Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 8429 insertions, 8809 deletions

diff --git a/57956-0.txt b/57956-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..4fd3d9f
--- /dev/null
+++ b/57956-0.txt
@@ -0,0 +1,8429 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57956 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+HERÖN KARTANON LAPSET
+
+Kirj.
+
+Alvilde Prydz
+
+
+Suomentanut
+
+Hilja Walldén
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1920.
+
+
+
+
+
+
+    Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä
+    kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen
+    niin iloinen!" -- "Ja mistä olet niin iloinen?" -- "Siitä, että
+    olen ihminen."
+
+
+
+    "Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan
+    sammuva.
+
+    "Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa
+    sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen
+    sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja
+    lepoa.
+
+    "Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava
+    suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.
+
+    "Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri
+    mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on
+    ihanaa."
+
+                                          (Symposionista.)
+
+
+
+
+
+
+I
+
+
+
+
+1.
+
+
+Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse
+näköala suurelle avoimelle merelle.
+
+Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä
+työskentelevät kädet ja aivot.
+
+Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä
+tiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet.
+
+Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää
+käyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.
+
+Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia
+ja haaveita.
+
+Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen
+vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja
+luonnonraikkaaksi.
+
+Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.
+
+Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren
+valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä
+vedä vertoja meren äänelle.
+
+He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He
+tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee
+kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa.
+
+Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.
+
+He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä
+väreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse.
+
+Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää
+aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se
+vihkii heidät elämään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.
+
+Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on
+muuttumaton -- ja tunturit.
+
+Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin
+pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,
+pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.
+
+Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta --
+vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät
+ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen
+syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.
+
+Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä
+kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen
+ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli
+syvyyksien.
+
+Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua
+kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana
+ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.
+
+Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja
+puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat
+rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin
+hyvin kuin Herön kartanon rannassa.
+
+Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä
+työtä yllinkyllin.
+
+Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä
+mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.
+
+Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten
+joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.
+
+Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa
+on Grimm, vahtikoira.
+
+Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on
+yhtä kiire kuin aikuisillakin.
+
+Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan
+aikaa olla sisällä.
+
+Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma
+tuntuu hänestä tukahduttavalta.
+
+Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne
+liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,
+-- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään
+hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää
+siipiparia.
+
+Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä
+lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.
+
+Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä
+rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän
+siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden
+riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden
+alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.
+
+Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,
+ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.
+
+Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa
+ylöspäin.
+
+Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien
+täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy
+laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät
+suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet
+oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.
+
+Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut
+kyllästyä siihen.
+
+Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi
+olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.
+
+Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas
+sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen
+mielestänsä ollut pidettävä sisällä.
+
+Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä --
+silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen
+hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja
+haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät
+olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.
+
+Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri
+paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.
+
+He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
+Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.
+
+Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että
+hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen
+joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.
+
+Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä
+kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat
+ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin
+olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.
+
+Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor
+ottanut omaksensa -- ja _se_ oli saanut perinnöksi lahjan että kävi
+aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.
+
+Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet
+opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat
+kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.
+
+Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa
+opettaa hänelle jotakin.
+
+Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.
+
+Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.
+
+Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.
+
+Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.
+
+Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja
+merelle.
+
+Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki
+mitä ajatteli.
+
+Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan
+hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli
+hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.
+
+Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten
+Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi
+oppia neulomaan.
+
+Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel
+sisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy
+valkoisena ulkoluotojen ylitse.
+
+Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.
+
+Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden
+aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,
+pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne
+tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne
+hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.
+
+Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne
+rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,
+kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi
+ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.
+
+Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.
+
+Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän
+tottuu joka säähän!
+
+Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen
+pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion
+viereen.
+
+Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli
+ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei
+sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.
+
+-- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin
+järkevä!
+
+Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
+Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.
+
+Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei
+koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?
+
+Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse
+kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.
+
+Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta
+niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi
+vain.
+
+Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa
+sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka
+täytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta.
+
+Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista
+synkät muistot.
+
+Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.
+
+Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän
+myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.
+
+Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut
+niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.
+Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin
+täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.
+Kernaimmin hän turvautui tätiin.
+
+Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat
+omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi
+silmäksi.
+
+Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli
+maailmaa?
+
+Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki
+mitä hänen mielessänsä oli.
+
+Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä
+että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.
+
+Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.
+Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja
+mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.
+
+Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli
+usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja
+rikastuttaen hänen tunnelmiansa.
+
+Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.
+
+Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli
+aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.
+
+Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli
+Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn
+vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin
+kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.
+
+Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli
+uskaltanut lausua nuhteen.
+
+Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten
+on täytynyt karaistua varhain.
+
+Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui
+jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä
+huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.
+
+-- Täti, etkö kuullut jotain?
+
+Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.
+Hän ei ollut kuullut mitään.
+
+-- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä
+huutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.
+
+Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.
+
+Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle
+ja katsoi ulos valoisaan yöhön.
+
+Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon,
+jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä.
+
+-- Joku on hukkumaisillaan!
+
+Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena.
+
+Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois,
+valkoinen yöpuku yllään.
+
+Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta
+heidän ei ollut helppo herätä.
+
+He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet
+sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä
+nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain
+huuteli.
+
+Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. --
+Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen!
+
+Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.
+Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.
+
+Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän
+juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan
+mukana.
+
+Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät
+kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi
+päätä mainingin harjalla.
+
+Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.
+
+Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä.
+Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten
+nuo tuolla kaukana.
+
+Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet
+lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille.
+Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen
+kohinan.
+
+Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.
+
+Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen
+katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten
+huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat
+sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä
+ja hoitaessa purjeita.
+
+Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat
+lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin
+tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli
+sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä
+eteenpäin.
+
+Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät
+avoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri
+joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden
+kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän
+hätähuutonsa.
+
+Hän pani kätensä ristiin.
+
+-- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, --
+Sörenin ja Kjeldin -- --
+
+Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin
+kurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen
+haaksirikkoontuneista alukseen.
+
+Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.
+
+Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon
+takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.
+
+Täti ei huomannut mitään.
+
+Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.
+
+Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet
+makasivat siellä sisällä.
+
+Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat
+aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen
+oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.
+
+Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.
+
+Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa
+Elin rouvalle.
+
+Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti
+ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt
+hänen puheestansa.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin,
+sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut
+ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä
+mahtava kuin sekin.
+
+Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet
+kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen
+ollut kuninkaan jaarli.
+
+Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä
+kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli
+Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.
+
+Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois
+suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa
+tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.
+
+Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä
+yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen
+edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.
+
+Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin
+ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.
+
+Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa
+loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä
+sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt
+entisille teloillensa.
+
+Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.
+
+Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan
+siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.
+
+Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun
+Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut
+hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa
+heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.
+
+Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä
+seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut
+häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina
+musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.
+
+Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli
+suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli
+miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään
+ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki
+olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti
+näyttäytynyt suuremmassa seurassa.
+
+Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä
+kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.
+
+Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä
+oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi,
+sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin
+ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.
+
+Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa
+monenmoista niiltä ajoin.
+
+Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.
+
+Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.
+
+Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
+
+Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän
+pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli,
+eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.
+
+Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen
+vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi
+hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.
+
+Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.
+
+-- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni!
+
+Hän kurotti kätensä lapselle.
+
+-- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua,
+niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti
+haudattuna tuomiopäivän tullessa!
+
+Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.
+
+Hän vaikeroitsi.
+
+Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että
+he olivat juovuksissa.
+
+Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.
+
+Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.
+
+Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat
+sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas
+oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.
+
+Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.
+
+Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin
+ennen.
+
+Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.
+
+Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei
+vielä ollut kulunut loppuun.
+
+Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin
+ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun
+nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.
+
+Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.
+
+Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein
+ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi
+parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse
+talliin.
+
+Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin,
+kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.
+
+Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon,
+jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.
+
+Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut
+otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.
+
+Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten
+omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon
+rakentamiseen.
+
+Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi
+lapselle.
+
+Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.
+
+Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina,
+katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen
+vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi
+hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista
+turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän
+onnellinen.
+
+Eräänä päivänä se myytiin.
+
+Että isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään
+häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi,
+kuten kaikki muut.
+
+Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin
+luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli
+jonkunmoinen renkipoika.
+
+Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä.
+Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin
+että hän oli hänen oma poikansa.
+
+Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin
+hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.
+
+Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan
+kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän
+haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat
+saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja
+hävittämällä.
+
+Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä
+istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin
+silmin.
+
+Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he
+selkäsaunan Thorer Brantelta.
+
+Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän
+tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä
+tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.
+
+Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin
+kuoliaaksi.
+
+Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.
+
+Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo
+valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten
+niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.
+
+Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta
+siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.
+
+Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta,
+jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.
+
+Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran
+oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.
+
+Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.
+
+-- Taivaan urut soivat, sanoi hän.
+
+Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.
+
+Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.
+
+-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti
+ennustaa onnea.
+
+Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.
+
+Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset,
+ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.
+
+Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi
+paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.
+
+Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa.
+Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja
+lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä
+löisi häntä.
+
+Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti
+hänet siihen.
+
+Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.
+
+Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän
+puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.
+
+Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä
+tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat
+huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.
+
+Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan
+tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen
+oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.
+
+Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.
+
+Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja
+hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.
+
+Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli
+turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.
+
+Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen
+kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet
+punaisiksi.
+
+Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli
+niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.
+
+-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että
+tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...
+
+Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.
+
+-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen
+päin.
+
+-- Ei, en minä tahdo mitään.
+
+Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut
+ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja
+alkoi särpiä kahviansa.
+
+-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin
+myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!
+
+Sitten ei puhuttu sen enempää.
+
+Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.
+
+Ja niin hän meni.
+
+Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut
+kylällä huvittelemassa.
+
+Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli
+juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.
+
+Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.
+
+Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin
+Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi
+järjestys.
+
+Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.
+
+Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa
+mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin
+pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle.
+Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin
+rouvan oikea käsi.
+
+Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin
+olisi ollut hänen äitinsä.
+
+Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia
+asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi,
+mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut
+muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen,
+varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.
+
+Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut
+kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.
+
+Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.
+
+Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli
+nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut
+tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä
+nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin
+syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun
+poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa
+kertomuksilla suvun komeudesta.
+
+Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle.
+Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan
+valtakuntaan.
+
+Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän
+kutsua Hesekieliä isäksi.
+
+Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan
+tietää tämän.
+
+Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää
+turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta
+riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.
+
+Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä
+poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.
+
+Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin
+paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja
+päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä.
+Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.
+
+Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.
+
+Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia
+pyörteitä ja pieniä putouksia.
+
+Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni
+neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan.
+Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja
+läksivät matkaan liian aikaiseen.
+
+Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka
+laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.
+
+Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.
+
+Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi
+veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.
+
+Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä
+pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä
+sellaisina -- --
+
+Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.
+
+Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän
+havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä
+oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä
+kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka
+ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän
+myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään.
+Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa,
+ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät
+niiden yritykset onnistuneet.
+
+Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne
+onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja
+pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli
+vienyt ne mukanaan syvyyteen -- --
+
+Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja
+lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen
+poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se
+sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.
+
+Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel
+tiesi että kaikki oli totta.
+
+Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista
+havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.
+
+Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden
+parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.
+
+Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut
+koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.
+
+Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli
+tuon ilkeän virran lähettyvillä.
+
+Samaa mieltä oli isäkin.
+
+Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.
+
+Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli
+mustelma.
+
+Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.
+
+Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa
+kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.
+
+Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.
+
+Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.
+
+Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He
+laskeutuivat harjua alas navetan taakse.
+
+Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.
+
+Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti
+puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja
+kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään
+suuremmat.
+
+Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei
+Pikku-isän mukanaan kotiin.
+
+Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen
+vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.
+
+Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi
+hän.
+
+Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen
+jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.
+
+He kulkivat rantaa pitkin.
+
+-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä
+Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä
+kivellä, häntä katsellen.
+
+-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa
+suolaamoon.
+
+Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa,
+tarrautuen hänen käsivarteensa.
+
+Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.
+
+Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli
+tapana.
+
+Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.
+
+Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.
+
+Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.
+
+Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.
+
+-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.
+
+Jotainhan hänen täytyi sanoa.
+
+Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?
+
+Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.
+
+-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja
+Pikku-isä. -- Hän nauroi.
+
+-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.
+
+Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen;
+näytän sinulle jotain.
+
+Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.
+
+Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti
+itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli
+vene.
+
+Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.
+
+-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen
+vesille.
+
+Ja sen he tekivät.
+
+Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan.
+Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin
+valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.
+
+Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman
+mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut
+muuta alusta kuin tuo kurja proomu.
+
+Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten
+Pikku-Gunn.
+
+Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti
+veneen.
+
+Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi,
+kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.
+
+Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.
+
+-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.
+
+-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun
+rantani.
+
+Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen
+laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen
+ympärillään.
+
+-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.
+
+Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut
+hänet.
+
+Se tunne ei ollut miellyttävä.
+
+Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi
+merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat
+ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten
+miesten tavoin.
+
+Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa
+alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat
+seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla
+matalikolta avovedelle.
+
+Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.
+
+Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku --
+pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin
+askelin, uudet merisaappaat jalassa!
+
+Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa
+ylöspäin.
+
+Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.
+
+Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä
+pikku särkiä.
+
+-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.
+
+Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.
+
+Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.
+
+-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta
+on olla poika!
+
+Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen
+toisiaan kiireestä kantapäähän.
+
+-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn
+arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.
+
+Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton
+saada häntä sanomaan syytä.
+
+Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön
+rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei
+luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon
+oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.
+
+Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori
+kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa
+olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta
+täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla.
+--
+
+Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä
+tiehensä.
+
+Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.
+
+Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän
+välinsä olivat hiukan kireät.
+
+Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa
+kätensä.
+
+-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!
+
+Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.
+
+Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa
+empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut
+kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.
+
+Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään
+Hesekielin talolle.
+
+Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi
+hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen,
+oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.
+
+-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!
+
+Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan
+hänen venehuoneessansa.
+
+Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.
+
+Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei
+kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.
+
+Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.
+
+Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän
+oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa.
+Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.
+
+Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he
+purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.
+
+He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran
+keväällä.
+
+Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti
+kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori
+sulki näköalan.
+
+Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana
+veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.
+
+Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä
+ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi
+liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista
+solinaa.
+
+He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.
+
+Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.
+
+-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.
+
+Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.
+
+-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!
+
+Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo
+alkanut käydä koulua.
+
+Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli
+kaupunki.
+
+Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.
+
+-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes
+yhdellekään lehmälle -- --
+
+Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.
+
+-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.
+
+Sitten veti hän poikasen mukaansa.
+
+Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.
+Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.
+
+Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja
+ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota
+keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut
+kultavyö.
+
+Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut
+niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista
+suluista hienoina suihkuina.
+
+Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän
+hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn
+ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He
+voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.
+
+Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne
+yhdessä.
+
+Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia.
+He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa --
+ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he
+löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen
+toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä...
+ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään
+tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.
+
+Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä
+pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät
+joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin
+silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --
+
+Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat
+suljetut muilta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa
+ulkosalle.
+
+Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne
+halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.
+
+Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He
+seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että
+Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin.
+Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin
+syvälle, että se nousi sille yli polvien.
+
+Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.
+
+Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.
+
+Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko
+ne viedä aina Enkelantiin saakka -- --
+
+Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli
+opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi,
+kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun
+Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän
+joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --
+
+Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.
+
+Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.
+
+Hän tuskin huomasi sitä.
+
+Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken
+vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.
+
+-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?
+
+Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti
+ja oli joutunut vesikuoppaan.
+
+Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan
+katketa hänen kurkkuunsa.
+
+-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.
+
+Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä
+lapsenkatseellaan.
+
+-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa
+kädenlyönnillä.
+
+Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät
+he sen molemmat.
+
+
+
+
+
+
+II
+
+
+
+
+5.
+
+
+Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.
+
+Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista
+luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä
+ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu,
+kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä
+ulkona merellä että kotosalla.
+
+Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.
+
+Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen
+vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa
+mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.
+
+Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui,
+kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa,
+missä vain saivat.
+
+Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne
+harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.
+
+Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin
+kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja
+harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi
+kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat,
+hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki,
+jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä
+pitkänä valkoisena saattueena.
+
+Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut;
+silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.
+
+Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät
+veneenlaudat uivat maihin.
+
+Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei
+kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen
+noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon.
+Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän
+mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.
+
+Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla
+että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on
+kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät
+valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...
+
+He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä.
+Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he
+pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla
+pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien
+puolesta.
+
+Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat
+levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti,
+alakuloisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla!
+Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin
+että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata
+vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään
+sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä
+täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se
+uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä
+hukkumaisillaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos
+huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin
+kalastuspaikoilta.
+
+Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei
+olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja
+hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin
+rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli
+valkoista hiedikkoa.
+
+Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat
+kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin
+valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai
+suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.
+
+He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus
+valtaa heidän sydämensä.
+
+Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat
+huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat
+riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen
+tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta
+avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.
+
+Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat
+nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin
+raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, --
+he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin
+repaleinen kuin se onkin...
+
+Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin
+palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka
+ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet
+vanhuudenturvansa.
+
+Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä
+uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset
+kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat
+kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.
+
+Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous
+merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet
+lapsetkin.
+
+Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä
+-- ja rukoillaan kenties -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen.
+Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on
+tulossa. Onhan nyt kevät!
+
+Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa.
+Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden
+astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen
+varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.
+
+Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset
+laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset,
+jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja
+keltakukkaista maailmaa.
+
+Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa
+teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne
+kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.
+
+Kaikkialla on eloa ja liikettä.
+
+Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan
+voimakas, raaka lemu.
+
+Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon
+rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat
+ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten
+kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua,
+kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.
+
+Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät
+veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli
+tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä
+syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.
+
+Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo
+saatu muutamia apajia.
+
+Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat
+kalasaalista.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee
+jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä
+useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.
+
+Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on
+saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy
+juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.
+
+Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja
+rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa
+emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä.
+Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat
+järkkymättömät.
+
+Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden
+hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa.
+Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton
+tunkea tänne.
+
+Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä
+ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat
+olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.
+
+Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana
+kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen,
+jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.
+
+Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen
+kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.
+
+Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena,
+seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin
+ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää
+astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet
+tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja
+raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet
+pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin
+entisille paikoilleen.
+
+Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä,
+että ne olivat tulleet takaisin.
+
+Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua
+tuollaisten ajatusten valtaan! --
+
+Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät
+vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo
+korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä
+pitkin.
+
+Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa
+ääreen.
+
+Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin
+rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.
+
+Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä,
+järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla
+arvonantoa.
+
+Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän
+samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä
+arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen,
+kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.
+
+Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.
+
+Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.
+
+Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut
+viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset
+eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt
+rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan
+lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.
+
+Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille
+tämä osoitti hyvyyttä.
+
+Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen,
+-- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.
+
+Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt
+koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän
+ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat
+tulleet hänen osaksensa.
+
+Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan
+hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa
+tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi
+nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.
+
+Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen
+mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia
+katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan
+mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse
+tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen
+päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin
+tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä
+muuanne oppimaan jotain muuta.
+
+Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.
+Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin
+Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.
+
+Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka
+kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että
+hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.
+
+Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat.
+Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on
+toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja
+odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan.
+Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä
+rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.
+
+Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.
+
+Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole
+sama mies kuin muinoin.
+
+Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa:
+hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja
+kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä
+vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä
+hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa
+lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman
+tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että
+menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen
+mielessänsä.
+
+Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy
+koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei
+edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi.
+Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää
+hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset
+silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti
+enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.
+
+Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka
+koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin
+että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua
+haaveisiin.
+
+Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä
+venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea
+tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun
+sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman
+näyn.
+
+Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- --
+hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän,
+Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --
+
+Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä
+siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen
+koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi
+työskennellä.
+
+-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain
+aikaan.
+
+Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon
+hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.
+
+Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran
+vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten
+voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.
+
+Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan.
+Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän
+väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä,
+uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.
+
+Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä
+ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- --
+varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa
+vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.
+
+Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin
+selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa
+jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi
+paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja
+laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja
+tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten
+silloin.
+
+Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin
+tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen
+tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän
+palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän
+tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja
+hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen
+eikö Gunvor palaisi -- --
+
+Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä
+että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän
+kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä
+niin köyhäksi.
+
+Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä
+sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli
+heidän tyytyminen pirstaleisiin -- --
+
+Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin
+kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.
+
+Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että
+hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän
+voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki
+voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut
+kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa
+ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei
+hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein
+kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.
+
+Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä
+jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä
+ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut
+Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin
+pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan
+kalastaja menetä henkeänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia
+tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa
+mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä.
+Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin
+kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka
+mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo
+omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän
+vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --
+
+Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia,
+tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän
+voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki
+nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti
+vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän
+lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli
+paljastanut kauhunsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään
+yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen
+ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.
+
+He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.
+
+Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja
+kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan
+tahtoo hän tutustuttaa heidät.
+
+Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti
+nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa
+kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää
+ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön
+edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla
+mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä.
+Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin,
+ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä.
+Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia.
+Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen
+hyvästä tahdostansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta
+mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.
+
+Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi
+vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto
+ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.
+
+Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen
+saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.
+
+Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat
+olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan
+voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka
+hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän
+voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen
+oli hän varmaankin oppinut Andersilta.
+
+Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään
+lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta
+veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät
+asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa.
+Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki,
+jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin
+että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei
+useampia -- --
+
+Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn
+luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin,
+kuin kasvatusisänsä tekemiin.
+
+Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan
+vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa.
+Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä
+ollut mitään sanottavaa.
+
+Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain
+aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen
+kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän
+talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se
+tuotti suloista onnea.
+
+Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn
+komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen
+vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä
+valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä
+pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.
+
+Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden
+parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua
+joltisenkin säännölliseen opetukseen.
+
+Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että
+hänen nyt on istuttava sisässä.
+
+Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein
+hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa
+kirkkoon.
+
+Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin
+levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli
+ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.
+
+Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi.
+Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla
+sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.
+
+Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin
+ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta
+lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.
+
+Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi
+koskaan saada lukemaan läksyjänsä.
+
+Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei
+päästä häntä ripille.
+
+Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.
+
+Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin
+lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin
+kauheinta mitä hän tietää.
+
+Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue
+läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että
+täti ei ymmärtäisi häntä.
+
+Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen
+lehdiksi sileällä pohjalla.
+
+Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon
+taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät
+putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän --
+huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.
+
+Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa
+oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.
+
+Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen
+katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.
+
+Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.
+
+Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas
+valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä,
+hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin
+luonnon suurta kirjaa.
+
+Apua ei täti siten saa mistään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.
+
+Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut
+olla niin vaikeata.
+
+Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä
+sisällä.
+
+Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee,
+kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet
+liitävät yli hohtoisain laineiden.
+
+Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo
+ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat
+kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...
+
+Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...
+
+Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä
+liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --
+
+Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee
+hajalle -- --
+
+-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa
+se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen
+pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...
+
+Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.
+Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...
+
+Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä
+katkismusta.
+
+-- Mitä kaste on?
+
+Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- --
+
+Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi
+rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...
+
+Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten
+toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten
+ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää
+riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän
+loi tutkivan katseen tätiin.
+
+-- Voisit kertoa minulle jotain!
+
+Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä
+päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa
+seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.
+
+Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.
+
+Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja
+heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.
+
+-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?
+
+Täti näytti huolestuneelta.
+
+Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa
+Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --
+
+Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan
+sää niin kaunis.
+
+Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä
+alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli
+ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.
+
+Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten
+hänen oli tapana -- --
+
+Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan
+vuoristoon.
+
+Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
+Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.
+
+Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin
+kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.
+
+Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin
+selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin
+hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi
+synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.
+
+Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa,
+mitä häntä vastaan oli rikottu.
+
+Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä
+hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.
+
+Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
+Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.
+
+Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä
+eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt
+olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen
+oli vieläkin hullumpaa.
+
+Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli
+huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet
+uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei
+antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.
+
+Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari.
+Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän
+lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara
+mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että
+ihmistapoja.
+
+Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten
+siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan
+hänet jälleen armoihin.
+
+Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa
+siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes
+lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.
+
+Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin
+olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --
+
+Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen
+vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä;
+hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.
+
+-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua,
+ystäväiseni!
+
+-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi
+lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle...
+Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella...
+Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on
+elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?
+
+Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa
+hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää
+elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen.
+Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.
+
+Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.
+
+Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.
+Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.
+
+Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun.
+Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän
+ei sanonut mitään.
+
+Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille
+kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.
+
+Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin
+pian.
+
+Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen
+piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.
+
+Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.
+
+Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin
+askelin, aivan kuin vanha kalastaja.
+
+Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki
+tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle
+mieleen.
+
+Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
+Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
+säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
+Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.
+
+Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että
+hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla
+ihmisiksi.
+
+Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen
+mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.
+
+Isä Hesekiel oli kärsivällinen.
+
+-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. --
+Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.
+
+Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa,
+mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli
+jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui
+hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin
+lapsenkasvoihinsa.
+
+Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen
+ilmeen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut parisen viikkoa.
+
+Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.
+
+Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko
+päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin
+suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta
+Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.
+
+Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana
+miehenä, ja se loukkasi häntä...
+
+Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin
+naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain
+tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen
+Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä
+olla oikein suuttunut itselleen.
+
+Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.
+
+Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä
+ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.
+
+Mutta Gunn ei tullut.
+
+Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa,
+josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin
+vankilassa! -- --
+
+Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti
+nyörin kädestään -- --
+
+Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...
+
+Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää
+siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja
+rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä
+suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan
+edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --
+
+Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut
+niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --
+
+Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta
+mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä
+-- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä
+kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi
+Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja
+vapaa mies...
+
+Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel
+jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi
+merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi
+kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos
+joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea
+syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä
+silloin menettivät ne voimansa...
+
+Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja
+siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut
+vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...
+
+Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok
+ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen,
+jolta hän oli oppinut ne...
+
+Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...
+
+Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.
+
+-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.
+
+Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja
+köydet olivat aivan uudet...
+
+Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus
+liukui eteenpäin! -- --
+
+Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä
+katsomaan -- --
+
+Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! -- --
+
+Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.
+
+Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän
+alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän
+ei tiennyt, mitä se oli.
+
+Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen
+kyyneleitään.
+
+Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä
+halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi,
+hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan
+kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden
+saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...
+
+Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta
+aina hän siitä pelastuisi -- --
+
+Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!
+
+Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella,
+tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi
+hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä
+koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.
+
+Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti
+pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen
+Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän
+tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja
+makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.
+
+Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- --
+
+Silloin otti joku häntä ranteesta.
+
+Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää
+sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!
+
+Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.
+
+Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni
+tiehensä.
+
+Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat,
+itkettyneet kasvonsa.
+
+Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.
+
+-- Mikä sinun on, Pikku-isä?
+
+Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan,
+rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.
+
+Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.
+
+-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota
+kiivautesi minulle tuottaa!
+
+Ja muori jätti hänet yksin.
+
+Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
+Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!
+
+Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen
+nähdä että hän oli sairas.
+
+Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja
+huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi
+kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.
+
+Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.
+
+-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä
+voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä
+tavoin!
+
+Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!
+
+Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.
+
+Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä
+sydämessään oli hyvä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta
+ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja,
+mitä hän tiesi.
+
+Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta
+kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei
+hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.
+
+Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena,
+tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.
+
+Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden
+salmen kautta ulos lahdesta.
+
+Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat
+hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen
+järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.
+
+Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin
+koskessakin.
+
+Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen
+povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko
+hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.
+
+Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt
+tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne.
+Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän
+tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --
+
+Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen
+lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä...
+Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei
+kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan
+ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen
+kaltaiseksensa...
+
+Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli
+Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti
+hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.
+
+Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver
+oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että
+he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian
+istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä.
+Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi
+veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla
+kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen
+kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen
+osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?
+
+Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.
+
+Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta
+haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.
+
+Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.
+
+Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli
+tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän
+suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.
+
+Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.
+Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.
+
+Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin
+rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut
+kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata
+nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.
+
+Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt
+epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että
+Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut
+seurustella Pikku-Gunnin kanssa.
+
+Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja
+pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli
+enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen
+jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta
+tyttönen ei ollut rannassa.
+
+Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta
+Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli
+Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli
+jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat
+hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten
+ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli
+mielellään jäänyt sinne.
+
+Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin
+vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.
+
+Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo
+tulossa kotiin pappilasta.
+
+Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä...
+siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen
+loisketta ja puhelua.
+
+Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan
+rajuilma tulossa?
+
+Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon
+suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä
+tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä
+alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.
+
+Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!
+
+    "Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan!
+    Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa
+    vaaroilta väijyviltä polulla elämän."
+
+Oliko Tobine palannut?
+
+Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He
+kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.
+
+Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.
+
+Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen
+helmaansa ja suuteli sitä.
+
+-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä
+niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella,
+että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.
+
+Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä
+käynyt niin kummalliseksi.
+
+Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.
+
+-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä
+kotiljonkia?
+
+Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.
+
+-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!
+
+Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.
+
+-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!
+
+Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.
+
+-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla
+on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin
+Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun
+lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa
+taivuttaa minun niskaani!
+
+Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja
+nauroi.
+
+-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella
+miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.
+
+Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin
+perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana
+ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
+
+Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli
+hänen olonsa ollut tuolla kaukana?
+
+Tobine oikaisihe.
+
+-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain
+nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä.
+Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin
+vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä
+minun oli siellä hyvä olla -- --
+
+Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
+
+-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki
+minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?
+
+Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.
+
+Sitten hän mainitsi erään nimen.
+
+Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut
+jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.
+
+Tobine nauroi.
+
+-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi
+tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin
+minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät
+ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun
+hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä.
+Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.
+
+Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.
+
+Tobine silmäili häntä uteliaasti:
+
+-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua
+ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä
+eikä yhtään sielua!
+
+-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin
+saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --
+
+-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia,
+kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista
+kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku
+hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan,
+joka meidät on luonut!
+
+Hän nousi ja katsoi ulos merelle.
+
+-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota
+hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan,
+onko aaltojen alla rauhallista?
+
+Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!
+
+Tobine kävi istumaan.
+
+-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan
+myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää
+kuolla!
+
+Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.
+
+Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.
+
+-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa
+minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös...
+etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?
+
+Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.
+
+-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä
+sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!
+
+Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi
+tuulessa.
+
+-- Näetkö, nyt nostan purjeet!
+
+Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos,
+tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt
+kaiken ikäni!
+
+-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...
+
+-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun
+viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy,
+silloin saan minä seurata sitä.
+
+Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen
+jälkeensä ja veti hänet takaisin.
+
+-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine
+säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.
+
+Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan
+onkaloon.
+
+-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon
+rukoilemaan minun puolestani!
+
+Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.
+
+-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin
+mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää
+palata sieltä takaisin!
+
+Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.
+
+-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!
+
+-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku
+lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta
+tuskasta!
+
+Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.
+
+-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
+mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
+Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
+Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!
+
+Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.
+
+Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää
+lainetta kohden.
+
+Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä
+kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa
+alas.
+
+-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut
+maalle!
+
+Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.
+
+Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi
+hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka
+oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt
+Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa
+hänet.
+
+Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula
+pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen
+myrskyn puhkeamista.
+
+Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty.
+Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana
+hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.
+
+Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
+Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
+Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.
+
+Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen
+kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.
+
+    "Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä,
+    missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos
+    saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin
+    oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä
+    en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä
+    koskaan. Terveisiä lähettää
+
+                       Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."
+
+Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille
+valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi
+vapautettu raskaasta taakasta.
+
+Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta
+ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli
+sairas koti-ikävästä.
+
+Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä
+että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina
+tuntunut tyhjältä.
+
+Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka
+Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki
+tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.
+
+Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.
+
+Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket
+kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.
+
+Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.
+
+Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta
+hankkia hänelle kotiopettajatar.
+
+Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän
+itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.
+
+
+
+
+
+
+III
+
+
+
+
+10.
+
+
+Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.
+
+Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään
+että hän tulisi hänen luoksensa.
+
+Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä
+maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa
+tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan
+mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut
+myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän
+asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä
+ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta
+kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut
+että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää
+häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän
+kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja
+ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen
+he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,
+niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --
+
+Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei
+jaksanut kuulla niitä loppuun.
+
+-- No, lähdetään nyt matkaan!
+
+He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari
+aavistikaan, olivat he jo perillä.
+
+Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.
+
+Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti
+kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi
+tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat
+ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.
+
+Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.
+
+Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien
+välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.
+
+Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.
+
+Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei
+maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.
+
+Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti
+olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.
+
+Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän
+hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.
+Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin
+norjankieltä.
+
+Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan
+maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet
+monta vuotta Norjassa.
+
+Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff
+kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa
+vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
+olleet kaukana sieltä.
+
+Falck tarkkasi häntä.
+
+Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen
+täytyi tuomarin katsoa häneen.
+
+Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät
+aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma
+tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun
+piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei
+hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,
+perinnäistä hienostumista.
+
+Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään
+yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti
+hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan
+siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!
+
+Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se
+olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.
+
+Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.
+
+Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat
+kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.
+
+Luettiin iltarukous ja laulettiin.
+
+Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha
+virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.
+
+Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.
+
+Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff
+sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että
+sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...
+
+Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.
+
+Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.
+
+Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja
+poltellen paperossiansa.
+
+Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä
+häntä häiritsemään.
+
+Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti
+siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä
+seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä
+kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan
+katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä
+räpytellen -- --
+
+Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen
+toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi
+nokkaansa -- --
+
+Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.
+
+-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on
+yhtäläistä...
+
+Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen
+silmissään välähti jotain salaman tapaista.
+
+Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.
+
+Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.
+
+Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
+Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.
+
+Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.
+
+-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...
+
+Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.
+
+Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne
+olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.
+
+Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa,
+lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa...
+
+Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- --
+
+Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties
+hän jälleen oli maanpaossa...
+
+Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän
+puhella.
+
+-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken
+kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on
+miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella
+kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja
+virsikirja kädessä.
+
+Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut
+tarpeen. Sen parempi!
+
+-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin,
+kaikkialla voi olla onnellinen!
+
+Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa
+-- odotellessaan.
+
+Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?
+
+-- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla
+äänellä:
+
+-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys
+nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.
+
+Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen
+mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.
+
+Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä
+Venäjän veripunaisen taivaanrannan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa --
+ja laskeutuivat lepoon.
+
+Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon
+surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --
+
+Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain
+seuraavana aamuna.
+
+Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä
+tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.
+
+Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.
+
+Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään,
+sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.
+
+Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen
+ihminen, se minun täytyy sanoa!
+
+Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.
+
+-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.
+
+-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada
+lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa
+ja lähteä täältä.
+
+Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean
+kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.
+
+-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta
+tuossa naurussa oli haikea sävy.
+
+Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin
+pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän
+ilolla.
+
+-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!
+
+Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän
+aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin
+käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.
+
+Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota
+vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut
+täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen
+tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- --
+ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --
+
+Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.
+
+Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan
+ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.
+
+-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä
+oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni
+hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä
+oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?
+
+-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä
+hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.
+
+Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.
+
+-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti
+miehet noutamaan hänen tavaroitansa.
+
+Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin
+matkaan.
+
+Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he
+sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin,
+veltoin siivenlyönnein.
+
+Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain
+aamulla ei hän ollut puhelutuulella.
+
+Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin
+pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli
+ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä:
+nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla
+kuljettaessa.
+
+Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.
+
+Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan
+itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan
+huntuun verhottuna.
+
+Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
+
+Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.
+
+Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.
+
+Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
+Tietystikin oli niin! -- --
+
+-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan
+jotakin.
+
+-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus
+ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa --
+sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.
+
+Rouva Baranoff ei vastannut mitään.
+
+Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!
+
+Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan
+ikävä!
+
+Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.
+
+-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.
+
+Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin.
+Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät
+luottamusta hänen mielessänsä.
+
+-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.
+
+Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä
+mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei
+voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te
+sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?
+
+-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita
+mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.
+
+-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!
+
+Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.
+
+Falck katui sanojansa.
+
+Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja
+hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.
+
+-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?
+
+Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
+Falckiin vaikutti kammottavalta.
+
+Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista
+laulua.
+
+-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin
+kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa
+äskeistä keskustelua.
+
+-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
+Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...
+
+-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä
+aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?
+
+-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen
+maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa
+pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän,
+"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei,
+sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että
+hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi
+tietää se -- --
+
+Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.
+
+Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.
+
+-- Pelkäättekö te?
+
+Rouva Baranoff pudisti päätänsä.
+
+-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän
+viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja
+kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon --
+se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --
+
+Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.
+
+Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä
+äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä
+hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!
+
+Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista,
+sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi
+Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --
+
+Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin
+varhain aamulla.
+
+Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut
+luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.
+
+Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä
+äänettömäksi ja suljetuksi.
+
+Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva
+pihassa heille vastaan.
+
+Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut
+asiasta.
+
+Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi
+tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.
+
+Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin
+katsein.
+
+Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen
+eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
+
+-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta -- On niin
+kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.
+
+Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi,
+tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka
+saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi
+Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.
+
+-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on
+parempi niin!
+
+
+
+
+11.
+
+
+Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet
+menojaan.
+
+Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään
+mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi
+heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.
+
+Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
+Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.
+
+Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan
+päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa,
+vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se
+rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.
+
+Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia
+luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.
+
+Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti
+Veraan.
+
+Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut
+tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon
+kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka
+vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua,
+oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.
+
+Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin
+rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten
+kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan
+vapautta ja edistystä.
+
+Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi
+hän itse merenkin tyyntymään.
+
+Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin
+kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.
+
+Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä
+näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä.
+Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä
+katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff
+oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin
+epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että
+Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.
+
+Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa
+hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain
+hänestä kerrottavaa.
+
+Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten
+kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui
+jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä
+laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman,
+että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli
+tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli
+niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt
+mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista
+seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa.
+Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin
+kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.
+
+Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin
+alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.
+
+Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat
+he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!
+
+Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan
+kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui
+aivan kuten heistäkin.
+
+Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta
+Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että
+kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän
+tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä
+ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan,
+tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä.
+Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten
+loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin
+ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin,
+melkeinpä olemattomiin.
+
+Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä
+niin hyvin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin
+kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten
+täti.
+
+Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä
+keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä
+suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että
+ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.
+
+Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin
+oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli
+pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.
+
+Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.
+
+Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.
+
+Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera
+heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet
+esiin.
+
+Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.
+
+-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!
+
+Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui
+kernaasti ja oppiminen kävi helposti.
+
+Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän
+ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt
+isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.
+
+Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella
+viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik
+tanssivat yhdessä.
+
+Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän
+järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän
+muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja.
+Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin
+kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan,
+ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin.
+Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut
+toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi
+näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti
+pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut
+kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu
+voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten
+porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan
+karkeloansa.
+
+Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista
+matkalippaista.
+
+Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.
+
+Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat
+etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.
+
+Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän
+ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.
+
+Siellä oli niin paljon katseltavaa.
+
+Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua
+gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia
+ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.
+
+Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui
+pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi
+aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella.
+Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.
+
+Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan
+kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen
+kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä
+vastaan, pelastaen Andromedan.
+
+Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei
+koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten
+olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!
+
+Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen
+pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.
+
+Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet
+merta kuolleinensa.
+
+Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla
+katsomatta.
+
+Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
+Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät
+kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.
+
+Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja
+kolkutti ovea.
+
+Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi
+päästäen hiljaisen huudahduksen.
+
+Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut
+nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki,
+purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani,
+ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.
+
+Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän
+ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja
+suurenmoiselta hän vaikutti.
+
+Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka
+kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.
+
+-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni
+muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä
+juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen
+haaveeni.
+
+Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera
+keskeytti hänet.
+
+-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia
+-- tulevia aikoja varten!
+
+-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa
+te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne
+täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?
+
+Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla
+alalla.
+
+Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. -- Puhukaa
+kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat
+todellisuuden!
+
+Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain
+valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan
+ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten
+kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja
+aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili
+kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden,
+revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.
+
+Vera tuli hänen luoksensa.
+
+-- Tuollainen huvittaa minua!
+
+Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia
+ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri,
+auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt
+laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä
+gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili
+puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla
+kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin
+kuuluivat kuolleille kuin eläville.
+
+-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. --
+Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille...
+
+Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle
+hyödyksi.
+
+Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne
+rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me
+itsekään vai emme.
+
+Tuomari loi häneen tutkivan katseen.
+
+-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman?
+kysyi hän.
+
+Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa
+kuvastui tuskaa.
+
+-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee
+minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä
+mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää
+sitä?
+
+Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.
+
+Falck ei vastannut.
+
+Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen
+valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät
+piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa
+väriloisteessa.
+
+Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu,
+jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan
+viehättävää...
+
+Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera
+laski kätensä hänen käsivarrellensa.
+
+-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta
+sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain
+olisi aikaa siihen...
+
+-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?
+
+-- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran
+täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa,
+silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston
+kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!
+
+Falck tuijotti häneen.
+
+-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi
+tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt
+antako minun kauemmin häiritä itseänne.
+
+Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.
+
+Vera pidätti hänet jälleen.
+
+-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on
+tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet
+eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se
+on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte
+sen.
+
+Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.
+
+-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...
+
+-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua
+hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...
+
+-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...
+
+-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...
+
+Vera polki jalkansa maahan.
+
+-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! -- -- Huomaan teidän
+pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla
+levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö
+ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin
+ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se
+merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana.
+Häntä ei mikään voi vahingoittaa.
+
+Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä
+totta. Hän seisoi kynnyksellä.
+
+Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta
+hymyään.
+
+Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä
+lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.
+
+Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun
+tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.
+
+-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona
+puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää
+vaienneet soinnut.
+
+-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. --
+Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.
+
+Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki
+hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei
+voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi
+pitää oman itsensä rauhassa muilta.
+
+Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän
+kuluessa oli tapahtunut.
+
+Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella
+rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja
+varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen
+päässänsä.
+
+-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan
+lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo
+ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia
+seikkoja -- --
+
+Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään.
+Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa.
+Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera
+koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan
+oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva,
+olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla
+varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi
+hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi.
+Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta.
+Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta
+että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä
+hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat
+hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä
+hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran
+puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan
+hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera
+uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista
+asioista.
+
+Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui
+tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä
+Pikku-Gunnille.
+
+Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin
+voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran
+tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.
+
+Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi
+jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.
+
+Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.
+
+-- Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei
+lapsella ole mitään hätää.
+
+Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta
+tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan
+vartioimassa hänen lastansa.
+
+Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli
+suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.
+
+Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset
+raukeamaan tyhjiin.
+
+Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä
+pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä
+tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan,
+äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.
+
+Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
+Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.
+
+Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti
+hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi
+hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.
+
+Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa.
+Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina
+vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien
+tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista,
+silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.
+
+Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä
+aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --
+
+Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva,
+jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava
+kaikelle maailmalle.
+
+Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse
+kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa.
+Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä
+ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut
+itsestänsä että hän kävi vanhaksi.
+
+Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt,
+oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.
+
+Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin.
+Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin
+kaltaiseksi.
+
+Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera
+Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille
+aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin
+opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta
+eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit
+siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.
+
+Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi,
+Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin
+kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.
+
+Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi
+ja hengitti aina vaivaloisemmin.
+
+Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia
+olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon
+eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä
+jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää
+jollekin.
+
+Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.
+
+Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia
+kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.
+
+Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli
+varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.
+
+Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla
+ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen
+kirjeisiinsä nähden.
+
+Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata,
+kirjoitti hän uudelleen.
+
+Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat
+matkoilla.
+
+Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.
+
+Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä
+sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen
+puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron.
+Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.
+
+Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi
+sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei
+kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla
+toisin.
+
+Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän
+kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona,
+hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun
+luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta
+kuinka onkaan laitasi, täti?
+
+-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...
+
+-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua
+vuoteeseen.
+
+Täti näytti pelästyneeltä.
+
+-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina
+kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.
+
+-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.
+
+Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.
+
+Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.
+
+Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä
+tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn
+verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä
+vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.
+
+Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
+Torgersenille.
+
+Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä
+punaisemmiksi.
+
+-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että
+ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --
+
+Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan
+sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.
+
+Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.
+
+Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se
+ehkä oli lievää keuhkokuumetta.
+
+Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui
+jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä
+rasitti vain väsymys ja unettomuus.
+
+Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän
+valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket
+yksiksensä.
+
+Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän
+lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin
+luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja
+navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä
+kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.
+
+Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa
+milloinkin oli tekeillä -- --
+
+Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja
+Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen
+pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut
+sietää -- --
+
+Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta
+esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.
+
+Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- --
+hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella
+uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys
+jostakin toisesta.
+
+Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli
+heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä,
+vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.
+
+Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti
+voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen
+silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne
+olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.
+
+Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen
+kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä
+tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.
+
+Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä
+menneitä.
+
+Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi --
+sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.
+
+Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana,
+niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin
+rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut
+kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.
+
+Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat
+huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.
+
+Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.
+
+Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli
+siitä aina tieto edeltäpäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan
+vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti
+eteensä vilkkain, jännittynein katsein.
+
+-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi
+sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi
+ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen
+sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä
+nyt on kaikki lopussa!
+
+Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta
+siitä mitä odotit?
+
+Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: --
+Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot,
+jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin
+liikkeelle liian varhain, -- niin, niin...
+
+-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja
+mukana oikea makupala...
+
+-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei
+se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...
+
+Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä
+noutamaan isoäitiä.
+
+Mutta täti otti häntä kädestä.
+
+-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun
+aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki
+ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...
+
+Hän mumisi hiljaa, lempeästi.
+
+-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän
+palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän
+olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun
+olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni,
+silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun
+palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."
+
+Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen
+vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin
+kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.
+
+Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.
+
+-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä
+tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta
+ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta
+liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta
+tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!
+
+-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata
+itseänsä!
+
+Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
+
+-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko
+joku ulkona?
+
+Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin
+piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.
+
+-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi!
+kuiskasi hän.
+
+Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.
+
+Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
+Torgerseniä.
+
+Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.
+
+Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi.
+Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti
+hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle
+mitään syötävää.
+
+Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt
+työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa
+hänelle.
+
+Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista
+sairaanhoitajatar.
+
+Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä
+edelleen suljettuna.
+
+Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että
+hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen
+itsellensä.
+
+Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina --
+varsinkin kaikelle surulliselle.
+
+Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.
+
+Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten.
+Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä
+ylös.
+
+Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen
+viereiseen kamariin.
+
+Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin
+luo.
+
+Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän
+hengittikään.
+
+Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin
+surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.
+
+-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan
+kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule
+kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi
+ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!
+
+Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen
+kasvonsa tädin polttavaan käteen.
+
+-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
+Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --
+
+-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko,
+että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö,
+paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --
+
+-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se
+tulee kaipaamaan minua.
+
+Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin
+kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin
+olisi tiennyt mistä oli kysymys.
+
+Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.
+
+-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo
+hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?
+
+Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.
+
+-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita
+siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!
+
+Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan
+tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky
+yli maan!... minne voin piiloutua?
+
+Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.
+
+-- Sen tiedät kyllä, täti!
+
+-- Kuinka käy murheellisten sydänten?
+
+-- Heillä on Kristus!
+
+Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma
+asiastaan.
+
+Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä!
+kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun
+olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!
+
+Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:
+
+-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja
+pidä meistä huolta!
+
+Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että
+Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi
+levollisemmaksi.
+
+-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä...
+Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?
+
+Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.
+
+Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.
+
+Täti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- --
+
+-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä
+olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole
+enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!
+
+Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät
+syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.
+
+-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!
+
+Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.
+
+Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten
+noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta
+ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli
+niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä
+kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt
+enää ketään.
+
+Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.
+
+Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.
+
+Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin
+kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa
+kuoleman syvyyksiin.
+
+Kului tunti.
+
+Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen
+silmänsä olivat tummat ja suuret.
+
+-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!
+
+Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.
+
+Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja
+alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.
+
+Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli
+palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa
+rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui
+siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.
+
+Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo
+täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi
+-- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.
+
+Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen
+paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin
+neiti.
+
+Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas
+ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia
+se häntä ilahdutti.
+
+Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä
+huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen
+muististansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja
+suljetumpi kuin ennen.
+
+Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu
+synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin
+kuolemasta.
+
+Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran
+seura hänelle niin erikoisen sopivaa.
+
+Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta.
+Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin
+hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.
+
+Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.
+
+-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän,
+-- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut
+meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.
+
+-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että
+Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta
+jättää hänet omiin valtoihinsa.
+
+Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi
+saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa
+isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen
+käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa
+luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa
+kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.
+
+Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano
+tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema
+pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien
+voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun
+rannan ja meren perussävelten kanssa.
+
+Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt
+häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut
+Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.
+
+Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.
+
+Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle
+levon.
+
+Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta
+lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta.
+Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää
+elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat
+saattaneet siihen synkemmän värityksen.
+
+Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada
+varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.
+
+Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys,
+että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen
+työalansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi,
+miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.
+
+Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä
+sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.
+
+Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten
+silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa.
+Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin
+omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.
+
+Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi
+kerran näki Gunvor Torintyttären.
+
+Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin,
+pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta
+keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.
+
+Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja
+menevän.
+
+Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä
+levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet,
+millä lentää pois.
+
+Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen
+odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta,
+tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja
+samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja
+viipyä siellä kauan -- --
+
+Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä
+oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen
+pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen
+sisimpänsä tuleen.
+
+Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut
+siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta
+oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä
+kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti
+jokaisesta pienestä varpusesta.
+
+Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen
+kaiketi piti tulla toimeen omin päin.
+
+Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella
+anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että
+Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.
+
+Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja
+juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren
+kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin
+merta. Siksi rakasti hän häntä.
+
+Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja
+laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet
+totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.
+
+Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:
+
+-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet
+taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.
+
+Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.
+
+Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.
+
+Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
+Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.
+
+Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.
+
+Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli
+näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että
+suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala,
+joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.
+
+Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
+Jumalan tykö.
+
+Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta.
+Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen
+taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty
+toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut
+pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.
+
+Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin
+että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että
+jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty,
+niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa
+muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat
+esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten
+niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.
+
+Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat
+ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka
+pelästyttivät häntä.
+
+Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli
+oikein ihmisten laita? -- --
+
+Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina
+kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin
+tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia,
+joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta
+kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän
+toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat
+niin viheliäisiä? -- --
+
+Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!
+
+Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet
+millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman
+itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään
+tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --
+
+Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut
+näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.
+
+Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?
+
+Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli
+nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta
+jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.
+
+Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän
+Irmildin.
+
+Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.
+
+Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon
+ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne
+saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.
+
+Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut
+parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin
+vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi
+oli koskenut häneen.
+
+Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen
+polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut
+hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.
+
+Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän
+hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai
+tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta
+sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.
+
+Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi
+pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että
+kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.
+
+Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä
+iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt
+piirustustunnille Veran luo.
+
+Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää
+jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.
+
+Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen
+juomassa teetä.
+
+Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.
+
+Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen
+kanssa.
+
+Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi,
+sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala
+tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.
+
+Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.
+
+Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria,
+kiihtyneitä kasvojansa.
+
+Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin
+seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen
+liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.
+
+Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi
+hän ja juoksi tiehensä.
+
+He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi
+alas sillalle.
+
+Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein
+mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.
+
+Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.
+
+Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.
+
+Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi
+silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän
+hymyili leppyneenä.
+
+-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?
+
+-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.
+
+Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin
+tuolin.
+
+-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut
+Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se
+ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi
+parannella -- --
+
+Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et
+ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta
+pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!
+
+-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan
+synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista
+ei sinun pidä kysyä.
+
+-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin
+uskoa.
+
+Nyt rovasti heräsi täysin valveille.
+
+-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko.
+Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet
+oppinut synnistä ja armosta?
+
+Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.
+
+-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää
+täällä maan päällä.
+
+Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä
+vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä
+ollut niinkään hullua täällä maailmassa.
+
+Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. --
+Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea
+on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy
+lukemaan Luteruksen pientä...
+
+Gunn keskeytti hänet.
+
+-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, --
+eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- - Vasta silloin olemme
+kristittyjä, kun olemme hyviä!
+
+Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.
+
+-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut
+maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin
+vastenmielinen.
+
+Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.
+
+-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan
+taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.
+
+Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti
+huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.
+
+Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän
+halusi lohduttaa Gunnia.
+
+-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä
+voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki
+havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...
+
+-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että
+Jeesus on veljeni.
+
+Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.
+
+-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen
+uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko
+puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän
+vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --
+
+Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta
+kiihkeydestä vavisten.
+
+Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä
+pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä
+siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista,
+ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...
+
+Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua!
+Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle,
+miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!"
+sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän
+sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä,
+tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan
+päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan
+auttaa minua -- mutta sinä et voi!
+
+Hän nyyhkytti.
+
+Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua
+harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun
+mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso
+nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista
+uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata
+suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista
+päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on
+pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --
+
+Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi
+jälleen.
+
+Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein
+närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.
+
+Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi
+uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.
+
+Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.
+
+Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.
+
+Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava
+noudattamaan kirkon kuria.
+
+Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että
+Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.
+
+Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa
+vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.
+
+Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.
+
+-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!
+
+-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.
+
+Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain.
+Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita
+pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi,
+vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle
+päin.
+
+-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut
+monta astetta.
+
+-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei
+ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.
+
+Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin
+miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.
+
+Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.
+
+-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä
+ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et
+koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.
+
+Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.
+
+-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä
+ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.
+
+Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä
+kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle
+selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin
+Gunnista.
+
+Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut
+sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että
+Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn
+voisi hiukan ajatella häntä.
+
+Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä
+mereen.
+
+Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn
+huomannut.
+
+Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.
+
+-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.
+
+-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi
+paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät
+lähemmäksi, täyttäen koko ilman.
+
+Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne
+hautasivat alleen koko hänen elämänsä.
+
+-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, --
+aikoinaan...
+
+Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.
+
+Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja
+läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.
+
+Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin
+ja avasi hänelle veräjän.
+
+Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu
+eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.
+
+Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt.
+Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan
+uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän
+kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella
+kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.
+
+Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.
+
+Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.
+
+-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät
+ajat pelotellut meitä kaikkia.
+
+Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se
+on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.
+
+Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta
+se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani --
+kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista
+kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa
+kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen,
+tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt
+eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.
+
+-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi
+arki-ihmiseksi, kuten me muut!
+
+Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on
+mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi
+sitä ymmärtää!
+
+-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää
+juoda hapanta maitoa.
+
+Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua
+tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset
+kreikkalaiset väittivät.
+
+Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten
+hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan
+puutarhan käytävää pitkin.
+
+Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan
+haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä
+iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa
+sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan
+molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä!
+-- Sanokaa nyt jotakin!
+
+Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen
+edestakaisin käytävissä.
+
+Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta
+apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo
+ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen
+Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme,
+lopetti hän.
+
+Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä
+on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen
+nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta
+sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän
+merkitsevästi.
+
+-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette
+haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei
+myöskään näe selvästi!
+
+Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos
+näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei
+voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!
+
+-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta
+minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen
+esiin.
+
+Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.
+
+-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt
+linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten
+Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka
+edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte
+tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden
+koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea
+tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri
+tilinteonpäivä on tullut...
+
+Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä
+vyöhön, putosi maahan.
+
+Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili
+sen hienotekoista kultasilausta.
+
+Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera
+tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!
+
+Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi
+hän, -- kerron teille jotakin.
+
+-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui
+kumminkin Veran viereen.
+
+-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.
+
+-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.
+
+Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.
+
+-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
+Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä.
+Tulin hänen vaimoksensa...
+
+-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon
+kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme
+siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, --
+hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta
+sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset
+rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta
+ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.
+
+-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle
+ja vannoin kuolemanvalan.
+
+-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut
+tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin
+hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja
+kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.
+
+-- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.
+
+-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut
+kiinni.
+
+Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.
+
+-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken
+maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni.
+Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen
+viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle,
+"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän
+viatonta verta!..." Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat
+minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja
+haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.
+
+Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.
+
+-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.
+
+-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa
+sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.
+
+Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.
+
+-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä
+olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.
+
+Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa
+millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.
+
+-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro
+sitä Pikku-Gunnille.
+
+-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran
+itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.
+
+-- Tapoitteko te hänetkin?
+
+Vera vastasi pelkällä katseella.
+
+-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa.
+Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva
+ja tuomari yhtä mieltä.
+
+Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet
+käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä
+lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.
+
+Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi
+toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista
+opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen.
+Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.
+
+Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.
+
+Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä
+anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän
+ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin
+kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei
+hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä
+huolimatta lähteä tiehensä.
+
+Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen
+laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella
+höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan
+taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.
+
+Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan
+tuomaria.
+
+Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille.
+Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi
+tiennyt mikä oli kysymyksessä.
+
+Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.
+
+Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen
+taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana,
+mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.
+
+Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki
+himmeni ja mustui hänen silmissänsä.
+
+Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.
+
+Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän
+ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.
+
+-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun
+ohitsesi.
+
+-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan
+ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...
+
+-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin
+uskollisen katseen...
+
+Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.
+
+Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.
+
+Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.
+
+Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.
+
+
+
+
+
+
+IV
+
+
+
+
+15.
+
+
+Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt
+Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli
+jäljellä niin paljon opittavaa.
+
+Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi
+kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.
+
+Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän
+jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen
+mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.
+
+Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna
+tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.
+
+Aika ei ollut sopiva lähtöön.
+
+Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa,
+pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen
+kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho.
+Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään --
+sen aika ei ollut vielä käsissä.
+
+Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät
+menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen
+toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen
+alusta.
+
+Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin
+noutaa hänet kotiin.
+
+Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että
+valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran
+sivurakennuksessa.
+
+Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
+Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.
+
+Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään
+tuomarin levottomuudesta.
+
+-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua.
+Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin
+uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua
+kintereilläni...
+
+-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun
+mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri
+tulessa -- -- --
+
+Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän
+läksi hänen luotansa.
+
+Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon.
+Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden
+rytinää.
+
+Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.
+
+Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.
+
+Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.
+
+Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.
+
+Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
+Veran lempitiet.
+
+Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana
+hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa,
+makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.
+
+Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja
+lausui: -- Se on kuollut!
+
+Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta.
+Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin
+unissakävijällä.
+
+-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli
+ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa
+metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun
+myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen
+käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli
+kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden
+välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...
+
+Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.
+
+Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän
+vahingoittumaton.
+
+Vera nyökkäsi.
+
+Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.
+
+Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.
+
+Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten
+kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria
+vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat
+kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.
+
+-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä
+tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta,
+jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut
+teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut
+polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy
+tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien.
+On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.
+
+Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine,
+josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.
+
+Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi hän. -- Nyt
+tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.
+
+-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen
+ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin
+kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut
+koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin
+tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.
+
+Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada
+teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli
+pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei
+tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän,
+lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä
+kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin
+kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä
+nauran, sillä sehän on hullunkurista...
+
+-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.
+
+-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä
+porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut
+kohota niin korkealle!
+
+Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut
+osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa
+puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä
+-- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne,
+jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi
+ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.
+
+Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho
+siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää
+ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.
+
+Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä
+puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?
+
+-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että
+joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä
+sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään
+muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!
+
+Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet
+harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa
+hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli
+hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.
+
+-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi
+hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!
+
+Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt
+olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.
+
+-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin...
+mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt.
+Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman
+järkiinsä?
+
+Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole
+olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös
+toteutumaan.
+
+-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä
+muuttui, silmät säihkyivät.
+
+-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja
+me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme
+yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"
+
+Hän viittasi kohden taivaanrantaa.
+
+-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen
+tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --
+
+Hän nousi pienelle kalliolle.
+
+-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien
+herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä,
+jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.
+
+Hän vaipui ajatuksiin.
+
+Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia
+ääniä.
+
+-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck.
+Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella,
+lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.
+
+-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten
+taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he
+vahvistavat käsiämme ja sydäntämme...
+
+-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet
+tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat
+heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat
+äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina,
+mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät
+maailman kumoon...
+
+-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_
+asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut
+humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava
+lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_
+on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --
+
+Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli
+ihmeellinen, outo sointu.
+
+Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä
+kädestä.
+
+-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta
+nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.
+
+Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.
+
+-- Niin, lähtekäämme, lausui hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.
+
+Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt,
+että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.
+
+Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja
+harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.
+
+Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo
+sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti
+hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja
+Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.
+
+Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä
+matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen
+valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.
+
+Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli
+Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan
+toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta
+voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää
+lapsukaiselle.
+
+Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.
+
+Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.
+
+Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.
+
+Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta,
+ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.
+
+Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.
+
+Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!
+
+-- Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä
+eikä oman itsensä tähden.
+
+Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki
+perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.
+
+He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät
+lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen
+katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään
+valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia
+kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.
+
+Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden
+soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.
+
+Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi
+valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli
+tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu.
+Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi
+kauneuden virraksi.
+
+Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja
+suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!
+
+Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten
+mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden
+loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.
+
+Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.
+
+Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas,
+kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...
+
+Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt
+yllätystä.
+
+Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti
+nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli
+ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.
+
+Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana,
+hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen
+suun ympärillä luja piirre.
+
+Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli
+saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.
+
+Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.
+
+Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun
+vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko
+olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.
+
+Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan
+huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi
+pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti
+tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin
+sanottiin.
+
+Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja,
+ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän
+kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
+
+Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli
+aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon
+tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka
+kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään,
+katse häneen luotuna, hän itse... Herön nuori Gunvor.
+
+Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi
+tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen
+sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin
+silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen
+luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset
+väistymään tieltä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat
+viipyä jonkun aikaa.
+
+Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian
+nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut
+olevansa valmis sitä jättämään.
+
+Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan
+tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck
+erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He
+huomasivat harrastavansa samoja asioita.
+
+Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki
+juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.
+
+Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa
+pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään
+asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.
+
+Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut
+hänestä niin tarpeelliselta.
+
+Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin
+juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.
+
+Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet
+kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli
+tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta
+olikaan elämällä tarjottavana? -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.
+
+Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai
+peruutuksen.
+
+Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä
+huomaisi.
+
+Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla
+oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka
+oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.
+
+Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi
+laakson läpi johtavalle tielle.
+
+Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.
+
+Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä,
+luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.
+
+Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän
+olla yksin!
+
+Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen
+täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden
+ihanuudesta.
+
+Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi
+kasvaa niin monenlaisia kukkia.
+
+Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.
+
+-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka
+tavattoman paljon!
+
+Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...
+
+Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää
+puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi
+molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella
+kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä
+tuntureita.
+
+Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja
+purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.
+
+Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja,
+jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.
+
+Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää
+omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia --
+mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua
+lentää yhdessä niiden kanssa -- -- --
+
+Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.
+
+Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.
+
+Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen
+tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa
+päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut
+ylettää.
+
+Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin
+vedenputous.
+
+Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä
+oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine
+kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu
+tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän
+kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...
+
+Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet
+lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat
+loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.
+
+Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui
+hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja
+kaikesta mitä ruusut sanoivat -- - --
+
+Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja
+kiiruhti pois.
+
+Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat
+kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.
+
+Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten
+keskitse kirkon ihanan holvin alle.
+
+Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian
+liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti
+korkeat holvit.
+
+Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
+Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.
+
+Hän tyrskähti itkuun.
+
+Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa
+merellä.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli
+tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.
+
+Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan
+kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma
+erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista
+ääristä.
+
+Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja
+hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.
+
+Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei
+voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.
+
+Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista
+huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti
+pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.
+
+Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut
+sille mitään arvoa.
+
+Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti
+suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten
+kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin
+miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.
+
+Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet
+ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori
+tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa
+parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei
+ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin
+voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu
+nuorisosta.
+
+Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli
+katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden
+ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin
+keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta
+hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän
+iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä
+ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun
+sävyn kaikkialla missä oli mukana.
+
+Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi
+että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...
+
+Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin
+komeilevia ihmisiä.
+
+Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt
+niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään,
+sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki
+vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa
+ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella
+isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen
+ylhäisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään
+ulkonaisia välikappaleita.
+
+Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs
+omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli
+se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.
+
+Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja
+sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin
+käsiksi.
+
+Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan
+järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat
+suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja
+uhkui ihmisrakkautta.
+
+Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä
+tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä,
+että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti
+rypistettyinä.
+
+Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli
+hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä
+viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen
+köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä,
+voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka
+väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.
+
+Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan
+ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.
+
+Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli
+runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut
+perehtynyt.
+
+Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän
+muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti
+uutuuden koko voimalla.
+
+Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi
+leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai
+hämmästyttämään.
+
+Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.
+
+Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se
+oli tuottanut hänelle tuskaa.
+
+Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu
+lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin
+muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta
+sukupuolesta.
+
+Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen
+lähestyi hän Gunnia.
+
+-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?
+
+Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei
+meillä tiedetä sellaisesta...
+
+Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme
+ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme
+se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa!
+Mitä tahdotte vielä sanoa?
+
+Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat
+niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki
+tyyni.
+
+Hän nousi ja läksi huoneesta.
+
+Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.
+
+Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger.
+Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin
+ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli
+hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.
+
+Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli
+hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän
+oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen
+ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa
+ilme oli.
+
+Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin.
+Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene
+nähnyt. --
+
+Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin
+yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen
+ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman
+kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin
+kuin hän?
+
+Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti
+ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän
+oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset
+kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä
+hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä
+sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen.
+Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus
+elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.
+
+Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli
+leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä
+naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi
+olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään
+muuta.
+
+Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme
+voi olla.
+
+Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina
+eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se
+välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä
+käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.
+
+Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli
+tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä,
+että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo
+olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.
+
+Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas
+kuningattarinensa.
+
+Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta
+hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan
+ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin
+jokaista muuta.
+
+Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla
+ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei,
+vallankumoukselta!
+
+Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä
+politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta.
+Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin
+katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.
+
+Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli
+kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.
+
+Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla
+hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään
+huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen
+hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.
+
+Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä
+näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin
+Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.
+
+Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen
+aika, hänhän on vanha nainen!
+
+Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui
+ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.
+
+Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.
+
+-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan
+päällä useampiakin -- -- --
+
+Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan
+ihminen, hän on villijoutsen.
+
+Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä
+tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii
+halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.
+
+Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän
+puhui.
+
+Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen
+jälkeensä.
+
+Kreivi Holger meni puutarhaan.
+
+Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten
+saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa
+muotikankaissa.
+
+Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan
+kreivittären kaukainen sukulainen.
+
+-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet
+luvannut!
+
+Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin
+oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.
+
+Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune
+kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut
+toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.
+
+He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät
+loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.
+
+Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.
+
+Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien
+joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle
+kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän
+liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki
+ainoastaan hänet.
+
+Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi.
+Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen
+tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.
+
+Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen
+silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.
+
+Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden.
+Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli
+kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.
+
+-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen
+nauharuusukkeeseensa.
+
+Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.
+
+Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.
+
+Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa
+mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.
+
+Gunn kuunteli.
+
+Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään
+tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään
+maaperään.
+
+Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.
+
+Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli
+laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten seurasi itämainen yö.
+
+Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä
+Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan
+kiistellen.
+
+Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi
+mahdollista käyttää hienompaa?
+
+Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen
+täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa
+kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja
+kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka
+hymyily oli niin ilmehikäs -- -- --
+
+Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä
+Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa
+anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.
+
+Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.
+
+Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.
+
+Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä
+kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.
+
+Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi
+yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten
+seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.
+
+Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.
+
+Kreivi Holger seurasi häntä.
+
+-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä
+lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä,
+ja se toteutuu!
+
+Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.
+
+-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin
+miettien.
+
+Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni
+ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta,
+mutta väistyi jälleen.
+
+Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo
+koskaan itselleni mitään.
+
+Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.
+
+Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu,
+joka vaikutti melkein huumaavasti.
+
+Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään
+seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea
+kullanvälke.
+
+Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa
+oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti
+hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.
+
+Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän
+ylitsensä.
+
+Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata
+sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.
+
+-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. --
+Lähdemme ehkä kotiin.
+
+Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä
+ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili
+hänelle.
+
+-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän.
+-- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä
+tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?
+
+Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua
+tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi
+oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.
+
+-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten
+sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.
+
+Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. -- Se
+on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta en minä tarkoittanut sitä.
+
+Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.
+
+Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.
+Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle...
+Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä
+ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...
+
+Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti
+tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän
+kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli
+pitkää alppisauvaansa heilutellen.
+
+Siitä ei huume parantunut.
+
+Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.
+
+Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta
+hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille
+kutsuille puutarhaan.
+
+Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa.
+Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti
+myöntänyt sitä.
+
+Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja
+kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!
+
+Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli
+kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut
+jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.
+
+Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi
+säteillyt salattua päivänpaistetta!
+
+Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen
+enempää.
+
+Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko
+tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!
+
+Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja
+kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.
+
+Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi
+paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki
+häneltä tien.
+
+-- Istukaamme täällä hetkinen!
+
+Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin
+että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
+
+-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.
+
+Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut
+verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin
+tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.
+
+Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.
+
+-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?
+Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?
+
+-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen
+poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.
+
+Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan
+kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen
+kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa,
+yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi
+ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.
+
+Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon
+päiviksi vuoristoon.
+
+Se ei saanut tapahtua.
+
+Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät
+haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi
+ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.
+
+Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua
+muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle
+ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut
+tyytyä siihen.
+
+Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki
+oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat
+Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.
+
+He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas
+levottomuus.
+
+Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn
+tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki
+syvälle hänen sydämeensä.
+
+Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.
+
+Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen
+tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.
+
+Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.
+
+Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä
+kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.
+
+Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään
+henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.
+
+Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli
+jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän
+lausui vaatimuksen.
+
+-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on
+mahdotonta!
+
+Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.
+Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.
+
+-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja
+sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet
+riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa
+on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon,
+kuninkaallisesti!
+
+Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.
+
+-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen
+äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi
+katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.
+
+-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta
+kuin sinua.
+
+-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!
+
+Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.
+
+-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!
+
+Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei
+Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.
+
+Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan
+teitä täältä...
+
+-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr,
+vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut
+sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata
+minulle?...
+
+-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se
+lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!
+
+-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä
+katseeseesi ja huulillesi?
+
+-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän
+haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja
+toi sinut herrallensa?...
+
+Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti.
+Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin
+tuskalta.
+
+Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin
+kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!
+
+-- Älä matkusta pois! rukoili Holger.
+
+Gunn ei vastannut.
+
+Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui
+kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa
+ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et
+rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua
+näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!
+
+Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman,
+kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän
+hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa.
+Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen --
+silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.
+
+Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.
+
+Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä
+hänen povellensa.
+
+-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.
+
+Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.
+
+Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin
+äkkipikaa.
+
+Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.
+
+Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen
+äitinsä tapaista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut
+aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta
+lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi
+aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille
+pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän
+oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö
+vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen
+muinoisen kunnon Holgerinsa.
+
+Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään
+pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain
+mikä olisi parasta Holgerille.
+
+Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.
+
+Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei
+ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon
+nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen
+vaatimuksiansa.
+
+Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän
+meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen
+kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.
+
+Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan
+pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon
+ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.
+
+Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa
+siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille.
+Haavesiivet kantoivat hänet sinne.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut
+kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä
+ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.
+
+Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui
+koko asia aivan mahdottomalta.
+
+Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli
+näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli
+että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän
+päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista
+vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.
+
+Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin
+kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut
+eräs näyttelijäseurue.
+
+Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä
+hoteissansa.
+
+He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat
+mennä sisään.
+
+Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena
+yli meren ja maan.
+
+He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan
+päin.
+
+He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten
+arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he
+poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan
+väsyksissäänkin.
+
+Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi
+kertaa poissa hänen luotansa.
+
+Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta
+herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu
+metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti
+nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun
+säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.
+
+-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck
+välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän
+hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.
+
+Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.
+
+He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen
+hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...
+
+Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.
+
+He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu
+verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän
+ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.
+
+Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.
+
+Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.
+
+Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että
+mikään häiritsi hänen untansa.
+
+Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo
+unohtanut.
+
+Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat
+hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen
+jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin
+niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.
+
+Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.
+Hänen täytyi nousta.
+
+Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.
+
+Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen,
+rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta
+raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain
+sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen
+ollut kohdallaan.
+
+Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi
+meren tykö, oli kaikki hyvin.
+
+Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet
+tänne. Ne uinuivat pää siiven alla...
+
+Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän
+tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden
+hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat
+hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys
+täytti hänen mielensä.
+
+Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.
+
+Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin
+munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan
+unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn
+hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja
+tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!
+
+Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen
+vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.
+
+Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota
+kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät,
+kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...
+
+Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.
+Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --
+
+Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla.
+Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen
+ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella
+vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne
+mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon
+ihanan maan!...
+
+Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä!
+Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi
+hänet...
+
+Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa
+hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan
+kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän
+ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi
+sen ihanuuden!
+
+Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana
+kävelyretkillä istua levähtämässä.
+
+Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen,
+hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut
+kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se
+oli?
+
+Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:
+
+    Et lon lon laire
+    Et lon lon la
+    Oublions tout ça!
+
+    [Ja ram tam taa
+    Ja rallalaa
+    Tuon kaiken unho saa!]
+
+Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen,
+naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça!
+[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]
+
+Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.
+
+Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn
+oli nähnyt vaunuissa.
+
+He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.
+
+Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia
+muuttunein kasvoin.
+
+-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan
+sinut kotiin.
+
+Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen.
+Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä
+ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn,
+jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.
+
+-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.
+
+Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään
+niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...
+
+Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...
+
+-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr,
+puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä
+ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta
+tuollaiset asiat käsittää.
+
+Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!
+
+Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen
+ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.
+
+Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän
+jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen
+vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki
+hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.
+
+Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.
+
+Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori
+näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista,
+kuin hänen äitinsä oli otaksunut!
+
+Gunn oli pysähtynyt seisomaan.
+
+Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.
+
+Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä
+aamuvalaistuksessa.
+
+Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä
+vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen
+mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen,
+-- sitä ei kukaan voi estää.
+
+Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut,
+ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.
+
+Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin
+olisi jotain kuollut hänen povessansa.
+
+Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo
+ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat
+aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat
+öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt
+niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei
+tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina,
+syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat
+ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä
+ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä
+merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --
+
+Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin
+sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei
+tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän
+oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.
+
+Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...
+
+Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän
+oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän
+näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka
+yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa
+iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine
+pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet
+valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...
+
+Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka
+tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --
+
+Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä
+ei häntä tunne kukaan! -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää
+pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli
+valveilla ja meni sisään.
+
+Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.
+
+Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.
+
+Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen
+kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.
+
+Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut
+nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, --
+ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut
+pääsyä.
+
+Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä
+ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen
+tukkaansa.
+
+Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön
+Gunvor läksi hänen luotansa.
+
+Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän
+ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja
+tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota
+ei ollut koskaan ennen voinut sietää.
+
+Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.
+
+Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan
+otsastaan.
+
+Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden
+kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa.
+Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.
+
+Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin
+eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.
+
+-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme
+kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.
+
+Falck nyökkäsi myöntävästi.
+
+Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa,
+joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla
+totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.
+
+Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista
+ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi
+jälleen järkiinsä.
+
+Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger
+tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.
+
+Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai
+sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär
+yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä
+yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi
+salassa...
+
+Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut
+kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan
+puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden
+voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii
+ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha
+ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...
+
+Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä
+epäsuotuisaan valoon -- -- --
+
+Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt
+liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä
+täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin
+kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan,
+siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki
+kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen
+isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän
+vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --
+
+Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.
+Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.
+
+Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on
+lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että
+hänen päätöksensä oli järkkymätön.
+
+Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän
+viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.
+
+Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista,
+itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.
+
+-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi
+pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat...
+lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei
+riipu omasta tahdostamme...
+
+Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden
+herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.
+
+-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin,
+että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä
+ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi
+auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --
+
+Gunn ei vastannut.
+
+Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.
+
+-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta...
+oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu
+siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista,
+kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...
+
+Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti
+sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole
+mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...
+
+Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.
+
+Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan
+tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli
+selitellyt -- -- --
+
+Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin
+menehtymäisillään tuskaansa.
+
+Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se
+merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti
+kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä
+tuikeaksi.
+
+Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään
+välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo
+oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.
+
+Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa
+itsestänsä, heidän suhteestansa.
+
+Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi
+hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.
+
+Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos
+akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen
+häipyvää.
+
+Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan
+puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.
+
+Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän
+tavaransa kokoon matkaa varten.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo
+edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat
+matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.
+
+Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän
+piti jatkaa vesitse Le Havreen.
+
+Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut
+lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn
+istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck
+oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin
+vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä
+tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän
+huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hän lueksi muuatta englantilaista
+meteorologista teosta.
+
+Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.
+
+Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi
+olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin
+se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä.
+Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa --
+osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää
+laivan laiteitten ympärillä.
+
+Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella
+tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen
+ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli
+kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen
+elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä
+hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.
+
+Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen
+huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa
+muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen
+täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.
+
+Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo
+ajatus hänelle tukea.
+
+Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli
+merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...
+
+Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli
+aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt
+vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo
+tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka
+hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä,
+hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan
+hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!
+
+Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat
+yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään,
+ettei se saavuttaisi häntä.
+
+Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!
+
+Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle
+käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.
+
+Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea
+sellaista.
+
+Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.
+
+Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!
+
+Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän
+kyllä tiesi...
+
+Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä
+oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden
+onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen
+kasvonsa kalman kalpeiksi.
+
+Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli
+kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen,
+mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen
+pikku sisareksensa...
+
+Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.
+
+Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.
+
+Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.
+
+-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.
+
+Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama
+viikko, ja ne piti käytettämän!
+
+Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.
+
+
+
+
+
+
+V
+
+
+
+
+20.
+
+
+Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel
+nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon.
+Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut
+kunniaa oppilaastansa.
+
+Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin
+mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.
+
+Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina
+mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä
+vesillä.
+
+Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet
+oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja
+pakottaa Gunnkin huomaamaan se.
+
+Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo
+riittäisi todisteeksi -- -- --
+
+Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla
+niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko
+asiaan.
+
+Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä
+lajia.
+
+Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.
+
+Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin
+lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat
+silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.
+
+Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat
+ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi,
+millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto
+tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa
+airoihin, silloin kävi ryske... Ja kun hän piti peräsintä kädessään,
+silloin oltiin hyvässä turvassa.
+
+Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä.
+Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa,
+hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.
+
+Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle
+tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää
+valtakuntaansa, aavalle merelle.
+
+Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja
+ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä
+alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.
+
+Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään
+rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen
+silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut
+aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin
+suoriutui siitä voittohikkaasti.
+
+Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso
+merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä
+huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle,
+kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien
+haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin
+valkoiset linnut! -- --
+
+Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme
+väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa
+voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen
+koiran.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että
+hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.
+
+Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta
+tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät
+ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan
+myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne,
+jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että
+vilppi oli hänelle vierasta.
+
+Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli
+muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit
+hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli
+omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa
+kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet
+montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.
+
+Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa.
+Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin,
+eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin
+pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se
+tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.
+
+Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän
+joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen
+etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.
+
+Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia
+että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana
+juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea
+noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli
+miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.
+
+Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän
+heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli
+ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on
+vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa,
+raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.
+
+Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli
+kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului,
+ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy
+muuttunut.
+
+Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin
+ennen.
+
+Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen
+ympärillensä.
+
+Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin,
+oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen
+mielestänsä ajattelivat liian vähän.
+
+He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän
+herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.
+
+Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin
+jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä
+ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.
+
+Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.
+
+Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat
+kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta,
+vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua
+moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja
+rekien ottamisesta mukaan matkoille.
+
+Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi
+ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.
+
+Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut
+päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten
+selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että
+heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta
+viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.
+
+Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli
+heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen
+sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he
+muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli
+veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.
+
+Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen,
+alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä
+monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata,
+vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli
+liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan,
+ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla
+maallaan.
+
+Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos
+oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan,
+heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he
+auttoivat edistymään -- --
+
+Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi,
+oli Herön Elin rouva -- -- --
+
+Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen
+katseensa tuikean tarmokas.
+
+Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi
+tulla paremmaksi.
+
+Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista
+asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän
+puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä
+maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita
+risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän
+vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki
+metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.
+
+Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että
+mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi
+suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti,
+että se vaikutti kuin velvoitukselta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä
+kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa.
+Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen
+kohoamista.
+
+Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat
+olivat kohonneet ja kalat myyty.
+
+Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.
+
+Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut
+tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.
+
+Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen
+merikalastuslaivaan.
+
+Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli
+taskut täynnä kultaa.
+
+Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä
+puheille.
+
+Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi
+tulla ylioppilaaksi.
+
+Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.
+
+Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.
+
+Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa
+päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen,
+mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.
+
+Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä
+ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä
+hänen vaikuttimensa oikein olivat.
+
+Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi,
+hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois
+tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä -- ja
+haaveilija?
+
+Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen
+eikä hän voinut vastata sanaakaan.
+
+Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli
+kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.
+
+Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut
+ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli
+lamauttanut hänen voimansa.
+
+-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut
+häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin
+olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- -- --
+
+Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi
+tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn
+ehkä jakeli hymyilyjään -- -- --
+
+Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli
+tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän
+voisi kestää olla olemassa -- --
+
+Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli,
+kuin olisi hän tukehtumaisillaan!
+
+Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän
+otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut
+tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä
+olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi
+ostaa minkä mitäkin.
+
+Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran,
+kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat
+vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli
+parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.
+
+Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi
+jälleen istumaan toimetonna.
+
+Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita,
+jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen
+esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin
+hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - --
+
+Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi
+häntä kukistetuksi -- -- --
+
+Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden
+totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui
+halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla
+sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja sitten
+läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli:
+liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...
+
+-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää.
+Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen
+katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä
+istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui
+ohitse -- -- --
+
+Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin
+hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain
+Pikku-Gunnista?
+
+Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili
+veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin
+alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...
+
+Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...
+
+Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko
+elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --
+
+Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.
+
+Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän
+kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan
+todellisuuteen...
+
+Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä
+turvapaikkaa...
+
+Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt
+paljon yön levosta.
+
+-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se
+on: Herra tekee väkeväksi!
+
+Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen
+ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt
+kehuminen.
+
+
+
+
+21.
+
+
+Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön
+alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä
+suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.
+
+Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu
+päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin
+kodikas ja herttainen pikku rouva.
+
+Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori
+Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin
+pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina
+alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin
+Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei
+kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä,
+istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.
+
+Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva
+oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut,
+kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän
+miehillensä.
+
+Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan
+joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild
+rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät
+etteivät nuo jutut voineet olla tosia.
+
+Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin
+tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin
+kauniisti.
+
+Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat
+kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.
+
+Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen
+miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen
+mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.
+
+Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin
+kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.
+
+Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin
+harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja
+kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu
+lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.
+
+Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas
+kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä
+heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen
+sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.
+
+Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan,
+tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja
+omisti sydämensä rakkauden hänelle.
+
+Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän
+raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla
+ja sulki hänet syliinsä.
+
+Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.
+
+Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva
+Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän
+oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa
+ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta,
+ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet
+kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten
+oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä
+lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle
+ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen
+viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --
+
+Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he
+kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia
+merkkejä. --
+
+Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän
+ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään
+hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.
+
+Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.
+
+Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä
+jotain huvia.
+
+Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan
+levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi
+kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän
+nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.
+
+Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin
+Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä,
+mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset
+metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!
+
+Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein
+rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia
+auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä.
+Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja
+vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman,
+sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä,
+synkkänä ja hurjana -- --
+
+Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa,
+että hän oli vanha ihminen! -- -- --
+
+Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja
+nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori
+sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se,
+jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut
+niin pelokas! --
+
+-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun
+tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen
+liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen
+taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön
+aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän
+lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa
+oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --
+
+Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin
+joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.
+
+Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta
+hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren
+pohjalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se
+harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin
+välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti
+ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen
+syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti
+Irmildiä.
+
+_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan
+syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja
+reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.
+
+Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka
+ihastunut oli alkuaan ollut häneen.
+
+Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei
+tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä
+sellaisella.
+
+Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa,
+tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki
+kumminkin toiste samaten.
+
+Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi
+kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta,
+sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.
+
+Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei
+ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin
+hän oli muinoin.
+
+Svein ei huomannut sitä.
+
+Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne
+pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän
+näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo
+lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti
+kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.
+
+Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei
+onnistunut.
+
+Silloin muuttuivat heidän välinsä.
+
+Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.
+
+Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät
+päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.
+
+Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne
+tukaliksi.
+
+Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella
+tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan
+jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.
+
+Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän
+edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor
+hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut
+hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --
+
+Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne
+toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei
+ollut vielä tykkänään tukahtunut.
+
+Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä
+rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain
+pientä viatonta huvia.
+
+Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja
+pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä
+näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja
+länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti
+hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän
+harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.
+
+Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana,
+ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken
+maailman!
+
+Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen
+kotiin.
+
+Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.
+
+Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset,
+säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...
+
+Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!
+
+Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...
+
+Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut
+häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!
+
+Nyt tuo mies ryhtyi työhön.
+
+Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...
+
+Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.
+
+Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn
+jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan
+huvia vain.
+
+Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi
+hänen sydäntänsä -- - --
+
+-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto,
+ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä
+tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka
+muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja
+silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.
+
+Nyt nousi Hesekiel veneeseen.
+
+Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan
+itseään! -- -- --
+
+Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä
+alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.
+
+Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa
+pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin
+verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten
+eteenpäin.
+
+Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi
+lasten pitää huolta itsestänsä.
+
+Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen
+ylitsensä. -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut
+äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut
+ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli
+ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.
+
+Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan
+Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet
+palvelukseensa.
+
+Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.
+
+Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.
+
+Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.
+
+Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän
+kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja
+aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.
+
+Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.
+Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.
+
+Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen
+matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän
+mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut
+Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään
+oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian
+naimisiin.
+
+Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt
+tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.
+
+Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias
+Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä
+Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen
+tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.
+
+Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän
+opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen
+ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild
+sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää
+ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.
+
+Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.
+
+Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois.
+Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen
+täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.
+
+Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden
+armolahjaa.
+
+Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin
+taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.
+
+Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina
+hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki
+tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran
+hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.
+
+Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa.
+Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon
+huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa
+syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja
+ajatella sitä.
+
+Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän
+mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.
+
+Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.
+
+
+
+
+22.
+
+
+Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.
+
+Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt
+vihdoinkin palata kotiin.
+
+Ensiksi tuli Hesekiel.
+
+Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa,
+niin hänestä sanottiin.
+
+Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista,
+jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon
+käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.
+
+Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi
+Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin
+yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi
+ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla.
+Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua
+kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla.
+Sitten kävisivät olot paremmiksi.
+
+Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon
+raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel
+olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.
+
+-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä
+riittämään asti.
+
+Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.
+
+Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen,
+kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt
+jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän
+keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä
+runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.
+
+Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli
+kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi
+käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä
+tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin
+ketään.
+
+Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi
+ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää
+kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt
+kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin
+kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva,
+että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.
+
+Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut
+kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä
+iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä,
+että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen
+sydämeltään.
+
+Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää,
+missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa
+ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei
+Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri
+samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.
+
+-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin
+tietävän enemmän kuin muut ihmiset.
+
+Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja
+samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.
+
+Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi
+maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --
+
+Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain
+mielettömästä turhamaisuudesta.
+
+Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen
+tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi
+ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...
+
+Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä,
+mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.
+
+Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein
+vähimmin Gunnille itselleen.
+
+Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka
+hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen
+kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät
+piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.
+
+Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa.
+Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat
+hiljaisen kärsiviä.
+
+Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.
+
+Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän
+hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän
+kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi
+jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä
+suremasta.
+
+Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä
+lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat
+ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.
+
+Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle
+hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.
+
+Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän
+nuori!
+
+Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään.
+Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut
+elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän
+tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori,
+hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan
+-- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä
+ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori,
+raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi
+kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot
+puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä,
+valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa
+arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen
+herkät, raittiit tunteet.
+
+Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on
+muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä
+puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.
+
+Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut
+muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen
+itseensä nähden.
+
+Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa
+tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät
+loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille
+kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet
+voimat? -- -- --
+
+Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään
+hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.
+
+Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä
+haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi
+tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.
+
+Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin.
+Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä
+turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat
+myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa
+kiroukseen -- -- --
+
+Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi
+tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren
+äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä
+ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran
+sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.
+
+Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän
+oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin
+suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi
+itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi,
+myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko
+maassa.
+
+Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.
+
+Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä
+läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin
+ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen
+povessansa.
+
+Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen
+mielessänsä.
+
+Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä
+päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti
+veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes
+koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä
+sinenä.
+
+Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain
+loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.
+
+Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt
+venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.
+
+Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen
+ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.
+
+Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen
+päivänvarjonsa alas olallensa.
+
+Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin
+nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän
+tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä
+kyllä ollut jo paljonkin.
+
+Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin
+kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...
+
+Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.
+
+Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin
+läpikuultava ja hieno.
+
+-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin
+veneretkelle!
+
+-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne,
+missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.
+
+-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.
+
+Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän
+tehnyt sitä.
+
+Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.
+
+Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi
+soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.
+
+Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen
+kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.
+
+Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä
+-- -- kuinka olikaan ihanaa elää!
+
+Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän
+tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...
+
+Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat
+nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen
+taustaan.
+
+Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva
+Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä
+kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana,
+huulet puserrettuina yhteen.
+
+Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän
+koettaa. Hän pystytti purjeet.
+
+Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse,
+missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.
+
+Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. --
+Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.
+
+Hesekiel kartteli hänen katsettansa.
+
+-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva
+Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.
+
+Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.
+
+Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen
+kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui
+Hesekielin käteen.
+
+-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut
+utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän
+rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä
+kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!
+
+-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan
+unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla
+nimellä...
+
+Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.
+
+-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää
+tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --
+
+Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä
+ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko
+minut huomenna rovastilaan?
+
+Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?
+
+-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.
+-- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.
+
+Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin
+hänen poskiansa.
+
+He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva
+maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän
+pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut
+Hesekielin syy?
+
+Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.
+
+Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut
+sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi
+sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin
+iloissaan...
+
+-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän
+sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat
+kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin
+alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.
+
+Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes
+puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä
+lupautua tulemaan.
+
+Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet
+oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä
+oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.
+
+Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja
+verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.
+
+Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut
+hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat
+häneen hänen silmänsä.
+
+Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne
+olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella
+niitä...
+
+Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo
+nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti
+puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja
+kamariherrattaren luo...
+
+Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...
+
+Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista
+kaikista muista.
+
+Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.
+
+Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä
+oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.
+
+Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista
+mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin
+paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei
+hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.
+
+Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä
+oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.
+
+
+
+
+23.
+
+
+Oli varhainen kesä.
+
+Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana
+lepäilivät yöt yli maan.
+
+Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet
+pyöriskelivät ulkona lahdella.
+
+Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista
+olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen
+matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita
+pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä
+pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä
+katsastelemassa.
+
+Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että
+sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset,
+olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää
+löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan,
+vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen.
+Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet
+nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.
+
+Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä
+ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.
+
+Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan
+ahdistamaan.
+
+Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin
+synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien
+tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.
+
+Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa
+vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.
+
+Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata
+hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista
+hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain
+oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.
+
+Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä,
+-- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.
+
+Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli
+aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan
+lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.
+
+Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa
+tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen
+ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä
+joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin,
+kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita
+hän ei tiennyt mainita nimeltä...
+
+Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin
+jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen
+tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut
+kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --
+
+Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka
+houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen
+olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja
+viedä hänet elämän juhlaan?
+
+Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...
+
+Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään.
+Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan
+jälkeenpäin -- -- --
+
+Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin
+olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.
+
+Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut,
+mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa.
+Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan
+ja kylmäkiskoisuudestaan.
+
+Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle
+-- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että
+kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.
+
+Irmild istui äänetönnä.
+
+Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen
+kärsimyksistä, sen suloisuudesta!
+
+Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot
+kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.
+
+Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta
+Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta
+kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.
+
+Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla,
+katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty,
+hänen tahtonsa tarmo tylsyi.
+
+Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.
+
+Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia
+polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen
+täytyi myöntyä.
+
+Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild
+rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle
+vertoja.
+
+Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri,
+aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen
+ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.
+
+Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit
+olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!
+
+Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä...
+
+Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja
+karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:
+
+    "Taikoihini sinut loitsin,
+    nuorukainen sorea,
+    tahdollani taltutan..."
+
+Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.
+Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.
+
+Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia
+elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen
+kaiken, mikä teki vastarintaa.
+
+Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.
+
+Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen
+otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo
+näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.
+
+Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen
+selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan
+ruskosta muovaeltuna.
+
+Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen
+alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin
+tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen
+puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka
+puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman
+valtavaksi. -- -- --
+
+Hänen voimansa oli lopussa.
+
+Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.
+
+-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää
+sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...
+
+Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani
+juoda, annan sinulle taikajuomaani!
+
+Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.
+
+-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua!
+Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin,
+eikö niin?
+
+Hän suuteli jälleen nuorukaista.
+
+Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden
+tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.
+
+-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee
+silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! --
+
+Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi
+tukea häntä.
+
+-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka
+taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut
+nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --
+
+Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen
+kaulaansa.
+
+-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän
+alakuloisesti, painautuen häneen.
+
+-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.
+
+Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen
+sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi.
+Hän ei puolustautunut enää.
+
+Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen
+jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä
+täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.
+
+Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja
+heristi nyrkkiä.
+
+-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!
+
+Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia!
+Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun
+otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan
+ollut häneen täyttä totta rakastunut...
+
+-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.
+
+-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja
+painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.
+
+-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.
+Tule!
+
+Ja poissa hän oli.
+
+Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen!
+oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi?
+Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin
+maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --
+
+Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet
+toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona
+-- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi.
+Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.
+
+Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.
+
+Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat,
+jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat
+ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!
+
+Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta
+unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin
+_hänen_ kasvojensa edessä -- --
+
+Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä
+nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli
+ylevässä ankaruudessaan -- -- --
+
+Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.
+Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.
+
+Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.
+
+Janine muori käännähti hänen puoleensa.
+
+-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.
+
+Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa
+Janine muoria silmiin.
+
+Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.
+
+Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.
+
+Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja
+Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut
+viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän
+ei voinut vastata.
+
+Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.
+Se hohti taivaankaaren väreissä.
+
+Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi
+kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin
+paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet
+hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui
+tuuliajolle. --
+
+Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.
+
+Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt
+katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.
+
+Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli,
+ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --
+
+Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- --
+
+Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita
+yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.
+
+Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein
+askelin.
+
+Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka
+vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää
+häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.
+
+Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan,
+ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut
+Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.
+
+Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt
+akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin
+väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja
+nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.
+
+Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki
+järjestellen kaikki valmiiksi.
+
+Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti
+noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän
+tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno,
+hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin
+katsomaan, tuliko hän jo -- -- --
+
+Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen
+jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin
+takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.
+
+Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin
+viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei
+tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas
+hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui
+kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten
+ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli
+hänelle kyllin hyvää! --
+
+Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.
+
+Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen
+täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin
+paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon
+naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa
+häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun
+lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta?
+Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --
+
+Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä
+hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi
+katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa
+ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa
+värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen
+katseensa haki odotettua vierasta.
+
+-- Minä tulen, mumisi tämä.
+
+Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi
+pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.
+
+Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.
+
+Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä
+vastaan avosylin.
+
+Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. --
+Minä _en_ tule! kuiskasi hän.
+
+Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet
+viipynyt!
+
+Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet
+värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja
+suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.
+
+Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään
+oli hän jälleen joutunut virran reunalle.
+
+Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki,
+ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --
+
+Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas
+Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle
+kolmanteen ja neljänteen polveen? --
+
+Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän
+päättänyt tulla toisen orjaksi? --
+
+Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä
+seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet
+pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka
+ympäröi häntä -- -- --
+
+Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen --
+unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa
+todellisuudeksi! -- --
+
+Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen
+heräsi jälleen -- -- --
+
+-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! --
+Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!
+
+Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää
+voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...
+
+Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli
+tahraantunut -- -- --
+
+Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi
+hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen
+mikä häntä vaivasi...
+
+Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen
+turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin
+voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --
+
+Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja
+ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut
+Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä
+jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla.
+-- -- --
+
+-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään
+muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se
+tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!
+
+Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein
+askelin. -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.
+
+Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.
+
+Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut
+heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat
+päivän tervetulleeksi.
+
+Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli
+maan ja meren.
+
+Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen
+ponnistuksen jälkeen.
+
+Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.
+
+Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja
+syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.
+
+Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen
+silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.
+
+Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.
+
+Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.
+
+Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä
+ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa
+miehekkyyttä.
+
+Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän
+muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa...
+Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena
+-- mutta voitonseppele otsalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin
+tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.
+
+Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki
+katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.
+
+Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.
+
+-- Pikku-isä, oletko sairas?
+
+Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi
+seisomaan paikoilleen.
+
+Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori
+vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.
+
+Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi
+erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi
+tuudittanut lasta lepoon.
+
+Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.
+
+Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle
+sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.
+
+Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin,
+sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen
+voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!
+
+Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan
+ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin
+asetetut kätensä.
+
+-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen.
+-- Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä,
+lausui hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran
+kasvojen edessä!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi
+lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua
+sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.
+
+Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.
+
+Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.
+
+Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua...eihän hänen
+tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.
+
+Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei
+saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että
+sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja
+tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet
+sitä ennen sinua.
+
+Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää
+hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!
+
+Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja
+Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei
+vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.
+
+Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että
+täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään
+voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin
+rouvasta ihmeelliseltä.
+
+Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein
+kuin kuolleelta.
+
+Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.
+
+-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?
+
+-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata
+sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua!
+Tulen pitämään sananne mielessäni!
+
+Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.
+
+
+
+
+24.
+
+
+Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime
+päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan
+merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa
+hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen
+vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hän
+isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.
+
+-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä
+hohde kirkastaa laakson!
+
+Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja
+salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja
+ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin
+tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä
+hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa
+pitkin mieletönnä ilosta.
+
+Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin
+katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa
+kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili
+häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili
+purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla
+ruusuilla -- - --
+
+Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista;
+kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --
+
+Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet
+olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli
+_kotona_!
+
+Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi
+tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin
+kanssa.
+
+Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm,
+se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!
+
+Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella
+lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.
+
+Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon
+ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.
+
+Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli
+palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.
+
+Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä
+tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.
+
+Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien
+kotiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli
+poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin,
+kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä
+häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.
+
+Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet
+outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä
+vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.
+
+Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain
+tuonne ylös...
+
+Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren
+syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, --
+valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.
+
+Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan,
+mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.
+
+Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli
+liitossa salaisen maailman kanssa? --
+
+Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka
+levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi.
+Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.
+
+Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja
+hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä
+hän oli lähtenyt.
+
+Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan
+sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin
+selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin
+kautta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran
+viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.
+
+Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut
+mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli
+saapunut ja jo oli myyty Englannin.
+
+Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli
+isoäidin puheille.
+
+Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä
+oli omituinen, tuskallinen kiilto.
+
+Gunnin sydän kävi raskaaksi.
+
+Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan
+heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.
+
+Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.
+
+Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi
+kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät
+ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä
+olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.
+
+Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä
+hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa
+taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa,
+miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt
+hänen kaltaiseksensa...
+
+Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...
+
+Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut
+pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel
+vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --
+
+Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä
+vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän
+oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä.
+Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut
+ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen
+pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...
+
+Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä
+että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut
+rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että
+oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata
+häntä...
+
+Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata
+ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan
+eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat
+kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee
+toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä
+vallankumous, sanoi isoäiti -- -- --
+
+Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka
+jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.
+
+Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois
+inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä
+tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi
+siellä missä se ei ole -- -- --
+
+Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina,
+johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --
+
+Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.
+
+Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä
+oli luvannut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä
+oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.
+
+Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan
+hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä
+paranee.
+
+Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran
+hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus
+oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota
+voimakkaampana kuin ennen.
+
+Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista
+seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.
+
+Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi
+antimiaan, maa samaten.
+
+Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä.
+Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa.
+Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu
+puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja
+kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.
+
+Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön
+kartanon palvelukseen.
+
+Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa
+Elin rouvan kanssa.
+
+Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt
+oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön
+kartanoon.
+
+Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli.
+Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla
+ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen
+itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi
+enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut
+hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa
+hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä
+minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi
+vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --
+
+Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin
+seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten
+muinoin. Se ei käynyt päinsä...
+
+Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli
+mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi
+hän suorittaa!
+
+Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin
+muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse
+voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen
+äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin
+ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli,
+oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.
+
+Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys
+olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.
+
+Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut
+ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi,
+silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin
+laakson kukkasten tuoksu...
+
+Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä
+kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista
+turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.
+
+Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan
+ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen
+kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin
+pitänyt vallassansa.
+
+Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.
+
+Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.
+
+Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä
+kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut.
+Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.
+
+Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.
+
+Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli
+yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen
+luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli
+hänen mieltänsä.
+
+Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät
+siitä tummiksi.
+
+Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut
+puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!
+
+Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat
+toistensa valittavat ajatukset.
+
+Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi
+puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.
+
+Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin
+entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...
+
+Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
+Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.
+
+Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.
+
+Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään
+hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan
+pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.
+
+Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin
+askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen
+alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli
+kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.
+
+Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt
+häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen
+äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri
+yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.
+
+Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti,
+peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan
+voinut auttaa häntä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän
+että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei
+unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.
+
+Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli
+tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän
+ei uskaltanut enää kysyä mitään.
+
+Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi
+hän vain ei voinut tehdä mitään.
+
+Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän
+näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea
+kärsimys tuottaa.
+
+Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut
+päästä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.
+
+Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä
+ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.
+
+Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä,
+kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä
+sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että
+hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.
+
+Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että
+kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä
+ei ollut tapahtunut.
+
+Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän
+oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen
+Gunnin ja Hesekielin.
+
+Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli
+sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä
+aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.
+
+Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti
+hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.
+
+Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle
+tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.
+
+Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen
+kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää
+mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen
+oikealle tolalle! -- -- --
+
+Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.
+
+Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei
+ollut korjattavissa?
+
+Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.
+
+-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.
+
+-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen,
+tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.
+
+Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella
+purjeita.
+
+Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.
+
+Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän
+olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi.
+Monet kävivät oikein varakkaiksi.
+
+Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se
+johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki
+hyvää niin monelle.
+
+Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat
+saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat
+saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.
+
+Yksi huoli oli heillä kaikilla.
+
+Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut
+enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan
+menettää hänet.
+
+Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi
+niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli
+alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle,
+että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --
+
+Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta
+ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi
+säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa
+halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin
+rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun,
+jonka latva tarjosi suojaa monelle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä
+ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän
+olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?
+
+Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean
+voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset
+noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät
+mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli
+tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi
+oikean voimaan.
+
+Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen
+täytyi tapahtua.
+
+Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva
+oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä
+Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka
+voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.
+
+Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen
+ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.
+
+Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.
+
+Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina --
+kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun
+näkymättömillä teillä.
+
+Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin
+silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin!
+Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän
+ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää
+koskaan! -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen
+oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli
+toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.
+
+Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan
+kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin
+Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja
+Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön
+kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä
+sai pitää hänet rauhassa ilonansa.
+
+Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen.
+Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten
+hänenkin sydämensä.
+
+On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten
+Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään,
+että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet.
+Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on
+tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa
+saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina,
+vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi
+koskaan myllertää -- -- --
+
+Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen
+kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.
+
+Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.
+
+Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja
+kehittyvä vapaasti ja ihanasti.
+
+Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen
+venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä
+on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on
+sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.
+
+Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt
+valonloistetta yli hänen vanhuutensa.
+
+Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin
+Herön kartanossa?
+
+Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas
+etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee
+siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen
+rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten
+huoneiden kautta.
+
+Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen
+kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
+
+Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin
+pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa
+vastaamaan.
+
+Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta,
+kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista
+pilvistä taivaanrannalta.
+
+Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen
+ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.
+
+He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut
+täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina
+-- ja liitelevät kautta kaiken maailman.
+
+Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät
+meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien
+ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He
+rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen
+kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.
+
+Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole
+unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä
+hyvää, minkä Jumala suo heille.
+
+Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei
+enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia
+vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan
+tullut uusi Gunvor valtiattareksi.
+
+Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet
+sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
+
+Missä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja
+kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria
+ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan
+helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu
+elämän ja kuoleman viisautta! --
+
+Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä? -- -- --
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Herön kartanon lapset, by Alvilde Prydz
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57956 ***
diff --git a/57956-8.txt b/57956-8.txt
deleted file mode 100644
index d557f16..0000000
--- a/57956-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,8809 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Herön kartanon lapset, by Alvilde Prydz
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-
-Title: Herön kartanon lapset
-
-Author: Alvilde Prydz
-
-Translator: Hilja Wallden
-
-Release Date: September 23, 2018 [EBook #57956]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERÖN KARTANON LAPSET ***
-
-
-
-
-Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-HERÖN KARTANON LAPSET
-
-Kirj.
-
-Alvilde Prydz
-
-
-Suomentanut
-
-Hilja Walldén
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström Osakeyhtiö,
-1920.
-
-
-
-
-
-
-    Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä
-    kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen
-    niin iloinen!" -- "Ja mistä olet niin iloinen?" -- "Siitä, että
-    olen ihminen."
-
-
-
-    "Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan
-    sammuva.
-
-    "Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa
-    sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen
-    sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja
-    lepoa.
-
-    "Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava
-    suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.
-
-    "Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri
-    mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on
-    ihanaa."
-
-                                          (Symposionista.)
-
-
-
-
-
-
-I
-
-
-
-
-1.
-
-
-Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse
-näköala suurelle avoimelle merelle.
-
-Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä
-työskentelevät kädet ja aivot.
-
-Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä
-tiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet.
-
-Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää
-käyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.
-
-Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia
-ja haaveita.
-
-Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen
-vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja
-luonnonraikkaaksi.
-
-Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.
-
-Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren
-valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä
-vedä vertoja meren äänelle.
-
-He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He
-tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee
-kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa.
-
-Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.
-
-He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä
-väreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse.
-
-Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää
-aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se
-vihkii heidät elämään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.
-
-Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on
-muuttumaton -- ja tunturit.
-
-Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin
-pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,
-pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.
-
-Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta --
-vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät
-ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen
-syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.
-
-Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä
-kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen
-ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli
-syvyyksien.
-
-Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua
-kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana
-ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.
-
-Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja
-puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat
-rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin
-hyvin kuin Herön kartanon rannassa.
-
-Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä
-työtä yllinkyllin.
-
-Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä
-mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.
-
-Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten
-joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.
-
-Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa
-on Grimm, vahtikoira.
-
-Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on
-yhtä kiire kuin aikuisillakin.
-
-Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan
-aikaa olla sisällä.
-
-Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma
-tuntuu hänestä tukahduttavalta.
-
-Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne
-liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,
--- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään
-hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää
-siipiparia.
-
-Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä
-lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.
-
-Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä
-rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän
-siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden
-riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden
-alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.
-
-Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,
-ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.
-
-Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa
-ylöspäin.
-
-Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien
-täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy
-laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät
-suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet
-oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.
-
-Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut
-kyllästyä siihen.
-
-Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi
-olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.
-
-Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas
-sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen
-mielestänsä ollut pidettävä sisällä.
-
-Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä --
-silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen
-hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja
-haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät
-olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.
-
-Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri
-paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.
-
-He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
-Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.
-
-Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että
-hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen
-joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.
-
-Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä
-kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat
-ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin
-olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.
-
-Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor
-ottanut omaksensa -- ja _se_ oli saanut perinnöksi lahjan että kävi
-aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.
-
-Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet
-opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat
-kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.
-
-Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa
-opettaa hänelle jotakin.
-
-Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.
-
-Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.
-
-Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.
-
-Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.
-
-Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja
-merelle.
-
-Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki
-mitä ajatteli.
-
-Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan
-hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli
-hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.
-
-Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten
-Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi
-oppia neulomaan.
-
-Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel
-sisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy
-valkoisena ulkoluotojen ylitse.
-
-Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.
-
-Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden
-aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,
-pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne
-tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne
-hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.
-
-Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne
-rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,
-kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi
-ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.
-
-Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.
-
-Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän
-tottuu joka säähän!
-
-Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen
-pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion
-viereen.
-
-Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli
-ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei
-sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.
-
--- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin
-järkevä!
-
-Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
-Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.
-
-Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei
-koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?
-
-Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse
-kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.
-
-Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta
-niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi
-vain.
-
-Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa
-sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka
-täytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta.
-
-Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista
-synkät muistot.
-
-Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.
-
-Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän
-myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.
-
-Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut
-niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.
-Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin
-täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.
-Kernaimmin hän turvautui tätiin.
-
-Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat
-omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi
-silmäksi.
-
-Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli
-maailmaa?
-
-Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki
-mitä hänen mielessänsä oli.
-
-Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä
-että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.
-
-Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.
-Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja
-mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.
-
-Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli
-usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja
-rikastuttaen hänen tunnelmiansa.
-
-Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.
-
-Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli
-aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.
-
-Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli
-Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn
-vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin
-kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.
-
-Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli
-uskaltanut lausua nuhteen.
-
-Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten
-on täytynyt karaistua varhain.
-
-Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui
-jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä
-huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.
-
--- Täti, etkö kuullut jotain?
-
-Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.
-Hän ei ollut kuullut mitään.
-
--- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä
-huutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.
-
-Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.
-
-Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle
-ja katsoi ulos valoisaan yöhön.
-
-Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon,
-jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä.
-
--- Joku on hukkumaisillaan!
-
-Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena.
-
-Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois,
-valkoinen yöpuku yllään.
-
-Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta
-heidän ei ollut helppo herätä.
-
-He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet
-sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä
-nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain
-huuteli.
-
-Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. --
-Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen!
-
-Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.
-Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.
-
-Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän
-juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan
-mukana.
-
-Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät
-kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi
-päätä mainingin harjalla.
-
-Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.
-
-Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä.
-Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten
-nuo tuolla kaukana.
-
-Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet
-lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille.
-Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen
-kohinan.
-
-Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.
-
-Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen
-katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten
-huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat
-sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä
-ja hoitaessa purjeita.
-
-Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat
-lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin
-tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli
-sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä
-eteenpäin.
-
-Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät
-avoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri
-joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden
-kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän
-hätähuutonsa.
-
-Hän pani kätensä ristiin.
-
--- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, --
-Sörenin ja Kjeldin -- --
-
-Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin
-kurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen
-haaksirikkoontuneista alukseen.
-
-Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.
-
-Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon
-takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.
-
-Täti ei huomannut mitään.
-
-Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.
-
-Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet
-makasivat siellä sisällä.
-
-Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat
-aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen
-oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.
-
-Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.
-
-Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa
-Elin rouvalle.
-
-Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti
-ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt
-hänen puheestansa.
-
-
-
-
-2.
-
-
-Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin,
-sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut
-ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä
-mahtava kuin sekin.
-
-Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet
-kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen
-ollut kuninkaan jaarli.
-
-Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä
-kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli
-Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.
-
-Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois
-suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa
-tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.
-
-Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä
-yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen
-edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.
-
-Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin
-ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.
-
-Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa
-loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä
-sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt
-entisille teloillensa.
-
-Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.
-
-Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan
-siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.
-
-Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun
-Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut
-hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa
-heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.
-
-Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä
-seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut
-häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina
-musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.
-
-Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli
-suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli
-miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään
-ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki
-olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti
-näyttäytynyt suuremmassa seurassa.
-
-Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä
-kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.
-
-Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä
-oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi,
-sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin
-ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.
-
-Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa
-monenmoista niiltä ajoin.
-
-Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.
-
-Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.
-
-Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
-
-Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän
-pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli,
-eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.
-
-Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen
-vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi
-hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.
-
-Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.
-
--- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni!
-
-Hän kurotti kätensä lapselle.
-
--- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua,
-niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti
-haudattuna tuomiopäivän tullessa!
-
-Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.
-
-Hän vaikeroitsi.
-
-Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että
-he olivat juovuksissa.
-
-Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.
-
-Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.
-
-Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat
-sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas
-oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.
-
-Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.
-
-Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin
-ennen.
-
-Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.
-
-Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei
-vielä ollut kulunut loppuun.
-
-Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin
-ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun
-nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.
-
-Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.
-
-Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein
-ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi
-parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse
-talliin.
-
-Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin,
-kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.
-
-Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon,
-jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.
-
-Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut
-otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.
-
-Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten
-omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon
-rakentamiseen.
-
-Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi
-lapselle.
-
-Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.
-
-Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina,
-katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen
-vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi
-hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista
-turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän
-onnellinen.
-
-Eräänä päivänä se myytiin.
-
-Että isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään
-häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi,
-kuten kaikki muut.
-
-Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin
-luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli
-jonkunmoinen renkipoika.
-
-Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä.
-Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin
-että hän oli hänen oma poikansa.
-
-Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin
-hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.
-
-Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan
-kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän
-haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat
-saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja
-hävittämällä.
-
-Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä
-istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin
-silmin.
-
-Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he
-selkäsaunan Thorer Brantelta.
-
-Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän
-tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä
-tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.
-
-Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin
-kuoliaaksi.
-
-Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.
-
-Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo
-valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten
-niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.
-
-Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta
-siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.
-
-Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta,
-jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.
-
-Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran
-oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.
-
-Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.
-
--- Taivaan urut soivat, sanoi hän.
-
-Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.
-
-Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.
-
--- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti
-ennustaa onnea.
-
-Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.
-
-Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset,
-ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.
-
-Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi
-paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.
-
-Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa.
-Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja
-lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä
-löisi häntä.
-
-Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti
-hänet siihen.
-
-Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.
-
-Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän
-puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.
-
-Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä
-tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat
-huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.
-
-Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan
-tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen
-oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.
-
-Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.
-
-Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja
-hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.
-
-Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli
-turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.
-
-Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen
-kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet
-punaisiksi.
-
-Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli
-niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.
-
--- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että
-tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...
-
-Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.
-
--- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen
-päin.
-
--- Ei, en minä tahdo mitään.
-
-Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut
-ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja
-alkoi särpiä kahviansa.
-
--- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin
-myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!
-
-Sitten ei puhuttu sen enempää.
-
-Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.
-
-Ja niin hän meni.
-
-Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut
-kylällä huvittelemassa.
-
-Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli
-juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.
-
-Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.
-
-Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin
-Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi
-järjestys.
-
-Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.
-
-Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa
-mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.
-
-
-
-
-3.
-
-
-Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin
-pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle.
-Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin
-rouvan oikea käsi.
-
-Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin
-olisi ollut hänen äitinsä.
-
-Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia
-asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi,
-mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut
-muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen,
-varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.
-
-Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut
-kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.
-
-Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.
-
-Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli
-nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut
-tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä
-nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin
-syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun
-poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa
-kertomuksilla suvun komeudesta.
-
-Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle.
-Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan
-valtakuntaan.
-
-Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän
-kutsua Hesekieliä isäksi.
-
-Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan
-tietää tämän.
-
-Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää
-turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta
-riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.
-
-Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä
-poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.
-
-Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin
-paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja
-päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä.
-Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.
-
-Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.
-
-Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia
-pyörteitä ja pieniä putouksia.
-
-Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni
-neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan.
-Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja
-läksivät matkaan liian aikaiseen.
-
-Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka
-laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.
-
-Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.
-
-Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi
-veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.
-
-Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä
-pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä
-sellaisina -- --
-
-Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.
-
-Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän
-havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä
-oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä
-kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka
-ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän
-myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään.
-Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa,
-ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät
-niiden yritykset onnistuneet.
-
-Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne
-onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja
-pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli
-vienyt ne mukanaan syvyyteen -- --
-
-Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja
-lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen
-poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se
-sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.
-
-Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel
-tiesi että kaikki oli totta.
-
-Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista
-havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.
-
-Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden
-parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.
-
-Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut
-koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.
-
-Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli
-tuon ilkeän virran lähettyvillä.
-
-Samaa mieltä oli isäkin.
-
-Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.
-
-Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli
-mustelma.
-
-Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.
-
-Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa
-kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.
-
-Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.
-
-Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.
-
-Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He
-laskeutuivat harjua alas navetan taakse.
-
-Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.
-
-Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti
-puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja
-kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään
-suuremmat.
-
-Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei
-Pikku-isän mukanaan kotiin.
-
-Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen
-vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.
-
-Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi
-hän.
-
-Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen
-jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.
-
-He kulkivat rantaa pitkin.
-
--- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä
-Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä
-kivellä, häntä katsellen.
-
--- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa
-suolaamoon.
-
-Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa,
-tarrautuen hänen käsivarteensa.
-
-Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.
-
-Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli
-tapana.
-
-Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.
-
-Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.
-
-Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.
-
-Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.
-
--- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.
-
-Jotainhan hänen täytyi sanoa.
-
-Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?
-
-Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.
-
--- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja
-Pikku-isä. -- Hän nauroi.
-
--- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.
-
-Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen;
-näytän sinulle jotain.
-
-Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.
-
-Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti
-itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli
-vene.
-
-Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.
-
--- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen
-vesille.
-
-Ja sen he tekivät.
-
-Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan.
-Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin
-valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.
-
-Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman
-mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut
-muuta alusta kuin tuo kurja proomu.
-
-Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten
-Pikku-Gunn.
-
-Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti
-veneen.
-
-Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi,
-kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.
-
-Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.
-
--- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.
-
--- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun
-rantani.
-
-Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen
-laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen
-ympärillään.
-
--- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.
-
-Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut
-hänet.
-
-Se tunne ei ollut miellyttävä.
-
-Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi
-merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat
-ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten
-miesten tavoin.
-
-Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa
-alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat
-seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla
-matalikolta avovedelle.
-
-Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.
-
-Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku --
-pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin
-askelin, uudet merisaappaat jalassa!
-
-Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa
-ylöspäin.
-
-Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.
-
-Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä
-pikku särkiä.
-
--- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.
-
-Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.
-
-Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.
-
--- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta
-on olla poika!
-
-Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen
-toisiaan kiireestä kantapäähän.
-
--- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn
-arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.
-
-Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton
-saada häntä sanomaan syytä.
-
-Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön
-rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei
-luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon
-oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.
-
-Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori
-kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa
-olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta
-täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla.
---
-
-Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä
-tiehensä.
-
-Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.
-
-Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän
-välinsä olivat hiukan kireät.
-
-Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa
-kätensä.
-
--- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!
-
-Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.
-
-Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa
-empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut
-kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.
-
-Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.
-
-
-
-
-4.
-
-
-Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään
-Hesekielin talolle.
-
-Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi
-hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen,
-oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.
-
--- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!
-
-Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan
-hänen venehuoneessansa.
-
-Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.
-
-Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei
-kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.
-
-Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.
-
-Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän
-oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa.
-Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.
-
-Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he
-purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.
-
-He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran
-keväällä.
-
-Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti
-kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori
-sulki näköalan.
-
-Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana
-veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.
-
-Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä
-ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi
-liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista
-solinaa.
-
-He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.
-
-Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.
-
--- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.
-
-Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.
-
--- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!
-
-Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo
-alkanut käydä koulua.
-
-Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli
-kaupunki.
-
-Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.
-
--- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes
-yhdellekään lehmälle -- --
-
-Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.
-
--- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.
-
-Sitten veti hän poikasen mukaansa.
-
-Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.
-Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.
-
-Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja
-ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota
-keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut
-kultavyö.
-
-Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut
-niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista
-suluista hienoina suihkuina.
-
-Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän
-hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn
-ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He
-voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.
-
-Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne
-yhdessä.
-
-Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia.
-He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa --
-ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he
-löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen
-toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä...
-ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään
-tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.
-
-Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä
-pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät
-joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin
-silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --
-
-Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat
-suljetut muilta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa
-ulkosalle.
-
-Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne
-halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.
-
-Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He
-seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että
-Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin.
-Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin
-syvälle, että se nousi sille yli polvien.
-
-Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.
-
-Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.
-
-Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko
-ne viedä aina Enkelantiin saakka -- --
-
-Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli
-opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi,
-kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun
-Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän
-joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --
-
-Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.
-
-Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.
-
-Hän tuskin huomasi sitä.
-
-Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken
-vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.
-
--- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?
-
-Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti
-ja oli joutunut vesikuoppaan.
-
-Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan
-katketa hänen kurkkuunsa.
-
--- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.
-
-Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä
-lapsenkatseellaan.
-
--- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa
-kädenlyönnillä.
-
-Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät
-he sen molemmat.
-
-
-
-
-
-
-II
-
-
-
-
-5.
-
-
-Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.
-
-Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista
-luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä
-ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu,
-kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä
-ulkona merellä että kotosalla.
-
-Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.
-
-Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen
-vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa
-mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.
-
-Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui,
-kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa,
-missä vain saivat.
-
-Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne
-harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.
-
-Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin
-kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja
-harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi
-kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat,
-hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki,
-jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä
-pitkänä valkoisena saattueena.
-
-Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut;
-silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.
-
-Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät
-veneenlaudat uivat maihin.
-
-Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei
-kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen
-noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon.
-Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän
-mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.
-
-Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla
-että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on
-kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät
-valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...
-
-He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä.
-Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he
-pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla
-pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien
-puolesta.
-
-Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat
-levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti,
-alakuloisesti.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla!
-Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin
-että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata
-vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään
-sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä
-täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se
-uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä
-hukkumaisillaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos
-huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin
-kalastuspaikoilta.
-
-Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei
-olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja
-hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin
-rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli
-valkoista hiedikkoa.
-
-Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat
-kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin
-valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai
-suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.
-
-He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus
-valtaa heidän sydämensä.
-
-Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat
-huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat
-riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen
-tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta
-avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.
-
-Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat
-nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin
-raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, --
-he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin
-repaleinen kuin se onkin...
-
-Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin
-palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka
-ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet
-vanhuudenturvansa.
-
-Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä
-uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset
-kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat
-kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.
-
-Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous
-merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet
-lapsetkin.
-
-Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä
--- ja rukoillaan kenties -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen.
-Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on
-tulossa. Onhan nyt kevät!
-
-Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa.
-Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden
-astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen
-varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.
-
-Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset
-laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset,
-jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja
-keltakukkaista maailmaa.
-
-Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa
-teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne
-kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.
-
-Kaikkialla on eloa ja liikettä.
-
-Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan
-voimakas, raaka lemu.
-
-Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon
-rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat
-ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten
-kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua,
-kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.
-
-Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät
-veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli
-tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä
-syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.
-
-Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo
-saatu muutamia apajia.
-
-Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat
-kalasaalista.
-
-
-
-
-6.
-
-
-Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee
-jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä
-useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.
-
-Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on
-saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy
-juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.
-
-Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja
-rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa
-emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä.
-Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat
-järkkymättömät.
-
-Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden
-hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa.
-Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton
-tunkea tänne.
-
-Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä
-ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat
-olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.
-
-Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana
-kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen,
-jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.
-
-Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen
-kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.
-
-Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena,
-seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin
-ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää
-astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet
-tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja
-raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet
-pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin
-entisille paikoilleen.
-
-Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä,
-että ne olivat tulleet takaisin.
-
-Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua
-tuollaisten ajatusten valtaan! --
-
-Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät
-vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo
-korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä
-pitkin.
-
-Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa
-ääreen.
-
-Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin
-rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.
-
-Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä,
-järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla
-arvonantoa.
-
-Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän
-samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä
-arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen,
-kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.
-
-Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.
-
-Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.
-
-Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut
-viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset
-eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt
-rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan
-lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.
-
-Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille
-tämä osoitti hyvyyttä.
-
-Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen,
--- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.
-
-Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt
-koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän
-ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat
-tulleet hänen osaksensa.
-
-Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan
-hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa
-tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi
-nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.
-
-Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen
-mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia
-katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan
-mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse
-tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen
-päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin
-tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä
-muuanne oppimaan jotain muuta.
-
-Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.
-Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin
-Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.
-
-Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka
-kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että
-hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.
-
-Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat.
-Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on
-toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja
-odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan.
-Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä
-rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.
-
-Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.
-
-Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole
-sama mies kuin muinoin.
-
-Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa:
-hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja
-kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä
-vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä
-hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa
-lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman
-tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että
-menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen
-mielessänsä.
-
-Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy
-koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei
-edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi.
-Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää
-hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset
-silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti
-enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.
-
-Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka
-koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin
-että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua
-haaveisiin.
-
-Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä
-venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea
-tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun
-sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman
-näyn.
-
-Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- --
-hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän,
-Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --
-
-Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä
-siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen
-koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi
-työskennellä.
-
--- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain
-aikaan.
-
-Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon
-hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.
-
-Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran
-vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten
-voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.
-
-Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan.
-Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän
-väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä,
-uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.
-
-Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä
-ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- --
-varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa
-vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.
-
-Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin
-selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa
-jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi
-paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja
-laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja
-tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten
-silloin.
-
-Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin
-tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen
-tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän
-palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän
-tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja
-hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen
-eikö Gunvor palaisi -- --
-
-Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä
-että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän
-kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä
-niin köyhäksi.
-
-Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä
-sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli
-heidän tyytyminen pirstaleisiin -- --
-
-Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin
-kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.
-
-Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että
-hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän
-voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki
-voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut
-kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa
-ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei
-hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein
-kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.
-
-Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä
-jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä
-ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut
-Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin
-pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan
-kalastaja menetä henkeänsä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia
-tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa
-mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä.
-Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin
-kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka
-mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo
-omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän
-vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --
-
-Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia,
-tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän
-voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki
-nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti
-vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän
-lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli
-paljastanut kauhunsa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään
-yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen
-ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.
-
-He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.
-
-Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja
-kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan
-tahtoo hän tutustuttaa heidät.
-
-Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti
-nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa
-kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää
-ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön
-edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla
-mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä.
-Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin,
-ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä.
-Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia.
-Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen
-hyvästä tahdostansa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta
-mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.
-
-Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi
-vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto
-ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.
-
-Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen
-saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.
-
-Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat
-olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan
-voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka
-hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän
-voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen
-oli hän varmaankin oppinut Andersilta.
-
-Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään
-lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta
-veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät
-asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa.
-Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki,
-jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin
-että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei
-useampia -- --
-
-Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn
-luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin,
-kuin kasvatusisänsä tekemiin.
-
-Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan
-vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa.
-Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä
-ollut mitään sanottavaa.
-
-Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain
-aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen
-kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän
-talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se
-tuotti suloista onnea.
-
-Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn
-komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen
-vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä
-valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä
-pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.
-
-Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden
-parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.
-
-
-
-
-7.
-
-
-Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua
-joltisenkin säännölliseen opetukseen.
-
-Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että
-hänen nyt on istuttava sisässä.
-
-Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein
-hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa
-kirkkoon.
-
-Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin
-levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli
-ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.
-
-Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi.
-Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla
-sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.
-
-Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin
-ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta
-lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.
-
-Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi
-koskaan saada lukemaan läksyjänsä.
-
-Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei
-päästä häntä ripille.
-
-Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.
-
-Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin
-lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin
-kauheinta mitä hän tietää.
-
-Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue
-läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että
-täti ei ymmärtäisi häntä.
-
-Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen
-lehdiksi sileällä pohjalla.
-
-Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon
-taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät
-putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän --
-huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.
-
-Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa
-oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.
-
-Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen
-katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.
-
-Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.
-
-Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas
-valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä,
-hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin
-luonnon suurta kirjaa.
-
-Apua ei täti siten saa mistään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.
-
-Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut
-olla niin vaikeata.
-
-Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä
-sisällä.
-
-Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee,
-kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet
-liitävät yli hohtoisain laineiden.
-
-Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo
-ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat
-kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...
-
-Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...
-
-Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä
-liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --
-
-Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee
-hajalle -- --
-
--- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa
-se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen
-pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...
-
-Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.
-Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...
-
-Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä
-katkismusta.
-
--- Mitä kaste on?
-
-Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- --
-
-Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi
-rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...
-
-Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten
-toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten
-ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää
-riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän
-loi tutkivan katseen tätiin.
-
--- Voisit kertoa minulle jotain!
-
-Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä
-päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa
-seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.
-
-Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.
-
-Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja
-heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.
-
--- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?
-
-Täti näytti huolestuneelta.
-
-Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa
-Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --
-
-Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan
-sää niin kaunis.
-
-Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä
-alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli
-ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.
-
-Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten
-hänen oli tapana -- --
-
-Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan
-vuoristoon.
-
-Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
-Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.
-
-Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin
-kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.
-
-Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin
-selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin
-hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi
-synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.
-
-Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa,
-mitä häntä vastaan oli rikottu.
-
-Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä
-hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.
-
-Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
-Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.
-
-Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä
-eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt
-olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen
-oli vieläkin hullumpaa.
-
-Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli
-huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet
-uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei
-antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.
-
-Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari.
-Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän
-lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara
-mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että
-ihmistapoja.
-
-Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten
-siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan
-hänet jälleen armoihin.
-
-Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa
-siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes
-lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.
-
-Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin
-olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --
-
-Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen
-vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä;
-hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.
-
--- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua,
-ystäväiseni!
-
--- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi
-lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle...
-Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella...
-Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on
-elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?
-
-Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa
-hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää
-elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen.
-Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.
-
-Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.
-
-Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.
-Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.
-
-Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun.
-Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän
-ei sanonut mitään.
-
-Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille
-kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.
-
-Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin
-pian.
-
-Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.
-
-
-
-
-8.
-
-
-Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen
-piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.
-
-Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.
-
-Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin
-askelin, aivan kuin vanha kalastaja.
-
-Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki
-tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle
-mieleen.
-
-Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
-Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
-säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
-Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.
-
-Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että
-hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla
-ihmisiksi.
-
-Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen
-mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.
-
-Isä Hesekiel oli kärsivällinen.
-
--- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. --
-Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.
-
-Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa,
-mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli
-jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui
-hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin
-lapsenkasvoihinsa.
-
-Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen
-ilmeen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli kulunut parisen viikkoa.
-
-Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.
-
-Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko
-päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin
-suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta
-Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.
-
-Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana
-miehenä, ja se loukkasi häntä...
-
-Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin
-naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain
-tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen
-Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä
-olla oikein suuttunut itselleen.
-
-Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.
-
-Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä
-ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.
-
-Mutta Gunn ei tullut.
-
-Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa,
-josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin
-vankilassa! -- --
-
-Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti
-nyörin kädestään -- --
-
-Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...
-
-Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää
-siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja
-rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä
-suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan
-edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --
-
-Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut
-niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --
-
-Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta
-mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä
--- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä
-kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi
-Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja
-vapaa mies...
-
-Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel
-jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi
-merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi
-kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos
-joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea
-syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä
-silloin menettivät ne voimansa...
-
-Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja
-siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut
-vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...
-
-Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok
-ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen,
-jolta hän oli oppinut ne...
-
-Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...
-
-Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.
-
--- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.
-
-Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja
-köydet olivat aivan uudet...
-
-Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus
-liukui eteenpäin! -- --
-
-Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä
-katsomaan -- --
-
-Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! -- --
-
-Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.
-
-Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän
-alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän
-ei tiennyt, mitä se oli.
-
-Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen
-kyyneleitään.
-
-Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä
-halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi,
-hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan
-kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden
-saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...
-
-Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta
-aina hän siitä pelastuisi -- --
-
-Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!
-
-Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella,
-tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi
-hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä
-koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.
-
-Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti
-pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen
-Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän
-tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja
-makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.
-
-Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- --
-
-Silloin otti joku häntä ranteesta.
-
-Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää
-sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!
-
-Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.
-
-Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni
-tiehensä.
-
-Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat,
-itkettyneet kasvonsa.
-
-Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.
-
--- Mikä sinun on, Pikku-isä?
-
-Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan,
-rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.
-
-Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.
-
--- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota
-kiivautesi minulle tuottaa!
-
-Ja muori jätti hänet yksin.
-
-Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
-Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!
-
-Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen
-nähdä että hän oli sairas.
-
-Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja
-huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi
-kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.
-
-Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.
-
--- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä
-voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä
-tavoin!
-
-Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!
-
-Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.
-
-Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä
-sydämessään oli hyvä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta
-ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja,
-mitä hän tiesi.
-
-Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta
-kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei
-hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.
-
-Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena,
-tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.
-
-Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden
-salmen kautta ulos lahdesta.
-
-Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat
-hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen
-järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.
-
-Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin
-koskessakin.
-
-Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen
-povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko
-hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.
-
-Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt
-tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne.
-Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän
-tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --
-
-Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen
-lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä...
-Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei
-kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan
-ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen
-kaltaiseksensa...
-
-Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli
-Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti
-hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.
-
-Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver
-oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että
-he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian
-istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä.
-Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi
-veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla
-kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen
-kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen
-osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?
-
-Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.
-
-Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta
-haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.
-
-Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.
-
-Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli
-tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän
-suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.
-
-Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.
-Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.
-
-Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin
-rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut
-kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata
-nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.
-
-Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt
-epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että
-Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut
-seurustella Pikku-Gunnin kanssa.
-
-Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja
-pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli
-enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen
-jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta
-tyttönen ei ollut rannassa.
-
-Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta
-Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.
-
-
-
-
-9.
-
-
-Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli
-Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli
-jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat
-hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten
-ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli
-mielellään jäänyt sinne.
-
-Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin
-vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.
-
-Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo
-tulossa kotiin pappilasta.
-
-Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä...
-siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen
-loisketta ja puhelua.
-
-Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan
-rajuilma tulossa?
-
-Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon
-suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä
-tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä
-alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.
-
-Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!
-
-    "Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan!
-    Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa
-    vaaroilta väijyviltä polulla elämän."
-
-Oliko Tobine palannut?
-
-Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He
-kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.
-
-Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.
-
-Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen
-helmaansa ja suuteli sitä.
-
--- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä
-niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella,
-että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.
-
-Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä
-käynyt niin kummalliseksi.
-
-Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.
-
--- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä
-kotiljonkia?
-
-Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.
-
--- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!
-
-Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.
-
--- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!
-
-Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.
-
--- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla
-on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin
-Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun
-lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa
-taivuttaa minun niskaani!
-
-Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja
-nauroi.
-
--- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella
-miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.
-
-Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin
-perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana
-ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
-
-Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli
-hänen olonsa ollut tuolla kaukana?
-
-Tobine oikaisihe.
-
--- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain
-nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä.
-Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin
-vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä
-minun oli siellä hyvä olla -- --
-
-Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
-
--- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki
-minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?
-
-Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.
-
-Sitten hän mainitsi erään nimen.
-
-Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut
-jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.
-
-Tobine nauroi.
-
--- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi
-tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin
-minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät
-ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun
-hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä.
-Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.
-
-Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.
-
-Tobine silmäili häntä uteliaasti:
-
--- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua
-ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä
-eikä yhtään sielua!
-
--- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin
-saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --
-
--- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia,
-kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista
-kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku
-hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan,
-joka meidät on luonut!
-
-Hän nousi ja katsoi ulos merelle.
-
--- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota
-hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan,
-onko aaltojen alla rauhallista?
-
-Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!
-
-Tobine kävi istumaan.
-
--- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan
-myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää
-kuolla!
-
-Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.
-
-Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.
-
--- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa
-minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös...
-etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?
-
-Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.
-
--- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä
-sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!
-
-Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi
-tuulessa.
-
--- Näetkö, nyt nostan purjeet!
-
-Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos,
-tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt
-kaiken ikäni!
-
--- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...
-
--- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun
-viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy,
-silloin saan minä seurata sitä.
-
-Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen
-jälkeensä ja veti hänet takaisin.
-
--- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine
-säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.
-
-Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan
-onkaloon.
-
--- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon
-rukoilemaan minun puolestani!
-
-Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.
-
--- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin
-mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää
-palata sieltä takaisin!
-
-Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.
-
--- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!
-
--- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku
-lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta
-tuskasta!
-
-Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.
-
--- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
-mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
-Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
-Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!
-
-Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.
-
-Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää
-lainetta kohden.
-
-Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä
-kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa
-alas.
-
--- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut
-maalle!
-
-Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.
-
-Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi
-hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka
-oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt
-Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa
-hänet.
-
-Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula
-pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen
-myrskyn puhkeamista.
-
-Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty.
-Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana
-hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.
-
-Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
-Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
-Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.
-
-Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen
-kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.
-
-    "Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä,
-    missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos
-    saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin
-    oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä
-    en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä
-    koskaan. Terveisiä lähettää
-
-                       Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."
-
-Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille
-valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi
-vapautettu raskaasta taakasta.
-
-Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta
-ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli
-sairas koti-ikävästä.
-
-Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä
-että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina
-tuntunut tyhjältä.
-
-Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka
-Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki
-tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.
-
-Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.
-
-Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket
-kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.
-
-Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.
-
-Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta
-hankkia hänelle kotiopettajatar.
-
-Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän
-itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.
-
-
-
-
-
-
-III
-
-
-
-
-10.
-
-
-Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.
-
-Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään
-että hän tulisi hänen luoksensa.
-
-Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä
-maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa
-tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan
-mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut
-myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän
-asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä
-ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta
-kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut
-että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää
-häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän
-kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja
-ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen
-he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,
-niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --
-
-Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei
-jaksanut kuulla niitä loppuun.
-
--- No, lähdetään nyt matkaan!
-
-He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari
-aavistikaan, olivat he jo perillä.
-
-Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.
-
-Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti
-kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi
-tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat
-ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.
-
-Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.
-
-Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien
-välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.
-
-Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.
-
-Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei
-maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.
-
-Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti
-olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.
-
-Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän
-hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.
-Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin
-norjankieltä.
-
-Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan
-maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet
-monta vuotta Norjassa.
-
-Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff
-kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa
-vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
-olleet kaukana sieltä.
-
-Falck tarkkasi häntä.
-
-Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen
-täytyi tuomarin katsoa häneen.
-
-Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät
-aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma
-tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun
-piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei
-hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,
-perinnäistä hienostumista.
-
-Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään
-yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti
-hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan
-siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!
-
-Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se
-olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.
-
-Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.
-
-Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat
-kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.
-
-Luettiin iltarukous ja laulettiin.
-
-Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha
-virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.
-
-Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.
-
-Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff
-sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että
-sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...
-
-Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.
-
-Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.
-
-Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja
-poltellen paperossiansa.
-
-Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä
-häntä häiritsemään.
-
-Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti
-siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä
-seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä
-kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan
-katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä
-räpytellen -- --
-
-Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen
-toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi
-nokkaansa -- --
-
-Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.
-
--- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on
-yhtäläistä...
-
-Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen
-silmissään välähti jotain salaman tapaista.
-
-Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.
-
-Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.
-
-Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
-Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.
-
-Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.
-
--- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...
-
-Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.
-
-Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne
-olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.
-
-Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa,
-lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa...
-
-Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- --
-
-Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties
-hän jälleen oli maanpaossa...
-
-Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän
-puhella.
-
--- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken
-kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on
-miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella
-kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja
-virsikirja kädessä.
-
-Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut
-tarpeen. Sen parempi!
-
--- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin,
-kaikkialla voi olla onnellinen!
-
-Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa
--- odotellessaan.
-
-Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?
-
--- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla
-äänellä:
-
--- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys
-nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.
-
-Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen
-mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.
-
-Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä
-Venäjän veripunaisen taivaanrannan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa --
-ja laskeutuivat lepoon.
-
-Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon
-surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --
-
-Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain
-seuraavana aamuna.
-
-Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä
-tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.
-
-Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.
-
-Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään,
-sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.
-
-Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen
-ihminen, se minun täytyy sanoa!
-
-Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.
-
--- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.
-
--- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada
-lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa
-ja lähteä täältä.
-
-Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean
-kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.
-
--- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta
-tuossa naurussa oli haikea sävy.
-
-Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin
-pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän
-ilolla.
-
--- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!
-
-Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän
-aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin
-käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.
-
-Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota
-vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut
-täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen
-tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- --
-ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --
-
-Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.
-
-Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan
-ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.
-
--- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä
-oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni
-hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä
-oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?
-
--- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä
-hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.
-
-Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.
-
--- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti
-miehet noutamaan hänen tavaroitansa.
-
-Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin
-matkaan.
-
-Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he
-sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin,
-veltoin siivenlyönnein.
-
-Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain
-aamulla ei hän ollut puhelutuulella.
-
-Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin
-pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli
-ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä:
-nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla
-kuljettaessa.
-
-Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.
-
-Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan
-itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan
-huntuun verhottuna.
-
-Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
-
-Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.
-
-Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.
-
-Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
-Tietystikin oli niin! -- --
-
--- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan
-jotakin.
-
--- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus
-ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa --
-sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.
-
-Rouva Baranoff ei vastannut mitään.
-
-Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!
-
-Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan
-ikävä!
-
-Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.
-
--- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.
-
-Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin.
-Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät
-luottamusta hänen mielessänsä.
-
--- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.
-
-Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä
-mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei
-voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te
-sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?
-
--- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita
-mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.
-
--- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!
-
-Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.
-
-Falck katui sanojansa.
-
-Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja
-hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.
-
--- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?
-
-Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
-Falckiin vaikutti kammottavalta.
-
-Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista
-laulua.
-
--- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin
-kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa
-äskeistä keskustelua.
-
--- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
-Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...
-
--- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä
-aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?
-
--- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen
-maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa
-pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän,
-"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei,
-sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että
-hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi
-tietää se -- --
-
-Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.
-
-Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.
-
--- Pelkäättekö te?
-
-Rouva Baranoff pudisti päätänsä.
-
--- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän
-viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja
-kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon --
-se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --
-
-Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.
-
-Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä
-äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä
-hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!
-
-Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista,
-sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi
-Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --
-
-Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin
-varhain aamulla.
-
-Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut
-luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.
-
-Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä
-äänettömäksi ja suljetuksi.
-
-Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva
-pihassa heille vastaan.
-
-Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut
-asiasta.
-
-Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi
-tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.
-
-Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin
-katsein.
-
-Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen
-eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
-
--- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta -- On niin
-kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.
-
-Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi,
-tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka
-saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi
-Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.
-
--- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on
-parempi niin!
-
-
-
-
-11.
-
-
-Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet
-menojaan.
-
-Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään
-mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi
-heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.
-
-Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
-Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.
-
-Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan
-päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa,
-vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se
-rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.
-
-Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia
-luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.
-
-Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti
-Veraan.
-
-Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut
-tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon
-kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka
-vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua,
-oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.
-
-Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin
-rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten
-kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan
-vapautta ja edistystä.
-
-Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi
-hän itse merenkin tyyntymään.
-
-Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin
-kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.
-
-Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä
-näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä.
-Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä
-katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff
-oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin
-epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että
-Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.
-
-Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa
-hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain
-hänestä kerrottavaa.
-
-Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten
-kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui
-jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä
-laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman,
-että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli
-tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli
-niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt
-mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista
-seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa.
-Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin
-kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.
-
-Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin
-alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.
-
-Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat
-he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!
-
-Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan
-kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui
-aivan kuten heistäkin.
-
-Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta
-Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että
-kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän
-tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä
-ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan,
-tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä.
-Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten
-loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin
-ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin,
-melkeinpä olemattomiin.
-
-Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä
-niin hyvin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin
-kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten
-täti.
-
-Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä
-keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä
-suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että
-ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.
-
-Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin
-oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli
-pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.
-
-Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.
-
-Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.
-
-Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera
-heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet
-esiin.
-
-Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.
-
--- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!
-
-Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui
-kernaasti ja oppiminen kävi helposti.
-
-Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän
-ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt
-isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.
-
-Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella
-viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik
-tanssivat yhdessä.
-
-Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän
-järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän
-muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja.
-Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin
-kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan,
-ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin.
-Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut
-toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi
-näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti
-pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut
-kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu
-voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten
-porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan
-karkeloansa.
-
-Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista
-matkalippaista.
-
-Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.
-
-Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat
-etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.
-
-Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän
-ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.
-
-Siellä oli niin paljon katseltavaa.
-
-Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua
-gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia
-ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.
-
-Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui
-pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi
-aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella.
-Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.
-
-Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan
-kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen
-kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä
-vastaan, pelastaen Andromedan.
-
-Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei
-koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten
-olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!
-
-Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen
-pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.
-
-Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet
-merta kuolleinensa.
-
-Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla
-katsomatta.
-
-Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
-Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät
-kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.
-
-Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja
-kolkutti ovea.
-
-Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi
-päästäen hiljaisen huudahduksen.
-
-Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut
-nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki,
-purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani,
-ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.
-
-Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän
-ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja
-suurenmoiselta hän vaikutti.
-
-Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka
-kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.
-
--- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni
-muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä
-juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen
-haaveeni.
-
-Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera
-keskeytti hänet.
-
--- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia
--- tulevia aikoja varten!
-
--- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa
-te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne
-täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?
-
-Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla
-alalla.
-
-Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. -- Puhukaa
-kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat
-todellisuuden!
-
-Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain
-valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan
-ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten
-kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja
-aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili
-kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden,
-revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.
-
-Vera tuli hänen luoksensa.
-
--- Tuollainen huvittaa minua!
-
-Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia
-ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri,
-auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt
-laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä
-gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili
-puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla
-kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin
-kuuluivat kuolleille kuin eläville.
-
--- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. --
-Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille...
-
-Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle
-hyödyksi.
-
-Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne
-rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me
-itsekään vai emme.
-
-Tuomari loi häneen tutkivan katseen.
-
--- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman?
-kysyi hän.
-
-Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa
-kuvastui tuskaa.
-
--- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee
-minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä
-mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää
-sitä?
-
-Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.
-
-Falck ei vastannut.
-
-Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen
-valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät
-piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa
-väriloisteessa.
-
-Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu,
-jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan
-viehättävää...
-
-Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera
-laski kätensä hänen käsivarrellensa.
-
--- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta
-sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain
-olisi aikaa siihen...
-
--- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?
-
--- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran
-täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa,
-silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston
-kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!
-
-Falck tuijotti häneen.
-
--- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi
-tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt
-antako minun kauemmin häiritä itseänne.
-
-Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.
-
-Vera pidätti hänet jälleen.
-
--- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on
-tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet
-eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se
-on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte
-sen.
-
-Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.
-
--- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...
-
--- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua
-hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...
-
--- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...
-
--- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...
-
-Vera polki jalkansa maahan.
-
--- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! -- -- Huomaan teidän
-pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla
-levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö
-ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin
-ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se
-merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana.
-Häntä ei mikään voi vahingoittaa.
-
-Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä
-totta. Hän seisoi kynnyksellä.
-
-Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta
-hymyään.
-
-Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä
-lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.
-
-Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun
-tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.
-
--- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona
-puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää
-vaienneet soinnut.
-
--- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. --
-Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.
-
-Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki
-hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei
-voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi
-pitää oman itsensä rauhassa muilta.
-
-Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän
-kuluessa oli tapahtunut.
-
-Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella
-rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja
-varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen
-päässänsä.
-
--- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan
-lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo
-ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia
-seikkoja -- --
-
-Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään.
-Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa.
-Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera
-koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan
-oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva,
-olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla
-varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi
-hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi.
-Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta.
-Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta
-että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä
-hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat
-hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä
-hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran
-puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan
-hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera
-uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista
-asioista.
-
-Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui
-tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä
-Pikku-Gunnille.
-
-Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin
-voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran
-tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.
-
-Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi
-jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.
-
-Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.
-
--- Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei
-lapsella ole mitään hätää.
-
-Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta
-tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan
-vartioimassa hänen lastansa.
-
-Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli
-suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.
-
-Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset
-raukeamaan tyhjiin.
-
-Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä
-pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä
-tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan,
-äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.
-
-Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
-Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.
-
-Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti
-hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi
-hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.
-
-Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa.
-Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina
-vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien
-tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista,
-silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.
-
-Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä
-aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --
-
-Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva,
-jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava
-kaikelle maailmalle.
-
-Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse
-kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.
-
-
-
-
-12.
-
-
-Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa.
-Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä
-ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut
-itsestänsä että hän kävi vanhaksi.
-
-Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt,
-oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.
-
-Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin.
-Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin
-kaltaiseksi.
-
-Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera
-Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille
-aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin
-opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta
-eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit
-siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.
-
-Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi,
-Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin
-kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.
-
-Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi
-ja hengitti aina vaivaloisemmin.
-
-Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia
-olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon
-eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä
-jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää
-jollekin.
-
-Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.
-
-Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia
-kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.
-
-Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli
-varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.
-
-Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla
-ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen
-kirjeisiinsä nähden.
-
-Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata,
-kirjoitti hän uudelleen.
-
-Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat
-matkoilla.
-
-Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.
-
-Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä
-sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen
-puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron.
-Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.
-
-Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi
-sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei
-kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla
-toisin.
-
-Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän
-kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona,
-hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun
-luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta
-kuinka onkaan laitasi, täti?
-
--- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...
-
--- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua
-vuoteeseen.
-
-Täti näytti pelästyneeltä.
-
--- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina
-kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.
-
--- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.
-
-Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.
-
-Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.
-
-Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä
-tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn
-verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä
-vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.
-
-Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
-Torgersenille.
-
-Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä
-punaisemmiksi.
-
--- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että
-ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --
-
-Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan
-sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.
-
-Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.
-
-Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se
-ehkä oli lievää keuhkokuumetta.
-
-Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui
-jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä
-rasitti vain väsymys ja unettomuus.
-
-Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän
-valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket
-yksiksensä.
-
-Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän
-lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin
-luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja
-navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä
-kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.
-
-Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa
-milloinkin oli tekeillä -- --
-
-Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja
-Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen
-pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut
-sietää -- --
-
-Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta
-esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.
-
-Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- --
-hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella
-uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys
-jostakin toisesta.
-
-Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli
-heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä,
-vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.
-
-Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti
-voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen
-silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne
-olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.
-
-Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen
-kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä
-tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.
-
-Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä
-menneitä.
-
-Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi --
-sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.
-
-Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana,
-niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin
-rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut
-kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.
-
-Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat
-huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.
-
-Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.
-
-Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli
-siitä aina tieto edeltäpäin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan
-vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti
-eteensä vilkkain, jännittynein katsein.
-
--- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi
-sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi
-ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen
-sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä
-nyt on kaikki lopussa!
-
-Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta
-siitä mitä odotit?
-
-Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: --
-Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot,
-jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin
-liikkeelle liian varhain, -- niin, niin...
-
--- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja
-mukana oikea makupala...
-
--- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei
-se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...
-
-Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä
-noutamaan isoäitiä.
-
-Mutta täti otti häntä kädestä.
-
--- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun
-aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki
-ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...
-
-Hän mumisi hiljaa, lempeästi.
-
--- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän
-palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän
-olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun
-olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni,
-silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun
-palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."
-
-Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen
-vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin
-kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.
-
-Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.
-
--- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä
-tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta
-ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta
-liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta
-tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!
-
--- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata
-itseänsä!
-
-Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
-
--- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko
-joku ulkona?
-
-Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin
-piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.
-
--- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi!
-kuiskasi hän.
-
-Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.
-
-Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
-Torgerseniä.
-
-Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.
-
-Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi.
-Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti
-hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle
-mitään syötävää.
-
-Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt
-työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa
-hänelle.
-
-Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista
-sairaanhoitajatar.
-
-Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä
-edelleen suljettuna.
-
-Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että
-hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen
-itsellensä.
-
-Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina --
-varsinkin kaikelle surulliselle.
-
-Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.
-
-Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten.
-Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä
-ylös.
-
-Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen
-viereiseen kamariin.
-
-Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin
-luo.
-
-Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän
-hengittikään.
-
-Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin
-surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.
-
--- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan
-kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule
-kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi
-ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!
-
-Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen
-kasvonsa tädin polttavaan käteen.
-
--- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
-Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --
-
--- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko,
-että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö,
-paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --
-
--- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se
-tulee kaipaamaan minua.
-
-Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin
-kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin
-olisi tiennyt mistä oli kysymys.
-
-Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.
-
--- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo
-hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?
-
-Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.
-
--- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita
-siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!
-
-Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan
-tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky
-yli maan!... minne voin piiloutua?
-
-Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.
-
--- Sen tiedät kyllä, täti!
-
--- Kuinka käy murheellisten sydänten?
-
--- Heillä on Kristus!
-
-Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma
-asiastaan.
-
-Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä!
-kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun
-olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!
-
-Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:
-
--- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja
-pidä meistä huolta!
-
-Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että
-Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi
-levollisemmaksi.
-
--- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä...
-Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?
-
-Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.
-
-Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.
-
-Täti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- --
-
--- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä
-olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole
-enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!
-
-Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät
-syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.
-
--- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!
-
-Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.
-
-Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten
-noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta
-ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli
-niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä
-kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt
-enää ketään.
-
-Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.
-
-Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.
-
-Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin
-kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa
-kuoleman syvyyksiin.
-
-Kului tunti.
-
-Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen
-silmänsä olivat tummat ja suuret.
-
--- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!
-
-Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.
-
-Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.
-
-
-
-
-13.
-
-
-Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja
-alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.
-
-Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli
-palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa
-rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui
-siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.
-
-Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo
-täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi
--- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.
-
-Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen
-paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin
-neiti.
-
-Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas
-ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia
-se häntä ilahdutti.
-
-Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä
-huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen
-muististansa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja
-suljetumpi kuin ennen.
-
-Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu
-synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin
-kuolemasta.
-
-Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran
-seura hänelle niin erikoisen sopivaa.
-
-Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta.
-Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin
-hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.
-
-Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.
-
--- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän,
--- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut
-meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.
-
--- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että
-Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta
-jättää hänet omiin valtoihinsa.
-
-Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi
-saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa
-isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen
-käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa
-luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa
-kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.
-
-Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano
-tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema
-pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien
-voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun
-rannan ja meren perussävelten kanssa.
-
-Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt
-häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut
-Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.
-
-Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.
-
-Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle
-levon.
-
-Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta
-lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta.
-Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää
-elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat
-saattaneet siihen synkemmän värityksen.
-
-Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada
-varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.
-
-Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys,
-että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen
-työalansa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi,
-miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.
-
-Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä
-sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.
-
-Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten
-silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa.
-Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin
-omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.
-
-Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi
-kerran näki Gunvor Torintyttären.
-
-Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin,
-pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta
-keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.
-
-Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja
-menevän.
-
-Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä
-levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet,
-millä lentää pois.
-
-Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen
-odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta,
-tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja
-samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja
-viipyä siellä kauan -- --
-
-Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä
-oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen
-pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen
-sisimpänsä tuleen.
-
-Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut
-siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta
-oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä
-kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti
-jokaisesta pienestä varpusesta.
-
-Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen
-kaiketi piti tulla toimeen omin päin.
-
-Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella
-anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että
-Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.
-
-Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja
-juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren
-kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin
-merta. Siksi rakasti hän häntä.
-
-Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja
-laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet
-totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.
-
-Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:
-
--- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet
-taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.
-
-Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.
-
-Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.
-
-Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
-Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.
-
-Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.
-
-Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli
-näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että
-suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala,
-joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.
-
-Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
-Jumalan tykö.
-
-Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta.
-Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen
-taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty
-toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut
-pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.
-
-Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin
-että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että
-jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty,
-niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa
-muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat
-esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten
-niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.
-
-Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat
-ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka
-pelästyttivät häntä.
-
-Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli
-oikein ihmisten laita? -- --
-
-Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina
-kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin
-tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia,
-joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta
-kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän
-toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat
-niin viheliäisiä? -- --
-
-Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!
-
-Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet
-millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman
-itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään
-tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --
-
-Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut
-näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.
-
-Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?
-
-Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli
-nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta
-jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.
-
-Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän
-Irmildin.
-
-Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.
-
-Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon
-ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne
-saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.
-
-Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut
-parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin
-vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi
-oli koskenut häneen.
-
-Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen
-polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut
-hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.
-
-Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän
-hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai
-tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta
-sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.
-
-Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi
-pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että
-kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.
-
-Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä
-iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt
-piirustustunnille Veran luo.
-
-Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää
-jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.
-
-Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen
-juomassa teetä.
-
-Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.
-
-Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen
-kanssa.
-
-Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi,
-sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala
-tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.
-
-Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.
-
-Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria,
-kiihtyneitä kasvojansa.
-
-Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin
-seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen
-liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.
-
-Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi
-hän ja juoksi tiehensä.
-
-He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi
-alas sillalle.
-
-Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein
-mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.
-
-Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.
-
-Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.
-
-Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi
-silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän
-hymyili leppyneenä.
-
--- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?
-
--- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.
-
-Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin
-tuolin.
-
--- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut
-Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se
-ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi
-parannella -- --
-
-Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et
-ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta
-pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!
-
--- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan
-synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista
-ei sinun pidä kysyä.
-
--- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin
-uskoa.
-
-Nyt rovasti heräsi täysin valveille.
-
--- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko.
-Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet
-oppinut synnistä ja armosta?
-
-Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.
-
--- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää
-täällä maan päällä.
-
-Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä
-vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä
-ollut niinkään hullua täällä maailmassa.
-
-Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. --
-Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea
-on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy
-lukemaan Luteruksen pientä...
-
-Gunn keskeytti hänet.
-
--- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, --
-eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- - Vasta silloin olemme
-kristittyjä, kun olemme hyviä!
-
-Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.
-
--- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut
-maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin
-vastenmielinen.
-
-Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.
-
--- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan
-taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.
-
-Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti
-huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.
-
-Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän
-halusi lohduttaa Gunnia.
-
--- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä
-voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki
-havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...
-
--- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että
-Jeesus on veljeni.
-
-Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.
-
--- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen
-uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko
-puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän
-vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --
-
-Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta
-kiihkeydestä vavisten.
-
-Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä
-pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä
-siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista,
-ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...
-
-Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua!
-Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle,
-miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!"
-sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän
-sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä,
-tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan
-päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan
-auttaa minua -- mutta sinä et voi!
-
-Hän nyyhkytti.
-
-Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua
-harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun
-mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso
-nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista
-uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata
-suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista
-päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on
-pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --
-
-Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi
-jälleen.
-
-Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein
-närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.
-
-Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi
-uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.
-
-Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.
-
-Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.
-
-Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava
-noudattamaan kirkon kuria.
-
-Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että
-Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.
-
-Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa
-vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.
-
-Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.
-
--- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!
-
--- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.
-
-Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain.
-Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita
-pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi,
-vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle
-päin.
-
--- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut
-monta astetta.
-
--- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei
-ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.
-
-Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin
-miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.
-
-Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.
-
--- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä
-ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et
-koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.
-
-Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.
-
--- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä
-ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.
-
-Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä
-kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle
-selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin
-Gunnista.
-
-Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut
-sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että
-Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn
-voisi hiukan ajatella häntä.
-
-Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä
-mereen.
-
-Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn
-huomannut.
-
-Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.
-
--- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.
-
--- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi
-paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät
-lähemmäksi, täyttäen koko ilman.
-
-Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne
-hautasivat alleen koko hänen elämänsä.
-
--- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, --
-aikoinaan...
-
-Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.
-
-Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja
-läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.
-
-Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin
-ja avasi hänelle veräjän.
-
-Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu
-eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.
-
-Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt.
-Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan
-uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän
-kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.
-
-
-
-
-14.
-
-
-Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella
-kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.
-
-Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.
-
-Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.
-
--- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät
-ajat pelotellut meitä kaikkia.
-
-Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se
-on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.
-
-Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta
-se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani --
-kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista
-kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa
-kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen,
-tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt
-eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.
-
--- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi
-arki-ihmiseksi, kuten me muut!
-
-Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on
-mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi
-sitä ymmärtää!
-
--- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää
-juoda hapanta maitoa.
-
-Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua
-tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset
-kreikkalaiset väittivät.
-
-Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten
-hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan
-puutarhan käytävää pitkin.
-
-Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan
-haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä
-iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa
-sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan
-molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä!
--- Sanokaa nyt jotakin!
-
-Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen
-edestakaisin käytävissä.
-
-Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta
-apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo
-ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen
-Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme,
-lopetti hän.
-
-Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä
-on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen
-nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta
-sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän
-merkitsevästi.
-
--- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette
-haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei
-myöskään näe selvästi!
-
-Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos
-näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei
-voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!
-
--- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta
-minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen
-esiin.
-
-Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.
-
--- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt
-linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten
-Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka
-edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte
-tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden
-koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea
-tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri
-tilinteonpäivä on tullut...
-
-Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä
-vyöhön, putosi maahan.
-
-Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili
-sen hienotekoista kultasilausta.
-
-Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera
-tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!
-
-Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi
-hän, -- kerron teille jotakin.
-
--- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui
-kumminkin Veran viereen.
-
--- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.
-
--- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.
-
-Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.
-
--- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
-Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä.
-Tulin hänen vaimoksensa...
-
--- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon
-kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme
-siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, --
-hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta
-sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset
-rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta
-ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.
-
--- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle
-ja vannoin kuolemanvalan.
-
--- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut
-tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin
-hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja
-kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.
-
--- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.
-
--- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut
-kiinni.
-
-Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.
-
--- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken
-maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni.
-Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen
-viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle,
-"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän
-viatonta verta!..." Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat
-minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja
-haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.
-
-Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.
-
--- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.
-
--- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa
-sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.
-
-Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.
-
--- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä
-olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.
-
-Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa
-millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.
-
--- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro
-sitä Pikku-Gunnille.
-
--- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran
-itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.
-
--- Tapoitteko te hänetkin?
-
-Vera vastasi pelkällä katseella.
-
--- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa.
-Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva
-ja tuomari yhtä mieltä.
-
-Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet
-käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä
-lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.
-
-Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi
-toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista
-opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen.
-Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.
-
-Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.
-
-Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä
-anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän
-ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin
-kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei
-hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä
-huolimatta lähteä tiehensä.
-
-Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen
-laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella
-höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan
-taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.
-
-Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan
-tuomaria.
-
-Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille.
-Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi
-tiennyt mikä oli kysymyksessä.
-
-Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.
-
-Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen
-taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana,
-mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.
-
-Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki
-himmeni ja mustui hänen silmissänsä.
-
-Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.
-
-Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän
-ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.
-
--- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun
-ohitsesi.
-
--- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan
-ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...
-
--- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin
-uskollisen katseen...
-
-Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.
-
-Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.
-
-Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.
-
-Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.
-
-
-
-
-
-
-IV
-
-
-
-
-15.
-
-
-Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt
-Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli
-jäljellä niin paljon opittavaa.
-
-Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi
-kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.
-
-Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän
-jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen
-mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.
-
-Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna
-tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.
-
-Aika ei ollut sopiva lähtöön.
-
-Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa,
-pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen
-kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho.
-Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään --
-sen aika ei ollut vielä käsissä.
-
-Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät
-menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen
-toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen
-alusta.
-
-Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin
-noutaa hänet kotiin.
-
-Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että
-valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran
-sivurakennuksessa.
-
-Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
-Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.
-
-Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään
-tuomarin levottomuudesta.
-
--- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua.
-Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin
-uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua
-kintereilläni...
-
--- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun
-mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri
-tulessa -- -- --
-
-Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän
-läksi hänen luotansa.
-
-Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon.
-Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden
-rytinää.
-
-Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.
-
-Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.
-
-Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.
-
-Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.
-
-Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
-Veran lempitiet.
-
-Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana
-hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa,
-makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.
-
-Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja
-lausui: -- Se on kuollut!
-
-Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta.
-Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin
-unissakävijällä.
-
--- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli
-ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa
-metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun
-myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen
-käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli
-kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden
-välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...
-
-Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.
-
-Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän
-vahingoittumaton.
-
-Vera nyökkäsi.
-
-Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.
-
-Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.
-
-Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten
-kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria
-vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat
-kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.
-
--- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä
-tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta,
-jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut
-teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut
-polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy
-tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien.
-On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.
-
-Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine,
-josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.
-
-Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi hän. -- Nyt
-tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.
-
--- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen
-ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin
-kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut
-koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin
-tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.
-
-Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada
-teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli
-pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei
-tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän,
-lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä
-kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin
-kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä
-nauran, sillä sehän on hullunkurista...
-
--- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.
-
--- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä
-porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut
-kohota niin korkealle!
-
-Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut
-osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa
-puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä
--- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne,
-jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi
-ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.
-
-Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho
-siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää
-ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.
-
-Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä
-puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?
-
--- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että
-joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä
-sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään
-muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!
-
-Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet
-harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa
-hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli
-hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.
-
--- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi
-hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!
-
-Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt
-olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.
-
--- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin...
-mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt.
-Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman
-järkiinsä?
-
-Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole
-olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös
-toteutumaan.
-
--- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä
-muuttui, silmät säihkyivät.
-
--- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja
-me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme
-yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"
-
-Hän viittasi kohden taivaanrantaa.
-
--- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen
-tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --
-
-Hän nousi pienelle kalliolle.
-
--- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien
-herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä,
-jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.
-
-Hän vaipui ajatuksiin.
-
-Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia
-ääniä.
-
--- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck.
-Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella,
-lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.
-
--- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten
-taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he
-vahvistavat käsiämme ja sydäntämme...
-
--- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet
-tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat
-heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat
-äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina,
-mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät
-maailman kumoon...
-
--- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_
-asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut
-humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava
-lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_
-on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --
-
-Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli
-ihmeellinen, outo sointu.
-
-Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä
-kädestä.
-
--- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta
-nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.
-
-Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.
-
--- Niin, lähtekäämme, lausui hän.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.
-
-Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt,
-että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.
-
-Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja
-harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.
-
-Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo
-sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti
-hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja
-Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.
-
-Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä
-matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen
-valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.
-
-Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli
-Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan
-toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta
-voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää
-lapsukaiselle.
-
-Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.
-
-Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.
-
-Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.
-
-Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta,
-ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.
-
-
-
-
-16.
-
-
-Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.
-
-Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.
-
-Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!
-
--- Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä
-eikä oman itsensä tähden.
-
-Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki
-perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.
-
-He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät
-lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen
-katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään
-valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia
-kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.
-
-Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden
-soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.
-
-Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi
-valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli
-tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu.
-Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi
-kauneuden virraksi.
-
-Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja
-suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!
-
-Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten
-mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden
-loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.
-
-Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.
-
-Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas,
-kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...
-
-Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt
-yllätystä.
-
-Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti
-nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli
-ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.
-
-Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana,
-hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen
-suun ympärillä luja piirre.
-
-Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli
-saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.
-
-Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.
-
-Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun
-vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko
-olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.
-
-Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan
-huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi
-pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti
-tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin
-sanottiin.
-
-Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja,
-ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän
-kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
-
-Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli
-aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon
-tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka
-kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään,
-katse häneen luotuna, hän itse... Herön nuori Gunvor.
-
-Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi
-tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen
-sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin
-silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen
-luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset
-väistymään tieltä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat
-viipyä jonkun aikaa.
-
-Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian
-nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut
-olevansa valmis sitä jättämään.
-
-Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan
-tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck
-erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He
-huomasivat harrastavansa samoja asioita.
-
-Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki
-juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.
-
-Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa
-pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään
-asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.
-
-Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut
-hänestä niin tarpeelliselta.
-
-Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin
-juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.
-
-Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet
-kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli
-tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta
-olikaan elämällä tarjottavana? -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.
-
-Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai
-peruutuksen.
-
-Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä
-huomaisi.
-
-Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla
-oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka
-oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.
-
-Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi
-laakson läpi johtavalle tielle.
-
-Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.
-
-Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä,
-luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.
-
-Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän
-olla yksin!
-
-Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen
-täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden
-ihanuudesta.
-
-Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi
-kasvaa niin monenlaisia kukkia.
-
-Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.
-
--- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka
-tavattoman paljon!
-
-Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...
-
-Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää
-puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi
-molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella
-kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä
-tuntureita.
-
-Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja
-purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.
-
-Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja,
-jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.
-
-Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää
-omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia --
-mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua
-lentää yhdessä niiden kanssa -- -- --
-
-Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.
-
-Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.
-
-Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen
-tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa
-päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut
-ylettää.
-
-Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin
-vedenputous.
-
-Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä
-oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine
-kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu
-tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän
-kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...
-
-Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet
-lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat
-loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.
-
-Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui
-hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja
-kaikesta mitä ruusut sanoivat -- - --
-
-Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja
-kiiruhti pois.
-
-Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat
-kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.
-
-Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten
-keskitse kirkon ihanan holvin alle.
-
-Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian
-liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti
-korkeat holvit.
-
-Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
-Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.
-
-Hän tyrskähti itkuun.
-
-Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa
-merellä.
-
-
-
-
-17.
-
-
-Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli
-tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.
-
-Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan
-kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma
-erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista
-ääristä.
-
-Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja
-hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.
-
-Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei
-voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.
-
-Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista
-huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti
-pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.
-
-Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut
-sille mitään arvoa.
-
-Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti
-suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten
-kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin
-miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.
-
-Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet
-ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori
-tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa
-parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei
-ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin
-voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu
-nuorisosta.
-
-Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli
-katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden
-ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin
-keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta
-hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän
-iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä
-ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun
-sävyn kaikkialla missä oli mukana.
-
-Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi
-että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...
-
-Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin
-komeilevia ihmisiä.
-
-Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt
-niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään,
-sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki
-vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa
-ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella
-isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen
-ylhäisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään
-ulkonaisia välikappaleita.
-
-Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs
-omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli
-se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.
-
-Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja
-sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin
-käsiksi.
-
-Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan
-järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat
-suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja
-uhkui ihmisrakkautta.
-
-Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä
-tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä,
-että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti
-rypistettyinä.
-
-Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli
-hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä
-viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen
-köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä,
-voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka
-väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.
-
-Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan
-ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.
-
-Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli
-runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut
-perehtynyt.
-
-Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän
-muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti
-uutuuden koko voimalla.
-
-Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi
-leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai
-hämmästyttämään.
-
-Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.
-
-Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se
-oli tuottanut hänelle tuskaa.
-
-Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu
-lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin
-muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta
-sukupuolesta.
-
-Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen
-lähestyi hän Gunnia.
-
--- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?
-
-Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei
-meillä tiedetä sellaisesta...
-
-Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme
-ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme
-se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa!
-Mitä tahdotte vielä sanoa?
-
-Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat
-niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki
-tyyni.
-
-Hän nousi ja läksi huoneesta.
-
-Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.
-
-Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger.
-Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin
-ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli
-hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.
-
-Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli
-hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän
-oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen
-ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa
-ilme oli.
-
-Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin.
-Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene
-nähnyt. --
-
-Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin
-yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen
-ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman
-kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin
-kuin hän?
-
-Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti
-ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän
-oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset
-kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä
-hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä
-sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen.
-Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus
-elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.
-
-Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli
-leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä
-naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi
-olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään
-muuta.
-
-Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme
-voi olla.
-
-Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina
-eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se
-välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä
-käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.
-
-Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli
-tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä,
-että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo
-olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.
-
-Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas
-kuningattarinensa.
-
-Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta
-hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan
-ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin
-jokaista muuta.
-
-Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla
-ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei,
-vallankumoukselta!
-
-Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä
-politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta.
-Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin
-katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.
-
-Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli
-kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.
-
-Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla
-hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään
-huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen
-hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.
-
-Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä
-näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin
-Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.
-
-Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen
-aika, hänhän on vanha nainen!
-
-Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui
-ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.
-
-Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.
-
--- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan
-päällä useampiakin -- -- --
-
-Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan
-ihminen, hän on villijoutsen.
-
-Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä
-tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii
-halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.
-
-Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän
-puhui.
-
-Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen
-jälkeensä.
-
-Kreivi Holger meni puutarhaan.
-
-Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten
-saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa
-muotikankaissa.
-
-Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.
-
-
-
-
-18.
-
-
-Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan
-kreivittären kaukainen sukulainen.
-
--- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet
-luvannut!
-
-Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin
-oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.
-
-Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune
-kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut
-toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.
-
-He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät
-loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.
-
-Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.
-
-Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien
-joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle
-kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän
-liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki
-ainoastaan hänet.
-
-Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi.
-Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen
-tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.
-
-Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen
-silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.
-
-Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden.
-Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli
-kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.
-
--- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen
-nauharuusukkeeseensa.
-
-Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.
-
-Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.
-
-Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa
-mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.
-
-Gunn kuunteli.
-
-Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään
-tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään
-maaperään.
-
-Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.
-
-Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli
-laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Sitten seurasi itämainen yö.
-
-Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä
-Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan
-kiistellen.
-
-Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi
-mahdollista käyttää hienompaa?
-
-Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen
-täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa
-kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja
-kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka
-hymyily oli niin ilmehikäs -- -- --
-
-Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä
-Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa
-anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.
-
-Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.
-
-Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.
-
-Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä
-kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.
-
-Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi
-yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten
-seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.
-
-Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.
-
-Kreivi Holger seurasi häntä.
-
--- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä
-lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä,
-ja se toteutuu!
-
-Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.
-
--- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin
-miettien.
-
-Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni
-ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta,
-mutta väistyi jälleen.
-
-Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo
-koskaan itselleni mitään.
-
-Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.
-
-Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu,
-joka vaikutti melkein huumaavasti.
-
-Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään
-seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea
-kullanvälke.
-
-Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa
-oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti
-hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.
-
-Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän
-ylitsensä.
-
-Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata
-sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.
-
--- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. --
-Lähdemme ehkä kotiin.
-
-Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä
-ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili
-hänelle.
-
--- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän.
--- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä
-tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?
-
-Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua
-tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi
-oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.
-
--- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten
-sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.
-
-Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. -- Se
-on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta en minä tarkoittanut sitä.
-
-Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.
-
-Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.
-Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle...
-Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä
-ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...
-
-Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti
-tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän
-kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli
-pitkää alppisauvaansa heilutellen.
-
-Siitä ei huume parantunut.
-
-Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.
-
-Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta
-hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille
-kutsuille puutarhaan.
-
-Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa.
-Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti
-myöntänyt sitä.
-
-Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja
-kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!
-
-Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli
-kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut
-jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.
-
-Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi
-säteillyt salattua päivänpaistetta!
-
-Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen
-enempää.
-
-Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko
-tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!
-
-Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja
-kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.
-
-Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi
-paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki
-häneltä tien.
-
--- Istukaamme täällä hetkinen!
-
-Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin
-että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
-
--- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.
-
-Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut
-verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin
-tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.
-
-Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.
-
--- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?
-Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?
-
--- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen
-poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.
-
-Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan
-kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen
-kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa,
-yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi
-ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.
-
-Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon
-päiviksi vuoristoon.
-
-Se ei saanut tapahtua.
-
-Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät
-haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi
-ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.
-
-Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua
-muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle
-ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut
-tyytyä siihen.
-
-Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki
-oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat
-Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.
-
-He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas
-levottomuus.
-
-Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn
-tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki
-syvälle hänen sydämeensä.
-
-Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.
-
-Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen
-tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.
-
-Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.
-
-Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä
-kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.
-
-Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään
-henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.
-
-Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli
-jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän
-lausui vaatimuksen.
-
--- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on
-mahdotonta!
-
-Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.
-Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.
-
--- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja
-sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet
-riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa
-on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon,
-kuninkaallisesti!
-
-Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.
-
--- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen
-äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi
-katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.
-
--- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta
-kuin sinua.
-
--- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!
-
-Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.
-
--- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!
-
-Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei
-Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.
-
-Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan
-teitä täältä...
-
--- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr,
-vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut
-sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata
-minulle?...
-
--- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se
-lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!
-
--- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä
-katseeseesi ja huulillesi?
-
--- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän
-haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja
-toi sinut herrallensa?...
-
-Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti.
-Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin
-tuskalta.
-
-Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin
-kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!
-
--- Älä matkusta pois! rukoili Holger.
-
-Gunn ei vastannut.
-
-Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui
-kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa
-ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et
-rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua
-näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!
-
-Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman,
-kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän
-hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa.
-Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen --
-silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.
-
-Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.
-
-Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä
-hänen povellensa.
-
--- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.
-
-Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.
-
-Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin
-äkkipikaa.
-
-Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.
-
-Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen
-äitinsä tapaista.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut
-aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta
-lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi
-aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille
-pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän
-oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö
-vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen
-muinoisen kunnon Holgerinsa.
-
-Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään
-pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain
-mikä olisi parasta Holgerille.
-
-Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.
-
-Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei
-ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon
-nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen
-vaatimuksiansa.
-
-Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän
-meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen
-kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.
-
-Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan
-pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon
-ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.
-
-Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa
-siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille.
-Haavesiivet kantoivat hänet sinne.
-
-
-
-
-19.
-
-
-Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut
-kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä
-ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.
-
-Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui
-koko asia aivan mahdottomalta.
-
-Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli
-näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli
-että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän
-päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista
-vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.
-
-Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin
-kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut
-eräs näyttelijäseurue.
-
-Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä
-hoteissansa.
-
-He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat
-mennä sisään.
-
-Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena
-yli meren ja maan.
-
-He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan
-päin.
-
-He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten
-arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he
-poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan
-väsyksissäänkin.
-
-Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi
-kertaa poissa hänen luotansa.
-
-Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta
-herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu
-metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti
-nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun
-säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.
-
--- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck
-välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän
-hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.
-
-Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.
-
-He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen
-hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...
-
-Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.
-
-He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu
-verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän
-ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.
-
-Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.
-
-Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.
-
-Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että
-mikään häiritsi hänen untansa.
-
-Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo
-unohtanut.
-
-Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat
-hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen
-jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin
-niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.
-
-Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.
-Hänen täytyi nousta.
-
-Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.
-
-Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen,
-rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta
-raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain
-sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen
-ollut kohdallaan.
-
-Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi
-meren tykö, oli kaikki hyvin.
-
-Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet
-tänne. Ne uinuivat pää siiven alla...
-
-Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän
-tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden
-hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat
-hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys
-täytti hänen mielensä.
-
-Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.
-
-Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin
-munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan
-unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn
-hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja
-tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!
-
-Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen
-vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.
-
-Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota
-kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät,
-kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...
-
-Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.
-Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --
-
-Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla.
-Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen
-ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella
-vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne
-mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon
-ihanan maan!...
-
-Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä!
-Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi
-hänet...
-
-Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa
-hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan
-kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän
-ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi
-sen ihanuuden!
-
-Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana
-kävelyretkillä istua levähtämässä.
-
-Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen,
-hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut
-kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se
-oli?
-
-Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:
-
-    Et lon lon laire
-    Et lon lon la
-    Oublions tout ça!
-
-    [Ja ram tam taa
-    Ja rallalaa
-    Tuon kaiken unho saa!]
-
-Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen,
-naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça!
-[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]
-
-Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.
-
-Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn
-oli nähnyt vaunuissa.
-
-He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.
-
-Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia
-muuttunein kasvoin.
-
--- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan
-sinut kotiin.
-
-Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen.
-Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä
-ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn,
-jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.
-
--- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.
-
-Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään
-niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...
-
-Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...
-
--- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr,
-puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä
-ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta
-tuollaiset asiat käsittää.
-
-Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!
-
-Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen
-ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.
-
-Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän
-jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen
-vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki
-hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.
-
-Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.
-
-Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori
-näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista,
-kuin hänen äitinsä oli otaksunut!
-
-Gunn oli pysähtynyt seisomaan.
-
-Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.
-
-Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä
-aamuvalaistuksessa.
-
-Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä
-vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen
-mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen,
--- sitä ei kukaan voi estää.
-
-Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut,
-ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.
-
-Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin
-olisi jotain kuollut hänen povessansa.
-
-Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo
-ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat
-aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat
-öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt
-niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei
-tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina,
-syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat
-ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä
-ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä
-merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --
-
-Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin
-sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei
-tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän
-oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.
-
-Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...
-
-Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän
-oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän
-näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka
-yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa
-iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine
-pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet
-valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...
-
-Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka
-tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --
-
-Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä
-ei häntä tunne kukaan! -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää
-pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli
-valveilla ja meni sisään.
-
-Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.
-
-Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.
-
-Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen
-kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.
-
-Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut
-nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, --
-ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut
-pääsyä.
-
-Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä
-ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen
-tukkaansa.
-
-Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön
-Gunvor läksi hänen luotansa.
-
-Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän
-ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja
-tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota
-ei ollut koskaan ennen voinut sietää.
-
-Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.
-
-Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan
-otsastaan.
-
-Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden
-kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa.
-Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.
-
-Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin
-eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.
-
--- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme
-kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.
-
-Falck nyökkäsi myöntävästi.
-
-Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa,
-joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla
-totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.
-
-Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista
-ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi
-jälleen järkiinsä.
-
-Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger
-tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.
-
-Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai
-sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär
-yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä
-yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi
-salassa...
-
-Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut
-kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan
-puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden
-voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii
-ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha
-ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...
-
-Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä
-epäsuotuisaan valoon -- -- --
-
-Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt
-liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä
-täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin
-kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan,
-siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki
-kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen
-isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän
-vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --
-
-Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.
-Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.
-
-Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on
-lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että
-hänen päätöksensä oli järkkymätön.
-
-Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän
-viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.
-
-Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista,
-itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.
-
--- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi
-pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat...
-lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei
-riipu omasta tahdostamme...
-
-Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden
-herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.
-
--- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin,
-että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä
-ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi
-auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --
-
-Gunn ei vastannut.
-
-Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.
-
--- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta...
-oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu
-siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista,
-kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...
-
-Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti
-sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole
-mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...
-
-Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.
-
-Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan
-tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli
-selitellyt -- -- --
-
-Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin
-menehtymäisillään tuskaansa.
-
-Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se
-merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti
-kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä
-tuikeaksi.
-
-Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään
-välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo
-oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.
-
-Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa
-itsestänsä, heidän suhteestansa.
-
-Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi
-hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.
-
-Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos
-akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen
-häipyvää.
-
-Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan
-puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.
-
-Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän
-tavaransa kokoon matkaa varten.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo
-edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat
-matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.
-
-Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän
-piti jatkaa vesitse Le Havreen.
-
-Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut
-lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn
-istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck
-oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin
-vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä
-tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän
-huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hän lueksi muuatta englantilaista
-meteorologista teosta.
-
-Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.
-
-Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi
-olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin
-se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä.
-Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa --
-osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää
-laivan laiteitten ympärillä.
-
-Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella
-tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen
-ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli
-kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen
-elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä
-hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.
-
-Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen
-huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa
-muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen
-täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.
-
-Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo
-ajatus hänelle tukea.
-
-Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli
-merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...
-
-Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli
-aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt
-vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo
-tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka
-hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä,
-hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan
-hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!
-
-Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat
-yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään,
-ettei se saavuttaisi häntä.
-
-Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!
-
-Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle
-käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.
-
-Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea
-sellaista.
-
-Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.
-
-Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!
-
-Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän
-kyllä tiesi...
-
-Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä
-oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden
-onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen
-kasvonsa kalman kalpeiksi.
-
-Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli
-kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen,
-mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen
-pikku sisareksensa...
-
-Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.
-
-Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.
-
-Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.
-
--- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.
-
-Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama
-viikko, ja ne piti käytettämän!
-
-Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.
-
-
-
-
-
-
-V
-
-
-
-
-20.
-
-
-Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel
-nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon.
-Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut
-kunniaa oppilaastansa.
-
-Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin
-mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.
-
-Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina
-mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä
-vesillä.
-
-Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet
-oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja
-pakottaa Gunnkin huomaamaan se.
-
-Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo
-riittäisi todisteeksi -- -- --
-
-Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla
-niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko
-asiaan.
-
-Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä
-lajia.
-
-Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.
-
-Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin
-lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat
-silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.
-
-Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat
-ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi,
-millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto
-tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa
-airoihin, silloin kävi ryske... Ja kun hän piti peräsintä kädessään,
-silloin oltiin hyvässä turvassa.
-
-Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä.
-Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa,
-hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.
-
-Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle
-tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää
-valtakuntaansa, aavalle merelle.
-
-Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja
-ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä
-alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.
-
-Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään
-rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen
-silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut
-aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin
-suoriutui siitä voittohikkaasti.
-
-Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso
-merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä
-huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle,
-kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien
-haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin
-valkoiset linnut! -- --
-
-Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme
-väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa
-voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen
-koiran.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että
-hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.
-
-Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta
-tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät
-ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan
-myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne,
-jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että
-vilppi oli hänelle vierasta.
-
-Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli
-muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit
-hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli
-omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa
-kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet
-montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.
-
-Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa.
-Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin,
-eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin
-pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se
-tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.
-
-Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän
-joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen
-etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.
-
-Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia
-että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana
-juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea
-noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli
-miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.
-
-Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän
-heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli
-ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on
-vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa,
-raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.
-
-Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli
-kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului,
-ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy
-muuttunut.
-
-Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin
-ennen.
-
-Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen
-ympärillensä.
-
-Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin,
-oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen
-mielestänsä ajattelivat liian vähän.
-
-He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän
-herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.
-
-Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin
-jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä
-ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.
-
-Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.
-
-Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat
-kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta,
-vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua
-moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja
-rekien ottamisesta mukaan matkoille.
-
-Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi
-ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.
-
-Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut
-päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten
-selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että
-heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta
-viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.
-
-Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli
-heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen
-sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he
-muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli
-veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.
-
-Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen,
-alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä
-monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata,
-vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli
-liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan,
-ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla
-maallaan.
-
-Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos
-oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan,
-heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he
-auttoivat edistymään -- --
-
-Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi,
-oli Herön Elin rouva -- -- --
-
-Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen
-katseensa tuikean tarmokas.
-
-Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi
-tulla paremmaksi.
-
-Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista
-asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän
-puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä
-maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita
-risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän
-vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki
-metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.
-
-Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että
-mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi
-suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti,
-että se vaikutti kuin velvoitukselta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä
-kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa.
-Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen
-kohoamista.
-
-Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat
-olivat kohonneet ja kalat myyty.
-
-Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.
-
-Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut
-tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.
-
-Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen
-merikalastuslaivaan.
-
-Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli
-taskut täynnä kultaa.
-
-Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä
-puheille.
-
-Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi
-tulla ylioppilaaksi.
-
-Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.
-
-Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.
-
-Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa
-päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen,
-mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.
-
-Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä
-ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä
-hänen vaikuttimensa oikein olivat.
-
-Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi,
-hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois
-tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä -- ja
-haaveilija?
-
-Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen
-eikä hän voinut vastata sanaakaan.
-
-Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli
-kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.
-
-Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut
-ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli
-lamauttanut hänen voimansa.
-
--- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut
-häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin
-olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- -- --
-
-Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi
-tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn
-ehkä jakeli hymyilyjään -- -- --
-
-Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli
-tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän
-voisi kestää olla olemassa -- --
-
-Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli,
-kuin olisi hän tukehtumaisillaan!
-
-Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän
-otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut
-tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä
-olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi
-ostaa minkä mitäkin.
-
-Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran,
-kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat
-vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli
-parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.
-
-Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi
-jälleen istumaan toimetonna.
-
-Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita,
-jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen
-esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin
-hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - --
-
-Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi
-häntä kukistetuksi -- -- --
-
-Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden
-totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui
-halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla
-sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja sitten
-läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli:
-liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...
-
--- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää.
-Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen
-katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä
-istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui
-ohitse -- -- --
-
-Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin
-hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain
-Pikku-Gunnista?
-
-Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili
-veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin
-alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...
-
-Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...
-
-Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko
-elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --
-
-Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.
-
-Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän
-kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan
-todellisuuteen...
-
-Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä
-turvapaikkaa...
-
-Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt
-paljon yön levosta.
-
--- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se
-on: Herra tekee väkeväksi!
-
-Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen
-ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt
-kehuminen.
-
-
-
-
-21.
-
-
-Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön
-alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä
-suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.
-
-Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu
-päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin
-kodikas ja herttainen pikku rouva.
-
-Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori
-Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin
-pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina
-alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin
-Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei
-kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä,
-istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.
-
-Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva
-oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut,
-kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän
-miehillensä.
-
-Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan
-joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild
-rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät
-etteivät nuo jutut voineet olla tosia.
-
-Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin
-tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin
-kauniisti.
-
-Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat
-kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.
-
-Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen
-miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen
-mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.
-
-Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin
-kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.
-
-Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin
-harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja
-kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu
-lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.
-
-Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas
-kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä
-heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen
-sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.
-
-Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan,
-tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja
-omisti sydämensä rakkauden hänelle.
-
-Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän
-raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla
-ja sulki hänet syliinsä.
-
-Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.
-
-Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva
-Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän
-oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa
-ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta,
-ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet
-kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten
-oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä
-lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle
-ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen
-viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --
-
-Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he
-kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia
-merkkejä. --
-
-Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän
-ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään
-hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.
-
-Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.
-
-Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä
-jotain huvia.
-
-Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan
-levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi
-kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän
-nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.
-
-Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin
-Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä,
-mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset
-metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!
-
-Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein
-rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia
-auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä.
-Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja
-vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman,
-sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä,
-synkkänä ja hurjana -- --
-
-Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa,
-että hän oli vanha ihminen! -- -- --
-
-Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja
-nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori
-sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se,
-jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut
-niin pelokas! --
-
--- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun
-tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen
-liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen
-taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön
-aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän
-lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa
-oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --
-
-Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin
-joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.
-
-Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta
-hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren
-pohjalla.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se
-harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin
-välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti
-ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen
-syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti
-Irmildiä.
-
-_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan
-syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja
-reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.
-
-Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka
-ihastunut oli alkuaan ollut häneen.
-
-Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei
-tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä
-sellaisella.
-
-Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa,
-tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki
-kumminkin toiste samaten.
-
-Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi
-kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta,
-sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.
-
-Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei
-ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin
-hän oli muinoin.
-
-Svein ei huomannut sitä.
-
-Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne
-pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän
-näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo
-lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti
-kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.
-
-Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei
-onnistunut.
-
-Silloin muuttuivat heidän välinsä.
-
-Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.
-
-Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät
-päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.
-
-Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne
-tukaliksi.
-
-Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella
-tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan
-jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.
-
-Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän
-edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor
-hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut
-hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --
-
-Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne
-toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei
-ollut vielä tykkänään tukahtunut.
-
-Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä
-rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain
-pientä viatonta huvia.
-
-Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja
-pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä
-näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja
-länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti
-hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän
-harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.
-
-Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana,
-ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken
-maailman!
-
-Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen
-kotiin.
-
-Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.
-
-Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset,
-säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...
-
-Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!
-
-Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...
-
-Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut
-häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!
-
-Nyt tuo mies ryhtyi työhön.
-
-Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...
-
-Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.
-
-Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn
-jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan
-huvia vain.
-
-Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi
-hänen sydäntänsä -- - --
-
--- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto,
-ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä
-tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka
-muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja
-silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.
-
-Nyt nousi Hesekiel veneeseen.
-
-Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan
-itseään! -- -- --
-
-Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä
-alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.
-
-Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa
-pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin
-verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten
-eteenpäin.
-
-Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi
-lasten pitää huolta itsestänsä.
-
-Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen
-ylitsensä. -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut
-äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut
-ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli
-ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.
-
-Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan
-Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet
-palvelukseensa.
-
-Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.
-
-Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.
-
-Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.
-
-Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän
-kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja
-aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.
-
-Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.
-Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.
-
-Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen
-matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän
-mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut
-Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään
-oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian
-naimisiin.
-
-Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt
-tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.
-
-Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias
-Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä
-Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen
-tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.
-
-Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän
-opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen
-ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild
-sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää
-ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.
-
-Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.
-
-Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois.
-Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen
-täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.
-
-Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden
-armolahjaa.
-
-Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin
-taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.
-
-Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina
-hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki
-tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran
-hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.
-
-Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa.
-Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon
-huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa
-syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja
-ajatella sitä.
-
-Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän
-mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.
-
-Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.
-
-
-
-
-22.
-
-
-Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.
-
-Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt
-vihdoinkin palata kotiin.
-
-Ensiksi tuli Hesekiel.
-
-Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa,
-niin hänestä sanottiin.
-
-Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista,
-jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon
-käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.
-
-Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi
-Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin
-yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi
-ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla.
-Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua
-kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla.
-Sitten kävisivät olot paremmiksi.
-
-Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon
-raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel
-olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.
-
--- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä
-riittämään asti.
-
-Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.
-
-Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen,
-kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt
-jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän
-keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä
-runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.
-
-Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli
-kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi
-käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä
-tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin
-ketään.
-
-Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi
-ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää
-kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt
-kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin
-kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva,
-että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.
-
-Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut
-kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä
-iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä,
-että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen
-sydämeltään.
-
-Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää,
-missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa
-ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei
-Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri
-samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.
-
--- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin
-tietävän enemmän kuin muut ihmiset.
-
-Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja
-samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.
-
-Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi
-maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --
-
-Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain
-mielettömästä turhamaisuudesta.
-
-Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen
-tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi
-ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...
-
-Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä,
-mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.
-
-Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein
-vähimmin Gunnille itselleen.
-
-Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka
-hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen
-kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät
-piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.
-
-Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa.
-Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat
-hiljaisen kärsiviä.
-
-Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.
-
-Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän
-hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän
-kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi
-jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä
-suremasta.
-
-Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä
-lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat
-ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.
-
-Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle
-hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.
-
-Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän
-nuori!
-
-Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään.
-Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut
-elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän
-tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori,
-hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan
--- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä
-ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori,
-raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi
-kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot
-puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä,
-valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa
-arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen
-herkät, raittiit tunteet.
-
-Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on
-muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä
-puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.
-
-Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut
-muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen
-itseensä nähden.
-
-Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa
-tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät
-loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille
-kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet
-voimat? -- -- --
-
-Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään
-hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.
-
-Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä
-haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi
-tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.
-
-Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin.
-Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä
-turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat
-myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa
-kiroukseen -- -- --
-
-Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi
-tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren
-äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä
-ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran
-sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.
-
-Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän
-oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin
-suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi
-itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi,
-myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko
-maassa.
-
-Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.
-
-Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä
-läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin
-ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen
-povessansa.
-
-Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen
-mielessänsä.
-
-Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä
-päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti
-veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes
-koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä
-sinenä.
-
-Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain
-loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.
-
-Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt
-venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.
-
-Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen
-ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.
-
-Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen
-päivänvarjonsa alas olallensa.
-
-Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin
-nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän
-tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä
-kyllä ollut jo paljonkin.
-
-Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin
-kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...
-
-Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.
-
-Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin
-läpikuultava ja hieno.
-
--- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin
-veneretkelle!
-
--- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne,
-missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.
-
--- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.
-
-Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän
-tehnyt sitä.
-
-Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.
-
-Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi
-soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.
-
-Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen
-kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.
-
-Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä
--- -- kuinka olikaan ihanaa elää!
-
-Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän
-tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...
-
-Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat
-nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen
-taustaan.
-
-Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva
-Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä
-kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana,
-huulet puserrettuina yhteen.
-
-Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän
-koettaa. Hän pystytti purjeet.
-
-Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse,
-missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.
-
-Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. --
-Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.
-
-Hesekiel kartteli hänen katsettansa.
-
--- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva
-Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.
-
-Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.
-
-Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen
-kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui
-Hesekielin käteen.
-
--- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut
-utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän
-rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä
-kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!
-
--- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan
-unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla
-nimellä...
-
-Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.
-
--- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää
-tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --
-
-Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä
-ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko
-minut huomenna rovastilaan?
-
-Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?
-
--- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.
--- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.
-
-Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin
-hänen poskiansa.
-
-He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva
-maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän
-pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut
-Hesekielin syy?
-
-Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.
-
-Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut
-sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi
-sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin
-iloissaan...
-
--- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän
-sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat
-kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin
-alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.
-
-Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes
-puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä
-lupautua tulemaan.
-
-Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet
-oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä
-oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.
-
-Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja
-verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.
-
-Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut
-hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat
-häneen hänen silmänsä.
-
-Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne
-olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella
-niitä...
-
-Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo
-nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti
-puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja
-kamariherrattaren luo...
-
-Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...
-
-Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista
-kaikista muista.
-
-Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.
-
-Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä
-oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.
-
-Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista
-mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin
-paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei
-hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.
-
-Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä
-oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.
-
-
-
-
-23.
-
-
-Oli varhainen kesä.
-
-Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana
-lepäilivät yöt yli maan.
-
-Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet
-pyöriskelivät ulkona lahdella.
-
-Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista
-olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen
-matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita
-pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä
-pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä
-katsastelemassa.
-
-Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että
-sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset,
-olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää
-löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan,
-vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen.
-Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet
-nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.
-
-Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä
-ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.
-
-Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan
-ahdistamaan.
-
-Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin
-synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien
-tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.
-
-Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa
-vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.
-
-Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata
-hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista
-hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain
-oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.
-
-Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä,
--- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.
-
-Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli
-aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan
-lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.
-
-Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa
-tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen
-ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä
-joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin,
-kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita
-hän ei tiennyt mainita nimeltä...
-
-Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin
-jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen
-tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut
-kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --
-
-Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka
-houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen
-olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja
-viedä hänet elämän juhlaan?
-
-Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...
-
-Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään.
-Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan
-jälkeenpäin -- -- --
-
-Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin
-olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.
-
-Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut,
-mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa.
-Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan
-ja kylmäkiskoisuudestaan.
-
-Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle
--- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että
-kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.
-
-Irmild istui äänetönnä.
-
-Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen
-kärsimyksistä, sen suloisuudesta!
-
-Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot
-kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.
-
-Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta
-Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta
-kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.
-
-Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla,
-katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty,
-hänen tahtonsa tarmo tylsyi.
-
-Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.
-
-Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia
-polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen
-täytyi myöntyä.
-
-Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild
-rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle
-vertoja.
-
-Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri,
-aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen
-ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.
-
-Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit
-olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!
-
-Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä...
-
-Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja
-karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:
-
-    "Taikoihini sinut loitsin,
-    nuorukainen sorea,
-    tahdollani taltutan..."
-
-Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.
-Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.
-
-Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia
-elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen
-kaiken, mikä teki vastarintaa.
-
-Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.
-
-Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen
-otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo
-näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.
-
-Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen
-selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan
-ruskosta muovaeltuna.
-
-Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen
-alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin
-tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen
-puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka
-puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman
-valtavaksi. -- -- --
-
-Hänen voimansa oli lopussa.
-
-Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.
-
--- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää
-sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...
-
-Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani
-juoda, annan sinulle taikajuomaani!
-
-Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.
-
--- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua!
-Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin,
-eikö niin?
-
-Hän suuteli jälleen nuorukaista.
-
-Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden
-tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.
-
--- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee
-silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! --
-
-Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi
-tukea häntä.
-
--- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka
-taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut
-nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --
-
-Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen
-kaulaansa.
-
--- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän
-alakuloisesti, painautuen häneen.
-
--- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.
-
-Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen
-sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi.
-Hän ei puolustautunut enää.
-
-Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen
-jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä
-täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.
-
-Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja
-heristi nyrkkiä.
-
--- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!
-
-Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia!
-Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun
-otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan
-ollut häneen täyttä totta rakastunut...
-
--- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.
-
--- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja
-painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.
-
--- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.
-Tule!
-
-Ja poissa hän oli.
-
-Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen!
-oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi?
-Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin
-maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --
-
-Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet
-toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona
--- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi.
-Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.
-
-Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.
-
-Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat,
-jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat
-ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!
-
-Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta
-unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin
-_hänen_ kasvojensa edessä -- --
-
-Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä
-nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli
-ylevässä ankaruudessaan -- -- --
-
-Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.
-Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.
-
-Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.
-
-Janine muori käännähti hänen puoleensa.
-
--- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.
-
-Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa
-Janine muoria silmiin.
-
-Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.
-
-Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.
-
-Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja
-Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut
-viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän
-ei voinut vastata.
-
-Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.
-Se hohti taivaankaaren väreissä.
-
-Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi
-kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin
-paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet
-hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui
-tuuliajolle. --
-
-Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.
-
-Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt
-katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.
-
-Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli,
-ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --
-
-Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- --
-
-Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita
-yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.
-
-Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein
-askelin.
-
-Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka
-vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää
-häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.
-
-Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan,
-ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut
-Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.
-
-Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt
-akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin
-väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja
-nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.
-
-Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki
-järjestellen kaikki valmiiksi.
-
-Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti
-noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän
-tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno,
-hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin
-katsomaan, tuliko hän jo -- -- --
-
-Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen
-jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin
-takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.
-
-Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin
-viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei
-tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas
-hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui
-kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten
-ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli
-hänelle kyllin hyvää! --
-
-Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.
-
-Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen
-täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin
-paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon
-naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa
-häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun
-lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta?
-Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --
-
-Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä
-hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi
-katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa
-ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa
-värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen
-katseensa haki odotettua vierasta.
-
--- Minä tulen, mumisi tämä.
-
-Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi
-pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.
-
-Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.
-
-Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä
-vastaan avosylin.
-
-Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. --
-Minä _en_ tule! kuiskasi hän.
-
-Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet
-viipynyt!
-
-Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet
-värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja
-suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.
-
-Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään
-oli hän jälleen joutunut virran reunalle.
-
-Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki,
-ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --
-
-Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas
-Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle
-kolmanteen ja neljänteen polveen? --
-
-Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän
-päättänyt tulla toisen orjaksi? --
-
-Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä
-seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet
-pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka
-ympäröi häntä -- -- --
-
-Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen --
-unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa
-todellisuudeksi! -- --
-
-Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen
-heräsi jälleen -- -- --
-
--- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! --
-Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!
-
-Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää
-voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...
-
-Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli
-tahraantunut -- -- --
-
-Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi
-hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen
-mikä häntä vaivasi...
-
-Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen
-turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin
-voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --
-
-Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja
-ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut
-Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä
-jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla.
--- -- --
-
--- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään
-muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se
-tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!
-
-Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein
-askelin. -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.
-
-Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.
-
-Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut
-heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat
-päivän tervetulleeksi.
-
-Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli
-maan ja meren.
-
-Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen
-ponnistuksen jälkeen.
-
-Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.
-
-Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja
-syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.
-
-Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen
-silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.
-
-Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.
-
-Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.
-
-Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä
-ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa
-miehekkyyttä.
-
-Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän
-muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa...
-Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena
--- mutta voitonseppele otsalla.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin
-tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.
-
-Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki
-katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.
-
-Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.
-
--- Pikku-isä, oletko sairas?
-
-Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi
-seisomaan paikoilleen.
-
-Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori
-vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.
-
-Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi
-erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi
-tuudittanut lasta lepoon.
-
-Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.
-
-Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle
-sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.
-
-Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin,
-sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen
-voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!
-
-Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan
-ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin
-asetetut kätensä.
-
--- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen.
--- Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä,
-lausui hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran
-kasvojen edessä!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi
-lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua
-sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.
-
-Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.
-
-Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.
-
-Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua...eihän hänen
-tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.
-
-Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei
-saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että
-sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja
-tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet
-sitä ennen sinua.
-
-Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää
-hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!
-
-Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja
-Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei
-vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.
-
-Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että
-täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään
-voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin
-rouvasta ihmeelliseltä.
-
-Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein
-kuin kuolleelta.
-
-Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.
-
--- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?
-
--- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata
-sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua!
-Tulen pitämään sananne mielessäni!
-
-Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.
-
-
-
-
-24.
-
-
-Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime
-päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan
-merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa
-hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen
-vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hän
-isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.
-
--- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä
-hohde kirkastaa laakson!
-
-Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja
-salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja
-ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin
-tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä
-hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa
-pitkin mieletönnä ilosta.
-
-Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin
-katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa
-kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili
-häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili
-purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla
-ruusuilla -- - --
-
-Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista;
-kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --
-
-Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet
-olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli
-_kotona_!
-
-Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi
-tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin
-kanssa.
-
-Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm,
-se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!
-
-Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella
-lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.
-
-Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon
-ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.
-
-Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli
-palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.
-
-Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä
-tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.
-
-Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien
-kotiin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli
-poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin,
-kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä
-häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.
-
-Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet
-outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä
-vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.
-
-Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain
-tuonne ylös...
-
-Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren
-syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, --
-valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.
-
-Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan,
-mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.
-
-Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli
-liitossa salaisen maailman kanssa? --
-
-Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka
-levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi.
-Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.
-
-Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja
-hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä
-hän oli lähtenyt.
-
-Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan
-sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin
-selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin
-kautta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran
-viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.
-
-Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut
-mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli
-saapunut ja jo oli myyty Englannin.
-
-Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli
-isoäidin puheille.
-
-Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä
-oli omituinen, tuskallinen kiilto.
-
-Gunnin sydän kävi raskaaksi.
-
-Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan
-heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.
-
-Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.
-
-Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi
-kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät
-ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä
-olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.
-
-Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä
-hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa
-taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa,
-miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt
-hänen kaltaiseksensa...
-
-Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...
-
-Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut
-pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel
-vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --
-
-Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä
-vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän
-oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä.
-Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut
-ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen
-pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...
-
-Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä
-että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut
-rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että
-oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata
-häntä...
-
-Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata
-ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan
-eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat
-kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee
-toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä
-vallankumous, sanoi isoäiti -- -- --
-
-Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka
-jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.
-
-Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois
-inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä
-tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi
-siellä missä se ei ole -- -- --
-
-Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina,
-johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --
-
-Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.
-
-Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä
-oli luvannut.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä
-oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.
-
-Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan
-hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä
-paranee.
-
-Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran
-hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus
-oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota
-voimakkaampana kuin ennen.
-
-Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista
-seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.
-
-Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi
-antimiaan, maa samaten.
-
-Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä.
-Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa.
-Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu
-puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja
-kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.
-
-Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön
-kartanon palvelukseen.
-
-Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa
-Elin rouvan kanssa.
-
-Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt
-oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön
-kartanoon.
-
-Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli.
-Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla
-ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen
-itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi
-enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut
-hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa
-hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä
-minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi
-vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --
-
-Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin
-seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten
-muinoin. Se ei käynyt päinsä...
-
-Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli
-mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi
-hän suorittaa!
-
-Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin
-muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse
-voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen
-äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin
-ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli,
-oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.
-
-Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys
-olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.
-
-Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut
-ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi,
-silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin
-laakson kukkasten tuoksu...
-
-Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä
-kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista
-turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.
-
-Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan
-ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen
-kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin
-pitänyt vallassansa.
-
-Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.
-
-Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.
-
-Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä
-kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut.
-Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.
-
-Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.
-
-Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli
-yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen
-luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli
-hänen mieltänsä.
-
-Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät
-siitä tummiksi.
-
-Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut
-puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!
-
-Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat
-toistensa valittavat ajatukset.
-
-Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi
-puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.
-
-Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin
-entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...
-
-Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
-Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.
-
-Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.
-
-Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään
-hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan
-pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.
-
-Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin
-askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen
-alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli
-kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.
-
-Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt
-häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen
-äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri
-yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.
-
-Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti,
-peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan
-voinut auttaa häntä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän
-että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei
-unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.
-
-Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli
-tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän
-ei uskaltanut enää kysyä mitään.
-
-Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi
-hän vain ei voinut tehdä mitään.
-
-Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän
-näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea
-kärsimys tuottaa.
-
-Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut
-päästä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.
-
-Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä
-ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.
-
-Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä,
-kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä
-sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että
-hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.
-
-Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että
-kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä
-ei ollut tapahtunut.
-
-Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän
-oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen
-Gunnin ja Hesekielin.
-
-Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli
-sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä
-aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.
-
-Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti
-hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.
-
-Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle
-tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.
-
-Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen
-kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää
-mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen
-oikealle tolalle! -- -- --
-
-Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.
-
-Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei
-ollut korjattavissa?
-
-Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.
-
--- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.
-
--- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen,
-tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.
-
-Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella
-purjeita.
-
-Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.
-
-Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän
-olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi.
-Monet kävivät oikein varakkaiksi.
-
-Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se
-johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki
-hyvää niin monelle.
-
-Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat
-saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat
-saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.
-
-Yksi huoli oli heillä kaikilla.
-
-Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut
-enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan
-menettää hänet.
-
-Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi
-niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli
-alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle,
-että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --
-
-Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta
-ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi
-säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa
-halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin
-rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun,
-jonka latva tarjosi suojaa monelle.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä
-ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän
-olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?
-
-Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean
-voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset
-noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät
-mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli
-tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi
-oikean voimaan.
-
-Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen
-täytyi tapahtua.
-
-Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva
-oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä
-Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka
-voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.
-
-Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen
-ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.
-
-Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.
-
-Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina --
-kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun
-näkymättömillä teillä.
-
-Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin
-silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin!
-Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän
-ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää
-koskaan! -- -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen
-oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli
-toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.
-
-Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan
-kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin
-Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja
-Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön
-kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä
-sai pitää hänet rauhassa ilonansa.
-
-Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen.
-Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten
-hänenkin sydämensä.
-
-On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten
-Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään,
-että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet.
-Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on
-tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa
-saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina,
-vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi
-koskaan myllertää -- -- --
-
-Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen
-kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.
-
-Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.
-
-Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja
-kehittyvä vapaasti ja ihanasti.
-
-Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen
-venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä
-on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on
-sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.
-
-Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt
-valonloistetta yli hänen vanhuutensa.
-
-Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin
-Herön kartanossa?
-
-Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas
-etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee
-siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen
-rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten
-huoneiden kautta.
-
-Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen
-kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
-
-Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin
-pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa
-vastaamaan.
-
-Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta,
-kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista
-pilvistä taivaanrannalta.
-
-Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen
-ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.
-
-He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut
-täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina
--- ja liitelevät kautta kaiken maailman.
-
-Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät
-meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien
-ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He
-rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen
-kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.
-
-Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole
-unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä
-hyvää, minkä Jumala suo heille.
-
-Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei
-enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia
-vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan
-tullut uusi Gunvor valtiattareksi.
-
-Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet
-sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
-
-Missä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja
-kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria
-ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan
-helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu
-elämän ja kuoleman viisautta! --
-
-Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä? -- -- --
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Herön kartanon lapset, by Alvilde Prydz
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERÖN KARTANON LAPSET ***
-
-***** This file should be named 57956-8.txt or 57956-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/7/9/5/57956/
-
-Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License (available with this file or online at
-http://gutenberg.org/license).
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
-http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at
-809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
-business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
-information can be found at the Foundation's web site and official
-page at http://pglaf.org
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit http://pglaf.org
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     http://www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.