diff options
Diffstat (limited to '58675-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58675-0.txt | 4361 |
1 files changed, 4361 insertions, 0 deletions
diff --git a/58675-0.txt b/58675-0.txt new file mode 100644 index 0000000..e4a7306 --- /dev/null +++ b/58675-0.txt @@ -0,0 +1,4361 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58675 *** + + + + + + + + + + + +JEAN-CHRISTOPHE I + +Sarastus + + +Kirj. + +ROMAIN ROLLAND + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1919. + + + + + + +I. + + + "Kuink' auetessa usmain kosteoiden + ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän + kuvastin ensin himmeästi kiiltää"... + + _Dante_, Kiirastuli, XVII. + +Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan +aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on +rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja +tympeä ilma. + +Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan +jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: +lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä +rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, +ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee +vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, +jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. +Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset +huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla +liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; +hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, +lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut +huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän +hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, +joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät. + +Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne +levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, +kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava +ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä +lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, +haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo +silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei +voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä +niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen +nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin +irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen +sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja... + +-- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna. + +Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle. + +Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön. +Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti. + +-- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi +itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä +sellaisia. + +Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo +ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi +äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä +valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi: + +-- Nostakaa se minulle. + +Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan: + +-- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa +huutaa. + +Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja +murahteli: + +-- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta. + +Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen +poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan: + +-- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet +ruma, ja miten minä rakastan sinua. + +Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta +hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen +saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni, +sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se +sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin +että hänestä tulee kunnon mies. + +Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. +Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel +heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti: + +-- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies. + +Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa +muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja +vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä: + +-- Kuinka miehesi ei ole täällä? + +-- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on +harjoitus. + +-- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen +tavallisia valheitaan. + +-- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen +menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan. + +-- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko +tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla +äänellä, hieman hämillään: + +-- Onko hän sillä päällä... taas?... + +-- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti. + +Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan. + +-- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa. + +-- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta +putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä. + +-- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä. + +Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako +ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän +jälleen aterioimaan. + +Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin +tällöin suuttumus: + +-- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen +juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, +puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö +sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! +Pidättäisit häntä kotona!... + +Louisa itki yhä katkerammin. + +-- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt +kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen +yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä +odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena +mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi. + +Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni +Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja +silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään. + +-- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa +hillitsi itsensä ja koetti hymyillä. + +-- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi +häneen: + +-- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa. + +-- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida +minua. Hän katuu nyt sitä. + +-- Ja mitä katumista siinä? + +-- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli +hänen vaimonsa. + +-- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan +pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa, +ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin +suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän +olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla +ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse +ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, +sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin, +etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta +siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta +taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää +kunniallisesti. + +Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, +niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan: + +-- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa. + +Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti +kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni. + + + + +He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että +Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. +Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka +hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti +siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään. + +Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi +ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan +kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa +tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus +oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet +musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin +saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_; +ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; +Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli +toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan +miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja +silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä +raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. +Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi +hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen +hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. +Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään +tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei +ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään +viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen +vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä +ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama +ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus +nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut +hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja +hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior +olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli +pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta +hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui +olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä +kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi +hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen +lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä +olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen +oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut +vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä +ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt? + +Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin +heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät +siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden +veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan +voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn +satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät +itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille +tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla +on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä +juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee +suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan +ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän +sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut +silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta +ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin +kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri +niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä +juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun +ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut +Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, -- +tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä. + +Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan +epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, +joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut +paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai +katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai +rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan +vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen +kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. +Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi +ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset +moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä +tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina +iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli +Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset +ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen +näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi +kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. +Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin +hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan +kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja +muut anastivat hänen paikkansa. + +Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet +pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt +tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan +kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati. + + + + +Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin +tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä +nykyisiä ja menneitä surujaan. + +-- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti. +Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka. + +-- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus. + +-- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä. + +-- Miksikä niin? + +Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei +vastannut. Vanhus jatkoi: + +-- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin? + +-- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä +en tahdo. Menkää nyt vain! + +Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi: + +-- Olkoon sitten niin. + +Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän +kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin +ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti +hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin +juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli +mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi +Melchiorin mennä yksin sisään... + +Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin +tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi +vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku +nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana +voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui +hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti +vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu +tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän +tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää +vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän +sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen +tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, +eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen +ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. +Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän +tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi +koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa +ennenkuin on kaluttavansa kalunnut. + +Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja: + +"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, +kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. +Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko +vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi +rauhoittaa... + +Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. +Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. +Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi +hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja +lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen +huolettomasti huokaisten. + +Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. +Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, +ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. +Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen +murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite +vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja +tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä +pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. +Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. +Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä +säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä +hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät +vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä +hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa +viereen. + +Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa +väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa +kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, +sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta +saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän +olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut +näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen +mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän +ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; +ja hän itki häpeästä. + + + + +Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina +nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja +luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja +päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää. + +Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja +tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, -- +hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, +niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia +tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia. + +Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen +sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia +ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, +joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia +varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, +unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja +keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle +hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, +hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään +löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava +valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. +Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin +kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, +jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, +mitä on olemassa... + + + + +Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän +virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden +huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja +takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen +veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa. + +Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen +selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan +aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja +valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, +jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset +hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat +alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään +päällä... + +Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin +aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden +syvä ja tuttava ääni... + +On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa +ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; +se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja +tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin +se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen +äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista +kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten +hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta +äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, +aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, +syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy +hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka +verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa +kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla... + +Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, +hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa +sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, +kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, +joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri +hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. +Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon +murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne +kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, +sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen +lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee +ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. +Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee +vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella +vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen +sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. +Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän +leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, +ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia +ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia +sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä +kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän +lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan +hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on +arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli +ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. +Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen +sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! +Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän +sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy, +hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, +joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, +äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii +piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa... + +Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva +viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse +pilvien suuret varjot vaeltavat... + + + + +Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää +polkunsa päivien sokkeloissa. + +Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa +seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. +Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, +tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä +niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: +"Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, +ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. +Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei +hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään +hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen +ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan +kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe +painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan +hiljaisuus. + +Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta +hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. +Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat +toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla +olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän +seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti +kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten +joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee +savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin +kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä +kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: +"Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän +korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä +tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta +samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa +hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. +Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä +lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli +liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat +voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?... + +Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin +kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös +vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen +kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on +kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu +maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan +päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan... + + + + +Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään +mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa +sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He +ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan +ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin +vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei +poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. +Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla +keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää +kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää +takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä +siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee +niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. + +Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys +kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka +tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään +tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se +kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin +hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, +ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan +kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, +täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat +mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin +antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa... +Hän nukahtaa hiljalleen. + +Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa. + + + + +Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on +juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän +lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa +ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan +edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen +helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." -- +Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain +välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän +loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun +hänen näytelmäänsä esitetään. + +Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää +meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja +hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja +valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa +permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan +kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; +sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin +elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi. + +Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy +omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. +Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se +onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. +Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, +joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai +antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen +kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on +aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti. + +Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti. + + + + +Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti +kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan +hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän +ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja +niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan +nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin +ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on +tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien +katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy +ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään +kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä +toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. +Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä +kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta +alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku +sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle +tolalle. + +Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä +saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, +jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin +voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se +oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä +tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe +oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa +esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, +muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa +yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä +ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä +housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe +orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän +heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, +joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli. + +Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli +taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, +että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän +niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä +silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö +edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä +vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili +heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään +vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli +onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä +muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa +tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin +vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän +haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa +sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi +tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi +hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli +unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa +seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille. + +Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt +heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. +Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, +jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, +hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva +luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla +tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, +kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi +ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa +sadussa tapahtui... + +Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia +unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi +silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei +muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. +Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä +sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan +mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä +pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli +kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman +matkalla. + + + + +Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli +hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin +tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja +voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot +varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja +lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään. + +Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. +Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta +hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. +Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään +hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän +oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen +kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja +kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen +äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi +lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän +kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt +koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle +ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden +puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon +vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan. + +Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, +Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. +Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia +sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin +juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja +hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa +kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan +jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen +sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä +tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?" + +Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, +että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi +tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti +vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti +kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa +kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, +eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko +ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? -- +muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen +ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä +kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus +että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia. + +Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle +jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat +hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka +johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen +ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai: +"Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin +paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. +Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui +huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut +toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän +oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen +ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti +hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. +Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli +kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä. + +Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta +valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut +hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli +mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli +hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos +sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli +säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, +-- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta +kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he +marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se +hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." +Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; +hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta +virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän +huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, +-- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati +häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui +haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän +näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden +riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin +hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. +Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari +valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä. + +Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin +kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä +heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin +Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa +kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, -- +halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä: +kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn +tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen +sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen +logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella +miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole +mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus +ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea +tepsuttelivat. + +He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä +ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut +jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän +pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia +kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, +miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi +perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että +hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, +että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat +päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut. + +Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja +nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe +lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai +muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä +pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen +ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, +toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. +Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran +kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä +lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin +nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan +paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä +ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. +Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä +pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi +tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin +olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa +alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät +ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, +kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; +kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki +vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely +taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; +hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat +umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon +poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet +hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun +toiseen päähän. + +Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, +hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. +Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan +vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi +kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas +raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia +männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus +uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän +onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä +heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli +ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä +itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät. + +Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä +oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän +tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein +samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään +kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden +virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen +uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi +henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli +anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen +vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty. + +Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi +isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista +autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta +jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja +välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon +ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä +ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän +polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin +istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; +hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän +näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, +nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne +puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin +niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän +nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä +välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen +pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että +kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää +kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää +välinpitämättömältä. + +Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset +hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; +ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät +kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli +loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta +ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän +halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä +ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, +-- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes +vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! +Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi; +hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän +halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, +miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! +Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet +partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta. + +Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin +oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä +kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; +ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui +jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja +suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja +teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai +oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla +yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin +isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. -- +Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. +Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia +ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja +kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää +enää." + +Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä +kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai +loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä +levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen +vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat +päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. +Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he +pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, +pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei +ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet +ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: +"Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten +hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki +minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin +kuoliaaksi..." + +Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset +puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. +Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn +piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen +vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui +viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä +ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät +riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi +hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä +kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden +oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma +raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja +ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot... + +Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin +rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret +kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, +ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme +ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin +näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen +suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni... + + + + +Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa +kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia +seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli +loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen +rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä +verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! +Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista +väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen +haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, +tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, +kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa +lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta... + +Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä +painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu +hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät +ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, +kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta +poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena +matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole +mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe +ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa +ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän +on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä +kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen: + +-- Aiotko kuristaa minut? + +Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka +hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, +kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän +kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari +niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on +elää!... + + + + +Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku +olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa +liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on +tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. +Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. +Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, +ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka +hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on +onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei +usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku +voimilla... + +Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä. + + + + +II. + + + Jo aamun rusko voitti aamun varjon, + mi eellä pakeni, niin että kaukaa + ma meren läikän erottaa jo taisin. + + _Dante_, Kiirastuli I. + +Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt +nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; +sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan +tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset +seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli +vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka +punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin +istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin +silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian +noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti +lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai +neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin +tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti +hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli +kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan +siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä +paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; +he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä +kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie +Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. +Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti +häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat +he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään +synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli +Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen +ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon +iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus +oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, +miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja +perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti +vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät +mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää. + +Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta +voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua +kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan +ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti +ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä +ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt +koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen +maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi +atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään +hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan +oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; +hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta +kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin +härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin +harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että +hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki +jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla +äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat +kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja +meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa +heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa +purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo +suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa +sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä +oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän +erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten +ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; +mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen +hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten +kiittämättömyyttä. + +Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli +yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän +jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen +puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. +Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän +alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin +niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, +koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan +_Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. +Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli +vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa +itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten +henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut +katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, +huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, +katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti +juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän +päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi +innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? +-- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen +olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista +ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut +muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja +säveleitä. + +George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole +ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan +hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin +suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel +kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan +paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina +vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, +ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä +haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä +edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli +sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa. + +Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä +oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät +päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, +elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä +mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa +ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus +ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton +alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja +sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, +todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa +pysähtynyt luonne. + + + + +Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja +Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli +hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, +ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki +hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. +Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän +oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen +tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön +otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin +laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän +joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut +puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei +tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä +ajatteli. + +Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän +ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista +näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä +siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena +ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön. + +Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin +näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia +sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi +hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, +silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli +jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin +tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, +että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, +ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio +näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti +pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin +vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen +jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle +ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne +vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, -- +järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän +heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, +-- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. +Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä +hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, +vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän +kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. +Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen +orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän +kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. +Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana +orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. +Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin +tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi +olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta +yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka +lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei +säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan. + +Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka +on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä +moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, +hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä +ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että +on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla +varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa +omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen +puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. +Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. +Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat +luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja +sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat. + + + + +Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi +pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui. + +Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka +vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. +Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen +ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. +Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan +Christophen hoitoon. + +Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden +vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli +ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti +tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, +näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä +tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai +hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt +äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja +painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta +pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät +he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin +alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän +useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat +tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. +He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää +heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä +ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, +kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen +permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli +pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf +taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, +jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä +takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, +tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä. + +Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt +Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan +ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen: + +-- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton. + +Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta. + + + + +Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan +rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten +häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi +hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että +Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku +Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei +tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut +kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman +onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen +tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, +joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan +saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. +Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset +käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet +ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: +se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu. + +Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin +vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka +kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle +sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään +siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli +kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana +porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla +äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli +punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin +häntä oli neuvottu kysymään. + +-- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki +pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi? +Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä. + +Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo +ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi +olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa +rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan. + +Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä +hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, +hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja +takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja +kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä +hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen +kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja +sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi +seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen +hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan +toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen +katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti +näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä +tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen +neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, +varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän +paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään +pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli +koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla. + +Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, +kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi +ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen +puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut +mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan +ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän +kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi +kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. +Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka +nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän +kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. +Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan +poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti +häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli +pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että +nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja +hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään +lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja +alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka +koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe +vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet +sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat +erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä +oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä +hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta +naista kiitteli. + +Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. +Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili +emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut +äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin +lammas teurastuspenkille. + +He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen +poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, +olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli +heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, +jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää +paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset +seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä +ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan +kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä +toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä +hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan +kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, +varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt +hame ja paljaat sääret. + +Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan +rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen +eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi: + +-- Katso, nuo ovat minun! + +Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että +hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja +kieltävästi päätänsä. + +-- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen +takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra. + +Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi +tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen +kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. +Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli +sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen +kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän +mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior +Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen +mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja +siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen +oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä +suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. +He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko +hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. +Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä. + +Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina +jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota +kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä +vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli +väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian +ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun +huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus +lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. +Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän +ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli +toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä +hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui +hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan +tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he +lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma +niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, +että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi +ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja +tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa +takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka +repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken +onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. +Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan +ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he +halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut +kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa +toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä +hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!... +Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja +kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he +heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja +painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä +oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli +repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina +vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat +hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, +pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he +uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin +heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle +kukkalavaa. + +Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, +ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi +puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki +hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan +tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän +ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli +kiusattu epätoivoon. + +Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen +lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, +lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä +mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään +hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi +sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi +ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja +hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko +asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi +raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi +hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. +Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti +viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon. + +Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä +palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti +askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut +päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan +tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta. + +Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita +tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan +syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki +katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen +täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän +itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja +että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut +toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä +tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen +onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne +tahansa, eikä tulla koskaan takaisin. + +Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä +vastaan. + +-- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior. + +Christophe ei vastannut. + +-- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt? + +Christophe vaikeni itsepäisesti. + +-- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä? + +Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja +kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. +Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua +kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen +lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai +luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat +kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. +Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. +Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, +että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat +kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa +läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior +oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior +oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin +hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan +kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen +nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin +hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman +illallista. + +Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, +kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi +enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä +koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen +mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon +rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi +polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, +-- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten +edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. +Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, +tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu +lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he +olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, +lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, +mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, +raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa +itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. +Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi +epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, +karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään +pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin. + +Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt +kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti +riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa +ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta +Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän +oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli +hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan +oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että +hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan. + +Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken +kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan +helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen +hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. +Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. +Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, +pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan +olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset +lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen +äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja +hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut +hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi +halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. +Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan +uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta +sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän +toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava +ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen +rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta +tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse +todellisuutta. + +Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun +Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta +ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; +mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän +poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä +tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä +valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli +sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, +tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, +Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. +Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei +jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli +itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi +ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, +ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan +saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja +ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli +tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti +lohdutetuin mielin. + +Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei +paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli +muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen. + + + + +Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. +Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut +sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti +lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän +puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä +hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja +miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti +lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen +isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi +perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan +ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. +Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin +ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi +huolettomasti: + +-- Yksi vain, äiti. + +Louisa tuli hiukan levottomaksi. + +-- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin. + +-- Ei kiitos, yksi ainoastaan. + +-- Eikö sinulla sitten ole nälkä? + +-- Ei, ei ole oikein nälkä. + +Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat +perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja +koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä +Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän: + +-- No, ota vielä tuo! + +-- Ei kiitos, äiti. + +-- Mutta oletko sinä kipeä? + +-- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä +moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta +Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla +lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja +kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä +lopuksi: + +-- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe. + +Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä +muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin +nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen +sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut +oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka +isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei +kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut +oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen +saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!... + +Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille +lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus +hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan +kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty +poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä +silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä +tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille +enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli +siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä +Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän +sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä +auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli +heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi +kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; +mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, +Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja +auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. +Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi +syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen +raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti +kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan +epätoivon vimmalla. + +-- Minun pikku poika-parkani!... + +-- Äiti, rakas äiti!... + +He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa. + + + + +Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. +Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. +Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina +ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, +lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin +tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti +oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. +Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti +tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin +punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin +kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä +juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle +jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin +hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja +hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella +äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän +Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku +älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän +oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, +joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman +oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se +on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen +on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai +tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, +aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, +lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on +itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen +kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat +rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. +Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti +kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen +vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, +hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli +isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia +ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. +Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin +ukin kertomusten sankarina. + +Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. +Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa +oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä +sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; +päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja +sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, +ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. +Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. +Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän +tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot +olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin +tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin +isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä +peloittaa. + +-- Isä, isä! huudahti hän. + +Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan +häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin: + +-- Isä, hyvä isä, vastatkaa! + +Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä +kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli +poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun +Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet +mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi +polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he +kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu +naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi +kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: +se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota +hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut. + +Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, +ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla +kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, +jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä +kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon +järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän +tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän +ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt +nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen +paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei +katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. +Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka +vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; +mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, +Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen +istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi +niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja +katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua. + +Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja +muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset +jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein +takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi +jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä +luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior +käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi +kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. +Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli +hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla +äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten +hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä +varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän +siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli +poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli +hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli +hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe +ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan +kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen +viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, +joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta +ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut +ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, -- +kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. +Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea +ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä +olisi kukaan uskonut: + +-- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän. + +Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta. + +Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös +tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. +Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, +sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli +onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että +hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, +hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän +koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin +kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan +kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle +hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. +Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He +rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan +ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin +ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin +oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa +vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli +kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla. + +Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla +katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan +koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi +vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli +aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä +hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun +Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen +tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen +haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat +silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta +helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta +punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin +voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen +kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti +polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn. + +Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän +julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei +välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli +aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää +mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe +istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran +löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta +seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes +sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. +Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet +opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä +järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, +kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin +huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet +pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja +hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin +voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä. + +Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin. + + + + +Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään +ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu +arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, +ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, +jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla +tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai +auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko +huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä +koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka +ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana +väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli +haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei +voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui +tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; +mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän +ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, +karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta +kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä +täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa +poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka +kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan +luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut +hänelle. + +Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä +aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin +nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, -- +sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat +häntä aivan kuin tauti. + +Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, +jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka +kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita +he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen +eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten +päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin +kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä. + +Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi +oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi +hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse +taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi +tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi +täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei +ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta +hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat +riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, +ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän +sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin +kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta +taakseen mennessään portaita alas. + +Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään +isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin +vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa +Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin +valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui +Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi +joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin +ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas +kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja +nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä +kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; +se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. +Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat +valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin +eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina +kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä +ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat +siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe +eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon +päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa. + +Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. +Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. +Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja +ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, +kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne +yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut +sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä +tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu +sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, +uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen +valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa +syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, +ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni +piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita +piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän +oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen +kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili +jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi +matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin +hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä +tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa +nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia +niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen +silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin +unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä +ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja +uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät +uneksivan lapsen sydämessä. + +Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti +ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt +kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos +ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat +muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? -- +Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot +eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin +joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi +nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; +hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää +vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. +Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, +varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla +siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, +sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään +tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä. + +Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden +vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta +itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät +lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä +oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa +lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia +purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät +kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja +eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin +lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. +Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan +katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin +ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. -- +Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli +hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä +käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla +näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. +Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien +mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja +todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin +kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat. + +Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: +-- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään +sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin +kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi +ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta +ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei +jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_ +sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa +piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin +mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin +näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi +olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen +kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen +kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa +kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään +päästä kauhustaan. + +Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; +ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon +eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja +paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat +unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, +jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä +äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, +tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto +narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; +se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä +kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut +jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut +koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä +tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, +hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. +Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan +murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui +sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru +ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen +kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan +komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä +varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin +tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen +ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat +tiedottomasti. + +Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli +itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen +painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri +hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät +hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin +kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla +valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen +sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa +hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä. + +Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren +Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan +koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman. + + + + +Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä +tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän +vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, +vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, +mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, +minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne +erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli +ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, +että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe +oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut +koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta +sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; +hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin +hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; +mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko +oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei +Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa +ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti +ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta +jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe +nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään. + +Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli +siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan +kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli +kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se +oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei +koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis +samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti +hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja +näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne +voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän +ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi +nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia +kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. +Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei +uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan +hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, +kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä: + +-- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja +hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi: + +-- Kuka? + +-- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi +ääntään. + +Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti: + +-- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän. + +Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa +vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken +hiljaisuus; sitten äiti sanoi: + +-- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa... +Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä. + +Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli +kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan +keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan +epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä +huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt +totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa +saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut +suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella +sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut +hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän +nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut. + +Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän +tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku +joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei +häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen +asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja +komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa +huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille +pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa +mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta +kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, +että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; +sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään +pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni +kaikui: + +-- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut. + +Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä: + +-- Kyllä, isä. + +Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien: + +-- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä +pahoillasi? + +Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi: + +-- Hyst, anna hänen nukkua! + +Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana +ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli +lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän +ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja +tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat +syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli +tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: +ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli +antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että +hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän +pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; +ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" +niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle: + +-- Tuolla lapsella ei ole sydäntä. + +Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja +nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin +ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, +niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui +varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi +tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa +äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes +rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai +sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että +sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia +hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän +itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta +kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä +kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui +äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut +heitä herättää. + +Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. +Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin +ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, +tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan +näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan +villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän +kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä +äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä +raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu +sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli +liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen +hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. +Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen +vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän +saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..." + +Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä +hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran +eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan +yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin +viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala +otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän +hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti +sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän +pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä +temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen +asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi +auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan +koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi +rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä +tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, +mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan +yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne +inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa +rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut +liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää +raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, +aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, +ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä +rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! +-- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi +sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! +Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin +sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, +mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän +oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. +Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, +kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen +häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." -- +hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." +-- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se +olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen +koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin +rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa +miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän +kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan +kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, +jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat +nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma +vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian +onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen +iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki +raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut. + +Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi +vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru. + + + + +Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki +hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää +niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä +hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki... + +Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs +hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti +ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei +otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo +entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja +Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt +huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku +Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. +Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä +tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta +ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. +Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta +ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia +kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen +pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; +mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee +mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina +soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti +hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen +minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne +suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian +kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä +kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa +julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi +surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan... + +Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi +palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen +laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne +loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, +hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: +se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? +Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. +Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa +jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa +olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin +hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan +kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, +kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa +takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa +sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai +tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on +leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee +niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne +heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä +ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun +sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka +hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, +vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä +olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat +menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... -- +Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat +totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä! + +Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea +yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, +mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa +vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne +murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa +milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut +siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, +jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat +ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, +jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. -- +Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että +ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, +mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet +rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän +löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, +aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. +Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he +rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän +kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. +He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään... + +Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee +ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat +häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen... + +Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen +istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan +suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja +kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta +puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli +hyvällä tuulella, hän nauroi. + +-- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä +ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan? + +Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He +asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista +kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt +ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä +oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä +niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. +Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: +kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei +pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi +eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui +ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa +välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai +oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, +nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita +tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki +ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä +saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, +ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle +moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne +marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi +kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa +metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja +hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei +yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman +palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista +vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä +kiitollisuudesta paisuvin sydämin. + +Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan +päässä pyöri. + + + + +Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa +erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa +kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, +Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja +muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli +lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin +kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. +Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten +seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja +täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, +kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. +He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, +hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla +jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät +soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät +rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia +merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka +tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman +musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli +sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä +vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, +jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia +eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia +tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta +maasta. + +Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei +voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin +kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan +mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen +silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina +kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli +vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen +pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. +Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt +mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä +hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus +musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan +ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina +hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen +koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan +yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta +tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti +ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko +maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon +taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? +Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki +hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin +hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina +ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii +eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon +poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, +olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että +ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku +poika. + +Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin +säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli +hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja +häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja +polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita +unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään +sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo +Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena +hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat +pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui +kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän +sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä +hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan. + +Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä +eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti +leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; +-- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; +ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää, +miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen +ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri +tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, +joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne +tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset +olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut +mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet +rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa +hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain +sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella +rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; +ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei +tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin +sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli +selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä +ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä +se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, +että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin +olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen +ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, +niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä +yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä +haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta. + +Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset +sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, +jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai +täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen +tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, -- +ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt +narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa +sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita +narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin +mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä +tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen +omissa näkemyksissä... + +Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, +kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin +muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli +vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä +valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään. + + + + +Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen +yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän +tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt +loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen +ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi, +ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen +äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä +paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä +ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." -- +Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja +harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt. + +Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen +jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan +pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes +Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin +seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä +siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein +ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän +tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan +saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, +oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, +joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; +eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat +kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, +joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset +seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, +köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, +koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä +opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten +vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi +niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin +eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. +Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden +kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita +norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan +virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? -- +Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. +Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin +huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi +kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta. + +Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään +vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. +Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. +Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän +äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, +että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri +huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä +väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, +kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän +pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, +että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän +antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. +Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja +Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki +pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin +aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. +Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, +itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. +Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi +tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, +vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi: + +-- Isä, minä en tahdo enää soittaa. + +Melchior kiehahti. + +-- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta +niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä +kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi: + +-- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että +minua piestään, ja sitten... + +Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä +melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui: + +-- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?... + +Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä: + +-- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!... + +Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen +takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi: + +-- Sinä soitat! + +Ja Christophe huusi: + +-- En, en, minä en soita! + +Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän +tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko +päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan +jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos +potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni. + +Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa +niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan +ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui +likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. +Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä: + +-- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö +olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä +olisit kuollut, että olisit kuollut! + +Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia +portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun +nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. +Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi +tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä +rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! +Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. +Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot +kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. +Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen +ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet +tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä +kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä +näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita +itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, +ja hän nautti kostostaan... + +Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden +yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt +enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, +ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi +sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti +vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, +tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä +itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään +pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian +aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia +esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, +katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut +paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla +vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi +yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten +hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. +Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli +syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja +inhoittava. + +Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla +voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan +taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa +pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän +ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit +teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on +huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli +nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta +paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui +ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä +siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa, +varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika +tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru +tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle +yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. +Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, +alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan +hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!... + +Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta +ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän +sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, +ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat +tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, +jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. +Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten +kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä +tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa +iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, +jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä... +-- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat +virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen +kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä +puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit +kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten +tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni +kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja, +viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta. + +Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa +ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein +pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan +umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa +hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan +unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä +ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja +pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää +säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja +pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet. +Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet +ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän +nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö, +ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen +kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti... +Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä, +joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan +kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä... +Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät +näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin +väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat +kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan +auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja +rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, +sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene +pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman +sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei +ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, +jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina +kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka +täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei +ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän +tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä +syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...? + +Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran +näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin +korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen +vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, +kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden +värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää +rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen... +-- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki +tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu +liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina +halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää +ole!... Oi onnen rajattomuus!... + +-- -- -- + +Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran +kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät +karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa +tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt +pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe +nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, +jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui. + + + + +III. + + + Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt + oon usein aamunkoissa ruskottavan... + + _Dante_, Kiirastuli, XXX. + +Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja +sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet +pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi +Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen +hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja +pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, +punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi +hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin +erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin +lyönnit. + +Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki +kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan +siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet +poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, +sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että +kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja +jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe +oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten +aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset +sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen +kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa. + +Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten +musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko +elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun +taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan. + +Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa +näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, +huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, +kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme +kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus +ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä +suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa +teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi +ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; +mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita +asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, +vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli +ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän +tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, +ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi +hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein +toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. +Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan +lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus +ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen +rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan. + +He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona +olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, +eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi +ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida +rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä. + +Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville +orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti +kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa +ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli +tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, +että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella +mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, +joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean +araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki +katselivat häntä. + +Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän +tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät. + +Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan +tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että +unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. +Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. +Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä +hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä +oli melkoisen eriskummainen. + +Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, +jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen +katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka +näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut +aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, +jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt +hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, +nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, +joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei +hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. +Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, +jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät +tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä +muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut +itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä +erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa +niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti +häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan +keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki +paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät +ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä +eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin +hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, +jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, +hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia +peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä +monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin +rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena +kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti +kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi. + +Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet +utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja +kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla +se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, +jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä +pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan +ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko +se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili +joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat +ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat +välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä +näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle +tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi +ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän +puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; +hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat +jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti +teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän +ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen +kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli +nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän +ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt +ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. +Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut. + +Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. +Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin +mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi: + +-- No, oletko tyytyväinen, poikaseni? + +Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, +hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; +hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään +huokaisten: + +-- Oi, olen! + +Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi: + +-- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda +tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään +kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä. + +Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei +hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt +itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, +jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain +päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla +mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi: + +-- Ukki, kuka tämän on tehnyt? + +Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta +säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. +Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi: + +-- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti. + +-- Mitä niin? vastasi hän. + +-- Oletko sinäkin tehnyt tällaista? + +-- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja +jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä +katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; +mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli +valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti +niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää +niitä kenenkään arvosteltavaksi. + +He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei +kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. +Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe +kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin +yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä +uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku +sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; +hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa +varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin +sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?" + +Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä +teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun +luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei +ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli +viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän +seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi +sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa +kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt +enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän +meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta +tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi +teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi +enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, +tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari +kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa +näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui +tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, +viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun +hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, +niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät +uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." +-- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut +ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän +vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, +kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale +aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson +nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun +oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin +päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän +ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut. +Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä +kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut +jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. +Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista... +Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan +kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä +alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin +Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, +että se pian loppuisi. + + + + +Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän +Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen +kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa +siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin +teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät +ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui +kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan +Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen +liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. +Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, +että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa +kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi +hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä. + +Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu +vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, +jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin +ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis +sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta +kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, +vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan +oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai +voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että +voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden +sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt +muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja +hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, +että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan +eli alituisessa pimeydessä. + +Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko +kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa +hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen +ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu +loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla +laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet +kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior +soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja. + +Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset +nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. +Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet +ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi +vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. +Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat +viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä +värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli +kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä +tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko +suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen +musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, +että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat +täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen +elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. +Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten +katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän +liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti +ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja +jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat +itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko +yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen +teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja +hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan +yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi +ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. +Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista +tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat +hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat +puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan +tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka +Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä +lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä +hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta +ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin +päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän +oli liian pieni. Hän ei päässyt perille. + +Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa +serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut +hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu +mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin +palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka +hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin +muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa +Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan +seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. +Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He +menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne +esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja +liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia +pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli +peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja +viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä +päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta. + +Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: +hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia +vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, +ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki +nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, +viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia +imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen +teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen +ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä +aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, +että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; +mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja +luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti +Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili +Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai +kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen +yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä +ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan +mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti +häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt +tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin +Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, +niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, +että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; +hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle +äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili +saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta +kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi +Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin +korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet +vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, +sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, +joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei +tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler +nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi: + +-- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy +sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin. + +Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli +häntä: + +-- Ahaa, sinä et tahdo? + +Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän +tahtoo. + +-- Jaha, se on siis sovittu? + +Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä. + +-- No, kaulaa minua siitä edes? + +Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan. + +-- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi! + +Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. +Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti +hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin +sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut. + +Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän +tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana +tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä +ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; +Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä +tulleet koviksi. Hän sanoi: + +-- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. +Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei +meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule +murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy +ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo! + +Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle +maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen +hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään +olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, +että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi +pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe +ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti +pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai +maistaa isoisän lasista. + +Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän +oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että +Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe +vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt +häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka +suuri _Hän_ oli! + +-- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen +kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen +puolestansa! + + + + +Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin +taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. +Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät +tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias +pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä +tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen +tietoisuutta, että hän sävelsi. + +Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, +liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin +tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, +hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, +kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä +suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei +muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. +Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen +sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. +Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut. + +Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, +tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella +jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien +nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan +jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta +illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa +yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket +pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei +siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten +hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa. + +Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli +hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, +jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri +tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin +hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma +laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja +varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi +kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, +jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä +soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään +juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän +näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki +kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. -- +Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. +Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä +Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat +voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen +tarkasti. + +Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa +pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri +permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin +sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä +toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi: + +-- Mitä sinä siinä laulat, poika? + +Christophe vastasi, ettei hän tiennyt. + +-- Ala alusta! sanoi Jean-Michel. + +Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä +isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla +tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan +tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta +välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun +poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa. + +Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista +ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli +asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään +menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka +riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt +muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän +puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe +ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi +heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, +aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. +Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, +ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen +pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: +hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei +tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: +hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai +tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä +niissä hän oli miestä mielestään. + +Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä +hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle +jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä +nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. +Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, +sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen +selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu +koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui +Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. +Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; +hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt. + +-- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa? + +Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän +oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi: + +-- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä. + +-- En minä muista. + +Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui +niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei +uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea: + +-- Ukki, en minä muista. Christophe punastui. + +-- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun +aarioitasi. + +Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, +hänen sydämensä aivan hätkähti. + +-- Oi, ukki!... + +Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon: + +-- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit +vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan +alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. -- +_Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt. + +Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla: + +LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI +JEAN-CRISTOPHE KRAFFT. + +Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, +suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä +kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..." + +Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja +piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. +Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi +äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, +että liikutus saisi hänet valtaansa: + +-- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun +luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi +minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on +tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna. + +Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla +isoisän kanssa yksissä töissä. + +-- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa. + +-- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi +sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten, +kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? +Ethän sinä häntä unohda? + +Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa +viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään +pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen +teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun +kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä +hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen +omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten +sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin +kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen +tukkaansa. + +-- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen +musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, +taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä +muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän +ennusti, mitä sinusta tulee? + +Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei +tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, +tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi +käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa. + + + + +Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat +hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti +hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille +ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. +Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko +oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin +työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti +olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla +pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin +koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä +kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä. + +Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista +olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella +lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän +oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan +ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän +ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut +virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen +luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän +ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, +kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä +kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, +-- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui +kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi +kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä +hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi +ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän +teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta +hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, +jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän +asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi +hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä +olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria? + +Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, +ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan +päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä +häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä +Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin +hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin +paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen +oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti +näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään +ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä." + +Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli +säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui +hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi +kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän +ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut +enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. +Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; +ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, +vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan +riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki +nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat +suurenmoisia. + +Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen +luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut +suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä +oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli. + +Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja +hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; +luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti +hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli +pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat +silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun +päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi +vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen +kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. +He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät +häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle +köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno +nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli +ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen +seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, +kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, +säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä +koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, +perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: +jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti +maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. +Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua +eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, +kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy +huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti +jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta +alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan +nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti +tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että +isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli +heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin +sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei +ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, +mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli +varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen +niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille +nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta +taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, +ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti +hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He +olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat +nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli +ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa +alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, +häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan +luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset +toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin +sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä +syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta. + +Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt +yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta +kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän +kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä +rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän +rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; +hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina +hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska +keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; +sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin +hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku +muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai +syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti +tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, +huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin +muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja +hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta +Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi +ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että +eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia +kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä +koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt +kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni +antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla +_hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan +siitä väitteestä oivallinen esimerkki. + +Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja +Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja +meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. +Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista +alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni +koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen +jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun +läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen +enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, +naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti +Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. +Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän +viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. +Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu +hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja +vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella +häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen +näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt +vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. +Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas +hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku +laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän +pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen +lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä +alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan +kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen +askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut +sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi +nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan +ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei +hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, +lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin +askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi +aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja +haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin +tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; +sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe +pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan +jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä +kurkussa hän sanoi: + +-- Eno... + +Gottfried ei vastannut. + +-- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja +painaen siihen leukansa. + +Gottfriedin lempeä ääni vastasi: + +-- No, lapsukainen... + +-- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit? + +-- Sitä en tiedä. + +-- Sano, mitä se oli! + +-- Enhän tiedä. Se on jokin laulu. + +-- Onko se sinun tekemäsi? + +-- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu. + +-- Kuka sen on tehnyt? + +-- Sitä ei tiedetä. + +-- Ja milloin tehty? + +-- Ei tiedetä... + +-- Kun sinä olit pieni? + +-- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, +isäni isoisä olivat... Se on ollut aina. + +-- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut. + +Christophe mietti hetkisen: + +-- Eno, osaatko sinä muita lauluja? + +-- Kyllä. + +-- Laula sitten toinen laulu. + +-- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee +laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen. + +-- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia? + +-- Tämä ei ole musiikkia. + +Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän +pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista +tavallista musiikkia. Hän jatkoi: + +-- Eno, oletko sinä niitä tehnyt? + +-- Mitä? + +-- Lauluja. + +-- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä. +Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti: + +-- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä +vain päätänsä: + +-- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain: + +-- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja? + +-- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat +silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun +olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit +itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun +tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle +hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan +taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän... +Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään +uusia? + +-- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän +opetuksia ja lapsellisia unelmia. + +Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen: + +-- Miksi sinä naurat? + +Gottfried vastasi: + +-- Oh, minähän en ole mitään. + +Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi: + +-- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi? + +-- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried +ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi: + +-- Mistä syystä? + +Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi: + +-- Tehdäkseni kauniita lauluja. + +Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi: + +-- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla +suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii +tavoitellen häntäänsä. + +Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, +jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen +kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried +kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai +nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi: + +-- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, +niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan: + +-- Mutta kun tahdon tehdä!... + +-- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja +niinkuin nuo, kuuntelepas... + +Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, +hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. +Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun +sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. +Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta +kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel. + +-- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan +pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai +Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit? + +Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti +niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. +Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun +paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, +taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, +joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. +Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon +olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen +tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: +"Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle +anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä +hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä +hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti +sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli +liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. +Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän +täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei +eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, +sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme +uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia +lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi +hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. +Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat +äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried +poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten +tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken +olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti +Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä +lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman +laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat +merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried +lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja +aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. +Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; +ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun +häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse +halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe +ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi +laulaa. + +Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti +Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista +hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän +tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli +häntä tyynesti; sitten hän virkkoi: + +-- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin +pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti: + +-- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei +sinua pakottanut sellaista tekemään. + +Christophe väitti vihasta punastuen vastaan: + +-- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän. + +-- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, +hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä +ymmärrä... + +Ja hetken päästä hän lisäsi: + +-- Mutta minusta se vain oli rumaa. + +Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili +ja virkkoi. + +-- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta +parempia. + +Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties +paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki. +Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat. +Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna: + +-- Nämä olivat vielä rumempia. + +Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli +purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti +edelleen: + +-- Miten rumaa! rumaa! + +Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä: + +-- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa? + +Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin: + +-- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen +tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä +ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, +ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit? + +-- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin +kirjoittaa jonkin kauniin pätkän. + +-- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit +sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. +Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. +Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja +valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se +muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille +lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta +ja kunniallisesti. + +Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe +kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. +Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän +on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin +hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi +hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät +syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut. + +Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään +alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein +repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried +siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti +sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä +huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, +ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen +kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä." + +Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan +jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, +kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei +nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka +läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti +alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; +mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla +läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä +kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli +ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan +pujahti hiljaa pois. Hän sanoi: + +-- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se +ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin +päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa +saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa. + +Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, +Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan +vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen +tarkasti vaarin. + + + + +Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. +Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen +inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta +iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin +kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että +"saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi +kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan +aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista +ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei +tiennytkään, miksi. + +Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä +iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli +omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_. +Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut +hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi +julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään +hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; -- +_pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä +konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken +jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat +innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. +Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, +aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät +nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa. + +Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän +ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla +puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen +kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska +hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä +Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin +mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, +edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä +järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin +huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän +väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui +aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen +olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli +kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja +kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi; +Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, +ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, +niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin +ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä +kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko +asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja +hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä. + +Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja +luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior +katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja +nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista: + + "_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen + Armollinen herra!_ + + "Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun + nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden + jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden + harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, + hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen + vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein + inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! + Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias! + ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta + sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä + vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä + kirjoitin. + + Olisiko minulla nyt, + + _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ + + olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi + askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko + minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin + hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?... + + Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet + Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja + lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla. + + Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin + lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne + vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os + hyvyydessäsi, + + _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ + + silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun + jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan! + + _Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa + kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin + palvelija_, + + Jean-Christophe Krafft." + +Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli +päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas +alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, +mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. +Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä +kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin +julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli +suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; +hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat +viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin +käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa +puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään. + +Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi +avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten +toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin +päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_. +Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta +pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana +viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden +vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan +niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, +johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät +auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää +omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, +selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". -- +Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon +kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi +isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, +joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut +luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa +pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt +kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin. + +Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, +minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia +vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika +näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias +lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki +tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa +voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän +päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. +Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa +tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen +naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi +yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku +herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset +kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä +olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen +harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden +päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä +kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui +kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, +että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. +Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; +hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään +lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja +pöydässä sai hän parhaat palat. + +Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen +ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; +hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. +Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli +mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi +sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan +napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta +kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; +tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen +olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä +nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä +hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä. + + + + +Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua +ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista +perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta +uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja +että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior +kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli +myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän +kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen +läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; +mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se +kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi. + +Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik +Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei +tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein +kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän +ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän +antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa +tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen +ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. +Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, +läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai +sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein +ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä +lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä +tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, +väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla +poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu +katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt +Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, +herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä +yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? +Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka +tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet +silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin +saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi +kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, +kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan +iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, +keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin +läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. +Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, +että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa +ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: +suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä +kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen +viimeiset neuvot. + +Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. +Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin +älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: +heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja +viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe +astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle +osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin +vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille +kulissien takaa. + +Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten +teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, +satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi +vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen +pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen +kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet +jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua +uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten +katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki +täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle +pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen +kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. +Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali +yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka +olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. +Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka +tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi +ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä +ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta +oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja +tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli +sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian +korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei +odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se +lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan +kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään. + +Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet +otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku +mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät +kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. +Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; +hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului +katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina +ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen +häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi +jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat +hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, +kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja +kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, +hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui +niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista. + +Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään +_Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston +jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; +hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista +hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko +katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua +antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin +näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu +kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman +punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan +toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; +hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: +hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut +tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä +hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; +mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, +hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, +tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt +ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten +hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja +että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, +että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa +lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja +kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja +kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka +sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, +minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän +juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä +hurjemmin hän juoksi. + +Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko +uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan +ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan +ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat +nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä +silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana +hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä +Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, +tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla +kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean +itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan. + +Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua +toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa +tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain +kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi +isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, +joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi +viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, +ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle. + +Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe +juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät +viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, +punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan +tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui +häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. -- +Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä +ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa +katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta +seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä +jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut +hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, +joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; +mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. +Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että +kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja +sanoi raskaasti huokaisten: + +-- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma. + +Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut +siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli +herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään +vastenmielistä. + +Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti +onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja +ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut +häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. +Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut +antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. +Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden +ystävättärensä korvaan: + +-- Minäpä kerron teille salaisuuden. + +Neiti nauroi ja kysyi: + +-- Mikä se on? + +-- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun +_minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika +hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en +tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein +kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä +kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän +hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti. + +Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli +suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen +ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät +hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja +koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta +Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka +hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja +jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen +korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa +uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut +enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti +hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof +Musicus_. + +Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään +käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja +syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt +yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan +suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä +lupaa. + +Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi +häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_ +ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli +menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin +moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui +puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän +olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli +hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto +oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, +prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että +naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan +heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo +kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan. + +Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle +komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. +Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, +kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei +hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti +yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, +sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen +salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan +häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa +mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin +hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin +Melchior tahtoi sanoilla: + +"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und +Musicus_..." + +Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti +ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. +Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan +päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä +toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe +vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa +ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi +katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia +oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, +hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti +sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet +vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen. + +Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa +illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta +raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä +ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen +oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen +jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan +laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui +Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: +"Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan +kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle +muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa. + +Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän +monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin +tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan +väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti. + +Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä +hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen +ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi +keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen +korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe +nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, +nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän +tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän +sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi +kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla +ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman +kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen +jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman +suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen +jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä +tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään! +Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista +kärsiä, kun on väkevä!... + +Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja +huudahti: + +-- Kuka siellä on? + +Äiti supatti: + +-- Hyst, lapsukainen uneksii. + +He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki +haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen +hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa +viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei +pimeyteen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe I, by Romain Rolland + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58675 *** |