Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 3976 insertions, 0 deletions

diff --git a/56867-0.txt b/56867-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..ac5c12b
--- /dev/null
+++ b/56867-0.txt
@@ -0,0 +1,3976 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56867 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+HAAPANIEMEN KEINU
+
+Kuvauksia sydänmaan kylästä
+
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström,
+1895.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä
+täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja
+kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä
+hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta
+muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka
+oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja,
+sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät
+enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli
+selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään
+ravistivat päitään.
+
+-- Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne
+sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet
+kasvojesi eteen...
+
+Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.
+
+Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina.
+Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat,
+kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta
+vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä
+ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan
+nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan
+se olla _hänen_ sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän
+puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena
+katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi
+sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei
+hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen
+yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa,
+sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan
+Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin
+loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan
+Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin
+veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että
+jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua.
+Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.
+
+Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki
+ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon,
+varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin
+Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja
+tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat
+asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus
+ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla.
+Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä
+ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut.
+Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven
+rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät
+korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä...
+
+Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä...
+Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa.
+Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja
+kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet
+päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei
+kukaan nähnyt...
+
+Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet
+hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan
+Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut
+suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina
+olisi välittänyt.
+
+Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät
+syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui
+ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten
+Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse
+ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja
+siinä häntä löivät...
+
+Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa.
+
+-- Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. -- Tule pois
+kahville!
+
+Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä
+seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty.
+Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään
+oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä.
+Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin
+harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että
+he puhuivat haapaniemeläisistä.
+
+-- Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet
+monituiset vuodet!
+
+Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman
+äitinsäkin totiset kasvot.
+
+-- Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt
+on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko
+poikineen.
+
+-- Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!
+
+-- Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä!
+Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin
+saatellut...!
+
+-- Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat
+kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On
+sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin
+paha...
+
+Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.
+
+-- Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä
+eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta,
+jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua...
+
+Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui
+sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti
+kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.
+
+-- Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan
+kahvia, jotakin sanoakseen.
+
+-- Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle
+ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.
+
+-- Maijastiina on kotona tietysti?
+
+-- Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa...!
+
+Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta
+punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä
+oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen
+kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka
+oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen
+totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi
+toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin,
+mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä
+kohden.
+
+-- Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.
+
+Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta
+aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää
+veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.
+
+-- Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.
+
+-- Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.
+
+Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa
+levisi puna hänen poskilleen.
+
+-- En sieltä! Talvella minä sen löysin -- ja tuvan permannolta. Pistin
+sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.
+
+Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären
+nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä
+ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen
+kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän
+myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen
+silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.
+
+Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän
+seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen
+evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on
+parannettava ensi vuodeksi.
+
+Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten
+koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin
+toi hänestä tietoja.
+
+Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä
+päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes
+muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se
+ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista
+myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä
+tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta
+oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä
+oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko
+näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että
+raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti
+malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan
+ja katselemaan illan kauneutta.
+
+Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat
+kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin
+ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin
+miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.
+
+Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.
+
+Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli
+unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen
+niin elävästi.
+
+Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui
+hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui
+sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja
+näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa
+tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.
+
+-- Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä
+epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.
+
+Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan
+piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.
+
+-- Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi
+enempää kuin äitisikään.
+
+-- Ei, mutta...
+
+-- Istu nyt tuohon!
+
+Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään
+korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin
+vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä
+Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu
+ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta.
+
+-- No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti.
+
+Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja
+uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli
+taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä,
+joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut
+tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan,
+muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista,
+ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat
+saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi
+anteeksi? Silloin lausui isä:
+
+-- No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi.
+
+Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten
+käsivarttaan pöytään.
+
+-- Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän.
+
+-- Niin, Haapaniemeen, selitti äiti.
+
+Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen.
+Hän taivutti pään helmaansa.
+
+-- Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit
+sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että
+tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin
+ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen --
+pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä
+tulevat saamaan vastausta.
+
+-- Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna
+istui samassa asennossa.
+
+Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta:
+
+-- Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin.
+Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin
+äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien.
+
+-- Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta.
+
+-- Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois.
+
+Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli
+katkonaisesti. Äiti sanoi:
+
+-- Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se
+on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä.
+
+-- Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä.
+
+Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi,
+ettei hän ollut sairas.
+
+-- Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi
+ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee!
+Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä
+on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet
+keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat
+poislähetetyiksi.
+
+Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.
+
+-- Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.
+
+Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin,
+hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.
+
+Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta
+reuna metsän laidassa taivaan rannalla.
+
+Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.
+
+Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu
+asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet
+sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli
+Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta,
+mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa
+hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia
+ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin
+tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.
+
+-- No mitä nyt? kysyi hän.
+
+-- Ei isä lähde.
+
+-- Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat?
+
+Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai
+että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina
+aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen
+eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi.
+
+-- Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli.
+
+-- Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet?
+
+-- Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies.
+
+-- Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa.
+Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa
+sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään
+kihlat takaisin.
+
+-- Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei
+kihloja oteta enää keneltäkään.
+
+He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti.
+
+-- Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet.
+
+-- Mutta minkä minä sille voin!
+
+Ja kihlat jäivät Miinalle.
+
+-- -- --
+
+Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen
+pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien
+kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain
+hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei
+heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet,
+että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan
+yhdessä. Ja nyt tuli tämä.
+
+Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin
+aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä.
+
+Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä
+sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat
+veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa
+ihan kerjäläisiin.
+
+Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli
+matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat
+naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni
+maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu
+kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti
+kattoa, ja lausui Miinalle:
+
+-- Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut
+ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään
+kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt
+pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta.
+
+Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät
+hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona
+hän oli laihtunut.
+
+-- Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus
+ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy
+samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme
+ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten
+siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle
+kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt
+häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana
+kulkee maailmalla mielipuolena.
+
+-- Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon
+kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja
+vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet.
+Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui
+töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi.
+
+Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle,
+jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä.
+
+-- Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä
+sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä
+valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta
+sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen!
+
+Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään.
+
+Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi.
+
+Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti
+istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen
+olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi
+päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti.
+
+Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen...
+
+Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle
+ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun
+Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja
+äidin luo.
+
+Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän
+näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä
+ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven
+rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu."
+"Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli
+punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo
+ja ruohossa makasi kahvipannun kansi.
+
+Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen
+tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli
+kaikkea erontunteen kaipauksella.
+
+Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne
+ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta?
+
+Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän
+kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen,
+orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua
+sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On
+niin paljon puhuttavaa...
+
+Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan
+ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota
+hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin
+tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.
+
+Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät
+olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi
+mielessään liikkuvan.
+
+Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä.
+Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein
+tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.
+
+
+
+
+II
+
+
+Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi
+yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat
+hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.
+
+Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta.
+Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle,
+pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin
+tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi
+hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin
+tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui
+Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita
+Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle,
+lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista
+ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui
+niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun
+metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen
+heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului
+kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä
+istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.
+
+Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen
+veljensä Hermanni ja tämän vaimo.
+
+-- Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme
+naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.
+
+Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta.
+Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa
+esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine
+aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen
+toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen
+tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven,
+peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.
+
+-- Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt.
+Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole
+minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi
+kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat
+maanviljelyksen.
+
+Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui
+äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli
+punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.
+
+-- Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi,
+sanoi hän.
+
+-- Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?
+
+-- Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.
+
+-- Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on
+niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon
+koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.
+
+-- Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?
+
+Taavi naurahti.
+
+-- Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas
+kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta
+Moppeen hän ei koske.
+
+Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa
+siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu.
+Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on
+parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa
+ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja
+lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.
+
+-- Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla,
+selitti Taavi. -- Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan
+huonossa huudossa.
+
+-- Olenhan minä vähän.
+
+Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta
+ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja
+pullonsirpaleita sen yhteydessä.
+
+-- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En
+aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään
+liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.
+
+He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä
+kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä
+purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä
+ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin
+mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret
+metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen
+ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä
+sekaisin.
+
+-- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää
+ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään
+käy pyytämässä.
+
+-- Antaako isäsi rukiita lainaksi?
+
+-- Onhan se antanut.
+
+Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä.
+Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta
+taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen
+kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin
+kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja
+siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.
+
+-- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.
+
+-- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.
+
+Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi
+hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä.
+Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan.
+Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka
+hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja
+kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina
+matkaansa.
+
+Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti
+ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se
+morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana,
+mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta.
+Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua
+riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään
+olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä
+kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle
+ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa,
+joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat
+pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen
+pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä
+ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta
+kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus
+ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana
+vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin
+ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka
+käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja
+venytetty.
+
+-- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin
+heilakka!
+
+-- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.
+
+-- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna
+veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää
+mennä noille opettamaan...
+
+Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan.
+Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen
+äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet
+jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti,
+Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan
+oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas
+kiemurteli ohut, tumma palmikko.
+
+-- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut
+sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.
+
+-- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?
+
+Aina päästi pienen naurun.
+
+-- Arvelevat, että menee paljon puita.
+
+Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he
+puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti
+sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin
+tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi
+kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi.
+Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten
+tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.
+
+-- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi
+enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei
+nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on
+mahdissaan...!
+
+Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle,
+pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä
+vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.
+
+-- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte
+vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä
+sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli
+tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!
+
+Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen
+sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina
+palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.
+
+-- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin
+tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja
+neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun
+nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen,
+ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja
+jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni
+jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin.
+Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan
+maksetuksi.
+
+Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi,
+sylkäisi ja rupesi laulamaan:
+
+    Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
+    Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.
+
+Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.
+
+-- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.
+
+-- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.
+
+Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:
+
+-- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!
+
+Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli
+toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja
+jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.
+
+-- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän
+tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.
+
+Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että
+tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi
+tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli
+kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä,
+nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan
+ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.
+
+-- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.
+
+-- Jaa asiana?
+
+Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.
+
+-- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.
+
+Ja hän läksi pois.
+
+Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina
+hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.
+
+-- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.
+
+-- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.
+
+-- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.
+
+Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa
+hymyili veitikkamaisuutta.
+
+-- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.
+
+Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.
+
+-- No joko muistit?
+
+-- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.
+
+Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui
+sen eteen sulkien häneltä tien.
+
+-- Nyt et pääse!
+
+-- Ettenkö pääsisi?
+
+Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin,
+olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.
+
+-- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi,
+sanoi hän.
+
+Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä
+pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe
+juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen.
+Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi
+tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli
+niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.
+
+Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä
+otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja
+pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.
+
+Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes
+Miina otti jäähyväiset.
+
+Taavi läksi häntä saattamaan.
+
+Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja
+jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili
+hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin.
+Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen
+lakaistessa maanpintaa.
+
+
+
+
+III
+
+
+Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän
+astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki
+viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla.
+Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä
+paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että
+jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain
+hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä
+mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän
+kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan,
+joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui
+penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
+Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta
+hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti
+leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja
+toimitti samalla pöydälle aterian.
+
+-- No? kysyi hän Antilta.
+
+-- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.
+
+-- No sittenhän se on päätetty.
+
+-- Niinhän sitä luulisi.
+
+He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta
+kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He
+olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt
+tehty ensi kerran.
+
+-- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja
+pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän
+viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.
+
+-- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.
+
+Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää
+päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä
+särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:
+
+-- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä,
+tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää,
+ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan
+pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen
+koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia
+ja äidin sormus kiilsi sormessa...
+
+-- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.
+
+-- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen
+silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa
+kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin
+pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet.
+Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla
+olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään
+hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan...
+
+Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään
+takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:
+
+-- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei
+ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun
+melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.
+
+Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti
+neuvottomalta ja ällistyneeltä.
+
+-- Ja tiedän minä yhden...
+
+Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta
+sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen
+tarkoituksen.
+
+-- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa
+ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut.
+Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat
+erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä
+puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista
+tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.
+
+-- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti,
+-- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen
+ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä
+pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän
+nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin
+rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.
+
+-- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa
+sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän
+äitivainajamme sijalle.
+
+-- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni:
+nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.
+
+-- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan
+omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.
+
+Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen
+veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi
+sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.
+
+-- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.
+
+-- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun
+sormustasi.
+
+-- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta
+olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.
+
+-- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken
+kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit?
+
+-- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla,
+pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa
+juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen
+häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten
+raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin
+kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane
+se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!"
+Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin
+hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon.
+Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää,
+olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli
+hänen sormessaan.
+
+Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja
+tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.
+
+-- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut
+astua sille kohdalle.
+
+-- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.
+
+-- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut
+markkinoilta.
+
+Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli
+huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja
+istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:
+
+-- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie
+mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset,
+toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.
+
+-- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.
+
+-- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on
+tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.
+
+-- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.
+
+-- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu...
+
+Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta
+pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa,
+hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi
+nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se
+singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään,
+punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.
+
+-- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä
+tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä
+housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin
+ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo
+valmis ja hän pistänyt napin reikään.
+
+Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien
+hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli
+tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt
+häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja
+hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle
+päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon,
+seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.
+
+-- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa.
+Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa,
+särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan!
+Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.
+
+Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan
+kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi
+vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla
+sen tylsää päätä ikkunalautaan.
+
+-- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu
+niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä
+neulon.
+
+Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.
+
+-- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan
+välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!
+
+Jo hymyili hiukkasen Antti.
+
+-- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että
+Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa
+maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta
+esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti
+pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.
+
+Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa.
+Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati
+puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen
+lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä
+pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa,
+oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä.
+Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua,
+polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen,
+vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.
+
+Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan,
+hyppäsi alas ja määkäisi.
+
+Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen
+hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.
+
+Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä
+sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä
+ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen
+permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja
+pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä
+omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä
+kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut
+puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se
+oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!
+
+Aina nauroi ja ajatteli edelleen.
+
+Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois
+luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt
+se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen
+lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi
+ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä
+molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä
+polttavalla kahvirännälillä.
+
+-- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.
+
+Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi
+ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa
+ja kanat oven suulla hänen edessään.
+
+Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen
+huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli
+särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken
+perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.
+
+Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli
+märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli
+tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi
+tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt
+ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti
+epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää.
+Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui
+avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden
+eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli
+kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten
+siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli
+jatkoa edelliseen.
+
+-- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun
+nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä
+on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten
+paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta
+nyt ulos paikalla...!
+
+Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.
+
+-- Se loppuukin jo kohta...
+
+-- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä
+pistelen loput itse. Vai ette lähde!
+
+Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli
+käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä,
+takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois.
+Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat,
+jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto
+piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana,
+harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.
+
+Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet
+pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja
+huusi sinne Ainan.
+
+Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa
+tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja
+pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen
+sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki
+silmänsä.
+
+-- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!
+
+-- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana
+ja silitti tytön mustaa tukkaa.
+
+Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja
+päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä
+suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa
+suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.
+
+-- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.
+
+-- Tämän talon koira, hyi!
+
+-- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne,
+kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?
+
+-- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni...
+
+Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei
+sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti
+käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä
+vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen
+voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.
+
+-- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.
+
+-- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.
+
+-- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.
+
+Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt
+enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis.
+Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki
+oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi
+saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan,
+mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan
+vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille.
+Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju
+raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet
+ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan
+muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja
+vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului
+Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut
+laulamatta.
+
+-- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan
+vadinpalaset ja muut.
+
+Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen
+ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla,
+valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas
+hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja
+vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.
+
+-- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton
+se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein
+ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta,
+kun...
+
+-- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.
+
+Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli
+sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti
+alaa.
+
+-- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen
+vaan olen saanut.
+
+-- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.
+
+Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä
+sanoja, alakuloisella äänellä:
+
+-- Rajalan nuori emäntä kävi täällä.
+
+Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.
+
+-- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin
+se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu
+heitin ne oljet.
+
+-- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.
+
+-- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet
+mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita?
+
+-- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.
+
+Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.
+
+-- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin
+niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja...
+
+-- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella.
+
+-- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat...
+
+Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:
+
+-- Nyt menemme keinulle: että tiedätte.
+
+-- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.
+
+Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:
+
+-- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin
+lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä
+hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä
+jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä
+laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi...
+
+-- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?
+
+-- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla
+hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle,
+kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei
+ollut kuin Aina...
+
+Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas
+lauteilta heittämään lähtölöylyä.
+
+-- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat.
+
+-- Kastakaa veteen kyntenne!
+
+Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki
+pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan.
+Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä
+oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän
+yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen
+huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja
+kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita,
+ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden
+pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski
+setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa
+ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä.
+Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli
+hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa,
+kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin
+varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan,
+harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan,
+kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden
+tuoksua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana
+syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut
+yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka
+oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he
+saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät
+ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka
+kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja
+jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän
+vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi
+ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai
+hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin
+takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi
+torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.
+
+Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan
+aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki
+huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän
+hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita,
+poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti
+itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään
+pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun
+käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon,
+josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli
+vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies,
+joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka
+markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei
+häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella,
+mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat
+hänen tarjonneen ja maksaneen.
+
+Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He
+menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä
+toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina,
+isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja
+hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat
+katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille
+kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä!
+Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei
+häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän
+rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt
+häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi
+nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään
+vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.
+
+Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä,
+Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti
+kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt
+hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän
+saanut huvitella!
+
+Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui
+takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli
+viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää
+lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun
+olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua
+viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia!
+Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää
+pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.
+
+Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.
+
+Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se
+tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään
+olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja
+rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että
+isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen
+isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet
+arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret
+perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi
+sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja
+yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia
+oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen
+rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli
+tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee
+kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän
+alkoi kuunnella.
+
+Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava
+kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi
+toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä
+tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana
+seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja
+heittäysi vuoteelleen.
+
+-- -- --
+
+Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.
+
+Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut
+aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen
+korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa.
+Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja
+rautaseipäänsä ja läksi kotiin.
+
+-- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon
+Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka
+ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä
+ennestäänkin.
+
+Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.
+
+-- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on
+kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua
+rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon
+minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen
+sovittanut.
+
+Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.
+
+-- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään,
+kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani
+kihlasormuksena morsiameni sormessa.
+
+
+
+
+V
+
+
+Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven
+aava selkä aukeni siinä näköalaksi.
+
+Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi
+sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli
+järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat
+taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.
+
+Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä
+yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta
+poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären
+nimipäiviä.
+
+Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä,
+seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti
+hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen.
+He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus
+sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia
+toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat
+lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:
+
+-- Tottahan teiltäkin tuodaan?
+
+-- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.
+
+Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti
+sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi
+petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä
+läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi
+sitten katseensa rannalle.
+
+    Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa,
+    joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?
+
+lauloi hän ja huitoi käsiään.
+
+-- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti
+Aina nauraen väliin.
+
+Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan.
+Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja
+hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja
+lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni.
+Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta
+puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen
+keinussa.
+
+-- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä
+jo hirvitti.
+
+Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat.
+Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.
+
+-- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.
+
+Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle
+ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle
+polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken
+perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja
+nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.
+
+Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja
+kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.
+
+-- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?
+
+-- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.
+
+-- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.
+
+-- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?
+
+Aina heilautti päätään ja hymyili.
+
+-- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin.
+Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin
+minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä
+kahvit sijaan.
+
+Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.
+
+-- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.
+
+-- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että
+minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta
+koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta
+kieltäisi. Eipä...
+
+-- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.
+
+-- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon
+suut...
+
+-- Pois kahville!
+
+-- Kahvi jähtyy!
+
+-- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole
+liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.
+
+Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.
+
+-- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni
+Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin
+minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.
+
+-- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö
+nyrpeästi, tuupaten Kallea.
+
+-- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!
+
+Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.
+
+Heidän kiistellessään lauloi Aina:
+
+    Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,
+    Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!
+
+Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen
+tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:
+
+    Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
+    Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.
+
+Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty
+tyttö alkoi laulaa hänkin:
+
+    'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:
+    Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'
+
+Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun.
+Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät
+kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot
+totistuivat.
+
+Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli
+siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun
+kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän
+välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski
+harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle.
+Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.
+
+Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä
+ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä.
+Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen
+soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.
+
+-- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.
+
+-- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.
+
+-- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?
+
+Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen
+mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät
+sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan
+pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas,
+niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa
+ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti
+jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli
+soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä
+tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.
+
+-- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!
+
+-- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.
+
+Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin
+rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:
+
+-- Mistä tuo sormus on?
+
+Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.
+
+-- Löysin tuvan permannolta.
+
+-- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se
+on?
+
+-- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.
+
+-- Se on minun. Anna pois tänne.
+
+Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.
+
+-- Antaisinko minä löytöpalkatta? En...
+
+Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan
+setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa.
+Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.
+
+-- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, --
+ettei tarvitse "varastaa".
+
+Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet
+seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä
+käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin
+huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:
+
+-- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi
+pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!
+
+-- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.
+
+Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.
+
+-- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon.
+Mikäs tuossa on?
+
+-- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta
+nuoruutensa ajoilta.
+
+Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän
+suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella.
+Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana,
+tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi
+Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:
+
+-- Puuropata.
+
+Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä.
+Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään:
+hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi
+ollut niin veltto!
+
+Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin,
+häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin
+huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden
+käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui,
+kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään.
+
+-- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.
+
+Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin
+jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti
+ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus.
+Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai
+viskatuksi huivin silmiltään.
+
+-- Kenenkä minä tapasin kiinni?
+
+Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.
+
+-- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!
+
+-- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli
+kannallinen sormus.
+
+Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin
+ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui
+hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti
+lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies
+katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat
+laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui
+hellä hyvyys.
+
+-- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä
+se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?
+
+Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.
+
+-- Sormus?
+
+Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.
+
+-- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien
+joukosta.
+
+-- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille
+hiuksilleen.
+
+-- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.
+
+Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi.
+Antti tuijotti häneen puhumattomana.
+
+-- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.
+
+-- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.
+
+Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.
+
+-- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.
+
+-- Älä minuun koske!
+
+Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui
+suoraksi Ainan eteen.
+
+-- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä
+sormessanne näin Haapaniemessä?
+
+-- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: --
+Se on tuon miehen sormessa.
+
+-- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.
+
+Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä
+sormea.
+
+-- Tuo juuri!
+
+-- Älä väännä kättäni poikki, saake...
+
+-- Anna pois paikalla!
+
+Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä
+voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän
+välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän
+heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti
+heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:
+
+-- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten
+minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa
+syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään
+kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.
+
+Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei
+hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi
+ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi,
+kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja
+nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli
+ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja
+veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun
+asti, aitaan nojautuneena.
+
+Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun
+juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet
+olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli
+aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja
+istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti.
+Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli
+tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu.
+Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.
+
+-- Miksi sinä tässä yksinäsi itket?
+
+Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.
+
+-- Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että
+ovat minut yksin heittäneet.
+
+Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi
+istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet
+ja onnelliset.
+
+-- Aina parka! sanoi hän.
+
+Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän
+katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan
+illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän
+ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!
+
+-- Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -- Se se on
+revittävä.
+
+Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.
+
+-- Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä
+panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule
+montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi...
+
+-- Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.
+
+-- Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen
+uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne
+jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on
+juuri niitä -- ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!
+
+Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia.
+Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita
+koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.
+
+-- Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki
+me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta
+olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.
+
+-- Olenko minä niin toisenlainen?
+
+-- Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja
+lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan
+vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.
+
+-- Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.
+
+-- No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä
+et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi
+sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.
+
+-- Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.
+
+Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:
+
+-- Muistatko sinä äitivainajata?
+
+-- Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En
+muista.
+
+He astelivat ääneti.
+
+-- Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi
+Aina äkkiä.
+
+Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka
+kantoi koppaa.
+
+-- Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.
+Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka...
+
+-- Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä
+mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut
+ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan
+niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä
+sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!
+
+Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin
+Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä
+hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat
+kokonaan unohtuneet.
+
+Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa
+kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan
+häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa
+nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti
+karjankello.
+
+Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja
+aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden
+päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla
+tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä
+vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli
+pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti.
+Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja
+järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen,
+jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli
+neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen
+yhteen kohtaan.
+
+Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa
+pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli
+tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia
+ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.
+
+Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.
+
+Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää
+lukiessaan hän nukkui.
+
+Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas
+seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä,
+heinänteolle haitallinen sadeaika.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä
+aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat
+raikasta vihreyttään.
+
+Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty
+lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli
+pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja
+pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä
+morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina
+yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia
+vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä
+perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset
+kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän
+leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se
+oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.
+
+-- Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.
+
+-- Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi
+Miina.
+
+He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään
+puhuneet, katselivat vain toisiaan.
+
+-- Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti
+ja läksi huoaten ulos.
+
+Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.
+Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!
+
+Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota
+hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen
+tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän
+vain Liisa itse aikone tänne?
+
+Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He
+ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.
+
+-- Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun
+jätät näin hyvän kodin?
+
+-- Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.
+
+-- Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja,
+mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.
+
+-- Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.
+
+-- Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!
+
+Taava syleili häntä takaapäin.
+
+-- Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.
+
+-- Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt
+pitäjäntuvalla.
+
+-- Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?
+
+-- Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.
+
+-- Sehän on hauska se, sanoi Miina.
+
+Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut
+paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.
+
+-- Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.
+
+Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen
+sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan
+puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa
+sulhasjoukko tuotiin pihaan.
+
+-- Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta
+saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.
+
+Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin
+oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet
+olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku,
+vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia
+oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin
+toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän
+tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä
+hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä
+valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan,
+niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään.
+Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä
+ihan yksin.
+
+-- Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.
+
+Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni,
+kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle.
+Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään
+arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.
+
+-- Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, -- että tässä on
+se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.
+
+-- Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.
+
+-- Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.
+
+Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin
+takaisin.
+
+-- Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme
+yhdessä, tai tulenko minä yksin...?
+
+-- Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan.
+Kuinka tuo kahisee kauniisti!
+
+Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.
+
+Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia
+ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin
+vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen
+kysymyksiinsä.
+
+Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan,
+hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti
+hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä
+itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat
+toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman
+ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi.
+Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat
+tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan.
+Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja
+nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien
+miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin.
+Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät.
+Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut
+miestä.
+
+-- Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi
+Kanteleen Hermanni.
+
+-- En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi
+tyynesti.
+
+-- Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan
+nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään
+ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä
+itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte...
+
+Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen
+kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä
+istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää
+Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset
+orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja
+tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä
+ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä
+puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin
+penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä
+tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he
+kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.
+
+Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin
+tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut
+riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies
+tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä
+käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia
+ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.
+
+Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut
+lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän
+lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän
+nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin
+täytyi hymyillä hänen mukaansa.
+
+-- Mikä nyt on? kysyi Taavi.
+
+Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän,
+sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan,
+mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan
+toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.
+
+-- Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?
+
+-- En mitään, vastasi Taavi tyynesti. -- Tulkaa vaan.
+
+-- Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä
+Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun... ja
+teidän isänne.
+
+Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:
+
+-- Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon...
+
+Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.
+
+-- Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina
+käskeä, ketä tahtoo.
+
+-- Mutta minua ei ole käsketty.
+
+-- Käyhän vielä käskeminen.
+
+Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti
+suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen
+katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti
+Taavin syrjään.
+
+-- Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.
+
+-- Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!
+
+-- Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet...
+
+Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina
+tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus
+paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa
+kahdenkesken, kysyi Taava:
+
+-- Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?
+
+Miina punastui.
+
+-- Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää
+liian monta.
+
+Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä
+kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.
+
+-- Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta
+pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi... Siitä ei tulisi
+hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä
+tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava...
+
+Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja
+miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.
+
+-- Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.
+Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?
+
+Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja
+hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut.
+Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.
+
+-- Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää,
+sanoi hän.
+
+-- Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut
+mitään.
+
+Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän
+puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle
+hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.
+
+-- Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai
+hän vihdoin sanotuksi.
+
+Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia
+suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat
+kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen
+miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi
+onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei
+Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.
+
+Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti
+morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän
+pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut
+ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi
+hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He
+toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli
+puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.
+
+Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun
+toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi
+määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan
+jatkaakseen entistä elämäänsä.
+
+Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian
+seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat,
+laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen
+tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan.
+Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi,
+tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää
+oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän
+hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti.
+Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta
+isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.
+
+Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä.
+Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli
+kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja
+naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.
+
+Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta
+ja kätteli kaikkia kotiväkiään.
+
+Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki
+viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja
+hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty
+kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen
+ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään.
+Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä
+oli sadanmarkan seteli.
+
+-- Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.
+
+Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja
+otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja
+laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli
+suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut
+suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät
+häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja
+tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.
+
+Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista,
+puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin
+hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti
+metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina,
+ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa
+hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle
+pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa.
+Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi
+juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva
+ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja
+vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi
+lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.
+
+Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli
+tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui
+ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta
+ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa
+vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan
+mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä
+tultiin.
+
+Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa:
+mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain
+sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein
+ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa
+tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten
+huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti
+nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla
+ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät
+viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut
+tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat
+jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti
+epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli
+suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.
+
+Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi
+sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa
+Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa.
+Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät
+vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno,
+silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän
+oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän
+oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut
+niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän
+kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä
+oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen
+Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.
+
+Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät
+tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan
+väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja
+viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet
+etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen
+katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin
+huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä
+hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi
+hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui
+käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies
+kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson
+alkamista ja katosivat muitten joukkoon.
+
+Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti,
+pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän
+vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät
+ne ihmeellisesti.
+
+Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle.
+Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan
+katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän
+mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän
+sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät
+yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten
+"herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä.
+Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin
+loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies
+hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua
+hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen
+anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan
+enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen
+väkinäiseltä.
+
+Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli
+saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat
+asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat
+peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat
+valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman
+sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua
+ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka
+tuli.
+
+
+
+
+VII
+
+
+Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta
+tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut
+entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt
+Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei
+ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään
+ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera
+ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan
+pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä
+talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi
+hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti
+sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä
+hän eli kokonaan Taaville.
+
+Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa
+samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti.
+Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä,
+Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen
+hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa
+hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.
+
+Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän
+verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja
+laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.
+
+Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi
+sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan
+lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet,
+näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja
+kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli
+melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta.
+Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista,
+paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan
+siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan,
+sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen
+laidalle.
+
+-- Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?
+
+-- Niin, kiven viereen.
+
+Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja,
+maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti
+puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset
+kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.
+
+-- Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.
+
+-- Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.
+
+Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin
+puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan
+näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki,
+heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan
+lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja
+tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti,
+että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi
+voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi
+ja puna nousi hänen poskilleen.
+
+-- Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.
+
+Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet
+verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.
+
+-- Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.
+
+-- Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.
+
+Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle
+ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa
+tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui
+arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota
+arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari
+askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän
+siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki
+silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan
+sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun
+vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät
+lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa
+kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy
+kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi
+miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.
+
+-- Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle.
+Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen
+kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi
+kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan
+lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan,
+ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa
+toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät
+keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän
+pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista.
+Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin
+tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa
+salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne
+tulivat hyvin rakkaiksi.
+
+Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa.
+Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua
+niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin.
+Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän
+järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään
+kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai
+juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän
+nimitti puutarhakseen.
+
+He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes
+erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus
+tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen
+häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi,
+kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli
+lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin
+sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän
+onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina
+ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että
+niin ne sanovat.
+
+Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin.
+Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille
+viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja
+aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan
+hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.
+
+-- Tulkaa keinumaan, pyysi hän, -- emme moneen viikkoon ole käyneet
+keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina
+vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!
+
+Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.
+Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.
+
+-- Sepä hauskaa, sanoi Taavi. -- Mennään vaan. Tuleeko muita?
+
+-- En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!
+
+Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili
+häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:
+
+-- En minä tule. Menkää jos tahdotte.
+
+Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja
+rupesi kiihkeästi selittämään:
+
+-- Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle... Emmekö voisi
+lähteä järvelle mieluummin?
+
+-- Se on totta, myönsi Taavi. -- Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.
+
+Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi!
+Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan
+kiusata häntä.
+
+-- Eihän meillä ole veneitäkään.
+
+-- Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.
+
+Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa
+sittenkin taas saisivat olla yhdessä.
+
+-- Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. -- Aina muista
+erillään. En minä viitsi tulla järvelle.
+
+Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli
+vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen
+siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon
+hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä
+polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän
+rupesi nauramaan.
+
+-- Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. -- Emme huoli mukaamme
+muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.
+
+Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota
+tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina
+oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla
+ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja
+sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi
+perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.
+
+-- Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.
+
+Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että
+Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen
+ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti
+ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin
+heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän
+seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi.
+Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi
+viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä,
+olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen
+hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu
+loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja
+piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi
+hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun
+he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan
+Ainaan.
+
+Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä.
+Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia
+järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut
+mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.
+
+Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta
+kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa
+ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli
+hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan
+lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin
+käydään".
+
+Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.
+
+-- Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.
+
+-- Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.
+
+Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet
+toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus.
+Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi
+häntä liehakoida.
+
+Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä.
+Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken,
+jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen
+kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli.
+Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi
+epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät
+he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin
+häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi
+totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin
+ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.
+
+Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he
+pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina,
+mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo
+pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla
+hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:
+
+-- Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan
+käytetä. Mennään...!
+
+Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi
+kiihtymistään.
+
+Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina
+pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka
+laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa
+hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen
+kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.
+
+-- Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.
+
+-- En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle,
+eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä
+edes hänet.
+
+-- Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta
+sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.
+
+Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään,
+jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi
+sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti
+Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn
+laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.
+
+-- Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, -- älä luule että minä Taavista
+välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita -- ja muut
+tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto
+tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta...
+
+Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.
+
+-- No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!
+
+-- Menisinhän minä, mutta... mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt.
+Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta
+kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta
+minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.
+
+Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa
+suututti Miinaa.
+
+-- Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.
+
+-- No kuka muu -- isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se
+Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä
+ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!
+
+Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja
+silmillään.
+
+-- Minun tekee niin mieleni...
+
+Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.
+Taavi nousi.
+
+-- Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.
+
+-- En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.
+
+-- Mikset tule?
+
+Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.
+
+-- En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.
+
+Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä
+kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan,
+luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi
+takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä
+kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli
+"Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen:
+"susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti
+kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli
+mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset
+mennytkään keinulle?" -- "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi.
+Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!
+
+Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!
+
+Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi
+ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään
+ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan
+ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas
+pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli
+kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.
+
+-- Miina, tuletko mukaan? huusi hän.
+
+Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko
+matkan Miinaa tulemaan.
+
+Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt.
+Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän
+tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin,
+järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti
+vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.
+
+Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli
+ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa,
+niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä,
+olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu
+ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi
+tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos
+hän itse olisi mennyt mukaan...? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona
+opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä
+missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja
+kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää
+Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta.
+Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi
+hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset,
+mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!
+
+"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin
+olleet oikeassa.
+
+Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne
+hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä
+hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista,
+jotka olivat olleet pelkkää petosta.
+
+Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja
+tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.
+
+-- Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.
+
+-- En. Mikset ollut kauemmin?
+
+-- No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.
+
+-- Mitä minusta sitten.
+
+Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän
+tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen
+peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi,
+että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut
+kuin uitettu.
+
+Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen
+rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi
+oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti
+häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja
+voitettuaan takaisin.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi
+päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia
+jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat
+hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.
+
+Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan
+halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan
+nuorten avuksi.
+
+Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä
+polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden
+varjot tielle.
+
+Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti
+hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota,
+etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan.
+Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen,
+nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti
+muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.
+
+-- Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.
+
+Miina tunsi heti tätinsä Liisan.
+
+-- Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt?
+kysyi hän hätäisesti.
+
+-- Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin
+tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani
+väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle
+leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia
+enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne
+odottamaan.
+
+Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan
+retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut
+siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja
+ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta
+silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli
+kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen.
+Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja
+kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui.
+Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen
+hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa
+tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi
+anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen
+tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa.
+Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä
+pöydästä.
+
+Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna
+evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.
+
+-- Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.
+
+-- Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin
+tuntevansa.
+
+-- Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista
+jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En
+kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.
+
+Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut.
+Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan
+matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä
+milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon
+kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta
+kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian
+likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi
+tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää
+koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.
+
+Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli
+uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois
+tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo
+hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain
+jaloin, keppi kädessä.
+
+-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.
+
+-- Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua
+keittämään kahvia.
+
+Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä
+kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon
+toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja
+palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa
+ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että
+mitä tästä seuranneekaan.
+
+-- Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, -- ja kaivo vielä
+likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan
+ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.
+
+Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.
+
+-- Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli
+tyyni, vaikka mielessä kiehui.
+
+Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti
+kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton
+vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän
+jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin
+ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen
+Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.
+
+Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän
+tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.
+
+-- Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset
+voikuormat! huudahti hän.
+
+-- Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.
+
+Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja
+ärsytti häntä enemmän.
+
+-- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä.
+Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä"
+tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä
+tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla
+kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja
+tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi
+itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että
+kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi
+tänne, sellaisia kuin sekin yksi...
+
+Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi,
+hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin
+silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate,
+huulilla pingoitettu ilme.
+
+-- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!
+
+Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin
+kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.
+
+-- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy
+Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa...
+
+Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa
+kaikki, mitä hän tiesi.
+
+-- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia
+teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin...
+
+-- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.
+
+Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi
+solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle
+lattiaa.
+
+Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt
+Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli
+muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä
+tanssiksikin Kallen kanssa.
+
+Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut
+pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina
+piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi
+tapahtua salaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa
+naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi
+tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan
+vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan
+sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut
+itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa
+kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.
+
+Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä
+sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö
+istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat
+totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti
+ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen
+olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta.
+Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää,
+ehkä hän nyt tasaantuisi.
+
+Odottamattomasti asiat kääntyivät.
+
+Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla,
+ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut.
+Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa
+puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet
+porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.
+
+-- Onko isäntä kotona?
+
+-- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään!
+
+-- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.
+
+-- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne
+päivän aikaan.
+
+-- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän
+nousee.
+
+Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin
+puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät
+pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä
+ja huoneen siivottuna.
+
+-- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.
+
+Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen
+suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.
+
+Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan
+ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen
+silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina
+vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.
+
+-- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen
+taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.
+
+-- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun
+valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?
+
+-- En.
+
+Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.
+
+-- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän
+kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän
+veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä.
+Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina
+Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:
+
+-- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat
+matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin
+kuulu.
+
+Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin
+taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään
+survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt
+tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt,
+jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät
+vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja,
+koskematta niihin.
+
+Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian
+hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt
+tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta,
+niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että
+molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän
+hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa
+vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi
+istualtaan ja sulki hänet syliinsä.
+
+Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi,
+miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin
+kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja
+hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä
+vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö
+seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.
+
+Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät
+häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky
+ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan
+tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet
+ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät
+asiansa.
+
+Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat
+tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät
+olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa,
+sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut
+että surullinen.
+
+Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli
+ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne
+hän oli vievä vaimonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän
+tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten
+ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin
+oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.
+
+Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen
+puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu
+Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli
+sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.
+
+-- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.
+
+-- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.
+
+-- Enhän vain!
+
+Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja
+hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi
+tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta.
+Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän
+kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli.
+Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä
+lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä
+mailla.
+
+-- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän
+innostuneena.
+
+-- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.
+
+-- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!
+
+Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se
+hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.
+
+-- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi
+mietteisiin.
+
+Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja
+sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä,
+mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa
+ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea
+kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan
+erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken
+ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen,
+purskahti Kalle nauruun.
+
+-- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja...
+
+-- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.
+
+-- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.
+
+Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.
+
+-- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.
+
+-- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi...
+
+-- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen
+alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän
+saakka oli ollut äänettömänä katsojana.
+
+Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui
+niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne
+taskuunsa.
+
+-- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui
+Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua?
+
+-- Minä lyön sinua! uhkasi Aina.
+
+-- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi
+Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut
+katkera tai kade.
+
+Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa
+sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin
+ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta
+kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka
+verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko
+vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä
+ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi.
+Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli
+ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin
+oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa".
+Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi
+kallistaa pää syliinsä.
+
+Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset
+ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut
+luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat
+kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään
+ja ujouttaan.
+
+Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen
+piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän
+pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään.
+Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän
+ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi
+viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.
+
+Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut
+jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni
+hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.
+
+-- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin
+aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.
+
+-- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.
+
+-- Mitä siinä valehtelet, sanoisit...
+
+-- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö
+tämä ole kaunista?
+
+Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.
+
+-- Onhan tuo.
+
+Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli
+huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa
+jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.
+
+-- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja
+kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?
+
+Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?
+
+Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä
+laidalle ja silitti hänen poskeaan.
+
+-- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin
+luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.
+
+-- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille
+miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.
+
+-- Itse olette ollut naimisissa!
+
+-- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.
+
+-- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.
+
+-- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin!
+
+Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".
+
+-- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin
+on parasta!
+
+Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä
+kysyi:
+
+-- Kuka maksaa matkan?
+
+-- Aaretti, vastasi Aina varmasti.
+
+-- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen
+mukaasi ettet jää tielle.
+
+-- Niinkuin isä tahtoo.
+
+-- Kuule...
+
+-- Mitä?
+
+-- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä
+kaikkea siitä Aaretista puhuvat?
+
+-- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja
+tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.
+
+Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.
+
+Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli
+ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin
+hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat
+hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja
+setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.
+
+Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois.
+Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli
+jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.
+
+Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina
+istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät
+ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.
+
+-- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti
+kaipasin, kun luovuin äidistäni.
+
+-- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.
+
+-- Mutta isästäsi?
+
+-- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.
+
+-- Entä näitä tuttuja paikkoja?
+
+-- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita
+tunne.
+
+Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen
+itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä
+olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä
+sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja
+Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä
+hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla
+se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla
+hän karkoitti sen luotaan.
+
+Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut
+kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja
+naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian
+hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo
+kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi
+muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen
+huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten
+kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi,
+vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli
+valmistettu suuret häät.
+
+Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin
+lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että
+hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun
+sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina
+itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa
+rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä
+hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän
+kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan
+morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja
+nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.
+
+Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin
+oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä,
+piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi
+tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.
+
+Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli
+värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka
+tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa
+seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä
+laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut,
+että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.
+
+-- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.
+
+-- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa
+välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.
+
+-- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä,
+pettymistä ilmaisevalla tavalla.
+
+-- En.
+
+Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:
+
+-- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.
+
+Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden
+ehkäisevän liikkeen.
+
+-- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin
+vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt
+saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin
+nämä isännät.
+
+Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että
+ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.
+
+-- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun
+antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.
+
+Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen.
+Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy
+sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä
+kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille,
+se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti
+kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.
+
+Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja
+kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa
+särki.
+
+Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne
+vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.
+
+Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö
+kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana
+niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia,
+joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.
+
+Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä
+oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka
+hulluna kierteli maailmalla.
+
+Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä,
+peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa
+maailmassa, jota Juhana rakasti.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä
+ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.
+
+Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä
+vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja
+korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin
+olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että
+se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme
+kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.
+
+Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu
+viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat
+hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena,
+sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä
+sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen
+ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.
+
+Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa
+ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat
+pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi
+että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki
+oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta
+isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei
+Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset
+kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja
+että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai
+miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä
+ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran
+kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.
+
+Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista
+oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen,
+kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia
+pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin
+päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen
+ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi
+saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi
+poiketa sinne ostamaan.
+
+Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia,
+kummoinen tuo lienee aviomiehenä?
+
+Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät
+matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina,
+tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee
+kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin
+ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan
+mustassa tuvassa!
+
+Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty
+hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä
+ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti,
+herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui
+kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin
+rykäisi.
+
+-- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni.
+-- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa
+kuin silloin.
+
+-- Niin juuri, sanoi Alviina.
+
+-- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.
+
+Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää
+tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin
+kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili
+hänen korvaansa.
+
+-- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet.
+En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.
+
+-- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.
+
+-- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.
+
+Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä
+enää ollut ketään.
+
+Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla,
+puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella
+ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle.
+Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin,
+seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen
+lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti,
+huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista,
+joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina
+viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti,
+paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja
+matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella
+taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.
+
+-- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.
+
+Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden
+kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina
+huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi
+hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille
+hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista,
+ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet
+ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas
+mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki,
+vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan.
+Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja.
+Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja
+nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva
+petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka
+poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.
+
+Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa
+ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle.
+Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät
+kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen
+piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu
+ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle.
+Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi
+hänen syliinsä.
+
+-- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.
+
+Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti,
+että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa
+pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja
+reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku
+makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa
+tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle,
+jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan
+Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan
+kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin
+ennenkin.
+
+Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen.
+Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi,
+ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi
+niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat
+kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti
+vanhentuneen monta vuotta.
+
+-- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan
+illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.
+
+Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi.
+Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja
+pyöritteli sisartaan.
+
+-- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi
+hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt
+luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.
+
+-- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan,
+puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä.
+Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas
+pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.
+
+-- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin
+herrasväet!
+
+-- Enhän! vastusti Aina punastuen.
+
+-- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!
+
+Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti
+hämillään.
+
+-- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko
+sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!
+
+-- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.
+
+Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi.
+Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.
+
+-- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.
+
+-- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset
+lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.
+
+-- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti,
+irroittaen paperossia hampaistaan.
+
+Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:
+
+-- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se
+nyt on raivossa.
+
+-- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta,
+hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.
+
+Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.
+
+-- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit?
+Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä
+kaupungista.
+
+-- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä
+juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se
+on synti.
+
+-- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.
+
+-- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.
+
+Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen
+pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.
+
+-- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka
+tekee sinut noin... vai...
+
+-- Ole vaiti! huusi Aina nauraen.
+
+-- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.
+
+Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he
+istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille.
+Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan
+avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään
+tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan.
+Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti
+hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.
+
+Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi
+Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,
+Maijastiina toi heille sinne kahvia.
+
+-- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.
+
+Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.
+
+-- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään
+pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja
+kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.
+
+-- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja
+kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!
+
+-- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut
+käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.
+
+-- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.
+
+Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli
+Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle
+suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen,
+oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.
+
+Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he
+jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen
+ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten
+hänen korvaansa:
+
+-- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt
+minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.
+
+
+
+
+X
+
+
+Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen,
+lehtien vielä ollessa puissa.
+
+Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin
+omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen
+hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä
+noutamaan Haapaniemeen.
+
+Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää
+koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt
+niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän
+yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut?
+Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta?
+Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei
+tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä
+häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä
+ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain
+jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari
+päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa
+huojennukseksi hänkin.
+
+Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli
+raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla
+leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin
+ja joi.
+
+Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä,
+laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka
+oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan
+ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin
+lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.
+
+Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan,
+että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin
+kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan
+päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet
+perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu
+sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä
+sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki,
+kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina
+epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää
+ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta
+Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta
+että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän
+sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut
+hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla
+varhain lähtevät yhdessä.
+
+Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei
+taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä,
+koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi
+tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea.
+Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin
+mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun
+sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa,
+olikin poissa.
+
+-- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.
+
+-- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.
+
+-- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä
+hänen mielessään liikkui.
+
+-- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.
+
+-- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi
+voitaleipää.
+
+Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi
+vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.
+
+Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa
+Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla
+päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi,
+ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt
+hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli
+pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet
+kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi
+seinään nojaten.
+
+-- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti
+ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.
+
+-- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja
+sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!
+
+Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän
+raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan
+päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti
+sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna
+alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet
+varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina
+kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin
+miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen
+kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän?
+Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki
+valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli
+Aaretin unissaan sopisevan jotakin.
+
+Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä
+lääkärin käsiin.
+
+Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen
+mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät
+ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa
+niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui
+isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä
+uudestaan...!
+
+Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.
+
+Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla
+pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta
+seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli
+jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen
+vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi
+riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt
+rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren
+syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.
+
+Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies
+häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.
+
+Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni
+hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi
+hänet ainoassa humauksessa jäälle.
+
+Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan
+ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat
+pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi
+lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja
+kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet
+reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut
+milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei
+ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se
+tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.
+
+Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko
+ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa
+hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin
+maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen
+luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi,
+kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään
+tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti
+he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi
+jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!
+
+Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.
+
+-- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen
+kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.
+
+Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja
+teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset
+koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja
+uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus,
+taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen
+hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka
+pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen
+päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta
+unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta
+koko päivänä.
+
+-- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
+Maijastiinalle.
+
+-- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.
+
+Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi
+hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee
+levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä
+Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:
+
+-- Mitä sinä luet?
+
+-- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".
+
+-- Lue se minulle.
+
+Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.
+
+-- Luuletko, että minä vielä paranen?
+
+-- Ei tiedä, vaikka kuolisitte.
+
+Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama,
+jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin,
+kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys
+kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.
+
+-- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka
+paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima
+poissa. Jokohan Aina pian tulee?
+
+-- Kyllä kai he aamulla tulevat.
+
+Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea
+päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas
+kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön
+aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut,
+hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen
+tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän
+kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin
+mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan
+ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja
+hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja
+soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin.
+Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.
+
+Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn
+alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen
+käteensä.
+
+-- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen
+nuo rahat.
+
+Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten
+hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista,
+sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana
+koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä
+asennossa.
+
+-- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja...
+
+-- Niin on. Ei puhuta siitä enempää.
+
+"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä,
+pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.
+
+Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin
+arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.
+
+Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit
+olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun
+lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin
+kätensä ristiin.
+
+    Mä nukun haavoin Kristuksen
+    Ne puhdistaa mun syntisen.
+    Eloni, kaunistukseni
+    On, Herra, veres, kuolo ei.
+
+    Mun kuolo viepi ijäiseen
+    Elohon autuaalliseen,
+    Pois pesi Kristus syntini,
+    Siis korjaa, Herra, sieluni!
+
+Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä,
+kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman
+totisuuden ilme.
+
+Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.
+
+-- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja
+oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.
+
+-- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin
+toistakymmentä vuotta.
+
+-- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.
+Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.
+
+Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella,
+kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran
+tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.
+
+Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut
+valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut
+lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas
+ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.
+
+Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet,
+kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin
+Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän
+onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten
+joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa...
+
+Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten
+mainetta maailmalle.
+
+Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä.
+Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi
+toivat uuden hengen Haapaniemen maille.
+
+Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat
+särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän
+ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän
+nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea
+hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.
+
+-- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.
+
+Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon,
+joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.
+
+-- Kuoli se, vastasi Antti.
+
+-- Kuoliko?
+
+Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä.
+Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen
+ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti
+käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi
+hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.
+
+Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa
+päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään
+hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa,
+kuolema poskilla.
+
+Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän
+olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä
+edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli
+lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan
+kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina
+lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui
+Kalle sisään.
+
+Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi
+niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan
+piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut
+lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta...
+
+Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti
+Hannulaan.
+
+Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi,
+vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari
+vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen
+päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat
+kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja
+suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata
+hampaat.
+
+Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot,
+tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä
+oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti
+seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen
+huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei
+päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten
+sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan.
+Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä
+hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee,
+ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten
+taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti,
+tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes
+huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä
+pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi,
+Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki
+venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan
+hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi
+vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä.
+Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.
+
+Seuraavana iltana seurasi lapsikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli
+järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite
+oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli
+jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki
+nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien
+särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, -- muutoin
+kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin
+Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä
+veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä
+kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja
+kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja
+niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin.
+Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja
+lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.
+
+Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie
+vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi
+aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.
+
+Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista,
+vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja
+jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan
+kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin
+sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä
+ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita
+papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä
+oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut
+kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi
+Miinan.
+
+Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean
+ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina
+vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti
+hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja
+Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun
+salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia.
+Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä
+kaikki tyynni.
+
+Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten.
+Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse,
+jonka hänen miehensä häneen heitti.
+
+-- Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.
+Nyt pääsevät tilalle.
+
+-- Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?
+
+-- Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi
+sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta,
+että kuoli siitä pois se Aina.
+
+-- Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!
+
+-- Oo--n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin
+hoitanut...!
+
+Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä
+tuvassa.
+
+Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari
+edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä
+kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa,
+hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.
+
+Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän
+oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen
+ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina,
+ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt
+kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.
+
+Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen
+asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja
+pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen
+kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.
+
+Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen.
+Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa,
+puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen
+kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin
+hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille.
+Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja
+hymyili päivänpaisteista hymyään.
+
+Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa,
+vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti
+olevan nainen. Antin ajatus jatkui.
+
+Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen
+rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut
+hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan,
+yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti
+katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri
+veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä
+tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena,
+vavisten -- -- -- Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä,
+oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä,
+ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi
+keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät
+merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja
+keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli
+jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen
+musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan,
+huulet olivat auki. Puussa kukkui käki...
+
+Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi
+Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren
+vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen
+lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.
+
+Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti
+omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua
+sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan
+karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa
+ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla.
+Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre,
+omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta
+katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse
+juuri oli seisonut.
+
+Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi
+vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi
+aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.
+
+-- Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.
+
+-- Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.
+
+He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään
+ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.
+
+-- Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun -- kyläläisiäni,
+vastasi sitten Antti.
+
+-- Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, -- minä tällä
+haudalla itken -- isääni ja sisartani!
+
+Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni
+oli kova ja täynnä tuskaa.
+
+-- Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe,
+että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä,
+tehän häntä rakastitte.
+
+Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä
+maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta
+lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat
+kukin haaralleen.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Haapaniemen keinu, by Maila Talvio
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56867 ***