Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 7201 insertions, 7582 deletions

diff --git a/58564-0.txt b/58564-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5719d79
--- /dev/null
+++ b/58564-0.txt
@@ -0,0 +1,7201 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58564 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+HIRVENHOVIN ELISA
+
+Kirj.
+
+Runa [Elisabeth Beskow]
+
+
+Mukaeltu suomennos
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusliike Minerva Oy,
+1922.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN LUKU.
+
+
+Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän
+päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa
+heijastaen.
+
+Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia
+varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen
+ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,
+joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti
+sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut
+panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in
+olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena
+hän viehätti.
+
+Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
+rohkenivat syödä hänen käsistään.
+
+Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan
+helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat
+lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
+
+"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
+samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
+
+Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
+Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
+varpunen sen heti ahmien sieppasi.
+
+Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi
+tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän
+edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin
+tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja
+runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on
+metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee
+joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan
+järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,
+lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa
+sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,
+niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän
+puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,
+jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että
+maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
+
+Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
+Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
+yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
+tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
+vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
+
+Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi
+ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella
+oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
+
+Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
+täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli
+kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.
+Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
+harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja
+puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.
+
+Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
+katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
+ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
+
+Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
+porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,
+vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
+kaikenlaisista ryysyistä.
+
+Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.
+
+"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
+
+"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
+
+Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
+vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
+harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
+hänelle tilastaan.
+
+Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
+päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
+luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
+todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
+vasta oli sairashuone!
+
+Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
+asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
+seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
+edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
+viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
+Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
+metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
+eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
+sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
+että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
+siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
+
+Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
+oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
+ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.
+
+Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,
+jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
+joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
+istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
+porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
+ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
+oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
+suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
+hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
+tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
+taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
+vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
+neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
+tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
+oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
+suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan
+erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga
+vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt
+yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton
+vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta
+tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.
+Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin
+niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,
+että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli
+sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän
+ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
+mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
+lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.
+Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.
+Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne
+tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven
+että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin
+voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,
+joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin
+kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä
+siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei
+enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt
+oli. Huh, hänen oli vilu!
+
+
+
+
+TOINEN LUKU.
+
+
+Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.
+
+Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
+jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen
+kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa
+muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin
+ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen
+luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin
+tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi
+mieheksi.
+
+Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
+tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen
+ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
+
+Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
+läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen
+vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä
+sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,
+neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
+
+Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi
+majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
+tavalla:
+
+"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
+pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä
+kuin enkeli".
+
+Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti
+hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
+ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
+
+"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
+majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.
+
+"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
+työnjohtajaksi".
+
+"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten
+huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
+
+Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
+nauramaan ja jatkoi:
+
+"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan
+laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli
+tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi
+maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',
+kuten sattuvasti sanotaan."
+
+"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero",
+arveli maisteri.
+
+"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
+erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
+silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
+uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
+kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin
+hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.
+'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin
+on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista
+tiheämmin työmailla käymään."
+
+"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
+koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
+
+"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
+näköiseksi.
+
+Torvald ei ollut millänsäkään.
+
+"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
+nykyistä elämäntapaansa".
+
+"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
+vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
+itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
+
+"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit
+raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."
+
+"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
+siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
+kynnyksesi, ukkoseni'."
+
+"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
+juopotellut."
+
+"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"
+
+"Teki kyllä."
+
+"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa
+aamusella?"
+
+"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."
+
+"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
+
+"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
+
+"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."
+
+"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
+takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
+joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
+siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
+Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
+siellä eikä muualla.
+
+"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
+sairaana."
+
+"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
+
+"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
+raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
+hän oli tavannut mummon.
+
+Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
+
+"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
+eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja
+kunniaa tai lokaa ja porsaita".
+
+"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa
+eroaminen", sanoi Elisa.
+
+"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi
+majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat
+kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.
+
+"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen
+tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."
+
+"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
+häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
+
+"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee
+kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui
+Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
+
+Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
+koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
+
+"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.
+
+"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
+
+"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
+kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
+
+"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
+Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
+juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
+kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.
+
+"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
+puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
+
+Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
+
+"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
+sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
+hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
+
+"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
+tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
+nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
+
+Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
+perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
+asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.
+
+Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
+niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.
+Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa
+jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
+hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka
+hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
+todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
+vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
+oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta
+oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
+
+"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
+sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
+saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
+että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
+kukaan kestä."
+
+Maisteri hymyili:
+
+"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
+tähden."
+
+"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
+tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
+
+"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
+vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
+
+Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu
+ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
+ruumiinrakenteestaan.
+
+"Riise!"
+
+Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
+hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
+ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
+
+"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.
+
+"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
+
+"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
+Kristian.
+
+"En voi."
+
+"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
+sekaantua sinun opetusasioihisi."
+
+"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.
+
+"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
+kiireimmiten pois!"
+
+Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
+ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
+miehen periaatteisiin.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU.
+
+
+Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
+että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
+rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
+oli.
+
+Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen
+päätöstään.
+
+"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
+houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän
+viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
+purra minua."
+
+"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
+vastasi Elisa lyhyeen.
+
+Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
+mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
+
+"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
+
+"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi
+ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
+
+"Entä kuka sitten?"
+
+"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
+
+Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
+hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
+
+"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
+voinut", sanoi hän.
+
+Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron
+taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen
+lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut
+vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
+aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
+
+Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
+Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei
+eläimiä vietäisi pois.
+
+"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
+lempeästi.
+
+Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
+itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
+hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
+herättänyt.
+
+"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä
+omantunnonsyytöksiä vastaan.
+
+Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
+Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
+Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
+mummolle avuksi.
+
+Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
+Elisa-neidillensä palveluksen.
+
+Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen
+teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat
+jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota
+sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut
+kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan
+muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja
+suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe
+Elisan uskollisin ystävä.
+
+Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
+autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
+toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
+tehdyksi.
+
+Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
+huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
+pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
+kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu,
+jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan
+puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta,
+mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun
+hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta
+mitään tajuta.
+
+Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen
+oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen
+puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
+saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
+
+"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
+pahalta."
+
+"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät
+karkaa", sanoi Elisa.
+
+Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
+
+"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen
+sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
+ympärillä tapahtuu."
+
+Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne
+eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti
+röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain
+olla!"
+
+Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
+hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
+selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
+
+Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
+ääntänsä.
+
+Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
+kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen
+hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan
+haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä
+huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa,
+jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta,
+kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.
+
+Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
+viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU.
+
+
+Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
+jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
+
+Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri
+Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
+vainajasta.
+
+Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
+myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
+tehdä kierrosta.
+
+"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
+
+"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
+suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
+ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.
+
+Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian
+laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen
+jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.
+Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin
+veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
+hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.
+
+Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
+hänet puron ylitse.
+
+Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui.
+Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen
+hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
+
+"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
+hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
+selvään."
+
+Elisan mieli keveni.
+
+"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
+sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
+
+"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
+milloinkaan pyörryttänyt."
+
+Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
+hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
+läpi.
+
+"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
+
+"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
+
+Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen?
+Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni
+kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin
+halveksimisen alaiseksi.
+
+"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
+herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
+Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
+valon ilmiö ylhäältä.
+
+Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
+mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
+läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
+
+Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
+Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
+mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
+monella muulla.
+
+Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
+ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
+omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
+piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
+lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
+koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
+hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
+raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli
+lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja
+vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin
+kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet.
+Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi
+opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta
+kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää
+muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti
+harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi.
+Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
+
+Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken
+jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.
+
+Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
+hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.
+
+Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä
+ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
+kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää
+heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja
+se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä,
+ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut
+tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän
+käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
+tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
+ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri
+hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet,
+salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut
+koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan
+vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät
+päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
+
+Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin
+velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni
+heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä
+tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella
+kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti
+viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU.
+
+
+"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat
+vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen
+tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon,
+ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.
+
+"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
+
+Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
+pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
+aarteestaan.
+
+"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
+kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
+
+"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo
+vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"
+
+"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
+
+Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
+
+"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
+ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
+syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
+vasta viimeisellä sivulla."
+
+"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
+Irene.
+
+Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että
+olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa.
+Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea
+kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän
+rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut,
+sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan
+tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
+
+Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu
+vierailuista.
+
+Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
+ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
+viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
+tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
+hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa.
+Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää
+ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
+
+Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän
+suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
+hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
+kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
+mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos
+joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa
+heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
+olen, ainoastaan itse sen tunnen."
+
+Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi
+tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa
+puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli
+kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin
+luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä
+muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri
+kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta
+tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta
+nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
+
+Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa
+empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo
+kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien
+parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja
+mairitellessa.
+
+Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
+iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
+oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald
+tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen
+ahmimistaan.
+
+Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
+saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
+ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
+Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
+kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
+harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
+näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
+loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta
+niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
+ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
+huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin
+katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.
+
+Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin
+sanoakseni, oli jotakin sielukasta.
+
+Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
+pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
+Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.
+
+
+
+
+KUUDES LUKU.
+
+
+Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
+Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
+missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään
+sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.
+
+Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
+ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
+miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli
+huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
+jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
+Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
+puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
+olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon
+nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.
+
+Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa
+huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos
+odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian
+tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf
+oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän
+päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.
+
+Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit
+olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
+viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
+Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen
+kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä
+kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen
+nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli
+hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa.
+Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi
+niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan
+mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän
+lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä
+pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti
+totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut
+aihetta pelkoon.
+
+Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
+kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
+selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
+Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
+ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
+hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
+niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."
+
+"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
+käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
+"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
+ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
+paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
+veljelleen!
+
+Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
+hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
+etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
+jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
+jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
+luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla
+olemassa.
+
+Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
+nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä
+enne!
+
+Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi
+jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
+kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
+yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf
+tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja
+Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun
+hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
+Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
+kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
+sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
+siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
+päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
+hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
+
+"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
+lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
+avaimenreiästä.
+
+"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
+
+"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
+
+"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
+puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
+sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
+Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
+mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
+
+Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
+ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
+kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin
+hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
+
+"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
+lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
+
+"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
+et siltä jää syrjään."
+
+Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
+lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
+vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
+huomasi.
+
+"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
+
+"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
+
+"Eikö?"
+
+Elisa hämmentyi:
+
+"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
+Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
+
+"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
+Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
+juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
+tunnustuksen.
+
+Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
+haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
+samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
+Aadolfin elämän.
+
+Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen,
+huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin
+kieltämättä todellista.
+
+"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
+äänellä.
+
+"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
+vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
+saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
+saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
+sinulla rauha Jumalassa?"
+
+"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
+
+"Mutta rakastatko Häntä?"
+
+"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
+
+"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
+tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
+
+"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
+
+"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
+luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
+Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
+
+Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
+niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
+pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
+hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia,
+vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
+korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
+erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
+seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
+Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
+että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
+Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
+orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
+ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
+voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
+sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
+miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
+miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
+saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
+yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
+kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
+Aadolfistakin tulisi?
+
+"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka
+näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
+
+"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
+Aadolf. "Vasta nyt olen terve."
+
+Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.
+
+"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
+pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun
+rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea
+laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
+ajan että iankaikkisuuden varalle."
+
+"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
+mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
+
+"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
+huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi
+Elisa.
+
+"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
+
+"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä
+suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
+paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
+
+"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
+usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
+että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
+sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
+luonne.
+
+"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
+johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja
+täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
+maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
+heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
+toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
+työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat
+sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
+Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
+
+"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
+ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
+taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
+kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
+ymmärrä toisiamme."
+
+Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa
+hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta
+he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.
+
+"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
+sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."
+
+"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
+Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
+olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
+suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
+halveksivat.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
+ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa.
+Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
+joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
+asetellen.
+
+Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
+joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain
+Kristian.
+
+"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten
+diplomaattini sujuu!"
+
+"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
+Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi
+hopussa näyttänyt aikovan nousta.
+
+Majuri tuli hyvälle tuulelle.
+
+"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
+
+Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
+
+"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin",
+vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan
+tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin
+kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."
+
+Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut
+jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
+sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia
+neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.
+
+"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
+syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
+
+Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei
+ollut saanut lausutuksi.
+
+"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä
+selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun
+korttineni täällä."
+
+"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
+
+"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
+monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa
+hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä
+muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
+
+"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi
+kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
+
+"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen
+tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani
+heittää sikseen."
+
+"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
+pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan
+arkipäiväiltana?"
+
+"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
+aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
+majuri yhä.
+
+Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti
+itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
+
+"Minullekin vähän!" pyysi hän.
+
+Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
+oikein elpyäkseen.
+
+"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.
+
+"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
+Kristian.
+
+"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
+sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
+Aadolf."
+
+"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.
+
+"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa
+pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi
+majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän
+lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen
+ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis
+hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä,
+missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on
+Kustaa Aadolf itse sanonut."
+
+"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
+siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
+
+"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
+Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
+älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
+minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
+
+"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
+ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
+
+"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
+minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
+Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä
+huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"
+
+"Niin, sanohan muuta!"
+
+Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
+naurettavan surullisesti:
+
+"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
+Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU.
+
+
+Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
+maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
+ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä
+heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
+Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
+kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin,
+mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
+
+Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
+Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä,
+kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa
+Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään
+maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!
+
+Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista
+metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
+samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.
+
+Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
+oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
+herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
+kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
+maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
+
+"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
+yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
+
+"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
+punan kohotessa kalpeille kasvoille.
+
+"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
+vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
+"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
+minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
+
+Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi
+oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
+Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
+ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui
+nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä
+raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin
+jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi
+nähdä Elisan katseessa!
+
+Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi
+Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli
+kannettu penkkejä ja tuoleja.
+
+"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
+sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
+
+Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
+palauttamiseksi.
+
+Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
+innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
+
+"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
+puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
+tuosta sitten!"
+
+Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
+kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein
+Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
+Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
+noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa
+Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
+ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
+tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
+elottomiksi puunukeiksi!
+
+Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
+Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
+Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.
+
+Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
+
+"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
+
+Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
+kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
+avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla,
+mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei
+hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
+kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän
+toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja
+se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta
+se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta
+ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden
+intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina.
+Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena
+harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi
+jokainen.
+
+Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi
+jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat
+hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.
+
+Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
+
+"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
+ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä
+saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
+
+"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan
+luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
+olisit kohta minutkin kääntänyt."
+
+"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
+päätään pudistaen.
+
+"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.
+
+"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
+veljeänsä.
+
+Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä
+paras.
+
+Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut,
+ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
+ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
+Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan
+enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
+lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
+
+"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
+kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
+hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
+jääneet kolmisin saliin.
+
+"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
+ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
+tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
+tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen
+sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."
+
+"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
+äkkiä.
+
+"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."
+
+Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa
+ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja
+ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi
+ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
+
+Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
+ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
+perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
+Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
+he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
+Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä
+tyynemmin mielin.
+
+Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
+rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
+matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
+uuteen ainekseen veikon olennossa.
+
+Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä
+kiitävää rekeä.
+
+"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
+
+"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain
+suurta", vastasi Elisa.
+
+"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
+ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
+että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
+
+"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
+palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
+
+"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
+
+"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein
+suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
+sen saa hän tehdä."
+
+Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
+hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
+niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
+laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän
+huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
+kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli
+johtanut suurempaan menestykseen.
+
+Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
+joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
+hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
+ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
+luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
+tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
+nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
+olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
+varmenemistaan varmeni.
+
+"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
+harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
+harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
+
+Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
+
+Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta
+kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
+vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
+kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
+sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
+
+Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
+Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
+turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
+
+
+
+
+YHDEKSÄS LUKU.
+
+
+Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
+Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
+ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen
+niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
+jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
+muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
+häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
+koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
+Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
+metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
+täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
+
+Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
+taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
+
+Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan
+terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli
+hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä,
+vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei
+ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän
+jotakin outoa, arvaamatonta.
+
+Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
+levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
+kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
+hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
+Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.
+
+"Halloo! Minne matka?"
+
+Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:
+
+"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
+
+Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
+
+"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
+ollut niin paljon muuta tekeillä."
+
+Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat
+maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten,
+joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli
+niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina
+viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.
+
+"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on
+ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa
+metsästä kuului koskien kohina.
+
+Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
+aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
+avaruudesta Riiseen.
+
+Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa
+asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan
+maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei
+kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät
+olisi puhuneet aivan toista.
+
+"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
+Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
+ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
+
+Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
+olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
+Aadolf.
+
+"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
+terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
+
+"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
+Aadolf katkerasti.
+
+"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi
+tarjona."
+
+"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
+
+"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
+
+"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat
+minut Jumalasta."
+
+"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla
+vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
+
+"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee
+toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
+"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."
+
+"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
+
+"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
+
+"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös
+pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen
+ikeensä."
+
+"Puhut niin outoja."
+
+"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
+lankeemustasi?"
+
+"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."
+
+"Miksikä mahdotonta?"
+
+"Jumala hylkäsi minut."
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
+
+"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
+sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
+kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä
+rauhaa."
+
+Kustaa Aadolf vaikeni.
+
+Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
+Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
+Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
+olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.
+
+"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme,
+niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
+
+"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
+
+"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme
+juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
+syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
+Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
+
+"En, sen tiedän."
+
+"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
+
+"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
+
+"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä
+enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
+kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
+uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."
+
+Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti
+armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?
+
+"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu
+rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi
+sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi
+on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista
+rukous-elämää."
+
+Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
+vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
+paljon sisältävä vaitiolo.
+
+Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
+
+"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon
+enemmän ilmaisi äänen sointu.
+
+"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
+
+"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
+ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
+lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
+
+
+
+
+KYMMENES LUKU.
+
+
+Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi
+aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen.
+Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi
+ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
+
+"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
+
+Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
+mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi
+asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
+ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
+
+Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
+toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
+
+"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
+päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
+virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
+
+Sven Riisekin hymyili.
+
+"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin
+sinua."
+
+"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
+jaksan", vastasi Riise.
+
+"Aiot siis jatkaa."
+
+"Aion, mikäli voimistun."
+
+Ääni kuului niin toivehikkaalta.
+
+"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
+
+"En uskalla ponnistautua."
+
+"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
+jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
+Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin
+sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"
+
+Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
+tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän
+vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
+Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän
+olisi halunnut! -- -- --
+
+"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
+luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
+tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai
+rahoistako olet huolissasi?"
+
+"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
+takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve.
+Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
+
+Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
+arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
+
+"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa
+hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen
+täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia
+lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi
+palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä
+jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole
+rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän
+kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
+
+Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät
+Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja,
+milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja
+käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen,
+oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta
+oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja
+että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen.
+Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi
+Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin
+puheillekaan menemään.
+
+"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
+"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".
+
+Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
+
+Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
+
+Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi
+ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman
+pienen kodinkin, jossa -- -- --.
+
+Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
+sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
+Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein
+kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei
+olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna
+ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja
+karkaisemaan.
+
+Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
+virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
+hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
+tulevaisuuteensa.
+
+Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
+Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
+hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
+ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
+aikaansaanut.
+
+"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
+
+"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
+makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
+
+"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
+hoitaa itseäsi."
+
+"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
+olla hiljemmin."
+
+"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi
+majuri.
+
+Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta
+satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi
+voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin,
+muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa
+olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään,
+sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli
+hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
+
+Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
+ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
+saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri
+oli määrännyt hänelle.
+
+"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
+vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
+
+Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi
+Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
+vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
+ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
+jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
+
+Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
+sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
+seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
+hermostui:
+
+"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
+ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
+
+"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä
+oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.
+
+"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
+yksin minua. -- Minun -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --
+
+"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
+suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole
+aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
+niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
+
+"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä
+heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää
+tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."
+
+"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
+
+"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
+epäilläkään", vastasi Riise.
+
+"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että
+ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
+
+Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
+sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten.
+Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
+tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
+että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin
+taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
+toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
+Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
+mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
+terveellisyydestänsä maankuulu.
+
+Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen
+vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei
+kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista
+lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia
+todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä
+suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies
+matkaansa? Ei ikinä!
+
+"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
+Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
+vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
+
+"Menisin johonkin sairaalaan."
+
+"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
+tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
+
+"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise.
+
+Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän
+ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä
+Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen
+poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.
+
+Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
+kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
+huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
+välttävänsä vaaran.
+
+Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
+ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
+päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
+majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän
+saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut
+järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
+saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
+
+Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa.
+Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä
+vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas
+poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi
+Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta
+vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös
+vaikeudet lisääntyivät.
+
+Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
+tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
+koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
+Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
+arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
+
+"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
+sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.
+
+Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.
+
+Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.
+
+"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään
+tehtävää ennen kahvia."
+
+He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan.
+Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin
+haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet
+iltahämärässä.
+
+"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
+alkoi Sven Riise.
+
+"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
+Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko
+hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
+
+"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.
+
+Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva
+pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.
+
+Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen
+vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
+
+Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
+äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
+saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
+asiasta.
+
+"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
+sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
+
+"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
+
+"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
+Lääkäritkin saattavat erehtyä."
+
+"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
+väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
+hän olisi erehtynyt."
+
+"Mitä aiotte siis tehdä?"
+
+Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
+tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä
+huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:
+
+"Lähteä sairaalaan."
+
+"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"
+
+Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
+hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
+
+Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
+
+"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
+lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
+niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
+
+"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
+
+"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa
+ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
+ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
+Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
+teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
+ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
+voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
+läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
+että minun täytyy lähteä?"
+
+Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
+toivettansa vastaan.
+
+"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
+
+Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
+hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
+
+"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
+vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
+aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
+heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
+teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
+laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin
+ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
+
+Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
+hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
+jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja
+kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon
+soinnukas.
+
+Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä
+muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän
+heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.
+
+"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
+nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.
+
+"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
+
+Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
+autuaalliset tunteet.
+
+Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
+Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
+hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
+taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
+saamaan selville.
+
+"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
+kuiskasi hän.
+
+"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
+Riise.
+
+Elisa pudisti päätään.
+
+"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
+meistä!"
+
+Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
+
+"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä
+rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään
+rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta
+kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
+kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."
+
+Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
+silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
+saattaneensa Elisan levottomaksi.
+
+"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja
+vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
+että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
+
+Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
+
+"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."
+
+Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
+tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
+kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
+tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
+iäisyyden selkeätä kirkkautta.
+
+
+
+
+YHDESTOISTA LUKU.
+
+
+Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
+sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
+
+Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
+Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
+tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
+Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
+
+"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa
+olisin sinun sijallasi!"
+
+Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
+tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
+hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
+lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän
+pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä
+rakkaan Vapahtajansa opin.
+
+"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
+kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
+tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
+laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
+
+Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
+sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
+silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
+kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
+ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
+lohdutus tulee.
+
+"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
+hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
+valtakunnalle."
+
+"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
+hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän
+miehevän vakavasti.
+
+"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön
+Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen
+käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
+juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
+sanoi Sven Riise.
+
+"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
+sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
+miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
+
+"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
+kasvot niin äkkiä kirkasti.
+
+"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
+täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
+kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
+jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
+Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan
+kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
+tiensä."
+
+Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
+
+"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
+perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
+voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
+
+Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
+näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
+Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
+
+"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
+pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
+Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä
+niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"
+
+Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
+se johdatti hänelle jotakin mieleen.
+
+"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
+kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
+surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
+sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
+vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
+tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
+koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
+Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
+murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
+voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
+
+"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
+näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
+
+Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
+ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
+sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
+vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
+se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
+tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.
+
+"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.
+
+Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin
+ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
+
+"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
+virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
+kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
+
+"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
+"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
+samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
+
+Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
+langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
+lupauksia.
+
+He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
+jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
+
+Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
+viritettävän.
+
+Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
+valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin
+käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
+tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
+Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
+nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
+vakavuuden painosta.
+
+Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
+hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
+joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
+
+Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan
+pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
+puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
+huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
+huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
+äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
+löytämättä tietä Isän syliin.
+
+Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
+Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
+Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
+syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
+tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.
+
+
+
+
+KAHDESTOISTA LUKU.
+
+
+Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
+olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
+seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
+kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
+kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
+jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
+Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä
+tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
+maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
+Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
+yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
+näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
+todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
+Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
+vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
+
+Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta
+nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
+
+"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
+
+"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
+puolustuksekseen.
+
+"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
+äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
+
+Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
+mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
+lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
+taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
+jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä
+itselleen mitään toivoi.
+
+Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
+lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
+puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
+olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
+Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
+metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
+kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
+siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
+takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
+Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
+muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
+haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
+
+Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen
+opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin
+yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen
+keskustelun aiheen.
+
+Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
+asennossa yötakkiin puettuna.
+
+Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
+
+Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
+että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
+liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
+Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
+keskusteltuaan.
+
+Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
+valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
+
+"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen
+tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
+
+Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.
+
+"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
+hymyillen.
+
+"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
+tilaisuutta tehdä hyvää."
+
+"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
+iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
+tässä elävänä muistutuksena siitä."
+
+Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
+koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
+painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
+se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
+sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
+Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
+
+"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
+kosteat".
+
+"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
+keveästi käsillään hiuksiaan.
+
+"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"
+
+"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
+
+Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
+Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
+Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
+hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.
+
+"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.
+
+Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
+katsahti kysyvästi häneen.
+
+"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
+sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
+mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
+maailmassa.
+
+Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
+valtasi hänen mielensä.
+
+"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
+mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun
+Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä,
+saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole
+minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
+
+"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
+
+"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
+heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
+jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
+vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
+
+Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen,
+piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
+ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
+puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
+
+Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa
+kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi
+siunaukseksi muille.
+
+Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
+rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
+vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä
+pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
+äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
+sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
+uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
+Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin
+sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan,
+mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin
+ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan
+puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei
+pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
+Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
+valtakunnan puolesta.
+
+Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
+että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.
+
+
+
+
+KOLMASTOISTA LUKU.
+
+
+Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
+häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
+veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
+silmälläpitoa ja holhoamista.
+
+Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
+olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
+korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää
+Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan
+apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
+edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa
+Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka
+taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
+
+Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
+ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen
+ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät
+yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta
+se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä
+muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä
+ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven
+Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen
+tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan
+tähden.
+
+Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
+mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
+vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
+lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
+huolellisemmin vaalia.
+
+"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin",
+sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
+
+Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
+Sven Riise.
+
+"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
+minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
+Irene Elisalle.
+
+"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
+Elisa.
+
+"Kuinka niin?" kysyi Irene.
+
+"Tuberkelit tarttuvat."
+
+"Entä sinuun?"
+
+"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
+niin terve."
+
+"Terve minäkin olen."
+
+"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina
+käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen
+Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni
+terveydestä."
+
+Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
+hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
+lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
+muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
+
+"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
+tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
+käynyt aivan kalpeaksi."
+
+"En yövalvonnasta."
+
+"Mistä sitten?"
+
+"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
+sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
+
+Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala.
+Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan
+hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen
+tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta
+nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
+alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
+suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
+voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi.
+Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
+saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
+kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
+
+Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
+pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
+hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
+
+Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
+enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
+
+"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
+Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
+
+Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
+
+Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
+majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
+vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
+hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
+hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin
+tulohetken pyhää hiljaisuutta.
+
+Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
+joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen
+sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
+
+Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
+olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.
+
+Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
+heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
+Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät
+enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan
+portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin
+hengen siitä hiljaa vapautuessa.
+
+Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin
+selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista
+eronnut, autuuden majoille rientänyt.
+
+Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
+sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
+olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
+Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
+maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
+tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.
+
+
+
+
+NELJÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin
+Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut
+kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä
+oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
+
+Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet
+pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
+päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
+Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
+kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.
+
+Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
+
+Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
+lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.
+
+Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
+kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
+
+Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
+tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi
+tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten
+touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua
+pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi
+pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
+ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
+
+Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
+viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.
+Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin
+olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat
+olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin
+luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni
+olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
+niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
+käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
+
+Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi
+oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
+lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin
+sammuksiin.
+
+Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä
+sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan
+vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
+
+"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen
+Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä
+suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen
+eheänä sinulle takaisin."
+
+Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
+
+Elisa suuteli häntä lauhtuneena.
+
+"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_
+Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
+Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
+tahdosta."
+
+Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
+
+Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden
+oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa
+siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,
+ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta
+riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi
+rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän
+olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt
+menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja
+tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene
+saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.
+
+Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä
+etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut
+kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut
+tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten
+suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,
+sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen
+temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja
+Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja
+kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli
+Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio
+usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan
+itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja
+ylentäväksi.
+
+
+
+
+VIIDESTOISTA LUKU.
+
+
+Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten
+mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin
+tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen
+palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään
+säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle
+kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen
+mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli,
+taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
+
+Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
+rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
+Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
+Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
+
+Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä
+rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten
+olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä
+määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut
+itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä
+hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei
+hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
+
+Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
+Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
+ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
+mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
+kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia
+elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
+vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
+eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin
+kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
+tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä
+ihanimman ajan.
+
+Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena,
+pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli
+juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki
+ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin
+tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat.
+Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta
+Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti
+joutuvan hämilleen.
+
+"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
+
+"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
+
+Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan
+ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
+Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
+lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
+hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
+anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.
+
+"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee
+kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
+
+"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
+
+Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
+veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla
+lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä
+kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut.
+Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen
+impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä
+vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen
+sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan
+avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat
+menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä
+iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa
+puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren
+edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva
+luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.
+
+Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
+ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
+tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
+hauskasti.
+
+Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
+painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
+sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
+ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
+jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
+ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman
+tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen
+ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
+Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
+Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
+tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
+jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
+uutta kokemaan.
+
+Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
+räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
+Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
+kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
+kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
+kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
+Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
+asemassa tulla kysymykseenkään.
+
+Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
+muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä
+ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi,
+arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa!
+Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien
+seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä
+estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet
+niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene
+lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti
+runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan
+päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä
+päässyt vähääkään tuntumaan.
+
+Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka
+vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko
+pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi
+sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän
+rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän
+ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan
+sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan
+huolta pitämässä.
+
+Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme
+kasvoillaan.
+
+"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
+ilahuttamaan", sanoi hän.
+
+"Mitä hän kirjoittaa?"
+
+"Saat kuulla, kun luen."
+
+"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
+että asia oli jotain erikoista.
+
+"Irene on kihloissa."
+
+"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta
+itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"
+
+Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
+katkaisten lukunsa omilla mietteillään.
+
+-- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies
+maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")
+
+-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
+ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
+hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
+nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
+sitten.")
+
+Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
+vaimovainajataan muistellessaan.
+
+-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
+"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
+sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus
+sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista
+sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa,
+kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle.
+Mitä siitä arvelet?") -- -- --
+
+-- -- -- "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian.
+Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
+sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
+ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
+vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
+valmistuksissa auttamaan." -- -- --
+
+"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
+Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
+Helmerille, vai kuinka?"
+
+"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
+Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
+
+"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka,
+armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi
+isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
+
+Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
+loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa
+ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
+kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
+
+"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
+
+-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
+hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
+
+Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
+hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
+tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen
+parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
+
+"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
+sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
+
+Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
+kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
+perinpohjin pahastui.
+
+"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
+sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi
+pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on
+suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja
+vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
+
+Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät
+Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
+arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.
+
+"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
+
+"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
+naimisiin ilman isäsi suostumusta."
+
+Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
+värähdellä.
+
+"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
+
+"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
+
+"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
+minua."
+
+Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
+
+"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka
+suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
+ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
+milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
+kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
+Elisa-sisareesi."
+
+Näistä sanoista Irene rauhoittui.
+
+"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen
+sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
+
+"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
+rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
+ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
+
+"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
+Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet
+ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
+
+"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
+Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
+silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
+
+
+
+
+KUUDESTOISTA LUKU.
+
+
+Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
+viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
+valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
+
+Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
+runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta
+seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
+kultasormus kimmelteli!
+
+Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
+kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
+seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
+kauan houkutella.
+
+Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
+niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
+ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
+siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
+aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
+ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
+
+"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene.
+
+Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
+jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui
+hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen,
+että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
+Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
+Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
+juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
+ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
+iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
+Elisa-neitiä.
+
+Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
+silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
+että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
+valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:
+
+Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
+ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
+mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
+
+"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
+
+"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
+"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
+täällä erityisesti kysellä".
+
+"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
+
+"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
+
+"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?"
+
+"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
+hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
+ihastuneena häneen, mutta turhaan."
+
+"Sinäkin?"
+
+"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
+kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi.
+Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan
+vapaasti."
+
+"Tohditko Tereeseltä?"
+
+"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
+
+"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
+olkapäitään.
+
+He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.
+
+Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi
+ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
+Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
+
+Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
+hänen luokseen vierailemaan.
+
+Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
+sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä,
+ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
+että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna,
+perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
+hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
+vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
+ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
+tavallisella välinpitämättömyydellä.
+
+Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
+käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
+koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
+
+Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
+kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He
+saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen
+olevan valmiin.
+
+"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
+ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
+jälkeen ulos ruokasalista.
+
+"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa".
+
+"Edesvastuu."
+
+"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
+Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
+
+"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
+ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
+
+Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
+hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
+enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
+säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
+sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
+hänen luotaan.
+
+Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten
+toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon
+siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin
+nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut
+oikein selvillä.
+
+Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
+sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt
+häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
+mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
+siitä olivat hyvillään.
+
+Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
+terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
+tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
+häneltä odottavan.
+
+"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
+aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
+halu peijata meitä".
+
+Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
+oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
+
+Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas
+liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
+unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.
+
+"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä
+väkeä?"
+
+"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
+
+"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
+sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
+sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
+
+"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- --
+
+"Häntä tarkoitan."
+
+"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
+nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
+väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
+
+"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
+
+"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
+Olisipa se harvinainen löytö!"
+
+"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
+joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
+kuin velikin."
+
+"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
+ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
+ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
+"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
+
+"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
+
+Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
+
+"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
+ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
+ratsuruoskallaan selkään.
+
+"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton
+ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin
+kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
+
+"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
+
+"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
+että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
+mutta Jumala..."
+
+
+
+
+SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
+juhlia vastakihlattujen kunniaksi.
+
+Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
+siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
+lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt
+tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään
+Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä
+teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
+
+Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
+puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
+päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
+pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.
+
+"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin
+muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.
+
+"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer.
+
+"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
+ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu
+hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."
+
+"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
+
+"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
+mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
+hänelle sulhaseksi."
+
+"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
+
+"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.
+
+Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
+ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.
+
+"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
+
+"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
+käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
+
+"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
+nauraen.
+
+"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
+lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
+hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
+
+"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
+
+"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti.
+
+"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
+Elisan puolesta."
+
+"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
+häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
+
+"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
+käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi
+hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.
+
+"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
+itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
+lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.
+
+"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri
+innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on
+kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"
+
+"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän
+minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin
+hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa
+satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena
+työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä
+puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi
+anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen.
+Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian
+ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa
+lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin.
+Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä
+nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."
+
+"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
+
+"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
+Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan
+moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla
+innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät
+hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.
+
+"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
+asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
+
+"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
+
+"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
+kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
+pihalle.
+
+"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
+ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat,
+jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
+
+Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
+epäröityään kuitenkin suostui.
+
+"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
+lisäsi hän.
+
+"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
+Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
+tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
+sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
+kanssaan kaksin ajella."
+
+Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
+pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän
+koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen
+sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän
+oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.
+
+Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan
+konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
+
+"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
+tohtori Hessel Elisalta.
+
+"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
+
+"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?"
+virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
+ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
+
+"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
+merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä
+juuri minään ansiona.
+
+"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
+
+"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä
+kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
+vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
+
+"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
+ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
+panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
+Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
+tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
+
+Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
+saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi
+vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
+häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä
+innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten
+pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär
+asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun
+säestämisen epäkiitollisen tehtävän.
+
+"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
+
+"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
+
+"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
+
+"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
+
+Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
+vaikuttaneen Elisaan.
+
+Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
+Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli
+tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
+herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
+helkettä säikähtänyt.
+
+Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
+itsensä ylpeäksi.
+
+Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
+kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
+siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
+hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
+puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
+hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
+siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
+pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
+hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
+vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
+
+"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
+
+"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
+entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
+
+"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
+ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
+
+"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa
+yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
+
+Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat
+hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän
+ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä
+sellaisesta soimasi.
+
+"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
+
+Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
+jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
+Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
+ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen,
+pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
+verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
+Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
+hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
+
+"Tohtori Hessel!"
+
+Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
+Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
+mitkään sanat.
+
+"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
+että tarkoitin teitä."
+
+"Ketäs muuten?"
+
+"Itseäni tietysti."
+
+"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
+
+"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
+tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
+
+Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
+nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
+sellaista otaksua.
+
+"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten
+katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne
+minulle vieraaksi!"
+
+Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
+kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.
+
+"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
+hymyillen tarjoten hänelle kätensä.
+
+Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
+kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen
+hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin?
+Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki,
+julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.
+
+Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä
+hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti
+häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan
+alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
+
+Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
+ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
+
+Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli
+Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja
+puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.
+
+
+
+
+KAHDEKSASTOISTA LUKU.
+
+
+"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
+poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.
+
+"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
+
+"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen
+viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
+mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
+
+Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
+toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
+
+Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän
+viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
+petti hänen toiveensa.
+
+"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
+
+"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
+
+"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
+vastaavat kieltävästi."
+
+"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
+myöntävät."
+
+Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
+määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
+kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
+Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan.
+Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli
+niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin
+mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
+
+Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
+häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä
+ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
+jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
+
+"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
+
+Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
+
+"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
+kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
+niin jouduimme kiistaan."
+
+"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
+
+"Kiivastui, ikävä kyllä."
+
+"Entä tohtori Hessel?"
+
+"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
+härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
+mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
+
+"Mikset sinä vastannut hänelle?"
+
+"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
+sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
+mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."
+
+"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna",
+virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä
+syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."
+
+"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
+mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
+pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
+ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
+kristillisyydestään."
+
+"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
+
+"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
+
+"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
+vastaan", sanoi Elisa.
+
+"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua,
+joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on
+koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle
+myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
+
+"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"
+
+"Totuutta ennen kaikkea!"
+
+"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
+vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
+siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
+
+"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin.
+Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä
+sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta
+varovaisuutta."
+
+"Kuten esimerkiksi missä?"
+
+"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
+selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
+mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
+näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
+myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
+miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
+
+"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
+hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
+edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
+useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
+
+"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
+virkkoi Helmer.
+
+Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
+näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
+ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista
+olemassaolostaan, mutta turhaan.
+
+Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
+
+"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
+uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
+
+"Sepä rohkea väite."
+
+"Ehkei liian rohkea sentään."
+
+"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
+Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
+kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
+Elisa nyt olisi takertunut ansaan.
+
+"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
+Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
+kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
+lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
+
+"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
+Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.
+
+"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
+Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
+ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
+omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei
+hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
+
+Helmer jäi mietteihin.
+
+"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
+tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
+kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo
+kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
+sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
+vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
+suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
+
+"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.
+
+"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin
+olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että
+antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa
+tuomiota välttää."
+
+Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli
+jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
+miellyttävällä tavalla.
+
+"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
+"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein
+palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
+
+Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta
+Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa
+käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen
+tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
+
+Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
+kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
+mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
+
+Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
+alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen
+jumalanpalvelus toimitettavana.
+
+"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
+
+"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn
+hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen
+veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa
+mitä sydämellisintä hellyyttä.
+
+He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
+Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
+
+"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
+hartaasti.
+
+Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
+yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
+käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
+
+Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.
+
+"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
+toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
+saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
+nyt, auringon paahteessa..."
+
+Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa
+polskuttaen kuin virtahepo.
+
+"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
+pyytämään".
+
+"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
+helvettiin."
+
+"Sitä en tehnyt."
+
+"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
+siihen tyyliin."
+
+"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
+
+"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
+
+"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
+ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
+mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
+opin."
+
+Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
+tohtorin huulilta.
+
+"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
+sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
+"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
+hymyilen."
+
+"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
+sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
+
+"En enää. Entisaikoina luin."
+
+"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
+suoruudellaan.
+
+Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
+piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
+valoon pääsemästä.
+
+"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan
+lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
+
+"Kenen äänen?"
+
+"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
+nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
+hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat
+kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
+sivuttu hauta, liukasteleva konna."
+
+"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan."
+
+"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
+eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
+uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
+konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
+seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
+sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
+älä salaisuudessa anna lihan vallita."
+
+Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
+äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
+Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
+toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän
+itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
+vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa
+saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
+sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin
+paistamaan.
+
+
+
+
+YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
+asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
+sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
+
+Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
+kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
+
+"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
+tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
+
+Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
+varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
+enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
+työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
+häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
+ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
+Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
+ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli
+Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin
+nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein
+anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme,
+jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin
+saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi,
+miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti,
+miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.
+
+Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
+hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
+huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
+malttamattomuutta.
+
+"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
+kättään ojentaen.
+
+Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
+tavallista paksummalta.
+
+Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
+Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
+kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
+eikä tahtonut mitään ruokaa.
+
+Syötyään meni Elisa häntä katsomaan.
+
+Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
+ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
+taivaalle.
+
+Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta,
+toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä
+vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan,
+ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi
+ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä
+juomaan.
+
+"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
+asetettua kupin tarjottimelle.
+
+"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
+kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
+
+Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
+kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
+
+"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
+tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
+niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
+
+"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
+
+Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi
+lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä
+muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
+tämän kaiken kestää?
+
+Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
+kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
+siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
+ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
+tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
+ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
+tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
+Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut
+vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
+suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
+toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
+
+Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan
+levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
+
+Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla
+viimein nukahti pois suruistaan.
+
+Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
+päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
+sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
+huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
+koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
+oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
+ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
+Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
+vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
+tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
+terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
+
+Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja
+hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan
+ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain
+johtuivat säälistä häntä kohtaan.
+
+Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi
+jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä
+tulta takkaan.
+
+Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta
+huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä
+jotakin sydämellä.
+
+"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän.
+
+Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien
+itkuun herahtaisi.
+
+"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä
+hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
+
+Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
+nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
+
+"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
+siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
+
+Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
+takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
+Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
+ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä
+tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
+antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
+viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää
+ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti
+menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin
+riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
+
+"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
+
+Ja Elisa kirjoitti.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES LUKU.
+
+
+Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt
+umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli
+hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet
+asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse
+iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa
+lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään
+kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden
+osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen
+mielensä.
+
+Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
+toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
+ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
+halvauskohtaus Silla-tädin.
+
+Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän
+oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
+toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
+keskellä.
+
+Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon
+sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.
+
+"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut
+sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
+puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
+tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
+
+Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
+koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
+ennenkuin hän vastaisi majurille.
+
+"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
+vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
+asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.
+
+Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi
+viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi
+kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
+"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
+kuultuaan Elisalta päätöksestä.
+
+Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty.
+Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
+luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja
+tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.
+
+Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen
+sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
+vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.
+
+Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori
+Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä
+alkaen.
+
+Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
+neuvojaan pienimmissäkin asioissa.
+
+"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?"
+ihmetteli hän.
+
+Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
+vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
+mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
+kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
+vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
+tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
+
+Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
+tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
+viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.
+
+"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti
+näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa,
+jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
+mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina
+korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin,
+se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei
+kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti.
+Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta
+otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
+vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
+saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran
+sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi
+heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen.
+Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään
+Elisaa kohtaan.
+
+Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
+aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
+kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen
+hullunkurista kohteliaisuuttaan.
+
+"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
+samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
+Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."
+
+Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla
+esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän
+ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota
+Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi
+majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
+
+"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
+Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä
+tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa
+tuokiossa."
+
+"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
+"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
+
+"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
+selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."
+
+Kristian helähti nauruun.
+
+"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
+
+Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
+
+Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan
+niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
+ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
+mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään
+ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
+
+"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.
+
+"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain
+halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten
+neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.
+
+"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
+kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
+suututtanut", vastasi Kristian.
+
+"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"
+
+"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
+
+"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
+siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
+
+"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
+
+"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
+
+"Ei minulle."
+
+Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
+jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.
+
+Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
+sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
+ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
+seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, --
+mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
+omaan itseensä.
+
+Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
+selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
+varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä
+jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä
+katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi
+hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
+
+Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä
+eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
+aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
+voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
+eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
+lentoon nousta.
+
+"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
+"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
+ravitsette".
+
+Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.
+
+Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla
+liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
+
+"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."
+
+"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
+vallan vieraita", sanoi tohtori.
+
+"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
+näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
+
+Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi
+usko herätä, usko Elisaan.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
+
+
+Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut
+milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume
+kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
+heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
+hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin
+synkältä.
+
+"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
+hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
+
+"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
+ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
+
+"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.
+
+"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin
+varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
+
+"En näe sitä missään."
+
+"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."
+
+"Ei minulla ole voimia."
+
+"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
+
+Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
+määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko
+päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.
+
+Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa
+hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
+unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
+
+Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
+Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
+ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
+Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?
+
+Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
+sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se
+kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
+jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen
+ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana
+tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää
+hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän
+väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?
+
+Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä,
+odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
+aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt
+vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
+uudelleen heräisi.
+
+Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää
+Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka,
+joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana
+hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten
+Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa
+taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä
+silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.
+
+Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi
+runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön
+aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta
+puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää
+kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina
+solisevan.
+
+Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
+
+"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
+taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
+
+"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään
+puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.
+
+Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
+
+Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi
+hän sitten.
+
+Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
+mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
+toisi esiin.
+
+"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään
+kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai
+onko se lopultakin vain olemisen tapa?"
+
+"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
+
+"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
+kuolemaisillani."
+
+"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
+
+Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
+hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
+liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.
+
+"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
+syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan
+kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
+
+"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa
+viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
+vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä
+hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."
+
+"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti
+tohtori.
+
+"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
+kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
+sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
+
+"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen
+itsensä tähden?"
+
+Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
+
+"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
+
+"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.
+
+Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli
+niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi
+tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen
+hänen ryhtiään ja käyntiään.
+
+Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän
+kysyi syytä siihen.
+
+"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
+olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.
+
+"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
+
+"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin
+epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
+
+"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa.
+
+"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"
+
+"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi
+Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"
+
+"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
+ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
+tosi sana."
+
+"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa.
+
+"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne
+menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
+
+"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he
+sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."
+
+Tohtori Hessel pysähtyi.
+
+"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että
+Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
+ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
+
+"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen
+uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"
+
+Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
+alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
+esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
+
+"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta,
+ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään
+keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän
+mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä
+enne!
+
+Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
+muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän
+yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
+vertauskuvia.
+
+"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
+hän.
+
+"En."
+
+"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
+
+Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
+saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä
+Elisa näki.
+
+"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
+hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
+mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
+
+Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
+Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
+Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
+
+He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
+nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
+Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle
+sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
+vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
+että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.
+
+Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi
+salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
+toisiaan lähemmäksi.
+
+Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
+valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
+
+Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
+kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
+tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät
+olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä
+piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei
+halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
+
+Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen,
+tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
+ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
+
+"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
+oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen
+häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
+jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
+
+"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
+
+"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin,
+te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon
+sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin
+ulos saadakseni oikein ajatella."
+
+"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
+
+"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
+siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
+
+Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
+sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
+nyt oli käsissä.
+
+"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai
+jäädä tänne?"
+
+Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.
+
+"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori
+teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
+tarkoittanut.
+
+"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
+saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
+kehoittavasti.
+
+"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
+silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
+vastauksesta.
+
+Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
+
+"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
+aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois
+lausettaan lopettamatta.
+
+Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.
+
+Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa
+seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi
+antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi
+hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
+
+Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
+opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä
+uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
+lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
+mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.
+
+"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
+onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.
+
+"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
+huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
+
+Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja
+hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
+
+
+Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
+Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
+lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
+hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä
+kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.
+
+Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
+Elisa oli puhunut.
+
+Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
+nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
+Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
+kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel
+vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin
+erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
+sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
+ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
+kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.
+
+Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa
+toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos
+niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä,
+jonka päällä se makaa.
+
+Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
+hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
+kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
+voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
+nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
+
+Eräs toinen kandidaatti lähestyi.
+
+"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
+se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän
+ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata
+ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."
+
+Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset
+olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät
+kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan,
+joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä
+nuolenterävinä.
+
+"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on
+sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi
+iankaikkisuuteen?"
+
+Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi
+tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään
+etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut
+kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt.
+Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään
+hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla
+etsiessään totuutta.
+
+Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista
+kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut,
+haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he
+tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
+vaivoista.
+
+Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
+Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut,
+ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä
+tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme
+nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä
+ota mitä otettavissa on!
+
+Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
+pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
+kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
+se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
+olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
+panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
+uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki
+hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut
+viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli
+kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli
+väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
+Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä
+ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen
+itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten
+ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi
+voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä
+keksimään.
+
+"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
+ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
+Aadolfille.
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
+myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
+pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei
+kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
+nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
+istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
+kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän
+nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
+armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
+hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
+
+Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
+
+"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
+"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
+joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
+
+Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
+väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
+erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
+tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
+voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän
+nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen
+nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä?
+Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan
+milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen
+voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua
+parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä
+itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät
+sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa
+jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän
+siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa
+tuntenut.
+
+Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
+antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.
+
+Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri
+kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel
+lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan
+Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
+häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se
+onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden
+kaikkivaltaisuuteen.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
+
+
+Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
+näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan
+vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
+arvaamalla päästä sen perille.
+
+"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.
+
+"Ei vielä", vastasi majuri.
+
+"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
+
+"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
+
+"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
+
+"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
+Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"
+
+"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.
+
+"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
+
+"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
+
+"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
+
+"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
+
+"Miksikä se häneltä olisi?"
+
+"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.
+
+"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
+
+"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
+veitikkamaisesti Elisaan.
+
+Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
+useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.
+
+"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
+
+"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
+
+"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
+
+"Molemmista."
+
+"Kenestä?"
+
+"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."
+
+"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
+
+"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
+
+"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
+
+"Miten siitä olet niin varma?"
+
+"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa
+sitten kysymys mistä tahansa."
+
+"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
+majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
+
+"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
+isä?" kysyi Elisa.
+
+Majuri hymyili salamyhkäisesti.
+
+Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
+ylen onnellinen.
+
+"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
+
+"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
+kirjeen taskustaan.
+
+Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
+siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
+ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
+takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
+soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
+
+"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.
+
+Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen
+ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden
+luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui.
+Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut
+valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin
+tosiasiaksi.
+
+Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
+isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
+Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
+viikolla kihlajaisten viettoon.
+
+Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti,
+että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät
+kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
+kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
+osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
+hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
+vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
+edukseen, kuin vahingokseen.
+
+Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai
+ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta
+sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
+
+"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
+Irene.
+
+"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
+tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
+Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
+
+"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse
+haluat", vastasi Elisa.
+
+"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
+Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
+tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä
+iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen
+lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt
+olen paljon pirteämpi."
+
+"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
+Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
+jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
+
+Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
+
+"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää
+siltä."
+
+"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.
+
+"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"
+
+"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
+
+"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
+
+"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
+kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi
+Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.
+
+Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin.
+Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua
+tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän
+talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä
+lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon
+tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
+
+Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
+
+Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
+miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
+saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
+sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
+
+Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
+Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
+rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
+Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
+Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
+
+Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
+tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
+hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä.
+Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli
+jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
+
+
+Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
+nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
+puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
+olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
+taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
+kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
+rakastunut.
+
+Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
+Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.
+
+Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
+valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan
+Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
+halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.
+
+Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
+otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
+vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
+tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan
+tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
+hallitakseen ja määrätäkseen.
+
+Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin
+omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita
+voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta
+sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen.
+Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen
+niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin
+hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan
+ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin
+kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta
+ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista
+kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen
+oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän
+välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa
+riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä
+mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan
+vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui
+suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta
+samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta
+enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan
+loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.
+
+Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä
+kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
+Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
+saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
+kaiken pikkumaisuuden.
+
+Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja
+harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt
+kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista
+näyttikin kovalle.
+
+Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
+vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.
+
+Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen
+kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin
+vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus,
+että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes
+viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.
+
+"Jumalan kiitos!" nyyhkytti majuri.
+
+Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut,
+että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei
+hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka
+häntä enin olivat rakastaneet.
+
+Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
+ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
+vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
+herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
+välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen.
+Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.
+
+Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
+lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
+huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
+Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
+yhdessä laulettaisiin joku virsi.
+
+"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
+ääreen.
+
+Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
+vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
+virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
+se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja
+katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki
+mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi
+Kristiankin lauluun.
+
+Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
+rukoushetkeä viettämään.
+
+"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
+"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
+onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."
+
+Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
+kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
+Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
+iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.
+
+Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
+liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen
+tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
+päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
+Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
+tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
+vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.
+
+
+
+
+KADESKYMMENESVIIDES LUKU.
+
+
+Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä
+suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja
+alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi.
+Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua
+kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että
+ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti
+olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja
+että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella
+vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä
+tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta
+siinäkään ei hän kauan onnistunut.
+
+Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
+oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
+muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
+tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
+uurre muodostui otsalle.
+
+"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa
+itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
+kasvoille.
+
+Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin
+sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
+sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut.
+Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten
+kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
+yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
+tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.
+
+Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
+Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
+ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
+pikkumaisuuksistakin.
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
+hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
+esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
+tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
+syyn.
+
+Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten
+alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia
+kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki
+sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi
+elää.
+
+Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
+Puhtaaksi kuin sinä itse!
+
+Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
+olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
+lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
+Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo
+meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä
+hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä
+ikänänsä halusi.
+
+Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
+kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
+häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
+yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
+
+Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin
+ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
+Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla
+niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan
+_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on
+Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala
+hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi
+yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva
+syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi,
+vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa
+kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän
+täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan"
+kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
+
+Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
+siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
+huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
+ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
+nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
+Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
+oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
+missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
+
+Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
+välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
+mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
+joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
+katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
+kiitää.
+
+Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
+meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
+kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
+veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä,
+sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala,
+Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien
+Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua.
+Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja
+milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?
+
+Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se
+kuitenkin johti ja oli Herran tie.
+
+"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
+hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
+minua sinun johtoosi tyytymään!"
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
+
+
+Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi
+aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
+melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
+häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä
+varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman
+tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
+ajattelevan nuoren naisen.
+
+Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan
+hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan
+kotiinpäin kulkemaan.
+
+"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten
+hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
+
+"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
+
+"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on
+uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
+somemmaksi hän on versonut."
+
+"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule
+jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.
+
+"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
+muuttunut?" kysyi Elisa.
+
+"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä
+toivoa."
+
+"Näyt unohtaneen Helmer Broon."
+
+"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
+tiedä, että hän on Tukholmassa?"
+
+"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
+
+"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä."
+
+"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
+
+"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
+kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
+
+"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
+joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
+
+"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian.
+
+Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
+
+"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?"
+kysyi Eedit.
+
+"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
+kirjoittelee", vastasi Elisa.
+
+"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
+
+"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
+hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
+
+"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
+nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
+saat lankomiehen."
+
+Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
+työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene
+kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
+tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei
+enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
+kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä
+unohdettava oli.
+
+Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
+aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut
+kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin
+luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään
+huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin
+äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin
+äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
+kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
+vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada
+häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
+hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
+kirjoittanutkaan.
+
+Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi
+häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei
+Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
+oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
+poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
+ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
+mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
+
+Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
+Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
+
+"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
+
+Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
+Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
+
+Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät
+oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
+asettui sisarensa viereen.
+
+"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
+minua kohtaan kuin ennen."
+
+Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin
+vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
+toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
+
+"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit
+kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun
+kutsumuksesi ollut."
+
+"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
+
+"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.
+
+"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
+puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
+saanut puhutuksi.
+
+"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
+sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"
+
+"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
+Irene.
+
+Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
+
+"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
+ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.
+
+"Miksi sitten olet levoton?"
+
+Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
+
+"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
+tarvitset."
+
+"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen
+kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on
+vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä
+on."
+
+"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
+
+"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
+vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
+puolesta loukkaantuneena.
+
+"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa.
+
+"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään
+hyväksy."
+
+"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
+
+Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
+syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
+
+"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei
+Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
+
+"En toki."
+
+"Miksi sitten teet minut levottomaksi?"
+
+"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen
+kummallisiin tuumiinsa."
+
+"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
+sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
+muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
+
+"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua
+menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
+itseään.
+
+Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
+
+"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
+Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
+ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
+joka sinut oikein tunsi:"
+
+"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa,
+"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla
+ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle
+antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
+rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
+ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?"
+
+Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi
+käsivartensa sisaren kaulaan.
+
+Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He
+tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat
+kadonneet.
+
+Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
+ja virkkoi puheenaihetta muuttaen:
+
+"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
+vanhan Borgsten'in jälkeen?"
+
+"En, sitä en ole kuullut."
+
+"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
+Silloinhan tullaan naapureiksi."
+
+"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
+
+"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
+paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa
+Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
+
+Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
+
+"Joko tulet sisään, Elisa?"
+
+"En vielä."
+
+Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
+joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
+valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien
+silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
+syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
+esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
+väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi
+kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja
+mielenlujuutta.
+
+Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui
+yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään
+irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen
+tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
+
+"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
+
+Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
+
+"Niin minäkin sinulta", vastasi hän.
+
+Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.
+
+Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
+itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
+nöyryyteen.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen
+autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten
+metsien ja lumenpeittämien maitten.
+
+Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä
+kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
+Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel,
+joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen
+yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä
+virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä.
+"Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen
+kerran sormensa ristiin.
+
+Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
+ei merkkiä ymmärtänyt.
+
+Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
+tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä
+jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
+rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä
+ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
+pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää
+olevan armaansa mielen mukaista.
+
+Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
+Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
+tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
+syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
+rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät
+sitten sairaan puoleen.
+
+Hän oli kuollut.
+
+Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
+heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
+harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi
+kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
+kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
+päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
+
+"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
+käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
+
+Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
+Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
+
+Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
+
+"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
+jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
+
+"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel
+katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
+täällä ei enää tarvittu.
+
+"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
+jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
+enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."
+
+Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
+Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut
+pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä
+vieläkään.
+
+Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
+seurasi häntä.
+
+Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen
+kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
+oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
+lähemmäksi toisiansa.
+
+Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma
+oli tyyni ja puhtaan raitis.
+
+Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen
+sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän
+tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
+valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
+
+Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
+aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
+vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
+häneltä kysyä.
+
+Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään
+kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
+kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
+tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
+
+"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
+
+"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
+
+Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
+oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.
+
+Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
+herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
+tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
+Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
+
+Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
+ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
+kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
+luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
+kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
+säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
+mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
+näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
+vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
+ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
+sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
+se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
+päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
+rakkaammaksi.
+
+"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
+"Pese meidät!"
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
+
+
+Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
+Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
+Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa
+osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä
+huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä
+heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.
+
+"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
+
+"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri
+kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä
+levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen
+päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."
+
+Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes
+jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut
+tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin
+neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten
+siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän
+kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi
+vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
+aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi,
+selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
+nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin
+huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin
+uinailu oli.
+
+Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani
+työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
+
+"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen.
+
+"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian
+tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"
+
+"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
+tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
+matalan tuntehikkaalla äänellä:
+
+"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
+hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy
+hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
+löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
+valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
+pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"
+
+"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
+hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
+Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
+Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.
+
+"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?"
+
+"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea
+löytänyt."
+
+Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa
+paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
+hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta
+rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
+sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
+mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
+peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan
+oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi
+onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
+hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
+arvoista.
+
+"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
+tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen
+päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.
+
+Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
+Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä
+ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred
+halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita,
+ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava
+kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti
+Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse
+vapaaehtoisesti puhuisi.
+
+Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
+käsivartensa morsiamelleen.
+
+Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
+rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin
+lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
+
+Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
+leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
+olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
+olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
+edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
+Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että
+seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut
+majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan
+oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen
+oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin
+Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi
+ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla
+Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri
+tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä
+niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan
+huolenpitoa kaivata.
+
+Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin
+aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten
+kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi
+silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki
+nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle,
+taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän
+kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski
+hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen
+kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt
+hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa;
+mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se
+liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus
+koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä
+jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi
+se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän
+maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen,
+mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan.
+Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään
+ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
+
+Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
+lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
+Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat
+alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa
+kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun
+uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
+
+Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi
+taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän
+itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen
+puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi
+ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän
+olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa
+Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon
+tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä
+elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin.
+Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta
+kotiin.
+
+Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
+tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
+sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja
+kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
+piti olla mukana.
+
+Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen.
+Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni
+palvelemme Herraa".
+
+Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
+puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla
+miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
+
+Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi.
+Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
+seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
+
+Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel,
+kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei
+tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen
+näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
+heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
+silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
+
+Käsi laskeutui hänen olalleen.
+
+"Yksi sana, Hessel!"
+
+Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
+sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän
+malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
+Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
+muista.
+
+"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
+Kustaa Aadolf.
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Näytti siltä."
+
+"Mistä sen olit näkevinäsi?"
+
+"Kasvojesi ilmeestä."
+
+"Erehdyit."
+
+"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
+
+"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
+
+Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
+
+"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
+
+"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
+
+"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
+ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"
+
+"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
+
+"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
+että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt
+perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet
+harhaan?"
+
+"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
+herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
+antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden
+olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin
+olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."
+
+"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
+mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
+sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
+"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi
+hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on
+tärkeimpiä elinehtojamme."
+
+"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
+
+"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"
+
+"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
+"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se
+kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"
+
+"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
+
+"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
+sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin
+sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä
+lähtien."
+
+Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
+odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
+
+Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
+oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän
+etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel
+hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin
+ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten
+siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut
+avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki?
+Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö
+ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia
+yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman
+sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä
+ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko
+yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred?
+Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
+
+Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka
+tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
+kynnykselle.
+
+Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja
+myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea
+hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.
+
+"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
+
+Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä
+harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin
+hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen
+suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina
+luottaa.
+
+"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
+itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
+
+"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
+tiedät", vastasi Elisa luottavasti.
+
+Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
+huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan
+hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
+
+
+Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
+pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
+juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse.
+Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.
+
+Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä
+työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen
+mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.
+
+Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen
+ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen
+levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan
+sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
+
+Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
+aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen.
+Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
+
+"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla
+hyvä onni, kun minut tapasit."
+
+Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli
+alakuloinen.
+
+"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi
+hän.
+
+"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
+
+"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"
+
+Elisa epäröi.
+
+"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään
+puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."
+
+Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
+jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti.
+Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän
+avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut!
+Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi
+ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä
+kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella?
+Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista
+Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa.
+Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein
+ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen
+tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.
+
+"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
+kysytyksi.
+
+He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
+vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
+
+Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
+hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä
+kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi
+ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
+Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
+
+"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
+
+"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
+huomaan."
+
+Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
+Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
+
+"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
+huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
+
+Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se
+läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
+
+"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
+tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
+sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
+hivuttaa enemmän kuin varmuus."
+
+"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla
+äänellä.
+
+"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
+Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
+
+"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
+"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän
+kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä
+soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
+
+Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
+hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
+horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
+Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka,
+että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
+
+"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla
+ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
+
+Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
+täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään
+saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
+
+Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin
+häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli
+toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli
+toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
+
+Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
+ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
+rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
+ei liikahtanut paikaltaan.
+
+"Elisa, etkö tule jo?"
+
+Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
+katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
+pahasta unestani!"
+
+Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman
+tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä
+asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
+
+Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten
+läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
+
+"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi
+tohtori viimein kysymään.
+
+Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
+kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
+samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
+
+"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi
+minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
+
+"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
+
+"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua
+ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi
+kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
+
+Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt,
+mutta tohtori jatkoi:
+
+"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten
+rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
+
+Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
+voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
+ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
+Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi
+tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus
+miehenkin voittaa hyvän puoleen.
+
+"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
+niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata
+ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
+
+Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen
+tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö
+oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut?
+Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa
+tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
+
+"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi
+tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
+vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
+takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."
+
+Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
+
+"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen
+tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi",
+sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan
+käsittäisi.
+
+Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se
+vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti
+huomionsa.
+
+"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
+edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain
+toisin ollessa olisin tehnyt."
+
+"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä
+häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei
+elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden
+mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
+
+"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
+
+"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
+vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
+
+"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
+kauan kuin omistan sinut."
+
+Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
+paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
+ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
+oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
+meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
+epäjumalan kukistamiseksi?
+
+Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
+Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen
+jälleen tasapainoon.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENES LUKU.
+
+
+Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
+elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he
+tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
+olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
+kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
+
+Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä
+varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
+astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin
+tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
+uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin
+suoraryhtinen ja kookas.
+
+Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.
+
+"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
+luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
+heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä
+laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.
+
+Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
+
+Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
+Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
+herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
+loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta
+kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
+vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
+hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut
+korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan,
+mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä,
+että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan
+ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen
+tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko
+hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin
+kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä
+enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen
+muuttunut.
+
+Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta.
+Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet
+kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin
+ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä
+vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
+sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
+jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
+hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
+Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi.
+Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
+annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja
+pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli
+Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
+esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
+vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan
+lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
+iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
+koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
+saattaneet häntä seurata.
+
+Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
+kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin
+ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä,
+jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka
+pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät
+häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
+ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä
+oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
+mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan
+jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin
+valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana
+lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia
+tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä
+hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut
+serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä
+lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti
+piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän
+niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen
+samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain
+ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka
+hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen
+uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien
+ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien
+toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan
+edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja
+piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan
+kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo
+kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin
+laaja lukijakunta.
+
+Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
+Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
+tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
+siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
+halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
+hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi
+Helmerin tulla mukaan.
+
+Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
+syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
+joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin
+saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua
+olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja
+mielienokseen.
+
+Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
+vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui
+suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
+tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.
+
+Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen
+arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
+laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
+Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
+
+Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
+kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.
+
+Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
+
+    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti,
+    kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja
+    pelastan." Es. 46: 4.
+
+    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
+
+                                             toivoo pikku Sven.
+
+Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran
+pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki
+sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten
+koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina
+päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että
+viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat
+olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
+
+
+Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
+puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
+kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
+
+Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
+sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi
+olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi
+odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
+
+Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
+"ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
+sanoa.
+
+Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
+kotimatkalle.
+
+Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
+harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
+Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka
+häntä halusivat tavata ja puhutella.
+
+"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
+
+"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
+vastasi Kustaa Aadolf.
+
+Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
+oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
+erottaneet.
+
+Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
+käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
+olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
+Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
+sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
+sisällisen tilansa.
+
+He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä
+Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
+Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat
+yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys
+oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät
+kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo
+sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
+
+"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme
+huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui
+hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
+että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle
+asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
+pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
+kiinni, siinä on minulla vahva turva."
+
+Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
+soinnahti surulliselta.
+
+Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
+Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
+näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
+välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa.
+Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
+
+"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
+hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
+nähneensä Elisaa alakuloisena.
+
+"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
+
+Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten
+häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
+itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
+ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
+pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
+sisimmästä syvyydestä.
+
+"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
+tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä
+suorittaneet"?
+
+"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
+
+"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti
+uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja
+vertauksessaan puhuu."
+
+Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
+
+"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
+päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
+onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
+lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
+jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
+
+Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
+mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
+
+"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
+tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
+sanoi hän.
+
+Elisa katsoi kotiansa kohden
+
+"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
+
+"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
+kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala
+sinulle anteeksi."
+
+"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen
+ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
+vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
+
+"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
+kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
+sinun vallassasi."
+
+"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen
+sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo
+kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
+
+"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
+hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
+
+"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
+laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
+lohdutuksen suloudesta.
+
+"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
+välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
+
+"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
+Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
+sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
+vastustamishalunsa."
+
+"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
+
+"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa
+päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut,
+miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman,
+että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja
+tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
+
+"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
+pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät
+hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
+
+"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli
+se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
+tavoitteli."
+
+"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
+ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on
+itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
+sana voisi antaa."
+
+"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
+
+"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
+
+"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
+
+"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
+senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä:
+"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen
+avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan,
+vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut
+ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
+
+Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
+
+"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
+mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
+Hänen omansa; eikö niin?"
+
+"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
+jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
+kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
+
+"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä,
+vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät
+todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen
+vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen,
+"voihan Jumala kallioitakin musertaa".
+
+"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
+Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
+
+Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
+ja pappilanväelle.
+
+Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
+syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
+ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin
+paljon kerrottavaa.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
+
+
+Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
+sikariaan ulkona pengermällä.
+
+Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
+jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
+varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
+luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
+mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
+jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä
+huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan
+salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän
+välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena,
+että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin
+ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman
+ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin
+oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf
+tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa,
+sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan
+ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen
+välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun
+huomautuksen.
+
+"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun
+sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on
+ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."
+
+"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
+
+"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
+inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
+arvostelun tehtävä."
+
+"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
+Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
+mukana nisujakin."
+
+"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
+Broo.
+
+"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
+"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
+minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
+kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
+kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
+todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
+raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla
+löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu
+on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi
+sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea
+raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
+
+"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
+sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
+tohtori Hessel.
+
+"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
+Aadolf painolla.
+
+Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
+
+"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada
+valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
+Broo.
+
+"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
+yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
+
+"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
+uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
+
+"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
+voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."
+
+"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
+kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi
+Helmer Broo.
+
+"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
+virkkoi kirkkoherra.
+
+"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
+tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
+nimensä alkukirjaimilla.
+
+"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin
+kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja
+rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää
+rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
+_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
+voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
+_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
+
+Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
+enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
+lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että
+monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli
+nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
+mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
+ennen, mieliharmin tuli.
+
+"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
+näköisenä.
+
+"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
+kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
+teki ihmisille."
+
+Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
+ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen
+saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä,
+hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan
+lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä
+epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
+
+"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.
+
+"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
+
+"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
+
+"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
+ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
+asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
+Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti
+minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
+vastaukseni oli ollut oikea."
+
+"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
+kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
+enemmän ihmetellen.
+
+Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
+sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
+
+"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä
+sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään
+hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi
+rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus
+täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni.
+Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle
+ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
+
+"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
+
+"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
+kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
+
+Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
+kirkkoherra ensin sananvuoron.
+
+"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
+"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
+Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
+oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
+tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
+syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
+huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
+vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi
+rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä
+hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
+hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
+aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
+ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
+mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
+elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
+Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
+olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."
+
+"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
+Aadolf ihastuneena.
+
+"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
+muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
+filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
+mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
+antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
+johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
+alistettava."
+
+"Niinpä niin!"
+
+"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
+hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
+lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
+jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
+haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut
+lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."
+
+"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
+"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
+suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
+
+"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
+laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
+saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
+valoon."
+
+"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
+"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
+äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
+
+"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
+johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
+Hessel hymyillen.
+
+"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
+minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos
+vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
+olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
+
+"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
+kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."
+
+"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
+imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.
+
+"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra.
+
+"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi
+tohtori.
+
+"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
+Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
+ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
+
+"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
+kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
+Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
+
+"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
+
+"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
+mielenkiinnolla.
+
+"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien
+kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan
+helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
+vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
+oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
+Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
+
+"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
+
+"Sven Riise."
+
+Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
+liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
+unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
+ääni hänet palautti taas todellisuuteen.
+
+"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette
+pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
+enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
+mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
+onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
+on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
+kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
+käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään
+kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
+vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
+Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
+eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
+enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
+
+Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta
+tahi kiitosta.
+
+"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
+uskovat", virkkoi Helmer Broo.
+
+"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
+itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
+enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
+laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua
+uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
+
+"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
+kuljeskella edestakaisin penkereellä.
+
+Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
+oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.
+
+"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
+Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
+niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
+voittoon vielä voimassaan."
+
+"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää.
+Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
+kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
+tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
+teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
+Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi
+vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
+siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
+kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
+
+Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
+hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
+millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
+
+Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
+malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
+kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
+meni Elisaa vastaan.
+
+"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
+
+"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?"
+kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
+
+
+Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan
+lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui
+sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen
+satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä
+maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle.
+Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta
+saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt
+saavansa tavata häntä.
+
+"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
+päivään älä odota minua takaisin!"
+
+"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.
+
+"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos
+hän, näet, on se, mikä ennen oli."
+
+Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
+ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
+kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
+
+"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
+
+"Miksen lähtisi?"
+
+"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."
+
+"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että
+tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
+
+"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
+
+"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti
+sanottu, että hän on heittiö?"
+
+Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
+uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
+Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.
+
+"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
+
+Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
+sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
+sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää
+millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
+rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
+
+Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys
+ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa
+ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen
+vapauttaan.
+
+"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
+
+Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
+malttamattomaksi.
+
+"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä
+pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä
+sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan
+läksi hän matkalleen valmistautumaan.
+
+Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
+kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
+vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa.
+Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
+sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
+"Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla
+katsellen hänen jälkeensä.
+
+Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
+kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
+lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
+kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
+Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
+peitti hänet metsä.
+
+"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
+tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä
+sitä enemmän."
+
+"Äiti itkee!"
+
+Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
+
+Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
+kyyneleitä.
+
+"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
+oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
+
+"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
+
+Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
+
+"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
+
+"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
+
+"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
+Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
+
+Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
+tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
+Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
+kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
+ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa
+avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
+Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle
+itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
+ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
+se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti
+ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
+joutuisivat.
+
+"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
+Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
+kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
+oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni
+Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
+tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
+voi tehdä.
+
+"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen
+käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
+
+"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
+itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
+uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
+Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
+hänen päällänsä.'
+
+"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja
+maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin
+armoa vielä on sinullekin tarjona!
+
+"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
+lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!"
+
+Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
+taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
+ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
+sinne ylös katsahtamaan?
+
+Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
+heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
+sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.
+
+Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
+sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
+hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää.
+Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti
+sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja
+ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
+
+"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
+vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät
+väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
+vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
+
+Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
+Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä
+laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
+johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
+tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
+puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
+pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
+jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
+
+
+Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
+lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
+hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin
+oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä
+niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
+
+He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
+vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
+perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
+hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.
+
+"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
+vanha majuri.
+
+Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
+harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja
+selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
+majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
+syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
+
+"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
+raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
+herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
+
+Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.
+
+Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
+mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
+kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
+ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
+hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
+nyt sieltä palatessa.
+
+Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli
+kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli,
+mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas
+oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin
+tuntui raskaan painostavalta.
+
+Mitähän tämä saattoi merkitä?
+
+Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
+Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
+ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
+ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
+mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin
+pian kuin suinkin pääsi.
+
+Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
+Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
+salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
+
+Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
+ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
+vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan;
+lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä
+säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
+liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
+
+"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta
+pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
+rajuilmaa vastaan.
+
+"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin
+yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
+kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
+
+Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
+kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen
+ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta
+aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
+kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
+
+Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
+
+Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli
+myrsky tuhonnut.
+
+Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
+Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
+väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
+
+Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
+tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne
+kuitenkin onnistuvan.
+
+Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän
+kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
+hiljaiseen valitukseen.
+
+"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
+
+Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
+vähitellen eloisammaksi.
+
+Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
+lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
+tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
+
+"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
+rukoillen että lohdutellen.
+
+Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän
+ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla
+irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
+levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
+hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
+voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
+
+Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
+huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
+tunkeutua hänen mieleensä.
+
+"Paljonko kello on?" kysyi hän.
+
+"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
+tehtäväkseen.
+
+"Aamuko on?"
+
+"Ei, vaan ilta."
+
+Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
+tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan
+liian pian.
+
+Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
+Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä
+maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
+
+Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
+hänestä eronnut vihaisella mielellä.
+
+Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki
+sovitettu?
+
+"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
+joutuu."
+
+"Kohta puoli yksitoista."
+
+Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
+olleet tunnin pituisia.
+
+Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina
+kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt
+Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään,
+ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt
+vielä päivänsä työtä.
+
+Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
+sovituksen sana!
+
+Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
+jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
+ympärilleen.
+
+Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin,
+puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
+
+"Sven!"
+
+Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään
+salatakseen.
+
+Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi,
+että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin
+heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan.
+Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja
+että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.
+
+Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille
+sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
+
+Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
+Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
+
+Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
+että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
+tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
+kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen
+rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään.
+Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja
+myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä
+päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa:
+hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä
+ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen
+syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä
+muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului:
+"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun
+oleman minun kanssani paratiisissa."
+
+"Äiti!"
+
+Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
+äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä
+oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja
+senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti
+heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja
+tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.
+
+Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina
+levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
+antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
+metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
+säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.
+
+Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
+kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
+mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
+kuin äsken.
+
+Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
+ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
+käynyt häntä niin sääli?
+
+Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
+
+"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
+virkkoi hän.
+
+Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
+epäröidä että kummastella.
+
+"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
+
+Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan
+aavistavan.
+
+"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
+
+Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
+Svenille määritellä.
+
+Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen.
+Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan
+makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut.
+Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen
+kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat
+lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui,
+niin hän niistä uneksi.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
+
+
+Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
+tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
+ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
+Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
+tohtorille saapunut.
+
+Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
+pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta
+epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin
+aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.
+
+Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
+edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
+niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin
+levähtäneeksi ja pirteäksi.
+
+Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen?
+Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla
+ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle
+sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen
+asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.
+
+Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
+vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
+Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!
+
+Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat
+tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
+pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan.
+Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja
+kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
+
+"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
+harmistuneena eteenpäin.
+
+Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
+Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies,
+huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
+tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
+joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
+
+Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne.
+Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
+putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
+oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
+kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
+läksi matkalle.
+
+Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
+rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
+kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
+katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
+kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
+
+"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
+puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
+
+"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
+
+"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
+sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
+
+Ne olivat selki seljällään.
+
+"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
+tykö."
+
+Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
+näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
+saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja
+outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli
+aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
+
+"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
+vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
+
+Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
+
+"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
+
+"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
+
+"Oi, etkö?"
+
+Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
+
+"Missä Elisa on?"
+
+Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
+oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
+tohtori hillitä itsensä.
+
+"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
+
+Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.
+
+"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
+sairas."
+
+Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
+pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
+
+"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"
+
+Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain
+saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.
+
+Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut
+oikein.
+
+Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä
+Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
+ollut huoneessa kuin vainaja.
+
+Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta.
+Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
+ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
+tutkii sydänten salaisimmat.
+
+"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
+Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
+
+Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
+sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
+Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän
+tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
+
+Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä
+luokse!" virkkoi hän.
+
+"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.
+
+Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
+äidin luokse.
+
+Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
+käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen
+sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.
+
+Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
+nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
+verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
+huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti
+nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
+aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli
+tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli
+hän tullut tuolla Elisan luona.
+
+Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
+tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
+vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
+huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
+kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
+näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
+olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
+Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
+rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
+vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
+keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
+tukehtumaisillaan.
+
+Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja
+yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
+
+Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
+Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
+horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
+
+Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
+laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
+edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
+
+"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
+sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
+
+Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
+kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
+
+Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
+myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
+joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
+ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
+varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
+joita jätti jälkeensä.
+
+"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
+
+Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
+Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
+
+Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
+häiritsemään? Ken uskalsi?
+
+Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän
+huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja
+kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän
+jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä
+nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut
+puhua isälle asiansa.
+
+"Mitä sinä tahdot?"
+
+Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
+silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
+näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
+
+"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
+Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
+
+Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
+värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
+pitänyt itkevistä pojista.
+
+"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"
+
+Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven
+katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.
+
+Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
+sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
+
+"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi,
+niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran
+kuolee."
+
+Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
+kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
+oli tarkkaan osattava.
+
+"Milloin äiti niin sanoi?"
+
+"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli."
+
+"Sinulleko?"
+
+"Niin."
+
+"Kuuliko sitä kukaan muu?"
+
+"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
+ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
+näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä
+ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
+
+"Sanoiko äiti mitään muuta?"
+
+Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
+
+"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
+minun puolestani."
+
+Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
+isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
+lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
+
+Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
+mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
+hänellekin osoittanut.
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
+
+
+Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
+ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään
+myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
+sitävastoin hiljalleen itki.
+
+Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
+surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
+odottamassa sisartaan.
+
+Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
+ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
+puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
+vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
+
+Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
+yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
+Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
+mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
+paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
+ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
+
+Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla
+lähempänä surun murtamaa perheenisää.
+
+Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
+oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
+ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
+keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
+hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
+hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset
+aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.
+
+Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
+esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa
+Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut
+puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan
+sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän
+oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
+
+Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
+yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
+armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
+Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
+sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
+käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
+otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana
+päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
+luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
+myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
+
+Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
+vaatinut sen Herransa nimessä.
+
+Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt,
+kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se
+juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät
+iankaikkisuudessakin erottaa?
+
+"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
+
+"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
+Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
+
+Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.
+
+Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
+pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset
+puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
+Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä
+hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty
+pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi
+minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit,
+että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä
+maksaa voin?
+
+Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
+epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
+unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
+
+"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
+kotimatkalle ilman sinua."
+
+"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
+sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
+häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
+lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
+
+Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
+toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis
+lohduttamaan.
+
+"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!
+
+Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.
+
+Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui
+vieläkin synkemmäksi.
+
+"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
+minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
+
+"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
+kutsuu sinua sisään tulemaan."
+
+Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
+
+"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
+vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
+itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
+anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen
+kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
+ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
+teiltäsi ja usko Poikaan!"
+
+"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
+
+"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta
+myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot
+viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin,
+mutta te ette tahtoneet."
+
+Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
+niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi
+saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen
+tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi
+kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen
+mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi
+ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen
+alaiseksi? Oliko tahtoa?
+
+Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
+heiteltävänä?
+
+
+
+
+KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
+Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
+sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.
+
+Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
+Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
+ymmärtänyt.
+
+Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
+Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
+syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
+ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
+turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
+edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
+lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
+Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
+äiti oli opettanut.
+
+Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
+uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
+syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi
+olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.
+
+Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään
+tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,
+noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä
+uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin
+lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus
+alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan
+niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja
+maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
+ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
+lapsi.
+
+Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
+hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
+hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.
+
+Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
+isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
+hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
+rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
+puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
+että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.
+
+Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori
+Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo
+mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän
+tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,
+ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu
+painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme
+että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Beskow
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58564 ***
diff --git a/58564-8.txt b/58564-8.txt
deleted file mode 100644
index 11420c5..0000000
--- a/58564-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,7582 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Beskow
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms
-of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll
-have to check the laws of the country where you are located before using
-this ebook.
-
-
-
-Title: Hirvenhovin Elisa
-
-Author: Elisabeth Beskow
-
-Release Date: December 29, 2018 [EBook #58564]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVIN ELISA ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-HIRVENHOVIN ELISA
-
-Kirj.
-
-Runa [Elisabeth Beskow]
-
-
-Mukaeltu suomennos
-
-
-
-
-
-Helsingissä,
-Kustannusliike Minerva Oy,
-1922.
-
-
-
-
-ENSIMMÄINEN LUKU.
-
-
-Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän
-päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa
-heijastaen.
-
-Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia
-varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen
-ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,
-joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti
-sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut
-panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in
-olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena
-hän viehätti.
-
-Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
-rohkenivat syödä hänen käsistään.
-
-Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan
-helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat
-lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
-
-"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
-samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
-
-Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
-Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
-varpunen sen heti ahmien sieppasi.
-
-Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi
-tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän
-edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin
-tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja
-runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on
-metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee
-joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan
-järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,
-lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa
-sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,
-niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän
-puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,
-jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että
-maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
-
-Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
-Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
-yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
-tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
-vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
-
-Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi
-ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella
-oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
-
-Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
-täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli
-kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.
-Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
-harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja
-puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.
-
-Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
-katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
-ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
-
-Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
-porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,
-vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
-kaikenlaisista ryysyistä.
-
-Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.
-
-"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
-
-"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
-
-Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
-vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
-harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
-hänelle tilastaan.
-
-Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
-päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
-luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
-todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
-vasta oli sairashuone!
-
-Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
-asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
-seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
-edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
-viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
-Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
-metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
-eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
-sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
-että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
-siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
-
-Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
-oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
-ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.
-
-Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,
-jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
-joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
-istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
-porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
-ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
-oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
-suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
-hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
-tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
-taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
-vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
-neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
-tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
-oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
-suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan
-erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga
-vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt
-yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton
-vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta
-tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.
-Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin
-niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,
-että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli
-sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän
-ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
-mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
-lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.
-Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.
-Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne
-tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven
-että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin
-voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,
-joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin
-kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä
-siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei
-enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt
-oli. Huh, hänen oli vilu!
-
-
-
-
-TOINEN LUKU.
-
-
-Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.
-
-Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
-jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen
-kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa
-muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin
-ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen
-luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin
-tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi
-mieheksi.
-
-Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
-tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen
-ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
-
-Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
-läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen
-vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä
-sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,
-neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
-
-Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi
-majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
-tavalla:
-
-"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
-pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä
-kuin enkeli".
-
-Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti
-hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
-ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
-
-"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
-majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.
-
-"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
-työnjohtajaksi".
-
-"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten
-huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
-
-Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
-nauramaan ja jatkoi:
-
-"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan
-laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli
-tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi
-maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',
-kuten sattuvasti sanotaan."
-
-"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero",
-arveli maisteri.
-
-"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
-erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
-silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
-uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
-kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin
-hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.
-'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin
-on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista
-tiheämmin työmailla käymään."
-
-"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
-koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
-
-"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
-näköiseksi.
-
-Torvald ei ollut millänsäkään.
-
-"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
-nykyistä elämäntapaansa".
-
-"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
-vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
-itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
-
-"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit
-raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."
-
-"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
-siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
-kynnyksesi, ukkoseni'."
-
-"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
-juopotellut."
-
-"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"
-
-"Teki kyllä."
-
-"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa
-aamusella?"
-
-"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."
-
-"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
-
-"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
-
-"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."
-
-"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
-takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
-joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
-siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
-Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
-siellä eikä muualla.
-
-"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
-sairaana."
-
-"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
-
-"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
-raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
-hän oli tavannut mummon.
-
-Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
-
-"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
-eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja
-kunniaa tai lokaa ja porsaita".
-
-"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa
-eroaminen", sanoi Elisa.
-
-"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi
-majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat
-kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.
-
-"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen
-tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."
-
-"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
-häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
-
-"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee
-kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui
-Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
-
-Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
-koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
-
-"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.
-
-"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
-
-"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
-kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
-
-"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
-Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
-juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
-kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.
-
-"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
-puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
-
-Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
-
-"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
-sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
-hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
-
-"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
-tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
-nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
-
-Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
-perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
-asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.
-
-Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
-niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.
-Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa
-jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
-hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka
-hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
-todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
-vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
-oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta
-oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
-
-"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
-sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
-saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
-että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
-kukaan kestä."
-
-Maisteri hymyili:
-
-"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
-tähden."
-
-"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
-tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
-
-"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
-vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
-
-Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu
-ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
-ruumiinrakenteestaan.
-
-"Riise!"
-
-Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
-hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
-ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
-
-"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.
-
-"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
-
-"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
-Kristian.
-
-"En voi."
-
-"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
-sekaantua sinun opetusasioihisi."
-
-"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.
-
-"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
-kiireimmiten pois!"
-
-Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
-ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
-miehen periaatteisiin.
-
-
-
-
-KOLMAS LUKU.
-
-
-Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
-että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
-rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
-oli.
-
-Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen
-päätöstään.
-
-"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
-houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän
-viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
-purra minua."
-
-"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
-vastasi Elisa lyhyeen.
-
-Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
-mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
-
-"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
-
-"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi
-ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
-
-"Entä kuka sitten?"
-
-"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
-
-Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
-hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
-
-"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
-voinut", sanoi hän.
-
-Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron
-taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen
-lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut
-vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
-aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
-
-Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
-Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei
-eläimiä vietäisi pois.
-
-"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
-lempeästi.
-
-Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
-itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
-hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
-herättänyt.
-
-"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä
-omantunnonsyytöksiä vastaan.
-
-Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
-Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
-Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
-mummolle avuksi.
-
-Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
-Elisa-neidillensä palveluksen.
-
-Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen
-teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat
-jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota
-sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut
-kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan
-muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja
-suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe
-Elisan uskollisin ystävä.
-
-Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
-autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
-toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
-tehdyksi.
-
-Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
-huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
-pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
-kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu,
-jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan
-puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta,
-mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun
-hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta
-mitään tajuta.
-
-Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen
-oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen
-puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
-saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
-
-"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
-pahalta."
-
-"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät
-karkaa", sanoi Elisa.
-
-Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
-
-"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen
-sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
-ympärillä tapahtuu."
-
-Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne
-eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti
-röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain
-olla!"
-
-Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
-hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
-selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
-
-Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
-ääntänsä.
-
-Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
-kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen
-hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan
-haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä
-huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa,
-jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta,
-kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.
-
-Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
-viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
-
-
-
-
-NELJÄS LUKU.
-
-
-Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
-jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
-
-Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri
-Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
-vainajasta.
-
-Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
-myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
-tehdä kierrosta.
-
-"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
-
-"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
-suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
-ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.
-
-Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian
-laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen
-jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.
-Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin
-veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
-hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.
-
-Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
-hänet puron ylitse.
-
-Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui.
-Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen
-hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
-
-"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
-hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
-selvään."
-
-Elisan mieli keveni.
-
-"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
-sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
-
-"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
-milloinkaan pyörryttänyt."
-
-Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
-hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
-läpi.
-
-"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
-
-"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
-
-Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen?
-Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni
-kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin
-halveksimisen alaiseksi.
-
-"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
-herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
-Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
-valon ilmiö ylhäältä.
-
-Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
-mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
-läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
-
-Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
-Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
-mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
-monella muulla.
-
-Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
-ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
-omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
-piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
-lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
-koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
-hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
-raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli
-lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja
-vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin
-kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet.
-Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi
-opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta
-kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää
-muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti
-harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi.
-Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
-
-Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken
-jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.
-
-Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
-hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.
-
-Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä
-ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
-kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää
-heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja
-se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä,
-ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut
-tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän
-käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
-tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
-ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri
-hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet,
-salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut
-koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan
-vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät
-päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
-
-Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin
-velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni
-heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä
-tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella
-kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti
-viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.
-
-
-
-
-VIIDES LUKU.
-
-
-"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat
-vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen
-tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon,
-ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.
-
-"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
-
-Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
-pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
-aarteestaan.
-
-"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
-kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
-
-"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo
-vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"
-
-"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
-
-Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
-
-"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
-ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
-syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
-vasta viimeisellä sivulla."
-
-"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
-Irene.
-
-Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että
-olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa.
-Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea
-kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän
-rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut,
-sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan
-tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
-
-Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu
-vierailuista.
-
-Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
-ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
-viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
-tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
-hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa.
-Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää
-ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
-
-Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän
-suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
-hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
-kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
-mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos
-joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa
-heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
-olen, ainoastaan itse sen tunnen."
-
-Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi
-tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa
-puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli
-kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin
-luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä
-muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri
-kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta
-tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta
-nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
-
-Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa
-empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo
-kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien
-parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja
-mairitellessa.
-
-Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
-iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
-oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald
-tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen
-ahmimistaan.
-
-Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
-saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
-ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
-Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
-kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
-harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
-näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
-loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta
-niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
-ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
-huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin
-katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.
-
-Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin
-sanoakseni, oli jotakin sielukasta.
-
-Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
-pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
-Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.
-
-
-
-
-KUUDES LUKU.
-
-
-Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
-Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
-missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään
-sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.
-
-Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
-ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
-miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli
-huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
-jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
-Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
-puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
-olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon
-nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.
-
-Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa
-huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos
-odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian
-tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf
-oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän
-päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.
-
-Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit
-olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
-viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
-Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen
-kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä
-kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen
-nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli
-hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa.
-Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi
-niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan
-mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän
-lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä
-pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti
-totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut
-aihetta pelkoon.
-
-Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
-kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
-selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
-Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
-ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
-hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
-niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."
-
-"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
-käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
-"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
-ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
-paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
-veljelleen!
-
-Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
-hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
-etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
-jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
-jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
-luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla
-olemassa.
-
-Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
-nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä
-enne!
-
-Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi
-jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
-kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
-yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf
-tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja
-Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun
-hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
-Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
-kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
-sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
-siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
-päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
-hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
-
-"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
-lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
-avaimenreiästä.
-
-"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
-
-"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
-
-"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
-puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
-sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
-Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
-mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
-
-Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
-ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
-kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin
-hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
-
-"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
-lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
-
-"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
-et siltä jää syrjään."
-
-Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
-lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
-vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
-huomasi.
-
-"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
-
-"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
-
-"Eikö?"
-
-Elisa hämmentyi:
-
-"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
-Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
-
-"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
-Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
-juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
-tunnustuksen.
-
-Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
-haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
-samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
-Aadolfin elämän.
-
-Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen,
-huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin
-kieltämättä todellista.
-
-"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
-äänellä.
-
-"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
-vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
-saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
-saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
-sinulla rauha Jumalassa?"
-
-"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
-
-"Mutta rakastatko Häntä?"
-
-"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
-
-"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
-tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
-
-"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
-
-"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
-luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
-Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
-
-Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
-niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
-pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
-hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia,
-vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
-korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
-erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
-seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
-Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
-että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
-Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
-orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
-ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
-voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
-sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
-miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
-miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
-saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
-yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
-kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
-Aadolfistakin tulisi?
-
-"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka
-näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
-
-"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
-Aadolf. "Vasta nyt olen terve."
-
-Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.
-
-"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
-pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun
-rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea
-laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
-ajan että iankaikkisuuden varalle."
-
-"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
-mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
-
-"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
-huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi
-Elisa.
-
-"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
-
-"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä
-suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
-paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
-
-"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
-usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
-että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
-sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
-luonne.
-
-"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
-johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja
-täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
-maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
-heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
-toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
-työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat
-sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
-Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
-
-"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
-ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
-taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
-kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
-ymmärrä toisiamme."
-
-Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa
-hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta
-he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.
-
-"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
-sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."
-
-"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
-Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
-olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
-suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
-halveksivat.
-
-
-
-
-SEITSEMÄS LUKU.
-
-
-Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
-ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa.
-Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
-joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
-asetellen.
-
-Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
-joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain
-Kristian.
-
-"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten
-diplomaattini sujuu!"
-
-"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
-Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi
-hopussa näyttänyt aikovan nousta.
-
-Majuri tuli hyvälle tuulelle.
-
-"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
-
-Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
-
-"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin",
-vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan
-tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin
-kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."
-
-Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut
-jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
-sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia
-neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.
-
-"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
-syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
-
-Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei
-ollut saanut lausutuksi.
-
-"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä
-selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun
-korttineni täällä."
-
-"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
-
-"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
-monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa
-hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä
-muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
-
-"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi
-kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
-
-"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen
-tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani
-heittää sikseen."
-
-"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
-pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan
-arkipäiväiltana?"
-
-"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
-aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
-majuri yhä.
-
-Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti
-itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
-
-"Minullekin vähän!" pyysi hän.
-
-Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
-oikein elpyäkseen.
-
-"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.
-
-"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
-Kristian.
-
-"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
-sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
-Aadolf."
-
-"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.
-
-"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa
-pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi
-majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän
-lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen
-ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis
-hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä,
-missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on
-Kustaa Aadolf itse sanonut."
-
-"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
-siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
-
-"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
-Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
-älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
-minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
-
-"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
-ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
-
-"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
-minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
-Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä
-huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"
-
-"Niin, sanohan muuta!"
-
-Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
-naurettavan surullisesti:
-
-"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
-Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"
-
-
-
-
-KAHDEKSAS LUKU.
-
-
-Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
-maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
-ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä
-heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
-Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
-kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin,
-mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
-
-Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
-Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä,
-kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa
-Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään
-maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!
-
-Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista
-metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
-samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.
-
-Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
-oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
-herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
-kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
-maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
-
-"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
-yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
-
-"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
-punan kohotessa kalpeille kasvoille.
-
-"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
-vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
-"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
-minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
-
-Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi
-oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
-Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
-ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui
-nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä
-raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin
-jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi
-nähdä Elisan katseessa!
-
-Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi
-Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli
-kannettu penkkejä ja tuoleja.
-
-"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
-sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
-
-Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
-palauttamiseksi.
-
-Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
-innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
-
-"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
-puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
-tuosta sitten!"
-
-Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
-kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein
-Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
-Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
-noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa
-Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
-ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
-tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
-elottomiksi puunukeiksi!
-
-Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
-Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
-Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.
-
-Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
-
-"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
-
-Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
-kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
-avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla,
-mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei
-hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
-kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän
-toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja
-se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta
-se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta
-ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden
-intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina.
-Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena
-harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi
-jokainen.
-
-Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi
-jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat
-hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.
-
-Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
-
-"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
-ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä
-saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
-
-"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan
-luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
-olisit kohta minutkin kääntänyt."
-
-"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
-päätään pudistaen.
-
-"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.
-
-"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
-veljeänsä.
-
-Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä
-paras.
-
-Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut,
-ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
-ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
-Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan
-enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
-lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
-
-"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
-kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
-hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
-jääneet kolmisin saliin.
-
-"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
-ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
-tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
-tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen
-sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."
-
-"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
-äkkiä.
-
-"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."
-
-Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa
-ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja
-ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi
-ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
-
-Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
-ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
-perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
-Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
-he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
-Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä
-tyynemmin mielin.
-
-Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
-rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
-matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
-uuteen ainekseen veikon olennossa.
-
-Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä
-kiitävää rekeä.
-
-"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
-
-"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain
-suurta", vastasi Elisa.
-
-"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
-ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
-että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
-
-"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
-palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
-
-"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
-
-"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein
-suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
-sen saa hän tehdä."
-
-Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
-hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
-niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
-laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän
-huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
-kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli
-johtanut suurempaan menestykseen.
-
-Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
-joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
-hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
-ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
-luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
-tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
-nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
-olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
-varmenemistaan varmeni.
-
-"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
-harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
-harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".
-
-Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.
-
-Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta
-kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
-vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
-kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
-sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.
-
-Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
-Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
-turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
-
-
-
-
-YHDEKSÄS LUKU.
-
-
-Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
-Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
-ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen
-niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
-jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
-muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
-häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
-koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
-Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
-metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
-täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
-
-Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
-taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
-
-Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan
-terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli
-hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä,
-vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei
-ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän
-jotakin outoa, arvaamatonta.
-
-Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
-levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
-kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
-hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
-Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.
-
-"Halloo! Minne matka?"
-
-Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:
-
-"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
-
-Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
-
-"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
-ollut niin paljon muuta tekeillä."
-
-Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat
-maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten,
-joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli
-niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina
-viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.
-
-"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on
-ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa
-metsästä kuului koskien kohina.
-
-Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
-aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
-avaruudesta Riiseen.
-
-Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa
-asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan
-maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei
-kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät
-olisi puhuneet aivan toista.
-
-"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
-Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
-ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
-
-Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
-olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
-Aadolf.
-
-"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
-terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
-
-"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
-Aadolf katkerasti.
-
-"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi
-tarjona."
-
-"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
-
-"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
-
-"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat
-minut Jumalasta."
-
-"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla
-vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."
-
-"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee
-toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
-"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."
-
-"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"
-
-"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"
-
-"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös
-pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen
-ikeensä."
-
-"Puhut niin outoja."
-
-"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
-lankeemustasi?"
-
-"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."
-
-"Miksikä mahdotonta?"
-
-"Jumala hylkäsi minut."
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."
-
-"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
-sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
-kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä
-rauhaa."
-
-Kustaa Aadolf vaikeni.
-
-Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
-Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
-Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
-olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.
-
-"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme,
-niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
-
-"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
-
-"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme
-juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
-syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
-Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
-
-"En, sen tiedän."
-
-"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
-
-"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
-
-"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä
-enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
-kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
-uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."
-
-Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti
-armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?
-
-"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu
-rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi
-sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi
-on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista
-rukous-elämää."
-
-Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
-vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
-paljon sisältävä vaitiolo.
-
-Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.
-
-"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon
-enemmän ilmaisi äänen sointu.
-
-"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.
-
-"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
-ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
-lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."
-
-
-
-
-KYMMENES LUKU.
-
-
-Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi
-aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen.
-Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi
-ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.
-
-"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."
-
-Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
-mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi
-asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
-ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.
-
-Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
-toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.
-
-"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
-päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
-virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.
-
-Sven Riisekin hymyili.
-
-"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin
-sinua."
-
-"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
-jaksan", vastasi Riise.
-
-"Aiot siis jatkaa."
-
-"Aion, mikäli voimistun."
-
-Ääni kuului niin toivehikkaalta.
-
-"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."
-
-"En uskalla ponnistautua."
-
-"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
-jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
-Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin
-sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"
-
-Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
-tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän
-vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
-Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän
-olisi halunnut! -- -- --
-
-"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
-luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
-tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai
-rahoistako olet huolissasi?"
-
-"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
-takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve.
-Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."
-
-Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
-arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.
-
-"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa
-hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen
-täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia
-lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi
-palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä
-jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole
-rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän
-kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."
-
-Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät
-Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja,
-milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja
-käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen,
-oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta
-oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja
-että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen.
-Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi
-Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin
-puheillekaan menemään.
-
-"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
-"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".
-
-Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.
-
-Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.
-
-Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi
-ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman
-pienen kodinkin, jossa -- -- --.
-
-Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
-sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
-Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein
-kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei
-olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna
-ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja
-karkaisemaan.
-
-Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
-virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
-hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
-tulevaisuuteensa.
-
-Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
-Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
-hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
-ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
-aikaansaanut.
-
-"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.
-
-"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
-makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."
-
-"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
-hoitaa itseäsi."
-
-"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
-olla hiljemmin."
-
-"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi
-majuri.
-
-Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta
-satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi
-voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin,
-muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa
-olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään,
-sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli
-hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.
-
-Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
-ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
-saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri
-oli määrännyt hänelle.
-
-"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
-vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.
-
-Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi
-Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
-vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
-ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
-jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.
-
-Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
-sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
-seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
-hermostui:
-
-"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
-ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.
-
-"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä
-oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.
-
-"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
-yksin minua. -- Minun -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --
-
-"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
-suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole
-aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
-niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."
-
-"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä
-heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää
-tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."
-
-"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."
-
-"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
-epäilläkään", vastasi Riise.
-
-"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että
-ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"
-
-Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
-sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten.
-Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
-tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
-että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin
-taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
-toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
-Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
-mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
-terveellisyydestänsä maankuulu.
-
-Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen
-vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei
-kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista
-lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia
-todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä
-suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies
-matkaansa? Ei ikinä!
-
-"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
-Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
-vaikk'ei juuri hienotunteisesti.
-
-"Menisin johonkin sairaalaan."
-
-"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
-tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."
-
-"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise.
-
-Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän
-ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä
-Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen
-poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.
-
-Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
-kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
-huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
-välttävänsä vaaran.
-
-Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
-ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
-päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
-majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän
-saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut
-järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
-saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.
-
-Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa.
-Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä
-vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas
-poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi
-Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta
-vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös
-vaikeudet lisääntyivät.
-
-Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
-tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
-koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
-Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
-arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.
-
-"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
-sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.
-
-Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.
-
-Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.
-
-"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään
-tehtävää ennen kahvia."
-
-He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan.
-Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin
-haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet
-iltahämärässä.
-
-"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
-alkoi Sven Riise.
-
-"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
-Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko
-hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"
-
-"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.
-
-Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva
-pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.
-
-Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen
-vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?
-
-Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
-äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
-saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
-asiasta.
-
-"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
-sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.
-
-"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."
-
-"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
-Lääkäritkin saattavat erehtyä."
-
-"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
-väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
-hän olisi erehtynyt."
-
-"Mitä aiotte siis tehdä?"
-
-Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
-tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä
-huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:
-
-"Lähteä sairaalaan."
-
-"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"
-
-Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
-hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
-
-Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
-
-"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
-lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
-niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
-
-"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
-
-"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa
-ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
-ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
-Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
-teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
-ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
-voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
-läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
-että minun täytyy lähteä?"
-
-Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
-toivettansa vastaan.
-
-"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.
-
-Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
-hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
-
-"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
-vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
-aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
-heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
-teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
-laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin
-ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
-
-Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
-hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
-jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja
-kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon
-soinnukas.
-
-Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä
-muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän
-heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.
-
-"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
-nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.
-
-"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
-
-Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
-autuaalliset tunteet.
-
-Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
-Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
-hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
-taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
-saamaan selville.
-
-"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
-kuiskasi hän.
-
-"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
-Riise.
-
-Elisa pudisti päätään.
-
-"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
-meistä!"
-
-Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
-
-"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä
-rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään
-rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta
-kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
-kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."
-
-Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
-silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
-saattaneensa Elisan levottomaksi.
-
-"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja
-vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
-että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
-
-Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
-
-"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."
-
-Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
-tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
-kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
-tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
-iäisyyden selkeätä kirkkautta.
-
-
-
-
-YHDESTOISTA LUKU.
-
-
-Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
-sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
-
-Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
-Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
-tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
-Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.
-
-"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa
-olisin sinun sijallasi!"
-
-Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
-tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
-hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
-lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän
-pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä
-rakkaan Vapahtajansa opin.
-
-"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
-kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
-tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
-laupiaan Jumalan niin menettelevän?"
-
-Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
-sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
-silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
-kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
-ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
-lohdutus tulee.
-
-"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
-hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
-valtakunnalle."
-
-"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
-hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän
-miehevän vakavasti.
-
-"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön
-Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen
-käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
-juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
-sanoi Sven Riise.
-
-"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
-sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
-miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.
-
-"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
-kasvot niin äkkiä kirkasti.
-
-"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
-täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
-kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
-jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
-Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan
-kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
-tiensä."
-
-Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.
-
-"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
-perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
-voimme olla todelliseksi siunaukseksi."
-
-Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
-näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
-Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.
-
-"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
-pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
-Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä
-niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"
-
-Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
-se johdatti hänelle jotakin mieleen.
-
-"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
-kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
-surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
-sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
-vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
-tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
-koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
-Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
-murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
-voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"
-
-"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
-näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.
-
-Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
-ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
-sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
-vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
-se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
-tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.
-
-"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.
-
-Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin
-ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
-
-"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
-virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
-kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
-
-"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
-"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
-samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
-
-Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
-langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
-lupauksia.
-
-He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
-jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.
-
-Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
-viritettävän.
-
-Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
-valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin
-käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
-tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
-Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
-nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
-vakavuuden painosta.
-
-Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
-hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
-joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.
-
-Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan
-pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
-puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
-huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
-huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
-äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
-löytämättä tietä Isän syliin.
-
-Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
-Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
-Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
-syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
-tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.
-
-
-
-
-KAHDESTOISTA LUKU.
-
-
-Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
-olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
-seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
-kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
-kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
-jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
-Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä
-tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
-maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
-Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
-yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
-näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
-todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
-Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
-vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.
-
-Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta
-nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.
-
-"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.
-
-"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
-puolustuksekseen.
-
-"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
-äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.
-
-Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
-mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
-lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
-taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
-jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä
-itselleen mitään toivoi.
-
-Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
-lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
-puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
-olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
-Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
-metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
-kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
-siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
-takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
-Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
-muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
-haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.
-
-Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen
-opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin
-yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen
-keskustelun aiheen.
-
-Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
-asennossa yötakkiin puettuna.
-
-Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.
-
-Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
-että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
-liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
-Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
-keskusteltuaan.
-
-Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
-valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.
-
-"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen
-tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.
-
-Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.
-
-"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
-hymyillen.
-
-"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
-tilaisuutta tehdä hyvää."
-
-"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
-iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
-tässä elävänä muistutuksena siitä."
-
-Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
-koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
-painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
-se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
-sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
-Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
-
-"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
-kosteat".
-
-"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
-keveästi käsillään hiuksiaan.
-
-"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"
-
-"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
-
-Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
-Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
-Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
-hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.
-
-"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.
-
-Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
-katsahti kysyvästi häneen.
-
-"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
-sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
-mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
-maailmassa.
-
-Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
-valtasi hänen mielensä.
-
-"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
-mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun
-Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä,
-saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole
-minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.
-
-"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.
-
-"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
-heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
-jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
-vielä paljon tehtävää tässä elämässä."
-
-Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen,
-piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
-ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
-puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.
-
-Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa
-kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi
-siunaukseksi muille.
-
-Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
-rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
-vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä
-pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
-äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
-sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
-uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
-Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin
-sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan,
-mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin
-ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan
-puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei
-pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
-Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
-valtakunnan puolesta.
-
-Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
-että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.
-
-
-
-
-KOLMASTOISTA LUKU.
-
-
-Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
-häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
-veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
-silmälläpitoa ja holhoamista.
-
-Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
-olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
-korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää
-Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan
-apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
-edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa
-Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka
-taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.
-
-Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
-ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen
-ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät
-yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta
-se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä
-muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä
-ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven
-Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen
-tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan
-tähden.
-
-Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
-mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
-vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
-lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
-huolellisemmin vaalia.
-
-"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin",
-sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.
-
-Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
-Sven Riise.
-
-"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
-minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
-Irene Elisalle.
-
-"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
-Elisa.
-
-"Kuinka niin?" kysyi Irene.
-
-"Tuberkelit tarttuvat."
-
-"Entä sinuun?"
-
-"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
-niin terve."
-
-"Terve minäkin olen."
-
-"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina
-käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen
-Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni
-terveydestä."
-
-Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
-hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
-lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
-muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.
-
-"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
-tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
-käynyt aivan kalpeaksi."
-
-"En yövalvonnasta."
-
-"Mistä sitten?"
-
-"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
-sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
-
-Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala.
-Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan
-hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen
-tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta
-nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
-alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
-suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
-voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi.
-Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
-saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
-kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
-
-Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
-pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
-hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
-
-Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
-enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
-
-"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
-Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
-
-Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
-
-Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
-majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
-vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
-hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
-hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin
-tulohetken pyhää hiljaisuutta.
-
-Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
-joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen
-sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
-
-Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
-olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.
-
-Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
-heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
-Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät
-enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan
-portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin
-hengen siitä hiljaa vapautuessa.
-
-Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin
-selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista
-eronnut, autuuden majoille rientänyt.
-
-Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
-sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
-olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
-Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
-maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
-tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.
-
-
-
-
-NELJÄSTOISTA LUKU.
-
-
-Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin
-Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut
-kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä
-oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
-
-Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet
-pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
-päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
-Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
-kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.
-
-Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
-
-Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
-lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.
-
-Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
-kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
-
-Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
-tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi
-tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten
-touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua
-pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi
-pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
-ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.
-
-Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
-viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.
-Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin
-olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat
-olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin
-luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni
-olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
-niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
-käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
-
-Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi
-oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
-lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin
-sammuksiin.
-
-Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä
-sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan
-vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
-
-"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen
-Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä
-suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen
-eheänä sinulle takaisin."
-
-Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
-
-Elisa suuteli häntä lauhtuneena.
-
-"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_
-Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
-Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
-tahdosta."
-
-Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
-
-Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden
-oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa
-siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,
-ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta
-riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi
-rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän
-olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt
-menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja
-tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene
-saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.
-
-Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä
-etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut
-kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut
-tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten
-suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,
-sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen
-temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja
-Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja
-kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli
-Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio
-usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan
-itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja
-ylentäväksi.
-
-
-
-
-VIIDESTOISTA LUKU.
-
-
-Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten
-mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin
-tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen
-palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään
-säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle
-kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen
-mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli,
-taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
-
-Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
-rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
-Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
-Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
-
-Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä
-rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten
-olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä
-määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut
-itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä
-hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei
-hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
-
-Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
-Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
-ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
-mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
-kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia
-elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
-vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
-eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin
-kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
-tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä
-ihanimman ajan.
-
-Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena,
-pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli
-juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki
-ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin
-tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat.
-Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta
-Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti
-joutuvan hämilleen.
-
-"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
-
-"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
-
-Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan
-ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
-Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
-lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
-hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
-anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.
-
-"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee
-kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
-
-"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
-
-Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
-veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla
-lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä
-kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut.
-Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen
-impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä
-vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen
-sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan
-avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat
-menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä
-iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa
-puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren
-edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva
-luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.
-
-Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
-ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
-tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
-hauskasti.
-
-Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
-painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
-sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
-ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
-jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
-ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman
-tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen
-ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
-Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
-Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
-tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
-jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
-uutta kokemaan.
-
-Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
-räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
-Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
-kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
-kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
-kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
-Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
-asemassa tulla kysymykseenkään.
-
-Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
-muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä
-ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi,
-arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa!
-Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien
-seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä
-estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet
-niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene
-lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti
-runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan
-päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä
-päässyt vähääkään tuntumaan.
-
-Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka
-vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko
-pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi
-sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän
-rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän
-ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan
-sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan
-huolta pitämässä.
-
-Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme
-kasvoillaan.
-
-"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
-ilahuttamaan", sanoi hän.
-
-"Mitä hän kirjoittaa?"
-
-"Saat kuulla, kun luen."
-
-"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
-että asia oli jotain erikoista.
-
-"Irene on kihloissa."
-
-"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta
-itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"
-
-Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
-katkaisten lukunsa omilla mietteillään.
-
--- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies
-maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")
-
--- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
-ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
-hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
-nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
-sitten.")
-
-Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
-vaimovainajataan muistellessaan.
-
--- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
-"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
-sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus
-sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista
-sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa,
-kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle.
-Mitä siitä arvelet?") -- -- --
-
--- -- -- "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian.
-Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
-sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
-ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
-vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
-valmistuksissa auttamaan." -- -- --
-
-"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
-Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
-Helmerille, vai kuinka?"
-
-"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
-Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.
-
-"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka,
-armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi
-isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
-
-Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
-loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa
-ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
-kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
-
-"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
-
--- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
-hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --
-
-Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
-hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
-tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen
-parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
-
-"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
-sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
-
-Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
-kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
-perinpohjin pahastui.
-
-"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
-sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi
-pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on
-suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja
-vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
-
-Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät
-Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
-arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.
-
-"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.
-
-"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
-naimisiin ilman isäsi suostumusta."
-
-Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
-värähdellä.
-
-"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
-
-"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
-
-"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
-minua."
-
-Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
-
-"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka
-suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
-ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
-milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
-kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
-Elisa-sisareesi."
-
-Näistä sanoista Irene rauhoittui.
-
-"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen
-sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."
-
-"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
-rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
-ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."
-
-"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
-Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet
-ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
-
-"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
-Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
-silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
-
-
-
-
-KUUDESTOISTA LUKU.
-
-
-Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
-viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
-valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
-
-Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
-runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta
-seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
-kultasormus kimmelteli!
-
-Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
-kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
-seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
-kauan houkutella.
-
-Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
-niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
-ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
-siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
-aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
-ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
-
-"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene.
-
-Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
-jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui
-hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen,
-että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
-Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
-Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
-juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
-ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
-iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
-Elisa-neitiä.
-
-Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
-silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
-että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
-valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:
-
-Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
-ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
-mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.
-
-"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.
-
-"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
-"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
-täällä erityisesti kysellä".
-
-"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."
-
-"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.
-
-"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?"
-
-"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
-hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
-ihastuneena häneen, mutta turhaan."
-
-"Sinäkin?"
-
-"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
-kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi.
-Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan
-vapaasti."
-
-"Tohditko Tereeseltä?"
-
-"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"
-
-"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
-olkapäitään.
-
-He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.
-
-Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi
-ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
-Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.
-
-Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
-hänen luokseen vierailemaan.
-
-Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
-sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä,
-ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
-että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna,
-perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
-hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
-vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
-ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
-tavallisella välinpitämättömyydellä.
-
-Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
-käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
-koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.
-
-Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
-kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He
-saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen
-olevan valmiin.
-
-"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
-ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
-jälkeen ulos ruokasalista.
-
-"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa".
-
-"Edesvastuu."
-
-"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
-Miten voin minä häntä oikein ohjata?"
-
-"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
-ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.
-
-Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
-hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
-enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
-säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
-sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
-hänen luotaan.
-
-Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten
-toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon
-siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin
-nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut
-oikein selvillä.
-
-Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
-sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt
-häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
-mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
-siitä olivat hyvillään.
-
-Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
-terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
-tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
-häneltä odottavan.
-
-"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
-aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
-halu peijata meitä".
-
-Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
-oikotietä Hanninkylän metsän kautta.
-
-Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas
-liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
-unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.
-
-"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä
-väkeä?"
-
-"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"
-
-"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
-sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
-sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."
-
-"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- --
-
-"Häntä tarkoitan."
-
-"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
-nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
-väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."
-
-"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.
-
-"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
-Olisipa se harvinainen löytö!"
-
-"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
-joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
-kuin velikin."
-
-"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
-ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
-ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
-"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."
-
-"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
-
-Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
-
-"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
-ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
-ratsuruoskallaan selkään.
-
-"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton
-ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin
-kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
-
-"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
-
-"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
-että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
-mutta Jumala..."
-
-
-
-
-SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
-
-
-Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
-juhlia vastakihlattujen kunniaksi.
-
-Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
-siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
-lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt
-tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään
-Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä
-teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
-
-Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
-puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
-päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
-pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.
-
-"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin
-muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.
-
-"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer.
-
-"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
-ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu
-hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."
-
-"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.
-
-"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
-mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
-hänelle sulhaseksi."
-
-"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.
-
-"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.
-
-Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
-ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.
-
-"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.
-
-"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
-käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".
-
-"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
-nauraen.
-
-"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
-lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
-hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"
-
-"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.
-
-"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti.
-
-"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
-Elisan puolesta."
-
-"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
-häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.
-
-"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
-käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi
-hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.
-
-"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
-itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
-lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.
-
-"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri
-innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on
-kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"
-
-"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän
-minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin
-hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa
-satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena
-työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä
-puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi
-anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen.
-Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian
-ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa
-lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin.
-Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä
-nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."
-
-"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.
-
-"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
-Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan
-moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla
-innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät
-hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.
-
-"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
-asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."
-
-"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.
-
-"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
-kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
-pihalle.
-
-"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
-ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat,
-jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"
-
-Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
-epäröityään kuitenkin suostui.
-
-"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
-lisäsi hän.
-
-"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
-Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
-tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
-sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
-kanssaan kaksin ajella."
-
-Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
-pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän
-koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen
-sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän
-oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.
-
-Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan
-konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.
-
-"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
-tohtori Hessel Elisalta.
-
-"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
-
-"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?"
-virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
-ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."
-
-"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
-merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä
-juuri minään ansiona.
-
-"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
-
-"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä
-kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
-vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
-
-"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
-ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
-panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
-Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
-tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
-
-Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
-saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi
-vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
-häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä
-innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten
-pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär
-asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun
-säestämisen epäkiitollisen tehtävän.
-
-"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
-
-"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.
-
-"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"
-
-"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.
-
-Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
-vaikuttaneen Elisaan.
-
-Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
-Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli
-tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
-herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
-helkettä säikähtänyt.
-
-Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
-itsensä ylpeäksi.
-
-Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
-kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
-siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
-hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
-puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
-hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
-siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
-pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
-hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
-vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
-
-"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
-
-"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
-entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
-
-"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
-ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
-
-"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa
-yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
-
-Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat
-hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän
-ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä
-sellaisesta soimasi.
-
-"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
-
-Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
-jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
-Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
-ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen,
-pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
-verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
-Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
-hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
-
-"Tohtori Hessel!"
-
-Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
-Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
-mitkään sanat.
-
-"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
-että tarkoitin teitä."
-
-"Ketäs muuten?"
-
-"Itseäni tietysti."
-
-"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
-
-"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
-tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
-
-Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
-nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
-sellaista otaksua.
-
-"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten
-katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne
-minulle vieraaksi!"
-
-Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
-kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.
-
-"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
-hymyillen tarjoten hänelle kätensä.
-
-Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
-kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen
-hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin?
-Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki,
-julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.
-
-Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä
-hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti
-häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan
-alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
-
-Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
-ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
-
-Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli
-Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja
-puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.
-
-
-
-
-KAHDEKSASTOISTA LUKU.
-
-
-"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
-poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.
-
-"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
-
-"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen
-viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
-mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
-
-Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
-toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
-
-Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän
-viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
-petti hänen toiveensa.
-
-"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
-
-"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
-
-"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
-vastaavat kieltävästi."
-
-"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
-myöntävät."
-
-Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
-määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
-kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
-Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan.
-Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli
-niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin
-mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
-
-Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
-häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä
-ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
-jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
-
-"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
-
-Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
-
-"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
-kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
-niin jouduimme kiistaan."
-
-"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"
-
-"Kiivastui, ikävä kyllä."
-
-"Entä tohtori Hessel?"
-
-"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
-härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
-mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."
-
-"Mikset sinä vastannut hänelle?"
-
-"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
-sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
-mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."
-
-"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna",
-virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä
-syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."
-
-"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
-mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
-pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
-ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
-kristillisyydestään."
-
-"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
-
-"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
-
-"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
-vastaan", sanoi Elisa.
-
-"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua,
-joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on
-koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle
-myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
-
-"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"
-
-"Totuutta ennen kaikkea!"
-
-"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
-vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
-siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
-
-"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin.
-Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä
-sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta
-varovaisuutta."
-
-"Kuten esimerkiksi missä?"
-
-"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
-selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
-mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
-näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
-myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
-miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
-
-"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
-hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
-edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
-useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
-
-"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
-virkkoi Helmer.
-
-Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
-näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
-ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista
-olemassaolostaan, mutta turhaan.
-
-Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
-
-"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
-uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
-
-"Sepä rohkea väite."
-
-"Ehkei liian rohkea sentään."
-
-"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
-Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
-kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
-Elisa nyt olisi takertunut ansaan.
-
-"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
-Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
-kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
-lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
-
-"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
-Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.
-
-"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
-Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
-ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
-omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei
-hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
-
-Helmer jäi mietteihin.
-
-"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
-tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
-kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo
-kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
-sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
-vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
-suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
-
-"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.
-
-"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin
-olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että
-antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa
-tuomiota välttää."
-
-Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli
-jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
-miellyttävällä tavalla.
-
-"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
-"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein
-palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
-
-Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta
-Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa
-käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen
-tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
-
-Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
-kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
-mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
-
-Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
-alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen
-jumalanpalvelus toimitettavana.
-
-"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
-
-"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn
-hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen
-veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa
-mitä sydämellisintä hellyyttä.
-
-He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
-Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.
-
-"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
-hartaasti.
-
-Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
-yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
-käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
-
-Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.
-
-"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
-toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
-saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
-nyt, auringon paahteessa..."
-
-Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa
-polskuttaen kuin virtahepo.
-
-"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
-pyytämään".
-
-"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
-helvettiin."
-
-"Sitä en tehnyt."
-
-"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
-siihen tyyliin."
-
-"Anna anteeksi pikaisuuteni!"
-
-"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."
-
-"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
-ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
-mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
-opin."
-
-Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
-tohtorin huulilta.
-
-"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
-sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
-"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
-hymyilen."
-
-"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
-sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
-
-"En enää. Entisaikoina luin."
-
-"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
-suoruudellaan.
-
-Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
-piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
-valoon pääsemästä.
-
-"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan
-lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
-
-"Kenen äänen?"
-
-"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
-nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
-hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat
-kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
-sivuttu hauta, liukasteleva konna."
-
-"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan."
-
-"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
-eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
-uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
-konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
-seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
-sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
-älä salaisuudessa anna lihan vallita."
-
-Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
-äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
-Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
-toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän
-itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
-vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa
-saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
-sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin
-paistamaan.
-
-
-
-
-YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
-
-
-Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
-asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
-sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.
-
-Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
-kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
-
-"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
-tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
-
-Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
-varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
-enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
-työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
-häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
-ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
-Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
-ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli
-Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin
-nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein
-anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme,
-jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin
-saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi,
-miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti,
-miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.
-
-Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
-hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
-huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
-malttamattomuutta.
-
-"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
-kättään ojentaen.
-
-Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
-tavallista paksummalta.
-
-Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
-Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
-kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
-eikä tahtonut mitään ruokaa.
-
-Syötyään meni Elisa häntä katsomaan.
-
-Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
-ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
-taivaalle.
-
-Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta,
-toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä
-vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan,
-ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi
-ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä
-juomaan.
-
-"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
-asetettua kupin tarjottimelle.
-
-"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
-kuitenkaan ei hänelle onnistunut.
-
-Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
-kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.
-
-"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
-tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
-niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.
-
-"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.
-
-Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi
-lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä
-muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
-tämän kaiken kestää?
-
-Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
-kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
-siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
-ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
-tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
-ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
-tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
-Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut
-vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
-suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
-toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.
-
-Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan
-levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
-
-Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla
-viimein nukahti pois suruistaan.
-
-Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
-päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
-sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
-huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
-koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
-oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
-ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
-Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
-vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
-tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
-terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
-
-Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja
-hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan
-ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain
-johtuivat säälistä häntä kohtaan.
-
-Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi
-jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä
-tulta takkaan.
-
-Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta
-huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä
-jotakin sydämellä.
-
-"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän.
-
-Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien
-itkuun herahtaisi.
-
-"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä
-hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
-
-Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
-nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
-
-"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
-siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
-
-Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
-takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
-Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
-ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä
-tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
-antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
-viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää
-ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti
-menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin
-riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
-
-"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
-
-Ja Elisa kirjoitti.
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENES LUKU.
-
-
-Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt
-umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli
-hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet
-asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse
-iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa
-lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään
-kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden
-osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen
-mielensä.
-
-Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
-toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
-ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
-halvauskohtaus Silla-tädin.
-
-Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän
-oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
-toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
-keskellä.
-
-Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon
-sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.
-
-"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut
-sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
-puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
-tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
-
-Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
-koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
-ennenkuin hän vastaisi majurille.
-
-"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
-vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
-asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.
-
-Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi
-viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi
-kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
-"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
-kuultuaan Elisalta päätöksestä.
-
-Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty.
-Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
-luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja
-tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.
-
-Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen
-sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
-vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.
-
-Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori
-Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä
-alkaen.
-
-Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
-neuvojaan pienimmissäkin asioissa.
-
-"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?"
-ihmetteli hän.
-
-Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
-vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
-mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
-kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
-vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
-tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.
-
-Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
-tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
-viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.
-
-"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti
-näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa,
-jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
-mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina
-korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin,
-se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei
-kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti.
-Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta
-otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
-vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
-saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran
-sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi
-heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen.
-Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään
-Elisaa kohtaan.
-
-Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
-aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
-kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen
-hullunkurista kohteliaisuuttaan.
-
-"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
-samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
-Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."
-
-Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla
-esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän
-ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota
-Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi
-majuri Elisalle, mitä hän pyysi.
-
-"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
-Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä
-tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa
-tuokiossa."
-
-"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
-"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
-
-"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
-selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."
-
-Kristian helähti nauruun.
-
-"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
-
-Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
-
-Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan
-niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
-ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
-mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään
-ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
-
-"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.
-
-"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain
-halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten
-neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.
-
-"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
-kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
-suututtanut", vastasi Kristian.
-
-"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"
-
-"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
-
-"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
-siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
-
-"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
-
-"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
-
-"Ei minulle."
-
-Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
-jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.
-
-Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
-sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
-ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
-seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, --
-mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
-omaan itseensä.
-
-Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
-selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
-varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä
-jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä
-katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi
-hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
-
-Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä
-eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
-aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
-voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
-eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
-lentoon nousta.
-
-"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
-"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
-ravitsette".
-
-Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.
-
-Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla
-liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
-
-"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."
-
-"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
-vallan vieraita", sanoi tohtori.
-
-"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
-näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
-
-Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi
-usko herätä, usko Elisaan.
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
-
-
-Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut
-milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume
-kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
-heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
-hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin
-synkältä.
-
-"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
-hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
-
-"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
-ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
-
-"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.
-
-"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin
-varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
-
-"En näe sitä missään."
-
-"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."
-
-"Ei minulla ole voimia."
-
-"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
-
-Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
-määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko
-päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.
-
-Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa
-hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
-unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
-
-Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
-Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
-ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
-Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?
-
-Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
-sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se
-kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
-jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen
-ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana
-tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää
-hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän
-väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?
-
-Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä,
-odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
-aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt
-vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
-uudelleen heräisi.
-
-Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää
-Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka,
-joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana
-hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten
-Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa
-taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä
-silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.
-
-Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi
-runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön
-aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta
-puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää
-kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina
-solisevan.
-
-Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
-
-"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
-taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
-
-"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään
-puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.
-
-Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
-
-Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi
-hän sitten.
-
-Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
-mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
-toisi esiin.
-
-"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään
-kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai
-onko se lopultakin vain olemisen tapa?"
-
-"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
-
-"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
-kuolemaisillani."
-
-"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
-
-Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
-hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
-liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.
-
-"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
-syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan
-kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
-
-"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa
-viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
-vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä
-hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."
-
-"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti
-tohtori.
-
-"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
-kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
-sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
-
-"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen
-itsensä tähden?"
-
-Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
-
-"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
-
-"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.
-
-Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli
-niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi
-tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen
-hänen ryhtiään ja käyntiään.
-
-Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän
-kysyi syytä siihen.
-
-"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
-olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.
-
-"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
-
-"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin
-epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
-
-"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa.
-
-"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"
-
-"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi
-Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"
-
-"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
-ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
-tosi sana."
-
-"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa.
-
-"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne
-menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
-
-"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he
-sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."
-
-Tohtori Hessel pysähtyi.
-
-"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että
-Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
-ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
-
-"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen
-uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"
-
-Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
-alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
-esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
-
-"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta,
-ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään
-keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän
-mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä
-enne!
-
-Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
-muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän
-yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
-vertauskuvia.
-
-"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
-hän.
-
-"En."
-
-"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
-
-Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
-saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä
-Elisa näki.
-
-"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
-hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
-mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
-
-Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
-Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
-Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
-
-He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
-nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
-Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle
-sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
-vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
-että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.
-
-Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi
-salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
-toisiaan lähemmäksi.
-
-Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
-valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
-
-Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
-kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
-tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät
-olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä
-piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei
-halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
-
-Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen,
-tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
-ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
-
-"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
-oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen
-häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
-jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
-
-"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
-
-"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin,
-te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon
-sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin
-ulos saadakseni oikein ajatella."
-
-"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
-
-"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
-siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
-
-Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
-sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
-nyt oli käsissä.
-
-"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai
-jäädä tänne?"
-
-Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.
-
-"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori
-teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
-tarkoittanut.
-
-"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
-saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
-kehoittavasti.
-
-"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
-silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
-vastauksesta.
-
-Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.
-
-"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
-aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois
-lausettaan lopettamatta.
-
-Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.
-
-Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa
-seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi
-antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi
-hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
-
-Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
-opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä
-uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
-lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
-mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.
-
-"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
-onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.
-
-"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
-huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
-
-Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja
-hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
-
-
-Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
-Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
-lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
-hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä
-kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.
-
-Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
-Elisa oli puhunut.
-
-Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
-nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
-Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
-kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel
-vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin
-erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
-sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
-ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
-kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.
-
-Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa
-toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos
-niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä,
-jonka päällä se makaa.
-
-Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
-hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
-kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
-voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
-nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
-
-Eräs toinen kandidaatti lähestyi.
-
-"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
-se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän
-ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata
-ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."
-
-Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset
-olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät
-kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan,
-joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä
-nuolenterävinä.
-
-"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on
-sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi
-iankaikkisuuteen?"
-
-Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi
-tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään
-etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut
-kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt.
-Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään
-hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla
-etsiessään totuutta.
-
-Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista
-kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut,
-haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he
-tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
-vaivoista.
-
-Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
-Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut,
-ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä
-tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme
-nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä
-ota mitä otettavissa on!
-
-Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
-pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
-kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
-se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
-olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
-panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
-uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki
-hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut
-viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli
-kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli
-väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
-Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä
-ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen
-itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten
-ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi
-voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä
-keksimään.
-
-"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
-ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
-Aadolfille.
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
-myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
-pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei
-kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
-nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
-istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
-kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän
-nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
-armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
-hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."
-
-Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
-
-"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
-"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
-joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
-
-Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
-väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
-erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
-tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
-voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän
-nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen
-nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä?
-Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan
-milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen
-voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua
-parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä
-itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät
-sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa
-jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän
-siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa
-tuntenut.
-
-Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
-antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.
-
-Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri
-kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel
-lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan
-Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
-häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se
-onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden
-kaikkivaltaisuuteen.
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
-
-
-Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
-näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan
-vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
-arvaamalla päästä sen perille.
-
-"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.
-
-"Ei vielä", vastasi majuri.
-
-"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.
-
-"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.
-
-"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.
-
-"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
-Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"
-
-"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.
-
-"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.
-
-"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.
-
-"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.
-
-"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.
-
-"Miksikä se häneltä olisi?"
-
-"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.
-
-"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.
-
-"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
-veitikkamaisesti Elisaan.
-
-Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
-useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.
-
-"Kristianiltako?" kysyi Elisa.
-
-"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.
-
-"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"
-
-"Molemmista."
-
-"Kenestä?"
-
-"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."
-
-"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.
-
-"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."
-
-"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.
-
-"Miten siitä olet niin varma?"
-
-"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa
-sitten kysymys mistä tahansa."
-
-"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
-majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
-
-"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
-isä?" kysyi Elisa.
-
-Majuri hymyili salamyhkäisesti.
-
-Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
-ylen onnellinen.
-
-"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
-
-"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
-kirjeen taskustaan.
-
-Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
-siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
-ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
-takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
-soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
-
-"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.
-
-Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen
-ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden
-luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui.
-Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut
-valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin
-tosiasiaksi.
-
-Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
-isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
-Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
-viikolla kihlajaisten viettoon.
-
-Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti,
-että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät
-kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
-kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
-osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
-hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
-vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
-edukseen, kuin vahingokseen.
-
-Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai
-ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta
-sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
-
-"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
-Irene.
-
-"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
-tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
-Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
-
-"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse
-haluat", vastasi Elisa.
-
-"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
-Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
-tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä
-iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen
-lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt
-olen paljon pirteämpi."
-
-"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
-Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
-jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
-
-Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
-
-"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää
-siltä."
-
-"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.
-
-"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"
-
-"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
-
-"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
-
-"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
-kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi
-Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.
-
-Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin.
-Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua
-tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän
-talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä
-lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon
-tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
-
-Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
-
-Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
-miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
-saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
-sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
-
-Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
-Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
-rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
-Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
-Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
-
-Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
-tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
-hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä.
-Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli
-jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
-
-
-Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
-nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
-puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
-olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
-taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
-kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
-rakastunut.
-
-Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
-Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.
-
-Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
-valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan
-Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
-halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.
-
-Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
-otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
-vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
-tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan
-tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
-hallitakseen ja määrätäkseen.
-
-Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin
-omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita
-voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta
-sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen.
-Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen
-niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin
-hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan
-ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin
-kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta
-ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista
-kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen
-oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän
-välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa
-riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä
-mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan
-vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui
-suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta
-samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta
-enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan
-loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.
-
-Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä
-kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
-Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
-saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
-kaiken pikkumaisuuden.
-
-Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja
-harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt
-kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista
-näyttikin kovalle.
-
-Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
-vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.
-
-Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen
-kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin
-vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus,
-että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes
-viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.
-
-"Jumalan kiitos!" nyyhkytti majuri.
-
-Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut,
-että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei
-hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka
-häntä enin olivat rakastaneet.
-
-Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
-ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
-vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
-herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
-välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen.
-Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.
-
-Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
-lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
-huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
-Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
-yhdessä laulettaisiin joku virsi.
-
-"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
-ääreen.
-
-Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
-vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
-virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
-se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja
-katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki
-mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi
-Kristiankin lauluun.
-
-Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
-rukoushetkeä viettämään.
-
-"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
-"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
-onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."
-
-Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
-kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
-Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
-iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.
-
-Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
-liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen
-tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
-päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
-Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
-tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
-vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.
-
-
-
-
-KADESKYMMENESVIIDES LUKU.
-
-
-Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä
-suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja
-alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi.
-Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua
-kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että
-ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti
-olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja
-että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella
-vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä
-tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta
-siinäkään ei hän kauan onnistunut.
-
-Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
-oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
-muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
-tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
-uurre muodostui otsalle.
-
-"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa
-itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
-kasvoille.
-
-Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin
-sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
-sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut.
-Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten
-kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
-yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
-tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.
-
-Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
-Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
-ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
-pikkumaisuuksistakin.
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
-hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
-esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
-tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
-syyn.
-
-Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten
-alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia
-kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki
-sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi
-elää.
-
-Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
-Puhtaaksi kuin sinä itse!
-
-Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
-olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
-lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
-Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo
-meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä
-hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä
-ikänänsä halusi.
-
-Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
-kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
-häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
-yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.
-
-Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin
-ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
-Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla
-niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan
-_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on
-Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala
-hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi
-yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva
-syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi,
-vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa
-kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän
-täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan"
-kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
-
-Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
-siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
-huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
-ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
-nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
-Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
-oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
-missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?
-
-Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
-välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
-mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
-joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
-katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
-kiitää.
-
-Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
-meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
-kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
-veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä,
-sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala,
-Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien
-Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua.
-Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja
-milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?
-
-Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se
-kuitenkin johti ja oli Herran tie.
-
-"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
-hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
-minua sinun johtoosi tyytymään!"
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
-
-
-Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi
-aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
-melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
-häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä
-varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman
-tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
-ajattelevan nuoren naisen.
-
-Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan
-hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan
-kotiinpäin kulkemaan.
-
-"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten
-hän viime aikoina on edukseen muuttunut."
-
-"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.
-
-"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on
-uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
-somemmaksi hän on versonut."
-
-"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule
-jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.
-
-"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
-muuttunut?" kysyi Elisa.
-
-"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä
-toivoa."
-
-"Näyt unohtaneen Helmer Broon."
-
-"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
-tiedä, että hän on Tukholmassa?"
-
-"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"
-
-"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä."
-
-"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."
-
-"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
-kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."
-
-"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
-joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."
-
-"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian.
-
-Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.
-
-"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?"
-kysyi Eedit.
-
-"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
-kirjoittelee", vastasi Elisa.
-
-"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
-
-"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
-hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
-
-"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
-nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
-saat lankomiehen."
-
-Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
-työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene
-kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
-tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei
-enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
-kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä
-unohdettava oli.
-
-Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
-aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut
-kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin
-luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään
-huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin
-äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin
-äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
-kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
-vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada
-häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
-hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
-kirjoittanutkaan.
-
-Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi
-häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei
-Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
-oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
-poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
-ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
-mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
-
-Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
-Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
-
-"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
-
-Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
-Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.
-
-Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät
-oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
-asettui sisarensa viereen.
-
-"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
-minua kohtaan kuin ennen."
-
-Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin
-vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
-toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
-
-"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit
-kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun
-kutsumuksesi ollut."
-
-"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.
-
-"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.
-
-"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
-puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
-saanut puhutuksi.
-
-"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
-sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"
-
-"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
-Irene.
-
-Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.
-
-"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
-ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.
-
-"Miksi sitten olet levoton?"
-
-Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.
-
-"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
-tarvitset."
-
-"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen
-kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on
-vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä
-on."
-
-"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.
-
-"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
-vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
-puolesta loukkaantuneena.
-
-"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa.
-
-"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään
-hyväksy."
-
-"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."
-
-Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
-syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:
-
-"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei
-Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"
-
-"En toki."
-
-"Miksi sitten teet minut levottomaksi?"
-
-"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen
-kummallisiin tuumiinsa."
-
-"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
-sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
-muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."
-
-"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua
-menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
-itseään.
-
-Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.
-
-"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
-Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
-ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
-joka sinut oikein tunsi:"
-
-"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa,
-"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla
-ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle
-antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
-rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
-ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?"
-
-Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi
-käsivartensa sisaren kaulaan.
-
-Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He
-tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat
-kadonneet.
-
-Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
-ja virkkoi puheenaihetta muuttaen:
-
-"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
-vanhan Borgsten'in jälkeen?"
-
-"En, sitä en ole kuullut."
-
-"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
-Silloinhan tullaan naapureiksi."
-
-"Tapasitko häntä Tukholmassa?"
-
-"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
-paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa
-Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."
-
-Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.
-
-"Joko tulet sisään, Elisa?"
-
-"En vielä."
-
-Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
-joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
-valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien
-silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
-syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
-esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
-väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi
-kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja
-mielenlujuutta.
-
-Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui
-yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään
-irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen
-tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
-
-"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
-
-Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
-
-"Niin minäkin sinulta", vastasi hän.
-
-Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.
-
-Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
-itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
-nöyryyteen.
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
-
-
-Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen
-autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten
-metsien ja lumenpeittämien maitten.
-
-Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä
-kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
-Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel,
-joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen
-yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä
-virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä.
-"Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen
-kerran sormensa ristiin.
-
-Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
-ei merkkiä ymmärtänyt.
-
-Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
-tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä
-jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
-rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä
-ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
-pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää
-olevan armaansa mielen mukaista.
-
-Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
-Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
-tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
-syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
-rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät
-sitten sairaan puoleen.
-
-Hän oli kuollut.
-
-Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
-heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
-harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi
-kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
-kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
-päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.
-
-"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
-käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".
-
-Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
-Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.
-
-Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.
-
-"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
-jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."
-
-"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel
-katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
-täällä ei enää tarvittu.
-
-"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
-jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
-enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."
-
-Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
-Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut
-pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä
-vieläkään.
-
-Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
-seurasi häntä.
-
-Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen
-kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
-oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
-lähemmäksi toisiansa.
-
-Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma
-oli tyyni ja puhtaan raitis.
-
-Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen
-sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän
-tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
-valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
-
-Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
-aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
-vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
-häneltä kysyä.
-
-Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään
-kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
-kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
-tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
-
-"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.
-
-"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
-
-Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
-oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.
-
-Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
-herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
-tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
-Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
-
-Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
-ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
-kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
-luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
-kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
-säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
-mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
-näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
-vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
-ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
-sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
-se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
-päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
-rakkaammaksi.
-
-"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
-"Pese meidät!"
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
-
-
-Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
-Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
-Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa
-osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä
-huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä
-heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.
-
-"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
-
-"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri
-kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä
-levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen
-päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."
-
-Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes
-jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut
-tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin
-neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten
-siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän
-kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi
-vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
-aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi,
-selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
-nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin
-huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin
-uinailu oli.
-
-Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani
-työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.
-
-"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen.
-
-"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian
-tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"
-
-"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
-tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
-matalan tuntehikkaalla äänellä:
-
-"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
-hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy
-hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
-löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
-valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
-pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"
-
-"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
-hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
-Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
-Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.
-
-"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?"
-
-"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea
-löytänyt."
-
-Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa
-paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
-hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta
-rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
-sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
-mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
-peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan
-oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi
-onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
-hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
-arvoista.
-
-"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
-tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen
-päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.
-
-Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
-Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä
-ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred
-halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita,
-ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava
-kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti
-Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse
-vapaaehtoisesti puhuisi.
-
-Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
-käsivartensa morsiamelleen.
-
-Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
-rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin
-lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
-
-Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
-leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
-olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
-olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
-edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
-Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että
-seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut
-majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan
-oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen
-oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin
-Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi
-ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla
-Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri
-tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä
-niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan
-huolenpitoa kaivata.
-
-Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin
-aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten
-kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi
-silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki
-nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle,
-taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän
-kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski
-hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen
-kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt
-hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa;
-mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se
-liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus
-koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä
-jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi
-se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän
-maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen,
-mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan.
-Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään
-ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
-
-Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
-lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
-Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat
-alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa
-kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun
-uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
-
-Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi
-taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän
-itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen
-puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi
-ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän
-olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa
-Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon
-tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä
-elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin.
-Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta
-kotiin.
-
-Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
-tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
-sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja
-kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
-piti olla mukana.
-
-Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen.
-Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni
-palvelemme Herraa".
-
-Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
-puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla
-miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.
-
-Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi.
-Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
-seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
-
-Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel,
-kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei
-tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen
-näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
-heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
-silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
-
-Käsi laskeutui hänen olalleen.
-
-"Yksi sana, Hessel!"
-
-Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
-sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän
-malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
-Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
-muista.
-
-"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
-Kustaa Aadolf.
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Näytti siltä."
-
-"Mistä sen olit näkevinäsi?"
-
-"Kasvojesi ilmeestä."
-
-"Erehdyit."
-
-"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"
-
-"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."
-
-Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?
-
-"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."
-
-"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"
-
-"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
-ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"
-
-"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."
-
-"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
-että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt
-perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet
-harhaan?"
-
-"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
-herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
-antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden
-olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin
-olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."
-
-"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
-mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
-sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
-"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi
-hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on
-tärkeimpiä elinehtojamme."
-
-"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
-
-"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"
-
-"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
-"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se
-kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"
-
-"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
-
-"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
-sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin
-sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä
-lähtien."
-
-Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
-odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
-
-Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
-oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän
-etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel
-hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin
-ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten
-siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut
-avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki?
-Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö
-ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia
-yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman
-sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä
-ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko
-yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred?
-Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
-
-Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka
-tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
-kynnykselle.
-
-Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja
-myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea
-hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.
-
-"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
-
-Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä
-harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin
-hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen
-suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina
-luottaa.
-
-"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
-itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
-
-"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
-tiedät", vastasi Elisa luottavasti.
-
-Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
-huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan
-hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
-
-
-
-
-KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
-
-
-Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
-pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
-juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse.
-Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.
-
-Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä
-työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen
-mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.
-
-Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen
-ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen
-levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan
-sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
-
-Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
-aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen.
-Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
-
-"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla
-hyvä onni, kun minut tapasit."
-
-Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli
-alakuloinen.
-
-"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi
-hän.
-
-"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
-
-"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"
-
-Elisa epäröi.
-
-"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään
-puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."
-
-Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
-jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti.
-Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän
-avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut!
-Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi
-ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä
-kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella?
-Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista
-Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa.
-Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein
-ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen
-tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.
-
-"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
-kysytyksi.
-
-He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
-vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
-
-Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
-hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä
-kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi
-ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
-Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
-
-"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
-
-"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
-huomaan."
-
-Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
-Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
-
-"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
-huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
-
-Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se
-läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
-
-"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
-tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
-sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
-hivuttaa enemmän kuin varmuus."
-
-"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla
-äänellä.
-
-"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
-Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
-
-"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
-"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän
-kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä
-soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
-
-Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
-hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
-horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
-Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka,
-että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
-
-"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla
-ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
-
-Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
-täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään
-saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
-
-Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin
-häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli
-toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli
-toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
-
-Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
-ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
-rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
-ei liikahtanut paikaltaan.
-
-"Elisa, etkö tule jo?"
-
-Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
-katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
-pahasta unestani!"
-
-Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman
-tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä
-asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
-
-Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten
-läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
-
-"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi
-tohtori viimein kysymään.
-
-Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
-kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
-samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
-
-"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi
-minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
-
-"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
-
-"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua
-ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi
-kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
-
-Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt,
-mutta tohtori jatkoi:
-
-"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten
-rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
-
-Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
-voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
-ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
-Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi
-tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus
-miehenkin voittaa hyvän puoleen.
-
-"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
-niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata
-ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
-
-Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen
-tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö
-oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut?
-Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa
-tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
-
-"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi
-tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
-vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
-takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."
-
-Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
-
-"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen
-tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi",
-sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan
-käsittäisi.
-
-Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se
-vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti
-huomionsa.
-
-"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
-edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain
-toisin ollessa olisin tehnyt."
-
-"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä
-häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei
-elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden
-mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
-
-"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
-
-"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
-vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
-
-"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
-kauan kuin omistan sinut."
-
-Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
-paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
-ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
-oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
-meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
-epäjumalan kukistamiseksi?
-
-Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
-Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen
-jälleen tasapainoon.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENES LUKU.
-
-
-Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
-elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he
-tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
-olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
-kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.
-
-Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä
-varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
-astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin
-tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
-uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin
-suoraryhtinen ja kookas.
-
-Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.
-
-"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
-luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
-heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä
-laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.
-
-Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.
-
-Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
-Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
-herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
-loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta
-kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
-vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
-hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut
-korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan,
-mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä,
-että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan
-ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen
-tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko
-hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin
-kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä
-enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen
-muuttunut.
-
-Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta.
-Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet
-kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin
-ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä
-vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
-sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
-jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
-hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
-Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi.
-Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
-annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja
-pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli
-Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
-esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
-vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan
-lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
-iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
-koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
-saattaneet häntä seurata.
-
-Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
-kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin
-ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä,
-jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka
-pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät
-häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
-ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä
-oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
-mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan
-jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin
-valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana
-lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia
-tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä
-hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut
-serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä
-lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti
-piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän
-niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen
-samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain
-ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka
-hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen
-uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien
-ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien
-toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan
-edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja
-piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan
-kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo
-kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin
-laaja lukijakunta.
-
-Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
-Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
-tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
-siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
-halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
-hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi
-Helmerin tulla mukaan.
-
-Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
-syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
-joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin
-saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua
-olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja
-mielienokseen.
-
-Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
-vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui
-suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
-tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.
-
-Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen
-arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
-laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
-Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
-
-Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
-kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.
-
-Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
-
-    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti,
-    kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja
-    pelastan." Es. 46: 4.
-
-    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
-
-                                             toivoo pikku Sven.
-
-Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran
-pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki
-sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten
-koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina
-päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että
-viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat
-olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
-
-
-Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
-puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
-kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
-
-Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
-sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi
-olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi
-odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.
-
-Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
-"ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
-sanoa.
-
-Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
-kotimatkalle.
-
-Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
-harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
-Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka
-häntä halusivat tavata ja puhutella.
-
-"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
-
-"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
-vastasi Kustaa Aadolf.
-
-Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
-oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
-erottaneet.
-
-Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
-käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
-olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
-Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
-sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
-sisällisen tilansa.
-
-He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä
-Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
-Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat
-yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys
-oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät
-kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo
-sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
-
-"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme
-huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui
-hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
-että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle
-asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
-pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
-kiinni, siinä on minulla vahva turva."
-
-Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
-soinnahti surulliselta.
-
-Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
-Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
-näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
-välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa.
-Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.
-
-"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
-hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
-nähneensä Elisaa alakuloisena.
-
-"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."
-
-Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten
-häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
-itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
-ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
-pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
-sisimmästä syvyydestä.
-
-"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
-tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä
-suorittaneet"?
-
-"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.
-
-"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti
-uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja
-vertauksessaan puhuu."
-
-Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
-
-"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
-päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
-onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
-lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
-jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
-
-Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
-mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.
-
-"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
-tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
-sanoi hän.
-
-Elisa katsoi kotiansa kohden
-
-"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.
-
-"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
-kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala
-sinulle anteeksi."
-
-"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen
-ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
-vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"
-
-"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
-kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
-sinun vallassasi."
-
-"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen
-sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo
-kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."
-
-"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
-hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."
-
-"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
-laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
-lohdutuksen suloudesta.
-
-"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
-välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.
-
-"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
-Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
-sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
-vastustamishalunsa."
-
-"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"
-
-"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa
-päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut,
-miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman,
-että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja
-tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"
-
-"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
-pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät
-hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.
-
-"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli
-se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
-tavoitteli."
-
-"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
-ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on
-itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
-sana voisi antaa."
-
-"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."
-
-"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."
-
-"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"
-
-"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
-senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä:
-"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen
-avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan,
-vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut
-ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."
-
-Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.
-
-"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
-mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
-Hänen omansa; eikö niin?"
-
-"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
-jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
-kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
-
-"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä,
-vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät
-todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen
-vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen,
-"voihan Jumala kallioitakin musertaa".
-
-"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
-Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.
-
-Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
-ja pappilanväelle.
-
-Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
-syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
-ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin
-paljon kerrottavaa.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
-
-
-Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
-sikariaan ulkona pengermällä.
-
-Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
-jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
-varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
-luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
-mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
-jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä
-huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan
-salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän
-välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena,
-että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin
-ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman
-ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin
-oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf
-tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa,
-sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan
-ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen
-välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun
-huomautuksen.
-
-"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun
-sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on
-ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."
-
-"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."
-
-"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
-inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
-arvostelun tehtävä."
-
-"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
-Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
-mukana nisujakin."
-
-"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
-Broo.
-
-"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
-"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
-minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
-kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
-kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
-todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
-raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla
-löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu
-on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi
-sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea
-raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."
-
-"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
-sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
-tohtori Hessel.
-
-"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
-Aadolf painolla.
-
-Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.
-
-"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada
-valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
-Broo.
-
-"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
-yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.
-
-"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
-uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.
-
-"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
-voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."
-
-"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
-kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi
-Helmer Broo.
-
-"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
-virkkoi kirkkoherra.
-
-"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
-tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
-nimensä alkukirjaimilla.
-
-"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin
-kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja
-rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää
-rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
-_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
-voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
-_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."
-
-Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
-enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
-lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että
-monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli
-nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
-mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
-ennen, mieliharmin tuli.
-
-"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
-näköisenä.
-
-"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
-kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
-teki ihmisille."
-
-Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
-ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen
-saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä,
-hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan
-lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä
-epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.
-
-"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.
-
-"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"
-
-"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"
-
-"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
-ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
-asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
-Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti
-minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
-vastaukseni oli ollut oikea."
-
-"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
-kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
-enemmän ihmetellen.
-
-Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
-sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.
-
-"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä
-sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään
-hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi
-rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus
-täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni.
-Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle
-ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."
-
-"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.
-
-"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
-kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.
-
-Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
-kirkkoherra ensin sananvuoron.
-
-"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
-"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
-Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
-oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
-tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
-syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
-huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
-vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi
-rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä
-hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
-hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
-aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
-ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
-mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
-elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
-Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
-olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."
-
-"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
-Aadolf ihastuneena.
-
-"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
-muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
-filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
-mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
-antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
-johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
-alistettava."
-
-"Niinpä niin!"
-
-"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
-hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
-lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
-jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
-haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut
-lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."
-
-"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
-"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
-suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."
-
-"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
-laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
-saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
-valoon."
-
-"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
-"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
-äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
-
-"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
-johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
-Hessel hymyillen.
-
-"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
-minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos
-vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
-olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
-
-"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
-kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."
-
-"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
-imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.
-
-"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra.
-
-"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi
-tohtori.
-
-"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
-Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
-ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
-
-"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
-kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
-Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
-
-"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.
-
-"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
-mielenkiinnolla.
-
-"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien
-kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan
-helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
-vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
-oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
-Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
-
-"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
-
-"Sven Riise."
-
-Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
-liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
-unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
-ääni hänet palautti taas todellisuuteen.
-
-"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette
-pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
-enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
-mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
-onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
-on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
-kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
-käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään
-kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
-vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
-Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
-eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
-enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
-
-Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta
-tahi kiitosta.
-
-"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
-uskovat", virkkoi Helmer Broo.
-
-"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
-itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
-enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
-laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua
-uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
-
-"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
-kuljeskella edestakaisin penkereellä.
-
-Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
-oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.
-
-"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
-Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
-niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
-voittoon vielä voimassaan."
-
-"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää.
-Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
-kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
-tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
-teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
-Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi
-vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
-siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
-kaikkivaltias ihmiskunta säätää."
-
-Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
-hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
-millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"
-
-Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
-malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
-kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
-meni Elisaa vastaan.
-
-"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.
-
-"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?"
-kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
-
-
-Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan
-lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui
-sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen
-satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä
-maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle.
-Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta
-saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt
-saavansa tavata häntä.
-
-"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
-päivään älä odota minua takaisin!"
-
-"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.
-
-"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos
-hän, näet, on se, mikä ennen oli."
-
-Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
-ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
-kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.
-
-"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.
-
-"Miksen lähtisi?"
-
-"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."
-
-"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että
-tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"
-
-"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."
-
-"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti
-sanottu, että hän on heittiö?"
-
-Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
-uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
-Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.
-
-"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"
-
-Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
-sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
-sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää
-millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
-rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
-
-Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys
-ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa
-ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen
-vapauttaan.
-
-"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
-
-Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
-malttamattomaksi.
-
-"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä
-pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä
-sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan
-läksi hän matkalleen valmistautumaan.
-
-Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
-kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
-vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa.
-Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
-sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
-"Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla
-katsellen hänen jälkeensä.
-
-Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
-kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
-lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
-kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
-Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
-peitti hänet metsä.
-
-"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
-tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä
-sitä enemmän."
-
-"Äiti itkee!"
-
-Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
-
-Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
-kyyneleitä.
-
-"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
-oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
-
-"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
-
-Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
-
-"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
-
-"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
-
-"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
-Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
-
-Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
-tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
-Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
-kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
-ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa
-avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
-Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle
-itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
-ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
-se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti
-ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
-joutuisivat.
-
-"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
-Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
-kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
-oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni
-Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
-tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
-voi tehdä.
-
-"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen
-käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!
-
-"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
-itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
-uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
-Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
-hänen päällänsä.'
-
-"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja
-maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin
-armoa vielä on sinullekin tarjona!
-
-"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
-lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!"
-
-Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
-taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
-ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
-sinne ylös katsahtamaan?
-
-Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
-heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
-sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.
-
-Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
-sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
-hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää.
-Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti
-sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja
-ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.
-
-"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
-vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät
-väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
-vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"
-
-Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
-Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä
-laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
-johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
-tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
-puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
-pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
-jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
-
-
-Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
-lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
-hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin
-oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä
-niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.
-
-He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
-vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
-perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
-hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.
-
-"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
-vanha majuri.
-
-Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
-harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja
-selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
-majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
-syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.
-
-"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
-raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
-herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.
-
-Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.
-
-Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
-mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
-kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
-ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
-hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
-nyt sieltä palatessa.
-
-Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli
-kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli,
-mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas
-oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin
-tuntui raskaan painostavalta.
-
-Mitähän tämä saattoi merkitä?
-
-Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
-Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
-ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
-ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
-mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin
-pian kuin suinkin pääsi.
-
-Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
-Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
-salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
-
-Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
-ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
-vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan;
-lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä
-säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
-liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
-
-"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta
-pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
-rajuilmaa vastaan.
-
-"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin
-yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
-kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
-
-Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
-kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen
-ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta
-aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
-kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
-
-Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
-
-Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli
-myrsky tuhonnut.
-
-Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
-Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
-väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
-
-Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
-tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne
-kuitenkin onnistuvan.
-
-Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän
-kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
-hiljaiseen valitukseen.
-
-"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
-
-Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
-vähitellen eloisammaksi.
-
-Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
-lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
-tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
-
-"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
-rukoillen että lohdutellen.
-
-Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän
-ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla
-irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
-levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
-hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
-voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
-
-Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
-huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
-tunkeutua hänen mieleensä.
-
-"Paljonko kello on?" kysyi hän.
-
-"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
-tehtäväkseen.
-
-"Aamuko on?"
-
-"Ei, vaan ilta."
-
-Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
-tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan
-liian pian.
-
-Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
-Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä
-maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
-
-Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
-hänestä eronnut vihaisella mielellä.
-
-Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki
-sovitettu?
-
-"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
-joutuu."
-
-"Kohta puoli yksitoista."
-
-Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
-olleet tunnin pituisia.
-
-Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina
-kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt
-Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään,
-ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt
-vielä päivänsä työtä.
-
-Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
-sovituksen sana!
-
-Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
-jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
-ympärilleen.
-
-Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin,
-puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
-
-"Sven!"
-
-Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään
-salatakseen.
-
-Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi,
-että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin
-heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan.
-Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja
-että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.
-
-Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille
-sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
-
-Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
-Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
-
-Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
-että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
-tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
-kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen
-rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään.
-Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja
-myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä
-päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa:
-hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä
-ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen
-syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä
-muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului:
-"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun
-oleman minun kanssani paratiisissa."
-
-"Äiti!"
-
-Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
-äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä
-oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja
-senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti
-heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja
-tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.
-
-Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina
-levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
-antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
-metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
-säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.
-
-Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
-kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
-mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
-kuin äsken.
-
-Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
-ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
-käynyt häntä niin sääli?
-
-Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.
-
-"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
-virkkoi hän.
-
-Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
-epäröidä että kummastella.
-
-"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.
-
-Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan
-aavistavan.
-
-"Äitisi on mennyt Jumalan luo."
-
-Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
-Svenille määritellä.
-
-Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen.
-Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan
-makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut.
-Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen
-kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat
-lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui,
-niin hän niistä uneksi.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
-
-
-Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
-tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
-ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
-Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
-tohtorille saapunut.
-
-Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
-pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta
-epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin
-aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.
-
-Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
-edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
-niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin
-levähtäneeksi ja pirteäksi.
-
-Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen?
-Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla
-ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle
-sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen
-asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.
-
-Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
-vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
-Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!
-
-Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat
-tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
-pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan.
-Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja
-kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
-
-"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
-harmistuneena eteenpäin.
-
-Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
-Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies,
-huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
-tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
-joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
-
-Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne.
-Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
-putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
-oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
-kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
-läksi matkalle.
-
-Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
-rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
-kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
-katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
-kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
-
-"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
-puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
-
-"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
-
-"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
-sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
-
-Ne olivat selki seljällään.
-
-"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
-tykö."
-
-Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
-näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
-saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja
-outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli
-aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.
-
-"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
-vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.
-
-Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.
-
-"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.
-
-"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."
-
-"Oi, etkö?"
-
-Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.
-
-"Missä Elisa on?"
-
-Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
-oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
-tohtori hillitä itsensä.
-
-"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
-
-Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.
-
-"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
-sairas."
-
-Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
-pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
-
-"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"
-
-Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain
-saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.
-
-Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut
-oikein.
-
-Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä
-Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
-ollut huoneessa kuin vainaja.
-
-Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta.
-Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
-ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
-tutkii sydänten salaisimmat.
-
-"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
-Aadolf täällä", virkkoi Kristian.
-
-Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
-sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
-Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän
-tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
-
-Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä
-luokse!" virkkoi hän.
-
-"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.
-
-Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
-äidin luokse.
-
-Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
-käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen
-sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.
-
-Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
-nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
-verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
-huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti
-nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
-aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli
-tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli
-hän tullut tuolla Elisan luona.
-
-Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
-tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
-vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
-huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
-kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
-näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
-olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
-Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
-rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
-vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
-keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
-tukehtumaisillaan.
-
-Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja
-yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.
-
-Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
-Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
-horjua, kova isku oli kallion särkenyt.
-
-Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
-laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
-edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.
-
-"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
-sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."
-
-Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
-kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.
-
-Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
-myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
-joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
-ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
-varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
-joita jätti jälkeensä.
-
-"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"
-
-Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
-Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.
-
-Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
-häiritsemään? Ken uskalsi?
-
-Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän
-huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja
-kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän
-jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä
-nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut
-puhua isälle asiansa.
-
-"Mitä sinä tahdot?"
-
-Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
-silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
-näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
-
-"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
-Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
-
-Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
-värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
-pitänyt itkevistä pojista.
-
-"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"
-
-Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven
-katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.
-
-Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
-sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
-
-"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi,
-niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran
-kuolee."
-
-Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
-kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
-oli tarkkaan osattava.
-
-"Milloin äiti niin sanoi?"
-
-"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli."
-
-"Sinulleko?"
-
-"Niin."
-
-"Kuuliko sitä kukaan muu?"
-
-"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
-ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
-näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä
-ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.
-
-"Sanoiko äiti mitään muuta?"
-
-Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.
-
-"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
-minun puolestani."
-
-Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
-isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
-lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.
-
-Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
-mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
-hänellekin osoittanut.
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
-
-
-Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
-ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään
-myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
-sitävastoin hiljalleen itki.
-
-Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
-surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
-odottamassa sisartaan.
-
-Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
-ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
-puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
-vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
-
-Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
-yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
-Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
-mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
-paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
-ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
-
-Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla
-lähempänä surun murtamaa perheenisää.
-
-Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
-oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
-ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
-keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
-hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
-hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset
-aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.
-
-Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
-esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa
-Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut
-puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan
-sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän
-oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
-
-Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
-yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
-armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
-Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
-sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
-käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
-otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana
-päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
-luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
-myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
-
-Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
-vaatinut sen Herransa nimessä.
-
-Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt,
-kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se
-juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät
-iankaikkisuudessakin erottaa?
-
-"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
-
-"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
-Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
-
-Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.
-
-Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
-pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset
-puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
-Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä
-hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty
-pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi
-minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit,
-että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä
-maksaa voin?
-
-Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
-epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
-unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.
-
-"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
-kotimatkalle ilman sinua."
-
-"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
-sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
-häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
-lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.
-
-Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
-toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis
-lohduttamaan.
-
-"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!
-
-Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.
-
-Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui
-vieläkin synkemmäksi.
-
-"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
-minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.
-
-"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
-kutsuu sinua sisään tulemaan."
-
-Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.
-
-"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
-vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
-itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
-anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen
-kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
-ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
-teiltäsi ja usko Poikaan!"
-
-"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.
-
-"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta
-myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot
-viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin,
-mutta te ette tahtoneet."
-
-Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
-niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi
-saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen
-tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi
-kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen
-mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi
-ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen
-alaiseksi? Oliko tahtoa?
-
-Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
-heiteltävänä?
-
-
-
-
-KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
-
-
-Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
-Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
-sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.
-
-Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
-Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
-ymmärtänyt.
-
-Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
-Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
-syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
-ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
-turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
-edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
-lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
-Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
-äiti oli opettanut.
-
-Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
-uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
-syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi
-olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.
-
-Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään
-tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,
-noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä
-uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin
-lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus
-alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan
-niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja
-maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
-ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
-lapsi.
-
-Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
-hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
-hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.
-
-Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
-isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
-hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
-rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
-puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
-että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.
-
-Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori
-Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo
-mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän
-tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,
-ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu
-painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme
-että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Beskow
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVIN ELISA ***
-
-***** This file should be named 58564-8.txt or 58564-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/8/5/6/58564/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-