diff options
Diffstat (limited to '57281-0.txt')
| -rw-r--r-- | 57281-0.txt | 2153 |
1 files changed, 2153 insertions, 0 deletions
diff --git a/57281-0.txt b/57281-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a72fb0a --- /dev/null +++ b/57281-0.txt @@ -0,0 +1,2153 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57281 *** + + + +E-text prepared by Tapio Riikonen and Tuula Temone + + + +MORSIUSMARSSI + +Kirj. + +BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON + +Suomentanut Maila Talvio + + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Oy, +1922. + + + + +Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista +pelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun. +Useita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän +tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli +tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt +kuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli, +vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen. + +Pelimanni _Ole Haugenilla_, joka eleli köyhänä torpparina korkealla +tunturin juurella, oli tytär _Aslaug_, ja tämä oli perinyt isänsä +mainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko +olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, +käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, +omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, +_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa +veljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi +kerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen +aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika +kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli +ollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä +tulee toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saa mitä +tahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että +sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan +kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole +Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien +ihmisten tulisi pelätä. + +Ole Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja +vanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto +oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä +se enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele +sitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena +kuin Haugenin torpantyttö! -- Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa +vaikutusta. + +Niin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa +on, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin +päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina +lienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii +ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan +verraton. + +Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli +onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi +kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon +ovelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, +mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua +ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina +varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi. + +Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin +mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, +että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista, +joita harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_. Marssia näet +rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin +Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; +ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut +palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja +marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen +nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä +pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa +marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään +ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. +Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei, +niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta +ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! +Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän +mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta +siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli +Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt +rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan +ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt +nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin +entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse +oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, +mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. +Mustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä muuten oli -- oli antautunut +kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi +hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin, +joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja +hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle +yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua +ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; +sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun +Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle, +että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, +tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat +vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa +ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen +Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana +hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte +loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin +olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta. +Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat +kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa. + +Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat +muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten +Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin +paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: +otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin +kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille +ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä +vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli +aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen +tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat +toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin +sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liikepääomaa!_ +Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta +ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä +ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun +12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen. +Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme +kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, +merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, +papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä +viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että +Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, +että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas +velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden +ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa +ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka +he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli +omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa +vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen +rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan +kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan +_enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua. + +Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta +vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti +myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko +suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee +käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille +varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. +Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä +pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin +rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. +Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja +kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli +toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan. + +Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli +uskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia +yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi +siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären +kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän +edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan +sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi +nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi +verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta +onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti +ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi +kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen _huutoon_, +että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee +liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; +sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli +hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen +asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja +kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys +aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet +että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle +maatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa ennenkuin poika itsekään huomasi +-- ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle +puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla +huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina +hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista +toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa. +Hän ei sitä katunut. + +Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta +ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut +tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai +ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan +oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt. + +Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita +sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä +kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni +lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet +itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, +kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi -- se oli +tytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni +kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä +päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin +nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri +ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen +taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien +mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi +todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli +pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei +äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi +häntä suostumaan. + +-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotettavaksi +itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat +hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä, +millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme +poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse +joutua pulaan. + +Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä. + +-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen. + +Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt +ettei tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vain +riittäisi voimia! + +Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan, +niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty +perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko +paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät, +joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää +juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan. + +Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin +molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli +"myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen +onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä +oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla, +mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, +miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin +vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, +mutta eivät olleet mistään tietävinään. + +Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden +uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. +Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine +perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa +kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia -- se oli +liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että +suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; +olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että +nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa +juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän +antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, +että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka +oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua +ollut harrastanut laulua. + +Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi +panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he +ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että +kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana +rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat +he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa +soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka +seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen +välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja +sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä, +varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on +kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, +miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin +loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, +ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. +Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta +morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä +äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille. +Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta +korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, +lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään +kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta: + +-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään +morsiusmarssinsa soida! Hih! + +Joukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä +kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata. + +Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen +kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet +valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan +aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen +huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. +Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän +rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän +saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin +onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli +heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen +äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta +kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät +suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan, +katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen. + +-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon. + +Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten +hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan +noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet +asiaa, kun tulivat kansan joukkoon. + +Surullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että +sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta, +kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin +kujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli +joutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon. + +Kuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona. +Kaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku +suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli +lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin +määrännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi +kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut +tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, +joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä +laaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta +tavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki, +että talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat +"rikkaruohoksi", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta +arkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat +harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi +Endrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä +tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti +senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja +itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään +morsian ollut tähän kirkkoon tullut. + +Hän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän +todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille, +teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. +Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa +liikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen +mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi +katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan. + +Kaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei +hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin +ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja +oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää, +lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin. + +Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut, +oli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut +terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa +oli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt +että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen +kärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän +lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi. +Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten +Hän otti senkin. + +Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että +he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen +kadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet +uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui +sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten +tila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he +saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun +lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin. + +Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme +vähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin +julistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin +yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan +Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli +kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden +lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken, +jolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei +muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären; +molemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä +ollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko +he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen +viimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän +kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin +kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat +yksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan +lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja +kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet +lykkäystä. He eivät uskaltaneet. + +Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden +kahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli +sitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua +suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. +Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli +ollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki +niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, +joka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä +Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten +kanssa. + +Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen +Mildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin +uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen +kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän +salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa +luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä +oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi +iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno, +kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset +panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin. + +Mildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat +vanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha, +saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja sentähden +pysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona. + +Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään! +Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään. +Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat +itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan +hiljainen. + +Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat +paikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He +rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät +rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät +Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä. + +Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He +kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa. +Mutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla +kummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät +he yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja +liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille +kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas +hiljaisuus ympäröi heidän taloaan. + +Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä +morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja +kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen +häneltä. + +Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä +tiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui +työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid +koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?" +Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden +paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän +kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain +vastasi: + +-- Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi! + +Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään +syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui +sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle +morsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin, +ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin +vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu +oli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen +vanhempiinsa. + +Lapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja +osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti +olla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat +niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten +suuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde +huoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti +ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän +varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta +kaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin +heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja +työteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä +naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta. + +Isovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta +esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin +ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä +kahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat +raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla +taas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa +se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo +huvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja +olemaan "oikein kilttejä tyttöjä". + +Kun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen, +saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä +tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle +ollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja +vastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja +isovanhempien hiljainen ilo. + +Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista +ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti. +Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän +makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään. + +Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa +pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti +kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada +Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin +voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä +saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun +hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon +hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa +kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään +uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: +soitetaanko sitä joskus minulle? + +Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia +ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen +auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. +Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen +sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka +hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki, +kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän +iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä! + +Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. +Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista +vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei +oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle +sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli +kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa +naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa +ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen +astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä +mustasukkaisuuttaan. + +Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä +ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät +ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen +paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli. +Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat +tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin +luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja. +Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen +ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla +on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin +eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa +vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja +löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään +ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan +runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, -- siellä ei laulun taito +milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen +vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä +ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon +ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole +Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen +saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon +nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna +oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän +hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin +vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden +joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan +isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän +soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään +uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat +häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut +montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että +hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä +olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan +lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun +pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja +haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian +hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he +tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. +He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta +se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten +he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen +riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he +tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot +laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa +rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu +parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä +väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, +mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli +tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu +kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; +jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta +vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen +nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen. + +Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt +jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä +päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan +enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta +saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan +menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, +ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat +sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja +kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin +mistään muusta. + +Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille +noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista, +hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin +kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä +elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. +Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla +naapurikarjakartanolla. + +Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus +tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki +uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama +levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, +-- mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan, +joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen +kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä +hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen +ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta +kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, +kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" +ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. +Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; +mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi. + +Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat +vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen +täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa +ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt +röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan +kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä. + +Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan +sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee +ja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; +se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan +auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se +karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä +karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna +pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla +muutti ilmettä -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa +tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti; +se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt. + +-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu rytisytti +pensaita, sentähden minä pelästyin. + +Hän koetti hymyillä. + +-- Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; -- +Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä +-- ja jos _minua_ seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu. +[Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä +eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä +yleinen talonpoikien kesken Norjassa.] + +Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, +harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut +katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta +nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: +"mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin +ja kysyi: + +-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella. + +-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, +joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi +kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi, +näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula, +rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. +Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois +vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran +valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, +niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies +vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa +ja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi +itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, +mutta nimi oli lausuttava. + +-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun. + +Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin +väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli +ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä +välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa +vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki +siitä eroon. + +-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja +läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää. + +Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle +ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä +samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, +otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa +sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko +se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sentiensä +tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä, +missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja -- +ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren +karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: +mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, +pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet, +vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut +vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana +oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; +hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen +piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö +piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan +hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se +haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu. +Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään +tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ, +ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä +_hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä, +hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset +tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid +vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia +vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein +oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan, +pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt +harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi. + +-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä, +lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa +paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta +odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata. +Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: -- +kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli +ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy +kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet +taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas +käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen +jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut. + +Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi +pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla +pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kertasi +hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin +pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta +vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja +oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla +aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen +edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, +jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta, +että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta +lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään; +hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin +ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin +vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen +käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen +jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, +menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä +sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta, +itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! -- ja kuinka tyhmää ja +raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin, +raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira +tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti -- kömpelöstä avusta, jota hän +oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut +valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan +kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän +joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää, +sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin +vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? -- +Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? +-- -- Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin +kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen -- ja +sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman +surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana! + +Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän +paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että +jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja +antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että +Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä +illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui +ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat +taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa +metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui -- he nukkuivat samassa vuoteessa +-- ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan +katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. +Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se +tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin +nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin +hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli +päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen +iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan: + +-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala! + +Missä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut +unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän +kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen +aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet +pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää +ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana +aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko +oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki +ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin +täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi +kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei +vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti +hetkisen ja läksi. + +Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi +panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi +ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti +kutimensa ja läksi ylänteelle. + +Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut +ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin +yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen +ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut. + +Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja +tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi. +Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi +häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret +pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan +kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle, +viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen +edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut +istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, +hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli +hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen +silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa. +Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras +nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea +hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa +hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän +ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän +vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa +häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei +ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun +nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin +pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan +kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että +silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen +päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään +sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. +Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti +katkeraan itkuun! + +-- Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä +se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! +mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että +hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä +vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän +tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen +matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä +hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen +hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28 +vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi, +että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy +ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut +häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön +nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön +laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, +että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita +todella oli sama kuin hänen, niin -- niin, sitten -- ja hän nosti +ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri +loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. +Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko +paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa +tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi +riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa +seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat +peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut +takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat +karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei +kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies +hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena, +ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen +turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi +seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni +toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; +istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä +syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli +niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan +heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus: + +-- Mildrid! + +Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän +katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen +luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen +olalleen. Inga sulki hänet syliinsä. + +-- Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei +liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta +hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä. + +-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, -- minä olen +Hans Haugen. + +Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja +Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden +ja ilon tumma punerrus. + +Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille: + +-- Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt! + +Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa +tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat +nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut +liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi +Mildrid päänsä Ingan olalle. + +-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa. + +Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät +aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga +auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään +tapauksessa muusta kuin työstä. + +Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, +vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet +niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan +mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. +Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän +tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli +kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei +hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana +sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut +astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä +hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, +unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä +häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä +pitävänsä hänestä -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään +keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen. + +Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän +oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän +missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta +käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei +seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli +asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. +Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen +ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja +sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana +päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut +nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä! +Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan -- niin mitä se +mahtoikaan olla? + +Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, +tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi +paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. +Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme +muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä. + +-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan. + +-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan +Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja +nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, +jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse +saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin +hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan +koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira. + +-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid. + +-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään. + +Hetken perästä kysyi Mildrid taas: + +-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana? + +-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet. + +Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin +ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, +sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä +tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia +iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä +iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella. + +Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä +lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! +Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi +ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli +vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä +ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa: + +-- Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli, +milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö +hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! +Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut +hänen puoleensa. + +-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta +ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. +Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että +ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, +että oli purskahtamaisillaan itkuun. + +-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. -- Ei enää +hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan! + +Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi +niihin kiinni ja painoi ne alas: + +-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin. + +-- Beret, Beret! vaikeroi toinen, -- olenko minä koskaan ollut sinulle +muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle +niin kova, nyt kun minun on vaikea olla? + +Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys +poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään. + +-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä +äänettömyys. + +-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran +alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä. + +-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä +polttavassa innossaan. + +-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä +hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että +luulen kuolevani! + +-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman +hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa. + +-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista +häpeää, Beret! + +Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja +suuteli häntä. + +-- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän +ilosta kipinöiden. + +-- Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, -- ja kuinka +minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan +ja nousi sitten taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi +pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä +osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän +itki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet +ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle +tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja +hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan +_häntä_ ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin +nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki +hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä +taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren +silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka +hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. -- +Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se +tapahtui? + +Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti +mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti +Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; +mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he +nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi +heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, +oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu +puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa +karkaamassa sisaren kaulaan. + +Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja +näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. +Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat +ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; +koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi +toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä +taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia +saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat +odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari +kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä +kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin +suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans +ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja +ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä _enää_ voinut jatkua +kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää. + +-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, +johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän +oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan +Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut +tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin +kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä +omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että +hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat +valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa. +Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja +eiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän +ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään +ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! -- +Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta, +ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan +päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa. + +Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän +oli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi +kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt +vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman +vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja +kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! +Hän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti +tehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä +puhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli +kuulevinaan vastauksen: "Niin!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti +karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa +eikä karjakartanolla. + +-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret! + +Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään. +Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän +oli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät +ja kysymys: "mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat +suurenemistaan. -- Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se +olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla +saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. +Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, +niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid +lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän +entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä +huomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut +riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut +levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi +käsivartensa päälle ja nukkui siihen. + +Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä +voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän +asti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut +yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt. + +Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa +päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei +osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja +sitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan +turvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä +Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän +enää tuntenut omaa sisartaan! + +Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans +Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti +saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni +hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin +nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt +mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, +kuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja +Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli +autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle +päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki +hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi +ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä +hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa. +Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan +olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja +hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä. +Saadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle +kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai +kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, +sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven +luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla +kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän +ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt +likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti. +Olihan tavattava Hans Haugen. + +Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, +tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan +ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui +sepittämässä sanoja morsiusmarssiin. + +Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon +heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn +toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa, +saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan. + +He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että +parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. +He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle +ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja +ja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans +kantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä. + +-- Kuka sinä olet? kysyi hän. + +-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö. + +Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni. + +-- Onko jotakin tapahtunut? + +-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt. + +Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni +majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. +Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi +huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet +menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät +molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat +komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan +ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa +ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja +siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys +pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo. + +-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän. + +-- Voin, se on varma se. + +Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä. + +Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi +heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä +sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton +vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki +oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että +häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, +-- ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin +tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen +ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan +myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä. + +Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, +mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans +vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta +ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän +ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään. +Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti +eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei +hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan +kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet +silmissä. + +-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö +läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi Hans ja +veti tyttöä luokseen. -- Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen. + +Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut +häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän: + +-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He +nousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut +mitään puroa. + +-- Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei +sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt. + +Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä. + +-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja +sitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; -- +enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen. + +Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti: + +-- Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään, +ehkeikä liioin nukkunut yöllä? + +-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen +minä olen nähnyt, niin, -- hän mietti hiukan -- hyvin pitkään aikaan. + +Hans nousi. + +-- Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin? + +-- Kyllä kai. + +Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan +päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin +hän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja +kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi +häntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan, +häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli +levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski +hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja +sitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin +Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä +kaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki +turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat +kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira +nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi. +Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi +oli -- ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle +puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin? +Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista, +ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään. +Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "Mennään, mennään!" +hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin +karjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta +karjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan +koiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää +heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid. + +Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon +käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen +kättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta +nukkui nukkumistaan. + +-- Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, -- ja mene sinä karjaa +vastaan, minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli +perässä; -- ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän. + +Sitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran +luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni +estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi +kulkemaan ohi. + +Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina; +ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta. +Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava, +kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden +taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös +korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse +oli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi. + +Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi +hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset. + +Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa +mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen +maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen +matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana +nousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi +Mildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä, +näki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä +unenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki, +kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat +kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä. + +-- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid. + +-- Niin, nyt minä olen nukkunut. + +-- Nyt sinun on nälkä. + +-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja +katseli heitä. -- Nukuinko minä kauan? kysyi hän. + +-- Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän -- katso aurinkoa! + +Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen. + +-- Oletteko istuneet täällä kauan? + +-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit +varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä. + +Mildrid punastui. + +-- Olin, kuiskasi hän. + +-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne +molemmat. + +Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja +hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei +sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, +missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja +Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän +vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti +kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman +että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista +palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa. + +Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa +kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat +he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni +niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon +ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti +pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana +teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua +keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin +ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen +ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. +Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, +jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut +vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei +tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, +hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen +sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä +ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat +kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat +takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat +ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta +hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt +kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. +Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa +ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö +hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä +sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin +ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli +vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä +ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin +ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja +hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli. + +Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että +hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän +hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans +nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua, +mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän +kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti, +kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen +kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti +Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä +kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti tunturilla +kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä +pois ja vanhempien luo -- käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja +kiitti hänestä, oi, miten kiittikään! + +Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä --, seisoi Hans jo +pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa +ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän +koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se +haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa +onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he +vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun +Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen +piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan, +kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä. + +-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa +tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, -- olen ajatellut jotakin, +jota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin +vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen +katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo +meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini. + +Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen: + +-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin +puhui. + +-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain +olemme yksimieliset. + +Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut. +Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin: + +-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme +toisiimme. + +Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut +vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; +nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin +tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea. + +-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään. + +Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli +laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään: + +-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse +tähtäsi avoimena ja lujana. + +-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät +rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän +siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle. + +-- Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä. + +He jatkoivat matkaa. + +Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja +vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan: + +-- Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi: + +-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan. + +-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid. + +-- Niin olen kuullut kaikkien sanovan. + +Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi. + +Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa +omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat +itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, +hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja +varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, +heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta +myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä +käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he +ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä +Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä. + +Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin +vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä +asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. +Mildrid alkoi siis taasen: + +-- Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he +ovat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet +ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää. + +Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen. + +-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?... +Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon +keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä +meitä. + +Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä +piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa +kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas, +että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät +talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan! +Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset +hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta +terältä -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki +kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä +oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon +vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen, +niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman +kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid +huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta. + +-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt --, niin, se on +totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän +hymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän +kuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin +Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän +voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja +hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. -- Nyt minä laulan sinulle +jotakin, kuiskasi Hans. + +Tyttö ilostui. + +-- En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän. + +-- Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että +se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, +että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa. + +Ja hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken, +lauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, +mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo +oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi +tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon +toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään. +Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten +yhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka +monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän +vain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; +omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen +silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään +hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin +häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen +sauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi +sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan. + +Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli +aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans +sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid +menee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän +tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma. + +-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vain +tulla itsestään. + +Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut +Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, +totisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli +kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään +Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid +kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat +häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, +ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa +oli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei +löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He +astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun +he tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa +matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron +merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että +Hansin täytyi kuiskata: + +-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid -- ja sitten minä +tulen, kun sinä tarvitset. + +Mildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut +ajatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli +pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen +suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita +molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira +vierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis +kaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa +tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon +kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon +kulman -- ja tuli pihamaalle. + +Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä +oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää +vastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita, +muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, +isoäidin tuvalle, -- pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien +kohtaamisesta, -- mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, +seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli +kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin, +ohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi +käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, +niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei +huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän +kuiskasi: + +-- Hyvää päivää! + +Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään. + +-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän +nopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja. + +-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät +suuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski +kirveen kädestään: + +-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän +kaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt +näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon +ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön +ovelle ja avasi oven. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, -- +Mildrid on tullut kotiin. + +-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä. + +-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten +äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt +vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli +sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen +olevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan, +pesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan. + +Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten +merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei +ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui +kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti +oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid +istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans +nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin +äitiä. + +Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot +ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen +silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian +tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat +vanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia. +Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui +_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä +ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan +silittämään penkkiä, jolla istui. + +-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa. + +Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä +oli erityistä asiaa _tänne_. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa. + +-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, +pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja +silmien tähdätessä maahan. + +Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään +suurin, rukoilevin katsein. + +-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. -- Minä olen +kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun. + +Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, +äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, +jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin +usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja +heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin +ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi +samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja +pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä: + +-- Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli +vastaus kuiskaten: + +-- Hans Haugenin kanssa. + +Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa +Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen +oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi +taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen +tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti: + +-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. Emme +myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit. + +-- Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid. + +Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa. + +-- Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen. + +-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid. + +-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita! + +Mildrid ei vastannut. + +-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme +luottaa sinuun. + +Mildrid ei vastannut. + +-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin --, täytyy sinun +toki se tietää. + +-- Ei, minä en tiedä sitä... tiedän vain, etten voinut sille mitään, en +voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä. + +-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli? + +Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua. +Ystävällisen levollisesti kysyi hän: + +-- Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni? + +Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa: + +-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet +niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; +sillä sinä olet ollut meille kallein. + +Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui. + +-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät. + +Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti +sattuneet heikommin. + +-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid. + +-- Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, -- sillä sinä +olet jo jättänyt meidät. + +Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei +osannut sitä selvittää. Äiti sanoi: + +-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme +kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa -- +hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää +jaksanut kestää: + +-- Minä en jätä teitä... minä en tahdo tuottaa teille surua... minä +vain en voinut...ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan +käsivartensa varaan ja nyyhkytti. + +Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, +jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä +hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi +vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän +tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän +karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä. +Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: +"sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi +avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, +mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen +Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, +että koira seurasi. + +-- Hyvää päivää, sanoi hän. + +Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi +häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli +poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt, +mitä Jumala tahtoo antaa. + +Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt +häntä peremmälle. + +-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi +seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta +pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne. +Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun. + +Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että +se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, +miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä +selittää. + +-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen +28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en +koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, +enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut +"ei", -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi +ollut paljon mihinkään. + +Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen. +Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat +toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei +vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt +hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli +käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati +kohteliaisuutta. + +-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä +ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin. + +-- Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi +Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia +-- ja apua minulla on yllin kyllin. + +Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen. + +-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä +epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti. + +-- On, vastasi Hans, -- minä en kosi taloa. + +Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle, +eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät +sitä, että taloa ylenkatsottiin -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti, +että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa +vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä. + +-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa +nuhdellen, ja se sattui. + +Mutta Hans riensi hänen avukseen. + +-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, +jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän +matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa +Haugeniin. + +Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu +sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. +Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja +petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin +toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli +puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se +sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun +retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten +asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain +kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He +vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi: + +-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa +vastausta. + +-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin +suurta uutista -- eikä sillä tavalla. + +Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi: + +-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei +kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä +lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla +paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa +katsoa asiaa liian ankarasti. + +Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään, +ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi +kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin +vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin +koetti päästä irti asiasta. + +-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, -- meidän täytyy +ajatella asiaa. + +-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, -- sillä täytyyhän meidän +tuntea se, jolle annamme lapsemme. + +Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen +Hansiin. + +-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa +kädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin +tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa? + +Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja +nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet +tahtoneet. + +-- Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden +molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät +tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin +väistä. + +Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet +hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän +huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. +Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa. + +-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei +syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin +asti. + +Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme +tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei +milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun +olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden. +Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien +sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa +takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään +toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella +häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän +vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden, +että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli +kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: -- Anna meille +vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin +voimme hiukan puhua. + +-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat. + +Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid +istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti +sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan +tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin +kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän +läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki +isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän +palasi ja istuutui. + +Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä +metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa, +niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin +ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai +sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä +oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, +joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, +että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä +kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi. + +Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. +Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui +päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä +muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin, +etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi +Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin +niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä +käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen +summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä +kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, +joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen +isoäidin luo. + +Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät +joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät +nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis +ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, +kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä +iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin +oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään +tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, +mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut. + +Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei +voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, +Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui +sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä +ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen +että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua +hyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen +lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet +liian ankarat. + +Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään, +sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja +tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja +vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen +ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi +nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi: + +-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä +kummaltakaan on kysytty? + +Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska +tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä: + + "Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!" + +-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan +muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan +kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen +tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa, +jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen +käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi. + +-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan. + +Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä +pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut +tarkoittanut mitään pahaa. + +-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid. + +-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä! + +Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi +pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi: + +-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet. + +Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi +nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä +kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen +heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten +laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti +seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on. + +Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären +aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi +yhteen hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär, +antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli +siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut +sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien +vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. +Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä +tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä +kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, +paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen +pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi +taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut +hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan -- että hän hillittömyydellään +oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä +ja senkautta surmannut molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana +teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt +tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin +kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen, +sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden, +täytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea +sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko +hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja +hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen +oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä? +Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he +sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti +heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi +hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja ennenkuin Randi +tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin +sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä +hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee, +joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen, +sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen +tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi +ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa +hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän +usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta +nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa +oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka +liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että +ruumiin puolesta! -- Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen +tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin +määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät +tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän +olisi ollut toinen. + +-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat +toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen: +mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen +perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa +ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana. +Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle +takaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi +äiti. + +Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan +poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi +avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta +sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin +isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären +rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen +valtaamana huudahdukseen: + +-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! + +Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli +tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet +hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton +poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen +mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki +hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki +rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!" + + * * * * * + +Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin +vain muutamia hetkiä. + +Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt +itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen +tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, +kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu +esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja +Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen +ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja +isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja +hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin. +Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen +suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista +onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa +heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa +pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli. +Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt +Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa +Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä +kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava +suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin +soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin +ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita +oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa +ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto +vaikutti heihin. + +Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui +silloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja +Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat +ulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki +enteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista +säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, +ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä +pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi +marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli +morsiamen ja sulhasen iloisen saaton. + +Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi +pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten +lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme, +meidän kehitystämme, meidän työtämme. + +Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin; +taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti +sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli +niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois +ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä. + +Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se, +jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä +tervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että +vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata +ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet +sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee +meitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton +ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär, +rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär +löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa +hetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä +kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he +pääsivät vaihtamaan silmäyksen. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57281 *** |