path: root/57957-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57957 ***











HOPEAKAUHA

Satuja ja kertomuksia


Kirj.

Alli Nissinen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.




SISÄLTÖ:

Hopeakauha.
Äidin silmät.
Muisto elää.
Mummo.
Illalla.
Kääpiön kievari.
Meidän vahti.
Veljekset.
Suurin ilo.
Jättiläinen ja paimen.
Lapset matkalla.
Ilmalaiva.
Oppilailleni.
Nuoruus.
Eksyksissä.
Ihmeellinen silta.
Lasten ilot.
Haltijat.
Nuori kalastaja.
Koivun lastut.
Alakuloiselle toverille.
Jurko-jättiläinen.
Kesän ihanuus.
Viisasteleva poika.
Ville Valkonen.
Metsälammen salaisuus.
Naapurin lasten juhlat.
Aarteen kaivajat.
Pian.
Kotimies.
Eva kiikussa.
Keväällä.
Elokuulla.
Mummolaan.
Kokous. (Yksinäytöksinen leikki).
Joulupäivänä.
Joulunaattona.
Joulu.




HOPEAKAUHA


Eräänä valoisana kesäiltana istui muuan kalastaja onkimassa vuolaan
Välijoen rannalla. Ilta oli jo niin myöhäinen, että linnut olivat
menneet nukkumaan. Rannassa olevasta haka-aitauksesta kuului vasikan
kellon kilahdus silloin ja tällöin. Muuten oli hiljaista.

Äkkiä ilmestyi rannalle valkopukuinen nainen, juoksi edestakaisin
rantaa pitkin ja näytti välillä kuuntelevan jotakin. Sitte alkoi
hän kiivaasti huitoa valkoisella liinallaan kalastajalle venheessä.
Kalastaja huomasi, että nainen oli hädässä. Hän irroitti veneensä ja
souti rantaan.

Nainen hyppäsi veneeseen ja työnsi veneen ankaralla voimalla joelle.

"Viekää ylitse! Minua ajetaan takaa!" kuiskasi hän ja istui kyyryyn
vene-pohjalle. "Olen viaton", mutisi hän hiljaa.

Kalastaja alkoi soutaa. Virta oli kova, mutta soutaja oli väkevä. Pian
päästiin toiselle rannalle.

"Älkää kertoko tästä! Luvatkaa: älkää kertoko!" kuiskasi nainen,
hyppäsi rannalle ja katosi tiheään lehtimetsään.

Kalastaja lupasi olla kertomatta. Hetken katseli hän naisen jälkeen ja
sousi sitte entiselle paikalleen keskelle jokea ja alkoi onkia.

Kotvasen hän oli istunut, niin ilmestyi toiselle rannalle taas olento
pitkässä harmaassa viitassa, juoksi edes takaisin rantaa pitkin ja
alkoi kiivaasti huitoa kädellään kalastajalle venheessä. Kalastaja vaan
istui ja onki.

Mies joutui epätoivoon. Hän väänteli käsiään ja teki tuskan merkkejä.
Kalastaja vaan istui ja onki.

Mies juoksi edes ja takaisin rannalla, kuunteli, tarkasti pensaikkoa
ja kuunteli taas. Juoksi sitten metsään, mistä oli tullut ja palasi
taas takaisin. Nyt tuli hän rannan äyräälle, kurkotti kaulansa
pitkälle, kaarsi kämmenensä suunsa molemmille puolin ja huusi käheällä,
hillityllä äänellä kalastajalle:

"Mies, oletko nähnyt ketään tällä rannalla? Vastaa: Oletko nähnyt?"

Kalastaja vaan istui ja onki.

Mies odotti hetkisen kurkottavassa asennossaan. Sitte kääntyi hän
vihaisena ja läksi nopein askelin joen rantaa ylöspäin. Hänen vaippansa
alta välkähti miekka.

Kotvasen kului taas aikaa; sitte irroitti kalastaja venheensä ja läksi
soutamaan myötävirtaan. Pian oli hän kotirannassa.

Veneestä astuessaan huomasi hän veneen kokassa hopeaisen kauhan. Hän
veti veneen maalle ja kokosi kalat kauhaan. Kotia tultua puhdisti hän
kauhan ja vei sen aittaansa.

Seuraavana aamuna meni hän kauhaansa katsomaan. Se oli täynnä rasvaista
maitoa.

Vaimo tuli aittaan. "Mistäs maitoa olet saanut?" kysyi hän.

"Tuossa on. Vie lapsille!" sanoi mies. Vaimo vei lapsille.

Yöksi pani mies taas kauhan aittaan. Ja taas oli se aamulla maitoa
täynnä.

Vaimo tuli aittaan. "Mistäs hopeakauhan olet saanut?" kysyi hän.

Mutta mies ei vastannut mitään.

Kului näin muutamia päiviä. Yhä vaikeampi oli miehen olla kertomatta
asiaa vaimolleen.

Eräänä iltana, kun lapset leikkivät nurmikolla ja mies vaimoineen
istui tuvan kynnyksellä, ei hän enää jaksanut pitää lupaustaan vaan
kertoi koko asian vaimolleen. Tämä kertominen oli hänelle suuri ilo. Ja
vaimokin oli onnellinen.

Mutta kun he yhdessä seuraavana aamuna menivät aittaan maitoa hakemaan,
ei siellä ollutkaan mitään. Ja hopeakauhan sijalla oli jykeä, puusta
tehty kauha. Eikä siihen kauhaan koskaan enää tullut maitoa.




ÄIDIN SILMÄT


    Kaks on kaunehinta elämässä,
    Kaksi uskollista, ihanaa.
    Vaikka murhe musta mielen täyttää,
    Huoli haihtuu, kauas katoaa.

    Ne on tähdet elämäni yössä,
    Niistä onni mulle aukeaa. --
    Rakas, armas äiti! katso tänne!
    Katsees kanssa autuus mulle saa.




MUISTO ELÄÄ


Marjolan mökki oli aivan valtatien vieressä, etäällä järvestä,
mutta lähellä vanhoista ajoista kuulua Marjolan lähdettä, josta se
oli nimensäkin saanut. Siitä lähteestä ei vesi loppunut koskaan.
Kuumimpanakin kesänä juoksi siitä kirkas puro alempana olevaan lehtoon.
Ja se puron varsi oli lasten ainainen leikkipaikka.

"Mustikki" helisteli kelloaan Marjolan veräjällä ja ammua ynähti hiljaa
merkiksi kotia tulostaan. Pian ilmestyi veräjälle Marjolan Anna, toi
palaa Mustikille, taputteli ja puhutteli sitä -- avasi veräjän ja
päästi Mustikin piha-aituukseen.

Sievä oli mökki Marjolan Pekalla ja Annalla. Hyvä oli heillä talouden
alku. Kolme sinisilmäistä ja liinatukkaista lasta heillä oli. Kyllähän
siinä oli työtä pitää lapset vaatteissa ja ruuassa, mutta menihän se
sentään Jumalan avulla ja vanhempien ahkeruudella.

Anna meni lypsämään Mustikkia, joka uudelleen pihassa äänteli.

Niin, niin -- neljäskin lapsi oli heillä ollut, neljäs, joka oli ollut
kaikista rakkain. Siltä se Annasta kuitenkin tuntui. Yhä vaan tuli
mieleen sen tytön teot ja sanat. Ja sillä oli niin sievät kädetkin.
Varsinkin muistui tyttö mieleen "Mustikkia" lypsäessä, sillä aina
silloin oli pikku Anni kyyköttänyt äidin vieressä ja pienillä käsillään
hätistänyt kärpäsiä lähelle tulemasta. Muutoinkin oli tyttö aina
juossut äidin jälessä. Monasti oli äidin pitänyt häntä siitä torua, kun
aina tahtoi riippua äidin hameessa.

"Mene nyt toisten kanssa!" oli äiti kerran kärsimätöinnä sanonut ja
pikku Anni oli vastannut: "Kun Anni niin äitiä rakastaa!"

Kun äiti tätä mietti niin teki niin pahaa sydämessä ja kyyneleet
pyrkivät silmiin.

Kerrankin oli naapurin Mari tullut litran mittaa lainaamaan ja äiti oli
mennyt Maria saattamaan mäen rinnettä alas. Silloin oli rinteen alla
kuulunut takaa pientä jalan kopinaa, ja kun äiti kääntyi, oli siellä
ollut pikku Anni, joka juoksi paljasjaloin ja avopäin äidin jälessä.

"Tokko menet kotiin", oli äiti sanonut. "Pääsetkös, tahi saat vitsaa!"

"Ei äiti Annia piiskaa, Anni vaan äitiä suojelee!" oli Anni silloin
sanonut.

Äiti oli silloin ottanut Annin syliinsä ja tyttö oli puristanut häntä
kaulasta, että aivan vieläkin se tuntui.

Se oli niin soma se tyttö. Kun se oli äidin kaima, niin sen vuoksi se
piti itseään enempi äidin omana kuin toiset. Ja äitikin oli enempi
hänen omansa.

Nämä mietteet tulivat äidin mieleen siinä lypsäessä. Ilta oli lämmin,
aurinko laski juuri lehdon taakse ja lapset olivat jo menneet levolle.
Isä oli vielä toimissaan talon töissä.

Se oli niin soma se tyttö. Äidin viereen se aina pyrki nukkumaan ja
kun oli toiset pienempiä, eikä olisi ollut tilaa, niin sanoi hän aina:
"Kaima on selän takana!"

Aina se tahtoi sylissä istua ja sanoi aina: "Äiti on Annin äiti!"

Vastuksina se tyttö aina tahtoi olla, mutta kun kipeäksi tuli --
silloin sitä tuli ikävä.

"Ei äiti itke. Kyllä Anni paranee!" lohdutti hän.

Itse ei syönyt mitään, muista vaan hätäili: "Onko äiti syönyt velliä?
Isän täytyy syödä, että jaksaa!"

Tuollapa jo näkyi isä tulevan toinen mies seurassaan.

"Iltaa!"

"Terveeksi!"

"Mitäs Korventaustaan kuuluu?"

"Eipä erinäisiä. Mitä teille?"

"Ei tuota kiireelle kerrottavia."

"Kuuluu teiltä pikku Anni kuolleen."

"Niinhän se, juhannuksen aikana."

"Soma se oli tyttö. Kun minä tässä keväällä kulin ja Anni oli
veräjällä, niin tuli mieleni niin somaksi sen tytön puheesta. Sitä tuo
lienee ennustanut."

"Mitä se sanoi?"

"Kysyi minne minä menen, ja kun sanoin, että kirkolle, niin sanoi, että
onko Jesus kirkossa? En ennättänyt vastata, kun itse vastasi, että
Jesus on siellä, missä hyvät ihmiset ovat. Ja sanoi sitte: Jesus on nyt
tässä veräjällä!"

"Niinkö se sanoi?"

"Niin, ja sitte vielä sanoi, että äiti on aivan Jesuksen näköinen.
Eikös ole? kysyi sitte minulta. No, mitäs minä lapselle muuta kun
myönsin ja sanoin sitte hyvästit."

Isä nojasi veräjän pieleen ja katseli sinne, minne aurinko oli
laskenut, äiti kuivasi kyyneleitään.

"En luullut, että näin silloin Annia viimeisen kerran."

"Tulkaa tupaan!" sanoi äiti.

"Niin sanoi aina kaikille pikku Annikin", sanoi isä. "Sinä iltana,
kun hän sairastui, sanoi hän: tulkaa tupaan, siellä on lämmintä ja
kaunista! Senjälkeen ei hän enää ulos juossut."

He menivät kaikki tupaan. Äiti pani illallista pöytään ja laittoi
vuoteet. Mutta hän käveli niinkuin unissa. Hän näki vaan veräjällä
pikku Annin ja kuunteli hänen kirkasta puhettaan.




MUMMO


    Avojaloin marssitaan,
    Ei oo meillä huolta.
    Mummon luokse kuljetaan,
    Talo näkyy tuolta.
    Siellä meitä odottaa
    Hyvä marjamaito,
    Mummo herkut valmistaa,
    Mummolla on taito.

    Voi ja leipä parahin
    Mummon luona onpi,
    Mummon tupa hupaisin,
    Mummo mainiompi.
    Mummo meitä tervehtii
    Pikku porstuassa.
    Ystävämme paras on
    Koko maailmassa.




ILLALLA


    Lunta jo heittävi talvinen taivas,
    Pakkanen nurkassa paukahtaa.
    Rusko se tallissa kauroja puree,
    Vahti varkaita haukahtaa.

    Illalla aikaisin pimeä pirtti
    Saduksi muuttuu ja sammuu pois.
    Unehen vaipuvat pienoset kaikki,
    Äidillä vaikka montakin ois.

    Äiti, hän kehrää, tuutua soutaa,
    Isä pärehen sytyttää.
    Uunin korvalla sirkka laulaa,
    Lapsi kehdossa hymyää.




KÄÄPIÖN KIEVARI


Eräänä pimeänä ja myrskyisenä syyskuun iltana, jolloin ukkonen jyrisi
ja salamat leimahtelivat, kulki vanha, harmaapartainen kääpiö tietä
pitkin. Hän oli väsynyt ja hänen oli nälkä. Vihdoin tuli hän suuren,
komean talon kohdalle, meni portista sisään ja kolkutti ovea, joka oli
lukittu. Sisältä kuului kovaa puhetta ja naurua, mutta ovea ei avattu.

Kääpiö jatkoi matkaansa ja tuli toisen suuren talon ovelle. Hän
kuunteli ensin ja alkoi sitte kolkuttaa. Mutta kukaan ei häntä
täälläkään kuullut. Näin kävi hän monen talon ovella tässä suuressa
kylässä. Mutta kaikkialla oli niin paljo muuta hommaa, ettei kukaan
joutanut kuulemaan kääpiötä.

Kylän laidassa, aivan viimeisenä, oli pieni matala mökki. Kääpiö tuli
mökin ovelle. Ovi seisoi raollaan ja kääpiö astui sisälle.

"Tule peremmälle ja vedä ovi kiinni", sanoi mökin ukko. Ja mökin vaimo
toi kääpiölle leipää, kalaa ja piimää.

Kääpiö söi vatsansa täyteen ja kuivaili itseään tulen ääressä. "Syö
kylliksesi!" sanoi vaimo ja lisäsi piimää tuoppiin. Ja mökin ukko pani
enemmän puita takkaan, että matkamiehellä olisi lämmin.

Kun kääpiö oli levännyt, kiitteli hän ystävyydestä ja aikoi lähteä.

"Mitäs tuonne jumalan ilmaan lähdet. Makaa täällä. On täällä olkia
sinullekin", sanoi ukko. Ja vaimo rupesi laittamaan vuodetta.

Mutta kääpiö kysyi tietä lähimpään kaupunkiin ja sanoi, että hänellä on
kiire.

"Onnea matkallesi!" sanoi ukko.

"Jumala seuraasi!" huusi vaimo. Salamoiden leimutessa katosi kääpiö
metsätielle.

Mutta seuraavana aamuna oli koko suuri kylä palanut poroksi. Kylän
äärimmäiseen reunaan oli vaan jäänyt pieni mökki palamatta. Sillä
mökillä on vielä tänäkin päivänä nimenä Kääpiön kievari.




MEIDÄN VAHTI


    Meidän Vahti kerran lähtee
    Naapurin vahdin luokse.
    Hiljaa kulkee metsän läpi,
    Tiellä ei myöskään juokse.

    Naapurin portin luokse saapuu
    Arkana, ujostellen,
    Häntä alhaalla, luimussa korvat
    Nurkkia nuuskiellen.

    Naapurin vahti haukahtavi,
    Portille vastaan hyökkää.
    Meidän Vahti häntää ja päätä
    Iloisena nyökkää.

    Naapurin Vahti silloin kohta
    Nauraen häntää huiskii.
    -- Pakohon juoksee naapurin kissa,
    Vihasta sylkeä tuiskii.

    Naapurin Vahti ja meidän Vahti
    Yhdessä pihaan laukkaa,
    Leikkiä lyövät ja iloitsevat,
    Että paikat paukkaa.

    Sitte kun saapuu väsymys,
    Ne toistensa vierelle nukkuu.
    Varpuset tiuskuu räystäillä
    Ja käki metsässä kukkuu.




"TUULIKIN" MUISTOJA


["Tuulikki" oli lasten lehti joka ilmestyi tämän vuosikymmenen
alkupuoliskolla.]


VELJEKSET (ENSIMÄINEN KIRJE)

Meitä on kolme veljestä. Heikki on vanhin, Viljo on keskimäinen ja
Eljas on nuorin. Me asumme Eerikinkadun varrella Helsingin kaupungissa.
Siinä talossa on puiset rakennukset ja sievä piha. Pihassa on
paljo sopivia komeroita, missä sopii olla piilossa, kun leikimme
kuuropiilosilla. Lukukauden ajalla käy siellä paljo poikia leikkimässä,
varsinkin Valmistavan koululaisia, jotka ovat Viljon ja Eljaan
tovereita. Kerran oli meitä kuusitoista kaikkiaan, mutta silloin oli
tyttöjäkin. Elsa, Siiri ja Ester olivat silloin mukana. Ne ovat Viljon
luokkalaisia.

Me huusimme ja hurrasimme silloin niin hirvittävästi, että isän täytyi
avata ikkuna ja kysyä, oliko siellä sota. Voi, kuinka me nauroimme!

Kun tulimme silloin leikkimästä sisälle, niin olivat vaatteemme niin
märkiä, että tuli suuri lätäkkö vettä lattialle riisuessa. Ja Leena
sanoi meille, ettei saappaista tule kalua koko talvena. Mutta äiti vaan
nauroi ja sanoi, että pitää panna tulta hellaan ja vaatteet kuivamaan
hellan ympärille.

Monta hauskuutta oli meillä pitkin talvea, mutta kaikista hauskinta
oli se, kun alkoi lumi sulaa ja sai ruveta tekemään puroja pihamaalle.
Yhdessä pihan reunassa oli Heinjoki ja toisessa oli Volga. Reinin
varrelle laitoimme Boden järven ja heti kun Rein läksi Bodenista, niin
siihen tehtiin Schaffhausin putous. Me panimme päreitä poikittain puron
pohjalle ja siitä tuli niin mainio putous, että vesi kävi vaahtoon.
Meillä oli kaikilla lapiot ja vielä käytimme pihamiehen vanhaa
rautalapiota.

Mutta nyt on lumi kaikki loppunut pihasta ja purot ovat kadonneet.
Syreenipensaissa on suuria lehtisilmuja ja vaahterat alkavat jo
vihannoida. Koulu on loppunut. Kaikki olemme päässeet luokalta. Heikin
todistuksessa oli neljä kymmenikköä, Eljaan oli viisi ja Viljon kolme.
Mutta isä sanoi, että pääasia oli, että pääsimme luokalta ja että joka
pojalla oli käytös ja huolellisuus kymmenen.

Heti kun tulimme koulusta antoi äiti meille marjahilloa ja pannukakkua.
Ja kun olimme riisuneet juhlapuvut pois, niin rupesimme heti laittamaan
tavaroitamme kuntoon maalle lähtöä varten. Isä sanoi, ettei saa ottaa
paljo rojua, tarpeellisimmat tavarat vaan. Mutta Eljas olisi tahtonut
ottaa kaikki tavaransa. Vanha Polle, jolta on toinen etujalka poissa,
oli muka otettava maalle, että paranisi siellä. Ja Pollen kärryt, jotka
ovat aivan rikki, vietäisiin maalle, että seppä ne siellä korjaisi.
Mutta kun kori niistä olisi tullut melkein täyteen, sanoin minä, ettei
Pollea ja kärryjä saisi ottaa. Silloin rupesi Eljas itkemään ja Leena
tuli sisälle, torui minua, nosti minun tavarani korista pois ja pani
Pollen ja kärryt sinne.

Eljas herkesi nyt itkemästä ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Minä
arvelin, että minne minä nyt tavarani panen, mutta en viitsinyt itkeä,
kun olen lyseolainen. Kokosin tavarani lattialta ja panin ne pöydälle,
arvelin että hätä keinon keksii.

Silloin tulee Eljas ja ottaa minua kädestä ja sanoo: "anna anteeksi,
veikko". -- Kori on nyt tyhjä ja Eljas on kätkenyt Pollen ja kärryn
ison sohvan taakse. No, minä taputan Eijasta olkapäälle ja kaikki on
unhotettu.

Huomenna me lähdemme maalle, äiti, Leena ja me pojat. Isä ei pääse
mukaan, sillä isällä on lyhempi kesälupa, kuin meillä. Isä tulee
maalle Juhannukseksi ja matkustaa jälleen pois, mutta sitte tulee isä
koko heinäkuuksi. Isä sanoi, että kun minä olen suurin mies kodissa
isän poissa ollessa, niin minun tulee auttaa äitiä ja hoitaa pieniä
veikkoja. Tahdonpa koettaa täyttää, mitä isä toivoo. Tahdon olla
äidille hyvä poika.

Kun tulemme maalle, niin kirjoitan sieltä Tuulikkiin, jos Tuulikin
toimitus ottaa tämän vastaan.


(TOINEN KIRJE)

Olen niin hirmuisen iloinen, kun minun kertomukseni otettiin
"Tuulikkiin!" Kun olin kertomukseni lähettänyt "Tuulikin
toimitukselle", niin odotin levottomana kesäkuun 15:sta päivää. Voi,
miten aika kului hitaasti! Mutta vihdoinkin tuli 15. Tuli posti, mutta
"Tuulikki" ei tullut. Taas uusi odotus. Seuraavana päivänä "Tuulikki"
tuli. Vaikka se on minun osoitteellani, niin avasi äiti sen ensiksi.
Minä en uskaltanut katsoa äitiin. Kun äiti oli avannut sivut, luki hän
hiljaa itsekseen. Minä olin aivan varma siitä, ettei minun kertomukseni
ollut siellä. Rupesin hyräilemään hiljaa "Porilaisten marssia" ja menin
katsomaan ulos akkunasta. Siellä pihassa näin pikku Eljaksen ajavan
vitsa kädessä kissaa takaa. Juoksin pihalle, otin vitsan Eljakselta ja
löin sillä Eljasta kahdesti selkään. Eljas rupesi itkemään, mutta minä
sanoin: "Katsos, niin käypi sille, joka syytöntä kissaa piiskaa!" Sitte
juoksin jälleen sisälle.

Kun tulin pöydän luo, antoi äiti minulle "Tuulikin". Katsoin kauan
ensi sivua ja luin kaikki, mitä siinä seisoi. Sitte käänsin lehden,
ja siellä oli kirjoitukseni. Luin sen. Sitä oli vaan hyvin pikkusen
muutettu. Luin sen uudelleen. Olin niin iloinen. Sitte menin äidin luo.
Äiti otti minut syliinsä, suuteli minua, silitteli päätäni ja sanoi:
"Miten hauskaa, kun isä juhannukselle tultuaan saa sen nähdä." Minulla
on paras äiti maailmassa! Hänen tähtensä tahtoisin vaikka kuolla.

Lupasinhan kirjoittaa ensi "Tuulikkiin" ja se olisikin ollut niin
hauskaa, mutta kun nyt on tullut niin sateista ja ikävätä, että ei
tiedä, mistä kirjoittaa. Me muutimme sitte maalle, mutta matkalla satoi
koko matkan. Kun tulimme perille, olivat kaikki tavaramme likomärkiä ja
itse olimme samanlaisia. Pikku Eljas itki melkein koko ensimäisen illan
ja äiti luuli, että Eljas tulisi kipeäksi. Mutta juuri, kun meidän piti
mennä maata, juoksi hiiri pitkin makuukamarin lattiata. Siitäkös elämä
syntyi! Leena sieppasi isän saappaan ja aikoi sillä lyödä, mutta hiiri
piiloutui matkakorien joukkoon. Viljo ja Eljas hyppelivät lattialla
innostuksesta ja ihastuksesta! Nopeasti tyhjennettiin korit. Mutta ei
mistään löytynyt hiirtä.

Leena arveli, että hiiri mahdollisesti oli jälleen juossut sillan alle.
Mutta äiti sanoi, ettei hän ennen uskalla mennä nukkumaan, kun hiiri
löytyy.

Lattialla oli pari täkkiä ja Eljaksen pieni korvatyyny. Pikku pojat
rupesivat siinä telmimään ja tuuppelivat toisiansa. Äiti ja minä
syynäilimme tavaroita hiirtä etsien. Samassa kuuluu kova ilohuuto!
Viljo on saanut hiiren kiinni ja pitelee sitä kourassaan. Voi, miten
pieni se on ja miten sievä. Sillä on pehmoinen harmaa karva ja pikkuset
siniset silmät. Se pelkää niin kovin. Sen sydän lyö kiivaasti. Leena
ehdoittaa, että se tapettaisiin, mutta pikku pojat tahtoisivat sen
elätikseen.

Äidin kanssa neuvoteltua päätetään se viedä kauas metsään ja päästää
vapauteensa. Pikku pojat ja minä menemme kauas, aidan toiselle
puolelle, pitkin metsäpolkua. Siellä panemme hiiren erään suuren kiven
viereen. Se lähtee juoksemaan ja katoaa kanervikkoon. En luule, että se
koskaan enää löytää kotiin takaisin.

Sen jälkeen olemme joka päivä käyneet siinä kiven luona, mutta ei
mitään ole näkynyt. Toivomme hartaasti, että hiiri on löytänyt uuden
kodin.

Pikku pojat ovat tehneet pihalle leikkituvan, jossa ovat sadetta
suojassa. Se on niin matala, että en minä siellä mahdu seisomaan.
Seinät ovat vanhoja lautoja, jotka ennen ovat olleet rappujen astimina.
Kattona on tavaralaatikkojen kansia. Istuimena siellä on vanha
sokerilaatikko ja pöytänä sievä pölkky. Olen ollut sateella monta
kertaa tuvan sisässä, ja siellä on sangen hyvä.

Viljokin on kirjoittanut kertomuksen "Tuulikkiin", mutta hän ei
uskalla sitä lähettää, kun se on niin huonosti kirjoitettu. Hänellä
oli kaunokirjoituksessa vain 7. Mutta ensi vuonna hän aikoo opetella
kauniimmin kirjoittamaan.

Hauskaa kesää!


(KOLMAS KIRJE)

Hyvää päivää! Eräänä iltana, kun äiti ja me pojat olimme metsässä
katsomassa oliko siellä yhtään sieniä, tuli meitä vastaan eräs pieni
poika. Ja tiedättenkös mitä sillä oli sylissä? Hirmuisen sievä, ruskea
koira! Me pojat huusimme äitiä, joka kulki jälempänä, että hän joutuisi
pikemmin koiraa katsomaan. Kun äiti tuli, niin antoi poika koiran äidin
syliin. Me kaikki hyväilimme sitä ja se nuoli ensin Eljaksen kättä ja
sitte minun kättäni.

Äiti kysyi pojalta, kenenkä koira se oli. Poika sanoi silloin, että se
on hänen koiransa, mutta että hän on nyt sitä myymässä. Ja samassa hän
kysyi, että eikö äiti sitä ostaisi.

Eljas alkoi heti pyytää äitiä, että äiti sen ostaisi ja kyllä me toiset
pojatkin vähän pyysimme. Mutta äiti sanoi, että täytyy ensin kysyä
isältä. Kyllä se oli hyvin sievä ja mielelläni minäkin olisin sitä
hoitanut ja antanut vaikka osan voileivistäni sille. Sillä oli niin
pehmeä karva ja sileä, kostea kuono. Monta kertaa se aivan suuteli
minua.

Minä sain sitä kantaa kotiin asti ja se vieras poika kulki minun
jälessäni. Me päätimme antaa sille nimen "Jalo", jos saisimme sen
omaksemme. Matkalla se nukkui minun syliini, niin ettei se huomannut
kun tultiin portista sisälle.

Eljas juoksi edeltäpäin isän luo ja me kuulimme, kuinka se siellä
huusi: "Rakas, rakas, kulta isä! Osta meille sievä koira! Tule, se on
täällä!"

Silloin tuli isä ulos ja piti myöskin paljo Jalosta. Hän kyseli pojalta
kaikenlaista ja viimein kysyi hän, mitä koira maksaa. Poika sanoi, että
se maksaa 50 penniä. Silloin päätettiin, että jokainen meistä panisi
10 penniä; ja kun meitä on viisi, nimittäin isä, äiti, Viljo, Eljas ja
minä, niin siitä tuli 50 penniä. Meillä pojilla ei ollut rahaa maalla
mukana, kun säästölaatikot jäivät kotiin, mutta äiti lupasi lainata.

Nyt on Jalo ollut meillä jo kolmatta viikkoa. Se osaa syödä leipää,
maitoa, lihaa ja sokeria. Se osaa jo antaa kättä ja sanoa ison sanan.
Se on kasvanut aikatavalla. Eljas ei enää jaksa pitää sitä sylissään.
Kun joku meistä pojista juoksee, niin juoksee Jalo jälestä ja tarttuu
takaa kinttuihin. Talon kissan kanssa on Jalo hyvä ystävä. Kissa antaa
sen syödä omasta kupistaan. Kissa on jo vanha.

Meillä on eräs hyvä täti Helsingissä. Nyt olemme pyytäneet häntä tänne
maalle tulemaan, mutta kirjeessä emme sanoneet mitään Jalosta. Mitähän
täti mahtanee siitä sanoa? Kyllä se varmaankin siitä paljo pitää.

Leena oli eräänä päivänä nähnyt käärmeen metsässä. Isä lähti heti keppi
kädessä metsään sitä etsimään ja kulki siellä kauan, hakien sitä, mutta
se oli mennyt piiloon. Kunhan meidän serkkumme Kaarlo tulee tänne,
menemme me sitä vielä etsimään. Silloin saa Kaarlo tappaa sen. Kaarlo
on jo niin suuri poika ja seitsemännellä luokalla meidän koulussamme.

Viljo on saanut jo kolme kertaa ratsastaa Ruskolla, sillä renki Pekka
pitää niin paljo Viljosta ja kutsuu häntä aina luokseen. Mutta minä
olen ollut Verkko-Matin luona nuottakodassa ja käynyt monta kertaa
hänen kanssaan käistelemässä. Eräänä päivänä toin minä äidille kaksi
haukea. Minä olen saanut Matilta pienen verkon aivan omakseni. Minä
käistelen sillä itsekseni rannikoilla. Täällä on aivan hiekkaiset
rannat ja syvemmällä on paljo ulpukoita. Niitä minä olen monta kertaa
tuonut äidille.

Eräänä sadepäivänä opetti Matti minua verkkoa kutomaan. Se on hirveän
hauskaa työtä. Aina kun sataa, istun minä tuvassa kutomassa verkkoa
Matin vieressä. Minä olen saanut Matilta kävyn ja kalvosimen aivan
omakseni.

Kaksi kertaa olemme kaikki olleet heinäniityllä. Isä, äiti ja Leena
haravoivat ja me pojat kannoimme kuivia heiniä latoon. Isäntä oli
sanonut isälle, että meistä oli oikein paljo hyötyä. Seuraavana
päivänä lähetti emäntä meille lahjaksi ison lautasellisen voita. Siitä
valmistettiin illalliseksi munavoita. Ja meillä oli kaikilla hyvin
hauskaa silloin, sillä silloin olimme kaikki jotain ansainneet.


(NELJÄS KIRJE)

Nyt minun täytyy kertoa Tuulikin lukijoille yhdestä kummallisesta
tapauksesta. Eräänä aamuna kun Eljas, Viljo ja minä olimme pellon
takana metsässä hakemassa äidille kukkia, kaatui Eljas yhden pienen
koivun juurelle sammalmättääseen. Hän rupesi itkemään ja minä juoksin
hänen luoksensa. Kun puistelin hänen vaatteitansa sammalista, niin
kuulin kummallisen äänen. Jokin piipitti kimakasti aivan minun
jalkojeni juuressa.

Rupesin katselemaan, mikä se mahtoi olla. Silloin näin pienen linnun
pesän ja siellä pikkusia poikasia. Eljas herkesi heti itkemästä ja
Viljo juoksi katsomaan, mitä me olimme löytäneet.

Siinä oli viisi poikasta, mutta kaksi niistä oli kuollut, sillä Eljas
oli kaatunut juuri pesän päälle. Elävät pojat huusivat hädissään ja
koettivat räpytellä siipiään, joissa ei vielä ollut höyheniä.

Me otimme kuolleet pojat pesästä pois ja panimme ne Viljon hattuun
viedäksemme kotiin. Silloin näimme poikasien äidin. Se lenteli puusta
puuhun meidän ympärillämme ja kun me menimme kauemmas pesän luota,
lensi se heti sinne.

Sitte juoksimme aikakyytiä kotiin ja veimme linnun pojat äidille. Äiti
sanoi, että meidän pitäisi ne haudata. Ja me hautasimme ne leikkituvan
viereen ja istutimme pienen pihlajan haudan päälle. Aina kun meille
tulee vieraita, viemme heidät katsomaan linnun poikien hautaa.

Olemme myöskin muutamia kertoja käyneet katsomassa sitä linnun pesää
pellon takana. Nyt on pienillä linnun poikasilla jo suuret höyhenet.

Täti tuli sitte Helsingistä meille ja toi minulle kauniin puukon. Viljo
sai kärryt, sillä täti on hänen kumminsa, ja Eljas sai pallon. Kun täti
tuli, niin siitäkös elämä syntyi. Pikku pojat hyppelivät ilosta, Jalo
haukkui ja isä ja äiti nauroivat. Täti on niin hyvä meille pojille. Isä
sanoo aina, että täti on liian hyvä.

Nyt on meillä ollut niin hauskaa, kun täti on täällä. Me olemme
käyneet hänen kanssansa marjassa ja sieniä poimimassa. Aina hän keksii
jotain hauskaa. Hän on niin viisas ja hyvä. Luulen, että isä ja äiti
rakastavat häntä suuresti. Isä sanoi eräänä päivänä, että nyt on kuin
juhlapäivä, kun täti on meillä, ja se olikin minun mielestäni totta.

Tädin mukana sain minä kirjeen Kaarlo-serkulta. Siinä ilmoitti hän
tulevansa ensi viikolla meille. Hän kokoaa hyönteisiä ja kärpäsiä.
Meillä onkin kärpäsiä hyvin paljon, niin että kyllä on hyvä, että hän
pian joutuu.

Eilen oli Eljaksen syntymäpäivä ja meillä oli suuri juhla. Aamusella
täti ja äiti ja isä lauloivat oven takana "Sun haltuus rakas isäni"
ja "Herra taivahan". Sitte juoksivat he kaikki sisälle ja isä nosti
Eljaksen sängystä korkealle. Äiti antoi hänelle kaksi vehnärinkeliä ja
Viljolle yhden ja minulle yhden. Ja täti toi suuren kimpun kukkia.

Sitte kantoi Leena sisälle kukkapöydän ja siinä oli yksi muistikuva,
yksi lyijykynä ja paperiarkki. Eljas piirtää mielellään ja isä oli
antanut hänelle nämä. Täti pani sitte pöydälle yhden hopeamarkan.

Meillä oli niin hauskaa koko päivän. Ja illalla menimme kaikki
soutelemaan Mansikkasaarelle. Matkalla lauloimme monta laulua ja oli
aivan tyyni. Jalo oli myöskin mukana, vaikka sitä onkin hyvin vaikea
pitää venheessä, sillä se juoksee ympäri venhettä ja joskus menee aivan
venheen reunalle kuikkimaan.

Me toimme Mansikkasaarelta paljo viheriäisiä koivun ja pihlajan oksia.
Kotona pantiin ne huoneisiin ja nyt asumme aivan kuin lehtimajassa.

Huomenna on Leenan syntymäpäivä. Mutta siitä kerron vasta ensi
kirjeessä. Terveisiä kaikille Tuulikin lukijoille.


(VIIDES KIRJE)

Nyt on minulla oikein kauheata kerrottavaa Tuulikin lukijoille. Täällä
Helsingissä on tapahtunut sellainen tapaus, joka on saattanut kaikki
koulupojat ja koulutytöt surullisiksi.

Asia on tällainen. Täällä Helsingin lähellä on eräs saari, jonka nimenä
on Korkeasaari. Se on sellainen paikka, johon Helsinkiläiset menevät,
kun he tahtovat nähdä metsää, nurmea, kallioita ja merta sekä kuunnella
lintujen laulua.

Siellä saarella on suuria häkkiä, tai niinkuin pieniä huoneita, joiden
seinät on rautatangoista, ja niissä huoneissa on erilaisia eläimiä
vankina. Ne ovat siellä sitävarten, että ihmiset saisivat niitä nähdä.
Mutta minusta niillä on siellä hyvin ikävä ja paha olla, kun pojat
usein pistelevät niitä kepeillä, oksilla ja heinänkorsilla. Eivätkä
ne saa nukkuakaan, kun niiden on uni, sillä ihmiset rummuttavat häkin
reunoja ja koettavat yhä niitä hereillä pitää.

Yhdessä häkissä on siellä suuria maakarhuja ja eräässä toisessa jälleen
hirmuisia jääkarhuja. Yksi jääkarhuista on iso ja kaksi on pienempää.

Eräänä iltana oli yksi normaalilyseolainen tätinsä kanssa ollut
Korkeasaarella eläimiä katsomassa. He olivat menneet jääkarhujakin
katsomaan. Jääkarhut olivat näyttäneet hyvin vihaisilta. Silloin oli se
poika pistänyt jalkansa jääkarhuun päin rautatankojen välitse. Mutta
silloinkos jääkarhu oli vimmoissaan tarttunut pojan jalkaan ja alkanut
vetää häntä luoksensa häkkiin. Sen pojan täti oli kyllä pidellyt häntä
kädestä, mutta ei ollut jaksanut pidellä niin kovaa, että poika olisi
pysynyt. Kun jääkarhu oli niin voimakas, niin sai se voiton. Ja poika
putosi jääkarhun häkkiin.

Heti rupesivat jääkarhut repimään poikaraukkaa, joka valitti surkealla
äänellä. Eikä kukaan voinut saada poikaa pois rautahäkistä.

Haettiin tankoja, jolla jääkarhua alettiin hätyyttää ja viskattiin iso
lihapala alas, että se tulisi sitä syömään. Mutta se oli kuin vimmattu.
Se repi pojan niin pahaksi, että kun poika viimein saatiin häkistä
ulos, oli hän aivan verinen ja runneltu.

Meidän koulumme pojat kertoivat minulle, että hän oli vielä silloin
osannut puhua ja sanonut: "Älkää vaan kertoko tätä äidille, sillä äiti
pelästyy."

Mutta samana iltana poika kuoli kauheita tuskia kärsittyään.

Nyt ovat meidän luokan pojat päättäneet, etteivät enää koskaan millään
lailla kiusaa eläimiä, ei niitä eläimiä, jotka ovat Korkeasaarella eikä
mitään muitakaan eläimiä. Me olemme kaikki nyt luvanneet olla eläinten
ystäviä.

Nyt en jouda enempää, sillä meillä on niin paljo läksyjä.




SUURIN ILO


    Kukkia poimin ja iloitsin,
    Hoitelin pikku veikkaa.
    Auringon paisteessa riemuitsin,
    Heittelin kuperkeikkaa.

    Lintuset lauloi ja aallot soi,
    Ilmassa ilo kaikui.
    Aurinko kummulle kultia loi
    Riemua metsä raikui.

    Veikkoni vallaton, valkopää
    Nauraen kaulaani karkaa.
    Juoksemme kenttää kellertävää
    Kotoisen pellon sarkaa.

    Kaivonvintti jo vilkuttaa
    kotimme tuvan takaa.
    Veikkoni pieni väsyy jo,
    Olkaani vasten makaa.

    Tuollapa äiti vastaamme käy,
    Aurinko otsalla hohtaa.
    Mun ei ilo nyt ilolta näy
    Äiti kun meidät kohtaa.




JÄTTILÄINEN JA KARJANPAIMEN


Pohjois-Suomessa eli ennen muinoin jättiläinen, jota myös monet
sen ajan ihmiset peikoksi sanoivat. Hän oli hyvä mies, ei tehnyt
kenellekään pahaa vaan eli sovinnossa kaikkien kanssa. Usein istui
hän metsättömillä harjanteilla ja katseli sieltä ihmisten kaskien
sauhuja ja mökkien harjoja. Häntä suuresti hauskutti noiden pikku
olentojen elämä. Ja huvikseen hän niitä katseli, niinkuin me katselemme
muurahaiskekoja.

Jättiläinen oli hirmuisen voimakas. Ei hänen edessään mikään kestänyt.
Hän meni, minne vaan halusi ja teki mitä tahtoi. Hän söi harvoin, mutta
nukkui sitä enempi.

Kerran aamulla kun hän veti nutun päälleen, tunsi hän, että jokin
kangersi niskassa. Hän raappasi niskaansa. Sinne oli nutun vuoriin
tarttunut vanha korpikuusi. -- Kun hän oli kymmenen peninkulmaa
kävellyt, tunsi hän, että kengässä oli jotain, joka painoi varvasta.
Hän veti kengän pois jalastaan ja sieltä putosi lehmän kokoinen kiven
möhkäle.

Mutta ei ole sellaista olentoa, jolla ei olisi kadehtijoita. Jonkun
viisautta kadehditaan, jonkun voimia, jonkun rikkautta, jonkun jotain
muuta hyvää. Jättiläiselläkin oli kadehtijoita. Varsinkin eräs vanha
karjanpaimen kadehti häntä. Yökaudet veisteli hän teräväpäisiä seipäitä
ja iski niitä pystyyn niille paikoin, joista jättiläisen piti kulkea.
Hän toivoi, että ne pistäisivät jättiläiseltä jalkapohjan puhki. Mutta
ne murenivat jättiläisen jalan alla niinkuin poltettu heinä ihmisen
jalan alla murenee.

Kerran kun jättiläinen makasi korkean jyrkänteen juurella, nousi
karjanpaimen jyrkänteelle ja vieritti isoja kiviä jättiläisen silmille.
Jättiläinen heräsi, hieroi silmiänsä ja sanoi: "Mistäs nyt tomua
silmiini lentää!"

Karjanpaimen puhui aina jättiläisestä ja koetti tehdä häntä
naurunalaiseksi. Ihmiset kuuntelivat hänen puhettaan, mutta kukaan ei
sitä mieleensä pannut.

Eräänä aamuna jättiläinen istui murkinata syömään. Hän veti puukkonsa
tupesta ja tuppi putosi maahan. Karjanpaimen oli lähellä ja hän juoksi
heti tuppea katsomaan. Ensin katseli hän päältäpäin, sitte meni hän
sisälle ja käveli aina tupen pohjaan asti.

Mutta jättiläinen huomasi, että hänen tuppensa oli pudonnut. Hän otti
sen ylös ja pani vyölleen. Sitte pisti hän puukkonsa tuppeen.

Se oli karjanpaimenen loppu. -- Mutta jättiläinen eli vielä kauan
aikaa, kunnes viimein kenenkään huomaamatta seudulta katosi. Ei
tiedetä, lieneekö hän kuollut vai lieneekö muuttanut muihin maihin.
Poissa hän vaan nyt on.




LAPSET MATKALLA


    Pim, pam, pim-pam nyt tiuku soi.
    Kas tässäpä hyvästi ajaa voi.
    Me matkalla ollahan vieraalle maalle
    Niin armahalle.

    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.
    Hei, hevoset laukata kilpaa voi! --
    On vaunussa tilaa kaikille tässä
    Näin hyllyävässä.

    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.
    Vaan vieraalla maallapa olla voi
    Hei, herkkuja, hilloja, sokeripuita
    Ja lystiä muita.

    Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi.
    Siis sielläpä hauskaa olla voi!
    Jos joutuisimme jo piankin sinne,
    Huh, hei, ritirinne!




ILMALAIVA


Erkillä ja Matilla oli suuria mielessä. Heidän piti tehdä ilmalaiva ja
purjehtia sillä ilman läpi, niin että isä ja äiti, setä ja täti sekä
kaikki muut ihmiset näkisivät ja ihmettelisivät.

He ottivat vanhan tavaralaatikon ja laittoivat siihen mukavat penkit,
joilla heidän sopi istua. Sitte panivat he sinne hiekkasäkkiä painoksi
ja vettä pulloon kuumuuden varalle. Tämä kävi kaikki helposti ja pojat
olivat innoissaan.

Mutta pahin oli vielä jäljellä. Laatikkoon piti saada sellaiset siivet,
jotka sitä ilmassa kannattivat.

Pojat päättivät tehdä siivet laudasta. Heidän mielestään pitäisi niillä
olla sama muoto, kuin myllyn siivillä. Ja niin he rupesivat työhön.

Tuli ilta ja pojat menivät nukkumaan. Nukkuessaan näki Erkki unta. Hän
purjehti ilmapallossa, joka keinui korkealla pilvien yläpuolella. Ja
siinä ilmapallossa oli siivet aivan kuin myllyssä ja ne raksuttivat ja
ratisivat pyöriessään.

Matti myöskin näki unta. Hän ratsasti hevosella pilvien läpi ja hevosen
kaviot iskivät tulta ja sieramista puhalsi sakeata savua, josta sitte
uusia pilviä muodostui.

Kun pojat aamulla heräsivät, kertoivat he toisilleen unensa. Se oli
merkillinen uni. Siitä oli varmaan oleva seurauksia. Ja yhä suuremmalla
innolla ryhtyivät he työhön.

Ensimäiset siivet, jotka he olivat tehneet, olivat aivan liian pienet.
Ruvettiin siis uusia tekemään. Aina välillä kävivät pojat kuitenkin
istumassa laatikossa ja katselemassa hauskoja hiekkasäkkejä.

Jos he keksisivät ilmalaivan, tulisivat he kuuluiksi koko kylässä. Se
oli hauska juttu.

Ja sitte tuotaisiin heille lahjoja ja kouran kokoisia omenoita. Jos
kuningas saisi asiasta tietää, niin lahjoittaisi hän varmaan Erkille
hevosen ja Matille aasin.

Erkki ratsastaisi hevosellaan kultavuorelle ja toisi isälle tyynyn
kokoisen kultamöhkäleen ja Matti matkustaisi aasilla itämaille ja
hakisi sieltä jalokiviä ja hohtavia helmiä.

Sitte olisi kaikilla niin hauskaa. Äiti antaisi lapsille joka päivä
omenapuuroa, muuramihilloa, marjamaitoa ja sokeroituja mesikoita.

Se olisi hauska juttu.

Mutta siivet eivät tahtoneet valmistua. Joskus tulivat ne liian
kapeiksi, joskus liian leveiksi, joskus olivat ne liian pienet, joskus
liian paksut.

Siinä oli myös paha pula, että minne ne sitten kiinnitetään. No,
niin! Siitä pulasta päästiin sillä, että lyötiin tanko laatikon
päälle poikkipuolin, siihen pantiin sitte reikä, johon siipien tanko
istutettiin.

Siivet tulivat lopullisesti valmiiksi. Ne pyörivät tuulessa mainiosti.
Pojat istuivat laatikossa ja odottivat, että milloinka se lähtee
liikkeelle. Mutta ei se lähtenyt. He koettivat hiukan töykätä sitä irti
maasta, mutta se istui kuin naulattu.

Pojat nousivat pois laatikosta ja koettivat nostaa sitä paikasta
toiseen. Silloin se läksi, jopa oikein hyvästi.

Pojat ihmettelivät, että mikähän siinä on, kun ei se lennä, vaikka
voisi. Kyllä he ainakin sen sijassa lentäisivät tuolla puiden latvojen
tasalla. Ja he arvelivat, jos se ilman hiekkasäkkiä läksisi liikkeelle.
Hiekkasäkit otettiin sitte pois ja pojat menivät jälleen laatikkoon
istumaan. He odottivat kunnes tuuli puhalsi oikein voimakkaasti.

Kun sitte tuulen viima saapui, ponnistivat pojat jaloillaan ja olivat
jännityksessä. Siivet pyörivät, niin että kolina kuului, laatikko
rusahteli ja rasahteli pari kertaa, mutta ei lähtenyt liikkeelle.

Silloin arvasivat pojat, että siinä vielä oli joku vika. Sillä jos
se olisi ollut oikea keksintö, niin silloin se olisi kyllä maasta
kohonnut, vaikka siinä olikin vaan tuollaiset tavalliset myllyn siivet.

Niin, joku vika siinä sentään mahtoi olla. Se oli selvä. Ja tänä
päivänä pojat vielä miettivät, mikä vika siinä mahtaa olla.




OPPILAILLENI


    Raikkahasti vastatkaa
    Että seinät kajahtaa!
    Joll' on reipas, raitis mieli,
    Sill' on myöskin selvä kieli.

    Suorana te seisokaa,
    Päänne pystyyn nostakaa.
    Nuoret ei voi, kansan vapaan,
    Seista vanhuksien tapaan.

    Työnne kunnoin täyttäkää!
    Maailmalle näyttäkää,
    Että, ken on suora, rehti,
    Täällä kauimmaksi ehti.




NUORUUS


    Tanssi, tanssi tyttönen,
    Pyöri nuorten kanssa!
    Elämäsi, vasta onpi
    Aamuruskollansa.

    Tanssimasta mikään vielä
    Sinua ei estä;
    Suutar' uudet kengät tekee
    Jos ei vanhat kestä.




EKSYKSISSÄ


    Perho pieni, valkosiipi
    Lensi kukkasissa.
    Poika pieni, valkotukka
    Kulki eksyksissä.
                 "Perho pieni, valkosiipi,
                 Siipes mulle anna!"
                 Lausui poika. Perho vastas:
                 "Ei ne sua kanna."
    "Pienin olen perhosista,
    Siivet pienet mulla.
    Mutta sulle oppahaksi
    Voin mä heti tulla."
                 Oppahaksi otti poika
                 Perhon metsätiellä.
                 Puitten takaa aukes pelto:
                 Koti oli siellä.




IHMEELLINEN SILTA


Aurinko paistoi ulkona lämpimästi, mehiläiset ja kärpäset surisivat
kukkasissa, ilma oli tyyni, hienoa auerta nousi metsien takaa.

Tuvassa oli tuoreen lämpöisleivän hajua. Äiti veti juuri leipiä uunista.

Pikku Anni juoksi tupaan. Hän pyysi äidiltä lämpöisleipää.

"Tuossa on", sanoi äiti ja viilsi kuumasta leivästä palasen. "Kun olet
syönyt, niin saat mennä Mansikkaniemelle Ullamummolle lämpöisleivän
viemään."

Mitään hauskempaa ei Anni tietänyt. Ullamummo oli hänen paras
ystävänsä. Kaikista hauskimmat olivat retket hänen luokseen. Annin
mielestä asui Ullamummo hirveän kaukana: ensin meni tie peltojen
poikki, sitte metsän läpi, sitte joen yli siltaa pitkin, sitte lehdon
kautta -- ja sen takana oli sievä mökki, jossa Ullamummo asui. Se
oli niin pieni ja matala, niin matala, että melkein ulottui kädellä
kattoon. Mutta Annista se oli niin soma, että siellä hän vasta oikein
hyvin leikkiä osasi.

Lämpöisleipä kainalossa läksi Anni juoksemaan kotirinnettä alas. Tie
oli tyhjänä, ei näkynyt vastaantulijoita. Metsänkohdalla tuntui ilma
niin raukaisevalta. Anni istui tien penkereelle lepäämään ja piti
leipää sylissään. Hiukan levättyään lähti hän taas matkalle.

Kaartuen nousi silta ylös maantienpinnasta. Kun Anni oli noussut siltaa
pitkin joen keskikohdalle, pysähtyi hän. Silta oli murtunut rikki.
Aallot vierivät vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja aukko oli hirvittävän
leveä.

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kotiin. Kotona kertoi Anni äidille
koko ihmeellisen tapauksen. Äiti ensin hämmästyi ja ihmetteli, mutta
sitte ei oikein käsittänyt, kuinka sellainen olisi voinut näin tyynellä
ja sateettomalla ilmalla tapahtua. Ehkä oli lapsi pelännyt.

Hän läksi saattamaan Annia sillan yli.

Kun he olivat joen keskellä, oli silta aivan ehyt. Ei lastuakaan ollut
poissa.

"Kuinkas Anni äitiä narrasi" kysyi äiti.

"Ei Anni narrannut", sanoi Anni ja katsoi suurilla silmillään äitiin,
"mutta silta oli äsken poikki. Kyllä Jumala sen tietää."

Äiti sai kyyneleet silmiinsä eikä puhunut sen enempää. Sillan toiselta
puolen palasi hän kotiin ja Anni sai mennä yksin Ullamummon luo.

Vasta iltapuolella läksi pikku Anni paluumatkalle Ullamummon luota.
Iloisena asteli hän tietä pitkin. Mutta kun hän tuli sillalle, oli
silta poikki samasta paikasta kuin ennenkin. Anni kumartui katsomaan
revennyttä aukkoa. Hän näki sillan arkkujen ulottuvan kauas mustaan
syvyyteen. Hän näki miten hirvittävän leveä aukko oli. Hän ei päässyt
siitä ylitse.

Anni palasi Ullamummon luo ja kertoi hänelle koko asian. Ullamummo
kuunteli; heti kuultuaan, läksi hän saattamaan lasta kotiin.

Hän vei Annin tupaan asti ja kun hän jäi kahden kesken Annin äidin
kanssa, sanoi hän: "Lapsella on arka luonto. Pidä lasta silmällä.
Suojele sitä, ettei vaan joudu vaaraan!"

Pihalla istui Anni ja puheli kukkasten kanssa. Hän oli itse antanut
kukkasille ja linnuille nimet oman käsityksensä mukaan. Ja nurmikko
oli hänelle niin hyvä. Sitä hän silitti kädellään. Taivaalla näki hän
Jumalan laivojen purjehtivan suurin valkoisin purjein. Kaikki oli niin
ihmeellistä ja niin ihanaa.

Pihalla oli harmaa kivi. Se oli niin viisas ja vanha. Aivan kuin
Ullamummo. Sille hän kertoi suuresta sillasta ja syvästä joesta sillan
alla. Ja hän silitti kiveä kädellään. Kivi oli niin hyvä. Kivi ja
kukkaset eivät voineet nähdä jokea, mutta linnut kävivät siellä ja
kastelivat veteen siipiään.

Kului kesä, kului syksy ja talvi ja tuli uusi kevät. Anni oli nyt
kuuden vuoden vanha. Hän oli niin terve ja virkeä. Kaikki pitivät häntä
jo aikaihmisenä.

Eräänä päivänä ennen juhannusta katosi Anni kotoa. Äiti luuli hänen
menneen Ullamummon luo, mutta kun ei lasta illallakaan kotia kuulunut,
läksi äiti häntä hakemaan.

Seuraavana päivänä löydettiin pikku Annin ruumis keskeltä jokea
suurimman sillan arkun viereltä.




LASTEN ILOT


    Pimpeli, pampeli pihan poikki
    Nyt me mennään marjaan.
    Sitte sieltä metsän halki
    Ahon yli karjaan.

    Kilkattaa jo karjan kellot
    Musta lehmä ammuu.
    Kohta menee taivas pilviin,
    Aurinko jo sammuu.

    Kuuma onpi nuttu päällä,
    Täytyy mennä uimaan.
    Sitte syödään evähiä
    Kovan nälän tuimaan.

    Väsymys jo alkaa tulla.
    Älä veikko juokse!
    Nyt on paras lähteä jo
    Oman äidin luokse.




HALTIJAT


Ennen, vanhaan aikaan, kuuluu haltijoilla olleen asuntonsa korkean
Kivimäen sisässä. Sen mäenhän kaikki tuntevat. Sieltä asunnostaan
olivat hyvät haltijat tulleet ihmisasunnoille ja joskus oikein ihmisten
ystäviksi. Ihmiset kun siihen aikaan niin luottivat haltijoihin, niin
haltijatkin kaikella tavalla auttoivat heitä.

Mutta haltijoiden luokse Kivimäen sisään ei kukaan päässyt. Kyllähän
sinne olisi se päässyt, joka olisi löytänyt ihmeellisen punaisen kukan,
jonka reunat olivat kultaa, mutta sitä ei kukaan löytänyt. Moni vanha
mummo oli elämänsä loppuiän sen etsimiseen pannut, mutta turhaa se oli.
Ei sitä löytynyt vaikka olisi tulen ja neulan kanssa hakenut.

Kerran oli eräs pikkunen tyttö, Marjatta nimeltään, ollut Kivimäen
juurella marjoja poimimassa. Hän oli kukan löytänyt ja samassa oli
Kivimäki avannut vaskiset ovensa. Marjatta oli astunut sisälle ja
tullut komeaan saliin, jossa sata valkoista hevosta kultaisista ja
hopeisista seimistä söi. Sitte oli Marjatta astunut eteenpäin ja tullut
toiseen saliin, jossa haltijat pöydän ympärillä istuivat. He olivat
kaikki vanhoja miehiä, joilla oli pitkät, valkoiset parrat, punaiset
takit ja kultakruunut päässä.

Yksi haltijoista oli viitannut Marjattaa luoksensa ja antanut hänelle
pöydältä hopeaisen kupin, jossa oli makealle maistuvaa juomaa. Mutta
Marjatta oli ruvennut pelkäämään ja juossut vaskisesta ovesta ulos.

Juostessaan oli hän pudottanut sen punaisen, kultareunasen kukan, jolla
oli niin ihmeellinen voima.

Heti kun Marjatta oli kotia tullut, olivat hänen vanhempansa lähteneet
Kivimäen juurelle ihmeellistä kukkaa etsimään. Mutta eivät löytäneet.
Eikä kukaan ole sitä senperästä löytänyt tähän päivään asti.




NUORI KALASTAJA


    Kun myötätuulessa purjehdin
    On lystiä kyllä retki.
    Mä unhoitan kaikki murehet
    Ja vastukset vastaisetki.

    Ja purje paisuvi pullolleen,
    Yli aaltojen venhe viiltää,
    Ja taivas hehkuvi hellemmin
    Sen aalloilla kullat kiiltää.

    Mä ruorissa istun ja katsastan
    Kun karit kaukana hohtaa;
    Mä ruoria köytän kiinnempään
    Kun tuuli purjeita pohtaa.

    On hauska laskea myötäiseen
    Kun purjeet on paisuksissa,
    Kun kaukana ranta häämöittää
    On satama tiettävissä.

    Vaan missä tarmoa tarvitaan,
    Se hauskempi vielä on retki.
    On hauskempi olla ruorissa
    Kun matkall' on vastaisetki.

    Kun vastahan aalto hyökähtää
    Ja purren pystyhyn tempaa,
    Niin ruori kysyvi käskijää,
    Sen tarmoa tulisempaa.

    Yli pursi keinuvi kuohujen,
    Sen saumat ääniä antaa.
    Vaan aallot kahtia halkeillen
    Ne purtta vimmoin kantaa.

    Tuo hyrsky hurjasti hyökältää
    Ja ruorin raksavi lauta.
    Mun purteni, purteni, kuinka käy?
    Tää liekö jo meille hauta?




KOIVUN LASTUT


Eräs työmies kulki metsäistä tietä pitkin kirves olallaan. Oli
iltahämärä. Kaukaa alkoi kuulua ratasten kolina ja vähän ajan kuluttua
ajoi häntä vastaan nuori talonpoika kauniilla hevosella. Juuri kun
hevonen tuli miehen kohdalle pelästyi se, hyppäsi pystyyn ja työnsi
kärryt tienraviin. Talonpoika putosi kärryistä ja pyörät menivät rikki.

"Olkoon", ajatteli työmies ja aikoi mennä menojaan.

"Auttakaa!" huusi talonpoika.

Työmies riensi heti avuksi. Särkyneet kärryt vedettiin ojasta ja
hevonen sidottiin puuhun kiinni.

"Teillä on kirves", sanoi talonpoika. "Te voitte minua auttaa, jos vaan
tahdotte."

Työmies meni hakkaamaan koivun tienvierestä ja alkoi korjata kärryjä.
Se olikin pian tehty, sillä mies oli taitava.

Kun kärry oli korjattu ja hevonen valjastettu, nousi talonpoika
kärryihin.

"Te olette auttanut minua hädän hetkellä ja minä kiitän teitä! Mutta
minulla ei ole rahaa teille antaa. Ottakaa noita lastuja mukaanne
kotiinne vietäväksi. Se olkoon teidän palkkanne."

Työmies katseli kun talonpoika ajoi tiehensä. Sitte kumartui hän
ottamaan kirvestään, hymyili itsekseen ja pisti taskuunsa pari koivun
lastua lapsilleen vietäväksi.

Kun hän tuli kotiin olivat lapset jo nukkumassa. Hän otti lastut
taskustaan heittääkseen ne pois. Mutta lastut olivatkin kultaa.

Mies heitti kultalastut pirtin penkille ja juoksi metsätielle hakemaan
enempi sinne jääneitä lastuja. Hän kokosi niitä sylillisen. Kun hän toi
ne pirttiinsä, olivat ne vaan tavallisia koivun lastuja.

Mutta ensin tuodut lastut olivat puhtainta kultaa.




ALAKULOISELLE TOVERILLE


    Tule Matti, tuiskuhun, pakkaseen
    Siellä tarmoa tarvitaan!
    Tule hangen pinnalle kilpailuun,
    Siellä puhtisi punnitaan.

    Tule Matti, ilohon ilman tään,
    Siellä surusi haihtuu pois!
    Tule, kiidä pinnalla kirkkaan jään.
    Sepäs onnea sulle tois!

    Älä Matti murjota nurkassas
    Ja hautele ikävääs.
    Tule mukaan, virkistä itseäs
    Ja uudista elämääs!




JURKO JÄTTILÄINEN


Ennen muinoin eli Suomessa suuri jättiläinen. Hän oli niin vanha,
ettei kukaan voinut laskea hänen ikäänsä. Hän asui Suomen synkimmässä
korvessa, suurten järvien ja laajojen soiden takana.

Ihmiset olivat häntä harvoin nähneet. Jos kulkivatkin joskus
sillä metsän perukalla luulivat he jättiläistä sammaltuneeksi
vuorenselänteeksi ja astelivat rauhassa hänen ylitseen.

Ja jättiläinen heidän tuskin kulkevan huomasi. Pyyhkäsi joskus vaan
suurella kädellään heidän pieniä jälkiään. Mutta ihmiset luulivat, että
se oli tuuli, joka humisi vuoren kupeella.

Kerran vuodessa nousi jättiläinen syömään. Mutta silloin söi hän hyvän
aterian: kolme lehmää, viisitoista lammasta ja neljän ruishalmeen
kypsyneet tähkäpäät. Tämä tapahtui aina syksyllä.

Mutta seuraavana kesänä tuli hänelle kova jano ja hän joi pari, kolme
järvellistä vettä, niin että järvet kuivuivat melkein lätäköiksi ja
ihmiset olivat suuressa veden puutteessa.

Kerran oli talvella kova pakkanen. Jättiläisen ruumis alkoi jäätyä. Hän
nousi silloin ja kokosi risuja tehdäkseen valkean. Komeita mäntyjä ja
naavaisia korpikuusia taitteli hän metsästä sormillaan, niinkuin lapset
taittelevat kedolta kieloja tahi orvokkeja.

Hän sytytti tulen palamaan ja liekit leimusivat taivaalle pimeässä
talviyössä.

Ihmiset katsoivat taivaalle ja sanoivat: "Revontulet siellä palaa!"

Kerran talvella teki karhu pesänsä jättiläisen kainaloon. Karhulla oli
suuri perhe. Jättiläinen makasi liikkumatta koko talven ja karhun pojat
kasvoivat hyvässä turvassa.

Kevättalvella tuli metsämies ja löysi karhun pesän. Hän meni hakemaan
tovereja, että saisi karhun ammutuksi. Mutta kun he tulivat paikalle,
eivät he enää löytäneetkään mitään. Jättiläinen oli liikahuttanut
käsivarttaan ja peittänyt jäljet.

Jättiläinen tuli vanhaksi. Hänen partansa muuttui harmaaksi ja tukka
tunkeutui syvälle maan sisään.

Kun tuli syksy, ei hän jaksanutkaan enää nousta syömään. Kun tuli kesä,
ei hänellä enää ollutkaan jano.

Kun tuli talvi, jäätyi hän suureksi kalliomöhkäleeksi, josta ei ollut
enää kellenkään iloa.

Sellainen oli satu Jurko jättiläisestä Suomen salolla.




KESÄN IHANUUS


    Vadelmia, vaapukoita
    Meheviä, mainioita
    Kalle, Katri, Tiina, Toimi
    Pensaikosta kilvan poimi.
    Sirkka lauloi nurmikolla,
    Halli haukkui kartanolla;
    Pikku linnut liitäissänsä
    Virittivät virsiänsä.
    Viljaa kasvoi kodin pellot,
    Haassa helkkyi karjan kellot.
    Leppoisata ilma lauha,
    Yli seudun Herran rauha.




VIISASTELEVA POIKA


Oli kerran tuohesta mökki. Mökissä asui ukko. Ukolla oli akka. Akalla
oli poika.

Poika oli viisastelija. --

Pojalla oli harmaat kintaat. Poika meni mökistä pihalle kintaat
kädessä. Kuu paistoi taivaalla. Poika katseli kuuta, huusi: hei! ja
heitti kintaansa ilmaan.

Kintaat lensivät puuhun. Poika etsi ja etsi, mutta ei löytänyt.

Tuli yö. Tuli päivä. Poika kiipesi puuhun katsomaan kintaita, mutta ei
löytänyt mitään.

Ukko tuli tuvasta ulos.

"Mitä etsit?" kysyi hän.

"Kahta harmaata!" vastasi poika.

"Tuolla ovat!" sanoi ukko ja viittasi puuhun.

Poika katsoi. Siellä istui kaksi varista.

Poika meni tupaan. Pöydällä oli puukko. Poika otti sen ja meni rantaan.
Järvellä ui sorsa. Poika katsoi sitä. Se oli kaunis. Poika huusi: hei!
ja heitti puukon järveen.

Akka tuli rantaan.

"Mitä järvestä etsit?" huusi hän pojalle.

"Kiiltävätä, kuultavata!" vastasi poika.

"Tuolla on!" sanoi akka ja näytti uiskentelevata särkeä. -- --

Pojan tuli kerran nälkä.

"Leikkaa leipää!" sanoi ukko.

"Eihän mulla ole särkeä!" sanoi poika.

"Mitä hulluttelet!" torui ukko. -- --

Talvella tuli pakkanen. Pojan käsiä paleli.

"Ota kintaat käteesi!" sanoi akka.

"Enhän minä variksia kiinni saa!" sanoi nauraen poika.

Akka kutsui ukon tupaan.

"Poika on sekaisin", sanoi hän.

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi ukko.

"Miksi et ole mulle sanonut!" huusi akka.

"Onhan aikaa vieläkin", sanoi ukko. Akka suuttui. Ukko suuttui kanssa.
Akka tuuppasi ukkoa. Ukko tuuppasi akkaa. Tuohesta tehty tupa hajosi.

Ja siihen se satu loppui.




VILLE VALKONEN


    Mä olen Ville Valkonen
    Ja tulen hiihtämästä.
    Mä olen kymmenvuotinen
    Kotoisin Mäntsälästä.

    Mä olen Ville Valkonen
    Ja olen koululainen.
    On lupa-aika hupainen --
    Myös lukuaika vainen.

    Mä olen Ville Valkonen,
    On mulla turkki yllä.
    Mä kanssa koulupoikien
    Jo kilpaa hiihdän kyllä.

    Mä olen Ville Valkonen.
    Niin, kerran, kukatiesi
    Voi kuluttua vuosien
    Minusta kasvaa miesi.




METSÄLAMMEN SALAISUUS


Ilma oli tyyni. Hiljaisuus vallitsi luonnossa. Valoisa oli kesäyö.
Mutta lehtojen siimeksessä liikkuivat luonnon hengettäret ja hongikon
hiljaisessa puolihämärässä, vanhojen sammaltuneiden kantojen päissä,
istuivat haltijat jutellen äänellä, jota ei ihmiskorva kuule.

Nuori poika kulki tietä pitkin, joka vei nummien yli ja hongikon poikki
pienelle, salatulle metsälammelle. Sinne tultuaan istahti poika kallion
kivelle katselemaan pehmoista usvaa, joka nousi rannan ruohikosta.

Kuta kauemmin poika usvaa katseli, sitä selvemmin huomasi hän, että
usvan keskellä liikkui eläviä olentoja. Hän näki, miten ne viittoivat
käsillään, huitoivat hunnuillaan ja kutsuivat poikaa luoksensa. Mutta
poika epäili heitä. Siksi ei hän heitä lähestynyt.

Yhä tiheämmäksi kävi usva. Se saapui jo rannan kiville ja tunkeutui
läheiseen lehtoonkin. Mutta poika näki, miten usvan keskellä keijuili
kaunis impi valkoisiin huntuihin verhottuna. Hänen kultaiset kutrinsa
liehuivat ilmassa ja silmissä näkyi outo välke.

Rannan ruohikossa impi väikkyi, viittoi kädellään ja huusi pojalle:
"Tule, pelasta minut! Olen tehnyt pahaa. Olen kirouksen alainen. Tule,
pelasta minut! Olen onnetoin!"

Mutta poika ei mennyt, sillä hän pelkäsi vedenneitoja.

"Tule! Koske kädelläsi suortuviini, niin olen pelastettu! Kosketa
minua, niin olen vapaa!"

Mutta poika ei mennyt, sillä hän ei uskonut vedenneitoihin.

"Sadan vuoden kuluttua saan aina nousta näkyviin aalloista", puheli
vedenneito. "Jollei kukaan minua pelasta, saan palata takaisin
vankilaani metsälammen alla."

"Kuinka kauan rangaistuksesi kestää?" kysyi poika.

"Se voi kestää kauan, sillä se on kummallinen."

"Kerro", sanoi poika.

"Kun aina sadan vuoden perästä saan kohota aalloista, voipi joku nuori
poika koskettamalla minua, pelastaa minut kirouksesta. Mutta kerran on
tuleva minulle kuitenkin varmasti vapahdus. Tähän rannalle on tuulen
tuomista siemenistä kasvava komea hongikko. Siihen hongikkoon tulee
mies, hakkaa sen alas ja rakentaa hongista uuden tuvan. Tässä tuvassa
syntyy poika. Se poika varttuu mieheksi ja rakentaa veneen. Kesäyönä
menee hän sillä veneellä soutelemaan tälle lammelle. Hän pelastaa
minut. Silloin on rangaistukseni aika lopussa. Silloin tulee minulle
vapaus..."

Ihmetellen kuunteli nuori poika rannalla tätä kertomusta ja katseli
usvan keskellä keijuilevaa impeä. Ja kertomus jatkui ja jatkui, mutta
ääni hiljeni niin, että ei sanoja voinut enää eroittaa.

Usva siirtyi kauemmaksi, immen kuva hälveni näkyvistä. Metsälammen
pinta kirkastui ja pilvien kuvat alkoivat siinä välkähdellä. Luonnon
yli liiteli kesäisen aamun lempeä hengetär.

Yön unelmat olivat poissa.




NAAPURIN LASTEN JUHLAT


    Juhla on meillä;
    Eip' ole teillä!
    On keitoksia
    Ja makeisia,
    On leivoksia
    Ja sokeria.
    On rinkilöitä
    Niin mainioita,
    On jälkiruokia
    Ihanoita!

    On meillä jauhoja,
    Taikinata,
    Ja ryytimaustinta
    Hienoimpata,
    On pippuria
    Ja neilikkata.
    On leivinpöytänä
    Suuri lauta

    Ja jauholaarina
    Hiekkahauta.
    On varastoinamme
    Kuusten juuret,
    Ja siellä puodit
    On somat suuret.
    Ei puutu vettä,
    Ei ryyninjyvää,
    On kaikki halpaa
    Ja kaikki hyvää.




AARTEEN KAIVAJAT


Hannu ja Kalle olivat hyvät ystävät. Heidän kotinsa olivat vierekkäin
ja yhdessä he aina kulkivat kouluun. Yhdessä he myöskin vapaahetkinä
leikkivät ja yhdessä talvi-iltoina lukivat satuja.

Kevätpuoleen he hyvin hartaasti odottivat koulun loppumista, sillä
heillä oli suuria tuumia mielessä. He aikoivat kesäluvalla hakea maasta
aarretta.

Ja kun kesä vihdoin tuli, silloin Hannu ja Kalle virkeällä mielellä
kävivät työhön käsiksi. He tarkastelivat seudun kodin lähistöllä,
merkitsivät jokaisen omituisen kuopan maanpinnassa ja panivat mieleensä
jokaisen omituisen kallion kolon. Sitte he kuokka ja lapio olallaan ja
pitkä, ohut rautatanko kädessään joka aamu lähtivät työhön aarretta
etsimään.

Mutta kesä kului, eivätkä pojat löytäneet mitään. Into rupesi
laimenemaan ja unelmat hälvenemään. Yksi viikko oli jälellä lupa-aikaa.
Turha oli enää mennä aarteen hakuun. Ei sieltä kuitenkaan mitään tulisi.

Kesäpäivä oli kuuma. Hannu ja Kalle läksivät uimaan. Järven pinta oli
aivan tyyni, hiekka kimalteli rannalla.

Pojat makasivat hiekassa ja hakivat timantteja. Kauniita olivat pikku
kivet, mutta timantteja eivät ne olleet. Ja taas juoksivat pojat
veteen. Hannu ui etäälle, mutta Kalle pysytteli lähempänä rantaa. Kun
hän siinä kirkkaan hiekkapohjan yli uiskenteli, näki hän pohjassa
jotain, joka hohti hopealle. Hän huusi Hannua luoksensa.

Hannu sukelsi pohjaan ja koetti nostaa esinettä pohjasta, mutta se
oli lujassa. Hän koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vihdoin hän nousi
pinnalle, kainalossaan suuri kiven möhkäle.

Kun kivi tuli kuivalle maalle niin huomasivat pojat, että se oli suuri
pallo toisiinsa kiinni tarttuneita vanhoja rahoja.

Pojat kantoivat kiven kotiin. Siellä murrettiin kivi rikki. Silloin
huomattiin, että se oli suuri aarre. Se sisälsi ison määrän rahaa
vanhalta roomalaiselta ajalta. Siinä oli arvokkaita, harvinaisia
rahoja, jotka olivat verrattain hyvin säilyneet.

Hannu ja Kalle saivat löydöstään palkinnoksi tuhannen markkaa, joka ei
olekaan pikku summa kahdelle koulupojalle.

Tämä satu on tositapaus.




PIAN


    Nyt on meillä elokuu,
    Pian alkaa koulu.
    Pian syksy pimenee,
    Sitte tulee joulu.

    Nyt on meillä tammikuu,
    Pian loppuu lupa.
    Pian päivä valkenee
    Tulee kevät hupa.

    Nyt on meillä kesäkuu,
    Pian päivä paistaa.
    Pian pienet herkkusuut
    Marjojakin maistaa.




KOTIMIES


Kaukana Suomen sydänmaalla, siellä minne vaan kaitaset jalkapolut
ohjaavat, oli pikkunen mökki. Tuuhea kuusimetsä seisoi mökin vieressä
sitä pohjatuulilta varjelemassa, mutta etelän puolella oli aukeata
lammikon rantaan asti. Peltoa oli vähän ja sekin kivikkoa. Laidunta oli
laajalta, mutta mökin ainoa lehmä, Omenankukka, kierteli parhaastaan
vaan mehevillä lammen rannikoilla.

Oli kesäinen aamu. Ilma oli kuultavan kirkas. Luonnossa oli hiljaisuus.
Ei liikahtanut tuuli.

Pikku Johanna istui pirtin kynnyksellä ja katseli pääskysiä, jotka
lentelivät lammen pinnalla kuvaansa katselemassa. Joskus ne suikkasivat
siivillään niin lähelle tyyntä vettä, että aaltoja syntyi. Joskus ne
kohosivat korkealle taivaalle ja ylistivät ääneen kaunista luontoa ja
Jumalan kirkasta päivää.

Pikku Johanna oli kotimiehenä. Isä oli työssä ja äiti oli Samulin
kanssa mennyt taloon kahvia hakemaan. Taloon oli pitkä matka: ensin
metsän läpi, sitte niityn poikki, sitte mäen yli, sitte suon vierustaa,
sitte peltojen poikki -- ja siinä oli talo järven rannalla. Johanna
muisti hyvin koko tien, muisti kivetkin tien varrella ja kaikki hyvät
mustikkamaat. Ja sen talon Johanna muisti: korkean kaivon vintin ja
punaisen kartanon -- ja sen suuren järven siinä vieressä. Johanna oli
monta kertaa ollut isän ja äidin kanssa siellä -- jo silloin, kun ei
Samulia vielä ollut. Nyt oli Samuli äidin mukana ja hän oli kotimiehenä.

Johanna oli jo kuuden vuoden vanha.

Kas, noita pääskysiä. Nyt ne kissaa härnäävät! Kissa kellii pihamaalla
ja pääskyset kieppuvat ilmassa aivan lähellä ja huutavat: jo viep! jo
viep!

Missähän asti äiti nyt lienee? Jokohan on mäen päällä? Onkohan Samuli
yhä äidin sylissä?

"Kiss, kiss, kiss! Tuli tänne, tuli tänne, kiss, kiss, kiss!"

Johanna juoksee kissan luo ja heittäytyy nurmelle sen viereen.

"Kissi, kissi, kissi!"

Kissa puskee häntä kylkeen ja otsaan. Johanna ottaa sitä jalasta. Kissa
sylkäsee ja lähtee laukkaamaan.

Missähän äiti nyt lie? Jokohan on suon reunassa? Onkohan Samulilla
lysti?

Johanna juoksee rantaan. Siellä hauki posahtaa ruohikossa pelosta.
Toisella puolen lampea kilahtelee Omenankukan kello.

"Omenankukka, minkä näköinen se lienee. Isä on sen nähnyt. Se oli
isompi kuin mesikan kukka, sanoi isä. Omenankukka, omenankukka -- kunpa
joskus saisin nähdä omenankukan!"

Johanna kahlaa syvälle veteen. Ranta on liejukkoa. Äiti on kieltänyt
kahlaamasta. "Vielä hukut", on äiti sanonut.

Mitä jos hukkuisi? Äiti silloin itkisi ja isä. Ja mitä sanoisi Jumala?
Jumala varmaan kieltäisi.

Ei Johanna tahdo tehdä Jumalata vastaan. Kotona on nyt Jumala ja
Johanna yksin. Jumala kyllä suojelee.

Äitiäkin Jumala suojelee -- ja isää ja Samulia.

Jokohan äiti on talossa? Saakohan Samuli sokeria emännältä?

Johanna juoksee ylös rannasta; kissa siellä nyt tuvan portaalla
venyttelee. Pääskynen sirkuttaa räystäällä: "minä pesin hansikkaat,
panin saunan lasille kuivaan, sieltä vietiin, varastettiin, itse Kiesus
herra tietää!"

Laulun, pääskysten laulun on äiti Johannalle opettanut. Ja Johanna
kuulee, että ne niin laulavat.

Miksi ne panivat hansikkaansa saunan lasille?

Tuossa mehiläinen keltakukissa pörisee. Kukat taivuttavat päitään sen
painon alla. Prr, prr!

Aurinko paahtaa niin mahdottomasti. Johanna menee saunan kynnykselle,
jossa on varjoa.

Jos äiti kohta tulisi! Jokohan äiti on puhunut emännän kanssa?

Johanna tekee heinästä itselleen sormuksen -- äidilläkin on sormus.
Hän tekee kaksi sormusta, kolme sormusta ja kaikki sormet täyteen
sormuksia. Sitte hän rikkoo ne kaikki.

Jos olisi rikas ja saisi monta sormusta! Silloin Johanna antaisi
Samulillekin yhden -- tai kaksi.

Johanna alkaa hyppiä ilosta. Kolmekin voisi hän Samulille antaa.

Ja sitte hän rakentaisi äidille ja isälle uuden talon ja kirkkorattaat
ja hevosen.

Johannata janottaa. Hän juoksee lähteelle juomaan. Kissa juoksee
jälestä.

"Kissi, kissi, kissi! Tuossa on, juo nyt!"

Kissa pistää turpansa veteen ja päristää, siristää käpäliään ja karkaa
puuhun.

Johanna taputtaa puun runkoa ja häristää kissaa. Sitte lähtee hän
juoksemaan tupaa kohti.

Johannata väsyttää. Kunhan äiti tulisi!

Hän menee tupaan. Tupa on kuuma. Orrella on lehtikerppuja kuivamassa ja
niistä levenee tupaan voimakas kevätmetsän tuoksu.

Johanna katselee ulos ikkunasta. Hän rummuttaa lasiin ja hyräilee
hiljaa. Hänen on äitiä ikävä. Kyyneleet pyrkivät silmiin.

Hän juoksee sänkyyn ja painautuu heinätyynyn sisään. Hänen on niin
lämmin ja ikävä. Hän vaipuu uneen.

Kissa hiipii avonaisesta ovesta sisälle, katselee ympärilleen, hyppää
pöydälle, kävelee penkkiä pitkin, menee sänkyyn, nuuskii Johannata --
ja paneutuu nukkumaan Johannan viereen.

Tuvassa on hiljaista. Seinällä vaan vanha kello raksuttaa.

Ulkona paistaa päivä, kärpäset surisevat ja pääskyset raukeina virsiään
visertelevät.

Lammin rannalta kilahtelee Omenankukan vaskinen kello ja rannan
ruohikossa kalat joskus posahtelevat.

Kuusikko seisoo vakavana taustalla ja metsämökissä on ihanan kesäisen
päivän raukaiseva rauha.




EVA KIIKUSSA


    Hei, kiikkuni, hei,
    Ei pelkoa, ei!
    Mä lintujen lailla
    Käyn ilmojen mailla.
    Ei pelkoa, ei,
    Hei kiikkuni, hei!

    Hei, kiikkuni, hei,
    Ei pelkoa, ei!
    Mä hauskasti heijaan,
    Jo latvoihin leijaan.
    Ei pelkoa, ei,
    Hei kiikkuni, hei!




KEVÄÄLLÄ


Ilmassa on keväinen tunnelma. Se on raitista, mutta samassa
raukaisevaa. Aurinko häikäisee valollaan pimeyteen tottuneita ja
hyväilee lämmöllään pakkaista kärsineitä.

Kevään hengetär liitää hymyhuulin pohjolan perille. Se tietää varmasti,
miten häntä kaihoten kaivataan, avosylin odotetaan. Se tuntee pohjolan
kukkulat ja kummut, järvet ja virrat, se tuntee pohjolan asukasten
mielet. Ja siksi se liitää hymyhuulin pohjolan perille.

Ilmassa on keväinen tunnelma. Tuuli hyväilee poskea, metsä tuoksahtaa
mullalle ja pihkalle. Siellä ja täällä näkyy vähäisiä lumen jätteitä
mustina ja likaisina mäkien pohjoisilla rinteillä. Ruskeasta
kuloheinästä kohoaa sinivuokkoja ja keltakukkasia. Tuntuu kuin olisivat
ne heränneet liian aikaisin. Eihän vaan viene niitä pohjolan kevään
yöhalla.

Tuolla jo visertää lintu puussa, visertää taas ja odottaa vastausta.
Turhaan. Ääni kajahtaa kirkkaana lehdettömien puiden seassa, mutta
vastausta ei vielä kuulu. Liekö vastaaja eksynyt kutsujasta?

Puro lirisee rinnettä alas, vieden mukanaan irtonaista roskaa, jota
ei sen varsilla ole tarvittu. Puunpalaset, lastut, lehdet ja korret
hyppivät iloisina veden muassa mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle.
"Onhan kevät", miettivät ne, "totta meitäkin jossain tarvitaan", --
ja tulevaisuuden toivoa laulaa keväisen puron viehättävä soitto.
Ilmassa on keväimen tunnelma. Se kutsuu talven kahleista jäykistyneet
ihmiset ulos raittiiseen ilmaan. Ruumis nuortuu, mieli kevenee,
surut poistuvat. Terveys saapi voimaa jänteriinsä, ilmaa keuhkoihin,
-- hän ei tiedä minne voikaan mahtua tämä voima, jota koko olento
uhkuu. Sairauskin näkee taas toivon tähden. Hänellekin tuopi luonnon
herääminen uudistuksen tunteen. Hänessä paisuu toivo, niinkuin paisuu
metsän reunassa seisovan koivun oksilla uusi lehti-silmukka.

Tietä pitkin astelee pienoinen poika. Hän on kalpea ja laiha. Pukunsa
on repaleinen ja likainen. Mutta iloisin kasvoin kulkee hän edelleen.
Kevään tunne ihastuttaa häntä. Hän kuulee puron lorinan ja lintujen
laulun, hän näkee uhkuvat lehtisilmut ja aukenevat sinivuokot. Hän
tuntee lempeän tuulen hyväilevän poskeansa ja auringon lämmittävän
kohmettuneita käsiänsä. Hän hypähtelee ilosta kulkiessaan yksinäistä
metsäpolkua.

Metsäpolku johtaa laajalle maantielle, joka on leveä ja tasainen, kuiva
ja aukea. Aurinko paahtaa siinä vielä kuumemmasti ja iloiset purot
lirisevät sen molemmilla puolin. Poikanen pyörähtelee ilosta maantiellä
ja juoksee laulellen purolta purolle. Hän ei ole koskaan ennen ollut
näin iloinen. Luonnon keväinen tunnelma on temmannut hänet mukaansa.

Vähän matkan päässä mäen rinteellä tekee maantie mutkan. Poikanen
juoksee sinne, nähdäkseen kauemmas tuntemattomalla tiellä. Tuuhean
koivikon läpi jatkuu siellä maantie ruskeana juovana. Koivuissa on
suuria lehti-silmuja, muutamat alkavat jo näyttää "hiirenkorvaa".
Ilmassa on raitis tuoksu.

Etäällä kajahtaa iloinen nauru. Joukko koulupoikia palajaa koulusta.
Heillä on kirjat ja taulut kainalossa. He rientävät kukin kotiansa
leikkiä laskien.

"Kas, tuolla on kerjäläis-poika!" huutaa ratsutilallisen Aappo.

"Heittäkäämme hänet ojaan ja uittakaamme tukkina!"

Ja hän lähtee juoksemaan pannakseen aikomuksensa toimeen.

"Aappo, Aappo!" huutaa hänelle maalarin Ville, "täällä on niin hyviä
kiviä. Heittäkäämme häntä niillä, niin saamme nähdä mihin hänen
repaleet saappaansa kelpaavat!"

Ville rupeaa kokoamaan kiviä hattuunsa ja Aappo pysähtyy juoksussaan.

"Ei, mutta viedään hänet meidän pellollemme variksen pelätiksi",
ehdottaa vallesmannin Teutori, "vanha variksen pelätin on jo
kaatumaisillaan!"

Ja kaikki pojat räjähtävät nauramaan. "Variksen pelätiksi! Variksen
pelätiksi!" huutavat he ja taputtavat käsiään. Rinnatuksin nyt kaikki
lähtevät marssimaan uhattua pikku poikaa kohti.

"Olkaa varoillanne pojat! Hän voipi purra teitä", varoittaa Teutori, ja
pojat puristavat kätensä nyrkkiin ja näyttävät uhkaavilta.

Kun poikaparvi saapuu lähemmä, syrjäytyy Matti tiepuoleen ja katselee
puroa. Puro juoksee siinä suuren kiven kupeella valkoisessa sannassa ja
muodostaa soman pienen pyörteen, jonka keskellä joukko kuivia lehtiä
pyörii piiritanssissa. Koivussa, puron vieressä, visertää lintunen ja
kaukaa metsästä kuuluu lehmän kello. Aurinko paistaa lämpimästi, ilma
on niin kirkas.

"Mikäs kerjäläispenikka siinä istuu?" huutaa Teutori Matille.

"Matti minun on nimeni", sanoo Matti, katsellen puroa.

"Pois tieltä! Puro on meidän!" huutaa Teutori.

Matti nousee ojanvarrelta ja lähtee hiljaa ja äänettömänä astumaan
edelleen.

"Kas, sellaista pelkuria!" huutaa Teutori, potkaisten tieltä pieniä
kiviä hänen jälkeensä. "Tulkaa tänne pojat, katselkaamme puroa!"

Pojat tulevat hänen ympärilleen. He katselevat puroa, -- mutta ovat
aivan ääneti. Iloinen mieli on poissa. Heillä ei ole mitään toisilleen
sanottavaa.

He nousevat puron varrelta maantielle ja katselevat jälelleen. Kaukana,
lähellä tien mutkaa astuu pieni Matti, yksin ja väsyneesti. Hänen pieni
ja laiha vartalonsa näyttää tuolla etäällä vielä pienemmältä.

"Meidän olisi pitänyt antaa hänen pitää tuo puro. Hän oli vielä niin
pieni", sanoo ratsutilallisen Aappo.

"Niin olisi pitänyt", sanovat toiset, ja heidän poskilleen nousee
häpeän puna.

He astelevat kotiinsa noloina ja nyreällä mielellä.

Ilmassa on keväinen tunnelma. Purot hyppelevät iloisina mättäältä
mättäälle ja sinivuokot aukovat kukkiansa päivänpaisteisilla rinteillä.




ELOKUULLA


    Perhoset ilmassa liehuen liikkuu,
    Lintuset oksilla keinuen kiikkuu,
    Orava metsässä einettä syö,
    Kukkaset tuulessa tunteja lyö.

    Pilvien hiutale taivaalla häilyy,
    Lammen pinnalla peilissä päilyy,
    Sorsien laulelut salmella soi, --
    Tuulonen tuttuja viestejä toi.

    Ehtoo jo saapuvi, joutuvi ilta,
    Taivaalla kaartuvi tähtien silta.
    Taukovi leikki ja taukovi työ,
    Kulkevi hiljaa kuutamo yö.




MUMMOLAAN


    Juokse, juokse joutuisaan,
    Kohta tullaan mummolaan.
    Siell' on hauska, hyvä olla,
    Leikit monet kartanolla.
    Mummo antaa sokeria
    Sekä muita namusia.
    Mutta kaiken lystin yli
    Hauskin ompi mummon syli.




KOKOUS

(Yksinäytöksinen leikki)


_Näyttämö:_ Yksinkertainen kokoushuone koulussa. Seinillä on
maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä kuvia. Keskellä lattiata on
pöytä. Pöydällä on lamppu, vesikarahviini ja laseja. Pöydän ympärillä
tuoleja.

Näyttämö jonkun aikaa tyhjänä.

Sisälle tulee Maija, laittelee tukkaansa, katselee tauluja seinillä ja
hyräilee itsekseen: "Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle, tää sydän
polttava jo etsii lepoa." Menee pöydän ääreen, kaataa vettä lasiin ja
juo.

ELLI: (astuu sisälle) Hui millainen koiran ilma! Ei voi silmiänsä pitää
auki.

MAIJA: Ikävää! Kyllä siellä on sellainen siivo, että oikein
kauhistuttaa.

ELLI: Vahtimestari oli niin vihainen, kun me tulimme. Hän sanoi, että
me aina pidämme täällä pahaa siivoa.

MAIJA: Mitäs vielä. Kyllähän nuo pienet roskat pian saapi pois
lakaistuksi.

ELLI: Voi, voi! Missä ne tytöt viipyvät! Ja viiden aikaan piti olla.

MAIJA: Ne eivät koskaan tule ajoissa. Minkä runon sinä aiot lausua?

ELLI: En minä vielä tiedä -- ylipäänsä: minä en osaa lausua.

MAIJA: Oleppas olevinasi!

ELLI: Enkä ole. Ihan totta! Minä en tahtoisi esiintyä.

MAIJA: Siiri ja Aili soittavat alkusoiton ja Viljo pitää puheen. Kaikki
ovat neljännen luokkalaisia. Kyllä meidänkin luokalta täytyy jonkun
esiintyä. Lausu sinä pois vaan!

ELLI: Niinkö tykkäät. Ehkäpä. Jos lausuisin "Pieni mierolainen". Tai
mitä sanot "Varpusesta?"

(Viljo ja Kaarlo tulevat, tervehtivät tyttöjä.)

VILJO: Näinkö vähän täällä vasta on? Opettaja on jo eteisessä.

OPETTAJA: (Astuu huoneeseen.) Päivää! Pieni kokous. Missä kaikki
viipyvät? (Tervehtii kaikkia.)

MAIJA: Tytöt ovat varmaankin taas unohtaneet.

OPETTAJA: Eikö muita poikia kuulu juhlatoimikuntaan?

VILJO: Kyllä Erkki kuuluu, mutta hän on kipeänä. Hänellä on "punainen
koira".

OPETTAJA: Oletteko sitte miettineet, minkä kappaleen ottaisimme?

MAIJA: Kyllä me olemme miettineet, mutta emme me löydä sopivampaa kuin
"Kuu kirkas".

ELLI: Opettaja, Opettaja! Se on niin vanha. Ei sitä, ei sitä!

KAARLO: Jos saataisi joku kappale, jossa olisi voimistelunäytös.

ELLI: Tahi tanssi --

VILJO: Tahi luistinrata --

MAIJA: Ei, ei! Sellainen, jossa olisi peikkoja ja noitia ja
povariakkoja ja kuninkaantytär ja köyhiä lapsia ja, ja, ja --

ELLI: Ei, Ei, Ei! Ei sellaista! Ei sellaista! Se on niin vanhaa.
Mutta jos olisi paritanssia ja sitte tulisi opettaja torumaan -- --
ja sitte kaikki lapset pyörtyisivät -- ja sitte tulisi lääkäri ja
sairaanhoitajia ja poliiseja ja sellaista hauskaa -- --

OPETTAJA: No, no, tyyntykää nyt vähän. Mistä semmoinen kappale
saataisiin?

ELLI: Pyydetään maantieteen opettajata kirjoittamaan. Minä kyllä neuvon
opettajaa, mistä tulee hauskaa. Emmekö saa, opettaja, emmekö saa?

(Lilli tulee sisään punaisena ja hengästyneenä).

OPETTAJA: Ohhoh! Missäs Lilli on viipynyt? Kello on jo puoli 6.

LILLI: Anteeksi, opettaja! Minä löysin kirkkopuistosta lompakon, jossa
oli paljo rahaa. Vein sen ensin kotiin -- mutta sitte tuli äiti mukaan
ja veimme sen poliisikamariin.

(Kaikki ryntäävät hänen ympärilleen).

ELLI: Mistä löysit, mistä?

OPETTAJA: Oliko siinä paljo rahaa?

VILJO: Oliko setelejä?

LILLI: Äiti sanoi, että siinä oli yli tuhannen markkaa!

ELLI: Voi taivas! Tuhannen markkaa. Voi taivas!

VILJO: Minkä näköinen se lompakko oli?

ELLI: Kenen se oli? Kenen se oli?

LILLI: En minä tiedä.

OPETTAJA: Mutta meidänhän piti nyt keskustella siitä
näytelmäkappaleesta. Otetaan se ensin.

MAIJA: Niin, mikä kappale nyt otetaan?

ELLI: Sama se. Mutta pitäisi mennä poliisikamariin kysymään, kenen se
lompakko oli.

OPETTAJA: Ehkä me sitte otamme sen "Kuu kirkas", kun ei nyt ehkä
muutakaan saada.

ELLI: Jos sille lompakolle ei löydy omistajata, niin saako Lilli sen
silloin. Saako Lilli sen. Saako, opettaja?

OPETTAJA: Kyllä sille omistaja löytyy.

ELLI: Mutta jos ei löydy. Saako Lilli sen silloin?

OPETTAJA: Ehkä.

ELLI: Voi taivas! kuinka rikas sinusta tulee. -- Mutta, opettaja!
Lillistä voisi tehdä näytelmäkappaleen. Aivan sievän näytelmäkappaleen.
Panisi niin, että koulussa oli kokous ja siellä odotettiin Lilliä
ja sitte Lilli tuli ja hän oli matkalla löytänyt lompakon ja sitte
ei lompakolle löytynyt omistajaa ja sitte Lilli sai rahat ja sitte
hänestä tuli rikas ja hän osti oman talon ja vaunut ja hevoset
ja kaikki toverit sai ajella hänen hevosillaan ja opettajatkin
pääsivät aina ajelemaan ja sitte viimein tuli Lillistä vanha rouva,
joka testamenttasi suuren omaisuutensa meidän koulumme alaluokkien
konventille -- -- --

VAHTIMESTARI (tulee sisälle ja kumartaa.) Opettajaa pyydetään
telefooniin.

OPETTAJA (nousee). Odottakaa hetkinen. (Menee vahtimestarin edellä
huoneesta.)

(Vähän aikaa äänettömyyttä. Kaarlo nousee ja menee pöydän luo juomaan
vettä.)

VILJO: Kaada minullekin.

KAARLO: (tarjoaa) Ole hyvä!

VILJO: (juo) Kiitoksia!

KAARLO: Tahtooko joku toinen?

ELLI: Juo itse vaan? Ei meitä janota.

KAARLO: (juo, kumartaa sitte tytöille) Kiitoksia!

ELLI: Ei kestä (nauraa).

KAARLO: (menee Lillin eteen.) Kuules, mitä sinä teet niin paljolla
rahalla?

LILLI: Panen pankkiin.

KAARLO: Pankkiinko?

ELLI: Voi kuinka tyhmästi! Pankkiin! Jos minä olisin niin rikas niin
minä -- --

MAIJA: Voi, voi! Nyt ei meidän kokouksesta tullut mitään. Kymmenen
minuutin perästä täytyy minun lähteä soittotunnille.

ELLI: Voi taivas! Joutuun miettimään. Mitä me sitte näyttelemme. Se
pitäisi olla jotain oikein uutta, oikein "fiksua!"

KAARLO: Sinä olet aina niine "fiksuinesi!" Mutta mistäpä niitä ottaa.
Niitä ei kasva puussa.

ELLI: Jos kysyttäisiin yläluokkalaisilta. He ovat aina niin eteviä.
Kyllä luulen, että he voivat -- --

OPETTAJA: (tulee). Viivyin vähäsen sillä soitin samassa maantieteen
opettajalle. Hän sanoi ensin, ettei hänellä ole aikaa. Mutta kun oikein
pyytämällä pyysin, niin lupasi hän meille kirjoittaa ensi lauantaiksi
pienen keskustelun Lillin löydöstä. Mutta aivan pienen ainoastaan,
sanoi hän.

MAIJA: Kuinka hauskaa!

TOISET: Kuinka hauskaa!

MAIJA: Mutta tämä on suuri salaisuus, jota eivät muut saa tietää, kun
konventin toimikunta. Ei kukaan saa kertoa sitä koulussa!

ELLI: En minä ainakaan.

MAIJA: Luvatkaa oikein varmasti kaikki, että ette kerro.

OPETTAJA: Kokoonnumme siis ensi lauantaina kello 5 illalla uudelleen.
Kaikkien tulee silloin olla mukana.

MAIJA: Hyvä opettaja! Sanokaa vielä kaikille, ettei kukaan saa kertoa
tätä salaisuutta koulussa.

KAARLO: Elli ei malta olla kertomatta. Hän on aina semmoinen
lörpöttelijä.

ELLI: Itse olet lörpöttelijä! Hyi sinua! Hyi! Hyi! Häpeä!

OPETTAJA: (katselee vakavasti Elliä.) Elli, Elli! Kuinka sinä
käyttäydyt. Kuinka sinä puhut.

ELLI: Niin kun pojat aina kiusaa... (rupeaa itkemään, kaikki ovat
hämillään.)

OPETTAJA: Kokous on loppunut. Siis lähdemme kotiin. Ja hauskempi on jos
ette kerro asiata tovereille.

LILLI: En minä vaan kerro.

MAIJA: Enkä minä...

ELLI: (itkien). Enkä minä... (Menevät.)

VAHTIMESTARI: (tulee sisälle.) Taas ovat lianneet lattian märillä ja
hiekkaisilla jaloillaan. (Pyyhkii pöydän ja tuolit. Sammuttaa lampun ja
lähtee pois.)




JOULUPÄIVÄNÄ


    On talvi. Lunta on valkeanaan
    Ja pakkanen nurkassa paukkuu.
    On tonttuja metsä tulvillaan,
    Niitä harmaja Halli haukkuu.

    On tontuilla hauska kun joulu on
    Ja puuro padassa kiehuu.
    Ken silloin olisi onneton,
    Kun ilojen lippu liehuu.

    Käy kumara ukko kuunnellen
    Nyt kaikkien lasten kanssa,
    Niin harva näkevi hauskan sen,
    Se vaikka on seurassansa.

    On metsä tonttuja tulvillaan,
    Ne lapsille sieltä hymyy,
    Mut niitä jos käyt sä hakemaan,
    Ne oksien alla lymyy.

    Mut kiltti jos oot ja kultainen
    Ne jouluna luoksesi tallaa;
    Niil' on kelkka ja kontti hirmuinen
    Ja lahjoja tulvimalla.




JOULUN AATTONA


    Aamu vasta hämärtää,
    Illalla on joulu.
    Lahjoja ei äiti nää,
    Eikä kerro tyttö tää
    Ennenkuin on joulu.

    Vaikeaa on vaijeta
    Ennenkuin on joulu,
    Illat yksin istua,
    Istua ja ommella
    Kunnes tulee joulu.

    Voi kun päivä pitkä on
    Ennenkuin on joulu!
    Olen aivan onneton.
    Äitikin niin vaiti on.
    Illalla on joulu.

    Jopa ilta hämärtää,
    Jopa joutuu joulu.
    Hui kun mua hirvittää,
    Julmasti jo jännittää
    Odotettu joulu.

    Koti loistaa valossa.
    Meillä on jo joulu.
    Tiuvut soivat salossa;
    Kohta onpi talossa
    Lahjoinensa joulu.




JOULU


    Joulu tuli, joulu tuli
    Nytpä hauska on.
    Tulkaa lapset piiriin
    Lalla-lalla-liiriin!
    Joulu onpi lasten juhla,
    Juhla verraton.

    Joulu tuli, joulu tuli
    Loistaa kynttilät.
    Lasten posket hohtaa.
    Joulu-ukko kohta
    Saapuu tänne, kuules kuinka
    Tiuvut helkkyvät.

    Joulu tuli, joulu tuli
    Tuossa ukko on.
    Kuusessa on tulta;
    Joulu-ukko kulta,
    Tervetullut kotihimme
    Joulunviettohon!

    Joulu tuli, joulu tuli,
    Lapset leikkikää!
    Tässä onpi piiri,
    Piiriin pankaa hiiri.
    Hiiri saapi jakaa teille
    Hiukan hyvempää.

    Joulu tuli, joulu tuli,
    Nytpä hauska on.
    Tuossa Ukko hyvä,
    Jolla säkki syvä,
    Säkki syvä, säkki hyvä,
    Säkki verraton,

    Joulu tuli, joulu tuli,
    Lapset miettikää:
    Ukko lahjat kantaa,
    Luoja kaikki antaa,
    Ilomielin, ilokielin
    Luojaa kiittäkää.








End of the Project Gutenberg EBook of Hopeakauha, by Alli Nissinen

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57957 ***