path: root/57282-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57282 ***



E-text prepared by Tapio Riikonen



KONSTANTINOPELIN VALLOITUS

Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle

Kertonut

W. O. von HORN

Suomennos






Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1902.




ENSIMÄINEN LUKU.


Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen
Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle
vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja
omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä
mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein
valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla
hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli
kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet
kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria,
jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli
kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset
naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen
tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.

Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos
tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea
tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo
näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka
taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus
kätkeytyi.

Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto
tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan
ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle
kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan
auringon kultahohteessa.

Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien
ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja
naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset
afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.

Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä
kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii.
Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa
olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin
pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia
jäänyt heiltä huomaamatta.

Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin
laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle
kumartaa. --

Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät
häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka
milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin
käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle
juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi
iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen,
riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli
kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös
erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja
ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen
katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.

Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin
katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.

Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita
kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka
lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.

Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut
puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat
leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät
jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita
kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi
tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.

Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän
ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen
sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen
soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi
rohkeita kopalluksia.

Hän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.

Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta;
jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai
hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti,
milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen
sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.

Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei
olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston
pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli
tekemisissä. --

Nyt lähestyi aga.

Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät,
kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.

Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun
kanssasi!"

"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet
kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele!
Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut
sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan
armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi
häntä kukaan voinut kuulla.

"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää,
minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."

Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä
perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut
ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui
nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut
myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä
väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi
ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle,
jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti
laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.

Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen
pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.

"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.

Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja
janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen
esteettömästi jatkaa matkaansa.

Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin
kapidschi, Ferik bei.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua
odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi
hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan
tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.

Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia,
niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka
kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta,
mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli
armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt
samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin
kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti
muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.

"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti
avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin
kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän
hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen
jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.

Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään
nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin
mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti
epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian
näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti
asteli.

Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä,
tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen
"salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka
sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.

Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin
olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta
kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan
päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi
olla, kurkisti esille uteliaana.

Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen,
hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen
huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, --
eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään
muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja
hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä
arvossa Padishah häntä piti.

Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon
läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta
ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet
pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat
kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä
kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.

Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli
toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla
koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan
saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla
"uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan;
sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä,
missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.

Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi
neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen
antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.

Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen,
jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin
kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos
kioskista häntä huomaamatta.

"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri",
sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö,
kapudan-pasha."

"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä
Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" --

Neekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden
suuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen
viitaten nuorelle armenialaiselle.

Tämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle,
joka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt
otsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas
silkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja
astui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse
keisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra
lepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla
päällystetyllä sohvalla.

"Uskovaisten hallitsija" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden
ijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi
kuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme.
Vaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen
leukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti
kaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä
silmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia
vihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen.
Tukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen
peitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani,
jota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman
suuri timantti.

Valkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa
myöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu
hienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä
koristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.

Huoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla
vaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat,
joita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla
päällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä
sen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja
näkyväisellä edustajalla, "sulttaanilla", "suurherralla" eli
"uskovaisten hallitsijalla", jolla myös on padishahin arvonimi.

Haik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi
sitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen
asentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.

Suurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman
käsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja
sanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: "nouse ylös,
Haik Tommaso, ja istuudu!"

Armenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen
ristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.

"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik", sanoi
suurherra.

"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra",
sanoi Haik, "ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa
nähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä."

"Painon mukaanhan palkka määrätään", sanoi sulttaani hymyillen ja
merkitsevästi.

"Uskovaisten hallitsija", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania
silmiin, "sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja
minun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa."

"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja
annat minulle riittäviä tietoja", sanoi suurherra. --

"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa", vastasi Haik, "mutta sinä
tiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja
pitävät tarkkaa vahtia nykyään."

"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy", sanoi suurherra, ja hänen
kaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.

"On kyllä, se on totta", jatkoi Haik; "sillä he ovat murhanneet minun
vanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut
olkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on
elossa!"

"Sinä palkitset heille runsaalla mitalla", ivasi sulttaani.

"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!" vastasi Haik
säihkyvin silmin.

"Hyvä" vastasi sulttaani. "Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan
rakentamisesta Bosporon rannalle?"

"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle,
vieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka
oikeastaan käsittää koko keisarikunnan", vastasi Haik, jonka sisu
kiehui vihasta. "Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra."

"Eräs sanoi", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: "Jos sulttaanilla
olisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon."

"Niin, voimakkaita kanuunoita!" toisti sulttaani haikein mielin
puoliääneen.

Haikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. "Kaupunkilaisilla",
sanoi hän, "ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on
varma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi
ainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin
jokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan
minun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota
Konstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo
hyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan
Itärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta,
että he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan,
ovat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi
ainakin valaa heille tulikitoja."

Muhamed II hypähti ylös. "Kenestä sinä puhut Haik?" kysyi hän nopeasti.

"Kanuunanvalajasta!" vastasi Tommaso.

"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?" kysyi
suurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.

"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan", vastasi
armenialainen; "mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että
keisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin
tarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä
puutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin."

"Pidätä hänet menemästä!" huusi kiivaasti sulttaani. "Eihän hän vaan
liene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?"

"Voit rauhoittua, korkea herra", sanoi Haik iloiten niistä toiveista,
joita hän voitti ystävälleen Orbanille; "ei hän pääse lähtemään, kun
hänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän
nostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja
salvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa
oikeutta avukseen! -- Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä
niin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi
menettäisi hänet."

"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa", huudahti
sulttaani. "Se mies minun pitää saada käsiini!"

"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija", sanoi Haik,
"mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa
odottaessaan hän on velkaantunut."

"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?" puuttui
sulttaani nopeasti Haikin puheeseen. "Minä maksan sen hänelle ja annan
kaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta
jättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!"

"Hän on sinun, korkea herra", sanoi Tommaso täysin varmana
onnistumisestaan.

"Hyvä", vastasi sulttaani, "siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!
Mutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!"

"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat
roomalaista tekoa, ja tornit lujia", sanoi Haik; "mutta pitkät jaksot
ovat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois
niinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!"

Näin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle
ja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen
kallisarvoiselle lattiamatolle.

"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen
työni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he
olisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun
syyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli
hänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. -- Katsos tässä nämä paikat,
jotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat.
Sinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia
maan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien
korjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän
työmiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei
siitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää
savea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja
kuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä
on kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi.
Rakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun
olisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa,
saadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! --
Ha ha ha!"

"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu
tämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa
mahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan
käsivarteen ja oikeaan uljuuteen."

"Sellaiset perustukset eivät pidä", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi
säihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt
hänen eteensä.

"Mitenkäs on varustusväen laita?" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti
katseensa armenialaiseen.

Tämä kohautti hartioitaan.

"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä", sanoi hän sitten pilkallisesti
nauraen. -- "Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua
latinalaisilta. -- He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta
vaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla
tulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte
irti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa
perästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat:
Kaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa
jos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin
näyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi
ihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen
vielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa
naarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta
tasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä
länsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten
silloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen
etunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin
Jumala armahtakoon! -- Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine
joukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta
koottuja!"

"Luuletko niin?" kysyi suurherra totisena.

"Kah". huudahti armenialainen, "luuletko sinä, että minua haluttaisi
panna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini
juureen?"

"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa", jatkoi Haik, "mutta
vaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi
siitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja
toivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa
kuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla
sitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä
annan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä
näet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole
ajateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä."

"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik", sanoi sulttaani
nähtävästi hyvillään.

"Surullisen, mutta todellisen!" vastasi armenialainen.

Sulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen
kukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.

"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä",
sanoi hän. "Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!"

Haik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen
huolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja
poistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena
rihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle
vaaratta.

Unkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat
loppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä
syystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi
saavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla
verukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.

Erään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten
majatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse
syvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki
kaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten
painamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä
elätetyksi lähinnä seuraavana aikana.

Anniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä,
melkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui
huomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.

"Mestari", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa
yksin säpsähti. "Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi
mukaan?"

"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän,
että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja
petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan,
minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa
ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.

"Lähde pois!" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun
kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja
tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin
valaa kanuunoita?"

"Tiedän jälkimäisiä", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.

Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi,
Tommaso?"

"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen.
"Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin
totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä
täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."

"Niinpä puhu selvemmin!" ahdisti Orban.

"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta
yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"

"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti
kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."

"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on
mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia
kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä,
mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla
työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"

"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen
jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se
on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.

"Vai niin, siis turkkilaisiakin?" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.

"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin
kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän
tunnettu."

"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi
armenialainen viekkaasti hymyillen.

"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi
rintaansa vasten.

"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä
lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon
käsirahaa sinä vaadit, sano!"

"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin
silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta
minua!"

"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi
armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"

"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?" kysyi Orban.

"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut,
ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.

Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran
antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.

"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää,
sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita
voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa
ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."

"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja
rahaa!"

"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu",
vakuutti Haik.

"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen
nousten ylös.

"Huomenna!" vastasi Tommaso.

Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin
muihin asioihin.

Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa
puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen
huoneeseen, jonka me jo tunnemme.

Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen
luonaan.

"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen
käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut
mestarin mukanasi?"

"Ja lujasti käsirahalla sitonut!" vastasi Haik alamaisesti
tervehdittyään.

"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun
palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"

"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa
puutarhassa."

Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies.
Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli
kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt
innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän
koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik
olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi
valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla
olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti
osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa
jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian
kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi
visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa
kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla
kiireellä.

Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian
kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus
hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti
loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin
edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin
hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin
paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.

Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli
läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista
nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa
vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä
syyti kultaa Orbanille.

Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II
antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin
kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle,
valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin;
mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä
linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin
tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten
huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja
noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi,
niin että se silmänräpäyksessä upposi.

Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan
samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki
suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla
kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä
enemmän hän voi häntä vahingoittaa -- ja itse ansaita rahaa.

Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan
tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen
unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu,
aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata
tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä
aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan
turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että
ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat
alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.

Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta
vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen
sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä
tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia
tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa
vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja
murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät
toisistaan.

Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin
katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin
puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.

Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta
varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria
vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui;
sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi
kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia
laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä
apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut
olla sääliväisesti hymyilemättä.

Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin
lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset
kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta
puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat
Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.

Sulttaani yksin tiesi, -- kukaan muu sitä ei aavistanutkaan -- että
kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso
tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten
kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin
rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli
teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton
tuntea.

Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren
armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen
isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli
keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä
antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on
harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin
ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet,
ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet
rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua
kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi --
ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet,
että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.

Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin
kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan
hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu
kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen
sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.

Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan
hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se
oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn
Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut,
mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.

Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo,
yhtä tyydyttämätön ahneus.

Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli
villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei
kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet
huostaansa.

Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen
täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia
uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta
Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista,
runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien
intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan
välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja
omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä
kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet
kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään
rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.

Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän
kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla
koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja.
Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai
auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä
kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään
ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan.
Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia
takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän
sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta,
voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä
katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai
onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.

Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso
hirvittävimmällä tavalla.

Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon
ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa
huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia
palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.

Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka
tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa
tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti
nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten
yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut
sisälle.

Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet
löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä
niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan
tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin
poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan
ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä
kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi
vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin
kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita
taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä
vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä
päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.




TOINEN LUKU.


Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli
Konstantinopolissa, kuin keisari ja -- Haik Tommaso. Edellinen sai
ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta
tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna
kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan
4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.

Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä,
johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan
palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää,
sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut
paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui
huoneesta.

Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana
iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin
puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan
tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.

"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta
genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä
sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän
puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi
kotosaareltamme."

"Ollos kaksinkerroin tervetullut", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.

"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata
tsekiiniä."

"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen
palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille
teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras
osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä
paperi!" -- Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä
nopeasti kätki.

"Onko se oikein?" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä
korvaan.

Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla:
"Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista,
semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."

"Oivallista", huusi laivuri. "Minä luotan siinä asiassa sinuun!"

"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin
kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.

"Kuinka paljon niitä on?" kysyi laivuri.

"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan", kuului vastaus.

"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan
muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä
koittaa!"

"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit
murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.

"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet
laivuri olikin.

"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä,
jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" --

"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi
laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa
keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa.
Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten
leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan
turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me
pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin
toiselle puolelle, niin -- ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme
Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin
ollakin pitää, ja -- sitä älä unohda -- minulla on oikeus astua
Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää
huolta tulevaisuudestamme!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo
uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.

"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä
Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo
nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."

Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat
sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta
me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän
palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen
me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja
viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he
tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista
tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi
siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni
tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on
tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä
otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten.
Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja -- kosto on suloinen!"

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja
äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti
kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata
Haikin tunteen kanssa.

"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni.
Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin
vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen
Adrianopelin porteilla, -- jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa
minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha
armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun
hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen,
jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin
selkään.

Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa
nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet
näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian
väsyttävä.

Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja
osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei
hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki.
Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia
hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja
toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen
vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä
tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta
hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön
tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia
pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.

Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin
tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska
hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen
turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai
siitä syystä mennä mukiin.

Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan
ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei
kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti
kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti,
mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa
korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.

Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki
oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana
astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.

Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin.
Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään
oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren,
oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu
Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta
Konstanttinopelissa.

Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen
sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja
ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja
vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä
harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä
vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa,
että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun,
he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman
lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan
runsaan palkan.

Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä
teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että
sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista.
Halil pasha ei luottanut Haikiin.

"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin
hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös
kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? -- Minusta, profeetan parran
kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo
oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."

"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?" kysyi
sulttaani. "Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen
olisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta
olkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti,
ennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä
sentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot
lähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole
häpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien
kreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa
koristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan
puolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen
ihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni
täytettynä!" --

Halil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed
hänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi
tehtävän!" --

Hän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen
voimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin
rautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut
Halil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut
hänen päänsä päälle.

Anatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä
ja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli
ennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat
sisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan
kreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka
turkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.

Sellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti
tekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai
estetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt
koitua hyötyä kreikkalaisille.

Mielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta
vaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut
suuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi
lausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.

Haikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä
raamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli
liitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla
juoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita
tosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä
majansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan
niin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki
epäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja
liittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo
viekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä
tarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt
hän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa
laajalle ulottuvia muureja.

Eräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin
matala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi
olematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan
vaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu,
että siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti
ulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin
kätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi
tarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen
aikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.

Tämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui
siihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi
osannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.

Pääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten
lähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla
arapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta
suunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat
siten vaaran.

Kultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki
pantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun
alkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta
miestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen
Konstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä
heidän patterinsa sijaitsivat.

Sulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla
profeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun
se nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon
jokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.

Viisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa
uskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin
teltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla
Orbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla
alustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen
apulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina
valanut.

Kesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu
niiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.

Piiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli
ravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä
sulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.

Kun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä,
niin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo
ensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen
perivihollisensa.

Mutta tiesikö sulttaani, tiesikö Orban sen?

Haik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle
niin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. --

Tuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle
huusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.

Onneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti
tuoda hänen eteensä.

He laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti
herättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän
nopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.

Myös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat
kolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä
keisarin teltta seisoi.

Lähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän
terävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen.
Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä
kimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan
Aja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen
kupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä,
ennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa,
mihin hän oli aarteensa haudannut.

Se paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen
porttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan
surmansuun.

Kun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja
kaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa.
Se ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen
täytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin
erittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea
ruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa
kantavuutta.

Haik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava
kanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa
ja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean
suuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi.
Hän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen
jyrähdys kuuluisi.

Mutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren
määrän ruutia. --

Äkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki,
jotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka
seisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina
kaatuivat maahan; mutta -- kuulaa ei tullut. -- Se putosi etäälle
maahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi
ja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä
ilon ja voitonriemun ääniä. --

Sulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi
etäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan
kauheata vaikutusta.

Mikä näky hänelle tarjoutui! --

Pirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. -- Se itse oli palasiksi
särkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan
lataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän
ruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan
hehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen
janitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta
nähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita
verilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa.
Itse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista
kivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi
murskaantunut.

Kalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi
joutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin
olisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin
käsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan
käyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi
vierähtänyt hänen jalkainsa eteen.

Kun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen
riemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut
säikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi
lähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu
loisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli
tehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.

Sulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli
ankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään.
Sillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja
hävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. --

Turkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus
sulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa
toiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan
käyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei
niiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei
kummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan
kanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta;
kaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin
sulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua
hyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.

Sen lisäksi tuli toinen kovan onnen kolahdus.

Turkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona.
Siihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman
suuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi
tämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja
venetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin
kreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä
pitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa
viettäneet.

Tässäkin piti sulttaanin kokea syvä nöyryytys.

Juonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen
ystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli
tavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa
keisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista
laivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin.
Pian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka
käskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi
suurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja
suurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa
pois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet
onnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt
hyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin
piiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.

Kello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua
laivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa
ratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa
voiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä
laivaa.

Kaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan,
että taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi
tykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.

Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan,
etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä
tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi
lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille
lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin
puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä
käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta,
joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa,
ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa
heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan
ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät
lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon.
Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi
turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän
pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut
kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri
mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.

Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi
mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja
onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla
näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos
leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä
koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän
toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan
Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin
kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen,
joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja
todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla
kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta
ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni
niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos
hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen
tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon
ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan
hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt
tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he
ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.

Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha
Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle
keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä
toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että
Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi
väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta
hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine
miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun
tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja
saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.

Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi
täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä
huomatakseen kaikki tarkalleen.

Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa,
sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota
päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän
vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan,
leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja
sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan
hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia
tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman
bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin
ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän
kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren
rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.

Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti
mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli
tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan
kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja
Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta
rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto
huumasi hänet ja hänen miehensä.

Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi
uudelleen, -- sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä
yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. --

Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä
laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka
Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka
oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.

Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti
sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä
laivaa hinaamalla satamaan.

Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin
riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi
vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi
polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle
tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä
kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos
huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa
valtaan.

Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja
sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta
ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki
kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti
sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin
helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan
tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.

Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena
nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi
ilmoille ajatuksiaan.

Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan,
kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta
kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen
miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa
hallitsemaan ja suojaan viemään.

"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin
ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman
minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä
maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä
jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän
sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja
kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että
hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."

"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki!
Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta,
niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."

"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.

Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se
loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.

Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä:
"Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se
onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten
leikkiä!"

Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään
tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten
katujen vilinään.

Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen
portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi
polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen
oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi
näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi
kirkkaaseen kuun valoon.

"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin
usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa.
"Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen
suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."

"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä
tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan.
Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"

Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja
hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi
hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin
vastaanottohuoneen oviverhoa.

"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden
varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä
neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki
herransa puheille.

Neekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:
"Haik!"

"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen
sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen
hovitapa määräsi.

Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"

Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle
lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen
puhutteluaan.

"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi
tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä
taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia
kreikkalaisia vastaan!"

"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella
tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu,
korkea herra! -- Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi
vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen
kauniin alun."

"Missä ja miten?" huusi sulttaani hypähtäen ylös.

Tommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja
valitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä
ilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: "Kaupunki oli sinun, korkea
herra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku,
uskovaisten hallitsija", jatkoi hän, "eikä se jää sikseen, jos tahdot
kuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia."

"Puhu, puhu!" huusi sulttaani innoissaan, "ei vielä koskaan ole sinun
neuvosi ollut huono!"

Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen
sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän
sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän
hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua
yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin
vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia
apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa
voiton sinulle."

"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi
sulttaani katkerasti.

"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi
sulttaanin edessä.

Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän
pilkallisesti.

"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi
Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi
sohvan tyynyille.

"Annappa kuulla!" sanoi suurherra.

"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden
päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.

"Tunnenhan minä!" oli sulttaanin vastaus.

"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun
käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi
merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun
sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun
ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos
aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta
huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan
puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet,
herra?"

Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka
seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen
ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan
pashaksi samalla!"

"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi,
ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka
on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja,
että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun
sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"

Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon
kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs
kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain,
Haik?" --

"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä
korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten
oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee
Jumalansa armolta!"

"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä,
vaan myöskin elämänviisautta!"

"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului
Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.

Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt.
Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle
arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi
Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik
vallan hyvin tunsi.

Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan
janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat
tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!"
Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja
syöksyi ulos.

Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen
silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi
hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa
tehtävää!"

Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja
sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää,
pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sillä aikaa kuin
sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön
selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen,
luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja
hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.




KOLMAS LUKU.


Haikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun
jälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.

Loistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja
merimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen
saattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski
kapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä
kohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään
Halil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille
Maritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja
leveä miekka kupeella.

"Voi Suleiman bei parkaa!" kuiskasi muudan soutaja. "Sehän on
kapidshi-bashi, suurherran pyöveli."

Padishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset
seurasivat häntä.

Silloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran
laivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti
polvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.

Sulttaani ei viitsinyt edes katsoakaan häneen.

"Mene alas odottamaan tuomiotasi!" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen
loppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan
viepiä portaita kohden.

Sillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat
arvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.

Kun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman
bei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes
kaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti
tuskallinen hiljaisuus syntyi.

"Nouse ylös!" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja
kun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: "Uskosi ja
herrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin
suurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa
valloitetuksi? -- Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt
liikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston
satamassa?"

Nämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka
täytti hänen mielensä..

Mies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena:
"Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?"

"Puhu!" vastasi padishah terävästi.

Hän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle,
niin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa
menettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama
oli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota
helvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja
jonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa
vetäytynyt takaisin tappelusta.

Kapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut
muitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen
sanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.

"Olet ansainnut kuoleman", sanoi hän Suleiman beille, "mutta minä
tahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele
Aleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet
laiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee
parannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa."

Kapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet
luotaan menemään.

"Korjaa luusi, petturi!" huusi hän ja kääntyi pois.

Mies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen,
lähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla
hevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin
vihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä,
vaikkakin häpeän tahraamana.

"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden
onnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!" sanoi sulttaani
ja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja
hallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle
divaanille.

Suurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli
vanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston
monissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei
oikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka
sentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.

Sulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean
otsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa,
että juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä
neuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy,
miksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska
neuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen
uskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.

Liekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä
padishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta -- Halil pasha joutui
äänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada
taistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava
parempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta
siinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli
mahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.

Vihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman
suunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki
neuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan
hallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman
toimeenpanemiseksi.

Koko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä
rehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen
tukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata
voideltiin paksulti talilla.

Laivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja
laskettiin sitten aivan samalla tavalla "kultaiseen sarveen."

Ihmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia,
jotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi
laivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he
olisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä
yössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja
innolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.

Koko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja
vaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan
ilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei
ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan
armenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada
sen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi
sen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, -- hänhän oli koko tuon
Konstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.

Olipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin,
taistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä
taistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla
puolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli
valitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain
taistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin
sotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan
valtakuntansa kaikista osista.

Iloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti
arapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä
suosiossa.

"Eikö Haik ole vielä ollut täällä?" kysyi sulttaani.

"On toki", vastasi neekeri. "Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi
palaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti
takaisin ennen sen loppua."

Sulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä
kullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta
neuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden
heittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta,
ennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin
loistamaan.

Vanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle
tarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään.
Juuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen
kapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.

Armenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut
syrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä
huomannut.

Kannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran
aikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran
pidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin
varrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti
pääsi joka puolelta.

Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Kun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia,
hiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet
muurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli
määrätty kello kolmeksi iltapäivällä.

Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille
nuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan
joka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä
kädessä ja näytti olevan rakennusmestari.

Kun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion
matalaan majaan ja sanoi vanhukselle: "Minut lähetti arkimandriitti
Basilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman
korjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt
täytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti
ja jätä minulle avain!"

"Niin, herra", vastasi vanhus; "mutta minulle on ilmoitettu, että eräät
korkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta
neuvotellakseen salaisista asioista!"

"Mitäpä minä herroista välitän?" nauraa hohotti arkkitehti. "Sitä ennen
minä olen jo aikoja kotonani."

Suntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven
toisella puolen, poissa ukon nähtävistä.

Niin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan
rakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se
voitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla
äänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt
selville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka,
josta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta
sellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän
esiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.

Mitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden
häväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen
kirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki
epäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun
taakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.

Hetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen
suntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan
pyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta
iltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille
suojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen
verenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.

Kun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut
kirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea
lukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.

"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa", sanoi hän vanhalle miehelle.
"Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!" Ukko myönsi sen ja
he erosivat.

Mutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori
arkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle
ja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa
päin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun
taakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha
piispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä
hiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia,
karkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän
havahti suloiselta ettoneeltaan.

Kenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin
suurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä
vaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan
kapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava
toimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.

Kun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos
ja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi
ulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä
kertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti
uskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin
avuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli
muureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden
kaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.

Kepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa,
käyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui
ehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta
sittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle
koska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen
hyvinkin tarvitsi.

Vasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia
seurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän
onneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.

"Eikö minun korvani ole kuullut Haikin ääntä?" kysyi hän.

"Hän vaatii kiireesti päästä sinun puheillesi korkea herra!"

Haik astui sisälle.

Ystävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: "Kiitos neuvostasi,
Haik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!"

"Älä huoli siitä, korkea padishah", vastasi Haik nopeasti, "ja kuule,
mitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se
pitää sinun viisautesi panna toimeen."

Nyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten
aikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi
hänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja
että luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.

Padishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska.
Länsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja
venetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva
tuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus.
He pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä
vastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun
kreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla
heittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin
laivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle
valumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka
paikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti.
Mutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi
ainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle
tuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää
vihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden
neuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia
kanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka
puolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.

Se oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani
ja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä
leiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin
piiritettyyn kaupunkiin.

Padishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen
hänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä
kiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista
laivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat
Galatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi
yöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä
sulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka
paljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli
tuonut.

Suurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa
suulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia
epäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän
sukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä
kukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti
vähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta
sinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden
puuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt
aarteittensa määrää.

Täydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli
kulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset
olivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä
"kultaisen sarven" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen
yhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.

Niin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta
hän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.

Tuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän
liittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi
melkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten
laivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.

Hehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian
riensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten
laivaston sisälle.

Silloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun
turkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon
laiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko
miehistöineen päivineen.

Tämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön
pimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät
tienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.

Toinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti
turkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään
upposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli
täytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät
takaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä
kuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.

Kun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset
riemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia
katsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren
vihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.

Iloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka
oli häntä vastaan ottamassa: "Sinä olet väärin arvostellut, Halil!
Allah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni
hankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen
uponneet meren pohjaan."

Halil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi:
"Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen
pyhä nimensä!"

Sillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan
tuntuvampaa vahinkoa aikaan.

Tukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua.
Mieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä
täällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa
armenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena.
Samoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin
aikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys
onnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.

Pienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä
seurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli
niistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin
myöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta
senkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli
kaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen
apuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen
tarvitsi.

Turkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui,
mutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta
varovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään
turkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että
turkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan
samoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään
menestystä.

Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi
keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi
kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja
jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti
vaan turkkilaisten intoa.

Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin
vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä
hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen
kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän
piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.

Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra
käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta.
Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he
saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät
ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat
vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset
sulttaani pidätti itselleen.

Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä
hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien
uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki
olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon.
Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä
turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa
siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli
komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa
vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun
remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi
niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.

Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin
turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. --

Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki
käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan
muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön
aikana.

Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli
todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan
turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen
lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.

Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt
kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä
tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.

Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa,
jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään
kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä
kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.

Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli
suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi,
että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen
turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa
oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku
hänen ovelleen.

Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla
täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että
vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin
kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat
olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan
tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen
raskaasta syyllisyydestään.

"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän
puoliääneen. --

Mutta -- kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut
väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. -- Se oli joku ystävä! -- Mutta
kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi
kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun
oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. -- Hänen täytyi
päästä pois, ja tulija pidätti häntä.

"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen,
Isidor, sinun ystäväsi!" --

"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo
pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! -- Mutta --
voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? -- Mutta mihin? Jos minun onnistuu
avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan.
-- Jakaa? -- Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen
on ikävää."

"Tommaso!" kuului ulkoa rukoileva ääni. "Etkö muista pyhää lupaustasi?"

"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani
pitäminen ei juohdu mieleenikään!"

Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei
armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota
uskotonta ja poistui neuvotonna.

Haik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.

"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun
aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli
hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli
hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen,
lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave
talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi
muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.

Hämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan.
Se laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti
kirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa
tanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty.
Voiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan
saaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista
turkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa
menoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt
turkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut
luulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.

Nyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. -- Mutta
samassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa
ja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle
puolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.

"Saas tästä sinä, roisto!" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja
hyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana
suhahti aivan hänen korvansa vieritse.

"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!" huusi hän nauraen pilkallisesti ja
muutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota
hänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän
janitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä
lävitse.

Sulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat
olivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa
ja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin
luo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli
puoliyön.

Tämä sotaneuvosto ei tosiaankaan näyttänyt iloiselta.

Huolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit
saivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon
nousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä
turkkilaisten kesken.

Tosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista
laivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu
mastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan
vesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui
leirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen
mielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.

Eikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan
tulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä,
nämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän
niitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.

Ylipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin
Konstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli
lähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli
ostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä
todistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa
kuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että
hänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei
muka ollut hukassa.

Halil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että
väkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa
äänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen;
kuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan
vielä lykätä yleistä rynnäkköä.

Vasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin
puheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista
molemmista huhuista.

Haik nauroi. "Korkea padishah", sanoi hän, "usko minua, ne ovat
kreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi
rohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi
venetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni
kaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina
lähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään
sitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva
palasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin
tuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää
rakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!"

"Entä unkarilaiset?" kysyi sulttaani.

"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari
rukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden
kristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää
jokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole
tehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät
heidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan
luuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin
avuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani
sinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!"

"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata", sanoi sulttaani.
"Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?"

"Tee niin, korkea herra!" huudahti Haik, "tee niin, ja jos minä olen
erehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä
tiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi".

Kului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik
johti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään
unkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto
purjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka
huuhteli Italian ja Kreikan rantamia.

"Olisi hullutusta", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa
havainnoistaan, "jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit",
sanoi hän, "ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi
puolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä
enää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki
Hebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä
Ksilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan."

Mitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti
murrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla
oli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.

Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten
kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta
olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan
kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja
piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka
toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen
toivoa.

Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa.
Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28
päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon,
jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen
paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin
olisi hän saanut kuolinsakramentit.

Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi
saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän
vihasi äärettömästi -- ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa.
-- Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut
aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan
etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin
taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa
kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka -- jos
hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran
raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin,
käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista.
Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.




NELJÄS LUKU.


Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä
varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli
nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa
kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? --

Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin
kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana
alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja
leirissä.

Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena
houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat
sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen.
Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria
aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.

Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan
alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä
kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat
kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin
urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen
maljaa vuodatettaisi täyteen.

Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia
vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon
urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka
kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta
myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä
pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä
ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan
juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja
minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin
ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. --

Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin
kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin
raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan
toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan
julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään
janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin
verenhimoiset tiikerit.

Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli
keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.

Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja
ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan.
Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun
yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun
täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin
ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten
sijalle aukkoihin.

Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois
taistelusta, -- koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin
pelastamisesta.

Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi
takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari
täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin
haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen
synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään
sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan,
tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi
hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan
nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista
peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei
horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi
muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään
ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.

Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta
jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti
lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti
hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen
urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka
pakenivat.

Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä
se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.

"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki
ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia,
jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille
sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän
ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin
pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat
pakenivat. --

"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja.
Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen
erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan
turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen
Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit,
heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. --

Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten
pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi
vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen
horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt
vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin
toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa
särkenyt muuria maata myöten.

Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin
ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja
hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä
tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän
voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti
lamauttavaa kauhistusta.

Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he
hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia
kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta.
Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.

"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi
keisari epätoivoissaan.

Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. --
Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen
turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan
keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen
ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. --
Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen
ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten
kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut
vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.

Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan
kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen
katsomatta.

Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset
vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja
valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne
päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.

Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet
kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin
voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä
saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen
orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu
vaan otettiin vangiksi.

He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita
saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä
vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta
hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.

Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun
turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään,
eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu
niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne,
ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja -- ellei heidän
paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja
auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta,
mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.

Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys
onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä
kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja
kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.

On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että
nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren
patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan
eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen
ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina
voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian
sydämeen.

Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten
Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan,
suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa
myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista,
olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen
tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään
hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (=
viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa
pettymystä!

Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean
tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. -- Tässä
alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!

Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja
vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen
kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran
huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.

Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin,
samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin
niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä
ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus
ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.

Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä,
mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt
telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.

Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että
kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa
osissa sen herrana.

Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin
porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti
sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja
pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik
Tommaso.

Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain
silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan
navakassa pohjatuulessa.

"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän
puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja
sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta --
Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.

Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen
oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan
vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä
sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi,
joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan
esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan
ja tätäkin hänen tekoaan.

Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan
sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä
kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.

Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun
avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen
siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän
tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo
silloin osaksi oli sen tehnytkin.

Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei
tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan,
varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään
puuttunut.

Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden
löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten
paljon aikaa.

Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan
seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata.
Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka
ehkä aikoi siihen kajota.

Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui
siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.

Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä
ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän
varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski
sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.

Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus
hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä
kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja
puhtaita helmiä.

Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa?
Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja
helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken
rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.

Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen
veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen
jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta
vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.

"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron
toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden
lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa
ympärille.

Ferik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.

Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen
kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä
hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos
hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja
teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut
saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös,
ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin
pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin
mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei
ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.

Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti
miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä
mattoja myöten hänen taakseen.

"Haik, mitä sinä teet?" huusi hän hänelle äkkiä. --

Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä
ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"

Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai
hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki,
rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin
iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään
huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.

Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita
huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.

"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja
kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.

Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä
ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä
semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan
huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille
kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat
miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he
kaikki tunsivat.




VIIDES LUKU.


Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta
täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita
täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan
sadon ja voittajain vimma.

Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi
hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa
Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset
kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen
pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen
rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä,
nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.

Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa
uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.

"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena
sellaisesta raakuudesta.

"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä
antama vastaus.

Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku
rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin
ulos.

Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski
hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan
uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä
rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa
tunnustussanat hänen perästään.

Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti
rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi,
samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien
Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.

Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin
suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun
vangiksi.

Hän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin
puolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja
pelottomasti.

Sen jälkeen hän kysyi, missä keisari oli.

Silloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet,
toinen haavoitettuna, toinen kuolleena.

Sulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut
niinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät
tienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.

Vihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan
olleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin
ruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.

Syvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet
ja vakuutti sen olevan keisarin pään.

Sulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta
jokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.

Notarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen
etupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän
näillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin
sulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen
luontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet,
joiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.

Voitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa
selkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla
raivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen
kauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt.
Hänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi
voinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin?
Mutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun
kanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt
valtasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat
ilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.

Kapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista
neekeripäätään hänen edessään ja sanoi: "Korkea padishah, kuule
orjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä
hirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi
ryöstetty!"

Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli
tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?"
huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani
loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"

"Haik Tommaso!" vastasi neekeri.

"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin
kalpenevan.

"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!"

Muut palvelijat ja orjat astuivat esiin.

"Me kaikki todistamme sen!" huusivat he.

"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä
hän tiesi.

Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan
arkun avaimen. --

Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan.
Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut
mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" -- Hän vei
kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden
ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" -- Sitten
hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.

Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, --
silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto
seisoi. Se on totta!" --

Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin
hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:

"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?"

"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta
minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva,
viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi
ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen
lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt
toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin
minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin
pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä
sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen
rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."

Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!"
sanoi hän.

Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon,
joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän
kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui
silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis
hänellä oli se kumminkin?"

"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen.
Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran
näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko
viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi
arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän
tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes
vyölaukku tuli täyteen".

"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen
livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.

"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri
voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin
jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan
taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut
pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."

"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa
jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin.
"Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"

"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin
hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" --

Sulttaania puistatti.

"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö
omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."

"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta
sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."

"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden
ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian,
orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota
kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen
uskottomuuteen!"

Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa
tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten
kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat
harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja
vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän
tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta
hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin
tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57282 ***