diff options
Diffstat (limited to '57956-0.txt')
| -rw-r--r-- | 57956-0.txt | 8429 |
1 files changed, 8429 insertions, 0 deletions
diff --git a/57956-0.txt b/57956-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4fd3d9f --- /dev/null +++ b/57956-0.txt @@ -0,0 +1,8429 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57956 *** + + + + + + + + + + + +HERÖN KARTANON LAPSET + +Kirj. + +Alvilde Prydz + + +Suomentanut + +Hilja Walldén + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1920. + + + + + + + Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä + kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen + niin iloinen!" -- "Ja mistä olet niin iloinen?" -- "Siitä, että + olen ihminen." + + + + "Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan + sammuva. + + "Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa + sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen + sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja + lepoa. + + "Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava + suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa. + + "Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri + mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on + ihanaa." + + (Symposionista.) + + + + + + +I + + + + +1. + + +Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse +näköala suurelle avoimelle merelle. + +Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä +työskentelevät kädet ja aivot. + +Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä +tiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet. + +Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää +käyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat. + +Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia +ja haaveita. + +Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen +vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja +luonnonraikkaaksi. + +Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä. + +Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren +valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä +vedä vertoja meren äänelle. + +He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He +tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee +kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa. + +Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi. + +He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä +väreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse. + +Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää +aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se +vihkii heidät elämään. + + * * * * * + +Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa. + +Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on +muuttumaton -- ja tunturit. + +Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin +pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista, +pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta. + +Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta -- +vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät +ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen +syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin. + +Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä +kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen +ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli +syvyyksien. + +Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua +kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana +ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa. + +Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja +puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat +rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin +hyvin kuin Herön kartanon rannassa. + +Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä +työtä yllinkyllin. + +Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä +mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja. + +Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten +joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran. + +Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa +on Grimm, vahtikoira. + +Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on +yhtä kiire kuin aikuisillakin. + +Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan +aikaa olla sisällä. + +Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma +tuntuu hänestä tukahduttavalta. + +Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne +liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu, +-- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään +hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää +siipiparia. + +Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä +lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa. + +Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä +rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän +siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden +riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden +alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla. + +Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa, +ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa. + +Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa +ylöspäin. + +Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien +täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy +laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät +suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse. + + * * * * * + +Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet +oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta. + +Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut +kyllästyä siihen. + +Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi +olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut. + +Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas +sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen +mielestänsä ollut pidettävä sisällä. + +Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä -- +silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen +hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja +haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät +olleet niin tyytyväisiä kuin silloin. + +Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri +paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina. + +He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille. +Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen. + +Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että +hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen +joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn. + +Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä +kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat +ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin +olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa. + +Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor +ottanut omaksensa -- ja _se_ oli saanut perinnöksi lahjan että kävi +aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi. + +Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet +opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat +kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut. + +Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa +opettaa hänelle jotakin. + +Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä. + +Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta. + +Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta. + +Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen. + +Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja +merelle. + +Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki +mitä ajatteli. + +Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan +hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli +hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle. + +Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten +Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa. + + * * * * * + +Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi +oppia neulomaan. + +Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel +sisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy +valkoisena ulkoluotojen ylitse. + +Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä. + +Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden +aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä, +pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne +tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne +hurjiksi valkoisiksi hevosiksi. + +Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne +rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä, +kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi +ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa. + +Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille. + +Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän +tottuu joka säähän! + +Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen +pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion +viereen. + +Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli +ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei +sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa. + +-- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin +järkevä! + +Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että +Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista. + +Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei +koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan? + +Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse +kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona. + +Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta +niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi +vain. + +Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa +sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka +täytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta. + +Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista +synkät muistot. + +Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken. + +Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän +myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä. + +Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut +niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti. +Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin +täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita. +Kernaimmin hän turvautui tätiin. + +Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat +omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi +silmäksi. + +Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli +maailmaa? + +Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki +mitä hänen mielessänsä oli. + +Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä +että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki. + +Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja. +Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja +mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa. + +Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli +usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja +rikastuttaen hänen tunnelmiansa. + +Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita. + +Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli +aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä. + +Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli +Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn +vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin +kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan. + +Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli +uskaltanut lausua nuhteen. + +Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten +on täytynyt karaistua varhain. + +Sitä ei lapsi unohtanut koskaan. + + * * * * * + +Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui +jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä +huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä. + +-- Täti, etkö kuullut jotain? + +Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina. +Hän ei ollut kuullut mitään. + +-- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä +huutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui. + +Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan. + +Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle +ja katsoi ulos valoisaan yöhön. + +Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon, +jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä. + +-- Joku on hukkumaisillaan! + +Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena. + +Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, +valkoinen yöpuku yllään. + +Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta +heidän ei ollut helppo herätä. + +He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet +sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä +nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain +huuteli. + +Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. -- +Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen! + +Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa. +Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona. + +Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän +juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan +mukana. + +Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät +kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi +päätä mainingin harjalla. + +Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse. + +Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä. +Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten +nuo tuolla kaukana. + +Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet +lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille. +Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen +kohinan. + +Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle. + +Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen +katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten +huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat +sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä +ja hoitaessa purjeita. + +Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat +lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin +tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli +sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä +eteenpäin. + +Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät +avoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri +joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden +kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän +hätähuutonsa. + +Hän pani kätensä ristiin. + +-- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, -- +Sörenin ja Kjeldin -- -- + +Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin +kurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen +haaksirikkoontuneista alukseen. + +Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden. + +Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon +takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa. + +Täti ei huomannut mitään. + +Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo. + +Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet +makasivat siellä sisällä. + +Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat +aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen +oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä. + +Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään. + +Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa +Elin rouvalle. + +Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti +ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt +hänen puheestansa. + + + + +2. + + +Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin, +sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut +ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä +mahtava kuin sekin. + +Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet +kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen +ollut kuninkaan jaarli. + +Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä +kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli +Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa. + +Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois +suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa +tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat. + +Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä +yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen +edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan. + +Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin +ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa. + +Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa +loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä +sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt +entisille teloillensa. + +Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä. + +Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan +siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa. + +Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun +Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut +hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa +heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä. + +Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä +seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut +häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina +musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä. + +Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli +suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli +miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään +ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki +olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti +näyttäytynyt suuremmassa seurassa. + +Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä +kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja. + +Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä +oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi, +sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin +ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki. + +Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa +monenmoista niiltä ajoin. + +Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä. + +Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn. + +Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. + +Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän +pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli, +eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa. + +Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen +vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi +hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille. + +Äiti ei tarkannut hänen puhettansa. + +-- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni! + +Hän kurotti kätensä lapselle. + +-- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua, +niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti +haudattuna tuomiopäivän tullessa! + +Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta. + +Hän vaikeroitsi. + +Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että +he olivat juovuksissa. + +Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä. + +Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä. + +Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat +sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas +oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa. + +Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa. + +Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin +ennen. + +Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia. + +Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei +vielä ollut kulunut loppuun. + +Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin +ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun +nyt Sissel muori ei enää ollut siellä. + +Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa. + +Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein +ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi +parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse +talliin. + +Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin, +kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta. + +Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon, +jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos. + +Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut +otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin. + +Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten +omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon +rakentamiseen. + +Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi +lapselle. + +Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa. + +Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina, +katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen +vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi +hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista +turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän +onnellinen. + +Eräänä päivänä se myytiin. + +Että isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään +häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi, +kuten kaikki muut. + +Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin +luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli +jonkunmoinen renkipoika. + +Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä. +Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin +että hän oli hänen oma poikansa. + +Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin +hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä. + +Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan +kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän +haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat +saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja +hävittämällä. + +Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä +istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin +silmin. + +Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he +selkäsaunan Thorer Brantelta. + +Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän +tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä +tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä. + +Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin +kuoliaaksi. + +Eräänä iltana oli hän yksin rannassa. + +Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo +valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten +niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla. + +Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta +siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä. + +Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta, +jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta. + +Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran +oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä. + +Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös. + +-- Taivaan urut soivat, sanoi hän. + +Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan. + +Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa. + +-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti +ennustaa onnea. + +Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan. + +Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset, +ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa. + +Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi +paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin. + +Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa. +Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja +lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä +löisi häntä. + +Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti +hänet siihen. + +Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin. + +Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän +puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa. + +Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä +tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat +huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle. + +Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan +tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen +oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä. + +Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel. + +Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja +hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä. + +Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli +turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan. + +Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen +kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet +punaisiksi. + +Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli +niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa. + +-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että +tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua... + +Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen. + +-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen +päin. + +-- Ei, en minä tahdo mitään. + +Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut +ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja +alkoi särpiä kahviansa. + +-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin +myrkkyä sille, joka ei siitä välitä! + +Sitten ei puhuttu sen enempää. + +Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit. + +Ja niin hän meni. + +Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut +kylällä huvittelemassa. + +Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli +juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä. + +Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä. + + * * * * * + +Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään. + +Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin +Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi +järjestys. + +Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus. + +Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa +mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin. + + + + +3. + + +Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin +pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle. +Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin +rouvan oikea käsi. + +Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin +olisi ollut hänen äitinsä. + +Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia +asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi, +mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut +muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen, +varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä. + +Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut +kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias. + +Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo. + +Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli +nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut +tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä +nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin +syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun +poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa +kertomuksilla suvun komeudesta. + +Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle. +Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan +valtakuntaan. + +Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän +kutsua Hesekieliä isäksi. + +Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan +tietää tämän. + +Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää +turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta +riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita. + +Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä +poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa. + +Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin +paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja +päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä. +Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi. + +Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin. + +Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia +pyörteitä ja pieniä putouksia. + +Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni +neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan. +Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja +läksivät matkaan liian aikaiseen. + +Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka +laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä. + +Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa. + +Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi +veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan. + +Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä +pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä +sellaisina -- -- + +Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä. + +Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän +havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä +oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä +kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka +ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän +myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään. +Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, +ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät +niiden yritykset onnistuneet. + +Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne +onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja +pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli +vienyt ne mukanaan syvyyteen -- -- + +Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja +lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen +poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se +sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena. + +Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel +tiesi että kaikki oli totta. + +Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista +havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden. + +Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden +parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine. + +Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut +koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan. + +Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli +tuon ilkeän virran lähettyvillä. + +Samaa mieltä oli isäkin. + +Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa. + +Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli +mustelma. + +Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut. + +Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa +kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa. + +Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä. + +Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui. + +Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He +laskeutuivat harjua alas navetan taakse. + +Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella. + +Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti +puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja +kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään +suuremmat. + +Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei +Pikku-isän mukanaan kotiin. + +Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen +vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa. + +Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi +hän. + +Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen +jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön. + +He kulkivat rantaa pitkin. + +-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä +Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä +kivellä, häntä katsellen. + +-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa +suolaamoon. + +Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa, +tarrautuen hänen käsivarteensa. + +Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö. + +Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli +tapana. + +Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti. + +Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä. + +Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa. + +Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle. + +-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua. + +Jotainhan hänen täytyi sanoa. + +Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet? + +Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen. + +-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja +Pikku-isä. -- Hän nauroi. + +-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi. + +Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen; +näytän sinulle jotain. + +Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas. + +Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti +itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli +vene. + +Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa. + +-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen +vesille. + +Ja sen he tekivät. + +Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan. +Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin +valkoiset lokinsulat, pilkku päässä. + +Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman +mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut +muuta alusta kuin tuo kurja proomu. + +Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten +Pikku-Gunn. + +Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti +veneen. + +Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi, +kumartui taapäin ja singahutti sen menemään. + +Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän. + +-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti. + +-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun +rantani. + +Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen +laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen +ympärillään. + +-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä. + +Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut +hänet. + +Se tunne ei ollut miellyttävä. + +Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi +merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat +ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten +miesten tavoin. + +Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa +alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat +seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla +matalikolta avovedelle. + +Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi. + +Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku -- +pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin +askelin, uudet merisaappaat jalassa! + +Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa +ylöspäin. + +Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen. + +Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä +pikku särkiä. + +-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti. + +Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen. + +Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse. + +-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta +on olla poika! + +Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen +toisiaan kiireestä kantapäähän. + +-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn +arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä. + +Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton +saada häntä sanomaan syytä. + +Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön +rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei +luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon +oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana. + +Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori +kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa +olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta +täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla. +-- + +Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä +tiehensä. + +Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta. + +Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän +välinsä olivat hiukan kireät. + +Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa +kätensä. + +-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset! + +Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin. + +Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa +empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut +kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi. + +Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät. + + + + +4. + + +Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään +Hesekielin talolle. + +Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi +hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen, +oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari. + +-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni! + +Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan +hänen venehuoneessansa. + +Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä. + +Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei +kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta. + +Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan. + +Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän +oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa. +Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä. + +Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he +purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla. + +He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran +keväällä. + +Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti +kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori +sulki näköalan. + +Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana +veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen. + +Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä +ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi +liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista +solinaa. + +He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti. + +Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa. + +-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti. + +Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti. + +-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä! + +Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo +alkanut käydä koulua. + +Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli +kaupunki. + +Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen. + +-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes +yhdellekään lehmälle -- -- + +Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen. + +-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän. + +Sitten veti hän poikasen mukaansa. + +Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät. +Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa. + +Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja +ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota +keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut +kultavyö. + +Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut +niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista +suluista hienoina suihkuina. + +Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän +hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn +ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He +voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä. + +Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne +yhdessä. + +Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. +He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa -- +ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he +löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen +toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä... +ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään +tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen. + +Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä +pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät +joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin +silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- -- + +Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat +suljetut muilta. + + * * * * * + +Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa +ulkosalle. + +Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne +halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät. + +Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He +seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että +Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin. +Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin +syvälle, että se nousi sille yli polvien. + +Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan. + +Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. + +Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko +ne viedä aina Enkelantiin saakka -- -- + +Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli +opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi, +kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun +Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän +joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- -- + +Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena. + +Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä. + +Hän tuskin huomasi sitä. + +Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken +vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi. + +-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin? + +Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti +ja oli joutunut vesikuoppaan. + +Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan +katketa hänen kurkkuunsa. + +-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän. + +Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä +lapsenkatseellaan. + +-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa +kädenlyönnillä. + +Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät +he sen molemmat. + + + + + + +II + + + + +5. + + +Pitkän pitkä oli viime talvi ollut. + +Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista +luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä +ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu, +kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä +ulkona merellä että kotosalla. + +Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa. + +Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen +vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa +mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä. + +Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, +kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa, +missä vain saivat. + +Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne +harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse. + +Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin +kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja +harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi +kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, +hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, +jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä +pitkänä valkoisena saattueena. + +Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut; +silloin kummittelevat kaikki hukkuneet. + +Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät +veneenlaudat uivat maihin. + +Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei +kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen +noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. +Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän +mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä. + +Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla +että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on +kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät +valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa... + +He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä. +Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he +pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla +pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien +puolesta. + +Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat +levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti, +alakuloisesti. + + * * * * * + +Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla! +Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin +että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata +vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään +sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä +täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se +uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä +hukkumaisillaan. + + * * * * * + +Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos +huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin +kalastuspaikoilta. + +Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei +olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja +hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin +rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli +valkoista hiedikkoa. + +Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat +kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin +valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai +suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta. + +He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus +valtaa heidän sydämensä. + +Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat +huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat +riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen +tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta +avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille. + +Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat +nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin +raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, -- +he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin +repaleinen kuin se onkin... + +Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin +palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka +ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet +vanhuudenturvansa. + +Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä +uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset +kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat +kirkkoon, vakavina ja hiljaisina. + +Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous +merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet +lapsetkin. + +Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä +-- ja rukoillaan kenties -- -- + + * * * * * + +Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. +Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on +tulossa. Onhan nyt kevät! + +Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. +Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden +astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen +varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle. + +Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset +laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, +jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja +keltakukkaista maailmaa. + +Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa +teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne +kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen. + +Kaikkialla on eloa ja liikettä. + +Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan +voimakas, raaka lemu. + +Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon +rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat +ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten +kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua, +kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille. + +Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät +veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli +tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä +syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan. + +Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo +saatu muutamia apajia. + +Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat +kalasaalista. + + + + +6. + + +Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee +jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä +useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta. + +Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on +saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy +juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä. + +Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja +rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa +emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä. +Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat +järkkymättömät. + +Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden +hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa. +Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton +tunkea tänne. + +Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä +ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat +olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata. + +Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana +kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, +jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen. + +Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen +kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille. + +Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena, +seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin +ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää +astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet +tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja +raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet +pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin +entisille paikoilleen. + +Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä, +että ne olivat tulleet takaisin. + +Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua +tuollaisten ajatusten valtaan! -- + +Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät +vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo +korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä +pitkin. + +Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa +ääreen. + +Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin +rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä. + +Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä, +järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla +arvonantoa. + +Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän +samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä +arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, +kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi. + +Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen. + +Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka. + +Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut +viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset +eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt +rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan +lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi. + +Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille +tämä osoitti hyvyyttä. + +Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen, +-- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat. + +Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt +koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän +ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat +tulleet hänen osaksensa. + +Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan +hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa +tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi +nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille. + +Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen +mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia +katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan +mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse +tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen +päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin +tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä +muuanne oppimaan jotain muuta. + +Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta. +Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin +Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi. + +Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka +kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että +hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla. + +Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat. +Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on +toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja +odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden. + + * * * * * + +Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan. +Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä +rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan. + +Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä. + +Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole +sama mies kuin muinoin. + +Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa: +hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja +kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä +vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä +hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa +lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman +tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että +menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen +mielessänsä. + +Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy +koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä. + + * * * * * + +Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei +edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi. +Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää +hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset +silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti +enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin. + +Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka +koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin +että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua +haaveisiin. + +Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä +venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea +tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun +sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman +näyn. + +Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- -- +hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän, +Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- -- + +Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä +siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen +koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi +työskennellä. + +-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain +aikaan. + +Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon +hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana. + +Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran +vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten +voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen. + +Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan. +Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän +väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä, +uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen. + +Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä +ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- -- +varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa +vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin. + +Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin +selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa +jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi +paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja +laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja +tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten +silloin. + +Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin +tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen +tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän +palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän +tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja +hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen +eikö Gunvor palaisi -- -- + +Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä +että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän +kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä +niin köyhäksi. + +Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä +sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli +heidän tyytyminen pirstaleisiin -- -- + +Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin +kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana. + +Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että +hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän +voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki +voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin. + + * * * * * + +Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut +kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa +ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei +hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein +kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille. + +Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä +jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä +ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut +Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin +pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan +kalastaja menetä henkeänsä. + + * * * * * + +Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia +tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa +mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä. +Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin +kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka +mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo +omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän +vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- -- + +Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia, +tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän +voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki +nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti +vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän +lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli +paljastanut kauhunsa. + + * * * * * + +Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään +yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen +ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin. + +He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä. + +Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja +kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan +tahtoo hän tutustuttaa heidät. + +Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti +nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa +kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää +ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön +edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla +mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä. +Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin, +ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä. +Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia. +Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen +hyvästä tahdostansa. + + * * * * * + +Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta +mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn. + +Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi +vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto +ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran. + +Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen +saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen. + +Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat +olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan +voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka +hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän +voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen +oli hän varmaankin oppinut Andersilta. + +Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään +lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta +veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät +asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa. +Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki, +jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin +että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei +useampia -- -- + +Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn +luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin, +kuin kasvatusisänsä tekemiin. + +Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan +vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa. +Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä +ollut mitään sanottavaa. + +Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain +aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen +kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän +talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se +tuotti suloista onnea. + +Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn +komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen +vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä +valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä +pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon. + +Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden +parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi. + + + + +7. + + +Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua +joltisenkin säännölliseen opetukseen. + +Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että +hänen nyt on istuttava sisässä. + +Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein +hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa +kirkkoon. + +Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin +levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli +ulkona. Hän istui rannassa odottamassa. + +Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi. +Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla +sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin. + +Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin +ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta +lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi. + +Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi +koskaan saada lukemaan läksyjänsä. + +Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei +päästä häntä ripille. + +Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin. + +Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin +lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin +kauheinta mitä hän tietää. + +Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue +läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että +täti ei ymmärtäisi häntä. + +Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen +lehdiksi sileällä pohjalla. + +Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon +taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät +putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän -- +huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti. + +Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa +oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta. + +Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen +katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä. + +Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen. + +Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas +valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä, +hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin +luonnon suurta kirjaa. + +Apua ei täti siten saa mistään. + + * * * * * + +He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi. + +Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut +olla niin vaikeata. + +Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä +sisällä. + +Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee, +kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet +liitävät yli hohtoisain laineiden. + +Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo +ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat +kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan... + +Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita... + +Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä +liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- -- + +Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee +hajalle -- -- + +-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa +se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen +pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna... + +Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja. +Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi... + +Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä +katkismusta. + +-- Mitä kaste on? + +Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- -- + +Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi +rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä... + +Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten +toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten +ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää +riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän +loi tutkivan katseen tätiin. + +-- Voisit kertoa minulle jotain! + +Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä +päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa +seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta. + +Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä. + +Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja +heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa. + +-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista? + +Täti näytti huolestuneelta. + +Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa +Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- -- + +Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan +sää niin kaunis. + +Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä +alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli +ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla. + +Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten +hänen oli tapana -- -- + +Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan +vuoristoon. + +Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa. +Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa. + +Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin +kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät. + +Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin +selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin +hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi +synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa. + +Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, +mitä häntä vastaan oli rikottu. + +Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä +hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi. + +Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli +Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut. + +Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä +eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt +olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen +oli vieläkin hullumpaa. + +Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli +huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet +uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei +antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta. + +Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari. +Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän +lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara +mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että +ihmistapoja. + +Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten +siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan +hänet jälleen armoihin. + +Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa +siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes +lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa. + +Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin +olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. -- + +Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen +vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä; +hänestä oli kuin näkisi hän enkelin. + +-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua, +ystäväiseni! + +-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi +lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle... +Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella... +Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on +elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua? + +Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa +hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää +elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen. +Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen. + +Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä. + +Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut. +Molemmat kävivät hiukan vakaviksi. + +Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun. +Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän +ei sanonut mitään. + +Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille +kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin. + +Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin +pian. + +Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine. + + + + +8. + + +Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen +piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi. + +Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. + +Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin +askelin, aivan kuin vanha kalastaja. + +Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki +tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle +mieleen. + +Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi +Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan +säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen. +Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä. + +Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että +hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla +ihmisiksi. + +Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen +mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä. + +Isä Hesekiel oli kärsivällinen. + +-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. -- +Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi. + +Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa, +mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli +jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui +hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin +lapsenkasvoihinsa. + +Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen +ilmeen. + + * * * * * + +Oli kulunut parisen viikkoa. + +Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla. + +Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko +päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin +suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta +Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan. + +Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana +miehenä, ja se loukkasi häntä... + +Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin +naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain +tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen +Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä +olla oikein suuttunut itselleen. + +Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan. + +Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä +ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään. + +Mutta Gunn ei tullut. + +Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa, +josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin +vankilassa! -- -- + +Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti +nyörin kädestään -- -- + +Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!... + +Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää +siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja +rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä +suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan +edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- -- + +Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut +niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- -- + +Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta +mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä +-- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä +kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi +Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja +vapaa mies... + +Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel +jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi +merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi +kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos +joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea +syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä +silloin menettivät ne voimansa... + +Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja +siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut +vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen... + +Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok +ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, +jolta hän oli oppinut ne... + +Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle... + +Hänen katseensa kulki rantaa pitkin. + +-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene. + +Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja +köydet olivat aivan uudet... + +Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus +liukui eteenpäin! -- -- + +Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä +katsomaan -- -- + +Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! -- -- + +Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta. + +Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän +alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän +ei tiennyt, mitä se oli. + +Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen +kyyneleitään. + +Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä +halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi, +hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan +kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden +saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän... + +Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta +aina hän siitä pelastuisi -- -- + +Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä! + +Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella, +tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi +hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä +koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän. + +Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti +pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen +Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän +tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja +makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty. + +Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- -- + +Silloin otti joku häntä ranteesta. + +Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää +sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi! + +Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä. + +Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni +tiehensä. + +Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat, +itkettyneet kasvonsa. + +Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet. + +-- Mikä sinun on, Pikku-isä? + +Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan, +rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä. + +Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin. + +-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota +kiivautesi minulle tuottaa! + +Ja muori jätti hänet yksin. + +Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä. +Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä! + +Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen +nähdä että hän oli sairas. + +Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja +huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi +kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä. + +Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti. + +-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä +voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä +tavoin! + +Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla! + +Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille. + +Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä +sydämessään oli hyvä. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta +ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja, +mitä hän tiesi. + +Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta +kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei +hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään. + +Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, +tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli. + +Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden +salmen kautta ulos lahdesta. + +Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat +hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen +järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta. + +Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin +koskessakin. + +Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen +povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko +hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut. + +Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt +tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne. +Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän +tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- -- + +Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen +lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä... +Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei +kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan +ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen +kaltaiseksensa... + +Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli +Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti +hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä. + +Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver +oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että +he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian +istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä. +Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi +veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla +kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen +kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen +osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen? + +Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa. + +Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta +haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle. + +Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä. + +Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli +tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän +suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan. + +Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa. +Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen. + +Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin +rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut +kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata +nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä. + +Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt +epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että +Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut +seurustella Pikku-Gunnin kanssa. + +Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja +pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli +enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen +jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta +tyttönen ei ollut rannassa. + +Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta +Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan. + + + + +9. + + +Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli +Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli +jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat +hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten +ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli +mielellään jäänyt sinne. + +Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin +vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla. + +Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo +tulossa kotiin pappilasta. + +Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä... +siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen +loisketta ja puhelua. + +Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan +rajuilma tulossa? + +Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon +suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä +tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä +alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet. + +Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli! + + "Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan! + Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa + vaaroilta väijyviltä polulla elämän." + +Oliko Tobine palannut? + +Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He +kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella. + +Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä. + +Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen +helmaansa ja suuteli sitä. + +-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä +niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella, +että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne. + +Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä +käynyt niin kummalliseksi. + +Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen. + +-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä +kotiljonkia? + +Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta. + +-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan! + +Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi. + +-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt! + +Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä. + +-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla +on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin +Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun +lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa +taivuttaa minun niskaani! + +Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja +nauroi. + +-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella +miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin. + +Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin +perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana +ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne. + +Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli +hänen olonsa ollut tuolla kaukana? + +Tobine oikaisihe. + +-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain +nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä. +Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin +vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä +minun oli siellä hyvä olla -- -- + +Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä: + +-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki +minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli? + +Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin. + +Sitten hän mainitsi erään nimen. + +Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut +jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi. + +Tobine nauroi. + +-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi +tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin +minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät +ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun +hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä. +Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa. + +Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään. + +Tobine silmäili häntä uteliaasti: + +-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua +ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä +eikä yhtään sielua! + +-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin +saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- -- + +-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia, +kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista +kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku +hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan, +joka meidät on luonut! + +Hän nousi ja katsoi ulos merelle. + +-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota +hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan, +onko aaltojen alla rauhallista? + +Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine! + +Tobine kävi istumaan. + +-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan +myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää +kuolla! + +Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun. + +Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle. + +-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa +minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös... +etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa? + +Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni. + +-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä +sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni! + +Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi +tuulessa. + +-- Näetkö, nyt nostan purjeet! + +Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos, +tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt +kaiken ikäni! + +-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti... + +-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun +viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy, +silloin saan minä seurata sitä. + +Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen +jälkeensä ja veti hänet takaisin. + +-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine +säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia. + +Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan +onkaloon. + +-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon +rukoilemaan minun puolestani! + +Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle. + +-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin +mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää +palata sieltä takaisin! + +Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden. + +-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös! + +-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku +lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta +tuskasta! + +Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta. + +-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa, +mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni! +Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla +Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit! + +Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena. + +Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää +lainetta kohden. + +Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä +kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa +alas. + +-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut +maalle! + +Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta. + +Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi +hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka +oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt +Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa +hänet. + +Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula +pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen +myrskyn puhkeamista. + +Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty. +Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana +hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet. + +Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia. +Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa. +Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin. + +Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen +kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen. + + "Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä, + missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos + saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin + oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä + en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä + koskaan. Terveisiä lähettää + + Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)." + +Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille +valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi +vapautettu raskaasta taakasta. + +Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta +ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli +sairas koti-ikävästä. + +Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä +että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina +tuntunut tyhjältä. + +Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka +Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki +tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin. + +Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa. + +Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket +kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi. + +Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän. + +Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta +hankkia hänelle kotiopettajatar. + +Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän +itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi. + + + + + + +III + + + + +10. + + +Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista. + +Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään +että hän tulisi hänen luoksensa. + +Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä +maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa +tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan +mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut +myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän +asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä +ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta +kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut +että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää +häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän +kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja +ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen +he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille, +niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- -- + +Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei +jaksanut kuulla niitä loppuun. + +-- No, lähdetään nyt matkaan! + +He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari +aavistikaan, olivat he jo perillä. + +Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös. + +Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti +kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi +tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat +ymmärsivät, että taloon tuli vieraita. + +Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään. + +Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien +välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa. + +Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään. + +Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei +maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään. + +Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti +olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan. + +Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän +hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi. +Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin +norjankieltä. + +Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan +maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet +monta vuotta Norjassa. + +Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff +kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa +vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat +olleet kaukana sieltä. + +Falck tarkkasi häntä. + +Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen +täytyi tuomarin katsoa häneen. + +Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät +aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma +tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun +piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei +hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää, +perinnäistä hienostumista. + +Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään +yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti +hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan +siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä! + +Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se +olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan. + +Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa. + +Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat +kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä. + +Luettiin iltarukous ja laulettiin. + +Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha +virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon. + +Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui. + +Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff +sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että +sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia... + +Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia. + +Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet. + +Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja +poltellen paperossiansa. + +Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä +häntä häiritsemään. + +Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti +siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä +seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä +kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan +katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä +räpytellen -- -- + +Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen +toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi +nokkaansa -- -- + +Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä. + +-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on +yhtäläistä... + +Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen +silmissään välähti jotain salaman tapaista. + +Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan. + +Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä. + +Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva +Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi. + +Rouva Baranoff käännähti häntä kohden. + +-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta... + +Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan. + +Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne +olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli. + +Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa, +lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa... + +Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- -- + +Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties +hän jälleen oli maanpaossa... + +Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän +puhella. + +-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken +kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on +miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella +kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja +virsikirja kädessä. + +Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut +tarpeen. Sen parempi! + +-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin, +kaikkialla voi olla onnellinen! + +Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa +-- odotellessaan. + +Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme? + +-- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla +äänellä: + +-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys +nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto. + +Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen +mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle. + +Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä +Venäjän veripunaisen taivaanrannan. + + * * * * * + +Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa -- +ja laskeutuivat lepoon. + +Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon +surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- -- + +Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain +seuraavana aamuna. + +Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä +tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta. + +Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle. + +Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään, +sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna. + +Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen +ihminen, se minun täytyy sanoa! + +Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin. + +-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat. + +-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada +lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa +ja lähteä täältä. + +Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean +kätensä, jonka ote oli niin tarmokas. + +-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta +tuossa naurussa oli haikea sävy. + +Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin +pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän +ilolla. + +-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa! + +Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui. + + * * * * * + +Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän +aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin +käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören. + +Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota +vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut +täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen +tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- -- +ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? -- + +Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa. + +Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan +ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä. + +-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä +oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni +hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä +oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden? + +-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä +hyväksenne, lisäsi hän hiljaa. + +Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva. + +-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti +miehet noutamaan hänen tavaroitansa. + +Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin +matkaan. + +Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he +sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin, +veltoin siivenlyönnein. + +Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain +aamulla ei hän ollut puhelutuulella. + +Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin +pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli +ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä: +nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla +kuljettaessa. + +Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti. + +Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan +itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan +huntuun verhottuna. + +Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin. + +Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta. + +Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn. + +Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta? +Tietystikin oli niin! -- -- + +-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan +jotakin. + +-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus +ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa -- +sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata. + +Rouva Baranoff ei vastannut mitään. + +Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä! + +Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan +ikävä! + +Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus. + +-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa. + +Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin. +Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät +luottamusta hänen mielessänsä. + +-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa. + +Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä +mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei +voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te +sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle? + +-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita +mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa. + +-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin! + +Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne. + +Falck katui sanojansa. + +Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja +hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi. + +-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla? + +Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka +Falckiin vaikutti kammottavalta. + +Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista +laulua. + +-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin +kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa +äskeistä keskustelua. + +-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva +Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta... + +-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä +aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä? + +-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen +maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa +pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän, +"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei, +sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että +hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi +tietää se -- -- + +Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen. + +Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi. + +-- Pelkäättekö te? + +Rouva Baranoff pudisti päätänsä. + +-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän +viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja +kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon -- +se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- -- + +Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä. + +Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä +äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä +hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni! + +Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista, +sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi +Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- -- + +Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin +varhain aamulla. + +Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut +luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista. + +Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä +äänettömäksi ja suljetuksi. + +Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva +pihassa heille vastaan. + +Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut +asiasta. + +Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi +tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa. + +Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin +katsein. + +Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen +eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. + +-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta -- On niin +kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä. + +Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi, +tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka +saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi +Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne. + +-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on +parempi niin! + + + + +11. + + +Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet +menojaan. + +Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään +mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi +heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä. + +Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä. +Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon. + +Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan +päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, +vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se +rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi. + +Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia +luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä. + +Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti +Veraan. + +Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut +tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon +kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka +vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua, +oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön. + +Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin +rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten +kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan +vapautta ja edistystä. + +Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi +hän itse merenkin tyyntymään. + +Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin +kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa. + +Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä +näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä. +Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä +katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff +oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin +epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että +Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena. + +Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa +hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain +hänestä kerrottavaa. + +Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten +kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui +jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä +laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman, +että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli +tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli +niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt +mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista +seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa. +Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin +kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi. + +Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin +alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys. + +Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat +he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta! + +Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan +kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui +aivan kuten heistäkin. + +Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta +Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että +kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän +tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä +ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan, +tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä. +Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten +loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin +ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin, +melkeinpä olemattomiin. + +Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä +niin hyvin. + + * * * * * + +Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin +kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten +täti. + +Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä +keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä +suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että +ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan. + +Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin +oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli +pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet. + +Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia. + +Väliin pidettiin harjoitukset pihalla. + +Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera +heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet +esiin. + +Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa. + +-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan! + +Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui +kernaasti ja oppiminen kävi helposti. + +Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän +ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt +isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi. + +Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella +viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik +tanssivat yhdessä. + +Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän +järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän +muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. +Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin +kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan, +ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin. +Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut +toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi +näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti +pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut +kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu +voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten +porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan +karkeloansa. + +Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista +matkalippaista. + +Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen. + +Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat +etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan. + +Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän +ääressä Veran maalaustelineitten vieressä. + +Siellä oli niin paljon katseltavaa. + +Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua +gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia +ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet. + +Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui +pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi +aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella. +Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin. + +Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan +kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen +kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä +vastaan, pelastaen Andromedan. + +Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei +koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten +olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö! + +Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen +pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden. + +Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet +merta kuolleinensa. + +Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla +katsomatta. + +Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa. +Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita. + + * * * * * + +Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät +kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia. + +Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja +kolkutti ovea. + +Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi +päästäen hiljaisen huudahduksen. + +Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut +nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki, +purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani, +ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat. + +Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän +ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja +suurenmoiselta hän vaikutti. + +Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka +kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa. + +-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni +muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä +juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen +haaveeni. + +Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera +keskeytti hänet. + +-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia +-- tulevia aikoja varten! + +-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa +te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne +täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi? + +Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla +alalla. + +Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. -- Puhukaa +kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat +todellisuuden! + +Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain +valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan +ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten +kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja +aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili +kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, +revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä. + +Vera tuli hänen luoksensa. + +-- Tuollainen huvittaa minua! + +Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia +ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri, +auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt +laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä +gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili +puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla +kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin +kuuluivat kuolleille kuin eläville. + +-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. -- +Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille... + +Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle +hyödyksi. + +Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne +rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me +itsekään vai emme. + +Tuomari loi häneen tutkivan katseen. + +-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? +kysyi hän. + +Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa +kuvastui tuskaa. + +-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee +minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä +mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää +sitä? + +Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen. + +Falck ei vastannut. + +Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen +valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät +piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa +väriloisteessa. + +Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, +jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan +viehättävää... + +Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera +laski kätensä hänen käsivarrellensa. + +-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta +sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain +olisi aikaa siihen... + +-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana? + +-- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran +täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa, +silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston +kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan! + +Falck tuijotti häneen. + +-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi +tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt +antako minun kauemmin häiritä itseänne. + +Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut. + +Vera pidätti hänet jälleen. + +-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on +tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet +eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se +on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte +sen. + +Falck nauroi ja kohautti hartioitaan. + +-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta... + +-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua +hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia... + +-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen... + +-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää... + +Vera polki jalkansa maahan. + +-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! -- -- Huomaan teidän +pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla +levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö +ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin +ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se +merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana. +Häntä ei mikään voi vahingoittaa. + +Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä +totta. Hän seisoi kynnyksellä. + +Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta +hymyään. + +Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä +lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia. + +Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun +tuomari kulki avoimen akkunan ohitse. + +-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona +puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää +vaienneet soinnut. + +-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. -- +Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja. + +Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki +hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei +voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi +pitää oman itsensä rauhassa muilta. + +Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän +kuluessa oli tapahtunut. + +Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella +rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja +varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen +päässänsä. + +-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan +lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo +ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia +seikkoja -- -- + +Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään. +Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa. +Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera +koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan +oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva, +olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla +varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi +hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi. +Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta. +Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta +että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä +hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat +hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä +hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran +puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan +hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera +uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista +asioista. + +Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui +tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä +Pikku-Gunnille. + +Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin +voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran +tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin. + +Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi +jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta. + +Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva. + +-- Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei +lapsella ole mitään hätää. + +Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta +tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan +vartioimassa hänen lastansa. + +Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli +suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden. + +Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset +raukeamaan tyhjiin. + +Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä +pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä +tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan, +äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia. + +Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja +Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta. + +Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti +hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi +hän vuoroonsa opastaa opettajaansa. + +Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa. +Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina +vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien +tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista, +silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa. + +Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä +aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- -- + +Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva, +jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava +kaikelle maailmalle. + +Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse +kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan. + + + + +12. + + +Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. +Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä +ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut +itsestänsä että hän kävi vanhaksi. + +Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt, +oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua. + +Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin. +Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin +kaltaiseksi. + +Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera +Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille +aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin +opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta +eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit +siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä. + +Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi, +Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin +kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa. + +Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi +ja hengitti aina vaivaloisemmin. + +Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia +olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon +eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä +jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää +jollekin. + +Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla. + +Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia +kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli. + +Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli +varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa. + +Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla +ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen +kirjeisiinsä nähden. + +Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, +kirjoitti hän uudelleen. + +Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat +matkoilla. + +Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin. + +Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä +sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen +puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron. +Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas. + +Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi +sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei +kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla +toisin. + +Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän +kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona, +hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun +luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta +kuinka onkaan laitasi, täti? + +-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan... + +-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua +vuoteeseen. + +Täti näytti pelästyneeltä. + +-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina +kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa. + +-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla. + +Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan. + +Niin nukahti hän sitten hetkiseksi. + +Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä +tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn +verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä +vaivasi kuiva, kiihkeä yskä. + +Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori +Torgersenille. + +Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä +punaisemmiksi. + +-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että +ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- -- + +Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan +sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa. + +Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti. + +Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se +ehkä oli lievää keuhkokuumetta. + +Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui +jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä +rasitti vain väsymys ja unettomuus. + +Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän +valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket +yksiksensä. + +Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän +lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin +luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja +navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä +kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden. + +Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa +milloinkin oli tekeillä -- -- + +Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja +Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen +pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut +sietää -- -- + +Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta +esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen. + +Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- -- +hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella +uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys +jostakin toisesta. + +Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli +heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä, +vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois. + +Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti +voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen +silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne +olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta. + +Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen +kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä +tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä. + +Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä +menneitä. + +Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi -- +sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät. + +Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana, +niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin +rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut +kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa. + +Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat +huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat. + +Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan. + +Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli +siitä aina tieto edeltäpäin. + + * * * * * + +Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan +vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti +eteensä vilkkain, jännittynein katsein. + +-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi +sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi +ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen +sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä +nyt on kaikki lopussa! + +Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta +siitä mitä odotit? + +Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: -- +Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot, +jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin +liikkeelle liian varhain, -- niin, niin... + +-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja +mukana oikea makupala... + +-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei +se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään... + +Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä +noutamaan isoäitiä. + +Mutta täti otti häntä kädestä. + +-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun +aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki +ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta... + +Hän mumisi hiljaa, lempeästi. + +-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän +palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän +olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun +olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni, +silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun +palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä." + +Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen +vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin +kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään. + +Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä. + +-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä +tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta +ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta +liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta +tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni! + +-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata +itseänsä! + +Hänen katseensa harhaili sinne tänne. + +-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko +joku ulkona? + +Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin +piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi. + +-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi! +kuiskasi hän. + +Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista. + +Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan +Torgerseniä. + +Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä. + +Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi. +Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti +hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle +mitään syötävää. + +Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt +työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa +hänelle. + +Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista +sairaanhoitajatar. + +Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä +edelleen suljettuna. + +Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että +hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen +itsellensä. + +Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina -- +varsinkin kaikelle surulliselle. + +Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä. + +Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten. +Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä +ylös. + +Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen +viereiseen kamariin. + +Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin +luo. + +Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän +hengittikään. + +Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin +surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä. + +-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan +kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule +kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi +ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla! + +Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen +kasvonsa tädin polttavaan käteen. + +-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä. +Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- -- + +-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko, +että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö, +paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- -- + +-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se +tulee kaipaamaan minua. + +Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin +kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin +olisi tiennyt mistä oli kysymys. + +Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin. + +-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo +hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni? + +Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä. + +-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita +siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi! + +Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan +tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky +yli maan!... minne voin piiloutua? + +Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä. + +-- Sen tiedät kyllä, täti! + +-- Kuinka käy murheellisten sydänten? + +-- Heillä on Kristus! + +Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma +asiastaan. + +Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä! +kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun +olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle! + +Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili: + +-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja +pidä meistä huolta! + +Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että +Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi +levollisemmaksi. + +-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä... +Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni? + +Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja. + +Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä. + +Täti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- -- + +-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä +olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole +enää koskaan tunteva nälkää tai janoa! + +Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät +syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä. + +-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa! + +Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde. + +Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten +noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta +ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli +niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä +kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt +enää ketään. + +Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään. + +Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä. + +Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin +kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa +kuoleman syvyyksiin. + +Kului tunti. + +Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen +silmänsä olivat tummat ja suuret. + +-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät! + +Sitten hän vaipui tiedotonna maahan. + +Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi. + + + + +13. + + +Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja +alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä. + +Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli +palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa +rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui +siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä. + +Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo +täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi +-- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine. + +Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen +paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin +neiti. + +Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas +ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia +se häntä ilahdutti. + +Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä +huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen +muististansa. + + * * * * * + +Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja +suljetumpi kuin ennen. + +Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu +synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin +kuolemasta. + +Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran +seura hänelle niin erikoisen sopivaa. + +Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta. +Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin +hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan. + +Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina. + +-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän, +-- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut +meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää. + +-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että +Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta +jättää hänet omiin valtoihinsa. + +Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi +saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa +isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen +käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa +luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa +kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata. + +Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano +tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema +pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien +voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun +rannan ja meren perussävelten kanssa. + +Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt +häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut +Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä. + +Mutta hän ei ollut nähnyt häntä. + +Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle +levon. + +Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta +lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. +Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää +elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat +saattaneet siihen synkemmän värityksen. + +Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada +varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan. + +Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys, +että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen +työalansa. + + * * * * * + +Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi, +miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu. + +Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä +sädekehällä nuoruus ympäröi häntä. + +Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten +silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa. +Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin +omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi. + +Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi +kerran näki Gunvor Torintyttären. + +Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin, +pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta +keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan. + +Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja +menevän. + +Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä +levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet, +millä lentää pois. + +Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen +odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, +tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja +samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja +viipyä siellä kauan -- -- + +Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä +oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen +pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen +sisimpänsä tuleen. + +Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut +siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta +oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä +kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti +jokaisesta pienestä varpusesta. + +Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen +kaiketi piti tulla toimeen omin päin. + +Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella +anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että +Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä. + +Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja +juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren +kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin +merta. Siksi rakasti hän häntä. + +Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja +laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet +totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen. + +Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti: + +-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet +taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta. + +Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja. + + * * * * * + +Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi. + +Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä. + +Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä. +Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut. + +Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon. + +Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli +näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että +suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala, +joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille. + +Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren +Jumalan tykö. + +Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. +Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen +taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty +toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut +pieneen ummehtuneeseen kirkkoon. + +Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin +että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että +jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty, +niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa +muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat +esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten +niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä. + +Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat +ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka +pelästyttivät häntä. + +Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli +oikein ihmisten laita? -- -- + +Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina +kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin +tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia, +joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta +kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän +toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat +niin viheliäisiä? -- -- + +Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan! + +Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet +millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman +itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään +tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- -- + +Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut +näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi. + +Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi? + +Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli +nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta +jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta. + +Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän +Irmildin. + +Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä. + +Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon +ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne +saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa. + +Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan. + + * * * * * + +Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut +parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin +vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi +oli koskenut häneen. + +Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen +polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut +hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa. + +Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän +hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai +tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille. + + * * * * * + +Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta +sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt. + +Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi +pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että +kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen. + +Mutta siitä ei tietysti tullut mitään. + + * * * * * + +Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä +iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt +piirustustunnille Veran luo. + +Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää +jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta. + +Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen +juomassa teetä. + +Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa. + +Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen +kanssa. + +Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi, +sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala +tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa. + +Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä. + +Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria, +kiihtyneitä kasvojansa. + +Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin +seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen +liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina. + +Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi +hän ja juoksi tiehensä. + +He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi +alas sillalle. + +Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein +mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se. + +Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana. + +Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen. + +Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi +silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän +hymyili leppyneenä. + +-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt? + +-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä. + +Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin +tuolin. + +-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut +Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se +ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi +parannella -- -- + +Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et +ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta +pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme! + +-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan +synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista +ei sinun pidä kysyä. + +-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin +uskoa. + +Nyt rovasti heräsi täysin valveille. + +-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko. +Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet +oppinut synnistä ja armosta? + +Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa. + +-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää +täällä maan päällä. + +Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä +vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä +ollut niinkään hullua täällä maailmassa. + +Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. -- +Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea +on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy +lukemaan Luteruksen pientä... + +Gunn keskeytti hänet. + +-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, -- +eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- - Vasta silloin olemme +kristittyjä, kun olemme hyviä! + +Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi. + +-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut +maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin +vastenmielinen. + +Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä. + +-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan +taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava. + +Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti +huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin. + +Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän +halusi lohduttaa Gunnia. + +-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä +voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki +havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut... + +-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että +Jeesus on veljeni. + +Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi. + +-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen +uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko +puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän +vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- -- + +Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta +kiihkeydestä vavisten. + +Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä +pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä +siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista, +ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme... + +Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua! +Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle, +miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!" +sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän +sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä, +tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan +päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan +auttaa minua -- mutta sinä et voi! + +Hän nyyhkytti. + +Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua +harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun +mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso +nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista +uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata +suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista +päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on +pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- -- + +Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi +jälleen. + +Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein +närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt. + +Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi +uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle. + +Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento. + +Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian. + +Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava +noudattamaan kirkon kuria. + +Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että +Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä. + +Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle. + + * * * * * + +Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa +vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen. + +Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin. + +-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua! + +-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin. + +Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain. +Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita +pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi, +vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle +päin. + +-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut +monta astetta. + +-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei +ollut ketään, joka voisi auttaa häntä. + +Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin +miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä. + +Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys. + +-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä +ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et +koskaan menisi naimisiin, niin lupasit. + +Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti. + +-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä +ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti. + +Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä +kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle +selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin +Gunnista. + +Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut +sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että +Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn +voisi hiukan ajatella häntä. + +Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä +mereen. + +Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn +huomannut. + +Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä. + +-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti. + +-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi +paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät +lähemmäksi, täyttäen koko ilman. + +Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne +hautasivat alleen koko hänen elämänsä. + +-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, -- +aikoinaan... + +Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle. + +Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja +läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin. + +Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin +ja avasi hänelle veräjän. + +Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu +eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta. + +Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt. +Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan +uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän +kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille. + + + + +14. + + +Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella +kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa. + +Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään. + +Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella. + +-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät +ajat pelotellut meitä kaikkia. + +Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se +on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole. + +Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta +se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani -- +kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista +kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa +kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, +tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt +eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen. + +-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi +arki-ihmiseksi, kuten me muut! + +Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on +mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi +sitä ymmärtää! + +-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää +juoda hapanta maitoa. + +Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua +tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset +kreikkalaiset väittivät. + +Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten +hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan +puutarhan käytävää pitkin. + +Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan +haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä +iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa +sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan +molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä! +-- Sanokaa nyt jotakin! + +Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen +edestakaisin käytävissä. + +Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta +apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo +ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen +Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme, +lopetti hän. + +Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä +on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen +nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta +sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän +merkitsevästi. + +-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette +haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei +myöskään näe selvästi! + +Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos +näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei +voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_! + +-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta +minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen +esiin. + +Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä. + +-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt +linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten +Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka +edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte +tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden +koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea +tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri +tilinteonpäivä on tullut... + +Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä +vyöhön, putosi maahan. + +Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili +sen hienotekoista kultasilausta. + +Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera +tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta! + +Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi +hän, -- kerron teille jotakin. + +-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui +kumminkin Veran viereen. + +-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän. + +-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä. + +Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi. + +-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä. +Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä. +Tulin hänen vaimoksensa... + +-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon +kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme +siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, -- +hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta +sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset +rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta +ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt. + +-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle +ja vannoin kuolemanvalan. + +-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut +tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin +hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja +kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet. + +-- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä. + +-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut +kiinni. + +Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla. + +-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken +maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni. +Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen +viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle, +"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän +viatonta verta!..." Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat +minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja +haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja. + +Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti. + +-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti. + +-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa +sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua. + +Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi. + +-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä +olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa. + +Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa +millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille. + +-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro +sitä Pikku-Gunnille. + +-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran +itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti. + +-- Tapoitteko te hänetkin? + +Vera vastasi pelkällä katseella. + +-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi. + + * * * * * + +Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa. +Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva +ja tuomari yhtä mieltä. + +Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet +käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä +lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa. + +Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi +toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista +opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen. +Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne. + +Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan. + +Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä +anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän +ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin +kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei +hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä +huolimatta lähteä tiehensä. + +Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen +laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella +höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan +taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo. + +Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan +tuomaria. + +Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille. +Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi +tiennyt mikä oli kysymyksessä. + +Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku. + +Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen +taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana, +mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä. + +Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki +himmeni ja mustui hänen silmissänsä. + +Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin. + +Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän +ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden. + +-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun +ohitsesi. + +-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan +ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua... + +-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin +uskollisen katseen... + +Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois. + +Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa. + +Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin. + +Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun. + + + + + + +IV + + + + +15. + + +Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt +Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli +jäljellä niin paljon opittavaa. + +Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi +kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa. + +Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän +jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen +mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan. + +Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna +tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät. + +Aika ei ollut sopiva lähtöön. + +Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, +pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen +kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. +Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään -- +sen aika ei ollut vielä käsissä. + +Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät +menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen +toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen +alusta. + +Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin +noutaa hänet kotiin. + +Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että +valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran +sivurakennuksessa. + +Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei +Hesekiel olisi ollut niin neuvokas. + +Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään +tuomarin levottomuudesta. + +-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua. +Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin +uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua +kintereilläni... + +-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun +mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri +tulessa -- -- -- + +Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän +läksi hänen luotansa. + +Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. +Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden +rytinää. + +Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi. + +Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä. + +Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua. + +Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan. + +Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi +Veran lempitiet. + +Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana +hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, +makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa. + +Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja +lausui: -- Se on kuollut! + +Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. +Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin +unissakävijällä. + +-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli +ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa +metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun +myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen +käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli +kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden +välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan... + +Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän. + +Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän +vahingoittumaton. + +Vera nyökkäsi. + +Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä. + +Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin. + +Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten +kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria +vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat +kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin. + +-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä +tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, +jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut +teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut +polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy +tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien. +On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle. + +Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine, +josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä. + +Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi hän. -- Nyt +tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste. + +-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen +ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin +kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut +koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin +tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä. + +Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada +teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli +pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei +tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän, +lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä +kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin +kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä +nauran, sillä sehän on hullunkurista... + +-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi. + +-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä +porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut +kohota niin korkealle! + +Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut +osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa +puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä +-- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne, +jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi +ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa. + +Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho +siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää +ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa. + +Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä +puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi? + +-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että +joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä +sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään +muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja! + +Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet +harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa +hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli +hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen. + +-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi +hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä! + +Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt +olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa. + +-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin... +mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. +Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman +järkiinsä? + +Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole +olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös +toteutumaan. + +-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä +muuttui, silmät säihkyivät. + +-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja +me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme +yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?" + +Hän viittasi kohden taivaanrantaa. + +-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen +tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- -- + +Hän nousi pienelle kalliolle. + +-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien +herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, +jotka sanovat että kaikki jo on ohitse. + +Hän vaipui ajatuksiin. + +Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia +ääniä. + +-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. +Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, +lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle. + +-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten +taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he +vahvistavat käsiämme ja sydäntämme... + +-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet +tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat +heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat +äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, +mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät +maailman kumoon... + +-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_ +asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut +humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava +lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_ +on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- -- + +Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli +ihmeellinen, outo sointu. + +Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä +kädestä. + +-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta +nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne. + +Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen. + +-- Niin, lähtekäämme, lausui hän. + + * * * * * + +Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen. + +Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt, +että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa. + +Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja +harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön. + +Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo +sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti +hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja +Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan. + +Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä +matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen +valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki. + +Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli +Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan +toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta +voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää +lapsukaiselle. + +Niin suostui siis Elin rouva siihenkin. + +Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa. + +Eräänä aamuna läksi Falck matkaan. + +Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta, +ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina. + + + + +16. + + +Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan. + +Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle. + +Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää! + +-- Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä +eikä oman itsensä tähden. + +Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki +perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana. + +He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät +lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen +katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään +valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia +kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut. + +Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden +soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden. + +Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi +valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli +tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu. +Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi +kauneuden virraksi. + +Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja +suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle! + +Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten +mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden +loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa. + +Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden. + +Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas, +kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla... + +Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- -- + + * * * * * + +Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt +yllätystä. + +Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti +nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli +ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään. + +Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, +hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen +suun ympärillä luja piirre. + +Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli +saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi. + +Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään. + +Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun +vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko +olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin. + +Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan +huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi +pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti +tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin +sanottiin. + +Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, +ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän +kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. + +Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli +aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon +tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka +kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, +katse häneen luotuna, hän itse... Herön nuori Gunvor. + +Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi +tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen +sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin +silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen +luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset +väistymään tieltä. + + * * * * * + +Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat +viipyä jonkun aikaa. + +Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian +nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut +olevansa valmis sitä jättämään. + +Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan +tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck +erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He +huomasivat harrastavansa samoja asioita. + +Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki +juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla. + +Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa +pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään +asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan. + +Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut +hänestä niin tarpeelliselta. + +Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin +juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin. + +Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet +kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli +tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta +olikaan elämällä tarjottavana? -- -- -- + + * * * * * + +Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa. + +Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai +peruutuksen. + +Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä +huomaisi. + +Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla +oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka +oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt. + +Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi +laakson läpi johtavalle tielle. + +Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa. + +Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, +luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna. + +Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän +olla yksin! + +Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen +täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden +ihanuudesta. + +Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi +kasvaa niin monenlaisia kukkia. + +Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa. + +-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka +tavattoman paljon! + +Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät... + +Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää +puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi +molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella +kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä +tuntureita. + +Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja +purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt. + +Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, +jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin. + +Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää +omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia -- +mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua +lentää yhdessä niiden kanssa -- -- -- + +Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin. + +Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria. + +Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen +tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa +päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut +ylettää. + +Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin +vedenputous. + +Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä +oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine +kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu +tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän +kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna... + +Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet +lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat +loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä. + +Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui +hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja +kaikesta mitä ruusut sanoivat -- - -- + +Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja +kiiruhti pois. + +Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat +kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen. + +Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten +keskitse kirkon ihanan holvin alle. + +Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian +liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti +korkeat holvit. + +Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma. +Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan. + +Hän tyrskähti itkuun. + +Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa +merellä. + + + + +17. + + +Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli +tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta. + +Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan +kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma +erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista +ääristä. + +Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja +hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan. + +Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei +voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset. + +Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista +huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti +pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden. + +Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut +sille mitään arvoa. + +Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti +suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten +kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin +miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi. + +Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet +ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori +tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa +parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei +ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin +voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu +nuorisosta. + +Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli +katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden +ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin +keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta +hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän +iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä +ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun +sävyn kaikkialla missä oli mukana. + +Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi +että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut... + +Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin +komeilevia ihmisiä. + +Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt +niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, +sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki +vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa +ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella +isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen +ylhäisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään +ulkonaisia välikappaleita. + +Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs +omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli +se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat. + +Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja +sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin +käsiksi. + +Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan +järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat +suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja +uhkui ihmisrakkautta. + +Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä +tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, +että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti +rypistettyinä. + +Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli +hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä +viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen +köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, +voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka +väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen. + +Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan +ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan. + +Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli +runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut +perehtynyt. + +Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän +muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti +uutuuden koko voimalla. + +Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi +leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai +hämmästyttämään. + +Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki. + +Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se +oli tuottanut hänelle tuskaa. + +Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu +lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin +muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta +sukupuolesta. + +Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen +lähestyi hän Gunnia. + +-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta? + +Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei +meillä tiedetä sellaisesta... + +Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme +ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme +se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa! +Mitä tahdotte vielä sanoa? + +Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat +niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki +tyyni. + +Hän nousi ja läksi huoneesta. + +Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus. + +Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt. + + * * * * * + +Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. +Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin +ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli +hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä. + +Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli +hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän +oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen +ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa +ilme oli. + +Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. +Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene +nähnyt. -- + +Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin +yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen +ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman +kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin +kuin hän? + +Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti +ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän +oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- -- + + * * * * * + +Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset +kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä +hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä +sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. +Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus +elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi. + +Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli +leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä +naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi +olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään +muuta. + +Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme +voi olla. + +Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina +eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin. + + * * * * * + +Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se +välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä +käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä. + +Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli +tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä, +että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo +olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen. + +Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas +kuningattarinensa. + +Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta +hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan +ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin +jokaista muuta. + +Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla +ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei, +vallankumoukselta! + +Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä +politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta. +Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin +katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään. + +Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli +kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin. + +Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla +hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään +huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen +hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan. + +Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä +näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin +Mariettaa, joka kaupusteli oransseja. + +Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen +aika, hänhän on vanha nainen! + +Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui +ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä. + +Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla. + +-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan +päällä useampiakin -- -- -- + +Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan +ihminen, hän on villijoutsen. + +Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä +tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii +halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä. + +Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän +puhui. + +Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen +jälkeensä. + +Kreivi Holger meni puutarhaan. + +Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten +saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa +muotikankaissa. + +Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa. + + + + +18. + + +Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan +kreivittären kaukainen sukulainen. + +-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet +luvannut! + +Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin +oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa. + +Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune +kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut +toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin. + +He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät +loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista. + +Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä. + +Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien +joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle +kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän +liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki +ainoastaan hänet. + +Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. +Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen +tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä. + +Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen +silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi. + +Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden. +Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli +kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili. + +-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen +nauharuusukkeeseensa. + +Paronitar Ida oli jälleen kalvennut. + +Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina. + +Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa +mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli. + +Gunn kuunteli. + +Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään +tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään +maaperään. + +Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan. + +Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli +laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen. + + * * * * * + +Sitten seurasi itämainen yö. + +Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä +Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan +kiistellen. + +Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi +mahdollista käyttää hienompaa? + +Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen +täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa +kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja +kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka +hymyily oli niin ilmehikäs -- -- -- + +Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä +Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa +anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta. + +Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa. + +Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan. + +Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä +kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä. + +Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi +yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten +seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena. + +Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin. + +Kreivi Holger seurasi häntä. + +-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä +lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä, +ja se toteutuu! + +Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä. + +-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin +miettien. + +Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni +ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, +mutta väistyi jälleen. + +Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo +koskaan itselleni mitään. + +Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa. + +Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu, +joka vaikutti melkein huumaavasti. + +Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään +seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea +kullanvälke. + +Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa +oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti +hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä. + +Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän +ylitsensä. + +Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata +sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt. + +-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. -- +Lähdemme ehkä kotiin. + +Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä +ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili +hänelle. + +-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän. +-- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä +tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee? + +Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua +tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi +oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta. + +-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten +sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta. + +Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. -- Se +on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta en minä tarkoittanut sitä. + +Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi. + +Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa. +Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle... +Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä +ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin... + +Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti +tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän +kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli +pitkää alppisauvaansa heilutellen. + +Siitä ei huume parantunut. + +Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä. + +Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta +hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään. + + * * * * * + +Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille +kutsuille puutarhaan. + +Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa. +Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti +myöntänyt sitä. + +Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja +kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni! + +Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli +kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut +jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan. + +Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi +säteillyt salattua päivänpaistetta! + +Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen +enempää. + +Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko +tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen! + +Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja +kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa. + +Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi +paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki +häneltä tien. + +-- Istukaamme täällä hetkinen! + +Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin +että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa. + +-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän. + +Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut +verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin +tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa. + +Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut. + +-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille? +Täyteläisimmän, punaisimman kaikista? + +-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen +poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi. + +Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan +kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen +kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, +yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi +ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin. + +Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon +päiviksi vuoristoon. + +Se ei saanut tapahtua. + +Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät +haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi +ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan. + +Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua +muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle +ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut +tyytyä siihen. + +Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki +oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat +Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa. + +He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas +levottomuus. + +Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn +tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki +syvälle hänen sydämeensä. + +Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas. + +Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen +tyttösen suuntaamaan katseensa häneen. + +Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut. + +Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä +kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella. + +Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään +henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä. + +Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli +jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän +lausui vaatimuksen. + +-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on +mahdotonta! + +Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi. +Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni. + +-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja +sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet +riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa +on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon, +kuninkaallisesti! + +Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet. + +-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen +äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi +katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa. + +-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta +kuin sinua. + +-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä! + +Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille. + +-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano! + +Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei +Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä. + +Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan +teitä täältä... + +-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr, +vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut +sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata +minulle?... + +-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se +lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni! + +-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä +katseeseesi ja huulillesi? + +-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän +haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja +toi sinut herrallensa?... + +Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti. +Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin +tuskalta. + +Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin +kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt! + +-- Älä matkusta pois! rukoili Holger. + +Gunn ei vastannut. + +Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui +kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa +ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et +rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua +näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi! + +Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman, +kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän +hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa. +Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen -- +silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa. + +Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet. + +Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä +hänen povellensa. + +-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän. + +Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään. + +Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin +äkkipikaa. + +Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo. + +Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen +äitinsä tapaista. + + * * * * * + +Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut +aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta +lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi +aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille +pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän +oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö +vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen +muinoisen kunnon Holgerinsa. + +Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään +pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain +mikä olisi parasta Holgerille. + +Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys. + +Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei +ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon +nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen +vaatimuksiansa. + +Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän +meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen +kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään. + +Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan +pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon +ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui. + +Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa +siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille. +Haavesiivet kantoivat hänet sinne. + + + + +19. + + +Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut +kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä +ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa. + +Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui +koko asia aivan mahdottomalta. + +Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli +näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli +että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän +päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista +vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi. + +Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin +kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut +eräs näyttelijäseurue. + +Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä +hoteissansa. + +He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat +mennä sisään. + +Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena +yli meren ja maan. + +He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan +päin. + +He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten +arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he +poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan +väsyksissäänkin. + +Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi +kertaa poissa hänen luotansa. + +Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta +herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu +metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti +nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun +säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi. + +-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck +välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän +hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin. + +Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän. + +He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen +hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen... + +Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi. + +He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu +verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän +ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin. + +Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle. + +Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut. + +Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että +mikään häiritsi hänen untansa. + +Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo +unohtanut. + +Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat +hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen +jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin +niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään. + +Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa. +Hänen täytyi nousta. + +Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan. + +Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen, +rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta +raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain +sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen +ollut kohdallaan. + +Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi +meren tykö, oli kaikki hyvin. + +Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet +tänne. Ne uinuivat pää siiven alla... + +Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän +tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden +hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat +hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys +täytti hänen mielensä. + +Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä. + +Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin +munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan +unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn +hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja +tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden! + +Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen +vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan. + +Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota +kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät, +kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä... + +Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä. +Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- -- + +Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla. +Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen +ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella +vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne +mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon +ihanan maan!... + +Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä! +Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi +hänet... + +Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa +hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan +kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän +ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi +sen ihanuuden! + +Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana +kävelyretkillä istua levähtämässä. + +Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen, +hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut +kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se +oli? + +Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen: + + Et lon lon laire + Et lon lon la + Oublions tout ça! + + [Ja ram tam taa + Ja rallalaa + Tuon kaiken unho saa!] + +Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen, +naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça! +[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!] + +Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle. + +Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn +oli nähnyt vaunuissa. + +He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin. + +Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia +muuttunein kasvoin. + +-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan +sinut kotiin. + +Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. +Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä +ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn, +jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä. + +-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä. + +Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään +niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan... + +Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi... + +-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr, +puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä +ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta +tuollaiset asiat käsittää. + +Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun! + +Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen +ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi. + +Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän +jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen +vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki +hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo. + +Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen. + +Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori +näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista, +kuin hänen äitinsä oli otaksunut! + +Gunn oli pysähtynyt seisomaan. + +Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa. + +Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä +aamuvalaistuksessa. + +Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä +vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen +mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen, +-- sitä ei kukaan voi estää. + +Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut, +ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut. + +Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin +olisi jotain kuollut hänen povessansa. + +Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo +ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat +aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat +öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt +niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei +tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, +syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat +ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä +ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä +merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- -- + +Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin +sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei +tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän +oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut. + +Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä... + +Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän +oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän +näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka +yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa +iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine +pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet +valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä... + +Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka +tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- -- + +Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä +ei häntä tunne kukaan! -- -- + + * * * * * + +Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää +pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli +valveilla ja meni sisään. + +Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä. + +Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään. + +Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen +kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa. + +Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut +nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, -- +ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut +pääsyä. + +Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä +ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen +tukkaansa. + +Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön +Gunvor läksi hänen luotansa. + +Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän +ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja +tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota +ei ollut koskaan ennen voinut sietää. + +Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin. + +Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan +otsastaan. + +Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden +kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa. +Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt. + +Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor. + + * * * * * + +Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin +eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä. + +-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme +kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi. + +Falck nyökkäsi myöntävästi. + +Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa, +joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla +totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden. + +Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista +ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi +jälleen järkiinsä. + +Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger +tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa. + +Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai +sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär +yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä +yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi +salassa... + +Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut +kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan +puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden +voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii +ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha +ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta... + +Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä +epäsuotuisaan valoon -- -- -- + +Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt +liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä +täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin +kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, +siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki +kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen +isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän +vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- -- + +Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä. +Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan. + +Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on +lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että +hänen päätöksensä oli järkkymätön. + +Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän +viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille. + +Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista, +itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta. + +-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi +pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat... +lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei +riipu omasta tahdostamme... + +Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden +herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi. + +-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin, +että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä +ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi +auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- -- + +Gunn ei vastannut. + +Holger kävi hiukan kärsimättömäksi. + +-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta... +oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu +siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista, +kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä... + +Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti +sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole +mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää... + +Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää. + +Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan +tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli +selitellyt -- -- -- + +Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin +menehtymäisillään tuskaansa. + +Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se +merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti +kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä +tuikeaksi. + +Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään +välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo +oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena. + +Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa +itsestänsä, heidän suhteestansa. + +Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi +hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä. + +Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos +akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen +häipyvää. + +Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan +puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan. + +Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän +tavaransa kokoon matkaa varten. + + * * * * * + +Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo +edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat +matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota. + +Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän +piti jatkaa vesitse Le Havreen. + +Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut +lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn +istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck +oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin +vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä +tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän +huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hän lueksi muuatta englantilaista +meteorologista teosta. + +Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili. + +Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi +olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin +se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä. +Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa -- +osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää +laivan laiteitten ympärillä. + +Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella +tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen +ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli +kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen +elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä +hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin. + +Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen +huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa +muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen +täyteläisintä runsautta vielä tuntematta. + +Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo +ajatus hänelle tukea. + +Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli +merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien... + +Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli +aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt +vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo +tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka +hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä, +hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan +hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä! + +Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat +yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään, +ettei se saavuttaisi häntä. + +Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet! + +Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle +käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta. + +Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea +sellaista. + +Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden. + +Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä! + +Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän +kyllä tiesi... + +Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä +oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden +onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen +kasvonsa kalman kalpeiksi. + +Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli +kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen, +mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen +pikku sisareksensa... + +Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa. + +Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa. + +Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa. + +-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti. + +Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama +viikko, ja ne piti käytettämän! + +Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan. + + + + + + +V + + + + +20. + + +Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel +nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon. +Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut +kunniaa oppilaastansa. + +Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin +mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle. + +Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina +mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä +vesillä. + +Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet +oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja +pakottaa Gunnkin huomaamaan se. + +Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo +riittäisi todisteeksi -- -- -- + +Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla +niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko +asiaan. + +Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä +lajia. + +Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa. + +Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin +lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat +silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen. + +Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat +ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi, +millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto +tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa +airoihin, silloin kävi ryske... Ja kun hän piti peräsintä kädessään, +silloin oltiin hyvässä turvassa. + +Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä. +Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa, +hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki. + +Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle +tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää +valtakuntaansa, aavalle merelle. + +Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja +ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä +alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi. + +Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään +rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen +silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut +aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin +suoriutui siitä voittohikkaasti. + +Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso +merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä +huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle, +kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien +haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin +valkoiset linnut! -- -- + +Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme +väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa +voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen +koiran. + + * * * * * + +Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että +hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään. + +Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta +tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät +ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan +myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne, +jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että +vilppi oli hänelle vierasta. + +Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli +muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit +hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli +omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa +kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet +montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä. + +Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa. +Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin, +eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin +pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se +tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla. + +Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän +joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen +etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta. + +Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia +että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana +juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea +noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli +miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä. + +Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän +heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli +ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on +vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa, +raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet. + +Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli +kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului, +ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy +muuttunut. + +Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin +ennen. + +Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen +ympärillensä. + +Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin, +oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen +mielestänsä ajattelivat liian vähän. + +He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän +herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen. + +Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin +jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä +ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon. + +Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi. + +Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat +kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta, +vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua +moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja +rekien ottamisesta mukaan matkoille. + +Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi +ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin. + +Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut +päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten +selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että +heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta +viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta. + +Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli +heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen +sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he +muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli +veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin. + +Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen, +alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä +monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata, +vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli +liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan, +ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla +maallaan. + +Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos +oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan, +heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he +auttoivat edistymään -- -- + +Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi, +oli Herön Elin rouva -- -- -- + +Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen +katseensa tuikean tarmokas. + +Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi +tulla paremmaksi. + +Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista +asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän +puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä +maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita +risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän +vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki +metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka. + +Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että +mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi +suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti, +että se vaikutti kuin velvoitukselta. + + * * * * * + +Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä +kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa. +Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen +kohoamista. + +Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat +olivat kohonneet ja kalat myyty. + +Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua. + +Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut +tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen. + +Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen +merikalastuslaivaan. + +Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli +taskut täynnä kultaa. + +Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä +puheille. + +Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi +tulla ylioppilaaksi. + +Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja. + +Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä. + +Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa +päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen, +mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa. + +Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä +ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä +hänen vaikuttimensa oikein olivat. + +Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi, +hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois +tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä -- ja +haaveilija? + +Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen +eikä hän voinut vastata sanaakaan. + +Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli +kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti. + +Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut +ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli +lamauttanut hänen voimansa. + +-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut +häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin +olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- -- -- + +Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi +tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn +ehkä jakeli hymyilyjään -- -- -- + +Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli +tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän +voisi kestää olla olemassa -- -- + +Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli, +kuin olisi hän tukehtumaisillaan! + +Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän +otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut +tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä +olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi +ostaa minkä mitäkin. + +Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran, +kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat +vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli +parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään. + +Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi +jälleen istumaan toimetonna. + +Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita, +jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen +esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin +hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - -- + +Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi +häntä kukistetuksi -- -- -- + +Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden +totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui +halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla +sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja sitten +läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli: +liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen... + +-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää. +Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen +katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä +istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui +ohitse -- -- -- + +Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin +hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain +Pikku-Gunnista? + +Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili +veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin +alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan... + +Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen... + +Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko +elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- -- + +Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena. + +Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän +kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan +todellisuuteen... + +Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä +turvapaikkaa... + +Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt +paljon yön levosta. + +-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se +on: Herra tekee väkeväksi! + +Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen +ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt +kehuminen. + + + + +21. + + +Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön +alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä +suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin. + +Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu +päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin +kodikas ja herttainen pikku rouva. + +Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori +Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin +pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina +alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin +Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei +kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä, +istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia. + +Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva +oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut, +kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän +miehillensä. + +Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan +joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild +rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät +etteivät nuo jutut voineet olla tosia. + +Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin +tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin +kauniisti. + +Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat +kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä. + +Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen +miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen +mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi. + +Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin +kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa. + +Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin +harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja +kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu +lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon. + +Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas +kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä +heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen +sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen. + +Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan, +tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja +omisti sydämensä rakkauden hänelle. + +Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän +raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla +ja sulki hänet syliinsä. + +Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa. + +Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva +Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän +oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa +ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta, +ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet +kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten +oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä +lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle +ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen +viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. -- + +Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he +kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia +merkkejä. -- + +Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän +ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään +hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa. + +Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille. + +Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä +jotain huvia. + +Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan +levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi +kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän +nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään. + +Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin +Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä, +mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset +metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas! + +Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein +rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia +auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä. +Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja +vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman, +sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä, +synkkänä ja hurjana -- -- + +Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa, +että hän oli vanha ihminen! -- -- -- + +Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja +nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori +sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se, +jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut +niin pelokas! -- + +-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun +tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen +liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen +taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön +aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän +lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa +oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- -- + +Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin +joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään. + +Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta +hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren +pohjalla. + + * * * * * + +Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se +harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin +välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti +ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen +syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti +Irmildiä. + +_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan +syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja +reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein. + +Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka +ihastunut oli alkuaan ollut häneen. + +Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei +tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä +sellaisella. + +Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa, +tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki +kumminkin toiste samaten. + +Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi +kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta, +sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan. + +Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei +ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin +hän oli muinoin. + +Svein ei huomannut sitä. + +Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne +pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän +näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo +lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti +kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut. + +Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei +onnistunut. + +Silloin muuttuivat heidän välinsä. + +Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi. + +Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät +päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi. + +Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne +tukaliksi. + +Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella +tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan +jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä. + +Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän +edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor +hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut +hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- -- + +Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne +toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei +ollut vielä tykkänään tukahtunut. + +Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois... + + * * * * * + +Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä +rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain +pientä viatonta huvia. + +Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja +pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä +näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja +länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti +hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän +harhaili koko iltapäivän omia teitänsä. + +Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, +ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken +maailman! + +Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen +kotiin. + +Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta. + +Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset, +säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset... + +Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä! + +Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas... + +Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut +häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta! + +Nyt tuo mies ryhtyi työhön. + +Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa... + +Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä. + +Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn +jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan +huvia vain. + +Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi +hänen sydäntänsä -- - -- + +-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto, +ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä +tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka +muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja +silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella. + +Nyt nousi Hesekiel veneeseen. + +Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan +itseään! -- -- -- + +Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä +alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään. + +Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa +pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin +verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten +eteenpäin. + +Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi +lasten pitää huolta itsestänsä. + +Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen +ylitsensä. -- -- -- + + * * * * * + +Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut +äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut +ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli +ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa. + +Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan +Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet +palvelukseensa. + +Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa. + +Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa. + +Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa. + +Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän +kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja +aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä. + +Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo. +Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan. + +Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen +matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän +mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut +Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään +oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian +naimisiin. + +Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt +tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra. + +Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias +Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin. + + * * * * * + +Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä +Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen +tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa. + +Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän +opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen +ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild +sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää +ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu. + +Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika. + +Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois. +Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen +täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin. + +Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden +armolahjaa. + +Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin +taloon tuli paljon vieraita merimiehiä. + +Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina +hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki +tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran +hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen. + +Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa. +Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon +huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa +syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja +ajatella sitä. + +Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän +mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne. + +Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa. + + + + +22. + + +Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä. + +Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt +vihdoinkin palata kotiin. + +Ensiksi tuli Hesekiel. + +Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa, +niin hänestä sanottiin. + +Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista, +jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon +käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä. + +Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi +Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin +yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi +ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla. +Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua +kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla. +Sitten kävisivät olot paremmiksi. + +Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon +raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel +olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa. + +-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä +riittämään asti. + +Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa. + +Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen, +kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt +jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän +keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä +runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa. + +Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli +kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi +käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä +tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin +ketään. + +Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi +ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää +kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt +kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin +kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva, +että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin. + +Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut +kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä +iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä, +että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen +sydämeltään. + +Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää, +missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa +ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei +Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri +samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa. + +-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin +tietävän enemmän kuin muut ihmiset. + +Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja +samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan. + +Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi +maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- -- + +Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain +mielettömästä turhamaisuudesta. + +Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen +tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi +ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri... + +Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä, +mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden. + +Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein +vähimmin Gunnille itselleen. + +Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka +hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen +kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät +piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä. + +Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa. +Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat +hiljaisen kärsiviä. + +Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan. + +Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän +hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän +kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi +jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä +suremasta. + +Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä +lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat +ja olivat seuranneet hänen varttumistaan. + +Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle +hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta. + +Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän +nuori! + +Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään. +Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut +elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän +tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori, +hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan +-- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä +ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori, +raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi +kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot +puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä, +valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa +arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen +herkät, raittiit tunteet. + +Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on +muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä +puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan. + +Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut +muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen +itseensä nähden. + +Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa +tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät +loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille +kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet +voimat? -- -- -- + +Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään +hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä. + +Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä +haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi +tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen. + +Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin. +Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä +turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat +myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa +kiroukseen -- -- -- + +Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi +tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren +äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä +ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran +sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari. + +Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa. + + * * * * * + +Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän +oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin +suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi +itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi, +myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko +maassa. + +Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista. + +Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä +läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin +ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen +povessansa. + +Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen +mielessänsä. + +Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä +päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti +veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes +koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä +sinenä. + +Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain +loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas. + +Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen. + + * * * * * + +Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt +venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä. + +Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen +ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet. + +Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen +päivänvarjonsa alas olallensa. + +Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin +nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän +tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä +kyllä ollut jo paljonkin. + +Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin +kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen... + +Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan. + +Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin +läpikuultava ja hieno. + +-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin +veneretkelle! + +-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne, +missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön. + +-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen. + +Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän +tehnyt sitä. + +Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen. + +Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi +soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä. + +Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen +kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle. + +Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä +-- -- kuinka olikaan ihanaa elää! + +Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän +tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä... + +Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat +nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen +taustaan. + +Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva +Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä +kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana, +huulet puserrettuina yhteen. + +Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän +koettaa. Hän pystytti purjeet. + +Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse, +missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti. + +Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. -- +Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen. + +Hesekiel kartteli hänen katsettansa. + +-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva +Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen. + +Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin. + +Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen +kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui +Hesekielin käteen. + +-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut +utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän +rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä +kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin! + +-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan +unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla +nimellä... + +Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin. + +-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää +tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- -- + +Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä +ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko +minut huomenna rovastilaan? + +Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä? + +-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua. +-- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä. + +Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin +hänen poskiansa. + +He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva +maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän +pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut +Hesekielin syy? + +Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin. + +Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut +sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi +sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin +iloissaan... + +-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän +sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat +kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin +alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen. + +Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes +puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä +lupautua tulemaan. + +Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet +oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä +oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa. + +Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja +verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua. + +Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut +hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat +häneen hänen silmänsä. + +Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne +olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella +niitä... + +Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo +nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti +puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja +kamariherrattaren luo... + +Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä... + +Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista +kaikista muista. + +Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton. + +Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä +oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva. + +Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista +mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin +paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei +hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi. + +Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä +oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti. + + + + +23. + + +Oli varhainen kesä. + +Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana +lepäilivät yöt yli maan. + +Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet +pyöriskelivät ulkona lahdella. + +Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista +olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen +matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita +pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä +pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä +katsastelemassa. + +Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että +sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset, +olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää +löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan, +vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen. +Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet +nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa. + +Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä +ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa. + +Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan +ahdistamaan. + +Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin +synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien +tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä. + +Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa +vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi. + +Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata +hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista +hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain +oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän. + +Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä, +-- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta. + +Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli +aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan +lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi. + +Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa +tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen +ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä +joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin, +kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita +hän ei tiennyt mainita nimeltä... + +Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin +jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen +tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut +kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? -- + +Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka +houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen +olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja +viedä hänet elämän juhlaan? + +Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?... + +Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään. +Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan +jälkeenpäin -- -- -- + +Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin +olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa. + +Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut, +mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa. +Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan +ja kylmäkiskoisuudestaan. + +Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle +-- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että +kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni. + +Irmild istui äänetönnä. + +Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen +kärsimyksistä, sen suloisuudesta! + +Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot +kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild. + +Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini. + + * * * * * + +Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta +Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta +kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana. + +Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla, +katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty, +hänen tahtonsa tarmo tylsyi. + +Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle. + +Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia +polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen +täytyi myöntyä. + +Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild +rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle +vertoja. + +Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri, +aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen +ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä. + +Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit +olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa! + +Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä... + +Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja +karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä: + + "Taikoihini sinut loitsin, + nuorukainen sorea, + tahdollani taltutan..." + +Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi. +Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan. + +Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia +elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen +kaiken, mikä teki vastarintaa. + +Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut. + +Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen +otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo +näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä. + +Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen +selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan +ruskosta muovaeltuna. + +Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen +alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin +tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen +puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka +puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman +valtavaksi. -- -- -- + +Hänen voimansa oli lopussa. + +Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla. + +-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää +sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa... + +Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani +juoda, annan sinulle taikajuomaani! + +Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä. + +-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua! +Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin, +eikö niin? + +Hän suuteli jälleen nuorukaista. + +Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden +tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti. + +-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee +silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! -- + +Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi +tukea häntä. + +-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka +taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut +nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- -- + +Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen +kaulaansa. + +-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän +alakuloisesti, painautuen häneen. + +-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi. + +Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen +sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi. +Hän ei puolustautunut enää. + +Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen +jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä +täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas. + +Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja +heristi nyrkkiä. + +-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa! + +Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia! +Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun +otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan +ollut häneen täyttä totta rakastunut... + +-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille. + +-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja +painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin. + +-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt. +Tule! + +Ja poissa hän oli. + +Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen! +oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi? +Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin +maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? -- + +Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet +toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona +-- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi. +Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- -- + + * * * * * + +Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa. + +Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä. + +Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat, +jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat +ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan! + +Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta +unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin +_hänen_ kasvojensa edessä -- -- + +Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä +nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli +ylevässä ankaruudessaan -- -- -- + +Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan. +Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa. + +Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan. + +Janine muori käännähti hänen puoleensa. + +-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän. + +Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa +Janine muoria silmiin. + +Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi. + +Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä. + +Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! -- + + * * * * * + +Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja +Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut +viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän +ei voinut vastata. + +Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua. +Se hohti taivaankaaren väreissä. + +Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi +kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin +paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet +hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui +tuuliajolle. -- + +Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä. + +Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt +katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään. + +Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli, +ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- -- + +Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- -- + +Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita +yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat. + +Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein +askelin. + +Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka +vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää +häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa. + +Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan, +ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut +Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä. + +Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt +akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin +väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja +nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla. + +Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki +järjestellen kaikki valmiiksi. + +Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti +noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän +tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno, +hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin +katsomaan, tuliko hän jo -- -- -- + +Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen +jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin +takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne. + +Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin +viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei +tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas +hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui +kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten +ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli +hänelle kyllin hyvää! -- + +Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin. + +Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen +täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin +paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon +naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa +häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun +lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta? +Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- -- + +Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä +hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi +katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa +ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa +värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen +katseensa haki odotettua vierasta. + +-- Minä tulen, mumisi tämä. + +Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi +pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut. + +Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille. + +Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä +vastaan avosylin. + +Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. -- +Minä _en_ tule! kuiskasi hän. + +Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet +viipynyt! + +Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet +värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja +suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen. + +Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään +oli hän jälleen joutunut virran reunalle. + +Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki, +ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- -- + +Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas +Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle +kolmanteen ja neljänteen polveen? -- + +Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän +päättänyt tulla toisen orjaksi? -- + +Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä +seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet +pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka +ympäröi häntä -- -- -- + +Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen -- +unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa +todellisuudeksi! -- -- + +Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen +heräsi jälleen -- -- -- + +-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! -- +Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä! + +Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää +voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta... + +Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli +tahraantunut -- -- -- + +Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi +hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen +mikä häntä vaivasi... + +Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen +turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin +voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- -- + +Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja +ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut +Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä +jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla. +-- -- -- + +-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään +muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se +tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa! + +Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein +askelin. -- -- -- + + * * * * * + +Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys. + +Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla. + +Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut +heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat +päivän tervetulleeksi. + +Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli +maan ja meren. + +Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen +ponnistuksen jälkeen. + +Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena. + +Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja +syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet. + +Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen +silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet. + +Uutena olentona hän nyt seisoi siinä. + +Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään. + +Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä +ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa +miehekkyyttä. + +Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän +muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa... +Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena +-- mutta voitonseppele otsalla. + + * * * * * + +Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin +tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä. + +Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki +katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa. + +Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla. + +-- Pikku-isä, oletko sairas? + +Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi +seisomaan paikoilleen. + +Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori +vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti. + +Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi +erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi +tuudittanut lasta lepoon. + +Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen. + +Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle +sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta. + +Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin, +sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen +voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen! + +Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan +ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin +asetetut kätensä. + +-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. +-- Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, +lausui hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran +kasvojen edessä! + + * * * * * + +Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi +lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua +sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli. + +Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan. + +Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin. + +Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua...eihän hänen +tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin. + +Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei +saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että +sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja +tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet +sitä ennen sinua. + +Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää +hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne! + +Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja +Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei +vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa. + +Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että +täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään +voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin +rouvasta ihmeelliseltä. + +Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein +kuin kuolleelta. + +Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys. + +-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä? + +-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata +sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua! +Tulen pitämään sananne mielessäni! + +Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi. + + + + +24. + + +Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime +päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan +merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa +hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen +vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hän +isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli. + +-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä +hohde kirkastaa laakson! + +Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja +salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja +ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin +tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä +hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa +pitkin mieletönnä ilosta. + +Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin +katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa +kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili +häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili +purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla +ruusuilla -- - -- + +Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista; +kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- -- + +Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet +olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli +_kotona_! + +Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi +tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin +kanssa. + +Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm, +se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään! + +Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella +lepattelivat liput laivoissa ja veneissä. + +Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon +ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen. + +Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli +palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon. + +Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä +tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä. + +Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien +kotiin. + + * * * * * + +Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli +poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin, +kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä +häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän. + +Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet +outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä +vuorella hän itse, Gunvor Torintytär. + +Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain +tuonne ylös... + +Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren +syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, -- +valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä. + +Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, +mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä. + +Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli +liitossa salaisen maailman kanssa? -- + +Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka +levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi. +Hän tunsi olevansa kuin raakalainen. + +Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja +hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä +hän oli lähtenyt. + +Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan +sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin +selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin +kautta. + + * * * * * + +Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran +viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä. + +Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut +mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli +saapunut ja jo oli myyty Englannin. + +Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli +isoäidin puheille. + +Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä +oli omituinen, tuskallinen kiilto. + +Gunnin sydän kävi raskaaksi. + +Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan +heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä. + +Gunn meni istumaan kauas akkunan luo. + +Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi +kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät +ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä +olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina. + +Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä +hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa +taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa, +miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt +hänen kaltaiseksensa... + +Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!... + +Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut +pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel +vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- -- + +Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä +vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän +oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä. +Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut +ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen +pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!... + +Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä +että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut +rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että +oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata +häntä... + +Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata +ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan +eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat +kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee +toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä +vallankumous, sanoi isoäiti -- -- -- + +Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka +jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon. + +Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois +inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä +tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi +siellä missä se ei ole -- -- -- + +Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina, +johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- -- + +Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä. + +Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä +oli luvannut. + + * * * * * + +Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä +oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista. + +Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan +hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä +paranee. + +Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran +hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus +oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota +voimakkaampana kuin ennen. + +Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista +seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa. + +Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi +antimiaan, maa samaten. + +Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä. +Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa. +Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu +puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja +kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla. + +Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön +kartanon palvelukseen. + +Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa +Elin rouvan kanssa. + +Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt +oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön +kartanoon. + +Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli. +Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla +ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen +itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi +enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut +hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa +hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä +minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi +vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- -- + +Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin +seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten +muinoin. Se ei käynyt päinsä... + +Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli +mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi +hän suorittaa! + +Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin +muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse +voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen +äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin +ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli, +oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi. + +Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys +olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta. + +Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut +ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi, +silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin +laakson kukkasten tuoksu... + +Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä +kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista +turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut. + +Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan +ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen +kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin +pitänyt vallassansa. + +Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa. + +Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta. + +Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä +kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. +Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta. + +Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa. + +Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli +yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen +luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli +hänen mieltänsä. + +Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät +siitä tummiksi. + +Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut +puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan! + +Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat +toistensa valittavat ajatukset. + +Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi +puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan. + +Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin +entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet... + +Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos +Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt. + +Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää. + +Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään +hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan +pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä. + +Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin +askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen +alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli +kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä. + +Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt +häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen +äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri +yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi. + +Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti, +peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan +voinut auttaa häntä. + + * * * * * + +Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän +että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei +unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta. + +Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli +tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän +ei uskaltanut enää kysyä mitään. + +Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi +hän vain ei voinut tehdä mitään. + +Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän +näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea +kärsimys tuottaa. + +Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut +päästä. + + * * * * * + +Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen. + +Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä +ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan. + +Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä, +kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä +sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että +hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa. + +Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että +kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä +ei ollut tapahtunut. + +Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän +oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen +Gunnin ja Hesekielin. + +Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli +sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä +aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto. + +Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti +hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi. + +Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle +tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli. + +Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen +kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää +mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen +oikealle tolalle! -- -- -- + +Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle. + +Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei +ollut korjattavissa? + +Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän. + +-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi. + +-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, +tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti. + +Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella +purjeita. + +Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen. + +Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi. + + * * * * * + +Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän +olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi. +Monet kävivät oikein varakkaiksi. + +Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se +johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki +hyvää niin monelle. + +Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat +saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat +saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa. + +Yksi huoli oli heillä kaikilla. + +Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut +enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan +menettää hänet. + +Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi +niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli +alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle, +että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- -- + +Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta +ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi +säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa +halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin +rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun, +jonka latva tarjosi suojaa monelle. + + * * * * * + +Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä +ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän +olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois? + +Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean +voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset +noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät +mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli +tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi +oikean voimaan. + +Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen +täytyi tapahtua. + +Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva +oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä +Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka +voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut. + +Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen +ja Hesekielin välit olleet muuttuneet. + +Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia. + +Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina -- +kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun +näkymättömillä teillä. + +Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin +silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! +Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän +ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää +koskaan! -- -- -- + + * * * * * + +Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen +oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli +toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin. + +Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan +kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin +Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja +Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön +kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä +sai pitää hänet rauhassa ilonansa. + +Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen. +Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten +hänenkin sydämensä. + +On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten +Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään, +että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet. +Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on +tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa +saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina, +vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi +koskaan myllertää -- -- -- + +Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen +kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua. + +Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään. + +Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja +kehittyvä vapaasti ja ihanasti. + +Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen +venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan. + + * * * * * + +Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä +on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on +sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain. + +Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt +valonloistetta yli hänen vanhuutensa. + +Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin +Herön kartanossa? + +Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas +etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee +siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen +rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten +huoneiden kautta. + +Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen +kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- -- + +Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin +pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa +vastaamaan. + +Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta, +kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista +pilvistä taivaanrannalta. + +Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen +ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä. + +He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut +täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina +-- ja liitelevät kautta kaiken maailman. + +Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät +meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien +ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He +rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen +kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa. + +Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole +unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä +hyvää, minkä Jumala suo heille. + +Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei +enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia +vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan +tullut uusi Gunvor valtiattareksi. + +Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet +sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- -- + +Missä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja +kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria +ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan +helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu +elämän ja kuoleman viisautta! -- + +Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä? -- -- -- + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Herön kartanon lapset, by Alvilde Prydz + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57956 *** |
