diff options
Diffstat (limited to '58564-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58564-0.txt | 7201 |
1 files changed, 7201 insertions, 0 deletions
diff --git a/58564-0.txt b/58564-0.txt new file mode 100644 index 0000000..5719d79 --- /dev/null +++ b/58564-0.txt @@ -0,0 +1,7201 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58564 *** + + + + + + + + + + + +HIRVENHOVIN ELISA + +Kirj. + +Runa [Elisabeth Beskow] + + +Mukaeltu suomennos + + + + + +Helsingissä, +Kustannusliike Minerva Oy, +1922. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + +Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän +päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa +heijastaen. + +Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia +varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen +ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, +joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti +sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut +panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in +olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena +hän viehätti. + +Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein +rohkenivat syödä hänen käsistään. + +Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan +helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat +lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen: + +"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita +samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan." + +Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. +Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni +varpunen sen heti ahmien sieppasi. + +Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi +tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän +edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin +tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja +runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on +metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee +joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan +järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, +lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa +sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään, +niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän +puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, +jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että +maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta. + +Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. +Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, +yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen +tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa +vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa. + +Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi +ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella +oli metsä. Sen helmaan astui Elisa. + +Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt +täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli +kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin. +Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä +harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja +puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi. + +Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen +katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei +ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt. + +Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi +porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä, +vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu +kaikenlaisista ryysyistä. + +Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse. + +"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän. + +"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan. + +Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti +vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten +harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa +hänelle tilastaan. + +Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo +päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei +luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että +todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä +vasta oli sairashuone! + +Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet +asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi +seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä +edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota +viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. +Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella +metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät +eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi +sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, +että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi +siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään. + +Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän +oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää +ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan. + +Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille, +jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, +joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti +istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki +porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, +ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa +oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut +suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky +hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset +tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta +taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin +vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta +neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa +tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut +oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan +suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan +erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga +vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt +yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton +vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta +tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. +Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin +niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, +että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli +sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän +ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi +mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin +lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi. +Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. +Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne +tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven +että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin +voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, +joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin +kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä +siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei +enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt +oli. Huh, hänen oli vilu! + + + + +TOINEN LUKU. + + +Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle. + +Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta +jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen +kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa +muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin +ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen +luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin +tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi +mieheksi. + +Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan +tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen +ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida. + +Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan +läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen +vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä +sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, +neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille. + +Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi +majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla +tavalla: + +"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän +pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä +kuin enkeli". + +Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti +hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä +ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään. + +"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti +majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä. + +"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu +työnjohtajaksi". + +"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten +huomannut", vastasi majuri huolettomasti. + +Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi +nauramaan ja jatkoi: + +"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan +laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli +tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi +maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', +kuten sattuvasti sanotaan." + +"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero", +arveli maisteri. + +"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet +erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja +silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin +uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä +kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin +hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. +'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin +on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista +tiheämmin työmailla käymään." + +"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu +koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen. + +"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan +näköiseksi. + +Torvald ei ollut millänsäkään. + +"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa +nykyistä elämäntapaansa". + +"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä +vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä +itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen. + +"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit +raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi." + +"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä +siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma +kynnyksesi, ukkoseni'." + +"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli +juopotellut." + +"No, eikö väki silti tehnyt työtä?" + +"Teki kyllä." + +"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa +aamusella?" + +"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa." + +"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta." + +"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle. + +"Niin olin, ihan aamunkoitteessa." + +"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan +takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui +joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja +siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. +Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa +siellä eikä muualla. + +"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa +sairaana." + +"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti. + +"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja +raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa +hän oli tavannut mummon. + +Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen. + +"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta +eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja +kunniaa tai lokaa ja porsaita". + +"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa +eroaminen", sanoi Elisa. + +"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi +majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat +kärkkymässä kummallakin puolella pöytää. + +"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen +tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää." + +"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden +häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa." + +"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee +kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui +Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi. + +Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia +koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia. + +"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän. + +"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin." + +"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä +kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!" + +"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan +Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja +juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen +kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa. + +"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon +puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa." + +Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä. + +"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta +sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian +hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit." + +"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se +tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan +nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen." + +Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut +perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse +asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin. + +Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu +niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia. +Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa +jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille +hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka +hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan +todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän +vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin +oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta +oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa. + +"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt +sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule +saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, +että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon +kukaan kestä." + +Maisteri hymyili: + +"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa +tähden." + +"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä +tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa". + +"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", +vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen. + +Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu +ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta +ruumiinrakenteestaan. + +"Riise!" + +Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että +hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja +ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima. + +"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi. + +"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen. + +"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti +Kristian. + +"En voi." + +"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä +sekaantua sinun opetusasioihisi." + +"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri. + +"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne +kiireimmiten pois!" + +Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita +ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren +miehen periaatteisiin. + + + + +KOLMAS LUKU. + + +Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, +että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut +rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän +oli. + +Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen +päätöstään. + +"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän +houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän +viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat +purra minua." + +"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", +vastasi Elisa lyhyeen. + +Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon +mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan. + +"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa. + +"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi +ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta. + +"Entä kuka sitten?" + +"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden. + +Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli +hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään. + +"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen +voinut", sanoi hän. + +Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron +taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen +lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut +vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen +aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen. + +Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan. +Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei +eläimiä vietäisi pois. + +"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän +lempeästi. + +Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja +itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus +hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen +herättänyt. + +"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä +omantunnonsyytöksiä vastaan. + +Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään. +Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä. +Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen +mummolle avuksi. + +Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle +Elisa-neidillensä palveluksen. + +Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen +teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat +jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota +sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut +kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan +muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja +suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe +Elisan uskollisin ystävä. + +Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa +autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin +toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin +tehdyksi. + +Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila +huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että +pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen +kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, +jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan +puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, +mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun +hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta +mitään tajuta. + +Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen +oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen +puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä +saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt. + +"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin +pahalta." + +"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät +karkaa", sanoi Elisa. + +Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi. + +"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen +sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä +ympärillä tapahtuu." + +Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne +eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti +röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain +olla!" + +Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää +hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on +selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan. + +Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen +ääntänsä. + +Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin +kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen +hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan +haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä +huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa, +jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, +kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen. + +Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen +viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä. + + + + +NELJÄS LUKU. + + +Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, +jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä. + +Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri +Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella +vainajasta. + +Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa +myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa +tehdä kierrosta. + +"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise. + +"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen +suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään +ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi. + +Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian +laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen +jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen. +Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin +veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä +hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä. + +Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi +hänet puron ylitse. + +Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. +Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen +hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi. + +"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi +hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin +selvään." + +Elisan mieli keveni. + +"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", +sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen. + +"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole +milloinkaan pyörryttänyt." + +Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat +hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan +läpi. + +"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua. + +"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri. + +Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? +Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni +kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin +halveksimisen alaiseksi. + +"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja +herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. +Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin +valon ilmiö ylhäältä. + +Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, +mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja +läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle. + +Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. +Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa +mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin +monella muulla. + +Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin +ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta +omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä +piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla +lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän +koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä +hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden +raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli +lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja +vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin +kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet. +Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi +opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta +kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää +muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti +harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. +Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin. + +Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken +jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti. + +Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin +hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut. + +Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä +ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein +kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää +heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja +se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, +ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut +tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän +käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa +tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli +ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri +hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet, +salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut +koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan +vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät +päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet. + +Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin +velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni +heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä +tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella +kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti +viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä. + + + + +VIIDES LUKU. + + +"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat +vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen +tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, +ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset. + +"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta. + +Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti +pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni +aarteestaan. + +"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat +kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin." + +"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo +vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!" + +"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena. + +Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan. + +"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään +ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule +syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi +vasta viimeisellä sivulla." + +"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi +Irene. + +Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että +olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. +Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea +kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän +rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut, +sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan +tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan. + +Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu +vierailuista. + +Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma +ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin +viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin +tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan +hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa. +Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää +ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan. + +Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän +suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi +hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus +kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, +mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos +joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa +heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas +olen, ainoastaan itse sen tunnen." + +Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi +tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa +puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli +kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin +luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä +muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri +kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta +tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta +nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä. + +Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa +empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo +kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien +parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja +mairitellessa. + +Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä +iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus +oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald +tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen +ahmimistaan. + +Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi +saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi +ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. +Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä +kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän +harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän +näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät +loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta +niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän +ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin +huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin +katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana. + +Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin +sanoakseni, oli jotakin sielukasta. + +Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen +pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät +Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin. + + + + +KUUDES LUKU. + + +Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun +Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, +missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään +sinne. Se tuuma miellytti kaikkia. + +Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi +ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren +miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli +huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen +jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin +Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet +puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä +olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon +nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut. + +Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa +huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos +odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian +tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf +oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän +päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella. + +Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit +olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt +viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. +Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen +kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä +kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen +nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli +hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa. +Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi +niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan +mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän +lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä +pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti +totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut +aihetta pelkoon. + +Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen +kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin +selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei +Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri +ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan +hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni +niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa." + +"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona +käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. +"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa +ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä +paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle +veljelleen! + +Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, +hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja +etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä +jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi +jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa +luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla +olemassa. + +Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi +nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä +enne! + +Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi +jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään +kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti +yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf +tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja +Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun +hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli +Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, +kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä +sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli +siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman +päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli +hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla. + +"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf +lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan +avaimenreiästä. + +"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä. + +"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi. + +"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen +puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina +sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. +Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli +mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin. + +Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa +ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät +kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin +hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta. + +"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun +lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän. + +"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä +et siltä jää syrjään." + +Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja +lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, +vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla +huomasi. + +"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän. + +"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe." + +"Eikö?" + +Elisa hämmentyi: + +"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! -- +Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?" + +"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani +Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf +juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän +tunnustuksen. + +Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois +haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta +samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa +Aadolfin elämän. + +Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, +huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin +kieltämättä todellista. + +"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä +äänellä. + +"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, +vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin +saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen +saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko +sinulla rauha Jumalassa?" + +"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan." + +"Mutta rakastatko Häntä?" + +"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo." + +"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää +tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi." + +"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi." + +"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin +luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi +Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä. + +Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui +niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden +pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he +hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia, +vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt +korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut +erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus +seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. +Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin +että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. +Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon +orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina +ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään +voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää +sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, +miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän +miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän +saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta +yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka +kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa +Aadolfistakin tulisi? + +"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka +näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa. + +"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa +Aadolf. "Vasta nyt olen terve." + +Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut. + +"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian +pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun +rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea +laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä +ajan että iankaikkisuuden varalle." + +"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla +mukana", puolusteli Kustaa Aadolf. + +"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen +huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi +Elisa. + +"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli. + +"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä +suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en +paljon luota uskonnolliseen innostukseen." + +"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa +usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf. + +Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, +että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut +sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen +luonne. + +"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi +johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja +täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että +maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se +heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, +toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää +työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat +sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. +Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä." + +"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä +ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on +taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren +kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin +ymmärrä toisiamme." + +Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa +hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta +he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia. + +"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut +sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari." + +"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta +Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten +olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin +suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki +halveksivat. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + +Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme +ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. +Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, +joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" +asetellen. + +Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, +joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain +Kristian. + +"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten +diplomaattini sujuu!" + +"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi +Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi +hopussa näyttänyt aikovan nousta. + +Majuri tuli hyvälle tuulelle. + +"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen. + +Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä. + +"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", +vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan +tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin +kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut." + +Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut +jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia +sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia +neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. + +"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on +syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua. + +Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei +ollut saanut lausutuksi. + +"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä +selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun +korttineni täällä." + +"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?" + +"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi +monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa +hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä +muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?" + +"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi +kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen. + +"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen +tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani +heittää sikseen." + +"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen +pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan +arkipäiväiltana?" + +"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän +aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli +majuri yhä. + +Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti +itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella. + +"Minullekin vähän!" pyysi hän. + +Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut +oikein elpyäkseen. + +"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän. + +"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi +Kristian. + +"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on +sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa +Aadolf." + +"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian. + +"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa +pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi +majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän +lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen +ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis +hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, +missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on +Kustaa Aadolf itse sanonut." + +"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, +siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti. + +"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, +Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi +älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, +minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä." + +"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä +ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen. + +"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin +minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. +Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä +huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?" + +"Niin, sanohan muuta!" + +Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen +naurettavan surullisesti: + +"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta. +Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!" + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + +Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja +maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin +ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä +heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. +Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan +kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin, +mutta ei mielinyt uudelleen yrittää. + +Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. +Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, +kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa +Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään +maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli! + +Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista +metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat +samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle. + +Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin +oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen +herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa +kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti +maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli? + +"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa +yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!" + +"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon +punan kohotessa kalpeille kasvoille. + +"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään +vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. +"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta +minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille." + +Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi +oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. +Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, +ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui +nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä +raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin +jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi +nähdä Elisan katseessa! + +Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi +Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli +kannettu penkkejä ja tuoleja. + +"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan +sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi. + +Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa +palauttamiseksi. + +Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan +innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää. + +"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain +puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä +tuosta sitten!" + +Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden +kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein +Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, +Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne +noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa +Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan +ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla +tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan +elottomiksi puunukeiksi! + +Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan. +Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa +Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja. + +Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta. + +"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua". + +Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän +kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän +avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla, +mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei +hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa +kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän +toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja +se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta +se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta +ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden +intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. +Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena +harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi +jokainen. + +Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi +jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat +hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä. + +Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan. + +"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet +ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä +saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi." + +"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan +luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin +olisit kohta minutkin kääntänyt." + +"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti +päätään pudistaen. + +"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald. + +"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään +veljeänsä. + +Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä +paras. + +Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut, +ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän +ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli +Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan +enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä +lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita. + +"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä +kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat +hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat +jääneet kolmisin saliin. + +"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja +ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni +tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin +tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen +sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa." + +"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi +äkkiä. + +"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin." + +Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa +ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja +ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi +ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin. + +Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas +ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta +perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun +Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta +he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. +Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä +tyynemmin mielin. + +Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän +rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti +matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon +uuteen ainekseen veikon olennossa. + +Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä +kiitävää rekeä. + +"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän. + +"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain +suurta", vastasi Elisa. + +"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla +ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua +että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi. + +"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan +palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen. + +"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa. + +"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein +suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja +sen saa hän tehdä." + +Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään +hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet +niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa +laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän +huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, +kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli +johtanut suurempaan menestykseen. + +Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, +joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt +hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua +ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen +luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina +tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf +nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut +olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle +varmenemistaan varmeni. + +"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai +harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä +harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä". + +Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen. + +Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta +kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen +vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä +kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi +sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki. + +Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin +Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen +turhaan tavoitellessaan parempia asemia. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + +Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana +Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin +ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen +niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea +jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet +muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään +häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin +koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. +Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta +metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi +täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen. + +Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä +taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena. + +Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan +terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli +hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, +vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei +ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän +jotakin outoa, arvaamatonta. + +Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi +levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise +kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen +hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. +Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin. + +"Halloo! Minne matka?" + +Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi: + +"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?" + +Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa. + +"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on +ollut niin paljon muuta tekeillä." + +Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat +maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten, +joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli +niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina +viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana. + +"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on +ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa +metsästä kuului koskien kohina. + +Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime +aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa +avaruudesta Riiseen. + +Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa +asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan +maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei +kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät +olisi puhuneet aivan toista. + +"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. +Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, +ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!" + +Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes +olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa +Aadolf. + +"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä +terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle". + +"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa +Aadolf katkerasti. + +"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi +tarjona." + +"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut." + +"Siis palaja takaisin hänen luokseen!" + +"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat +minut Jumalasta." + +"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla +vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran." + +"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee +toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. +"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää." + +"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?" + +"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?" + +"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös +pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen +ikeensä." + +"Puhut niin outoja." + +"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen +lankeemustasi?" + +"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta." + +"Miksikä mahdotonta?" + +"Jumala hylkäsi minut." + +"Kuinka niin?" + +"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen." + +"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto +sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on +kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä +rauhaa." + +Kustaa Aadolf vaikeni. + +Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! +Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja +Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä +olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan. + +"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, +niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän. + +"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt." + +"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme +juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan +syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. +Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä." + +"En, sen tiedän." + +"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise. + +"Miksi Hän ei sitten sitä tee?" + +"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä +enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, +kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle +uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi." + +Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti +armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin? + +"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu +rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi +sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi +on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista +rukous-elämää." + +Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa +vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, +paljon sisältävä vaitiolo. + +Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta. + +"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon +enemmän ilmaisi äänen sointu. + +"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä. + +"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan +ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä +lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa." + + + + +KYMMENES LUKU. + + +Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi +aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. +Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi +ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan. + +"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi." + +Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, +mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi +asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi +ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta. + +Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki +toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi. + +"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät +päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", +virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen. + +Sven Riisekin hymyili. + +"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin +sinua." + +"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä +jaksan", vastasi Riise. + +"Aiot siis jatkaa." + +"Aion, mikäli voimistun." + +Ääni kuului niin toivehikkaalta. + +"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi." + +"En uskalla ponnistautua." + +"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä +jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä +Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin +sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!" + +Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut +tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän +vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja +Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän +olisi halunnut! -- -- -- + +"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja +luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri +tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai +rahoistako olet huolissasi?" + +"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon +takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve. +Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi." + +Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren +arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi. + +"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa +hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen +täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia +lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi +palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä +jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole +rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän +kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli." + +Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät +Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, +milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja +käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, +oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta +oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja +että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. +Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi +Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin +puheillekaan menemään. + +"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, +"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa". + +Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon. + +Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä. + +Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi +ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman +pienen kodinkin, jossa -- -- --. + +Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että +sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. +Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein +kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei +olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna +ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja +karkaisemaan. + +Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle +virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä +hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen +tulevaisuuteensa. + +Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. +Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, +hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi +ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen +aikaansaanut. + +"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä. + +"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän +makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä." + +"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee +hoitaa itseäsi." + +"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan +olla hiljemmin." + +"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi +majuri. + +Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta +satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi +voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin, +muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa +olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, +sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli +hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna. + +Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen +ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli +saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri +oli määrännyt hänelle. + +"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, +vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt. + +Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi +Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan +vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, +ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan +jälkeinen väsymyskin vaikuttaa. + +Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa +sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise +seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri +hermostui: + +"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka +ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta. + +"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä +oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi. + +"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee +yksin minua. -- Minun -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." -- + +"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei +suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole +aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, +niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa." + +"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä +heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää +tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti." + +"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta." + +"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi +epäilläkään", vastasi Riise. + +"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että +ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?" + +Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi +sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten. +Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin +tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä +että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin +taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän +toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. +Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen +mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala +terveellisyydestänsä maankuulu. + +Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen +vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei +kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista +lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia +todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä +suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies +matkaansa? Ei ikinä! + +"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. +Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, +vaikk'ei juuri hienotunteisesti. + +"Menisin johonkin sairaalaan." + +"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, +tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä." + +"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise. + +Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän +ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä +Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen +poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. + +Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman +kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki +huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä +välttävänsä vaaran. + +Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei +ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen +päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin +majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän +saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut +järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen +saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen. + +Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa. +Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä +vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas +poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi +Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta +vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös +vaikeudet lisääntyivät. + +Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti +tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan +koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. +Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän +arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia. + +"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, +sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan. + +Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan. + +Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan. + +"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään +tehtävää ennen kahvia." + +He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. +Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin +haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet +iltahämärässä. + +"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", +alkoi Sven Riise. + +"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi +Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko +hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?" + +"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen. + +Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva +pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi. + +Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen +vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti? + +Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan +äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä +saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä +asiasta. + +"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" +sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi. + +"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla." + +"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli? +Lääkäritkin saattavat erehtyä." + +"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin +väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että +hän olisi erehtynyt." + +"Mitä aiotte siis tehdä?" + +Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän +tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä +huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: + +"Lähteä sairaalaan." + +"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?" + +Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä +hartaammin rukoili Riiseä jäämään. + +Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako? + +"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän +lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta +niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa." + +"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?" + +"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa +ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, +ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. +Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään +teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta +ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille +voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee +läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, +että minun täytyy lähteä?" + +Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista +toivettansa vastaan. + +"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin. + +Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi +hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä. + +"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan +vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä +aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni +heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli +teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne +laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin +ollen lähtisitte hänen kodistaan?" + +Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä +hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin +jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja +kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon +soinnukas. + +Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä +muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän +heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille. + +"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan +nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa. + +"Älkää lähtekö", rukoili Elisa. + +Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja +autuaalliset tunteet. + +Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa +Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi +hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, -- +taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt +saamaan selville. + +"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", +kuiskasi hän. + +"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi +Riise. + +Elisa pudisti päätään. + +"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko +meistä!" + +Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa. + +"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä +rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään +rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta +kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä +kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi." + +Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, +silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä +saattaneensa Elisan levottomaksi. + +"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja +vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, +että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi. + +Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen. + +"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..." + +Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat +tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan +kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä +tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat +iäisyyden selkeätä kirkkautta. + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + + +Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, +sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse. + +Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri. +Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää +tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa +Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta. + +"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa +olisin sinun sijallasi!" + +Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin +tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa +hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta +lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän +pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä +rakkaan Vapahtajansa opin. + +"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään +kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja +tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut +laupiaan Jumalan niin menettelevän?" + +Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat +sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas +silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen +kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa +ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen +lohdutus tulee. + +"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän +hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan +valtakunnalle." + +"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin +hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän +miehevän vakavasti. + +"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön +Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen +käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain +juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", +sanoi Sven Riise. + +"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", +sanoi Kustaa Aadolf. + +"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin +miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen. + +"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän +kasvot niin äkkiä kirkasti. + +"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä +täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi +kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja +jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. +Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan +kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen +tiensä." + +Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna. + +"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin +perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina +voimme olla todelliseksi siunaukseksi." + +Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala +näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja +Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat. + +"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet +pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. +Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä +niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?" + +Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan +se johdatti hänelle jotakin mieleen. + +"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli +kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras +surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla +sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat +vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä +tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras +koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. +Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne +murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä +voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?" + +"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen +näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa. + +Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä +ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja +sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus +vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä +se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas +tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia. + +"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän. + +Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin +ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös. + +"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" +virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin +kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat." + +"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. +"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, +samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä." + +Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon +langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan +lupauksia. + +He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo +jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna. + +Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa +viritettävän. + +Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, +valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin +käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi +tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? +Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin +nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua +vakavuuden painosta. + +Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä +hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, +joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä. + +Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan +pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein +puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan +huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin +huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa +äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan +löytämättä tietä Isän syliin. + +Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. +Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. +Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien +syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä +tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + + +Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä +olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi +seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän +kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen +kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli +jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. +Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä +tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten +maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon +Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän +yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja +näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa +todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. +Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, +vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen. + +Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta +nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille. + +"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti. + +"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa +puolustuksekseen. + +"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella +äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä. + +Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, +mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän +lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli +taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun +jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä +itselleen mitään toivoi. + +Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit +lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä +puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin +olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. +Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin +metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen +kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat +siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan +takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. +Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä +muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan +haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta. + +Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen +opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin +yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen +keskustelun aiheen. + +Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa +asennossa yötakkiin puettuna. + +Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella. + +Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, +että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi +liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. +Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken +keskusteltuaan. + +Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä +valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä. + +"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen +tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise. + +Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä. + +"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri +hymyillen. + +"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta +tilaisuutta tehdä hyvää." + +"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja +iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan +tässä elävänä muistutuksena siitä." + +Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan +koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina +painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli +se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, +sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? +Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää. + +"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan +kosteat". + +"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten +keveästi käsillään hiuksiaan. + +"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?" + +"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen. + +Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata. +Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan. +Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui +hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian. + +"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän. + +Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, +katsahti kysyvästi häneen. + +"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi +sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin +mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan +maailmassa. + +Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe +valtasi hänen mielensä. + +"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä +mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun +Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, +saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole +minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran. + +"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa. + +"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi +heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, +jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut +vielä paljon tehtävää tässä elämässä." + +Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen, +piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään +ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin +puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi. + +Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa +kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi +siunaukseksi muille. + +Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän +rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus +vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä +pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän +äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi +sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden +uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli +Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin +sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan, +mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin +ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan +puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei +pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta +Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan +valtakunnan puolesta. + +Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, +että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen. + + + + +KOLMASTOISTA LUKU. + + +Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi +häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat +veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman +silmälläpitoa ja holhoamista. + +Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi +olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle +korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää +Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan +apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla +edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa +Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka +taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi. + +Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi +ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen +ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät +yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta +se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä +muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä +ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven +Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen +tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan +tähden. + +Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan +mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti +vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä +lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin +huolellisemmin vaalia. + +"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", +sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti. + +Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui +Sven Riise. + +"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän +minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran +Irene Elisalle. + +"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi +Elisa. + +"Kuinka niin?" kysyi Irene. + +"Tuberkelit tarttuvat." + +"Entä sinuun?" + +"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen +niin terve." + +"Terve minäkin olen." + +"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina +käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen +Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni +terveydestä." + +Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä +hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin +lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua +muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan. + +"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin +tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta +käynyt aivan kalpeaksi." + +"En yövalvonnasta." + +"Mistä sitten?" + +"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku +sisarestaan mennäkseen potilaansa luo. + +Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala. +Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan +hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen +tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta +nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita +alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan +suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä +voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi. +Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti +saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran +kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin. + +Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen +pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei +hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut. + +Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et +enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti. + +"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf. + +"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa +Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen. + +Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta. + +Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse +majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen +vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene +hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin +hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin +tulohetken pyhää hiljaisuutta. + +Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, +joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen +sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään. + +Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä +olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt. + +Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä +heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven +Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät +enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan +portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin +hengen siitä hiljaa vapautuessa. + +Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin +selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista +eronnut, autuuden majoille rientänyt. + +Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, +sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko +olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven +Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa +maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat +tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen. + + + + +NELJÄSTOISTA LUKU. + + +Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin +Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut +kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä +oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia. + +Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet +pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun +päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. +Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli +kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa. + +Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu: + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." + +Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän +lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä. + +Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille +kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään. + +Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli +tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi +tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten +touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua +pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi +pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin +ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään. + +Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa +viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. +Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin +olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat +olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin +luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni +olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella +niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä +käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja. + +Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi +oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun +lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin +sammuksiin. + +Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä +sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan +vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin. + +"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen +Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä +suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen +eheänä sinulle takaisin." + +Kyyneleet nousivat hänelle silmiin. + +Elisa suuteli häntä lauhtuneena. + +"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_ +Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_ +Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan +tahdosta." + +Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa. + +Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden +oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa +siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, +ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta +riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi +rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän +olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt +menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja +tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene +saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä. + +Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä +etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut +kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut +tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten +suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, +sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen +temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja +Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja +kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli +Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio +usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan +itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja +ylentäväksi. + + + + +VIIDESTOISTA LUKU. + + +Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten +mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin +tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen +palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään +säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle +kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen +mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, +taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää. + +Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene +rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester +Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään +Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar. + +Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä +rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten +olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä +määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut +itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä +hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei +hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut. + +Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. +Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, +ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin +mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen +kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia +elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä +vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin +eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin +kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän +tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä +ihanimman ajan. + +Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, +pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli +juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki +ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin +tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. +Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta +Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti +joutuvan hämilleen. + +"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi. + +"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti. + +Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan +ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? +Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä +lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää +hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön +anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. + +"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee +kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan". + +"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?" + +Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi +veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla +lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä +kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. +Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen +impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä +vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen +sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan +avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat +menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä +iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa +puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren +edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva +luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi. + +Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen +ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan +tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului +hauskasti. + +Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana +painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan +sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa +ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi +jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään +ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman +tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen +ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. +Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! +Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat +tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen +jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain +uutta kokemaan. + +Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään +räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että +Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan +kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä +kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä +kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! +Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen +asemassa tulla kysymykseenkään. + +Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä +muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä +ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, +arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! +Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien +seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä +estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet +niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene +lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti +runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan +päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä +päässyt vähääkään tuntumaan. + +Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka +vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko +pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi +sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän +rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän +ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan +sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan +huolta pitämässä. + +Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme +kasvoillaan. + +"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua +ilahuttamaan", sanoi hän. + +"Mitä hän kirjoittaa?" + +"Saat kuulla, kun luen." + +"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, +että asia oli jotain erikoista. + +"Irene on kihloissa." + +"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta +itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!" + +Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä +katkaisten lukunsa omilla mietteillään. + +-- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies +maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?") + +-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet +ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että +hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran +nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia +sitten.") + +Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi +vaimovainajataan muistellessaan. + +-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- -- +"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin +sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus +sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista +sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa, +kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. +Mitä siitä arvelet?") -- -- -- + +-- -- -- "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian. +Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme +sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan +ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa +vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua +valmistuksissa auttamaan." -- -- -- + +"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet? +Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä +Helmerille, vai kuinka?" + +"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että +Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen. + +"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka, +armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi +isänsäkin mieltä ja suostumusta?" + +Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan +loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa +ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi +kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen. + +"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen: + +-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa +hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- -- + +Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin +hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös +tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen +parempia tuloksia saattanut odottaakaan. + +"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin +sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan." + +Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen +kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti +perinpohjin pahastui. + +"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä +sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi +pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on +suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja +vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut." + +Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät +Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta +arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa. + +"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten. + +"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä +naimisiin ilman isäsi suostumusta." + +Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti +värähdellä. + +"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän. + +"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi. + +"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii +minua." + +Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea. + +"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka +suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä +ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin +milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti +kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään +Elisa-sisareesi." + +Näistä sanoista Irene rauhoittui. + +"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen +sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara." + +"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi +rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin +ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän." + +"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. +Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet +ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa." + +"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti +Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa +silmissään melkoisesti kohonnut entisestään. + + + + +KUUDESTOISTA LUKU. + + +Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun +viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa +valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa. + +Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein +runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta +seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä +kultasormus kimmelteli! + +Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa +kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald +seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan +kauan houkutella. + +Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi +niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen +ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat +siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä +aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt +ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen. + +"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene. + +Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä +jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui +hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, +että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa +Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin +Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja +juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, +ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät +iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin +Elisa-neitiä. + +Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti +silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, +että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun +valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta: + +Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli +ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät +mielenkiinnolla leikkiä katselemaan. + +"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta. + +"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, +"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata +täällä erityisesti kysellä". + +"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies." + +"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen. + +"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?" + +"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että +hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut +ihastuneena häneen, mutta turhaan." + +"Sinäkin?" + +"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, +kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi. +Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan +vapaasti." + +"Tohditko Tereeseltä?" + +"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?" + +"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti +olkapäitään. + +He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle. + +Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi +ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti +Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin. + +Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut +hänen luokseen vierailemaan. + +Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon +sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä, +ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, +että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna, +perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa +hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään +vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi +ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön +tavallisella välinpitämättömyydellä. + +Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin +käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne +koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään. + +Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden +kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He +saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen +olevan valmiin. + +"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf +ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen +jälkeen ulos ruokasalista. + +"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa". + +"Edesvastuu." + +"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin. +Miten voin minä häntä oikein ohjata?" + +"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo +ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti. + +Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene +hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer +enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta +säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut +sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa +hänen luotaan. + +Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten +toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon +siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin +nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut +oikein selvillä. + +Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen +sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt +häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin +mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene +siitä olivat hyvillään. + +Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä +terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään +tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti +häneltä odottavan. + +"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; +aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen +halu peijata meitä". + +Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan +oikotietä Hanninkylän metsän kautta. + +Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas +liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä +unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan. + +"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä +väkeä?" + +"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?" + +"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia +sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja +sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan." + +"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- -- + +"Häntä tarkoitan." + +"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel +nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut +väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi." + +"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna. + +"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti. +Olisipa se harvinainen löytö!" + +"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, +joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata +kuin velikin." + +"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti +ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä +ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. +"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua." + +"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa." + +Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää. + +"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa +ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti +ratsuruoskallaan selkään. + +"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton +ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin +kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän. + +"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna. + +"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, +että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, +mutta Jumala..." + + + + +SEITSEMÄSTOISTA LUKU. + + +Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon +juhlia vastakihlattujen kunniaksi. + +Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli +siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty +lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt +tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään +Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä +teki varsin hullunkurisen vaikutuksen. + +Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi +puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan +päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja +pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta. + +"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin +muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene. + +"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer. + +"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei +ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu +hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin." + +"Tohtori Hessel", kertasi Helmer. + +"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin +mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva +hänelle sulhaseksi." + +"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla. + +"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle. + +Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen +ehti Kustaa Aadolf ennen häntä. + +"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene. + +"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään +käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa". + +"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene +nauraen. + +"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi +lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi +hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?" + +"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf. + +"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti. + +"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon +Elisan puolesta." + +"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen +häntä sormellaan sekä nenälle että suulle. + +"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta +käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi +hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille. + +"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden +itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", +lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi. + +"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri +innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on +kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?" + +"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän +minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin +hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa +satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena +työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä +puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi +anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. +Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian +ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa +lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. +Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä +nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen." + +"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo. + +"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen. +Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan +moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla +innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät +hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi. + +"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin +asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi." + +"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene. + +"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" +kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen +pihalle. + +"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa +ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat, +jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?" + +Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän +epäröityään kuitenkin suostui. + +"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", +lisäsi hän. + +"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen +Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku +tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka +sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen +kanssaan kaksin ajella." + +Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin +pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän +koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen +sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän +oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa. + +Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan +konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen. + +"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi +tohtori Hessel Elisalta. + +"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa. + +"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?" +virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu +ääni, hän laulaa hyvin, mutta..." + +"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa +merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä +juuri minään ansiona. + +"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?" + +"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä +kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi +vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää." + +"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä +ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut +panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. +Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja +tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön. + +Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi +saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi +vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta +häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä +innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten +pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär +asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun +säestämisen epäkiitollisen tehtävän. + +"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan. + +"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti. + +"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?" + +"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta. + +Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi +vaikuttaneen Elisaan. + +Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! +Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli +tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, +herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden +helkettä säikähtänyt. + +Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi +itsensä ylpeäksi. + +Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta +kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen +siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä +hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen +puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin +hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa +siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen +pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui +hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin +vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille. + +"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel. + +"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi +entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen. + +"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen +ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä. + +"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa +yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen. + +Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat +hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän +ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä +sellaisesta soimasi. + +"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen. + +Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan +jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. +Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan +ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen, +pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos +verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. +Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa +hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli. + +"Tohtori Hessel!" + +Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. +Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin +mitkään sanat. + +"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, +että tarkoitin teitä." + +"Ketäs muuten?" + +"Itseäni tietysti." + +"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?" + +"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että +tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen." + +Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli +nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut +sellaista otaksua. + +"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten +katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne +minulle vieraaksi!" + +Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi +kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin. + +"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän +hymyillen tarjoten hänelle kätensä. + +Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi +kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen +hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? +Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, +julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset. + +Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä +hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti +häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan +alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi. + +Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana +ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille. + +Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli +Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja +puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut. + + + + +KAHDEKSASTOISTA LUKU. + + +"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon +poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi. + +"Lähde vastaan", sanoi Elisa. + +"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen +viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, +mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä. + +Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden +toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei". + +Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän +viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin +petti hänen toiveensa. + +"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän. + +"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?" + +"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne +vastaavat kieltävästi." + +"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne +myöntävät." + +Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen +määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan +kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. +Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan. +Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli +niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin +mukaan olisi varmaankin lähtenyt. + +Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei +häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä +ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta +jatkavan kulkuansa asunnolle päin. + +"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän. + +Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä: + +"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä +kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja +niin jouduimme kiistaan." + +"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?" + +"Kiivastui, ikävä kyllä." + +"Entä tohtori Hessel?" + +"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa +härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, +mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu." + +"Mikset sinä vastannut hänelle?" + +"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, +sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle +mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin." + +"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", +virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä +syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu." + +"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani +mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen +pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai +ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen +kristillisyydestään." + +"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa. + +"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen." + +"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä +vastaan", sanoi Elisa. + +"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua, +joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on +koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle +myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään." + +"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?" + +"Totuutta ennen kaikkea!" + +"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän +vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni +siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?" + +"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. +Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä +sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta +varovaisuutta." + +"Kuten esimerkiksi missä?" + +"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme +selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen +mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi +näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa +myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, +miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?" + +"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti +hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista +edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä +useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa." + +"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" +virkkoi Helmer. + +Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että +näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan +ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista +olemassaolostaan, mutta turhaan. + +Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan. + +"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat +uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo". + +"Sepä rohkea väite." + +"Ehkei liian rohkea sentään." + +"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa +Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo +kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että +Elisa nyt olisi takertunut ansaan. + +"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on +Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan +kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän +lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä." + +"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat +Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer. + +"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. +Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme +ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen +omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei +hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi." + +Helmer jäi mietteihin. + +"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en +tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka +kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo +kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten +sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys +vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää +suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen." + +"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa. + +"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin +olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että +antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa +tuomiota välttää." + +Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli +jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä +miellyttävällä tavalla. + +"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. +"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein +palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa." + +Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta +Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa +käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen +tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa. + +Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna +kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, +mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen. + +Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja +alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen +jumalanpalvelus toimitettavana. + +"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen. + +"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn +hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen +veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa +mitä sydämellisintä hellyyttä. + +He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui +Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään. + +"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa +hartaasti. + +Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf +yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran +käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!" + +Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään. + +"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole +toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin +saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta +nyt, auringon paahteessa..." + +Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa +polskuttaen kuin virtahepo. + +"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi +pyytämään". + +"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut +helvettiin." + +"Sitä en tehnyt." + +"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan +siihen tyyliin." + +"Anna anteeksi pikaisuuteni!" + +"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään." + +"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin +ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni +mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani +opin." + +Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui +tohtorin huulilta. + +"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...", +sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. +"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen +hymyilen." + +"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko +sitä?" kysyi Kustaa Aadolf. + +"En enää. Entisaikoina luin." + +"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä +suoruudellaan. + +Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti +piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä +valoon pääsemästä. + +"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan +lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan." + +"Kenen äänen?" + +"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet +nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään +hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat +kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi +sivuttu hauta, liukasteleva konna." + +"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan." + +"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin +eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin +uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen +konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen +seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen +sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin +älä salaisuudessa anna lihan vallita." + +Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, +äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän +Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena +toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän +itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla +vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa +saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata +sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin +paistamaan. + + + + +YHDEKSÄSTOISTA LUKU. + + +Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä +asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja +sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä. + +Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen +kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana. + +"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten +tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin. + +Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, +varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän +enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän +työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos +häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän +ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. +Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä +ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli +Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin +nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein +anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, +jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin +saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi, +miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, +miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut. + +Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen +hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä +huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten +malttamattomuutta. + +"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan +kättään ojentaen. + +Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa +tavallista paksummalta. + +Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. +Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian +kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, +eikä tahtonut mitään ruokaa. + +Syötyään meni Elisa häntä katsomaan. + +Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja +ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle +taivaalle. + +Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta, +toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä +vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, +ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi +ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä +juomaan. + +"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja +asetettua kupin tarjottimelle. + +"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka +kuitenkaan ei hänelle onnistunut. + +Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos +kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden. + +"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin +tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän +niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi. + +"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä. + +Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi +lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä +muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän +tämän kaiken kestää? + +Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa +kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä +siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon +ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen +tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut +ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina +tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. +Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut +vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer +suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa +toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä. + +Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan +levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan. + +Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla +viimein nukahti pois suruistaan. + +Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana +päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, +sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja +huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla +koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, +oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä +ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle +Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti +vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon +tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella +terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin. + +Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja +hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan +ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain +johtuivat säälistä häntä kohtaan. + +Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi +jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä +tulta takkaan. + +Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta +huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä +jotakin sydämellä. + +"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. + +Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien +itkuun herahtaisi. + +"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä +hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi. + +Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän +nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata. + +"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, +siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein. + +Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen +takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä +Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, +ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä +tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän +antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon +viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää +ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti +menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin +riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle. + +"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana. + +Ja Elisa kirjoitti. + + + + +KAHDESKYMMENES LUKU. + + +Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt +umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli +hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet +asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse +iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa +lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään +kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden +osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen +mielensä. + +Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa +toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä +ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi +halvauskohtaus Silla-tädin. + +Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän +oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna +toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron +keskellä. + +Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon +sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa. + +"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut +sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", +puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että +tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä. + +Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän +koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, +ennenkuin hän vastaisi majurille. + +"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", +vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa +asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä. + +Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi +viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi +kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. +"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian +kuultuaan Elisalta päätöksestä. + +Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty. +Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin +luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja +tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia. + +Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen +sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka +vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar. + +Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori +Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä +alkaen. + +Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen +neuvojaan pienimmissäkin asioissa. + +"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?" +ihmetteli hän. + +Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan +vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, +mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka +kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi +vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa +tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua. + +Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse +tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan +viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista. + +"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti +näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa, +jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta +mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina +korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin, +se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei +kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. +Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta +otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin +vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne +saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran +sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi +heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. +Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään +Elisaa kohtaan. + +Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan +aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella +kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen +hullunkurista kohteliaisuuttaan. + +"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi +samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? +Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän." + +Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla +esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän +ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota +Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi +majuri Elisalle, mitä hän pyysi. + +"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, +Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä +tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa +tuokiossa." + +"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen. +"Enhän ole sanaakaan virkkanut." + +"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä +selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee." + +Kristian helähti nauruun. + +"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän. + +Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin. + +Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan +niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen +ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle +mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään +ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle. + +"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian. + +"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain +halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten +neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori. + +"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin +kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut +suututtanut", vastasi Kristian. + +"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?" + +"En minä itseeni suutu", selitti Kristian. + +"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä +siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan. + +"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel. + +"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään." + +"Ei minulle." + +Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä +jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi. + +Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja +sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä +ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan +seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, -- +mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä +omaan itseensä. + +Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin +selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken +varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä +jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä +katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi +hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa. + +Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä +eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten +aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä +voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen +eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee +lentoon nousta. + +"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, +"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne +ravitsette". + +Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan. + +Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla +liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän. + +"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä." + +"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat +vallan vieraita", sanoi tohtori. + +"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän +näytti toivovan, että tohtori sen lukisi. + +Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi +usko herätä, usko Elisaan. + + + + +KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU. + + +Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut +milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume +kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin +heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen +hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin +synkältä. + +"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka +hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä. + +"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, +ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä. + +"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene. + +"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin +varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu." + +"En näe sitä missään." + +"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle." + +"Ei minulla ole voimia." + +"Jumala on oleva väkevyytenäsi." + +Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli +määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko +päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä. + +Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa +hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen +unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä. + +Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven +Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui +ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä? +Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin? + +Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein +sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se +kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, +jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen +ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana +tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää +hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän +väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä? + +Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä, +odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi +aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt +vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin +uudelleen heräisi. + +Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää +Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka, +joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana +hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten +Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa +taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä +silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään. + +Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi +runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön +aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta +puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää +kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina +solisevan. + +Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi. + +"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka +taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan." + +"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään +puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista. + +Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui. + +Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi +hän sitten. + +Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen +mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa +toisi esiin. + +"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään +kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai +onko se lopultakin vain olemisen tapa?" + +"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan." + +"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole +kuolemaisillani." + +"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole." + +Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin +hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan +liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua. + +"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki +syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan +kuole. Kuinka se sopii yhteen?" + +"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa +viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän +vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä +hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy." + +"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti +tohtori. + +"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on +kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt +sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?" + +"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen +itsensä tähden?" + +Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä. + +"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin." + +"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä. + +Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli +niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi +tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen +hänen ryhtiään ja käyntiään. + +Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän +kysyi syytä siihen. + +"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, +olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori. + +"Mystillisyyteen! Kuinka niin?" + +"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin +epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee." + +"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa. + +"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?" + +"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi +Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?" + +"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, +ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta +tosi sana." + +"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa. + +"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne +menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä." + +"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he +sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat." + +Tohtori Hessel pysähtyi. + +"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että +Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei +ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan." + +"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen +uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?" + +Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen +alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein +esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan. + +"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, +ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään +keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän +mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä +enne! + +Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua +muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän +yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon +vertauskuvia. + +"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi +hän. + +"En." + +"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota." + +Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut +saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä +Elisa näki. + +"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko +hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen +mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä." + +Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen. +Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi. +Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut. + +He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan +nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen +Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle +sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien +vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, +että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin. + +Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi +salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin +toisiaan lähemmäksi. + +Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös +valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi. + +Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian +kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo +tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät +olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä +piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei +halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. + +Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen, +tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän +ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä. + +"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti +oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen +häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun +jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte." + +"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel." + +"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin, +te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon +sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin +ulos saadakseni oikein ajatella." + +"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?" + +"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa +siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori. + +Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, +sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki +nyt oli käsissä. + +"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai +jäädä tänne?" + +Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän. + +"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori +teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli +tarkoittanut. + +"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te +saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla +kehoittavasti. + +"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori +silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan +vastauksesta. + +Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi. + +"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut +aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois +lausettaan lopettamatta. + +Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. + +Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa +seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi +antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi +hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään. + +Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan +opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä +uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella +lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; +mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet. + +"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä +onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri. + +"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista +huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään. + +Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja +hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon." + + + + +KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU. + + +Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen +Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen +lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta +hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä +kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia. + +Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta +Elisa oli puhunut. + +Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko +nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. +Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka +kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel +vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin +erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; +sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, +ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta +kohtelusta, joka tuli niiden osaksi. + +Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa +toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos +niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, +jonka päällä se makaa. + +Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä +hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden +kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi +voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja +nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman. + +Eräs toinen kandidaatti lähestyi. + +"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako +se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän +ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata +ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat." + +Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset +olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät +kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan, +joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä +nuolenterävinä. + +"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on +sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi +iankaikkisuuteen?" + +Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi +tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään +etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut +kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt. +Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään +hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla +etsiessään totuutta. + +Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista +kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, +haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he +tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista +vaivoista. + +Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on +Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut, +ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä +tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme +nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä +ota mitä otettavissa on! + +Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat +pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina +kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; +se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta +olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi +panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen +uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki +hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut +viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli +kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli +väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin +Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä +ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen +itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten +ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi +voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä +keksimään. + +"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka +ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa +Aadolfille. + +"Kuinka niin?" + +"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka +myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes +pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei +kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä +nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne +istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti +kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän +nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan +armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis +hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä." + +Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi. + +"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. +"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, +joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni." + +Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet +väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta +erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli +tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin +voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän +nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen +nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä? +Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan +milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen +voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua +parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä +itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät +sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa +jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän +siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa +tuntenut. + +Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet +antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi. + +Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri +kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel +lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan +Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa +häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se +onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden +kaikkivaltaisuuteen. + + + + +KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU. + + +Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen +näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan +vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti +arvaamalla päästä sen perille. + +"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald. + +"Ei vielä", vastasi majuri. + +"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene. + +"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri. + +"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald. + +"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua! +Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!" + +"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa. + +"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri. + +"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald. + +"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti. + +"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene. + +"Miksikä se häneltä olisi?" + +"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald. + +"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti. + +"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten +veitikkamaisesti Elisaan. + +Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta +useammin arvaaja kirveensä kiveen iski. + +"Kristianiltako?" kysyi Elisa. + +"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri. + +"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?" + +"Molemmista." + +"Kenestä?" + +"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'." + +"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin. + +"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka." + +"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald. + +"Miten siitä olet niin varma?" + +"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa +sitten kysymys mistä tahansa." + +"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi +majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä. + +"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, +isä?" kysyi Elisa. + +Majuri hymyili salamyhkäisesti. + +Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli +ylen onnellinen. + +"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään. + +"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti +kirjeen taskustaan. + +Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, +siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti +ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri +takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri +soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun. + +"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle. + +Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen +ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden +luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. +Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut +valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin +tosiasiaksi. + +Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen +isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. +Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi +viikolla kihlajaisten viettoon. + +Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti, +että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät +kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja +kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut +osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun +hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, +vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen +edukseen, kuin vahingokseen. + +Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai +ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta +sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään. + +"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli +Irene. + +"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta +tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen +Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?" + +"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse +haluat", vastasi Elisa. + +"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa +Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, +tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä +iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen +lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt +olen paljon pirteämpi." + +"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan +Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi +jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi. + +Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa. + +"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää +siltä." + +"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. + +"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?" + +"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa. + +"Et sinä, vaan minä", päätti Irene. + +"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä +kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi +Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt. + +Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin. +Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua +tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän +talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä +lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon +tunteminen olla hyvinkin tarpeellista. + +Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät. + +Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan +miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet +saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa +sitävastoin oli jokseenkin tyyni. + +Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti +Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin +rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. +Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni. +Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt. + +Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran +tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan +hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä. +Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli +jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?... + + + + +KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU. + + +Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät +nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin +puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen +olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin +taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät +kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla +rakastunut. + +Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan +Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu. + +Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin +valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan +Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut +halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni. + +Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin +otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä +vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo +tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan +tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä +hallitakseen ja määrätäkseen. + +Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin +omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita +voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta +sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. +Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen +niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin +hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan +ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin +kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta +ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista +kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen +oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän +välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa +riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä +mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan +vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui +suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta +samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta +enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan +loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut. + +Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä +kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. +Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen +saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä +kaiken pikkumaisuuden. + +Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja +harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt +kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista +näyttikin kovalle. + +Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin +vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset. + +Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen +kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin +vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, +että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes +viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut. + +"Jumalan kiitos!" nyyhkytti majuri. + +Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut, +että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei +hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka +häntä enin olivat rakastaneet. + +Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, +ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa +vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita +herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko +välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen. +Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin. + +Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut +lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan +huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja +Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että +yhdessä laulettaisiin joku virsi. + +"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon +ääreen. + +Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, +vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään +virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta +se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja +katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki +mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi +Kristiankin lauluun. + +Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin +rukoushetkeä viettämään. + +"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, +"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan +onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta." + +Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei +kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta +Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua +iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan. + +Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä +liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen +tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja +päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. +Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa +tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri +vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin. + + + + +KADESKYMMENESVIIDES LUKU. + + +Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä +suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja +alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi. +Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua +kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että +ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti +olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja +että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella +vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä +tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta +siinäkään ei hän kauan onnistunut. + +Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka +oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen +muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku +tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä +uurre muodostui otsalle. + +"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa +itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi +kasvoille. + +Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin +sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama +sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut. +Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten +kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt: + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa +yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja +tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään. + +Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! +Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä +ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista +pikkumaisuuksistakin. + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan +hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä +esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin +tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän +syyn. + +Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten +alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia +kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki +sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi +elää. + +Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi! +Puhtaaksi kuin sinä itse! + +Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka +olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli +lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. +Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo +meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä +hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä +ikänänsä halusi. + +Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä +kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi +häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja +yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi. + +Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin +ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse +Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla +niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan +_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on +Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala +hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi +yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva +syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi, +vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa +kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän +täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" +kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." + +Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät +siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään +huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen +ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa +nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten +Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän +oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja +missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa? + +Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi +välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, +mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, +joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan +katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin +kiitää. + +Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen +meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan +kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He +veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä, +sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, +Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien +Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua. +Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja +milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä? + +Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se +kuitenkin johti ja oli Herran tie. + +"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili +hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta +minua sinun johtoosi tyytymään!" + + + + +KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU. + + +Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi +aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän +melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli +häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä +varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman +tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut +ajattelevan nuoren naisen. + +Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan +hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan +kotiinpäin kulkemaan. + +"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten +hän viime aikoina on edukseen muuttunut." + +"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa. + +"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on +uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta +somemmaksi hän on versonut." + +"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule +jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti. + +"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen +muuttunut?" kysyi Elisa. + +"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä +toivoa." + +"Näyt unohtaneen Helmer Broon." + +"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö +tiedä, että hän on Tukholmassa?" + +"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?" + +"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä." + +"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan." + +"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin +kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa." + +"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, +joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä." + +"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian. + +Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta. + +"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?" +kysyi Eedit. + +"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja +kirjoittelee", vastasi Elisa. + +"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian. + +"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän +hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa. + +"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", +nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä +saat lankomiehen." + +Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan +työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene +kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset +tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei +enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin +kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä +unohdettava oli. + +Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan +aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut +kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin +luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään +huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin +äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin +äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja +kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä +vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada +häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi +hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin +kirjoittanutkaan. + +Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi +häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei +Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla +oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen +poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, +ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän +mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa. + +Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. +Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!" + +"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta. + +Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. +Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. + +Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät +oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja +asettui sisarensa viereen. + +"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole +minua kohtaan kuin ennen." + +Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin +vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut +toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän: + +"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit +kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun +kutsumuksesi ollut." + +"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen. + +"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa. + +"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta +puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän +saanut puhutuksi. + +"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua +sentähden, että annoit hänelle anteeksi!" + +"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi +Irene. + +Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan. + +"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua +ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa. + +"Miksi sitten olet levoton?" + +Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta. + +"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota +tarvitset." + +"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen +kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on +vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä +on." + +"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa. + +"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on +vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa +puolesta loukkaantuneena. + +"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa. + +"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään +hyväksy." + +"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse." + +Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä +syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan: + +"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei +Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?" + +"En toki." + +"Miksi sitten teet minut levottomaksi?" + +"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen +kummallisiin tuumiinsa." + +"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja +sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä +muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa." + +"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua +menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi +itseään. + +Irene lähestyi vähän vastahakoisesti. + +"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti +Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, +ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, +joka sinut oikein tunsi:" + +"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, +"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla +ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle +antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin +rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että +ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?" + +Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi +käsivartensa sisaren kaulaan. + +Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He +tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat +kadonneet. + +Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan +ja virkkoi puheenaihetta muuttaen: + +"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa +vanhan Borgsten'in jälkeen?" + +"En, sitä en ole kuullut." + +"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin. +Silloinhan tullaan naapureiksi." + +"Tapasitko häntä Tukholmassa?" + +"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti +paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa +Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer." + +Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä. + +"Joko tulet sisään, Elisa?" + +"En vielä." + +Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta +joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne +valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien +silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin +syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet +esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia +väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi +kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja +mielenlujuutta. + +Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui +yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään +irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen +tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta. + +"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän. + +Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin. + +"Niin minäkin sinulta", vastasi hän. + +Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut. + +Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita +itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen +nöyryyteen. + + + + +KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU. + + +Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen +autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten +metsien ja lumenpeittämien maitten. + +Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä +kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha +Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel, +joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen +yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä +virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä. +"Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen +kerran sormensa ristiin. + +Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä +ei merkkiä ymmärtänyt. + +Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas +tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä +jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän +rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä +ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä +pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää +olevan armaansa mielen mukaista. + +Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. +Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen +tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt +syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin +rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät +sitten sairaan puoleen. + +Hän oli kuollut. + +Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se +heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen +harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi +kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla +kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan +päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt. + +"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi +käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden". + +Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan. +Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois. + +Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa. + +"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", +jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin." + +"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel +katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä +täällä ei enää tarvittu. + +"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, +jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen +enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin." + +Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. +Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut +pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä +vieläkään. + +Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel +seurasi häntä. + +Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen +kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se +oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät +lähemmäksi toisiansa. + +Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma +oli tyyni ja puhtaan raitis. + +Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen +sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän +tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä +valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan. + +Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain +aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis +vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi +häneltä kysyä. + +Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään +kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt +kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran +tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen. + +"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori. + +"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme." + +Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja +oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen. + +Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa +herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli +tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei +Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään. + +Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä +ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten +kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja +luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen +kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi +säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään +mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka +näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret +vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, +ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin +sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin +se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä +päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää +rakkaammaksi. + +"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti. +"Pese meidät!" + + + + +KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU. + + +Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. +Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. +Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa +osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä +huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä +heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa. + +"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel. + +"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri +kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä +levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen +päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun." + +Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes +jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut +tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin +neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten +siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän +kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi +vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että +aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi, +selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan +nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin +huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin +uinailu oli. + +Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani +työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin. + +"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. + +"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian +tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?" + +"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan +tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi +matalan tuntehikkaalla äänellä: + +"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka +hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy +hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan +löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen +valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa +pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?" + +"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti +hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että +Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta +Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan. + +"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?" + +"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea +löytänyt." + +Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa +paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko +hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta +rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän +sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle +mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä +peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan +oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi +onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä +hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen +arvoista. + +"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä +tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen +päämäärään", vastasi Elisa lempeästi. + +Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta +Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä +ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred +halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, +ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava +kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti +Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse +vapaaehtoisesti puhuisi. + +Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi +käsivartensa morsiamelleen. + +Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin +rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin +lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki. + +Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, +leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat +olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa +olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut +edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan +Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että +seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut +majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan +oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen +oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin +Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi +ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla +Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri +tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä +niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan +huolenpitoa kaivata. + +Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin +aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten +kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi +silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki +nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle, +taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän +kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski +hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen +kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt +hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa; +mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se +liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus +koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä +jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi +se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän +maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, +mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. +Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään +ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään. + +Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet +lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: +Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat +alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa +kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun +uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." + +Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi +taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän +itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen +puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi +ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän +olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa +Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon +tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä +elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin. +Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta +kotiin. + +Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä +tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle +sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja +kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen +piti olla mukana. + +Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen. +Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni +palvelemme Herraa". + +Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin +puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla +miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan. + +Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi. +Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan +seurustelua jatkettiin iltamyöhään. + +Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, +kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei +tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen +näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa +heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan +silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä. + +Käsi laskeutui hänen olalleen. + +"Yksi sana, Hessel!" + +Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota +sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän +malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan +Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi +muista. + +"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi +Kustaa Aadolf. + +"Kuinka niin?" + +"Näytti siltä." + +"Mistä sen olit näkevinäsi?" + +"Kasvojesi ilmeestä." + +"Erehdyit." + +"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?" + +"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä." + +Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin? + +"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi." + +"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?" + +"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, +ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?" + +"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_." + +"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; +että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt +perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet +harhaan?" + +"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa +herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt +antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden +olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin +olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi." + +"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, +mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä +sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. +"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi +hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on +tärkeimpiä elinehtojamme." + +"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel. + +"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!" + +"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. +"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se +kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!" + +"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa." + +"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi +sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin +sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä +lähtien." + +Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, +odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta. + +Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu +oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän +etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel +hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin +ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten +siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut +avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki? +Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö +ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia +yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman +sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä +ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko +yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? +Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen? + +Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka +tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa +kynnykselle. + +Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja +myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea +hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi. + +"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän. + +Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä +harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin +hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen +suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina +luottaa. + +"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään +itseäsi Hänen kädestään irti temmaista." + +"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen +tiedät", vastasi Elisa luottavasti. + +Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf +huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan +hän, jonka suojassa Elisa lepäsi. + + + + +KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU. + + +Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen +pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin +juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse. +Kaikkialla oli raitista ja puhdasta. + +Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä +työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen +mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan. + +Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen +ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen +levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan +sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut. + +Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla +aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. +Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle. + +"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla +hyvä onni, kun minut tapasit." + +Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli +alakuloinen. + +"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi +hän. + +"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen. + +"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" + +Elisa epäröi. + +"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään +puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia." + +Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, +jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. +Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän +avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! +Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi +ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä +kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? +Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista +Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. +Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein +ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen +tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää. + +"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein +kysytyksi. + +He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä +vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin. + +Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi +hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä +kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi +ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. +Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa? + +"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa. + +"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten +huomaan." + +Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli +Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui: + +"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen +huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut." + +Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se +läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli. + +"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole +tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa +sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys +hivuttaa enemmän kuin varmuus." + +"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla +äänellä. + +"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa +Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta." + +"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. +"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän +kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä +soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan." + +Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan +hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo +horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. +Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka, +että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa. + +"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla +ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää." + +Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut +täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään +saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt. + +Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin +häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli +toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli +toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan. + +Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan +ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi +rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä +ei liikahtanut paikaltaan. + +"Elisa, etkö tule jo?" + +Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova +katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut +pahasta unestani!" + +Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman +tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä +asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen. + +Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten +läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa. + +"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi +tohtori viimein kysymään. + +Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla +kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän +samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi. + +"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi +minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän. + +"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit." + +"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua +ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi +kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit." + +Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, +mutta tohtori jatkoi: + +"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten +rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus." + +Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä +voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille +ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. +Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi +tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus +miehenkin voittaa hyvän puoleen. + +"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen +niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata +ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä. + +Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen +tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö +oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? +Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa +tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta. + +"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi +tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä +vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut +takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut." + +Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät. + +"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen +tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi", +sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan +käsittäisi. + +Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se +vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti +huomionsa. + +"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi +edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain +toisin ollessa olisin tehnyt." + +"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä +häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei +elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden +mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi. + +"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?" + +"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", +vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä. + +"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin +kauan kuin omistan sinut." + +Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, +paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti +ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin +oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen +meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän +epäjumalan kukistamiseksi? + +Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. +Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen +jälleen tasapainoon. + + + + +KOLMASKYMMENES LUKU. + + +Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat +elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he +tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin +olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä +kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin. + +Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä +varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt +astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin +tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin +uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin +suoraryhtinen ja kookas. + +Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. + +"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat +luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän +heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä +laskemaan entiseen iloiseen tapaansa. + +Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai. + +Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. +Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat +herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat +loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta +kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin +vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli +hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut +korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan, +mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, +että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan +ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen +tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko +hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin +kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä +enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen +muuttunut. + +Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta. +Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet +kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin +ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä +vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen +sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, +jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti +hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana +Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi. +Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä +annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja +pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli +Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla +esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän +vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan +lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän +iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, +koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat +saattaneet häntä seurata. + +Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut +kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin +ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, +jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka +pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät +häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, +ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä +oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista +mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan +jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin +valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana +lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia +tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä +hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut +serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä +lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti +piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän +niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen +samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain +ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka +hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen +uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien +ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien +toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan +edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja +piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan +kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo +kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin +laaja lukijakunta. + +Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan +Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko +tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin +siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan +halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei +hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi +Helmerin tulla mukaan. + +Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha +syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, +joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin +saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua +olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja +mielienokseen. + +Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin +vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui +suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon +tuostakin kihosi silmään ilonkyynel. + +Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen +arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle +laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. +Korvapielukselle oli pantu pieni kirje. + +Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi +kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. + +Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu: + + "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, + kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja + pelastan." Es. 46: 4. + + Jumala siunatkoon rakasta Isoisää! + + toivoo pikku Sven. + +Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran +pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki +sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten +koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina +päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että +viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat +olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea. + + + + +KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU. + + +Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti +puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään +kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli. + +Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, +sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi +olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi +odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen. + +Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa +"ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä +sanoa. + +Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen +kotimatkalle. + +Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta +harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa +Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka +häntä halusivat tavata ja puhutella. + +"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa. + +"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", +vastasi Kustaa Aadolf. + +Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään +oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan +erottaneet. + +Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain +käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien +olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. +Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, +sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa +sisällisen tilansa. + +He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä +Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. +Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat +yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys +oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät +kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo +sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa. + +"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme +huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui +hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, +että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle +asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on +pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä +kiinni, siinä on minulla vahva turva." + +Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä +soinnahti surulliselta. + +Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet +Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo +näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten +välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa. +Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan. + +"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin +hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen +nähneensä Elisaa alakuloisena. + +"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain." + +Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten +häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut +itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, +ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, +pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa +sisimmästä syvyydestä. + +"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä +tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä +suorittaneet"? + +"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. + +"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti +uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja +vertauksessaan puhuu." + +Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin. + +"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, +päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään +onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai +lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja +jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut." + +Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, +mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi. + +"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden +tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", +sanoi hän. + +Elisa katsoi kotiansa kohden + +"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän. + +"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään +kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala +sinulle anteeksi." + +"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen +ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä +vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?" + +"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä +kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole +sinun vallassasi." + +"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen +sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo +kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana." + +"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä +hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee." + +"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa +laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia +lohdutuksen suloudesta. + +"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin +välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän. + +"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa +Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla +sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen +vastustamishalunsa." + +"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?" + +"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa +päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, +miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, +että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja +tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?" + +"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän +pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät +hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan. + +"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli +se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa +tavoitteli." + +"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, +ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on +itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan +sana voisi antaa." + +"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää." + +"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta." + +"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!" + +"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, +senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä: +"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen +avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, +vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut +ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen." + +Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti. + +"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, +mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet +Hänen omansa; eikö niin?" + +"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, +jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät +kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan." + +"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä, +vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät +todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen +vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, +"voihan Jumala kallioitakin musertaa". + +"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi +Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. + +Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille +ja pappilanväelle. + +Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven +syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven +ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin +paljon kerrottavaa. + + + + +KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU. + + +Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat +sikariaan ulkona pengermällä. + +Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen +jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat +varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria +luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli +mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, +jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä +huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan +salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän +välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, +että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin +ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman +ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin +oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf +tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa, +sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan +ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen +välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun +huomautuksen. + +"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun +sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on +ainakin ihmisten välityksellä syntynyt." + +"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta." + +"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti +inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri +arvostelun tehtävä." + +"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. +Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen +mukana nisujakin." + +"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer +Broo. + +"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. +"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei +minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin +kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten +kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka +todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon +raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla +löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu +on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi +sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea +raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä." + +"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan +sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi +tohtori Hessel. + +"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa +Aadolf painolla. + +Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni. + +"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada +valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer +Broo. + +"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja +yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf. + +"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma +uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel. + +"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He +voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö." + +"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus +kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi +Helmer Broo. + +"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", +virkkoi kirkkoherra. + +"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi +tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen +nimensä alkukirjaimilla. + +"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin +kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja +rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää +rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta +_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta +voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää +_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_." + +Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei +enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan +lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että +monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli +nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään +mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten +ennen, mieliharmin tuli. + +"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän +näköisenä. + +"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen +kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen +teki ihmisille." + +Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan +ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen +saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, +hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan +lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä +epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin. + +"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän. + +"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?" + +"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?" + +"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle +ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja +asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. +Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti +minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että +vastaukseni oli ollut oikea." + +"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, +kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä +enemmän ihmetellen. + +Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi +sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon. + +"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä +sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään +hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi +rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus +täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni. +Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle +ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa." + +"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel. + +"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja +kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo. + +Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai +kirkkoherra ensin sananvuoron. + +"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. +"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita +Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut +oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen +tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi +syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset +huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis +vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi +rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä +hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin +hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on +aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän +ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin +mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin +elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! +Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin +olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman." + +"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa +Aadolf ihastuneena. + +"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut +muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, +filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä +mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän +antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen +johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle +alistettava." + +"Niinpä niin!" + +"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos +hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset +lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan +jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti +haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut +lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan." + +"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. +"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon +suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä." + +"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun +laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet +saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään +valoon." + +"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. +"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se +äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin." + +"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä +johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori +Hessel hymyillen. + +"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että +minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos +vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en +olisi koskaan Jumalan luokse tullut." + +"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi +kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen." + +"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen +imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois. + +"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra. + +"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi +tohtori. + +"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi +Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla +ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää. + +"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi +kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi +Juudakselle", sanoi kirkkoherra. + +"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf. + +"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra +mielenkiinnolla. + +"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien +kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan +helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut +vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään +oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. +Jumalan uskollisuus on minua varjellut." + +"Mikä oli ystäväsi nimeltään?" + +"Sven Riise." + +Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat +liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli +unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin +ääni hänet palautti taas todellisuuteen. + +"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette +pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme +enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia +mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka +onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi +on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen +kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden +käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään +kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat +vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. +Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja +eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei +enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä." + +Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta +tahi kiitosta. + +"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen +uskovat", virkkoi Helmer Broo. + +"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele +itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä +enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan +laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua +uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois." + +"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi +kuljeskella edestakaisin penkereellä. + +Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas +oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan. + +"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi +Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä +niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän +voittoon vielä voimassaan." + +"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää. +Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen +kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan +tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan +teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös +Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi +vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen +siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä +kaikkivaltias ihmiskunta säätää." + +Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen +hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, +millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?" + +Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta +malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo +kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja +meni Elisaa vastaan. + +"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän. + +"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?" +kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa. + + + + +KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU. + + +Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan +lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui +sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen +satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä +maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle. +Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta +saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt +saavansa tavata häntä. + +"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin +päivään älä odota minua takaisin!" + +"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. + +"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos +hän, näet, on se, mikä ennen oli." + +Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli +ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä +kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi. + +"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa. + +"Miksen lähtisi?" + +"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti." + +"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että +tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?" + +"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua." + +"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti +sanottu, että hän on heittiö?" + +Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet +uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. +Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan. + +"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!" + +Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään +sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko +sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää +millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon +rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata? + +Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys +ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa +ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen +vapauttaan. + +"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti. + +Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi +malttamattomaksi. + +"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä +pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä +sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan +läksi hän matkalleen valmistautumaan. + +Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, +kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään +vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa. +Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien +sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti. +"Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla +katsellen hänen jälkeensä. + +Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran +kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän +lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan +kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. +Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten +peitti hänet metsä. + +"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti +tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä +sitä enemmän." + +"Äiti itkee!" + +Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen. + +Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä +kyyneleitä. + +"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy +oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan. + +"Miksi olet niin murheellinen, äiti?" + +Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina. + +"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa. + +"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika. + +"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi +Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin. + +Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset +tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. +Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän +kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti +ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa +avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. +Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle +itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän +ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, +se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti +ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin +joutuisivat. + +"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. +Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, +kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla +oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni +Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_ +tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä +voi tehdä. + +"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen +käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden! + +"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele +itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka +uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko +Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy +hänen päällänsä.' + +"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja +maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin +armoa vielä on sinullekin tarjona! + +"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus +lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!" + +Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta +taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen +ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita +sinne ylös katsahtamaan? + +Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin +heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii +sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä. + +Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen +sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa +hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. +Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti +sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja +ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi. + +"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, +vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät +väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä +vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!" + +Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. +Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä +laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, +johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen +tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa +puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat +pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää +jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton. + + + + +KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU. + + +Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin +lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja +hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin +oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä +niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä. + +He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä +vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä +perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa +hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan. + +"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti +vanha majuri. + +Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani +harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja +selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä +majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa +syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin. + +"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän +raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan +herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä. + +Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi. + +Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, +mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei +kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen +ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin +hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin +nyt sieltä palatessa. + +Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli +kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, +mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas +oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin +tuntui raskaan painostavalta. + +Mitähän tämä saattoi merkitä? + +Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi +Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin +ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos +ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään +mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin +pian kuin suinkin pääsi. + +Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. +Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä +salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys. + +Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, +ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla +vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; +lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä +säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei +liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan. + +"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta +pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa +rajuilmaa vastaan. + +"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin +yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen +kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä. + +Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui +kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen +ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta +aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä +kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella. + +Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin. + +Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli +myrsky tuhonnut. + +Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku +Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä +väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan. + +Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin +tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne +kuitenkin onnistuvan. + +Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän +kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat +hiljaiseen valitukseen. + +"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla. + +Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui +vähitellen eloisammaksi. + +Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti +lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen +tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä. + +"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä +rukoillen että lohdutellen. + +Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän +ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla +irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi +levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä +hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He +voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta. + +Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä +huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus +tunkeutua hänen mieleensä. + +"Paljonko kello on?" kysyi hän. + +"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen +tehtäväkseen. + +"Aamuko on?" + +"Ei, vaan ilta." + +Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen +tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan +liian pian. + +Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. +Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä +maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään? + +Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli +hänestä eronnut vihaisella mielellä. + +Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki +sovitettu? + +"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta +joutuu." + +"Kohta puoli yksitoista." + +Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit +olleet tunnin pituisia. + +Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina +kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt +Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, +ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt +vielä päivänsä työtä. + +Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes +sovituksen sana! + +Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat +jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli +ympärilleen. + +Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin, +puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä. + +"Sven!" + +Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään +salatakseen. + +Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi, +että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin +heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan. +Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja +että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat. + +Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille +sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan. + +Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi. +Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki. + +Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin +että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme +tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä +kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen +rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään. +Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja +myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä +päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa: +hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä +ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen +syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä +muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului: +"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun +oleman minun kanssani paratiisissa." + +"Äiti!" + +Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin +äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä +oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja +senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti +heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja +tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan. + +Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina +levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he +antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän +metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta +säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä. + +Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä +kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen +mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan +kuin äsken. + +Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven +ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin +käynyt häntä niin sääli? + +Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan. + +"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", +virkkoi hän. + +Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä +epäröidä että kummastella. + +"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen. + +Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan +aavistavan. + +"Äitisi on mennyt Jumalan luo." + +Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa +Svenille määritellä. + +Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. +Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan +makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. +Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen +kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat +lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, +niin hän niistä uneksi. + + + + +KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU. + + +Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut +tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan +ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. +Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei +tohtorille saapunut. + +Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän +pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta +epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin +aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan. + +Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko +edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, +niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin +levähtäneeksi ja pirteäksi. + +Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen? +Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla +ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle +sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen +asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä. + +Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen +vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. +Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin! + +Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat +tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän +pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. +Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja +kaikesta päättäen puhelivat he hänestä. + +"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli +harmistuneena eteenpäin. + +Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. +Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies, +huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut +tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori +joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä? + +Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne. +Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet +putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla +oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden +kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän +läksi matkalle. + +Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella +rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, +kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja +katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää +kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella. + +"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" +puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?" + +"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti. + +"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", +sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin. + +Ne olivat selki seljällään. + +"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan +tykö." + +Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli +näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta +saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja +outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli +aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut. + +"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla +vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään. + +Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä. + +"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit. + +"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut." + +"Oi, etkö?" + +Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli. + +"Missä Elisa on?" + +Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä +oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti +tohtori hillitä itsensä. + +"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni." + +Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt. + +"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on +sairas." + +Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän +pelkäsi Alfredin menettävän järkensä. + +"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!" + +Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain +saadakseen kuulla toisen vastaväitteen. + +Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut +oikein. + +Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä +Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei +ollut huoneessa kuin vainaja. + +Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta. +Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen +ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka +tutkii sydänten salaisimmat. + +"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa +Aadolf täällä", virkkoi Kristian. + +Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, +sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. +Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän +tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän. + +Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä +luokse!" virkkoi hän. + +"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui. + +Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja +äidin luokse. + +Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen +käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen +sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos. + +Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta +nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä +verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen +huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti +nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän +aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli +tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli +hän tullut tuolla Elisan luona. + +Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi +tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö +vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin +huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän +kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut +näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset +olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole +Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan +rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, +vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran +keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa +tukehtumaisillaan. + +Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja +yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan. + +Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred +Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän +horjua, kova isku oli kallion särkenyt. + +Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel +laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli +edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen. + +"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta +sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut." + +Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli +kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä. + +Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta +myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, +joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa +ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän +varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, +joita jätti jälkeensä. + +"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!" + +Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään. +Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän. + +Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä +häiritsemään? Ken uskalsi? + +Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän +huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja +kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän +jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä +nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut +puhua isälle asiansa. + +"Mitä sinä tahdot?" + +Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa +silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä +näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus. + +"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun; +Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi. + +Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat +värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä +pitänyt itkevistä pojista. + +"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" + +Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven +katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä. + +Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli +sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin. + +"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, +niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran +kuolee." + +Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri +kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana +oli tarkkaan osattava. + +"Milloin äiti niin sanoi?" + +"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli." + +"Sinulleko?" + +"Niin." + +"Kuuliko sitä kukaan muu?" + +"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, +ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta +näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä +ole mitään unhottanut", vakuutteli poika. + +"Sanoiko äiti mitään muuta?" + +Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa. + +"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää +minun puolestani." + +Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä +isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja +lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää. + +Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas +mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan +hänellekin osoittanut. + + + + +KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU. + + +Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät +ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään +myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni +sitävastoin hiljalleen itki. + +Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan +surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf +odottamassa sisartaan. + +Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan +ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi +puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi +vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut. + +Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli +yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi +Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen +mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä +paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin +ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!" + +Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla +lähempänä surun murtamaa perheenisää. + +Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän +oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne +ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin +keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli +hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi +hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset +aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. + +Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, +esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa +Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut +puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan +sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän +oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa? + +Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki +yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen +armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan +Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti +sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen +käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän +otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana +päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse +luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko +myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun. + +Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_, +vaatinut sen Herransa nimessä. + +Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, +kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se +juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät +iankaikkisuudessakin erottaa? + +"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani." + +"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta +Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." + +Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo. + +Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, +pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset +puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään +Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä +hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty +pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi +minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit, +että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä +maksaa voin? + +Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein +epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, +unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan. + +"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua +kotimatkalle ilman sinua." + +"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä +sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti +häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan +lapsia ja sanoi heille hyvää yötä. + +Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut +toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis +lohduttamaan. + +"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"! + +Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. + +Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui +vieläkin synkemmäksi. + +"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee +minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti. + +"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja +kutsuu sinua sisään tulemaan." + +Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut. + +"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait +vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on +itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa +anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen +kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan +ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä +teiltäsi ja usko Poikaan!" + +"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi. + +"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta +myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot +viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin, +mutta te ette tahtoneet." + +Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, +niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi +saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen +tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi +kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen +mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi +ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen +alaiseksi? Oliko tahtoa? + +Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten +heiteltävänä? + + + + +KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU. + + +Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. +Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi +sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa. + +Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. +Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään +ymmärtänyt. + +Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin +Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen +syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää +ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa +turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien +edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli +lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. +Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä +äiti oli opettanut. + +Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän +uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren +syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi +olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa. + +Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään +tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten, +noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä +uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin +lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus +alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan +niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja +maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka +ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin +lapsi. + +Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että +hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut +hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti. + +Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa +isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina +hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli +rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja +puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, +että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen. + +Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori +Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo +mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän +tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, +ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu +painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme +että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Beskow + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58564 *** |