diff options
| -rw-r--r-- | 56867-0.txt | 3976 | ||||
| -rw-r--r-- | 56867-8.txt | 4355 |
2 files changed, 3976 insertions, 4355 deletions
diff --git a/56867-0.txt b/56867-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ac5c12b --- /dev/null +++ b/56867-0.txt @@ -0,0 +1,3976 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56867 *** + + + + + + + + + + + +HAAPANIEMEN KEINU + +Kuvauksia sydänmaan kylästä + + +Kirj. + +MAILA TALVIO + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1895. + + + + +I. + + +Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä +täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja +kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä +hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta +muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka +oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja, +sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät +enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli +selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään +ravistivat päitään. + +-- Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne +sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet +kasvojesi eteen... + +Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä. + +Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina. +Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat, +kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta +vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä +ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan +nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan +se olla _hänen_ sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän +puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena +katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi +sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei +hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen +yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa, +sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan +Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin +loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan +Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin +veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että +jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua. +Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen. + +Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki +ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon, +varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin +Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja +tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat +asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus +ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla. +Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä +ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut. +Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven +rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät +korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä... + +Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä... +Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa. +Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja +kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet +päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei +kukaan nähnyt... + +Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet +hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan +Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut +suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina +olisi välittänyt. + +Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät +syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui +ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten +Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse +ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja +siinä häntä löivät... + +Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa. + +-- Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. -- Tule pois +kahville! + +Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä +seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty. +Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään +oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä. +Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin +harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että +he puhuivat haapaniemeläisistä. + +-- Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet +monituiset vuodet! + +Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman +äitinsäkin totiset kasvot. + +-- Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt +on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko +poikineen. + +-- Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut! + +-- Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! +Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin +saatellut...! + +-- Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat +kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On +sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin +paha... + +Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen. + +-- Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä +eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, +jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua... + +Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui +sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti +kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin. + +-- Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan +kahvia, jotakin sanoakseen. + +-- Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle +ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin. + +-- Maijastiina on kotona tietysti? + +-- Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa...! + +Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta +punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä +oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen +kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka +oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen +totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi +toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, +mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä +kohden. + +-- Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset. + +Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta +aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää +veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan. + +-- Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta. + +-- Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra. + +Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa +levisi puna hänen poskilleen. + +-- En sieltä! Talvella minä sen löysin -- ja tuvan permannolta. Pistin +sormeeni, periköön siitä oikea omistaja. + +Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären +nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä +ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen +kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän +myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen +silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia. + +Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän +seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen +evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on +parannettava ensi vuodeksi. + +Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten +koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin +toi hänestä tietoja. + +Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä +päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes +muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se +ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle! + + * * * * * + +Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista +myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä +tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta +oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä +oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko +näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että +raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti +malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan +ja katselemaan illan kauneutta. + +Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat +kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin +ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin +miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin. + +Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä. + +Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli +unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen +niin elävästi. + +Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui +hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui +sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja +näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa +tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua. + +-- Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä +epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa. + +Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan +piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois. + +-- Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi +enempää kuin äitisikään. + +-- Ei, mutta... + +-- Istu nyt tuohon! + +Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään +korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin +vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä +Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu +ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta. + +-- No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti. + +Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja +uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli +taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä, +joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut +tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan, +muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista, +ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat +saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi +anteeksi? Silloin lausui isä: + +-- No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi. + +Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten +käsivarttaan pöytään. + +-- Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän. + +-- Niin, Haapaniemeen, selitti äiti. + +Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen. +Hän taivutti pään helmaansa. + +-- Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit +sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että +tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin +ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen -- +pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä +tulevat saamaan vastausta. + +-- Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna +istui samassa asennossa. + +Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta: + +-- Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin. +Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin +äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien. + +-- Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta. + +-- Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois. + +Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli +katkonaisesti. Äiti sanoi: + +-- Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se +on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä. + +-- Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä. + +Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, +ettei hän ollut sairas. + +-- Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi +ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! +Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä +on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet +keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat +poislähetetyiksi. + +Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään. + +-- Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa. + +Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, +hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois. + +Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta +reuna metsän laidassa taivaan rannalla. + +Sinä yönä hän ei saanut paljon unta. + +Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu +asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet +sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli +Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, +mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa +hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia +ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin +tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt. + +-- No mitä nyt? kysyi hän. + +-- Ei isä lähde. + +-- Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat? + +Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai +että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina +aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen +eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi. + +-- Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli. + +-- Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet? + +-- Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies. + +-- Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa. +Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa +sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään +kihlat takaisin. + +-- Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei +kihloja oteta enää keneltäkään. + +He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti. + +-- Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet. + +-- Mutta minkä minä sille voin! + +Ja kihlat jäivät Miinalle. + +-- -- -- + +Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen +pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien +kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain +hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei +heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet, +että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan +yhdessä. Ja nyt tuli tämä. + +Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin +aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä. + +Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä +sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat +veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa +ihan kerjäläisiin. + +Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli +matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat +naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni +maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu +kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti +kattoa, ja lausui Miinalle: + +-- Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut +ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään +kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt +pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta. + +Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät +hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona +hän oli laihtunut. + +-- Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus +ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy +samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme +ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten +siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle +kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt +häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana +kulkee maailmalla mielipuolena. + +-- Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon +kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja +vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet. +Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui +töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi. + +Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle, +jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä. + +-- Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä +sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä +valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta +sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen! + +Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään. + +Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi. + +Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti +istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen +olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi +päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti. + +Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen... + +Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle +ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun +Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja +äidin luo. + +Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän +näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä +ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven +rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu." +"Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli +punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo +ja ruohossa makasi kahvipannun kansi. + +Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen +tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli +kaikkea erontunteen kaipauksella. + +Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne +ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta? + +Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän +kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, +orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua +sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On +niin paljon puhuttavaa... + +Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan +ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota +hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin +tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset. + +Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät +olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi +mielessään liikkuvan. + +Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. +Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein +tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi. + + + + +II + + +Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi +yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat +hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään. + +Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta. +Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle, +pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin +tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi +hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin +tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui +Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita +Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle, +lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista +ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui +niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun +metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen +heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului +kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä +istui pitkännäköinen nainen käsitöineen. + +Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen +veljensä Hermanni ja tämän vaimo. + +-- Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme +naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän. + +Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta. +Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa +esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine +aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen +toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen +tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven, +peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi. + +-- Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt. +Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole +minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi +kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat +maanviljelyksen. + +Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui +äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli +punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska. + +-- Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi, +sanoi hän. + +-- Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi? + +-- Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina. + +-- Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on +niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon +koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä. + +-- Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa? + +Taavi naurahti. + +-- Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas +kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta +Moppeen hän ei koske. + +Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa +siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu. +Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on +parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa +ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja +lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt. + +-- Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla, +selitti Taavi. -- Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan +huonossa huudossa. + +-- Olenhan minä vähän. + +Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta +ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja +pullonsirpaleita sen yhteydessä. + +-- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En +aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään +liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme. + +He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä +kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä +purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä +ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin +mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret +metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen +ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä +sekaisin. + +-- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää +ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään +käy pyytämässä. + +-- Antaako isäsi rukiita lainaksi? + +-- Onhan se antanut. + +Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. +Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta +taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen +kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin +kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja +siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen. + +-- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone. + +-- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina. + +Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi +hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. +Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. +Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka +hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja +kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina +matkaansa. + +Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti +ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se +morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, +mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. +Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua +riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään +olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä +kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle +ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, +joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat +pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen +pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä +ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta +kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus +ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana +vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin +ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka +käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja +venytetty. + +-- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin +heilakka! + +-- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi. + +-- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna +veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää +mennä noille opettamaan... + +Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. +Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen +äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet +jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, +Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan +oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas +kiemurteli ohut, tumma palmikko. + +-- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut +sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi. + +-- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella? + +Aina päästi pienen naurun. + +-- Arvelevat, että menee paljon puita. + +Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he +puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti +sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin +tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi +kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi. +Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten +tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä. + +-- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi +enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei +nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on +mahdissaan...! + +Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle, +pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä +vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui. + +-- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte +vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä +sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli +tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti! + +Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen +sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina +palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan. + +-- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin +tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja +neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun +nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen, +ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja +jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni +jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin. +Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan +maksetuksi. + +Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi, +sylkäisi ja rupesi laulamaan: + + Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. + Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi. + +Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta. + +-- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa. + +-- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle. + +Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne: + +-- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa! + +Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli +toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja +jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen. + +-- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän +tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän. + +Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että +tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi +tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli +kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä, +nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan +ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset. + +-- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle. + +-- Jaa asiana? + +Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut. + +-- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää. + +Ja hän läksi pois. + +Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina +hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä. + +-- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi. + +-- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle. + +-- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan. + +Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa +hymyili veitikkamaisuutta. + +-- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta. + +Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin. + +-- No joko muistit? + +-- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa. + +Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui +sen eteen sulkien häneltä tien. + +-- Nyt et pääse! + +-- Ettenkö pääsisi? + +Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin, +olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa. + +-- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi, +sanoi hän. + +Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä +pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe +juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen. +Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi +tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli +niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa. + +Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä +otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja +pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä. + +Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes +Miina otti jäähyväiset. + +Taavi läksi häntä saattamaan. + +Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja +jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili +hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin. +Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen +lakaistessa maanpintaa. + + + + +III + + +Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän +astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki +viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. +Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä +paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että +jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain +hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä +mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän +kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, +joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui +penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. +Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta +hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti +leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja +toimitti samalla pöydälle aterian. + +-- No? kysyi hän Antilta. + +-- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä. + +-- No sittenhän se on päätetty. + +-- Niinhän sitä luulisi. + +He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta +kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He +olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt +tehty ensi kerran. + +-- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja +pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän +viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä. + +-- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti. + +Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää +päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä +särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi: + +-- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, +tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, +ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan +pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen +koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia +ja äidin sormus kiilsi sormessa... + +-- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin. + +-- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen +silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa +kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin +pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. +Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla +olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään +hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan... + +Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään +takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi: + +-- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei +ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun +melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa. + +Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti +neuvottomalta ja ällistyneeltä. + +-- Ja tiedän minä yhden... + +Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta +sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen +tarkoituksen. + +-- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa +ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. +Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat +erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä +puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista +tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn. + +-- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, +-- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen +ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä +pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän +nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin +rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään. + +-- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa +sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän +äitivainajamme sijalle. + +-- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: +nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi. + +-- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan +omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti. + +Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen +veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi +sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin. + +-- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti. + +-- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun +sormustasi. + +-- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta +olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa. + +-- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken +kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit? + +-- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, +pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa +juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen +häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten +raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin +kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane +se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" +Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin +hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. +Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, +olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli +hänen sormessaan. + +Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja +tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran. + +-- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut +astua sille kohdalle. + +-- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti. + +-- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut +markkinoilta. + +Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli +huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja +istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen: + +-- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie +mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, +toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät. + +-- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti. + +-- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on +tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu. + +-- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii. + +-- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu... + +Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta +pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, +hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi +nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se +singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, +punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella. + +-- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä +tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä +housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin +ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo +valmis ja hän pistänyt napin reikään. + +Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien +hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli +tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt +häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja +hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle +päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, +seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään. + +-- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa. +Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa, +särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan! +Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä. + +Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan +kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi +vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla +sen tylsää päätä ikkunalautaan. + +-- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu +niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä +neulon. + +Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos. + +-- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan +välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies! + +Jo hymyili hiukkasen Antti. + +-- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän. + + + + +IV + + +Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että +Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa +maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta +esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti +pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta. + +Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. +Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati +puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen +lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä +pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, +oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. +Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, +polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, +vaikkei hän välittänyt järjestyksestä. + +Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, +hyppäsi alas ja määkäisi. + +Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen +hiilokseen. Äkkiä hän naurahti. + +Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä +sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä +ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen +permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja +pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä +omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä +kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut +puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se +oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti! + +Aina nauroi ja ajatteli edelleen. + +Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois +luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt +se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen +lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi +ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä +molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä +polttavalla kahvirännälillä. + +-- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään. + +Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi +ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa +ja kanat oven suulla hänen edessään. + +Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen +huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli +särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken +perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin. + +Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli +märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli +tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi +tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt +ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti +epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. +Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui +avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden +eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli +kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten +siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli +jatkoa edelliseen. + +-- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun +nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä +on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten +paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta +nyt ulos paikalla...! + +Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon. + +-- Se loppuukin jo kohta... + +-- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä +pistelen loput itse. Vai ette lähde! + +Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli +käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, +takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. +Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, +jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto +piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, +harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva. + +Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet +pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja +huusi sinne Ainan. + +Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa +tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja +pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen +sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki +silmänsä. + +-- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä! + +-- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana +ja silitti tytön mustaa tukkaa. + +Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja +päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä +suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa +suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat. + +-- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki. + +-- Tämän talon koira, hyi! + +-- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, +kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan? + +-- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni... + +Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei +sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti +käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä +vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen +voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi. + +-- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä. + +-- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään. + +-- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen. + +Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt +enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. +Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki +oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi +saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, +mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan +vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. +Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju +raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet +ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan +muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja +vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului +Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut +laulamatta. + +-- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan +vadinpalaset ja muut. + +Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen +ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, +valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas +hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja +vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen. + +-- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton +se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein +ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, +kun... + +-- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi. + +Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli +sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti +alaa. + +-- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen +vaan olen saanut. + +-- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi. + +Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä +sanoja, alakuloisella äänellä: + +-- Rajalan nuori emäntä kävi täällä. + +Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan. + +-- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin +se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu +heitin ne oljet. + +-- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa. + +-- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet +mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita? + +-- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla. + +Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut. + +-- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin +niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja... + +-- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella. + +-- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat... + +Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui: + +-- Nyt menemme keinulle: että tiedätte. + +-- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan. + +Hetken kuluttua alkoi Maijastiina: + +-- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin +lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä +hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä +jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä +laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi... + +-- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta? + +-- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla +hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, +kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei +ollut kuin Aina... + +Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas +lauteilta heittämään lähtölöylyä. + +-- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat. + +-- Kastakaa veteen kyntenne! + +Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki +pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. +Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä +oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän +yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen +huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja +kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, +ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden +pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski +setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa +ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. +Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli +hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, +kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin +varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, +harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, +kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden +tuoksua. + + * * * * * + +Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana +syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut +yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka +oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he +saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät +ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka +kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja +jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän +vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi +ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai +hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin +takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi +torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen. + +Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan +aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki +huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän +hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, +poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti +itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään +pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun +käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, +josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli +vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, +joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka +markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei +häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, +mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat +hänen tarjonneen ja maksaneen. + +Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He +menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä +toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, +isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja +hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat +katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille +kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! +Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei +häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän +rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt +häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi +nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään +vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan. + +Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, +Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti +kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt +hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän +saanut huvitella! + +Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui +takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli +viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää +lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun +olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua +viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! +Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää +pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään. + +Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina. + +Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se +tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään +olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja +rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että +isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen +isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet +arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret +perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi +sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja +yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia +oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen +rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli +tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee +kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän +alkoi kuunnella. + +Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava +kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi +toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä +tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana +seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja +heittäysi vuoteelleen. + +-- -- -- + +Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin. + +Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut +aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen +korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. +Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja +rautaseipäänsä ja läksi kotiin. + +-- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon +Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka +ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä +ennestäänkin. + +Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa. + +-- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on +kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua +rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon +minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen +sovittanut. + +Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä. + +-- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, +kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani +kihlasormuksena morsiameni sormessa. + + + + +V + + +Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven +aava selkä aukeni siinä näköalaksi. + +Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi +sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli +järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat +taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta. + +Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä +yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta +poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären +nimipäiviä. + +Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, +seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti +hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. +He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus +sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia +toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat +lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi: + +-- Tottahan teiltäkin tuodaan? + +-- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat. + +Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti +sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi +petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä +läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi +sitten katseensa rannalle. + + Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, + joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa? + +lauloi hän ja huitoi käsiään. + +-- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti +Aina nauraen väliin. + +Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. +Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja +hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja +lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. +Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta +puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen +keinussa. + +-- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä +jo hirvitti. + +Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat. +Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle. + +-- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti. + +Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle +ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle +polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken +perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja +nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia. + +Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja +kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. + +-- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit? + +-- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan. + +-- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse. + +-- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait? + +Aina heilautti päätään ja hymyili. + +-- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. +Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin +minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä +kahvit sijaan. + +Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä. + +-- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta. + +-- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että +minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta +koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta +kieltäisi. Eipä... + +-- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen. + +-- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon +suut... + +-- Pois kahville! + +-- Kahvi jähtyy! + +-- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole +liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan. + +Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla. + +-- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni +Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin +minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen. + +-- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö +nyrpeästi, tuupaten Kallea. + +-- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi! + +Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen. + +Heidän kiistellessään lauloi Aina: + + Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla, + Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla! + +Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen +tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina: + + Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. + Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi. + +Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty +tyttö alkoi laulaa hänkin: + + 'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä: + Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.' + +Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. +Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät +kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot +totistuivat. + +Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli +siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun +kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän +välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski +harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. +Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä. + +Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä +ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. +Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen +soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen. + +-- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu. + +-- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä. + +-- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen? + +Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen +mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät +sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan +pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, +niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa +ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti +jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli +soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä +tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään. + +-- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä! + +-- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi. + +Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin +rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi: + +-- Mistä tuo sormus on? + +Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä. + +-- Löysin tuvan permannolta. + +-- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se +on? + +-- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana. + +-- Se on minun. Anna pois tänne. + +Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi. + +-- Antaisinko minä löytöpalkatta? En... + +Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan +setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. +Aina likisteli nauraen seteliä käsissään. + +-- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, -- +ettei tarvitse "varastaa". + +Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet +seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä +käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin +huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta: + +-- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi +pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää! + +-- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa. + +Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti. + +-- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon. +Mikäs tuossa on? + +-- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta +nuoruutensa ajoilta. + +Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän +suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. +Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, +tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi +Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti: + +-- Puuropata. + +Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. +Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: +hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi +ollut niin veltto! + +Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, +häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin +huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden +käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, +kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään. + +-- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa. + +Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin +jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti +ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. +Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai +viskatuksi huivin silmiltään. + +-- Kenenkä minä tapasin kiinni? + +Joukko kerääntyi hänen ympärilleen. + +-- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit! + +-- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli +kannallinen sormus. + +Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin +ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui +hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti +lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies +katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat +laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui +hellä hyvyys. + +-- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä +se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus? + +Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä. + +-- Sormus? + +Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan. + +-- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien +joukosta. + +-- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille +hiuksilleen. + +-- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina. + +Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi. +Antti tuijotti häneen puhumattomana. + +-- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku. + +-- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi. + +Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan. + +-- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu. + +-- Älä minuun koske! + +Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui +suoraksi Ainan eteen. + +-- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä +sormessanne näin Haapaniemessä? + +-- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: -- +Se on tuon miehen sormessa. + +-- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu. + +Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä +sormea. + +-- Tuo juuri! + +-- Älä väännä kättäni poikki, saake... + +-- Anna pois paikalla! + +Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä +voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän +välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän +heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti +heidän eteensä. Antin ääni ärjyi: + +-- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten +minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa +syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään +kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun. + +Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei +hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi +ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, +kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja +nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli +ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja +veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun +asti, aitaan nojautuneena. + +Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun +juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet +olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli +aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja +istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. +Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli +tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. +Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen. + +-- Miksi sinä tässä yksinäsi itket? + +Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään. + +-- Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että +ovat minut yksin heittäneet. + +Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi +istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet +ja onnelliset. + +-- Aina parka! sanoi hän. + +Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän +katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan +illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän +ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin! + +-- Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -- Se se on +revittävä. + +Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun. + +-- Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä +panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule +montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi... + +-- Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina. + +-- Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen +uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne +jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on +juuri niitä -- ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla! + +Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. +Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita +koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi. + +-- Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki +me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta +olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään. + +-- Olenko minä niin toisenlainen? + +-- Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja +lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan +vastaan ja tulet vielä minua auttamaan. + +-- Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi. + +-- No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä +et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi +sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo. + +-- Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin. + +Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta: + +-- Muistatko sinä äitivainajata? + +-- Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En +muista. + +He astelivat ääneti. + +-- Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi +Aina äkkiä. + +Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka +kantoi koppaa. + +-- Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen. +Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka... + +-- Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä +mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut +ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan +niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä +sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä! + +Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin +Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä +hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat +kokonaan unohtuneet. + +Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa +kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan +häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa +nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti +karjankello. + +Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja +aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden +päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla +tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä +vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli +pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. +Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja +järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, +jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli +neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen +yhteen kohtaan. + +Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa +pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli +tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia +ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet. + +Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian. + +Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää +lukiessaan hän nukkui. + +Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas +seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, +heinänteolle haitallinen sadeaika. + + + + +VI + + +Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä +aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat +raikasta vihreyttään. + +Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty +lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli +pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja +pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä +morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina +yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia +vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä +perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset +kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän +leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se +oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä. + +-- Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua. + +-- Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi +Miina. + +He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään +puhuneet, katselivat vain toisiaan. + +-- Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti +ja läksi huoaten ulos. + +Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina. +Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat! + +Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota +hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen +tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän +vain Liisa itse aikone tänne? + +Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He +ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään. + +-- Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun +jätät näin hyvän kodin? + +-- Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin. + +-- Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, +mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan. + +-- Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä. + +-- Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea! + +Taava syleili häntä takaapäin. + +-- Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina. + +-- Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt +pitäjäntuvalla. + +-- Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä? + +-- Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti. + +-- Sehän on hauska se, sanoi Miina. + +Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut +paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa. + +-- Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta. + +Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen +sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan +puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa +sulhasjoukko tuotiin pihaan. + +-- Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta +saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä. + +Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin +oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet +olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, +vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia +oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin +toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän +tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä +hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä +valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, +niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. +Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä +ihan yksin. + +-- Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä. + +Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni, +kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle. +Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään +arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet. + +-- Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, -- että tässä on +se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta. + +-- Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina. + +-- Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku. + +Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin +takaisin. + +-- Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme +yhdessä, tai tulenko minä yksin...? + +-- Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan. +Kuinka tuo kahisee kauniisti! + +Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui. + +Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia +ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin +vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen +kysymyksiinsä. + +Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan, +hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti +hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä +itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat +toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman +ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi. +Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä. + + * * * * * + +Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat +tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan. +Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja +nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien +miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin. +Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät. +Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut +miestä. + +-- Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi +Kanteleen Hermanni. + +-- En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi +tyynesti. + +-- Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan +nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään +ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä +itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte... + +Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen +kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä +istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää +Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset +orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja +tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä +ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä +puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin +penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä +tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he +kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään. + +Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin +tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut +riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies +tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä +käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia +ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa. + +Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut +lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän +lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän +nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin +täytyi hymyillä hänen mukaansa. + +-- Mikä nyt on? kysyi Taavi. + +Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän, +sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan, +mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan +toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja. + +-- Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen? + +-- En mitään, vastasi Taavi tyynesti. -- Tulkaa vaan. + +-- Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä +Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun... ja +teidän isänne. + +Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi: + +-- Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon... + +Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa. + +-- Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina +käskeä, ketä tahtoo. + +-- Mutta minua ei ole käsketty. + +-- Käyhän vielä käskeminen. + +Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti +suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen +katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti +Taavin syrjään. + +-- Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina. + +-- Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain! + +-- Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet... + +Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina +tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus +paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa +kahdenkesken, kysyi Taava: + +-- Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen? + +Miina punastui. + +-- Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää +liian monta. + +Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä +kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat. + +-- Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta +pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi... Siitä ei tulisi +hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä +tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava... + +Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja +miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta. + +-- Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä. +Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko? + +Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja +hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. +Vihdoin hän tarttui Miinan käteen. + +-- Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, +sanoi hän. + +-- Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut +mitään. + +Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän +puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle +hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja. + +-- Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai +hän vihdoin sanotuksi. + +Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia +suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat +kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen +miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi +onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei +Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään. + +Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti +morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän +pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut +ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi +hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He +toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli +puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli. + +Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun +toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi +määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan +jatkaakseen entistä elämäänsä. + +Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian +seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, +laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen +tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. +Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, +tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää +oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän +hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. +Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta +isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi. + +Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. +Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli +kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja +naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua. + +Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta +ja kätteli kaikkia kotiväkiään. + +Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki +viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja +hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty +kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen +ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. +Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä +oli sadanmarkan seteli. + +-- Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän. + +Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja +otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja +laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli +suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut +suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät +häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja +tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten. + +Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, +puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin +hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti +metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, +ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa +hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle +pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. +Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi +juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva +ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja +vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi +lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta. + +Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli +tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui +ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta +ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa +vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan +mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä +tultiin. + +Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: +mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain +sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein +ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa +tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten +huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti +nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla +ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät +viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut +tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat +jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti +epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli +suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä. + +Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi +sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa +Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. +Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät +vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, +silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän +oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän +oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut +niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän +kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä +oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen +Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa. + +Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät +tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan +väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja +viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet +etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen +katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin +huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä +hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi +hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui +käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies +kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson +alkamista ja katosivat muitten joukkoon. + +Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti, +pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän +vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät +ne ihmeellisesti. + +Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle. +Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan +katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän +mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän +sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät +yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten +"herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä. +Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin +loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies +hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua +hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen +anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan +enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen +väkinäiseltä. + +Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli +saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat +asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat +peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat +valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman +sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua +ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka +tuli. + + + + +VII + + +Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta +tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut +entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt +Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei +ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään +ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera +ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan +pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä +talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi +hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti +sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä +hän eli kokonaan Taaville. + +Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa +samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti. +Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä, +Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen +hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa +hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti. + +Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän +verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja +laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli. + +Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi +sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan +lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet, +näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja +kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli +melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta. +Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista, +paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan +siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan, +sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen +laidalle. + +-- Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin? + +-- Niin, kiven viereen. + +Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja, +maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti +puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset +kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen. + +-- Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma. + +-- Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla. + +Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin +puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan +näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki, +heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan +lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja +tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti, +että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi +voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi +ja puna nousi hänen poskilleen. + +-- Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen. + +Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet +verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat. + +-- Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina. + +-- Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle. + +Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle +ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa +tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui +arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota +arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari +askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän +siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki +silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan +sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun +vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät +lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa +kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy +kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi +miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen. + +-- Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän. + + * * * * * + +Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. +Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen +kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi +kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan +lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, +ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa +toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät +keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän +pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. +Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin +tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa +salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne +tulivat hyvin rakkaiksi. + +Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. +Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua +niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. +Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän +järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään +kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai +juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän +nimitti puutarhakseen. + +He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes +erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus +tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen +häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, +kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli +lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin +sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän +onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina +ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että +niin ne sanovat. + +Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. +Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille +viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja +aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan +hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan. + +-- Tulkaa keinumaan, pyysi hän, -- emme moneen viikkoon ole käyneet +keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina +vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan! + +Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni. +Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä. + +-- Sepä hauskaa, sanoi Taavi. -- Mennään vaan. Tuleeko muita? + +-- En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee! + +Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili +häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti: + +-- En minä tule. Menkää jos tahdotte. + +Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja +rupesi kiihkeästi selittämään: + +-- Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle... Emmekö voisi +lähteä järvelle mieluummin? + +-- Se on totta, myönsi Taavi. -- Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin. + +Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! +Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan +kiusata häntä. + +-- Eihän meillä ole veneitäkään. + +-- Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina. + +Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa +sittenkin taas saisivat olla yhdessä. + +-- Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. -- Aina muista +erillään. En minä viitsi tulla järvelle. + +Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli +vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen +siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon +hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä +polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän +rupesi nauramaan. + +-- Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. -- Emme huoli mukaamme +muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne. + +Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota +tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina +oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla +ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja +sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi +perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy. + +-- Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä. + +Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että +Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen +ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti +ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin +heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän +seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. +Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi +viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, +olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen +hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu +loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja +piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi +hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun +he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan +Ainaan. + +Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. +Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia +järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut +mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun. + +Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta +kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa +ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli +hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan +lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin +käydään". + +Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan. + +-- Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle. + +-- Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi. + +Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet +toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus. +Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi +häntä liehakoida. + +Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä. +Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken, +jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen +kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli. +Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi +epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät +he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin +häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi +totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin +ja hänen ystävyyttään muita kohtaan. + +Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he +pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina, +mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo +pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla +hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi: + +-- Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan +käytetä. Mennään...! + +Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi +kiihtymistään. + +Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina +pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka +laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa +hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen +kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä. + +-- Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi. + +-- En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle, +eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä +edes hänet. + +-- Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta +sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan. + +Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään, +jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi +sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti +Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn +laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa. + +-- Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, -- älä luule että minä Taavista +välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita -- ja muut +tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto +tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta... + +Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko. + +-- No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se! + +-- Menisinhän minä, mutta... mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. +Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta +kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta +minäpäs en tottele! Menen kun menenkin. + +Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa +suututti Miinaa. + +-- Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi. + +-- No kuka muu -- isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se +Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä +ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta! + +Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja +silmillään. + +-- Minun tekee niin mieleni... + +Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin. +Taavi nousi. + +-- Mennään Miina, sanoi hän iloisesti. + +-- En minä tule. Mene sinä, jos tahdot. + +-- Mikset tule? + +Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois. + +-- En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee. + +Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä +kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan, +luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi +takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä +kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli +"Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen: +"susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti +kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli +mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset +mennytkään keinulle?" -- "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi. +Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti! + +Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa! + +Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi +ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään +ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan +ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas +pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli +kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi. + +-- Miina, tuletko mukaan? huusi hän. + +Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko +matkan Miinaa tulemaan. + +Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt. +Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän +tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin, +järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti +vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa. + +Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli +ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa, +niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä, +olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu +ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi +tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos +hän itse olisi mennyt mukaan...? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona +opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä +missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja +kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää +Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta. +Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi +hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset, +mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa! + +"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin +olleet oikeassa. + +Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne +hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä +hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista, +jotka olivat olleet pelkkää petosta. + +Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja +tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään. + +-- Säikähditkö sinä? kysyi Taavi. + +-- En. Mikset ollut kauemmin? + +-- No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi. + +-- Mitä minusta sitten. + +Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän +tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen +peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi, +että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut +kuin uitettu. + +Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen +rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi +oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti +häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja +voitettuaan takaisin. + + + + +VIII + + +Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi +päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia +jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat +hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä. + +Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan +halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan +nuorten avuksi. + +Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä +polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden +varjot tielle. + +Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti +hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota, +etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan. +Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen, +nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti +muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä. + +-- Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi. + +Miina tunsi heti tätinsä Liisan. + +-- Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt? +kysyi hän hätäisesti. + +-- Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin +tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani +väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle +leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia +enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne +odottamaan. + +Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan +retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut +siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja +ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta +silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli +kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen. +Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja +kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui. +Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen +hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa +tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi +anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen +tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa. +Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä +pöydästä. + +Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna +evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle. + +-- Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen. + +-- Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin +tuntevansa. + +-- Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista +jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En +kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä. + +Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut. +Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan +matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä +milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon +kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta +kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian +likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi +tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää +koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen. + +Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli +uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois +tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo +hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain +jaloin, keppi kädessä. + +-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan. + +-- Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua +keittämään kahvia. + +Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä +kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon +toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja +palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa +ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että +mitä tästä seuranneekaan. + +-- Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, -- ja kaivo vielä +likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan +ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin. + +Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi. + +-- Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli +tyyni, vaikka mielessä kiehui. + +Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti +kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton +vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän +jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin +ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen +Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä. + +Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän +tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin. + +-- Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset +voikuormat! huudahti hän. + +-- Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti. + +Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja +ärsytti häntä enemmän. + +-- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. +Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" +tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä +tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla +kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja +tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi +itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että +kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi +tänne, sellaisia kuin sekin yksi... + +Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, +hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin +silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, +huulilla pingoitettu ilme. + +-- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua! + +Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin +kauan kannetun katkeruutensa myrkyn. + +-- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy +Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa... + +Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa +kaikki, mitä hän tiesi. + +-- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia +teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin... + +-- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta. + +Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi +solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle +lattiaa. + +Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt +Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli +muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä +tanssiksikin Kallen kanssa. + +Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut +pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina +piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi +tapahtua salaa. + + * * * * * + +Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa +naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi +tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan +vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan +sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut +itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa +kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti. + +Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä +sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö +istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat +totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti +ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen +olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. +Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, +ehkä hän nyt tasaantuisi. + +Odottamattomasti asiat kääntyivät. + +Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, +ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. +Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa +puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet +porstuaan. Koputettiin tuvan oveen. + +-- Onko isäntä kotona? + +-- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään! + +-- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää. + +-- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne +päivän aikaan. + +-- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän +nousee. + +Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin +puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät +pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä +ja huoneen siivottuna. + +-- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille. + +Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen +suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä. + +Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan +ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen +silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina +vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta. + +-- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen +taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa. + +-- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun +valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi? + +-- En. + +Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt. + +-- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän +kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän +veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. +Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina +Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi: + +-- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat +matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin +kuulu. + +Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin +taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään +survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt +tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, +jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät +vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, +koskematta niihin. + +Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian +hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt +tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, +niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että +molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän +hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa +vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi +istualtaan ja sulki hänet syliinsä. + +Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, +miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin +kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja +hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä +vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö +seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla. + +Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät +häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky +ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan +tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet +ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät +asiansa. + +Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat +tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät +olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, +sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut +että surullinen. + +Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli +ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne +hän oli vievä vaimonsa. + + * * * * * + +Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän +tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten +ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin +oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa. + +Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen +puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu +Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli +sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle. + +-- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän. + +-- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan. + +-- Enhän vain! + +Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja +hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi +tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta. +Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän +kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli. +Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä +lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä +mailla. + +-- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän +innostuneena. + +-- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle. + +-- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista! + +Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se +hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut. + +-- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi +mietteisiin. + +Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja +sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä, +mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa +ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea +kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan +erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken +ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen, +purskahti Kalle nauruun. + +-- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja... + +-- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena. + +-- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa. + +Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia. + +-- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi. + +-- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi... + +-- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen +alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän +saakka oli ollut äänettömänä katsojana. + +Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui +niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne +taskuunsa. + +-- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui +Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua? + +-- Minä lyön sinua! uhkasi Aina. + +-- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi +Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut +katkera tai kade. + +Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa +sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin +ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta +kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka +verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko +vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä +ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. +Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli +ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin +oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". +Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi +kallistaa pää syliinsä. + +Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset +ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut +luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat +kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään +ja ujouttaan. + +Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen +piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän +pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään. +Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän +ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi +viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin. + +Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut +jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni +hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla. + +-- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin +aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan. + +-- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen. + +-- Mitä siinä valehtelet, sanoisit... + +-- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö +tämä ole kaunista? + +Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen. + +-- Onhan tuo. + +Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli +huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa +jotakin, joka oli hänelle vaikeaa. + +-- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja +kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan? + +Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä? + +Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä +laidalle ja silitti hänen poskeaan. + +-- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin +luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä. + +-- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille +miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan. + +-- Itse olette ollut naimisissa! + +-- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta. + +-- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat. + +-- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin! + +Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen". + +-- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin +on parasta! + +Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä +kysyi: + +-- Kuka maksaa matkan? + +-- Aaretti, vastasi Aina varmasti. + +-- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen +mukaasi ettet jää tielle. + +-- Niinkuin isä tahtoo. + +-- Kuule... + +-- Mitä? + +-- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä +kaikkea siitä Aaretista puhuvat? + +-- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja +tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita. + +Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään. + +Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli +ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin +hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat +hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja +setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä. + +Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. +Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli +jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää. + +Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina +istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät +ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa. + +-- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti +kaipasin, kun luovuin äidistäni. + +-- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina. + +-- Mutta isästäsi? + +-- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä. + +-- Entä näitä tuttuja paikkoja? + +-- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita +tunne. + +Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen +itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä +olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä +sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja +Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä +hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla +se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla +hän karkoitti sen luotaan. + +Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut +kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja +naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian +hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo +kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi +muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen +huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten +kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, +vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli +valmistettu suuret häät. + +Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin +lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että +hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun +sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina +itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa +rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä +hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän +kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan +morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja +nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi. + +Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin +oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, +piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi +tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon. + +Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli +värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka +tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa +seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä +laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, +että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli. + +-- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti. + +-- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa +välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät. + +-- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, +pettymistä ilmaisevalla tavalla. + +-- En. + +Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän: + +-- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin. + +Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden +ehkäisevän liikkeen. + +-- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin +vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt +saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin +nämä isännät. + +Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että +ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa. + +-- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun +antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa. + +Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen. +Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy +sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä +kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille, +se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti +kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään. + +Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja +kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa +särki. + +Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne +vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa. + +Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö +kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana +niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia, +joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut. + +Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä +oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka +hulluna kierteli maailmalla. + +Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, +peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa +maailmassa, jota Juhana rakasti. + + + + +IX + + +Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä +ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän. + +Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä +vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja +korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin +olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että +se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme +kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin. + +Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu +viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat +hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, +sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä +sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen +ajatuksensa olivat kuitenkin muualla. + +Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa +ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat +pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi +että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki +oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta +isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei +Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset +kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja +että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai +miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä +ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran +kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa. + +Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista +oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, +kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia +pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin +päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen +ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi +saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi +poiketa sinne ostamaan. + +Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, +kummoinen tuo lienee aviomiehenä? + +Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät +matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, +tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee +kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin +ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan +mustassa tuvassa! + +Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty +hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä +ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, +herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui +kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin +rykäisi. + +-- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. +-- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa +kuin silloin. + +-- Niin juuri, sanoi Alviina. + +-- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota. + +Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää +tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin +kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili +hänen korvaansa. + +-- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet. +En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua. + +-- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme. + +-- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina. + +Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä +enää ollut ketään. + +Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, +puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella +ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. +Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, +seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen +lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, +huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, +joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina +viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, +paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja +matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella +taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään. + +-- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina. + +Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden +kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina +huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi +hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille +hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, +ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet +ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas +mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, +vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. +Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. +Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja +nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva +petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka +poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana. + +Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa +ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. +Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät +kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen +piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu +ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. +Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi +hänen syliinsä. + +-- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä. + +Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, +että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa +pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja +reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku +makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa +tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, +jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan +Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan +kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin +ennenkin. + +Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. +Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, +ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi +niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat +kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti +vanhentuneen monta vuotta. + +-- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan +illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina. + +Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. +Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja +pyöritteli sisartaan. + +-- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi +hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt +luonasi, jos isä vain olisi päästänyt. + +-- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, +puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. +Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas +pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt. + +-- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin +herrasväet! + +-- Enhän! vastusti Aina punastuen. + +-- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin! + +Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti +hämillään. + +-- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko +sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla! + +-- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan. + +Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi. +Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään. + +-- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän. + +-- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset +lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa. + +-- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, +irroittaen paperossia hampaistaan. + +Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi: + +-- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se +nyt on raivossa. + +-- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta, +hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa. + +Hämillään hän näytti takkinsa lievettä. + +-- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? +Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä +kaupungista. + +-- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä +juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se +on synti. + +-- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti. + +-- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee. + +Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen +pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan. + +-- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka +tekee sinut noin... vai... + +-- Ole vaiti! huusi Aina nauraen. + +-- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle. + +Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he +istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. +Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan +avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään +tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. +Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti +hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut. + +Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi +Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle, +Maijastiina toi heille sinne kahvia. + +-- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana. + +Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi. + +-- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään +pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja +kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä. + +-- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja +kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää! + +-- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut +käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä. + +-- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia. + +Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli +Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle +suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, +oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä. + +Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he +jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen +ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten +hänen korvaansa: + +-- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt +minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi. + + + + +X + + +Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, +lehtien vielä ollessa puissa. + +Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin +omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen +hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä +noutamaan Haapaniemeen. + +Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää +koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt +niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän +yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? +Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? +Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei +tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä +häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä +ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain +jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari +päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa +huojennukseksi hänkin. + +Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli +raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla +leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin +ja joi. + +Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, +laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka +oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan +ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin +lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet. + +Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, +että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin +kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan +päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet +perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu +sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä +sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, +kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina +epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää +ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta +Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta +että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän +sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut +hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla +varhain lähtevät yhdessä. + +Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei +taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, +koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi +tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. +Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin +mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun +sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, +olikin poissa. + +-- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten. + +-- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla. + +-- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä +hänen mielessään liikkui. + +-- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän. + +-- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi +voitaleipää. + +Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi +vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky. + +Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa +Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla +päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, +ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt +hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli +pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet +kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi +seinään nojaten. + +-- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti +ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään. + +-- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja +sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla! + +Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän +raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan +päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti +sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna +alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet +varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina +kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin +miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen +kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? +Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki +valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli +Aaretin unissaan sopisevan jotakin. + +Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä +lääkärin käsiin. + +Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen +mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät +ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa +niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui +isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä +uudestaan...! + +Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. + +Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla +pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta +seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli +jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen +vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi +riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt +rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren +syrjään, kun se tuli naisen kohdalle. + +Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies +häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä. + +Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni +hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi +hänet ainoassa humauksessa jäälle. + +Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan +ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat +pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi +lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja +kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet +reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut +milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei +ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se +tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi. + +Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko +ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa +hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin +maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen +luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, +kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään +tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti +he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi +jyrkästi. Kaikkia turhia vielä! + +Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun. + +-- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen +kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia. + +Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja +teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset +koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja +uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, +taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen +hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka +pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen +päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta +unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta +koko päivänä. + +-- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla +Maijastiinalle. + +-- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina. + +Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi +hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee +levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä +Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä: + +-- Mitä sinä luet? + +-- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka". + +-- Lue se minulle. + +Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa. + +-- Luuletko, että minä vielä paranen? + +-- Ei tiedä, vaikka kuolisitte. + +Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, +jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, +kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys +kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa. + +-- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka +paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima +poissa. Jokohan Aina pian tulee? + +-- Kyllä kai he aamulla tulevat. + +Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea +päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas +kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön +aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, +hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen +tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän +kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin +mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan +ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja +hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja +soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. +Miina jäi taas yksin hänen kanssaan. + +Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn +alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen +käteensä. + +-- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen +nuo rahat. + +Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten +hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, +sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana +koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä +asennossa. + +-- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja... + +-- Niin on. Ei puhuta siitä enempää. + +"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, +pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen. + +Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin +arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa. + +Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit +olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun +lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin +kätensä ristiin. + + Mä nukun haavoin Kristuksen + Ne puhdistaa mun syntisen. + Eloni, kaunistukseni + On, Herra, veres, kuolo ei. + + Mun kuolo viepi ijäiseen + Elohon autuaalliseen, + Pois pesi Kristus syntini, + Siis korjaa, Herra, sieluni! + +Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, +kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman +totisuuden ilme. + +Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti. + +-- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja +oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä. + +-- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin +toistakymmentä vuotta. + +-- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille. +Kovasti oli vainaja heitä kaivannut. + +Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, +kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran +tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle. + +Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut +valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut +lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas +ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen. + +Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, +kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin +Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän +onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten +joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa... + +Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten +mainetta maailmalle. + +Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. +Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi +toivat uuden hengen Haapaniemen maille. + +Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat +särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän +ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän +nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea +hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen. + +-- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa. + +Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, +joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä. + +-- Kuoli se, vastasi Antti. + +-- Kuoliko? + +Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. +Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen +ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti +käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi +hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä. + +Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa +päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään +hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, +kuolema poskilla. + +Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän +olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä +edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana. + + * * * * * + +Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli +lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan +kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina +lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui +Kalle sisään. + +Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi +niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan +piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut +lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta... + +Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti +Hannulaan. + +Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, +vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari +vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen +päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat +kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja +suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata +hampaat. + +Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot, +tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä +oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti +seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen +huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei +päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten +sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan. +Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä +hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee, +ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten +taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti, +tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes +huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä +pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi, +Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki +venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan +hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi +vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä. +Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut. + +Seuraavana iltana seurasi lapsikin. + + * * * * * + +Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli +järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite +oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli +jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki +nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien +särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, -- muutoin +kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin +Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä +veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä +kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja +kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja +niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin. +Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja +lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla. + +Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie +vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi +aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään. + +Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista, +vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja +jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan +kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin +sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä +ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita +papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä +oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut +kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi +Miinan. + +Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean +ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina +vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti +hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja +Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun +salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia. +Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä +kaikki tyynni. + +Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten. +Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse, +jonka hänen miehensä häneen heitti. + +-- Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut. +Nyt pääsevät tilalle. + +-- Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan? + +-- Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi +sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta, +että kuoli siitä pois se Aina. + +-- Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta! + +-- Oo--n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin +hoitanut...! + +Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä +tuvassa. + +Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari +edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä +kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa, +hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa. + +Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän +oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen +ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina, +ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt +kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä. + +Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen +asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja +pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen +kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi. + +Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen. +Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa, +puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen +kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin +hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille. +Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja +hymyili päivänpaisteista hymyään. + +Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa, +vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti +olevan nainen. Antin ajatus jatkui. + +Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen +rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut +hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan, +yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti +katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri +veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä +tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena, +vavisten -- -- -- Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä, +oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä, +ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi +keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät +merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja +keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli +jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen +musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan, +huulet olivat auki. Puussa kukkui käki... + +Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi +Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren +vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen +lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua. + +Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti +omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua +sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan +karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa +ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla. +Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre, +omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta +katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse +juuri oli seisonut. + +Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi +vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi +aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan. + +-- Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa. + +-- Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa. + +He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään +ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa. + +-- Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun -- kyläläisiäni, +vastasi sitten Antti. + +-- Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, -- minä tällä +haudalla itken -- isääni ja sisartani! + +Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni +oli kova ja täynnä tuskaa. + +-- Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe, +että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä, +tehän häntä rakastitte. + +Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä +maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta +lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat +kukin haaralleen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Haapaniemen keinu, by Maila Talvio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56867 *** diff --git a/56867-8.txt b/56867-8.txt deleted file mode 100644 index 0cfde07..0000000 --- a/56867-8.txt +++ /dev/null @@ -1,4355 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Haapaniemen keinu, by Maila Talvio - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Haapaniemen keinu - Kuvauksia sydänmaan kylästä - -Author: Maila Talvio - -Release Date: March 29, 2018 [EBook #56867] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAPANIEMEN KEINU *** - - - - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - - - - - - - - -HAAPANIEMEN KEINU - -Kuvauksia sydänmaan kylästä - - -Kirj. - -MAILA TALVIO - - - - -Porvoossa, -Werner Söderström, -1895. - - - - -I. - - -Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä -täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja -kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä -hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta -muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka -oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja, -sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät -enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli -selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään -ravistivat päitään. - --- Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne -sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet -kasvojesi eteen... - -Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä. - -Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina. -Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat, -kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta -vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä -ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan -nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan -se olla _hänen_ sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän -puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena -katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi -sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei -hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen -yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa, -sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan -Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin -loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan -Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin -veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että -jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua. -Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen. - -Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki -ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon, -varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin -Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja -tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat -asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus -ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla. -Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä -ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut. -Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven -rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät -korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä... - -Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä... -Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa. -Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja -kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet -päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei -kukaan nähnyt... - -Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet -hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan -Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut -suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina -olisi välittänyt. - -Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät -syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui -ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten -Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse -ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja -siinä häntä löivät... - -Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa. - --- Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. -- Tule pois -kahville! - -Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä -seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty. -Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään -oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä. -Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin -harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että -he puhuivat haapaniemeläisistä. - --- Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet -monituiset vuodet! - -Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman -äitinsäkin totiset kasvot. - --- Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt -on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko -poikineen. - --- Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut! - --- Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! -Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin -saatellut...! - --- Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat -kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On -sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin -paha... - -Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen. - --- Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä -eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, -jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua... - -Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui -sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti -kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin. - --- Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan -kahvia, jotakin sanoakseen. - --- Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle -ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin. - --- Maijastiina on kotona tietysti? - --- Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa...! - -Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta -punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä -oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen -kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka -oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen -totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi -toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, -mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä -kohden. - --- Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset. - -Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta -aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää -veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan. - --- Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta. - --- Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra. - -Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa -levisi puna hänen poskilleen. - --- En sieltä! Talvella minä sen löysin -- ja tuvan permannolta. Pistin -sormeeni, periköön siitä oikea omistaja. - -Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären -nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä -ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen -kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän -myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen -silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia. - -Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän -seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen -evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on -parannettava ensi vuodeksi. - -Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten -koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin -toi hänestä tietoja. - -Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä -päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes -muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se -ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle! - - * * * * * - -Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista -myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä -tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta -oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä -oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko -näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että -raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti -malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan -ja katselemaan illan kauneutta. - -Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat -kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin -ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin -miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin. - -Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä. - -Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli -unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen -niin elävästi. - -Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui -hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui -sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja -näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa -tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua. - --- Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä -epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa. - -Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan -piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois. - --- Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi -enempää kuin äitisikään. - --- Ei, mutta... - --- Istu nyt tuohon! - -Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään -korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin -vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä -Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu -ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta. - --- No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti. - -Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja -uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli -taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä, -joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut -tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan, -muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista, -ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat -saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi -anteeksi? Silloin lausui isä: - --- No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi. - -Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten -käsivarttaan pöytään. - --- Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän. - --- Niin, Haapaniemeen, selitti äiti. - -Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen. -Hän taivutti pään helmaansa. - --- Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit -sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että -tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin -ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen -- -pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä -tulevat saamaan vastausta. - --- Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna -istui samassa asennossa. - -Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta: - --- Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin. -Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin -äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien. - --- Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta. - --- Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois. - -Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli -katkonaisesti. Äiti sanoi: - --- Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se -on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä. - --- Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä. - -Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, -ettei hän ollut sairas. - --- Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi -ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! -Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä -on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet -keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat -poislähetetyiksi. - -Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään. - --- Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa. - -Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, -hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois. - -Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta -reuna metsän laidassa taivaan rannalla. - -Sinä yönä hän ei saanut paljon unta. - -Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu -asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet -sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli -Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, -mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa -hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia -ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin -tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt. - --- No mitä nyt? kysyi hän. - --- Ei isä lähde. - --- Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat? - -Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai -että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina -aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen -eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi. - --- Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli. - --- Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet? - --- Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies. - --- Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa. -Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa -sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään -kihlat takaisin. - --- Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei -kihloja oteta enää keneltäkään. - -He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti. - --- Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet. - --- Mutta minkä minä sille voin! - -Ja kihlat jäivät Miinalle. - --- -- -- - -Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen -pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien -kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain -hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei -heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet, -että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan -yhdessä. Ja nyt tuli tämä. - -Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin -aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä. - -Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä -sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat -veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa -ihan kerjäläisiin. - -Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli -matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat -naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni -maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu -kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti -kattoa, ja lausui Miinalle: - --- Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut -ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään -kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt -pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta. - -Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät -hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona -hän oli laihtunut. - --- Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus -ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy -samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme -ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten -siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle -kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt -häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana -kulkee maailmalla mielipuolena. - --- Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon -kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja -vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet. -Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui -töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi. - -Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle, -jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä. - --- Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä -sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä -valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta -sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen! - -Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään. - -Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi. - -Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti -istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen -olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi -päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti. - -Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen... - -Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle -ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun -Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja -äidin luo. - -Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän -näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä -ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven -rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu." -"Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli -punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo -ja ruohossa makasi kahvipannun kansi. - -Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen -tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli -kaikkea erontunteen kaipauksella. - -Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne -ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta? - -Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän -kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, -orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua -sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On -niin paljon puhuttavaa... - -Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan -ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota -hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin -tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset. - -Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät -olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi -mielessään liikkuvan. - -Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. -Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein -tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi. - - - - -II - - -Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi -yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat -hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään. - -Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta. -Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle, -pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin -tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi -hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin -tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui -Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita -Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle, -lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista -ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui -niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun -metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen -heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului -kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä -istui pitkännäköinen nainen käsitöineen. - -Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen -veljensä Hermanni ja tämän vaimo. - --- Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme -naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän. - -Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta. -Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa -esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine -aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen -toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen -tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven, -peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi. - --- Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt. -Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole -minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi -kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat -maanviljelyksen. - -Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui -äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli -punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska. - --- Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi, -sanoi hän. - --- Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi? - --- Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina. - --- Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on -niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon -koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä. - --- Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa? - -Taavi naurahti. - --- Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas -kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta -Moppeen hän ei koske. - -Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa -siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu. -Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on -parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa -ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja -lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt. - --- Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla, -selitti Taavi. -- Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan -huonossa huudossa. - --- Olenhan minä vähän. - -Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta -ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja -pullonsirpaleita sen yhteydessä. - --- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En -aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään -liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme. - -He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä -kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä -purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä -ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin -mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret -metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen -ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä -sekaisin. - --- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää -ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään -käy pyytämässä. - --- Antaako isäsi rukiita lainaksi? - --- Onhan se antanut. - -Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. -Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta -taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen -kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin -kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja -siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen. - --- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone. - --- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina. - -Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi -hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. -Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. -Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka -hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja -kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina -matkaansa. - -Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti -ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se -morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, -mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. -Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua -riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään -olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä -kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle -ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, -joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat -pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen -pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä -ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta -kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus -ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana -vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin -ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka -käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja -venytetty. - --- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin -heilakka! - --- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi. - --- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna -veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää -mennä noille opettamaan... - -Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. -Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen -äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet -jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, -Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan -oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas -kiemurteli ohut, tumma palmikko. - --- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut -sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi. - --- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella? - -Aina päästi pienen naurun. - --- Arvelevat, että menee paljon puita. - -Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he -puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti -sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin -tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi -kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi. -Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten -tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä. - --- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi -enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei -nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on -mahdissaan...! - -Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle, -pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä -vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui. - --- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte -vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä -sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli -tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti! - -Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen -sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina -palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan. - --- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin -tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja -neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun -nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen, -ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja -jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni -jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin. -Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan -maksetuksi. - -Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi, -sylkäisi ja rupesi laulamaan: - - Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. - Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi. - -Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta. - --- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa. - --- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle. - -Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne: - --- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa! - -Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli -toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja -jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen. - --- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän -tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän. - -Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että -tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi -tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli -kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä, -nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan -ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset. - --- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle. - --- Jaa asiana? - -Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut. - --- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää. - -Ja hän läksi pois. - -Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina -hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä. - --- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi. - --- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle. - --- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan. - -Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa -hymyili veitikkamaisuutta. - --- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta. - -Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin. - --- No joko muistit? - --- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa. - -Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui -sen eteen sulkien häneltä tien. - --- Nyt et pääse! - --- Ettenkö pääsisi? - -Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin, -olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa. - --- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi, -sanoi hän. - -Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä -pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe -juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen. -Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi -tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli -niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa. - -Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä -otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja -pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä. - -Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes -Miina otti jäähyväiset. - -Taavi läksi häntä saattamaan. - -Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja -jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili -hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin. -Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen -lakaistessa maanpintaa. - - - - -III - - -Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän -astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki -viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. -Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä -paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että -jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain -hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä -mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän -kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, -joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui -penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. -Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta -hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti -leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja -toimitti samalla pöydälle aterian. - --- No? kysyi hän Antilta. - --- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä. - --- No sittenhän se on päätetty. - --- Niinhän sitä luulisi. - -He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta -kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He -olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt -tehty ensi kerran. - --- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja -pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän -viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä. - --- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti. - -Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää -päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä -särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi: - --- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, -tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, -ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan -pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen -koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia -ja äidin sormus kiilsi sormessa... - --- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin. - --- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen -silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa -kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin -pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. -Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla -olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään -hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan... - -Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään -takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi: - --- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei -ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun -melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa. - -Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti -neuvottomalta ja ällistyneeltä. - --- Ja tiedän minä yhden... - -Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta -sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen -tarkoituksen. - --- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa -ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. -Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat -erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä -puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista -tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn. - --- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, --- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen -ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä -pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän -nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin -rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään. - --- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa -sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän -äitivainajamme sijalle. - --- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: -nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi. - --- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan -omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti. - -Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen -veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi -sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin. - --- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti. - --- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun -sormustasi. - --- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta -olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa. - --- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken -kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit? - --- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, -pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa -juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen -häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten -raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin -kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane -se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" -Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin -hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. -Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, -olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli -hänen sormessaan. - -Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja -tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran. - --- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut -astua sille kohdalle. - --- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti. - --- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut -markkinoilta. - -Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli -huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja -istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen: - --- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie -mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, -toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät. - --- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti. - --- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on -tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu. - --- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii. - --- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu... - -Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta -pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, -hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi -nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se -singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, -punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella. - --- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä -tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä -housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin -ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo -valmis ja hän pistänyt napin reikään. - -Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien -hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli -tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt -häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja -hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle -päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, -seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään. - --- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa. -Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa, -särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan! -Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä. - -Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan -kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi -vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla -sen tylsää päätä ikkunalautaan. - --- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu -niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä -neulon. - -Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos. - --- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan -välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies! - -Jo hymyili hiukkasen Antti. - --- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän. - - - - -IV - - -Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että -Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa -maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta -esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti -pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta. - -Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. -Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati -puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen -lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä -pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, -oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. -Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, -polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, -vaikkei hän välittänyt järjestyksestä. - -Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, -hyppäsi alas ja määkäisi. - -Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen -hiilokseen. Äkkiä hän naurahti. - -Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä -sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä -ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen -permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja -pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä -omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä -kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut -puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se -oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti! - -Aina nauroi ja ajatteli edelleen. - -Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois -luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt -se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen -lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi -ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä -molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä -polttavalla kahvirännälillä. - --- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään. - -Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi -ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa -ja kanat oven suulla hänen edessään. - -Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen -huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli -särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken -perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin. - -Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli -märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli -tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi -tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt -ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti -epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. -Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui -avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden -eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli -kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten -siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli -jatkoa edelliseen. - --- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun -nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä -on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten -paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta -nyt ulos paikalla...! - -Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon. - --- Se loppuukin jo kohta... - --- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä -pistelen loput itse. Vai ette lähde! - -Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli -käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, -takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. -Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, -jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto -piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, -harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva. - -Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet -pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja -huusi sinne Ainan. - -Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa -tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja -pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen -sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki -silmänsä. - --- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä! - --- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana -ja silitti tytön mustaa tukkaa. - -Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja -päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä -suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa -suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat. - --- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki. - --- Tämän talon koira, hyi! - --- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, -kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan? - --- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni... - -Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei -sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti -käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä -vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen -voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi. - --- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä. - --- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään. - --- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen. - -Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt -enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. -Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki -oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi -saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, -mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan -vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. -Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju -raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet -ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan -muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja -vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului -Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut -laulamatta. - --- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan -vadinpalaset ja muut. - -Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen -ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, -valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas -hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja -vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen. - --- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton -se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein -ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, -kun... - --- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi. - -Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli -sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti -alaa. - --- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen -vaan olen saanut. - --- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi. - -Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä -sanoja, alakuloisella äänellä: - --- Rajalan nuori emäntä kävi täällä. - -Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan. - --- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin -se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu -heitin ne oljet. - --- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa. - --- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet -mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita? - --- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla. - -Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut. - --- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin -niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja... - --- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella. - --- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat... - -Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui: - --- Nyt menemme keinulle: että tiedätte. - --- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan. - -Hetken kuluttua alkoi Maijastiina: - --- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin -lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä -hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä -jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä -laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi... - --- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta? - --- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla -hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, -kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei -ollut kuin Aina... - -Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas -lauteilta heittämään lähtölöylyä. - --- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat. - --- Kastakaa veteen kyntenne! - -Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki -pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. -Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä -oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän -yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen -huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja -kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, -ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden -pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski -setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa -ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. -Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli -hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, -kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin -varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, -harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, -kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden -tuoksua. - - * * * * * - -Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana -syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut -yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka -oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he -saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät -ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka -kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja -jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän -vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi -ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai -hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin -takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi -torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen. - -Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan -aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki -huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän -hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, -poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti -itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään -pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun -käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, -josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli -vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, -joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka -markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei -häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, -mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat -hänen tarjonneen ja maksaneen. - -Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He -menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä -toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, -isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja -hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat -katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille -kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! -Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei -häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän -rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt -häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi -nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään -vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan. - -Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, -Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti -kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt -hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän -saanut huvitella! - -Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui -takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli -viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää -lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun -olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua -viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! -Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää -pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään. - -Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina. - -Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se -tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään -olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja -rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että -isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen -isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet -arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret -perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi -sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja -yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia -oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen -rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli -tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee -kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän -alkoi kuunnella. - -Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava -kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi -toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä -tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana -seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja -heittäysi vuoteelleen. - --- -- -- - -Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin. - -Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut -aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen -korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. -Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja -rautaseipäänsä ja läksi kotiin. - --- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon -Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka -ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä -ennestäänkin. - -Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa. - --- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on -kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua -rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon -minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen -sovittanut. - -Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä. - --- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, -kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani -kihlasormuksena morsiameni sormessa. - - - - -V - - -Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven -aava selkä aukeni siinä näköalaksi. - -Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi -sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli -järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat -taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta. - -Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä -yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta -poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären -nimipäiviä. - -Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, -seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti -hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. -He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus -sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia -toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat -lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi: - --- Tottahan teiltäkin tuodaan? - --- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat. - -Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti -sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi -petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä -läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi -sitten katseensa rannalle. - - Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, - joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa? - -lauloi hän ja huitoi käsiään. - --- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti -Aina nauraen väliin. - -Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. -Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja -hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja -lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. -Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta -puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen -keinussa. - --- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä -jo hirvitti. - -Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat. -Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle. - --- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti. - -Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle -ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle -polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken -perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja -nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia. - -Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja -kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. - --- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit? - --- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan. - --- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse. - --- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait? - -Aina heilautti päätään ja hymyili. - --- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. -Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin -minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä -kahvit sijaan. - -Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä. - --- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta. - --- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että -minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta -koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta -kieltäisi. Eipä... - --- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen. - --- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon -suut... - --- Pois kahville! - --- Kahvi jähtyy! - --- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole -liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan. - -Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla. - --- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni -Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin -minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen. - --- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö -nyrpeästi, tuupaten Kallea. - --- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi! - -Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen. - -Heidän kiistellessään lauloi Aina: - - Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla, - Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla! - -Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen -tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina: - - Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. - Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi. - -Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty -tyttö alkoi laulaa hänkin: - - 'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä: - Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.' - -Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. -Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät -kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot -totistuivat. - -Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli -siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun -kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän -välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski -harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. -Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä. - -Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä -ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. -Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen -soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen. - --- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu. - --- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä. - --- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen? - -Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen -mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät -sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan -pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, -niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa -ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti -jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli -soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä -tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään. - --- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä! - --- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi. - -Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin -rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi: - --- Mistä tuo sormus on? - -Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä. - --- Löysin tuvan permannolta. - --- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se -on? - --- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana. - --- Se on minun. Anna pois tänne. - -Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi. - --- Antaisinko minä löytöpalkatta? En... - -Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan -setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. -Aina likisteli nauraen seteliä käsissään. - --- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, -- -ettei tarvitse "varastaa". - -Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet -seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä -käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin -huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta: - --- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi -pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää! - --- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa. - -Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti. - --- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon. -Mikäs tuossa on? - --- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta -nuoruutensa ajoilta. - -Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän -suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. -Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, -tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi -Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti: - --- Puuropata. - -Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. -Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: -hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi -ollut niin veltto! - -Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, -häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin -huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden -käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, -kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään. - --- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa. - -Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin -jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti -ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. -Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai -viskatuksi huivin silmiltään. - --- Kenenkä minä tapasin kiinni? - -Joukko kerääntyi hänen ympärilleen. - --- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit! - --- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli -kannallinen sormus. - -Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin -ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui -hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti -lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies -katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat -laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui -hellä hyvyys. - --- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä -se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus? - -Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä. - --- Sormus? - -Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan. - --- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien -joukosta. - --- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille -hiuksilleen. - --- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina. - -Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi. -Antti tuijotti häneen puhumattomana. - --- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku. - --- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi. - -Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan. - --- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu. - --- Älä minuun koske! - -Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui -suoraksi Ainan eteen. - --- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä -sormessanne näin Haapaniemessä? - --- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: -- -Se on tuon miehen sormessa. - --- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu. - -Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä -sormea. - --- Tuo juuri! - --- Älä väännä kättäni poikki, saake... - --- Anna pois paikalla! - -Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä -voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän -välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän -heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti -heidän eteensä. Antin ääni ärjyi: - --- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten -minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa -syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään -kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun. - -Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei -hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi -ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, -kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja -nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli -ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja -veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun -asti, aitaan nojautuneena. - -Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun -juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet -olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli -aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja -istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. -Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli -tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. -Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen. - --- Miksi sinä tässä yksinäsi itket? - -Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään. - --- Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että -ovat minut yksin heittäneet. - -Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi -istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet -ja onnelliset. - --- Aina parka! sanoi hän. - -Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän -katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan -illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän -ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin! - --- Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -- Se se on -revittävä. - -Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun. - --- Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä -panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule -montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi... - --- Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina. - --- Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen -uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne -jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on -juuri niitä -- ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla! - -Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. -Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita -koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi. - --- Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki -me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta -olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään. - --- Olenko minä niin toisenlainen? - --- Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja -lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan -vastaan ja tulet vielä minua auttamaan. - --- Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi. - --- No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä -et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi -sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo. - --- Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin. - -Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta: - --- Muistatko sinä äitivainajata? - --- Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En -muista. - -He astelivat ääneti. - --- Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi -Aina äkkiä. - -Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka -kantoi koppaa. - --- Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen. -Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka... - --- Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä -mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut -ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan -niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä -sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä! - -Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin -Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä -hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat -kokonaan unohtuneet. - -Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa -kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan -häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa -nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti -karjankello. - -Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja -aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden -päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla -tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä -vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli -pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. -Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja -järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, -jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli -neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen -yhteen kohtaan. - -Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa -pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli -tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia -ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet. - -Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian. - -Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää -lukiessaan hän nukkui. - -Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas -seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, -heinänteolle haitallinen sadeaika. - - - - -VI - - -Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä -aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat -raikasta vihreyttään. - -Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty -lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli -pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja -pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä -morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina -yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia -vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä -perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset -kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän -leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se -oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä. - --- Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua. - --- Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi -Miina. - -He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään -puhuneet, katselivat vain toisiaan. - --- Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti -ja läksi huoaten ulos. - -Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina. -Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat! - -Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota -hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen -tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän -vain Liisa itse aikone tänne? - -Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He -ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään. - --- Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun -jätät näin hyvän kodin? - --- Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin. - --- Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, -mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan. - --- Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä. - --- Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea! - -Taava syleili häntä takaapäin. - --- Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina. - --- Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt -pitäjäntuvalla. - --- Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä? - --- Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti. - --- Sehän on hauska se, sanoi Miina. - -Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut -paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa. - --- Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta. - -Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen -sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan -puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa -sulhasjoukko tuotiin pihaan. - --- Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta -saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä. - -Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin -oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet -olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, -vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia -oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin -toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän -tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä -hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä -valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, -niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. -Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä -ihan yksin. - --- Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä. - -Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni, -kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle. -Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään -arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet. - --- Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, -- että tässä on -se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta. - --- Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina. - --- Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku. - -Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin -takaisin. - --- Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme -yhdessä, tai tulenko minä yksin...? - --- Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan. -Kuinka tuo kahisee kauniisti! - -Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui. - -Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia -ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin -vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen -kysymyksiinsä. - -Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan, -hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti -hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä -itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat -toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman -ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi. -Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä. - - * * * * * - -Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat -tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan. -Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja -nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien -miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin. -Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät. -Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut -miestä. - --- Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi -Kanteleen Hermanni. - --- En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi -tyynesti. - --- Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan -nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään -ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä -itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte... - -Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen -kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä -istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää -Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset -orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja -tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä -ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä -puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin -penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä -tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he -kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään. - -Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin -tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut -riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies -tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä -käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia -ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa. - -Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut -lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän -lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän -nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin -täytyi hymyillä hänen mukaansa. - --- Mikä nyt on? kysyi Taavi. - -Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän, -sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan, -mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan -toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja. - --- Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen? - --- En mitään, vastasi Taavi tyynesti. -- Tulkaa vaan. - --- Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä -Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun... ja -teidän isänne. - -Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi: - --- Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon... - -Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa. - --- Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina -käskeä, ketä tahtoo. - --- Mutta minua ei ole käsketty. - --- Käyhän vielä käskeminen. - -Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti -suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen -katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti -Taavin syrjään. - --- Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina. - --- Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain! - --- Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet... - -Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina -tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus -paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa -kahdenkesken, kysyi Taava: - --- Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen? - -Miina punastui. - --- Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää -liian monta. - -Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä -kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat. - --- Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta -pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi... Siitä ei tulisi -hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä -tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava... - -Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja -miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta. - --- Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä. -Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko? - -Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja -hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. -Vihdoin hän tarttui Miinan käteen. - --- Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, -sanoi hän. - --- Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut -mitään. - -Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän -puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle -hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja. - --- Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai -hän vihdoin sanotuksi. - -Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia -suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat -kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen -miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi -onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei -Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään. - -Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti -morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän -pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut -ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi -hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He -toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli -puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli. - -Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun -toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi -määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan -jatkaakseen entistä elämäänsä. - -Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian -seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, -laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen -tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. -Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, -tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää -oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän -hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. -Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta -isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi. - -Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. -Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli -kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja -naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua. - -Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta -ja kätteli kaikkia kotiväkiään. - -Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki -viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja -hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty -kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen -ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. -Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä -oli sadanmarkan seteli. - --- Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän. - -Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja -otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja -laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli -suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut -suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät -häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja -tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten. - -Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, -puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin -hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti -metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, -ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa -hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle -pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. -Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi -juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva -ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja -vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi -lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta. - -Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli -tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui -ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta -ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa -vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan -mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä -tultiin. - -Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: -mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain -sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein -ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa -tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten -huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti -nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla -ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät -viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut -tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat -jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti -epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli -suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä. - -Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi -sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa -Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. -Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät -vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, -silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän -oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän -oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut -niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän -kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä -oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen -Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa. - -Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät -tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan -väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja -viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet -etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen -katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin -huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä -hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi -hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui -käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies -kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson -alkamista ja katosivat muitten joukkoon. - -Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti, -pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän -vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät -ne ihmeellisesti. - -Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle. -Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan -katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän -mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän -sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät -yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten -"herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä. -Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin -loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies -hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua -hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen -anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan -enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen -väkinäiseltä. - -Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli -saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat -asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat -peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat -valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman -sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua -ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka -tuli. - - - - -VII - - -Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta -tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut -entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt -Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei -ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään -ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera -ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan -pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä -talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi -hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti -sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä -hän eli kokonaan Taaville. - -Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa -samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti. -Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä, -Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen -hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa -hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti. - -Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän -verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja -laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli. - -Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi -sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan -lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet, -näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja -kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli -melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta. -Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista, -paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan -siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan, -sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen -laidalle. - --- Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin? - --- Niin, kiven viereen. - -Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja, -maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti -puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset -kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen. - --- Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma. - --- Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla. - -Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin -puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan -näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki, -heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan -lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja -tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti, -että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi -voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi -ja puna nousi hänen poskilleen. - --- Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen. - -Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet -verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat. - --- Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina. - --- Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle. - -Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle -ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa -tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui -arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota -arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari -askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän -siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki -silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan -sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun -vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät -lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa -kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy -kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi -miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen. - --- Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän. - - * * * * * - -Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. -Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen -kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi -kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan -lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, -ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa -toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät -keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän -pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. -Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin -tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa -salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne -tulivat hyvin rakkaiksi. - -Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. -Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua -niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. -Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän -järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään -kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai -juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän -nimitti puutarhakseen. - -He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes -erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus -tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen -häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, -kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli -lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin -sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän -onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina -ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että -niin ne sanovat. - -Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. -Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille -viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja -aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan -hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan. - --- Tulkaa keinumaan, pyysi hän, -- emme moneen viikkoon ole käyneet -keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina -vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan! - -Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni. -Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä. - --- Sepä hauskaa, sanoi Taavi. -- Mennään vaan. Tuleeko muita? - --- En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee! - -Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili -häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti: - --- En minä tule. Menkää jos tahdotte. - -Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja -rupesi kiihkeästi selittämään: - --- Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle... Emmekö voisi -lähteä järvelle mieluummin? - --- Se on totta, myönsi Taavi. -- Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin. - -Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! -Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan -kiusata häntä. - --- Eihän meillä ole veneitäkään. - --- Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina. - -Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa -sittenkin taas saisivat olla yhdessä. - --- Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. -- Aina muista -erillään. En minä viitsi tulla järvelle. - -Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli -vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen -siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon -hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä -polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän -rupesi nauramaan. - --- Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. -- Emme huoli mukaamme -muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne. - -Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota -tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina -oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla -ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja -sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi -perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy. - --- Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä. - -Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että -Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen -ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti -ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin -heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän -seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. -Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi -viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, -olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen -hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu -loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja -piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi -hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun -he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan -Ainaan. - -Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. -Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia -järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut -mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun. - -Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta -kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa -ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli -hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan -lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin -käydään". - -Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan. - --- Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle. - --- Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi. - -Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet -toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus. -Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi -häntä liehakoida. - -Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä. -Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken, -jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen -kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli. -Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi -epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät -he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin -häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi -totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin -ja hänen ystävyyttään muita kohtaan. - -Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he -pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina, -mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo -pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla -hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi: - --- Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan -käytetä. Mennään...! - -Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi -kiihtymistään. - -Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina -pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka -laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa -hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen -kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä. - --- Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi. - --- En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle, -eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä -edes hänet. - --- Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta -sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan. - -Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään, -jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi -sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti -Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn -laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa. - --- Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, -- älä luule että minä Taavista -välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita -- ja muut -tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto -tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta... - -Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko. - --- No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se! - --- Menisinhän minä, mutta... mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. -Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta -kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta -minäpäs en tottele! Menen kun menenkin. - -Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa -suututti Miinaa. - --- Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi. - --- No kuka muu -- isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se -Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä -ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta! - -Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja -silmillään. - --- Minun tekee niin mieleni... - -Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin. -Taavi nousi. - --- Mennään Miina, sanoi hän iloisesti. - --- En minä tule. Mene sinä, jos tahdot. - --- Mikset tule? - -Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois. - --- En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee. - -Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä -kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan, -luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi -takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä -kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli -"Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen: -"susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti -kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli -mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset -mennytkään keinulle?" -- "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi. -Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti! - -Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa! - -Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi -ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään -ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan -ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas -pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli -kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi. - --- Miina, tuletko mukaan? huusi hän. - -Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko -matkan Miinaa tulemaan. - -Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt. -Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän -tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin, -järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti -vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa. - -Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli -ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa, -niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä, -olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu -ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi -tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos -hän itse olisi mennyt mukaan...? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona -opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä -missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja -kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää -Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta. -Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi -hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset, -mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa! - -"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin -olleet oikeassa. - -Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne -hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä -hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista, -jotka olivat olleet pelkkää petosta. - -Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja -tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään. - --- Säikähditkö sinä? kysyi Taavi. - --- En. Mikset ollut kauemmin? - --- No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi. - --- Mitä minusta sitten. - -Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän -tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen -peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi, -että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut -kuin uitettu. - -Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen -rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi -oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti -häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja -voitettuaan takaisin. - - - - -VIII - - -Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi -päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia -jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat -hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä. - -Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan -halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan -nuorten avuksi. - -Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä -polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden -varjot tielle. - -Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti -hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota, -etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan. -Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen, -nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti -muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä. - --- Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi. - -Miina tunsi heti tätinsä Liisan. - --- Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt? -kysyi hän hätäisesti. - --- Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin -tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani -väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle -leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia -enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne -odottamaan. - -Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan -retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut -siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja -ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta -silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli -kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen. -Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja -kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui. -Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen -hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa -tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi -anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen -tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa. -Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä -pöydästä. - -Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna -evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle. - --- Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen. - --- Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin -tuntevansa. - --- Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista -jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En -kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä. - -Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut. -Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan -matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä -milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon -kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta -kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian -likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi -tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää -koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen. - -Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli -uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois -tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo -hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain -jaloin, keppi kädessä. - --- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan. - --- Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua -keittämään kahvia. - -Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä -kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon -toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja -palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa -ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että -mitä tästä seuranneekaan. - --- Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, -- ja kaivo vielä -likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan -ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin. - -Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi. - --- Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli -tyyni, vaikka mielessä kiehui. - -Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti -kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton -vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän -jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin -ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen -Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä. - -Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän -tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin. - --- Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset -voikuormat! huudahti hän. - --- Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti. - -Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja -ärsytti häntä enemmän. - --- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. -Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" -tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä -tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla -kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja -tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi -itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että -kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi -tänne, sellaisia kuin sekin yksi... - -Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, -hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin -silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, -huulilla pingoitettu ilme. - --- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua! - -Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin -kauan kannetun katkeruutensa myrkyn. - --- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy -Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa... - -Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa -kaikki, mitä hän tiesi. - --- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia -teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin... - --- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta. - -Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi -solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle -lattiaa. - -Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt -Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli -muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä -tanssiksikin Kallen kanssa. - -Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut -pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina -piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi -tapahtua salaa. - - * * * * * - -Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa -naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi -tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan -vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan -sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut -itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa -kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti. - -Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä -sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö -istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat -totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti -ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen -olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. -Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, -ehkä hän nyt tasaantuisi. - -Odottamattomasti asiat kääntyivät. - -Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, -ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. -Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa -puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet -porstuaan. Koputettiin tuvan oveen. - --- Onko isäntä kotona? - --- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään! - --- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää. - --- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne -päivän aikaan. - --- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän -nousee. - -Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin -puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät -pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä -ja huoneen siivottuna. - --- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille. - -Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen -suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä. - -Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan -ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen -silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina -vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta. - --- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen -taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa. - --- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun -valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi? - --- En. - -Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt. - --- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän -kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän -veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. -Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina -Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi: - --- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat -matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin -kuulu. - -Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin -taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään -survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt -tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, -jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät -vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, -koskematta niihin. - -Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian -hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt -tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, -niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että -molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän -hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa -vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi -istualtaan ja sulki hänet syliinsä. - -Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, -miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin -kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja -hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä -vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö -seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla. - -Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät -häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky -ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan -tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet -ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät -asiansa. - -Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat -tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät -olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, -sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut -että surullinen. - -Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli -ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne -hän oli vievä vaimonsa. - - * * * * * - -Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän -tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten -ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin -oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa. - -Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen -puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu -Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli -sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle. - --- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän. - --- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan. - --- Enhän vain! - -Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja -hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi -tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta. -Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän -kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli. -Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä -lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä -mailla. - --- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän -innostuneena. - --- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle. - --- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista! - -Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se -hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut. - --- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi -mietteisiin. - -Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja -sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä, -mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa -ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea -kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan -erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken -ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen, -purskahti Kalle nauruun. - --- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja... - --- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena. - --- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa. - -Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia. - --- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi. - --- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi... - --- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen -alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän -saakka oli ollut äänettömänä katsojana. - -Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui -niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne -taskuunsa. - --- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui -Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua? - --- Minä lyön sinua! uhkasi Aina. - --- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi -Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut -katkera tai kade. - -Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa -sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin -ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta -kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka -verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko -vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä -ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. -Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli -ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin -oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". -Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi -kallistaa pää syliinsä. - -Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset -ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut -luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat -kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään -ja ujouttaan. - -Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen -piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän -pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään. -Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän -ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi -viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin. - -Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut -jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni -hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla. - --- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin -aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan. - --- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen. - --- Mitä siinä valehtelet, sanoisit... - --- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö -tämä ole kaunista? - -Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen. - --- Onhan tuo. - -Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli -huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa -jotakin, joka oli hänelle vaikeaa. - --- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja -kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan? - -Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä? - -Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä -laidalle ja silitti hänen poskeaan. - --- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin -luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä. - --- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille -miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan. - --- Itse olette ollut naimisissa! - --- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta. - --- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat. - --- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin! - -Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen". - --- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin -on parasta! - -Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä -kysyi: - --- Kuka maksaa matkan? - --- Aaretti, vastasi Aina varmasti. - --- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen -mukaasi ettet jää tielle. - --- Niinkuin isä tahtoo. - --- Kuule... - --- Mitä? - --- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä -kaikkea siitä Aaretista puhuvat? - --- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja -tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita. - -Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään. - -Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli -ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin -hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat -hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja -setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä. - -Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. -Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli -jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää. - -Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina -istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät -ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa. - --- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti -kaipasin, kun luovuin äidistäni. - --- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina. - --- Mutta isästäsi? - --- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä. - --- Entä näitä tuttuja paikkoja? - --- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita -tunne. - -Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen -itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä -olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä -sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja -Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä -hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla -se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla -hän karkoitti sen luotaan. - -Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut -kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja -naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian -hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo -kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi -muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen -huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten -kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, -vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli -valmistettu suuret häät. - -Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin -lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että -hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun -sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina -itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa -rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä -hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän -kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan -morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja -nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi. - -Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin -oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, -piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi -tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon. - -Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli -värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka -tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa -seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä -laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, -että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli. - --- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti. - --- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa -välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät. - --- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, -pettymistä ilmaisevalla tavalla. - --- En. - -Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän: - --- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin. - -Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden -ehkäisevän liikkeen. - --- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin -vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt -saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin -nämä isännät. - -Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että -ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa. - --- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun -antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa. - -Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen. -Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy -sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä -kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille, -se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti -kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään. - -Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja -kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa -särki. - -Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne -vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa. - -Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö -kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana -niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia, -joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut. - -Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä -oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka -hulluna kierteli maailmalla. - -Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, -peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa -maailmassa, jota Juhana rakasti. - - - - -IX - - -Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä -ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän. - -Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä -vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja -korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin -olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että -se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme -kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin. - -Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu -viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat -hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, -sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä -sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen -ajatuksensa olivat kuitenkin muualla. - -Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa -ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat -pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi -että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki -oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta -isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei -Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset -kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja -että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai -miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä -ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran -kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa. - -Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista -oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, -kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia -pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin -päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen -ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi -saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi -poiketa sinne ostamaan. - -Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, -kummoinen tuo lienee aviomiehenä? - -Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät -matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, -tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee -kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin -ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan -mustassa tuvassa! - -Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty -hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä -ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, -herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui -kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin -rykäisi. - --- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. --- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa -kuin silloin. - --- Niin juuri, sanoi Alviina. - --- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota. - -Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää -tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin -kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili -hänen korvaansa. - --- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet. -En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua. - --- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme. - --- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina. - -Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä -enää ollut ketään. - -Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, -puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella -ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. -Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, -seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen -lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, -huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, -joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina -viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, -paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja -matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella -taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään. - --- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina. - -Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden -kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina -huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi -hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille -hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, -ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet -ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas -mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, -vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. -Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. -Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja -nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva -petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka -poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana. - -Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa -ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. -Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät -kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen -piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu -ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. -Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi -hänen syliinsä. - --- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä. - -Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, -että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa -pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja -reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku -makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa -tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, -jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan -Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan -kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin -ennenkin. - -Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. -Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, -ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi -niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat -kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti -vanhentuneen monta vuotta. - --- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan -illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina. - -Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. -Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja -pyöritteli sisartaan. - --- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi -hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt -luonasi, jos isä vain olisi päästänyt. - --- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, -puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. -Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas -pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt. - --- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin -herrasväet! - --- Enhän! vastusti Aina punastuen. - --- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin! - -Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti -hämillään. - --- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko -sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla! - --- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan. - -Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi. -Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään. - --- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän. - --- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset -lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa. - --- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, -irroittaen paperossia hampaistaan. - -Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi: - --- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se -nyt on raivossa. - --- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta, -hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa. - -Hämillään hän näytti takkinsa lievettä. - --- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? -Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä -kaupungista. - --- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä -juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se -on synti. - --- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti. - --- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee. - -Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen -pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan. - --- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka -tekee sinut noin... vai... - --- Ole vaiti! huusi Aina nauraen. - --- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle. - -Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he -istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. -Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan -avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään -tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. -Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti -hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut. - -Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi -Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle, -Maijastiina toi heille sinne kahvia. - --- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana. - -Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi. - --- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään -pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja -kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä. - --- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja -kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää! - --- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut -käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä. - --- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia. - -Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli -Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle -suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, -oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä. - -Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he -jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen -ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten -hänen korvaansa: - --- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt -minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi. - - - - -X - - -Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, -lehtien vielä ollessa puissa. - -Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin -omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen -hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä -noutamaan Haapaniemeen. - -Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää -koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt -niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän -yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? -Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? -Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei -tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä -häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä -ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain -jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari -päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa -huojennukseksi hänkin. - -Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli -raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla -leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin -ja joi. - -Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, -laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka -oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan -ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin -lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet. - -Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, -että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin -kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan -päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet -perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu -sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä -sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, -kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina -epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää -ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta -Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta -että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän -sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut -hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla -varhain lähtevät yhdessä. - -Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei -taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, -koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi -tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. -Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin -mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun -sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, -olikin poissa. - --- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten. - --- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla. - --- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä -hänen mielessään liikkui. - --- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän. - --- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi -voitaleipää. - -Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi -vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky. - -Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa -Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla -päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, -ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt -hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli -pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet -kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi -seinään nojaten. - --- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti -ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään. - --- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja -sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla! - -Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän -raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan -päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti -sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna -alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet -varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina -kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin -miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen -kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? -Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki -valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli -Aaretin unissaan sopisevan jotakin. - -Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä -lääkärin käsiin. - -Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen -mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät -ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa -niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui -isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä -uudestaan...! - -Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. - -Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla -pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta -seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli -jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen -vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi -riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt -rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren -syrjään, kun se tuli naisen kohdalle. - -Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies -häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä. - -Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni -hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi -hänet ainoassa humauksessa jäälle. - -Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan -ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat -pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi -lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja -kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet -reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut -milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei -ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se -tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi. - -Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko -ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa -hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin -maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen -luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, -kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään -tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti -he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi -jyrkästi. Kaikkia turhia vielä! - -Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun. - --- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen -kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia. - -Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja -teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset -koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja -uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, -taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen -hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka -pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen -päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta -unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta -koko päivänä. - --- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla -Maijastiinalle. - --- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina. - -Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi -hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee -levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä -Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä: - --- Mitä sinä luet? - --- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka". - --- Lue se minulle. - -Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa. - --- Luuletko, että minä vielä paranen? - --- Ei tiedä, vaikka kuolisitte. - -Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, -jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, -kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys -kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa. - --- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka -paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima -poissa. Jokohan Aina pian tulee? - --- Kyllä kai he aamulla tulevat. - -Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea -päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas -kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön -aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, -hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen -tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän -kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin -mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan -ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja -hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja -soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. -Miina jäi taas yksin hänen kanssaan. - -Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn -alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen -käteensä. - --- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen -nuo rahat. - -Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten -hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, -sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana -koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä -asennossa. - --- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja... - --- Niin on. Ei puhuta siitä enempää. - -"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, -pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen. - -Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin -arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa. - -Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit -olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun -lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin -kätensä ristiin. - - Mä nukun haavoin Kristuksen - Ne puhdistaa mun syntisen. - Eloni, kaunistukseni - On, Herra, veres, kuolo ei. - - Mun kuolo viepi ijäiseen - Elohon autuaalliseen, - Pois pesi Kristus syntini, - Siis korjaa, Herra, sieluni! - -Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, -kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman -totisuuden ilme. - -Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti. - --- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja -oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä. - --- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin -toistakymmentä vuotta. - --- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille. -Kovasti oli vainaja heitä kaivannut. - -Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, -kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran -tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle. - -Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut -valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut -lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas -ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen. - -Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, -kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin -Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän -onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten -joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa... - -Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten -mainetta maailmalle. - -Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. -Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi -toivat uuden hengen Haapaniemen maille. - -Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat -särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän -ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän -nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea -hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen. - --- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa. - -Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, -joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä. - --- Kuoli se, vastasi Antti. - --- Kuoliko? - -Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. -Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen -ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti -käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi -hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä. - -Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa -päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään -hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, -kuolema poskilla. - -Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän -olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä -edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana. - - * * * * * - -Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli -lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan -kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina -lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui -Kalle sisään. - -Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi -niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan -piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut -lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta... - -Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti -Hannulaan. - -Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, -vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari -vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen -päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat -kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja -suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata -hampaat. - -Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot, -tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä -oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti -seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen -huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei -päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten -sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan. -Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä -hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee, -ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten -taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti, -tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes -huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä -pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi, -Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki -venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan -hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi -vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä. -Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut. - -Seuraavana iltana seurasi lapsikin. - - * * * * * - -Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli -järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite -oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli -jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki -nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien -särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, -- muutoin -kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin -Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä -veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä -kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja -kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja -niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin. -Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja -lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla. - -Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie -vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi -aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään. - -Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista, -vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja -jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan -kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin -sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä -ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita -papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä -oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut -kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi -Miinan. - -Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean -ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina -vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti -hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja -Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun -salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia. -Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä -kaikki tyynni. - -Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten. -Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse, -jonka hänen miehensä häneen heitti. - --- Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut. -Nyt pääsevät tilalle. - --- Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan? - --- Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi -sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta, -että kuoli siitä pois se Aina. - --- Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta! - --- Oo--n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin -hoitanut...! - -Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä -tuvassa. - -Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari -edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä -kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa, -hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa. - -Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän -oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen -ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina, -ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt -kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä. - -Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen -asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja -pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen -kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi. - -Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen. -Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa, -puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen -kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin -hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille. -Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja -hymyili päivänpaisteista hymyään. - -Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa, -vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti -olevan nainen. Antin ajatus jatkui. - -Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen -rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut -hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan, -yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti -katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri -veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä -tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena, -vavisten -- -- -- Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä, -oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä, -ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi -keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät -merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja -keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli -jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen -musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan, -huulet olivat auki. Puussa kukkui käki... - -Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi -Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren -vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen -lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua. - -Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti -omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua -sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan -karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa -ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla. -Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre, -omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta -katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse -juuri oli seisonut. - -Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi -vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi -aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan. - --- Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa. - --- Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa. - -He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään -ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa. - --- Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun -- kyläläisiäni, -vastasi sitten Antti. - --- Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, -- minä tällä -haudalla itken -- isääni ja sisartani! - -Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni -oli kova ja täynnä tuskaa. - --- Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe, -että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä, -tehän häntä rakastitte. - -Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä -maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta -lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat -kukin haaralleen. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Haapaniemen keinu, by Maila Talvio - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAPANIEMEN KEINU *** - -***** This file should be named 56867-8.txt or 56867-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/6/8/6/56867/ - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. |