path: root/57368-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57368 ***











APOTTI TIGRANE

Kirj.

Ferdinand Fabre


Suomentanut E. J.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1894.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.




SISÄLLYS:

     I. Jumalinen kaupunki.
    II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
   III. Rufin Capdepont.
    IV. Hiippakunnan oikeusto.
     V. Piispan puutarha.
    VI. Papinvihkiäiset.
   VII. Pimeyden ruhtinas.
  VIII. Pyhänhengen messu.
    IX. Kreivi de Castagnerte.
     X. Rooma.
    XI. Kirkollislain ministeerio.
   XII. Ristiinnaulitun ääni.
  XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli.
   XIV. Lavernède ja Ternisien.
    XV. Mical.
   XVI. Ruumiin saatto.
  XVII. Paavi Formosus.
 XVIII. Munkit.
   XIX. Herra Clamouse'n vistipeli.
    XX. Ruumisalttari.
   XXI. Pappien komedia.
  XXII. Krypta.
 XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä!
  XXIV. Karku.
   XXV. Kardinaali Maffei.
  XXVI. Paavin ehdokas.




I.

Jumalinen kaupunki.


Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta
asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää
Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat
sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin
sen näkee. Kapea _Arbouse_-virta, joka saa alkunsa ihanasta
arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan
_Paperitehdaskaupungiksi_, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon
pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä
sijaitseva _Luostarikaupunki_, saapi nimensä kirkoista ja luostareista,
joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen
Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko,
myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein
luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat
rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen
perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan
istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska
siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa
olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet
vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla
paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa
3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan
kelvolliseksi.

Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein
kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne
ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset
kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet
vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että
nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä,
liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti
Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen.
Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa
vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa
tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia,
naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien
asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja,
jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa
mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto
kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa.
Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat,
Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen
parantajat ja -- kukapa niitä kaikkia muistaakaan.

Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla
houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja
suuri onkin heidän lukunsa siellä.

Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa
vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.

Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo
restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies,
jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen
historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut
muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon
vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä
Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.

Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä
uskaltavat uskovaiset -- muita ei siellä olekaan -- vapaasti vetää
taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua;
Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei
ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan
ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten
ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin
sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa
kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa
lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia
juhlamenoja!

Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on
rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä
ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka
sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten
pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja
leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan
_ali-diakoonein_, toista _tonsuroittujen_ pihaksi -- on taajaan
istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman
viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee
täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.

Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli _ali-diakonein_
pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin _tonsuroittujen_ piha,
hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.

Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli
käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli
vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli
julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä
sekamelskassa osallisena.

Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä,
istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli
jäännös Minimein luostarista.

Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin
luokse ja sanoi:

"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"

Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon
nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, _kirkkohistorian_
professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti
arvokkaasti.

Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka
niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont
tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen
virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri
oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he
sanoisivat ja mitä ajattelisivat?... Ikävystyneenä naurettavaan
toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.

Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen
mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat
syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas;
terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka,
jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin
sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän
norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten
neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.

"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle",
soperteli läähättäen muuan apotti.

"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa
osottaen.

Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti
katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan
perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa
sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.

"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen
leikkinsä.

Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin
Capdepont suoraan piispaa kohti.

"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä,
jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.

"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän
ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.

"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän
kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi
pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin
voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!..." "Olenhan teidän ylhäisyydellenne
monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista
Etelä Ranskan seminaareissa..."

-- Kylläksi, herra!... Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet
piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni
hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria
miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää
papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten
häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että
olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon.
-- "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi
teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." --
"Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu
että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka
kykenisi teidän sijaanne täyttämään!... Mikä ylpeys!" -- "Olen
pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka
voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."

Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia
noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa
on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista
ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan
kumminkin kukistanut piispan.

"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet
tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan
heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin
vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen,
saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."

Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni
jälestään, niin että kajahti.




II.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.


Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset
akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat
pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan
suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä
pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat
koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin
leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin,
jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka
takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan
puuhun veistetty voimakas profiilikuva.

Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi
kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat
vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä,
joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään
tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille,
jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.

Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina --
epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää
katseensa piispaansa vastaan -- astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä
kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa
siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen
ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään
huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.

"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä
isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."

Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä
pystyyn.

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä
kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu,
hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: _Episcopus, in qvolibet
loco sedens, non patiatur stare presbyterum_..." -- "Herra, te olette
oivallinen _kirkkohistorian_ professori; mutta mielestäni vaatisi
kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte
noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista
ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä
ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."

Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun,
lausuttiin pisteliään ilkeästi.

"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian
kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."

Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.

"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen
vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun
ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä.
Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme
oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut
suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen
uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan
ryhtynyt tärkeimpään muutokseen -- tarkoitan yliseminaariamme koskevaa
parannusta -- niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä
voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun
munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni
hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin
köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille,
joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja
ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen
tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan
olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit,
kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden
täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään
niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva..."

Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri,
nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.

Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea
miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina
päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka
vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi
pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa.
Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy
tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi
opettajista, Mical apotti, _siveysopin_ professori, nousi ylös. Pieni
hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.

"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui
hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään
lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko
kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille,
Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän
sijaamme?"

Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.

"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani,
herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.

-- "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!... Mutta palveluksemme
tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi.
Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin
kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle
vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta
riistetään käsistämme. -- Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin
velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja
paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei
teillä ole, ymmärrättekö?"

-- "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.

Apotti Turlot, _pyhän raamatun_ professori, nousi vuorostaan. Hän oli
kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen
kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän
kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella
äänellä?

-- Puhukaa, herra apotti.

-- Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole
lopullisesti ratkaistut...

-- Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.

-- Kuinka, onko kaikki siis päätetty?...

-- Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?

-- Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne
hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette
minulle määrännyt?

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta
paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.

-- Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen,
jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta,
tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra
apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.

-- Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka
säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä
rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?

-- Rukoilkaa sitä Jumalalta.

-- Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi...

-- Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain
ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra
Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti
Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen
luokan seurakuntaan.

Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan
leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle
tullut tavaksi.

-- Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet
perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. -- Uusi
virka.

-- Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.

Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.

Oletteko pahoin voipa, herra apotti --, kysyi hän hienotunteisella
osanottavaisuudella.

Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori,
yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman
kalpea.

-- Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini...

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

-- Äitinne?... kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.

-- Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä
matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin... Ja kuinka voisin hänet
tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa... Mutta mitä sille
mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä
ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam,
minä en tottele!... Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.

-- Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät
äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini,
joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä
liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.

-- Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada
ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä
luopuen välinpitämättömyydestään.

Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä
tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan
ivallisesti:

-- Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä
mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita,
tahdon sen teille kohta ilmoittaa.

Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.

-- Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen
niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa
kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon
teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä
Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä
pelottaa.

Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja
piti hetken loman.

Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti
Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus
kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies
matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet.
Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä
vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän
piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut
loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista
solvausta sillensä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli
mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä
hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin
ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.

-- Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apotti
Ternisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?

-- Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti
Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa,
että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n
eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.

-- Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani
herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?

-- Ehkette ole.

-- Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan
minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet... No, antakaahan kuulla,
mistä te sitten minua syytätte?

-- Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä,
astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne
innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette
niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n,
joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa.
[Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin
kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]

Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta
hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita
vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen... Syytän teitä
ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa
korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle,
missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari
päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen,
kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte:
Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. -- Lopuksi
syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin
minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään
koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän
papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla,
vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon
isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen
siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä
tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta
suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne
saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren
ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää
niitä liian kalliisti maksettuna.

-- Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti,
varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken
sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin
olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista
johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, -- te olette
minut siihen totuttaneet -- mutta jos hävyttömyytenne menee niin
pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan...

-- Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole
mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista
koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää
kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.

-- No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea...
Jatkakaa...

Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen.
Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään
oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita
hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut
löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset,
joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta
ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.

-- Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän,
ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen
ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?

-- Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?

-- Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut
luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon
lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.

-- Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat _Katolisen Opetuksen Isät_
Arras'in hiippakunnasta.

-- _Katolisen Opetuksen Isät!_ huusi apotti Capdepont, uudestaan
kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten
herrojen tähden te karkoitatte meidät?

-- Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli
ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän
piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät
astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä
tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin
täältäkin.

-- Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain
askelin penkkiinsä.

Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.

-- Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja
kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin
vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte
te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis
solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia
suosijoitanne Pariisissa, -- en tahdo sanoa Roomassa, -- että teillä
vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne,
täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka
joudutte te sen muserrettavaksi.

Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont,
veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.

Apotti Lavernède nousi seisoalle.

-- Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut
aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä
sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän
ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun
välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät
velvoittaa.

-- Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa
tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.

Ja käteltyään apotti Lavernède'ä -- kunnianosotus, jota hän ei turhaan
tuhlannut, -- otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista,
taakseen katsomatta.




III.

Rufin Capdepont.


Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan:
isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin
ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan
voinut olla ilmileimahtamatta.

Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus
yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen
keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan
porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli
kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi
ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi
siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin
kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin
mökkeihin jakelemaan almuja.

-- Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot
jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.

Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta
herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia
rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi
sadella ijankaikkisia valituksia: -- Leipä on kallistunut... mies on
sairaana..., pienokaiset ovat ilman vaatteita... -- Ja kunnon piispa
antoi, antoi ja antoi antamistaan.

Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut
rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt
vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa
uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva
oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien
sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.

"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka,
rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi
itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.

Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja
jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä
tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja
Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä
suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten
esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.

Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä
de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa
yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä
saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella
kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei
mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja
kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli
huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta
Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan,
nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont
kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka
olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt.
Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja
jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi
hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen
ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan
anastaja, eikä mitään muuta.

Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista
luonnetta.

Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä
hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in
yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia
opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut
pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta
vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen
kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta
kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin
sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että
oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää
kotiseutunsa.

Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan
rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä.
Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä
ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä.
Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.

Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa
sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat
saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta
ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä
ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin
näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin
halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.

"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen
ympärillään.

Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän
olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.

Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä
ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi
leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit
kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän
poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin
kyyneleihin.

Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä.
Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat
työssä.

Eräänä aamuna, _kirkkohistorian tunnilla_, teki professori seuraavan
kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa
osallisena Babylonian valloituksessa?"

"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.

Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo,
_Tigrane! Tigrane_!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.

Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää,
vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä
sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.

"Voi! tiikeri!... tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède,
jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.

Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat
oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin
nimitetty kuin _apotti Tigrane'ksi_.

Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino
lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden
ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen
käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan
ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen
etevämmyytensä -- ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.

Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä
seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut
opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka
hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.

Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse,
pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.

Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö
tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako
tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa
siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin
se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet
kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden
kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään
suhteeseen.

Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin
pidettiin _ali-diakonien_ ja _tonsuroittujen_ pihoilla tähtien
valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei
sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva
järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi
hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen
runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?...

Kuumimpien _dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia_
kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin
professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin
hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan
alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet
kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.

Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden
perästä ali-diakoniksi.

Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi
hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa
semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi
virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei
lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin
taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa,
ja hänestä tuntui kuin olisi _historia_ ollut hänen oikea alansa.
Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin
kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman
historialliset tapahtumat?...

Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit,
maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja
paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen
jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat.
Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli
voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa
korkeuteen ja loistoon nähden...

Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti
lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli
monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen
suojelijapyhimyksensä _Tyrannius Rufin_ häntä kääntymään tälle uralle:
olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan
kielelle Eusebius Cesarealaisen _kirkkohistorian_.

Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai
vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa,
joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi
pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.

Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de
la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut,
oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän
toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa.
Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen,
parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka
hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi.
Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen
häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden
perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan.
Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän
yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle
Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua
käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai
toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan
ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei
mitenkään saattanut häntä tyydyttää.

Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän
vapautensa?...

Hänellä oli oma suunnitelmansa.

Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in
ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne
asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden
vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni
Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden
harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta
1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa.
Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan
ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän
rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen
taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.

Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti
Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen,
luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen
ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean
pulskan saksalaisen nuken.

Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi
vastaiselle paroonille sopivin?

Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen
teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen
pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota
hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa
opettajana!...

Pariisiin!...

Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme,
voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän
oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti
hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä
luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli
päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi
alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli
itselleen himonnut.

Oltiin alussa vuotta 1843.

Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.

On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen
asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea
ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät
Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen
opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua
läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä
ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin
kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen
kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet
ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka
kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati
häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta
palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin,
ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi
lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.

Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui
innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli
kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa
nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla
toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut
hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden
täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen
siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi
osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra
de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja
suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen
kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää
ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä,
niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja
sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.

Jos _tottumus siveellisyyteen_, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen
mukaan, _koventaa sydäntä_, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan
kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti
onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen
suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen
pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota
hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime
vuosisadan apoteille.

Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka
velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa
hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan
rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen
-- todella kova kohtalo! -- etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan
alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta
pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään
seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti
paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi
hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä
käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei
kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki
oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei
ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.

Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa
vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin
vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet
Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.

Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä,
edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen
imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin
yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin
ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä... Vihdoin, eräänä iltana,
keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten
ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena
kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin
arkkipiispan.

"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät
herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.

Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella
Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun
puristavan kättään.

"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy,
"te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"

Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:

"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan
tulla käännetyksi."

Ja niin poistui hänkin vuorostaan.

V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut
lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli
yleinen, arvaahan sen.

"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet
aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.

Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmän
_Kirkollisista eläkkeistä_.

"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla
pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.

"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. --
"Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin
"_cap... deponilainen_."

Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.

Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta
31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen
käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme
Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä
oli piispan ehdokas-listaan merkitty.

Mikä ilo!...

Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien
juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.

Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.

Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.
Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kautta
tavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiin
Lormières'iin.

Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka
sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen
toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet
häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin
pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja
saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.

Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla:
se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont
yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta
onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen
velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää
ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi
menestys varma.

Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli
otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni
kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä
tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.

Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli
uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan
lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati -- ja niin oli ehkä
Jumalankin tahto -- jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä
haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin
paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen
kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen.
Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in
uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta
vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin
ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää
poikansa Toulose'n lyseehen.

Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont
Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran
rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen
yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella
luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.

Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista
tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli
hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet
koko hänen tulevaisuutensa.

Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä _siveysopin_
professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa,
pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta
puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän
uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan
edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme
Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi
suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen
professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut
piispojen taimitarha?

Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä
kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.

-- Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.

-- Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin
ylijohtajaksi ja samalla _kirkkohistorian_ professoriksikin, jos vaan
haluat.

-- Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.

-- Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.

-- Entäs piispanistuimeni?

-- Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi...

-- Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.

-- Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?... Velikulta, hänellähän
on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle
sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan
keskustella siitä salaa veljeni kanssa...

-- Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!

Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä
Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut
Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi.
Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan;
hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan
tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä
tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta.
Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin,
kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan,
kutsui Pariisista erään piispan _in partibus_ [nimipiispa uskottomien
maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen
kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin
pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.

-- Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui
tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.

Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota
tästä elämästä ja kuoli.

Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen
asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin,
muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä
tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa
hänelle suurta huomiota.

Mutta _Hôtel du bon La Fontaine'en_, johon oli asettunut, ei kuulunut
mitään uutista.

Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.

-- No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.

-- Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa,
kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää
läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, -- senaattori,
kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut
veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran
nimityksen.

Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.

... Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi
ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut
häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä
lämpimästi puolustanut... Mutta malttakaahan, -- rohkeutta vaan!
Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta,
tulette te varmaan... Ja sitten olettehan te vielä nuori...

-- Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.

-- No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen
täyttänyt.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont
vihanvimmassa... Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan
häntä!




IV.

Hiippakunnan oikeusto.


Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja
kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi
oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa
enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin
kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen
käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin
oikeauskoisia.

Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina
keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa
gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit,
jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia,
semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin
kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja
hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut
eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä
hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin
vähentämään hänen valtaansa.

-- Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan
sihteerilleen, Ternisien'ille.

Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi
hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina
häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan
hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti
ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut
sydämmensä kuin järkensä ääntä?

Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä
mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista,
ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi
kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella
häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin
käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki
puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella
taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan
voisi voittaa.

Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti
antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten
huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia
häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit
papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen
istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa
omien syntiensä vitsauksena.

Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa;
ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä
karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa
ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä
näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.

Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua
vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta
varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että
Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään
salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä
käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. _Tigrane_ oli väijyksissä,
valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.

       *       *       *       *       *

Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa
vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. -- "_Pysyä
hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia_", on Lamennais
lausunut. -- Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta
kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin;
turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten
mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella
varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta _Déclaration'ista_
pappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt
Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille,
joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta
gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta
hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi?
Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka
intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa
ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä
kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen
tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa:
piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna
Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette
piispaksi!"

Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee
papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen
tuhannen suuruisessa armeijassa, -- Ranskassa on lähes
kahdeksankymmentätuhatta pappia, -- ja tänään tulet yhtäkkiä
kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla,
rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat
rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa
täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten
maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua
nimitetään _ylhäisyydeksi_ (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua
yksistään _kunnianarvoiseksi veljeksi_; eikä hän saa julistaa mitään
muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa
kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, _ad
limina Apostolorum_ [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja
sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin
hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin
vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene
sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan
ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV
rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran
nähnyt päivän valon Cahors'issa?

Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita
hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies
Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa
ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan
hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin
unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat
auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän
lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan
annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän
kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta
oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman
puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun.

Huolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä
kaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa
kaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään
Capdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa.
Mutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat
kumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei
varovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi
häntä hillitä.

Myrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin
hirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.

Vaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän
tärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan
koskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun
käsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa -- muuan alipappi raukka oli
syytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan -- pisti
hänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.

-- Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja,
te tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.

-- Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.

-- Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän
kaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.

-- Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt
täysi oikeus.

Piispa alkoi tehdä lähtöä.

-- Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei
ollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni
ollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun
kiireimmän kautta rientämään tänne.

-- Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä
suhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä
suuresti ilahuttavan.

Tohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède
itsekseen:

-- Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen
murhayrityksensä onnistunut. Voi! _Tigrane, Tigrane!_

Huhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä,
ja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan
palatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva
ihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä
puheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he
niin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.

Mutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut,
teki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi
pyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he
tekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.

Mutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän
hirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon
laskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin
isoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton
väkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön
jälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.

Apotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka
vaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä
viittasi hänet pysähtymään.

-- Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont,
julmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä
haljeta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän
helteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta
tulipunaiseksi.

-- Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt
paljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta
mitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille
ylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette
tehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää
jäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte
itseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset
ihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin
kuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä
paimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.

-- Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa
hiippakunnan rahastoon, huudahti _Tigrane_ loukkauksesta julmistuneena.

-- Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni
teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne
almun painon alla.

-- Almu! almu!

-- Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela
pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista
inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset
tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan
huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston
hoitajakseen.

-- Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla
heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat
hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa.
Halvaus oli häntä kohdannut.

Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja
Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti
irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja
poistui hitain askelin oikeussalista.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen,
kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan
lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka
ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen
saatiin jälleen vähän virkoamaan.

Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan
kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan
parantuvan.

Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta
vetiset kasvot.

Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori
Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä,
piispan makuuhuoneen ovelle.

Lavernède kiiruhti häntä vastaan.

-- Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen
avuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin
kotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.

-- Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasi
Mical hiukan epäilevästi.

-- Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herra
Leblanc.

-- Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.

-- Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.

-- Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin
kotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten
yli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista
lausui hän selvin sanoin:

-- He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!

Suuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä
työmiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet
seisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot
polvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina
katsellen ympärilleen.

Piispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,

-- Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko
hajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän
halvauskohtaukseen syypää?

-- Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?

-- Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä
tohtorille.

-- Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.

-- Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä
rakasta. Tiedättekö, se on suuri _narri_ tuo ylirovasti.

Noitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
eikä hänen sihteerinsä suinkaan olleet _narreja_.

Mutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä
tutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme
takaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on
juuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin
yläkaupunkia kohti.




V.

Piispan puutarha.


Kääntyessään Pyhän Ireneon kadulle, jonka päässä piispan palatsi
sijaitsi, riensi eräs pappi kiirein askelin häntä vastaan.

-- No vihdoin löysin teidän ylhäisyytenne! sanoi hän iloisesti... Te
teette varomattomasti kun lähdette kävelylle niin heikkona kuin vielä
olette.

-- Kas vaan, Ternisien, tahtoisitte kai pitää minua ijäti holhouksenne
alaisena, vastasi vanhus ystävällisellä äänellä.

-- En tahdo että kuljette yksin pitkin katuja, sanoi sihteeri
todellisen rakkauden liikuttavalla käskeväisyydellä.

-- _Ettekö tahdo?_... Oh sepä kaunista, sepä kaunista!

-- Tosin ovat lääkärit julistaneet teidät terveeksi...

-- No, mitä te sitten?

-- Mutta minä...

-- Mutta te, te julma tiranni, tahtoisitte pitää minut yksityisessä
vankeudessa.

-- Minä rakastan teitä! mutisi apotti Ternisien, jonka koko sydän
ilmeni näissä sanoissa.

-- Rakas lapsi!

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tarttui hänen käteensä ja niin he
astuivat äänettöminä muutamia askeleita.

-- Mutta sanokaa nyt, teidän ylhäisyytenne, alkoi jälleen apotti
Ternisien, sanokaa mistä te nyt tulette?

-- Käytökseni on siis tutkinnon alaisena!

-- Minun täytyy todellakin torua teitä, jollette ole noudattanut kyllin
suurta varovaisuutta.

-- Siinä tapauksessa on teidän kovasti minua toruminen; minä olen ollut
julma...

-- Julma!... Missä olette siis ollut, kysyi nuori pappi säikähtäen.

-- Rakas lapseni, lausui piispa vakavasti, oikeus on ontuva, se kulkee
kilpikonnan askelin, mutta se saapuu kuitenkin.

-- Olette aivan varmaan käynyt yliseminaarissa.

-- Olen tulossa sieltä.

-- Ettekä ottanut minua mukaanne?

-- Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Paitsi herra Lavernède'ä vihaavat
teitä kaikki siellä, ja loukkaus teitä kohtaan olisi minulle kuolemaksi.

-- Epäilemättä tuo hirveä Capdepont...

-- Capdepontko? voitte olla vakuutettu, että hän pysyy aina samana.
Hän ei ole mikään pappi, hän on Puna-Nahka, jommoisia nuorena tapasin
paljon, matkustaessani lähetyssaarnaajana Amerikassa.

-- Mutta minkä tähden te sitten niin itsepintaisesti tahdotte aina
tavata tuota ilkeätä ihmistä?

-- Minkätähden? huudahti piispa, jonka lauhtunut viha oli samassa
uudestaan sytytetty. Kysyttekö minulta minkätähden, Ternisien? Sen
tähden, että samalla kun hän on huono ihminen, on hän myöskin huono
pappi, jommoista en voi hiippakunnassani kärsiä; ja sentähden etten
voi kauvemmin suvaita hänen tehdä pappejani kaltaisekseen; ja vihdoin
senkin tähden, että olen kunniani kautta päättänyt murtaa tuon
todellakin pirullisen olennon ylpeyden sekä pakottaa hänet nöyrtymään
edessäni.

-- Tehtävä on vaikea.

-- Mistä sen tiedätte? Ensi työkseni olen palauttanut hänet virkaansa
Pyhän Ireneon tuomioherrana. Oi, kirjoittakoon vaan Pariisiin,
jos haluaa; olen päättänyt olla vähääkään säälimättä häntä, sillä
olen jo liiaksikin saanut kärsiä hänen tähtensä. Sitä paitsi on se
Jumalan tahto, että näytän valtani... Olen jo ilmoittanut tuolle
kapinoitsijalle, samoin kuin muillekin opettajille, että Katolisen
Opetuksen Isät ottavat yliseminaarin haltuunsa Lokakuun alusta, kun
lukukausi alkaa.

-- Se on kauhea vallankeikkaus, teidän ylhäisyytenne.

-- Mutta en ai'o vielä siihenkään pysähtyä; olen väsymättä vainoova
hänen kunnianhimoisia pyrintöjään ja estävä tavalla tai toisella
niiden toteutumisen. Tiedättehän sen, että pari kuukautta sitten,
kun henkeni vielä oli vaaranalaisena, levitteli Capdepont kaikkialla
huhun, että hän minun jälkeeni nimitetään Lormières'in piispaksi. Tätä
samaa hävytöntä peliä oli hän pitänyt edeltäjäni, herra Grandin'in
kuollessa ja olipa silloin melkein onnistumaisillaan. En voi sallia
saman häväistysjutun uudistuvan minun kuoltuani... ja sen ehkäiseminen
riippuu nyt teistä, herra Ternisien.

-- Minustako, teidän ylhäisyytenne?

-- Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.

Lormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat
sakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus;
portaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja
katonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun
torvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä
valaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen
varjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus
säilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja
emärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä.
Ylhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja
pysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus
alituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan
koristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi
tuota suurta mahtavata rakennusta.

Tultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää,
lasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat
suureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.

Väsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin,
jossa lepäsi hetkisen äänettömänä.

Herra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.

"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden
suojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi."

Hyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa
hänelle.

He astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan
ihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.

Herra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa
oli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.

Mitä aikoi hän sanoa?

Sihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa
riistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota
hän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä
rinnalla.

Uteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa
istumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva
hetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut,
viivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.

He tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan
kaupungista.

-- Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien
leikillisesti.

-- Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.

Suurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.

-- Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne
messuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi
erittäin ikäviä uutisia.

-- Onko kenraali?...

-- Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle
kirjoittaakin.

-- Mitä hän sitten kirjoittaa, herra piispa?

-- Hän kirjoittaa että jollemme heti ryhdy asiaan, tulee tuomioherra
Capdepont varmaan piispaksi nimitettäväksi.

-- Kuinka! uskallettaisiinko siten loukata pyhää Isää?

-- Uskalletaan kyllä... Yhdellä hyppäyksellä olin minä yliseminaarissa.
Minun täytyy saada tuo ihminen panemaan kunniansa alttiiksi, ja siinä
tulee hänen liioitteleva luontonsa varmaan olemaan minulle suureksi
avuksi. Eikä tämä koske teitä sen enempää kuin minuakaan, vaan se
koskee kirkkoa... Olin vakavasti päättänyt ennen papin vihkiäispäivää
olla mainitsematta katolisen Opetuksen Isien tulosta Lormières'iin;
mutta nyt niinkuin ainakin suututti Capdepont minut suunniltani, enkä
voinut olla ilmoittamatta kaikkia, jopa määräsin muutamille uudet
viratkin.

-- Se tulee herättämään levottomuuksia hiippakunnassa, teidän
ylhäisyytenne.

-- Sitä parempi! sitä juuri toivonkin. Jos kapina syntyy ja Capdepont
huomataan osalliseksi, niin on hän kadotettu.

-- Kapina saattaa kyllä syttyä, mutta ette te sittenkään saa
vihollistanne kiinni.

-- Luuletteko häntä todellakin niin taitavaksi.

-- En häntä; hän on siksi liian tuittupää. Mutta yliseminaarissa löytyy
muita liukkaita miehiä.

-- Ketä sitten?

-- Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin
hillitsijä ja opas... Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee
varoa.

Piispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.

Capdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän
toiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja
ponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja
vaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa... Kunpa
hän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun
häväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!

-- Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä
nykyä tiedä ainoatakaan avonaista.

-- Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.

-- Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.

-- No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen
halvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten... hauta.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne!

-- Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani
kirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö
siellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka
tiedossa Capdepontille!

-- Mikä hävyttömyys!

-- Veljeni antaa sitten vielä muutamia erityistietoja. Hän kirjoittaa
että Pariisissa tiedetään Capdepontilta kokonaan puuttuvan taipumuksia
hallinnollisiin toimiin ja että se oli juuri ollut ratkaisevana syynä
siihen, ettei häntä huolimatta keisarinnan vaikuttavasta lupauksesta
ja herra Jérôme Bonnardot'in lämpimistä puoltolauseista nimitetty
Saint-Claude'n piispaksi. Sitä vastoin luullaan hänen kykenevän
hallitsemaan Lormières'in hiippakuntaa, jossa hänellä on tukenaan
tuomiokapituli kokeneine miehineen ja koko papisto, johon hän
kolmenkymmenen vuoden ajalla on täysin tutustunut. Asian laita on siis
se, että Capdepont tulee Lormières'in piispaksi hänen ylhäisyytensä de
Roquebrunin jälkeen.

Apotti Ternisien jäi sanattomaksi. Mutta liikutettuna tarttui piispa
hellästi hänen molempiin käsiinsä.

-- Lapseni, sanoi hän, pyydän teiltä suurta palvelusta.

-- Palvelusta, teidän ylhäisyytenne! Puhukaa, puhukaa, minä pyydän.

-- Varokaa itseänne, Ternisien! Minä tunnen teidän peräti nöyrän
luonteenne, ja pelkään sentähden teidän vastustavan pyyntöäni.

-- Oi, isäni!...

-- Tahdotteko ottaa hartioillenne piispanviran raskaan taakan?

-- Minäkö piispaksi!

-- Voi olla, että herra Bonnardot on antanut Capdepontille tiedon
ministeriön suosiollisista aikomuksista hänen suhteensa, ja siinä
tapauksessa tulee hän tietysti olemaan varoillansa. Ja muutenkin,
niinkuin syystä huomautitte, voipi herra Mical kyllä saada hänet
hillityksi, jos hänessä heräisi halu johonkin sopimattomaan
tekoon. Hänen pikainen luonteensa ei siis voi meille enään mitään
hyötyä tuottaa, vaan täytyy meidän ryhtyä johonkin toiseen keinoon
saattaaksemme mahdottomaksi hänen piispan istuimelle pääsemisensä...
Kuulkaapas nyt... Käydessäni virkanimitykseni jälkeen Roomassa,
jonka kieli oli minulle tuntematonta, pyysin kardinaali Maffeita
suosittelemaan jotain pappia, joka kykenisi minua johtamaan
katsellessani ijankaikkisen kaupungin ihanuuksia. Te tulitte, ja
voititte heti mieltymyksenä. Kun te sitten puhuitte palaamisesta
Tivolin Fransiskaanein luokse, kerroin minä teille hiippakunnastani,
ja vein kuin veinkin teidät mukanani. Mutta viisaasti kyllä ette te
ole kumminkaan Italiasta lähdettyänne katkaissut yhteyttä entisten
maamiestenne kanssa. Tämän yhteyden, sekä minun vaikutukseni kautta
olisi helppo toimittaa Vatikaanista teidän nimityksenne Lormières'in
hiippakunnan apupiispaksi minun kivulloisena ollessa. Roomassa eivät
meitä siis mitkään vaikeudet kohtaa.

-- Entäs Pariisissa?

-- Siellä on meillä monta seikkaa vastassa: ensiksikin kulunkiarvio,
toiseksi hallituksen, järkähtämätön päätös lakkauttaa apupiispain
nimittämisen, ja vihdoin Pariisin ja Rooman nykyinen huono väli...
Mutta kyllä nuo pikku vastukset pian voitetaan. Kenraali de Roquebrun
on luonut itselleen senaatissa aseman, jonka koko painon hän laskee
vaakaan. Hän lähtee Tuileries'iin, tapaa keisarin, varoittelee
keisarinnaa ja voittaa ministerin puolelleen. Uskonnollisesta
harrastuksesta ja ystävyydestä minua kohtaan voi hänet saada ryhtymään
mihin tahansa. Hänen kauttaan tulevat he tuntemaan Capdepont'in ja
teihin saavat he välittömästi tutustua. Muuten on minulla täysi syy
luottaa vanhan ystäväni, Lyonin kardinaali-arkkipiispan hartaaseen
myötävaikutukseen.

-- Olen todellakin hämilläni teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuudesta,
mutta rukoilen teitä sittenkin vapauttamaan minua noin
pelottavasta kohtalosta. Te muistutitte minua vastikään Tivolin
Fransiskaaniluostarista, jossa minut ensikerran tapasitte. Unelmani,
jos sellaisesta voin puhua nykyisessä onnellisessa asemassani, ei ole
päästä piispan istuimelle, vaan vetäytyä jälleen entiseen hiljaiseen
tyyssijaani, niin pian kuin Herra minulta riistää sen suojelijan,
jonka hän on minulle antanut. Maallisen vallan loisto, joka kiihoittaa
joitakuita pappeja mielettömyyteen saakka, ei ole koskaan minua
viehättävä. En ole minä sitä varten luotu, -- Olenhan sanonut,
poikaseni, ettei tässä ole kysymys teistä, vaan kirkosta.

-- Ja luuletteko, että kirkko saisi minussa kelvollisen piispan,
jommoista se välttämättömästi tarvitsee tällä kauhealla aikakaudella?
Koska olen minä teille osottanut omaavani semmoisia korkeita avuja,
jotka voisivat olla esimerkkinä papistolle ja koko hiippakunnalle?
Mistä te tiedätte onko minussa riittävästi lujuutta johtamaan
neljää- viittäsataa pappia? Ettekö te kymmenvuotisen hallituksenne
aikana ole huomannut, että kapinallinen henki vallitsee kaikkialla?
Vallankumous on murtaunut kirkkoonkin, eikä minussa ole miestä sen
kanssa taistelemaan. Jos haluatte rohkealuonteista miestä, niin
valitkaa apotti Lavernède.

-- Vastaan teille Raamatun sanoilla: "_Te olette heikkouskoinen_".
Lavernède'ä en paljo tunne, vaan teitä minä rakastan!

-- Mutta mitä pitää minun tekemän? huudahti sihteeri kauhistuneena.

-- Teidän tulee antautua minun, tahi oikeimmin Jumalan johdettavaksi;
hän valitsee usein heikoimman masentamaan vahvinta... "_Elegit Deus
ignobilia ut confundet fortia_..." Enkelimäisessä vilpittömyydessänne
ajattelette vaan mitä hyvää te ette piispana kykenisi aikaansaamaan,
mutta unohdatte kokonaan mitä pahaa Capdepont epäilemättä siinä
asemassa toimittaisi. Ajatelkaa miten olemme saaneet ahkeroida
tämän onnettoman hiippakunnan tilan parantamiseksi. Luuletteko että
Capdepont Lormières'in piispana tulisi antamaan vähääkään arvoa
meidän työllemme. Mihinkä joutuisivat Capdepont'in hallitessa kaikki
nuo munkit, jotka ovat tänne kutsutut sivistämään tasangon raakoja
ja vuoristoseutujen puolivilliä asukkaita; mihinkä nuo nunnat, jotka
ovat lähetetyt hiippakunnan eri osiin sairaita hoitamaan, lapsia
kasvattamaan ja köyhiä auttamaan -- kaikki nuo urhoolliset rukouksen
ja itsensä kieltäymyksen sankarit, jotka tuottavat Jumalan siunauksen
kansalleni. Oi, jos he tietäisivät, mitä te ja minä olemme tehneet
tämän viheliäisen maakunnan hyväksi! Jos he tietäisivät kuinka paljon
me olemme uhranneet, te yli kahdensadantuhannen, minä koko yksityisen
omaisuuteni, -- puoli miljoonaa, lahjoittaaksemme tälle osattomalle
maalle vaivais- ja lastenkoteja, kouluja, turvalaitoksia!... Heidän
täytyy saada se tietää, Ternisien; minä lähden Pariisiin sitä
ilmoittamaan.

-- Tekö Pariisiin, teidän ylhäisyytenne?

-- Eikö asia mielestänne ansaitse sitä?

-- Entäs terveytenne, joka on niin kallisarvoinen hiippakunnalle ja
minulle?...

Kyyneleet olivat nousseet Ternisien'in silmiin.

-- Elkää itkekö, lapseni, sanoi piispa hätääntyneenä.

-- Mutta jos matka teitä väsyttäisi?...

-- Se tulee tekemään minulle hyvää, jos te vaan suostutte minua
seuraamaan.

-- Minä seuraan teitä kaikkialle! huudahti sihteeri.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun syleili häntä niin kuin isä lastaan,
kauvan ja hellästi.

Äänettöminä astuivat he palatsia kohti.




VI.

Papinvihkiäiset.


Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat
milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata
että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan,
ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi,
tästä myrskystä vesilasissa?

Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä
kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa
Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt
vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa
esineenä.

Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla,
käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli
ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona
luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä
kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon
uhkaavammilta.

Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen
keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja
kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt
Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi
olemaan vakavaa laatua.

Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä
hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa...

"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli
keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi
Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin...

"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan
papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa...

"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna
jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in
piispaksi..."

Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki
hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että
jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä
noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta
olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta
hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan
parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.

Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.

-- Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?

Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.

Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi
aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa,
jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen
toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä
täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos
kadulle.

Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli
miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa
lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat.
Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat
miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko
tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.

"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti
kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän
tungoksessa.

-- Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan... Mutta totta
tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte
varmaan jotakin kertoa?

-- Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään... Mutta mitä tiedätte
te, joka olette Capdepont'in tuttavia?

-- "En toden totta enempää kuin tekään."

Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.

Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.

-- Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.

-- Mitä arvelee paronitar asiasta?

-- Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa
mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä
olen häntä tunnustellut.

-- Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.

Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet
avautuivat samassa selkoselälleen.

Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.

Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla
puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka
olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen
ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä,
jotka olivat heitä varten siihen asetetut.

Kello soi.

Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa
messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he
tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin
nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä
seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat
ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten
diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.

He laskeutuivat polvilleen.

Kellon ääni kuului toisen kerran.

Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista
kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä
oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja
vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle
puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin
hyvin kuin sija myöten antoi.

Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de
Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?

-- Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista
tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.

-- Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen,
häiritsette rukoustani...

-- Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.

Kello kajahti kolmannen kerran.

Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin
askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.

Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin
penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä,
pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen.
Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan
ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka
istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän
tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi
selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.

-- Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.

-- Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de
Castagnerte... Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.

Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita
kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella
kappelin oven edustalle.

-- Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.

Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät
juhlasaatossa kirkon perälle.

Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan
piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he
uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen
paikoilleen.

Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista
ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon
kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan
tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut.
Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti
apotti Lavernède rohkeasti penkistään.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli
katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee
meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä.
Tulkaa!

Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja
seurasivat _pyhää kaunopuheliaisuuden_ professoria hänen kintereillään.

Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut
asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten
hälinää syntyvän itse kappelissa, -- sillä piispan kärsivällisyyteen
ei suinkaan ollut luottaminen, -- työnsi hän väkisten Capdepont'in
ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli
hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa _Veni
Creator'in_ laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria
kohti.

Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.

Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti
se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan
lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. --
No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille...

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain
vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti
edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat
sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä
silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin
asteelta: "_Huc accedite!_ Tulkaa tänne!"

Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella
tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot
loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä,
ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa
vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman
lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.

-- Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?

Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta
kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi.
Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin
aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt!
Tämä oli uskomatonta.

Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.

-- Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan
meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme
samoin kuin hänkin on kärsinyt...

Ja vielä hän lisäsi:

-- Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!...
Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin...

Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.

Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin.
Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.

-- Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi
apotti Ternisien.

-- Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään
muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi
vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka
on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut
tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein
saaneet sitä tietää.

-- Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti
Lavernède kysyä.

-- Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa
minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että
tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella,
että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa,
Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?... Kiitostoimituksen
jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa
niin hyvä.

-- Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.

-- Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi
on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun
saakka.

Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta
täynnä.




VII.

Pimeyden ruhtinas.


Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka
piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun
jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin
kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla
ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien
kuoripenkeissä.

-- Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle
portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla
yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot
takapenkkeihin.

Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat
oikeudettomasti itselleen omistaneet.

-- Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka
kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään
tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.

Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta
on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama
kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä
omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te
unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme
ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan
entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet,
mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen
muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n
käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään
velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä
samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea
jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt
saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me,
valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen,
olemme valmiit kapinaan.

-- Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.

-- Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen
nyrkkiään puiden.

-- Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset
piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta,
riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan
niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis
minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte
hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja
mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen
pappi, joka kapinoitsee -- olkoonpa vääryyttäkin vastaan -- voi tulla
pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos
te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän
ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas
meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.

-- Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen
ääneen.

Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.

-- Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!

Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi
varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen
papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla
kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun
papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt
heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu
palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.

Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten
tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä
jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut
ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja
ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille.
Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän
intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa
turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana
ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot
olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja
raukeana paikalleen istumaan.

Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi
vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun
lausua muutaman sanan?

-- Tehkää hyvin, herra arkkipappi.

Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle
tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään
lukea soperteli:

-- Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti
veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta...

Piispa nousi äkkiä ylös.

-- Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.

-- Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.

-- Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne...

-- Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin
päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.

-- Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen...

-- En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa
hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne
asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko
koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne,
jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina
siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni
olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni,
alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan
olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.

-- Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse
vavisten, suokaa minulle anteeksi...

-- Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne
tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi
pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä
teidän oli täällä tekeminen. Mutta _eräs toinen_ sen sijaan tiesi
sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu
hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee
hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa.
Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala
niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta
heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan.
Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on
tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.

Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin
töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät
viettelijän käsistä.

Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille
poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta
laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa
hänet seisomaan.

-- Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne,
siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.

Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.

Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.

Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset
toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.

Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja
itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin.
Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän,
joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet
hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui
kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut
vapisemaan ilosta!... Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä
hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin?
On niin ihanata olla rakastettuna!...

-- Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat
kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.

-- Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja
erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes
tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä...

-- Me tulemme, me tulemme kaikki!

-- Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä,
jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä.
En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan
asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän
täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä
tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät
vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että
he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m.
kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia,
vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä
auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan
papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta
monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa
olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän
apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien
kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat
hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon, _messis
multa_. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa
yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten
säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä...

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.

Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa
hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:

-- Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet
pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee
minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.

Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun
piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:

"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille
seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä
joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet,
niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen
Opetuksen isien kanssa?"

Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:

"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"

-- Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin
pidettävä.

-- Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?

-- Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden,
mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.

-- Minkätähden en?

-- Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja
herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani
pyhän Ireneon kapituliin?

-- Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?

Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä
siihen...

-- Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette
niin kauvan hoitaneet.

-- Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä
suosiosta.

-- Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta
lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne
häntä?

-- Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt
koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.

No, herra Capdepont!... No, herra ylijohtaja!... huusivat kaikki
läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.

-- Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja
kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen
ympärillä seisoviin.

_Beati pacifici_ [autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja,
lausui vanha Clamouse.

-- _Beati pauperes spiritu_ [autuaat ovat hengellisesti vaivaiset],
herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.

-- Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen
alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langetti
_pimeyden ruhtinaan_ päälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se,
että hän kielsi häntä rakastamasta.

-- Teidän ylhäisyytenne!... huudahti Capdepont säihkyvin silmin.

Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa
poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit
ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de
Roquebrun'ia.

Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet
hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina,
ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.

-- Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan
hämmennyksestä.

-- Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti... Oi! jospa
minä kerran pääsisin heidän piispakseen...

-- Kostaisit tietysti, eikö niin?

-- Tule, mennään ulos... Minä tukehdun!...

-- Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien
siimeksessä.




VIII.

Pyhänhengen messu.


Ennen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli
lopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen
viettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin
kaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi
olemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.

Paitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten
jälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen
vankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän
salaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä
piispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti
Ternisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista
yhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.

Neljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen,
kello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in
astua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta
lisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen
ali-diakonin puvussa.

Samana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu
jäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri
yhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in
luentosalin ovella.

-- Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.

-- Missäs sitten?

-- Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.

-- Pariisissako?

-- Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen
ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton
uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni
Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.

-- Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua
vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla
aavistuksella.

Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla
turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä!
Kuinka surkeata!...

Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.

-- Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin
varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot
minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät
sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut
Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut!
Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne
lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi
ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne.
Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut
veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä... Ja Jumala
ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin
keisarinnalle!

Hän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen
heikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.

-- Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.

Herra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli
kädellään ja mutisi:

-- Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.

-- Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka
tajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.

-- Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat,
maalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.

Apotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua,
joka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot
katseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen
hulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.

Julma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei
huomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän
ja mietti.

Äkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste,
joka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian
poikki... pysähtyi... ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana
kuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli
saanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon
mukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan
hänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui,
oli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja
juovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti
hänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean
maanjäristyksen jälkiä.

-- Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in
arkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen,
syntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen,
pahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin
hengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta... Mutta kaikki on nyt
selvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän
olisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta,
siinä kaikki... Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien
varapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan
tarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?

-- Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.

-- Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi... Apotti
Ternisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin
vähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen
mestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä.
Hän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut
totuutta... Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan
sokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia,
jotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja
totta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki
olisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on
Ternisien'iinkin leimansa painanut.

-- No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?

-- Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.

-- Mitä tuhmuuksia?

-- Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi...

-- Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle
annettavana.

-- Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi... Sillä aikaa kun sinä
matkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin.
Minä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen,
koska sinä luovut piispanistuimesta.

Hän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun
Rufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä
ja lukitsi oven avaimella.

-- Selitä tarkoituksesi... Nähdäänpä, etkö selitä?

-- Mitä hyötyä siitä olisi?... Mieluummin lähden tieheni.

-- Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.

-- Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?

-- Minä vaadin sen.

-- No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin
puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä
säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin
ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne
ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat.
Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi
olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi,
väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä
olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan
julistuksenkin!

-- Kylläksi! kylläksi!

-- Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista
kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut
sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua
etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin
sinusta, minä rakastin sinua!...

Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.

Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän
astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot
olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen
valtaan.

"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt
vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."

He syleilivät toisiaan veljellisesti.

Kuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.

-- Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti
intohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?

-- Sinun täytyy jäädä Lormières'iin... Otaksukaamme että piispa, niinkuin
hyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on
lähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa,
silloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon
selvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti
sinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
sairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko
unohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?

-- Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette
piispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin.
Teidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään
tunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia
taipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti,
asettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja
jossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan.
Minkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita
teidän aikanne lähestymisestä?...

-- Se on kyllä hyvä... Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en
suinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua
vahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt
matkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.

-- Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun
pidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit
joutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut
epäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen
piispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi
palata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä
kohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään
epäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat
ennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä
puhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan
mahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu
kokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet
kaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät.
Minä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin
minä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain
etehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.

-- Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun
tekoni ja luonteeni väärässä valossa?...

-- Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin,
että meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?

-- Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in
pastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.

-- Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta
myöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi
osaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.

Apotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.

-- Minä lähden tänä iltana pikajunalla.

Kuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.

Minä lähden tänä iltana.

-- Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti...
Hyvästi siis kaikki arvopaikat!

Kamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.

-- Mitä te häiritsette minua?

-- Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on
sähkösanoma teille Pariisista.

Unohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksi
Capdepont alas portaita.

Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin
auki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Hyvät herrat! -- Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.

-- No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.

Apotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa
tasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla
nousi hän ylös piispanistuimen portaita.

-- Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut
kauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:

    "Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen
    halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan
    varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää
    missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.

                                          _Jérôme Bonnadot_."

-- _Jatko_, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja?
kysyi apotti Turlot.

-- Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.

-- Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot
käsiään hieroen.

-- Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi
apotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan
kaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in
huomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit,
ilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi,
niin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi
minua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä
pyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi
koko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä
tämä asia koskee enemmän kun minua...

-- Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.

-- Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui
hän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta
hänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan
hiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä
murrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen
ainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut
käydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin
parannuksiin ja uudistuspuuhiin, _et eaquae corruerant instaurabo_
[minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo
profeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan,
että meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!

-- Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla
piispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.

-- Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.

Rufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.

Sitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:

-- Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan
asiat käsiini.

-- Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.

-- Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista
poistumaan.

Hän astui alas apotin istuimelta.

Opettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät
jo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä
heidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.




IX.

Kreivi de Castagnerte.


Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua
Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset
kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla,
joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan,
oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena.
Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta
se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in
kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot,
miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.

-- Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli
muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka
paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit
ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän
antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi
liikutettuna.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä
vähääkään mitä oli tapahtunut.

Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon
edustalle suuri ihmisjoukko.

Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt
Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä,
ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen
ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.

Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin
odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi
suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty
juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä
minkäänlaisia suruverhoja seinillä.

Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia
kohden.

Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa,
riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla
jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä
tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède,
joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.

-- No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut
ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.

-- Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa... Mitä te
tahdotte? enhän minä ole määrääjänä... Kansa on palautettava kotiinsa.

-- Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?

-- Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle
ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.

-- Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette
tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti
toimittaa sielumessua?

-- Kyllä... tietysti... Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei
ole aivan tavallinen...

-- Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi.
Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon
arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi...?

Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon
messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.

-- No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä
työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan
hyväntekijälleen?

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää
heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa,
myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello
yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi
messuansa toimittanut.

-- Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on
ainakin yksi, minä itse.

Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan
saarnaajaan.

-- Te olette kettu! sanoi hän.

-- Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla,
niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte
pilkallisesti hymyillen.

Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja
alotti kiitosrukouksensa.

-- Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville;
siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille
lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.

-- Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen
Capdepont'in mieltä?...

-- Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme
miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten,
jollei hän itse tahdo toimittaa messua.

-- Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!...

-- Menkää, ystäväni... Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä
kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.

Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille,
tuli parooni Thévenot häntä vastaan.

-- Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte
tuollaisella kiireellä?

-- Onko herra Capdepont virastossa?

-- On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan
te hänen luokseen mene?

-- Miksen sinne menisi?

-- Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella...

-- Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä
raadellut...

Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:

-- En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän
ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?...

-- Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella
ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin
perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään
de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella.
Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!

Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden,
jossa piispan virasto sijaitsi.

Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.

-- Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.

Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.

-- "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra
Mical'in puoleen.

-- Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan
ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan
tunkeunut.

Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä,
joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin
tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.

-- Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin
pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.

-- Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.

Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.

-- Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on
niin pimeä, etten huomannut teitä... Koska olette toistaiseksi
hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun
toimittamiseen.

-- Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin
Capdepont lisäämään.

-- Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä
markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.

-- Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.

-- Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet...

-- Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin
pois meidän kirkostamme.

-- Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan
piispan puhetapoja.

-- Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan
hallitsijaksi?

-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette,
niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan
edeltäjäänne.

-- Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika
vihasta kiehuen.

-- Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi
herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.

-- Tahdotteko todistuksia?

-- Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!

-- Kuulkaa siis.

Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun
kirjeen, ja palasi kreivin luo.

-- Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä
seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.

"... Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken
mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla
nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali
de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut
useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein
varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas
voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa
tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan
piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?

"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille,
samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.

"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta
ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti
ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään
olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan
asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli
Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on
saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in
ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin
uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat
kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."

-- Mitä teihin tulee, rakas ystäväni...

-- Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei
millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti
Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä
avomielisyydestä.

Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in
kirjeen pöydälle.

-- No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä
kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?

-- Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan
läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin
oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan
hänelle piispan istuimelle pääsemistä.

-- Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin
saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan
ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen
yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.

-- Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti
hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon
parasta.

-- Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta,
huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.

Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.

-- Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi
hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.

Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat
hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin
hyökkäykseen valmiit viholliset.

-- Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.

-- Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos
vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne
toimittamaan.

Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.

Hän läksi ulos.

-- No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin
palaavan sakastiaan.

-- Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu
_ristin kiihkosta_, mutta minä olen nähnyt _hiipan kiihkon_.

-- Herra Capdepont?...

-- Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin
vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten
kasvoja.

-- Onko Tigrane purrut teitä?

-- Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.

-- Entäs messu?

-- Saatte toimittaa sen nyt heti.

Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla,
puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.

Kuori alkoi laulaa _Requiem'iä_.

Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.




X.

Rooma.


Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle
ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun
kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja
alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi
laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien
matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan
korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos
minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo
nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo
toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä
vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo
kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee
liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista
eläkettä...

Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan
ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa.
Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet
kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta
kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan
erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.

Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista,
seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät
apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä
ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja
kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia
ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään
nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun
ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan
rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt
orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in
kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:

"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"

Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet
nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä
toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt
ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana,
hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen
ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan
sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta,
tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.

Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa,
lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne
toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen,
joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään
anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä
takaisin.

Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän
kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti
apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon
hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana,
milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan.
Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden
menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle
Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.

Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun
vähäisinkin vastatuuli puhalsi?

Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin
vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko
Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies,
jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain
lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?

_Siveysopin professori_ pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.

-- Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen!
ajatteli hän itsekseen.

Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli
edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin
pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti
raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa
oleva.

-- Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään
kysyä.

Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa
avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:

-- Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!

-- Mitä, tarkoitatko piispaksi?

Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun
kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.

Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota
ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän
tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut
kuin tikarin pisto. Hän luki:

"... Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos
ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta.
Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin
hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi,
ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle
tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut
paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen..."

Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on
piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.

-- Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan
hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee
_Moniteur'iin_ [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.

Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.

-- Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän.
Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa
haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä
niinkuin julma todellisuus... Vapisen vieläkin muistaessani sitä.
Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli
aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla
loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut
piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus... Näin ne aivan
selvästi... ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs... Vihdoin
pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta...
Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen
graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili.
Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta
Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen
tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut,
mihinkä käsi tarttunut?... Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun
piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni
vähääkään rohkeutta... Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta,
löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös
graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi
ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita...
En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen
murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni
ahdisti...

Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin
valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni
ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin
tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan.
Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä
asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki
himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta,
mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin
päämaalia yhä likemmäksi...

Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo
niihin koskemaan... Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään
hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni
saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta
kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas
syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua
vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical,
että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia
kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!

Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.

"Se on lapsellista, keskeytti _siveysopin_ professori. Olkaamme
vakavia."

-- Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on
useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja
eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä
ei ole ollut aavistustakaan?... Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.

-- Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä,
jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos
kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut
piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi
pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka
mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.

-- Jumala varjelkoon!... Samassa kuin moitin muutamia paavin
etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla
ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa,
äitiäni.

-- No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa
elämän-tapojani vastaan.

-- Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella,
joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen
sisällisessä elämässään.

-- Näet siis...




XI.

Kirkollisasiain ministeerio.


Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli
syviin mietteisiin vaipuneena.

Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä
luo ja istuutui hänen viereensä.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen...

-- Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen
tulikuuman kätensä.

-- Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan,
turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin
pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava
pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä
enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.

Hän osotti sormellaan taivasta kohti.

Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian
vähän turvannut Jumalaan... Minä vapisen pelosta... Kun ajatus pyrkiä
piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla
ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin
minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka
se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo
silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat
taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta
luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana
sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa!
Mutta kuinka olen sittemmin langennut!...

Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta
kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä
kysynyt?...

Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa,
jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut
oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei
todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat
piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin
miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi
vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita
toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia
ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota
joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan
hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki
laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa
alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita,
niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet
käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale, _instrumentum
regni_...

Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut
konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät
sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa
kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna
liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty
riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta
joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että
se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut
ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän
kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan
edesvastauksen alaisena...

-- Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä,
kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani
kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen
seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa
puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli
tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut
mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä.
Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan
seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden.
Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä,
niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen
olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä,
tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa
papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan
minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja
puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet
polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa
selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän...

Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja
tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin
huoneessa.

-- Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut
sinua enemmän karaistuneeksi.

-- Karaistuneeksi! huusi hän.

Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:

-- Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen
läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua
peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö
mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen
voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten
papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi
ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt...
_Tu es sacerdos in aeternum_! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo
kauheat sanat kaikuivat korvissani... Jos olisin ollut maallikko,
niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä
olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä
häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi
semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan
piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin
pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä
on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön.
Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen,
jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin
nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä,
juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin
minä hyökännyt esiin... Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä
varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi
olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan
maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän
jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "_Te olette maan
suola_."

-- Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista
päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi
loppuun.

-- Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti
katunut?

Mical vastasi ivallisesti hymyillen:

-- No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt
hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään,
joka sinua enintäin viehättää?

-- Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoi
Capdepont vakavalla äänellä.

Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:

-- No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo
aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja
harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua
epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta
usein puuttuu...

-- Jatka.

-- Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari
nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin
herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka
tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta
Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma
muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella
vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan
armeijan suojeluksessa.

-- Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun
turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista
arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä
istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa
kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?

-- Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinua
_Luciferiin_, pimeyden ruhtinaaseen... Mutta älkäämme nyt kiihottako
itseämme turhaan.

-- No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin
Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi
valloilleen.

Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont
leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet
melkein kumoon.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla,
fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi
päänsä alas.

Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.

-- Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.

-- Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua
vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne
kumotuksi.

-- Keino?

Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.

-- Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemme
Pariisissa yrittäneet.

-- Anomusesityskö?

-- Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun
täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi
pyhää istuinta kohtaan.

-- Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan
ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon
hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole
näyttänyt luopuneeni niistä.

-- Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi
allekirjoitukset...

-- Allekirjoitukset?... Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat
palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan
kutsua kokoon?...

-- Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!... Kunhan vaan tuomiokapituli
antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.

-- Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on
tavasta oivallisia päähänpistoja...

-- Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin,
että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta.
Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten
kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee...

-- Tietysti... Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on
tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista...

-- Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse,
huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä
muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä
vastaan.

Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli
häneen hämmästyneenä ja uteliaana.

-- Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea
kohti.

Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui
hän:

-- Ystäväni, vastikään valittelin, että -- tässä tärkeässä asiassa,
minun piispaksi pääsemisen asiassa -- olen laiminlyönyt Herran nimen
avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin
yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?...

Hänen äänensä vapisi.

Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse.
Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun
kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.

He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.




XII.

Ristiin naulitun ääni.


Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont
yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen
saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon
käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa
selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä
pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus
melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä... Kasvonsa
kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn... Hän käänsi lehden ja
jatkoi... Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa
vetäytynyt syviin kurttuihin.

-- Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä
luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja
masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.

Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään,
mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni
Thévenot'ilta.

Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut
harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen
toimistaan.

-- Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman,
tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori,
puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään,
ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi
tehnyt lopun keisarin epäilyksistä...

Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta
keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella
kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de
Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa
keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä.
Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta
merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä
kirkolle että valtiolle...

Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi
oli siihen kirjoitettu...

Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut
tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut
nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti
balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen
matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti
hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.

Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin
tarkkaan...

Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin
Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun.
Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka
tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle
aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään
palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein
luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita
kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa
ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka
oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia
pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen
teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä
"_De Auctoritate_", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä
seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat
"_Solilogues_"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin
hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa: _Paavi Sixtus V:n ja
Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet_?

Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien
kilpailijaansa.

-- Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään
kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.

Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de
Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.

Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä
parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi
yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.

Mitä aikoi hän?

Hän näytti miettivältä...

Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle.
Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja
hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n
sanoissa todellakin on perää, että _ihmisessä ovat Jumala ja eläin
toisiinsa sidotut_, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä
tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut
kahleensa ja alkoi kiljua.

Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi
hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä
toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin
liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli
selittänyt Augustinon yksinpuhelot _(Soliloques)_, tuon suuren miehen,
jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (_caritate_,
niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan
katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä
yksinäisyydessä.

Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella
tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut.
Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä
silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja
loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä
nuoruutta!... Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa
de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän
vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä...

Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen
vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi.
Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon,
jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta
irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui
hervoton kielensäkin suussa.

Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa
ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a
välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta,
Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan,
itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä
olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?

Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä
ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia,
meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta
yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden
todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan
kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin
katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta,
samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.

Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan
jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on
luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi;
mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen
täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena.
Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan
tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.

Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa
huoneessa...

Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti
Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa
syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana
äänettömänä seisomaan...

Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?

Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei
mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö
ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän
sanonut?

Hän kuunteli...

Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset
opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä
kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi
hän aina ihmeitä... Jumala oli astunut väliin... Jumala oli tullut
häntä tuomitsemaan... Ehkä hän uhkasi häntä!

Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän
ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in
kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.




XIII.

Pyhän Ireneon tuomiokapituli.


Tässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin
Capdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi
Clamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen
virkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat
kalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin
kosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä
uhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?...

Hän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.

-- Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin
ja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä
piispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia
huhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi
piispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
kuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten
mielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut
jäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä
kohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne
puhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan
vastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.

Silloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja
juhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden
sivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita
yliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu
sillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu
keisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt
ympäri maailmaa.

Apotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää
liikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun
maineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä
kiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette
aina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani
on ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet
vihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan
lähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin
käsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in
valheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in
"_Déclaration'iin_" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee?
Sentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen
puolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua
syyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä
kokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa
maallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä
syytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat,
te, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa
kohti, tuota taivaan valoa, _lunea in coelo_, kohti, tahdotteko
kuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani,
ranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani,
roomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?... Kunpa hallitus, joka
niin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja,
-- _nimittää_, kuuletteko te? -- kunpa hallitus vaan on valinnut
Rufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla
todistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja
halveksii Pariisia.

-- Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa
kohden seinällä.

-- Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.

-- Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.

Ovelta kuului kumea kolkutus.

Apotti Mical meni aukasemaan.

Oi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
entinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä
harmaana.

Mitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te
uskallatte!... huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen
häneltä tien.

-- Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä,
tulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun-vainajan ruumiin.

-- Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?

-- Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in
piispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?

-- Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?

-- Vanha tapa...

-- Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?

-- Olen, hyvä herra... Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan
Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava
kunnialliset hautajaiset.

-- Se on häväistys!

-- Itsehän niin tahdotte... Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle,
ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa,
ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee
kulkemaan.

-- Juhlasaatto!... Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan
kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.

-- Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette
velvollinen asettumaan.

-- Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani?
Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa
de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta
ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen
saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka
parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin
pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli
maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin
karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat
opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan
toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti
salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi
nimitetyksi?

-- Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla
kannalla kuin näytte luulevan.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin
saatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.

Tämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen.
Mutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan,
tulevansa petetyksi.

"Itaalialainen!" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla
äänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen
Ternisien'iä jatkoi hän:

-- Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa
ollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä
keisarinkin...

-- Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman
ajoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.

-- Entäs ministerin?

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono,
että pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.

-- Tuileries'iinkin?

-- Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.

-- Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla.
Tarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?

-- Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä
minä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun
ainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.

Tämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin
ruoskan isku kasvoihin.

-- Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa.
Olenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut
kirjaa _Ruhtinaasta_! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta
ja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin.
Minkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa
todellakin kuultaisiin!...

Apotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.

-- Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä
de Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?

-- Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin
on se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä
tulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.

-- Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja
toimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo
lohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.

Hän poistui kumartaen.

Papit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta,
kuiskailivat keskenään.

Äkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont
kävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.

-- Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.

-- Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte
toimittaa juhlamenot.

-- Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!

-- Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?

-- Tahdon!

Tämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa;
vihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.




XIV.

Lavernède ja Ternisien,


Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin
Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä
odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali
de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.

Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta
kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua.
Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali
de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin
täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja
kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos
uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala
näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.

Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten
asian selittäisi.

Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan
semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan
Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut
mitään ilmaista koko tapauksesta.

Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että
hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita
varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto
pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän
valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä
heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään.
Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja
raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja
hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan
varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi
epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi
tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka
häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?...

Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus
hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri
tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet
alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään.
Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että
kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan
että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli
hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja
hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän
vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.

Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten
voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa
nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä
epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet...

Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että
kenraalille...

Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen
kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta
äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina
heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä
pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana
seisomaan... Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi
pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla
asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien
epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja
tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.

-- No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja
hänet nähdessään.

-- Kello neljän aikaan... me tulemme sen yksin toimittamaan.

-- Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensa
Rufin Capdepont'in kanssa.

-- No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin,
kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus,
jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan
saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta.
Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?

-- Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän
Ireneon tuomiokapituli.

-- Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?

-- Ei kukaan.

Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.

-- Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi
itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut
Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt
hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo _Pimeyden
Ruhtinas_, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko
pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei
hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!

-- No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni,
oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.

-- Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?

-- Niin luultiin.

-- Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa
vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon.
Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin
ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen
hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen
vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.

-- Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä
hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.

-- Kenties teitte väärin.

-- Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin
välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut
kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun
tähden... Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei
hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet... Mutta ette voi
kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani,
tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.

-- Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja
syleillen hellästi ystäväänsä.

-- En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen
tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua
pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati
minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni
kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de
Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin... Mutta sitten
rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in
saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen
virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi
tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi
että semmoiset pysyisivät salassa.

-- Miksi niin!

-- Miksikö niin?... Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua
moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa
maallikoissa; -- ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen
pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset
surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset
riemuiten pää kohollaan: "_Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät_!"
Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont
ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi
kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään
voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa
mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta
seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.

-- Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin
huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.

-- Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen
kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.

-- Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.

-- Entäs jos se olisi jumalattomuutta?

-- Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin
käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi
julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan,
tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa
varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi
heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset
tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta
kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen
esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei
tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te
kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi!
Vielä kerran, varokaa itseänne!... Enemmän kuin taistelu Capdepont'in
kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä
painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta,
jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä,
jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla
ei ollut voimaa siihen ryhtyä?... Älkää epäilkökään, Ternisien,
Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi
hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin
vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi
palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi!
hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun
raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan.
Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo
mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua?
Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan,
yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian
saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman
vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, _Pimeyden
Ruhtinas_ purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän
kapinan henkeä kirkkoon!

-- Ei koskaan Rooma...

-- Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia
voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän
että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en
epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän
vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä
taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä
tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö!
Jos _Tigran'ella_ on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen
notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on
ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on
sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot...
Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja
Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "_suureksi
mieheksi_?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä
purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno
hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys
oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan
harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen
vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa
sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja
toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein
verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena,
jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa
ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen
sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä
ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa
kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta
siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän
hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen
verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini...

-- Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan
etevät miehet, vaan itse Jumala!

-- Sen tiedän...

-- Ja kun Capdepont lähtee Roomaan...

-- Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa
varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä
kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin
lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi
nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä?
Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki
kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut
niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena,
lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat
todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän
enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja
Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa
mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!...

-- Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut
syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.

-- Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara
teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!

-- Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!...

-- Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasi
Lavernède vakavasti.

Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.

-- Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä,
joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä
pitää minun tekemän?

-- Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä
kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa,
menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän
tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen,
saapumaan juhlamenoihin...

-- En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustani
Capdepont'in kanssa?

-- Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa
päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin
olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää,
sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan
luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska
Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen
lävistämänä.

-- Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?...

-- Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään
yritykseen Capdepont'in luona... ymmärtäkää minut oikein... Kenraali
on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, -- taikka jos tarvitaan hänelle
huomautetaan -- että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa.
Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi... Kun kerran
piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö
napiseva ja huutava: _kukistukoon Capdepont!_ -- Siihen on herra de
Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. -- Ja niinkauan kuin te järjestätte
ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta
kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman,
jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä
sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna
Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa
Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen
pysymään piispan ehdokkaana!

-- Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.

-- Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle
Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi
tehnyt... Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä
seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.

Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:

"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän
ja omat toimeni!"

Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.

Apotti Ternisien kumarsi.

Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.




XV.

Mical.


He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla
ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi
väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.

-- No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin
professori.

Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi
sillä hikistä otsaansa.

-- Mikä tukahduttava kuumuus!... jatkoi hän. -- Lavernède, emmeköhän
menisi vähän sinun luoksesi?

-- Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja
tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole
aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.

-- Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?

-- Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.

-- Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in
hullutuksissa... tahi oikuissa?

-- Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?

-- Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko... Tämän vilkkaan
keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti
Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen
vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset
myreissään häntä seurasivat.

-- No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.

Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta
hilliten suuttumustaan sanoi hän:

-- Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden
eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun
ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin
antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys
minulle runsaasti huvin aihetta.

-- Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään
apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin
saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan
tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun
välttämättömäksi.

_Siveysopin_ professori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja
kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.

-- Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta
ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa
alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti.
Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet
hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää,
kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä
satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat
ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita
petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi,
ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta
tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa;
ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi,
ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana
kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä.
Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden
lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti
illalla.

Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet
poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta
Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:

-- Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka
liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen
papilliselle säädylleen.

_Siveysopin_ professori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen
apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen
silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.

-- No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi
hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi
loukkaavaa ilmettä.

-- Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti
peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.

-- Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää
piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään
häneltä kieltänyt.

-- Varapiispa... varapiispa...

-- Aivan niin, ystäväni, aivan niin!... Sitä paitsi, ei herra
Capdepont'in entisyydestä voi mitään...

-- Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos
teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin,
on päättynyt niin...

Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle
ovea.

-- Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa
hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.

-- Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.

-- Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät
hyvin.

-- Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään
velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.

-- Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla
antamatta sinulle takasin _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin
viran.

-- Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään
ottamaan?

-- Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs
silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?

-- Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni
uhkaamaan minua!

Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.

-- Hyvät herrat, rauhoittukaa.

-- Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea
kohti.

-- Mielestäni te ette kiivastu kylläksi! _Siveysopin_ professori
pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi
hän irvistäen viekkaalla äänellä:

-- Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole
tullut.

Sen sanottuaan hän katosi.




XVI.

Ruumiin saatto.


Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa
loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti,
kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät
soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen
toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä
vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä
pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.

Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana,
jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu
yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen
tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.

Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin
karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne
kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat
tantereet.

Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.

Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos
luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten
Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan
opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.

Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä
vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.

Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat
ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen
tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin
kaduille.

Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä
olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli
toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului
kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.

-- No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "_Sinisten katuvaisten_"
(veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori
"_Valkoisten katuvaisten_" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon
ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä)
priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen
itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon
korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?

-- Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot
miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän
Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole
mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä...

Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita,
huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi
ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.

-- Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa
hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja,
voihkien raskaan taakkansa alla.

Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina
pääalttarin portaille saakka.

Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki
papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat,
sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen
saaton etupäässä astuva.

Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont
vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella
vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain
kanssa.

-- Siellä puhutaan minusta varmaankin, -- tuumi Lavernède.

Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi
Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut,
säteili uhkaavasti hänen silmistään.

Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:

-- Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut
tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä...

Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin,
jotka hän kiroten otti vastaan.

-- Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.

Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston
ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa
levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä
juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.

Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen
ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan
vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas
kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen
vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään
erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa
Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina
loistivat kuin majakkatulet.

Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli
ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä
hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä
murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä,
syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot,
vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle
laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon
kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava
yksi ja sama sana: -- Eteenpäin! Eteenpäin!

Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä,
jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu
tuomiokirkon edustalle.

-- Hiljaa! huusi hän. _De profundis_ virsi, jota oli laulettu aina
asemalta lähdettyä, taukosi.

Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin
porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla
sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta,
jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia
seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
maahanpaniaisiin.

-- Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi
Lavernède hätääntyneenä.

-- Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?

-- Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei
ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä
varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää...

-- Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.

Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin
lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle
taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset
valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa
sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.

Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n
taluttamana.

Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan
kuoripukuisia pappeja.

He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä
ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä
olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä
katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.

Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen
näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun,
joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se
heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän
mielessään... Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät
heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa...

Mitä oli tapahtuva?




XVII.

Paavi Formosus.


Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla
kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.

-- Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.

Miehet tottelivat.

Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle,
jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.

Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen
mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien
päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan
ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen
kauhistus heitä ahdisti.

-- Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont,
leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka
olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.

Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen
ympärille keräytyneet munkit.

-- Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.

Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat
mustan parvivaatteen.

Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.

Ukkonen taukosi.

-- Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten
tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha
Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in
ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän
saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia...

-- Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä
kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti
Lavernède kiihkeästi.

-- Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä
käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän
teitä keskeyttämästä puhettani.

-- Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden
asemasta.

-- Vihani?

-- Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa
Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.

-- Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä
uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.

Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.

-- Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta
vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen
kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva
arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin
puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt
olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.

-- Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa
vimmassa vertaillut minua _Pimeyden Ruhtinaasen_, Lucifer'iin, jota
Jumalan isku kohtasi.

-- Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?

-- Minusta tuntuu, herra...

-- Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan
lankee..." -- _Qui gladio_...

-- Herrani!

Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut
pidättää kyyneleitään.

-- Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen
kertaan... Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä
rukoilen... herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä,
te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä... Te kaikki
Lormières'in papit...

Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.

Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä,
ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:

-- Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä
tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä
rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.

Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.

Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen
liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen
kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.

-- Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.

Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.

Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen
auttaa.

Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan
apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä
liikunnolla, sanoen:

-- Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua
piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon
velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten
virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in
entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten
eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki...

-- Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes
viisisataatuhatta franc'ia _Vanhojen hoivalaitoksen_ perustamiseen,
että hän sitä paitse on perustanut _Nuorten sairaiden hoitohuoneen_,
että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin
kolmellesadalle perheelle...

-- Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se
siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi
kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "_Piispan on
saarnaaminen kuolemansakin jälkeen_", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta
sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in
vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja
kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?

-- Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien
kauhun valtaamana.

Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat
arkun kannen ja avasi sen.

Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina
loitommalle.

Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.

Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki
vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva.
Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen
lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan
kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen
piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin
hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi
lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava
rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset
silkkitohvelit pilkistelivät esille.

Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.

-- Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän
on kuollut, aivan kuollut.

Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.

Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja
katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia,
antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla,
milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa
erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.

Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan
ilmaisivat huolestumista.

Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia
kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi
tämä todellisuuteen.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla
oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata
piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt
velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te
kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet
tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia,
ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja
kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta,
jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat
virkaveljeni...

-- Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut
ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon
hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme...

-- Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä...

-- Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on
täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan
ja orpoja kasvattamaan...

-- Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken
teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta
antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät
virastanne, jopa pannaankin julistaa...

-- Minuako pannaan... Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko
hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata
papillista arvoani.

-- Varokaa itseänne!

-- Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!

-- Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. --
Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!

Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.

-- Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli
paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja
kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.

-- Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi,
osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.

Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä
tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan
lähteä pois.

-- Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.

Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:

-- Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella
äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista
tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi
Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja
haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta
paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen
oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli
ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan... Minä, joka
tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in,
Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin,
lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan
minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin,
määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies
ole ansainnut sitä häväistystä?

-- Ei ole! huusi apotti Ternisien... Herrat kapituulin jäsenet, teitä
petetään, teitä petetään, uskokaa minua...

-- Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä
kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen,
riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet
Pyhän Ireneon holveihin.

-- Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.

-- Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan
papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.

-- Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!

-- Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole
vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.

-- Lormières'in kansa?

-- Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin
ruhjoisi se teidät murskaksi.

-- Kapinaako?

-- Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen
Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen
aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus
loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen
julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa
vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.

-- Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.

Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa
tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna
tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt
arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja...

... Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen
kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan... Entäs sauva sitten! Oi,
sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti
se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!...
Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin
hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! -- Kumpa saisi kantaa tuota
säteilevää sormusta sormessaan!... Hän ei voinut kauvemmin vastustaa
himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa
poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan
jäiseen käteen.

-- Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti
Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.

-- Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on
tapahtunut?

-- Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman
rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten
häntä käsi kohotettuna.

-- Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.

Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä
rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn
asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi
teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen
lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden
kohtaus.

Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical,
arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina
Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.

-- Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini
päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies,
vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.

Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta
Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät
yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.




XVIII.

Munkit.


Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.

Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in
vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän
hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että
Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas
äkkiarvaamatta.

-- Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö
sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.

Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella
mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä
miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.

-- Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että
herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa
tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille,
että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.

-- Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on
tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.

Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.

-- Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apotti
Lavernède.

-- Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte
unohtaneet papillisen kutsumuksenne.

-- Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä
Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi
maailmalle...

-- Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus,
se on: pelastaa se.

-- No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti
työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille.
Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.

Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään
tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.

-- Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,
Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.
Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänen
perheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?

-- Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna
kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut
tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa
Pyhän Ireneon hautaholviin.

-- Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.

-- Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä
tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä
kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen
häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!...

-- Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja
kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.

-- Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme
rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei.
Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta
ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö
niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme
pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä
lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te
pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin,
jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää
omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana
saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi
antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.

-- Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun
haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta
sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien
päämies... Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo
hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on
syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan
levittämällä.

-- Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen
työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.

-- Maallikot ovat meidän vihollisiamme.

-- Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.

-- Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä
arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se
ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.

-- Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi
Lavernède vihan vimmoissa.

Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?

-- Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.

-- Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja
pelastakoon kirkon perikadosta!

Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten
silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in
vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi
graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui
polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin
jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota
hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää
ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista
äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,

-- Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä,
lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.

Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.

Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu,
oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko
voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan,
ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset
läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat
raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne
yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan
vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat
hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty
päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.

Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä
olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu
anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista,
joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in
huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan
epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla
hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan
teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine
miekkoineen.

Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema
muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat
katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä.
Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä
sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien
käsille.

Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita,
aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli,
villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkun päälle.

Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa
tarkoituksessa irroitettu hartioilta.

Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle
ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän
epätoivoissaan.

Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle
rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.

-- Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan
vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme
hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.

Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.

-- Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.

Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti
sen yhteisellä voimainponnistuksella. -- Lähtekäämme, komensi apotti
Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi
vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.

Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.

Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.
Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.

-- Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.

Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle,
paraiten suojattuun paikkaan.

-- Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla
sanomatta.

-- Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.

-- Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon
avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.

Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.

-- Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!...

Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein
priiori.

-- Pelkäättekö häntä?

-- Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.

-- Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän
sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta
huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin
usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!

Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat
vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä
teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.

-- Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman
hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme
ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä
puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin
pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten
pitää täällä vahtia.

-- En käsitä teitä, isä priiori.

-- Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän
uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi,
luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista
kuolemata.

-- Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apotti
Lavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.

-- Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä
tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko
ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan,
tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni
paavilliseen kansliaan.

-- Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien
päällikkö.

-- Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti
Lavernède liikutettuna.

Sitten juosten ryhmästä ryhmään:

-- Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin
täytyy kirjoittaa Romaan...

Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten
lähtenyt tiehensä.

-- Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont
saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.
Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa... Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala!

Hän lähestyi ruumisarkkua... Hän tarkasteli huolellisesti viittoja,
jotka sitä peittivät... Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja
näytti niitä lukevan... Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle...
Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua.
Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.

-- Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.

Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen
sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen
nousemaan.

-- Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä
on pääsevä tuomiokirkkoonsa!

Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen
rajuilmaan ja katosi.




XIX.

Herra Clamouse'n vistipeli.


Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä
koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.

Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon
torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen
pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan
korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen
talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.

Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä
nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua
vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.

-- Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo,
joka porttia avasi.

-- Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?

-- Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti
lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen
vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.

-- Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan
ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.

-- Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne,
voitte sairastua.

-- Onko herra Clamouse salongissaan?

-- On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.

Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen
piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä,
joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä
tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset
papit korttia!

Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen
sekaisten tunteiden raastaessa häntä.

Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä
toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne
olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän
Ireneon varapappi.

-- Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset
kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!...
Paikalla juttelemme. -- Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.

-- Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy
keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta...

-- Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut
kuullut vankilan saarnaajan sanoja. -- Piketti!...

-- Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi
ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa
pöydälle.

-- Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti... Pelatkaa herra!

Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi
herra Clamous'ia.

-- Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla
äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkun päälle sataa.

Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.

-- Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä
sataako vai paistaako aurinko siihen.

-- Vieläkin piketti!

-- Tämä ruumis oli teidän piispanne.

-- Mutta hän ei ole enään. -- Vieläkin piketti.

-- Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette
näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.

Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa
oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin
hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.

-- Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan
totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!... Koska minun
täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?

-- Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.

-- Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko
minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut
rauhaan. -- Turlot, jatkakaamme!

-- Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra
arkkipappi.

-- Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. -- No, Turlot...

-- Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon
tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei
vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä
käskenyt?

-- Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli
tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.

-- Sitten, pyydän anteeksi teiltä...

-- Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua
syylliseksi?...

Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin
Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei,
vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut
myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä
pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun -- hän tunnusti
sen viimeksi teille itsellennekin -- niin monta kertaa on maininnut
hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi
suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat
mieleni... Pääni on tänä päivänä aivan sekasin...

Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty
salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.

-- Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan
lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä,
jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa
laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis.
Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle
ruumiskappelin virkaa.

Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä
ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra
Clamousea.

-- Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot
jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa
viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.

-- Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon
piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka
hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta
ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä
riennän lukkarin luo...

Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.

-- Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on
hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.

-- Täälläkö?

-- Täällä.

-- Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.

-- Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä
äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana
sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.

-- Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun
professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.

-- No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme
vistipelimme? kysyi herra Turlot.

Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.

Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti
Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän
raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin
lattialle.

-- Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.

Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:

-- Avaimet! avaimet!

Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.

-- Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan
varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän
Ireneon avaimet, enkä teille.

Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta
apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa
eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt
surunsekainen sävy.

-- En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.

-- Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?

-- Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää,
unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän
tahdostanne.

Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana
pari askelta herra Clamouse'a kohti.

-- Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi
säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin
jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää
teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n
vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt
sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita
siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt
itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.

-- Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus
väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.

-- Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat
molemmat varapapit puheeseen.

-- Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra
varapiispa.

-- Mutta kirkkolaki... rohkeni herra Clamouse inttää.

-- Herra varapiispa -- ei kukaan sitä enään epäile, -- tulee piakkoin
koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on
hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia
hänelle.

-- Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa
pitäisi sen loukkauksena, jos... jos...

-- Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja
tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.

Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna,
sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään
kilisevää avainkimppua.

Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia,
minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä
tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin
masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla
ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi
häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta,
pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei
asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra
Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo
molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti.
Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin
Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita
vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "_rohkeiksi kuin David ja viisaiksi
kuin Salomon_." Hänen mieleensä johtui _Pimeyden Ruhtinas_ ja ne
sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.

Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon
korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän
herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten,
tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:

-- Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra
arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.

-- Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.

-- Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?

-- Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen
vanha ja tahdon kuolla rauhassa.

-- Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman
valtaan?

-- Eihän se ole minun syyni... Käsitättehän tilani, Lavernède rakas,
olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa
ruumisarkkua talooni.

-- Mutta äsken...

-- Oh, niin! äsken... Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont...

-- Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa;
sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne
vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti
Jumalaa... Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti
nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin...
Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos
teitä haluttaa.

-- Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä
vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei
onnistunut.!

Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.

-- Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään,
minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän
ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä
ottaisin ne teiltä?...

-- Jos ottaisitte ne minulta?...

-- Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä
kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.

Vanhuksen sammunut katse kirkastui.

-- Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain
tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä...

-- Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua
kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla
kädenliikunnolla.

-- Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä
vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta
vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.

-- Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava
tietää tästä...

Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi
pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.

-- Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa
sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.

Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.




XX

Ruumisalttari.


Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut
lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli
kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen
vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä
seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen
kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.

Satoi yhä.

Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi
ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän
suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista
mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen
toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa.
Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat
päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä,
loistavana.

Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin
portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle
juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan
tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka
sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin
kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä
sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut
luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.

Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana
kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-,
Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen
ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan
papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen
oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta
pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin
asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen
messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.

Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen
päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun
eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin
että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla
kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.

Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä
arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata
juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.

Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta
pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten,
että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa,
joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät
paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän
tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä
hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua
taukoamatta.

Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen
seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät
pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi.
Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen
päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli
ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.

"_Miserere mei_!..." [Armahda minua -- -- --] alkoi Kapusiinimunkkien
päällikkö messuta.

Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin
aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä
uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja...
Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka
istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen
korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin
päin.

-- Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään,
riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt
ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka
tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten
käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa
kyllä säästää aseensa hautajaisiin...

He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.

He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut
virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.

Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi
mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in
laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka
läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä
liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen
komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat
somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.

Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.

-- Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède.
Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä
kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä
joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan,
jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin
hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa
tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan... Menkää sukkelaan!

-- Te ette siis tule mukana?

-- Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo,
pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa... Sieltä lähden
hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista
ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon
seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit...

He erosivat.

Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden
tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti
kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu
siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus
vaati.

Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti
työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo
aikasin aamulla.

Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta
saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko
laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla,
hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat
silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean
pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain
säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä
hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin
keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat
kuninkaallisen psalmistan sanat:

    In memoria aeterna erit justus,
    Ab auditione mala non timebit.

_Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä
puhetta_.

Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät
kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle
ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin
Capdepont'in vihalle.

Kello löi yksitoista.

Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia,
viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen
ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon
Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan,
asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän
ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin
kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko,
kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.

-- Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me
uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti
rakasti.

-- Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä
jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan
haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi
jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien
huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.

Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei
hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt
hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti
oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman
häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa
nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen
uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen
pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet
hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää,
ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten
joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät
yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä
enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille
puhellen matalalla äänellä.

Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.

-- Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen
sihteeri.

-- Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.

-- Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen
esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.

-- Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahti
Dominikaaneinkin piiriori.

-- Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa
pujahtavan piiloon.

Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset
tiedustelivat läsnäolijain mieltä:

-- Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te
olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.

-- En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja...

Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan
mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:

-- Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus...

Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului
tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.

-- Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herra
Mical!

Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä,
kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.

-- Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. -- Hyvät herrat,
vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas...
Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon... Hän
olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen
synninpäästön, mutta...

Hän huoahti hengästyneenä.

-- Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai
te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan,
sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä... Kuka meistä
ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä... Se voittaa vahvimmankin
järjen...

-- Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède
tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä
julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne
ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo
vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora
kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi
sovittaa rikostaan...

-- Rikostaan!... Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.

-- Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède...

-- Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.

Sitten katkerasti ja purevasti:

-- Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.

-- Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.

-- Ei vielä, mutta kirjoitetaan.

Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa
surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin
Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti
majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa
kaikuvaan kivilaattiaan.

Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka
oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen
johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.




XXI.

Pappien komedia.


Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä,
messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat
Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä
ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat
innokkaasti.

-- Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi
arkkipappi.

-- Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. -- Hiljaan, hyvät herrat!
keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin
kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä
puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi
herraksemme.

-- Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.

-- Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin
ystävänsä?

-- Mitä se meihin kuuluu!

-- Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?

Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.

-- Mitä? mitä?... sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla
lannistui... Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän
toki? -- Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.

-- Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää
sananne, minä rukoilen teitä.

-- Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.

Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui Pyhän
Ireneon holvien alla.

    Dies irae dies illa,
    Solvet saeclum in favilla,
    Teste David cum Sibylla.

    [Koston päiv' on julma, suuri,
    Silloin muutuu luonnon muuri,
    Tietäjät näin lausuu juuri.

        A. Oksasen käännös (Säkeniä).]

Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään
liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.

-- No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan
hajamieliseksi.

-- No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisia
Pariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herra
Bonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:

-- Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille
paikalla, jos tulette nimitetyksi.

-- Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna.
Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in
tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin
hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään
piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin
siitä. Katsokaa!

Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:

-- Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos
ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni
ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan
Capdepont'ia _Tigrane'ksi_. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä
tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi
hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin... Hyvät herrat, silloin näin
minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in
itkevän.

-- Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herra
Clamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.

-- Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan
tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä
kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä
hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa
läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos
hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On
hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään,
eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita... Minä toivoin tämän voiman
tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta
kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon... Mutta minä luovun
siitä... Minä en jaksa enään... Kaikki on lopussa... Oh! tahtoisin
kuolla... Köörin ylimmäinen ääni lauloi:

    Mors stupebit et natura,
    Cum resurget creatura
    Judicanti responsura.

    [Luonto, kuolo kauhistuvi,
    Syntis-parka surkastuvi,
    Tuomari kuin julmistuvi.]

-- Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?...
uudisti arkkipappi.

-- Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon
joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään...

-- Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herra
Ternisien'istä... Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensä
Lormières'in piispaksi?...

-- Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu
kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut
tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä
kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi,
rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?... Oh, tuota pappisvaltaa!
Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen
renkaiden jo rusentavan lihaani... Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia
Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa
varmat siitä.

-- Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse
ikäänkuin itsekseen puhuen.

-- Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät
väreet alkoivat karmia.

-- Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien
täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää
erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on
Capdepont'in syy.

-- Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä... huusi vanha Clamouse.

Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.

-- Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut...
Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!...

-- Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.

-- Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään
kunnianhimoon? huusi Mical.

Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:

-- Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme
vastaan ja olemme nyt rangaistut.

Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen
koittanut pidättää.

Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa
eivät tahtoneet häntä kannattaa.

Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä,
tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas
Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa
antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.

-- Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin
kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla
riittävää rohkeutta taikka naivisuutta -- ei toiset lausuneet mitään.
Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.

Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:

    Ingemisco tamquam reus,
    Culpa rubet vultus meus:
    Supplicanti parce, Deus!

    [Herra suuri, voimallinen,
    Ole mulle armollinen,
    Tuomarini turvallinen!]

-- Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.

-- Tietysti, vastasi Mical.

-- Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin
ensimäisen luokan kirkkoherra?

-- Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis
saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne
pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja
kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.

-- Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!...

-- Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin
onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän
tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä... Kunhan edes saisin
pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle
määräsi Hautes-Corbières'issä.

-- Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata
Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään
häneltä noita onnettomia avaimia?...

-- Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen
määrättyä aikaa, valitti Turlot.

-- Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut,
häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun
kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä
tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen
menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä
mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle
alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua
alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko
naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut
minunkin, niin olenhan sen tahtonut.

-- Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.

-- Elääkö?... Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical
katkerasti.

-- Piru!...

-- Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka
leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja
meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme.
Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut
mitään meille, Jumala kaikki.

Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.

Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka
tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin
päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti
siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen
silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän
sakastin ovelle.

-- Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.

-- Kuoriin.

-- Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.

-- Parempi myöhään kuin ei koskaan.

-- Ette varmaankaan ajattele mitä teette!

-- Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.

-- Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä...

-- Syyllinen... syyllinen...

-- Herra Clamouse, teidän arvonne...

-- Minun arvoniko?... Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä
ei ole mitään yhteistä.

Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.

-- Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori
tykkänään suunniltaan.

-- Kun herra arkkipappikin menee...

-- Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.

-- Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon
kirkkoherra?

-- Olen kyllä, herra Mical.

-- Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan,
miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.

Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.

-- Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja
minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä
de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä,
jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä.
Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan
pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle
viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin
sen... En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on
syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät
vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa
tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt
paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas...

-- Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n
vihollinen; sanompa vielä senkin, että...

Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien
avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen
halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin
hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut,
olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan
hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!

Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin
raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt
noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen
sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin.
Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.

Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen,
tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken
syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä
ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli
pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan,
ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:

-- Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa
kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua
perikatoon.




XXII.

Krypta.


Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin
verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava
kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä
kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus,
viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee
torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu
rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä
paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita
kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla
kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja
raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta
veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat
selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi
kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena
esiintyy kaikkialla.

Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli
veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja
joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten
kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä.
Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä
olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden
vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.

Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in
kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta.
Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi
piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa
ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä
hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut
mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:

-- Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.

-- Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot
alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja
Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen
arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin
valaista pimeitä kierreportaita.

Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat
paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen.
Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan
siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat
alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli
luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä
Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattu _Hic jacet_ [_Tässä lepää_
s.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.

Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.

Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.

Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin
kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka
rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:

"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä
puhetta_."

Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla
innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja
hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet
yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen
kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja
täysin kourin.

-- Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä
piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää,
nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.

Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan
kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon,
silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen
lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan
tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.

Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla
ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä
puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun,
kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä
ainoastaan äännähdin nämä sanat: -- "Mihin joutuu kivulloinen äitini?"
paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa!
olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!... Siihen saakka olin
ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa
luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan,
joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut _siirtää vuoria_; mutta
nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen
sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä
että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan
antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni
kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä
asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä
hänen muistoonsa.

Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut
näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.

Hän jatkoi:

-- Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän
oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran,
soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita
tehtäviä. _Omnia possum in eo, qui me confortat_, minä voin kaikki
Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria
ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.

-- Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät
hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä
kuolema, _joka tulee kuin varas_, antoi hänelle iskun, josta hän ei
milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka
ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei
väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun
päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää
totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten
todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea
Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora,
sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki
päätöksensä!

Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.

-- Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja
luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä
Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita.
Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi
heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä
syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata
näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole
puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja
kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin
harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus,
niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten
kilven Israeliin, _Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum
in Israël_?

-- Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö,
olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman
rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme.
Suokoon hän etenkin anteeksi _sille_ onnettomalle, jossa ensimäinen
ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand
de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli
vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta
turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat:
"_Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä
puhetta_."

Puhuja keskeytyi hetkeksi.

Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun,
oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida
hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori,
varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea
käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.

Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan,
suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta...

-- Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in ruumispuhetta!... Mitä oli tehtävä?... Kärsisikö hän,
tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin
loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?... Oliko Kapusiinimunkkien
päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.

Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä
vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja
jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi... Hän värisi vihasta,
hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan,
ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä
Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun
sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.

-- Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,
Ternisien!

Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa,
heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen
avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.

-- Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet
virkaveljensä.

Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta
karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.

Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti
varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin
askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.

Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon
tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in
haudankaivaja. Tämä mies teki työtä...

Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin
entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä
aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla,
koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen
kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin
hänen nappinsa.

Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle
apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin
sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä
saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin
noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja
laskien siitä lasin _rakkaalle_ apotti Ternisien'ille, milloin etsien
liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti
Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.

-- Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin
pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.

Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan
siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.

-- Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän
piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.

-- Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.

Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia,
jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen
apotti Ternisien'in edessä.

-- Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.

-- Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita
kasvoja hymyily elähdytti... Hetkisen luulimme jo että kuolisitte,
niinkuin pyhä piispammekin... jonka äsken hautasimme... Ah! jos teidät
olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille... ja koko
hiippakunnalle.

-- Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.

-- Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti...
Katsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma...
Luonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!... Muuten, jos syvä
nöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herra
Lavernède ja herra Turlot...

-- Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani,
herra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.

-- Entäs te, Turlot?

-- Minä luulen arvanneeni ajatuksenne...

-- No, ystäväni.

-- Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta
toivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
seuraajaksi.

-- No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.

-- Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.

Hän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon
takaa, paetakseen.

-- Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.

-- Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen
innostuksen valtaamina.

Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti
Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui
kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:

-- Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!




XXIII.

Eläköön hänen ylhäisyytensä!


Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi
todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.

Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään
uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset.
Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko
syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.

Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista
kummastusta.

Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia
vastaan.

-- Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan
varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen
läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan
siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen
silmäystäkään.

-- Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään
kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.

Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä
irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin
Capdepontia kohti.

-- Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia
päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori
Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin
raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo
varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä
de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä
hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön...
Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista
täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen
edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut
sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala,
joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä,
ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi
entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut
arvottomaksi.

Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä
lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että
peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota
taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.

Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko
ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède
ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä
hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän
oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi
jalomielinen.

-- Kyllä on totta, herra, että eilen illalla... mutisi Clamouse-vanhus,
joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.

-- Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään
unohditte kaikki rajat.

-- Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi
varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista
ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka
lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna
suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin
minä!... Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka
on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa
pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En
unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita
hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta
sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän
tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan.
Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin
uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana... Epäilemättä olin minä
liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa
intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää
viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa
vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän
kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen
armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa,
että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet
pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se
tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti
ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää
meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme
inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää,
että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On
ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus
pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta
ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta
rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini,
älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä
Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa
oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle... Hyvät herrat, säälikää
niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina,
tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman
ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka
lepoa.

-- Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata
puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.

-- Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen
lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin
mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin,
joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi:
"_Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen
enään pukeudu_, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä
Augustinus... Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja
joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä -- Jumala
olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin
tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin
teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa
minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.

Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:

"_Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies:_ Särjettyä ja
nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."

Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan
saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia
ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu... Mikä muutos!... Kenties
varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että
kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana,
löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten
kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan
paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!...

Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet
riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän
astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi
uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.

-- En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa,
piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan
Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä
pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä
kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle
alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko
kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama
Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi
näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä
hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi
hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä...

-- Hänen seuraajansa... hänen seuraajansa... keskeytti rovasti Clamouse
yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.

-- Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista
kutsumustaan!...

-- Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.

Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili
jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia
askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan
enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa
jouduttamina, sakastin ovelle.

Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.

-- No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!... Tulkaa luokseni nauttimaan
jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.

-- Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoi
Rufin Capdepont.

-- Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.

-- Toisen kerran... toisen kerran... toisti herra Clamouse.

-- Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä,
jonka kaikki hyvin tunsivat.

Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman
hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.

Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken
seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti
hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta
käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi --
lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen -- oli kosketellut
tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea
ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine
säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa
verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä
kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.

Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut
ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin
hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot,
kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska
ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti
vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen,
melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista
leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen
tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti
jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa,
surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt
nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa,
nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan
kruunua.

-- Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan,
joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen
Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä
ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin
ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä...

Hän vaikeni hetkeksi.

-- Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.

Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla
silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.

-- Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin
professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.

-- Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki
silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.

Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut
lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:

-- Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon,
perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun... Olenko
todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun
kutsunut?... _Domine, non sum dignus_... [Herra, en ole arvollinen...]
Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita
rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty
tämän hiippakunnan piispaksi...

-- Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä
huudahdusta.

-- Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla
nöyryyttämään itseni alttarien juurella.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.

Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in
käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.

-- Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä
jätteillä... Mitä jos laulaisimme _Te Deum_ [Kiitosvirren], lisäsi hän.

-- Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä
ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.

Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien
että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla
järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli
pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.

Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan
ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista
ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan
Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin
hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää,
ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään
tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille,
masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme
nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä
julmana ja herättää kateutta!

Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi,
selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta.
Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.

-- Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle,
mutta minä käyttäydyn piispana.

Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan,
puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti
kutkuttavalla ajatuksella:

-- En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.

-- Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa.
Mitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on
kaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä
yhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi
paavia piispanne valitsemisessa.

-- Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin
yksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.

-- Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?

-- Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä
vastaan Israelissa.

-- Te olette siis leppymätön?

-- Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään
de Roquebrun'ia -- _piispa Roquebrun'ia_ kohtaan, miksi häntä
ylenkatseellisesti sanoitte.

-- Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.

-- Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan
saarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä
pidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.

Tämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas,
ett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi
olevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen
päälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in
toisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä
syntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo
hetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa
intohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet,
kita ammollaan ja kynnet leveällä!

Tällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä
raivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat
polvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä
pusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi.
Raivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä
äsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää
painui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä
vallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?

Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein
kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on
kirjoittanut: _Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme
välttäneet tuhmuuden_. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät
todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.

-- Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte?
kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.

-- Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.

-- Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!

-- Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont
kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin
käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän
oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin
näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui
meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet
mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen
tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.

-- Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas...
Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena
hän on ollut jo pari päivää... Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa...
Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian... -- Herra
apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että
hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen
ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan...

Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui
mitä arvokkaammalla tavalla.

-- Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti
Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä
silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.

-- Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.

Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.

-- Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien
päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa
kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että
terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa
piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni;
mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti,
jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.

Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet
arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä
piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.

Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen,
missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa,
olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont
pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin.
Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin
suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei
enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:

-- Kain, kussa on Habel sinun veljes?

Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut
mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin
uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä
hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä
hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen
aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko
pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.




XXIV.

Karku.


Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat
ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella
käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle
laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:

-- Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja!
halleluja!

Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia
viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja
maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan,
pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:

-- Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä
vastaanottamasta ketään.

Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa
itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen
etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä
juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n
varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi.
Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti.
Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivat _tehneet
piispan_, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta,
joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli
tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut
maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan
toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen
valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät
ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti
Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka
olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä
ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta
terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja
ihaili... Siinä kaikki.

Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän
todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen
ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin
häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha
johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut
ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in
suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä
luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana
valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.

Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont,
joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä
paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista
piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.

Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt
tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari,
jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä
astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja
korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata
yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän
oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia
voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi
ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa
rukoilemaan.

Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean
Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla.
Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?... Sieltä ei
ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat
Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien
päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut.
Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden
henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.

Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän
oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin
verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja,
ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan
annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän.
Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia
piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden,
että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä
työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta
itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi,
joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan...

-- Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka
äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.

-- Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?

Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi,
enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan
pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla.
-- Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän
Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun
onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan...

-- Ja jouduitte karille?

-- En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta
kun olin onnistunut aika viekkaasti -- häpeäkseni tunnustan sen --
vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta
puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan...

-- Kenen siis?

-- Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.

-- Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.

-- Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin
nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin,
joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä
kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä
isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. -- Siihen
tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!

Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.

-- Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.

-- Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta,
Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita
kolmea nimeä ei enään saa eroittaa... Onpa tämä mainiota, varapiispa on
muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja
itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua
toki!... Oh! katolinen kirkkoraukka!... Ellen uskoisi vanhurskasta
Jumalaa olevan!...

Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa
syvästä ahdistuksesta.

-- Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveli
Ternisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.

Seurasi hetken hiljaisuus.

-- Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän
näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti
taistella... Lähtekää... Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka
odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan.
Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte
hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua
Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia,
joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin
auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja
mustasukkaisina poikina...

-- Minä lähden huomenna.

-- Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen
kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt
Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen
veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta
se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily... Useita
viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan
yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen
itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont.
Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle
asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin
lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan...

-- Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.




XXV.

Kardinaali Maffeï.


Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan
elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan
aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa,
jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä.
Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen
kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa
Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon,
Candiapalatsin portille.

Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.

Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan
näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti
kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen
penkiltä.

-- Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï,
syleillen häntä hellästi.

Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan,
jota hän piti työhuoneenaan.

Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden
vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin
saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein
täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää
norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla,
muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut
Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa,
joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla,
olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan
arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.

Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.

-- Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.

-- Ja ainiaaksi, Eminensi.

-- Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna
kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua
tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.

-- Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne?
kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.

-- Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi
kardinaali hymyillen.

-- Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään...

-- Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen
kaunista, valkoista papinkättään... Ei! eilen vasta sain jesuiittain
luona _Gesù_-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte
saapumaisillaan Roomaan.

-- _Gesùssa!_... Ah! ymmärrän, itse Trézel...

-- Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta
Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin... Mutta, rakas
lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä
kirjoituksessa... Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa
ystävänne... ystävänne... Auttakaapas minua...

Apotti Lavernèdeko?

Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa... Mikä tulinen mies tuo apotti
Lavernède on!...

-- Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa
kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä,
jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän
liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "_Saatatte vielä itsellenne
jonkin ikävän selkkauksen_", sanoin hänelle satakertaa. -- Totta
puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.

Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun
hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.

-- Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot
siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen
kaunistamiseksi ei tarvita...

-- Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla...

Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti
hänen poskilleen.

Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli
kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen
liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut
sanaakaan.

Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de
Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin
uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan
suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta
kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä
puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan
teloittajaksikin.

Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä,
ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.

Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä
piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän
itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen
läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään
hänen syvemmistä tunteistaan.

Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme,
jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti
Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan
hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan
kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in
papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään
ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.

-- Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi
hän vakavasti.

-- Vakuutan sen Jumalan edessä!

-- Hyvä, minä uskon teitä... Jatkakaa.

-- Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.

-- Anteeksi... Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä
näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan
niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka
tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä
Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää
hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen
ylhäisyytensä de Roquebrun'in.

Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède
huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"

-- Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.

-- Taistelun kiihko voinee kenties selittää...

-- Ei... Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään
solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi,
seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä.
Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon
pylväänä.

-- Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti
Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys
ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että
sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana
aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia
vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.

-- Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja,
sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän
tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana
osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta.
Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole
kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä
hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä
hallitsijain vaalia... Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis
kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan
suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun,
joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi
johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.

Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi
nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä
jähmettyvänsä.

Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen
sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen
ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin
häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän
olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun
kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle
jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa
rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät
helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi
Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.

Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan
ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka
mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin
yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta
tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken
rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja
yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi
tuleminen!...

Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä
vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti
säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä.
Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti
ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:

-- Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa
apotti Capdepont'in piispannimityksen?

Kardinaali nousi vilkkaasti.

-- Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos
Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla,
muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi
tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin
tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää
ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja
hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra,
aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat
lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!... Ja mistä ajasta
alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka
kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut
niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus...
Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset
vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin,
vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, _super
petram_, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut... Tietäkää, herra
apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee
kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että
tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii,
keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään
muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa
sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten
käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin
ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä
ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon
täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut
rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo
Capdepont, siinä on viimeinkin oikea _luonne_. Suokoon taivas, että
piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!

-- Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus
pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen...

-- Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen
vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen
täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän
kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "_hänen lihaansa ja luihinsa_",
raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos
hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu
teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä,
niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa
rengonkielessä, sanotaan _perustuslailliseksi vallaksi_. Hän näytti
todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa
nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi
viekastelemaan, jopa... valehtelemaankin.

-- Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti
Ternisien kokonaan suunniltaan.

-- No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa
merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette
ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä
puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka
on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä
aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi
raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan,
tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta
ketteryyttä ja taitavuutta... Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita
Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat
pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n
juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut... Mutta
minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko?
valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet
karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja
verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie,
totuus ja elämä, "_Ego sum via, veritas et vita_?"

Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli
hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.

-- Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi
kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän
Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa,
kuulemassa häntä!

-- Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?

-- Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle
pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys!
mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "_On kuin kuulisin pyhän
Bernhardin puhuvan_", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat
mutisevan... Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä
itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle
onnentoivotuksensa... Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen,
josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti
hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että
vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei
näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista
arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean
tehtävän. -- "_Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän_" -- kuuluu pyhä
isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. --
Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia
suvaitsi Pius IX sanoa: "_Veljeni_!"

-- Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?

-- Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont -- valtuutan
teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin -- on saava
vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi
kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.

Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi
sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.

-- Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi
kardinaali.

Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä
kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.

Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.

-- No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi
ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää
siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on
uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin
ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin
teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?...

Miksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah,
mielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!... Jos
tietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat
oikeutta!... Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani.
Tivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti... Mitkä
suloiset muistot!

Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni
Monseigneur Maffeï.

Pian jatkoi hän pontevasti:

-- Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja
ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi,
tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on
apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa
teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän
ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät
kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei
millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon
ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen,
erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee
hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia
vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten
juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa
johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän
pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin
taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi
lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III,
Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette
tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen
yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä
sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta
nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen
kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "_pyhäksi
Saatanaksi_!"

Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi
ja astui ovelle.

Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.
Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in
entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä
olevan kutsua häntä takaisin.




XXVI.

Paavin ehdokas.


Apotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka
äiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä
siteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa
tietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin
fransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen
vastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.

Niinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti,
Lavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että
ihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä
turvapaikassa, _rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen
yhtymäpaikassa_, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri
pyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan
toimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen
ylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun
hän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa
vastaanottamaan _hengellisen kaunopuheliaisuuden_ professorin viran
seminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?...

Ei mitään erinomaista.

Monseigneur Rufin Capdepont oli, kuten apotti Lavernède oli
ennustanutkin, kohonnut vielä ylemmäksi kirkon palveluksessa, ja
tullut arkkipiispaksi nimitetyksi Lormières'in uusi piispa, hänen
ylhäisyytensä Tissandier, pyysi taasen saavuttaa papistonsa suosion ja
kutsui hiippakunnan papit takaisin yliseminaariin, ensin karkoitettuaan
sieltä jesuiitat, jotka hänen ylhäisyytensä Capdepont _Gesù'a_
mielitelläkseen, oli sinne asettanut heti piispaksi tultuaan.

Hänen ylhäisyydestään Capdepont'ista ei paljon puhuta; hän näet viettää
hyvin yksinäistä elämää hiippakunnassaan. Tuskin hän toimittaakseen
Herran ehtoollisen jakamista, kasteen vahvistuksessa, lähtee
arkkipiispallisesta palatsistaan, missä häntä pidättävät tekeillä
olevat teokset, jotka hän piakkoin julkaisee. Puhutaan salavihkaa _Pius
IV:n hallitusajan historiasta_, johon on liitetty sangen huomattavia
asiapapereita kreivi Cavour'in ja häntä seuraavien ministerien,
Ricasolin, Ratuzzi'n ja Menabrea'n valtiollisista toimista.

Tämä kirja, jonka mottona on nuo kolme latinalaista sanaa: "_Crux de
cruce_" [Risti rististä] (jos saa niihin luottaa, joiden on sallittu
käsikirjoitukseen vilkaista) on herättävä suurta huomiota. Kaikki
ne kysymykset, joita uskonnollinen ja valtiollinen maailma pohtii,
ovat siinä tulleet rohkean neron tarkastuksen alle ja myöskin -- niin
väitetään -- ratkaistuksi. _Syllabuksen_ absolutistiset teoriiat,
erehtymättömyyden uusi uskonkappale, jonka hartaimpia puolustajia
hänen ylhäisyytensä Capdepont oli viimeisessä kirkolliskokouksessa,
ovat siinä niin syvämietteisesti ja perusteellisesti käsitelty, että
lukija, jollei tule vakuutetuksi, kumminkin ihmettelee tekijän taitoa
ja henkistä kykyä.

Paraikaa kirjoittaa hänen ylhäisyytensä Capdepont tämän nimistä lukua:

_Kuka on tuleva Pius IX:n seuraajaksi?_

Hänen ylhäisyytensä Capdepont ei milloinkaan enään käy Pariisissa,
jossa hän nähtiin niin usein ennen. Joka vuosi matkustaa hän Roomaan
toukokuun alussa. Usein palaa hän sinne taas syyskuulla. Pyhä isä
kohtelee häntä tavalla, joka herättää kateutta, ja huhu käy, että Pius
IX panee niin suurta arvoa niihin palveluksiin, joita arkkipiispa Rufin
päivittäin tekee kirkolle, että hän on nimittänyt hänet kardinaaliksi,
vaikk'ei nimitystä vielä ole julistettu. Lieneekö tuo totta?...
Hiljakkoin käveli hänen ylhäisyytensä Capdepont uskottunsa varapiispa
Mical'in seurassa -- sillä Mical, hänkin, on saanut kunniahimonsa
tyydytetyksi -- avarassa kauniissa puutarhassa, joka vihertävän vyön
tavalla ympäröitsee arkkipiispan palatsia.

-- Totta tosiaan, teidän ylhäisyytenne, asiat Italiassa ja Euroopassa
kääntyvät siihen suuntaan, että minä näen teissä tulevan paavin, sanoi
äkkiä Lormières'in yliseminaarin entinen _siveysopin_ professori.

-- Niinkö ajattelette, Mical!

-- Juuri niin. Ranska on jo pyhälle Pietarille antanut kuusitoista
seuraajaa. Miksi ette te olisi seitsemästoista?

-- Suokoon Jumala Pius IX:lle vielä monta päivää elääkseen!... Muuten
jos pyhä isä kuolisi, niin kyllä italialainen puolue pääsee voitolle.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, teillä on pelkkiä ystäviä pyhässä
Kollegiossa, ja äänestys voisi helposti ratkaista vaalin teidän
Eminensinne eduksi.

-- Minun Eminensini!... Mical, monta kertaa olen jo kieltänyt teitä
nimittämästä minua sillä arvonimellä.

Varapiispa, jonka kuono vuosien kuluessa oli yhä pidentynyt, irvisteli.
Sitten heitettyään käytävään urkkivan katseen:

-- Mitä se tekee! mutisi hän, me olemme kahdenkesken.

Lehmusten varjossa oli rahi. Arkkipiispa istahti siihen... Hän näytti
hengästyneeltä. Äkkiä painui hänen ajatuksien raskauttama päänsä hänen
rinnalleen... Kauvan istui hän näin ajatuksiin vaipuneena.

Yhäti yhtä valppaana ja vikkelänä kuin ennenkin, jatkoi Mical:

-- Tiedän kyllä että Pius IX pitää paljon kardinaali de Angelis'ta
Fermon arkkipiispasta...

-- Sixtus V oli Fermon arkkipiispa... sopersi Capdepont vastaten
paremmin omiin salaisiin mietteisiinsä kuin Mical'ille.

-- Niin, jatkoi varapiispa, kardinaali de Angelis voisi tulla
valituksi, jos vaali tapahtuisi paavi vainajan ruumiin vieressä
_ante_...

-- Ei! ei! huudahti arkkipiispa tulisesti. Seurasi hetken hiljaisuus.

Mical jatkoi:

-- Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi,
voisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali
Hohenlohe'a.

-- Saksalainen paavi!... Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat
vielä kirkon tuoreessa muistossa... Se on mahdotonta... Jos saisimme
saksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja
sitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko
pudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?

-- Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että
uskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin
suurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä
paavin istuimelle.

Entä Westminsterin arkkipiispa?

-- Kardinaali Manningko?... Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot
ryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa
vieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties
antanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi
ylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran
valtasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.

Näiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla,
arkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän
hurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän
piti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa.
Capdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa
säkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen
tavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.

-- Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän
useat kerrat, tiaari!

-- Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla
ja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.

Rufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa.
Sitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas
kunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:

-- Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan
sekaantuneena.

Ja järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:

-- Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö
voisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!... Minäkö, syntinen,
-- sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tieten _malum
coram te feci_, kuten kuningas David sanoo, -- minäkö voisin tulla
Jesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!... Miten minä sen olisin
ansainnut?...

Hän vaikeni.

Hän jatkoi:

-- Minua kiusaa hirmuinen unennäkö... Jos kuitenkin... Ah!... Silloinpa
katolinen maailma näkisi paavin!...

-- Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.

-- Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin... Minä rukoilen, vaikene,
vaikene!...

Tämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin
professoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.

He ohjasivat askeleensa arkkipiispan palatsiin, mutta astuivat nyt
varsin verkalleen. Tuontuostakin pysähtyi Capdepont kiduttavan tuskansa
kukistamana.

-- Ei ole enään epäilemistäkään, jupisi hän, jääden vielä kerran
liikkumattomana seisomaan keskelle käytävää, ei ole enään
epäilemistäkään ettei Saksanmaa ja Italia ole liittoutuneet anastamaan
ratkaisevaa vaikutusvaltaa tulevassa paavinvaalissa. Tässä Pius
IX:n seuraajan vaalissa on tuon kurjan paljastetun, kehnon Italian
kuningaskunnan henki kysymyksessä... Tuo kreivi Cavour'in teos on
ainoastaan kuusilaudoista kyhätty markkinakoju, ja ruhtinas Bismarckin
voimakasta kättä tarvittaisiin rakennuksen peruskiveä asettamaan...
Bismarck, kas siinä mies, jonka kanssa tahtoisin koettaa voimiani.
Esitelmässään Titus Liviuksen ensimmäisestä dekaadista sanoo
Machiavelli, että kirkko on kaikkina aikoina ollut Italian valtiollisen
yhteyden esteenä. Samana esteenä tulee se vieläkin olemaan!... Mutta
mitä arvelee Ranska Saksan ja Italian vehkeistä?... No niin, jos
valtiolliset rettelöt taikka Euroopaa aina uhkaava vallankumous
pakoittaisi pyhää Kollegiota tulemaan Alppien yli, etsimään turvaa
meidän tykönämme?... Silloin... silloin Ranskan vaikutusvoima saisi
uutta virikettä, ja minä voisin tulla ehdokkaaksi...

-- Ja te tulisitte valituksi, teidän ylhäisyytenne.

-- Valituksi, valituksi!...

-- Ja jos näin kävisi, kirkon onneksi, Ranskan kunniaksi, ei teidän
pyhyytenne, toivoakseni, kieltäisi minulta hiippaa?

Hän ei vastannut mitään.

He lähtivät taas liikkeelle.

Kun Rufin Capdepont oli saapumaisillaan palatsinsa ovelle, pysähtyi
hän uudestaan. Sitten, vaipuen jälleen vastustamattoman unelmansa
lumoukseen, mutisi hän, nostaen kätensä taivasta kohti:

-- Kuka tietää? Kuka tietää?

Montgauchin linnassa, syyskuulla 1871. -- Parisissa, kesäkuulla 1872.








End of the Project Gutenberg EBook of Apotti Tigrane, by Ferdinand Fabre

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57368 ***