat sikeätä unta. Kun hän arastellen kiersi
kylää, alkoivat voimat pettää, ja ehdittyään vihdoin jyrkältä näyttävän
rinteen laelle hän lyyhistyi viikunapuun juurelle ja vaipui äärimmäisen
uupumuksen uneen.

Hänen päivänkoitteessa herätessään oli kapeneva kuu noussut ja valaisi
heikosti pimeyttä. Hänen vieressään seisoi vanhahko naishenkilö, joka
kyseli häneltä kyselemistään omalla kielellänsä. "Kuka oletkaan? Mitä
täällä teet? Makaat tällaisena kylmänä yönä ulkona puun alla!"

Kamila hypähti säikähtäen jalkeilleen. Silmäillessään ympärillensä hän
näki aivan lähellä laiturin, jossa lepäsi kaksi parkkialusta. Vanha
naishenkilö oli matkalla ja oli noussut varhain kylpeäkseen, ennenkuin
toiset alkoivat liikkua.

"Sinä näytät bengalilaiselta", jatkoi hän.

"Minä olen bengalilainen", virkkoi Kamila.

"Miten olet joutunut tänne makaamaan?"

"Olen menossa Benaresiin. Myöhään yöllä minä väsyin ja paneuduin tähän
makuulle."

"Onko kummempaa kuultu? Menossa Benaresiin jalkaisin! No, menehän
tuonne alukseen. Minä tulen heti peseydyttyäni."

Vanha nainen peseytyi, tuli Kamilan luo ja alkoi seikkaperäisesti
kertoa itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Hän oli sukua
ghazipurilaiselle Siddhu Babulle, jonka poika oli vast'ikään viettänyt
häitänsä suurin juhlallisuuksin. Hänen oma nimensä oli Nabinkali,
hänen miehensä Mukundalal Datta; he kuuluivat kajastha-kastiin ja
olivat kotoisin Bengalista, mutta asuivat nyt Benaresissa. Sukulaiset
eivät olleet kutsuneet heitä häihin, mutta he olivat siitä huolimatta
lähteneet Ghazipuriin toivoen Siddhu Babun sittenkin ottavan heidät
vastaan. Talon emäntä oli kuitenkin pahoitellen ilmoittanut,
ettei voinut tarjota heille vieraanvaraisuutta. "Tiedättehän,
ystäväiseni", oli hän sanonut Nabinkalille, "että mieheni on kovin
kivulloinen; lapsuudesta lähtien hänen on täytynyt noudattaa
erikoista ruokajärjestystä. Meillä on lehmä, jonka maidosta kirnuamme
voita, voista teemme _ghitä_ ja _ghin_ avulla valmistamme hänelle
_lutshi_kakkuja. Sellaista lehmää ei sovi ruokkia millaisella rehulla
tahansa -- --" ja niin aina edespäin.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän tuon selonteon jälkeen.

"Kamila."

_Nabinkali_: "Sinulla näkyy olevan rautaiset renkaat; miehesi siis on
elossa?"

"Hän katosi häittemme jälkeisenä päivänä."

_Nabinkali_: "Mitä ihmettä! Sinähän näytät aivan nuorelta! Et voi olla
juuri viittätoista vuotta vanhempi", jatkoi hän tarkastellen Kamilaa
kiireestä kantapäähän.

"En tiedä tarkoin ikääni, mutta olen varmaan suunnilleen viidentoista
vuoden ikäinen."

_Nabinkali_: "Sinä olet bramaaneja, eikö totta?"

"Olen."

"Missä sukulaisesi asuvat?"

_Kamila_: "Minä en ole milloinkaan ollut mieheni kotipuolessa. Isäni
oli kotoisin Bisukalista." (Vaikka Kamila ei ollut Bisukalissa käynyt,
hän kuitenkin tiesi, että hänen isänsä oli siellä syntynyt.)

_Nabinkali_: "Entä vanhempasi?"

_Kamila_: "Isäni ja äitini ovat molemmat kuolleet."

_Nabinkali_: "Siunatkoon! Mitä nyt aiot ottaa eteesi?"

_Kamila_: "Minä tarvitsen vain katon pääni päälle ja kaksi ateriaa
päivässä. Jos löydän Benaresista kunnon ihmisiä, jotka tuon minulle
antavat, niin teen työtä elatuksekseni. Minä osaan keittää."

Nabinkali oli salaa erittäin mielissään siitä, että voi saada
bramaanikastiin kuuluvan keittäjättären ihan ilmaiseksi. Hän kuitenkin
varoi mielihyväänsä osoittamasta.

"Me itse emme sinua tarvitse", sanoi hän, "olemme tuoneet omat
bramaanipalvelijamme Bengalista. Sitäpaitsi emme voi käyttää ketään,
jonka ainoana suosituksena on se, että hän on bramaani. Mieheni on
hyvin vaatelias, mitä aterioihin tulee. Hyvää miespalvelijaa ei
voi saada vähemmällä kuin neljältätoista rupialla kuukaudessa, ja
hän tarvitsee lisäksi ravinnon ja vaatteet. Sinä olet tässä, olet
bramaanityttö ja vaikeassa asemassa; ehkäpä on sittenkin parasta,
että lähdet mukaamme. Meillä on paljon nälkäisiä suita ruokittavina,
ja siihen kuluu joka tapauksessa paljon muonaa; jos tulee yksi
lisäksi, niin se ei mitään merkitse. Työ ei tule olemaan liian raskas.
Nykyjään olemme kotona vain me, mieheni ja minä. Kaikki tyttäreni ovat
naimisissa, eikä heillä ole mitään hätää. Meillä on yksi ainoa poika,
joka on nykyjään virkamiehenä Seradzhgandzhissa. Kaksi kuukautta sitten
saimme kuvernööriltä kirjeen, jossa mainittiin hänen nimityksensä
rauhantuomariksi. Minä sanoin miehelleni: 'Meidän Noton -- se on
hänen nimensä -- ei ole pakko; miksi hän lähtisikään sinne asti? Minä
kyllä tiedän, ettei monikaan onnistu saavuttamaan sellaista asemaa,
mutta on liian kovaa, että poika paran on asuttava niin kaukana kotoa.
Miksi? Eihän ole mitään pakkoa?' Mutta mieheni se vain sanoi: 'Hyvä
isä, eihän ole siitä kysymys! Te naiset ette näitä asioita ymmärrä.
Luuletko, että minä olen suotta kouluttanut Noton lakimieheksi?
Se ei tule kysymykseenkään! Hänellä täytyy olla virkatoimi, sillä
hänenlaisensa nuorukaiset keksivät muuten kaikenlaisia kepposia.'"

Venheet kiitivät myötätuulessa vastavirtaan, ja Benares saavutettiin
muutamassa tunnissa. Koko seurue kulki erääseen kaksikerroksiseen
taloon, joka sijaitsi pienessä puutarhassa kaupungin äärimmäisillä
rajoilla. Neljätoista rupiaa ansaitsevasta bramaanikeittäjästä ei
ollut jälkeäkään nähtävissä. Eräs palvelijoista tosin oli bramaani,
mutta hän oli Orissasta, josta koillisen Intian halvimmat työläiset
ovat kotoisin. Sitäpaitsi Nabinkali ajoi hänet pois joitakin
päiviä Kamilan saapumisen jälkeen, palkkaa maksamatta, äkillisen
kiukunpuuskan vallassa. Koska osoittautui mahdottomaksi löytää toista
keittäjää neljäntoista rupian kuukausipalkalla, täytyi Kamilan ottaa
huoleksensa kaikki keittiöaskareet. Nabinkali jakeli anteliaasti hyviä
neuvoja. "Tiedätkö, ystäväiseni", tapasi hän Kamilaa varoitella,
"Benares on huono paikka sinunlaisellesi nuorelle tytölle. Et saa
lähteä milloinkaan yksin laadulle. Kun menen Gangesiin kylpemään tai
rukoilemaan Bishveshvarin kuvaa, otan sinut mukaani."

Hän piti tarkoin huolta siitä, ettei Kamila pääsisi hänen kynsistänsä
luiskahtamaan. Tytöllä ei tosiaankaan ollut milloinkaan tilaisuutta
tavata kaltaisiansa. Talousaskareihin kului koko päivä, ja illalla
Nabinkali kertoi lukemattomista koruistansa ja jalokivistänsä, kulta-
ja hopea-astioistansa ja upeista brokadeistansa, joita ei ollut ottanut
mukaansa Benaresiin, koska pelkäsi varkaita.

"Mieheni ei ole tottunut syömään messinkiastioista ja oli aluksi aina
tyytymätön. Hän sanoi: 'Mitä se haittaa, vaikka joitakin kappaleita
varastetaankin? Voimmehan ostaa kohta uusia sijaan.' Minä en kumminkaan
voinut suostua sellaiseen rahantuhlaukseen. Kärsin mieluummin vähän
aikaa puutetta. Kotipuolessa meillä on iso talo ja palvelijoita
kokonainen liuta, niin paljon, etten lukumäärää tiedä, mutta emmehän
me voi kuljettaa mukanamme kahta-kolmeakymmentä henkeä. Mieheni tahtoi
vuokrata täältä läheltä erikoisen rakennuksen niitä varten, mutta
minä sanoin 'ei', minä en voinut sitä sietää. Tässä on hyvä tilaisuus
saada elää hieman hiljaisemmin. Minulla ei olisi yön lepoa eikä päivän
rauhaa, jos olisi niin paljon palvelijoita ja huoneita silmällä
pidettävänä." Ja niin edespäin aina pahoinvointiin asti.




KAHDESKUUDETTA LUKU


Kamilan elämä Nabinkalin talossa oli kuin matalaan, mutaiseen
lammikkoon suljetun kalan. Hänen ainoa pelastuksensa oli pakeneminen,
mutta siitä ei voinut olla puhettakaan niin kauan kuin hän ei tietänyt,
minne paeta. Hänen äskeinen vaelluksensa oli hänelle osoittanut, kuinka
kaamealta maailma öiseen aikaan näyttää, ja hän säikkyi ajatellessaan
toista samanlaista retkeä kohti tuntemattomia kohtaloita.

Omalla omituisella tavallaan Nabinkali tosin piti Kamilasta, mutta
hänen kiintymyksensä ilmeni epämiellyttävässä muodossa. Hän oli
tullut tytön avuksi hädän hetkenä, mutta teki hänelle vaikeaksi
tuntea vastaavaa kiitollisuutta, joten Kamila viihtyi paljoa paremmin
talousaskareita toimitellessaan kuin ikävystyttävinä lomahetkinä, jotka
hänen oli pakko viettää Nabinkalin seurassa.

Eräänä aamuna eukko huusi hänet luoksensa ja piti hänelle seuraavan
puheen: "Kuulehan, neitiseni, mieheni ei voi tänään oikein hyvin,
joten hänen pitää saada ohukaisia tavallisen ruokansa asemesta. Sinun
ei kumminkaan tarvitse siinä tuhlata niin summattomasti voinsulaa.
Myönnän mielelläni, että olet hyvä keittäjätär, mutta minun on mahdoton
ymmärtää, mitä teet niin paljolla voilla. Siinä suhteessa Urija oli
sinua etevämpi. Hän käytteli voita hänkin, se on selvää, mutta ruoassa
sitä tuskin maistoi."

Kamila ei koskaan vastustellut; saatuaan nuhteita hän jatkoi
rauhallisesti työtänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Tänä
aamuna loukkaus kuitenkin koski häneen kipeästi, ja hän hautoi sitä
mielessään samalla kuin puhdisteli vihanneksia. Hän oli parhaillaan
ehtimässä siihen päätelmään, että maailma on iloton paikka ja elämä
rasittava taakka, kun hänen korvansa samassa tavoittivat jotakin, mikä
herätti hänen huomiotansa. Nabinkali oli kutsunut palvelijan luoksensa
antaakseen hänelle määräyksiä, ja Kamila kuuli hänen sanovan:

"Kuule, Tulsi, juokse nopeasti kaupunkiin ja nouda tohtori Nalinaksha;
sano hänelle, että isäntäsi on sairastunut."

Tohtori Nalinaksha! Auringonsäteet karkeloivat Kamilan silmissä kuin
kultaiset, näkymättömien sormien koskettelemat luutunkielet. Hän heitti
vihannekset käsistään ja asettui keittiön ovelle väijymään alastulevaa
Tulsia. Kohta hänen ilmaannuttuaan näkyviin Kamila tiedusteli', minne
hän oli menossa.

"Minä menen hakemaan tohtori Nalinakshan", vastasi Tulsi.

"Kuka hän on?"

"Hänkö? Pian kaikkein paras tohtori koko paikkakunnalla."

"Missä hän asuu?"

"Kaupungissa, suunnilleen peninkulman päässä täältä."

Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset.
Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen
päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran
vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä
ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi
odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin
palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset
ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi
orjiksensa.

"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva
ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä
kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä
ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä
olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita
hyvyyttäni!"

Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli
tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos
ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat
maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa
eikä antavan helposti itseänsä pettää.

Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville,
mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti
työtänsä mielen askarrellessa muualla.

Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö
ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.

"Tuleeko tohtori?" kysyi Kamila.

_Tulsi_: "Ei, hän ei voinut tulla."

_Kamila_: "Miksei?"

_Tulsi_: "Hänen äitinsä on sairaana."

_Kamila_: "Hänen äitinsä? Eikö hänellä ole ketään, joka äitiä hoitaisi?"

_Tulsi_: "Ei, hän ei ole naimisissa."

_Kamila_: "Kuinka sen tiedät?"

_Tulsi_: "Kuulin palvelijoilta, ettei hänellä ole vaimoa."

_Kamila_: "Hänen vaimonsa on kenties kuollut."

_Tulsi_: "Mahdollista kyllä; mutta hänen palvelijansa Bradzha sanoi,
ettei hänellä ole Rangpurissakaan ollut vaimoa."

"Tulsi!" huusi emäntä portaitten yläpäästä.

Kamila pakeni keittiöönsä, ja Tulsi kiiruhti tottelemaan huutoa.

Nalinaksha -- Rangpurissa ollessaan -- Kamilan epäilykset olivat
kerrassaan hälvenneet. Tulsin jälleen ilmaantuessa hän vielä kysyi
tytöltä:

"Kuulehan, Tulsi, minulla on sukulainen, ihan samanniminen kuin tohtori
-- hän on bramaani, eikö totta?"

_Tulsi_: "Epäilemättä; hän on bramaani, Tshaturdzheja."

Tulsi pelkäsi emännän hänet keksivän, jos hän jatkaisi keskustelua, ja
poistui nopeasti Kamilan luota.

Kamila meni suoraa päätä Nabinkalin luo, sanoi saaneensa työnsä
valmiiksi ja haluavansa lähteä peseytymään Dashashvamedh Ghatille
Gangesin rantaan.

_Nabinkali_: "Se on tänään aivan mahdotonta. Mieheni on sairaana;
voidaan tarvita yhtä ja toista. Miksi tahdot juuri tänään sinne lähteä?"

"Olen vast'ikään kuullut, että eräs sukulaiseni, jonka kovin mielelläni
kohtaisin, on Benaresissa."

_Nabinkali_: "Ei, kiitoksia! Niin tuhma en ole! Kuka sen on sinulle
sanonut? Tulsi, kukapa muu? Nytpä sanon sinulle jotakin, neitiseni:
niin kauan kuin olet talossani, et lähde yksin ulos, et peseytymään
etkä sukulaisia kaupungista ilminuuskimaan. Se ei käy päinsä, ja minä
pidän huolta siitä, ettei niin tapahdu."

Portinvartija sai tehtäväkseen ajaa muitta mutkitta Tulsin tiehensä
ja olla sallimatta hänen milloinkaan enää näyttäytyä talossa; toisia
palvelijoita taas ankarasti kiellettiin juttelemasta Kamilan kanssa.

Kamila oli ollut kärsivällinen niin kauan kuin ei tietänyt mitään
varmaa Nalinakshasta, mutta nyt hänen mielensä alkoi kuohua. Hänestä
tuntui sietämättömältä jäädä hetkeksikään vieraan katon alle, kun hänen
oma puolisonsa asui samassa kaupungissa. Hän suoritti töitänsä yhä
huolimattomammin, ja Nabinkali moitti jokaisesta laiminlyönnistä.

"Kuulehan, neitiseni", sanoi hän, "sinun käyttäytymisesi ei minua
miellytä. Alatko jurotella? Sinulla on vapaus paastota, jos niin
haluat, mutta meillä ei ole vähintäkään halua kuolla nälkään. Se, mitä
nykyjään keittelet, ei kelpaa syötäväksi."

"Minä en voi enää tehdä työtä teille", vastasi Kamila. "En voi sitä
kestää. Päästäkää minut menemään."

"Vain niin!" ivaili Nabinkali. "Se siitä nykyaikana palkaksi, kun
ihmisille hyvää tekee! Ajattelehan, että minä lähetin pois vanhan kelpo
bramaanin vain saadakseni sijaa sinulle, ja nyt hän on tiessään, taivas
tiesi missä, huuletko riittävän, että tulet muitta mutkitta sanomaan:
'Päästäkää minut menemään!' Koetappas vain juosta tiehesi, niin näet,
eikö poliisi pian ole kintereilläsi. Minun poikani on tuomari, ja moni
on jo joutunut hirsipuuhun hänen määräyksestänsä. Sinun ei tarvitse
yrittää juonitella kanssani. Olet kai kuullut Gadasta? Hän oli hävytön
herrallensa, ja me annoimme hänelle läksytyksen; hän istuu vielä nytkin
vankilassa! Meitä sinä et pidä pilkkanasi!"

Gadan tarina oli ihan tosi. Mies parka oli tuomittu vankeuteen, koska
häntä syytettiin kellon varastamisesta.

Kamila ei tietänyt mitään neuvoa. Nyt, kun näytti siltä, että elämän
onni oli hänen ulottuvillansa, hänen kätensä olivat kahlehditut.
Kohtalo oli leikkinyt säälimätöntä leikkiä. Neljän seinän
sisäpuolelle vangitun vaivalloinen elämä kävi sietämättömäksi.
Saatuaan ilta-askareensa suoritetuiksi hän tavallisesti otti huivin
hartioillensa ja lähti ulos puutarhaan, kylmään yöilmaan. Siellä hän
asettui muurin kupeelle ja tuijotteli kaupunkiin johtavalle tielle.
Hänen kiihkeä halunsa saada palvella omaa miestänsä ajoi hänen
ajatuksensa liikkumaan tuota autiota, pimeätä katua pitkin etsien
taloa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Niin hän seisoi usein
tuntikausia liikahtamatta. Vihdoin hän kumarsi syvästi kunnioittaen ja
vetäytyi huoneeseensa.

Pian häneltä kuitenkin riistettiin tämäkin vähäinen lohdutus,
tämä mitätön vapauden jäännös. Eräänä iltana Nabinkalin mieleen
johtui kutsua hänet luoksensa päivätyön päätyttyä. Palvelija palasi
ilmoittaen, ettei bramaanityttöä löytynyt mistään.

"Tarkoitatko, että hän on minulta karannut?" huudahti Nabinkali,
tempasi lampun ja tarkasti itse koko talon löytämättä kumminkaan
jälkeäkään Kamilasta.

Nabinkali lähti miehensä Mukunda Babun luo -- hän istui parhaillaan
tupakoiden, silmät puoliummessa -- ja ilmoitti hänelle, että Kamila oli
kaikesta päättäen karannut. Mukunda Babu ei ollut siitä millänsäkään.
"Minähän kielsin häntä", mutisi hän unisesti, "hän on tottelematon
olento. Onko hän vienyt mitään mukanansa?"

"Huivia, jonka olen hänelle antanut lämpimiksi, ei ole hänen
huoneessansa. En ole vielä katsonut, puuttuuko muutakin."

"Ilmoita poliisille", lausui hänen miehensä asiallisesti. Eräs
palvelijoista lähetettiin sanaa viemään, lyhty mukanansa. Sillävälin
oli Kamila palannut sisään ja näki, kuinka Nabinkali käänsi hänen
huoneessaan kaikki ylösalaisin saadakseen varmuuden siitä, oliko
jotakin varastettu.

"Mitä juonia sinulla nyt on? Missä olet ollut?" huusi hän kohta Kamilan
nähtyänsä.

"Minä olin puutarhassa kävelemässä saatuani päivätyön tehdyksi."

Nabinkali alkoi purkaa kiukkuansa. Hän ei valikoinut sanojansa, ja
kaikki palvelijat kokoontuivat ympärille kuuntelemaan.

Miten Nabinkali pauhasikin, Kamila ei ollut milloinkaan suonut
hänelle iloa nähdä hänen itkevän. Tälläkään kerralla ei käynyt niin:
tytön kasvot eivät värähtäneetkään; hän seisoi kuin kuvapatsas
herjaustulvan keskellä. Sen näyttäessä hieman laimenevan Kamila
huomautti: "Pelkäänpä, että olette minuun tyytymätön, olisi parempi,
jos päästäisitte minut menemään."

"Tietysti päästän. Jos luulet, että aion vielä kauemmin ruokkia ja
vaatettaa tuollaista kiittämätöntä olentoa, niin pahoin erehdyt, mutta
ennenkuin lasken sinut menemään, näytän sinulle, kenen kanssa olet
tekemisissä."

Kamila ei enää uskaltanut liikkua kynnystä kauemmaksi. Hän sulkeutui
huoneeseensa ja lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että kärsimys oli
ehtinyt huippukohtaansa ja että Taivaan vihdoinkin täytyi lähettää
hänelle apua.

Seuraavana iltana Mukunda Babu lähti kävelylle ottaen mukaansa kaksi
palvelijaa, ja ulko-ovi suljettiin sisäpuolelta hänen lähdettyänsä.
Oli jo alkanut hämärtää, kun ulkoa kuului ääni kysyvän, oliko isäntä
kotosalla.

Nabinkali hypähti heti seisaalleen.

"Hyväinen aika, se on tohtori Nalinaksha! Budhija! Budhija!" Mutta kun
Budhijaa ei näkynyt eikä kuulunut, hän kääntyi Kamilan puoleen:

"Juokse alas ja avaa ovi, juoksethan? Sano tohtorille, että mieheni
on lähtenyt ajelemaan ja palaa aivan pian. Pyydä häntä vähän aikaa
odottamaan."

Kamila otti lyhdyn ja lähti portaita alas. Hänen polvensa vapisivat,
sydän tykytti kiivaasti ja kädet olivat kylmät ja kosteat. Hän pelkäsi
hämmennyksen estävän häntä kunnollisesti näkemästä.

Hän avasi salvan, veti harson kasvoillensa, avasi oven ja seisoi
Nalinakshaa vastapäätä.

"Onko Mukunda Babu kotona?" kysyi tohtori.

"Ei; käykää sisään, olkaa hyvä", vastasi Kamila.

Nalinaksha astui oleskeluhuoneeseen ja oli juuri istuutunut, kun
ilmaantui Budhija, joka esitti sen, mikä oli jätetty Kamilan tehtäväksi.

Kamilan sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan; hän astui horjuen
kuistikolle, mistä voi selvästi nähdä Nalinakshan, ja istuutui sinne
saadakseen sisäisen myrskyn tyyntymään. Ankara kiihtymys ja pureva
yökylmä värisyttivät hänen koko ruumistansa.

Nalinaksha istui mietteissään yksinäisen öljylampun valokehässä,
ja vapiseva Kamila silmäili häntä kiinteästi pimeältä kuistikolta.
Kyyneliä kumpusi esiin alinomaa samentaen näköä, mutta hän pyyhki ne
nopeasti. Hän keräsi koko sielunsa katseeseensa, kunnes tuntui siltä,
kuin olisi sen magneettisen vetovoiman täytynyt vetää Nalinaksha hänen
olemuksensa polttopisteeseen. Valo lankesi nuoren miehen korkealle
otsalle ja hänen rauhallisiin piirteisiinsä. Jokainen viiva syöpyi
Kamilan mieleen, kunnes koko hänen oma ruumiinsa tuntui taintuvan ja
sulautuvan ympärillä olevaan avaruuteen. Hän ei nähnyt edessänsä mitään
muuta kuin valokehässä olevat kasvot. Kaikki muu oli epätodellista,
koko ympäristö näytti häipyvän olemattomiin, sulautuvan noihin
ainokaisiin kasvoihin.

Kamila vaipui puolittain tajuttomaan tilaan, josta yht'äkkiä heräsi
huomatessaan Nalinakshan nousseen seisaalleen ja juttelevan Mukunda
Babun kanssa. Miehet saattoivat milloin tahansa astua kuistikolle
ja yllättää hänet kuuntelemasta. Kamila kiiruhti pois ja pakeni
keittiöönsä. Keittiöstä oli ovi pienelle pihamaalle, jonka poikki
jokaisen talosta lähtevän oli kuljettava.

Kamila odotti, ruumis ja ajatukset kuin tulen vallassa. Kuinka voikaan
sellainen mies olla hänenlaisensa vaivaisen olennon mies! Hänen
kasvojensa häiriytymättömässä tyyneydessä ja sielukkaassa kauneudessa
oli jotakin jumalallista. Nyt Kamila tiesi, etteivät kärsimykset olleet
suotta, ja kumarsi kiitollisena taivasta kerran toisensa jälkeen.

Portaista kuului askelia, ja Kamila kiiruhti valaisemattomalle ovelle.
Budhija kulki ohi lamppu kädessä, ja hänen jäljessään asteli Nalinaksha
pihan poikki. Kamilan mielessä kaikuivat runoilijan sanat:

"Herra, sinun palvelijasi on orjattarena vieraan katon alla; sinä
kuljet hänen ohitsensa etkä häntä tunne."

Kamila odotti, kunnes Mukunda Babu lähti oleskeluhuoneesta illallista
syömään, ja hiipi sitten tyhjään huoneeseen. Hän heittäytyi Nalinakshan
tuolin viereen, kosketti permantoa otsallansa ja suuteli tomua. Ah,
miksi hän ei saanut häntä palvella! Kamilan sydäntä ahdisti estetyn
antaumuksen yltäkylläisyys.

Seuraavana päivänä Kamila sai kuulla, että tohtori oli määrännyt
Mukunda Babun matkustamaan pitkähköksi ajaksi jollekin terveelliselle
paikkakunnalle satoja peninkulmia Benaresista länteen; matkan
valmisteluun oli jo ryhdytty.

Kamila meni suoraa päätä emäntänsä luo.

"Minä pelkään, etten voi lähteä Benaresista", sanoi hän.

"Miksi et? Kun me voimme, niin miksi et sinä voi. Olet kääntynyt
yht'äkkiä kovin hurskaaksi!" virkkoi Nabinkali, joka otaksui Kamilan
ottavan verukkeeksi uskonnon tahtoessaan jäädä pyhään kaupunkiin.

_Kamila_: "Sanokaa, mitä tahdotte, mutta minä aion jäädä tänne."

_Nabinkali_: "Hyvä, saammepa nähdä."

_Kamila_: "Minä rukoilen teitä jättämään minut tänne."

_Nabinkali_: "Sinustapa kiusa! Kaikki on valmiina lähtöä varten, ja
sinä saat sirkan päähäsi. Miten ihmeessä me löydämme heti paikalla
uuden keittäjättären? Me emme tule mitenkään toimeen ilman sinua."

Kamilan pyynnöt ja rukoukset eivät auttaneet mitään; hän sulkeutui
huoneeseensa, itki ja rukoili, rukoili ja itki.




KOLMASKUUDETTA LUKU


Tyttärensä kanssa keskusteltuaan Annada Babu tunsi Kalkuttassa häntä
ahdistaneen kivun uusiutuvan. Kohtaus kesti koko yön, mutta aamu toi
lievityksen. Hän käski viedä tuolinsa puutarhaan ja istui siellä
leppoisan joulukuun auringon valossa katsellen maantielle Hemnalinin
askarrellessa teepuuhissa. Annada Babun kasvot olivat kalpeat ja
kestettyjen kärsimysten runtelemat, silmien alla olivat tummat renkaat,
ja hän näytti vanhentuneen useita vuosia yhtenä ainoana yönä.

Joka kerta kun Hemnalinin katse sattui isän uupuneisiin piirteisiin,
hän tunsi pistoksen omassatunnossansa. Hän otaksui taudin uusiutumisen
johtuneen naimatarjouksen hylkäämisen aiheuttamasta pettymyksestä, ja
hänen omaatuntoansa kiusasi se ajatus, että tuo ikävyys oli lisännyt
vanhan isän ruumiillista raihnautta. Hänen kaikkia ajatuksiansa
vallitsi kysymys, kuinka voisi keksiä jonkin keinon hänen murheensa
lievittämiseksi, mutta ratkaisu näytti mahdottomalta.

Hänet yllättivät äkkiä näkymölle ilmaantuen Akshai ja setä
Tshakrabartti, ja hän oli jo aikeissa paeta, kun Akshai pidätti hänet:

"Älkää poistuko, olkaa hyvä. Tämä herra on arvoisa maanmiehemme,
Ghazipurin Tshakrabartti, jonka nimi tunnetaan hyvin kaikissa näissä
seuduissa. Hänellä on teille jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavaa?"

Tulijat istuutuivat kiviselle porraskaiteelle lähelle Annada Babun
tuolia, ja Tshakrabartti alkoi esittää heidän asiaansa.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että olette Ramesh Babun vanha ystävä,
ja senvuoksi tulen teiltä kysymään, voitteko ilmoittaa minulle jotakin
hänen vaimostansa."

Annada Babua tämä johdanto hämmästytti siinä määrin, että hän tuskin
kykeni puhumaan. "Rameshin vaimosta!" huudahti hän vihdoin.

Hemnalini loi katseensa alas, ja Tshakrabartti jatkoi: "Te varmaankin
pidätte minua kovin vanhanaikaisena ja tungettelevana, mutta jos
tahdotte kärsivällisesti kuunnella, mitä minulla on sanottavana,
niin tulette varmaan vakuutetuksi siitä, etten ole saapunut tänne
Ghazipurista asti keskustellakseni kanssanne toisten henkilöiden
asioista! Minä kohtasin Ramesh Babun _pudzha_-juhlan aikana; tutustuin
häneen höyrylaivassa, jolla hän matkusti sisämaahan päin puolisoinensa.
Te tiedätte itse, että on mahdotonta nähdä Kamila joutumatta hänen
viehätyksensä valtoihin. Minä olen vanha mies, ja suru ja murhe on
tunnettani tykyttänyt, mutta tuota rakasta pikku rouvaa minä en voi
koskaan unhottaa. Tavatessamme Ramesh Babu ei vielä varmaan tietänyt
matkansa päämäärää, mutta olimme tunteneet toisemme vain pari päivää,
kun Kamila jo kiintyi minuun vanhaan mieheen siinä määrin, että
suostutteli miehensä astumaan maihin Ghazipurissa ja asumaan luonamme.
Nuorempi tyttäreni Saila rakasti häntä enemmän kuin omaa sisartansa.
Siitä, mitä sitten tapahtui, en vielä kykene puhumaan. Miksi tuo
rakas tyttö yht'äkkiä luotamme katosi jättäen meidät epätoivoon, on
minulle yhä vielä arvoitus. Sailan silmät eivät siitä pitäen ole olleet
kuivat." Setä joutui kerrassaan järkytetyksi sitä muistellessaan.
"Miten hänen kävi, minne hän joutui?" kysyi Annada Babu osaaottavasti.

"Akshai Babu", virkkoi setä, "te olette kuullut kaikki, kertokaa te.
Minun murtuu sydämeni, kun sitä vain ajattelenkin."

Akshai kertoi koko tarinan yksityiskohdittain. Vaikka hän ei
lisännytkään mitään omia mietteitänsä, onnistui hänen sittenkin
kuvailla Rameshin käyttäytyminen mitä synkimmin värein.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa Annada Babu virkkoi painokkaasti:
"Minä vakuutan teille, ettemme ole tietäneet tuosta mitään. Siitä
päivästä lähtien, jolloin Ramesh poistui Kalkuttasta, emme ole saaneet
häneltä riviäkään."

"Niin", yhtyi puheeseen Akshai, "me olimme niin pimitetyt, ettemme
edes tietäneet, oliko hän Kamilan nainut. Saanko kysyä teiltä erästä
seikkaa, hyvä herra. Oletteko varma siitä, että Kamila on hänen
vaimonsa? Eikö hän voisi olla hänen sisarensa tai muu sukulaisensa?"

"Mitä ihmettä tarkoitattekaan, Akshai Babu?" huudahti setä.
"Epäilemättä hän oli Rameshin vaimo, vieläpä paras vaimo, mikä
kenelläkään on koskaan ollut."

"Merkillistä", huomautti Akshai, "mitä parempi vaimo, sitä huonommin
häntä kohdellaan. Taivas koettelee kunnollisimpia ihmisiä kaikkein
ankarimmin!" Hän huokasi syvään.

"Tarina on kieltämättä kovin traagillinen", virkkoi Annada Babu haroen
sormin harvoja hiuksiansa, "mutta nyt ei sitä käy enää auttaminen.
Mitäpä siis auttaa itkeä?"

"Seikka on se", puuttui Akshai jälleen puhumaan,: "etten ollut
ollenkaan varma Kamilan itsemurhasta. Minusta näytti mahdolliselta,
että hän oli vain karannut kotoa, ja senvuoksi tämä herra ja minä
lähdimme Benaresiin toimittamaan perinpohjaista tutkimusta. On aivan
selvää, että teidän ei käy asiaa selvittäminen. Me jäämme kumminkin
tänne pariksi päiväksi koettamaan saada jotakin aikaan."

"Missä Ramesh nykyjään on?" kysyi Annada Babu.

"Hän lähti luotamme ilmoittamatta mitään osoitetta", vastasi setä.
Akshai puolestaan kiiruhti vastaamaan: "Minä en ole itse häntä
nähnyt, mutta minulle on kerrottu hänen palanneen Kalkuttaan; otaksun
hänen jälleen ryhtyvän toimimaan Alipurin oikeudessa. Mies ei voi
surra ikäänsä päiviänsä, varsinkaan niin nuori mies kuin Ramesh.
(Tshakrabarttille:) Tulkaahan, lähdetään kaupunkiin tutkimusretkelle."

"Tuletteko luoksemme asumaan, Akshai Babu?" kysyi Annada Babu.

"Pelkäänpä, etten voi antaa mitään ratkaisevaa vastausta", sanoi
Akshai, "tämä asia on kovin sydämelläni, Annada Babu. Minun täytyy
käyttää koko aikani sen selvittämiseen. Ajatelkaahan, millaisessa
tilassa tuo herkkätunteinen, hyvinkasvatettu tyttö on! Me otaksumme
hänen pitäneen elämäänsä Rameshin luona sietämättömänä ja senvuoksi
lähteneen pois. Ajatelkaa, mitenhän nyt kärsineekään! Ramesh voi olla
hänen kohtalostaan välittämättä, minulle se on mahdotonta." Akshai
ja setä lähtivät jättäen Annada Babun pelokkaasti tutkistelemaan
tyttärensä kasvoja. Hemnalinin täytyi ankarasti ponnistella pysyäkseen
rauhallisena, sillä hän tiesi, kuinka kovin isä oli hänen tähtensä
huolissaan.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän vihdoin, "minun mielestäni sinun
pitäisi kutsua lääkäri, joka sinut perin pohjin tutkisi. Pieninkin
seikka saa nykyjään terveytesi horjumaan, joten ilmeisesti kaipaat
erikoishoitoa."

Annada Babu tunsi mielensä melkoisesti keventyvän. Se seikka, että
Hemnalini vielä nyt, Rameshin käyttäytymisen oltua seikkaperäisen
käsittelyn aiheena, kykeni ajattelemaan isän terveyttä, ilahdutti häntä
kovin. Tavallisissa oloissa hän olisi yrittänyt vastustella Hemnalinin
ehdotusta, mutta nyt hän vastasi: "Se on hyvä ajatus. Minun pitäisi
tosiaankin tutkituttaa itseäni. Mitä arvelet: lähetänkö heti hakemaan
tohtori Nalinakshaa?"

Hemnalini havaitsi säpsähtävänsä kuullessaan Nalinakshan nimen. Tulisi
olemaan melkoisen vaikeata kohdata hänet isän seurassa ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Kaikesta huolimatta hän vastasi iloisesti:
"Niin, se on parasta. Minä lähetän jonkun häntä hakemaan."

Hemnalinin näennäinen tyyneys rohkaisi Annada Babua koskettelemaan
okaista asiaa.

"Muuten, Hem", aloitti hän, "mitä tuohon Rameshin juttuun tulee -- --."
Mutta Hemnalini keskeytti kohta hänen esityksensä. "Auringossaolo
käy sinulle liian kuumaksi, taatto; sinun pitää lähteä heti sisään."
Jättämättä ukolle tilaisuutta vastaväitteisiin Hemnalini tarttui
hänen käsivarteensa ja veti hänet sisään. Siellä hän istutti ukon
nojatuoliin, kietoi hänet lämpimiin huiveihin, antoi sanomalehden
käteen, otti lasit kotelosta, asetti ne hänen nenällensä ja lähti
sitten hänen luotansa varoittaen: "Lue nyt lehteäsi; minun täytyy
jättää sinut vähäksi aikaa yksin."

Annada Babu yritti kuuliaisen lapsen tavoin noudattaa Hemnalinin
käskyjä, mutta tyttäreen kohdistuva huoli esti häntä keskittämästä
ajatuksiansa lehteen, joten hän vihdoin laski sen kädestänsä ja lähti
häntä etsimään. Vaikka ei ollutkaan vielä myöhä, oli Hemnalinin
huoneen ovi lukossa, ja Annada vetäytyi vaieten kuistikolle, missä
asteli edestakaisin, kunnes teki epätoivoisen uuden yrityksen. Ovi
oli kuitenkin yhä suljettuna. Hän vetäytyi jälleen kuistikolle, missä
vaipui uupuneena nojatuoliinsa ja haroi harvennutta tukkaansa, kunnes
Nalinaksha saapui.

Tutkittuaan Annada Babua ja määrättyään hänelle hoitomenetelmän tohtori
kääntyi Hemin puoleen ja kysyi, oliko potilas ollut jonkin asian vuoksi
kiihdyksissä.

Hem vastasi kysymykseen myöntävästi.

"Mikäli mahdollista", sanoi Nalinaksha, "pitäisi häntä varjella
kaikenlaisilta mielenliikutuksilta. Minä olen samassa pulassa äitini
kanssa. Hän panee pienimmänkin seikan niin pahaksensa, ettei ole helppo
pitää häntä terveenä. Jokin mitätön ikävyys -- luultavasti eilen
sattunut -- on pitänyt häntä valveilla koko viime yön. Minä tietenkin
yritän suojella häntä kaikelta, mikä voisi hänen mieltänsä järkyttää,
mutta maailman ollessa sellainen kuin se on tuo ei käy helposti päinsä."

"Te näytätte tänään itsekin rasittuneelta", huomautti Hemnalini.

_Nalinaksha_: "Minua ei vaivaa mikään! Minä voin aina hyvin. Tulin
valvoneeksi osan yötä enkä senvuoksi näyttäne tänään varsin virkeältä."

_Hemnalini_: "Olisi parempi, jos äidillänne olisi vakituinen
hoitajatar. Te ette kumminkaan voi kaikkea tehdä, ja onhan teillä
sitäpaitsi oma työnne suoritettavana."

Hemnalini oli tuon sanonut ollenkaan ajattelematta itseänsä, ja
huomautus oli aivan paikallaan, mutta tuskin hän oli saanut sanat
lausutuiksi, kun poskille sävähti kuuma puna: hänen mieleensä johtui
äkkiä, että Nalinaksha voisi hänen lausumansa nojalla päätellä
jotakin. Neidon hämmingin nähdessään Nalinakshakin johtui ehdottomasti
ajattelemaan äitinsä ehdotusta.

Hemnalini kiiruhti korjaamaan ajattelemattomia sanojansa lisäämällä:
"Eikö hän voisi ottaa itsellensä erikoista palvelijatarta?"

"Minä olen usein yrittänyt häntä siihen taivuttaa", vastasi Nalinaksha,
"mutta toistaiseksi turhaan. Hän noudattaa erittäin tarkasti
rituaalista puhtautta eikä voisi luottaa siihen, että palkattu henkilö
on yhtä huolellinen kuin hän itse? Sitäpaitsi hän tuntee vaistomaista
vastenmielisyyttä kaikkea palvelusta vastaan, joka ei ole ihan
vapaaehtoista."

Hemnalini ei jatkanut asian käsittelyä, vaan virkkoi hetken vaiti
oltuansa: "Yrittäessäni toimia teidän oppienne mukaisesti minä huomaan
alinomaa joutuvani vaikeuksiin ja sallin niiden suistaa itseni pois
oikeasta suunnasta. Ne peloittavat minua ja saavat minut epätoivoon.
Luuletteko minun milloinkaan kykenevän päätöksiäni toteuttamaan?
Tulevatko ulkonaiset vaikeudet minua aina horjuttamaan?"

Hemnalinin vakava vetoaminen sai Nalinakshan miettimään.

"Teidän on pidettävä mielessä", virkkoi hän vaiti oltuansa, "että
vaikeuksia esiintyy tiellämme sitä varten, että terästyisimme
ponnistuksiin. Ette saa antaa rohkeutenne lannistua."

"Voitteko käydä luonamme huomenna aamulla?" kysyi Hemnalini. "Kun
tiedän saavani apua teiltä, tunnen itseni aina paljon voimakkaammaksi."

Nalinakshan äänen ja ilmeen tyynessä varmuudessa oli sitä rauhoittavaa
vaikutusta, jota Hemnalini kaipasi. Hänen mentyänsäkin sydän yhä tunsi
hänen parantavan kosketuksensa. Hemnalini seisoi kuistikolla silmäillen
auringossa kylpevää maisemaa. Keskipäivän täydessä loisteessa hän näki
koko olemiston ikuisesti levottomana ja ikuisesti muuttumattomana,
väkevänä ja samalla ylevänä, voimallisena ja kärsivällisenä, ja antoi
kiusatun mielensä vaipua tuon avaran makrokosmoksen syleilyyn. Tänä
onnellisena, otollisena hetkenä aurinko ja taivaan häikäisevä sini
valoivat luomakunnan ikuisen siunauksen hänen sieluunsa.

Hemnalinin ajatukset suuntautuivat nyt Nalinakshan äitiin. Hän
tiesi varsin hyvin, mikä oli syynä vanhan rouvan mielenkuohuun ja
unettomuuteen. Nyt, kun äkillisen kosinnan aiheuttama ensimmäinen
säikähdys oli ohi, Hemnalini, ei enää hylännyt ajatusta yhtä
ehdottomasti. Hän tunsi syvemmin kuin milloinkaan ennen olevansa
Nalinakshasta riippuvainen ja häneen kiintynyt. Ainoastaan lemmen
levoton kaipaus tuntui kokonaan puuttuvan. Intohimoton ja altruistinen
Nalinaksha oli naisen lemmestä riippumaton, mutta hänelle, yhtä
hyvin kuin muillekin, sopi ja piti osoittaa palvelevaisuutta. Hänen
äitinsä oli vanha ja sairas, ja hänellä itsellään ei ollut ketään
huolenpitäjää. Nalinakshan elämä ei ollut meidän maailmassamme
mikään mitättömyys. Hänenlaisensa miehen palveleminen oli hurskauden
harjoittamista.

Se luku Rameshin tarinasta, jonka Hemnalini oli aamulla kuullut, oli
ollut hänelle niin musertava isku, että hänen oli täytynyt kerätä
kaikki voimansa sitä kestääkseen. Nykyisessä mielentilassaan hän piti
sopimattomana mitenkään surra Rameshia. Hänellä ei myöskään ollut
halua ryhtyä Rameshia tuomitsemaan. Kiertotähtemme kulkee väsymättä
rataansa lukemattomien sen asukkaiden askarrellessa mitä erilaisimmissa
töissä, hyvissä ja huonoissa, eikä Hemnalini tuntenut halua ruveta
tapaintuomariksi. Hän pyrki vaistomaisesti karkoittamaan mielestänsä
kaikki Rameshiin kohdistuvat ajatukset. Kun hän toisinaan tuli
ajatelleeksi Kamilan kohtaloa, värisytti se häntä, mutta sitten hän
jälleen kysyi itseltänsä, mitä tuo onneton itsemurha oikeastaan hänelle
kuului? Sitten hänet jälleen valtasi häpeän-, inhon- ja säälinsekainen
tunne, hän liitti kätensä yhteen ja rukoili: "Jumalani, miksi minua
kiduttavat nämä ajatukset, vaikka en ole mitenkään rikkonut? Kuule
rukoukseni, vapahda minut näistä maisista siteistä! Anna niiden
kerrassaan katketa. Minä en pyydä mitään muuta kuin saada elää rauhassa
tässä Sinun maailmassasi!"

Vaikka Annada Babua kovin halutti tietää, minkä vaikutuksen Hemnaliniin
oli tehnyt kertomus Rameshista ja Kamilasta, ei hän kumminkaan
rohjennut ottaa asiaa avoimesti puheeksi. Hän lähestyi tytärtänsä,
joka istui ommellen ja mietteisiinsä vaipuneena kuistikolla, mutta
Hemnalinin kasvojen mielenetäisyyttä osoittava ilme karkoitti hänet
jälleen pois. Vasta illalla, kun Hemnalini istui hänen vieressään
hänen juodessaan maitoa, johon lääkärin määräämä jauhe oli sekoitettu,
hän sai tilaisuuden puhua. Hän pyysi ensinnä Hemnalinia himmentämään
valaistusta, ja kun huone oli riittävän hämärä, hän huomautti
varovasti: "Hän teki luotettavan vaikutuksen, se ukko, joka aamulla
kävi luonamme." Hemnalini ei kumminkaan vastannut mitään, joten hän,
sopivaa johdantoa keksimättä, kävi suoraan asiaan:

"Rameshin menettely tosiaankin ihmetytti minua. Hänestä on kuulunut
kaikenlaisia juttuja, mutta minä en ole niitä koskaan uskonut. Mutta
nyt -- --"

"Ollaan mieluummin siitä puhumatta, taatto", pyysi Hemnalini.

"Minä en halua siitä sen enempää puhua, kultaseni", sanoi Annada
Babu, "mutta kaitselmus on sovittanut asiat siten, että onnemme ja
onnettomuutemme liittyy erottamattomasti johonkin ihmiseen, jonka
käyttäytyminen ei voi olla meille yhdentekevä."

"Ei, ei!" väitti Hemnalini vastaan. "Me emme voi tehdä onneamme ja
onnettomuuttamme mistään yksityisestä henkilöstä riippuvaiseksi. Minä
olen aivan rauhallinen, taatto! Jos olet suotta huolissasi minun
tähteni, niin saatat minut vain häpeämään."

"Hem, kultaseni, minä olen vanha mies ja voin tuntea itseni
onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että näen sinun elämäsi
turvattuna. Kuinka voisinkaan kuolla ja jättää sinut naimattomaksi!"

Hemnalini ei vastannut mitään, ja hänen, isänsä jatkoi: "Näetkös,
kultaseni, sen tosiasian, että olemme kokeneet ankaran pettymyksen, ei
pitäisi saada meitä halveksimaan toisia elämän meille tarjoamia arvoja.
On mahdollista, ettet sinä surusi vallassa ollen voi käsittää, kuinka
saat elämäsi muodostumaan onnelliseksi ja hyödylliseksi, mutta muista,
etten minä toivo sinulle kuin hyvää. Minä tiedän, missä sinun onnesi
ja menestyksesi on, ja pyydän sinua sen vuoksi olemaan hylkäämättä
välitykselläni tapahtunutta kosintaa."

Hemnalinin silmäluomet värähtelivät hänen huudahtaessaan: "Minä
pyydän sinua: älä puhu niin! Minä en voisi milloinkaan hylätä sinun
esittämääsi ehdotusta. Mitä ikänä käskenetkin, minä tottelen. Pyydän
vain saada tilaisuutta puhdistaa sydämeni epäilyksistä ja valmistua
uuteen elämään."

Annada Babu ojensi pimeässä kätensä, tapasi tyttärensä kyyneleisen
posken ja laski kätensä keveästi hänen päälaellensa virkkamatta enää
sanaakaan.

Seuraavana aamuna isä ja tytär istuivat teepöydän ääressä varjoisalla
kuistikolla, kun ilmaantui näkyviin Akshai.

"Ei jälkeäkään hänestä vielä", sanoi hän vastaukseksi Annada Babun
katseen sanattomaan kysymykseen. Sitten hän otti tarjotun teekupin ja
istuutui pöydän ääreen.

"Joitakin Ramesh Babulle ja Kamilalle kuuluvia tavaroita on vielä
Tshakrabarttin luona", jatkoi hän, "eikä hän tiedä, mihin ne
lähettäisi. Jos Ramesh Babu saa tietoonsa nykyisen olopaikkanne, niin
hän varmaan saapuu tänne. Niin ollen kenties voisitte -- --"

"Luulinpa teillä olevan enemmän älyä, Akshai!" keskeytti hänen puheensa
Annada Babu harmistuneena. "Miksi Ramesh tulisi tänne ja miksi minun
pitäisi ottaa hoiviini hänen tavaroitansa?"

"No, olipa Ramesh Babu tehnyt millaisia virheitä ja erehdyksiä tahansa,
nyt hän niitä varmaan vilpittömästi katuu, ja silloin on vanhojen
ystävien velvollisuus osoittaa hänelle myötätuntoa. Vai arveletteko,
että hänet on kerrassaan hylättävä?"

"Te yritätte vain meitä ärsyttää alinomaa palaamalla tuohon asiaan,
Akshai. Minä pyydän hartaasti, ettette missään tapauksessa siitä enää
minulle puhu."

"Älä ole vihainen, taatto", tyynnytteli Hemnalini, "tulet siitä vain
sairaaksi. Anna Akshai Babun puhua mitä hän haluaa; hän ei menettele
ollenkaan väärin."

"En milloinkaan enää!" sanoi Akshai. "Pyydän anteeksi; en ollut oikein
ymmärtänyt."




NEIJÄSKUUDETTA LUKU


Oli tullut sen päivän aatto, jolloin Mukunda Babun piti lähteä
Mirutiin. Koko perhekunnan oli määrä matkustaa hänen mukanansa,
ja kaikki oli valmiina ja kunnossa. Kamila toivoi hartaasti, että
tapahtuisi jotakin odottamatonta, mikä estäisi matkan, ja rukoili
palavasti, että tohtori Nalinaksha saapuisi ainakin vielä kerran
potilaansa luo, mutta molemmat toivelmat pettivät.

Nabinkali pelkäsi keittäjättärensä pääsevän karkuun matkavalmistusten
hälinässä, oli jo useita päiviä pitänyt Kamilaa alinomaa silmällä ja
määrännyt hänet jokaisena vapaana hetkenä matkatavaroita järjestelemään.

Kamilalla oli jäljellä vain se epätodennäköinen toivo, että sattuisi
sairastumaan niin kovasti, että Nabinkalin olisi pakko jättää hänet.
Samalla hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hänen luoksensa
kutsuttaisiin eräs tunnettu tohtori. Sairaus saattaisi johtaa
kohtalokkaaseen päätökseen, mutta Kamila sulki silmänsä ja kuvitteli
kuolevansa tyytyväisenä, kunhan saisi kunnioittavasti heittäytyä
lääkärin jalkoihin.

Nabinkali vaati lähdön edellisenä iltana Kamilan omaan huoneeseensa
nukkumaan ja ajoi seuraavana aamuna itse hänen kanssaan asemalle.
Mukunda Babun piti matkustaa toisessa luokassa; Nabinkali ja Kamila
sijoittuivat alemman luokan naistenosastoon.

Juna lähti Benaresista. Se mylvi kuin raivostunut norsu, joka lähtee
hävitysretkellensä, ja Kamila oli tuntevinaan, kuinka hurjan eläimen
torahampaat raatelivat hänen sieluansa. Hän tuijotteli kaipaavin
katsein ulos ikkunasta, kunnes Nabinkali keskeytti hänen haaveensa
tiedustelemalla betelrasiaansa.

Kamila haki rasian esille, mutta Nabinkali oli tuskin ehtinyt sen
avata, kun alkoi purkaa kiukkuansa:

"Sitähän jo ajattelinkin! Olet unohtanut sideaineen! Mitä nyt teen!
Mistään ei tule mitään, ellei aina ole itse pitämässä silmällä. Sinä
olet tehnyt sen tahallasi, vain minun harmikseni! Yrität provoseerata!
Toisella kerralla ei vihanneksissa ole suolaa, toisella kerralla maito
maistuu ruukulta! Luuletko, ettei minulla ole mitään keinoa sinun
juoniasi vastaan? Odotahan, kun päästään Mirutiin, niin saat nähdä,
kenen kanssa olet tekemisissä!"

Junan vieriessä sillan yli Kamila kumartui vaununikkunasta katsomaan
viimeisen kerran pyhää kaupunkia, joka lepäsi siinä Gangesin rannalla.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Nalinaksha asui, mutta kun
juna kiiti eteenpäin ja Kamilan silmien ohi liukuivat _ghâtit_
(kylpyportaat), asumukset ja sakaraiset temppelit, näytti hänen,
Nalinakshan, läsnäolo pyhittävän niitä kaikkia.

"Hyväinen aika, miksi tuolla tavalla kurkottelet?" huudahti Nabinkali.
"Luuletko olevasi lintu ja voivasi pyrähtää lentoon?"

Benares häipyi näkyvistä. Kamila istuutui paikallensa ja tuijotteli
äänettömänä tyhjyyteen.

Vihdoin saavuttiin Moghalseraihin, mutta junanvaihdon mylläkkä ja
tungeksivat ihmiset näyttivät Kamilasta epätodellisilta kuin unennäkö.
Hän asteli konemaisesti junasta toiseen.

Mirutin juna oli juuri lähtemässä, kun Kamila ihmeekseen kuuli tutun
äänen huudahtavan: "Maammoseni!" Hän kääntyi katsomaan ja näki
asemasillalla Umeshin. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta.

"Sinäkö, Umesh!" huudahti hän.

Umesh avasi vaununoven, ja samassa hetkessä oli Kamila hänen luonansa
asemasillalla. Umesh heittäytyi ylen kunnioittavasti hänen eteensä --
kosketti kädellään Kamilan jalkoja ja sitten omaa otsaansa. Hänen koko
kasvonsa olivat ilon irveessä.

Samassa junailija löi vaununoven kiinni.

"Mitä teetkään?" kirkui Nabinkali Kamilalle. "Juna lähtee! Astu sisään,
astu sisään!" Mutta Kamila ei ottanut hänen huutojansa kuuleviin
korviinsa.

Veturi vihelsi, ja juna puhkui hitaasti pois asemalta.

"Mistä sinä tulet, Umesh?" kysyi Kamila.

"Ghazipurista."

"Ovatko siellä kaikki terveinä? Kuinka setä voi?"

"Hän voi aivan hyvin."

"Entä sisareni Sailadzha?"

"Hän itkee silmät päästänsä, maammoseni."

Kamilan silmiin tulvahtivat kyynelet.

"Kuinka Umi voi?" kysyi hän sitten. "Muistaako hän vielä tätinsä?"

_Umesh_: "Hän ei suostu aamuisin milloinkaan juomaan maitoansa, ellei
saa ranteisiinsa teidän lahjoittamianne renkaita. Ne saatuansa hän
kohottaa kätensä ja huutaa: 'Täti on mennyt ta-ta!' ja hänen äitinsä
itkee aina sen kuullessaan."

_Kamila_: "Miksi olet tänne lähtenyt?"

_Umesh_: "Olo kävi ikäväksi Ghazipurissa; senvuoksi lähdin pois."

_Kamila_: "Minne aiot mennä."

_Umesh_: "Minä lähden teidän kanssanne, maammoseni."

_Kamila_: "Mutta minulla ei ole yhtään rahaa."

_Umesh_: "Se ei haittaa. Minulla on."

_Kamila:_ "Mistä sitä olet saanut?"

_Umesh_: "Minulla on vielä ne viisi rupiaa, jotka minulle annoitte."
Sanojensa vahvisteeksi hän veti rahat esiin.

_Kamila_: "No, tulehan sitten, Umesh, lähdetään Benaresiin. Mitä
arvelet, saatko matkaliput meille molemmille?"

"Tietysti." Ei kestänyt kauan, kun hän jo palasi liput mukanansa.

Juna seisoi asemalla. Umesh vei Kamilan paikallensa ja sanoi hänelle
matkustavansa viereisessä osastossa.

"Mihin nyt menemme?" kysyi Kamila, kun he astuivat junasta Benaresissa.

"Älkää olko huolissanne, maammoseni! Minä vien teidät oikeaan paikkaan."

"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista
tiedät?"

"Minä tunnen sen varsin hyvin. Saattepahan nähdä, minne teidät vien."

Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen
viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti:
"Tässä teidän on astuttava vaunuista."

Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin
näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko
siellä?"

Sivuhuoneesta kuului vastaus: "Sinäkö siellä, Umesh? Mistä tuletkaan?"

Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu
kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.

Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului
vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei
ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.

Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa
ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan,
kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka
täällä on!"

Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten
yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen
jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen
otsaansa.

Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni,
rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se
murtaisi sydämemme?"

"Älähän huoli, Saila", virkkoi setä, "katso mieluummin, että hän
saa jotakin aamiaiseksensa." Samassa syöksähti esiin Umi heiluttaen
käsiänsä ja riemuissaan huudahdellen: "Täti! Täti!"

Kamila sieppasi hänet syliinsä, painoi hänet poveansa vasten ja suuteli
häntä suutelemistaan. Kamilan epäjärjestyksessä olevat hiukset ja
kehnot vaatteet huolestuttivat Sailadzhaa. Hän veti Kamilan mukaansa
auttaakseen hänet parempaan asuun, valmisti hänelle kylvyn ja antoi
omat parhaat vaatteensa.

"Et ole varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", virkkoi hän. "Kas,
kuinka silmäsi ovat väsyneet. Olisi parasta, että menisit makuulle,
kunnes saan aamiaisesi valmiiksi."

"Ei, _didi_, monet kiitokset. Tahtoisin mieluummin lähteä kanssasi
keittiöön." Niin menivät ystävykset yhdessä keittoastiainsa luo.

Kun-setä oli päättänyt noudattaa Akshain neuvoa ja matkustaa
Benaresiin, oli Sailadzha vaatinut päästä mukaan.

"Mutta eihän Bipinin loma ole vielä alkanut", oli setä huomauttanut.

"Se ei haittaa; hän saa jäädä kotiin. Onhan täällä äiti; hän kyllä
pitää Bipinistä hyvää huolta." Ensimmäisen kerran Sailadzha erosi
vapaaehtoisesti miehestänsä.

Sedän oli ollut pakko myöntyä, ja tytär oli lähtenyt hänen mukaansa.
Astuessaan Benaresissa junasta he näkivät Umeshinkin matkustajien
joukossa ja kysyivät kumpikin häneltä, mitä hänen mieleensä oli
johtunut, kun oli hänkin lähtenyt matkaan. Kävi ilmi, että syy oli sama
kuin heidänkin. Mutta koska Umesh oli Ghazipurissa välttämätön apumies,
tiesivät he hyvin, että äiti oli kovin pahoillaan hänen poistumisensa
vuoksi. Isä ja tytär kokivat niinmuodoin yhteisin voimin saada hänet
palaamaan ja onnistuivatkin vihdoin. Lukija jo tietää, mitä sitten
seurasi. Umesh, jolle olo Ghazipurissa, missä Kamilaa ei ollut, kävi
sietämättömäksi, käytti tilaisuutta hyväkseen eräänä aamuna, kun
hänet oli lähetetty torille ostoksille. Hän oli karannut rahoinensa
Gangesin yli rautatieasemalle. Setä oli julmistunut saatuaan kuulla
karkaamisesta, mutta myöhemmät tapaukset osoittivat, että syyllinen
tuskin ansaitsi moitteitansa.




VIIDESKUUDETTA LUKU


Akshai saapui päivän kuluessa Tshakrabarttin luo, mutta hänelle ei
ilmoitettu mitään Kamilan paluusta, sillä setä oli ehtinyt huomata,
ettei Akshai erikoisesti Rameshista pitänyt.

Kukaan ei kysynyt Kamilalta, miksi hän oli paennut tai missä hän
oli niin kauan viipynyt; tuntuipa kerrassaan siltä, kuin hän olisi
seurannut perhettä matkalla Benaresiin. Ainoastaan Umin hoitajatar,
Latshmania, aikoi esittää hänelle lempeitä nuhteitansa, kun setä
samassa työnsi hänet syrjään ja kehoitti olemaan asiaa mainitsematta.

Sailadzha vaati Kamilaa kanssansa nukkumaan sen yön. Hän kietoi
käsivartensa Kamilan kaulaan, puristi hänet rintaansa vasten ja
silitteli hellästi hänen tukkaansa. Hyväilevä kosketus oli sanaton
kehoitus: Kamilan piti ilmaista murheellinen salaisuutensa.

"Mitä te kaikki ajattelittekaan, _didi_?", kysyi Kamila. "Ettekö olleet
vihaiset minulle?"

"Emmehän toki niin tuhmia olleet, että olisimme sinulle vihoitelleet",
vastasi Saila. "Me tiesimme, ettet olisi milloinkaan ryhtynyt
niin kamalaan tekoon, jos sinulla olisi vielä ollut jokin muu
keino jäljellä. Ainoastaan se ajatus, että taivas oli määrännyt
sinulle sellaisen kärsimyksen, sai meidät murheellisiksi. Kuinka
käsittämätöntä, että rangaistuksen piti kohdata sinua, joka et missään
tapauksessa voinut olla vikapää!"

"Haluatko kuulla koko tarinan, _didi_?" kysyi Kamila.

"Haluanpa tietenkin, kultaseni", vastasi Saila hellästi.

"En tiedä, miksi en voinut jo ennen sitä sinulle kertoa; minulla
ei ollut silloin aikaa harkita asioita loppuun asti. Se tuli niin
äkillisenä iskuna, että ajattelin olevan mahdotonta enää katsoa teitä
silmiin. Minulla ei ole äitiä eikä sisarta, _didi_, mutta sinä olet
minulle sekä äiti että sisar, ja senvuoksi kerron sinulle tarinan;
muuten en kertoisi sitä kenellekään."

Kamila nousi istumaan, koska tunsi mielensä niin kiihtyneeksi, ettei
voinut jäädä pitkäksensä. Sailadzhakin nousi ja istuutui vastapäätä,
ja siihen asentoon he jäivät Kamilan kertoessa koko elämäntarinansa
naimisiinmenosta alkaen.

Kun hän mainitsi, ettei ollut ennen vihkimistä eikä hääyönäkään
sulhastansa katsonut, niin Saila keskeytti kertomuksen:

"Enpä ole koskaan tavannut sinunlaistasi tuhmaa tyttöä! Minä menin
naimisiin nuorempana kuin sinä. Mutta älä luule, että olin liian ujo
silmäilläkseni sulhastani!"

"Ei se ujoudesta johtunut, _didi_", virkkoi Kamila. "Minä näes olin
jo ehtinyt melkein naimaiän ohi, kun yht'äkkiä löytyi minulle mies,
ja toiset tytöt kiusoittelivat minua kamalasti. Osoittaakseni, etten
tuntenut itseäni ylen onnelliseksi saadessani miehen inhalla iälläni
minä en luonut häneen silmäystäkään. Meninpä niinkin pitkälle,
että pidin julkeana ja sopimattomana ollenkaan hänestä välittää,
ajatuksissanikaan. Nyt saan kärsiä siitä hyvästä."

Kamila oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Minä kerroin sinulle jo
kerran aikaisemmin, kuinka me pelastuimme, kun venhe häiden jälkeen
kumoutui; mutta silloin, asiasta kertoessani, minä en tietänyt, että se
mies, joka oli minut pelastanut, jonka haltuun olin antautunut siinä
uskossa, että hän oli mieheni, ei ollutkaan vihitty puolisoni!"

Sailadzha säpsähti, siirtyi kohta Kamilan viereen ja kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa. "Sinä raukka, mitä kaikkea oletkaan
kokenut! Nyt ymmärrän kaikki. Kuinka kauheata!"

"Niin, _didi_", virkkoi Kamila, "se oli kauheata! Ja kun ajattelee,
että olisin voinut hukuttautua ja vapautua kaikesta -- --"

"Eikö Ramesh Babukaan saanut tietää, kuinka asian laita todellisuudessa
oli?" kysyi Sailadzha.

"Eräänä päivänä, vähän aikaa häiden jälkeen", jatkoi Kamila, "hän
nimitti minua 'Susilaksi', ja minä sanoin hänelle: 'Miksi nimität minua
Susilaksi, vaikka nimeni on Kamila?' Minä tiedän nyt, että hän varmaan
silloin huomasi erehdyksensä; mutta minä en voi katsoa ketään silmiin,
kun vain ajattelenkin niitä aikoja, _didi_." Kamila vaikeni jälleen.

Kappale kappaleelta Sailadzha houkutteli hänestä koko tarinan.

Kaikki kuultuansa hän sanoi Kamilalle: "Se oli kauheata sinulle,
kultaseni, mutta sittenkin oli luullakseni onni, että jouduit Ramesh
Babun etkä kenenkään muun hoiviin. Ramesh Babu raukkaa minun tulee
sittenkin sääli! -- Mutta nyt on jo kovin myöhä, Kamila, nyt sinun
pitää nukkua. Sinä olet valvonut ja itkenyt niin monta yötä, että
näytät kerrassaan sairaalta. Huomenna päätämme mitä on tehtävä."

Kamilalla oli mukanansa se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut
Hemnalinille. Seuraavana aamuna Sailadzha keskusteli isänsä kanssa ja
ojensi hänelle kirjeen.

Setä asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen erittäin hitaasti; sitten
hän pisti sen takaisin kuoreen ja sanoi tyttärellensä: "Niin, mitä nyt
teemme?"

"Kuulehan, taatto", sanoi Saila, "Umi on vilustunut ja yskii; minä
tahtoisin kutsua tohtori Nalinakshan. Hänestä ja hänen äidistänsä
puhutaan paljon täällä Benaresissa, mutta koskaan ei saa häntä
näkyviinsä."

Tohtori tuli potilasta katsomaan, ja Saila oli ylen utelias näkemään
tohtoria.

"Tulehan, Kamila", huusi hän. Mutta Kamila, joka Nabinkalin talossa oli
tuskin kyennyt hillitsemään näkemishaluansa, oli nyt niin arka, ettei
voinut paikaltansa nousta.

"Kamila, heittiö", huusi Saila, "minä en voi tuhlata enempää aikaa
kanssasi. Umia ei vaivaa juuri mikään, eikä tohtori ole täällä kauan.
Minä en näe häntä ollenkaan, jos jään tänne ja yritän saada sinut
lähtemään mukaani." Hän suorastaan veti Kamilan mukanansa ovelle.

Nalinaksha tutki Umin keuhkot huolellisesti sekä rinnan että selän
puolelta, kirjoitti määräyksen ja lähti.

"Sinulla on onnea, Kamila", virkkoi Saila, "kaikessa onnettomuudessasi.
Sinun on vain odotettava kärsivällisesti päivä tai pari, kultaseni. Me
toimitamme asiasi kuntoon. Sillävälin me tarvitsemme alinomaa tohtoria
Umin vuoksi, jottet sinä jää ihan hänestä eristetyksi!"

Eräänä päivänä setä itse lähti tohtoria hakemaan ja valitsi
huolellisesti sellaisen ajan, jolloin Nalinaksha ei ollut kotona.
Palvelija ilmoitti herran lähteneen ulos. "Eipä haittaa", virkkoi
setä, "emäntäsi on kotona. Sano hänelle, että minä olen täällä, vanha
bramaani, joka haluaa tavata hänet."

Hänet vietiin Kshemankarin luo, jolle hän esittäytyi seuraavaan tapaan:

"Teistä kuulee Benaresissa paljon puhuttavan, maammoseni, ja senvuoksi
olen tullut hankkimaan itselleni ansiota näkemällä teidät. Minulla ei
ole mitään muuta syytä teitä häiritä. Pieni tyttärentyttäreni on kipeä,
ja minä tulin hakemaan poikaanne, mutta hän ei ole kotosalla. Minusta
tuntui välttämättömältä käydä osoittamassa teille kunnioitustani
ennenkuin poistun."

"Nalin palaa kyllä pian", sanoi Kshemankari, "ettekö istuudu hetkeksi
odottamaan? Tulee jo myöhä; enkö saa tarjota teille jotakin syötävää?"

"Olisin voinut sanoa ennakolta", virkkoi setä, "etten teidän luotanne
lähde nälkäisenä. Ihmiset arvaavat minut nähdessään heti, että minä
pidän hyvistä pöydän antimista, ja suosivat pientä heikkouttani."

Kshemankari ihastui kovin saadessaan setää kestitä. "Teidän pitää tulla
huomenna päivälliselle luokseni", sanoi hän. "Tänään en tietänyt teitä
odottaa, joten minulla ei ole paljoakaan teille tarjottavaa."

"Älkääpä unohtako ukkoa, kun niin pitkälle ehditään", sanoi setä. "Minä
asun tässä aivan likellä. Jos haluatte, otan palvelijanne mukaani ja
neuvon hänelle asuntoni."

Parin tämänlaatuisen luonakäynnin jälkeen sedästä tuli tervetullut
vieras Nalinakshan taloon.

Eräänä päivänä Kshemankari kutsutti luoksensa poikansa ja sanoi
hänelle: "Kuulehan, Nalin, ystävältämme Tshakrabarttilta et saa ottaa
mitään maksua."

Setä nauroi. "Hän tottelee äitinsä käskyjä, vaikka ei ole vielä niitä
kuullutkaan. Hän ei ole ottanut minulta mitään. Jalomieliset tuntevat
köyhän miehen hänet nähdessään."

Isä ja tytär kypsyttelivät suunnitelmiansa vielä pari päivää. Sitten
setä eräänä aamuna sanoi Kamilalle: "Tulkaahan, lapsukaiseni, meidän
täytyy mennä kylpemään; tänään on dasasvamedh-juhla."

"Tule sinäkin, _didi_", sanoi Kamila Sailalle.

"Minä en voi lähteä, kultaseni", sanoi Saila, "Umi ei voi oikein hyvin."

Kuljettaessaan Kamilan kylpyportailta takaisin setä valitsi toisen tien
kuin tultaessa.

Matkalla he saavuttivat vanhan silkkipukuisen rouvan, joka palasi
kylpemästä kädessään ruukku Gangesin vettä. Setä astui Kamilan kanssa
hänen eteensä ja sanoi: "Tässä on herra tohtorin äiti, lapseni,
tervehtikää häntä." Kamila säikähti hänen sanojansa, mutta heittäytyi
kohta Kshemankarin eteen ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa.

"Hyvät ihmiset, kuka onkaan tämä?" huudahti Kshemankari. "Siinäpä
kaunotar! Todellinen pieni Lakshmi!" Hän siirsi Kamilan harson syrjään
ja katseli tutkivasti hänen kumartuneita kasvojansa. "Mikä on nimesi,
lapsukaiseni?" kysyi hän.

Ennenkuin Kamila ehti mitään sanoa, vastasi setä: "Hänen nimensä on
Haridasi, ja hän on serkkuni tytär. Hänen vanhempansa eivät ole elossa,
ja hän on minun hoivissani."

"Tulkaahan" sanoi Kshemankari, "tulkaa molemmat minun luokseni!"

Kshemankari vei heidät kotiinsa ja kutsui Nalinakshaa, joka kuitenkin
sattui olemaan poissa. Setä sijoittui nojatuoliin, ja Kamila istui
vaatimattomammalle istuimelle.

Keskustelun aloitti setä. "Minun on teille kertominen, että
serkuntyttäreni on joutunut kovia kokemaan. Häiden jälkeisenä päivänä
hänen miehensä kääntyi askeetiksi, lähti kulkemaan eikä ole sen koommin
näyttäytynyt. Haridasi haluaisi viettää hurskasta elämää jossakin
pyhässä paikassa; uskonto on nyt hänen ainoa lohdutuksensa. Mutta minä
en asu täällä enkä voi luopua toimestani Ghazipurissa. Minä tarvitsen
sitä voidakseni elättää perhettäni ja senvuoksi en voisi siirtyä
hänen kanssaan tänne. Niinpä pyydänkin teiltä ystävyydenpalvelusta.
Mieleni olisi keveämpi, jos hän voisi jäädä tänne ja olla tyttärenänne.
Jos satutte häneen kyllästymään, voitte lähettää hänet luokseni
Ghazipuriin; mutta minä vakuutan teille, että hänen oltuaan pari päivää
luonanne näette, millainen aarre hän on, ettekä tahdo erota hänestä
hetkeksikään."

"Ehdotus on hyvä", virkkoi Kshemankari, "on varsin somaa, kun saan
luokseni hänenlaisensa tytön. Monesti olen ollut mielissäni, kun olen
ottanut luokseni ventovieraita tyttöjä ja antanut heille ruokaa ja
vaatteita, mutta minä en saa heitä jäämään luokseni. Nyt te olette
luovuttanut minulle Haridasin, eikä teidän tarvitse olla huolissanne
hänen tähtensä. Olette varmaan kuullut, miten ihmiset puhuvat pojastani
Nalinakshasta; hän on erittäin kelpo poika, ja paitsi meitä ei täällä
asu ketään."

"Kukapa ei olisi kuullut Nalinakshasta", virkkoi setä, "ja minä
iloitsen sydämestäni tietäessäni hänen asuvan luonanne. Olen kuullut,
että hänen vaimonsa hukkui pian häitten jälkeen ja että hän on siitä
pitäen kääntynyt jonkinlaiseksi askeetiksi."

"Se oli taivaan tahto", sanoi Kshemankari, "mutta älkää puhuko siitä,
olkaa hyvä. Pelkkä ajatuskin saa minut pelosta värisemään."

"Jos sallitte", sanoi setä, "niin minä jätän Haridasin luoksenne, mutta
käyn silloin tällöin häntä katsomassa. Hänellä on vanhempi sisar, joka
hänkin tulee luoksenne kunniatervehdykselle."

Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi:
"Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet
vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut!
Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen,
että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan
voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti
hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi
kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"

"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme
suurissa kauniissa silmissään.

"Minä en oikein tiedä, mitä voit tehdä koko pitkän päivän."

"Minä teen työtä teidän hyväksenne."

"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani -- hän on eräänlainen
askeetti -- niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin
niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä
minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei
milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei
pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa
hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot
viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy
sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet
minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."

Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä
värahdytteli ilo.

"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi",
jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"

"En oikein hyvin", vastasi Kamila.

"Ei haittaa, minä opetan sinua. Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Se ilahduttaa minua", virkkoi Kshemankari. "Minä en näe enää ilman
laseja, ja sinä voit lukea minulle."

"Minä olen oppinut keittämään ja suorittamaan talousaskareita",
ehdotteli Kamila.

"Niin tosiaan", virkkoi Kshemankari, "ulkomuotosi pettäisi kovin,
ellet osaisi keittää. Tähän saakka minä olen keittänyt Nalinille, ja
kun olen sairaana, hän mieluummin keittää itse kuin suostuu syömään
jonkin toisen keittämää. Tästä lähtien pidän sinun avullasi huolta
siitä, ettei hän enää pääse keittämään, ja ellen minäkään satu siihen
kykenemään, olen iloinen, jos voit valmistaa minulle yksinkertaista
ruokaa. Tulehan, lapsukaiseni, minä näytän sinulle varastohuoneeni ja
keittiöni." Hän lähti kuljettamaan Kamilaa pienen kotinsa näyttämön
taakse.

Kamila piti tilaisuutta sopivana sydämensä toivomuksen ilmaisemiseen ja
kuiskasi: "Sallittehan minun keittää tänään, maammoseni."

Kshemankari hymyili. "Varastohuone ja keittiö ovat emännän valtakunta.
Minun on täytynyt tässä maailmassa luopua paljosta, mutta nämä asiat
liittyvät kiinteästi jokapäiväiseen elämääni. Olkoon menneeksi, pidä
sinä huolta keittämisestä tänään ja vielä pari päivää eteenpäinkin;
ajan pitkään sinä epäilemättä otat koko työni suorittaaksesi. Sittenpä
minulla on aikaa hartaudenharjoituksiin. Olen kerrassaan iloinen
vapautuessani vähäksi aikaa tuosta alinomaisesta vastuunalaisuudesta.
Emännän elämä on muutakin kuin pelkkiä ruusuja ja kukkasia!"

Kun Kamila oli täysin perehdytetty keittiöosaston salaisuuksiin, lähti
Kshemankari rukouskammioonsa ja jätti tytön asiaksi käytännöllisesti
osoittaa emännänkykyjänsä.

Kamila suoritti kaikki valmistelut perinpohjaisesti kuten ainakin. Hän
sitoi _sarinsa_ irrallisen kulman vyötäisilleen, kokosi hiuksensa ja
ryhtyi työhön.

Nalinakshalla oli tapana kotiin tullessaan aina pistäytyä katsomassa
äitiänsä, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään, sillä äidin
terveydentila huolestutti häntä alinomaa. Kun hän tänä aamuna astui
taloon, ilmoittivat hänelle korvat ja nenä, että keittäminen oli
täydessä käynnissä. Otaksuen äitinsä olevan keittiössä hän meni sinne
ja jäi ovelle seisomaan.

Askelten äänen säpsähdyttämänä Kamila kääntyi ja seisoi Nalinakshaa
vastapäätä. Kauha putosi hänen kädestänsä, ja hän yritti turhaan
peittää kasvojansa -- unohti, että oli sitonut _sari_n kulman
vyötäisillensä. Ennenkuin hän ehti saada sen irti ja vetää
kasvoillensa, oli Nalinaksha, yhtä hämmästyneenä kuin hänkin, kääntynyt
ja poistunut.

Kamilan käsi vapisi, kun hän jälleen tarttui kauhaan.

Oli vielä varhainen, kun Kshemankari oli päättänyt
hartaudenharjoituksensa ja ilmaantui keittiöön, missä huomasi keitot
keitetyiksi. Kamila oli pessyt ja puhdistanut huoneen perinpohjaisesti;
lattialla ei näkynyt lastuja eikä vihannesten kuoria, ja kaikki oli
niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin voi toivoa.

"Sinä, lapsukaiseni, olet oikea bramaanityttö, sen kyllä huomaa!"
huudahti Kshemankari mielissään.

Nalinakshan istuutuessa aamiaista syömään hänen äitinsä asettui häntä
vastapäätä, ja eräs pieni olento seisoi oven takana pelokkaasti
kuulostellen. Hän ei rohjennut kurkistaa sisään, ja se ajatus, että
keitos oli voinut epäonnistua, sai hänet ihan suunniltaan.

"No, Nalin, miltä ruoka tänään maistuu?" kysyi Kshemankari.

Nalinaksha ei ollut herkkusuu, ja hänen äitinsä ei niinmuodoin yleensä
tiedustellut ruoan maittamista, mutta tällä kertaa äidin kysymys
kuulosti tosiaankin jännittyneen uteliaalta. Hän ei tietänyt, että
Nalinaksha oli jo nähnyt keittiössä olevan salaperäisen vieraan. Kun
äidin voimat iän karttuessa yhä riutuivat, oli hän parhaansa mukaan
koettanut kehoitella häntä palkkaamaan itselleen keittäjättären, mutta
ei ollut mitenkään saanut häntä suostumaan. Senvuoksi hän oli ollut
mielissään, kun näki keittiössä vieraat kasvot, ja vaikka ei ollutkaan
erikoisesti tarkannut ruoan laatua, vastasi innostuneesti: "Se maistuu
kerrassaan mainiolta, äiti!"

Kuultuaan tämän kiitoslauseen Kamila ei voinut enää jäädä kuuntelemaan,
vaan pakeni toiseen huoneeseen käsivarret painettuina vasten
aaltoilevaa povea.

Aamiaisen jälkeen Nalinaksha vetäytyi mietteisiinsä vaipuneena vähäksi
aikaa rauhassa lukemaan, kuten hänen tapansa oli. Iltapäivällä
Kshemankari ryhtyi käsittelemään Kamilaa, järjesti hänen hiuksensa
ja siveli helakkaa punaväriä hiusmartoon. Sitten hän käänteli hänen
päätänsä joka puolelle tutkiakseen vaikutelmaa.

Kamila oli niin ujo, ettei koko toimituksen kestäessä kohottanut
katsettansa.

"Kunpa saisin hänenlaisensa miniän!" huokasi Kshemankari itsekseen.

Sinä iltana vanhalle rouvalle sattui jälleen kuumekohtaus, Nalinakshan
suureksi mielipahaksi. "Kuulehan, äiti", sanoi hän, "sinun pitäisi
lähteä kanssani muutamaksi päiväksi toiseen ilmanalaan. Benares ei
sinulle kelpaa."

"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista,
vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni
vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä
siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun
on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä
olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene
nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."

Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen
reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.

"Sinä olet varmaan ollut minun äitini jonkin edellisen olemassaolon
aikana", sanoi vanha rouva, "sillä miten olisinkaan sinut muuten
ansainnut? Tiedäthän, etten ole vielä koskaan voinut antaa kenenkään
vieraan itseäni palvella, mutta sinun kosketuksesi näyttää antavan
minulle uusia voimia. Merkillistä, että minusta tuntuu siltä, kuin
olisin tuntenut sinut jo vuosikausia; en voi mitenkään pitää sinua
vieraana. Mutta tee nyt mitä pyydän: mene heti levolle. Nalin on tässä
viereisessä huoneessa -- hän ei missään tapauksessa suostu jättämään
äitiänsä kenenkään muun hoidettavaksi. Minä olen lukemattomat kerrat
kiellellyt ja tehnyt mitä suinkin olen osannut, mutta minkäpä hänelle
mahtaa! Hänen eteviin ominaisuuksiinsa kuuluu, että hän voi istua
valveilla koko yön sietäen kaikenlaista epämukavuutta näyttämättä siitä
koskaan kärsivän. Se johtuu siitä, että hän suhtautuu rauhallisesti
kaikkiin asioihin. Minun laitani on aivan toisin. Nyt varmaan naurat
minulle, kultaseni. Ajattelet, että olen alkanut jutella Nalinista
enkä voi lopettaa. Hän näet on ainoa poikani, eikä monella äidillä ole
hänenlaistansa. Tiedätkö, toisinaan minä kuvittelen, että hän on isäni
ja että saan hänen vanhaksi ehdittyään tehdä hänelle kaiken sen, mitä
hän on tehnyt minulle! Jopa puhun hänestä jälleen; nyt riittää, riittää
tällä kertaa! Lähde nyt makuulle, lapsukaiseni. Tosiaankin, sinun pitää
lähteä. Minä en pääse uneen, jos tänne jäät. Vanhat ihmiset eivät voi
olla jaarittelematta, jos joku on heidän luonansa."

Seuraavana päivänä Kamila otti koko talouden hoidon huoleksensa.
Nalinaksha oli erottanut idänpuolisesta kuistikosta pienen osan
oleskeluhuoneeksensa ja tapasi istua siellä iltapäivisin lukemassa.
Astuessaan sinne aamulla hän huomasi, että se oli lakaistu ja
moitteettomassa kunnossa: messinkinen suitsutusastia hohteli kuin
kulta; hyllyssä olevista kirjoista oli pyyhitty pöly ja ne oli sievästi
järjestetty. Avoimesta ovesta tulvivat aamuauringon säteet valaisivat
puhdasta huonetta, ja Nalinaksha, joka juuri palasi aamukylvystänsä,
hämmästyi ja ilostui nähdessään kaikki erinomaisessa järjestyksessä.
Kamila saapui varhain Kshemankarin vuoteen ääreen tuoden ruukun
Gangesin vettä. Hänen raikkaat kasvonsa nähdessään vanha rouva
huudahti: "Mitä kultaseni, oletko käynyt _ghâtilla_ yksinäsi? Minä olen
tässä valvoessani koko ajan mietiskellyt, kuka voisi lähteä kanssasi
sinne niin kauan kuin minä olen vuoteen omana? Sinä olet nuori, ja kun
menet ihan yksin -- --"

"Ei, maammoseni", sanoi Kamila, "eräs sedän palvelijoista on
välttämättä tahtonut tulla minua tapaamaan. Hän saapui eilen illalla.
Minä otin hänet mukaani virralle."

"Vai niin", virkkoi Kshemankari, "tätisi on varmaan ollut huolissaan
sinusta ja lähettänyt hänet senvuoksi. Se käy päinsä, hän voi jäädä
tänne ja auttaa sinua töissäsi. Missä hän on? Kutsuhan hänet tänne
hetkiseksi."

Kamila nouti Umeshin, joka kumarsi syvään tullessaan Kshemankarin eteen.

"Mikä onkaan nimesi?" kysyi vanha rouva. Umeshin kasvot vetäytyivät
leveään ujostelevaan irvistykseen, kun hän mainitsi nimensä.

"Kuka on sinulle lahjoittanut tuon kauniin lanneliinan?" kysyi
Kshemankari nauraen.

"Maammoseni on sen minulle antanut", vastasi Umesh viitaten Kamilaan.

Kshemankari loi silmäyksen Kamilaan ja huomautti hymyillen: "Minä
uskon, että Umesh on saanut sen lahjaksi anopiltansa!"

Niin Umesh löysi armon Kshemankarin edessä ja tuli taloon kuuluvaksi.

Hänen avullansa Kamila suoriutui pian päivän työstä. Kamila lakaisi
itse Nalinakshan makuuhuoneen, asetti vuodevaatteet auringonpaisteeseen
ja järjesti huoneen kuntoon. Nalinakshan käytetyt vaatteet olivat
nurkassa; Kamila pesi ne, kuivasi, silitti ja ripusti selkäpuitten
varaan. Sellaisetkin esineet, joissa ei näkynyt tomun hiventä, otettiin
käsille (mikäli ne vaativat huomiota) ja asetettiin kunnioittavasti
takaisin paikoillensa. Seinällä, vuoteen jalkopäässä, oli kaappi.
Kamila avasi sen ja löysi sieltä vain pari Nalinakshan puusandaalia
alimmalta hyllyltä. Ne hän sieppasi käteensä ja painoi poskeansa
vasten; hän hyväili niitä kuin pientä lasta ja pyyhki niistä pölyn
_sarinsa_ helmalla.

Iltapäivällä Kamila istui Kshemankarin vuoteen ääressä hieroen vanhan
rouvan jalkoja, kun Hemnalini, kukkakimppu kädessään, astui huoneeseen
ja heittäytyi Kshemankarin eteen.

"Tulkaa, Hem", sanoi vanha rouva nousten istumaan, "tulkaa ja istukaa.
Kuinka Annada Babu voi?"

"Eilen hän ei voinut oikein hyvin; senvuoksi hän ei tullut. Tänään hän
voi paremmin."

Kshemankari esitteli nyt Kamilan. "Minun äitini kuoli, kun olin vielä
lapsi", sanoi hän. "Sittemmin hän on jälleen herännyt eloon, ja minä
tapasin hänet eilen sattumalta kadulla. Äitini nimi oli Haribhagini,
ja nyt hän nimittää itseänsä Haridasiksi. Oletteko milloinkaan nähnyt
sellaista pikku kaunotarta, Hem? Sanokaahan!"

Kamila loi häpeissään katseensa alas, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin
hän vapautui hämilläänolostansa Hemnalinin seurassa.

Hemnalini kysyi Kshemankarilta, kuinka hän voi.

"Kun ihminen tulee minun iälleni", vastasi hän, "ei enää siedä kysyä
hänen vointiansa. Minä saan olla ihan tyytyväinen, kunhan ollenkaan
elän, mutta aikaa ei käy sittenkään iäti pettäminen. Olen kumminkin
iloinen, että tulitte asian maininneeksi. Minä olen jo monesti aikonut
jutella kanssanne, mutta ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Kun
eilen illalla jälleen jouduin kuumekohtauksen valtaan, päätin olla
siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi. Tiedättekö, lapsukaiseni, kun minä
olin nuori tyttö, olin häpeästä maahan vaipua, jos joku puhui minulle
naimisiinmenosta; mutta nykyaikana kasvatetaan tyttöjä toisin. Te
olette sivistynyt nuori neito ettekä enää mikään lapsi, ja teille sopii
puhua vapaasti näistä asioista. Niinpä tahdonkin nyt keskustella siitä
kanssanne, ja te ette saa ollenkaan ujostella. Sanokaahan minulle,
lapsukaiseni, onko isänne maininnut teille sen ehdotuksen, jonka
tuonoin hänelle tein?"

"On, hän on siitä maininnut", vastasi Hemnalini, katse alas luotuna.

"Nähtävästi te ette kumminkaan ollut suostuvainen, rakkaani", jatkoi
Kshemankari, "sillä muutenhan Annada Babu olisi tullut heti sen minulle
ilmoittamaan. Te ajattelitte, että Nalin on jonkinlainen askeetti,
joka viettää päivänsä ja yönsä uskonnollisissa harjoituksissa, ja
niin ollen teistä tuntui siltä, että teidän on mahdoton suostua hänen
vaimoksensa. Minun täytyy käsitellä tätä seikkaa teidän kuullen, vaikka
hän onkin poikani. Jos päättelee hänen ulkonaisen olemuksensa nojalla,
voisi ajatella, ettei hän kelpaa rakastamaan, mutta silloin arvostelee
häntä aivan väärin. Minä tunnen hänet koko hänen elämänsä ajalta ja
voin teille vakuuttaa, että hän kykenee kiintymään toiseen ihmiseen
niin voimakkaasti, että tämä tunne säikähdyttää häntä itseänsä.
Senvuoksi hän valvoo tarkoin tunteitansa. Se, joka tunkeutuu tuon
askeettisuuden kuoren läpi ja löytää tien hänen sydämeensä, huomaa
sen lämpöiseksi sydämeksi, sen voin teille vakuuttaa. Rakas Hem, te
ette ole enää mikään lapsi; te olette sivistynyt nuori neito ja olette
tullut kysymään neuvoa Nalinilta. Minä kuolisin täysin tyytyväisenä ja
rauhallisena, jos saisin nähdä teidät hänen vaimonansa. Tahtoisin saada
hänet menemään naimisiin, koska tiedän, ettei hän missään tapauksessa
tee sitä minun kuoltuani. Se on kauheata ajatella! Hän joutuu ihan
avuttomana ajelehtimaan. Minä tiedän, että te kunnioitatte Nalinia;
sanokaa, lapsukaiseni, mitä teillä on häntä vastaan."?

"Minulla ei ole mitään häntä vastaan, maammoseni, jos te arvelette
minun sopivan hänen puolisoksensa", vastasi Hemnalini, katse luotuna
lattiaan.

Tuon kuultuansa Kshemankari veti Hemnalinin puoleensa ja painoi
suudelman hänen otsallensa. Asiasta ei keskusteltu sen enempää.

"Haridasi, ota nämä kukat ja -- --" Vanha rouva katseli ympärillensä
ja huomasi, ettei "Haridasi" enää ollutkaan huoneessa; hän oli hiljaa
pujahtanut pois toisten jutellessa.

Vastakerrotun keskustelun jälkeen Hemnalini vetäytyi kuoreensa, ja
Kshemankari puolestaan osoitti uupumuksen merkkejä. Senvuoksi Hemnalini
keskeytti käyntinsä lyhyeen, nousi ja sanoi: "Minun täytyy tänään
lähteä varhain, maammoseni; isä ei voi hyvin."

"Näkemiin, lapsukaiseni, näkemiin", virkkoi Kshemankari laskien kätensä
tytön päälaelle.

Hemnalinin lähdettyä Kshemankari kutsutti luoksensa Nalinakshan ja
tervehti häntä huudahtamalla: "Kuulehan, Nalin, minä en voi enää
odottaa!"

"Mitä?" kysyi Nalinaksha.

"Minä puhuin vast'ikään asiasta Hemin kanssa", sanoi äiti, "ja hän
suostui, joten en enää ollenkaan kuuntele vastaväitteitäsi. Sinä näet,
miten minun on laita. Minä en saa rauhaa, ennenkuin olette lopullisesti
kihloissa. Minä olen valvonut puolen yötä sitä ajatellen."

"Olkoon menneeksi, äiti", sanoi Nalinaksha, "älä enää ole siitä
huolissasi, vaan nuku aivan rauhallisesti. Minä teen, mitä tahdot."

Nalinakshan mentyä Kshemankari heti kutsui "Haridasin", ja Kamila
ilmaantui jostakin sivuhuoneesta. Sillävälin oli hämärtynyt, ja huone
oli melkein pimeä. "Aseta nämä kukat veteen, lapsukaiseni", sanoi
Kshemankari, "ja järjestele ne huoneisiin." Hän otti kimpusta ruusun ja
ojensi kaikki muut Kamilalle.

Kamila asetti joitakin kukkia maljakkoon, jonka vei Nalinakshan
työpöydälle. Toiset hän sijoitti ruukkuun, jonka asetti hänen
makuuhuoneensa pöydälle. Sitten hän avasi seinäkaapin, laski jäljellä
olevat kukat hänen sandaaleillensa heittäytyen niiden eteen. Kyynelet
tulvahtivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että siinä oli kaikki,
mitä hänellä oli maailmassa, ja että pian olisi mahdotonta osoittaa
kunnioitusta hänen jaloillensakaan.

Äkkiä säpsähdytti Kamilaa ovea lähenevien askelten kaiku. Hän
sulki kiireesti kaapinoven ja kääntyi katsomaan taaksensa. Tulija
oli Nalinaksha! Pakeneminen ei käynyt päinsä, ja Kamila olisi
säikähdyksissään tahtonut häipyä tummenevan yön varjoksi. Havaitessaan
Kamilan Nalinaksha poistui heti huoneesta.

Kamila käytti heti tilaisuutta paetakseen, ja Nalinaksha palasi.
Uteliaana tietämään, mitä tyttö oli siellä tehnyt ja miksi hän oli niin
nopeasti sulkenut kaapinoven, Nalinaksha avasi sen ja näki sandaalinsa
tuoreitten kukkien peitossa. Hän sulki jälleen oven ja astui ikkunan
luo. Hänen siinä seistessään ja kauas katsellessaan tuli nopeasti
pimeä; mailleen menevän auringon viimeisetkin säteet sammuivat.




KUUDESKUUDETTA LUKU


Suostuttuaan nyt menemään naimisiin Nalinakshan kanssa Hemnalini
koki vakuuttaa itsellensä olevansa erittäin onnellinen. Hän toisteli
toistelemistaan: "Vanha kihlaukseni ei minua enää sido; taivaanrannalle
keräytyneet ukkospilvet ovat häipyneet pois. Minä olen nyt täysin
vapaa, ja alinomainen menneiden sureksiminen on lopussa." Tuota
lakkaamatta toistellessaan hän alkoi tuntea täydellisen kieltäymyksen
iloa. Kun kuolinrovio on lakannut suitsuamasta, niin maailman
suunnattomasti monimutkaiset asiat menettävät hetkeksi painavuutensa,
ja sureva tuntee helpotusta -- suunnilleen samoinkuin lapsi, kun
koulutunnin loputtua ovi avautuu. Niin oli Hemnalininkin laita. Hän
nautti siitä rauhasta, joka seuraa, kun inhimillisen elämän luku ehtii
lopulliseen päätökseensä.

Tullessaan sinä iltana kotiin hän mietti mielessään: "Kunhan äiti olisi
elossa, niin hän varmaan iloitsisi tästä uutisesta! En tiedä, kuinka
saan asian isälle kerrotuksi."

Annada Babu meni sinä iltana varhain levolle, koska tunsi itsensä
uupuneeksi, ja Hemnalini vetäytyi huoneeseensa, otti esille
päiväkirjansa ja valvoi myöhään yöhön merkiten muistiin vaikutelmiansa.
"Minä olin katkonut kaikki inhimilliset siteet ja olin kuollut
maailmalta", kirjoitti hän, "en olisi voinut koskaan uskoa, että Jumala
minut vapahtaisi ja soisi minulle uuden elämän. Nyt minä heittäydyn
hänen jalkoihinsa ja valmistaudun astelemaan uusia velvollisuuden
polkuja. Onnetar on suonut minulle lahjan, jota en suinkaan ole
ansainnut. Antakoon Taivas minulle voimaa säilyttää se koko elinikäni.
Minä olen varma siitä, että hän, jonka elämään minun arvoton elämäni
tulee liitettäväksi, on tekevä olemassaoloni täyteläiseksi ja
rikkaaksi. Rukoilen vain sitä, että minun sallittaisiin luoda yhtä
suuressa määrässä täyteläisyyttä ja rikkautta hänen elämäänsä."

Hän sulki kirjan ja lähti puutarhaan, missä kauan aikaa käyskeli
hiekkaisia polkuja talviyön tähtivälkkeisessä pehmeässä pimeässä
rajattoman avaruuden kuiskaillessa rauhan viestejä hänen levottomalle
sielullensa.

Seuraavan päivän iltapuolella Annada Babu ja Hemnalini parhaillaan
valmistautuivat lähtemään Nalinakshan taloon, kun samassa pysähtyivät
vaunut oven eteen ja eräs Nalinakshan palvelijoista, ajoistuimelta
laskeutuen, ilmoitti emäntänsä saapuneen. Annada Babu kiiruhti
auttamaan Kshemankaria hänen astuessaan vaunuista ja tervehti häntä
sanoen: "Meillä on erinomainen onni."

"Minä tulin antamaan siunaukseni tyttärellenne", sanoi vanha rouva
astuessaan sisään. Annada Babu opasti hänet oleskeluhuoneeseen ja
pyysi häntä istuutumaan sohvaan hetkiseksi odottamaan, kunnes hän
kutsuisi Hemnalinin. Hemnalini oli parhaillaan viimeistelemässä
pukeutumistansa, mutta kun kuuli Kshemankarin saapuneen, kiiruhti heti
häntä tervehtimään.

"Olkoon elämäsi pitkä ja onnellinen!" sanoi Kshemankari. "Ojennahan
kätesi, lapsukaiseni." Hän asetti kultaisen rengasparin Hemnalinin
ranteisiin; isot renkaat riippuivat irrallaan tytön laihoilla
käsivarsilla.

Hemnalini heittäytyi jälleen kunnioittavasti Kshemankarin eteen, joka
otti hänen kasvonsa kämmentensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.
Tämä siunaus ja sen antamisessa ilmenevä hellyys täytti Hemnalinin
onnenmaljan reunoja myöten. "Ja nyt", kääntyi Kshemankari puhuttelemaan
Annada Babua, "pitää teidän molempain tulla huomenna aamiaiselle
luokseni."

Seuraavana päivänä isä ja tytär joivat teetä puutarhassa, kuten olivat
tottuneet Benaresissa tekemään. Hemnalinin kihlauksen aiheuttama ilo
oli luonut Annada Babun riutuneisiin piirteisiin muinaista raikkautta,
ja kun hän silloin tällöin katsahti tyttärensä kirkkaan rauhallisiin
kasvoihin, niin hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen vaimo-vainajansa
autuas henki laskeutunut hänen tyttärensä vaiheille hilliten ilon
yltäkylläisyyttä heittämällä sen yli hienon kyynelharson.

Annada Babua vaivasi se ajatus, että oli jo aika varustautua lähtemään
Kshemankarin taloon ja että viivyttely merkitsi myöhästymistä.
Hemnalini vakuutteli yhä, että aikaa oli runsaasti -- kello
oli toisiaankin vasta kahdeksan -- mutta Annada pysyi lujana
vakaumuksessaan, että valmistuksiin kului aikaa ja että oli parempi
saapua liian varhain kuin liian myöhään.

Sillävälin saapuivat ajopelit, matkatavaroita katolla, talon eteen
siihen pysähtyen. "Sehän on Dzhogen!" huudahti Hemnalini kiiruhtaen
puutarhan portille. Vaunuista astui tosiaankin Dzhogendra, joka näytti
erittäin hilpeältä ja tervehti sisartansa mitä sydämellisimmin.

"Oletko tuonut jonkun mukanasi?" kysyi Hemnalini.

"Olenpa niinkin", nauroi Dzhogendra, "minä olen tuonut taatolle
joululahjan."

Vaunuista sukelsi nyt näkyviin Ramesh. Hänet nähtyänsä Hemnalini
kääntyi ja pakeni minkä ennätti.

"Älä mene, Hem; minulla on jotakin sinulle kerrottavaa!" huusi
Dzhogendra hänen jälkeensä. Hemnalini ei siitä huolinut, vaan riensi
pois, ikäänkuin olisi paennut jotakin kammottavaa ilmestystä.

Ramesh jäi hetkiseksi hämmästyneenä seisomaan, epäröiden, oliko
lähdettävä hänen jälkeensä vai käännyttävä takaisin.

"Tulehan, Ramesh", huudahti Dzhogendra, "isä istuu täällä ulkosalla."
Hän tarttui Rameshin käsivarteen ja kuljetti hänet Annada Babun luo.
Viimeksimainittu oli nähnyt Rameshin saapuvan ja voi tuskin uskoa
silmiänsä; hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin hieroa otsaansa ja
mutista:

"Siinä tulee uusi este asialle!"

Ramesh Babu kumarsi syvään.

Annada viittasi häntä istumaan ja kääntyi Dzhogendran puoleen: "No,
Dzhogen, sinäpä tulet oikeaan aikaan. Olin jo aikeissa sinulle
sähköttää."

"Miksi?" kysyi Dzhogendra.

"Hemnalini ja Nalinaksha menevät naimisiin; asia on järjestetty.
Nalinakshan äiti kävi eilen täällä antamassa Hemnalinille siunauksensa."

_Dzhogendra_: "Ethän tarkoittane, että kysymyksessä on lopullinen
kihlaus? Olisihan pitänyt kysyä minunkin mieltäni!"

_Annada Babu_: "Mahdotonta on arvata, mitä sinä kulloinkin sanot,
Dzhogendra. Tiedäthän itse, kuinka kiihkeästi yritit toteuttaa juuri
tätä liittoa, ennenkuin minä tiesin mitään Nalinakshasta."

_Dzhogendra_: "Sen myönnän, mutta jättäkäämme se juttu; ei ole vielä
liian myöhäistä. Minulla on koko joukko sinulle kerrottavaa. Sinun
tulee ensin kuunnella minua; sitten voit menetellä niinkuin hyväksi
näet."

_Annada Babu_: "Minä kuuntelen sinua jonakin päivänä, kun on kyllin
aikaa. Nyt en jouda."

_Dzhogendra_: "Mihin aiot lähteä?"

_Annada Babu_: "Nalinakshan äiti on kutsunut Hemin ja minut aamiaiselle
luoksensa. Teidän molempien on parasta syödä aamiaista täällä,
minä -- --"

_Dzhogendra_: "Ei, ei, älä ole huolissasi meidän tähtemme. Ramesh ja
minä voimme mennä aamiaiselle johonkin läheiseen hotelliin. Te kai
palaatte iltapuolella; me tulemme sitten jälleen."

Annada Babu ei voinut katsoa Rameshin silmiin, puhumattakaan siitä,
että olisi mitenkään häntä tervehtinyt.

Ramesh puolestaan ei virkkanut mitään, istui vain ääneti, kunnes oli
aika lähteä. Silloin hän kumarsi ja poistui.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU


Edellisenä päivänä Kshemankari oli sanonut Kamilalle: "Minä olen
kutsunut Hemnalinin ja hänen isänsä huomiseksi aamiaiselle. Mitä heille
tarjoamme, kultaseni? Meidän pitäisi ruokkia Annada Babu niin hyvin,
ettei hän pelkää tyttärensä joutuvan täällä nälkää näkemään; eikö
niin, lapsukaiseni? Mutta sinähän olet niin mainio keittäjätär, että
varmaan tuotat minulle kunniaa. En ole koskaan ennen kuullut poikani
sanovan mitään ruoasta, mutta eilen hän kiitteli kiittelemistään sinun
keittotaitoasi! Sinä et näytä tänään oikein iloiselta, lapsukaiseni;
etkö voi hyvin?"

"Kiitos, äiti", vastasi Kamila väkinäisesti hymyillen, "minä voin aivan
hyvin."

Kshemankari pudisti päätänsä. "Minä pelkään, että sinua kiusaa jokin
asia. Se on varsin luonnollista, eikä sinun tarvitse pelätä, vaikka sen
minulle ilmaiset. Älä kohtele minua niinkuin vierasta, lapsukaiseni,
minä pidän sinua omana tyttärenäni. Sinun pitää tosiaankin minulle
sanoa, jos täällä sattuu jotakin sellaista, mikä ei sinua miellytä tai
jos haluat nähdä omaisiasi."

"Minä en tahdo mitään muuta kuin saada tehdä työtä teidän hyväksenne,
maammoseni!" huudahti Kamila kiihkeästi.

Välittämättä tästä keskeytyksestä Kshemankari jatkoi: "Ehkäpä on
parasta, että lähdet setäsi luo ja palaat tänne, milloin haluat."

"Maammoseni", huudahti Kamila ihan säikähtyneenä, "niin kauan kuin saan
olla teidän luonanne, en tahdo kenenkään muun luo koko maailmassa. Jos
teen jotakin huonosti, niin rangaiskaa minua, miten hyväksi näette,
mutta älkää lähettäkö minua pois päiväksikään!"

Kshemankari taputteli tytön poskea ja vastasi: "Kun noin sanot, tulen
jälleen ajatelleeksi, että olet ollut äitini jossakin edellisessä
elämässä. Kuinkapa olisimmekaan muuten voineet mieltyä toisiimme ensi
näkemällä? Mene nyt aikaisin makuulle. Sinulla ei ole koko päivänä
ollut yhtään levon hetkeä."

Kamila meni makuuhuoneeseensa, lukitsi oven, sammutti kynttilän ja
istuutui lattialle mietiskelläkseen asioita siinä pimeässä. Pitkien
mietteiden jälkeen hänen ajatuksensa muotoutuivat seuraavanlaisiksi:
"Minä en voi jäädä hänen valvojaksensa, kun taivas on riistänyt minulta
kaiken oikeuden. Minun täytyy valmistua kerrassaan hänestä luopumaan.
Jäljellä ei ole muuta kuin silloin tällöin pieniä tilaisuuksia saada
häntä palvella, ja ne minä tahdon säilyttää itselläni, mikäli suinkin
mahdollista. Suokoon Jumala minulle voimaa täyttää aina velvollisuuteni
hymyilevin kasvoin, milloinkaan pyrkimättäkään saavuttamaan enempää!
Tämänkin suorittaminen käy minulle varmaan vaikeaksi. Ellen voi tehdä
iloisesti, mitä tehtävänä on, jos suorittelen töitäni alakuloisin
ilmein, niin minun on luovuttava kaikesta."

Siten tarkasteltuansa olotilaansa hän mukautti itsensä seuraavaan
päätökseen: "Huomisesta lähtien minä en enää sure, en näytä
onnettomalta, en huokaile saavuttamattomia. Minä olen onnellinen
saadessani palvella koko elämäni ajan. Minä en pyydä koskaan mitään
enempää."

Hän meni makuulle, käännähteli hetkisen kyljeltä toiselle ja vaipui
uneen. Pari kolme kertaa yöllä herätessään hän toisteli sanojansa kuin
jotakin pyhää rukoustekstiä: "Minä en pyydä koskaan mitään enempää."
Aamulla noustessaan hän liitti kätensä yhteen ja keskitti koko
tahdonvoimansa tähän päätökseen: "Minä tahdon palvella sinua kuolemaan
asti enkä pyydä koskaan mitään muuta."

Kiireesti peseydyttyään ja pukeuduttuaan hän lähti Nalinakshan
työhuoneeseen. Hän puhdisti pölyn joka nurkasta pukunsa liepeellä,
asetti kaikki matot paikoillensa ja kiiruhti Ganges-virralle kylpemään.

Nalinakshan uudistetuista pyynnöistä Kshemankari oli lakannut
kylpemästä ennen auringonnousua; senvuoksi saatteli Umesh Kamilaa
virralle koleina aamuhetkinä.

Palattuansa Kamila esitti hymyilevin kasvoin Kshemankarille
aamutervehdyksensä.

Vanha rouva oli parhaillaan aikeissa lähteä virralle. "Miksi lähditkään
niin varhain?" kysyi hän Kamilalta. "Olisit odottanut minua, niin
olisimme menneet yhdessä."

"Minä en voinut tänään odottaa, maammoseni", vastasi Kamila, "on kovin
paljon tekemistä. Minun täytyy käsitellä eilen saapuneet vihannekset ja
lähettää Umesh varhain torille hakemaan sieltä, mitä vielä tarvitaan."

"Sinä olet ajatellut kaikkea, kultaseni. Vieraittemme tullessa
aamiainen varmaan on valmiina."

Samassa saapui Nalinaksha. Kamila peitti kosteat hiuksensa ja lähti
sisään.

"Joko taas kylpemään, äiti?" kysyi Nalinaksha. "Olisi parempi odottaa,
kunnes hieman voimistut."

"Unohda kerrankin, että olet lääkäri, Nalin", vastasi Kshemankari.
"Kuolemattomuuden saavuttamiseksi on olemassa yksi ainoa lääke:
joka-aamuinen Gangesissa kylpeminen. Sinä lähdet ulos, lähdethän? Koeta
palata tänään niin aikaisin kuin mahdollista."

"Miksi, äiti?"

_Kshemankari_: "Minä unohdin eilen sanoa sinulle, että Annada Babu
tulee tänään antamaan sinulle siunauksensa."

_Nalinaksha_: "Antamaan siunauksensa? Miksi hän on käynyt yht'äkkiä
niin armolliseksi? Mehän kohtaamme toisemme joka päivä."

_Kshemankari_: "Minä kävin eilen heidän luonansa, lahjoitin
Hemnalinille pari rannerengasta ja annoin hänelle siunaukseni; nyt on
Annada Babun vuoro. Älä siis viivy kauan. He tulevat ennen aamiaista."

Vanha rouva lähti kylpemään. Nalinaksha asteli hitaasti pois, pää
painuksissa, mietteissään.




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU


Paetessaan Rameshin näkyvistä Hemnalini juoksi huoneeseensa ja istuutui
rauhoittumaan. Ensi kiihtymyksen lauettua tunkihe mieleen häpeäntunne.
"Miksi en voinut kohdata Ramesh Babua malttiani menettämättä?" mietti
hän. "Miksi minun pitikään käyttäytyä niin surkeasti, kun hän yht'äkkiä
seisoi edessäni? Enhän voi enää ollenkaan luottaa siihen, että kykenen
tunteitani hillitsemään. Minun täytyy varoa toiste osoittamasta
sellaista ryhdittömyyttä." Hän kokosi voimansa, nousi, avasi oven ja
päätti lähteä jälleen tapaamaan Ramesh Babua miettien mielessään:
"Tällä kertaa en pakene; hillitsen tunteeni."

Samassa hänen mieleensä johtui jotakin. Hän palasi huoneeseensa,
otti lippaasta sen rannerengasparin, jonka Kshemankari oli hänelle
lahjoittanut; siten varustettuna hän astui pää pystyssä puutarhaan,
valmiina ottamaan vastaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli hänen isänsä. "Minne olet
menossa, Hem?" kysyi Annada Babu.

"Eikö Ramesh olekaan täällä? Missä on Dzhogen?" kysyi Hemnalini.

"He lähtivät yhdessä pois." Hemnalini tunsi mielensä keventyvän, kun ei
tarvinnut asettaa itsensähillitsemiskykyä kokeen alaiseksi.

"Niin, ja nyt -- --", jatkoi Annada Babu.

"Minä lähden kanssasi, taatto", sanoi Hemnalini. "Kylpemiseen ei kulu
pitkää aikaa. Sinä voit jo tilata vaunut."

Hemnalinissa tapahtunut äkillinen muutos, hänen luonnoton intonsa
päästä mahdollisimman pian Kshemankarin luo ei jäänyt Annada Babulta
huomaamatta ja lisäsi hänen levottomuuttansa. Hemnalini peseytyi
ja pukeutui kiireesti ja tuli sitten kysymään, olivatko vaunut jo
saapuneet.

"Ei vielä", vastasi hänen isänsä. Hemnalini lähti kävelemään puutarhaan
Annada Babun istuessa kuistikolla päätänsä hieroskellen.

Oli vasta puoli yksitoista, kun he saapuivat Nalinakshan taloon, eikä
tohtori ollut vielä palannut sairaskäynneiltänsä. Niin ollen jäi
Kshemankarin asiaksi keskustella vieraiden kanssa. Hän alkoi jutella
Annada Babun kanssa laveasti hänen terveyttänsä ja sukuansa koskevista
seikoista luoden samalla syrjäsilmäyksen Hemnaliniin. Hän ihmetteli,
ettei tyttö näyttänyt iloisemmalta. Tulossaolevan onnellisen tapahtuman
olisi pitänyt kohottaa hänen kasvoillensa aamuruskoa muistuttava
ruusuinen hohtelu. Sensijaan ne näkyivät olevan huolen pilvien peitossa.

Kshemankari oli luonnostaan herkkätunteinen, ja Hemnalinin iloton ilme
masensi hänen mieltänsä. "Useimmat tytöt", ajatteli hän, "pitäisivät
itseänsä erittäin onnellisina saadessaan Nalinin, mutta ylenmääräinen
sivistys on nähtävästi pannut tämän pään niin pyörälle, että hän
luulee itseänsä liian hyväksi; muulla tavoin en voi selittää hänen
painostunutta ja hajamielistä ilmettänsä. Oma syyni: minä olen vanha
eukko ja kärsimätön; en jaksanut odottaa toiveitteni toteutumista. Minä
järjestin asiat niin, että Nalin sai morsiamekseen tytön, joka ei enää
ole mikään lapsi, enkä yrittänytkään ottaa selkoa hänen todellisesta
luonteestansa. Ikävää, etten ehtinyt häneen paremmin tutustua; mutta
minunhan on jo aika jättää hyvästi kaikki maalliset asiat." Nämä
ajatukset häiritsivät Kshemankaria hänen jutellessaan Annada Babun
kanssa, joten hänestä tuntui yhä hankalammalta pitää keskustelua
käynnissä. Vihdoin hän ilmaisi salaiset ajatuksensa. "Oikeastaan",
sanoi hän, "ei ole mitään syytä kiirehtiä häiden viettämistä. He ovat
kumpikin kyllin iäkkäät tietääkseen mitä tahtovat; ei maksa vaivaa
heitä ahdistella. Minä en tiedä, mitä Hemnalini ajattelee, mutta
Nalinista voin sanoa, ettei hän ole siihen ajatukseen vielä oikein
tottunut." Hänen sanansa olivat tarkoitetut etupäässä Hemnalinille;
tyttö tuntui olevan kahdella päällä, ja Kshemankari ei halunnut
vieraittensa saavan sellaista käsitystä, että hänen poikansa oli ylen
iloinen ajatellessaan tulevaa avioliittoansa.

Hemnalini oli aloittanut päivänsä väkinäisen iloisuuden tilassa, ja
tulos oli aivan toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Lyhytaikainen
hilpeys vaihtui täydelliseksi uupumukseksi. Kshemankarin taloon
astuessaan hän oli tuntenut äkillistä pelonkauhua, ja se uusi
elämänpolku, jota hänen oli lähdettävä kulkemaan, näkyi hänen
mielessänsä kivisenä, jyrkkänä ja loppumattomana. Vanhusten lausuessa
toisilleen kohteliaisuuksia Hemnalini joutui epäilysten valtaan, ja
tuloksena oli, että hänessä taisteli kaksi vastakkaista tunnetta, kun
Kshemankari näytti kylmenevän koko naimissuunnitelmalle. Toisaalta
vapauttaisi pikainen naimisiinmeno hänet levottomuuden ja epäröimisen
tilasta, ja siksi hän toivoi kihlausasian tulevan nyt lopullisesti
ratkaistuksi; mutta toisaalta se vihjaus, että koko suunnitelmasta sopi
vielä luopua, synnytti hetkellistä helpotuksen tunnetta.

Merkitsevän lausuntonsa jälkeen Kshemankari oli luonut Hemnaliniin
pikaisen silmäyksen ja huomannut sanojensa vaikutuksen. Hänestä
näytti siltä, että tytön ilme oli käynyt levollisemmaksi, ja samassa
hänen sydämensä paatui Hemnalinille. "Minä olin myydä Nalinini kovin
huokeasta"? ajatteli hän iloiten siitä, että poikansa viipyi niin kauan.

"Tämä on ihan Nalinakshan tapaista!" jatkoi hän, yhä Hemnalinille
puhuen. "Hän tietää varsin hyvin, että te tulette tänään, mutta siitä
huolimatta hänestä ei näy vielä jälkeäkään. Hän olisi varsin hyvin
voinut vähentää töitänsä tänään. Jos minä voin hiemankaan huonosti,
niin hän jättää sairaskäyntinsä ja jää kotiin, miten paljon siten
menettäneekin!"

Sitten Kshemankari pyysi anteeksi, että täytyi lähteä katsomaan,
millä asteella aterian valmistus oli. Hänen tarkoituksensa oli jättää
Hemnalini Kamilan huostaan saadakseen itse jutella kahden kesken vanhan
herran kanssa.

Ruoka kiehua porisi hiljaisella tulella valmiiksi keitettynä, ja Kamila
istui keittiön nurkassa niin syviin mietteisiin vaipuneena, että
Kshemankarin äkkiä sisään astuessa säpsähti ja hypähti seisaalleen,
hämillään ja hymyillen.

"Sinäpä näytät olevan uutterissa keittopuuhissa, lapsukaiseni", virkkoi
vanha rouva.

"Kaikki on valmiina, maammoseni", vastasi Kamila.

"Miksi istutkaan täällä niin hiljaa, rakas lapsi? Annada Babu on
vanha mies; sinun ei tarvitse häntä ujostella. Hem on täällä, ja
minä ajattelin, että voisit viedä hänet vähäksi aikaa huoneeseesi
juttelemaan. Minä en halua häntä ikävystyttää pakottamalla häntä
keskustelemaan minunlaiseni vanhan ihmisen kanssa."

Hemnalinin näennäinen kylmäkiskoisuus oli vain lisännyt Kshemankarin
kiintymystä Kamilaan.

"Mutta minä en osaa puhua hänen kanssaan", huomautti Kamila, "hän on
kovin oppinut, ja minä en tiedä mitään."

"Mitä johtuukaan mieleesi!" virkkoi Kshemankari. "Sinä olet yhtä hyvä
kuin kuka muu tahansa. Miten ihmiset ylpeilevätkään oppineisuudestansa,
kovin vähän on niin viehättäviä kuin sinä. Jokainen voi oppia jotakin
kirjoista, mutta monen ei ole suotu olla sellainen suloinen pikku
nainen kuin sinä. Tulehan nyt, kultaseni. Sinun pitää ensin pukeutua.
Minä annan yllesi jotakin oikein somaa."

Kshemankari oli päättänyt asettaa Hemnalinin kuihtuneen kauneuden
rinnalle tämän oppimattoman tytön raikkaan viehätyksen; hänen teki
mieli kaikin tavoin nöyryyttää kopeata.

Kamilalle ei jäänyt mitään vastustelun mahdollisuutta. Kshemankari
koristi hänet taitavin käsin, antoi hänen pukea yllensä
vaaleankeltaisen silkkihameen ja järjesti hänen hiuksensa uusimman
muodin mukaisesti. Hän käänteli Kamilan kasvoja puolelta toiselle
tutkiakseen vaikutusta. Vihdoin hän suuteli tyttöä poskelle ja huudahti
ihastuneena: "Sinä olet niin kaunis, että kelpaat kuninkaan palatsiin!"

Kamila huomautti tavantakaa: "Maammoseni, he istuvat ihan yksin; on jo
myöhä."

"Älä ole siitä huolissasi", vastasi Kshemankari, "minä en lähde,
ennenkuin olen saanut sinut kuntoon."

Kun Kamila oli täysissä pukimissa, sanoi Kshemankari: "Tulehan nyt
kanssani, kultaseni; älä ujostele. Kun tuo korkeasti oppinut kaunotar
sinut näkee, niin hän joutuu häpeämään. Sinä vedät vertoja niille
kaikille." Kshemankari vei Kamilan mukanansa huoneeseen, johon oli
vieraansa jättänyt. Nalinaksha oli sillävälin saapunut ja jutteli
heidän kanssansa.

Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei
päästänyt häntä menemään.

"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän,
"täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."

Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi
ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa
toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut
hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että
Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen
kihlatullensa.

Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun
Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen
ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen
pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet
kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa
katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.

Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen
suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että
sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi
Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa
jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."

Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki
oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan
morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa
ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen,
että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää
mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia
itselleen.

Hänen polvensa värähtelivät, kun hän lähti huoneesta.

"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti.
"Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"

"Ei ole; on vain serkku -- isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota
Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.

"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun
olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut:
'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin
kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai
murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset
omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi,
etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät
minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet _sinä_ ajattele niin,
rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."

Kamilan ennakkoluulot hälvenivät kerrassaan. "Onko tosiaankin
mahdollista, että sinä voit minusta pitää, _didi_?" kysyi hän. "Minä
olen kovin tuhma."

Hemnalini hymyili. "Kunhan opit minut tuntemaan, niin huomaat, että
minäkin olen kovin tuhma. Minä tiedän vain muutamia kirjoista oppimiani
asioita, ja senvuoksi tahtoisin sinun pysyvän aina luonani, jos minä
tulen tähän taloon. Minua peloittaa hirveästi se ajatus, että minun
pitäisi yksin hoitaa taloutta."

"Jätä se kokonaan minun huolekseni", sanoi Kamila lapsellisen
koruttomasti. "Minä olen suorittanut sellaisia töitä pienestä pitäen.
Minä en pelkää mitään sellaista. Me hoidamme talouden yhdessä, kuin
sisaret ainakin. Sinä teet hänet onnelliseksi, ja minä pidän huolta
teistä kummastakin."

"Miten onkaan, kultaseni", virkkoi Hemnalini sitten, "sinä et ole
koskaan kunnolla nähnyt miestäsi; voitko vielä muistaa, minkä näköinen
hän oli?"

Kamila ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen. "Minä en silloin
tietänyt, että minun olisi pitänyt painaa hänen kuvansa mieleeni,
_didi_. Setä Tshakrabarttin luona serkkuni Saila ja minä tulimme
hyviksi ystäviksi. Minä näin, miten hän oli kiintynyt mieheensä, ja se
avasi minun silmäni. Minä en ole oikeastaan koskaan nähnyt miestäni,
mutta siitä huolimatta aloin häntä sydämestäni rakastaa ja kunnioittaa.
Jumala palkitsi minun uskollisuuteni, sillä minulla on nyt mielessäni
selvä kuva miehestäni. Hän tosin ei ole koskaan löytänyt minusta
vaimoaan, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisin löytänyt hänestä
mieheni."

Kertomus Kamilan uskollisesta kiintymyksestä löysi vastakaikua
Hemnalinin sydämestä. "Minä ymmärrän hyvin mitä tarkoitat", sanoi
hän vähäisen vaitiolon jälkeen. "Kun sillä tavalla jotakin saamme,
niin saamme sen todellakin omaksemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja
kestämätöntä."

Mahdotonta on sanoa, ymmärsikö Kamila tuon täysin vai eikö. Hän katseli
Hemnalinia hetkisen silmää räpähdyttämättä ja virkkoi sitten: "Sen
täytyy olla totta, _didi_, koska sinä sen sanot. Minä en sitä murehdi;
olen täysin onnellinen. Olen saanut palkkani."

Hemnalini tarttui Kamilan käteen. "Mestarini sanoo, että todellinen
voitto on vain siinä, missä häviö ja voitto merkitsevät samaa.
Varmaa on, rakkaani, että jos voitan ehdottomalla antaumuksellani
niin paljon kuin sinä olet voittanut, niin voin kiittää itseäni
tosiaankin onnelliseksi." Kamila silmäili ihmeissään Hemnalinia.
"Mitä tarkoitatkaan, _didi_? Sinulla tulee olemaan kaikki; sinulta ei
varmaankaan puutu mitään?"

"Minä voin olla ihan tyytyväinen, kun osakseni tulee mikä minulle on
säädetty", vastasi Hemnalini. "Jos enemmän saisin, niin saisin huolta
ja surua. Sinä varmaan hämmästyt kuullessasi minun näin puhuvan,
mutta minä tunnen, että Jumala käskee minua tämän sanomaan. Tiedätkö,
rakkaani, minulla oli tänään raskas paino sydämelläni, mutta sinut
kohdattuani se on poissa, ja minä tunnen saaneeni uutta voimaa.
Senvuoksi minä juttelen näin paljon. En ole milloinkaan ennen sitä
osannut. Kuinka saitkaan avatuksi sydämeni, rakas sisar?"




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU


Kshemankarin luota palattuansa Hemnalini löysi ison kirjeen
oleskeluhuoneen pöydältä. Osoitteen käsialasta hän näki, että se
oli Rameshilta. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti, kun hän otti sen
mukaansa makuukammioon, sulki oven ja alkoi lukea.

Ramesh kertoi koko tarinan suhteestansa Kamilaan, mitään salaamatta.
Kirje päättyi näin: "Olosuhteet ovat katkaisseet sen siteen, jolla
taivas oli liittänyt yhteen meidän elämämme, teidän ja minun. Te
olette nyt antanut sydämenne toiselle. Minä en teitä ollenkaan siitä
soimaa, mutta tekään ette saa soimata minua. Vaikka Kamila ja minä emme
ole koskaan eläneet yhdessä miehenä ja vaimona, on minun kuitenkin
teille tunnustaminen, että ajan mittaan kiinnyin häneen yhä enemmän.
En kykene nyt tarkoin määrittelemään tunteitteni tilaa. Ellette te
olisi minusta luopunut, olisi sydämeni löytänyt varman sataman teidän
rakkaudestanne. Tätä toivoen minä riensin hämmentyneessä tilassani
teidän luoksenne. Mutta kun ihan ilmeisesti minua karttelitte, koska
ette minusta enää välittänyt, ja kun lisäksi kuulin, että olitte
suostunut menemään naimisiin toisen kanssa, niin kaikki epäilykseni
palasivat. Minä tunsin, etten voi koskaan täysin unohtaa Kamilaa. Mutta
unohdinpa tai en, siitä ei kärsi maailmassa kukaan muu kuin minä itse.
Ja miksi kärsisin minäkään? Minä en voi milloinkaan unohtaa niitä kahta
ainoata naista, jotka milloinkaan ovat saaneet sijaa sydämessäni, ja
arvaamattomana onnenani on heidän muistonsa säilyttäminen koko elämän
ajan.

"Kun tänä aamuna teidät jälleen vilahdukselta näin, koski se minuun
niin, että asuntooni palatessani surkuttelin itseäni kaikkein
onnettomimmaksi olennoksi; mutta nyt se on ohi. Minä sanon teille
jäähyväiset tyynin, jopa hilpeinkin mielin. Teitä ja Sallimusta saan
kiittää siitä, etten tänä eron hetkenä tunne vähintäkään katkeruutta.
Minä toivotan teille kaikkea onnea ja menestystä. Älkää arvostelko
minua ankarasti; minä en ole antanut teille siihen mitään aihetta."

Hemnalinin yht'äkkiä astuessa huoneeseen Annada Babun lukeminen
häiriytyi.

"Etkö voi aivan hyvin, Hem?" kysyi hän.

"Voin kyllä, taatto, minua ei vaivaa mikään; olen saanut kirjeen
Ramesh Babulta. Ota ja lue se ja anna se sitten takaisin minulle."
Ojennettuaan kirjeen isällensä hän lähti huoneesta.

Annada Babu asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen kahteen kertaan.
Sitten hän lähetti palvelijan viemään sen takaisin Hemnalinille ja
istuutui asiaa ajattelemaan. Lopulta hän päätyi tähän tulokseen: "Onpa
se tavallaan hyväkin! Nalinaksha on paljon otollisempi kuin Ramesh.
Eipä haittaa, vaikka Ramesh onkin väistynyt."

Kohta senjälkeen ilmoitettiin Nalinaksha saapuneeksi. Annada Babu
hieman hämmästyi hänet nähdessään ja ihmetteli, mikä asia hänet oli
voinut taloon tuoda; olivathan he eronneet toisistaan vain pari
tuntia sitten, pitkän keskustelun jälkeen. Hän johtui päättelemään,
että Nalinaksha toisiaankin rakasti Hemnalinia, ja hymyili
itsekseen lämpöisesti tuolle ajatuksellensa. Hän oli parhaillaan
suunnittelemassa, miten saisi kutsutuksi Hemnalinin ja vetäytyisi itse
jonkin tekosyyn nojalla pois, kun Nalinaksha kävi suoraan asiaan.

"Annada Babu, on suunniteltu, että minä nain teidän tyttärenne.
Ennenkuin asiaa ehditään pitemmälle kehittää, tahdon kertoa teille
jotakin, mikä teidän tulee tietää."

"Hyvä; siinä tapauksessa teidän tulee se kertoa."

"Te ette ole tietänyt, että olen jo naimisissa."

"Epäilemättä, olen siitä kuullut, mutta -- --"

_Nalinaksha_: "Minua ihmetyttää, että sen jo tiedätte. Joka tapauksessa
te otaksutte ensimmäisen vaimoni kuolleen, mutta asia ei ole ollenkaan
varma. Minä puolestani uskon hänen olevan elossa."

"Suokoon Jumala, että on niin laita. Hem! Hem!"

"Täällä, taatto!" Hemnalini astui huoneeseen.

_Annada Babu_: "Siinä kirjeessä, jonka Ramesh sinulle kirjoitti, on
jotakin -- --"

Hemnalini ojensi kirjeen Nalinakshalle. "Hänen tulee saada tietää
kaikki", sanoi hän lähtien jälleen huoneesta.

Nalinaksha luki kirjeen. Hän hämmästyi ihan sanattomaksi.

"Se on surullisimpia tarinoita, mitä ajatella saattaa", jatkoi Annada
Babu. "Teille oli varmaan kiusallista lukea kirje, mutta olisimme
menetelleet väärin, jos olisimme sen teiltä salanneet."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Nalinaksha nousi ja sanoi hyvästi Annada
Babulle. Ulos lähtiessään hän huomasi Hemnalinin seisovan vähän matkan
päässä pohjoisenpuolisella kuistikolla. Neidon näkeminen hämmästytti
häntä ilmeisesti. Hän kummasteli, kuinka Hemnalini voi seisoa ihan
liikkumattomana, kasvot tyyninä ja rauhallisina, vaikka hänen
povessansa täytyi myrskyn raivota! Hänen ilmeensä ei pienimmässäkään
määrässä osoittanut, mitä hänen mielessänsä tapahtui. Nalinaksha ei
rohjennut häneltä kysyä, voisiko jollakin tavoin häntä auttaa, ja
tiesi, ettei olisi helppoa saada häneltä vastausta. "Voinko häntä
mitenkään lohduttaa vai enkö?" kysyi hänen huolestunut sydämensä. "Ei,
ne rajat, jotka erottavat ihmissieluja toisistaan, ovat auttamattomat.
Kuinka peloittavan yksinäinen onkaan ihmisen sielu!"

Nalinaksha päätti kulkea kiertotietä mennäkseen Hemnalinin ohitse,
siltä varalta, että hänellä olisi jotakin sanottavaa; mutta hänen
kuistikkoa lähestyessään tyttö pujahtikin sisään. "Ei ole helppo sielun
kohdata sielua", ajatteli hän, "ihmistä toiseen yhdistävä side on
monimutkainen." Hän astui alakuloisena vaunujensa luo.

Pian Nalinakshan poistuttua ilmaantui Dzhogen.

"Ihan yksinkö, Dzhogen?" virkkoi hänen isänsä.

"Ketä vielä odotit?" kysyi Dzhogendra.

"Rameshiapa tietenkin", vastasi Annada Babu.

_Dzhogendra_: "Älykkäälle ihmiselle riittää yksi sellainen vastaanotto
kuin se, jonka hänelle valmistit! Minä en tiedä, miten hänen on käynyt,
ellei hän mahdollisesti ole voittanut itsellensä ikuista autuutta
syöksymällä Gangesiin Benaresissa. Minä en ole häntä sen koommin
nähnyt; hän oli jättänyt vain paperilapun, johon oli kirjoitettu:
'Minä lähden pois. Veljesi Ramesh.' Minä en ole milloinkaan kyennyt
käsittämään tätä melodraamaa. Minun on myös lähdettävä; nykyinen
toimeni miellyttää minua erittäin. Sellainen koulumestarintyö on selvää
ja mutkatonta; siinä ei ole tällaisia hämäriä kohtia!"

"Entä miten käy Hemin? Meidän on päätettävä -- --", aloitti Annada Babu.

_Dzhogendra_: "Mitäpä minä voin enää tehdä? Minä vain tekisin yhä
päätöksiä, ja te kumoaisitte niitä. Siitä leikistä olen jo saanut
kyllikseni." Älkää vetäkö minua enää siihen. Asiat, joita en ymmärrä,
eivät minulle sovi. Tunnen itseni ihan voimattomaksi nähdessäni, kuinka
erinomaisen nopeasti ja helposti Hem voi kääntyä käsittämättömäksi.
Minä matkustan huomenna aamujunassa; matkalla minun täytyy pysähtyä
Bankipurissa. Samassa Dzhogendra jo poistui huoneesta.

Annada Babu ei voinut tehdä muuta kuin hieroskella otsaansa ja miettiä
miettimistään. Hänen maailmansa oli jälleen täynnä arvoituksia, joita
hän ei kyennyt ratkaisemaan.




KUUDESKYMMENES LUKU


Pari päivää myöhemmin Sailadzha ja hänen isänsä olivat Nalinakshan
äidin luona vieraissa. Saila ja Kamila istuivat kuiskuttelemassa
viereisessä huoneessa Tshakrabarttin jutellessa Kshemankarin kanssa.

_Tshakrabartti_: "Minun lomani on nyt lopussa. Minun on lähdettävä
huomenna takaisin Ghazipuriin. Jos Haridasi on teille jollakin tavoin
rasitukseksi, tai jos te -- --"

_Kshemankari_: "Joko taas alatte! Mitä ajattelettekaan, hyvä ystävä?
Aiotteko ottaa Haridasin takaisin?"

_Tshakrabartti_: "En, enhän minä ole sitä lajia, minä en ota lahjaa
takaisin; mutta jos teillä on siitä haittaa -- --"

_Kshemankari_: "Te ette puhu ollenkaan vilpittömästi. Tiedätte yhtä
hyvin kuin minäkin, ettei mikään voi olla minulle otollisempaa kuin
sellainen oiva pikku emäntä, joten -- --"

_Tshakrabartti_: "Hyvä, hyvä, ei puhuta siitä sen enempää. Te olette
yskän ymmärtänyt. Käytin vain pientä juonta saadakseni kuulla teidän
ylistävän Haridasia. Ainoastaan eräs seikka minua huolestuttaa,
nimittäin se, että Nalinaksha Babu kenties pitää häntä tungettelijana.
Meidän tyttömme on ylpeä, ja jos Nalinaksha hiemankaan osoittaa
olevansa nyreissään hänen tähtensä, niin Haridasi panee sen kovin
pahaksensa."

_Kshemankari_: "Mitä sanottekaan! Nalinko olisi nyreissään! Mahdotonta!"

_Tshakrabartti_: "Olette varmaan oikeassa! Mutta nähkääs: minä
rakastan Haridasia sydämestäni, ja minun mieltäni ei ole helppo
tyydyttää, kun hän on kysymyksessä. Hyvä on tietää, ettei Nalin ole
nyreissään ja ettei hän ollenkaan ota tyttöä huomioon; mutta se ei
tunnu minusta riittävältä. Minä en voi milloinkaan ajatella häntä aivan
rauhallisesti, ellen tiedä hänen tässä talossa eläessään voivan pitää
itseänsä perheen jäsenenä. Eihän hän ole mikään huoneensisustukseen
kuuluva kappale; hän on elävä olento. Jos Nalinaksha sietää häntä
ollenkaan hänestä välittämättä, ja jos tuo muodostaa koko heidän
välisen suhteensa, niin -- --"

_Kshemankari_: "Älkää olko siitä huolissanne, ystäväni. Nalin suostuu
varmaan mielellään pitämään häntä perheeseen kuuluvana. Nalinista on
vaikea mitään havaita, mutta minä olen aivan varma siitä, että hän
on jo ajatellut Haridasin asemaa ottaen huomioon hänen onnensa ja
mukavuutensa. On varsin mahdollista, että hän on jo tehnyt jotakin
hänen hyväksensä, vaikka meillä ei ole asiasta mitään tietoa."

_Tshakrabartti_: "Olen sangen iloinen tuon kuullessani. Mutta sittenkin
keskustelisin mielelläni Nalinaksha Babun kanssa, ennenkuin lähden.
Maailmassa ei ole montakaan miestä, joka tällaisessa tapauksessa
tuntisi olevansa vastuussa naisen onnesta. Jos taivas on suonut
Nalinaksha Babulle sellaista oikeata miehekkyyttä, niin tahtoisin
hänelle sanoa, ettei hänen pidä turhan häveliäisyyden vuoksi pitää
Haridasia loitolla itsestään; hänen tulisi arkailematta ottaa tyttö
todelliseksi perheen jäseneksi."

Tshakrabarttin Nalinakshalle osoittama luottamus sai Kshemankarin
sydämen hehkumaan äidinylpeyttä.

"Minä pelkäsin, ettei se olisi teille mieluista", sanoi Kshemankari,
"ja senvuoksi olen pitänyt Haridasin loitolla Nalinakshan ollessa
läsnä, mutta minä tunnen poikani ja tiedän voivani ehdottomasti häneen
luottaa."

_Tshakrabartti_: "Niinpä sanon teille ihan avoimesti, mitä sydämelläni
on. Minä olen kuullut, että Nalinaksha Babu menee naimisiin ja että
hänen morsiamensa on iäkkäämpi ja sivistyneempi kuin nuoret morsiamet
yleensä. Senvuoksi ajattelin, että Haridasi kenties -- --"

_Kshemankari_: "Minä ymmärrän. Siinä tapauksessa teillä kieltämättä
olisi syytä levottomuuteen. Mutta siitä avioliitosta ei tule mitään."

_Tshakrabartti_: "Onko siis kihlaus purettu?"

_Kshemankari_: "Siinä ei ollut mitään purkamista. Nalin ei ole sitä
lainkaan halunnut; minä se vain häntä pakotin, mutta olen nyt siitä
luopunut. Ei ole hyvä pakottaa ihmisiä vastoin heidän halujansa ja
taipumuksiansa. On mahdollista, että kuolen koskaan näkemättä häntä
naimisissa. Me emme voi ennakolta tietää, mitä Jumala on meille
määrännyt."

_Tshakrabartti_: "Niin ette saa puhua. Mitä varten ovat ystävänne
olemassa? Onnellinen puhemies voi vaatia itsellensä päivälliset ja
lahjan, ja sellainen syötti houkuttelee minua, totisesti!"

_Kshemankari_: "Siunatkoon hyvää sydäntänne! Nähkääs, Nalin vanhenee,
ja minua kovin suretti se ajatus, että hän on minun tähteni yhä
astumatta pyhään aviosäätyyn. Niinpä kävinkin asiaan ylen kiireesti
käsiksi ja kosin hänen puolestansa tähyämättä sitä ennen kunnollisesti
ympärilleni. Minun on täytynyt luopua puheena olleen avioliiton
ajatuksesta, joten nyt saatte katsoa, mitä käy tekeminen; mutta älkää
menettäkö aikaa, sillä minä en enää kauan elä."

_Tshakrabartti_: "Niin ette saa puhua. Saatte varmaan vielä nähdä
poikanne elämänkumppaninsa keralla. Minä tiedän varsin hyvin,
millainen miniä teitä miellyttää: ei kovin nuori, mutta teitä kohtaan
kunnioittava ja kuuliainen; me emme valitse sellaista, joka ei
näitä ehtoja täytä. No niin, älkää olko enää huolissanne sen asian
vuoksi. Jos Jumala suo, niin asiaa sopii pitää päätettynä. Teidän
luvallanne tahtoisin nyt Haridasia hieman neuvoa, miten hänen on täällä
käyttäydyttävä. Minä lähetän siksi aikaa luoksenne Sailan; hän on
puhunut teistä aina siitä asti, kun ensi kerran teidät näki."

"Keskustelkaa mieluummin kolmisin", virkkoi Kshemankari, "minulla on
tässä vähän tekemistä."

Tshakrabartti nauroi. "Minunlaisilleni ihmisille on onneksi, että
maailmassa on teidänlaisianne! Aivan pian saamme nähdä, mitä se
'tekeminen' oikeastaan on. Uskonpa, että olette aikeissa ryhtyä
valmistamaan herkkupaloja sille onnelliselle bramaanille, joka löytää
Nalinaksha Babulle morsiamen!"

Tshakrabartti etsi Sailadzhan ja Kamilan ja näki kyyneliä välkkyvän
Kamilan silmissä. Ukko ei virkkanut mitään, vilkaisi vain Kamilaan ja
istuutui tyttärensä viereen.

"Kuulehan, taatto", alkoi Saila, "minä tässä sanoin Kamilalle, että nyt
on aika kertoa Nalinaksha Babulle koko juttu, mutta tämä pikku Haridasi
hupakko kiistelee vastaan."

"Ei, _didi_", huudahti Kamila, "minä rukoilen sinua olemaan siitä
puhumatta! Se on ihan mahdotonta!"

"Oletpa hupsu!" sanoi Saila. "Aiot istua rauhassa katsellen, kuinka
Nalinaksha Babu nai Henmalinin. Mitä kaikkea oletkaan kokenut häittesi
jälkeen! Eipä paljon puuttunut, ettet menettänyt henkeäsi, ja nyt aiot
ottaa kantaaksesi uuden koettelemuksen."

"Minun tarinaani ei saa kertoa kenellekään, _didi_", sanoi Kamila.
"Minä voin sietää mitä muuta hyvänsä, mutta en sellaista häpeätä. Asiat
ovat hyvin niinkuin ovat. Minä olen nyt aivan onnellinen, mutta jos
koko juttu tulee tiedoksi, en voisi enää silmiäni avata tässä talossa;
minä en kestäisi sitä häpeätä."

Saila ei rohjennut väittää vastaan, mutta hänestä tuntui sittenkin
sietämättömältä kaikessa rauhassa sallia Nalinakshan menevän naimisiin
Hemnalinin kanssa.

"Tuleeko siitä avioliitosta siis tosi?" kysyi Tshakrabartti.

_Saila_: "Epäilemättä, taatto! Nalinaksha Babun äiti on jo antanut
morsiamelle siunauksensa."

_Tshakrabartti_: "Jumalan kiitos, ettei se siunaus tehoa. Kamila rakas,
sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Oikeus on voittanut."

Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä
suurin silmin.

"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut
siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."

Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti
hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut
tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä
talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän
sekavan vyyhdin?"

_Tshakrabartti_: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa
järjestykseen."

_Kamila_: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en
toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani
pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä
olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon
nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin
onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen
silmistänsä.

Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas
lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte.
Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman
tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme
asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha
tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa
astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.

"Mitä kuuluu, Umesh?" kysyi setä.

"Alhaalla on Ramesh Babu, joka kysyy herra tohtoria", vastasi Umesh.

Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen:
"Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas
ja tarttui Rameshin käteen.

"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan
sanoa teille pari sanaa."

"Mikä teidät tänne tuo, setä?" kysyi Ramesh ihmeissään.

"Teidän tähtenne minä täällä olen", vastasi setä, "ja olen erittäin
iloinen, kun tapaan teidät. Tulkaa, meillä ei ole paljon aikaa; meidän
täytyy saada asia kuntoon." Samassa hän veti Rameshin mukanaan kadulle.
"Kuinka osuittekaan tähän taloon, Ramesh Babu?" kysyi hän sitten.

"Minä tahdoin tavata Nalinaksha Babun", vastasi Ramesh. "Olen päättänyt
kertoa hänelle kaikki, mitä tiedän Kamilasta. Ajattelen aina, että hän
kenties on sittenkin vielä elossa."

"Jos otaksumme, että hän elää ja että Nalinaksha hänet sattumalta
tapaa, uskotteko, että hänen olisi hyvä kuulla asia juuri teiltä?
Hänellä on vanha äiti, ja saattaisi olla onnettomuudeksi Kamilalle, jos
hän kuulisi totuuden."

"Minä en tiedä, miten se vaikuttaisi heidän yhteiskunnalliseen
asemaansa", virkkoi Ramesh, "mutta tahtoisin Nalinakshan tietävän,
ettei Kamilaa kohtaa moitteen varjokaan. Jos hän on tosiaankin kuollut,
niin minun tunnustukseni tekee hänelle mahdolliseksi kunnioittaa hänen
muistoansa."

"Minä en pysty käsittämään teidän nykyaikaisten ajatusjuoksua", sanoi
setä. "Jos Kamila tosiaankin on kuollut, en ymmärrä, miksi vaivaisitte
häntä Kamilan muistolla; olihan hän vain yhden yön hänen puolisonansa.
Näettekö tuon talon? Se on asumukseni. Jos tulette huomenna varhain
luokseni, niin kerron teille kaikki. Siihen saakka pyydän teitä olemaan
käymättä Nalinaksha Babun luona."

Ramesh suostui. Setä palasi ja sanoi Kamilalle: "Pyydän teitä tulemaan
luoksemme huomenna varhain, lapsukaiseni. Minulle on selvinnyt, että
teidän on itse selitettävä asiain tila Ramesh Babulle."

Kamila ei vastannut, loi vain katseensa alas.

"Minä olen varma siitä, että tämä on ainoa oikea menettelytapa", jatkoi
setä. "Nykyaikaiset nuoret miehet eivät noudata vanhoja kaavoja. Älkää
sitä säikähtäkö, lapsukaiseni. Älkää salliko kenenkään muun anastaa
oikeuttanne; se on teidän velvollisuutenne eikä kenenkään muun.
Teimmepä me muut mitä tahansa, se ei vaikuta sillä tavalla."

Kamila ei vieläkään kohottanut katsettansa.

"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne",
jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä
harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."

Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi
Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa
Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän
katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys
näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi
tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista,
mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.

Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois,
kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme
teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te
hoiditte hänen ollessaan sairaana."

Sailadzha kumarsi.

"Kuinka pienokainen nyt voi?" kysyi Nalinaksha tervehdykseen vastaten.

"Hän voi jälleen aivan hyvin."

"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin
kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut,
pitäisi teidän viipyäkin."

Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja
havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää
Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois
päästäkseen jälleen tasapainoon.

Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään
ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.

"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä
oli jotakin tehtävää", vastasi setä.

Kelpo tavalla kestittyään itseänsä hän palasi oleskeluhuoneeseen.
"Odottakaahan hetkinen", sanoi hän Nalinakshalle ja hänen äidillensä,
"minä tulen heti takaisin."

Hän lähti jälleen ulos ja palasi parin minuutin kuluttua taluttaen
Kamilaa kädestä. Sailadsha seurasi heitä.

"Kuulkaahan, Nalinaksha Babu", aloitti Tshakrabartti, "te ette saa
kohdella Haridasia niinkuin vierasta. Minä jätän tyttörukan luoksenne
ja toivon teidän ja teidän äitinne pitävän häntä joka suhteessa
omaisiinne kuuluvana. Hän ei pyydä mitään muuta kuin saada teitä
palvella. Hän ei tule milloinkaan menettelemään väärin tieten tahtoen,
sen voin teille vakuuttaa."

"Arvoisa ystäväni", virkkoi Kshemankari, "teillä ei ole mitään syytä
levottomuuteen. Me pidämme Haridasia jo tyttärenämme ja sisarenamme.
Emme myöskään ole hänen täällä ollessaan joutuneet pulaan sen vuoksi,
ettemme olisi keksineet hänelle mitään tekemistä. Keittiössä ja
varastohuoneessa, missä olen monet vuodet hallinnut ja vallinnut,
minulla ei ole enää mitään sanomista. Palvelijat eivät enää pidä
minua emäntänänsä. Minä olen huomaamatta joutunut taka-alalle.
Minulla oli ennen tapana pitää avaimet huostassani, mutta Haridasi on
osannut nekin minulta siepata. Sanokaahan, mitä vielä vaaditte tälle
ryöväriveitikallenne? Uhkaatteko viedä hänet mukananne? Se olisi pahin
ryöstö, mikä minua voi kohdata!"

"Hän ei lähtisi, vaikka käskisin, joten voitte olla ihan huoletta",
vastasi Tshakrabartti. "Te olette hänet lumonneet siinä määrin, että
hän on unohtanut kaikkien muiden olemassaolon. Tyttö parka, hän on
saanut paljon kovaa kokea ja on nyt vihdoin löytänyt rauhan teidän
luonanne. Suojelkoon taivas tätä hänen rauhaansa ja älköön teidän
suosiotanne otettako häneltä koskaan pois; se on lähtösiunaukseni
hänelle!" Ukon silmät olivat käyneet kosteiksi.

Nalinaksha oli kuunnellut ääneti, ikäänkuin lumouksen vallassa.

Vieraiden lähdettyä hän asteli hitaasti omaan huoneeseensa. Painuva
joulukuun päivä valoi huoneeseen purppurahohdetta, heleätä kuin
morsiamen posken punerrus. Punainen hehku tuntui tunkeutuvan hänen
huokosiinsa ja huuhtelevan koko hänen olemustansa.

Eräs hänen hindustanilainen ystävänsä oli aamulla lähettänyt
hänelle korillisen ruusuja, ja Kshemankari oli jättänyt ne Kamilan
järjestettäviksi. Kamila oli ne asettanut maljakkoon Nalinakshan
huoneeseen. Nyt niiden tuoksu hulmahti sisäänastujaa vastaan.
Iltapäivän hiljaisuudessa laskevan auringon punahohde ja ruusujen
tuoksu yhtyivät toisiinsa aisteja huumaten. Vuosikausia oli hänen
elämänsä ollut kieltäymyksen ja ankaran itsensähillitsemisen elämää,
mutta nyt hänestä tuntui siltä, kuin hänen korviinsa olisivat
kantautuneet monikielisen soittimen sävelet ja kuin koko maanpiiriä
olisivat kaiuttaneet näkymättömien tanssijoiden askelet ja helisevät
kastanjetit.

Nalinaksha kääntyi pois ikkunasta, ja hänen katseensa osui ruusuihin,
jotka oli järjestetty komeroon hänen vuoteensa pääpuoleen. Ne olivat
kuin pelkkiä häneen suunnattuja katseita ja näyttivät esittävän jotakin
sanatonta pyyntöä hänen sydämensä ovella.

Hän otti yhden ruusuista, himmeän kullan värisen ruusunnupun, jonka
terälehdet eivät vielä olleet puhjenneet esiin, mutta josta virtasi
lakkaamaton, voimakas tuoksu. Hänen sitä hyväillessään tuntui siltä,
kuin hänen sormensa puristukseen olisi vastannut toisen ihmisen sormi,
ja hänen koko ruumiissaan souteli outo väristys. Hän painoi hentoa
nuppusta huuliansa ja silmäluomiansa vasten.

Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet.
Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui
kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan
jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen
hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut
vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.

Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa
Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen
askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi
hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei
pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.

Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti
ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi
jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli
hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa
hyvä. Te ette saa minua ujostella!"




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU


Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden
tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!

"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?"
kysyi Saila.

"En tiedä, _didi_; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki
kärsimykseni ohi."

_Saila_: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen
iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"

_Kamila_: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän
on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."

_Saila_: "Hyvä niin, kultaseni; mutta sinä et saa minulta mitään
salata."

_Kamila_: "Minulla ei ole mitään salattavaa, _didi_; minun on vain
vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti
elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja
työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa
pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa
kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen
koko elämäni ajaksi."

_Saila_: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt
hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle
kuuluvan onnen korkoinensa."

_Kamila_: "Et saa niin sanoa, _didi_. Koron olen jo saanut. Minun ei
sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."

Samassa tuli setä.

"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän
Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."

Setä oli sitä ennen keskustellut Rameshin kanssa.

"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa
oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen
jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa
suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen
kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."

Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni
kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi
aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö
Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka
se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani
rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."

"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan
kohta."

Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä
ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki
tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh
hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"

Kamila siinä tosiaankin seisoi hänen edessänsä, ääneti ja liikahtamatta.

"Taivaalle olkoon kiitos, Ramesh Babu", sanoi setä, joka oli tullut
samalla kertaa sisään, "Kamilan onnettomuudet ovat lopussa; hänellä
on kirkas taivas pään päällä. Te pelastitte hänet suuresta vaarasta
saattaen siten itsenne kurjuuteen. Nyt, kun on tullut eron hetki,
hän ei voi vaieten sivuuttaa, mitä on teille velkaa. Hän saapuu nyt
luoksenne sanomaan teille jäähyväiset ja saamaan teidän siunauksenne."

Hetkisen turhaan ponnistettuansa Ramesh kykeni puhumaan.

"Jumala teitä siunatkoon, Kamila", sanoi hän.

"Antakaa minulle anteeksi kaikki vääryys, mitä olen teille tehnyt, joko
tietäen tai tietämättäni."

Kamila nojasi seinään kykenemättä mitään virkkamaan.

Hetkisen vaiti oltuansa Ramesh jatkoi: "Jos haluatte lähettää minut
jonkun henkilön luo tai jos voin selvittää jonkin väärinkäsityksen,
niin minä olen valmis palvelukseenne."

Kamila liitti anoen kätensä yhteen.

"Minä pyydän teitä olemaan sanomatta sanaakaan kenellekään."

"Pitkään aikaan en kertonut teistä kenellekään", virkkoi Ramesh.
"Minä vaikenin vielä silloinkin, kun vaikeneminen merkitsi minulle
onnettomuutta. Vasta muutamia päiviä sitten, luullessani, että te
olitte kaiken vaaran tuolla puolen, minä kerroin teidän tarinanne ja
silloinkin yhden ainoan perheen jäsenille. Se ei luullakseni asiaanne
vahingoita, päinvastoin: se sitä hyödyttänee. Setä nähtävästi tietää
kaikki. Sitäpaitsi Annada Babu, jonka tytär -- --"

"Te varmaankin tarkoitatte Hemnalinia", keskeytti setä. "Oletteko
kuullut tarinan?"

"Olen", vastasi Ramesh, "ja jos haluatte kuulla minulta vielä jotakin,
niin olen valmis kertomaan. Itselleni en pyydä enää mitään; olen
kadottanut melkoisen kappaleen elämääni ja hyvän joukon muutakin.
Nyt tahdon vain olla vapaa; tahdon maksaa kaikki velkani ja päästä
sitoumuksistani." Setä tarttui lempeästi hänen käteensä. "Ei, Ramesh
Babu, teiltä ei vaadita mitään muuta. Te olette paljon kärsinyt, ja
minä rukoilen Jumalaa, että elämänne saa tästä lähtien olla vapaa,
onnellinen, häiriytymätön."

"Minä sanon teille nyt hyvästi", virkkoi Ramesh Kamilan puoleen
kääntyen. Kamila ei sanonut sanaakaan, kumarsi vain jälleen
kunnioittavasti.

Ramesh asteli ulos kadulle kuin unissa käyden. "Minä olen iloinen, että
kohtasin Kamilan vielä kerran", sanoi hän itsekseen, "tämä kohtaus
muodostaa sopivan lopun episodiimme. Vaikka en vieläkään oikein tiedä,
mikä hänet sai pakenemaan Ghazipurista, sen tiedän joka tapauksessa,
että olen nyt tarpeeton. Minua ei kaipaa kukaan; niinpä lähden
maailmalle ja elän omaa elämääni. Ei ole mitään syytä kääntyä katsomaan
taaksensa."




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU


Kamilan tullessa kotiin Annada Babu ja Hemnalini istuivat Kshemankarin
luona.

"Siinähän on Haridasi!" virkkoi Kshemankari hänet nähdessään. "Etkö
mene ystävättäresi kanssa omaan huoneeseesi, lapsukaiseni? Annada Babu
juo teetä minun seurassani."

Kamilan huoneeseen astuttuaan Hemnalini kohta heittäytyi hänen syliinsä
huudahtaen: "Kamila!"

"Kuinka oletkaan saanut tietää nimeni?" kysyi Kamila näyttämättä kovin
hämmästyneeltä.

"Joku kertoi minulle koko tarinanne. En osaa selittää, miten kävi,
mutta kohta sen kuultuani tiesin, että olet Kamila."

"Minä en tahdo kenenkään tietävän nimeäni", sanoi Kamila, "todellinen
nimeni on muuttunut minulle soimaukseksi."

"Mutta siitä huolimatta se antaa sinulle oikeutesi takaisin."

Kamila pudisti päätänsä.

"Minun mielestäni ei ole niin laita. Minulla ei ole mitään oikeutta
vaadittavana enkä minä haluakaan mitään vaatia."

"Mutta mitä oikeutta sinulla on salata asia mieheltäsi? Miksi et jätä
kohtaloasi kokonaan hänen ratkaistavaksensa? Sinun ei pitäisi peitellä
häneltä mitään."

Väri pakeni äkkiä Kamilan kasvoista. Hän tuijotti avuttomana
Hemnaliniin turhaan etsien vastausta; sitten hän vaipui vuoteeseen.

"Taivas yksin tietää, miksi tunnen sellaista häpeää, vaikka en ole
tehnyt mitään vääryyttä! Miksi minua rangaistaan, vaikka olen ihan
viaton? Kuinka voinkaan hänelle kertoa koko tarinani?" Hemnalini
tarttui hänen käteensä.

"Tässä ei tule kysymykseen rangaistus, vaan vapautus. Sinä olet nyt
harhaluulon pauloissa etkä vapaudu koskaan, ellet ilmaise kaikkea
miehellesi. Luota kaitselmukseen ja katko kahleesi!"

"Minulta ei vie voimia se pelko, että voin kaikki menettää, mutta minä
ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä en saa pelätä, mitä tulevaisuus minulle
mukanansa tuo; minun on sanottava hänelle kaikki. Häneltä en saa salata
enää mitään." Kamila iski kätensä lujasti yhteen.

"Mitä siis tahdotkaan?" kysyi Hemnalini viihdytellen. "Tahdotko, että
joku muu sen hänelle kertoo?"

Kamila pudisti päätänsä ehdottoman kieltävästi. "En, en; hän ei saa
sitä kuulla keneltäkään muulta. Minä itse sanon sen hänelle; et saa
ajatella, etten kykene sitä tekemään."

"Se on parasta", virkkoi Hemnalini. "Minä en tiedä, tapaammeko vielä
toisemme; minä tulin sanomaan, että matkustamme pois."

"Minne te matkustatte?"

"Kalkuttaan. Nyt en saa sinua enää viivyttää; sinulla on aamuaskareesi
suoritettavana. Minun on paras lähteä. Älä unohda sisartasi."

"Kirjoitathan minulle?" kysyi Kamila tarttuen hänen käteensä.

Hemnalini lupasi.

"Sinun pitää kirjoittaa ja neuvoa, mitä minun on tekeminen; minä
tiedän, että kirjeesi minua rohkaisevat."

Hemnalini hymyili.

"Siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Sinä saat toisen, paljon paremman
neuvonantajan."

Hemnalinia ajatellessaan Kamila ei ollut suinkaan levollinen, vaikka ei
huolestumistansa osoittanut. Ulkonaisesti tyynen Hemnalinin kasvoissa
näkyi ankaran surun ilme. Se herätti Kamilan myötätuntoa, mutta
toisaalta oli Hemnalinin olemuksessa jotakin torjuvaa, ja se teki
vaikeaksi hänelle puhua tai esittää kysymyksiä.

Vaikka Kamila oli purkanut sydämensä mitään salailematta, lähti
Hemnalini hänen luotansa ilmaisematta omaa suljettua sisintänsä. Hänen
sanomattoman surumielinen ja alistunut ilmeensä väikkyi alinomaisena
hämäryytenä hänen kasvoillansa.

Pitkin päivää, talousaskareiden suodessa hetkisenkään lepoa, Kamilan
mielessä kangastelivat Hemnalinin kauniit, tyynet silmät ja hänen
lausumansa sanat. Hän ei tietänyt Hemnalinin tarinasta mitään muuta
kuin sen tosiasian, että hänen ja Nalinakshan kihlaus oli purkautunut.

Hemnalini oli tuonut aamulla korillisen kukkia puutarhastansa, ja
Kamila istuutui kylvyn jälkeen sitomaan niistä seppeltä. Kshemankari
oli hänen seuranansa.

"Rakas lapseni", sanoi hän Kamilalle, "en voi sanoin kuvata niitä
tunteita, jotka liikkuivat mielessäni Hemnalinin minua hyvästellessä.
Sanottakoon mitä tahansa, hän on tosiaankin miellyttävä tyttö; minä
ajattelen yhä, kuinka onnellinen olisin, jos saisin hänet miniäkseni.
Asia oli jo melkein sillä asteella, mutta pojastani ei tosiaankaan saa
selkoa. Hän yksin tietää, mikä hänet sai muuttamaan mieltänsä."

Kshemankari ei halunnut myöntää, että oli itse vielä ihan hiljattain
kysymyksessäolevaa liittoa vastustanut.

Kuullessaan askeleita hän huusi: "Sinäkö siellä, Nalin?"

Kamila piilotti nopeasti kukat ja seppelet _sarinsa_ vapaaseen kulmaan
ja peitti kasvonsa.

Nalinaksha astui huoneeseen, ja hänen äitinsä virkkoi hänelle: "Hem ja
hänen isänsä lähtivät vast'ikään pois; näitkö heidät?"

"Näin; minä vein heidät kotiin vaunuissani."

"Sano mitä tahdot, poikaseni", jatkoi äiti, "Hemin laisia ei ole
paljon." Hänen puheensävynsä nojalla olisi voinut luulla, että
Nalinakshalla oli tapana väittää aina vastaan. Mutta hän vain hymyili
eikä virkkanut mitään.

"Vielä sinä hymyilet!" puhui Kshemankari edelleen. "Minä olin saanut
aikaan kihlauksen, olinpa jo antanut Hemille siunauksenikin, kun sinä
sait päähäsi jonkin hyrriäisen ja kumosit koko asian. Etkö ollenkaan
pahoittele?"

Nalinaksha näytti säpsähtävän, vilkaisi Kamilaan ja huomasi hänen
vakavan katseensa. Kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, olisi
Kamila mielellään häipynyt olemattomiin, ja hänen päänsä painui alas.

"Kuulehan, äiti", sanoi Nalinaksha, "pidätkö sinä poikaasi niin
haluttavana, että luulet asian olevan aivan helposti järjestettävissä?
Tällaiseen jäykkään jurottajaan ei kukaan hevillä rakastu!" Tuon
kuullessaan Kamila jälleen kohotti katseensa, ja samassa Nalinaksha
silmäsi häntä niin iloisesti, että pakeneminen tuntui Kamilasta
ainoalta mahdolliselta pelastukselta.

"Mene ja ole puhumatta!" virkkoi Kshemankari pojallensa. "Sinä suututat
minua."

Yksin jäätyänsä Kamila punoi kaikki Hemnalinin kukat yhdeksi ainoaksi
suureksi seppeleksi, asetti sen koriin, pirskotti siihen vettä ja vei
sen Nalinakshan työhuoneeseen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, kun
hän ajatteli, että tämä valtaisa seppel oli Hemnalinin erolahja.

Omaan huoneeseensa palattuaan Kamila istui kauan mietteissään, kyseli
itseltänsä, mitä Nalinakshan katseet olivat voineet tarkoittaa ja
mitä hän mahtoikaan ajatella hänestä, Kamilasta. Hänen katseensa oli
tuntunut tunkeutuvan salaisimpiinkin ajatuksiin. Tavallaan parempi
oli sittenkin ollut entinen aika, jolloin Kamila oli pysytellyt
poissa Nalinakshan lähettyviltä. Nyt hän joutui alinomaa kiusallisiin
tilanteisiin; se oli kuin rangaistus siitä, että hän salasi oikean
nimensä.

Hän mietti mielessään: "Nalinaksha varmaankin ajattelee näin: Mistä
onkaan äiti tuon Haridasin löytänyt? Enpä ole milloinkaan ennen nähnyt
niin tungettelevaa olentoa. Se ajatus, että hän minua siten arvostelee,
vaikkapa vain ohimennenkin, on minusta sietämätön."

Sinä iltana hän meni levolle lujasti päättäen ensimmäisessä
tarjoutuvassa tilaisuudessa ilmaista salaisuutensa ja ottaa kantaakseen
kaikki seuraukset.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain ja lähti kylpemään. Hän toi
mukanaan pienen ruukun Gangesin vettä aikoen tapansa mukaan sillä
pestä Nalinakshan oleskeluhuoneen, ennenkuin ryhtyi mitään muuta
tekemään; mutta tällä kertaa Nalinaksha, vastoin tavallisuutta, oli jo
huoneessaan.

Pahoillaan siitä, ettei saanut suorittaa tavanmukaista tehtäväänsä,
Kamila kääntyi takaisin ja alkoi hitaasti poistua; mutta samassa johtui
hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet seisahtumaan.

Hän asteli hiljalleen takaisin ja pysähtyi jälleen ovelle. Hän ei
tietänyt, miten se oikeastaan tapahtui; koko maailma souti sumuna hänen
edessänsä, eikä hänellä ollut mitään tuntoa ajan kulumisesta.

Yht'äkkiä hän havaitsi, että Nalinaksha oli tullut huoneestansa ja
seisoi hänen edessänsä. Kamila hypähti heti jalkeilleen, polvistui
hänen eteensä ja taivutti päätänsä, kunnes se kosketti hänen
jalkojansa; valtoinaan olevat, vielä kosteat hiukset putosivat
Nalinakshan jalkoihin peittäen ne nilkkaa myöten. Sitten Kamila nousi
ja seisoi kuin kuvapatsas hänen edessänsä; hän unohti kokonaan, että
harso oli pudonnut kasvoilta, eikä huomannut sitäkään, että Nalinakshan
katse oli kiinteästi suunnattu hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt
tietävän mitään ulkomaailmasta, kunnes äkillinen innoitus välkähti
hänen mielessänsä ja hän lausui vakain äänin: "Minä olen Kamila."

Hän oli tuskin saanut tuon sanoneeksi, kun hänen oman äänensä sointu
tuntui hälventävän lumouksen ja saavan jännityksen laukeamaan. Hänen
koko ruumiinsa vapisi, ja pää painui alas; hän ei voinut hievahtaakaan,
mutta tunsi samalla, että pakeneminen oli ainoa pelastuskeino. Hän
oli käyttänyt koko voimansa ja uskaltanut kaikkensa heittäytyessään
Nalinakshan eteen ja lausuessaan nuo kolme sanaa: "Minä olen Kamila."
Häpeä ei ollut enää mitenkään salattavissa. Hän oli antautunut
Nalinakshan armoille.

Nalinaksha kohotti hitaasti hänen kätensä huulillensa ja kuiskasi:
"Minä tiedän sen! Sinä olet minun Kamilani! Tule kanssani."

Hän veti Kamilan huoneeseen ja laski seppelen hänen kaulaansa.

"Tule, polvistukaamme Hänen eteensä!" Heidän siinä vieretysten
koskettaessaan otsallansa permannon lumivalkoista marmoria tulvi
ikkunasta aamuauringon valo kullaten heidän kumartuneita päitänsä.

Noustuansa Kamila vielä kerran heittäytyi syvästi kunnioittaen
Nalinakshan eteen. Kun hän jälleen nousi, ei kiusallinen arkuus enää
häntä vaivannut. Hänen ilonsa ei ollut ylenpalttinen, mutta suuren
vapahduksen tyyni rauha valautui koko hänen olemukseensa kuin aamun
kirkas paiste; ehdottoman antaumuksen tunto täytti hänen sydämensä
joka sopukan, ja koko luomakunta näytti verhoutuvan hänen hartaan
palvontansa suitsutukseen.

Jostakin salatusta lähteestä kumpusi alinomaa vesiä hänen silmiinsä,
ja kyynelkarpalot vierivät esteettömästi hänen poskillensa --
ilonkyynelet, jotka huuhtoivat pois hänen orpoa elämäänsä kammitsoineet
surut.

Nalinaksha ei virkkanut enää mitään, pyyhkäisi vain kosteat hiukset
Kamilan otsalta ja lähti huoneesta.

Kamila ei ollut vielä saanut kylliksi osoittaa antaumustansa; se
kuohui ja kumpuili yhä hänen sydämessään, ja hänen teki mieli antaa
sen virrata valtoinaan. Hän meni Nalinakshan makuuhuoneeseen ja laski
oman seppelensä vanhojen sandaalien ympärille, painoi niitä otsaansa ja
asetti ne jälleen kunnioittavasti paikoilleen.

Sitten hän ryhtyi suorittamaan päivän työtä, ikäänkuin se olisi ollut
jumalanpalvelusta; jokainen hänen suorittamansa tehtävä oli kuin
rukous, joka ilon siivittämänä kohosi taivaaseen.

"Mitä sinä teetkään, lapsukaiseni?" huudahti Kshemankari. "Kun näkee
sinut pesemässä ja lakaisemassa ja puhdistamassa, niin luulisi sinun
tahtovan uudistaa koko talon yhdessä ainoassa päivässä."

Talousaskarten päätyttyä Kamila ei käynyt käsiksi ompelukseensa, kuten
tavallisesti, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa; Nalinaksha löysi hänet
sieltä palatessaan kotiin mukanansa korillinen liljankukkia.

"Kamila", sanoi hän, "asetahan nämä veteen, jotta pysyvät tuoreina.
Iltasella me menemme pyytämään äidiltä siunausta."

"Mutta sinähän et ole vielä kuullut koko tarinaani", virkkoi Kamila,
katse alas luotuna.

"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään; minä tiedän kaikki", sanoi
Nalinaksha.

Kamila veti hunnun kasvoillensa.

"Mutta äiti -- --", aloitti hän saamatta enempää sanotuksi.

Nalinaksha veti hunnun syrjään. "Äiti on elämänsä varrella antanut
anteeksi paljon syntejä. Hän varmaan antaa anteeksi sinulle sen, mikä
ei syntiä ollutkaan."








End of the Project Gutenberg EBook of Haaksirikko, by Rabindranath Tagore

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59471 ***