Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 11203 insertions, 0 deletions

diff --git a/58847-0.txt b/58847-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d020a2d
--- /dev/null
+++ b/58847-0.txt
@@ -0,0 +1,11203 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58847 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+JEAN CHRISTOPHE IV
+
+Kapinoitsija
+
+
+Kirj.
+
+ROMAIN ROLLAND
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1918.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+    Alkulause.
+ I. Lentohiekkaa.
+II. Hiekka hautaa.
+
+
+
+
+ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.
+
+
+Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat
+tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin
+puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen
+ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.
+Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten
+eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme
+ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja
+sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.
+Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme
+ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan
+lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten
+ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämää
+kiittää, ilta aamua."
+
+Marraskuulla 1906.
+
+R. R.
+
+
+
+
+
+
+I
+
+LENTOHIEKKAA
+
+
+
+
+Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!... Vapaa muista ja omasta itsestään!
+Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli
+yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.
+Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli
+tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät
+väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt
+heitä tukehuttavan sielunsa.
+
+Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli
+tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin
+holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset
+painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt
+ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he
+pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,
+kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.
+Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän
+ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.
+Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin
+vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan
+itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!...
+Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista
+tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai
+vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada
+viimeinkin elää, ja olla nyt, -- ei elämän raatelema uhri, vaan sen
+herra!...
+
+Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan
+kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa
+porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja
+helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa
+riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän
+sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.
+
+Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.
+Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin
+pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja
+matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt
+kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi
+onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan
+ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin.
+Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui
+ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen
+hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien
+ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan;
+hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen
+ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli
+sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään
+erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän
+onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat;
+ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän
+vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen,
+joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta
+pakkovaltaa.
+
+Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan
+kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi
+sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe
+ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet
+tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa
+voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän
+kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:
+
+-- Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.
+
+Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja
+huudahti:
+
+-- Rakastunutko!... En, todentotta!... Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole
+sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!... Uh!
+
+Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli
+häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:
+
+-- Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä
+kestää tähän iltaan.
+
+-- No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.
+
+-- Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin
+tyytyväinen?
+
+-- Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.
+
+Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti
+kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli
+häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle
+lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti
+ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän
+puhuikin vain itselleen.
+
+He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan
+kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan
+pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän
+ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". -- Juopuen
+omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa
+huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen
+valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa
+hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki
+äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:
+
+-- Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?
+
+Louisa intti heikosti vastaan:
+
+-- Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:
+
+-- Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan
+oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset
+minua ymmärtävät, -- enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt
+ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni...
+
+-- Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!... No, jos
+sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.
+
+
+
+
+Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!...
+Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien
+kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset
+nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti
+loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien
+aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä.
+Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten
+aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa
+kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat
+kuin salamat... Ja sitten toisia, taas toisia... Koskaan ne eivät ole
+samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu
+hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää
+niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista
+unista? Kyllä ennättää vielä!... Myöhemmin!... Kun hän sitten tahtoo,
+heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän
+näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan.
+Myöhemmin!...
+
+Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.
+Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.
+
+
+
+
+Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee
+kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja,
+kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja
+nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat
+ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun
+ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei,
+mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.
+
+Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena
+hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee
+uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi
+kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin
+niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä.
+Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo
+kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa
+jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät
+hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä...
+
+Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia.
+Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut
+niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan
+ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa
+olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon
+oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja
+vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä
+siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli
+hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat
+kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset,
+melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä
+näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia,
+luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria
+suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi,
+neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä
+koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne
+epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan
+tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade
+rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. -- Monien näiden suunnitelmain
+olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat
+pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset
+luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.
+
+
+
+
+Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen
+tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi
+saada unelmat kouraansa. -- Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne
+näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä;
+hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille... Ei, hän ei saanutkaan
+esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne
+eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne
+muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli.
+Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän
+hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä
+kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa
+saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti,
+kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi
+niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei
+hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin
+kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen
+enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut
+hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä
+ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi
+sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla
+hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä
+hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän
+kurottautui juomaan.
+
+Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka
+jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan... Miten innoittavaa
+juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko
+haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? --
+Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt
+enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa
+sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään
+muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko
+kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin
+aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat
+teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden
+olevan juuri hänen tekemiään...
+
+-- Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli
+haljeta.
+
+Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä
+enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja:
+rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan
+aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään
+ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen
+törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni.
+Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän
+tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta
+ja sanoi:
+
+-- Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä
+sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää,
+hukuttaa!
+
+Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli
+tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä
+pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi
+pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi
+hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä,
+repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:
+
+-- Kas niin, roisto!... Kas tällä tavalla!...
+
+Se helpotti.
+
+Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden
+valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli
+ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut
+rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten
+mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan
+rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän
+deklamatsioonin aiheita. -- Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla
+rehellinen. -- Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy
+myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun
+ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden
+kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle
+valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja
+hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä
+oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki
+ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.
+
+Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat
+häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään
+muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen;
+olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä
+niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi,
+että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi
+häntä ukkosen voimalla siihen.
+
+
+
+
+Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.
+
+Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on
+vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, -- eräät
+sielut, -- ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai
+vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä
+vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä
+sähköä, että salamat syntyvät -- elleivät juuri pelkästään toivomalla,
+-- niin ainakin odotetulla hetkellä.
+
+Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta
+pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset
+pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan.
+Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin
+kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti
+kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn.
+Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot
+vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet... Sitten tulee
+jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.
+
+Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee
+olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko
+kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan
+aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman
+idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme
+tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan
+olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja
+ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"...
+
+Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja
+ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin.
+Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu
+kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se
+myöhästyy, sitä rajumpi se on...
+
+Nyt se hetki tuli!... Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen
+salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä
+salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja
+raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä
+siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden
+hetki!... Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun
+tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet,
+ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin
+tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää
+ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.
+
+Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!
+
+Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.
+
+
+
+
+Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä
+on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta
+iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain
+luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle
+muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous,
+toiminta, -- voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita.
+Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, --
+maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, --
+koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.
+
+Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa
+vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on
+surmata kuolema.
+
+Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan
+päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei
+mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne
+olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu
+keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se
+panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.
+
+
+
+
+Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen
+ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä
+merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai
+niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin
+silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen
+herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli
+harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin,
+kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli
+pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden
+tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta
+kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa;
+hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui
+lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe
+oli kuin munimasta päässyt kana.
+
+Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne
+täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan
+pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen
+struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota
+paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun
+varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama,
+ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi:
+ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo
+oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta,
+katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa,
+jättäen jälkeensä valoviirun.
+
+Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli
+Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin,
+että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan
+täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset
+viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka
+mehun, jota ne ovat täynnä; -- (eikä hän pelkää tarpeen tullen
+miedonnella nestettä vedelläkään.) -- Christophe oli liian nuori ja
+liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja.
+Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään
+taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei
+hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut
+suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista
+sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa
+eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään.
+Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen:
+kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa
+kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa;
+jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan
+kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki
+hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain
+vierivän. -- Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita,
+jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan,
+joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä
+äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa
+voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli
+takaisin, katosi jälleen... Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa?
+Tulisiko se koskaan enää takaisin? -- Ylpeys masensi kaikki moiset
+arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä
+päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä
+itseni tapan." -- Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi
+nautintoa.
+
+Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi,
+niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas
+täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina
+alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä
+ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina;
+jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa
+aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden
+aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija
+jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää;
+hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään
+kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu
+muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun
+saadakseen sen käsitettäväksi. -- Sattuipa niinkin, että hän väärensi
+täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen
+aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan
+merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa
+niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa,
+joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti
+tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia
+mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina
+määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin
+yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn
+yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman
+tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista
+rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin
+mehiläinen tekee pesäänsä.
+
+Niinpä vakuutti Christophe itselleen -- tahtoi itselleen vakuuttaa --
+että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään
+varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo
+vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin
+pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden
+kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista
+ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen
+suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken,
+joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.
+
+
+
+
+Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden
+ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan
+vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa
+usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita,
+mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.
+
+Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi
+kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi,
+kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän
+oli ennen arvostelematta alistunut; -- ja hän tuomitsi sitä nyt heti
+häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki
+germaanilaisen valheen.
+
+Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa.
+Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki
+on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja
+moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää
+sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin
+maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja
+juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin
+helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta
+kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen;
+kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka:
+siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot
+jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he
+ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät
+ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.
+
+Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä
+saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän
+saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen
+katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen
+silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui
+vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.
+
+
+
+
+Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: _Städtische
+Tonhalle_. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli
+kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, -- kaikkiaan
+pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin
+paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle
+puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, -- punaisin, jäykin ja
+poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois;
+ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen
+muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä,
+jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja
+vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä,
+isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan
+toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon
+tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja
+äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin
+alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa
+yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen
+porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka
+puhua ja syödä aivan hiljaa. "_Der Herr Konzertmeister_", kookas,
+iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla,
+ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin
+mikäkin kielitieteilijä. -- Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan
+Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei
+tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan
+sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me
+emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä
+odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.
+
+Orkesterin ohjelmassa oli _Egmontin_ uvertyyri, muuan Waldteufelin
+valssi, _Tannhäuserin toivioretki Roomaan_, Nikolain sepittämän
+_Iloisten rouvien_ uvertyyri, uskonnollinen marssi _Athaliestä_
+ja eräs fantasia _Pohjantähdestä_. Orkesteri soitti säntillisesti
+Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. _Tannhäuserin
+toivioretken_ aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava
+mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia _Iloisiin
+rouviin_, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava
+rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset
+kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö,
+lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin _Liedejä_. Hän kohotteli
+kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas,
+nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä,
+joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi
+niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut
+varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen
+siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida
+nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin
+Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun.
+Yleisö oli hurjana ihastuksesta. -- Mutta tarkkaavaisuus kasvoi
+suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan
+Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen
+vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa
+jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin
+neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä
+kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten
+efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten,
+kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen,
+aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja
+tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen
+ajattelemaan _Kesäyön unelman_ Pulmaa:
+
+"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin
+että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että
+luulisitte kuulevanne satakieltä."
+
+Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa
+moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin
+nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä
+tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki,
+yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva
+hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan
+kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia
+ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän
+märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset
+nyt kuin paksu sumu. -- Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi
+Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka
+teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut...
+Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden
+mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena.
+Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt.
+Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan
+kuin Pisan _Vergognosa_.
+
+Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, -- sekä
+tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan
+nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli
+laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita
+tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle
+tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti
+heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi
+saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset
+olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen
+heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä,
+jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä!
+Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja
+muodotonta savea. -- Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta,
+ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin
+silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain
+autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet
+arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki,
+mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä
+iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä
+he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa,
+joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa
+hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti
+tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.
+
+Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä:
+sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten,
+aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi
+naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta
+kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat
+juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön _Tunnustusta_, niin ei
+Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan
+nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit
+vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä
+yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua,
+hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä
+suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni
+matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen
+lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen
+synnyinkaupunkinsa välillä.
+
+
+
+
+Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen
+päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän
+tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut
+kaikkein enimmän, olivat _valehdelleet_. Hän koetti epäillä omaa
+arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. -- Mutta ei, se
+ei onnistunut... hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja
+valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka
+harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!
+
+Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä
+toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita... Oi, hän
+oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten
+säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin
+hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut,
+että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä
+vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä.
+Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti
+itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut
+idiootiksi?... Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin
+kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja
+rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen
+sydämensä ei pettänyt häntä...
+
+Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat
+hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä.
+Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi.
+Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun
+armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka
+ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin
+katkerin kärsimys? -- Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset,
+uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa... Ensimäisellä
+silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia.
+Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti,
+hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä
+alastomuuden...
+
+Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi
+mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita
+kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta
+hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei
+hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen
+yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan
+niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa
+juopumuksessa hän tunsi, -- eikä ehkä syyttä, -- ettei, muutamia
+poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen
+ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla
+ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli
+itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse
+ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää
+sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli
+olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän
+sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista
+olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he
+olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli
+kuollut heidän kerallaan.
+
+Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään
+kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt,
+oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä
+koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla
+väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä
+säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin
+komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen,
+oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat
+helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä
+Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi
+samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä
+paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta
+ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert,
+joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan,
+läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan
+ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei
+edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki
+sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, -- Bach --
+ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja
+kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka
+eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja
+sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin.
+Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä
+haikeaa rakkauden-riutumusta -- (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja
+Jeesuksen välillä). -- Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli
+näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa
+heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo
+nerokas _Cantor_ kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki
+ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa,
+joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria
+muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, -- miehekkäämpiä
+olentoja, -- sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel.
+Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa:
+melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin
+jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla,
+toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista
+koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin
+suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa
+jankkaavat konstruktsioonit -- sonaatit ja sinfoniat -- raivostuttivat
+Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen
+kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille.
+Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.
+
+Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan.
+Kummallista kyllä, -- seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti,
+-- ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä
+enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin
+olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat
+luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, -- nuo, jotka, niinkuin
+esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran
+jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä.
+Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman
+nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli
+vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää
+puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri
+koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta
+hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen
+suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat
+ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että
+he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka
+olivat -- _valheellisia tunteita_. Musiikki on armoton sielunkuvastin.
+Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä
+selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen
+häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden
+puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä
+omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin.
+Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, --
+esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli
+hän hampaitaan. _Lohengrin_ oli hänestä sellainen valhe, että se sai
+suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua
+ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria,
+joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve,
+joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään.
+Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta
+kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka
+oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa
+kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden
+vuoksi. _Lentävän hollantilaisen_ jykeä tunnelmallisuus ja tylsä
+ikävyys aivan lamasivat häntä. _Tetralogian_ dekadentti-barbaarit
+tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi
+sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. _Götterdämmerungin_ Siegfried
+ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat
+toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan,
+mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat
+kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta,
+väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa,
+väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen
+ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä
+joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu
+eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista
+omaa tahtoa pettämään niitä -- Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin
+itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja
+lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten,
+mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.
+
+Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä
+musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen
+miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet
+valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän
+tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän
+ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia
+aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi
+noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili
+aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka
+ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa
+niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa
+oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita.
+Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi
+pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa
+itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi
+kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta
+olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli
+ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi
+paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin
+hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja
+hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien
+turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka
+kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä
+vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin
+koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut
+heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten
+suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä
+suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka
+mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden
+virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan
+keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka
+innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!
+
+Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi
+käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti.
+Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja
+kuinka syvästi hän häntä rakasti...
+
+Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa
+epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että
+hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. -- Ja se hänen
+kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä,
+jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä
+selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä,
+täytyy kieltää kaikki -- sekä valheet että totuudet, -- kaikki, mitä ei
+ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa
+ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän
+valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina,
+että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu
+suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.
+
+Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti
+hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka
+sitä rasittivat.
+
+Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä,
+joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa,
+homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa
+tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut,
+kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin
+pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen
+Gemüt. Pois nuo lukemattomat: _Sehnsucht_ (Kaipuu), _Heimweh_
+(Koti-ikävä), _Aufschwung_, (Sielunlento) _Frage_ (Kysymys), _Warum_
+(Miksi?), _an den Mond_ (Kuulle), _an die Sterne_ (Tähdille), _an
+die Nachtigall_ (Satakielelle), _an den Frühling_ (Keväälle), _an
+den Sonnenschein_ (Auringonpaisteelle); kaikki: _Frühlingslied_
+(Laulu keväälle), _Frühlingslust_ (Kevätiloa), _Frühlingsgruss_
+(Tervehdys keväälle), _Frühlingsfahrt_ (Kevätretki), _Frühlingsnacht_
+(Kevätyö), _Frühlingsbotschaft_ (Kevätviesti); nuo _Stimme der
+Liebe_ (Lemmenääni), _Sprache der Liebe_ (Lemmentunnustus), _Trauer
+der Liebe_, (Lemmenmurhe) _Geist der Liebe_ (Rakkaudenhenki),
+_Fülle der Liebe_ (Rakkaudenuhkeus) _Blumenlied_ (Kukkien laulu),
+_Blumenbrief_ (Kukkaiskirje), _Blumengruss_ (Kukkien tervehdys); nuo
+sadat: _Herzeleid_ (Sydäntuskaa), _mein Herz ist schwer_ ("Raskas
+sydämein"), _mein Aug ist trüb_ ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät
+vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat _Röslein_ (ruusunen), puronen,
+kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: -- "_Jos
+ruusunen okaitta olla vois_", -- "_Entisen armaansa kanssako pääskynen
+pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois_": -- koko tuo ummehtuneen
+hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean
+runouden tulva... Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas,
+kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen
+aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki
+tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä
+yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten
+taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista,
+ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi?
+-- Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!
+
+Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana
+valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä
+todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja
+siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä
+naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista
+kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko
+mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat
+valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat
+tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi... Ihannoida! nimittäin:
+peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan
+asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. -- Kaikkialla
+samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla
+samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista
+juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "_Die
+Trinklieder_" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle:
+("Oi, ihana malja..."). Uskonto -- seikka, jonka piti olla välittömintä
+maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, -- se
+oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut
+taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa
+varten... Karjukaa siis!... Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella
+-- "_ihannoida_" -- teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai
+mielettömyyden kunniaksi!...
+
+Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea
+ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin
+tällaista valhetta. -- Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut,
+eikä hänellä ollut, -- hänellä ei voinut olla, -- pahempia vihollisia
+kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.
+
+Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva,
+tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat
+aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla.
+Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä
+ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut
+sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli
+rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen
+rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen.
+Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan
+mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset,
+lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja
+kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne
+kansat, jotka tahtovat elää.
+
+
+
+
+Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä
+eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä
+taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei
+alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo
+järkisyistä. Hän luo pakosta. -- Silloin ei riitä, että on tuntenut
+valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen
+itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista
+ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla
+täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on
+raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset.
+Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on
+itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka
+sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.
+
+Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei
+ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen
+iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi
+puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa,
+ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan
+hänen voimiaan. -- Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin
+perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut
+suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. -- Hän oli
+virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen:
+-- suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää
+lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään
+suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa,
+melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta
+kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen:
+-- Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä,
+mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.
+
+Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot,
+hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi
+hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän
+kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi
+kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen
+sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen,
+kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan
+muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan
+esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen
+liikkeitä.
+
+Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka
+olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli
+päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle.
+Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin
+yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä
+hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä
+arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän
+sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien
+haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja
+jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä
+oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi
+aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli
+luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen
+sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui
+rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse
+näyttämöasetuksiaan, -- (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa),
+-- syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen,
+Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne
+aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan
+siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää
+toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin
+hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän
+sielunsa.
+
+Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella
+kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten
+tunteiden välittömiä ilmauksia, -- ja ne juuri olivat luodut elämään:
+sävelillä tulkittuja ajatuksia, _Liedejä_. Niissä asettui hän
+kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan.
+Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin
+käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja
+totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän
+antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, _Wilhelm Meisterin_
+harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista
+vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän
+taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja
+yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja
+imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja
+puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden.
+Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden
+ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä
+leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan
+helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä
+jossakin _Biergartenissa_.
+
+Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja
+hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä,
+muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä
+kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää
+niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä,
+aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi
+jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään
+ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua,
+lapsukaisten tuumia: -- monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja,
+joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän
+oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen
+muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.
+
+Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat
+huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää.
+Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta
+kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti
+hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat
+hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä
+toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen:
+hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut
+melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään
+ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko
+se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä
+usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko,
+ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi
+olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana
+kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja
+kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan.
+Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti
+hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista
+riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa
+surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys,
+hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää
+täydellisesti!... Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta,
+tuota elämisenhalun riemua, -- suurimmankin onnettomuuden keskellä, --
+se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden
+tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita.
+Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat,
+eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.
+
+Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja
+peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän
+tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että
+sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla
+sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän
+välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma
+itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin
+ilmaista vakaumuksensa toisille, -- ja voittaa. Tiedottomasti hän
+vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen;
+ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä
+tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin
+näyttäytyä.
+
+Ja hän näyttäytyi.
+
+
+
+
+Häntä odotettiin.
+
+Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä
+alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei
+tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa
+aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta
+tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä
+äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän
+puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka
+eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli
+tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän
+saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen
+kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita
+huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle
+saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin
+pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan
+siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan
+hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä
+mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen
+töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi
+samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin
+siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei
+ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta;
+keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria
+mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.
+
+Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan
+hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen
+viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän
+kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita
+epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin
+päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen
+kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin.
+Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin,
+joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti
+kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset,
+rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi.
+Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen
+kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen
+toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt
+sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:
+
+-- Hän tahtoo olla erikoinen.
+
+Mutta enimmät vakuuttivat:
+
+_Total verrückt!_ (Pähkähullu).
+
+Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä
+vaarallisempi mielipide, -- ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen
+korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän
+edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut
+kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan
+ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan
+kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut
+Mendelssohnin _Eliasta_ "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä
+Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": -- ja sen
+oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan
+erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt
+hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:
+
+-- Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.
+
+Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin
+syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa
+Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin
+persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt
+muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa
+oli isän puolelta -- sen muistamme -- kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut
+yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista
+kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus
+löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan,
+halveksien samalla vastustajaansa.
+
+Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen
+tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita
+silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden
+arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi
+ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta
+Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan
+keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen
+oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan
+tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut
+sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle
+hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu
+purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut
+yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen
+mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan
+muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen
+vierustoverinsa orkesterissa, toisen _Kapellmeisterin_, nimeltään
+Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika,
+käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava.
+Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin,
+olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta
+uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan
+viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä
+hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin
+puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille.
+-- Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa
+ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä
+entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat
+vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin
+selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista
+tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin
+kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan
+lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.
+
+Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis
+otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa
+noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund
+Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer,
+aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe
+oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä
+hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen
+tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran
+hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys
+itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä
+paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä
+ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy
+huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua,
+koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät
+sisällistä intoa.
+
+-- No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen
+mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?
+
+Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:
+
+-- Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista... Jos sinä sen
+kuulisit!... Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä
+nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän
+korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.
+
+Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt
+hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa
+kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis
+itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain
+olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi
+häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen
+päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta,
+kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin
+naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä
+kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta,
+jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. --
+Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.
+
+Viimein se tilaisuus tuli.
+
+Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli
+ohjelmassa hänen Hebbelin _Judithiin_ säveltämänsä uvertyyri, runoon,
+jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen
+ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo
+hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli
+ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa).
+Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen:
+_Elämä on unelma_, ja mottona _Vita somnium breve_. Loppuosan muodosti
+sarja _Liedejä_ ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin
+sepittämä _Festmarsch_, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut
+toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä
+melkoisen vähäpätöisenä.
+
+Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei
+orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka
+jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista
+ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä
+omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt
+ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki
+Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka
+olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä
+saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän
+oli tuo _Tonhallen_ konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen
+aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti
+tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen
+voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin
+wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä
+ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas
+läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden
+ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut
+taitoa olla luonnollinen, -- senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli
+kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin;
+jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe
+pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar
+suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen
+luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet
+valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle
+naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä
+Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, -- kuten voi arvata,
+-- tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan
+kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää
+Brahmsin _Liedejä_ itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei
+Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.
+
+-- Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.
+
+Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo
+arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska
+Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista,
+niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa,
+ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar
+tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan
+laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.
+
+Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä
+itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen
+melodramaattisia efektejä, -- kunnes Christophe viimein sanoi hänelle
+jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta
+johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen _Liedejään_
+osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan:
+Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. -- Silloin oli jo konsertin
+edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin
+oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes
+osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta
+koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut
+perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua
+huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis
+yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti
+kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli
+itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, -- konsertissa.
+
+
+
+
+Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli
+liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän
+kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin
+tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi?
+Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava.
+Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä,
+kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä
+yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei
+tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy
+tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa
+keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta,
+sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan
+kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan
+elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta
+jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää:
+hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti,
+kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät,
+kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti
+tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa
+täytyi sellaisen olla sokea -- tai kuuro, joka -- kieltää, ettei hänen
+tuotteissaan ollut voimaa, -- miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?...
+Miellyttävää! Rakastettavaa!... Voima, se yksinään riitti. Sen oli
+päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein...
+
+Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen.
+Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä
+statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä
+oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan.
+Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä."
+Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta
+joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli
+ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.
+
+Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen
+isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää
+itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen
+lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei
+hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut
+aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen
+esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin
+joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa
+musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja,
+joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää
+paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka
+liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.
+
+Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän
+alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän
+ystäviä, mutta hyviä". -- Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt
+kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.
+
+Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.
+Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on
+valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut
+esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä
+mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista.
+Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden
+kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan,
+mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi
+sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla
+soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa
+kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää
+itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi
+häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.
+
+Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti,
+kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi,
+jos hänet olisi huudettu alas... Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys!
+Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään
+vastaan!... -- Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He
+tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä
+löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.
+
+Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. -- Christophe tuskin
+jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa
+nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen,
+viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut
+henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti
+ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän
+oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut
+lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien
+jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus,
+viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset
+jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen.
+-- Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun
+muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua,
+ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä
+tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten
+ikävä sillä oikeastaan oli ollut.
+
+Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut
+katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän
+vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille:
+"Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän
+ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!... Menkää matkaanne kaikki,
+kaikki!..."
+
+Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle
+se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten
+uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli
+edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa
+ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen;
+ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön
+hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista
+kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen
+vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe
+ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet
+taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar
+meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi
+häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi
+sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus;
+kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit
+summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar
+Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan
+niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä
+iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän
+kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe
+rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.
+
+-- Ei!
+
+Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa,
+käheällä ja raivostuneella äänellä:
+
+-- Ei! Ei! Ei sillä tavalla...
+
+Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta
+sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja
+hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen
+pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen
+ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö
+ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten
+selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää
+eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin
+mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä
+tahtia:
+
+-- Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa
+vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.
+
+-- Riittää! toisti Christophe kuivasti.
+
+Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe
+jäätävällä äänellä.
+
+-- Aletaan alusta!
+
+Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen
+teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin
+hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt
+täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien
+sanainsa vallassa: -- hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko
+_Lieder_-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä
+hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän
+vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.
+
+Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle
+takaisin. _Liedeille_ se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja
+ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle
+se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä
+erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä
+äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan
+aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä
+oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä
+huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi
+päättävästi pianon kannen kiinni.
+
+Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian
+kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän
+poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja
+siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta
+ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä,
+vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, -- mitään ei
+puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin.
+Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos
+tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo.
+Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi
+takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö
+suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se
+oli tuo Ochsin _Festmarsch_, jonka Christophe oli toverillisesti
+liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää
+musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen
+keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota
+käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle
+viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän
+esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja
+sillä tavoin se konsertti loppui.
+
+Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, -- koko tuo pieni,
+juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki -- sai tarkoin tietoonsa
+kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat
+laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin;
+mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja
+tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne _Liedit_, jotka hän oli
+laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä
+lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä:
+"... Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko
+mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla
+rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen..." -- Seurasi sitten opettava
+lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle
+menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin,
+Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta
+olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että
+suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin
+Kreutzerin ooppera _Nachtlager von Granada_, Granadan yövartio;
+selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta
+ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".
+
+Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin
+arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän
+ymmärtämättömyyden; -- ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet,
+salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin
+varalta; -- suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen
+kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan
+jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.
+
+
+
+
+Christophe oli lamaan lyöty.
+
+Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa.
+Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle
+epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne
+olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla
+ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan
+läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. -- Mutta Christophen äly ei ollut
+niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla
+oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä,
+jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin
+tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että
+heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus
+yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään
+siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä
+olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se
+ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään
+niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet
+seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin
+jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada
+selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten
+pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän
+heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen
+hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. -- Monta
+kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa
+hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, -- ja
+sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet
+huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat
+uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt;
+hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää;
+se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman
+ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan
+suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä
+entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa
+kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän
+toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina,
+alinomaa... Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!...
+Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo
+lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi
+jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä
+tappaa!... Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän
+oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen
+kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa,
+matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa,
+keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä _hän_ todella
+oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen...
+
+Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että
+kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat
+sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha.
+Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan
+tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta
+silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.
+
+Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin,
+kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli
+hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan
+ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen,
+että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei
+sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt
+muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän
+oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun.
+Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla
+pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti
+ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden,
+joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen
+ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa
+omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan...
+
+Mutta silloin tarjosi onni -- tai paremminkin kova onni -- hänelle
+siihen erään keinon.
+
+
+
+
+Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä
+orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset
+tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin
+hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha
+Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi
+Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli
+ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei
+häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja
+ajatteli:
+
+-- Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon
+miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru
+vie!
+
+Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin
+Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen
+mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja
+epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä
+suoraan, ei ainakaan näin joukossa, -- esteenä oli osaksi pelko nolata
+itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.
+
+Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan
+tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa,
+tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen
+ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se
+oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin
+aitoja.
+
+Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista.
+Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin
+Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä
+kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri
+kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen
+kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä
+nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän
+valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi
+todellisia suuruuksia, -- valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan
+olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa
+menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa
+Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.
+
+Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti,
+nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin
+paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin
+oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi
+tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli
+hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata
+maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä,
+pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan
+suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota
+hän rakasti.
+
+Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause
+puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei
+horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen
+kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.
+
+Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä
+ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit,
+älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt,
+kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa
+suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa
+olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi
+tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen
+Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan
+ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot,
+silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan,
+ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru.
+Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan
+sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä
+todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa,
+änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän
+löysi hakemansa sanan, -- kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi
+murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei
+Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia
+paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.
+
+Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa
+vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin,
+aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli
+kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin
+häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja
+pyysi saada esitellä itsensä:
+
+-- Franz Mannheim.
+
+Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut
+äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen _maestrian_
+johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä
+sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan
+epäluuloisesti:
+
+-- Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?
+
+Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen
+kasvot kirkastuivat:
+
+-- Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?
+
+-- Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies,
+minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän,
+-- (tätä en sano teitä imarrellakseni), -- on juuri teidän... No niin,
+sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin
+huono...
+
+-- Ahah! -- äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna,
+-- se ei ole mikään todistus.
+
+-- Teitä on vaikea tyydyttää... No hyvä!... Minä sanon siis, niinkuin
+tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä
+arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta
+ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä,
+vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin
+idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä
+heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota
+"_iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki
+huomenna, koska se on laki tänään_..."
+
+Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin
+kuuluisasta runosta:
+
+    "... ... ... Das ewig gestrige,
+    Das immer war und immer wiederkehrt."
+
+-- Ja häneen nähden ensimäisenä! -- huudahti Mannheim keskellä
+lausumistaan.
+
+-- Keneen? kysyi Christophe.
+
+-- Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!
+
+Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:
+
+-- Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi
+pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi
+jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.
+
+-- Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.
+
+-- Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo
+liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä... Tai vielä
+useammin!... Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan
+pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat
+kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että
+saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat
+hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä.
+Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa.
+Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen:
+elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.
+
+-- Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.
+
+-- Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat
+kuolleempia kuin kuolleet.
+
+-- Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.
+
+-- No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme...
+Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole
+sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää.
+Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian
+paljon vanhaa. Surma vanhoille!
+
+Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti
+aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi
+niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo,
+kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska
+hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli
+hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui
+sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä
+loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät
+voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen
+vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin
+hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, -- jos he vain suostuivat
+olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen.
+Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin
+vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän
+itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen
+sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän
+näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella
+pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän
+loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe
+piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla
+naurettava ja viehättävä.
+
+He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun
+hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten
+ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta,
+joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien
+hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe
+Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen
+kainaloonsa:
+
+-- Onko teillä hetkinen aikaa?... Kuulkaapas, minulle tuli eräs
+ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön... ettekö tahtoisi kirjoittaa
+kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista?
+Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle
+soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja
+kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren
+yleisön puoleen?
+
+-- Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?... Peijakas vie! Ja te
+haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!...
+
+-- Tällainen on ehdotukseni... Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja
+minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus
+Ehrenfeld, -- jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin
+ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on _Dionysos_... (Tunnette
+kai jo sen?...) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme,
+jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä
+musiikkiarvostelua?
+
+Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta
+myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin
+arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.
+
+-- Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen
+hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä
+ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä
+ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat
+viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa:
+"Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen
+vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain
+on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville
+ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin
+kaikkiruokaisia.
+
+Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän
+vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä
+hän tahtoi.
+
+-- Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme
+kaikki vapaita.
+
+
+
+
+Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana
+näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja
+toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.
+
+Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he
+kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika;
+Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään
+metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan.
+Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja
+sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa
+varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän
+juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät
+vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he
+pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen
+kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten
+hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta,
+nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään
+paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he
+säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen
+vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen
+aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin
+antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan
+mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi
+hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko
+on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus,
+joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi
+rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli
+runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin
+tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka
+toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia
+pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia,
+alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin
+alliteratsiooni ja toistaminenkin, -- yhden sanan, rivin tai kokonaisen
+lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman
+muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan
+(ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän
+oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät
+hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi
+ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat
+muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä
+kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan
+oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja
+hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä
+ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella.
+Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä
+hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan
+aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka
+olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän
+oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka
+hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi
+tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät
+mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin
+tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.
+
+Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä
+jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä
+sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti
+heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä,
+liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä
+kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin
+ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he,
+kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, -- rotueronsa vuoksi, joka on
+vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa
+huomiokykyään, -- tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät,
+kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa
+laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa
+ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei
+tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä
+hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat
+ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja
+riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert
+pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita
+nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun
+kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin
+sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden
+kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he
+eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta
+välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he
+kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin
+kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan
+he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat
+tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten
+taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, -- sellaista nimittäin,
+joka alkoi jalustallaan jo horjua, -- niin silloinkaan he eivät toki
+polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja
+kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä
+aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua
+rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet _Davidsbündlerit_ tahtoivat, oli
+tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat
+tahtoneet: -- mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa
+sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien
+kanssa.
+
+Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat
+ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen
+mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni
+oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti,
+sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai,
+aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa
+hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa;
+hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan,
+mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa
+mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia,
+kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen
+silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, -- ja hän piti,
+luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi
+vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun
+saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld,
+joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja
+rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista
+ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla
+äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus
+epäjalo. -- Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten
+heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on
+suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista
+velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti
+matkustajan ja sanoi hänelle: -- "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene
+matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."
+
+Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli
+tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja
+mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja,
+virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian
+järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli;
+mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut
+rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen:
+hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä
+hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin
+eriskummaisiin utopioihin, -- jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä.
+Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen;
+hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa,
+eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan
+käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli
+hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen
+narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän
+olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi
+hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan
+ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja
+poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan
+palvelija, evankelisti, buddhalainen, -- hän ei tiennyt itsekään, mitä
+kaikkea hän oli, -- pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja
+siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo
+elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin
+liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita
+syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin
+niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus,
+joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä
+varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä.
+Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista
+haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos
+asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät
+tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys
+ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta
+valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää:
+sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain
+jalopeurain" ihailua. -- Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä
+halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen
+kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja
+riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon
+juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän
+oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.
+
+
+
+
+Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen.
+Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän
+toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon
+virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa,
+että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää
+musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin
+älykäs, -- vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat
+hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.
+
+Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja
+Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin
+isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.
+
+Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia
+oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli
+siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja
+älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään
+muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia
+ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta,
+mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen
+suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin
+kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan -- (toisesta
+tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) -- olleet
+molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä
+joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä,
+mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet
+Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset
+tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän
+oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska
+he rakastivat niin suuresti musiikkia. -- Christophen isä, Melchior,
+joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa
+rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä
+päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. -- Mitä taasen tulee
+Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt
+syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne,
+joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä
+häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin
+yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka
+Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen
+perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista
+naurua:
+
+-- Niin kaunis tyttö!... Niin suloisia pienokaisia!... Miten
+onnetonta!... ajatteli Louisa.
+
+Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti
+mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman
+hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin
+ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin --
+(panetellaanhan koko maailmaa) -- ja että hyviä ihmisiä saattaa olla
+kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi
+omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.
+
+Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin
+häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen
+ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua
+kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut
+tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten
+kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä
+kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne
+kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen
+pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa,
+tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia
+naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät
+ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin
+madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden
+karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän
+muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä
+juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa,
+joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja
+jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin
+maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä
+näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia
+fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät.
+Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä,
+nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka
+Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että
+siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja
+sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut
+tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina,
+pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän
+kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut
+tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.
+
+Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden
+viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka
+nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti,
+kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään
+muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista
+naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut
+siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen,
+mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut
+kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki
+ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen,
+silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen
+iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka
+raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas
+ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi,
+epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet
+yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen
+muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia
+epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen
+jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu
+ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin
+ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne
+luonnollistaankin tummemman näköisiksi.
+
+Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen,
+että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja
+nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla
+tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu,
+se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä,
+jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui
+niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän
+löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta
+kertaa sievästi eksyksiin.
+
+Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa
+kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi
+tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon
+naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun
+ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean
+väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa.
+Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin
+jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen
+hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta
+hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa
+pelkästään vaiston voimalla, -- varsinkin, kun edessä oli niin helposti
+pyydettävä saalis kuin Christophe. -- Oikeastaan kiinnitti hänen
+mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki
+tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, -- vihollisia, joiden kanssa
+saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä
+Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi
+nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä,
+nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten
+hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti
+älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat
+kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla
+tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin
+kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin
+seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka
+kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella
+perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja -- (hän toimitti sen yhtä
+tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan);
+-- hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta
+panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada
+salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta
+hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt
+saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja
+ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen
+mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri
+voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa
+oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja
+ikävystymisen henkeä.
+
+
+
+
+Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä.
+Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti
+Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni,
+Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän
+puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää
+kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari
+kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja
+ymmärtänyt kaikki.
+
+Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa
+arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen
+taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki
+Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja
+hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut -- (tuntuipa kuin
+Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin
+kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille
+paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin
+Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut
+väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa
+vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä
+voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti
+häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on
+maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä
+vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle
+sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen
+soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja
+hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo
+sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith
+teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia
+huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan
+kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista
+mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.
+
+Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän
+tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin
+tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan
+voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli
+niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään:
+Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja
+Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä
+enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.
+
+Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen
+suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan,
+puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin
+tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa;
+viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran
+vakavana.
+
+Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen;
+hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi,
+viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas
+ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin
+oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään
+hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa
+"oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin
+eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä
+mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: --
+(kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen
+paremminkin omaksi kunniakseen). -- Kun Christophe sitten puolestaan
+ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla
+ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että
+keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti
+tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan
+ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan
+ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja
+ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti
+nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät
+tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää
+seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle
+myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith
+täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.
+
+Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:
+
+-- No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta
+arvelet?
+
+Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:
+
+-- Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.
+
+-- Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa
+onnistua?
+
+-- Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.
+
+-- No niin, -- vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa
+logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat
+herättävät, -- häntä täytyy siis auttaa.
+
+
+
+
+Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta
+rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat
+erehtyivät yhtä paljon toisistaan -- Judith tarkkanäköisyydestään ja
+Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka
+korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen
+olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut
+Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei
+hänen sydäntään. -- Miksikä niin? -- Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä
+aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi
+tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain
+lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin
+silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä.
+Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan
+vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen
+nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle
+liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi.
+Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut
+siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei
+niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten.
+Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä
+myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen
+pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä,
+jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja
+sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi
+jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt
+ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, -- tosin sellaisen,
+joka teki hänet hiukan levottomaksi; -- mutta hän koetti karkoittaa
+mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja,
+eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla
+sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset
+ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi,
+eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith
+oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli
+kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, --
+hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt
+suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, --
+kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen
+ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi
+huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä
+rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä
+laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut,
+mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa
+ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä
+tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän
+oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut
+tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä
+ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää
+hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän
+tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän
+jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska
+hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla
+keskinkertaiselta.
+
+Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei
+rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa
+yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin
+voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan
+suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen.
+Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin
+ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi
+hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta
+hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen
+muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon
+rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle:
+järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen.
+Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä
+ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä
+keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan.
+Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä
+hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli
+välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia,
+jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja
+muovata sitä, -- tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen,
+sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä
+edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi
+taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen
+tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä
+eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla
+punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä
+niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä
+suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä.
+Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei
+hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.
+
+Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti
+voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi
+silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen.
+Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee
+heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa
+helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi
+mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe
+joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi
+saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä
+vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith
+nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa:
+Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.
+
+Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt
+Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei
+hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä,
+tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine:
+rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina
+ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti
+niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa
+samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että
+Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin
+elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja
+epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen
+ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut
+voivansa parantaa maailmaa... Mitä sellainen siis hyödytti?... Hukkasi
+vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä
+ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta
+hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin;
+se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja
+toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella
+oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset
+ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä
+siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja
+on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa
+sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa?
+Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja,
+koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet
+eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa
+joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla
+oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä
+puijata itseään. -- Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi
+yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja
+hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman,
+yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith
+ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella
+oman tulevaisuutensa.
+
+Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei
+Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa.
+Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi
+itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella
+paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe
+tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan
+kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta
+Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe
+todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria
+sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin,
+joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi
+panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että
+Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että
+Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.
+
+Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän
+ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja
+aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut
+ja kuin hän ehkä itsekään luuli. -- Juutalaisia moititaan syyttä
+usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka
+Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty
+niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi
+asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi
+helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos
+Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan
+samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka
+ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset
+tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen,
+enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa
+ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on
+jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei
+heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole
+missään määrin itselläänkään.
+
+Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille,
+valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden
+mukana, -- ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein
+liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit,
+jossa he elävät, -- menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta,
+lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe
+kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä,
+naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden
+heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta
+likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun
+ja ruskean hipiän alla olivatkin, -- niin vähän kuin he melkein kaikki
+muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa
+määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan
+matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita
+ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä
+oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote.
+Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän
+oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he -- lähes rajattomankin vapaa,
+-- mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa
+asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen
+vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith
+uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä
+syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä
+pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten
+tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun
+taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä
+kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui
+henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän
+häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei
+liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä
+pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi
+Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä,
+oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei
+suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan
+arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev
+von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu
+hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu
+kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista
+yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien
+muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään
+narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän
+tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev
+von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä
+suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin
+voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja
+imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli
+runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja
+ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, -- tehdä samoin kuin kuka
+muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.
+
+
+
+
+Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa
+Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin
+ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän
+koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä
+alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja
+vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa:
+hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan
+sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän
+riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden
+alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden,
+hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua
+ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin
+jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti
+sitä, mitä Judith olisi voinut olla -- mitä hänen olisi pitänyt olla.
+Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei
+saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu
+niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän
+tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen
+tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta,
+jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ
+ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää
+antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä
+kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä,
+siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta
+juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin
+jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään
+saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.
+
+Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei
+voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran
+häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis
+voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä
+Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta,
+juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista,
+oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä:
+juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu
+rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse
+saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita
+kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin
+syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit.
+Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn
+taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että
+se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.
+
+Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli
+toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja
+syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki
+turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan,
+joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän
+nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä
+luultiin, ja paljon avonaisempaa, -- aivan liian avonaista -- ulkoapäin
+tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken
+maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen.
+Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän
+voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua
+sen rodun joukossa erämaan hietaan.
+
+Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi
+sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien
+perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi
+anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän
+ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin
+nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun;
+mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut
+uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa
+muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea
+alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja
+sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja
+hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään
+koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen
+tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin
+musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja;
+ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe
+kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet
+nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi,
+että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän
+ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe
+käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei
+ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina
+kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun
+hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen
+pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos
+Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, -- no
+niin, hänestä ei väliä...
+
+Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan
+minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta
+huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli
+varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun
+Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa
+haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen
+katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja
+todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. --
+Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.
+
+Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili
+ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan,
+olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla
+itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut;
+ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia
+niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet
+ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät
+vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen
+itsensä sitä edes huomaamatta.
+
+
+
+
+Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei
+ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja
+koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan
+neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle,
+että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan
+koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli
+tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän,
+Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista
+hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa,
+että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa
+olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan
+ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: _Liiaksi musiikkia!_
+
+-- "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, -- kirjoitti
+Christophe. -- Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa,
+janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta.
+Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa
+kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan:
+_Tristania_ tai _Trompeter von Säckingeniä_, Beethovenia tai Mascagnia,
+jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai
+Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö.
+Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia.
+Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo
+onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin
+virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta
+ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen
+säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät
+tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai
+todellista tuskaa -- voimaa -- ei anniskella itselleen tunnittain,
+niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme
+ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää:
+sitä ei jaksa tehdä!...
+
+"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että
+te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta
+musiikkiin nähden taas, -- seis! En salli teidän vetää halvasti alas
+kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin
+pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette,
+_Parsifalin_ preludion keskelle jonkin _Rykmentin tyttären_ fantasian
+tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion
+rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon
+renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te
+väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte?
+Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan.
+Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä
+te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle
+asettua, nolaavanne itsenne;... Piru vieköön teidän varovaisuutenne! --
+Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? -- Yläpuolella:
+nimittäin alapuolella..." Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta
+Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, -- hän
+oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan
+rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:
+
+    "Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen,
+    Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."
+
+("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on
+paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")
+
+-- "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia.
+Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää,
+nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki
+sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein
+suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän
+ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä,
+rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette...
+Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti!
+Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, -- vaikka minä kaikkein
+ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi
+elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on
+valhe."
+
+Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen
+mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu
+ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti,
+ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on
+mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis
+tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun.
+Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se
+ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä
+lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman
+vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän.
+Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä,
+että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan,
+mitä hän vasta kirjoittaisi.
+
+Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt
+vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli
+luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.
+
+Ensimäinen isku kohtasi _Kapellmeistereitä_. Christophe ei tyytynyt
+enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän
+mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä
+tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin
+selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat
+esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden,
+tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja
+pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan
+huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään
+liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota
+ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei
+ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe
+kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä,
+että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui
+haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista,
+tuosta soitosta, joka oli aina niin _fein-nuanciert_ (hienosti
+nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn _Schule
+der Geläufigheitiä_, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen
+pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen
+tulisi varjella kallista terveyttään. -- Toisen kerran puhkesi hän
+vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut
+Beethovenin _Eroican_:
+
+-- "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!... Mutta
+teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja
+ihmisten julkeutta vastaan, -- ei käsitystä voimasta, joka tallaa
+ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta... Kuinkapa se teillä olisi? Teitä
+vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu
+siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin
+_Eroicaa_, -- (sillä se on teistä ikävä... Tunnustakaa pois, se on
+teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!)
+tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen
+Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."
+
+Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä
+paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä
+suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".
+
+-- "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin,
+järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu
+elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, -- suljettuna
+nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja
+ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan
+tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu
+tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!... Voidaksemme
+nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui
+lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen
+tappaneet."
+
+Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten
+hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin
+sirkusratsastajille, kuuluisille _Kapellmeistereille_, jotka kulkivat
+maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja
+pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten
+mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää
+tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä
+C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä
+vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina
+ja nuorallahyppijöinä.
+
+Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa
+jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän
+mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että
+musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan
+graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien
+luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin
+kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan
+hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat
+vaikeudet, -- esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen
+_andanten_. -- Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien
+voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs
+elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta,
+ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman
+puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut
+leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän
+ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka
+pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten
+kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans
+von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan
+pianotunteja.
+
+Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä
+sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja
+pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään
+ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä
+piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina
+teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa
+näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia
+huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut
+vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen
+hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä
+esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys,
+jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen
+sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja
+rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas
+näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin,
+oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia,
+joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää
+laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut
+kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin
+kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, -- se tyyli
+alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi,
+-- tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet _Crociaton_ raskaiden
+karrikatyyrien tekijä on osoittanut; -- ja viimein nuijasi sen selvän
+tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja
+kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat
+pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia:
+laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat,
+väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan
+teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä...
+
+-- "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!...
+Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se
+ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."
+
+Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri
+huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja
+ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he
+työnsivät niitä kaikkialle, -- kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat
+voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin
+Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä
+tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta
+-- väitti Christophe -- äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan
+ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen
+ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin
+asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja
+hyvässä tahdissa. -- Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe
+kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.
+
+Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän
+kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu
+auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa
+vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin
+vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään
+taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien
+kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se
+taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista
+taputtaa käsiään!... Suosia huonoja taideteoksia? -- Sekin oli jo ilkeä
+nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui
+sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:
+
+-- "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä
+on siihen oikein innostusta?... Joutavia, älkää luulkokaan, että me
+uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte
+näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka
+jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille
+pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan
+sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se
+määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. -- Mutta silloin, kun on
+soitettu Beethovenin _Missa Solemnis!_... Te raukat!... Se on viimeinen
+Tuomio; te olette nähneet huimaavan _Glorian_ vyöryvän niinkuin myrsky
+valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen
+tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin,
+takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen,
+täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on
+noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni,
+joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän
+meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin
+raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme
+salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä
+tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu,
+jäsenet ovat halvatut... Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut,
+niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte,
+arvostelette muka, osoitatte suosiota!... Mutta te ette ole kuulleet
+mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet
+kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta.
+Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin
+kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: '_Bis, bis!_' Suuri
+sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän
+hölmöyttänne..."
+
+Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe,
+vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:
+
+"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se
+on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."
+
+Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta
+lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein
+pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan
+turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään
+sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta
+säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen
+omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe,
+joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan
+erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta
+ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä
+kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli
+nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja
+periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:
+
+-- "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; -- te ette tunne muuta
+järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään
+ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää
+tahtonsa laiksi."
+
+Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan
+kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina
+kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.
+
+Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli
+se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se
+tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin
+kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti
+valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft
+erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten
+olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka
+heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat
+he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta
+itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen
+häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen,
+huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli
+yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe
+suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän
+sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia
+eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä -- (he
+eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan,
+joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä
+onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten
+vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); -- ei, pitkä kokemus
+oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin
+sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa
+epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä
+täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä
+on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin
+suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se
+ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä:
+he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia
+ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja
+koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi,
+mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla
+tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne
+muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja,
+joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista
+sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko
+kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin
+yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa;
+ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta
+sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.
+
+
+
+
+Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin
+yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut
+taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta
+varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan,
+tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin,
+että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan,
+ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta
+varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun,
+niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat
+alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen
+jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että
+tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman
+sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka
+oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta
+Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea,
+sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe
+pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku
+ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän
+kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan.
+Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole
+taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti
+asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa
+haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja
+muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä
+suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan,
+hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka
+säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä
+hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs
+seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto
+saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja
+varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan
+olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena
+kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki;
+mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen
+taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa
+kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. -- Mutta
+asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään:
+hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin
+hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa
+enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa
+ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä
+kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa
+saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan:
+Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe
+suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien
+levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen
+puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi
+paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon,
+mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi
+kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta.
+Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta:
+hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun
+tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli
+haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen
+saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa,
+että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän
+hänestä -- -- (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän
+suosi, olivat hieman naurettavia). -- Sen vuoksi tuki hän Waldhausin
+kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.
+
+Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin
+voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun
+aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia
+asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.
+
+Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s.
+_Wagner-Verein_, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa
+vastaan. -- Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa
+Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen
+teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta
+hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti
+myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti
+vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä,
+joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka
+eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla
+vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta
+kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista
+totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu.
+Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset
+uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan,
+joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä
+sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä _Wagner-Vereineillä_
+ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä
+asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen
+ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä
+kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin
+itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin
+mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin
+olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja,
+joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi.
+Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein
+uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä
+uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa,
+totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa
+ja metafysiikkaa.
+
+Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti
+toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään
+rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi
+olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin
+Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin,
+mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei
+ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä
+hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja
+miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei
+kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko _Vereinswesen_ järjestelmää.
+Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin _Wagner-Vereiniä_
+kuin kaikkia muita _Vereinejä_: ainakin antoi tämä yhdistys silloin
+tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka
+kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä
+heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän
+olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen
+välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin
+kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille.
+Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän
+ollutkaan musiikkimies, oli hän _Wagner-Vereinin_ jäsenkin. Johtokunta
+oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden
+palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt
+vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat
+nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut
+muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta
+niitä ei oltu näkevinään; -- ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja
+vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää,
+kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen
+jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin
+siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen
+sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja
+hän myöntyi: hän tuli _Wagner-Vereiniin_; ja Mannheimin yllyttämänä hän
+antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.
+
+_Wagner-Vereinin_ johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi
+miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen
+orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin
+muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli
+sommitellut Wagner-sanakirjan, -- _Wagner-Lexikon_ -- josta saattoi
+heti paikalla löytää mestarin ajatukset _de omni re scibili_; se oli
+hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja,
+aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella _La Pucellen_
+värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin _Bayreuther Blätteriin_
+artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään
+selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi,
+joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja
+varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan.
+Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti
+tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti
+taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut.
+Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se
+oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen
+kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. -- Toinen _Wagner-Vereinin_
+pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään
+kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt
+kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin
+lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän
+oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut
+jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli
+kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon,
+koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas
+persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren
+lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli
+silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla
+sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan
+seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin _Kapellmeisterien_
+ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit
+ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku
+hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää
+pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita
+Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että
+ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja
+homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä
+tavalla pyhittänyt vioittumatkin.
+
+Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun
+mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin
+varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan
+epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla
+oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta
+yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin
+ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään
+ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä,
+joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin
+omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset
+"originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu
+pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.
+
+Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen
+suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti
+hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin
+kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen
+kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli
+asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä
+ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään
+siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento.
+Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä
+hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä
+ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä
+ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli
+näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen
+_Liediensä_ ja eräiden _Tetralogian_ osien välillä, vaikka niissä ei
+ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän
+ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna
+kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, -- ja erään
+aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.
+
+Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa.
+Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä
+suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta
+alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen
+ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret
+ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka
+aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että
+ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet
+elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja
+orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa
+läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta
+pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden
+ilmausmuodoksi. -- Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä
+tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi
+karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä
+asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia,
+että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen
+perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella
+edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin,
+-- ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen
+kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä.
+Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe
+paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa.
+Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta
+kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei
+epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen
+kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen
+eläessään: -- siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin.
+Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa;
+parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta,
+niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen
+on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään
+ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla
+riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.
+
+Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän
+suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi
+pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt
+huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään:
+hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se
+ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta
+tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä.
+Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen;
+ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian
+usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi
+päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten
+yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään
+Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden
+ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista,
+jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa
+äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että
+toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan
+ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin
+uskottiin hänen väsyvän.
+
+Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen.
+Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle
+epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan
+kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä
+väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle
+osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana
+Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden
+muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille
+kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä
+mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa
+asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:
+
+-- Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko
+joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä... Minä en voi, minä en välitä
+heistä enää... Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin
+katsoa heitä kasvoihin.
+
+Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän
+voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi
+iloa tästä kohtauksesta:
+
+"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään
+uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"
+
+-- Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä...
+Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat
+ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole
+sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja
+välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä,
+täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos
+se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä
+en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain
+itseni omaisuutta.
+
+-- Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi
+Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset
+laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä,
+kättentaputusystäviä...
+
+Christophe huudahteli:
+
+-- En tarvitse, en, en!...
+
+Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:
+
+-- Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?
+
+-- En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin
+ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin
+taideteoksen arvo). -- Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko:
+pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan.
+Siinä ovat ystävät tarpeen.
+
+-- En tarvitse ystäviä!
+
+-- Silloin sinulle vihelletään.
+
+-- Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin
+voitonvarma.
+
+-- Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei
+soiteta.
+
+-- Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän
+kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua
+tavoittelemaan sitäkin päämäärää... Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä!
+Älyttömyyttä!... Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden
+lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen
+tehtävistä uhrauksista, -- ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä
+loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä -- kaikesta,
+mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan
+sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä
+enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä
+olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla
+yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän...
+
+-- Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi
+joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?
+
+-- Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo
+verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi
+iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, -- musiikkimies sunnuntaisin
+ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin
+ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!... -- Olenko minä hullu, hukkaan
+aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien
+nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi
+olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien
+idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?... Ylpeyden
+ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat
+luottaa!
+
+-- Sen uskon, sanoi Mannheim.
+
+Mutta hän ajatteli:
+
+-- Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.
+
+Ja hän jatkoi rauhassa:
+
+-- No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot _Wagner-Vereinin_ kanssa?
+
+Christophe kohotti molemmat kätensä:
+
+-- Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani
+vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!... Ei, sanon sinulle vielä
+kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä
+vihaan kaikkia noita _Wagner-Vereinejä_, kaikkia _Vereinejä_, kaikkia
+tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua
+toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani
+noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että
+minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!
+
+-- Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen
+ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:
+
+-- Hän on hullu, aivan pähkähullu...
+
+Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti
+hartioitaan ja sanoi:
+
+-- Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!... Hän on tyhmä, ja
+narrillisen ylpeä...
+
+
+
+
+Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin
+aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut:
+arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään
+kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän
+yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin
+olisi antanut myöten.
+
+Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli
+säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut
+sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko
+sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen
+persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen
+kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että
+Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi
+ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin
+ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet,
+kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen
+polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla,
+että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää
+kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä
+saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa
+koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle
+sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että
+he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, -- kaikki, mitä hänen
+velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se
+heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä
+suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä
+omasta aloitteestaan.
+
+Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat
+Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa.
+Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja
+löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi
+koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet;
+mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut.
+Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa
+huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden
+näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät,
+etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut
+koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin
+ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti
+ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa
+hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe
+vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä
+arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu,
+ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt
+hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe
+oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi
+vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi
+kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä
+sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä
+se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin
+käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään
+sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän
+ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja,
+jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta
+menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin
+kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä
+ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen
+ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada
+sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut.
+Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen
+artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse
+kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän
+nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti
+oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun
+näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan
+ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki
+toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan.
+Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:
+
+-- Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!
+
+-- Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.
+
+Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.
+
+Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne
+artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin
+Mannheimin syrjään ja sanoi:
+
+-- Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille.
+Luepas tätä...
+
+Mannheim luki.
+
+-- No, mitäs siitä ajattelet?
+
+-- Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.
+
+-- Mitä luulet heidän nyt sanovan?
+
+-- Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!
+
+Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki
+kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän
+vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli
+toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti
+pöydälle käyntikortin ja kysyi:
+
+-- Mitä tämä merkitsee?
+
+Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut;
+mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "_Syvimmällä kiitollisuudella_."
+
+Mannheim vastasi nauraen:
+
+-- On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:
+
+-- Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi
+miellyttänyt häntä.
+
+-- Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää,
+että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.
+
+-- Pilkkaako?... Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen.
+Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
+
+-- Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa
+pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen
+poskensa, kun lyödään toiselle.
+
+-- Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo,
+niin saa kunnon löylyn.
+
+Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.
+
+-- Antaa mennä... sanoi Mannheim.
+
+-- No niin... arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka
+lisää ei haittaa!...
+
+Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja
+nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus
+Mannheimille:
+
+-- Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä... Varo
+itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.
+
+-- Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja
+sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.
+
+
+
+
+
+
+II
+
+HIEKKA HAUTAA
+
+
+
+
+Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa
+Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen
+näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli
+joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta
+köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia
+nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun
+tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja
+iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen
+kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän
+pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme
+näytäntöä.
+
+Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua.
+Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta
+ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he
+hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet
+parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja
+näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti
+viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim
+väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt
+siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia
+kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan
+kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat
+muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori,
+ranskalainen ministeri, eräs edustaja _Reichstagissa_, ja samoin muuan
+kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti
+yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia,
+belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän
+ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli
+valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe
+suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita,
+joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein
+haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään
+muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti
+heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka
+viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa,
+käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen
+vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta".
+Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi
+kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin
+ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä
+Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla
+seuraava tarina:
+
+    "Insatiable vampire l'éternelle Luxure
+    Sur la grande Cité konvoite sa pâture."
+
+Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä"
+ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä
+joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin _l'Aiglon, Madame
+Sans-Gêne_ ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin
+keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat
+kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella
+hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan
+välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta
+komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan
+mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle
+sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei
+hänellä ollut moiseen varaa.
+
+Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari
+kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon
+kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta
+parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää
+kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä
+oleva _Tosca_, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut
+sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä
+rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat
+ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun
+näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään,
+kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä
+huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo
+ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan
+siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan,
+kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa
+esitystä.
+
+Toisena ilmoitettiin näyteltävän _Hamlet_ ranskalaisena käännöksenä.
+Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin
+pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle
+samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista
+oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin
+hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä.
+Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin
+kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän
+teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän
+halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että
+kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut
+muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin
+edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia,
+astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.
+
+Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen
+näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha
+sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen
+heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille
+seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä
+ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta
+koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää
+isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja,
+niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta
+ilosta.
+
+-- Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.
+
+-- Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä
+se nyt -- (sinne olen juuri menossa) -- tuolle idiootti Grünebaumille,
+isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin
+ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!... Ainakin koetan
+keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä
+sama, kunhan vain saavat pääsyliput, -- joskin heistä olisi ollut
+parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.
+
+Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:
+
+-- Oh!... Mutta siinähän se onkin... Sitä juuri tarvitaan!...
+
+Ja Mannheim kotkottamaan:
+
+-- Christophe, sinähän menet teatteriin?
+
+-- En.
+
+-- Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi
+kieltäytyä.
+
+Christophe ei tätä ymmärtänyt.
+
+-- Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.
+
+-- Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin
+hänelle aitiokortin käteen.
+
+-- Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?
+
+Mannheim vääntelehti naurusta:
+
+-- Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä,
+ja jatkoi:
+
+-- Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä
+tietää tästä mitään.
+
+-- En minä tähän voi myöntyä, -- virkkoi Christophe, -- kun se kerran
+on vasten hänen mieltään.
+
+-- Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei
+sinuun kuulu.
+
+Christophe levitti auki kortin:
+
+-- Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?
+
+-- Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot.
+Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin
+sinulle lainata pari.
+
+Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:
+
+-- Ei, aivan totta. Ota pois.
+
+-- En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen
+päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta
+ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai
+jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei
+minuun enää kuulu. Hyvästi!
+
+Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua
+teatteriliput kädessä.
+
+Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että
+soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei
+tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla;
+ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa
+muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi
+ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että
+äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin
+nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän
+iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli
+hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan
+ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa
+Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän
+ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon
+hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret
+miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli
+tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti
+ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka
+olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi
+kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun
+editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään
+ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista
+harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön,
+jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä
+katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton,
+musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon
+näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko
+hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä
+hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan
+nenätysten neidin eteen:
+
+-- Eikö teillä ole paikkaa, neiti?
+
+Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:
+
+-- Ei, herra.
+
+-- Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.
+Tahdotteko tulla kanssani sinne?
+
+Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut
+tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli
+puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut
+neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla.
+Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:
+
+-- Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti,
+minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. -- (Ja Christophe
+oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua.
+Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.
+
+Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta,
+jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin.
+Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin
+tahtonut riistää herran pilettiä.
+
+-- No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.
+
+Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi
+kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:
+
+-- No, minä tulen... Kiitoksia.
+
+
+
+
+He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin
+avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa,
+ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle
+tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei
+olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi
+tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui
+nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi
+antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä
+hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin
+silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän
+tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt
+pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti
+vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti,
+että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän
+välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus
+kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä,
+ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää,
+ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai
+ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida
+tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että
+Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun
+hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin
+lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että
+Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan
+aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.
+
+Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt
+ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli
+noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse
+kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi,
+olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi
+johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi
+iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän
+ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen
+näytteli _Hamletia_. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon
+puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän
+luuli suorastaan näkevänsä unta...
+
+-- Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä
+toki ole...
+
+Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin
+päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi
+ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen... mutta joka sitävastoin
+ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti
+paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi
+aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei
+lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin
+määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon
+ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan
+naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin,
+-- ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi
+akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille
+väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies.
+(Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin
+Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä
+ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo
+yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta
+Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta,
+järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, -- eikä
+nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään
+muuta kuin luonnoton kummitus, -- niin, tehdä Hamletista kuohilas,
+kiero sekasikiö,... siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko
+kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta
+joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty
+heti ulos!... Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti
+suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva
+lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää
+Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman
+runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin,
+että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä
+näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään,
+aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen
+teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet
+nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.
+
+Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja
+vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori
+naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli
+kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan,
+nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä
+ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis
+tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen
+kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää.
+Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja
+riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen
+ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja
+niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut
+armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan
+johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä
+kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta
+entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti
+kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden
+tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen
+sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta
+suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas,
+lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi;
+tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu,
+Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky:
+Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista
+aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.
+
+Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen
+rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista
+näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan
+ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä
+laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin
+puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi:
+"Aasit!" -- niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin
+päähän.
+
+Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin;
+ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän
+hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut
+häntä peljästyttää. -- Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta
+tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi
+Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus:
+ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen
+haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän
+myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin
+hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi
+jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän
+huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi
+kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa -- (taakseen ei hän
+tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset
+ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe
+tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon
+miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen
+syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti
+koskettaakin Christopheen.
+
+Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
+Christophen sanovan lauhkealla äänellä:
+
+-- Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle
+anteeksi.
+
+Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn,
+joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.
+
+Christophe jatkoi:
+
+-- Minä en voi salata, mitä ajattelen... Mutta tämä oli liian
+inhoittavaa!... Tuo nainen, vanha muori!...
+
+Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.
+
+Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:
+
+-- Kuitenkin se oli kaunista.
+
+Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:
+
+-- Oletteko ulkomaalainen?
+
+-- Kyllä, vastasi tyttö.
+
+Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:
+
+-- Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:
+
+-- Niin.
+
+-- Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:
+
+-- Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:
+
+-- Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.
+
+-- Miksikä ette? kysyi toinen arasti.
+
+-- Te... te olette niin... vakava! vastasi Christophe.
+
+(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)
+
+-- On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.
+
+Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa
+otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja
+kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota
+kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:
+
+-- Kummallista, että te olette ranskalainen!... Todellakin, olette
+samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.
+
+Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:
+
+-- Kuinka hän on kaunis!
+
+Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa
+vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle
+epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä
+millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt
+koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä;
+mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri
+perillä teatteriasioista.
+
+-- Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.
+
+Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.
+
+-- Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti;
+se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.
+
+Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa
+nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että
+ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:
+
+-- Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti
+nauruun:
+
+-- Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse
+olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!
+
+Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.
+
+Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan,
+ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että
+vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin
+Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja
+odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin
+lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin
+hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien
+näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis
+näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja
+kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan
+sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että
+hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui,
+että hän oli muka niin heikko -- (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että
+oikea taiteilija itkee), -- ja kun hän ei tahtonut joutua naurun
+esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja
+lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän
+kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada
+hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita
+katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten
+kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen
+valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen
+sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä
+muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät.
+Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta
+loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut...
+Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän,
+jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet
+kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä
+kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja
+katkeruus juovuttaa...
+
+Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta
+tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes
+tiennyt.
+
+
+
+
+Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen
+kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet
+ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut
+kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan
+pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun
+pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten,
+epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi
+Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan
+pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras,
+keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin
+kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se
+kuuluikin seinän toiselle puolelle:
+
+-- Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?... Christophe...
+Christophe mikä?... Christophe Krafft?... Sepäs on vasta nimi!
+
+(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen
+tavattomasti r-kirjainta.)
+
+-- Sehän on kuin kirous...
+
+(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)
+
+-- Onko hän nuori vai vanha?... Miellyttävä...
+
+-- No hyvä on, minä menen.
+
+Ja hän lauloi jälleen:
+
+-- Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie...
+
+Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista
+kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein
+tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei
+Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja
+huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli
+hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi
+hänen eteensä.
+
+Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi
+kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista,
+tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla.
+Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket
+nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja
+syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa,
+että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään
+anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan
+kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi,
+joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut
+pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja
+sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä
+ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen;
+eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät
+hänet ylen onnelliseksi: -- (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu
+imarruksilla). -- Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja
+yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin
+niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat
+kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa,
+näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he
+toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan,
+että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve
+ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla
+ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa,
+jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista
+iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen
+tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa
+tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa
+ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä
+tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä,
+päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri
+enempää kuin mitä he näyttävät, -- usein ei senkään vertaa. Mutta joka
+tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan
+ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti,
+raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen
+kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli
+lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä,
+niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä
+oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi
+liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin
+hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan
+vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan
+kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään
+sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut
+mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella
+iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja".
+Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa
+typerää kateellisuutta, Jezabelin, -- (sillä nimellä kutsui hän suurta
+näyttelijätärtä). -- rettelöimisiä, -- kuinka tuo suuruus ei tahtonut
+antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle
+harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään
+ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut
+puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä
+tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui
+jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana
+kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa
+ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin
+piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi
+hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku
+pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen
+ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.
+
+Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia.
+Christophe ehdotti Corinnelle -- (se oli näyttelijättären teatterinimi)
+-- että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä
+näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja
+he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.
+
+Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui
+pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä
+kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin,
+mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut
+lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:
+
+-- Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä
+silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.
+
+Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin
+nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire.
+Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi
+hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai
+aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun,
+ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan,
+ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin
+sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän
+kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma
+kirous, tai karkeanlainenkin sana, -- eräs hyvinkin karkea ja aivan
+lyhyt, jolla hän haukkui itseään. -- Christophe hämmästyi, kuinka
+lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää
+aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta,
+jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella
+joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin
+pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä
+hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen
+huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi
+vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja
+julisti:
+
+-- Väliaika! kello soi!... Mennään nyt kävelemään!
+
+Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi
+tunnollisena kuin ainakin: -- Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte?
+Corinne vastasi varmasti:
+
+-- Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?
+
+Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan
+istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne
+huusi viereisestä huoneesta:
+
+-- Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!
+
+Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa.
+Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan
+vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia
+pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta
+lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä _Tristan_ tai kuppi
+suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa
+saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten
+rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti
+tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä
+naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se
+niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. -- Corinne tahtoi
+tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia
+kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo
+hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut
+sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja
+pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki
+unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta
+Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen
+oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä
+vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti
+hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta
+osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin
+huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe
+ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi.
+Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä
+saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:
+
+-- Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä
+uskonut...
+
+Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.
+
+Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia
+kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä
+seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan
+omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen
+melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä,
+koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin
+kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen
+vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen
+ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe
+käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:
+
+-- Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.
+
+Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut
+näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan
+turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa
+puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:
+
+-- Mikä vahinko!
+
+-- Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.
+
+Corinne antoi Christophen selittää _Lied_-sävellystensä sisällön;
+Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä
+apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen
+suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava
+ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää
+muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia
+barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa.
+Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle
+soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut
+rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin
+pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan
+hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki,
+mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei
+jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen
+arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein
+vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin
+klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin
+kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle
+mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä
+ollut sitä iloa, jonka _jo ennen kuultu_ vaistomaisesti amatööreille,
+jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin
+kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin
+uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista
+he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän
+taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin
+oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe
+tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan
+sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita
+Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen
+vähäpätöisintä _Liediä_, -- sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut
+polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä,
+hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan.
+Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä
+melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo
+hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt
+ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät
+olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia:
+Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja
+kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin
+Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen
+suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi.
+Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe
+soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:
+
+-- Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.
+
+-- Se on väärä, vastasi Corinne.
+
+-- Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
+Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan _tämän_ mukaista?
+
+(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)
+
+Mutta Corinne pudisti päätänsä:
+
+-- Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.
+
+(Corinne vetäisi itseään korvasta.)
+
+Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen
+korkeista ponnahduksista:
+
+-- Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin.
+Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin... (Anteeksi,
+ettehän te suutu?)... tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.
+
+Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi,
+että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan
+ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä
+siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan
+kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin
+erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä,
+laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui
+heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia,
+sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he
+rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.
+
+Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut
+lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei
+kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella
+teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne
+vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana
+päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.
+
+
+
+
+Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe
+tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle
+tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä.
+Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä,
+jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään
+hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka
+hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta
+kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi
+Christopheen päin:
+
+-- Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.
+
+Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe
+ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä
+hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin
+merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.
+
+-- Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy
+hyvin. -- (Hän puhui peruukistaan.) -- Minä olin äsken niin onneton!
+Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana
+kuin kukaan koskaan olla saattaa.
+
+Christophe kysyi syytä.
+
+Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle
+kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan
+sopinut osaan.
+
+-- Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui
+tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin
+kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?
+
+-- Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
+Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.
+
+Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:
+
+-- Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän
+itse nauruun.
+
+Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.
+
+-- Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän
+muitten osia, ei omaansa... Siinä juttelivat he niin hartaasti,
+että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän
+huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan.
+Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti,
+ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt
+ketään naista, joka oli niin "luxurieux". -- Corinne katsahti häneen
+ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.
+
+-- Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä
+tavoin?
+
+-- Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se
+sattui aivan paikalleen.
+
+Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe
+kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän
+ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli
+saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja
+postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin
+hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa
+joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari
+punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari
+merikarhuna käsi _Germania_-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan
+merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään
+pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla,
+tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina
+vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen
+loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka
+esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä
+naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston
+Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä
+oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan.
+Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä
+merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito
+sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan
+ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä
+ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai
+sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja
+tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä
+pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä
+hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine
+enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely
+tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.
+
+He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä
+ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin
+korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja
+tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä
+millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi,
+ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa
+hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta
+hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja
+lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän
+muhamettilaista muezzinia. -- Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt
+kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia
+muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset
+silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön,
+joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena
+rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän
+huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja
+vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut
+sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei
+hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen
+täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan
+aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin
+hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:
+
+    Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
+    vapaus!... Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!
+
+                                                   Ystävättärenne!
+                                                     _Corinnette_.
+
+    P.S. -- Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!...
+
+Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi,
+ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän
+pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä
+ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli
+Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa
+päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein
+keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa
+ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti
+pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin
+eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren
+kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua,
+jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään
+nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan
+kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin
+työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa
+tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja
+Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei
+maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.
+
+He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu,
+nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe
+ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne
+vastasi huolimattomasti:
+
+-- En tiedä.
+
+-- Te ette syö yhdessä illallisia?
+
+-- Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa
+yhdessä!... Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!...
+
+Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se
+Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:
+
+-- Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!
+
+-- No, enkö minä siis ole seuraolento?
+
+-- Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa.
+Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat
+seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään
+Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura
+aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia
+kilistämättä Seuran kanssa.
+
+-- Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin
+juoda samasta lasista?
+
+-- Eikö se ole veljellistä?
+
+-- Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden
+kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole... ush,
+sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!
+
+-- Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka
+ajattelen samaan tapaan kuin tekin!
+
+-- Tulkaa sitten meille!
+
+Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta
+kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle
+selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen
+etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä
+kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset
+vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin
+jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin;
+jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut
+muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään
+sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään
+toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan
+aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet
+taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet
+kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen.
+Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja
+mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet
+suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista
+sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut
+tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä
+suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa,
+pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa
+jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten
+välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi
+toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma
+siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen
+kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten
+ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä
+oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään
+huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.
+
+Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan
+kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia
+sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle
+menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt
+niitä enempää kuin hänkään.
+
+Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi
+saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä
+paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta
+olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän
+kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa:
+Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä
+pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut
+ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden
+ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo
+etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti
+puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly
+olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen
+rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt
+puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se
+ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.
+
+Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä
+pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli
+tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui,
+voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin
+poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen
+silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen
+veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa
+ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan
+kuin odottaen. -- Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta;
+Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut.
+Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen
+Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen
+hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat
+hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja
+näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.
+
+-- Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.
+
+Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.
+
+Christophe ei käsittänyt mitään:
+
+-- Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?
+
+Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi.
+Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen
+ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin
+nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle,
+painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen
+ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin,
+Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli
+nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän
+oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat
+kätensä:
+
+-- Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.
+
+-- Kyllä kai, ilkeämpi monia.
+
+Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.
+
+-- Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.
+
+(Hän lausui: _"Françouése"_.)
+
+-- Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.
+
+Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja
+sanoi:
+
+-- Ystäviä, eikö niin?
+
+-- Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.
+
+-- Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
+Ettehän ole vihainen _Françoiselle_, siitä, että hän ei ole vakava?
+
+-- Ja _Françoise_ ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä,
+että hän on niin tuhma?
+
+-- Juuri sentähden hänestä pidetäänkin... Hän tulee kai näkemään minua
+Parisiin?
+
+-- Sen lupaan... Ja te, te kirjoitatte minulle?
+
+-- Sen minä vannon... Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.
+
+-- Kyllä, sen vannon.
+
+-- Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.
+
+Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta
+lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale,
+melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne
+näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava
+joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan
+häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä
+iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti
+Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana,
+ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti
+ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne
+oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan
+ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman
+rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.
+
+Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei
+Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä
+silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti
+hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut.
+Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin
+Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan
+vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun
+Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen
+oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi
+kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen
+kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä,
+että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä
+kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä
+juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa
+arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan
+menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi
+raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja,
+jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia.
+Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten
+Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja
+Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut
+se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen
+läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa,
+povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa
+pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo
+hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille,
+jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne
+olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi
+horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti
+hänelle, että hän voi -- että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen
+seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja
+hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä
+näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat
+ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan
+kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö,
+hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen,
+huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin
+niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja
+terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi
+niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja
+katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita,
+sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään,
+italialaista hymyään, -- tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja
+hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin
+kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät
+kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset:
+-- se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa
+oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan,
+se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä,
+vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on
+luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. --
+Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään
+häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat
+kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.
+
+Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä
+väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna
+odottamassa. Juuri siinä vaunussa, -- jonka viereen hänen vaununsa
+pysähtyi, -- kolmannessa luokassa, -- näki Christophe saman nuoren
+ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö
+näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi
+molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan,
+uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin
+nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä
+kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että
+tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän
+jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen
+pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen
+päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään
+alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri
+soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti
+ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin
+yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät
+läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti
+heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän
+sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut
+alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan
+rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan
+katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä
+kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan;
+ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa
+taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä
+avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi
+ajoiksi.
+
+Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo
+tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui:
+mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa
+osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien
+silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että
+hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui
+kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka
+räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe
+päästänyt sisään.
+
+Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan
+ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja
+virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää
+näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen
+siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen
+matalaa kiemailuaan.
+
+-- Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti
+riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka
+nukkui viereisessä huoneessa.
+
+Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä
+teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:
+
+-- On niitä Ranskassakin sellaisia.
+
+Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui
+hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten
+kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin
+ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä
+rautatievaunussa:
+
+-- Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.
+
+Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.
+
+
+
+
+Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen
+ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään
+omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut
+penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo
+nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu
+ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi
+sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään
+vuoteessaan ja sanoi itsekseen:
+
+-- Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.
+
+Ja hän nukahti uudestaan.
+
+Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö,
+jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt
+arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko
+Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä
+aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli
+uskaltanut toivoa:
+
+-- Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä
+en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.
+
+-- Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. -- Sinäpä olet
+erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen.
+Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen
+kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, -- ah, se on sellainen
+kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!
+
+-- Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe
+ällistyneenä.
+
+-- Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!...
+Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit
+ovat raivoissaan!... Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan
+pois.
+
+-- Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?... Erottivat minun
+tähteni.
+
+-- Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?
+
+Christophe joutui aivan epätoivoon.
+
+-- Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei
+sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit
+saisivat tietää, että...
+
+-- Että mitä? huudahti Christophe?
+
+-- Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!
+
+-- Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.
+
+Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:
+
+-- Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati
+Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:
+
+-- Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.
+
+Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää
+heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään
+sen tekemättä:
+
+-- Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat
+he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on
+jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.
+
+Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne
+opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää
+anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi
+Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet
+itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään.
+Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti
+Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen
+liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon
+silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon
+äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta
+pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä
+olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran
+hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä
+enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.
+
+Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä.
+Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt
+odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän
+sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi
+hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä
+vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen
+jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella,
+lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti
+matkia maailmannaista; -- muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia
+sanoja. -- Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut
+Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.
+
+
+
+
+Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia
+aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi
+nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne
+näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita -- jonkinlaisen
+runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa
+suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään
+Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit;
+mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti
+toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin
+menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit
+eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia
+melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun
+vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun
+vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään
+Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja,
+että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja
+lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän
+ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia
+omalla joutavalla roskallaan.
+
+Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin
+wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin
+rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut
+järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja
+laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu
+hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma
+rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen
+näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi.
+Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he
+molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa
+eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa
+kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin
+olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka
+estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa
+kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan?
+Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein
+askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen
+solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa
+vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin
+olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten,
+uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. --
+Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä
+kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä,
+sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä
+huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli
+ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella
+korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä,
+jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton
+säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen
+päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä
+alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, --
+tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin
+auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman
+käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, -- siitä
+saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.
+
+Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut
+voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda
+tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä
+taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun
+runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. -- Christophe
+ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta
+taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.
+
+Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin
+Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta.
+Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän
+kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin
+myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta
+se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja
+teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu
+todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen
+vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen
+tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt
+hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa
+ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan
+sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu,
+ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän
+ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin.
+Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän
+oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen
+tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja
+lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija.
+Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen
+ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin
+hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä
+eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että
+ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka
+ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi,
+ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne
+tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi
+häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja
+kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat
+musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat
+voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän
+uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut
+kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa
+sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista
+perillä.
+
+Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen
+toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan
+suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten
+Christophelle _Ifigeneian_, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa.
+Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat -- (aivan niinkuin
+heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) -- koettivat kilpaa muokata
+uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin
+teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa
+yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, -- tietysti lisänä
+apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko,
+Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa,
+eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman
+energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, -- hermosairaan, hysteerisen
+ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli
+vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä
+pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa,
+naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.
+
+Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin
+tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen
+veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen
+ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja
+taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui
+musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä.
+Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää
+kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä
+itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä
+vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli
+ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan
+hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän
+näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena
+oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen
+edessään teatterissa näyteltiin.
+
+Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän
+kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä,
+että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi
+silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa,
+ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa
+tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi,
+että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa.
+Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth
+ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein
+huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni
+ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut
+hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan
+tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella
+siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän
+koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä,
+sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". -- Hän häpesi
+niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen,
+eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria
+johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki
+mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja
+liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat
+sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi
+hymyillen:
+
+-- Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?
+
+Christophe vastasi rohkeasti:
+
+-- Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.
+
+-- Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?
+
+-- Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä
+ymmärsin sen toisella tavoin.
+
+-- Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä
+ymmärsitte.
+
+-- Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi
+vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti,
+että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.
+
+Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa,
+niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan;
+mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan
+irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia
+efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon
+ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle,
+musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan
+poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin
+saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat
+järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.
+
+Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi
+ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim,
+jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:
+
+-- Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te
+ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan
+ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes
+sen ymmärtää!
+
+Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko
+hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei
+runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö;
+mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä
+päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää
+vaatii? -- Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä
+ollut aikaa kuunnella loruja.
+
+-- Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset
+ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.
+
+Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa
+Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli
+häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi
+jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja
+tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:
+
+-- Se ei kuulu teihin!
+
+Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki
+hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole
+mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. -- Häntä
+oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa.
+Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi
+niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä
+niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla
+epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.
+
+Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale
+esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.
+
+
+
+
+Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen
+artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia
+rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.
+
+Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin,
+keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies
+tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat
+loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan
+kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta
+kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että
+jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta
+artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe
+käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen
+jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti
+jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin,
+ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä
+sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä
+artikkelinsa, luki sen... Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten
+hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi _Dionysoksen_
+toimitukseen.
+
+Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären
+kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella
+Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen
+vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi,
+sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia
+permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä
+takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien
+naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja
+ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei
+hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi
+Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa.
+Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:
+
+-- Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te
+olette... Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä
+rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta
+ette ansaitse!...
+
+Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan.
+Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä
+pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus
+kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen
+koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi
+heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt
+matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista
+loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli
+lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset
+luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli
+syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka,
+että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän
+ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät
+kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka
+ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin
+huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi:
+olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta
+kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi
+ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän
+valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi
+tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki
+lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu,
+jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi
+hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten
+heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä
+sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he
+olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.
+
+Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli _Ifigeneian_ premiääri. Siitä
+tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä,
+eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet
+muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille
+vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta
+pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että
+oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta
+viikkoa oli _Ifigeneia_ ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin,
+ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja
+hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia
+vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä
+suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo
+ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia,
+joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe
+yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä
+jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua
+kuin todellista. -- Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä
+viimeistäkin tukeaan.
+
+
+
+
+Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt
+ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta
+taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää:
+(olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein
+naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan,
+että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on
+olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien
+viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan,
+ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun
+hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan
+säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä,
+joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen
+ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista.
+Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin
+sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä.
+Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida
+yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui
+vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista
+ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle;
+sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei
+Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe
+tuon vapaan miehen jutteluissa -- paitsi materialismia, joka ei häntä
+liioin viehättänyt, -- saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden,
+eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin,
+joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa
+esimerkkejä.
+
+Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset
+toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen
+menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön,
+vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä
+lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei
+häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka
+olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin
+vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet
+koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt
+samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden
+laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei
+hänestä niin helposti päästy. -- Senvuoksi vei hän kirjoituksensa
+tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin
+vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti
+mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen
+nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin,
+jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti
+tunnettu.
+
+Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä
+silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän
+koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella.
+Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi
+ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa
+arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista,
+jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja
+löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat
+metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot
+Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja
+päästivät kaiken kuolleen haudastansa.
+
+Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi
+hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa
+ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa,
+ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna.
+-- Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut
+millänsäkään.
+
+-- Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.
+
+Mutta äiti oli levoton;
+
+-- Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää
+noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä
+asia.
+
+Christophe kohautti hartioitaan:
+
+-- Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään
+tärkeää sanomista!... Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään
+musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi
+saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla
+saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen
+Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa
+ja säveltämään hänkin _Hymniä Aegirille!_ Se on varma, että silloin
+en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä
+alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa
+puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa
+töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei
+esi-isiä eikä santarmeja;... ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin
+enää jäljelle?"
+
+Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen
+kätensä taivasta kohti:
+
+-- Älä toki sano hänelle niin!... Sinä olet hullu, aivan hullu!...
+
+Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen
+herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin
+vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin
+nykähytti hän olkapäitään:
+
+-- Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.
+
+Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän
+oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi
+sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut
+lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen
+kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe
+alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin
+linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta
+kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin
+kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe
+lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan
+huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman
+kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, -- eikä sekään
+ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään
+prinsessa Adelaiden, -- suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen
+sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt
+tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli
+ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin
+tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli
+häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.
+
+Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi
+kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään
+koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin
+hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse
+saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa,
+-- suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja
+ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi
+samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä
+hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna,
+reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein
+keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas,
+Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä,
+jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen
+kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat
+tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän
+hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa
+nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä
+katsellessaan.
+
+Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin
+hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat
+ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti
+hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan
+vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: --
+(tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne
+ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän
+oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti
+vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin
+sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi.
+Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa
+erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja
+suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan
+kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen
+ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä
+vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja
+pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.
+
+Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen
+Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän
+tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki
+Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti
+paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen
+kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä
+hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen
+iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan
+nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi
+tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:
+
+-- Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette
+viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina
+pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!
+
+Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle
+vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän
+ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan
+puuskaa. Hän änkytteli:
+
+-- Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?
+
+Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:
+
+-- Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.
+
+Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota
+kuristi. Ja viimein hän huudahti:
+
+-- Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta... Teillä ei ole oikeutta
+loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.
+
+Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan
+erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin
+kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta
+luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien
+höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi
+avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin
+espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:
+
+-- Teidän moskaanne, hyvä herra!... Sietäisi tunkea se teidän
+sieraimiinne!
+
+Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:
+
+-- Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.
+
+-- Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli
+kaikkien rajain!... Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä,
+sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!...
+
+-- Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.
+
+-- Te valehtelette! huudahti suurherttua.
+
+-- Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä
+en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten
+minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.
+
+-- Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä
+kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää,
+teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton
+käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä
+kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja
+sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se
+mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän
+musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka
+nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun,
+mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille
+todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte
+sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte
+skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä,
+joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat
+arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on
+kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä
+suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa
+meidän olla rauhassa!
+
+Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili
+häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja
+koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:
+
+-- Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä
+tahdon...
+
+Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa
+vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi
+kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi
+olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän
+katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan,
+joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden
+kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi
+Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi,
+Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan.
+Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen
+ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät
+tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän
+oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän
+nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:
+
+-- Pankaa pois, pankaa pois tuo!...
+
+Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti
+tuhkakuppia pöydän reunaan.
+
+-- Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan
+teidät ulos!
+
+Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa.
+Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä,
+hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen
+silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä
+keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja
+ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua,
+germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan
+läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut
+puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään,
+ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.
+
+Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä
+ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut
+oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea
+etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria
+piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut
+loppua!... Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen
+majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä
+paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan.
+Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta,
+käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun
+hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen
+näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut
+hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja
+heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei
+hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä
+olivat kuin murtuneet... Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea,
+jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää
+vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta,
+jonnekin, olla olematta enää, missään!... -- Äärettömällä vaivalla
+sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle,
+painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli
+hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.
+
+Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi
+Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi
+tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi
+pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja
+vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti
+oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi
+itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello
+kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien
+vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan.
+Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät
+kuin tulessa. -- Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei
+sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki
+kaikki sisäänsä.
+
+
+
+
+Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen
+kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen
+äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet
+juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan
+ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä,
+niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.
+
+Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään.
+Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen
+yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen
+kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja
+anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet
+tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista
+pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli
+sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti
+ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin
+hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman
+erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden
+kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava
+hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi,
+vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista
+kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä
+tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen".
+Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän
+asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea
+sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään;
+selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa
+vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi
+hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei
+uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta
+riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan
+tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman
+ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että
+Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:
+
+-- No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.
+Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.
+
+Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei
+ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti
+sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus
+sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista
+perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli
+vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin
+etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä
+sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan
+ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään,
+kuinka varomaton hän oli ollut. -- Yksin jäätyään muisteli hän kaikki,
+mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään
+vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä
+olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena
+uskonut: -- (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä
+kirjeessä).
+
+Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun
+hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen
+selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä
+juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna,
+niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa
+kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein
+haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat
+siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan
+Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen
+tekemäkseen.
+
+Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki
+kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin.
+Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä
+syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe
+pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi
+hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, -- ja teki uuden
+erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen
+ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen
+artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt
+koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen
+oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen
+ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama
+tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä
+kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa
+lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan
+tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta
+halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön
+pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä
+pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet
+vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että
+tarkoitettiin Christophea.
+
+
+
+
+Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää
+minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia,
+ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli
+loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella
+kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan,
+karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin.
+Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden
+tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta
+miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja
+häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut
+virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.
+
+He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen
+alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe
+ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset
+esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin
+pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa
+tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen
+sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä
+mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia
+ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa
+koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt
+rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, --
+sitä kritiikkiä, joka tappaa.
+
+Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat
+uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät
+hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi
+kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta
+pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen
+pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen
+_Liedinsä_ muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa
+olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli
+hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain
+peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko
+lopetti tähän tapaan:
+
+"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen
+ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt
+musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä
+ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään
+sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet,
+että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin
+huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."
+
+Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko
+aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä.
+Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta
+onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat
+paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin
+Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja
+hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi
+pitänyt polttaa sekin.
+
+Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt
+eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään
+kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti,
+aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt
+halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia
+kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin
+vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen
+valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen
+_Kapellmeister_, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli
+melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista
+henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan
+_Kapellmeistereillä_; häntä vaivasi -- (vaikka hän siitä voikin
+erinomaisen hyvin) -- hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt
+tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään
+tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia
+taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja
+Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen
+ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata
+itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä
+sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän
+väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se
+olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan
+valettu teos, -- jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä,
+jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti
+hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti
+ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt
+hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan
+yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea,
+joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet
+uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli
+ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan
+mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että
+hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, -- luonnollisesti ainoastaan
+siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.
+
+Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt
+hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr
+H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään.
+Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi,
+että tuo _Kapellmeister_ oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten
+sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin
+kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän
+luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse
+olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he
+nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle
+olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi
+ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti
+hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan
+hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin,
+että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia
+jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että
+sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se
+hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen
+täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka
+avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä,
+jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.
+
+Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt
+joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se
+aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla
+siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan
+kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä
+kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään.
+Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei
+hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea
+kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin
+piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali -- ainakin
+permantopaikat -- melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti
+dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei
+ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.
+
+Ensin esitettiin Brahmsin _Rapsodia_ altolle, mieskuorolle ja
+orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta _Harzreise
+im Winter_. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista
+hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat
+kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan
+sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut.
+Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi,
+kun _Rapsodian_ jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen
+säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä
+aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä
+oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa
+tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä
+huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin,
+palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä
+suosionosoituksilla.
+
+Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin
+orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata,
+että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän
+odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä
+hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva
+hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut
+kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä
+hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän
+tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten
+syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.
+
+Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa,
+ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden
+piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja
+sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta
+kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe
+saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän
+esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen
+ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua
+häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa.
+Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta
+kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa
+taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko
+hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan
+sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se
+on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä
+sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat
+mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö
+sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan
+tahtoi sitä uskoa. -- Christophe koetteli vakuuttaa itselleen,
+että _Kapellmeister_ huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja
+alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia.
+Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään;
+hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi
+tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan.
+Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen
+ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan.
+Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat
+naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän
+tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt
+rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää
+soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja
+vakuutti, että _Herr Kapellmeister_ huomaisi kyllä itse suorituksen
+viat, -- sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus
+hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen
+vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui
+päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän
+korahteli vihaa ja tuskaa.
+
+-- Ne kurjat, raukat!... vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi
+huutanut.
+
+Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön
+levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului
+ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt
+epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet
+alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan.
+Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se
+heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään
+sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat
+hassunkurisella tavalla. Ainoastaan _Kapellmeister_ seisoi järkkymättä
+ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.
+
+Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). -- Nyt oli yleisön
+sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota
+kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla
+käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: _Bis!_ Muuan bassoääni alkoi
+eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia.
+Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin
+vuorostaan samaa. Joku huusi: "_Tekijä esille_!" Pitkään aikaan eivät
+nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.
+
+Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi _Kapellmeister_
+järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka
+näkevinään -- (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä);
+-- hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin:
+"Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä
+hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:
+
+-- Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun
+asti _tällaista_, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka
+on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.
+
+Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko
+salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin
+takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut.
+Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään.
+Konsertti oli loppunut.
+
+Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.
+
+
+
+
+Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen
+orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi
+aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen,
+saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä,
+joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti
+pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli
+paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa,
+että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen
+itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka
+Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi
+yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän
+syöksyi pakoon.
+
+Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli
+käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu;
+hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli
+melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen
+kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti
+samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse,
+joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä,
+lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän
+olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti
+loukannut... Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi
+silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön
+nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei
+voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä -- silloin,
+kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet -- nuo, joilla oli
+keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä:
+se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt?
+Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi
+laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista
+sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat
+siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt,
+olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä,
+että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti
+näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli
+mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan,
+väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa
+ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe
+heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia
+olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet
+mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?"
+Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena,
+silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.
+
+Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa
+myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten
+oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä
+jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.
+
+Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana,
+tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu,
+-- laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli.
+Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä
+kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa
+tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman
+tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein,
+kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä
+aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni
+siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja
+hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli
+valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta
+vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden
+toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi
+hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän
+heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi
+riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi
+häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.
+
+-- Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he -- ihmiset -- niin rumia?
+
+Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän
+aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään
+siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:
+
+-- Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta
+sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!... Kärsiä, sehän
+on elämää!
+
+
+
+
+Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla
+missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen
+arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin,
+sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä
+taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa
+koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan.
+He eivät sietäneet häntä? -- Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä.
+Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen
+vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä,
+että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.
+
+Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon
+rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen
+isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta.
+Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja
+kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain
+hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin
+sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän
+ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta
+tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että
+hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi
+painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat
+hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa
+oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat
+Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he
+repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta
+paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa
+ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja
+oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein
+mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli
+yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?
+
+-- Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat,
+virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä
+minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!
+
+
+
+
+On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää
+itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen
+aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei
+tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa
+ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei
+soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt:
+hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut
+puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka
+aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi
+aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän
+ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän
+kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun
+kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että
+täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava
+vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä,
+mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on
+melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta
+niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se
+ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt
+ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän
+omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että
+voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi
+kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet
+nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima
+liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti
+irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin
+elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää.
+Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä
+tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.
+
+Koska kaikki muut uomat -- teatterit, konsertit, -- olivat
+Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla
+olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat
+hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin
+julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä
+kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja
+niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen
+suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki
+kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan
+kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän
+suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe
+oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän
+säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja
+kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut
+viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut
+hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui.
+Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät
+kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää.
+Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä,
+eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että
+saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli
+sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää
+Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.
+
+Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka
+noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi
+käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä,
+joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku
+_Lied_, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset
+sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat
+ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät
+toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai
+laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe,
+"uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin,
+olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki,
+jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta:
+joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus
+taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin
+menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi
+julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai
+pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista.
+Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." -- Sen vuoksi antoi
+hän sarjalleen nimeksi: _Muuan päivä_. Julkaisun eri osilla oli
+alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön.
+Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia,
+nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja
+jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien
+muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan
+Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.
+
+Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi
+kolmisenkymmentä _Liediään_, -- ne, joista hän piti kaikkein enimmän
+ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti,
+ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti
+niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset
+pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän
+sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)
+
+Nämä _Liedit_ olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla
+eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe
+oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti
+niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi
+noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta
+säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen
+oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja,
+joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa
+keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen
+Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa
+ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä
+kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan
+uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla
+oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen
+taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän
+rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin
+kukat, -- ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin,
+_Tanzliedin_ (tanssilaulun), -- sekä tyynen sankarisonetin: _Itselleni_
+(An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.
+
+Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli
+hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana
+olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla
+haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien
+keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa,
+läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja
+kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja
+loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista
+tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli
+kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin
+virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän
+suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen
+olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän
+muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi
+kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen _Kristityn matkamiehen
+laulunsa_ säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli
+reunojensa hänen vienossa _Kesälaulussaan_.
+
+Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea
+järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi _Liediensä_ painattamisen
+ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla
+syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin
+tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja
+kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita
+ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat
+niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein
+kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt
+tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut
+ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen
+velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun
+kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan
+jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän
+tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon
+itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän
+nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä
+säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään
+ainoata kappaletta.
+
+
+
+
+Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli
+Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi
+täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa
+ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava
+velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän
+oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen
+pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan,
+vai oliko hän laskenut väärin, -- mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä
+koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa,
+rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa
+kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska,
+ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi
+mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka
+hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein
+jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli
+laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.
+
+Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä
+koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.
+
+Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi
+heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen
+asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla;
+hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon
+palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta
+palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun
+viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut
+vaatiakaan enempää.
+
+Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille
+musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä
+osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran
+laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä,
+millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut
+lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa
+täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se
+oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa
+heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin
+siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta;
+hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu
+lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa
+musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko
+musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan
+istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen
+kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe
+vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan
+hänen paikallaan. -- Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko
+perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi
+esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä
+ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti
+hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos
+hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia
+laisinkaan. -- Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan.
+Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän
+jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä
+järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei
+hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut
+paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten
+eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä:
+hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut
+salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran
+saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa
+luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse
+saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.)
+Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän
+jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan
+muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat
+koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei
+jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa
+vaieta:
+
+-- Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka -- Wagneria!
+
+Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä
+takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja
+Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan
+oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän
+vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan:
+hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. -- Kuka olisi arvannut
+muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta
+ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen
+täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi
+jo olla jotakin?
+
+Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä
+kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla
+vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän
+luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin
+sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne.
+Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään
+tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei
+käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että
+aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti
+kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän
+tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja
+omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein
+samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan;
+mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa
+uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä
+ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä
+kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.
+
+Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän
+joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti
+vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että
+hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe
+oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille
+edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä
+oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta
+seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä
+kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä,
+joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin
+hautajaiskutsusta.
+
+Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen
+opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen
+ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu
+säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin
+ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain
+rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan
+innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä
+innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat
+yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä
+oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä,
+eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin
+tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän
+oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan
+syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja
+jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin
+päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat
+toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen.
+Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen
+kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi
+hänelle hiljaa:
+
+-- Täällä huvitellaan?
+
+Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti
+kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä
+ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he
+toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä
+opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän
+kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut
+laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei
+raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät,
+ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin
+harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli
+niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia.
+He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä
+muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin
+vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä
+auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt
+tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin
+iloitella... Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää,
+mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.
+
+Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori
+oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut
+parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen.
+Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti,
+jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.
+
+Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo
+kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta
+ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään,
+ottivat toisiaan kädestä; -- se oli koomillista ja liikuttavaa.
+Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt
+heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton
+jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että
+parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt
+ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart
+vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä
+hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä
+Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli
+kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita,
+mutta koruttomia ja _gemyytlisiä_.
+
+
+
+
+Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli
+hiukan suulasta _Gemütiä_, päällekirjoituksilla varustettua _Gemütiä_.
+Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa
+iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään,
+antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla
+-- joka oli muuten varsin kova -- komeili pieni korvapielus, joka
+supisi ystävällisesti:
+
+-- Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (_Nur ein Viertelstündchen_!)
+
+Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä
+ottamaan uutta lisää:
+
+-- Vielä pikku tilkka! (_Noch ein Schlückchen_!)
+
+Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista.
+Yksi niistä sanoi:
+
+-- Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:
+
+-- Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia.
+Riittämättömyys ei kenellekään.
+
+Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva
+tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:
+
+-- Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (_Ruheplätzchen für
+brennende Cigarren_).
+
+Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:
+
+-- Rakkaalle vieraallemme. (_Für unseren lieben Gast_.)
+
+Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei
+ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus
+jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän
+paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja
+nauttia aamusta".
+
+-- _Morgenstund hat Gold im Mund_.
+
+Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän
+pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta
+juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:
+
+-- Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja
+yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa
+sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka
+sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona.
+Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän
+ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen
+pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä
+hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He
+eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti
+melkoisen älykkäitä.
+
+Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he
+olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön
+arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin
+myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen
+jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää
+tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan,
+eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen
+olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta
+hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän
+oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään.
+Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä
+olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen
+aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt
+suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti.
+Angelika Reinhart -- (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella
+nimellä Lili) -- oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut
+sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia
+ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi
+närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan
+heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä
+oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus
+olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin
+niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin
+häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat
+hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat
+kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina
+liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä
+kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja
+hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili
+syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen
+olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja
+jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin
+puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt
+siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. -- Hän oli kuin
+luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien
+joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis
+puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan
+ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar -- (kukaan ei ollut
+sellainen enempää kuin hän), -- mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa,
+ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin
+ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut
+häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta
+anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne
+heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa
+oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu;
+ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä
+kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen
+parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.
+
+Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt
+tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten
+rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen
+mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen
+kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa
+käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt
+suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.
+
+Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen
+kanssaan.
+
+-- Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen
+ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän
+matkusti pois.
+
+Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva
+savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän
+tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään
+toisen henkilön silmät.
+
+Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni
+kotiopettajatar?
+
+-- Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.
+
+He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat
+täydellisesti yhteen.
+
+-- Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki,
+mitä hänestä tiedätte!...
+
+Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat
+aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa.
+Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin
+ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran
+eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota
+nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä
+tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari
+kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan
+suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja
+pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä
+sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart
+tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä
+ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli
+jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän
+puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa
+hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan
+hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja
+suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä
+Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena.
+Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut
+lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan
+ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman
+toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje
+viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen
+levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa
+huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista
+ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten
+sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli
+usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa.
+Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua
+Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin
+ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. -- Antoinetten
+kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä
+sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt
+sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen
+siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä
+vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli
+älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui
+olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja
+samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut
+onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta
+eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että
+hän kärsi siitä. -- Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei
+rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt
+huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka
+katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja
+ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut
+alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?
+
+-- Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.
+
+-- Ja sitten hän matkusti.
+
+-- Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?
+
+-- Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri
+silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin...
+_Zu spät!_ (Liian myöhäistä!)... nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka
+toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.
+
+Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset
+sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:
+
+-- Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!
+
+(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken
+keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:
+
+-- Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja
+sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei
+ilmoittanut mitään osoitetta.
+
+-- Eikä ole sitten enää kirjoittanut?
+
+-- Ei mitään.
+
+Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan
+jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen
+mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan
+ikkunoiden.
+
+
+
+
+Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin.
+Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista
+tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän
+ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä
+tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti
+ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen
+paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä
+vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi;
+mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja
+Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa
+laisinkaan tuntematta.
+
+Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat
+Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut
+itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä
+valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia.
+Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä
+tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä
+etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen
+käytettäväkseen, oikea suuri aarre.
+
+Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät
+valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja,
+joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa
+ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa
+niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista
+kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia
+henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis
+hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin
+saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä
+oli nautittavinaan.
+
+Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri
+Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot,
+Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur.
+Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre
+Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me
+Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard,
+Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean
+Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave
+Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé,
+James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o.
+François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen
+oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten
+proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier,
+Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury,
+Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade,
+Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista
+historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric
+Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa
+uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea
+Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa
+opetettiin, että "_saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän
+ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin
+sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja
+sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä
+ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia
+kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut
+kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia,
+englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu
+koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on
+Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa
+ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki_."
+
+Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:
+
+-- Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät
+ole.
+
+Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa,
+isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja
+Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers
+lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, -- melkein
+kokonaisuudessaan: (-- oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon
+monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). -- Lanfrey ylisteli Preussia
+Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla;
+hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret
+klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870
+oli ammennettu Zolan _la Débâclesta_. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään
+sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot,
+Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli
+edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe
+oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin,
+lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja..."
+
+[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai
+lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:
+
+I. _Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi_,
+tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän
+Johanneksen koulun johtaja. -- Toinen osa, keskiluokkia varten. -- 7:s
+painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.
+
+II. L. Henrig ja G. F. Burguy: _Ranskan kirjallisuutta_; parannellut
+F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, -- 1904.
+Braunschweig.]
+
+Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään
+vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä
+en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen
+arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne
+hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli
+suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä
+aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.
+
+Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin
+miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia.
+Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä
+lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman
+vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi
+huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken
+sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten
+paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä
+eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman
+sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan
+päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden,
+koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan.
+Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin
+taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin
+vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin
+tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa
+ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka
+olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt
+mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau
+muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi
+isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat
+keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa
+vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat
+suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa
+omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti
+samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät
+näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi
+tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään
+huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen
+Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin
+juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:
+
+"_Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat_."
+
+He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe
+nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti
+kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään
+riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä
+anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja
+yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia
+Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti;
+toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat
+hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa
+haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo
+ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän
+oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta
+toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus -- Chamfort, Dumas
+vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, -- vapautti hänen sieluaan;
+ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava
+ja hurja tuoksu.
+
+Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa,
+heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti
+seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa
+vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle,
+kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin
+elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja
+nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli.
+Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen
+erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti
+taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen
+naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa
+rauhoittui ja parpatti hellästi:
+
+-- Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!... Poika-parka,
+ihanko sinä joudut päästä sekaisin?...
+
+Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:
+
+-- Sinun täytyy kuunnella tätä!
+
+Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille
+näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen;
+hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa
+tiuski vastaan:
+
+-- Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna
+minun maata!
+
+Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti
+käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut
+erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton
+ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:
+
+-- Anna minun maata!...
+
+Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen
+naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe
+lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään
+mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän,
+että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja
+meni hiljaa omaan kamariinsa.
+
+
+
+
+Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien
+kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä.
+Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa
+Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä
+koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi
+jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman
+tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin
+puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili
+sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin
+turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen
+kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen
+kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään
+ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen
+pikkukaupungin puolelta.
+
+Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa
+tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen
+alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä
+käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa,
+mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan,
+mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, -- kansa, jolla ei
+ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun
+"Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), -- paatoksen, komeain
+eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt
+tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja
+paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa _frivooli_, joka
+hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa,
+sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki
+päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, -- moraalisen
+kansan ("_Siinä suhteessa_, sanoo Herder, _eroaa se kaikista muista
+kansoista_"), uskollisen kansan (_treues Volk... Treu_, joka merkitsee:
+rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), -- _kansana_ valion, kuten
+Fichte sanoo; -- niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden
+vertauskuvan, ylistykseen, -- saksalaisen Ajatuksen, -- saksalaisen
+_Gemütin_, -- saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen
+niinkuin rotu itsekin, -- Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun
+riemuhuutoon... "_Saksa, Saksa kaikkialle_!"
+
+Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat
+kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki
+kolme olevansa kunnon saksalaisia.
+
+Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien
+ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart
+hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli
+mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan.
+Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä
+kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon
+oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni
+sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa
+kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi
+saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista,
+joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.
+
+Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen
+ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi
+nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen _Liedejä_ (ensimäiset
+kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); -- hän oli
+levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon;
+hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin
+ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä
+suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei
+tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä.
+Sinne tänne lähetetyt _Liedit_ näyttivät hukkuneen huomaamatta sille
+tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita
+tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät
+olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän
+olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin
+lohduttanut. -- Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se
+on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene
+hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten
+yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka
+tietää, eivätkö Christophen _Liedit_ olleet joutuneet joidenkin
+maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian
+arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!
+
+Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä,
+kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje:
+liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen;
+se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli
+"_Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz_."
+
+Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat
+Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan
+sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart
+loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut.
+Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki
+hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä
+sitä.
+
+-- No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.
+
+(He sinuttelivat jo toisiaan.)
+
+Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.
+
+-- Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.
+
+-- Mikä niin?
+
+-- Lue!
+
+Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.
+
+Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin
+aivan haltioituneita ihailunilmauksia.
+
+-- En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.
+
+-- Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?... -- huusi Christophe ottaen jälleen
+kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. -- Etkö sinä osaa
+lukea? Etkö näe, että hänkin on "_Brahmini_?"
+
+Silloin vasta Reinhart huomasi, että _Universitätsmusikdirector_
+vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin
+sävellyksiin. -- Christophe voihki:
+
+-- Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!... Ja tuskin hänet sain,
+niin siihen jo kadotin!...
+
+Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän
+heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä
+kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen
+viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi
+Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden
+hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä
+kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti,
+olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin
+innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä,
+jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden
+kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle
+ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn
+hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz
+vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.
+
+Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa
+päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko
+päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan
+ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä
+ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään,
+virkistäytyä.
+
+Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa
+kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia.
+Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea
+olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja
+oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart
+ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä
+liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan
+puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että
+sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta.
+Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää.
+Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään
+muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, -- aivan merkityksettömät
+kohdat. -- Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen,
+että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä
+itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä
+heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille
+sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti
+soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein
+ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he
+epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi
+ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi
+nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti.
+Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei
+tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti
+nauruun:
+
+-- Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!... Sehän on minun
+sävellyksiäni!
+
+Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart
+närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta
+Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät
+vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet,
+mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia
+kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat,
+että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.
+
+Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies
+kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas.
+Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain
+tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti
+pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin
+hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he
+pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja
+oli rehellisyytensä uhri.
+
+Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi
+alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen
+syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta
+hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja
+kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen,
+kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden
+kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin
+vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin
+kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna,
+kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan.
+Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!... Se pani aivan huokaisemaan.
+Salainen ääni kuiskasi hänelle.
+
+-- Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?
+
+Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.
+
+Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi
+ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti
+hänen sielunsa! -- Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä
+kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa
+oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän
+saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen
+eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän
+elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat
+olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan
+musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää,
+ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli
+osoittanut -- suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki
+horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita,
+ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain
+jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, -- mikä oli pahinta
+kaikista, -- ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden
+sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta
+ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä
+valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä,
+ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle;
+sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava
+perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan
+surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa
+hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet
+elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa
+sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon
+ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia,
+jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin
+ja joihin he puolestaan luottivat. -- Kuinka hän olisi uskaltanut
+vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota
+ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään:
+kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden
+tehtävä."
+
+Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän
+rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut,
+että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.
+
+
+
+
+Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on
+kauna pitkävihaista, -- sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa
+se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on
+tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä
+tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina
+ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän
+oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään
+tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään
+huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut
+ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen
+uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä
+sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart
+ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde,
+jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien
+kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen
+uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään:
+hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin
+hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin
+pahinta ärsytystä.
+
+Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi
+epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen
+huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät
+yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten
+ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa
+ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että
+hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.
+
+Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin
+julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen
+kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut
+ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili
+Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä
+oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan
+jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista
+vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja
+Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän
+olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis;
+Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.
+
+Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään
+ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä.
+Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen;
+mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme
+tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä
+uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa
+pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin
+pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella
+päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen
+katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti
+yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja
+Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:
+
+-- Eivätköhän toiset mitään tiedä?
+
+Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää
+kuten ennenkin.
+
+Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja
+likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja
+häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä
+ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään
+kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät
+sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, --
+mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä:
+pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt,
+-- niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä
+perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.
+
+Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti
+miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin
+tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin
+laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet
+sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän
+osaisi olla tarpeeksi älykäs. -- Heti, kun rouva Reinhart punastuen
+alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin
+Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys
+saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu,
+että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan,
+että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta
+täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä.
+Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! --
+Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!...
+Ilmoittaako kirjeistä poliisille? -- Se olisi ollut samaa kuin tehdä
+niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin
+olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista.
+Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa
+ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili
+vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja
+häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä
+välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa
+seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.
+
+Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan
+kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta
+nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan
+ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin
+hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan
+Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään
+sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä
+tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui,
+kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako
+vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku
+porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!... Ja että Lili
+Reinhart luuli sellaista!... Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut
+puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:
+
+-- Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!...
+
+Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja
+sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart
+varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että
+hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat
+saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen
+päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.
+
+Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä
+oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta
+huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin
+kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit
+keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut
+Christophea tavata:
+
+"Rouva Reinhart oli hiukan sairas... Reinhartilla oli työtä... He
+olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille..."
+
+Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.
+
+Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:
+
+-- Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.
+
+Reinhartit itkivät. -- Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se
+seurustelu loppui.
+
+Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan
+yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi
+hengittää: -- lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka
+pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.
+
+
+
+
+
+
+III
+
+VAPAUTUS
+
+
+
+
+Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet.
+Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja
+jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia
+sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli
+suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen
+kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli
+kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku
+kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä.
+Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja
+kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut
+pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä
+kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, -- joka saattoi
+häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli
+ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä
+ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki
+katseli hänen hukkumistaan...
+
+Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä
+yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän
+oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko
+Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen
+ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko
+voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin
+täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei
+rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että
+Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin.
+Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen
+keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet
+murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.
+
+Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän
+ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana
+iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin,
+jossa Hassler oli _Kapellmeisterin_ toimessa. Hän ei jaksanut
+odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa
+keuhkoihinsa.
+
+
+
+
+Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet;
+mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden
+ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti
+järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei
+ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet
+ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea
+sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista,
+joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin
+villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä
+laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin
+musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn
+säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista
+uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin,
+omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin
+kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin
+voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän
+oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo
+unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen
+tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten
+nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena
+skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa
+välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui
+ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen
+edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki;
+ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt
+uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli
+nero.
+
+Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat,
+maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että
+he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta -- taantumusta
+joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; -- he olivat ahtaan hengellisyyden
+ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt
+naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet;
+sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin
+älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät
+pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka
+he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta
+harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan
+todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille
+ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän
+aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat
+itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille
+kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän
+hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä
+vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän
+saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin
+parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus
+olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä
+seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään
+suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen
+ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen
+halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän
+piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen
+muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun
+hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta
+vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään
+sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan
+entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto,
+pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta,
+kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi
+parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen
+ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja,
+voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko
+hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi
+lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin
+keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä
+musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin
+kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, -- muutamina
+harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin
+hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa,
+piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään,
+-- ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli
+kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.
+
+
+
+
+Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen
+tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä
+kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo
+hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava
+olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa,
+jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille
+välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan,
+taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan
+ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "_ainoa suhde
+yleisöön, jota ei koskaan kadu, -- on sota_".
+
+Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää
+matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä
+asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin
+osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä
+esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren
+matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi
+jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler
+oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu
+tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee
+oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa
+olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria
+ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä
+egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita,
+linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia
+taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä,
+joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan
+rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia
+salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä
+kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä
+iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa
+niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja,
+jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt
+väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia
+taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien
+muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella
+ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia
+läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin
+viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi
+yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, --
+sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta
+ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä
+päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen
+naamoja. Erään tällaisen vankilan, -- faaraoiden kuosiin rakennetun,
+yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi
+valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, -- oli arkkitehti piirtänyt:
+
+    "Taideniekka sun kaikkeutes näytä,
+    se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."
+
+    "Seine Welt Zeige der Künstler,
+    die niemals war noch jemals sein wird."
+
+Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain
+Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä
+koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli
+kaikkein yksinkertaisimpia, -- karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli
+pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun
+lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta
+sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa
+valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin
+neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin
+sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen
+tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma
+lapsellinen innostuksensa ja isoisä.
+
+Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti
+vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen _serva padrona_,
+joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi
+ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin
+varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla,
+sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan
+Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin
+työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan.
+Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki
+oven.
+
+Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja
+käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista
+vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita;
+ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun,
+ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama
+tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista
+kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen
+divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat
+koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia
+pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin
+rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava
+määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä
+omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia.
+Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki;
+tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä
+kaikkialla.
+
+Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan
+äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin.
+Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli
+selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään;
+eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin
+suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi
+seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia,
+joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut
+pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä
+huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja
+koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni
+ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja
+laahustellen hitaasti jalkojaan.
+
+Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi
+Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se
+oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa,
+jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään
+ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä
+ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli
+hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa,
+työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet
+olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita
+pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes
+ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin
+silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen
+oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta
+sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse
+huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen.
+Christophe toisti:
+
+-- Minulla on jo ollut kunnia... Te olette hyvyydessänne... Minä olen
+Christophe Krafft...
+
+Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista
+ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut
+aivan leukaansa asti, ja vastasi:
+
+-- En tunne.
+
+Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän
+muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin
+toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan;
+tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei
+löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen
+poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja
+välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun,
+heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi
+odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:
+
+-- Niin... Sillä tavoin sitä vanhetaan...
+
+Sitten hän haukotteli ja jatkoi:
+
+-- ... Pyydän anteeksi... Ei nukuttua... Illallisella teatterissa,
+viime yönä... Ja hän haukotteli uudestaan.
+
+Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin,
+mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo
+juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt
+Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli
+lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:
+
+-- Oletteko ollut kauan Berlinissä?
+
+-- Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.
+
+-- Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?
+
+Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen,
+sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.
+
+-- Suokaa anteeksi, sanoi hän.
+
+Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.
+
+-- Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda
+minulle aamiaista tänään?
+
+-- Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan
+tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?
+
+-- Miksikä ei? -- virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle
+silmää. -- Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.
+
+-- Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian
+elukka!
+
+Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:
+
+-- Kuin menaashin elukka...
+
+-- Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.
+
+Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.
+
+Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella,
+mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle
+uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää,
+ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta
+yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa
+apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa
+pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi
+hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten
+hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista
+jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin
+välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin
+juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin
+tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti
+sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa.
+Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota
+tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.
+
+Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia
+ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti
+ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan
+tarjoamalla:
+
+-- Kuppi lämmintä?
+
+Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa
+langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää
+sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa,
+liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja
+sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen
+onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut
+esitetyksi uvertyyrin Hebbelin _Judithiin_. Hassler kuunteli
+hajamielisesti.
+
+-- Was? (Minkä?) kysyi hän.
+
+Christophe toisti kappaleensa nimen.
+
+-- Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa
+ja korppunsa kahvikuppiin.
+
+Ei muuta.
+
+Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois;
+mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken
+rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi
+soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan
+Hassler keskeytti.
+
+-- Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, -- sanoi hän
+ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. -- Ja sitäpaitsi ei
+minulla ole aikaa.
+
+Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt
+kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla
+Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja
+puoleksi vihoissaan:
+
+-- Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä
+olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on
+kuultava.
+
+Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota
+kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena
+ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti
+kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja
+virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:
+
+-- No... antaa siis tulla!...
+
+Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa,
+pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen
+käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi
+nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt
+taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään
+kuuntelemaan.
+
+Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa.
+Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan
+ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä
+taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa
+jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain
+liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt
+huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli
+hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia
+huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti
+arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei
+enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää.
+Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:
+
+-- Entä sitten, sitten!...
+
+Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.
+
+-- Hyvä, tuo on hyvä!... (huudahti hän.) Famoosia!... Hirveän
+famoosia! (_Schrecklich famos!_)... Mutta, mitä hiittä! (murisi hän
+ällistyneenä), mitä tuo on?
+
+Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin,
+asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi
+ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa
+pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan.
+Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen
+vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan
+pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan,
+että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun
+kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki
+sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja
+hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:
+
+-- Mitä hemmettiä!... intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?...
+
+Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia
+kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät,
+hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut,
+melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin
+huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin
+akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen
+kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien
+ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa
+ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa
+itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän
+nautti ahnaasti.
+
+Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen,
+ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe,
+joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan
+tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä
+hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt
+ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen
+ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen
+sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa
+katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka
+häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja
+viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä
+kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.
+
+Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen
+mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään;
+nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän
+nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna
+teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan,
+senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja
+niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.
+
+Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi,
+mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän
+tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista
+sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi
+jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän
+sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi
+Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan
+kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin
+tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään
+hyvyyttä. Christophe vaikeni.
+
+Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän
+oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta
+nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen
+menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan
+suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa
+elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän
+esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti
+nykyisistä teoksistaan.
+
+-- Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee!
+Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat
+musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?
+
+-- Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen,
+kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:
+
+-- Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua,
+saada huvinne, niinkuin muutkin... Ja te olette oikeassa...
+
+Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat
+suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja
+töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan
+tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku
+vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut
+tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein
+ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden
+hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän
+järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan
+kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko
+sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen
+vasten hänen tahtoaankin.
+
+Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa
+tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi
+niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä
+Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu
+nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän
+sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:
+
+-- Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä
+ymmärtämään.
+
+Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä,
+laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:
+
+-- Olen minä!
+
+Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään
+vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen,
+niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka
+nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas
+voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla
+koomillisesti.
+
+-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.
+
+Hän ajatteli:
+
+-- Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että
+minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?
+
+Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen
+äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin.
+Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja
+tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole
+tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään
+enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä,
+mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. -- Mutta Hassler ei
+kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä
+nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen
+tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli
+menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli
+jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa
+saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa
+ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler
+äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi
+jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti
+vain, että tämä loppuisi.
+
+Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta
+hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler
+nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi.
+Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä
+ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän
+Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai
+kutsumatta häntä tulemaan takaisin.
+
+
+
+
+Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni
+umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua
+joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut.
+Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä
+hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina.
+Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut
+mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja
+hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri
+tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo
+jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä
+enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, -- aivan kuin hän
+olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen,
+jonka hän oli siellä kokenut.
+
+Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia
+sitten oli hän sinne tullut, -- sellainen valonhohde sydämessään! -- Ja
+nyt oli kaikki sammunut.
+
+Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten
+kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa
+yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei
+hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa
+takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten
+hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti
+paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan
+ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään
+tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin
+kustannuksin -- vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä
+Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä
+eräitä tunnettuja henkilöitä, -- niin nyt ei hänellä enää ollut muuta
+ajatusta kuin päästä pois...
+
+Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen
+junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna
+ollut pikajuna, -- (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan
+viimeisessä luokassa) -- joten se pysähtyi usein välillä; Christophen
+olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi
+tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin
+olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä
+hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan
+edes asemaltakaan, -- synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä
+saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja
+edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita
+ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän
+kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun
+keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi.
+Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän
+odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa
+meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt.
+Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa
+kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi
+hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli
+sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin
+kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa
+sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää.
+Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin
+tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen
+yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän
+kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän
+päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun
+ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja
+ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin
+oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili
+katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä
+hankkimaan itselleen uutta tuskaa? -- Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli
+liian myöhäistä muuttaa aikomusta.
+
+Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. -- Vihdoinkin
+tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja
+niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta
+sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse
+jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa
+rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut,
+jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.
+
+Samaan aikaan, -- noin kello kuusi illalla, -- tuli Hasslerilta kirje
+Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt
+hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli
+ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää
+poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna
+ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota
+vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin
+tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian
+ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen
+Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin
+ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja
+kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:
+
+-- Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!
+
+Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää.
+Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.
+
+Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei
+kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he
+jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.
+
+
+
+
+Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä
+oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän
+oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut
+alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja
+hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis
+runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat --
+kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja
+hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa
+rintaansa, -- ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen
+pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli
+pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien
+alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain.
+Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja
+runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa.
+-- Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri,
+rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät
+antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne
+olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan
+eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen
+sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin
+syvyyksiin.
+
+Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut
+yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä,
+ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä
+muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja
+ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt
+pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa;
+hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. -- Hänellä ei ollut
+lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa
+jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin
+hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen
+vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä
+nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin
+hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta
+nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson
+mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä
+huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä
+ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut
+hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen
+lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa
+kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin
+tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä
+yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin
+hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz
+kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia
+heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän
+menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut
+närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi
+monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän
+sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin
+heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä
+kohtaan.
+
+Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät
+unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti,
+olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia,
+kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne
+herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan,
+säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja
+musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä
+metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat
+vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja
+salaperäisiä kuin muut. -- Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja
+tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen
+heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja
+suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän
+peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä,
+joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä,
+joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita
+oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa
+sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa
+tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta,
+joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet
+häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä
+kaksikymmenvuotiaan.
+
+Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti
+runoilijoita, -- muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa
+runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden
+runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään
+Herderin ja suurten _Weltbürgerien_ aikalainen, -- kahdeksannentoista
+vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät
+huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat
+tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän
+ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "_että kaikista
+ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin_", tai
+niinkuin Schiller: "_sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan
+yhtä kansaa varten_". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen
+sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan
+kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias
+keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen
+vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita
+kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide
+ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita
+taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä
+johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä
+vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat,
+ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt;
+ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada
+rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen
+vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen.
+Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden
+tilaisuuden näyttää rakkauttaan! -- Christophe ei saattanut aavistaa,
+mitä hänen _Liedinsä_ olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse
+niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin
+Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin
+joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat
+lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle
+aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä,
+-- kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa
+koko hänen elämänsä.
+
+
+
+
+Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa:
+yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli
+sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle
+tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa
+tällä kertaa olivat myöskin Christophen _Liedit_. Schulz oli silloin
+aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen
+luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan
+sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti
+väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi.
+Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin
+tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia
+terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä
+ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut
+olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko
+päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana
+kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin
+oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan,
+seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel,
+joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä;
+yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman
+ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella
+tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan.
+Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen
+ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi
+kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi.
+Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän
+tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen
+huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea
+noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina
+hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.
+
+Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä.
+Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka
+sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta
+1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli
+Paul Gerhardtin "_Christliches Wanderlied_" (Kristityn vaeltajan laulu).
+
+    Hoff, o du arme Seele.
+    Hoff und sei urverzagt!
+    -- -- -- -- --
+    Erwarte nur die Zeit,
+    So wirst du schon erblicken
+    Die Sonn der Schönsten Freud.
+
+    Oi toivo, sielu-parka,
+    Ja luota, usko vain!
+    -- -- -- -- --
+    Kun aikas tullut on,
+    Saat nähdä ihanimman
+    Sä ilon auringon.
+
+Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne
+eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla... Ne eivät
+olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun
+tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat
+hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka
+tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet
+vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:
+
+    Auf, auf! gieb deinem Schmerze
+    Und Sorgen gute Nacht!
+    Lass fahren, was das Herze
+    Betrübt und traurig macht!
+
+    Nous' ylös, hyvää yötä
+    Suruilles lausu vain!
+    Suo huolen mennä myötä
+    Jo tuskain katkerain!
+
+Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun,
+jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta
+ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:
+
+    Bist du doch nicht Regente,
+    Der alles führen soll,
+    Gott sitzt im Regimente
+    Und führet alles wohl.
+
+    Et liekään kuninkaana,
+    Sua toinen johtelee,
+    Jumala valtiaana
+    maan hyvin hallitsee.
+
+Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe
+nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen
+alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen _Liedinsä_
+loppukohdaksi:
+
+    Und ob gleich alle Teufel
+    Hier wollten widerstehn
+    So wird doch ohne Zweifel
+    Gott nicht zurücke gehn:
+
+    Was er ihm vorgenommen,
+    Und was er haben will,
+    Das muss doch endlich kommen
+    Zu seinem Zweck und Ziel.
+
+    Ja vaikka hornan valta
+    Sua kaikki vastustais,
+    Ei tiedä Jumalalta
+    Se vaaksan vertaa sais:
+
+    Hän mitä päätti kerran
+    Ja mitä neuvossaan
+    Hän tahtoo, tahto Herran
+    Se täyttyy aikanaan!
+
+... silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto
+kuin jonkun roomalaisen _Imperatorin_ voitonsävel.
+
+Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin
+mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää
+kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä
+jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:
+
+Oih, hyvä Jumala!... Oih, hyvä Jumala!... Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän
+nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä
+yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja
+luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:
+
+Oih, hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!... Ja milloin hän vähän sai henkeä
+sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja
+tyytyväisen hellästi.
+
+Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää
+syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:
+
+-- Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!... Antakaa se vihko tänne.
+Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.
+
+Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan
+hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän
+vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome
+ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan.
+Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei
+hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi
+hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen
+kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz
+sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan
+pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen
+kuoliaaksi... Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin,
+jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja
+huutanut hänelle:
+
+-- Menkää ulos!
+
+niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven
+paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän
+ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään.
+Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni.
+Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien
+levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan.
+Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että
+hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja
+huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja
+nauroi aivan kuin lapsi.
+
+
+
+
+Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa
+tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista
+hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa.
+Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren,
+tuntemattoman ystävän sielussa.
+
+Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt
+häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan
+kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi
+kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen,
+silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea,
+arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat.
+Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä,
+vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun
+puutteensa, -- joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi
+karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, -- loivat hänen
+ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse.
+Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää.
+Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä
+vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita
+pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän
+tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa
+hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti
+jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa
+liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta
+sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat
+hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän
+tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet
+hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja
+että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan
+mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä
+tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen
+hänen erehdyksiään: -- (arvostelijapiireissä sangen tavallinen
+menettelytapa). -- Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli
+viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja
+ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen
+ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi
+päiviksi, -- sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän,
+joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita
+sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen
+mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä
+kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä
+tuska.
+
+-- Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä.
+-- Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän
+tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi
+heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet
+armottomasti häviölle! -- Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain...
+Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.
+
+Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen.
+Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi
+pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; -- (ja ehkäpä se tuottikin); -- mutta
+hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi
+tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän
+ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään
+hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän
+olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri
+onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo
+liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen
+päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä
+tulemaan luokseen.
+
+Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa
+aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä
+oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma
+ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt,
+etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti,
+kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni
+hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha
+komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän
+heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon,
+niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös,
+meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen
+onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä
+muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.
+
+Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin,
+joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne
+olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt,
+viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä
+olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat
+soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet.
+Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten
+viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet
+musiikki-iltoinaan:
+
+-- Ah, olisipa Krafft täällä!
+
+Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän
+nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä
+pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas
+oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat.
+Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes
+ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika.
+Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski
+hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle
+pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää
+iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa
+tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.
+
+Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän
+ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa
+ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz
+ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä -- pimeyteen, ja kysyi:
+
+-- Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?
+
+Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:
+
+-- Krafft... Krafft tulee huomenna...
+
+Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:
+
+-- Schulz!... Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?
+
+Schulz toisti:
+
+-- Hän tulee huomisaamuna!...
+
+-- Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.
+
+-- Krafft! huusi Schulz.
+
+Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi
+kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.
+
+-- Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.
+
+Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja
+tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko,
+hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä
+kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu.
+Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä
+itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt
+hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä
+tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:
+
+-- Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?
+
+-- Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.
+
+Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti
+haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä
+hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan
+kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti
+vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli
+lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli.
+Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi
+hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:
+
+-- Ah, niin hyvä, hyvä!...
+
+Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos
+suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:
+
+-- Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.
+
+-- Minä menen sinne, sanoi Schulz.
+
+-- Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.
+
+Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset
+lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa
+päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan,
+hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti
+kepillään maahan ja sanoi:
+
+-- Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!...
+
+Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella
+lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä
+tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta
+aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli
+heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He
+seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.
+
+-- Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.
+
+-- Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.
+
+Hän mietti hetken ja jatkoi:
+
+-- Hänelle täytyy sähköttää.
+
+He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja
+tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään.
+Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:
+
+-- Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee
+ensimäisellä junalla.
+
+Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma
+vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja
+he hokivat yhdessä:
+
+-- Se oli onnettomuus!
+
+He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin
+suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän
+varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle,
+ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt
+palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna
+Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:
+
+-- Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi
+suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan
+maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan -- -- (sillä
+hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän
+pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):
+
+Huomenna on kaunista.
+
+
+
+
+Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne,
+kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli
+pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin
+oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen
+kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti
+asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin
+hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta
+tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin,
+kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen
+päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni
+vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi
+jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan
+saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti
+hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään
+päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome
+erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki
+varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä
+ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän
+oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä
+hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän
+vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli
+aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen
+hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis
+ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut
+käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja
+jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat,
+iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen
+paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös.
+Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta
+kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen
+jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä
+partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja
+lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan
+aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä
+varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja
+väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.
+
+Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan
+kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes
+löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle,
+vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien
+ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä
+sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi
+eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa
+oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että
+Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi
+vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka
+oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan
+Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt
+ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa.
+Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään,
+sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti
+tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei
+ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan,
+niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän
+kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö _Herr Universitätsmusikdirector_
+Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty,
+mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.
+
+Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta,
+joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui
+hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli
+palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan
+kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea
+odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut
+luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt
+vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta
+hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän
+köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden
+heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.
+
+Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla
+ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi.
+Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli
+hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle
+vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli
+rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen
+suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia
+kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi
+valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia,
+marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat
+ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli
+niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset
+vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut
+orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter
+Schulzin.
+
+Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän
+kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia.
+Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä
+tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan
+päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut
+Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin
+häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin
+tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:
+
+-- Se on hän... Ei, ei se ole hän...
+
+Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli
+hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen _Liedin_ ensimäistä säettä:
+"Auf! Auf! Nous' ylös!..."
+
+Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä
+kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa
+hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt
+toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz
+harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan.
+He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin,
+nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon
+onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa
+kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen
+sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin
+he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia
+sydämenasioita.
+
+Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt
+Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että
+Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia.
+Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä
+kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan
+suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä
+hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla
+oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys.
+Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän
+piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän
+vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi
+syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän
+vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.
+
+Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi
+nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi
+ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen
+pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä
+yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.
+
+Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien
+kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli
+pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan;
+mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili
+yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen
+askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi
+kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama
+asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät
+Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta
+kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen
+koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe
+jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel
+valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen
+jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin
+hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja
+onnellisina.
+
+-- Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä _Liediään_.
+
+-- Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.
+
+Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan
+päätänsä:
+
+-- Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!
+
+Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:
+
+-- Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.
+
+Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän
+häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen
+kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.
+
+-- Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.
+
+Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta,
+sairaudestaan.
+
+-- No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä
+tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?
+
+(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)
+
+Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.
+
+Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.
+
+-- Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.
+
+Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti
+keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin
+vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, -- ajatellen Schulzin silmiä:
+
+-- Niin, sillä on vielä kauniit silmät.
+
+Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä
+vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut
+jälleen soittaa. _Lied_ seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi
+matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista
+liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä
+nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin
+vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän
+sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa
+hänelle:
+
+-- Heh! Oliko tämä kaunis!... Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä?
+Entä tämä!... Tämä on kaikista kaunein... -- Nyt minä soitan teille
+sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn...
+
+Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello
+kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti
+hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz
+taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan
+nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen,
+että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan
+puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään,
+että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin
+ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti.
+Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan
+tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli
+kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle
+työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt
+irroittaa paikoiltaan.
+
+-- Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.
+
+-- Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä,
+sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.
+
+Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista
+kauhistusta.
+
+Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi
+irti.
+
+Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli
+ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa.
+Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen.
+Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti
+tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi,
+välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:
+
+-- Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena?
+-- Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.
+
+Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna
+palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti
+hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli
+menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin
+kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.
+
+-- Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä.
+Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva
+yleisö!
+
+He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli
+mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta
+kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei
+puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset
+olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä;
+hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan
+kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä
+pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti
+siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt
+hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän
+ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin
+ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän
+suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään
+asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut
+erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan
+kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon
+näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista
+valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut,
+paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi,
+valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut,
+aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan,
+suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton
+ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen
+hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät
+pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen,
+jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin
+pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla
+Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen
+veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa.
+-- Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt.
+Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome
+oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen
+ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän
+huudahtanut:
+
+-- Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe
+nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi
+tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut
+mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka
+söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta
+kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli
+ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa
+valittivat he usein:
+
+-- Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se
+se osaa laulaa!
+
+He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.
+
+-- "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä
+saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai
+viimeistään seuraavana yönä..."
+
+-- Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.
+
+Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.
+
+-- Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. -- Mutta ette kai te nyt
+lähde pois?
+
+-- Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.
+
+Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe
+viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:
+
+-- Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!...
+
+Kunz yhtyi häneen:
+
+-- Entä Pottpetschmidt!...
+
+Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän
+kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:
+
+-- Kuinka te olette hyviä!... Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?
+
+Schulz puristi häntä kädestä.
+
+-- Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!
+
+Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta,
+ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä
+oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä,
+Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei
+tahtonut kauemmaksi katsoa.
+
+Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi
+juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen
+vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian
+tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa;
+hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne
+pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken
+onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän
+uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", -- ja vielä yhden, -- se oli
+hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, -- ja sitten taas, kevään maljan;
+-- eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi
+Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi
+maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja
+sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa,
+erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja
+sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin
+ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru
+ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.
+
+Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä
+nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan
+torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta
+mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat
+molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi
+monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä
+kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua,
+kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö
+tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä
+puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta
+Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes
+_Schönbuchwälderin_ puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei
+asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi
+yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.
+
+He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta
+ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki
+otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti
+ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he
+menivät ohitse, ja heidän mielestään oli _Herr Professor_ Schulz
+aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään
+suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta
+armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi
+pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat
+saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz
+laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon
+runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän
+joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja
+silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan.
+Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus
+olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi
+osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, -- ja
+mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen
+elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin
+koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle,
+haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä
+ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä
+Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja
+ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut
+kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon
+kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei
+väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun
+Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut
+suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei
+ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän
+voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen
+hartauteensa.
+
+He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti
+ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin
+jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi
+tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen
+ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa.
+Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen
+valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää
+ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:
+
+-- Riittää!
+
+Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät
+edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz
+ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä
+ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt
+enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz
+ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta
+lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan
+ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja
+oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei
+ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa
+aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta
+kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää
+katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä
+metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin
+väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli,
+eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän
+purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla
+kourillaan häntä käsivarsista:
+
+-- Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä
+on niin kaunista, kaunista!...
+
+Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat
+silmänsä tahtoivat sanoa:
+
+-- Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä
+rakastan sinua.
+
+Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt
+pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan.
+Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli
+häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin,
+huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz
+ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen
+hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset
+varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:
+
+-- Se on huomisen asia! Kun _hän_ on lähtenyt pois, on minulla aikaa
+levätä.
+
+Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta
+taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän
+pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin
+loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui
+ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä
+pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin
+hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua
+vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti,
+että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla
+kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän
+nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he
+joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.
+
+Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja
+ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella
+luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin
+hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen
+hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti,
+ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita
+matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:
+
+-- Mikä se on?
+
+Toiset huusivat hänelle riemuissaan:
+
+-- Se on Pottpetschmidt!
+
+Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo
+unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi
+vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki
+kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös
+lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti
+häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä,
+hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta
+päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi,
+kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi
+mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että
+hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt
+häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen,
+kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, -- hän, joka ei
+ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, -- juuri silloin, kun _Herr
+Kapellmeister_ saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta
+aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut
+vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä.
+Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä
+vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut
+palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen
+kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään
+pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt
+odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät
+kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille
+matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin
+hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain
+joutuisi liian myöhään... Mutta, Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!...
+
+Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa,
+karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan
+suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin
+pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret,
+nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat
+hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat
+hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko
+mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut
+lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus
+näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee
+salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella
+lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi.
+Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän
+väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä
+polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia
+konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän
+sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi
+hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten,
+tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja
+aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä
+silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:
+
+-- Kas tuollainen hän on!... Mitäs hänestä sanotte?
+
+Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:
+
+-- Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?
+
+He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua
+Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään
+laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja
+vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat
+liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy!
+Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän
+ajatteli:
+
+-- Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi!
+Minä en säästä sinua.
+
+Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja
+se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti
+vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir
+John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen
+ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä
+murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit
+kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli
+koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei
+Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki
+hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän
+itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale
+loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä
+ollut kuullut _Liedejään_ laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus
+vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja
+Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa,
+mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui.
+Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää,
+kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin
+hyvin hänen _Liediensä_ ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset
+olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo,
+ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti
+ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:
+
+-- Onko tuo tosiaan niin herkkä?
+
+Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn
+turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan.
+Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee
+tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. _Liedien_ henki valtasi sen ja
+se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan
+jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.
+
+Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä
+huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin
+karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut
+heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen,
+sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää,
+ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot
+olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella;
+soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset
+olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa
+sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne,
+jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan
+pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi
+oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen,
+ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa
+sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä
+kuin suurimmaksi kauhukseen.
+
+Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna
+ilmettä" Christophen _Liedeihin_; hän pisti siis oman ilmeensä
+Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut
+hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän
+oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään,
+ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono
+Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai
+hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin
+vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen,
+ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän
+koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle
+jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan.
+Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän
+tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi
+vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen
+tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen
+kuullessaankin.
+
+Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi
+hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton;
+Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan
+kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.
+
+Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja
+katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan.
+Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä,
+pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita
+hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan
+tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli,
+miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa,
+minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa
+tavanneet, -- kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi
+hänen voimiaan... Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää
+yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä
+enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi
+ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole
+vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista
+tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua
+rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille,
+jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia
+hänen työssään. -- Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa
+Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta
+ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu;
+toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa
+heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan
+oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti
+hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin
+hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa
+turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä
+kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän
+rakasti.
+
+Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään.
+Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:
+
+-- Nyt minä soitan yksinomaan teille.
+
+Hän asettui pianon ääreen ja soitti, -- niinkuin hän osasi soittaa,
+silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän
+soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui
+lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti
+hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea
+pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:
+
+-- Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!
+
+(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).
+
+Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan.
+Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään
+kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat.
+Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja
+syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman
+rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä
+huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis
+kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä
+yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka
+nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:
+
+-- Minä olen väärässä... minulla ei ole oikeutta valittaa... maailma on
+ollut minulle kovin hyvä...
+
+Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen
+tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän
+sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja
+sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin
+Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt
+väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja
+selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, -- epätietoista
+toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi
+sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi
+vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan
+luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta -- laatien sen
+itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon
+ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja
+jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet
+heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi
+samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen
+keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus
+turvautui nuoren miehen sieluun.
+
+He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli
+noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla
+hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli
+varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut
+Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle
+ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan
+uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon.
+Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja,
+jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt
+pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se
+oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän
+heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.
+
+Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä
+hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä
+lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään
+olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui
+lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni.
+Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti;
+hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi
+taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:
+
+-- Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!
+
+Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus.
+Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää
+runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: _Nunc dimittis_... Hän
+nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui
+pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi,
+liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä
+ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet
+ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.
+
+Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua.
+Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä
+ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä
+jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden
+hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta.
+Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä.
+Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa
+kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan.
+Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi
+ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe
+sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen
+määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan.
+Hän selitteli tosin itselleen:
+
+-- Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni.
+Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää
+ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.
+
+Mutta sitten hän vastasi itselleen:
+
+-- Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.
+
+Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän
+kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa
+uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:
+
+-- Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen
+päivään!...
+
+Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli,
+mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka
+hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen,
+lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin
+Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen
+oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi
+virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta
+huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä
+olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään
+vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja
+mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut
+täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän
+pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli
+väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa,
+jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi
+hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa;
+eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! -- Vanhus tiesi puolestaan
+kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli
+Christophea jo koko ikuisuuden varalta.
+
+Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi
+kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla
+kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi
+ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz
+lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää...
+Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa -- onni auttaa
+meitä?... Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, -- tai ehkä
+ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi,
+että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.
+
+Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz
+pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi
+asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen
+sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin
+silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin
+juna oli lähtenyt.
+
+Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni
+takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi
+yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden.
+Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi
+kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli
+auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin,
+Schulz hoki:
+
+-- Miten hyvä... miten hyvä, että se kesti tähän asti!...
+
+Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome
+lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti
+kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan
+hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas
+ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen
+päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään
+yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen
+saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti
+Jumalaa.
+
+
+
+
+Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut
+hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys
+oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla
+niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän
+iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään
+noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan
+kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä
+varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet
+mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut
+hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella,
+joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen
+linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä.
+Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot
+kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade;
+sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.
+
+Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut
+Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota
+miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen
+mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän
+siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän
+kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän
+oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään
+erään korkean aitamuurin kulman taakse.
+
+Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen
+jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen
+ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta
+metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta
+ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan;
+ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin
+lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien
+hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän
+nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.
+
+Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi
+ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui.
+Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari.
+Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen
+puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää
+ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori
+tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda.
+Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi
+häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan.
+Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta
+hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
+Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat,
+mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat
+hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin
+oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän
+olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo
+häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto
+oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa
+ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä
+tytön sanoja kummasteltu. -- Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta
+ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut.
+Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli
+Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai
+lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen
+huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella
+itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.
+
+Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin
+kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa.
+Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli
+taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen
+jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla
+sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen
+monia entisiä muistoja.
+
+-- Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.
+
+(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)
+
+Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt
+säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen
+katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen
+ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi
+hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan
+säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli
+leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva.
+Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä.
+Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:
+
+-- Mistä... mistä te olette saaneet tämän?
+
+Isäntä katsahti häneen ja vastasi:
+
+-- Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.
+
+Christophe huudahti:
+
+-- Gottfried?
+
+Kaikki kääntyivät ja kysyivät.
+
+-- Mistä te hänet tunnette?
+
+Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät
+he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä
+kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui
+Christophen käteen ja toisti järkytettynä:
+
+-- Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta.
+Christophe puolestaan kysyi:
+
+-- Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?
+
+Mies vastasi:
+
+-- Hän kuoli meillä.
+
+Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi
+äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä
+monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että
+tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut
+-- (viime heinäkuussa), -- oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja
+laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa
+suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu,
+että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi
+hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän
+yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa.
+Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten
+mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli
+kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi...
+
+-- Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi
+emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä
+toki valitan aina...
+
+Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu
+leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta -- (se oli tuon
+sokean tytön nimi), -- oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään
+ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla
+tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä;
+sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen.
+Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön.
+Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin
+käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle;
+Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä
+oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti
+vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei
+tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:
+
+-- Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua... Kulkeapas ja
+väsyttää itsensä noin!...
+
+Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi
+jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried
+huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän
+Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin
+hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa
+jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli
+tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin
+oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut
+silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa...
+
+Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja
+puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut.
+Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta.
+Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli
+liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen,
+ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle
+juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli
+tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö,
+rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle;
+mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä
+vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän
+liikkui.) -- Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka
+vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista,
+ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin
+toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli
+ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen
+miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, -- kaunis, terve
+ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain
+tilallisen poika aikoi juuri naida, -- menetti näkönsä, tapaturmasta.
+Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla,
+rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut:
+pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin
+luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle
+alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin,
+sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin
+oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille
+tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten
+olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan
+kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, -- (senhän käsittää) -- ottaa
+taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen
+ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei
+tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja
+yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä;
+ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä
+kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin
+alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi
+kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä,
+ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä,
+kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään
+lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei
+ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut
+luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli
+hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut
+ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun
+Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan
+kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle
+tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan
+viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli
+hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä
+laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta
+oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista
+seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan
+niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen
+hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin
+hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä,
+vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja
+puhuikin jo hiukan Gottfriedille...
+
+-- Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä.
+Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin.
+Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan
+rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti
+unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin
+raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille
+kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei
+vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä
+iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli
+kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei
+tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili
+Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi
+teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla
+ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii
+kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on
+innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin
+omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista
+kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa
+tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan
+levollisemmaksi. Ja kerran, -- Modesta oli silloin tuolla pihalla,
+-- kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui.
+Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni.
+Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin
+hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:
+
+-- Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.
+
+Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:
+
+-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.
+
+Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei
+voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja
+hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että
+kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän
+kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen
+tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia,
+eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus
+oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää
+näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin
+sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia
+ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä
+päivältä... Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen
+totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa,
+olipa se vaikka pahakin...
+
+Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt,
+kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen
+täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti
+Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe
+halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän
+syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän
+tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä
+jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan
+kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta
+kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos
+hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat
+hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä
+omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa
+kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu
+piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä
+uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön
+pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että
+vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen
+säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä
+aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon
+ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän
+rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän
+sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan
+tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:
+
+-- Te olette hänen näköisensä.
+
+Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään
+ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne
+enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka
+hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi
+peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen.
+Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon
+tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti
+ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo
+loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin
+paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan
+totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti
+silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei
+herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut -- tai ei tahtonut --
+Christophen ajatuksia seurata.
+
+Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua.
+Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti
+Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista
+vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun
+hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli
+varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno
+viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua
+eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä
+kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa
+noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun
+salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana,
+tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen
+viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa
+mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi
+kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon
+salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin
+paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle
+muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui
+siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten
+taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen
+luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen.
+Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen
+saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt... Christophe
+johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt
+illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti
+viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä,
+eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin.
+Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata
+hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä
+Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet
+aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla
+olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti
+ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden
+perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.
+
+Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo
+työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän
+ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt
+lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei
+tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen
+näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti
+jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan
+hyvästit muille.
+
+Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä
+rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi,
+kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä
+kädestä ja sanoi:
+
+-- Tulkaa!
+
+He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle
+hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei
+Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:
+
+-- Tässä se on.
+
+He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan,
+jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.
+
+-- Pian on minun vuoroni.
+
+Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha
+nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan
+Gottfriedille.
+
+-- Tule minuun!...
+
+Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten
+kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä
+hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät
+hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit.
+Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki
+hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen
+jokaista kirjainta. Modesta sanoi:
+
+-- Maa on suloista tänä aamuna.
+
+Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.
+Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.
+Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät
+toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin
+Christophea.
+
+He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita
+orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan
+polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat
+pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He
+istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi
+sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan
+liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo
+harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.
+
+Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen
+päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa
+olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien
+olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen
+musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei
+olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja
+tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen
+syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.
+
+-- Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli
+opettanut hänet ne erottamaan.
+
+-- Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.
+
+Christophen teki mieli sanoa hänelle:
+
+-- Älkää olko minulle mustasukkainen.
+
+Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten
+noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.
+
+-- Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.
+
+Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon
+enemmän entistä... -- (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua
+sanoja "silmät", tai "sokea".)
+
+He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen.
+Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa
+hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi
+tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe
+kysyi hellästi:
+
+-- Oletteko ollut hyvin onneton?
+
+Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja
+pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, -- (leivon viserrys
+kiiri taivaankantta kohti), -- sanoi Christophe, että Gottfried oli
+tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan
+kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat,
+kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi
+häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti
+jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi
+myöskin likemmäksi; -- mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen
+tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen
+juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä,
+rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin
+kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan
+veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe
+kysyi häneltä:
+
+-- Te olette onnellinen?
+
+Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan.
+Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi
+hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi
+asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä
+tehtävää...
+
+Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.
+
+Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä;
+Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän
+iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän
+sanoi Christophelle:
+
+-- Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.
+
+Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä
+väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä
+Modesta.
+
+He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli
+maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä,
+äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili
+hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.
+
+Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista
+ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla
+ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä
+että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen
+seurassaan. -- Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli
+hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita
+ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät
+tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.
+
+-- Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen
+erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen
+kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista,
+puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos
+hän näkisi sen sellaisena kuin se on.
+
+Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta
+joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen,
+mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.
+
+Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen,
+idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se
+keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde.
+Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa
+maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren
+valtamereen. -- Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota
+uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen... Elämää!
+Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen
+optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko
+kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa
+tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta
+tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut
+turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin
+elää kuvitelmissa... Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? -- Ei, se
+ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja
+täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se
+oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, -- ja sille nauraa!
+
+
+
+
+Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä
+pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa,
+Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys
+oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta
+riistettäisiin.
+
+Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen;
+ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen
+kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista
+ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen
+kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä
+päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari
+riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille
+oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut
+keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä
+Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella.
+Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän
+ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt
+Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset,
+että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti
+Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä
+kaikilla hänen elämänretkillään. -- Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz
+ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja
+kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.
+
+Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän
+koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen,
+niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin
+ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää
+jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa,
+että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä,
+kun häntä ei enää ollut. -- Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee,
+heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä
+Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi
+arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan
+kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. -- Hän koetti kirjoittaa
+myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen
+vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista
+asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin
+ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä
+kukaan hänelle.
+
+Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä
+enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe.
+Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt:
+hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli
+elettävä.
+
+Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin
+ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet
+väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi:
+kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit
+metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään
+_Stadtgartenissa_ (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä
+katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden
+ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi -- päivä päivältä himmeten --
+hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta
+pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin
+sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät
+ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.
+
+Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys,
+vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt,
+miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen
+ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi
+käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa
+vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi
+kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa
+myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee
+taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät
+hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa
+tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei
+jäänyt merkkiäkään.
+
+He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he
+olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut
+voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, -- enemmän uskonnon ja
+taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään:
+-- kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään
+ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen
+jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää
+innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista
+periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta,
+johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään,
+että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi
+järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon
+taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan;
+-- periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa
+kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt,
+kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne.
+Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan,
+että "_isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta
+päästä_", ja kutsuttiin itseään nimellä: "_maailman kansalainen_".
+Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia
+"utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan
+edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta.
+Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton
+oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan.
+Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet
+saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä
+silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi
+ja hengeksi.
+
+Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat,
+idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos
+se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen
+tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa.
+Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan
+tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta
+luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!... Ah, helposti kävi
+se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava
+taipumus on juuri alistuvaisuus.
+
+-- "_Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus_", sanoi Moser
+jo vuosisatoja sitten.
+
+Ja M--me de Staël:
+
+-- "_He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista
+järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista
+maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa
+kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon
+kunnioituksen suorastaan ihailuksi._"
+
+Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta
+pienimpään asti; -- se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa
+tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja
+joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun
+ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella
+yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella,
+ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, --
+sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi
+sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä:
+hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä,
+mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin _Herr
+Lieutenantin_, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä
+ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän
+huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi
+sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien
+ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen
+kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan:
+hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille
+tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa.
+Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen.
+Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun.
+Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset
+urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta
+hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa
+kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki
+hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin
+tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden,
+hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen
+itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita,
+pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat
+ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut,
+joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä
+ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka
+eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin
+vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin,
+antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää
+ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan.
+Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi
+Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään
+omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä...
+Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla,
+ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia,
+väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää
+uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä
+alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei
+sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta,
+tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei
+uskota, mitä luetaan.
+
+Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään
+tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä
+linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: --
+muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka
+Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia
+henkiä kuin hän oli itsekin, -- ei "maanpoikia", orjamaisesti
+turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka
+pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.
+
+Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti
+tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä
+Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa
+olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen!
+Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla
+Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten
+kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja
+taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen
+tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää
+inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset
+säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen... Mitä
+tunsi hän ranskalaisista? -- Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta
+käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan
+maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman
+suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta
+rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että
+hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän
+toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.
+
+
+
+
+Hän päätti lähteä. -- Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.
+
+Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa
+ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa.
+Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt
+laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää:
+hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka,
+epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja.
+saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa
+että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli
+hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin
+tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen
+luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet
+yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi
+siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei
+olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle
+kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan
+kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja
+sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan
+jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä
+kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi.
+Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota
+moinen ahdas ilmakehä tukahutti.
+
+Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei
+voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä
+perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon
+totuutta, -- moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi
+rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä
+elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin
+rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa;
+se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se
+luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että
+toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli
+yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää
+ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin
+epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut
+taito saavuttavat vasta koko elämän -- vuosisatojen -- kestäneiden
+epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!
+
+Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa
+toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.
+
+Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen.
+Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle
+tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän
+jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo
+vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt
+sitä totena: -- tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena,
+vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan
+leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi
+ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään
+vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se
+salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon
+kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he
+illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi
+Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin
+valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin
+nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä
+hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti
+neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään
+hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään,
+että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja
+jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään
+ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä
+hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi
+moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka
+väsynyt ja menevänsä nukkumaan.
+
+Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä
+iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe
+kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:
+
+-- Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.
+
+Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi
+sydän kurkussa:
+
+-- Ja mitä sitten, poikani?
+
+Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa
+koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle,
+niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen
+sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen
+näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin
+äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä
+ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja
+sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että
+hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti.
+Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, -- (ja
+hänen huulensa vapisivat) --:
+
+-- Se ei ole mahdollista... Se ei ole mahdollista...
+
+Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi
+päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät.
+Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne
+huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen
+tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti
+Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan.
+Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.
+
+Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti.
+Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse
+liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä
+tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui
+pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi
+antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin,
+ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: --
+(Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea
+kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). -- Louisa huudahteli:
+
+-- Ei, ei, ole hiljaa!...
+
+Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän
+lopetti, -- (Louisa nyyhki), -- sulki hän äidin kädet käsiinsä ja
+koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä
+oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille
+joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän
+hoki:
+
+-- Ei, ei. Minä en tahdo sitä!...
+
+Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa,
+lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön
+kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa
+ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan.
+Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa,
+kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:
+
+-- Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?
+
+Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:
+
+-- Rakas äiti, täytyy.
+
+-- Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy... Sinä
+tahdot vain minua kiusata... Sehän on hassu päähänpisto...
+
+He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet
+toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se
+ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti
+matkavalmistuksiin.
+
+Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän
+synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena,
+sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää
+syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen
+sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi
+vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän
+rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle
+kärsimystä?... Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä
+tuottaisi... sen näki Christophe selvästi... Miksi oli kohtalo luonut
+häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa
+tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?
+
+-- Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma
+voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua
+itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni
+inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne,
+joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä;
+ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana.
+Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!...
+
+Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan
+ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä
+vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä
+voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta
+naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet
+eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat
+kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka
+kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut
+siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli
+Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut
+sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä,
+-- (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja
+aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat),
+-- Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea
+arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka
+tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa
+auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen
+huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti
+hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui,
+että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista
+tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan
+sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea
+juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa;
+hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan
+äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen
+tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin
+ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi
+ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä
+äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella
+itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan
+tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut
+oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan,
+että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa,
+moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti
+Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista
+sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä
+epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi,
+että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin
+yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä
+pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.
+
+Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan.
+Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä
+saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset
+nyt vähää kallista aikaansa -- niinkuin usein käy -- hedelmättömään
+jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät
+tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat
+vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin
+palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista
+ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta
+Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua,
+niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille
+sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä
+päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi
+vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä;
+mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi
+voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja
+estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta
+hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli
+salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä
+runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että
+se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että
+hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.
+
+Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa
+surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä
+he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe
+poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää
+käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö
+kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli
+kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain
+jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin
+kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia
+nyyhkytyksiään:
+
+-- Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani,
+älä lähde!... Minä kuolen, jos lähdet... Minä en voi, minä en voi sitä
+kestää!...
+
+Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:
+
+-- Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!
+
+Mutta Louisa jatkoi:
+
+-- Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin
+sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en
+tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!...
+
+Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä
+lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään
+rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä
+rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja
+itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:
+
+-- Mene nukkumaan, sinä vilustut.
+
+Äiti sanoi yhä:
+
+-- Älä lähde!
+
+Christophe vastasi, aivan hiljaa:
+
+-- Minä en lähde.
+
+Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:
+
+-- Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?
+
+Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:
+
+-- Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle... Jätä nyt minut,
+minä rukoilen!...
+
+Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.
+
+Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut
+hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa
+nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli
+ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä,
+hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat
+toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe
+oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä
+puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo
+ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei
+tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta,
+jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa
+käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät
+sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli
+hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki
+kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten
+hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja
+virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe
+jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; -- mutta
+sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon
+hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea
+samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä.
+Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja
+otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti
+päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä
+suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:
+
+-- Lähde!
+
+Mutta hän ei voinut.
+
+Olisi tahtonut sanoa hänelle:
+
+-- Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.
+
+Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.
+Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.
+
+-- Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!
+
+Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän
+pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:
+
+-- Me kuolemme yhdessä.
+
+Louisa ei oikein uskonut:
+
+-- Onko se varma? Etkö sinä lähde?
+
+Christophe nousi ylös:
+
+-- Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.
+
+Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei
+ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi
+kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi,
+surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, -- mikä
+oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta
+teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt
+tehdä, -- Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin
+syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka
+suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella
+levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle
+alinomaa, miten erilaisia he olivat, -- ja juuri senhän Christophe
+tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille
+luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän
+välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa
+sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut
+antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän
+koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka
+rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne
+ilmaista.
+
+Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset
+ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon
+vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista,
+tai jutella helliä imettäjänasioita, -- tuollaisia, jotka välttämättä
+pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme
+joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme.
+Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi!
+Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme
+likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja
+kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja
+tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!
+
+Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja
+hellyydenpuuskia, -- aivan kuin pientä lasta kohtaan --; sellainen osui
+Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan
+-- aivan kuin pikku lapsi.
+
+Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden
+kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta
+lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin
+ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin
+alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on
+ihminen yksin.
+
+Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. -- He eivät olisi
+siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy,
+eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla -- pohjaltaan
+onnellisella -- lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse
+turhaan koettivat vapautua.
+
+
+
+
+Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas
+ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan,
+tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.
+
+Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä
+ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että
+olisi saanut nuo ajatuksensa pois.
+
+Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli
+vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä
+hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään
+yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän
+oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan.
+Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan
+muutaman sekunnin... (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten
+olemaan koko hänen elämässään!)...
+
+Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan,
+ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen
+valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä,
+jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen
+pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan
+pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti
+noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet
+kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri
+raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli
+laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet
+työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; -- hän katseli hellin
+silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta
+kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde
+valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset,
+hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli
+puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain
+hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville
+olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan
+on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu,
+unelmiinsa uupuneena.
+
+-- Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden
+kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.
+
+Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän
+päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä
+silmillään.
+
+-- Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi
+kaunista ilmaa.
+
+Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion
+toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää
+yötä, silmillään ja päätä nyökäten.
+
+Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin
+pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa
+kukkasen kalpeille lehdille.
+
+Niin erosi Christophe hänestä -- koko iäkseen.
+
+
+
+
+Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu
+riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon
+hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut
+utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan
+pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen... Metsästyskoira, kuono
+maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla
+taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.
+
+Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin
+vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat
+hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi
+hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään
+kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut
+muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman
+epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta;
+hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento
+jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö
+epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei
+saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.
+
+Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö,
+jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla;
+mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan
+oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä
+pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä,
+joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin
+linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut
+laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi
+kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella
+puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon,
+muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli
+tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin
+ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe
+tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän
+nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin
+ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista
+pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle
+iloa koko päiväksi. -- Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän
+niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja
+Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin
+muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan
+pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin
+kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn
+nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti
+hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen
+kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka
+vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat,
+silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut,
+suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat
+hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän
+piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin
+mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään
+kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, --
+odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta
+hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti
+tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä
+puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka,
+kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret
+ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.
+
+Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla,
+keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe
+kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat
+koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi
+kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja
+vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin.
+Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli
+täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä,
+teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään
+nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot
+kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja
+kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten
+rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään.
+Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. -- Tytön oikea
+nimi oli Lorchen (Eleonora). -- Vaalean tukkansa päälle oli tyttö
+pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen
+päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen
+kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä:
+kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin
+herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia,
+yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen
+syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki
+leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa,
+hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui
+kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen.
+Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton
+näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä
+sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle
+tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä
+Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää
+kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi
+ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta
+mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen:
+hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä
+hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle
+mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä
+puhutella.
+
+Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän
+teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle,
+seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt
+itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli
+tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt
+sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija:
+kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan,
+oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa,
+joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen
+karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten
+surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi,
+katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä
+rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti
+mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä
+halut veivät häntä tytön lähettyville.
+
+Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin
+siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa
+hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti
+aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.
+
+
+
+
+Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven
+välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä
+ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat
+lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat
+innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin
+vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään
+auringonpaisteessa.
+
+Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla
+liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi
+sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla
+krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua;
+seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla
+värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi
+pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä
+oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe
+asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella
+tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön,
+huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista
+toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä,
+nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa
+Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa
+levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin
+nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä
+katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät
+sen itseensä. -- Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä,
+sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. --
+Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa,
+ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen
+järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta
+ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt
+hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin
+vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.
+
+Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä.
+Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, -- iso pää, lyhyt nenä, -- päälaki
+päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja
+pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä
+Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli
+tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien
+kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä;
+ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike
+välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan
+Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja
+kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät;
+ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin
+tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli
+vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen
+armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella
+nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan
+sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista
+tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi,
+että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä,
+sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja
+kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään
+jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä
+afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken
+kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin
+tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet:
+hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti
+puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe
+ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi
+hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan
+niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia
+maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan.
+Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia
+herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:
+
+-- Mistä hiidestä isäntä tiesi?... Hän siis tunsi hänet?
+
+-- Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään...
+
+Hän ei lisännyt:
+
+-- ... kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.
+
+Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän
+läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan
+tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin
+kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa
+luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, -- (eikä hän
+pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), -- niin oli se luotto nyt
+ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta
+kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän
+kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille.
+Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa
+Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla
+niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut
+ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe
+olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt
+sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta
+oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti
+noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin
+vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia).
+Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä
+oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei".
+Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa
+itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja
+koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa.
+Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli
+sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna:
+ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan
+hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen
+äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan
+tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta
+kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta
+matkaansa.
+
+Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut
+Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään
+kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt
+keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua:
+nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään
+silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti
+oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa.
+Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi
+Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään;
+hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö
+olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä
+tahtoi. -- Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen
+osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi
+niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin
+kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta
+kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle
+takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka
+nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa
+raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello
+oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin
+matka takaisin kaupunkiin.
+
+Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta
+sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat
+supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja
+loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat
+talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan
+toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin
+tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan.
+-- Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia
+ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä
+ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi
+vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan
+kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä
+menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet
+siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut
+kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin
+talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen
+ja odotti, mitä tapahtuisi.
+
+Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät
+otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin,
+ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi
+tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko
+istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat
+penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru
+remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti
+suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän
+vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta
+ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut.
+Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja
+puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa
+itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka
+seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia.
+Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun
+hän sanoi heille kuivasti:
+
+-- Pöytä on käytössä!
+
+niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän,
+etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään
+luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti
+heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.
+
+Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata
+kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko
+joukkiota johti muuan aliupseeri, -- pieni, tylysilmäinen buldoggi,
+naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia
+tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo
+juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä
+pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin
+tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan
+ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti
+kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat
+purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli
+salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän
+kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi
+sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon
+heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:
+
+-- Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää
+täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut
+pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he
+ehtivät minua ärsyttää.
+
+Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut
+näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. -- Aliupseerin luihu ja
+raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja
+katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen
+hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa,
+hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo
+pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen
+valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin
+miestä. -- Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun
+juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen
+ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja
+tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen
+huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea.
+Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei
+vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti
+hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi
+siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei
+hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo
+unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.
+
+Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi
+ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin
+perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan
+päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa,
+niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta
+Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät
+hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä
+Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen
+halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli
+riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi
+sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen
+kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski
+nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein
+tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla
+mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas;
+hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja
+haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria
+kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa
+pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä
+kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän.
+Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla
+vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei
+ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin.
+Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä
+korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen
+niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet
+keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli
+rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään
+harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän
+veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe
+hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei
+kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies
+keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet
+juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat
+karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit
+lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä
+oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja
+purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka
+renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken
+haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen
+oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin
+silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka
+yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, -- lihava, vaaleaverinen
+tallukka, -- näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, -- saman, joka
+oli istuutunut äsken Christophen pöytään -- rusentelevan polvellaan
+kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli
+takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä
+kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi,
+haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat
+rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän,
+ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle.
+Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin,
+karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat
+ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa
+vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston
+haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle
+asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat
+menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.
+
+Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He
+riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä.
+He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki
+yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa
+Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä
+lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja
+piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja.
+Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.
+
+Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut
+tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita,
+joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja
+ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli
+sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä
+jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty
+kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli
+jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu
+permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri,
+oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin
+talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi
+hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä.
+Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua
+raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut.
+Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori
+isäntä huusi haavoitetulle:
+
+-- Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!
+
+Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet
+silmänsä hän sanoi:
+
+-- Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.
+
+Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu,
+kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta
+ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen
+ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen.
+Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat
+nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo
+kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät
+uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein
+sanoi Lorchenin isä:
+
+-- Kyllä teitte kauniit tekoset!
+
+Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään,
+sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan
+kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi,
+ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan
+siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään
+jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon.
+Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi
+leuallaan häneen:
+
+-- Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?
+
+Koko joukon viha kohdistui Christopheen.
+
+-- Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei
+olisi mitään tullut.
+
+Christophe ällistyi ja koetti vastata:
+
+-- Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte
+hyvin.
+
+Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:
+
+-- Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin
+herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja
+kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?
+
+Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin
+isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:
+
+-- Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt
+meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!
+
+Talonpojat rääkyivät:
+
+-- Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava,
+kaikkien edestä.
+
+He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe
+näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan.
+Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi
+hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.
+
+Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen
+kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki
+nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.
+
+-- Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä,
+että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty!
+Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!... Jos
+täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut
+tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton
+raukka!...
+
+Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja
+sitten alkoivat he taas rähistä:
+
+-- Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään
+tullut.
+
+Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan;
+tyttö jatkoi:
+
+-- Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei
+häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä
+meitä, pelkurit, jänikset!
+
+Hän sätti tanssitoveriaankin:
+
+-- Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä
+taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun
+et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te
+ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien
+välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! -- Ja nyt te tahdotte
+lykätä syyn hänen niskoilleen?... Mutta siitä ei tule mitään, sen minä
+sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai
+joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!
+
+Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja
+kirkui:
+
+-- Pidä suusi kiinni... Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi
+isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja
+rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että
+toisten korvat olivat haljeta:
+
+-- Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt
+sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla
+vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!... Ne ovat
+vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä
+haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä
+toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät
+vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat
+hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin;
+mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat
+nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi
+Lorchenille:
+
+-- Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.
+
+-- Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin
+te.
+
+Ja hän alkoi taas haukkua.
+
+Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.
+
+-- Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?
+
+Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen.
+Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen
+puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti,
+aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli
+hänen isänsä, ja sanoi:
+
+-- No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?
+
+Lorchen vastasi:
+
+-- Minä tahdon, että hänet pelastetaan.
+
+Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut
+paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että
+asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin
+Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän
+nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan
+näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat
+permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:
+
+-- Puhutaanpa sitä tai tätä, -- jos hän jää tänne, hänen juttunsa on
+selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta
+kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.
+
+Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi
+edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi
+itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa,
+ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset
+hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. -- Nyt,
+kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe
+pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä
+muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.
+
+-- Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat
+pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä
+takaisin... Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.
+
+Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että
+jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä
+äitiä?... Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa;
+hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta
+talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken
+olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt
+he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin
+oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin
+hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet
+vangittaisiin kotonaan. -- Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä
+kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:
+
+-- Te tahdotte nähdä äitinne?... Minä menen teidän puolestanne hänen
+luokseen.
+
+-- Milloin?
+
+-- Tänä yönä.
+
+-- Aivanko totta? Teettekö sen?
+
+-- Minä menen.
+
+Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.
+
+-- Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille
+mustetta.
+
+Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän
+kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:
+
+-- Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä
+häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.
+
+-- Hyvä, hyvä, vastasi poika.
+
+Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja
+vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.
+
+Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä.
+Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes
+syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin
+vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama
+kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?... Mutta mihinkä
+hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi
+tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin
+joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa
+kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä.
+-- Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan.
+Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä
+Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat
+toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:
+
+-- Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.
+
+Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi
+eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.
+
+Christophe kirjoitti:
+
+"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en
+voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun
+täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen,
+kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei
+suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin
+onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn
+siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle
+kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä
+minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen
+takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän
+sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna
+minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen..."
+
+-- Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä
+raottaen ovea.
+
+Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen
+Lorchenille.
+
+-- Te viette sen itse?
+
+-- Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.
+
+-- Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte
+minua Leidenissä, -- (ensimäinen asema Ranskan puolella) --
+asemasillalla.
+
+Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun
+hän sitä kirjoitti.
+
+-- Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki,
+mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.
+
+-- Minä kerron teille kaikki.
+
+He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies
+katseli heitä ovelta.
+
+-- Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus
+katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.
+
+Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.
+
+-- Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.
+
+-- Mennään, vastasi Christophe.
+
+He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti
+yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet
+keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse.
+Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa,
+sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin
+olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi
+yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat.
+Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon
+astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle
+puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli
+kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin
+ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen
+sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman
+ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä
+taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle.
+Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan
+punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he
+olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan
+leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he
+sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien
+ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi
+valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät
+luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli
+alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota.
+Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä
+rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös
+radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan
+askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He
+tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin
+kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta
+siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen
+asiansa oli käynyt.
+
+Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä
+kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut
+penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä
+ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa
+kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain
+nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin
+läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen
+jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä:
+yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!... Vangittaisiin! Se ajatus
+vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!...
+Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa,
+jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa
+itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään,
+jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi
+rikos... Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt
+jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin
+aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä
+varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys:
+hänet vangittaisiin... Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä
+asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin
+asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus.
+Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon
+taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi
+liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä,
+ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski
+häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen
+linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty
+rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi
+nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi
+veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:
+
+-- Tuho tulee!
+
+Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä
+puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi
+sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven.
+Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan
+erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle.
+Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei
+hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu.
+Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli... Aamu
+alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot
+kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin
+ja tuli lyhdyssä... Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti
+nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi
+hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän
+koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.
+
+Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää
+ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!... -- Ja
+silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru,
+huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja
+mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan
+penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija
+minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan.
+Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään,
+ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin
+asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli
+joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa,
+heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen
+kuin tukki.
+
+Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen
+kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe
+kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä
+jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton
+päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen.
+Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa
+hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta,
+aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä
+kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi
+aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi
+poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin
+ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat
+raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat
+itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon...
+
+Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut,
+lammikon... -- Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia
+hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu.
+Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa
+elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui
+kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä
+hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään.
+Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin
+jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän
+kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan
+sielussaan; hänen veressään soi:
+
+Niin... Niin... Samoin... samoin... Vuosisatojen pauhu kulki hänen
+lävitsensä... Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja
+koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen
+synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua,
+kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa
+tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka
+ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt
+siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla
+rakastamatta.
+
+Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen
+kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet,
+jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä
+isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt
+sanoa jäähyväiset... Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen?
+Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa
+tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman
+mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän
+sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen
+äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on
+syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko
+menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet.
+Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot,
+jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä
+olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina,
+Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, -- kaikki ilmestyivät
+nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua
+irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden
+joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa,
+noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä
+lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun
+oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä
+vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin
+katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen
+ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta?
+Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.
+
+Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli.
+Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin:
+sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei
+näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän
+päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän
+kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain
+virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään
+olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli
+noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen,
+punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu,
+ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä
+tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku,
+joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen,
+syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli
+häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten
+siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta
+pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin
+talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:
+
+-- Tuo on minun, eikö niin?
+
+Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:
+
+-- Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?
+
+-- Buirista.
+
+-- Ja kuka tämän teille lähetti?
+
+-- Lorchen. No, antakaa nyt.
+
+Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:
+
+-- Tuossa on.
+
+Ja sitten hän lisäsi:
+
+-- Kyllä minä teidät heti tunsin.
+
+-- No, mitä sinä sitten vitkastelit?
+
+-- Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.
+
+-- Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?
+
+Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin
+keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan
+matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan
+toiseen päähän:
+
+-- Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan
+suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne
+tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän
+Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin,
+vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja
+Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte
+tehnyt kaikki.
+
+-- Minäkö kaikki! huudahti Christophe.
+
+-- Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi,
+vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka
+paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.
+
+-- Entä Lorchen?
+
+-- Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään
+kaupungissa.
+
+-- Tapasiko hän minun äitini?
+
+-- Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin
+ottivat kiinni.
+
+-- Ja kuinka sinä sitten pääsit?
+
+-- Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi
+juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja
+poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien
+tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee
+kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana
+viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä
+menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka
+oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua
+juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt
+olen.
+
+-- Lorchen ei puhunut mitään muuta?
+
+-- Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että
+näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.
+
+Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun
+huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä
+erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle
+verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.
+
+-- Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy
+matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.
+
+-- Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?
+
+-- Lorchen antoi minulle.
+
+-- Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa
+muutaman kolikon.
+
+Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.
+
+-- Ja sitten,... virkkoi Christophe.
+
+Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli
+närkästyvinään.
+
+-- Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.
+
+-- Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat
+Lorchenille.
+
+Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli
+tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.
+
+Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän
+jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa
+kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota
+maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta
+ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.
+
+Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan
+yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje
+ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi
+avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä
+lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi
+kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän
+menisi takaisin kotiin.
+
+Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:
+
+"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala
+on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua
+pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole
+huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä
+on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".
+
+"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja
+itki.
+
+
+
+
+Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas
+juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja
+sanoi itsekseen:
+
+-- Täytyy.
+
+Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas,
+synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton,
+hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:
+
+-- Täytyy.
+
+Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa
+ilmanrantaa:
+
+-- Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut!
+Pelasta minun aatteeni!
+
+Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän
+jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena
+niinkuin kauniit silmät, -- kuin Sabinan silmät, -- surullisesti
+raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli
+sade. Tuli yö.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe IV, by Romain Rolland
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58847 ***