Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 3662 insertions, 0 deletions

diff --git a/57332-0.txt b/57332-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..3ef2f07
--- /dev/null
+++ b/57332-0.txt
@@ -0,0 +1,3662 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57332 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+ANTS RAUDJALG
+
+Virolainen kertomus
+
+
+Kirj.
+
+AINO KALLAS
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1907.
+
+
+
+
+1.
+
+
+Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä,
+rämerantaisia suosilmiä.
+
+Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, -- nämä
+kyyneleet vaan eivät koskaan valu.
+
+Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas
+reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat
+yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla
+pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä
+kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, -- joissa
+vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien
+peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja
+kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit
+viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät
+pois häiritsijää.
+
+Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin
+parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu
+vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.
+
+Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on
+kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin
+puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.
+
+Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme
+järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan
+vaihtelevat.
+
+Umpijärvet ja suot, -- ne antavat maisemalle leimansa.
+
+Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa.
+Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä
+naavakuusten juurilla, -- kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena
+pohjavetenä mättäiden välitse.
+
+Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä,
+päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.
+
+Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja
+pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa
+kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.
+
+Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt,
+Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan
+ja meni.
+
+Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.
+
+Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta
+työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi,
+huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.
+
+Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille
+tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän
+tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.
+
+"Äh, -- mitäs nyt, -- johan nyt..."
+
+Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä
+piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.
+
+Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit
+nenälleen ja availi kirkonkirjaa.
+
+"Minä olisin tullut, -- tuota -- vaimoni ja tyttäreni kanssa..."
+
+Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät
+hajamielisyydestään.
+
+"Mäe Priidu?" hän kysyi.
+
+"Niin, oikein."
+
+Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta
+vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.
+
+Sitten hän kirjoitti, -- itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:
+
+"Mäe Priidu Allik, -- hänen vaimonsa Viiu, -- tyttäret Leeni ja Liisa
+Vilhelmine..."
+
+"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.
+
+"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen,
+kuitenkaan häntä katsomatta.
+
+Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten
+nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.
+
+Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.
+
+"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.
+
+Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli
+uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä
+rintapielestä.
+
+Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään
+ilmaista.
+
+Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat
+hämillään.
+
+"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai
+sanotuksi hiki otsalla.
+
+Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut
+kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon
+kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten
+vaatteet paikkasi.
+
+Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän
+naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.
+
+Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko
+kierros oli tarkoittanut.
+
+"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa,
+jolla kysymys häntä kouristi.
+
+"Lapsivuoteeseenhan se..." vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti,
+tapulia katsellen.
+
+Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja
+käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.
+
+Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka
+urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt
+virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.
+
+Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien
+välitse huivipää tyttö.
+
+Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan
+valmistuneena.
+
+"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.
+
+Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi
+tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.
+
+Viimeinen aamen kajahti kirkossa.
+
+Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi,
+jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.
+
+Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:
+
+"Enkeli taivaan lausui näin."
+
+Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.
+
+Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellen
+penkeissään.
+
+"Ma suuren ilon ilmoitan."
+
+Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen
+kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.
+
+Ja kun hän veisasi:
+
+"Üks laps on meile sündinud -- -- --" niin yhtyi siihen koko
+kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä
+suvisunnuntaina.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla
+hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät
+vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli
+koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.
+
+Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään
+oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen
+päivineen.
+
+Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli
+eroittanut Itämeren maakunnat.
+
+Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja
+arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli
+saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja
+pani pöydälle hyrränä kieppumaan.
+
+Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja
+tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat
+neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea,
+mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja
+huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja,
+"hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin
+loppumattomiin.
+
+Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä
+kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".
+
+Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko,
+jonka kansikirjoitus kuului:
+
+"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen
+lapsilleen ja jälkeläisilleen."
+
+Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.
+
+Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja
+ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka
+harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.
+
+"Isä, mitä sinä kirjoitat?"
+
+"Tulehan tänne!"
+
+Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin
+paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun
+tyveä.
+
+"Mitäs tässä on?"
+
+Ants tavasi: "Ants Raudjalg."
+
+"Niin, -- siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja
+haarat yhtyvät sinuun."
+
+Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.
+
+"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että
+saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."
+
+Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.
+
+Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä
+itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä.
+Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä
+mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät
+tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu,
+että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli
+eheä ja päättyi häneen.
+
+Ants tavasi: "Mäe Jüri -- kuka se on?"
+
+"Olipa vaarisi isä."
+
+"Mitä hän teki?"
+
+"Teki päiviä moisioon."
+
+"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.
+
+"Sootaga Karla."
+
+"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"
+
+"Teki, -- kaikki tekivät."
+
+"Olivatko ne kaikki orjia?"
+
+"Eivät, -- vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."
+
+"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"
+
+Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:
+
+"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme,
+esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka
+ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit
+lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa,
+viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti
+kopeekan kappale)."
+
+Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.
+
+Hän luki:
+
+"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain
+joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään
+lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä
+lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle
+hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi
+kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni
+Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta
+heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan
+lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi
+varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen
+hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä
+muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."
+
+Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä
+kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.
+
+Illalla hän kysyi isältään:
+
+"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
+Auduman täti... Onko Ann tätikin?"
+
+Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian
+lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.
+
+Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.
+
+"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.
+
+Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.
+
+"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, -- se
+minua pisti", sanoi isä.
+
+Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.
+
+Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten
+olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin
+lähipitäjiin.
+
+Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui
+hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella
+jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja
+edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi
+äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen
+ja lähti veljen luo.
+
+Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi
+hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän
+kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut,
+joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut
+hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran
+haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi,
+mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen,
+niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he
+puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt
+jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä... Ulkona pyryttää, mutta
+sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, -- kaikki on pehmeää
+hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava...
+
+Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä
+puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.
+
+Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla,
+niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!"
+Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien
+ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla
+on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa
+vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.
+
+Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä
+esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia,
+joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.
+
+"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.
+
+Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.
+
+Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta
+kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja
+katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko
+posti tullut.
+
+Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta,
+kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai
+toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä
+ikäänkuin häpeillen loittoni.
+
+Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa
+ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja
+varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului
+pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.
+
+"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.
+
+Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka
+eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden
+vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa,
+jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita
+pyörittämään.
+
+Ants kuunteli, -- hymähtikö äiti, -- eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?
+
+Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos
+raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta
+ruplaa.
+
+Ants kuunteli.
+
+Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä
+taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen
+kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin
+hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati
+kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän
+kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan
+osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin
+palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa,
+hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.
+
+Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella,
+isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta
+iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan
+asujamet hyviä ja viisaita.
+
+Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.
+
+"Isä, posti on tullut!"
+
+Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän
+takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin
+askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat,
+kuinka lukko naksahti.
+
+Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään,
+vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista
+olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan
+lieden äärelle.
+
+Pari kertaa äiti meni varpaillaan takakamarin ovelle ja kuunteli.
+
+Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen
+ympärillään.
+
+Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:
+
+"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, -- eikö ne tarvitsisi uusia
+puolipohjia?"
+
+Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.
+
+Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut
+voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.
+
+Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia
+lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä
+terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta
+kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan
+liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.
+
+Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan
+kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa.
+Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne
+mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät
+harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin
+siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin
+veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin
+niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan
+kosteudesta.
+
+Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.
+
+Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä
+äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi,
+kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi
+kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.
+
+Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten
+äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.
+
+Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.
+
+"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin... sen vaivaisen
+kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, -- viskaisit
+papille vasten silmiä, -- että kehtaavatkin."
+
+Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:
+
+"Eikö mitä -- kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen
+ollutkaan. Ihka uusi raha -- vasta painettu -- tämän vuoden leima, --
+katso toki, Amalia."
+
+Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi,
+että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.
+
+Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla,
+milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla.
+Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin
+mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä
+koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset
+hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti
+pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa
+rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta...
+
+Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma
+seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka
+työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti
+ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.
+
+Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse.
+Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten
+rauta-anturoitten jäljestä.
+
+Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni
+keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset
+kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä,
+keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti,
+vastasi niistä uninen, kumea surina.
+
+Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se
+loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään
+äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä
+langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, -- kaikki
+äidin tyttö-ajan töitä.
+
+Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä
+kynttiläntekovehkeet.
+
+Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä
+käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.
+
+Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun
+oksa.
+
+"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui
+samalla etsimään sepänkojeitaan.
+
+Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet
+pesäpönttöihinsä.
+
+Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui
+Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista
+pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä
+kirjoja, -- niinkuin isä.
+
+Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha
+Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli
+Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli
+Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä
+hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla,
+kaikuvalla äänellä.
+
+Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.
+
+"Isä, kerro jotain, -- mikä _todella_ on ollut."
+
+"Kaikki se on totta, -- joka tavu."
+
+"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."
+
+Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat
+vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet
+vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän
+näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten
+ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.
+
+Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui,
+haukkui, röhki, -- kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään
+kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa
+kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.
+
+Bileamin aasista tuli puhe.
+
+Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.
+
+"Se _on_ totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.
+
+Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän
+kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki
+mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.
+
+Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, -- hänellä oli
+virkamaansa omassa hallussaan.
+
+Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän
+sen haltuunsa otti, -- vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä
+törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.
+
+Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka
+kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi
+paikalla lampaita keritty, -- takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat
+sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät.
+Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin
+sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat.
+Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin
+piikkipallonsa.
+
+Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja
+pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa
+kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan
+siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen
+heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi
+hänen kuhilaitaan.
+
+Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa.
+Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen
+hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun
+mehiläishoidolleen.
+
+Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi,
+kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean
+paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen,
+josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta
+mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot
+haltuunsa.
+
+Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan
+ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen
+aukosta.
+
+Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten
+ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin
+painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta,
+täyttä nautintoon antaumista, -- sitten taas sama aina täyttymätön,
+aina janoinen surr -- surr.
+
+Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.
+
+"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.
+
+Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy
+kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee.
+Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä
+hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle
+kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot
+typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, -- senkin
+näki Jumala.
+
+Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi,
+vaan monistuivat ja kasvoivat.
+
+Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi
+liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty
+sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.
+
+Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten
+juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.
+
+Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, --
+siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.
+
+Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki
+kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin
+kukkarot.
+
+Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja
+hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka
+eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.
+
+Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli,
+että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen
+sisus.
+
+Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli
+hymyä.
+
+"Äitisi poika!" hän hymähti.
+
+Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta
+se pahoitti häntä sittenkin, -- hän olisi tahtonut olla isänsä poika.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.
+
+Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti
+silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen
+käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle
+milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita,
+milloin lämmintä vettä parranajoa varten.
+
+Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli
+poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan,
+paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat,
+harmaavillaiset housunkantimet.
+
+Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen
+puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se
+huivi kerran jäädä sitomattakin..."
+
+Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa
+tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena,
+ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä,
+aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, -- kun Antsilta
+sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei
+selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa -- aa --
+
+Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui
+katselemaan minkä mitäkin, -- isän kättä, jossa suonet olivat
+kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan
+reuna.
+
+Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa
+häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein
+ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön
+katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että
+sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.
+
+Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki
+katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni
+takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants
+muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan
+suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo
+oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi
+piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.
+
+Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti.
+Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi
+pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän
+hajua, -- hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan
+keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui
+mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.
+
+Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan
+kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä
+vainioissa polvittelevaa tietä.
+
+Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.
+
+Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään
+äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.
+
+Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla
+Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa,
+kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli
+huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja
+kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä
+istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin,
+lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.
+
+Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut
+värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin
+nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.
+
+Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän
+joskus sattui asiaa sinne.
+
+Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita,
+toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, -- pulloposkisia,
+sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että
+posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven
+ympärillä.
+
+Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut
+saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi
+puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän
+vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta
+mureni vuosittain palasia.
+
+Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen,
+kivinen kastemalja, suuren suuri, -- siihen oli katolisina aikoina
+kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.
+
+Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja
+pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia
+kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.
+
+Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen
+puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa.
+Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat
+sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä
+kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä,
+kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella
+isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä.
+Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan
+ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä
+sotamiehen pistinhaava.
+
+Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi
+odotusta.
+
+Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.
+
+"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, --
+"pappihan sinusta tulee, eikö niin?"
+
+Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan
+luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä
+jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.
+
+Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.
+
+Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa,
+tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi
+hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka
+väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle
+viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.
+
+Avaimet olivat isän hallussa.
+
+Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta
+mittanauhaa.
+
+"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.
+
+"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa
+vetämään.
+
+Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli
+jo avannut oven ja teki lähtöä.
+
+Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin
+pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan
+arkusta mittaa.
+
+Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, -- kaiken
+kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle.
+Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan,
+joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan
+kotiveräjän hevoskastanjaan.
+
+Sitä viivaa pitkin siis, -- niinkuin lingottu.
+
+Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.
+
+Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen
+vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.
+
+"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.
+
+Ants tarttui häntä käsipuolesta.
+
+"Katsokaappas nyt, muori, -- painakaa polvenne kyykkyyn, -- nyt
+katsokaa tuota pihlajaa, -- sitten vetäkää siitä viiva, -- noin,
+tuonne, -- sieltä minä tulen."
+
+"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo
+yllätyksestä iloisena.
+
+"Olen, -- mutta mistä te sen tiedätte?"
+
+"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa
+myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, -- jumaliste, -- eikös
+ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi..."
+
+Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet
+vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto
+pursui koneen aukosta.
+
+Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, -- toisen.
+
+Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants
+kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, --
+näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.
+
+"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.
+
+"Ei mikään, -- tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."
+
+Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa
+varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen
+silmäteränsä mustiksi raoiksi.
+
+Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti
+hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen
+omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä
+kehruussa, -- kaikkialla oli hituinen äitiä.
+
+Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset
+kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat
+kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, --
+ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa
+kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja
+luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja
+katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö
+niin!
+
+Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot
+kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin
+ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti,
+ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi
+ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua
+ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut,
+äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä.
+Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa
+mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle
+suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, -- ja huoahtivat
+helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.
+
+Kerran Ants tuli äidin luo:
+
+"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin
+löytää viisauden kiven."
+
+Äiti ei edes naurahtanutkaan.
+
+"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.
+
+"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants
+itsepintaisesti vaikeni.
+
+"Isä, --" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.
+
+Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.
+
+"Vai isä --", hän venytteli ja katsoi poispäin.
+
+Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se
+olisi ollut sietämätöntä.
+
+Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää,
+ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin
+erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.
+
+Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, -- uudet
+pyhähousut polvesta rikki.
+
+Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.
+
+"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.
+
+Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.
+
+"Herrainen aika, -- ethän vaan variksen pesällä?"
+
+Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja
+odotti, -- jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? -- silloin hän, --
+silloin hän...
+
+Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:
+
+"Tuo vitsat!"
+
+Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.
+
+"Suurempia!" käski äiti tyynesti.
+
+Ants toi koko luudan, ihan totisena.
+
+Äidin suupielissä alkoi nytkyä.
+
+"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"
+
+Ääni oli ivallinen.
+
+"Sitäpä minäkin, -- äiti."
+
+Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.
+
+Mutta kesällä, -- isä oli poissa, -- piti Ants eräänä iltana äidin
+kanssa kuulustelua.
+
+"Äiti, -- eihän ole Nukku-Mattia?"
+
+"Ei..."
+
+"Eikä joulupukkia?"
+
+"Ei..."
+
+Hetken kuluttua:
+
+"Äiti, -- eihän se ole totta, että raakut ajattelevat... --"
+
+Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen
+kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.
+
+"Eivät ne, -- ajattele mitään..."
+
+Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.
+
+Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.
+
+"Äiti, -- ehkä Jumalaakaan ei ole?"
+
+Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka
+lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.
+
+"Minä en kuullut, -- sanoitko sinä jotain, äiti?"
+
+Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, -- tämä kaikki oli
+hänen syytään.
+
+Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.
+
+"Bileamin aasi _ei_ puhunut, äiti, minä en sitä usko."
+
+Siihen Ants nukkui.
+
+Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.
+
+Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin
+poikien kanssa.
+
+Ants viipyi laitumella iltaan asti.
+
+Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden
+kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka
+ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin,
+joille orava oli kävyn hileitä silponut.
+
+Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään
+alla, jalat koukussa.
+
+Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä,
+jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.
+
+Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja,
+jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa,
+yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä
+tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.
+
+Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli
+heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä
+seisoessaan.
+
+Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri
+heinäauma, äsken koottu, -- ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että
+sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.
+
+Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään,
+jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin
+rikkirevittyä.
+
+Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta
+sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja
+etäisen kuusimetsän.
+
+Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli
+söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä
+savu mateli maata.
+
+Kannon kaarnan alla alkoi liike, -- muurahaiset juoksentelivat hengen
+hädässä, -- niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.
+
+Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi
+katsomasta kantoa.
+
+Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta,
+leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.
+
+Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään
+tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän
+sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.
+
+Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi.
+Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.
+
+Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.
+
+Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan
+täynnä keskinäistä ymmärtämystä.
+
+Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.
+
+Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan,
+ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko
+sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja
+hävittäisi yhtäkkiä kaiken.
+
+Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua
+keskeyttämättä.
+
+Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka
+rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.
+
+Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha
+side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti,
+mikä oli kaunista isän puheissa.
+
+Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen
+tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.
+
+Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen.
+Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi
+seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei.
+Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan
+kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään
+ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili
+jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein
+häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.
+
+Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin
+ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli
+salattava muilta, äidiltäkin.
+
+Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään.
+Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle,
+visusti kätköön muitten silmiltä, -- isä sensijaan oli antanut sen
+läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.
+
+Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja
+huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä
+väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat
+levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin,
+sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät
+pitkänäköisinä katselivat.
+
+Ants oli tähän saakka käynyt vaan isänsä pitämää pitäjän koulua.
+
+Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli
+lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan
+hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.
+
+Isän ja äidin tahdot menivät ristikkäin.
+
+Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä
+asiassa.
+
+Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo
+yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.
+
+Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen.
+Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle
+osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän
+tähden.
+
+Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön
+ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä
+ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus
+velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.
+
+Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa
+läpi. Niin nytkin.
+
+Sensijaan päätettiin lähettää Ants seuraavana syksynä Tarton lukioon.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi
+rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat
+kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei
+näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen
+Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli
+yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.
+
+Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli
+kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa
+jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut
+läksyjään ja tiesi osaavansa, -- ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma,
+oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi,
+ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.
+
+Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään,
+nyt kai hänet kutsutaan.
+
+Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi
+esille pojan, -- taas toisesta penkkirivistä.
+
+Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua,
+mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi
+laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.
+
+"Kaksi -- neljä -- viisi, yksi -- kolme -- jaettuna viidellä... on
+yhtäkuin..."
+
+"Saat kolmosen, -- voit mennä!"
+
+Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen
+välinpitämättömyyteen, -- hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän
+melkein torkkui.
+
+Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.
+
+Taas kutsuttiin esille poika, -- edellisen vierustoveri. Hän sai
+kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.
+
+Ants alkoi pitkästyä, -- kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, --
+siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.
+
+Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.
+
+Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin
+paperipalloja.
+
+Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei
+auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.
+
+Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen
+olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja
+kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.
+
+Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli
+avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.
+
+Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:
+
+"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla
+hiljaa..."
+
+Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään
+ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.
+
+Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä,
+mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.
+
+Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään
+saksalaisia lauseparsia sekaan, -- liebe Jungen, -- ach mein Gott, --
+mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.
+
+Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan
+kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.
+
+Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin
+tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, -- ennenkuin
+aavistikaan, oli Ants esillä.
+
+Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti
+hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti
+tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.
+
+Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat
+puuttuivat.
+
+Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli
+ulkoa-opittua.
+
+Hän sai kolmosen.
+
+Itsekseen hän tiesi taitonsa viiden arvoiseksi.
+
+Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja
+pitäisi kiinni järjestyksestä.
+
+Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla
+kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne,
+hiljainen kiusaus, -- maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?
+
+Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan
+kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja
+tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.
+
+Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli
+hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän
+oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta
+tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.
+
+Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka
+tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset
+veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.
+
+Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin
+kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista.
+Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta
+meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän
+varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut
+järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan
+tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, --
+huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja
+kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.
+
+Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät
+samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä
+ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä
+oli jäänyt väliin.
+
+Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja
+kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen,
+joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja
+pikkuruhtinaitten nimet, -- muut maat saivat seurata joukon jatkona.
+
+Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan
+tapahtuma.
+
+Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo
+täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen
+tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua
+retkottivat laihtuneella ruumiilla.
+
+Hän oli opetus-istuimelle noustessaan juhlallisen näköinen.
+
+"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, -- "näette itsekin, -- tänään
+en jaksa, -- en todellakaan jaksa, -- minulla on ollut suuri suru, --
+säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, -- minä en
+voi -- en jaksa --".
+
+Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä.
+Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, -- se
+oli sytyttävä kipinä.
+
+Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu,
+kahta armottomampi tänä päivänä.
+
+Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, -- ei ole oikein!
+-- hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta,
+nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa
+hiljaisuuteen.
+
+Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen
+kielensä.
+
+Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja
+omituinen, että hän itse säikähti.
+
+Opettaja katseli heitä, aikoi tarttua viivoittimeen, mutta antoi sen
+vaipua.
+
+"Tytärvainajani tähden, -- tytärvainajani tähden -- -- o, meine arme,
+arme Tochter!"
+
+Hän ei lopettanut lausettaan, vaan peitti kasvonsa ja istui liikkumatta.
+
+"Meine arme, arme Tochter...!"
+
+Yhtäkkiä joku kuiskasi:
+
+"Nahjus itkee!"
+
+Nauru ja rähinä taukosivat hetkeksi.
+
+Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet
+vaan pingoittuivat.
+
+Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.
+
+Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi
+häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen
+juovan harmaansekaiseen partaan saakka.
+
+"Te -- ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä
+ollenkaan erityisesti Antsille.
+
+Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä
+itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä
+isälle eikä äidille.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa
+jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan
+varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle
+saavuttamattomissa.
+
+Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.
+
+Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan
+jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa
+siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon
+perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli
+kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt
+kylmiksi ja koviksi rakeiksi.
+
+Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset
+rakeet.
+
+Päivä päivältä.
+
+Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, -- eikä hän omistanut
+taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.
+
+Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen
+käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.
+
+Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin
+kätketyn käsitteen perille.
+
+Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa
+niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.
+
+Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti
+pälkähästä.
+
+Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu
+sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia
+saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.
+
+Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja,
+äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.
+
+Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät
+pyörivät silmälasien takana.
+
+Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista
+hän toi joskus osia kouluun.
+
+"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään,
+-- "olen sen itse, -- hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut
+vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, -- hm, hm,
+-- mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, -- heti
+hänellä oli jotain tekemistä muualla, -- minä kiireesti taskut täyteen
+marmoripalasia."
+
+Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea
+naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla
+täytetty ja säilytetty.
+
+"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, -- _muumion_ käsi, herra
+ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin.
+Kuivatettuja ihmisjäseniä, -- sellaista tullitavaraa ei ole herroilla
+luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi,
+-- hah ha haa."
+
+Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.
+
+"Jos haudantakaista elämää on, -- jota näin meidän kesken sanoen
+epäilen, pojat, -- niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, --
+sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat..."
+
+Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään
+kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman
+korvansa takana paremmin kuullakseen.
+
+"Kuinka se oli, -- kuinka sanoit, -- vielä kerran, -- auta armias näitä
+tshuhnia."
+
+"Herran tähden, -- kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan,
+niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, --
+vielä kerran..."
+
+Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana,
+nauruhermot kutiamassa.
+
+"Hänellä on kai jotain suussa, -- eh, Andrei Mihailovitsh, -- onko
+teillä jotain suussa?"
+
+"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.
+
+"Ohoo, -- me saamme kuulla uutisia, -- vai hampaat ja kieli -- --
+Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, -- vielä kerran, -- sama lause
+vielä kerran -- --!"
+
+Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina
+suhu-äänteet sihahtivat.
+
+Takanaan hän kuuli tirskuntaa.
+
+Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat
+suhista, -- yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen
+puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien
+sanojensa tuttua sointua.
+
+Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.
+
+"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, -- ja Henki tuli
+hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä -- niinkö?"
+
+"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.
+
+Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen.
+Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi
+hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota
+ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.
+
+Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin
+tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili,
+siitä ei ollut toinen toista viisaampi.
+
+Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.
+
+Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.
+
+"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: --
+vastaus..."
+
+"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, --
+"katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, -- sen
+pitää luistaa..."
+
+"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan
+oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se
+on tarpeellista esimakua..."
+
+"Ja dogmatiikasta, -- siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat
+enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista
+olennoista..."
+
+Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.
+
+Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.
+
+"Jaa, hyvät herrat, -- nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille
+kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, -- eikä
+suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, -- mitenkä
+me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."
+
+Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.
+
+Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata
+virallisuutta yltään.
+
+Opettaja heitti jalkansa ristiin.
+
+"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä,
+-- hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla
+paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa..."
+
+Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.
+
+Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua
+mukavuutta.
+
+Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa
+silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, -- isä
+istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja
+kertoilee raamatullisia kertomuksia.
+
+Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa
+isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista
+ikkunoista valo virtasi.
+
+Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä
+kehitettiin koteloista.
+
+Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen
+yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan.
+Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, -- sydämen pohjalle jäi yhä jotain
+raskasta.
+
+Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin
+tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.
+
+Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa
+epäselvyydessään päivänselviä, -- samoin oli uutta läksyä selitettäessä
+merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan
+sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.
+
+Aivan oikein, -- kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu,
+viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.
+
+Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden
+vaiheilla.
+
+Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat
+olemattomat ilmanvaihtajat.
+
+Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut
+niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana
+sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä
+saapuvilla, -- ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!"
+Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti
+tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui
+valituksia.
+
+Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista
+ilmasta kukaan voi sairastua.
+
+Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet
+sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään
+ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty,
+se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään
+supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.
+
+Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.
+
+Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, -- alkoi joka
+päivä pistellä samasta asiasta.
+
+Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat
+toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan
+keskustelun:
+
+"Feodor Ossipovitsh, -- suvaitkaa minun ilmoittaa, -- ilma
+luokkahuoneissa on tänään sietämätön."
+
+Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:
+
+"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, -- omin päin en voi ryhtyä
+mihinkään, -- mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa
+opettajakokouksessa."
+
+Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin
+anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.
+
+Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen
+vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.
+
+Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa
+luokkaan, -- hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti
+olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.
+
+Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään
+ja kierteli viiksiensä päitä.
+
+Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, -- mikä oli liian
+katonrajassa, mikä liian matalassa, -- missä taas oli tarjona vedon
+vaara.
+
+Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.
+
+"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin
+useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."
+
+Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti
+olkapäitään.
+
+Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä
+suoraan päässyt rehtoriksi.
+
+Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu
+osa koko koulun koneistossa.
+
+Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja
+numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.
+
+Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti
+kirjoittamista riitti.
+
+Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden
+lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille,
+olivat rehtorin ylpeytenä.
+
+Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä
+ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin
+kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan
+mukaan.
+
+Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen
+ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään,
+että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen
+alkuja.
+
+Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.
+
+Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan
+kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai
+tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla
+häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka
+tahdotte -- -- --" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista,
+10 oikeauskoista, 2 juutalaista...
+
+Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli
+ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli
+jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun
+seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään
+koristi.
+
+Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa,
+että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien
+koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.
+
+Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä,
+mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta
+siitä, että niitä todella noudatettiin.
+
+Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä
+näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle
+tuottivat.
+
+Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun
+jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi
+millimetriksi.
+
+Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja
+rehtorin omasta kaljupäisyydestä.
+
+Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti
+kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan
+rististä.
+
+Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille
+vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.
+
+Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja
+voimassa pysymään, -- se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua
+kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat
+kaupungissa.
+
+Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.
+
+Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa
+kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä
+jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen,
+vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat
+niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät
+perinpohjin, -- ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori
+ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja
+läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"
+
+Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi
+yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan
+kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.
+
+Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta
+tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.
+
+Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi
+pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli,
+kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.
+
+Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.
+
+Rehtori ei katsahtanut taakseen.
+
+He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten,
+kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.
+
+Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta
+katketa... Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, -- on kuin
+itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.
+
+Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun
+alta yhtäkkiä kumpusi.
+
+Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.
+
+Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin
+kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten
+keuhkojensa täydeltä.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan
+jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan
+tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin
+ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty,
+-- siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.
+
+Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen
+oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden
+oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat
+rinnatusten.
+
+Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen
+huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä
+muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.
+
+Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli
+täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä
+ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.
+
+Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin,
+jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista,
+tallista kävi väkevä löyhkä.
+
+Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja
+joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen
+kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.
+
+He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi
+ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, -- muuten he olivat
+omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä,
+leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, -- joskus harvoin tuoretta,
+teurastuksen tapahduttua.
+
+Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki
+tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi
+ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja
+läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle
+kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.
+
+Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän
+oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan
+raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä
+kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa
+sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien
+kanssa.
+
+Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva,
+kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.
+
+Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus,
+ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn
+iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton,
+hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin
+epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta
+huomaamatta.
+
+Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.
+Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.
+
+"Mitä nyt -- pagan vötku!"
+
+Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut,
+niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.
+
+"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.
+
+Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen
+paperin alareunaan.
+
+Antsin harmaat silmät, -- äidin silmät, -- tummenivat.
+
+"Mitä sinä nyt, -- kuuletko -- mitä sinä teit?"
+
+Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa
+keksintöään, taittoi tyynesti paperin.
+
+"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.
+
+Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja
+kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.
+
+Olihan se ihan yhdentekevää, -- nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan
+paperia, -- ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, --
+siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.
+
+Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.
+
+"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, -- "tavallisesti, kun kalossit
+vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin
+ihka uudet minulle".
+
+Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä
+karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että
+se merkitsi olla oman onnensa seppä.
+
+Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin
+moukarin varteen.
+
+"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, -- "siitä ei
+pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, -- ei saa sorahdella."
+
+"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän
+lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"
+
+"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean
+juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon
+perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä
+poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, --
+eipä vaan... Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka
+pesun kestää."
+
+"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, -- vaikkapa
+vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin
+saavat, eipähän potkusta parahda..."
+
+"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla
+kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, -- olen
+vaan Itämeren maakunnista."
+
+"Mutta sen minä sanon, -- minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä
+heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan
+ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa... Helivei, niin minä
+sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai..."
+
+"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran
+ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani,
+halveksin teitä, -- olemme kuitit!"
+
+Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.
+
+Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista
+huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.
+
+Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän
+ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen
+purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi
+kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.
+
+Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen
+purkaus.
+
+"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, -- "ei
+veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, -- minä puhun vaan itse
+varmistuakseni".
+
+Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.
+
+"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on
+soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä,
+somia häntiä, -- ja englantilainen reki, -- ja sitten minä ajan
+jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla -- ja -- ja
+-- ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, --
+ylenkatson, syljen siihen..."
+
+"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, -- ja ajattelen
+kuitenkin alituisesti."
+
+Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, -- äkkikypsänä hedelmänä,
+joka sisältä jää raakiloksi.
+
+Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.
+
+"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, --
+niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, -- sinussakin, niin lukkarin poika
+kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."
+
+"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, --
+se _on_ vaan niin."
+
+Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, -- kuusi askelta, -- taas
+kuusi askelta, -- taas kuusi, -- katto oli niin matala, että olisi
+kädellä voinut hipaista.
+
+"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, -- "mutta niinkuin
+me tulemme -- Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, -- niin silloin
+nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt... uskallappa
+ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten
+piiristä."
+
+Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.
+
+Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina
+pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.
+
+Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että
+ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu
+keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan
+kudoksen, -- täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut
+mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella
+mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat,
+pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.
+
+Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen
+omistajakin.
+
+"Sillä oli sisua sillä miehellä, -- niinkuin olisi yhtenään
+muurahaispesässä maannut, -- senkuin riiteli... Katseli tuosta tornista
+kaupunkia --, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton
+tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa
+veljeytymistä ja sen semmoista."
+
+Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat
+epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.
+
+"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, -- jolla ei
+ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."
+
+Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa
+suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen
+jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin
+päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä,
+niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, -- kun kadut
+huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja
+päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, -- silloin alkoivat kotikuvat
+kumpuilla kuin lähteen suonesta.
+
+Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun
+pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin
+turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon
+ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä
+sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin
+olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa
+naureskelivat naakat.
+
+Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten
+hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi
+viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa.
+Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi
+painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.
+
+Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään
+tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka
+rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.
+
+Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, -- samaisen
+kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, -- kadonnut olisi
+kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin
+ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä
+ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.
+
+Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä,
+sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi,
+eikä mitään tunnustettavaa.
+
+Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä
+pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki
+mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.
+
+Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän
+oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.
+
+Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta
+jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä
+vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.
+
+Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä
+vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, -- sitten aittaan,
+talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.
+
+Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja
+alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?
+
+"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja
+lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa..."
+
+Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä
+reikiä.
+
+"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä,
+punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin
+niitten aukot."
+
+Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman
+suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt,
+miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut
+samantapaiset.
+
+"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli
+lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä
+kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten
+sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."
+
+Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt
+kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt
+hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.
+
+T. T. P. T. I. K. K.?
+
+Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?
+
+Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita
+pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut
+tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet
+vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli
+vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."
+
+Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin.
+Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli
+säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.
+
+Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa
+luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin
+kättelemään ja tervehtimään.
+
+Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.
+
+Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi.
+Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan
+lakkaisi.
+
+Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.
+
+Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, -- helliä, yksinkertaisia
+sanoja, sanattomia sanoja, -- hän makasi pää tuoksuvissa heinissä,
+hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.
+
+Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa
+ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.
+
+    Tõi aga mulle toobiga,
+    Kadajadse kapaga...
+
+Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille
+istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden
+piipullisen.
+
+Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten
+istunut, hämärään asti.
+
+Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.
+
+Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona... Hän muisti
+yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut
+käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten
+johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.
+
+Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä
+seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko
+olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja
+päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan
+hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.
+
+Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.
+
+Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella
+hanhenmarssissa häntä kohden, -- kun hän tiilikivellä penkin laitaan
+kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.
+
+Ants otti korista raakun, -- kivi putosi, rauskis.
+
+Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat
+toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli
+saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet,
+yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.
+
+Kivi kävi riuskis -- rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, --
+taistelu tyyntyi, -- vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti
+kauemmaksi rauhassa syödäkseen.
+
+Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta
+kupuaan.
+
+Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita
+myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.
+
+Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein
+kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä
+oli yksinomainen pyynti-oikeus, -- talvella ne kuitenkin vuokrattiin
+kuljeksiville venäläisille kalastajoille.
+
+Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla
+mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.
+
+Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi
+paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.
+
+Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, -- verkkoa
+selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja
+erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen
+herran kanssa, -- ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä
+kannaksilta.
+
+"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.
+
+Ants kadehti metsävahtia.
+
+Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita,
+rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, --
+säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.
+
+Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, -- ainoastaan tämä oli olemassa,
+-- se oli luonnollista ja hyvää, -- ainoastaan se teki onnelliseksi ja
+tyytyväiseksi.
+
+Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan
+jotain kömpelöä.
+
+Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia
+ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, -- silloin, tällöin jonkun
+haukan, siinä kaikki.
+
+He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä
+rantamätästen välissä.
+
+Ants meloi ruuhta seisoallaan, -- ruuhen perässä laski metsävahti
+verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.
+
+Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka
+lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.
+
+Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, -- vesikuusia.
+
+Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, -- kalojen pelotteleminen.
+Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä
+pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat
+asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta
+hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa,
+joka pakotien sulki.
+
+Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.
+
+Itse hän ihmetteli, -- jaksanko todella, -- enkö väsy, -- mistä
+yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?
+
+He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat
+verkon.
+
+Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli
+ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman
+vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.
+
+"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi,
+-- ja huonosti maksavat saksat, -- ei tahdo riittää särpimiksi niin
+suurelle joukolle."
+
+Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien
+miehestä.
+
+"Kesällä minun eukkoni, -- se tuota noin, -- taas, -- se on jo
+kuudes..."
+
+Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan
+ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.
+
+Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Kesä kului.
+
+Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.
+
+Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin
+ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"
+
+Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.
+
+Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.
+
+Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta
+taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme
+tuumaa!" -- isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven,
+-- entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla
+vuosia, maasta matalasta asti.
+
+"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.
+
+Nyt alkoi kuulustelu.
+
+"No, Ants poikani, -- mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä
+Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.
+
+Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin
+tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin
+umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.
+
+Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen
+mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä
+Augustinuksesta.
+
+Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi
+penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.
+
+Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti
+väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa... joskus taas katsoi tiukasti
+poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.
+
+Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.
+
+Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä
+enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.
+
+"Entäs Polykarpus, -- minä vuonna se taas kuoli?"
+
+Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, -- eksyi vihdoin
+katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.
+
+Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.
+
+Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä
+Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä
+vaikutuksen tekisi.
+
+Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään
+ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.
+
+Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, -- penikulmien takaa.
+
+"Poika, mikä sinun on?"
+
+Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.
+
+Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni
+huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa,
+vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.
+
+Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli
+niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa
+ja kortta.
+
+Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:
+
+"Campanula patula, -- Ranunculus acris, -- Fragaria vesca, -- tämä on,
+-- tämä on joku Carex..."
+
+Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja
+köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.
+
+"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu
+heimoon Umbelliferae..."
+
+Hän häpesi sisimmässään.
+
+Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt,
+aikoiko Ants mukaan.
+
+Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä,
+niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:
+
+"No Ants, -- teeppäs nyt vähän joutua."
+
+"Minä en tule mukaan, -- tällä kertaa..."
+
+Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, -- sydän
+takoi kylkiluita.
+
+Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut
+ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän
+tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.
+
+Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota
+kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, -- jotain
+puuttui häneltä.
+
+Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja
+istui ruokakammion kynnykselle.
+
+Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua
+lattialaudasta.
+
+"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.
+
+Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt
+raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.
+
+"Ei, -- eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden _sellaista_..."
+
+Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki,
+mikä sydäntä painoi.
+
+"Äiti, minä en enään aio papiksi."
+
+"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."
+
+Äidin kädet upposivat taikinaan.
+
+"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"
+
+"Kyllä hän piti, kun olimme kahden..."
+
+Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla
+suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.
+
+Isällä oli sinikantinen vihko edessään.
+
+"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.
+
+"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten
+kirjoittanut."
+
+"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän
+ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa.
+Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty
+tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä
+ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen
+murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista
+laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."
+
+Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.
+
+"Näin minä -- nyt olen tähän kirjoittanut."
+
+"Olenko oikein arvannut, Ants --?" tuli hetken päästä.
+
+Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä,
+nyhti ja repi...
+
+Sydän oli rinnassa kivenä.
+
+"Kai se sitten -- Niin, -- mitäpä tästä nyt tämän enempää."
+
+Isä oli noussut.
+
+"Sinä et siis aio papiksi."
+
+"En, isä."
+
+"Vai niin... Niin, niin... Jos jättäisit minut yksin hetkeksi..."
+
+Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.
+
+Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.
+
+Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä
+työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.
+
+Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein
+alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen
+kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan,
+yltyvän luuvalon takia.
+
+Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka
+tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden
+alkua kaupunkiin päästäkseen.
+
+Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena
+kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, -- teeskennellä muuta oli
+valheellista.
+
+Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä
+vieraaksi.
+
+Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin
+matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.
+
+Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta
+koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.
+
+Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen
+puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.
+
+Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen
+luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.
+
+Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, -- syksyin, keväin hinaa
+vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä
+kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat
+rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin
+suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä
+vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat
+ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä
+pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta
+vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin
+rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys
+oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen
+aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne
+on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.
+
+Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä
+tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa
+Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä
+vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi,
+tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen
+kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen,
+leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi
+valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen
+sivahtaa.
+
+Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut
+järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen
+kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän
+häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.
+
+Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville,
+että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen
+tunteja muun opetuksen yhteyteen, -- siitä vaan ei ollut hiiskuttu
+kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse
+maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen
+ulkopuolella.
+
+Mutta periaate oli sittenkin sama, -- piti vaan lähettää anomus
+määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.
+
+Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin
+huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui.
+Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.
+
+Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku
+huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.
+
+Ants istui ikkunalaudalla.
+
+"Tehkää mitä mielitte, -- minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja
+äreästi.
+
+"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."
+
+Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.
+
+Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui
+suulleen vuoteeseen.
+
+"No, -- mitä te odotatte?" hän kysyi, -- saappaankorollaan vuoteen
+jalkopäätä potkaisten.
+
+"Kukapa ne nimetkin kerää, -- siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili
+joku.
+
+"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet
+nousisivat kirjoittamaan."
+
+Se vaikutti.
+
+Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja
+vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, -- sitten
+sitä viivaa pitkin, -- kuin lingottu.
+
+Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta
+suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta
+lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.
+
+Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen
+ääneensä puhuen, -- välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja
+keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.
+
+Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, -- äskeinen palava
+toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.
+
+Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille
+siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan
+valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.
+
+Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä
+ristiriidassa keskenään, -- palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.
+
+Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, -- käytännöllisyyttä ja
+toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.
+
+Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.
+
+Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.
+
+"Oppivathan lapset muutenkin viroa -- palvelijoilta, ja puhummehan me
+itsekin toisinaan."
+
+"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa
+missään."
+
+Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.
+
+"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei
+sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa
+alhainenkin, -- ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."
+
+"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä
+tarttuu, niin mennyttä miestä on."
+
+"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."
+
+Kolmannessa surkuteltiin lapsia.
+
+"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, --
+on ryssät, saksat, latinat, -- kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."
+
+"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen
+lukuun."
+
+Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen
+perille, vaikka päänsä seinään iskisi.
+
+Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui
+iltakaudet ja selitteli.
+
+Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.
+
+Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin
+anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen
+laiturista ja lähti soutamaan.
+
+Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.
+
+Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä
+kirkkaasti ja rauhallisesti.
+
+Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja
+savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja
+säännöllisissä neliöissä.
+
+Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.
+
+Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi,
+tasaiseksi rauhaksi.
+
+Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja
+kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.
+
+Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.
+
+Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan.
+Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä
+pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.
+
+Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin
+alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.
+
+Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.
+
+Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten
+voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut
+avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen
+pikkukaupungin?
+
+Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui
+tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli
+palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, --
+vanhempien piti allekirjoittaa anomus.
+
+Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun
+kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot
+ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen,
+paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen
+pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.
+
+Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.
+
+Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi
+helpolla korjattu.
+
+Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, -- hänessä nakersi
+epäilys.
+
+Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta
+vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja
+vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin
+ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.
+
+Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta
+tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki
+hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin
+uskoisivat.
+
+Toinen anomus lähti matkalleen.
+
+Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.
+
+Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen
+kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä
+kuin hengetöntä paperikääröä.
+
+Heillä oli niin paljon aikaa, -- ja niin suuri paperikori.
+
+Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen
+tuntien kohtalosta.
+
+Hänestä itsestään oli kysymys.
+
+Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan
+päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.
+
+Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.
+
+He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat
+kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten
+välistä muutakin.
+
+Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.
+
+Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.
+
+Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen
+paperikäärön, -- anomuksen.
+
+"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta
+takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen
+kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana..."
+
+Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.
+
+"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus,
+niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa
+kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden
+suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."
+
+Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin
+puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:
+
+"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää
+kaikki asetettavat vaatimukset."
+
+Antsissa nousi, nousi, -- kurkkuun saakka.
+
+Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo
+kaiken vasten silmiä.
+
+Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.
+
+Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti
+koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti
+alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.
+
+Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa
+muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden
+mutkan.
+
+Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.
+
+Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei
+sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta
+paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.
+
+Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän
+tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja...
+
+Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina
+kuin pakkopaitaan puristettuina.
+
+Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin
+puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.
+
+Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut
+ruumiillista, vaan henkistä.
+
+Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli
+ostanut.
+
+Isä kirjoitteli muistiinpanoja, -- opetukseksi jälkeläisilleen, --
+miksi ei hänkin.
+
+Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:
+
+    Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä
+    heinäkuuta vuonna... kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna...
+    ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.
+
+Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja
+heitti hiilokseen.
+
+Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta,
+ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se
+vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin:
+-- kuoli 18 päivänä tammikuuta.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Kolmas anomus jäi puuhaamatta, -- ainakin siksi kertaa.
+
+Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin
+päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.
+
+Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä
+pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä
+katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.
+
+Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli
+luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.
+
+Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku
+kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.
+
+Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua
+milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea
+lukossa.
+
+Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin
+pitkä, -- vähätpä siitä, -- hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos
+mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.
+
+Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä
+esiliinaansa itkemässä.
+
+"Lukon särkivät, -- ihka uuden matrassin repivät, -- puolen hintaa oli
+vielä juutalaiselle maksamatta..."
+
+Ants kirosi.
+
+"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."
+
+Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin
+pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet
+lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja,
+paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat
+lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.
+
+Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi
+omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia
+kirjoitelmia pöytälaatikosta.
+
+Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen
+kannelle keskelle hävitystä istui.
+
+Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti
+pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.
+
+Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa
+hän jo ehti pilkata itseään, -- siinäpä itserakkauden aihe, totta
+tosiaan.
+
+Lukekoot, -- tulkkeja tarvitsevat!
+
+Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi
+sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut,
+silloin kun toinen anomus hyljättiin.
+
+Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa
+kuin mieletön.
+
+Vaan ei, -- hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa
+kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen
+olemukseensa.
+
+He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse,
+myönsi: olen voitettu.
+
+Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui
+oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli
+antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.
+
+Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.
+
+Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä,
+joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?
+
+Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia,
+joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, -- nykyisyydessäkö vaiko
+kaukaisessa menneisyydessä, -- kuka tietää.
+
+Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan.
+Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän
+sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt
+hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä
+olevaan nuoreen mieheen.
+
+Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.
+
+"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg.
+Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja
+suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne
+vahingollista."
+
+Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä
+tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli
+turhaa.
+
+Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa
+vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin
+painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti
+puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he
+eivät päässeet irti.
+
+Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi
+koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän
+kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa
+ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain
+erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants
+kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.
+
+Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että
+kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat
+viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta,
+saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys,
+joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista
+biljaardipelin.
+
+Ants tiesi isänkin olleen hommassa osallisena.
+
+"Joko sinä luit tämän?" hän kysyi, osoittaen sormellaan uutista isälle.
+
+Isä istui ja poltteli piippuaan kiviportailla, selkä ovea vasten.
+
+"Jo..." hän vastasi lyhyesti.
+
+"Herneille pitää huomenna panna kepit", hän sanoi hetken päästä.
+
+"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants
+tiukasti ja heitti lehden menemään, -- "väsyvät kesken".
+
+"Meidän asiamme ei ole tuomita", sanoi isä.
+
+"Menen tästä hernekeppejä hakemaan", hän lisäsi, nousten.
+
+Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai
+suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.
+
+Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia
+sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.
+
+Ants silmäsi sen nopeasti läpi, -- isältä vaadittiin kaikissa
+kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.
+
+Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin
+ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.
+
+"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.
+
+Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.
+
+Kotona kävi olo tukalaksi.
+
+Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa
+vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen
+vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.
+
+Sitä oli sietämätöntä katsella.
+
+Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka
+kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset
+pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos
+suunsa avaisi, -- se oli vaikeinta.
+
+Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.
+
+Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua
+kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän
+koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän
+istui yöt läpeensä.
+
+Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi
+polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.
+
+Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi,
+väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän
+korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.
+
+Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta,
+se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.
+
+Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.
+
+Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.
+
+Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen
+omansa.
+
+Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa
+ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään
+vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan
+ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina
+sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi,
+vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko
+tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.
+
+Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä
+oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti
+vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?
+
+Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään,
+hupeni olemattomiin.
+
+Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä
+umpinaiseen.
+
+Jaksaisiko isä, -- vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä
+taistelua tuskallisella jännityksellä.
+
+Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen
+veristävät silmänsä, -- ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa,
+-- sitä ei sietänyt katsella.
+
+Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.
+
+Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän
+takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä
+kolikkoa myöten, -- yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.
+
+Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut
+kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.
+
+Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien
+vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.
+
+Isä vanheni parissa päivässä, -- isku sattui lujempaan, kuin olisi
+luullut.
+
+Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi,
+ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille
+suuren toimeliaisuuden.
+
+Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat,
+sähköttivät kaikkialle.
+
+Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.
+
+"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät
+minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen
+punnitsen, -- ja miksi Jumalan viljaa haaskata, -- mutta kyllä minun
+puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."
+
+"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se
+käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."
+
+Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti
+päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville
+saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa
+metsämökissä.
+
+Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi
+hyväksi, -- isä ei liikahtanut huoneestaan.
+
+Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli
+turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja
+siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla
+itäänpäin.
+
+Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui,
+tietämättä, mistä päästä alkaisi.
+
+Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista,
+vieläpä näyttikin yhtä.
+
+Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen
+kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa,
+ikäänkuin jäätyi.
+
+Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.
+
+"Jopa, -- jopa, -- kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."
+
+Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli,
+pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.
+
+Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi,
+meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.
+
+"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi",
+hän sanoi.
+
+Äiti, puoliksi unen horroksissa, sanoi jyrkästi:
+
+"Mitä turhia, -- varkaitten syy se oli, ja ihmisten pahuutta."
+
+Isä palasi takaisin yhtä rauhattomana.
+
+Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen
+ullakolle.
+
+Hänen oli puolta kevyempi olla, kun nurkka tyhjänä paistoi.
+
+Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä
+hänet huoneeseensa.
+
+Isä oli hyvin hämillään, mielenliikutuksen vallassa.
+
+"Tässä on sinulle kaksikymmentä ruplaa", hän sanoi.
+
+"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.
+
+Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin
+värittömiin hiuksiin.
+
+Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut
+enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.
+
+Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa
+hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.
+
+Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu.
+Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, -- hänessä oli tapahtunut
+muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, -- toiset
+väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.
+
+Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä
+ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen
+purevana.
+
+Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt
+ratkaisevasti.
+
+Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta
+varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti
+kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli
+ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.
+
+Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.
+
+Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän
+purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.
+
+Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:
+
+"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin
+seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että
+sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, -- tai
+vielä suuremmalla syyllä -- ruoska!"
+
+Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.
+
+Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli,
+joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.
+
+Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa
+säännöllisesti, ilman erityistä intoa.
+
+Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä,
+rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein
+elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg,
+lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien
+keralla.
+
+Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä
+suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut
+mitään kantaa.
+
+Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.
+
+Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään
+puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla
+vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden
+oikeuden etsiä kaikessa vikoja.
+
+Se oli hänen vahvin puolensa.
+
+Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki
+sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa,
+ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt
+tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli
+herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, -- itseensä ja oloihin.
+
+Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa
+olivat aina kuivia ja asiallisia.
+
+Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään
+ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista
+silmistään, -- se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi
+kuumimmankin.
+
+Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten
+vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria
+tyttöjä.
+
+Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen
+raiskauksen halua, -- valita aina ne koskemattomimmat.
+
+Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa
+oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja
+"kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi
+sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän
+lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.
+
+Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän
+kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin
+merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.
+
+Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän
+heidät puristi, mitään sijaan antamatta.
+
+Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia
+taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.
+
+Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä
+tulevaisuuden tuumistaan.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä,
+Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain
+liike tuntui hänestä tutulta.
+
+Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman
+päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.
+
+Ants kiirehti askeleitaan, -- ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän
+nenävarren ja poskien epäterveen ihon.
+
+"Pärt Maddisson", hän huudahti.
+
+Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun
+takin alla.
+
+"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, -- hän oli
+nähtävästi lyhytnäköinen, -- "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, -- terve
+mieheen!"
+
+"No, mistäs sinä?"
+
+"Mistäs minä, -- kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse,
+-- oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa
+vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle
+kultamurulle."
+
+"Mitenkä sinun karriäärisi on käynyt?"
+
+"Karriäärin, -- karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se,
+että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."
+
+"Mutta sinunhan piti tulla soopelinahkaturkissa...?"
+
+"Johan minä silloin sinulle sanoin, -- että joko tulen kultakaluunoissa
+tai annan sille kaikelle palttua, -- enkö sanonut?"
+
+He olivat saapuneet Antsin asunnolle.
+
+"Tule sisään", kehoitti Ants.
+
+Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli
+matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin,
+-- rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä
+virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa,
+mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.
+
+Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja
+kenkiä.
+
+Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen
+kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti
+makkaraa sisältävä.
+
+Pärt Maddisson teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa.
+
+"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta.
+Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman,
+kosketti sumu maata.
+
+"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti
+kirjahyllyä.
+
+Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana
+rauta-uunin edessä.
+
+"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi
+olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi
+voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."
+
+Pärt Maddisson laski kirjan kädestään.
+
+"Että mitä? Mikä se semmoinen on?"
+
+"Onpahan vain semmoinen kapine..."
+
+Pärt katsoi Antsiin pitkään, sanoi sitten:
+
+"Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan."
+
+"Ne ovat kaikki lähetystyössä."
+
+"Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan."
+
+"No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."
+
+Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla
+vesirinkelinauhan.
+
+"Ehkä tahdot syödä, -- syö veikkonen", sanoi Ants uunin luota
+liikkumatta.
+
+Pärt ei antanut itseään kahdesti käskeä.
+
+"No, nyt sinä kerrot karriääristä", sanoi Ants.
+
+"Mitäpä siitä kertomista... Olin kenraalin luona, -- mutta en malttanut
+olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat
+vihiä, pois potkivat."
+
+"Hyvä, -- jatkoa vaan!"
+
+"Jatkoa, jatkoa -- -- -- Olin vielä parissa paikassa, -- sama juttu.
+Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle,
+mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi
+yliopistosta. Rahaa oli vähän, -- menin työmieheksi satamakaupunkiin,
+lastasin laivoja. Taas yliopistoon... toisen kerran potkittiin, kun en
+voinut lukukausimaksuja maksaa."
+
+"No, -- entä sitten...?"
+
+"No ja no... Koetin taas kotiopettajan virkaa, -- ihan herraksi
+siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni
+pyöristin... Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä
+kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin
+tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän
+jalosukuisuutenne..."
+
+"Kerro vaan, -- miksi et jatka?"
+
+"Jatkanhan toki... Jouduin pois sieltä, -- hm, samantekevä,
+minkätähden, -- jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana,
+nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät
+ottaneet sujuakseen."
+
+"Etkö sinä vieläkään ole valmis?"
+
+"En, -- mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan
+kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa,
+matkustan ympäri."
+
+Yhtäkkiä Pärt Maddisson nousi, kädellään huitasi:
+
+"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, -- oikein aito luutaa, joka lakaisisi
+pois vanhan romun."
+
+Ants jätti paikkansa uunin luona.
+
+"Tarvittaisiin kyllä, -- mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et
+sinä siihen kelpaa, -- -- enkä minä."
+
+Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.
+
+"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren
+rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.
+
+"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."
+
+Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.
+
+Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai
+mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman
+alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa
+ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen
+heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja
+käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.
+
+"Kaikki me sille mahdumme, -- minä ja muut", hän ajatteli, ja
+kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.
+
+"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan
+ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"
+
+"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.
+
+Ants nauroi.
+
+"Siinä on hitunen tottakin, -- on jumaliste!"
+
+"Paitsi sitä, -- mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita
+yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä,
+oksattomia kurkihirsiä... Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja
+kyhmyiset... Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme
+ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta..."
+
+"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.
+
+"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua
+itsestään, -- "kysy vaikka keltä, -- en muka pidä mitään pyhänä.
+Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."
+
+"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, -- "minä heidät
+sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri
+värejä, -- niitä meiltä puuttuu, -- meillä on nyt kerta kaikkiaan
+musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla
+taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja,
+-- ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja
+laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja,
+jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa...
+Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten
+ilotulituksista koko kaupunki puhuu... Ja kaksintaistelut, -- palata
+niistä kunniakkaina arpiniekkoina..."
+
+"Niin, -- niin, 'frei ist der Bursch'... Mutta minä tietysti
+tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, --
+se on minun tehtäväni, -- kuuletko, Pärt Maddisson."
+
+Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä,
+milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin
+kaukaisten urkujen humina.
+
+Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan
+voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta
+sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta
+josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.
+
+Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.
+
+"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.
+
+"Tuuliharppu", Ants vastasi.
+
+"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen
+hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä
+katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot
+talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot
+olivat kaikki rivissä ullakolla.
+
+Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti
+hiljakseen.
+
+Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät
+laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen,
+ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas...
+
+Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.
+
+Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.
+
+Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.
+
+Sitten hän varovasti aukaisi kannen, -- tyhjäksi syötyjen mesikennojen
+keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet
+kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä,
+kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.
+
+Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.
+
+Jotakin oli mennyt hukkaan hänen vaivoistaan, hänen kättensä työstä.
+
+Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut
+itsessään niin suuren suuri?
+
+Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa
+Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen
+jo heinäkuun alussa.
+
+Raudjalg luki lukemistaan, kunnes ei enää ymmärtänyt sanojen sisältöä.
+
+Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen
+kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa
+kuukaudessa.
+
+Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut
+unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei
+äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä
+kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen,
+tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen,
+sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita
+soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.
+
+Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä.
+Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.
+
+Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi,
+että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet
+perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan,
+joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot
+kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi,
+polttiko Raudjalg.
+
+Nyt tuli ilmi kotipalturit ikkunan alla, ja aamusta iltaan savuava
+piipunnysä.
+
+Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä,
+että kieltoa todella noudatettaisiin.
+
+Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja
+avain äidin taskussa.
+
+Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.
+
+Hän viipyi muutamia päiviä.
+
+Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä
+paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.
+
+Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran
+oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.
+
+Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä
+käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.
+
+Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut,
+kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, -- kuinka hän
+oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt
+ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko
+komean paperin keskipisteenä.
+
+Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.
+
+Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea
+työ-orjia, -- se kuului joltakin, niinkuin, -- niinkuin -- ruoskan
+läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
+Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi
+yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja
+lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.
+
+Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, -- ennen aikojaan
+väsynyt virolainen koulupoika, -- ja se oli hän, -- Ants Raudjalg.
+
+Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä,
+seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, -- kaikki moision työ-orjia.
+He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin
+veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien
+selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle
+usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu
+hartioille.
+
+Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin
+riviä, ja puhutellut heitä kutakin.
+
+"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, -- teidän
+jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"
+
+"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"
+
+Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat
+ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.
+
+Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli
+moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä
+ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa
+vihtoi.
+
+Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat
+siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan
+voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä.
+_Hänelle_ tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen
+perintönsä.
+
+Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä
+sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian
+suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua.
+Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän,
+pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.
+
+Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten
+sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he
+kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.
+
+Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.
+
+Nyt se siis oli hänelle selvillä.
+
+Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, --
+vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.
+
+
+
+
+20.
+
+
+Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja
+kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa
+vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.
+
+Oli kirkas poutapäivän aamu hänen astuessaan puutarhaan.
+
+Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu,
+ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.
+
+Vasten tahtoaan hän astui pari askelta lähemmäksi.
+
+Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi
+korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo
+leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.
+
+Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen
+kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta.
+Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken
+sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän
+vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.
+
+Ants aikoi hiipiä yhtä hiljaa pois kuin oli tullutkin.
+
+Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle
+katsahtamaan.
+
+Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan
+piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen.
+Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli
+tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti
+Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.
+
+"Minä vaan vähän tässä, -- öh -- hm -- vähän tässä..."
+
+"Niin, niin, isä, -- polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se
+unettomuus siitä johtuu."
+
+Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.
+
+Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille
+silmää:
+
+"Etkö sinäkään sitä usko? -- johan sitä silloin sanoin, että ei se
+siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan
+hoki."
+
+Ants vakuutti vielä kerran.
+
+Isä kaivoi piippunsa takaisin.
+
+"Tahdotko tulta, isä?"
+
+Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.
+
+"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli
+hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."
+
+Ei, ei, -- se jäisi heidän miesten välille koko asia.
+
+Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi
+toiste kokevansa mesikennot.
+
+Hän lähti kävelemään.
+
+Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja
+varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.
+
+Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden
+häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä
+oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi
+sulautunut.
+
+Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli
+tuoksuvana apilaspeltona.
+
+Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.
+
+Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt,
+-- etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita
+ja niitten välillä umpijärviä.
+
+Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille.
+Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin
+kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että
+taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, -- taikkapa
+vaihteeksi: amo, amavi... Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu
+vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä
+virkakoneistosta...
+
+Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle
+lähetetyt vuosimaksut.
+
+Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.
+
+Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:
+
+Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia,
+epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät
+kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin
+hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot
+kypsät rypäleet hiuksissa.
+
+Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa
+takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat
+huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Ants Raudjalg, by Aino Kallas
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57332 ***