diff options
| -rw-r--r-- | 58675-0.txt | 4361 | ||||
| -rw-r--r-- | 58675-8.txt | 4743 |
2 files changed, 4361 insertions, 4743 deletions
diff --git a/58675-0.txt b/58675-0.txt new file mode 100644 index 0000000..e4a7306 --- /dev/null +++ b/58675-0.txt @@ -0,0 +1,4361 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58675 *** + + + + + + + + + + + +JEAN-CHRISTOPHE I + +Sarastus + + +Kirj. + +ROMAIN ROLLAND + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1919. + + + + + + +I. + + + "Kuink' auetessa usmain kosteoiden + ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän + kuvastin ensin himmeästi kiiltää"... + + _Dante_, Kiirastuli, XVII. + +Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan +aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on +rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja +tympeä ilma. + +Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan +jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: +lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä +rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, +ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee +vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, +jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. +Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset +huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla +liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; +hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, +lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut +huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän +hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, +joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät. + +Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne +levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, +kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava +ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä +lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, +haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo +silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei +voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä +niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen +nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin +irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen +sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja... + +-- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna. + +Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle. + +Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön. +Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti. + +-- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi +itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä +sellaisia. + +Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo +ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi +äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä +valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi: + +-- Nostakaa se minulle. + +Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan: + +-- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa +huutaa. + +Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja +murahteli: + +-- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta. + +Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen +poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan: + +-- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet +ruma, ja miten minä rakastan sinua. + +Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta +hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen +saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni, +sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se +sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin +että hänestä tulee kunnon mies. + +Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. +Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel +heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti: + +-- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies. + +Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa +muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja +vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä: + +-- Kuinka miehesi ei ole täällä? + +-- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on +harjoitus. + +-- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen +tavallisia valheitaan. + +-- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen +menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan. + +-- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko +tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla +äänellä, hieman hämillään: + +-- Onko hän sillä päällä... taas?... + +-- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti. + +Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan. + +-- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa. + +-- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta +putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä. + +-- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä. + +Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako +ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän +jälleen aterioimaan. + +Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin +tällöin suuttumus: + +-- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen +juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, +puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö +sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! +Pidättäisit häntä kotona!... + +Louisa itki yhä katkerammin. + +-- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt +kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen +yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä +odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena +mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi. + +Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni +Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja +silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään. + +-- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa +hillitsi itsensä ja koetti hymyillä. + +-- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi +häneen: + +-- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa. + +-- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida +minua. Hän katuu nyt sitä. + +-- Ja mitä katumista siinä? + +-- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli +hänen vaimonsa. + +-- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan +pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa, +ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin +suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän +olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla +ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse +ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, +sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin, +etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta +siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta +taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää +kunniallisesti. + +Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, +niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan: + +-- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa. + +Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti +kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni. + + + + +He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että +Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. +Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka +hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti +siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään. + +Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi +ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan +kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa +tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus +oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet +musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin +saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_; +ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; +Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli +toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan +miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja +silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä +raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. +Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi +hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen +hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. +Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään +tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei +ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään +viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen +vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä +ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama +ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus +nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut +hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja +hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior +olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli +pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta +hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui +olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä +kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi +hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen +lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä +olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen +oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut +vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä +ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt? + +Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin +heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät +siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden +veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan +voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn +satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät +itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille +tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla +on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä +juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee +suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan +ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän +sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut +silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta +ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin +kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri +niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä +juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun +ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut +Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, -- +tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä. + +Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan +epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, +joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut +paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai +katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai +rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan +vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen +kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. +Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi +ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset +moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä +tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina +iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli +Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset +ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen +näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi +kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. +Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin +hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan +kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja +muut anastivat hänen paikkansa. + +Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet +pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt +tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan +kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati. + + + + +Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin +tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä +nykyisiä ja menneitä surujaan. + +-- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti. +Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka. + +-- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus. + +-- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä. + +-- Miksikä niin? + +Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei +vastannut. Vanhus jatkoi: + +-- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin? + +-- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä +en tahdo. Menkää nyt vain! + +Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi: + +-- Olkoon sitten niin. + +Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän +kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin +ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti +hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin +juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli +mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi +Melchiorin mennä yksin sisään... + +Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin +tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi +vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku +nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana +voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui +hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti +vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu +tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän +tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää +vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän +sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen +tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, +eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen +ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. +Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän +tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi +koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa +ennenkuin on kaluttavansa kalunnut. + +Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja: + +"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, +kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. +Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko +vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi +rauhoittaa... + +Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. +Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. +Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi +hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja +lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen +huolettomasti huokaisten. + +Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. +Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, +ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. +Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen +murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite +vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja +tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä +pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. +Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. +Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä +säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä +hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät +vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä +hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa +viereen. + +Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa +väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa +kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, +sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta +saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän +olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut +näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen +mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän +ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; +ja hän itki häpeästä. + + + + +Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina +nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja +luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja +päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää. + +Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja +tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, -- +hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, +niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia +tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia. + +Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen +sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia +ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, +joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia +varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, +unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja +keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle +hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, +hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään +löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava +valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. +Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin +kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, +jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, +mitä on olemassa... + + + + +Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän +virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden +huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja +takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen +veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa. + +Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen +selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan +aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja +valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, +jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset +hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat +alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään +päällä... + +Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin +aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden +syvä ja tuttava ääni... + +On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa +ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; +se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja +tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin +se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen +äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista +kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten +hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta +äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, +aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, +syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy +hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka +verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa +kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla... + +Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, +hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa +sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, +kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, +joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri +hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. +Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon +murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne +kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, +sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen +lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee +ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. +Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee +vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella +vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen +sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. +Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän +leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, +ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia +ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia +sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä +kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän +lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan +hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on +arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli +ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. +Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen +sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! +Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän +sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy, +hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, +joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, +äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii +piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa... + +Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva +viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse +pilvien suuret varjot vaeltavat... + + + + +Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää +polkunsa päivien sokkeloissa. + +Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa +seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. +Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, +tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä +niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: +"Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, +ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. +Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei +hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään +hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen +ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan +kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe +painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan +hiljaisuus. + +Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta +hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. +Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat +toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla +olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän +seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti +kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten +joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee +savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin +kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä +kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: +"Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän +korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä +tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta +samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa +hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. +Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä +lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli +liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat +voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?... + +Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin +kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös +vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen +kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on +kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu +maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan +päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan... + + + + +Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään +mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa +sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He +ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan +ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin +vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei +poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. +Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla +keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää +kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää +takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä +siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee +niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. + +Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys +kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka +tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään +tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se +kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin +hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, +ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan +kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, +täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat +mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin +antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa... +Hän nukahtaa hiljalleen. + +Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa. + + + + +Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on +juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän +lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa +ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan +edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen +helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." -- +Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain +välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän +loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun +hänen näytelmäänsä esitetään. + +Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää +meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja +hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja +valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa +permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan +kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; +sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin +elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi. + +Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy +omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. +Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se +onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. +Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, +joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai +antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen +kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on +aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti. + +Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti. + + + + +Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti +kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan +hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän +ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja +niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan +nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin +ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on +tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien +katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy +ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään +kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä +toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. +Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä +kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta +alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku +sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle +tolalle. + +Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä +saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, +jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin +voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se +oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä +tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe +oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa +esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, +muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa +yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä +ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä +housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe +orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän +heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, +joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli. + +Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli +taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, +että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän +niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä +silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö +edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä +vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili +heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään +vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli +onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä +muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa +tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin +vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän +haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa +sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi +tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi +hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli +unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa +seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille. + +Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt +heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. +Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, +jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, +hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva +luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla +tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, +kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi +ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa +sadussa tapahtui... + +Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia +unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi +silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei +muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. +Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä +sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan +mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä +pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli +kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman +matkalla. + + + + +Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli +hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin +tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja +voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot +varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja +lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään. + +Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. +Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta +hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. +Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään +hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän +oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen +kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja +kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen +äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi +lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän +kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt +koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle +ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden +puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon +vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan. + +Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, +Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. +Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia +sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin +juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja +hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa +kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan +jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen +sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä +tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?" + +Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, +että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi +tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti +vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti +kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa +kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, +eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko +ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? -- +muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen +ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä +kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus +että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia. + +Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle +jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat +hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka +johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen +ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai: +"Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin +paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. +Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui +huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut +toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän +oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen +ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti +hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. +Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli +kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä. + +Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta +valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut +hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli +mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli +hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos +sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli +säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, +-- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta +kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he +marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se +hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." +Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; +hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta +virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän +huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, +-- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati +häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui +haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän +näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden +riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin +hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. +Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari +valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä. + +Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin +kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä +heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin +Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa +kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, -- +halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä: +kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn +tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen +sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen +logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella +miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole +mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus +ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea +tepsuttelivat. + +He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä +ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut +jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän +pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia +kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, +miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi +perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että +hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, +että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat +päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut. + +Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja +nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe +lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai +muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä +pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen +ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, +toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. +Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran +kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä +lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin +nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan +paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä +ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. +Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä +pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi +tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin +olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa +alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät +ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, +kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; +kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki +vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely +taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; +hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat +umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon +poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet +hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun +toiseen päähän. + +Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, +hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. +Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan +vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi +kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas +raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia +männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus +uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän +onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä +heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli +ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä +itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät. + +Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä +oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän +tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein +samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään +kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden +virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen +uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi +henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli +anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen +vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty. + +Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi +isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista +autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta +jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja +välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon +ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä +ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän +polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin +istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; +hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän +näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, +nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne +puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin +niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän +nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä +välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen +pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että +kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää +kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää +välinpitämättömältä. + +Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset +hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; +ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät +kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli +loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta +ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän +halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä +ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, +-- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes +vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! +Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi; +hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän +halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, +miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! +Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet +partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta. + +Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin +oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä +kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; +ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui +jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja +suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja +teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai +oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla +yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin +isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. -- +Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. +Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia +ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja +kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää +enää." + +Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä +kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai +loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä +levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen +vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat +päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. +Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he +pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, +pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei +ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet +ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: +"Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten +hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki +minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin +kuoliaaksi..." + +Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset +puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. +Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn +piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen +vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui +viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä +ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät +riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi +hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä +kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden +oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma +raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja +ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot... + +Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin +rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret +kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, +ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme +ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin +näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen +suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni... + + + + +Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa +kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia +seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli +loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen +rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä +verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! +Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista +väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen +haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, +tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, +kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa +lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta... + +Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä +painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu +hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät +ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, +kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta +poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena +matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole +mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe +ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa +ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän +on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä +kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen: + +-- Aiotko kuristaa minut? + +Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka +hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, +kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän +kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari +niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on +elää!... + + + + +Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku +olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa +liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on +tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. +Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. +Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, +ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka +hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on +onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei +usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku +voimilla... + +Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä. + + + + +II. + + + Jo aamun rusko voitti aamun varjon, + mi eellä pakeni, niin että kaukaa + ma meren läikän erottaa jo taisin. + + _Dante_, Kiirastuli I. + +Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt +nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; +sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan +tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset +seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli +vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka +punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin +istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin +silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian +noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti +lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai +neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin +tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti +hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli +kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan +siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä +paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; +he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä +kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie +Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. +Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti +häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat +he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään +synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli +Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen +ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon +iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus +oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, +miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja +perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti +vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät +mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää. + +Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta +voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua +kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan +ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti +ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä +ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt +koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen +maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi +atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään +hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan +oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; +hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta +kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin +härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin +harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että +hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki +jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla +äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat +kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja +meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa +heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa +purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo +suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa +sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä +oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän +erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten +ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; +mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen +hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten +kiittämättömyyttä. + +Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli +yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän +jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen +puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. +Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän +alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin +niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, +koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan +_Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. +Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli +vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa +itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten +henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut +katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, +huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, +katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti +juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän +päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi +innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? +-- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen +olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista +ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut +muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja +säveleitä. + +George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole +ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan +hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin +suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel +kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan +paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina +vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, +ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä +haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä +edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli +sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa. + +Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä +oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät +päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, +elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä +mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa +ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus +ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton +alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja +sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, +todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa +pysähtynyt luonne. + + + + +Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja +Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli +hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, +ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki +hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. +Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän +oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen +tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön +otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin +laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän +joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut +puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei +tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä +ajatteli. + +Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän +ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista +näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä +siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena +ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön. + +Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin +näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia +sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi +hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, +silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli +jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin +tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, +että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, +ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio +näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti +pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin +vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen +jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle +ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne +vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, -- +järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän +heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, +-- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. +Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä +hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, +vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän +kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. +Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen +orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän +kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. +Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana +orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. +Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin +tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi +olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta +yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka +lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei +säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan. + +Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka +on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä +moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, +hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä +ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että +on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla +varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa +omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen +puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. +Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. +Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat +luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja +sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat. + + + + +Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi +pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui. + +Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka +vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. +Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen +ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. +Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan +Christophen hoitoon. + +Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden +vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli +ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti +tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, +näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä +tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai +hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt +äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja +painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta +pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät +he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin +alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän +useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat +tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. +He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää +heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä +ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, +kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen +permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli +pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf +taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, +jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä +takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, +tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä. + +Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt +Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan +ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen: + +-- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton. + +Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta. + + + + +Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan +rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten +häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi +hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että +Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku +Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei +tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut +kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman +onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen +tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, +joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan +saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. +Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset +käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet +ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: +se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu. + +Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin +vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka +kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle +sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään +siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli +kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana +porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla +äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli +punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin +häntä oli neuvottu kysymään. + +-- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki +pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi? +Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä. + +Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo +ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi +olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa +rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan. + +Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä +hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, +hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja +takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja +kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä +hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen +kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja +sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi +seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen +hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan +toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen +katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti +näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä +tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen +neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, +varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän +paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään +pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli +koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla. + +Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, +kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi +ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen +puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut +mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan +ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän +kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi +kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. +Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka +nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän +kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. +Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan +poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti +häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli +pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että +nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja +hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään +lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja +alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka +koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe +vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet +sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat +erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä +oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä +hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta +naista kiitteli. + +Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. +Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili +emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut +äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin +lammas teurastuspenkille. + +He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen +poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, +olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli +heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, +jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää +paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset +seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä +ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan +kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä +toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä +hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan +kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, +varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt +hame ja paljaat sääret. + +Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan +rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen +eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi: + +-- Katso, nuo ovat minun! + +Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että +hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja +kieltävästi päätänsä. + +-- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen +takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra. + +Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi +tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen +kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. +Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli +sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen +kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän +mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior +Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen +mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja +siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen +oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä +suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. +He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko +hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. +Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä. + +Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina +jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota +kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä +vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli +väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian +ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun +huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus +lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. +Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän +ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli +toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä +hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui +hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan +tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he +lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma +niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, +että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi +ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja +tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa +takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka +repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken +onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. +Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan +ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he +halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut +kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa +toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä +hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!... +Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja +kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he +heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja +painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä +oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli +repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina +vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat +hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, +pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he +uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin +heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle +kukkalavaa. + +Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, +ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi +puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki +hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan +tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän +ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli +kiusattu epätoivoon. + +Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen +lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, +lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä +mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään +hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi +sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi +ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja +hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko +asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi +raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi +hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. +Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti +viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon. + +Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä +palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti +askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut +päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan +tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta. + +Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita +tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan +syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki +katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen +täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän +itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja +että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut +toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä +tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen +onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne +tahansa, eikä tulla koskaan takaisin. + +Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä +vastaan. + +-- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior. + +Christophe ei vastannut. + +-- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt? + +Christophe vaikeni itsepäisesti. + +-- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä? + +Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja +kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. +Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua +kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen +lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai +luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat +kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. +Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. +Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, +että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat +kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa +läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior +oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior +oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin +hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan +kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen +nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin +hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman +illallista. + +Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, +kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi +enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä +koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen +mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon +rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi +polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, +-- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten +edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. +Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, +tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu +lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he +olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, +lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, +mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, +raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa +itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. +Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi +epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, +karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään +pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin. + +Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt +kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti +riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa +ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta +Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän +oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli +hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan +oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että +hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan. + +Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken +kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan +helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen +hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. +Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. +Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, +pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan +olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset +lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen +äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja +hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut +hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi +halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. +Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan +uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta +sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän +toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava +ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen +rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta +tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse +todellisuutta. + +Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun +Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta +ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; +mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän +poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä +tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä +valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli +sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, +tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, +Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. +Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei +jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli +itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi +ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, +ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan +saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja +ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli +tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti +lohdutetuin mielin. + +Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei +paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli +muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen. + + + + +Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. +Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut +sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti +lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän +puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä +hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja +miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti +lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen +isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi +perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan +ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. +Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin +ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi +huolettomasti: + +-- Yksi vain, äiti. + +Louisa tuli hiukan levottomaksi. + +-- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin. + +-- Ei kiitos, yksi ainoastaan. + +-- Eikö sinulla sitten ole nälkä? + +-- Ei, ei ole oikein nälkä. + +Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat +perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja +koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä +Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän: + +-- No, ota vielä tuo! + +-- Ei kiitos, äiti. + +-- Mutta oletko sinä kipeä? + +-- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä +moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta +Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla +lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja +kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä +lopuksi: + +-- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe. + +Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä +muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin +nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen +sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut +oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka +isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei +kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut +oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen +saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!... + +Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille +lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus +hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan +kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty +poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä +silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä +tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille +enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli +siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä +Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän +sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä +auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli +heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi +kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; +mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, +Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja +auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. +Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi +syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen +raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti +kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan +epätoivon vimmalla. + +-- Minun pikku poika-parkani!... + +-- Äiti, rakas äiti!... + +He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa. + + + + +Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. +Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. +Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina +ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, +lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin +tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti +oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. +Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti +tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin +punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin +kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä +juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle +jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin +hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja +hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella +äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän +Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku +älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän +oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, +joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman +oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se +on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen +on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai +tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, +aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, +lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on +itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen +kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat +rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. +Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti +kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen +vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, +hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli +isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia +ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. +Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin +ukin kertomusten sankarina. + +Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. +Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa +oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä +sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; +päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja +sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, +ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. +Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. +Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän +tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot +olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin +tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin +isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä +peloittaa. + +-- Isä, isä! huudahti hän. + +Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan +häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin: + +-- Isä, hyvä isä, vastatkaa! + +Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä +kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli +poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun +Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet +mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi +polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he +kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu +naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi +kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: +se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota +hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut. + +Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, +ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla +kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, +jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä +kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon +järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän +tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän +ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt +nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen +paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei +katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. +Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka +vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; +mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, +Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen +istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi +niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja +katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua. + +Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja +muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset +jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein +takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi +jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä +luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior +käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi +kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. +Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli +hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla +äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten +hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä +varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän +siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli +poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli +hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli +hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe +ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan +kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen +viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, +joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta +ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut +ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, -- +kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. +Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea +ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä +olisi kukaan uskonut: + +-- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän. + +Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta. + +Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös +tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. +Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, +sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli +onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että +hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, +hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän +koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin +kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan +kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle +hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. +Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He +rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan +ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin +ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin +oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa +vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli +kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla. + +Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla +katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan +koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi +vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli +aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä +hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun +Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen +tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen +haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat +silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta +helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta +punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin +voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen +kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti +polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn. + +Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän +julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei +välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli +aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää +mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe +istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran +löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta +seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes +sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. +Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet +opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä +järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, +kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin +huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet +pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja +hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin +voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä. + +Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin. + + + + +Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään +ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu +arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, +ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, +jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla +tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai +auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko +huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä +koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka +ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana +väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli +haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei +voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui +tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; +mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän +ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, +karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta +kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä +täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa +poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka +kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan +luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut +hänelle. + +Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä +aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin +nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, -- +sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat +häntä aivan kuin tauti. + +Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, +jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka +kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita +he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen +eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten +päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin +kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä. + +Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi +oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi +hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse +taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi +tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi +täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei +ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta +hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat +riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, +ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän +sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin +kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta +taakseen mennessään portaita alas. + +Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään +isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin +vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa +Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin +valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui +Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi +joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin +ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas +kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja +nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä +kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; +se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. +Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat +valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin +eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina +kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä +ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat +siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe +eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon +päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa. + +Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. +Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. +Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja +ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, +kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne +yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut +sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä +tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu +sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, +uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen +valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa +syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, +ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni +piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita +piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän +oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen +kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili +jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi +matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin +hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä +tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa +nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia +niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen +silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin +unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä +ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja +uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät +uneksivan lapsen sydämessä. + +Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti +ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt +kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos +ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat +muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? -- +Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot +eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin +joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi +nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; +hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää +vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. +Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, +varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla +siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, +sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään +tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä. + +Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden +vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta +itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät +lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä +oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa +lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia +purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät +kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja +eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin +lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. +Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan +katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin +ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. -- +Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli +hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä +käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla +näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. +Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien +mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja +todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin +kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat. + +Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: +-- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään +sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin +kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi +ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta +ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei +jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_ +sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa +piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin +mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin +näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi +olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen +kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen +kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa +kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään +päästä kauhustaan. + +Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; +ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon +eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja +paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat +unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, +jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä +äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, +tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto +narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; +se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä +kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut +jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut +koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä +tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, +hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. +Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan +murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui +sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru +ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen +kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan +komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä +varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin +tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen +ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat +tiedottomasti. + +Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli +itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen +painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri +hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät +hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin +kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla +valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen +sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa +hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä. + +Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren +Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan +koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman. + + + + +Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä +tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän +vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, +vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, +mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, +minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne +erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli +ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, +että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe +oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut +koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta +sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; +hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin +hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; +mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko +oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei +Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa +ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti +ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta +jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe +nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään. + +Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli +siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan +kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli +kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se +oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei +koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis +samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti +hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja +näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne +voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän +ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi +nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia +kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. +Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei +uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan +hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, +kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä: + +-- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja +hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi: + +-- Kuka? + +-- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi +ääntään. + +Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti: + +-- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän. + +Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa +vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken +hiljaisuus; sitten äiti sanoi: + +-- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa... +Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä. + +Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli +kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan +keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan +epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä +huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt +totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa +saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut +suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella +sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut +hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän +nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut. + +Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän +tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku +joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei +häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen +asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja +komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa +huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille +pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa +mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta +kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, +että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; +sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään +pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni +kaikui: + +-- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut. + +Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä: + +-- Kyllä, isä. + +Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien: + +-- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä +pahoillasi? + +Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi: + +-- Hyst, anna hänen nukkua! + +Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana +ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli +lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän +ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja +tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat +syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli +tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: +ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli +antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että +hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän +pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; +ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" +niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle: + +-- Tuolla lapsella ei ole sydäntä. + +Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja +nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin +ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, +niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui +varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi +tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa +äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes +rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai +sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että +sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia +hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän +itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta +kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä +kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui +äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut +heitä herättää. + +Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. +Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin +ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, +tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan +näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan +villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän +kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä +äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä +raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu +sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli +liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen +hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. +Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen +vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän +saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..." + +Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä +hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran +eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan +yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin +viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala +otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän +hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti +sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän +pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä +temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen +asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi +auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan +koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi +rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä +tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, +mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan +yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne +inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa +rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut +liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää +raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, +aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, +ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä +rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! +-- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi +sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! +Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin +sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, +mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän +oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. +Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, +kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen +häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." -- +hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." +-- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se +olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen +koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin +rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa +miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän +kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan +kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, +jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat +nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma +vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian +onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen +iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki +raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut. + +Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi +vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru. + + + + +Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki +hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää +niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä +hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki... + +Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs +hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti +ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei +otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo +entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja +Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt +huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku +Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. +Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä +tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta +ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. +Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta +ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia +kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen +pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; +mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee +mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina +soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti +hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen +minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne +suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian +kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä +kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa +julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi +surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan... + +Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi +palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen +laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne +loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, +hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: +se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? +Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. +Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa +jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa +olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin +hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan +kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, +kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa +takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa +sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai +tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on +leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee +niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne +heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä +ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun +sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka +hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, +vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä +olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat +menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... -- +Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat +totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä! + +Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea +yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, +mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa +vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne +murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa +milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut +siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, +jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat +ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, +jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. -- +Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että +ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, +mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet +rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän +löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, +aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. +Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he +rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän +kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. +He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään... + +Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee +ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat +häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen... + +Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen +istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan +suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja +kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta +puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli +hyvällä tuulella, hän nauroi. + +-- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä +ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan? + +Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He +asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista +kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt +ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä +oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä +niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. +Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: +kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei +pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi +eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui +ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa +välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai +oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, +nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita +tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki +ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä +saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, +ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle +moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne +marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi +kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa +metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja +hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei +yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman +palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista +vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä +kiitollisuudesta paisuvin sydämin. + +Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan +päässä pyöri. + + + + +Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa +erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa +kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, +Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja +muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli +lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin +kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. +Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten +seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja +täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, +kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. +He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, +hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla +jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät +soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät +rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia +merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka +tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman +musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli +sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä +vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, +jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia +eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia +tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta +maasta. + +Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei +voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin +kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan +mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen +silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina +kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli +vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen +pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. +Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt +mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä +hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus +musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan +ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina +hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen +koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan +yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta +tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti +ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko +maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon +taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? +Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki +hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin +hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina +ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii +eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon +poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, +olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että +ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku +poika. + +Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin +säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli +hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja +häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja +polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita +unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään +sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo +Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena +hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat +pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui +kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän +sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä +hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan. + +Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä +eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti +leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; +-- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; +ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää, +miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen +ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri +tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, +joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne +tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset +olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut +mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet +rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa +hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain +sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella +rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; +ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei +tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin +sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli +selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä +ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä +se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, +että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin +olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen +ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, +niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä +yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä +haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta. + +Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset +sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, +jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai +täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen +tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, -- +ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt +narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa +sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita +narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin +mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä +tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen +omissa näkemyksissä... + +Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, +kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin +muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli +vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä +valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään. + + + + +Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen +yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän +tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt +loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen +ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi, +ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen +äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä +paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä +ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." -- +Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja +harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt. + +Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen +jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan +pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes +Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin +seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä +siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein +ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän +tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan +saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, +oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, +joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; +eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat +kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, +joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset +seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, +köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, +koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä +opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten +vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi +niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin +eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. +Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden +kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita +norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan +virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? -- +Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. +Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin +huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi +kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta. + +Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään +vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. +Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. +Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän +äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, +että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri +huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä +väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, +kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän +pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, +että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän +antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. +Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja +Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki +pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin +aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. +Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, +itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. +Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi +tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, +vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi: + +-- Isä, minä en tahdo enää soittaa. + +Melchior kiehahti. + +-- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta +niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä +kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi: + +-- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että +minua piestään, ja sitten... + +Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä +melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui: + +-- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?... + +Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä: + +-- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!... + +Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen +takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi: + +-- Sinä soitat! + +Ja Christophe huusi: + +-- En, en, minä en soita! + +Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän +tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko +päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan +jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos +potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni. + +Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa +niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan +ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui +likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. +Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä: + +-- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö +olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä +olisit kuollut, että olisit kuollut! + +Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia +portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun +nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. +Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi +tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä +rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! +Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. +Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot +kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. +Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen +ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet +tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä +kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä +näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita +itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, +ja hän nautti kostostaan... + +Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden +yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt +enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, +ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi +sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti +vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, +tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä +itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään +pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian +aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia +esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, +katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut +paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla +vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi +yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten +hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. +Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli +syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja +inhoittava. + +Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla +voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan +taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa +pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän +ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit +teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on +huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli +nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta +paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui +ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä +siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa, +varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika +tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru +tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle +yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. +Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, +alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan +hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!... + +Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta +ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän +sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, +ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat +tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, +jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. +Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten +kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä +tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa +iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, +jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä... +-- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat +virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen +kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä +puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit +kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten +tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni +kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja, +viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta. + +Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa +ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein +pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan +umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa +hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan +unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä +ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja +pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää +säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja +pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet. +Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet +ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän +nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö, +ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen +kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti... +Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä, +joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan +kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä... +Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät +näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin +väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat +kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan +auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja +rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, +sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene +pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman +sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei +ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, +jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina +kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka +täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei +ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän +tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä +syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...? + +Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran +näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin +korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen +vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, +kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden +värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää +rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen... +-- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki +tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu +liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina +halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää +ole!... Oi onnen rajattomuus!... + +-- -- -- + +Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran +kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät +karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa +tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt +pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe +nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, +jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui. + + + + +III. + + + Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt + oon usein aamunkoissa ruskottavan... + + _Dante_, Kiirastuli, XXX. + +Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja +sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet +pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi +Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen +hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja +pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, +punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi +hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin +erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin +lyönnit. + +Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki +kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan +siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet +poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, +sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että +kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja +jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe +oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten +aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset +sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen +kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa. + +Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten +musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko +elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun +taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan. + +Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa +näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, +huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, +kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme +kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus +ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä +suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa +teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi +ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; +mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita +asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, +vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli +ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän +tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, +ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi +hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein +toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. +Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan +lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus +ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen +rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan. + +He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona +olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, +eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi +ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida +rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä. + +Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville +orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti +kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa +ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli +tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, +että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella +mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, +joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean +araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki +katselivat häntä. + +Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän +tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät. + +Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan +tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että +unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. +Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. +Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä +hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä +oli melkoisen eriskummainen. + +Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, +jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen +katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka +näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut +aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, +jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt +hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, +nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, +joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei +hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. +Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, +jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät +tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä +muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut +itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä +erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa +niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti +häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan +keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki +paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät +ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä +eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin +hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, +jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, +hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia +peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä +monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin +rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena +kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti +kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi. + +Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet +utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja +kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla +se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, +jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä +pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan +ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko +se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili +joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat +ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat +välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä +näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle +tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi +ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän +puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; +hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat +jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti +teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän +ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen +kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli +nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän +ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt +ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. +Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut. + +Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. +Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin +mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi: + +-- No, oletko tyytyväinen, poikaseni? + +Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, +hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; +hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään +huokaisten: + +-- Oi, olen! + +Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi: + +-- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda +tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään +kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä. + +Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei +hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt +itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, +jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain +päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla +mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi: + +-- Ukki, kuka tämän on tehnyt? + +Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta +säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. +Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi: + +-- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti. + +-- Mitä niin? vastasi hän. + +-- Oletko sinäkin tehnyt tällaista? + +-- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja +jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä +katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; +mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli +valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti +niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää +niitä kenenkään arvosteltavaksi. + +He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei +kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. +Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe +kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin +yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä +uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku +sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; +hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa +varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin +sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?" + +Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä +teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun +luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei +ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli +viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän +seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi +sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa +kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt +enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän +meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta +tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi +teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi +enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, +tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari +kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa +näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui +tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, +viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun +hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, +niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät +uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." +-- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut +ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän +vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, +kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale +aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson +nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun +oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin +päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän +ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut. +Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä +kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut +jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. +Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista... +Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan +kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä +alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin +Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, +että se pian loppuisi. + + + + +Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän +Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen +kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa +siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin +teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät +ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui +kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan +Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen +liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. +Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, +että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa +kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi +hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä. + +Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu +vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, +jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin +ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis +sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta +kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, +vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan +oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai +voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että +voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden +sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt +muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja +hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, +että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan +eli alituisessa pimeydessä. + +Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko +kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa +hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen +ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu +loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla +laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet +kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior +soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja. + +Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset +nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. +Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet +ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi +vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. +Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat +viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä +värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli +kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä +tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko +suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen +musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, +että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat +täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen +elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. +Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten +katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän +liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti +ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja +jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat +itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko +yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen +teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja +hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan +yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi +ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. +Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista +tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat +hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat +puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan +tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka +Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä +lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä +hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta +ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin +päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän +oli liian pieni. Hän ei päässyt perille. + +Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa +serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut +hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu +mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin +palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka +hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin +muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa +Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan +seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. +Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He +menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne +esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja +liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia +pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli +peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja +viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä +päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta. + +Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: +hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia +vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, +ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki +nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, +viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia +imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen +teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen +ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä +aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, +että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; +mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja +luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti +Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili +Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai +kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen +yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä +ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan +mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti +häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt +tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin +Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, +niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, +että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; +hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle +äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili +saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta +kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi +Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin +korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet +vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, +sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, +joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei +tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler +nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi: + +-- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy +sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin. + +Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli +häntä: + +-- Ahaa, sinä et tahdo? + +Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän +tahtoo. + +-- Jaha, se on siis sovittu? + +Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä. + +-- No, kaulaa minua siitä edes? + +Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan. + +-- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi! + +Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. +Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti +hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin +sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut. + +Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän +tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana +tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä +ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; +Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä +tulleet koviksi. Hän sanoi: + +-- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. +Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei +meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule +murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy +ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo! + +Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle +maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen +hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään +olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, +että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi +pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe +ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti +pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai +maistaa isoisän lasista. + +Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän +oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että +Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe +vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt +häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka +suuri _Hän_ oli! + +-- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen +kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen +puolestansa! + + + + +Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin +taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. +Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät +tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias +pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä +tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen +tietoisuutta, että hän sävelsi. + +Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, +liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin +tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, +hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, +kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä +suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei +muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. +Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen +sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. +Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut. + +Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, +tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella +jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien +nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan +jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta +illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa +yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket +pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei +siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten +hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa. + +Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli +hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, +jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri +tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin +hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma +laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja +varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi +kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, +jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä +soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään +juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän +näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki +kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. -- +Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. +Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä +Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat +voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen +tarkasti. + +Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa +pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri +permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin +sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä +toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi: + +-- Mitä sinä siinä laulat, poika? + +Christophe vastasi, ettei hän tiennyt. + +-- Ala alusta! sanoi Jean-Michel. + +Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä +isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla +tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan +tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta +välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun +poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa. + +Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista +ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli +asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään +menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka +riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt +muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän +puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe +ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi +heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, +aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. +Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, +ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen +pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: +hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei +tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: +hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai +tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä +niissä hän oli miestä mielestään. + +Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä +hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle +jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä +nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. +Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, +sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen +selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu +koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui +Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. +Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; +hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt. + +-- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa? + +Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän +oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi: + +-- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä. + +-- En minä muista. + +Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui +niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei +uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea: + +-- Ukki, en minä muista. Christophe punastui. + +-- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun +aarioitasi. + +Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, +hänen sydämensä aivan hätkähti. + +-- Oi, ukki!... + +Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon: + +-- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit +vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan +alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. -- +_Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt. + +Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla: + +LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI +JEAN-CRISTOPHE KRAFFT. + +Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, +suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä +kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..." + +Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja +piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. +Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi +äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, +että liikutus saisi hänet valtaansa: + +-- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun +luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi +minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on +tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna. + +Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla +isoisän kanssa yksissä töissä. + +-- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa. + +-- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi +sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten, +kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? +Ethän sinä häntä unohda? + +Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa +viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään +pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen +teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun +kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä +hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen +omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten +sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin +kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen +tukkaansa. + +-- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen +musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, +taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä +muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän +ennusti, mitä sinusta tulee? + +Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei +tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, +tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi +käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa. + + + + +Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat +hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti +hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille +ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. +Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko +oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin +työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti +olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla +pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin +koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä +kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä. + +Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista +olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella +lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän +oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan +ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän +ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut +virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen +luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän +ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, +kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä +kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, +-- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui +kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi +kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä +hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi +ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän +teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta +hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, +jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän +asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi +hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä +olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria? + +Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, +ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan +päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä +häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä +Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin +hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin +paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen +oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti +näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään +ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä." + +Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli +säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui +hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi +kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän +ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut +enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. +Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; +ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, +vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan +riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki +nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat +suurenmoisia. + +Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen +luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut +suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä +oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli. + +Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja +hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; +luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti +hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli +pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat +silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun +päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi +vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen +kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. +He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät +häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle +köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno +nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli +ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen +seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, +kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, +säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä +koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, +perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: +jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti +maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. +Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua +eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, +kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy +huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti +jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta +alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan +nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti +tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että +isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli +heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin +sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei +ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, +mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli +varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen +niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille +nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta +taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, +ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti +hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He +olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat +nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli +ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa +alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, +häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan +luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset +toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin +sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä +syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta. + +Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt +yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta +kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän +kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä +rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän +rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; +hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina +hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska +keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; +sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin +hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku +muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai +syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti +tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, +huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin +muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja +hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta +Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi +ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että +eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia +kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä +koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt +kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni +antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla +_hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan +siitä väitteestä oivallinen esimerkki. + +Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja +Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja +meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. +Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista +alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni +koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen +jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun +läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen +enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, +naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti +Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. +Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän +viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. +Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu +hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja +vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella +häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen +näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt +vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. +Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas +hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku +laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän +pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen +lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä +alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan +kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen +askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut +sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi +nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan +ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei +hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, +lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin +askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi +aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja +haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin +tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; +sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe +pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan +jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä +kurkussa hän sanoi: + +-- Eno... + +Gottfried ei vastannut. + +-- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja +painaen siihen leukansa. + +Gottfriedin lempeä ääni vastasi: + +-- No, lapsukainen... + +-- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit? + +-- Sitä en tiedä. + +-- Sano, mitä se oli! + +-- Enhän tiedä. Se on jokin laulu. + +-- Onko se sinun tekemäsi? + +-- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu. + +-- Kuka sen on tehnyt? + +-- Sitä ei tiedetä. + +-- Ja milloin tehty? + +-- Ei tiedetä... + +-- Kun sinä olit pieni? + +-- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, +isäni isoisä olivat... Se on ollut aina. + +-- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut. + +Christophe mietti hetkisen: + +-- Eno, osaatko sinä muita lauluja? + +-- Kyllä. + +-- Laula sitten toinen laulu. + +-- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee +laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen. + +-- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia? + +-- Tämä ei ole musiikkia. + +Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän +pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista +tavallista musiikkia. Hän jatkoi: + +-- Eno, oletko sinä niitä tehnyt? + +-- Mitä? + +-- Lauluja. + +-- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä. +Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti: + +-- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä +vain päätänsä: + +-- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain: + +-- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja? + +-- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat +silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun +olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit +itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun +tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle +hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan +taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän... +Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään +uusia? + +-- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän +opetuksia ja lapsellisia unelmia. + +Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen: + +-- Miksi sinä naurat? + +Gottfried vastasi: + +-- Oh, minähän en ole mitään. + +Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi: + +-- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi? + +-- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried +ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi: + +-- Mistä syystä? + +Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi: + +-- Tehdäkseni kauniita lauluja. + +Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi: + +-- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla +suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii +tavoitellen häntäänsä. + +Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, +jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen +kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried +kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai +nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi: + +-- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, +niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan: + +-- Mutta kun tahdon tehdä!... + +-- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja +niinkuin nuo, kuuntelepas... + +Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, +hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. +Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun +sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. +Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta +kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel. + +-- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan +pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai +Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit? + +Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti +niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. +Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun +paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, +taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, +joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. +Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon +olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen +tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: +"Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle +anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä +hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä +hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti +sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli +liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. +Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän +täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei +eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, +sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme +uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia +lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi +hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. +Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat +äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried +poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten +tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken +olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti +Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä +lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman +laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat +merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried +lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja +aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. +Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; +ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun +häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse +halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe +ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi +laulaa. + +Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti +Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista +hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän +tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli +häntä tyynesti; sitten hän virkkoi: + +-- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin +pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti: + +-- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei +sinua pakottanut sellaista tekemään. + +Christophe väitti vihasta punastuen vastaan: + +-- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän. + +-- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, +hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä +ymmärrä... + +Ja hetken päästä hän lisäsi: + +-- Mutta minusta se vain oli rumaa. + +Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili +ja virkkoi. + +-- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta +parempia. + +Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties +paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki. +Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat. +Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna: + +-- Nämä olivat vielä rumempia. + +Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli +purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti +edelleen: + +-- Miten rumaa! rumaa! + +Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä: + +-- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa? + +Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin: + +-- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen +tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä +ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, +ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit? + +-- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin +kirjoittaa jonkin kauniin pätkän. + +-- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit +sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. +Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. +Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja +valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se +muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille +lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta +ja kunniallisesti. + +Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe +kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. +Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän +on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin +hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi +hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät +syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut. + +Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään +alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein +repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried +siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti +sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä +huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, +ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen +kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä." + +Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan +jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, +kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei +nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka +läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti +alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; +mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla +läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä +kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli +ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan +pujahti hiljaa pois. Hän sanoi: + +-- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se +ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin +päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa +saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa. + +Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, +Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan +vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen +tarkasti vaarin. + + + + +Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. +Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen +inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta +iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin +kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että +"saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi +kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan +aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista +ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei +tiennytkään, miksi. + +Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä +iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli +omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_. +Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut +hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi +julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään +hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; -- +_pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä +konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken +jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat +innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. +Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, +aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät +nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa. + +Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän +ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla +puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen +kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska +hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä +Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin +mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, +edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä +järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin +huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän +väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui +aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen +olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli +kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja +kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi; +Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, +ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, +niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin +ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä +kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko +asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja +hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä. + +Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja +luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior +katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja +nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista: + + "_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen + Armollinen herra!_ + + "Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun + nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden + jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden + harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, + hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen + vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein + inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! + Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias! + ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta + sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä + vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä + kirjoitin. + + Olisiko minulla nyt, + + _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ + + olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi + askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko + minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin + hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?... + + Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet + Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja + lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla. + + Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin + lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne + vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os + hyvyydessäsi, + + _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ + + silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun + jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan! + + _Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa + kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin + palvelija_, + + Jean-Christophe Krafft." + +Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli +päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas +alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, +mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. +Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä +kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin +julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli +suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; +hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat +viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin +käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa +puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään. + +Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi +avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten +toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin +päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_. +Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta +pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana +viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden +vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan +niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, +johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät +auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää +omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, +selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". -- +Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon +kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi +isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, +joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut +luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa +pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt +kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin. + +Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, +minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia +vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika +näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias +lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki +tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa +voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän +päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. +Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa +tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen +naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi +yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku +herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset +kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä +olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen +harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden +päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä +kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui +kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, +että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. +Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; +hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään +lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja +pöydässä sai hän parhaat palat. + +Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen +ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; +hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. +Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli +mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi +sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan +napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta +kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; +tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen +olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä +nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä +hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä. + + + + +Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua +ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista +perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta +uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja +että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior +kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli +myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän +kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen +läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; +mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se +kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi. + +Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik +Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei +tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein +kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän +ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän +antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa +tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen +ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. +Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, +läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai +sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein +ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä +lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä +tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, +väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla +poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu +katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt +Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, +herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä +yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? +Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka +tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet +silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin +saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi +kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, +kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan +iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, +keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin +läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. +Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, +että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa +ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: +suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä +kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen +viimeiset neuvot. + +Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. +Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin +älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: +heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja +viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe +astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle +osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin +vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille +kulissien takaa. + +Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten +teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, +satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi +vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen +pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen +kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet +jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua +uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten +katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki +täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle +pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen +kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. +Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali +yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka +olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. +Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka +tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi +ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä +ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta +oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja +tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli +sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian +korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei +odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se +lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan +kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään. + +Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet +otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku +mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät +kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. +Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; +hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului +katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina +ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen +häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi +jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat +hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, +kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja +kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, +hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui +niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista. + +Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään +_Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston +jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; +hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista +hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko +katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua +antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin +näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu +kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman +punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan +toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; +hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: +hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut +tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä +hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; +mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, +hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, +tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt +ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten +hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja +että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, +että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa +lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja +kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja +kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka +sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, +minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän +juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä +hurjemmin hän juoksi. + +Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko +uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan +ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan +ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat +nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä +silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana +hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä +Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, +tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla +kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean +itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan. + +Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua +toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa +tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain +kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi +isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, +joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi +viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, +ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle. + +Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe +juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät +viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, +punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan +tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui +häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. -- +Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä +ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa +katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta +seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä +jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut +hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, +joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; +mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. +Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että +kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja +sanoi raskaasti huokaisten: + +-- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma. + +Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut +siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli +herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään +vastenmielistä. + +Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti +onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja +ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut +häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. +Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut +antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. +Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden +ystävättärensä korvaan: + +-- Minäpä kerron teille salaisuuden. + +Neiti nauroi ja kysyi: + +-- Mikä se on? + +-- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun +_minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika +hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en +tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein +kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä +kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän +hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti. + +Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli +suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen +ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät +hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja +koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta +Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka +hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja +jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen +korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa +uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut +enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti +hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof +Musicus_. + +Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään +käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja +syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt +yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan +suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä +lupaa. + +Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi +häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_ +ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli +menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin +moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui +puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän +olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli +hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto +oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, +prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että +naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan +heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo +kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan. + +Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle +komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. +Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, +kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei +hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti +yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, +sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen +salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan +häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa +mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin +hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin +Melchior tahtoi sanoilla: + +"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und +Musicus_..." + +Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti +ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. +Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan +päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä +toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe +vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa +ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi +katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia +oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, +hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti +sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet +vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen. + +Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa +illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta +raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä +ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen +oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen +jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan +laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui +Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: +"Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan +kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle +muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa. + +Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän +monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin +tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan +väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti. + +Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä +hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen +ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi +keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen +korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe +nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, +nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän +tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän +sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi +kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla +ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman +kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen +jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman +suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen +jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä +tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään! +Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista +kärsiä, kun on väkevä!... + +Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja +huudahti: + +-- Kuka siellä on? + +Äiti supatti: + +-- Hyst, lapsukainen uneksii. + +He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki +haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen +hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa +viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei +pimeyteen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe I, by Romain Rolland + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58675 *** diff --git a/58675-8.txt b/58675-8.txt deleted file mode 100644 index cf0ab5d..0000000 --- a/58675-8.txt +++ /dev/null @@ -1,4743 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Jean Christophe I, by Romain Rolland - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and -most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms -of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll -have to check the laws of the country where you are located before using -this ebook. - - - -Title: Jean Christophe I - Sarastus - -Author: Romain Rolland - -Release Date: January 12, 2019 [EBook #58675] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE I *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - - - -JEAN-CHRISTOPHE I - -Sarastus - - -Kirj. - -ROMAIN ROLLAND - - - - - -Porvoossa, -Werner Söderström Osakeyhtiö, -1919. - - - - - - -I. - - - "Kuink' auetessa usmain kosteoiden - ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän - kuvastin ensin himmeästi kiiltää"... - - _Dante_, Kiirastuli, XVII. - -Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan -aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on -rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja -tympeä ilma. - -Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan -jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: -lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä -rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, -ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee -vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, -jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. -Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset -huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla -liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; -hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, -lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut -huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän -hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, -joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät. - -Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne -levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, -kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava -ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä -lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, -haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo -silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei -voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä -niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen -nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin -irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen -sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja... - --- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna. - -Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle. - -Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön. -Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti. - --- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi -itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä -sellaisia. - -Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo -ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi -äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä -valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi: - --- Nostakaa se minulle. - -Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan: - --- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa -huutaa. - -Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja -murahteli: - --- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta. - -Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen -poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan: - --- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet -ruma, ja miten minä rakastan sinua. - -Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta -hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen -saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni, -sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se -sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin -että hänestä tulee kunnon mies. - -Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. -Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel -heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti: - --- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies. - -Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa -muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja -vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä: - --- Kuinka miehesi ei ole täällä? - --- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on -harjoitus. - --- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen -tavallisia valheitaan. - --- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen -menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan. - --- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko -tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla -äänellä, hieman hämillään: - --- Onko hän sillä päällä... taas?... - --- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti. - -Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan. - --- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa. - --- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta -putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä. - --- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä. - -Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako -ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän -jälleen aterioimaan. - -Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin -tällöin suuttumus: - --- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen -juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, -puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö -sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! -Pidättäisit häntä kotona!... - -Louisa itki yhä katkerammin. - --- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt -kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen -yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä -odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena -mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi. - -Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni -Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja -silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään. - --- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa -hillitsi itsensä ja koetti hymyillä. - --- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi -häneen: - --- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa. - --- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida -minua. Hän katuu nyt sitä. - --- Ja mitä katumista siinä? - --- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli -hänen vaimonsa. - --- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan -pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa, -ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin -suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän -olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla -ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse -ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, -sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin, -etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta -siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta -taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää -kunniallisesti. - -Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, -niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan: - --- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa. - -Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti -kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni. - - - - -He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että -Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. -Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka -hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti -siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään. - -Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi -ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan -kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa -tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus -oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet -musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin -saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_; -ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; -Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli -toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan -miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja -silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä -raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. -Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi -hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen -hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. -Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään -tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei -ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään -viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen -vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä -ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama -ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus -nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut -hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja -hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior -olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli -pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta -hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui -olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä -kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi -hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen -lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä -olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen -oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut -vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä -ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt? - -Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin -heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät -siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden -veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan -voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn -satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät -itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille -tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla -on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä -juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee -suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan -ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän -sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut -silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta -ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin -kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri -niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä -juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun -ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut -Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, -- -tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä. - -Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan -epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, -joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut -paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai -katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai -rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan -vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen -kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. -Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi -ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset -moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä -tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina -iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli -Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset -ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen -näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi -kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. -Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin -hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan -kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja -muut anastivat hänen paikkansa. - -Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet -pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt -tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan -kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati. - - - - -Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin -tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä -nykyisiä ja menneitä surujaan. - --- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti. -Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka. - --- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus. - --- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä. - --- Miksikä niin? - -Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei -vastannut. Vanhus jatkoi: - --- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin? - --- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä -en tahdo. Menkää nyt vain! - -Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi: - --- Olkoon sitten niin. - -Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän -kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin -ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti -hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin -juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli -mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi -Melchiorin mennä yksin sisään... - -Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin -tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi -vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku -nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana -voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui -hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti -vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu -tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän -tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää -vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän -sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen -tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, -eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen -ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. -Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän -tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi -koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa -ennenkuin on kaluttavansa kalunnut. - -Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja: - -"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, -kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. -Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko -vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi -rauhoittaa... - -Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. -Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. -Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi -hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja -lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen -huolettomasti huokaisten. - -Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. -Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, -ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. -Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen -murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite -vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja -tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä -pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. -Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. -Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä -säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä -hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät -vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä -hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa -viereen. - -Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa -väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa -kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, -sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta -saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän -olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut -näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen -mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän -ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; -ja hän itki häpeästä. - - - - -Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina -nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja -luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja -päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää. - -Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja -tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, -- -hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, -niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia -tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia. - -Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen -sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia -ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, -joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia -varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, -unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja -keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle -hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, -hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään -löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava -valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. -Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin -kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, -jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, -mitä on olemassa... - - - - -Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän -virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden -huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja -takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen -veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa. - -Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen -selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan -aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja -valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, -jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset -hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat -alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään -päällä... - -Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin -aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden -syvä ja tuttava ääni... - -On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa -ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; -se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja -tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin -se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen -äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista -kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten -hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta -äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, -aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, -syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy -hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka -verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa -kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla... - -Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, -hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa -sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, -kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, -joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri -hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. -Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon -murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne -kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, -sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen -lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee -ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. -Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee -vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella -vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen -sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. -Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän -leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, -ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia -ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia -sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä -kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän -lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan -hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on -arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli -ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. -Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen -sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! -Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän -sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy, -hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, -joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, -äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii -piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa... - -Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva -viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse -pilvien suuret varjot vaeltavat... - - - - -Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää -polkunsa päivien sokkeloissa. - -Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa -seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. -Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, -tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä -niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: -"Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, -ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. -Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei -hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään -hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen -ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan -kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe -painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan -hiljaisuus. - -Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta -hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. -Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat -toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla -olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän -seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti -kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten -joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee -savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin -kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä -kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: -"Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän -korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä -tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta -samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa -hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. -Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä -lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli -liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat -voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?... - -Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin -kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös -vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen -kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on -kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu -maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan -päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan... - - - - -Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään -mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa -sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He -ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan -ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin -vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei -poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. -Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla -keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää -kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää -takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä -siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee -niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. - -Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys -kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka -tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään -tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se -kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin -hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, -ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan -kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, -täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat -mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin -antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa... -Hän nukahtaa hiljalleen. - -Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa. - - - - -Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on -juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän -lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa -ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan -edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen -helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." -- -Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain -välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän -loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun -hänen näytelmäänsä esitetään. - -Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää -meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja -hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja -valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa -permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan -kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; -sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin -elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi. - -Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy -omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. -Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se -onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. -Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, -joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai -antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen -kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on -aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti. - -Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti. - - - - -Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti -kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan -hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän -ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja -niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan -nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin -ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on -tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien -katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy -ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään -kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä -toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. -Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä -kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta -alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku -sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle -tolalle. - -Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä -saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, -jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin -voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se -oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä -tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe -oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa -esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, -muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa -yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä -ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä -housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe -orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän -heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, -joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli. - -Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli -taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, -että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän -niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä -silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö -edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä -vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili -heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään -vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli -onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä -muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa -tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin -vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän -haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa -sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi -tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi -hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli -unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa -seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille. - -Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt -heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. -Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, -jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, -hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva -luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla -tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, -kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi -ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa -sadussa tapahtui... - -Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia -unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi -silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei -muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. -Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä -sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan -mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä -pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli -kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman -matkalla. - - - - -Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli -hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin -tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja -voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot -varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja -lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään. - -Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. -Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta -hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. -Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään -hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän -oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen -kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja -kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen -äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi -lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän -kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt -koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle -ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden -puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon -vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan. - -Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, -Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. -Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia -sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin -juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja -hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa -kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan -jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen -sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä -tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?" - -Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, -että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi -tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti -vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti -kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa -kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, -eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko -ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? -- -muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen -ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä -kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus -että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia. - -Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle -jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat -hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka -johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen -ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai: -"Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin -paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. -Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui -huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut -toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän -oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen -ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti -hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. -Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli -kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä. - -Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta -valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut -hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli -mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli -hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos -sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli -säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, --- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta -kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he -marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se -hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." -Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; -hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta -virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän -huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, --- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati -häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui -haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän -näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden -riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin -hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. -Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari -valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä. - -Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin -kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä -heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin -Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa -kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, -- -halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä: -kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn -tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen -sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen -logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella -miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole -mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus -ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea -tepsuttelivat. - -He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä -ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut -jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän -pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia -kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, -miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi -perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että -hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, -että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat -päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut. - -Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja -nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe -lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai -muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä -pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen -ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, -toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. -Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran -kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä -lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin -nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan -paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä -ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. -Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä -pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi -tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin -olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa -alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät -ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, -kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; -kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki -vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely -taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; -hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat -umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon -poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet -hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun -toiseen päähän. - -Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, -hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. -Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan -vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi -kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas -raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia -männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus -uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän -onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä -heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli -ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä -itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät. - -Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä -oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän -tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein -samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään -kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden -virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen -uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi -henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli -anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen -vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty. - -Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi -isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista -autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta -jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja -välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon -ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä -ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän -polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin -istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; -hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän -näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, -nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne -puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin -niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän -nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä -välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen -pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että -kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää -kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää -välinpitämättömältä. - -Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset -hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; -ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät -kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli -loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta -ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän -halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä -ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, --- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes -vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! -Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi; -hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän -halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, -miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! -Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet -partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta. - -Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin -oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä -kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; -ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui -jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja -suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja -teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai -oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla -yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin -isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. -- -Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. -Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia -ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja -kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää -enää." - -Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä -kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai -loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä -levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen -vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat -päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. -Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he -pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, -pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei -ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet -ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: -"Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten -hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki -minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin -kuoliaaksi..." - -Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset -puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. -Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn -piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen -vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui -viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä -ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät -riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi -hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä -kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden -oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma -raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja -ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot... - -Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin -rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret -kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, -ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme -ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin -näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen -suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni... - - - - -Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa -kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia -seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli -loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen -rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä -verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! -Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista -väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen -haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, -tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, -kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa -lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta... - -Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä -painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu -hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät -ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, -kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta -poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena -matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole -mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe -ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa -ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän -on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä -kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen: - --- Aiotko kuristaa minut? - -Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka -hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, -kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän -kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari -niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on -elää!... - - - - -Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku -olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa -liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on -tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. -Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. -Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, -ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka -hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on -onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei -usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku -voimilla... - -Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä. - - - - -II. - - - Jo aamun rusko voitti aamun varjon, - mi eellä pakeni, niin että kaukaa - ma meren läikän erottaa jo taisin. - - _Dante_, Kiirastuli I. - -Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt -nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; -sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan -tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset -seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli -vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka -punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin -istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin -silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian -noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti -lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai -neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin -tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti -hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli -kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan -siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä -paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; -he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä -kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie -Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. -Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti -häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat -he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään -synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli -Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen -ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon -iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus -oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, -miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja -perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti -vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät -mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää. - -Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta -voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua -kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan -ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti -ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä -ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt -koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen -maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi -atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään -hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan -oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; -hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta -kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin -härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin -harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että -hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki -jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla -äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat -kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja -meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa -heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa -purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo -suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa -sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä -oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän -erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten -ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; -mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen -hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten -kiittämättömyyttä. - -Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli -yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän -jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen -puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. -Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän -alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin -niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, -koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan -_Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. -Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli -vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa -itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten -henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut -katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, -huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, -katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti -juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän -päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi -innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? --- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen -olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista -ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut -muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja -säveleitä. - -George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole -ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan -hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin -suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel -kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan -paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina -vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, -ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä -haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä -edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli -sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa. - -Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä -oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät -päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, -elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä -mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa -ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus -ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton -alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja -sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, -todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa -pysähtynyt luonne. - - - - -Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja -Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli -hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, -ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki -hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. -Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän -oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen -tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön -otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin -laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän -joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut -puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei -tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä -ajatteli. - -Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän -ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista -näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä -siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena -ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön. - -Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin -näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia -sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi -hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, -silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli -jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin -tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, -että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, -ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio -näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti -pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin -vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen -jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle -ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne -vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, -- -järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän -heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, --- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. -Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä -hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, -vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän -kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. -Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen -orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän -kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. -Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana -orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. -Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin -tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi -olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta -yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka -lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei -säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan. - -Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka -on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä -moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, -hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä -ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että -on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla -varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa -omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen -puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. -Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. -Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat -luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja -sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat. - - - - -Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi -pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui. - -Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka -vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. -Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen -ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. -Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan -Christophen hoitoon. - -Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden -vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli -ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti -tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, -näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä -tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai -hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt -äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja -painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta -pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät -he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin -alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän -useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat -tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. -He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää -heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä -ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, -kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen -permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli -pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf -taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, -jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä -takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, -tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä. - -Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt -Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan -ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen: - --- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton. - -Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta. - - - - -Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan -rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten -häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi -hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että -Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku -Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei -tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut -kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman -onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen -tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, -joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan -saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. -Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset -käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet -ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: -se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu. - -Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin -vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka -kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle -sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään -siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli -kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana -porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla -äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli -punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin -häntä oli neuvottu kysymään. - --- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki -pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi? -Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä. - -Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo -ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi -olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa -rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan. - -Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä -hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, -hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja -takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja -kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä -hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen -kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja -sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi -seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen -hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan -toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen -katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti -näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä -tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen -neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, -varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän -paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään -pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli -koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla. - -Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, -kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi -ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen -puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut -mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan -ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän -kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi -kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. -Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka -nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän -kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. -Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan -poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti -häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli -pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että -nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja -hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään -lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja -alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka -koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe -vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet -sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat -erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä -oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä -hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta -naista kiitteli. - -Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. -Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili -emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut -äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin -lammas teurastuspenkille. - -He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen -poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, -olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli -heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, -jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää -paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset -seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä -ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan -kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä -toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä -hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan -kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, -varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt -hame ja paljaat sääret. - -Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan -rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen -eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi: - --- Katso, nuo ovat minun! - -Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että -hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja -kieltävästi päätänsä. - --- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen -takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra. - -Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi -tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen -kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. -Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli -sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen -kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän -mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior -Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen -mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja -siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen -oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä -suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. -He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko -hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. -Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä. - -Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina -jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota -kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä -vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli -väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian -ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun -huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus -lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. -Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän -ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli -toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä -hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui -hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan -tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he -lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma -niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, -että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi -ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja -tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa -takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka -repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken -onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. -Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan -ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he -halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut -kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa -toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä -hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!... -Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja -kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he -heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja -painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä -oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli -repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina -vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat -hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, -pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he -uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin -heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle -kukkalavaa. - -Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, -ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi -puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki -hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan -tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän -ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli -kiusattu epätoivoon. - -Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen -lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, -lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä -mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään -hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi -sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi -ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja -hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko -asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi -raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi -hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. -Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti -viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon. - -Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä -palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti -askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut -päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan -tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta. - -Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita -tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan -syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki -katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen -täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän -itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja -että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut -toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä -tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen -onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne -tahansa, eikä tulla koskaan takaisin. - -Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä -vastaan. - --- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior. - -Christophe ei vastannut. - --- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt? - -Christophe vaikeni itsepäisesti. - --- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä? - -Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja -kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. -Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua -kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen -lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai -luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat -kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. -Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. -Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, -että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat -kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa -läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior -oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior -oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin -hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan -kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen -nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin -hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman -illallista. - -Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, -kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi -enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä -koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen -mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon -rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi -polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, --- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten -edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. -Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, -tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu -lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he -olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, -lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, -mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, -raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa -itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. -Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi -epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, -karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään -pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin. - -Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt -kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti -riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa -ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta -Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän -oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli -hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan -oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että -hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan. - -Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken -kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan -helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen -hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. -Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. -Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, -pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan -olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset -lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen -äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja -hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut -hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi -halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. -Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan -uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta -sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän -toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava -ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen -rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta -tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse -todellisuutta. - -Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun -Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta -ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; -mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän -poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä -tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä -valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli -sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, -tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, -Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. -Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei -jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli -itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi -ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, -ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan -saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja -ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli -tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti -lohdutetuin mielin. - -Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei -paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli -muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen. - - - - -Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. -Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut -sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti -lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän -puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä -hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja -miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti -lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen -isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi -perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan -ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. -Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin -ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi -huolettomasti: - --- Yksi vain, äiti. - -Louisa tuli hiukan levottomaksi. - --- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin. - --- Ei kiitos, yksi ainoastaan. - --- Eikö sinulla sitten ole nälkä? - --- Ei, ei ole oikein nälkä. - -Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat -perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja -koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä -Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän: - --- No, ota vielä tuo! - --- Ei kiitos, äiti. - --- Mutta oletko sinä kipeä? - --- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä -moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta -Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla -lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja -kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä -lopuksi: - --- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe. - -Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä -muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin -nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen -sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut -oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka -isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei -kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut -oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen -saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!... - -Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille -lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus -hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan -kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty -poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä -silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä -tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille -enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli -siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä -Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän -sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä -auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli -heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi -kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; -mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, -Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja -auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. -Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi -syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen -raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti -kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan -epätoivon vimmalla. - --- Minun pikku poika-parkani!... - --- Äiti, rakas äiti!... - -He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa. - - - - -Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. -Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. -Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina -ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, -lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin -tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti -oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. -Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti -tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin -punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin -kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä -juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle -jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin -hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja -hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella -äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän -Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku -älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän -oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, -joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman -oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se -on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen -on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai -tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, -aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, -lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on -itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen -kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat -rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. -Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti -kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen -vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, -hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli -isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia -ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. -Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin -ukin kertomusten sankarina. - -Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. -Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa -oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä -sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; -päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja -sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, -ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. -Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. -Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän -tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot -olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin -tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin -isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä -peloittaa. - --- Isä, isä! huudahti hän. - -Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan -häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin: - --- Isä, hyvä isä, vastatkaa! - -Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä -kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli -poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun -Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet -mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi -polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he -kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu -naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi -kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: -se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota -hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut. - -Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, -ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla -kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, -jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä -kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon -järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän -tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän -ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt -nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen -paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei -katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. -Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka -vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; -mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, -Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen -istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi -niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja -katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua. - -Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja -muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset -jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein -takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi -jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä -luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior -käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi -kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. -Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli -hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla -äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten -hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä -varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän -siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli -poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli -hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli -hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe -ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan -kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen -viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, -joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta -ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut -ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, -- -kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. -Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea -ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä -olisi kukaan uskonut: - --- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän. - -Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta. - -Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös -tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. -Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, -sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli -onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että -hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, -hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän -koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin -kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan -kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle -hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. -Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He -rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan -ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin -ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin -oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa -vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli -kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla. - -Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla -katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan -koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi -vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli -aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä -hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun -Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen -tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen -haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat -silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta -helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta -punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin -voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen -kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti -polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn. - -Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän -julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei -välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli -aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää -mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe -istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran -löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta -seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes -sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. -Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet -opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä -järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, -kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin -huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet -pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja -hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin -voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä. - -Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin. - - - - -Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään -ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu -arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, -ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, -jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla -tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai -auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko -huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä -koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka -ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana -väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli -haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei -voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui -tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; -mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän -ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, -karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta -kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä -täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa -poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka -kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan -luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut -hänelle. - -Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä -aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin -nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, -- -sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat -häntä aivan kuin tauti. - -Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, -jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka -kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita -he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen -eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten -päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin -kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä. - -Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi -oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi -hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse -taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi -tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi -täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei -ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta -hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat -riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, -ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän -sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin -kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta -taakseen mennessään portaita alas. - -Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään -isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin -vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa -Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin -valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui -Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi -joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin -ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas -kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja -nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä -kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; -se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. -Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat -valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin -eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina -kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä -ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat -siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe -eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon -päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa. - -Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. -Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. -Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja -ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, -kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne -yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut -sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä -tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu -sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, -uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen -valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa -syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, -ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni -piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita -piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän -oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen -kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili -jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi -matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin -hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä -tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa -nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia -niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen -silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin -unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä -ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja -uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät -uneksivan lapsen sydämessä. - -Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti -ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt -kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos -ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat -muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? -- -Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot -eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin -joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi -nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; -hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää -vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. -Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, -varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla -siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, -sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään -tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä. - -Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden -vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta -itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät -lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä -oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa -lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia -purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät -kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja -eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin -lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. -Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan -katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin -ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. -- -Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli -hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä -käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla -näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. -Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien -mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja -todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin -kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat. - -Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: --- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään -sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin -kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi -ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta -ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei -jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_ -sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa -piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin -mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin -näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi -olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen -kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen -kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa -kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään -päästä kauhustaan. - -Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; -ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon -eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja -paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat -unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, -jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä -äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, -tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto -narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; -se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä -kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut -jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut -koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä -tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, -hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. -Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan -murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui -sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru -ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen -kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan -komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä -varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin -tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen -ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat -tiedottomasti. - -Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli -itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen -painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri -hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät -hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin -kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla -valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen -sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa -hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä. - -Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren -Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan -koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman. - - - - -Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä -tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän -vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, -vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, -mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, -minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne -erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli -ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, -että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe -oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut -koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta -sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; -hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin -hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; -mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko -oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei -Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa -ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti -ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta -jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe -nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään. - -Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli -siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan -kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli -kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se -oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei -koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis -samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti -hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja -näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne -voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän -ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi -nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia -kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. -Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei -uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan -hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, -kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä: - --- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja -hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi: - --- Kuka? - --- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi -ääntään. - -Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti: - --- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän. - -Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa -vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken -hiljaisuus; sitten äiti sanoi: - --- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa... -Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä. - -Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli -kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan -keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan -epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä -huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt -totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa -saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut -suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella -sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut -hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän -nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut. - -Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän -tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku -joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei -häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen -asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja -komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa -huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille -pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa -mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta -kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, -että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; -sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään -pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni -kaikui: - --- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut. - -Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä: - --- Kyllä, isä. - -Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien: - --- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä -pahoillasi? - -Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi: - --- Hyst, anna hänen nukkua! - -Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana -ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli -lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän -ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja -tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat -syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli -tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: -ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli -antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että -hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän -pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; -ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" -niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle: - --- Tuolla lapsella ei ole sydäntä. - -Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja -nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin -ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, -niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui -varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi -tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa -äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes -rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai -sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että -sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia -hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän -itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta -kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä -kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui -äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut -heitä herättää. - -Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. -Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin -ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, -tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan -näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan -villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän -kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä -äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä -raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu -sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli -liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen -hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. -Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen -vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän -saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..." - -Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä -hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran -eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan -yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin -viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala -otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän -hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti -sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän -pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä -temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen -asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi -auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan -koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi -rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä -tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, -mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan -yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne -inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa -rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut -liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää -raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, -aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, -ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä -rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! --- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi -sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! -Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin -sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, -mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän -oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. -Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, -kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen -häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." -- -hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." --- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se -olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen -koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin -rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa -miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän -kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan -kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, -jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat -nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma -vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian -onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen -iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki -raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut. - -Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi -vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru. - - - - -Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki -hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää -niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä -hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki... - -Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs -hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti -ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei -otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo -entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja -Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt -huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku -Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. -Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä -tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta -ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. -Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta -ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia -kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen -pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; -mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee -mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina -soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti -hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen -minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne -suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian -kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä -kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa -julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi -surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan... - -Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi -palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen -laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne -loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, -hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: -se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? -Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. -Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa -jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa -olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin -hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan -kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, -kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa -takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa -sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai -tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on -leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee -niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne -heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä -ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun -sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka -hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, -vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä -olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat -menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... -- -Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat -totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä! - -Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea -yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, -mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa -vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne -murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa -milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut -siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, -jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat -ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, -jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. -- -Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että -ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, -mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet -rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän -löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, -aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. -Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he -rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän -kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. -He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään... - -Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee -ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat -häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen... - -Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen -istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan -suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja -kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta -puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli -hyvällä tuulella, hän nauroi. - --- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä -ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan? - -Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He -asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista -kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt -ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä -oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä -niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. -Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: -kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei -pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi -eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui -ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa -välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai -oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, -nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita -tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki -ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä -saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, -ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle -moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne -marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi -kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa -metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja -hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei -yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman -palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista -vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä -kiitollisuudesta paisuvin sydämin. - -Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan -päässä pyöri. - - - - -Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa -erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa -kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, -Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja -muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli -lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin -kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. -Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten -seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja -täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, -kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. -He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, -hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla -jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät -soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät -rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia -merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka -tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman -musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli -sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä -vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, -jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia -eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia -tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta -maasta. - -Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei -voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin -kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan -mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen -silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina -kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli -vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen -pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. -Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt -mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä -hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus -musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan -ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina -hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen -koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan -yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta -tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti -ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko -maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon -taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? -Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki -hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin -hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina -ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii -eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon -poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, -olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että -ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku -poika. - -Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin -säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli -hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja -häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja -polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita -unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään -sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo -Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena -hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat -pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui -kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän -sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä -hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan. - -Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä -eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti -leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; --- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; -ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää, -miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen -ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri -tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, -joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne -tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset -olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut -mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet -rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa -hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain -sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella -rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; -ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei -tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin -sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli -selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä -ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä -se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, -että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin -olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen -ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, -niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä -yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä -haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta. - -Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset -sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, -jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai -täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen -tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, -- -ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt -narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa -sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita -narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin -mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä -tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen -omissa näkemyksissä... - -Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, -kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin -muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli -vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä -valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään. - - - - -Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen -yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän -tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt -loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen -ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi, -ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen -äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä -paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä -ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." -- -Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja -harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt. - -Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen -jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan -pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes -Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin -seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä -siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein -ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän -tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan -saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, -oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, -joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; -eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat -kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, -joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset -seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, -köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, -koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä -opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten -vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi -niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin -eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. -Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden -kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita -norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan -virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? -- -Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. -Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin -huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi -kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta. - -Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään -vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. -Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. -Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän -äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, -että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri -huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä -väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, -kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän -pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, -että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän -antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. -Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja -Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki -pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin -aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. -Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, -itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. -Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi -tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, -vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi: - --- Isä, minä en tahdo enää soittaa. - -Melchior kiehahti. - --- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta -niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä -kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi: - --- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että -minua piestään, ja sitten... - -Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä -melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui: - --- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?... - -Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä: - --- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!... - -Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen -takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi: - --- Sinä soitat! - -Ja Christophe huusi: - --- En, en, minä en soita! - -Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän -tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko -päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan -jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos -potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni. - -Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa -niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan -ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui -likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. -Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä: - --- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö -olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä -olisit kuollut, että olisit kuollut! - -Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia -portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun -nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. -Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi -tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä -rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! -Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. -Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot -kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. -Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen -ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet -tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä -kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä -näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita -itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, -ja hän nautti kostostaan... - -Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden -yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt -enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, -ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi -sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti -vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, -tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä -itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään -pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian -aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia -esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, -katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut -paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla -vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi -yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten -hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. -Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli -syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja -inhoittava. - -Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla -voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan -taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa -pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän -ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit -teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on -huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli -nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta -paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui -ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä -siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa, -varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika -tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru -tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle -yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. -Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, -alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan -hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!... - -Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta -ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän -sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, -ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat -tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, -jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. -Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten -kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä -tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa -iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, -jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä... --- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat -virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen -kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä -puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit -kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten -tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni -kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja, -viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta. - -Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa -ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein -pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan -umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa -hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan -unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä -ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja -pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää -säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja -pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet. -Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet -ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän -nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö, -ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen -kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti... -Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä, -joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan -kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä... -Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät -näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin -väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat -kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan -auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja -rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, -sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene -pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman -sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei -ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, -jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina -kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka -täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei -ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän -tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä -syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...? - -Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran -näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin -korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen -vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, -kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden -värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää -rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen... --- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki -tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu -liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina -halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää -ole!... Oi onnen rajattomuus!... - --- -- -- - -Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran -kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät -karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa -tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt -pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe -nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, -jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui. - - - - -III. - - - Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt - oon usein aamunkoissa ruskottavan... - - _Dante_, Kiirastuli, XXX. - -Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja -sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet -pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi -Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen -hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja -pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, -punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi -hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin -erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin -lyönnit. - -Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki -kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan -siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet -poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, -sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että -kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja -jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe -oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten -aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset -sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen -kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa. - -Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten -musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko -elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun -taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan. - -Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa -näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, -huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, -kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme -kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus -ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä -suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa -teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi -ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; -mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita -asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, -vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli -ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän -tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, -ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi -hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein -toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. -Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan -lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus -ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen -rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan. - -He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona -olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, -eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi -ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida -rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä. - -Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville -orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti -kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa -ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli -tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, -että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella -mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, -joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean -araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki -katselivat häntä. - -Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän -tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät. - -Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan -tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että -unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. -Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. -Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä -hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä -oli melkoisen eriskummainen. - -Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, -jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen -katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka -näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut -aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, -jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt -hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, -nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, -joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei -hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. -Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, -jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät -tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä -muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut -itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä -erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa -niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti -häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan -keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki -paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät -ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä -eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin -hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, -jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, -hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia -peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä -monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin -rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena -kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti -kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi. - -Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet -utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja -kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla -se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, -jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä -pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan -ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko -se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili -joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat -ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat -välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä -näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle -tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi -ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän -puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; -hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat -jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti -teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän -ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen -kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli -nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän -ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt -ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. -Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut. - -Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. -Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin -mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi: - --- No, oletko tyytyväinen, poikaseni? - -Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, -hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; -hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään -huokaisten: - --- Oi, olen! - -Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi: - --- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda -tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään -kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä. - -Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei -hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt -itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, -jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain -päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla -mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi: - --- Ukki, kuka tämän on tehnyt? - -Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta -säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. -Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi: - --- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti. - --- Mitä niin? vastasi hän. - --- Oletko sinäkin tehnyt tällaista? - --- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja -jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä -katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; -mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli -valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti -niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää -niitä kenenkään arvosteltavaksi. - -He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei -kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. -Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe -kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin -yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä -uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku -sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; -hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa -varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin -sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?" - -Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä -teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun -luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei -ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli -viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän -seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi -sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa -kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt -enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän -meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta -tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi -teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi -enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, -tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari -kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa -näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui -tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, -viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun -hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, -niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät -uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." --- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut -ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän -vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, -kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale -aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson -nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun -oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin -päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän -ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut. -Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä -kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut -jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. -Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista... -Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan -kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä -alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin -Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, -että se pian loppuisi. - - - - -Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän -Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen -kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa -siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin -teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät -ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui -kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan -Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen -liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. -Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, -että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa -kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi -hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä. - -Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu -vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, -jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin -ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis -sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta -kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, -vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan -oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai -voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että -voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden -sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt -muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja -hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, -että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan -eli alituisessa pimeydessä. - -Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko -kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa -hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen -ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu -loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla -laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet -kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior -soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja. - -Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset -nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. -Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet -ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi -vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. -Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat -viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä -värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli -kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä -tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko -suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen -musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, -että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat -täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen -elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. -Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten -katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän -liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti -ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja -jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat -itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko -yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen -teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja -hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan -yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi -ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. -Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista -tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat -hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat -puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan -tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka -Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä -lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä -hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta -ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin -päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän -oli liian pieni. Hän ei päässyt perille. - -Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa -serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut -hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu -mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin -palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka -hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin -muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa -Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan -seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. -Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He -menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne -esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja -liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia -pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli -peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja -viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä -päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta. - -Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: -hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia -vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, -ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki -nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, -viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia -imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen -teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen -ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä -aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, -että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; -mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja -luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti -Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili -Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai -kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen -yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä -ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan -mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti -häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt -tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin -Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, -niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, -että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; -hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle -äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili -saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta -kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi -Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin -korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet -vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, -sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, -joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei -tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler -nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi: - --- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy -sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin. - -Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli -häntä: - --- Ahaa, sinä et tahdo? - -Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän -tahtoo. - --- Jaha, se on siis sovittu? - -Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä. - --- No, kaulaa minua siitä edes? - -Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan. - --- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi! - -Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. -Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti -hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin -sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut. - -Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän -tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana -tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä -ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; -Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä -tulleet koviksi. Hän sanoi: - --- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. -Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei -meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule -murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy -ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo! - -Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle -maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen -hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään -olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, -että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi -pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe -ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti -pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai -maistaa isoisän lasista. - -Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän -oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että -Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe -vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt -häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka -suuri _Hän_ oli! - --- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen -kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen -puolestansa! - - - - -Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin -taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. -Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät -tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias -pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä -tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen -tietoisuutta, että hän sävelsi. - -Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, -liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin -tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, -hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, -kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä -suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei -muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. -Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen -sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. -Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut. - -Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, -tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella -jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien -nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan -jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta -illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa -yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket -pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei -siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten -hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa. - -Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli -hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, -jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri -tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin -hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma -laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja -varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi -kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, -jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä -soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään -juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän -näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki -kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. -- -Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. -Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä -Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat -voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen -tarkasti. - -Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa -pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri -permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin -sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä -toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi: - --- Mitä sinä siinä laulat, poika? - -Christophe vastasi, ettei hän tiennyt. - --- Ala alusta! sanoi Jean-Michel. - -Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä -isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla -tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan -tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta -välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun -poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa. - -Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista -ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli -asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään -menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka -riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt -muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän -puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe -ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi -heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, -aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. -Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, -ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen -pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: -hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei -tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: -hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai -tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä -niissä hän oli miestä mielestään. - -Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä -hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle -jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä -nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. -Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, -sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen -selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu -koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui -Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. -Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; -hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt. - --- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa? - -Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän -oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi: - --- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä. - --- En minä muista. - -Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui -niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei -uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea: - --- Ukki, en minä muista. Christophe punastui. - --- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun -aarioitasi. - -Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, -hänen sydämensä aivan hätkähti. - --- Oi, ukki!... - -Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon: - --- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit -vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan -alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. -- -_Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt. - -Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla: - -LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI -JEAN-CRISTOPHE KRAFFT. - -Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, -suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä -kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..." - -Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja -piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. -Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi -äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, -että liikutus saisi hänet valtaansa: - --- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun -luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi -minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on -tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna. - -Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla -isoisän kanssa yksissä töissä. - --- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa. - --- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi -sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten, -kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? -Ethän sinä häntä unohda? - -Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa -viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään -pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen -teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun -kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä -hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen -omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten -sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin -kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen -tukkaansa. - --- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen -musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, -taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä -muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän -ennusti, mitä sinusta tulee? - -Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei -tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, -tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi -käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa. - - - - -Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat -hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti -hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille -ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. -Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko -oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin -työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti -olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla -pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin -koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä -kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä. - -Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista -olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella -lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän -oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan -ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän -ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut -virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen -luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän -ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, -kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä -kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, --- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui -kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi -kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä -hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi -ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän -teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta -hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, -jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän -asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi -hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä -olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria? - -Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, -ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan -päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä -häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä -Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin -hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin -paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen -oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti -näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään -ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä." - -Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli -säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui -hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi -kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän -ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut -enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. -Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; -ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, -vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan -riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki -nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat -suurenmoisia. - -Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen -luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut -suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä -oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli. - -Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja -hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; -luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti -hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli -pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat -silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun -päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi -vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen -kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. -He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät -häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle -köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno -nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli -ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen -seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, -kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, -säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä -koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, -perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: -jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti -maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. -Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua -eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, -kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy -huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti -jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta -alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan -nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti -tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että -isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli -heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin -sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei -ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, -mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli -varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen -niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille -nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta -taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, -ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti -hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He -olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat -nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli -ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa -alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, -häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan -luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset -toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin -sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä -syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta. - -Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt -yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta -kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän -kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä -rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän -rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; -hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina -hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska -keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; -sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin -hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku -muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai -syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti -tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, -huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin -muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja -hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta -Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi -ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että -eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia -kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä -koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt -kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni -antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla -_hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan -siitä väitteestä oivallinen esimerkki. - -Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja -Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja -meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. -Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista -alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni -koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen -jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun -läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen -enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, -naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti -Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. -Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän -viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. -Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu -hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja -vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella -häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen -näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt -vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. -Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas -hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku -laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän -pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen -lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä -alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan -kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen -askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut -sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi -nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan -ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei -hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, -lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin -askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi -aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja -haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin -tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; -sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe -pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan -jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä -kurkussa hän sanoi: - --- Eno... - -Gottfried ei vastannut. - --- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja -painaen siihen leukansa. - -Gottfriedin lempeä ääni vastasi: - --- No, lapsukainen... - --- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit? - --- Sitä en tiedä. - --- Sano, mitä se oli! - --- Enhän tiedä. Se on jokin laulu. - --- Onko se sinun tekemäsi? - --- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu. - --- Kuka sen on tehnyt? - --- Sitä ei tiedetä. - --- Ja milloin tehty? - --- Ei tiedetä... - --- Kun sinä olit pieni? - --- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, -isäni isoisä olivat... Se on ollut aina. - --- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut. - -Christophe mietti hetkisen: - --- Eno, osaatko sinä muita lauluja? - --- Kyllä. - --- Laula sitten toinen laulu. - --- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee -laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen. - --- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia? - --- Tämä ei ole musiikkia. - -Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän -pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista -tavallista musiikkia. Hän jatkoi: - --- Eno, oletko sinä niitä tehnyt? - --- Mitä? - --- Lauluja. - --- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä. -Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti: - --- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä -vain päätänsä: - --- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain: - --- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja? - --- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat -silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun -olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit -itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun -tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle -hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan -taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän... -Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään -uusia? - --- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän -opetuksia ja lapsellisia unelmia. - -Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen: - --- Miksi sinä naurat? - -Gottfried vastasi: - --- Oh, minähän en ole mitään. - -Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi: - --- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi? - --- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried -ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi: - --- Mistä syystä? - -Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi: - --- Tehdäkseni kauniita lauluja. - -Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi: - --- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla -suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii -tavoitellen häntäänsä. - -Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, -jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen -kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried -kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai -nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi: - --- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, -niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan: - --- Mutta kun tahdon tehdä!... - --- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja -niinkuin nuo, kuuntelepas... - -Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, -hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. -Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun -sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. -Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta -kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel. - --- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan -pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai -Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit? - -Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti -niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. -Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun -paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, -taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, -joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. -Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon -olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen -tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: -"Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle -anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä -hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä -hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti -sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli -liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. -Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän -täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei -eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, -sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme -uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia -lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi -hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. -Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat -äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried -poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten -tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken -olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti -Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä -lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman -laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat -merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried -lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja -aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. -Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; -ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun -häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse -halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe -ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi -laulaa. - -Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti -Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista -hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän -tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli -häntä tyynesti; sitten hän virkkoi: - --- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin -pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti: - --- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei -sinua pakottanut sellaista tekemään. - -Christophe väitti vihasta punastuen vastaan: - --- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän. - --- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, -hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä -ymmärrä... - -Ja hetken päästä hän lisäsi: - --- Mutta minusta se vain oli rumaa. - -Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili -ja virkkoi. - --- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta -parempia. - -Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties -paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki. -Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat. -Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna: - --- Nämä olivat vielä rumempia. - -Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli -purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti -edelleen: - --- Miten rumaa! rumaa! - -Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä: - --- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa? - -Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin: - --- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen -tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä -ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, -ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit? - --- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin -kirjoittaa jonkin kauniin pätkän. - --- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit -sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. -Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. -Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja -valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se -muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille -lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta -ja kunniallisesti. - -Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe -kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. -Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän -on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin -hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi -hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät -syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut. - -Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään -alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein -repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried -siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti -sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä -huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, -ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen -kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä." - -Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan -jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, -kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei -nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka -läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti -alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; -mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla -läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä -kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli -ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan -pujahti hiljaa pois. Hän sanoi: - --- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se -ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin -päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa -saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa. - -Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, -Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan -vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen -tarkasti vaarin. - - - - -Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. -Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen -inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta -iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin -kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että -"saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi -kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan -aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista -ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei -tiennytkään, miksi. - -Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä -iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli -omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_. -Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut -hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi -julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään -hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; -- -_pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä -konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken -jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat -innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. -Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, -aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät -nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa. - -Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän -ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla -puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen -kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska -hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä -Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin -mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, -edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä -järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin -huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän -väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui -aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen -olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli -kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja -kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi; -Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, -ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, -niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin -ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä -kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko -asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja -hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä. - -Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja -luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior -katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja -nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista: - - "_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen - Armollinen herra!_ - - "Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun - nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden - jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden - harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, - hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen - vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein - inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! - Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias! - ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta - sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä - vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä - kirjoitin. - - Olisiko minulla nyt, - - _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ - - olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi - askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko - minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin - hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?... - - Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet - Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja - lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla. - - Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin - lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne - vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os - hyvyydessäsi, - - _oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_ - - silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun - jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan! - - _Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa - kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin - palvelija_, - - Jean-Christophe Krafft." - -Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli -päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas -alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, -mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. -Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä -kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin -julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli -suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; -hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat -viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin -käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa -puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään. - -Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi -avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten -toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin -päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_. -Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta -pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana -viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden -vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan -niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, -johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät -auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää -omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, -selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". -- -Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon -kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi -isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, -joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut -luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa -pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt -kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin. - -Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, -minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia -vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika -näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias -lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki -tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa -voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän -päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. -Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa -tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen -naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi -yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku -herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset -kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä -olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen -harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden -päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä -kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui -kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, -että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. -Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; -hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään -lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja -pöydässä sai hän parhaat palat. - -Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen -ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; -hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. -Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli -mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi -sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan -napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta -kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; -tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen -olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä -nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä -hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä. - - - - -Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua -ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista -perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta -uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja -että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior -kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli -myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän -kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen -läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; -mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se -kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi. - -Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik -Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei -tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein -kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän -ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän -antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa -tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen -ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. -Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, -läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai -sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein -ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä -lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä -tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, -väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla -poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu -katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt -Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, -herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä -yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? -Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka -tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet -silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin -saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi -kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, -kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan -iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, -keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin -läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. -Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, -että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa -ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: -suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä -kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen -viimeiset neuvot. - -Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. -Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin -älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: -heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja -viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe -astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle -osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin -vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille -kulissien takaa. - -Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten -teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, -satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi -vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen -pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen -kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet -jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua -uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten -katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki -täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle -pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen -kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. -Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali -yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka -olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. -Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka -tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi -ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä -ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta -oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja -tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli -sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian -korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei -odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se -lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan -kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään. - -Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet -otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku -mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät -kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. -Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; -hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului -katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina -ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen -häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi -jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat -hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, -kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja -kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, -hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui -niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista. - -Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään -_Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston -jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; -hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista -hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko -katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua -antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin -näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu -kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman -punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan -toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; -hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: -hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut -tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä -hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; -mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, -hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, -tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt -ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten -hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja -että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, -että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa -lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja -kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja -kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka -sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, -minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän -juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä -hurjemmin hän juoksi. - -Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko -uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan -ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan -ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat -nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä -silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana -hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä -Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, -tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla -kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean -itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan. - -Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua -toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa -tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain -kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi -isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, -joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi -viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, -ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle. - -Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe -juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät -viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, -punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan -tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui -häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. -- -Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä -ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa -katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta -seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä -jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut -hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, -joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; -mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. -Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että -kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja -sanoi raskaasti huokaisten: - --- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma. - -Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut -siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli -herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään -vastenmielistä. - -Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti -onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja -ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut -häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. -Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut -antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. -Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden -ystävättärensä korvaan: - --- Minäpä kerron teille salaisuuden. - -Neiti nauroi ja kysyi: - --- Mikä se on? - --- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun -_minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika -hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en -tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein -kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä -kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän -hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti. - -Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli -suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen -ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät -hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja -koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta -Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka -hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja -jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen -korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa -uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut -enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti -hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof -Musicus_. - -Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään -käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja -syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt -yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan -suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä -lupaa. - -Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi -häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_ -ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli -menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin -moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui -puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän -olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli -hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto -oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, -prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että -naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan -heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo -kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan. - -Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle -komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. -Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, -kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei -hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti -yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, -sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen -salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan -häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa -mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin -hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin -Melchior tahtoi sanoilla: - -"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und -Musicus_..." - -Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti -ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. -Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan -päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä -toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe -vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa -ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi -katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia -oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, -hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti -sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet -vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen. - -Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa -illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta -raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä -ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen -oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen -jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan -laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui -Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: -"Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan -kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle -muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa. - -Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän -monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin -tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan -väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti. - -Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä -hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen -ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi -keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen -korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe -nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, -nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän -tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän -sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi -kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla -ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman -kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen -jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman -suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen -jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä -tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään! -Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista -kärsiä, kun on väkevä!... - -Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja -huudahti: - --- Kuka siellä on? - -Äiti supatti: - --- Hyst, lapsukainen uneksii. - -He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki -haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen -hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa -viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei -pimeyteen. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe I, by Romain Rolland - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE I *** - -***** This file should be named 58675-8.txt or 58675-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/8/6/7/58675/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |