diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52467-8.txt | 9796 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52467-8.zip | bin | 163987 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 9796 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..b74b258 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52467 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52467) diff --git a/old/52467-8.txt b/old/52467-8.txt deleted file mode 100644 index a991cac..0000000 --- a/old/52467-8.txt +++ /dev/null @@ -1,9796 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Tunnustus, by Maksim Gorki - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - -Title: Tunnustus - Novelli - -Author: Maksim Gorki - -Translator: Hella Wuolijoki - -Release Date: July 1, 2016 [EBook #52467] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - -TUNNUSTUS - -Novelli - - -Kirj. - -MAKSIN GORKI - - -Suom. Hella Wuolijoki - - - - - -Turku, -Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L. -1908. - - - - -SUOMENTAJAN ESIPUHE. - - -Katso: - -"... Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita -olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman -kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he -kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin..." - -"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin -yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen -ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia -teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan, -ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?..." - --- Mene, kysy, tiedustele! - -"... Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee, -katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi -hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, -metsien ja meren kautta, -- yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä -seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle -sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan, -vaikeaan, ahtaaseen elämään." - -Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa. - -Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat -kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina, -rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista -luostareista, kirkoista. - -Löytävätkö he sen sieltä? - -Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa. - -Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien -jumalien synnyttäjästä -- kansasta. - -Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva, -syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan -uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen -taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten -kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen -jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon -edellytys on ihmisen turvana, -- ja ihminen voittaa olemattoman -edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan -- uudesta -jumalastansa, kansasta, tovereistaan. - -Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki. - - * * * * * - -Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin. - -Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat -oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene -menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on -opetettu. - -Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin -elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan -jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset -olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman -elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä, -mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka -sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee -työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat -pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa, -työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi. - -Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat -sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa -tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä -hakemassa. - -Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi. - -Mutta mitenkäs on uskonnon laita? - -Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat -kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä -ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa? - -Lorua, -- kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset -täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt, -he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat -häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on -tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee -kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen? - -Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että -kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla -pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä -taivasta enää tarvittaisikaan... - - * * * * * - -Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari: - -"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten -elät, se on sinun asiasi." - -Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala -kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan -enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on -oma jumalansa. - -"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa -mukaan." - -Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta -kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen --- hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille -palkan rukouksilla ja pyhällä savulla. - -Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy -ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset. - -Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen -omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas -rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta. - -Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat -ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan -varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä. - -Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä -jumalaa. - -Entäs kuolema? - -Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla -olemassa. - -Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat, -surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta -aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta. - -Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta. - -Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on -tullut, mihin hän menee? - -Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen -kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen -pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki -kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, -turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon -kaikkivaltiaaseen jumalaan. - -Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain -kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä, -siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä -olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet -ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen -yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen -asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset -ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut, -paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska -oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat -Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota -harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat -sortavan virkavallan nukuttamina. - -Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen -taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää -epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja -jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä -ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät. - -Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen -erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen -ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen -kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja -tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia -olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan -samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja -hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa, -joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää -jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija. - -Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja -näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole -yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja -silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita -pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja -huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat -ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se -mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka -ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt, -nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten -naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen -mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka -sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa. -Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten -kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet -eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen -johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet -lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat -repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan." - -Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa. - -Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan -ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan -ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka -puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin -hakijalle. - -"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei. - --- Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin -kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa... -ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä! - -Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan -kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne -kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse. - -Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse -muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki. - -Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista, -joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan -varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan -edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa -"minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee -pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa -hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat -sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa -kärsimyksiä. - -Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen -vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta, -jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut -kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun -ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän -itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee -tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta -ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää -mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut -maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan -kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä. - -Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene -suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut. -Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten -luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on -maailmassa muodostumaisillaan. - -Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä. - -Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala? -Mistä ihminen tulee, mihin menee?" - -Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen -erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on, -miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa -jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman -maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat -toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä. - -Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi -joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa -niitä kahdelta eri taholta. - -Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka -antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin. - -Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on -kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia -kysymyksiä ollenkaan: - -"... Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä -metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan -kaikki!" - -Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä -elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee -itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan -luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne -sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari, -poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen -nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa, -välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa -kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja -käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin -täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen: - -"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia, -ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja -hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu -uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit -ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!" - -Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän -elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin -osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää, -jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin -ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta -ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee -työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen -koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole -koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut -ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet -työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä -Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia -kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää -ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä -kysymykset ovat järjettömiä. - -Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta. -Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti -painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä -ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija -on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä -kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä -ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan, -mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan -niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea -niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän -on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on -tullut ja mihin pitäisi mennä. - -Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle -sen selvitä järjen avulla. - -Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin -silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen, -vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti -tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan -kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa, -ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän -suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään -työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen, -he hakevat jumalaa ja -- kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä -heille? - -He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme -jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä, -mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön -maailmankatsantokanta antamaan heille sitä? - -Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme, -osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa -tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on -luonut kaiken maailmassa. - -Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan? - -Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus -oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset -taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon -edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille; -spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen -kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon -kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta -jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin. -Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen -samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas -sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja -samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi, -kuolemattomaksi kokonaisuudeksi. - -Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin -koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää -vastustamaton, ihmeellinen voima ja -- silloin nousee jumala -kuolleista. Ja sitä te juuri haette...!" - -Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja -erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää -palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö -nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja -rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi. - -Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo -jumalan. - -Mikä jumala se on? - -Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan -hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää -kaikille. - -Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne -- katsokaa: -yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen -voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa -voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn -kansan ruumiissa! - -Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne, -toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette -kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa -ja minä olemme sama -- kansan etu on minun etuni, kansan suru minun -suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu -itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte -ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät. - -Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin -löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko -miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa -suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia -- lähtekää -nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette -miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi, -onnellisiksi -- kuten lapset! - - * * * * * - -Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee -hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko -maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti -ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen, -se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot, -yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat -edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen -suurin onni. - - * * * * * - -Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema -ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien -jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa, -jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi. - -Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta! - -Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä! - -Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä -olla pahoja... - -Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909. - -_Hella Wuolijoki_. - - - - -Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan -aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää. - -Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut -lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla, -Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku -muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille, -johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri, -löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että -rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen -ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana. - -Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä -oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta -pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin -porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä. - -Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut -luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän -otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja -kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen -ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille. -Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias, -silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän -jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi -kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille. - -Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille -ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi -joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin. -Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on -muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin -ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui -olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta -päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa -hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut, -tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin -hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan, -istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa, -silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa. -Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät. - -Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä -sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska -tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli -vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha -oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan -lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin -päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja -kuuntelimme lintusten laulua... Larion vihelsi heille -- hän olikin -siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä -oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle: - --- Kas, kuunteleppas Motjka -- minut oli ristitty Matvjeiksi -- -kuuleppas! - -Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa -kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat, -kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin -ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat, -erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset. -Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka -kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina -tulivat vallan harmaiksi. - -Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin -hänelle hiljakseen: - --- Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun -ja lausui nauraen: - --- Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä -laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta -jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä -ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita! - -Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan -silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana, -vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu. - -Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa -ihmisiä? - --- Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. -- Auta itse -itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan -sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät -- se on sinun -asiasi! - -Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen -muistin -- oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia -suruja. - -Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät -huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, -- vaan -Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin -taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin. -Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko -ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta -lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa --- kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin -vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä -heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö -mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, -- ja tekee kumminkin kaiken -vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet -hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias, -oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä -silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä -myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli -mielipuoleksi... - -Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä -kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli -ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen... Ehkäpä -soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen! - -Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin -auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin -suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari -Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista, -erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli -siellä aina lämmin. - -Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus, -illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat -hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset -tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä -on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen. - -Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä, -heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa -laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, -- niin että pappikin -alttarilta hänelle tekee viittauksia, -- mihinkäs nyt sinua tuuli -vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on -hellä, värisee, iloitsee. -- Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia --- ja usein tapahtui että hän valitti minulle: - --- Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja -tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin -niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät! - -Ja se oli totta -- pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa -olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö, -suunsa leveä -- hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän, -etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen -äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän -kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut, -mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien -maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita. - -Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät -metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan -joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole -kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään -kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin -jäniksenpojat ja huutavat: - --- Lu-u-ukkari, Larioon, huuu... kotia! - -Mutta tuskin he löytävät... Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan -talonpojat nauravat. - -Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja -juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut -vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen. -Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa -häntä ihmettelemättä. - -Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo -elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan -kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat -pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka -usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä. - -Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin -ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka -lausui: - --- No lukkari, paneppas "katumusta!" - -Sitte juotiin... Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan -Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja -keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa -ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten -kimmoaa pallona ylös ja huutaa: - --- Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa -- onpa -hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä? -Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen -kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä -herra Jumala, -- älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle -- -koko sieluni! - --- Älä herjaa Jumalaa! -- sanoo Larion. - --- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- En mitenkään! Ei ole aikomustakaan! -Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta --- eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa -kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti, -silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli -ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin -ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää, -nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä -makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka -mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja -kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan -suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee -ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan, -pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat -pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää: - --- No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!" - -Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin -ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja -papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa, -ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä -ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta. - -Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu -kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja -alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta -nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin -voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen -ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea, -joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä -naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki -pyytävät: - --- Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa. - -Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut -kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle: - --- No, -- onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää -voi kärsiä sinua! - -Ja hän muka oli vastannut: - --- Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä -varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja -uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te -otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun -minua enää ei ole? - --- Lörpöttele vaan, -- sanoivat miehet. - -Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa. -Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun -tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin -kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin: - --- Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa! - -Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin -laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä, -vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman -minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen. - --- No lapset, menköön hän helvettiin! -- sanoivat viimein he. -- Jos -hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa. - -Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan. - --- Laulusi vuoksi, -- sanoivat he, -- kumarramme sinua maahan asti, -mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan. - -Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä -kotiin. - -Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se -kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja -ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät -he itsekään silloin ole huonoja ja -- sehän se on pääasia! - -Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään, -keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä -he ollenkaan pitäneet siitä. - -Niinpä lausui kerran lukkari: - -Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus. - --- Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? -- kysyy Savelka. - --- Juuri se, -- eikä mitään muuta! - --- Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. -- Koska, jos hän -olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata -minut! - -Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin -riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden -kanssa: - --- Ei pirullinen, vaan -- eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä -itsessään; jos tahdotte hyvää -- on hyvä olemassa; jos tahdotte -pahetta -- niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä -hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi -ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus -on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee -Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne -- se ei ole pirullista, -vaan eläimellistä! - -Ne huusivat hänelle: - --- Punapartanen kerettiläinen! - -Mutta hän jatkaa kumminkin: - --- Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle -pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä. - -Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani -hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen -väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka -seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti -rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen -kaikkia hellillä sanoillaan, -- kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi -kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, -- kertoi Larion -- puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä -korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä -- Motja, muista -aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska -siinä on totuus! - -Kysyinpä minä häneltä: - --- Tuleeko Kristus pian takasin? - --- Pianpa, pian, -- sanoi hän. -- Pian -- koska kuuluu että ihmiset -uudelleen hakevat häntä! - -Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä, -kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten -suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka -oli sotkeutunut maailman menoihin -- ja Larion sääli sitä typerätä -suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli -kieltänyt tässä maailmassa. - -Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä -ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä, -varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä -huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän -huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli, -Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä -nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja -päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa: - --- Oikeauskoiset, uhratkaa! - -Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa. -Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti -liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja -minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo -jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat -surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli -ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika. - -Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja -siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön -hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui -pelottavalta ja samassa hyvältä. - -Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena: - --- Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen: - --- Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita -olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä! - --- Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin -maakunnanpäällikkö! -- sanoo Larion ihan hiljaa. -- Etteivät vaan -tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi! - -Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin -uunilta: - --- Mistä te puhutte, setä Larion? - -He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat -molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka: - --- Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä, -etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi? - -Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle: - --- Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas -- nyt hieron niitä -käsissäni... Näetkö? Sammuta tuli, Larion! - -Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri -samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu. -Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä. - -Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle, -tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat -uuninpäälle minun luokseni, -- viinan olivat he myös ottaneet -mukaansa -- ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista -ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan. -Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan. - -Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja -pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö -erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta -silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää, -että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja -talonpojilta viisikopekkaisia. - -Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan -kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu, -niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran -vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin -kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään -läksyäni lausui: - --- Erinomaista, Motjka! - -Ja kerran hän sanoi: - --- Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä! - -Minä kyselin: - --- Missä hän on? - --- Kukas sitä tietää? - --- Onko hän talonpoika? - --- Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies. -Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin: -tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen, -luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin. - -Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet -hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin -ja huusin: - --- Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni -- on herra!... - -Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, -- pitihän jollain tavalla -puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en -keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin -minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja -tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat, -isät ja äidit valittivat lukkarille: - --- Kesytähän luoksesi eksynyttä! - -Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät. - -Sitte Larion sanoi minulle: - --- Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole -suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on, -siitä syystä -- pitää olla sama kunnia kaikilla. - -Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään -- olin silloin jo -kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi. -Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin -lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten, -pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin. - -Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi -miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä -istuimme venheessä, -- minä airoissa, hän piti perää -- niin johti -hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi -kaikenlaisia elämänsuunnitelmia. - -Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana, -ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle: - -Ja kysyypä hän: -- Miten sitte, Motjka? - -Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen: - --- Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas -ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu! - -Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen, -lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli -jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän -nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee. - -Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli -itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat -löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran -tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen, -että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo: - --- Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin! - -Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan -rauhallisesti, vaan yhtäkkiä -- tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt -minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja -katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä, -mutta Larionia -- ei ole missään. Häntä ei ole olemassa! - -Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi -sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan. - -Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla; -hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun -minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti -minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä. - -Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki -pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana -enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin -jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen; -istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen -ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä -ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut -enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista... Suljin silmäni, -istuin. Yhtäkkiä -- minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös. -Kas, Titov seisoo vieressäni. - --- Mitä sinä täällä teet, -- sanoo hän, -- tule, lähdetään! - -Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle: - --- Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi. - -Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu -Titov: - --- Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon -lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää -siltä että se on Jumalan tahto -- kas, onpa hän uudelleen antanut -elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani! - -Minusta oli silloin vallan samaa, -- elää tahi kuolla, niin miten -elää, kuin kenen kanssa elää... Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä -toiselle vallan itse huomaamattani. - -Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni. - -Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla, -viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen -ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse -omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa, -ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä --- eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari -vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä. -Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa, -Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina -sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan -ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat -arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi, -myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään -oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut, -ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti -varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat -lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja -Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha, -lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään, -valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa -en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän -lintujamme. - -Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle -konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että -Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti, -ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti. - -Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan -synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä -juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta -usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin -ikäänkuin esti minua tekemästä sitä. - -Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua -yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen -elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari -Vlassia ja uutta lukkaria, -- hän oli nuori, kaunis mies, lienee -ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen, -imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen -perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin -messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin. - -Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni -- minä aloin rakastaa -Jumalaa. - -Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin -kuvan edessä, ja kas -- niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun -vakavina ja niin herttaisesti... Aloin itkeä ja asetuin polvilleni -Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä. -Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla, -sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja -mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi -minuun ja kysyi: - --- Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit? - -Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, -- olin usein löytänyt -rahoja lattialta, -- vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta -vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni. - --- Rukoilin Jumalaa, -- sanoin minä. - --- Minkälaista Jumalaa? -- kysyy hän. -- Onpa niitä Jumalia tässä -meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä -on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä! - -Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne -loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies, -tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin -astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut -enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin -vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja -Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut -nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä -vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla: - --- Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija -- lausui hän. - --- Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas --- pian lähden kirkosta karjamaalle. - -Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena. - --- Kirkko, -- sanoi hän, -- on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä -tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni -ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka. - -Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen: - --- Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, -- ehkä hän on -esi-isäsi? - -Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan -tarkkaan, sanoi hän: - --- Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan -pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee -aika, niin minä itse sanon ja... - -Ja siihen vanhus pysähtyikin. - -Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän -loukkasi minua. - --- Varo, -- sanoin minä, -- kyllä Jumala sinua rankaisee! - -Vaan hän mutisi: - --- Minä itse -- olen Jumala! Niin! - -Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä -käsitin sen ihan Jumalan sormeksi. - -Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista -toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin -kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä -ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan -myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen -kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos -astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan -lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se -suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti -säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt -muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa -- ympärilläni oli -pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä -siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille, -eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan -läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en -tietysti voinut käsittää sitä. - -Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, -- luin kaikki läpi mitkä -vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella -kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä -aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon -ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen -ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman -rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa -voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa. - -Muistelin Larionin sanat: - --- Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa; -koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset. - -Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin -polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska -käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja -Hänen lähellänsä. - -Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata -hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni -yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi -ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin, -ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta -ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä. - -Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä -myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi -hampaattomalla suullaan: - --- Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä -minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri -niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu -tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani? - -Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin -näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä -hänestä talossaan. - -Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin -että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän -tapasi minut sekä siunasi minua -- ja minun täytyi suudella hänen -kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska -hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en -pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä. - -Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla -silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun -kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku -Olga kysyi usein hiljakseen minulta: - --- Tuleeko sinusta pyhä mies? - -Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin -ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja, -tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen -Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja. -Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja -myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo, -kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat, -eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas, -eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla -silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin -hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus, -kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta, -hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa, -ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee -pelloilla. - -Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja -kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä -sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa -ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden -lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat -vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä -saatana. - -Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon, -ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki -Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana, --- vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista -näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin -myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru -- rokon, Jumala leivän, -piru -- pöllön. - -Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin -kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen -syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla -Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov -johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa. - -Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna: - --- Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty -slaavilainen sana. Suom. muist.] - -Minä vastasin: - --- Se merkitsee: mihin. - -Hiljakseen lausuu hän: - --- Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä? - -Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä -katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen -pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa: - --- Vaan entä jos metsään? - --- "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.] --- merkitseekö se "lähden" -- kysyy Titov. - --- Kyllä. - -Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja -alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla -vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi: - --- Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah! -Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä -paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru -hänet voitti... Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet -- eikä -kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän, -orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne -joutuvat. - -Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään -hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina -vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt -Titov alkoi rukoilla minua: - --- Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua -pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut -sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin! - -Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun -laulu auringolle -- vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa -edestä ja eniten pikku Olgan edestä, -- hänestä tuli hyvä tyttö, -hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin -psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan -tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia -sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin: - -Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia... - -Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi -rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin -häpeän Jumalan edessä -- en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä, -jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen -- olen hämilläni, -tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin -tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla -kun iloni hävisi tuon ihmisen takia. - -Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin -huomata heitä. - -Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli -minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset -taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun. - --- Kas -- sanoivat he -- siinä rukoilijamme! - --- Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee? - --- Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko -rahan vuoksi Jumalaan! - --- Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa? - --- Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole! - --- Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies...? - -Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat. - -Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa -ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan -ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä. - -Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi -minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli: - --- Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan -edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten -pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi -varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä? - -Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä -kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi: - --- Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia -konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin -Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää. - -Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä -häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä -aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä -hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin -ja lauloi, balalaikan säestämänä: - - Herrat ne viettää likkain kanssa - öitä pimiöitä - Ja likat ne kivulla synnyttää - noita orposikiöitä. - - Jos likat ne joskus kakaransa - herrojen hoiviin antaa, - Niin silloin siitä tulee herrain renki - mi köyhiltä veroja kantaa. - -Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan -eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että -kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja -kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä -hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi. - -Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää -sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en -välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata -minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani. - -Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta -suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja -katkeria sanoja: - --- Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini -ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin -kissanpojan pensastoon? - -Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni -- koska ihmiset kaikki -seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on -tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä -vastaan vieras voima suuntaa sinua? - -Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni -tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi. - -Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja -sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme: -heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku -kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut -hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä -karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava -mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja -lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä -virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut -- kirjottipa -kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa -uhkaillut nyrkilläänkin. - -Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei -ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin -taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli -käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, -- koska lähistöön -oli perustettu tehdas. - -Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, -mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut -sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden -takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset -talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan -kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään, -naureskeli hiljakseen ja joskus lausui: - --- Niin. - -Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä. - -Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet, -silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi -varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea. - -Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin -juovuksiin, ja kun hän kuoli, -- jäin minä yksin konttoriin. Titov -asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan -minua. - -Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin -vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät -loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he -joutuvatkin kiikkiin. - -Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia -kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin -pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan -rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat -velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä -juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä -käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut -oikeassa minun mielestäni -- enhän minä ollut aikaansaanut tuota -rosvousta! - -Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia -taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin -rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua -jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua -tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä. - -Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi -pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä -siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt -heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi -ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen -äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin. - -Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset, -joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella -arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus. -Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä -ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen -kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi -- kenties ne ovat veressä? - -Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua: - --- Rukoile meidän syntisten edestä, Motja! - -Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin: - --- Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut? - -Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa -sivullepäin eikä vastannut mitään. - -Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa -ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei -haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan --- ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin -haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos -hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi -vyöhön saakka kaivettu maahan. - --- Jos antaisi heille perään? -- sanoin minä hänelle kerran. - -Ja hän vastasi: - --- Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut! - -Taas toinen kerta -- hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä -sanoin hänelle: - --- Tämä on mahdotonta! - --- Miksi? - --- Se on synti. - --- Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota -kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan -minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja -kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää -rehellisesti. Ymmärräthän? - --- Voi sinua roskaa ja tomua! -- mietin minä. - --- Kuulkaas nyt -- tämä jo riittää! -- sanoin minä. -- Tämä täytyy -lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan -teidät joka kerta ilmi kylässä. - -Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka, -irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme -toisiamme. - -Sitten hän kysyi hiljaa: - --- Onko se totta? - --- Totta. - -Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä -kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty -lattialle ja sanoi: - --- Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä -- jopa inhottaa -pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita -- -tuli niistä rehellisiä! - -Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät. - -Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut -siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta. - -Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään -kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä -ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa -oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä -hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi -pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut -hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen: - --- Mitäs sinä, Matvei, häpeät? -- sanoi hän. -- Syleillä nainutta -naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa -hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat? -Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, -- mitäs sinulle -maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia... - -Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa! -Kerran hän kysyi minulta: - --- Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta -Jumalan luona. - -En yhtään pitänyt hänen kyselyistään. - --- En tiedä, -- sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi: - --- Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin, -vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu: -älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset -hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että -vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien -onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta -olisi ollut Sodomassa -- niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan, -jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne -hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas -vihaan ja sangen hyvä -- vaan missä hänen hyvyytensä näkyy? - -En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta -tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua. - --- Te herjaatte Jumalaa, -- sanoin minä. -- Te pelkäätte Jumalaa, -ettekä rakasta häntä. - -Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli -vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui. - --- Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, -- vastasi hän. -- Vaan -minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan -osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa, -niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä. - -Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan -minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan, --- hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka. - -Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi -sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen -inhimillisen rukoukseni: - --- En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta -hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako -kerjäläisiltä. - -Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin -peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi. - -Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin -- hän tuli konttoriin -pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä. - -Kysyinpä minä: - --- Savelka, miksi sinä pilkkaat minua? - -Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään -kasvoihini. - --- Minulla ei ole paljon asiaa, -- sanoi hän, -- tulin vaan niiniä -pyytämään. - -Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen -kurkustaan kiinni ja puristin hiukan. - --- Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan -otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin -en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä. - --- Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, -- lausui hän. -- -Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja -- sinun -iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin -kumoat kaikki Jumalasi käskyt. - -Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle: - --- Mitä sinä tahdot? - --- Niiniä. - -Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa, -minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä. - --- Olettepas kaikki petoja! -- sanon minä. -- Voidaanko nauraa -ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet? - -Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä: - --- Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko -sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt. - --- Valehteletpas, -- sanon minä, -- minä teen työtä leipäni vuoksi. - --- Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty! - -Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo -myötätuntoisesti: - --- Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut -kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat -sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä -pitkiä sormia. - -Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan -ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja -samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin -muitten ihmisten ajatukset... Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin -että sieluni heikontui. - -Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko -ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus, -vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin -Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se -nostaa taivaan puoleen. -- Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo -liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja -jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin -ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä -tullut toimeen Olgankaan kanssa. - -Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli -kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani -olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä, -vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten -suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus -minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä -ajattelin hänestä suloisesti: - --- Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa -vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin -vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme. - -Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät -siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle -tuntemattomassa surussaan. - -Kerran hän kysyi minulta: - --- Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi? - -Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä -ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui -sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin. -Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita -kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä, -kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut, -vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni --, niitä oli -paljon ja kaikki ne olivat -- roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että -ne olivat roskaa. - --- Mieluummin lähden luostariin, -- sanoin minä. Hän tuli -surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen -tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas -surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle -hiljaa: - --- Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin; -etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt -yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä -tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana -omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä -huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi -huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta? - -Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, -- ja -niin tein tässäkin: - --- Tulisitkos sinä minun vaimokseni? -- kysyin minä. Hän kääntyi pois -ja kuiskasi: - --- Tulisin. - -Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten -asia oli. - -Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani. - --- Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että -se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava, -vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme -ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan -elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri -on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin -vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos -sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa -itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin... -Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri -aviovaimoksi eikä leskeksikään... - -Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen -viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus -nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni -- mikä sotamies -minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten -kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen, -tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin. -Titovin puhe musersi minut kokonaan. - --- Noh, sitten lähden luostariin!... -- sanoin minä. - --- Nyt olet jo myöhästynyt! -- nauraa Titov. -- Eivät he paikalla -vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä. -Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin -minä sanoin hänelle: - --- Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon. - --- Aha! -- lausui hän. -- Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan -ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen -kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni -pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa, -elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo -minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä -taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu -palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä, -kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, -- kai sinä olet häneltä jo -edeltäpäinkin ansainnut! - -Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä -kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen -jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa -minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä -oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa -vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi -vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen: - --- Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme... - --- Ei, -- sanoin minä, -- kyllä se käy! - -Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin -annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, -- sanani, josta en -voinut luopua. - -Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja -päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa -savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni, -rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain -suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut -sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa, -vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa, -joka katseli valtavana minuun. - -Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt -naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se -ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni. - -Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni -takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti, -suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan -mietin omia asioitani -- miten minä toimeen tulisin? - --- Auta, -- rukoilin, -- Jumalani, ja opeta minua, etten vaan -kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä -olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna -sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen -viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi. - -Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien -korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja -alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka. - -Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä -ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä -voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni. - -Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä -ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen -takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen -äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni -ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös -vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan -koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi -repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin -samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan, -enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki -iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa: - --- Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu -siihen jos tahdot olla ihminen! - -Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet, -tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut -tulla noin kaksisataa ruplaa. - -Hän kertoi sen minulle ja kysyi: - --- Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi -kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua. - --- Minäkö en uskaltaisi varastaa? -- lausuin minä. Siihen ei tarvitse -rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla, -ruvetaan varastamaan! - -Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli: - --- Vaan entäs synti? - --- Itse minä vastaan synneistäni. - --- Noh, niinhän se on hyvin! -- sanoi hän. -- Nyt tiedä, että päivä -päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät! - -Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua -pauloihinsa. - -Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä -minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää -kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, -- hän otti askeleen, -ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan -toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja -minun silmissäni -- vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki -hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään -ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin -väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla -tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en -laskenut enkä ottanut käsiinikään, -- kaikki meni Titoville; tietysti -ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan. - -Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui -raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa, --- niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin -häntä: - --- Miksi -- sanoin minä, -- et sinä voimallasi pidättänyt minua -lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei -pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? -- - -Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen -ja ajattelin vihaisesti: - --- Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni! - -Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja -niin helläksi hänelle kuin vaan voin. - -Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä -kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten -voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin -myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa -vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi -käsitti kaiken tämän. - -Hän iloitsi. Hän sanoi minulle: - --- No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän -kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille -lapsia? - -Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti. - -Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä -tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan, -nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli. - -Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä -rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa -taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin. -Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla -ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin -uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin. - -Vaan kerran, iltasella, -- minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa -panttasin talonpoikien karjaa, -- saavuin metsästä kylään ja katselin --- aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin -kynttilä. - -Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä, -se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös, -taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja -jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui. - -Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni -ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin -varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu -omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen -kanssa ja minä lausuin: - --- Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen -saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo -että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan -talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua! -En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan -sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut -auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa -heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää -enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli -olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä? - -Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua... Eivätkä ne myöskään -kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen -vihamielisen itsepäisyyden. - -Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä -seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan -vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni. - -Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni: - --- Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, -- ja niin täytyykin -olla! - -Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin -tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi, -joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki -loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle, -ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä. - -Puoliyön seudussa minä tulin kylään -- maatilan portilla seisoi Olga -ja hänen isänsä, he odottivat minua. - --- Missä sinä olit? -- kysyi Titov. - --- Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa. - --- Miksi et juossut sammuttamaan? - --- Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka -olisin siihen sylkenytkin?... - -Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta -mustunut -- oli niin naurettava. - --- Teitkö työtä? -- kyselin minä. Hän alkoi itkeä. - -Titov lausui synkkänä: - --- En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä... - --- Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, -- vastasin minä. - -Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla -valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka -lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä -vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan -tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei? - -Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia. -Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman -olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen -saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat -juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin -vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut -nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä -tietää ja naurettavaakin -- vaan silloin olin liian typerä ja ahne. - -Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja -surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin -Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä -kopeekkaa -- niin kauniiksi olin tullut. - -Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga -luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi: - --- Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin -kaikkea muuta maailmassa! - -Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat, -niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä, -hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän -rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja -suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta, -kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana. - -Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis -- se -oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian -vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi -koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini -katseli meitä, itki -- hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten -vuosi kyyneleitä. - -Titov huusi huutamistaan: -- No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy -meillä on? Pyhä mies! - -Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen. - -Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, -- pappi, piiripäällikkö, -kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa, -vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä -näytteli Migun suurinta osaa -- tuo vanhoin päiviinsä saakka -kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi. - -Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan -hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin -kuulen, kun hän laulelee: - - Juokaa kunnes kuralle tulette, - Syökää kunnes vatsanne repee. - -Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri -ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. -- Olga nojautui minuun ja -kuiskutteli: - --- Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki! - -Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti. - -Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin; -istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren -ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme -nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme -elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän. - -Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä: - --- Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi, -Matvei! - -Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja -minä sanoin hänelle: - --- Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket -toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi: - --- Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja -sisar, rakkaani! - -Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin, -en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin -kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä. - -Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme -oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä, -linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus -kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten -viheriävarpunen oli laulanut. - -Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten -kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat -lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta -Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä -tiesin -- ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista -ja kaloista. - -Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään -osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, -- harvoja ovat -ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden. - -Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä -rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan -oli niissä ylpeyttäkin -- minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan -voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan -minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin -häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti, -kuten pitikin! - -Voi kerjäläispakanuutta! - -Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä; -sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, -- ja alkoi meillä -uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti -vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa -uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä -onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja -hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, -- tällä kaikella olisi -voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä. - -Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti: - --- Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet -pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi -- joko olet sen -unohtanut? - -Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen -käsitin, ja niinpä sanoinkin: - --- Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni -teidän kaltaiseksenne, -- no, alemmas teitä minä en mene! - --- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä minulle tahdot todistaa. -Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa -vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä -minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole -mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua -viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen -on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa! - -Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin -lyömättä häntä. - -Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa -alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin -onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä -- ja nyt -minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden -mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja -suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen -kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan: - --- Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? -- sanoi hän. Minä päätin erota -konttorista, sanoin vaimolleni: - --- Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja -pyydystellen! - -Ystävättäreni tuli surulliseksi. - --- Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi! -Sääli tulee isää, sanoi hän, -- hän tahtoo sinulle hyvää ja on -ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme... - --- Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua -piinaavat. - -Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän -hymähti ja kysyi: - --- Sotamieheksikö? - -Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle --- se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita -tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut -otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei -tulisi säälimään tytärtänsä, -- olipa hän muutenkin pelannut korkeata -peliä Jumalan kanssa. - -Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut -itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä: - --- Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo. - --- En ole terve. - -Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea -olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen -- ja -päättäväisyyttäkin oli -- vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos -häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan -välttääkseni Titovia. - -Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi -joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun -sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi -kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa -mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena: - --- Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda... Jos sinulle -tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja -lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä. - -Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja -ajattelin: - --- Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti -päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut -häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa, -eikö voimasi olekaan hyvyydessä. - -Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni. - -Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko -vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan -kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin -alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli -kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat -viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä -ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta -lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja -joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä, -noin kymmenisen kanoja -- mitäs vielä puuttui? - -Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle -lahjan kaupungista, valitti hän: - --- Mitä varten? Säästäisit mieluummin. - -Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin. -Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan, -viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en -tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja -hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen -jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon. - -Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma -jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen -temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on -kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni. -Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää -ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo -elämään -- eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen -kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä -voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa -ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut -tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut -kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa -hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset, -jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen, -jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys -lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta -eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä -niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen? - -Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus, -täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää, -ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla -koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni -sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin -sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan -asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja -laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani. - -Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä -ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi -hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa -saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että -pääsen asevelvollisuudesta -- siihen läpeen en tällä kertaa mene. - -Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi. - --- Mikä sinua vaivaa, Olga? - -Alussa hän kielsi -- ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli -luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun. - --- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- minä kuolen synnytyksessä. - -Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä -pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut. - --- Taas sinä jäät yksin, -- sanoi hän, -- eikä kukaan sinusta pidä. -Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora -- -minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä -Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa... - -Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin -häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen -sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen; -tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä -- -kutsunnat nenän edessä, -- toinen lapsi lähellä. - -Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä -kieltäydyin -- silloin meiltä särettiin ikkunalasit. - -Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni -jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle -koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten -paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut -järjestetyksi. - --- Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, -- sanoin minä. - -Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut -uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi. - --- Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti, -vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta -mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta -apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi, -rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun -tappanut. - --- Kiitän sinua, Jumalani, -- sanoi hän, -- nyt minä voin rauhassa -kuolla. - -Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska -tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen -semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä. - -Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän -kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen -lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin. - -Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin -vallan kuuro ja sokea. - -Titov minut herätti, -- se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen -selvästi -- hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi: - --- Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten -luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan -vahvistua... - -Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni -tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja -hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat -linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken -painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja -sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville: - --- Mitä sinä tahdot? Mene pois! - --- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin -takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi -mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni... - -Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen. - -Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja -huusin: - --- Ole kirottu! - -Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, -- en voinut nostaa -ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt -minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin -Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden -läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan -käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa: - --- Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi -on suuri, vaan hyvä! - -Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin -hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni. - -Ajattelin: - --- Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun -olemassaoloasi? - -Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun: - --- Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta -näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi! - -Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu -ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään, -öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on -kammottavaa, eikä ole voimia elää. - -Minä päätin hirttää itseni. - -Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni; -muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat -hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään -kuutamo, lattialla oli valojuovia -- ne tekivät sieluni vielä -synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan -seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli -ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen -- ja -yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät -kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne -olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin -itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket -lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi -ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat -tuskastuneina, suuren surun valtaamina. - -Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja -minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien -jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä -suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös -arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua. - -Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta -näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä -katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo. - -Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa -kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin -mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut -oikein hyväntahtoisesti vastaan. - --- Istu, juo teetä... - -Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta, -järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi -käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni. - --- Kas, missä hänen kirkkonsa on! - -Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä. - --- Mitä, Matvei, suretko? -- kyselee pappi. - --- Kyllä suren... - --- Jaha!... Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa? - --- Ilmestyy. - --- Välttämättömästi messuja. - -Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en -minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa -isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten -ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan. - --- Rukoile innokkaasti! -- opettaa pappi. -- Äläkä sure -- se on -vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee... - -Minä kysyin: - --- Tietääkö hän? - --- Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä -ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, -- -sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä -sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan -jumalankieltäjäksi, muista se! - -Papin vaimo sekaantui puheeseen. - --- Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää -luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen -kannellut. - --- Ei ole totta, -- sanon minä, -- hän kanteli, mutta ei Larionin -mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa, -johon batjushka itsekin on syypää. - --- Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä, -toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin -niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin -alkoivat suorastaan haukkua minua. - --- Niin sinä, -- sanoivat he, -- kuin sinun appi-isäsikin -- olette -molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol -- on -aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä, -sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut... - --- Se on totta, -- sanoin minä, -- Mokri dol on vääryydellä teiltä -pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä -nousin, aikoen poistua. - --- Odotappas! -- huutaa pappi. -- Entäs rahat messuista? - --- Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien: - --- Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan! - -Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut -arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei -ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut -kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt. - -Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti -jumalista elämää ja oli hyvin oppinut -- hän oli innokkaasti -väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan -profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä -jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä -kaikesta sata ruplaa. - --- Ei, -- sanoi hän, -- ei se käy! Kirjota minulle vekseli -kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi. - -Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin -jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky. -Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, --- joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, -- kaikki ajatukseni -olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen -oli taivas minulle. - -Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen -luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti -vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan -nurkkaan ja sanoi: - --- Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa. - --- Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan. - --- Vaan minä en päästä sinua sisään. - --- Minä menen itse! - -Sitten hän huomasi etten minä anna perään. - --- Mennään, -- sanoi hän, -- minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä -aika naurettava! - -Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla -harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat -laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla. - --- No, -- mietin minä, -- tämä sanoo minulle jotain! - --- Miksi tulit? -- kysyi hän. - --- Sieluni on hämmennyksissä, batjushka. - -Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle: - --- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin: - --- Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen -läsnäollessaan kertoa... - -Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski: - --- Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt? - --- Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta. - -Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: -- Mitä? Mitä -teit? Tolvana! - -Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan -loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua -muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan. - -Ja minä sanon hänelle: -- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne! - -Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi -heitellä käsiään ja huusi: - --- Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä -riivattu! - --- Minkä takia polvilleni? sanoin minä. -- Jos minä olen syypää, niin -en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä! - -Mutta hän suuttui vielä enemmän: --. Kuka olen minä? Kuka olen minä -sinulle? Kuka olen minä Jumalalle? - -Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia. -Minä laskeuduin polvilleni. -- Vaan hän sihisi uhaten minua -sormellaan: - --- Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä! - -Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa -asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja -unohdin pian tuon vanhuksen -- ensimäisen kerran lausuin ääneen -ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa. - -Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa: - --- Ole vaiti onneton! - -Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun -edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi: - --- Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta -kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut -katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua! - -Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa -liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat. - -Minä peljästyin myöskin. - --- Miten niin, -- sanoin minä, -- teidän kunnianarvoisuutenne, -minähän uskon Jumalaan! - --- Sinä valehtelet, eksynyt koira! - -Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- alkoi -puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee -ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä -sauhuna. - -Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana, -sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan, -vanhan Jumalan kaltaisena. - -Ja minä sanoin rovastille: - --- Itse te tulette kerettiläiseksi, -- onko se kristillinen Jumala? -Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten -auttajan ja ystävän sijalle? - -Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti: - --- Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin, -vankilaan, luostariin, Siperiaan... - -Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa -polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä -hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta. - -Nousin polviltani ja sanoin: - --- Antakaa minun mennä... Vanhus perääntyi, tukehtui: - --- Mitä sinä tahdot tehdä? - --- Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia, -teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin! - -Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei -polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä. - --- Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, -- sanoin minä, -- -vaan jos te toisin uskotte -- niin menetelkää uskontonne mukaan. - -Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan. - --- Aleksei, -- huusi hän, -- aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi -minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut -rovastin kanssa. - -Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla -oli puhetta ja naurua -- silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin -heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin -mielelläni huutanut: - --- Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään -rumaksi, varokaa! - -Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin -menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja -juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä -taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin; -tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden -ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en -ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää. - --- Mitä minä välitän, -- mietin minä, -- kuljen peltoja myöten, -johonkin kuitenkin tulen? - -Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman -päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua -kasvoihin ja kysyi: - --- Mikä nimesi? - -Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin: -[Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä -ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää -tulevan sulhasensa nimen.] - --- En sano, koska minä olen onneton ihminen. - -Hän nauroi. - --- Juhlapäivinäkö? - -Minä en voinut iloita. - --- Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa -siellä hiukan, tässä on kylmää, -- kysyin minä. - -Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti: - --- Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni, -saat teetä! - -Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen -perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä -lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi -jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä. -Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori, -punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan -takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja -ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata -- mitävarten minä -olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat? - -Kyselin nuoremmalta: - --- Mitäs tointa teillä on? - --- Virkkaamme pitsejä. - -Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita. - -Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten -silmiä: - --- Ja sitäpaitsi -- käyskelen kadullakin! - -Akka nauroi rasvasta naurua. - --- Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön! - -Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään -Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen -kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin -niistä pahaa. Tatjana nauraa. - --- Katsos, Petrovna, hän punastuu! - -Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan -katumusmatkaltani alennuin helvettiin! - -Ja niinpä sanoinkin tytölle: - --- Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan? - -Hän vastasi julkeasti: - --- Minä ainakin kerskailen! - -Akka inisi taas: - --- Voi sinua, Tatjana, Tatjana! - -Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota, -pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa, -samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää -minua. - --- Voi, minun on kuuma! - -Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat -kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne -kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle. - --- Kas, -- mietin minä, -- juon tässä lasillisen, annan heille sitte -rahaa ja lähden pois! - -Tatjana kyseli reippaasti: - --- Mitäs suret? - -En minä voinut pidättyä ja vastasin: - --- Vaimoni kuoli. - -Silloin hän kysyi jo hiljaa: - --- Koska? - --- Viisi viikkoa sitten. - -Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se -miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin -itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan -kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, -- kaksi vuottahan olin -ollut avioliitossa. - -Akka lausui hengästyneenä: - --- Vaimoko kuoli -- ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän -tapaisia on kaikki kadut täynnä. - -Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti: - --- Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois -ja suljen portin. -- Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta -totisena ja ystävällisenä: - --- Onko teillä sukulaisia? - --- Ei ole ketään. - --- Vaan tovereita? - --- Ei tovereitakaan ole. - --- Mitä te sitten tahdotte tehdä? - --- Minä en tiedä. - -Hän mietti ja nousi sitten. - --- Näettekös, -- sanoi hän, -- näyttää siltä, että sielunne on hyvin -levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin. -Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte -vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään -pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, -- -kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi -tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte. -Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan -- minä -lähden pois... - -Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut -pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin: - --- Voi esipappia! Tatjana ihmetteli: - --- Mitä esipappia? - -Vallan hassua, -- minä tulin taas hämilleni. - --- Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla... tahi -oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan -- lauseparsi, vaan -minä näen unessa joskus rovastin... - --- No, -- sanoi hän, -- hyvästi! - --- Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani, -jos teille ei ole vaikeata! - -Hän istui, hymyili: - --- Olen hyvin iloinen. - -Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä -tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen -hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta. - --- Antakaa anteeksi suora sanani, -- sanoin minä, -- vaan tahtoisin -tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea -leikkiä minun kanssani? - -Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi: - --- Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten? - --- Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää. - --- Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana! - -Hän nauroi hiljaa, hellästi. - --- Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman -tyhmyyteni takia! - -Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen -suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti. - --- Meidän joukossamme on erilaisia, -- sanoi hän, -- on huonompiakin -kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin! - -Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö -möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä: - --- Mitenkäs te sitten -- puutteenko takia? - --- Alussa, -- kertoi hän, -- eräs minua petti, silloin hänelle -kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä... Ja nyt joskus -täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan. - -Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään -sääliä itseään kohtaan. - --- Käyttekö te kirkossa? - -Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi. - --- Kirkon tielle, -- sanoi hän, -- ei pakoteta ketään. - -Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti: - --- Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan -Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat -Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle -elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä? - -Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena: - --- Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla? - --- Miten niin, -- näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja -Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo! - -Vaan hän sanoi: - --- Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää? -Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan -minuun itseeni! - -Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan -minä en jaksanut käsittää. - --- Syntieni edestä vastaan minä itse! -- sanoi hän, kumartuen -luokseni ja hymyillen. -- Eikä minun syntini näytä suurilta... -Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä -käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen -valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus -liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni -eikä tiedä mitään maailman menosta... - -Hän vaikeni ja lisäsi sitten: - --- Tietysti on muutakin huvia -- miehet katselevat! Hän kummastutti -minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt -miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen. - --- Pidittekö kovasti vaimostanne? -- kysyi hän. - --- Kovasti, -- sanoin minä. - -Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa. - -Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle -vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja -rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin -vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa -tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin -kiihotti. - -Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän -ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä, -likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien -keskeltä. - --- Missä täällä on jumalallisuuden alku? -- sanoin minä. -- Ihmiset -istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen -toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan -edestä -- mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima -ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut -maailmaan -- missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne -kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on -koristanut rakkautensa viisauden? - -Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla -jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi. -Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti -vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain -hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko -asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi. - --- Kaikkea minä en käsittänyt, -- sanoi hän, -- ja muutama asia -kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta! - -Minä sanoin: - --- Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa! - --- Niin, -- sanoi hän, -- tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella -hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä -on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi -se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on -naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas -vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta -- jos kävisitte hänen -luonaan. - --- Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien -ihmisten luona, minun täytyy rauhottua! - --- Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, -- sanoi hän -ojentaen minulle kätensä. - -Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani: - --- Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en -tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että -hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille! - --- Mitä te nyt, -- sanoi hän, -- Jumala varjelkoon! - -Hän punastui, hämmentyi. - --- Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta. - -Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle? -Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä. - -Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin: - --- Kas kun odottamatta satuin juhlaan. - -Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu -jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi -totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen -häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä -tavalla ajatella ihmisestä? - -Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun -sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta -on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina -kaduttaa, etten sille sormusta ostanut. - -Aamulla hän naputti ovelle. - --- Aika on nousta. - -Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja -hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta -sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme -hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse. - -Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli -kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja -seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa. - -Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku -vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari -oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja; -kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta -tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin -syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat -valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät -itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä. - --- Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... nöyrästi -laulavat nuoret äänet. - -Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin -kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko, -eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen -ja häpesin... Enhän ollut tullut leikkimään -- vaan sentähden että -sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki -minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita, -kuivettuneita kasvoja -- vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka -katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei -kuulu. - -Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas -päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka -ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas, -kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla -makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia -kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi -ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko -salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta... - -Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni -akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan -vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla -ja laulavalla nuotilla. - --- Älä syö, -- sanoi hän, -- nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen -kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa -valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat. - -Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu? - --- Kunnioita, -- sanoi hän, -- isääsi ja äitiäsi... - --- Näettekös, ei minulla ole niitä!... - --- Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta... - --- Vaan kenties ne elävät vielä? - -Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle -säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa: - --- Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän -jakaa armoansa! - --- Vaan minä, -- näettekös, epäilen sitä... - -Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee -räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa: - --- Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja -nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole -kukaan ajanut Herran valtakuntaan... - -Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja -rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala -seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä -niitä ja minua se kiukuttaa. - -Kumarsin hänelle ja poistuin. -- Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset -ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut -tarpeensa mukaan, -- yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen -mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja -maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä. -Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton. - -Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan -minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos -portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt -puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja -taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria. -Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta -jonkinlaisella huudolla. - -Soitettiin iltajumalanpalvelukseen... Ihana kello! Kutsuu lempeästi -ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on -ikäänkuin pieniä nauloja. - -Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään -johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä -siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja... Enköhän -yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi -voimaksi. - -Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän -miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa, -kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja -silmänsä lupaavat. - --- Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän. - -Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia, -enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua... -Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas: - --- Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten? - --- On minulla noin sata ruplaa. - --- Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna -jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi. - -Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua. - --- Meillä, -- sanoi hän, -- on yksinkertainen luostari, ihan -tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa -varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs -herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään. -Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi! - -Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli -ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois -hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä -kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa -siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia -rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun -muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä; -järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan -kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä, -kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä. - -Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen -keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein -salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä -pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen. - -Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen -mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli -epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä. - -Minä rukoilin: - --- Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta, -tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta -sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua. - -Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili -minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja -sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!... Jopa -päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä -myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs -häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset -kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita -karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät, -hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja -muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain -jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä -näin hänet unissani. - -Varhain aamulla herätti minut Nifont. - --- Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, -- sanoi hän, -- mene -leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun -käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin! - -Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin, -vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä -enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli -kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä -ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa -olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten -hyvin naurettavan näkönen, -- vaan hänen otsassaan oli suunnattoman -syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet -silmänsä synkät. - --- Kuule sinä, tule nopeammin! -- käski hän. Hänen äänensä oli raaka, -vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello. - -Hymyillen sanoi Nifont: - --- Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne! - -Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni -ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi: - --- Osaatko taikinaa vastata? - --- Olen nähnyt, -- sanoin minä, -- miten naiset vastaavat. - -Hän myrisi: - --- Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on -maailma kirottu, täytyy se muistaa! - --- Mutta olihan Jumalan äitikin nainen. - --- No? - --- Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia. - --- Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut! - -Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen. - -Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa -säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto -ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista, -hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden -kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi! - --- Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on -noussut! - -Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin -kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin -tulipalossa. - --- Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa! - -Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois -takkini ja käärin hihani ylös. - -Hän sanoi: - --- Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut... Jaloilla! -- -Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa... - --- Kuka sinulta sitä kysyi? - --- Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi: - --- Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun? - -Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän -heilutti niitä sangen epäystävällisesti. - --- No, mietin minä, koira sinut vieköön! - -Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan -päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee: - --- Minä sinut taivutan, mamman poika!... Minä sinulle opetan -nöyryyttä! - -Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen --- ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo -käsillä vastata. - -Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään: -jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin -kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi -taikinaan. - --- Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä -pyyhkiäkseni? - -Miha suuttui: - --- Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa -kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä -odottanut sinun sääntöjäsi! - -Minua nauratti. - --- Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä -leipää tulevat syömään! - -Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi -miesraukka ja hirnui: - --- Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun -julkeudestasi minä ilmotan apotille! - -Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle -suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit -olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi, -haukkui, rähisi: - --- Nopeammin tee! - -Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi. - -Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli -ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa -kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina -paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti -säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen -ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä -että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa -jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä -kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi -kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan -ja olin jo sisältäpäin ihan noessa. - --- Sinä olet nyt erossa ihmisistä, -- sanoi hän, -- he tekevät syntiä -siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on -pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi, -täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää -naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt -synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut! - -Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi: - --- Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota -huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä! -Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli -synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana, -vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille. -Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua -hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää -kivillä otsaan, ja -- katsos, maailma olisikin pelastunut! - --- Mutta eihän se olisi ollut kristillistä! - --- Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät -kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen -henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he -itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa! -Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata -eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä -Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa, -jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista! -Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen -hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään, -olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä -sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se -ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa -Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait! - -Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee -rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen -sanojensa takia. - --- Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää, -lisääntykää? - -Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi: - --- On sanonut, on sanonut!... Mutta tiedätkös sinä, miten hän on -sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja -täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja -aina ja ikuisesti -- kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat -ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö -inhottavaisuutta ja valhetta? - -Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee -minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota -hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen -kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän -tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu -on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia -- niitä on, -jos tahdot valkosia -- niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen -hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä -polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä -vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne -ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen -käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja -kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia. - -Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain -viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi -ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut -synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt -hänestä, pelkäsin häntä. - -Joskus hän kysyi minulta: - --- Näetkös alastomia naisia unissasi? - --- En, en koskaan. - --- Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet? - -Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa: - --- Valehtelija, haureilija! - -Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia -naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello -kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin -kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee! - -Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa -kerroksessa, vastapäätä leipomoa, -- näen, ovi ei ole lukossa ja -lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa -myöten ja kiljuu: - --- Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois -naisen halu! Vapauta. - -Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli. - -Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea -naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan -niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän -olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli -sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän -onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi -häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta -iloamme... - --- Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme? - -Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä -loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni: - --- Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki! - -Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin -sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan -apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä. - -Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset. - -Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet -harvoin ja ohimennen -- jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät -kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona. - -Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista. - --- Jahah! -- huusi Miha. -- Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka -elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin -sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta! -Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin -luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi, -maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli -tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian, -niin! Täällä hän myös pelaa korttia -- apotti, muonavarain- ja -rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen -luonaan... Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän -elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta! - -Minä en uskonut sitä, en voinut. - -Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä -Isidoria päästämään minut apotin puheille. - --- Mistä asiasta sitte puhuttaisi? - --- Uskonnosta, näettekös. - --- Mitä sitten uskonnosta? - --- Minulla on eri kysymyksiä. - -Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua, -laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja -terävä, partansa pitkä. - --- Sano suoraan -- lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin -tärkeä. - -Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti -epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili. - --- Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet -terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun -ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille. -Odota! - -Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka -oli viholliseni. - -Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi -minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä: - --- Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi -minun kanssani uskonnon asioissa... - --- Näettekös, en minä tahdo väitellä... - --- Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön -keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on -ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä -veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä -veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä -väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen -ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei -ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta, -vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa -minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta -pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei -uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha -pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee -vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun -päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija -ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä -asetan sinulle rangaistuksen -- päivätyösi loputtua täytyy sinun -vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea -ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte -minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja -tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla -pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia -kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi! -Toivo kaikkein parhainta! - -Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta -ajatuksissani -- ja se painoi niin vähän! - -Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista -ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin -minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki -juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en -löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni -käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä -maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että -veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä -seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin -kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit -kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat -häntä. - -Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi -metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta -järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia, -marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli -enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä -miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja -pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat -innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan -vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä; -tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla. -Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut -tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua -iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin -raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun -aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi -siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta -- ja auta, Herra, -jalkojani! Oli raskasta! - -Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin -Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen -patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle; -metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä -vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen -astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius -ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin -pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä. - -Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin -mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää, -yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit -olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan -erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani. - -Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, -- hän oli -luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut -hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs -nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa -eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna, -ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään. - -Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin -kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. -- Mihail oli silloin juuri -rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi: - --- Veli, olitteko apotin luona? - --- Olin. - --- Juttelitteko? - --- En. - --- Ajoiko hän ulos? - --- Kuinka niin? - -Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi: - --- Anteeksi, Herran nimessä! - --- Onko hän teidät ulos ajanut? - -Hän nyökäytti päällään. - -Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli -kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi -minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin -vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi: - --- Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi, -kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten -muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan -syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä -juoksen nyt? - -Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli -kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo -isossa kaupassa toimessa. - --- Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin -voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä -- se oli vaikeata, -häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen -käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties -saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut -rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä -oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä -hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen." -Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen -palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä. -Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies, -raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten -hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö, -hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin, -vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä -revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi -minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi --- pelottaa, en voi, en voi!" - -Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten -pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli -edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli -täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät, -sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi -ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan? - -Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat: - ---... Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi: -"häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut -häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että -koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku -peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. -- "Jos -koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai -minä konna tyttäreni suhteen!" - -Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat. - --- Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin, -ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! -- Hän sekä -haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla -kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia -ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun -jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään -ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja -ihmeitä... En voi katsella sitä! - -Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut, -työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat -nukahtaneet -- ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan. - -Kysyinpä Grishalta: - --- Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta, -paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä -petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, -- missä on Jumala? - -Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota. - -Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä -kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle -nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle: - --- Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja? - --- Heidän syntiensä takia, -- vastasi hän. -- Ja kaikki hänen -mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat -kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset -- kaikki! - --- Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä? - --- Muista Jobia, sinä hullu! -- kuiskaa hän minulle. - --- Job, -- sanoin minä, -- ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen -sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi --- missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen -luotu sinun kaltaiseksesi, -- älä alenna itse itseäsi, työntäen pois -lastasi! - -Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden -ja syleili minua. - --- Rakas veljeni, -- kuiskasi hän. -- pelkään kauheasti sinun -takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin. - --- Minä en usko pirua -- jos Jumala on kaikkivoipa... - -Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä -rakastin häntä. - -Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni, -lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut -sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla. -Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten -lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen -edessä -- ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat -kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin, -kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni, -ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä, -vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien -edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin -ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina -taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien -rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani -minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa -jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa -vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä -olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa -koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua. -Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi, -hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa, -sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava -omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen -hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä -uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan -aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim, -herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu: - --- Mene Jumalan nimessä! - --- Anna anteeksi, olen taas nukkunut! - -Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan -hiljaa: - --- Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni! - -Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa -oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen". - -Kerran minä kysyin häneltä: - --- Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo? - --- Ei, -- sanoi hän, -- muuten vaan. Ja huokasi. - --- Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin! - --- Miksi sinä tulit pois maailmasta? - --- Tulin vaan. - -Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee -sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää -ja sanoo hiljaa: - --- En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet: - --- Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia... Ja tekee mieli -karata luostarista. - -Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, -- yhtäkkiä, -ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, -- vahva, reipas, -pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä, -nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa -loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja -leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin -luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa -ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin: - --- Mitä sinä luostarista haet? - --- Minäkö? Syötävää! - --- Leipää hankitaan työllä! - --- Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, -- sanoi hän, --- vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä -kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran -virkamieheksikin. - -Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa -- nyt minun täytyi -tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun -minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi -johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin, -niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti -leipomossa ja aina silloin juttelimme. - -Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä. -Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää, -ravistaen suortuviaan ja hymyilee. - -Kerran minä kysyin häneltä: - --- Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa? - --- Myöhemmin sanon, -- lausui hän, -- odota kolmekymmentä vuotta. -Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan -tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole -halua valehdellakkaan! - -Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta -ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja -rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi. -Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo -hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta. - --- Meri, -- sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee -taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja -vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit -- -valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista, -niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia -saaria siinä. - -Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä -kuiskaa hän surullisesti: - --- Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me -ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta... Oi Herra Jumala! - -Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja -kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti -ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat -kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan. - --- Nähdä Kaukaasia, -- juttelee Serafim, -- se merkitsee nähdä maan -todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn -lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on -ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan -maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa -korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen -huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain -valtaistuin. - -Grisha huokaa ja kysyy: - --- Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois -siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää? - -Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana. - --- Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä, -Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani! - -Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä. -Kysyn häneltä kiukkusesti: - --- Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he -ovat olemassa? - --- Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee. - --- Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia. -Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei -pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria -- -kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan! - -Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän -heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle -asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla -sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua -kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän, -piru, nauraa hohottaa. - -Joskus sanon hänelle kiukkusena: - --- Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta -leipää! - --- Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, -- sanoi hän. -- -Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan -rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä -näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule -rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, -- vallan -kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet -itsekin ottanut vierasta varaa! - -Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin -yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan -puhui aina suoraan: - --- Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille -sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen. - -Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja -ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa -säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon? - -Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on -syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin -kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he -lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin, -vaan Serafim sanoi: - --- Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas -Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen -löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on -hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa! - -Vaan minä en voinutkaan lähteä -- kävin siihen aikaan juttelemassa -Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä. - -Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani -ja iloista päivääni. - -Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana -maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka, -johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin -luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu -kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle -oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla -oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat -katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi -siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin -syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan -yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui -maanalaisen asunnon märkään pimeyteen. - -Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes -syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää -isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki, -joka istuu liikkumattomana. - -Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva -märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä -alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä -pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia -ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä -ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni -pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme; -tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää -pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka. - -Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin -varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu -rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka. - -Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja -vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä -kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin -terävän nenänsä tumman huipun. - -Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti: - --- Noh... - -Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka -oli elävänä pantu hautaan. - -Jonkun ajan päästä hän kysyi taas: - --- Mitäs tahdot?... puhu... - -Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä -näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja -viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan: - --- Sinä itse riitelet... Miksi riidellä... Jumalaa täytyy palvella -nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan -yksinkertaisesti rakastaa. - --- Minä, näetkös, rakastan Häntä. - --- No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä -vaan sano -- kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei -mitään sen enempää. - -Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän -unohtanut puhumisen, -- hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä -kuului kuolevan linnun siipien kohinalta. - -Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja -pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan... -Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti -hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa -päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani -ja minä en liikkunut. - --- Rukoile sinä, -- sanoi hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun -edestäsi. - -Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui -ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää. - -Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi: - --- Oletko sinä vielä täällä? - --- Olen. - --- Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele. - -Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa, -tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä, -ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä -jo neljättä vuotta! - -Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin -aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja -kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin. - --- Joku on tullut. Onko se eilinen? - --- On, se olen minä. - -Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin: - --- Älä sinä loukkaa Jumalaa... Mitä sinä tarvitset... Kenties palasen -leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele -asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen. -Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia -se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi. -Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus! -Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se -sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he -eivät ota sitä pois. - -Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin -kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä -ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain -käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää. - --- Sinä olet vaiti, -- sanoo hän miettiväisesti, -- se on hyvä. -Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti. -Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi -käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee? -Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä. -Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti -vaan käskee, -- lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä -itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo! -Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä -ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat -minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi -myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi -hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin -sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa -istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin -vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki -antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se -on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia -ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei -ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat -ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin -- anna kaikille anteeksi... -Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri -samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan -leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko -- anna -minulle anteeksi Kristuksen nimessä! - -Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen -hourailuaan ja ajattelin: - --- Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän -suhistaa kuivettuneella kielellään: - --- Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen -leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut -nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy -rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa -piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja -kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että -se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se -harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää -katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän -ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan -räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena... Sillä on niin -ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen -täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen -kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole -vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät -minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole -vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli. - -Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi: - --- Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev! - -Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi: - --- Kuitenkin piru työnsi... Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä -veli? Mene Jumalan nimeen! - -Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta... Mitä varten se vanhus on -niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan -mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä --- ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia -irvisteleviä naamoja. - -Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin -taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää -- vihaten ja halveksien -ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän -kuiskasi: - --- Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut -narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli: - --- Ohoho... - -Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella -huokauksella pyhän munkin kuiskausta: - --- O-o-o. - -Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä. - -Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani, -maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut -enää ollenkaan hampaita. - -Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte: - --- No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä -menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni! - --- Niin, kyllä, -- vastasi hän kiireesti, -- kiitoksia sinulle, -kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat -vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut -kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti! - -Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin -juhlallisesti -- piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti -kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen -haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli. - -Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille. - -Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi. - -Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran -kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin -syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia -raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa -niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua -hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni... Lankesi -polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui: - --- Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri... - --- Valehtelet, -- sanoin minä, -- ja mene helvettiin, mätäne! sinähän -paistat leipiä, koira! - -Haukuin häntä, en voinut pidättyä. - -Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin. - --- Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? -- sanoin minä. -- -Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja -sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä. - -Ja pysyin sanassani. - -Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta -vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista. - -Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt -päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan -yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti -minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo -työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni -takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja -nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena. - --- Minkä takia? -- kysyin minä. - -Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja -asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja -selitti minulle: - --- Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten -arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun -iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua -täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti -puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan -palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on... - -Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei -tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan. -Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee -kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen -minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin -taloudenhoitajalle: - --- Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta, -koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon -oikeutta ja kohtuutta! - -Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan. - --- Hiljaa, hävytön! - -Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain. - --- Se on mahdotonta, -- sanoi taloudenhoitaja. -- Hänen täytyy ottaa -rangaistus vastaan nurisematta. - -Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, -- hänen äänensä -oli syvä ja lämmin: - --- Alistu, Matvei! - -Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä -silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä -kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun -pitäisi lähteä metsään. - --- Kolmen päivän päästä, -- sanoi hän, -- vaan nämä kolme päivää sinä -istut vankilassa! Niin, niin! - -Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin -luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen -sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle -mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis -hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen. - -Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla, -siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla -oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa, -hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat: -ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa. - -Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa -olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää. -Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää -ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut -valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin -käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä, -huusin, kiljuin, hulluttelin. - --- Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen -kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina -vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri -tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja? - -Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja -rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä -he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta -talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He -ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät -kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä -ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, -- jokainen on kiinni -maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla; -mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja -ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, -- -vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät, -Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka -takana tekevät syntiä, ja valheen lähde. - -Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän -lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja -ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli -kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria -varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa. - -Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä -olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä -minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut -tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä. - -Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole -mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää -- kuka -uskaltaa riistää valon ihmiseltä! - -Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta -tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko -oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan -heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki -ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen -ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä -kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä. -Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos -vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras, -jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat? - --- Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui -apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti -pitkän puheen. - --- On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa -maahan... - -Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius -seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään. - -Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi. - --- Sinua, narria, pidetään arvossa; -- sanoi hän, -- sinun työintosi -on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä -ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa -tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi? - -Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä -olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua: - --- Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi... - -Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti. - --- Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja -nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään -metsätyötä. - --- Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana: - --- Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa! - -Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti. - --- No, minä suostun ja siunaan, -- sanoi hän. -- Oletpas kummallinen -nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä... Kuka tietää, -mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa? - -Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu. - -Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja -leveällä, -- kaivat -- kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella -vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii -ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat, -hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä -silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: - --- En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen -kaulaa. - --- Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan -hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset -ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen -järjettömyyden. - -Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä -loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin -jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan -perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä -inisee hän ikäänkuin karhu... Mitä se merkitsee? - -Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti -keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas -ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa -päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin: - --- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee: - --- Mene pois luostarista... - --- Mitä varten? - --- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois! - -Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka -näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani, -nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun. -Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin: - --- Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa -itsessäsi! Ja minkä tähden? - -Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti: - --- Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani... Minä en ymmärtänyt -mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa: - --- Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut -sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään -kertonut, Herran nimessä! - -Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte -minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui: - --- Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten -edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto, -halveksit kaikkia, -- minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä -ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin! - --- No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun -täytyy, minä en mene, tiedä nyt. - -Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat -saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi -häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee. - --- Kuule, Mihail, -- sanoin minä. -- Minä menen pois jonkun ajan -päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy -tehdä niin, minun täytyy olla täällä! - --- Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan. - -Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän -käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä. - -Minä päätin palvelukseni ja kas -- seisoin siis kerran Antoniuksen -luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen -ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se -olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni. - -Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti -rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun -täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja -nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja. - --- Tämä, -- sanoi hän, -- on rukoushuoneeni! - -Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli, -yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla -matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja -ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen -makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja -liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli -vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen -huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli -kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa -teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia. - -Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja -sanoi: - --- Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä -munkkimaiselta. - --- Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan. - --- Katsos, -- sanoi hän, -- sinä tuomitset kaikkia, tulet kai -minuakin tuomitsemaan. - -Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin -hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily -ei miellyttänyt minua. - --- Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä -tahdon välttämättömästi käsittää teitä! - -Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua. - --- Sinähän olet avioton lapsi? - --- Kyllä. - --- Sinussa on hyvää verta, -- sanoi hän! - --- Mitä se merkitsee, -- hyvä veri? -- kysyin minä. - -Hän nauroi ja vastasi selvästi: - --- Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä, -aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä. -Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti -minua sydämeen -- minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös -tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, -- näin että -hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta: - --- Mikä sinuun tuli? - -Ja minä kysyin häneltä: - --- Kenties olette te isäni? - -Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi, -ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä -ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän: - --- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot? -Kuka on äitisi? - -Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja -pani veitsen pöydälle. - --- Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, -- sanoi hän. - -Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt -almua, eikä minulle sitä annettu. - --- No, vaan jos minä olisin sinun isäsi -- mitä sitten? -- kysyi hän. - --- Ei mitään, -- vastasin minä. - --- Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa -ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta -puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa, -veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on -sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä -huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja -musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni -takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa -se. Vaan minä kysyin vielä hullummin: - --- Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja -nauroi hiljaa. - --- Sinä olet rohkea kyselijä! -- sanoi hän. -- Otinpa -- otin, vaan -miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis. - -Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta -laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli -punanen kivi. - --- Tämä on araapialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä -leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla. -Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset -ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista. - -Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä -haju, -- se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy. - --- No jatketaanpa keskusteluamme, -- lausuu Antonius tummalla ja -pehmeällä iltabassollaan. -- Tiedätkö että minun luonani käy nainen? - --- Minä olen kuullut. - --- Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan. - -Minä kysyin häneltä: - --- Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle? - --- Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi -lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista? - --- Minä en ole lukenut niitä. - -Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja -komensi: - --- Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan, -jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin -saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui. - --- Minä en tule lukemaan sitä, -- sanoin minä. Silloin hän lähestyi -minua ja sanoi ankarana: - --- Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä -varten se on välttämätöntä?... Mene! - -Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni -ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi, -olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi -käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni; -tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa -sielusta -- sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä, -että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää -kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun -kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain -ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista... Mitä se minuun -kuului? - -Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan. - --- Missä samovari on? - --- Miksi te annoitte minulle tuon kirjan? - --- Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti! - -Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen -aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin -nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo -itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua, -sanoi hän: - --- Jää tänne, juo teetä minun kanssani. - -Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki -mieleni käsittää jotain. - --- Kerro minulle, -- sanoi hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi -sinä olet tullut tänne? - -Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista -aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät -puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut -teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella -taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä -kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia -sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä -lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä. - --- Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit -ääneen, -- sanoi hän. -- Eikö luostari auta? - --- Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te -minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä. - -Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun: - --- Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle -saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse -minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen -on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä -on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia -sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole -ratkaissut... Enkä tahdo ajatellakkaan sitä... - -Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle: - --- Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin. - -Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä -täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt -minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa -merkitystä. - -Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon -kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani -kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää -öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät -häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja -kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo -sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä, -vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä -ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea? - -Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä -isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten -minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja -hän seisoi minun edessäni. - --- Minä soitin ja soitin! -- sanoi hän. - --- Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt -hyvin raskasta työtä! - --- Tiedän. - -Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa. - --- Minä lähden isä apotin luokse, -- sanoi hän, -- valmista kaikki -kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on -vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet -oikeassa! Sinä tarvitset toista. - -Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä, -kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja -kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju. - -Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi -Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan -varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan -silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, -- "Jumalan" -sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun -mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä -pilaa munkeista ja kirkonmenoista. - -Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, -- ainoastaan hänen -otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten -poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa -mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin -luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti -minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja -puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, -- joskus melkein -aamujumalanpalvelukseen saakka. - -Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen -unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua, -ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen -sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa. - -Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki -niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä: --- Ettekö te ole piru? - -Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä -jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen -kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja -pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin -käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli -kylmää. - -Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin -myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän -taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä, -vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän -harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen -mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat -kuiluun. - --- Tehän sanoitte, että elämä on kaunista! - --- Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, -- vastasi hän ja -naurahti. - -Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen -puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan -takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän -ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen -ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme, -vaan se ei jaksanut voittaa minua, -- minä, näettekös, en uskonut -sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita -hyppäyksiä. Muuten joskus, -- vaikkei usein, -- suuttuikin hän. - --- Minä olen aatelismies, -- huusi hän, -- kuuluisan suvun -jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet -Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät -sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!... Kaikki kaunis häviää, jää -jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta -suvusta! - -Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties, -kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan -totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen -varmaan tulee olemaan! - -Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi: - --- Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi. -Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä -ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota -heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta, -jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein -huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia, -kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia. - --- Vaan te, -- sanoin minä, -- kuka olette te niiden joukossa? - -Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä -enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen -laatuista: - --- Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina! - -Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä -häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän -vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla, --- vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin -kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa. - -Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva. - --- Oletpas sinä viekas, Matvei! -- sanoi hän. -- Sinä olet viekas ja -itsepäinen! Minun on sääli sinua! - -Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen -hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että -ne turhaan hukkuivat kammiossa. - -Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä -yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa: - --- Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei! - --- Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet, -enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten -pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää? - --- Katsele sinä lakeja Nomokanonista! -- sanoi hän! -- Vaan jos sinä -tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua! - -Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja -joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset, -ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta. - -Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun -kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla -esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka -loukannut. - -Juopuneena puhui hän mielellään naisista. - --- Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa -naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa, -joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen -saavuttaisikin kuolemattomuuden! - -Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin -minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan; -sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan -villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi. - --- Muistatkos, -- sanoi hän, -- minä annoin sinulle erään kirjan? -Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja -irstas nainen on koko olemuksessaan. - -Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen -oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen -siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi -äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi. - -Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin -suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui: - --- Idiootti, puhunkos minä äidistäni! - --- Vaan, näettekös, joka nainen on äiti. - --- Usea on, -- huusi hän, -- mutta muut eivät ole muuta kuin -irstailijoita koko elinikänsä. - --- Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä -ole määrätty kaikille ihmisille. - --- Ulos, narri! - -Upseeriakin vielä eli hänessä. - -Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta; -minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä -iskin häneen koko voimallani. - -Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä -tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun -leipäkaapin ympärillä, -- oven takana haisee leivältä, -- ja siitä -minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi -puoleksi lausutuilla sanoillansa. - -Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin: - --- Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan -itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin! - -Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi -niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä. - --- Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua -auttaa! -- sanoi hän! - -Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja -päähäni: - --- Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan -ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi -on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä -sitäkään varmaan. - -Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat -minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä -ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä -ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua -haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta -hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten -minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne -ovat kuolleita... - -Oli toukokuu, ikkuna oli auki... yö hengitti lempeästi -kukkaintuoksua... puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka -menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia -lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen -istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä -puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen -loukkaantunut ja surullinen -- huomasin kullan olevan metallikuonaa. - --- Mene pois! -- sanoi minulle Antonius. - -Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo -aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan, -seisoin ja mietin: - --- Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa? - -Veljeskunta kokoontuu, -- tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt -yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät -itsensä siellä. - -Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi. - -Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan -eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka -oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän -historia -- se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä -en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin -voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä. - -Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin -vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua. - --- Jumala on sielusi unelma, -- toistan minä itsekseni, -- vaan en -tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin -köykäseltä. - -Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin, -Antonius soittaa ja huutaa: - --- Nopeasti samovari! - -Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen -leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä; -hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät -siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta. - -Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti: - --- Nopeammin, laitas nyt pikemmin! - --- Katsos, -- ajattelin minä, -- miten hän on tulessa! - -Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä -Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka -ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana -hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti, -vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?... Hänen naisensa oli -omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi -leikkikalu. - -Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli -lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä, -jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä -kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, -- minä sanoin; sitten -miten kauvan minä olen ollut luostarissa, -- minä vastasin. - --- Eikö täällä ole ikävätä? - --- Ei. - --- Kummallista, jos se on totta! - --- Miks'ei se olisi totta? kysyin minä. - --- Sinä olet niin nuori, kaunis. - --- Onko luostari sitten hirviöitä varten! - -Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja -alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin -saakka, aukaisi pukunsa rinnalta. - --- Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: -- alastomuuttasi täytyy -sinun säilyttää rakastettuasi varten! - -Vaan hän, pikku narri, kysyi: - --- Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi? - --- Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä -sielunrauhaani? - --- Miten niin -- millä? -- ja hän nauraa hohotti. -- Miten niin -- -millä? - -Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena: - --- Mitä se merkitse, Sonja? Mitä? - --- Voi, -- huusi hän, -- hän on niin hauska tämä tässä! - -Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä -olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan -ankarana: - --- Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä -apotille! - -Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet, -vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja -Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi -minua nurkasta nurkkaan -- tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja -jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja -he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan -riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta: - --- Matvei, onko hän kaunis? - --- Menee mukiin. - --- Ei, katseleppas oikein. - -Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena. - -Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan: - --- Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana... - -Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun -paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson -Antoniukseen ja hän minuun... Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin, -vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä: -sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin. - -Ja katsos hän huutaa: - --- Ulos, sinä tolvana! - -Minä huusin hänelle: - --- Sitä olet sinä itse. - -Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja -jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin -puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski. -Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan: - --- Ulos! - -Vaan nainen vastasi vaikeroiden: - --- Uskaltaapas, narri! - -Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan -kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun -rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli -puutarhassa ja kutsui minua hiljaa: - --- Matvei! Missä sinä olet? - -Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä, -hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta -ja mutisee: - --- Narri... hoi! - -Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen -tumma, raskas varjonsa. - -Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isä -Isidorin luokse. - --- Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa -hypähti ylöskin paikaltaan. - --- Minkätähden? Mihin? - --- Maailmaan, vaan en tiedä mihin, -- sanoin minä. - -Hän alkoi kysellä. - --- Minä en selitä mitään. - -Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä -olevalle penkille, vanhan männyn alle, -- nimenomaan istuin tähän, -koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi -jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat -kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että -oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut -rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit -minun herralleni, -- niin sitten haukkuivat kumpaakin. - -Ja veljet kulkivat ja juttelivat: - --- Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos! - -Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka -näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua -haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle: - --- Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja -laahaan itse sinut pois! - -Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani. - -Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti: - -Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi, -jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja -niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen -kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti -soimannut kunniallista isä Antoniusta... - --- Onko hän sen teille sanonut? - --- Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut. - --- Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista? - -Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa -ja sanoi iskien kämmeniään yhteen: - --- Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole -muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut! -Voi--voi--voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi -päässyt nainen! - -Minun teki mieleni rauhoittaa häntä: - --- Vaan kuka se oli, -- sanoin minä, -- joka teille eilen toi -portviiniä, juustoa ja kaviaaria? - -Hän ihmetteli vielä enemmän: - --- Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä -sellaista olet osannut keksiä? - -Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi. - -Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin -rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt -raskasta työtä. - -Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa. -Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät, -vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli, -punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä -soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii -voittojaan. - -Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella, -ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä, -eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä -työssä ja liassa. - -Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt. -Sitten nousin ja lähdin. - -Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa; -aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin, -kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat -ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, -- multa -on mustaa ja juopunut voimastaan! - -Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää -päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään -tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja -olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti. - -Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan, -katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä -heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin -kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel -vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas, -kauvas! - -Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat -eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä. -Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty, -vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen -Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin -paikkoihin. - -Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden -kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme -juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja -vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, -- ja -koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti -niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille -ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä -olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni -toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni -sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin -itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita. - -Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen -harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat -hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä, -lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen -paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä -hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he -hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten, -surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan. - -Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia -ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja -tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa -maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa, -ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu -sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni -jälkeen. - -Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi -sille käskeväisesti, työntäen sitä pois: - --- Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee -tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä -ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja -työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, --- vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita, -jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa -muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää. - -Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se -teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset -hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja -horjuvalta, kuin minä itsekin. - -Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin -menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa -teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei -heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret -ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä. - -Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan, -alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä -kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään. - -Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä, -ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan -kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka -jumalanhakemisen into on vallannut. - -Vastustamattomana se vetää minua mukaansa. - -Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden -inhottavaisuus kummastuttaa minua. - -Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan -ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu. - -Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä, -rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati -- ja tämä ihminen huusi: - --- Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä -teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia, -jonka olen Jumalalle antanut! - -Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta -tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat, -ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli -haavoja ja opetti: - --- Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso --- voiko nyt sellaisessa kävellä! - -Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa: - --- Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä! - --- Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa -tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä -Jumala sitä panekaan sinun laskuusi. - --- Kas, -- ajattelin minä, -- tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan -työt! - -Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui. - --- Oh, naisraukka! huusi hän. -- Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan -on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti, -kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on! - -Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän -huusi yhä edelleen: - --- Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä! - -Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee -heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle: - --- Palkitkoon sinua Kristuksemme! - -Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat -suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän -sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin: - -Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä -asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan. - --- Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten -kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa. - --- Minä olen antanut sellaisen lupauksen, -- sanoi hän, -- että -tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon -kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, -- syökööt minua täit -niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä, -näettekös, -- en voi katsella haavoja, minua oksettaa, -- vaan niin -ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain -jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa! - -Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin -nukkuvaksi, makasin ja ajattelin: - --- Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava. - -Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen -ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta: - --- Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja -parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan -ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda -minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä -olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut -rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna -ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni -nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi! - -Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua. -Minä suljin korvani sormillani. - -Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja -massutteli kuin sika. - -Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät -Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten -rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi, -he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan: - --- Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle! - -He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle -itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan -epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä: - --- Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua -raivossasi! - -He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja -ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon -sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat: - --- Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä! - -Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä -hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi -minulle: - --- Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt? - -Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä -oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa. - --- Minä kadotin sielunrauhani, -- sanoi hän, -- kun näin miten laki -oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni -- -tiilitehtaan -- pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta -ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen -huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja -pukuja, -- kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin -lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan; -se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa -ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä; -kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota -Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi -enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta -tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa -- se on ainoa! - -Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he -huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset -tarkotuksensa. - -Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja, -joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa, -saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä. - -Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja -uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina. - -Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin: - --- Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin -kärsiä? - --- Kärsi rakkaani! -- huusi hän. -- Välttämättömästi kärsi! Itse -Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta! - --- Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten -Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin? - -Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki -jalkojaan maata vastaan. - --- Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita! - --- Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen? - --- Ei siitä puhuta! -- huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin -vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. -- Ei puhuta kuninkaista -nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä -ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää -- -se on sen asia! - -Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä -käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin -selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä -olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa. - -Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni -muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi -mitään hyvää minulta: - --- Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen -kanssaan? - -Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella -tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä. - -Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut; -hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli -ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää: -hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen -vihamielisesti ja lausui hengästyneenä: - --- Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät -kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä? - -En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen -kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan -äänensä, kun hän huusi minulle: - --- Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän -isänmaamme, kuulitko sitä? - -Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut -jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana: - --- Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän -pelkoa, siinä on enemmän totuutta! - -Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän: - --- Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten, -älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan -sinä, ruskea mies, puhu! - -Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa -ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana -olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua -kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja -totisten ihmisten keskellä. - -Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot -yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä -ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin -lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi. - -Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset -kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen -ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia -kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole -syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa -epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä -johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti -kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena -ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet, -ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa -poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on -mahdollinen! - -He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen -heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet -ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy -ylös alaisin. - -Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja -vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla? -Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi -selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten -vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja -yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut. - -Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen -ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen -silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain -syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja -nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä -kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain -minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta. - -Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen -askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun -perässäni. - -Sitte minä kysyin: - --- Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut? - -Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti. - --- Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta! - --- No, mitäs, kannat kai suurta syntiä? - --- Koskas on syntiä kapottain mitattu? -- sanoi hän, -- yksin Herra -Jumalani tuntee syntini. - --- Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän -hymyilee. - --- Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen -Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan -myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös... kauppakin oli... - --- Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi? - -Ukko peljästyi. - --- Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,... mitäs sinä! - --- Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen -ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta -syntiä! - -Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä. - --- Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, -- sanoi hän, -- ja yhtä paljon -niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa? -Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä -on sitten kuolema? - --- Tässä, näetkös, jossain! - -Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi: - --- Sehän se on! Se on aina täällä, niin! - --- Noh, entä sitten? - --- Ilman vaan! - -Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani: - --- Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä -välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei -säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee -ja aurinkokulta kuolee, niin! - -Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä. - --- Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten -kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,-- -niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi -vahvistukoon maailma", -- vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun -kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea, -kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan -kuin olet terve, niin se on! - -Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä! - -Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut -kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen. - -Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat -tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on -peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin -vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä -ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni. - -Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan, -leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä -ilohuutoja. - --- Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kyselen minä -matkatoveriltani. -- Oletko ollut hyvin sairas? - --- En, -- sanoi hän, -- minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä -neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin -kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat hävisivät samana -vuonna! - --- Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen? - --- En, -- sanoi hän, -- irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut -häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan, -niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi, -eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä: -neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin -kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle -kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan -yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen -tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten? -Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan! -Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie -hautaan, -- kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois -hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa! - -Sitte minä kysyin häneltä: - --- Onko se vaikeata? - --- Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä -koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla -suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua -tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun -kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana! -Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua. -Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää, -vavahtaa... voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa -vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat! -Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli -koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen -huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa -kyyneliä. - --- Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi -unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra! - -Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta; -hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen -tai minulle: - --- Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa, -Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä. - --- Voi sinua onnetonta! -- ajattelin minä. - -Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla -kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän -vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää -ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen -teidät tappaa. - -Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs -nuori nainen huomautti hänelle: - --- Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät! - -Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni, -vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni. - -Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan -ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat -kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita -pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia -kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä. -Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää -pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen -pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat, -tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan -nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan -yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille -ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja -olisivat heille ystävällisiä. - -Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan -vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä -omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän -hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten -kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä -ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja -ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen -niiltä sitten vaskikolikoita. - -He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia -siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia -vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli, -vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten -suru. - -Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle -huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä, -tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä -viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin -veitsellä leikkaisi. - --- Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi... -- -sanoin minä, -- kenties sinun tulee helpompi olla! - --- Mitä te tahdotte minusta? - --- Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää! - -Hän kiivastui: - --- Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää! - --- Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille? - --- Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni! - -Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja -naisiakin. - --- Minä en tarvitse sinua, -- sanoin minä, -- vaan minä tarvitsen -sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa. - -Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi: - --- Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut! - --- Miksi heitä kirootte? - --- Minä niin tahdon! - -Hän näytti minusta hiukan hullulta. - --- Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? -- kysyin minä. - -Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin -itsekseen: - --- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi! -Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka -sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä. -Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin -ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä, -vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä -olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut -meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde -kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat -paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, -- -siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä -nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa -välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta. - --- Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja -tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä -pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut -neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin -enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni -puhtaaksi! - -Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin: - --- Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti, -ulvoi! - --- Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos -hän ei anna anteeksi -- niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa -anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole -kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani! - --- Oh, -- ajattelin minä, -- turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan! -Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään. - --- Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny -Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme -ja itkimme apua, -- vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme -itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat -takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas -jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat -Siperiassa... - -Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän -kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka -paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän -reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon -ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään; -ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän -kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi. - -Ajattelin hänen puhuessaan: - --- Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä -julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään! - -Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! -- sanoi hän. Mitä ihmisiä -ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä -he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain, -vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen! -Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He -synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko -se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä -löin! - -Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja -poistuessaan, sanoi hän häijynä: - --- Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et -käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua! - -Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin! - -Minä sanoin hänelle: - --- Turhaanpas loukkasit minua! - -Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten: - --- Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä -olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin -ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja... Mutta minusta on -kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi! - -Hän lähti. - -Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat -olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea -vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He -katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he -juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat. - --- Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla -onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa! - -He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä -irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin -kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän, -oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä -voimattomina maailman teitä myöden. - -He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo -nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta -kuin epätoivon huokauksia. - -Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas -ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin -jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan -voisivat. - -Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he -vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he -eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon. - -Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia -kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole -huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut, -olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse -vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä. - -Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli -levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade, -lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto, -joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni -eivät käsittäneet. - -Sieluni voivotti: - --- Ei se ole sitä! - -Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja -kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä -sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista -voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon, -vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä -hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he -ovat erossa toisistaan. - -Minä kyselen: - -Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo, -jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut? - -Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala -on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija -ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan -kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja -hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää -olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi -piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen -levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe -pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi -kärsimyksistään. - -Sieluni huutaa: - --- Se ei ole sitä! - -Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä -ja hänen silmänsä paloivat puhtaina... Tapaat hänet toisen kerran, -hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä, -katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan -hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa. - -Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on -särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat -helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein -puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden -merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan. - -He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien -sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat -leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää -ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, -- likainen -ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat -sen kirkon rapuille. - -Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja -ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä -- ja -kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta. - -Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, -- ihmeitätekeviin -jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä -oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten -ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa, -tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen: - --- Jouduta askeleitasi! Pian! - -Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa -heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille -liian raskas. - -Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja -naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin -yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle: - --- Iloitse, kaikkein pyhin! - -Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet -jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, -- ja koko tämän -joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa -taivasta. - -Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi -kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja, -kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia... - -Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat -kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden -sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat -auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan -nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa -taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita, -ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja -minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, -- -mihin? - --- Ei se ole sitä! - -Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen -pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta. - -Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, -- häntä sanottiin hyvin -viisaaksi. - -Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut -käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan. - --- Kuka sinä olet? - --- Talonpoika. - --- Osaatko lukea? - --- Hiukan. - --- Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! -- sanoi hän -ankarana. - -Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas. - --- Oletko sinä shtundisti? -- kyseli hän. - --- En. - --- Jaha! Duhoboriko? - --- Miten niin? - --- Ajatuksistasi päättäen. - -Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja -silmänsä olivat pienet. - --- Jos sinä haet Jumalaa, -- sanoi hän, niin haet sitä tietysti -kukistaaksesi hänet! - -Ja hän uhkasi minua sormellaan: - --- Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea -sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät -kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää -Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin -kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne! - -Minä kysyin häneltä: - --- Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te? - --- Olen, -- vastasi hän. - --- Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne. - -Munkki suuttui. - -Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla, -vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin -viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli -iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä, --- lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä. - -Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin -takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi -auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat -ikäänkuin jalokivet, -- näytti siltä kuin koko maa olisi avannut -sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa. -Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti: - --- Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit -sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, -- ei ole enää -olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden -keskellä. - -Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi -luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja -loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni -joen kummastuneessa laulussa. - --- Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu! - -Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta, -Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli. - -Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella -rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä. - --- Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan -oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe -ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, -kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään -tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, -- sitä en -näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan -yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle -ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala -piilossa. - -Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää -säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä -enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä. - --- Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton -takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat -kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon. -Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä -oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun -Jumalamme on sanonut: älä tapa! - -Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin -harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää -niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi. - --- Niin niin, ihmiseni! -- lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. -- -Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan -heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat -nähdä Jumalan" -- vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa -elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei -ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma. - -Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika -tanakka: - --- Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen -minä. - -Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut -kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein -osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta. - -Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen: - --- Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä -on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän -touhun tarkotus? - -Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli -lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa, -niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat -minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla -ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin -työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan -käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä -olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain -ruokaa sielulleni, -- punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä -mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä -ihan kyyneliin saakka. - -Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä -tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi, -minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä -tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena -tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä: -jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki, -asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten -säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni -maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus -ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori -mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä -häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on -poishakattu maailmasta? - -Ja sieluni jäätyy... - -Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari -- ja kerran -yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita -hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja -hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki -hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa, -siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa. - -Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua. -Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat, -huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän -kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel. - -Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo -työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli -kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa -kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen -riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa -rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi -päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus -pahoinpidellyt. - -Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista. - --- Mitäs, neitoseni, -- sanoin minä, -- ei elämä kai ole helppoa? - -Hän pysähtyi, punastui. - --- Mitä sinä sanoit? -- kyseli hän. - --- Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä? - -Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen? - --- Voi pirua! - -Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä. - -En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi -minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä -jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat, -teeskentelevät. - -Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän -nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin, -kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni, -sanoin minä hänelle: - --- Tahdotko karata täältä? - -Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että -hän rupeaa huutamaan. - -Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen: - --- Illalla sanon. - -Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen -hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto. -Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten -rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä. - -Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun -täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, -- menen johonkin -kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella -tuota tyttöä. - -Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle... hypähdin ylös, avasin oven, -siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi: - --- Olkaa hyvä, tulkaa! - -Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin -itsekseni: - --- Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan! - -Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle, -akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi: - --- Minä saatan sitte pois!... - -Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen: - --- Sulkekaa ovi! - -Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten -kysyin: - --- Eikö tulta tulekaan? - -Tyttö nauroi hiljakseen: - --- Minkälaista tulta? -- kysyi hän. - --- Voi sinuakin räsyä, -- ajattelin minä. - -Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta -pilveltä öisellä taivaalla. - --- Miksi te olette vaiti? -- kysyi hän. Ääni oli herrasmainen. - --- Onpa nähtävästi varakas, -- päätin minä ja sanoin: - --- Puhevuoro on teillä! - --- Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin? - -Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan -päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti: - --- Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne! - -Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä -katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten -hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen -suorana hän seisoi. - --- Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä -varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, -- -kuiskasi hän kiihkeänä. - -Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa -kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin -uloshakattu käytävä yön syvyyteen, -- minun oli vastenmielistä -katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt -jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin -vapisevat. Vaan hän sanoo: - --- Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut -minut tänne... minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni... - -Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon. - -Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua, -raskaasti hengittäen. - --- Mitä te sitten tahdotte? -- sanoin minä. - -Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi -vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi -kurkkuuni, tukehutti minua. - --- Kenties se on uskonhullu? -- ajattelin minä. - -Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini: - --- Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja -ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että -lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani. -Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena, -ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän -vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi -olla! - -Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen -syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään -häntä, uskon häntä ja epäilen taas. - -Vaan hän kuiskaa, läähättäin: - --- Minä tahdon lasta... Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat -minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut, -niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta, -riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua -voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta... -Usko, Herran nimessä, -- minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo -syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä! - -Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla -uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että -kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan: - --- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua! - -Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla -naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä -ja sanoin hänelle: - --- Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta... -Jumalanäidin nimessä -- anna anteeksi! - -Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas -paha ajatus hämmensi minua. - --- Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä, -jonka kanssa hän elää? - -Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli -koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli -laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi. -Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla, -jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi -ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä. -Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi -kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan -inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen. - -Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on -nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän -on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että -me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme -häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei -synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan -ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä. - -Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja -yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua: - --- Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta -perheestä... voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit! -Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos -täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse. - --- Herra Jumala! ajattelin minä. -- Voi onnetonta... Ja vielä -kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien -oikeudenmukaisuuteen, -- voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan, -jotta laki tulisi täytetyksi? - -Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani: - --- Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan... - -Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen -jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka -tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin -hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä, -enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä. - --- Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? -- sanoi hän -nuhdellen. -- Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on -niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä -lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla -olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain -kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri -tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä. -Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä -rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin -päätin, Jumala siunatkoon! -- ja kutsuin. - --- Anna minulle anteeksi, -- pyysin minä. Hän suuteli minua. - --- Jumala antaa anteeksi! - -Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi: - --- Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen. - -Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän: - --- Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut -hänet. - -Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut -mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti -kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota -tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos -hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden -elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota -minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli -vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan -näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli -hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin -aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen: -Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen -miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en -tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan -sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin -vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi -että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee -raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin -hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas, -vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä -sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan -maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika, -Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi -ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani -ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki -kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä -aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin -myöhemmin tulla. - -Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja -siirtyi Rybinskiin asumaan. - -Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut -pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan -olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää -täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä. - -Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä -kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja -tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa -alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän -valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi: - --- Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole -mihin menisin maailmassa! - -Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan -turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät -työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään -heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset -nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa. -Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman -mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän -pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri -pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea -leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin -pahasti. - -Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua -ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin -melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli -liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria -taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä -kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja -nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa. - -Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi -toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin -kuin sen pitäisi olla, ei ole! - -Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä -sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole -lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä -järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan. - -Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani -kentillä. - -Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat -joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena, -ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä -ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi. - -Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla; -tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä -hiljaa, nukuttaen ihmistä... - -Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa -ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja -viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties -on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen. -Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa... Niin -liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita, -kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko -maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa -ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on -lämännyt heinää. - -Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on -tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää -täyttämään sen. - -Heinät kahisevat... Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen -hiiri, -- vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa -maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta. - -Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista -unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen -syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa -aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa. - -Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko -ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan -äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja -ajattelen kiitollisena: -- Minun omaiseni! - -Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii -kirpeitä tuoksuja -- maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen -on siinä sysi ja suitsutusaine. - -Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin -aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja -sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis -Jumala! -- Hakekaa ja te löydätte -- se on hyvin sanottu ja niitä -sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen -arvoiset. - -Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni; -olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli -kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni -siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse. - -Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen. - -Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin -vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä -puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää. -Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti -rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian -kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut -erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini. - -Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla -värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin -astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu -vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee -reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee. -Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on -vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne -ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat -paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko -sieluni voimalla. - -Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin -että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä. - --- Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi -astetta kuumempaa kuin helvetissä! - --- Koskas te sieltä tulitte? -- kysyin minä. - --- Kuusisataa vuotta sitten! - -Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea; -kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin -verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas, -harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä. - --- Katsos, -- mietin minä, -- mikä lysti sääskinen! - -Vaan hän yhä vain jutteli: - --- Voi tuota Uralia!... Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala -suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on -kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut! - -Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin -tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla -pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri: - --- Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni? - -Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian: - --- Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo -lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä! - -Minä hymähdin: - --- Oletpas sinä aika pukinnäköinen! - --- Mitäs siitä! -- sanoi hän. -- Tuo kuumahan kuolettaa, vaan -varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni! - -Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni -laskea leikkiä hänen kanssaan. - -Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen -puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin -uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun -oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa. - --- Katsos... Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi? -Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät -vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee -siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä, -ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä? - --- Mikähän kummallinen lintu tämä on, -- kysyin minä itseltäni ja -sanoin hänelle tutkivasti: - --- Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan -maahan: - --- Mikä tämä on? - --- Maa. - --- Ei! Katso korkeammalle! - --- Heinäkö? - --- Vielä korkeammalle! - --- Noh, varjoni! - --- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoi hän, -- vaan ajatukset ovat sinun -sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät? - --- Minä en pelkää mitään. - --- Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi -reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta. -Niin, niin! Juo teetä! - -Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta: - --- Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä -ollut Walaamilla? - --- Olen. - --- Koska? Jahah, -- sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti, -että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat -kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa? - --- Minä en ole ollut Solovetzkissa. - --- Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis. -Käy katsomassa! - --- Niinpä et olekaan nähnyt minua! -- sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin -loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla. - --- No mikä sitte! -- huudahti hän. -- Ennen en ole nähnyt, mutta -nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli -sinun näköisesi. Eikö se ole sama? - -Minä nauroin. - --- Mitenkäs se sitten olisi sama? - --- Miksi sitte ei? - --- Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen! - --- Oletko sinä häntä parempi? - --- En tiedä. - --- Enkä minäkään tiedä. - -Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi -ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain -mieleensä: - --- Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti. -Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin -ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, -- -tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset -älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän -kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että -minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä. -Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä, -velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas -kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole -tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse -katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että -sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja -sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi -toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää -kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle -surullinen erämaa. - -Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin -metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei -vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on -paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä -minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla, -hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut -Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä -kysyin häneltä kuka hän on. - --- Minua kutsutaan Jehudiiliksi, -- sanoi hän, -- ihmisille olen -iloinen narri, itselleni hyvä ystävä! - --- Pappissäädystäkö? - --- Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni -ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi? -Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen -jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin -sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En -enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän -tulee jo kahdeksantoista vuotta -- kyllä sen voikin jo unohtaa. -Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään -kelvanneet. - -Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru -ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki -mäet ja metsät. - -Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja -sitten hän kysyi tiellä: - --- Vaan mistä sinä olet kotoisin? - -Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki -menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella -vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani, -Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi: - --- Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä, -kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi -jumalanrakkaita! - -Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen -iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi -pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin -hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa. - -Minä sanoin ystävällisesti: - --- Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen. - --- Olenkos? -- huusi hän. -- Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen -hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää -ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten, -olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa! - -Hänen puheensa oli käsittämätön. - -Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään, -pilkkasi sitä. - --- Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita, -typeriä, pelkurimaisia kirppusia... - -Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja -sanoi sitten. - --- Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon, -muutama Tuomas on itse typeryys! - -Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa: - --- Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään... no, -varoppas! - -Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois: -minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia. - -Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa, -minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia. -Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin -puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani -tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä. - -Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään: - --- Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä -minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen, -teet uuden sijalle taas! - -Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa -on minun olla hänen kanssaan. - -Tuli yö. - --- Seis, -- sanoi hän. -- Haetaan paikka yösijaa varten. - -Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt -kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä -riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata. -Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä. - -Minä kysyin sitten: - --- Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä? - -Hän hymyili. - --- Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani -kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat -kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita -totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa -yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta -sydämissään, -- he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat -kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista, -pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle: -tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee -ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja -kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla -sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia! -Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin, -vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös -elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut, -enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran -saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän -hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli -Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" -- useat -ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet -voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle! -Tämä kivi on voimaton, miksi? -- koska se on liikkumaton, veljeni! -Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: -- lähde -etemmäs tästä! - -Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta -korvissani, -- sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä -mikä ihmistä vahvistaisi. - --- Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala? - -Vanhus hymyili. - --- Ei, -- sanoi hän, -- se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa -sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja -kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat -Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa -voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen. - -Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä -sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi -kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät -hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä -hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta -pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä, -metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen -yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset -linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin -tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe. -Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen -koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee: - --- Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni! - -Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista -koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä -heinien ja kukkien keskellä. - -Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi -yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän -kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen -elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset -heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota -minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin -kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on -nähtävästi kirkas. - -Minä sanoin hänelle: - --- Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten -keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä? - --- Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, -- -vastasi hän, -- koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy -ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä -ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan. -Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään -kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi -leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on -vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä -kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia -eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia -varjojaan, sanon minä! - -En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä, -vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin: - --- No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin -vastaat minulle peruskysymykseen! - -Ja ankarana minä kysyin: - --- Miksi sinä kierrät Jumalaa? - -Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi: - --- Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne? - -Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle -kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi: - --- Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi -poika? - -Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin -tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät -ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme -tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki -myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin -väitellen: - --- Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien -yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän -sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä -vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä, -rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy -rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että -sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia -asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme. -Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia -jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen -orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He -ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen -ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen, -maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun -kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on -heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä -yli! - -Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta -sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja -tekisi mieli huutaa: - --- Se ei ole sitä! - -Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja -päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen -vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen -hänen puhettansa. - --- Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he -luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä -ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa! - -Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin -antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen -kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja -minä ajattelen: - --- Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla -puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja, -takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin? - --- Kuule, -- sanoin minä, -- ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on -se isäntä jota sinä odotat? - -Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi: - --- Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se -suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa, -ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen -sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja -epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien -jumalien isä! - --- Vanhus on mielipuoli, -- ajattelin minä. - -Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan -kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen -sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia -vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä -tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti -kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli -tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan -samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni. - --- Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? -- kysyin minä. - -Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti: - --- Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä -ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää -jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo -hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi -ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki -käsittävä maan Jumala! - -Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten, -metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä; -hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja -minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua. -Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan -Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot -- -nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä, -pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia -ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä -änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja, -hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa? - -Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus -oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle: - --- Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan, -siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan -kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole -sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä, -vaan sinä kylvät epäilyksiä! - -Hän hymyili. - --- Tuletpas kulkemaan minun tietäni! -- sanoi hän. - -Minua loukkasi tämä hymy. - --- Valehtelet, -- näetkös. -- Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä -Jumalan rinnalle! - --- Ei tarvitsekaan, -- sanoi hän, -- älä asetakaan, muuten asetat sen -paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi! - -Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta, -kansasta! - -Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli -täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu. - --- No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! -- -sanoin minä. -- Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien -puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy -kopeekasta sielunsa... - -Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi: - --- Vaiti! - -Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään -minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän -kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa, -tuli hän minua lähemmäs. - --- Vaiti! -- huusi hän, -- sinä patahiiri!... Näkyy tosiaankin että -sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi! -Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät, -loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te -rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet -niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät -tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä! - -Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun, -iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs, -pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä -pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän, -vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi -hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos -minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan -hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä, -peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon -ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella. -Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain -yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa -minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä -on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen -käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa -on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä -tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä -minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi, -vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä -suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen -viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen -makeata ruokaa. - -Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä: - --- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä -historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi -kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan, -elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi -on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen -vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka, -entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on -rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä -kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun -muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on -ainoastaan poleerannut sen työtä... - -Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa -totuuttaan. - -Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja -näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut -entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet -näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi: - --- Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta! - --- Katsohan, jos lepäisit hiukan... - --- Vaiti! -- sanoi hän, uhaten minua kädellään. -- Ole vaiti, muuten -lyön sinua! - -Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä. - --- Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran -tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua! - --- Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit -pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herrojen kyllä vielä -voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan, -he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä? - -Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, -- hän oli arvokas, jopa -ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja -laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen -päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan -kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella -hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni -Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas -olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä -satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on -oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän -hajoamiseen ja kysyi: - --- Oletkos kuullut? - --- En ole, kerro, -- sanoin minä. - --- No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa, -kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä -tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa. - -Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta. - -Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui -metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli -yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja -toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee -ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen -metsämaan voittamisesta. - -Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät -voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat -kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien -virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä -maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan -herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat -keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta -tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan -vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he -kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin -eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen -kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he -oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää -toisiaankin kaaneille tapettaviksi. - -Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme. - -Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee -häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle -totuutta palavilla sanoillaan. - --- Näetkös nyt, -- kysyi hän, -- mitä kaikkia kansa on tehnyt ja -miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan -sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen -siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron, -millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa! - -Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi. - -Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä. -Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä -peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä. - -Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka -kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät -ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni. - -Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä -jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä -meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet -päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni. - --- Onko se mahdollista, -- ajattelin minä, -- että nämä ovat niiden -vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin? - -Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä, -käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta. -Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut -levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä -kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani -kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin -niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet: -sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän. -Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen, -lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien -loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen -syljettyä sielua. - --- Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten? - -Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa: - --- Puhu! - -Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili. - --- Ohoh, -- sanoi hän, -- aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy -minunkin lähteä! - --- Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää, -teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen -se, minkä lupasit! - -Hän nauroi: - --- En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää! - -Sitten hän lausui miettivästi: - --- Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle -liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein! - --- Eikö se ole jo myöhäistä? - -Katsos minuun, -- sanoi hän, -- viisikymmentäkolme vuotta olen vanha, -vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa! - --- Minkälaisilta lapsilta? -- kysyin minä. - --- On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa -noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se -ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä -ystäviä! - --- Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin -mihin lähtisin! - -Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen -sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa. - --- Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä -kuin fenikslintu liekistä. - -Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä -kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia -sanoja ja lauloi: - --- Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä, -lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on -kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne -näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden -teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja -turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli -kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat -he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että -hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet -sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa, -kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja -ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus -ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on -kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla, -sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki -on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen -omilla silmillään näkisi elämän tiet, -- ja sinä päivänä jolloin -kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi -olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat -eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta -elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen -Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen -on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta -se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen -liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi, -Jesus Kristus! - -Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä -minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut -käsittää. - -Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi: - --- Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos -tahdot uskoa, niin tulet tietämään! - -Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän -opetti minua, jutellen menneistä ajoista. - -Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi -meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia -ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta -leikinlaskullaan. - --- Ymmärrätkö, -- kysyi hän, -- kuka sinun Savelkasi on? - --- Kyllä huomaan! - --- Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu -pienistä osista! - -Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle: - --- Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin! - -Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se -tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt -sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen -pellon. - --- Mitä sinä mietit? -- kysyi hän. -- Meneppäs tehtaaseen ja -työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä -mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos, -minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan -tyhmä, vai mitä? - -Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani. - --- Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa. -Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko? - --- Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki -olemassa, mikä heistä näkyy? - --- Sinä, -- huusi hän, -- katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi, -sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin -- hanki -tietoja! - -Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti, -ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot -odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä -seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä -minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun -päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin -vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti, -kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki -oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu, -vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin -ikäänkuin survottu sisältäpäin. - -Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie, -vastasivat he minulle: - --- Issetin tehtaaseen. - -Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä -paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne. - -Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla -synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään -kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät, -etten vaan mitään varastaisi. - --- Jumalanrakentajia, -- ajattelin minä, katsellen rokonarpisia -talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka? - --- Issetin tehtaaseen. - --- Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? -- -ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin -koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon -tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta -näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä -minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui -sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata -kaikkia ihmisiä ja itseänikin. - -Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon -tehtaaseen, piru vieköön menenkin. - -Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien -välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset; -kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen, -kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara -ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät -savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja -pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta -ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet. - --- Kiitoksia vaari! -- ajattelin minä. -- Oletpas lähettänyt minua -oikeaan paikkaan! - -Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi -tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää. - -Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä -tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki -aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet. - -Mietin itsekseni: - --- Jumalanrakentajat! - -Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa -kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika -vallan säteili auringossa, -- minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi -lukkoseppää Pjotr Jagihia. - --- Ketä? - --- Pjotr Jagihia. - --- Mitä varten? - --- Tarvitsen häntä. - --- Minä se olen! - --- Päivää! - --- No, päivää! Mitäs sitte? - --- Tässä teille on kirjelappu. - -Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat, -kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten -kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi -leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä. - -Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät -kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat, -valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja -iho poskillaan alkoi kiiltää. - --- Jahah, -- huusi hän, -- onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä. -Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle -metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät -ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi, -hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse -sinne, näkemiin! - -Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti -kättään ja lähti pois. - --- Aluksi on tämäkin huvittavaa! -- ajattelin minä. Talossa otti -minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja -esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja -valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi: - --- Onko isä Joonas terve? - --- Jumalan kiitos, kyllä. - --- Eikö hän luvannut käydä täällä? - --- Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi. - -Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon -lapun. - --- No mitenkä sitte? -- sanoi hän. - --- Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi. - -Nuorukainen hymyili. - -Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun. - --- Katsos sinua, -- ajattelin minä. - -Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot, -vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta -maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä -likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua -silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt. - --- Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan? - --- Neljä vuorokautta. - --- Neljäkö vuorokautta? -- toisti hän. Se on hyvä. - --- Miksi se on hyvä? -- kysyin minä. - --- Niin vaan! -- sanoi hän kohottaen olkapäitään. - --- Miksi teillä on esiliina edessänne? - --- Sidoin kirjoja? -- sanoi hän. -- Pian tulee setä, alamme syödä -illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta? - -Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, -- hän näytti liian -vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen. - --- Pestäänkö täällä itseänsä? - -Hän kohotti kulmakarvansa. - --- Miten sitte? - --- En minä juuri nähnyt pestyjä! -- sanoin minä. - -Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti: - --- Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä; -niillä ei ole aikaa usein peseytyä. - -Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata -hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan -narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli -pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä, -kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu, -evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja -peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla, -heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. -- No, minäkin yritän -peseytyä; -- sanoi hän, -- kaada minulle vettä. - -Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa -varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät -punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla -ulkonivat. - -He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä -kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja -olivat muuten ystävällisiä. - -Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että -maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se -vavahtelisi, -- missä suhteessa he olivat minua parempia? - --- Oletteko te vanhauskoisia? -- kysyin minä. Mekö? -- sanoi setä. -- -Emme. - --- Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia? - -Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili. - --- Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme? - -Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut -siitä lakata. - --- Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan -ajatuksianne! - -Setä alkoi kiljua: - --- Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, -- riviin! -järjestykää! - -Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut. - -Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä: - --- Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole -ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee -ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä. - -Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui: - --- Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten -häviät koko pelin! - --- Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä -olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat, -ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä -Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä -näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän. -Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää. - --- Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi: - --- Se jota millä tahansa voidaan täyttää! - -Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli -lempeällä äänellä: - --- Uskotteko te Jumalaa? - --- Uskon. - -Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä! -Uskonkos minä -- tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen: - --- Kunnioitatteko te ihmisiä? - --- En, -- vastasin minä. - --- Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen -kaltaisikseen? -- kysyi hän. - -Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa. - --- Ei, ajattelin minä, -- niiden kanssa täytyy taistella -avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot -he sitten taas kokoon! - -Ja minä sanoin: - --- Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa... - -Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen -jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät -pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti -partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut -valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä. -Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt -mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki -mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta -siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan -tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse -kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi: - --- Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua? - -Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun: - --- Minä en lue teitä sairaaksi... - -Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut -uunilta. - --- Silloin vasta on ihminen sairas, -- jatkoi Mihail, -- kun hän ei -tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan -te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja, --- sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen. - --- Vaan miksi sitten sieluani särkee? - --- Koska se teistä on hauskaa, -- sanoi hän. - -Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen -levollisuuttansa. - --- Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa? - -Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja -rintaani. - --- Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne -tuska on teille välttämätön, -- sanoi hän, -- se asettaa teidät -korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa -teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin? - -Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä -tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea -hiekalla. - --- Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja -sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka -ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä -sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla! - -Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi -ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä -nauroi kuin pappi saunan lauteilla. - --- Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, -- sanoi -Mihail. -- Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton -ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa -maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa. -Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen -on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä -nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen -selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan. - -Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua. - --- Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä, -kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä -voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä -ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän -pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen -- "minä". Kas -tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen -vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut -kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu -luoda henkisiä hyveitä. - -Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo -kauvan salaa olin odottanut. - --- Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se -on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on -itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja -tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin -tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" -pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä, -koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan -tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä -kokonaiseen ja suuremmoiseen. - -Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle, -eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta. -Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla, -vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja -asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita -myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni -selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta -ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä -jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me -istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö -ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua. - -Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon; -panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin -ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin -ympärilleni... - -Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren -yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen -metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja -hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja. -Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se -meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee -ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä, -minua tukehuttaa. - -Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo -ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun -on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo -yksinäisenä kuin keskellä erämaata... - -Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin -sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin -syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa -kaikkia heidän sanojansa. - -Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni -kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja -viheltää. - -Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten -vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas; -yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista, -kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin. -Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty -ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi -repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja. -Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun -peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja -se nieli ne yhden toisensa perästä. - --- Jumalanrakentajia! -- ajattelin minä --. Ovatpas rakentaneet -laitoksen! - -Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä; -haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle. - --- Jaha, -- huusi hän, -- oletkos jo noussut? - -Vaan paikalla kysyi hän hellästi: - --- Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee, -makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä! - -Pöydässä hän kertoi: - --- En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin -teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen -sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi, --- eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani -mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon... - -Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki -partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja -hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja -luottavasti. - --- Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani -- mitäs -tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi -hän, -- kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen -sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa -minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville -kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä -tulin melkein hulluksi ilosta, -- voi teitä roistoja, kiljuin minä! -Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia -sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki -yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se -on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen. - -Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät -lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi: - --- Tämä kaikki on sinulla vielä edessä! - -Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia -piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin. - --- Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen -- se -on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon -kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki -on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat -viisaammat kuin pääni. - -Minä katselen häntä ja ajattelen. - --- Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta? - --- Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, -- jatkoi hän. -- -Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä! -Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on -hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen -äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa, -hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat -hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön, -hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit -putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet -sellaisena. - --- Mitä ihmisiä ne ovat? -- ajattelen minä. - --- Saanko minä elää kolme päivää teillä? - --- Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! -- sanoi hän! Voi sinua -kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos! - -Hän raappi päätään ja lausui nauraen: - --- Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi -tottumusta! - -Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin -latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot -punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton, -ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän -kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta. - --- Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin. - -Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä, -ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos -- piha -oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa -paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän -seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni -eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset -sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa, -hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos -ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti: - --- Katsokaas pojat, munkki! - -Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat -lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät... - --- Katsos, mikä punatukka! - --- Oih, katsos hiuksia. - --- Varoppas, hän antaa sinulle selkään. - --- Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies. - --- Se ei ole munkki, vaan kirkontorni! - --- Mihail Ivanitsh, kuka se on? - -Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain -nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan, -vaan nauru tarttui minuunkin -- nauroin ja huusin: - --- Ush, hiiret! - -Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua -- tuntui -ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta, -kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan, -häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail -tervehti minua, likisti kättäni. - --- Me menemme metsään, -- sanoi hän, -- ettekö te tahdo tulla -kanssamme? - -Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt -päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten. - -Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen -vielä kauvan muistamaan. - -Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa -kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja -minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja -lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi, -huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan, -painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun -he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä -ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät -häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille, -ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä -ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan -muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä, -ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti. - -Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail -minulle hiljaa: - --- Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa? -Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen -ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme -vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen -uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä -käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat -heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat -palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa -kasvaa vapaasti! - -Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat -häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret -elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani: -hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa! - --- Elämä on täynnä kauhua, -- sanoi Mihail, -- keskinäinen viha -syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille -aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja -reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella -teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman -toiminnan suurella kauneudella! - -Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä -silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä -havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän -ennustajien sointuisia ääniä. - -Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä -järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja -kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla, -voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla. - -Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail: - --- He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin -ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään -ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä -on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen. - -Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja -ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla. -Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa, -ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty? - -Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien -tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat. - -Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja -minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut -käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan. - -Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy -kasvoilla. - -Sanoin hänelle hymyillen: - --- Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä! - -Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa -vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi. - -Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä -arvossa ja sanoin hänelle: - --- Olettepas te hyvä ihminen! - -Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä -kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi -minun jälkeeni: - --- Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä! - --- Kiitos! - -Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten -äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä, -metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani, -viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea -mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki -sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni, -täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja -hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen. - -Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin -asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja -pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa. - --- Älkää te juuri hätäilkö! -- sanoi hän, -- levätkää, ja täytyyhän -teidän lueskellakin! - -Minä luotin häneen. - --- Antakaa minulle kirjojanne! - --- Ottakaa. - --- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain -mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa? - --- Ihmisen täytyy tietää kaikkea! -- sanoi hän ja katsoi kirjoihin -yhtä hellästi kuin lapsiin. - -Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli -vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani, -ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja -vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän -kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli -hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei -ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko -joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin -hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin, -tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut -kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt. - -Kysyin opettajaltani: - --- Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen? - --- Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, -- sanoi hän, -- vaan -en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin -aavistus maailman suunnitelmasta! - -Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se -vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen -rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä, -niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta -minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen -yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja -maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon -tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn! - -Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän -kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin -ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin. - --- Jumalaa ei ole vielä olemassa! -- sanoi hän hymyillen. - -Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä -välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä -Pjotr. - --- Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen -tarttunut äidiltään! - --- Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys! - --- Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei -minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä -metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan! - -Vaan Mihail väitti itsepäisesti: - --- Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen -loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun -kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se -katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, -- silloin Jumala hukkui, Jumala -hävisi! - --- Kuuletkos, Matvei? -- huutaa setä Pjotr iloisena, -- Levätköön hän -rauhassa! - -Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla -äänellään: - --- Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan -luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen -pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima -ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei! - -Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja. - --- Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee! - -Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä: - --- Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin -olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat -ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan -elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet -rikki ja ovat heittäneet pois luotaan! - -Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua -sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät -kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä -haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi, -vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin -maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli -täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan. - --- Vaan mikä on minun uskontoni? -- kyselen itse itseltäni, -- enkä -osaa vastata. - -Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni -Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä -hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne -ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? -- nousi toinen: -mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa? - -Ymmärrän, että se on järjetöntä. - -Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina -huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti -sen hävittäviä lakeja, -- hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti -ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen -kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli -tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista -puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta -surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä -nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella -tyttöjen kanssa. - -Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata: -rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää -ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä -myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet. -Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota -pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa, --- todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja -silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa. -Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani -hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka -olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani. - -Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen -hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani. - --- Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää -pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai -ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat, -raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden -vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan... Ennen kaikkea -meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja -sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy -jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on -meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei -ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja, -jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule -olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä, -jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa! -Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan -vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että -sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun -voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät -kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja -pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman. - -Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen -silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä, -kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen. - -Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni -otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä -mielellään kuin Mihailin ajatuksiin. - -Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa, -istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa. - -Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he -piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän -mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät -kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja -muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen, -että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään. - -Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran -minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta, -vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena: - --- Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin, -esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi, -olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä -olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen! -Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on -ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa... - -Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat -ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset. - -Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton -ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi -hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen -paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän -kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä. - --- Mark, -- sanoin minä, -- vaan jos hän puolestaan lyö sinua? - -Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen: - --- Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika. - --- Miksi sinä sitten loukkaat häntä? - --- Niin vaan, -- sanoi hän. - -Ja sitten lisäsi hän, viheltäen: - --- Hän on niin nöyrä! - --- Mitäs sitte? -- kysyin minä. - --- Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa? - -Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, -- nähtävästi oli tämä -kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät -ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten. - -Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat -minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa. -Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän, -joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja -sielussani heräsi ilkeä ajatus: - --- Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska -pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille -vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen -tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään -siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille -elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte, -ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän -tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön -vihollisenne! - -Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut -kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi, -rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli -hyvin taitava ja iloinen nuorukainen. - -Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli -luokseni ja kysyi: - --- Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen! - -Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli -jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen -silmiänsä ja kyseli: - --- Onko maailma suuri? - -Minä selitin hänelle miten vaan osasin. - --- Vaan mitäs sinä sillä teet? - --- Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan? -En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin, -niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi -lähdettävä? -- Kaikkialle minä lähden! - -Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta: - --- Minä -- tulen! - -Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että -poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit -juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli -silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä. - -Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata -niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, -- hän -kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille -hiekkaa sorvauspenkkeihin. - -Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle: - --- Täällä on niin ikävätä, munkki! - --- Miksi? - --- En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja -huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä -täältä lähtisin! - -Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä -avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta, -joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä -olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä. - --- Tämäpä ei huku! -- ajattelin minä joskus, katsellen häntä. -Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen -kohtalonsa maailmassa? - -Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin -joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä -herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus -työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät -siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan -ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki -käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja -he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja -tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus -tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten -suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan -muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni -varten. - -Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin -hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan -yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni, -vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima -lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta -se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani -ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia. - -Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että -sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin -vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä -minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä, -vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja -tiiliä -- ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa, -melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta. - -Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon, -ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen -ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan -verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi, -tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen -kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan -ruumiista. - -Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä -mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua -alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena -tuhansilla äänillä: - --- Nopeammin, nopeammin, nopeammin! - -Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät -mustentuneet ihmiset, -- näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä -tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi, -likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja -pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he -rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut -helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken. - -He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin -ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä -ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa... -Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti -hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin -tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin, -että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa -hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman -järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi. - -Työmiehet sanoivat toisilleen: - --- Nouskaa työhön, hoi! - -Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö -likisti ja sorti niitä -- minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja -valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava. - -Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä -voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, -- sitte minä -hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa -- tyhmeliiniä, joka oli -matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan. - -Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä, -rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten -perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia. -He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat, -joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen -petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan -loukkasivat minua. - -Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin -alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät -keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta -vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan. - -Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien -edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan -mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä, -vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta -niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus -se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja -jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto -ja sama aikomus kaikilla, -- hätäilemättä, vaan yhteisesti ja -innokkaasti rakensivat he jotain. - -Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin -niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä -työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät -aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen -piirin ja valoisain ajatusten lieden. - -Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat: - --- Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä -kannettava! - -Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää -enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima -miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia -itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai -aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi -sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin -kaunis ja huomattava poika tehtaassa. - -Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä -uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi: - --- Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen -työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole -hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme... - -Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne -sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta -hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat -hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, -- -minäkin aloin puhua: - --- Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin -tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin -ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä -nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä -ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä -on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä -ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon -ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat -kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille: - --- Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi! -Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko? - -Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua -olkapäälle ja sanoi: - --- Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin -leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja -ihmisetkin tekevät pilkkaa! - -Ja joku iloinen vielä huusi: - --- Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan! - -He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua, -siinä on ihmistäkin; peto ei naura. - -Kostin vei minut hiukan sivulle: - --- Sinä, Matvei, -- sanoi hän, -- ole varovaisempi sellaisten sanojen -kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu! -Minä kummastuin. - --- Mitä? - --- Vankilaan... Etkö tiedä? Hän nauroi. - --- Minkä tähden? - --- No katsos, arvostelun takia! - --- Lasketkos leikkiä? - --- Kysy Mihaililta, -- sanoi hän, -- vaan minun täytyy nyt lähteä -työhön! - -Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa, -vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi -minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten -puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja -tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino -vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin -salassa. - -Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin -ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea, -jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja -elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on -niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen -opin vuoksi. - -Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja -painautuivat sieluuni sinä hetkenä. - -Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja -olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran -tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni -ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli -täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän -nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia: - --- Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla -niitten piinasta osalliseksi! - -Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat -hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään -mitä tuskia tahansa. - --- Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt -menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? -- kysyin minä Mihaililta. - --- Todellinen uskonto, -- vastasi hän, -- on välttämättömästi -toiminnan lähde! - --- Ottakaa minutkin siihen toimintaan! -- pyysin minä. - -Kaikki minussa paloi. - --- Ei, -- vastasi hän. -- Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä -liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen -solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin, -tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä. -Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten --- te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen -kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa, -te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon -loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan -sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä, -ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa, -alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo -näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne -näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden. - --- Miksi te sammutatte minua? -- kysyin minä tuskastuneena. -- -Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että -voimiani tarvittiin... - -Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti: - --- Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan, -joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä -ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan -sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan -hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä -katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä -sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa -yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan -itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä -ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko! - -Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen -sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta. - --- Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla -silmillänne kansan elämää, -- sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan, -lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei -kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti -eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys; -kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita -itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä -asetta! - -Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana. - -Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti -maallisia ajatuksia, -- elävä sana antoi minulle paljon enemmän -kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat -kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät -vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala, -miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen, -itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on -Hänenkin tahtonsa? - -Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen -kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko -ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri -polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta -asiasta. - -Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten -luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia -ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni -ja on hämmentänyt henkeni. - -Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa: - --- Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun -puheistasi kulkee vaarallinen huhu... - -Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani: -jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että -heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että -niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen. - --- Oi, liian aikaista! -- sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja -melske ja setä Pjotr huusi minulle: - --- Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole -keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä! - -Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin: - --- On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään -hyötyä, vaan voi olla vahinkoa! - -Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin. -Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt -niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten -luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa -alle. - -He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin, -ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti -vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli -lähetetty peittämään kirjoja metsään. - -Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja -asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan -minua kammotti. Kyselin häneltä: - --- Eivätkö ne tule tänne myöskin? - --- Kuka ne tietää! -- sanoi hän. -- Kenties, ne tulevat tännekin. -Täytyy pian laittautua kuntoon! - -Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä -hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet -olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä. - --- Pelkäätkö sinä? -- kysyin minä. - --- Mitä? - --- Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni? - --- Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot -vaan! - -Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti -maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän -huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän: - --- Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi! - --- Mikä kirje? - --- En tiedä! - -Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi -joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä -ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä -tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita. -Ivankin alkoi vähitellen laskeutua. - --- Mihinkäs sinä? - --- Kotiin. - --- Vaan jos ne ottavat sinut kiinni? - --- Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei -tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset -viisastuvat. - -Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi: - --- Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja -pelkäät? - -Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas. - --- Mitä sinä sanoit? - --- Vankilassa... luetaan paljon. - --- Eikö mitään muuta? - --- Onko sitä vielä vähän? - -Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset -leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli -kuuma. - --- Minä menen myös kanssasi! - --- Sinua ei käsketty! -- sanoi Ivan ankarasti. -- Sinut otetaan -varmasti kiinni, -- sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut! - --- Miten niin? - --- Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen. - -Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin: - -Silloin minun täytyy lähteä! - -Vaan pelkoni pidätti minua. - --- Tänne juoksee joku! -- kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät -varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi -pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui -ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin -silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien -kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs -pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo. - -Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi: - --- Se on Kostja! - -Minä tunsin Kostjan, -- hän oli noin viisitoistavuotias poika, -sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut -koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen -apulaista, myös opettajaa. - -Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa -häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla. - -Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä -katkonainen. - --- Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa... Setä Pjotr -kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen -asuntoon, mennään! - -Minä nousin ja sanoin Ivanille: - --- Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi -minulle! - -Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana: - --- Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti -napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille! - -Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän -siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan -kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku -kyselisi: - --- Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse! - -Juttelin ääneen itselleni: - --- Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni... - -Poika vastasi: - --- Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se -vielä tahtoo olla! - -Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin -ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen -edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen -leivänpalasia pussistaan. - --- Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää -- - -Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto: - --- Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin -muille! - --- Nämä ovat vieraita sanoja, -- ajattelin minä. - --- Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, -- kertoi hän, --- sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut -jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi, -koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti -kiinni, niin sanoi Kostin... - -Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä: - --- Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras... - --- Minkälainen? - --- En tiedä... Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha... - -Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt -- -olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka. - -Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi -kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä -yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa -ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat -ja rutisivat kuivat risut. - -Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset -Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä -on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän -keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin -häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on. - -Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä -paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen, -Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja... Vaan se ei ollut -sitä... Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa -mättäältä mättäälle. - -Kysyin pojalta: - --- Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja? - --- Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten? - --- Pidätkö sinä vanhurskaista? - --- En tiedä... Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin. - -Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille -on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi? - -Kostja kasvoi silmissäni. - --- Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa -Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas -ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä -elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat -tulleet paremmiksi ihmisiksi! -- kertoi Kostja. - -Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi: - --- Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli -voittamaan hätää, vaan lopuksi... - -Hän mietti hiukan ja lisäsi: - --- Lopuksi siitä ei tullut mitään! - -Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja -Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen -- oli -sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle -tilaa? Mihin minä menen? - -Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä, -vuotaa hiljaista valoa. - --- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja? - --- Minäkö? -- sanoi poika reippaasti. -- En. Minä pidän kävelemisestä -yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa. -Minä pidän saduista. - -Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin -jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella -kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon -Muhamet ei anna lähteä. - -Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle: - --- Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde -erakkojen luo, en tahdo paeta! - -Hän katsoi totisena minuun ja huomautti; - --- Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut -minuun. - --- No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään. - --- Hyvästi! - -Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä, -saattoi minua silmillään. - --- Hoi, -- huusi hän. -- Hyvästi! - -Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin. - -Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa -ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi -kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi -kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä -jotain muuta, -- en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta -ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko. - --- Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!... - -Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli, -muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli -syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat -raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat -siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta -pohjavedestä. - -Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa -muistan tavanneeni ihmisiä. - -Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä -minä heräsin. - -Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja -oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus -katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella -äänellä hän lauloi vanhoista ajoista: - --- Tsaari Ivan Vasiljevin luona... - --- U-u-u... - -Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle -kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi -lakkaamatta: - --- Ja olipa Jermak Timofein poika... - --- A-a-a... -- toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan -ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina -kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina. - -Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät -säteilivät ja joku kysyi: - --- Eikö tämä laula? - --- Hän laulaa myöhemmin, odota vaan! - -Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka -niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan -tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle -tuhannet vanhan kansan suut: - --- Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki -suuret syntisi minua vastaan anteeksi! - -Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani. - -Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin: - --- Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti -kansaa, sorti sitä... Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän -lähti pelastamaan sieluansa, -- hän tahtoi palvella kansaa rajulla -voimallaan ja palvelikin -- -- -- - -Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät -minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija -minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että -vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, -- he kohottivat minua ylös -korkealle ja muistuttivat vaieten: - --- Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät! - -Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä -huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi -auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut. -Muutamat vastasivat: - --- Jumalasta... - --- Niin vaan, monenlaista... - --- Jumalasta enimmiten... - -Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona, -katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui -kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan -huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta -ikäänkuin kysyen: - --- Mitä sinä nyt sanot? - -Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa. - -Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois -niskastani ja sanoin polisille: - --- Tahdotteko tietää mitä minä puhuin? - -Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, -- taas kasaantui -markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä, -kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin -itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa -- taas minä olin voimakas ja -ikäänkuin unessa... Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia -kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua -tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten -olkapäähäni ja kuiskasi korvaani: - --- Mene, riittää jo, mene nyt! - -Ja minua tuupattiin ja työnnettiin... Kas, olinkin yhtäkkiä jossain -pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka -oli ilman lakkia. Musta komensi: - --- Kiipeä aidan yli! - -Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska. - --- Jahah! -- ajattelin minä, -- sitäpä te siis olettekin? - -Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli: - --- Pikemmin, toveri, pikemmin! - -Matkalla, minä kysyin häneltä: - --- Minkälaisiin te kuulutte? - --- No, sellaisiin, niihin! -- sanoi hän. - -Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista -ja laskeuduimme vuorenrotkoon, -- sen pohjassa juoksi oja, -pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja -sanoi nauraen: - --- Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle, -lähtekää nyt! - -Poika sanoi hänelle: - --- Vaan mene sinä itse pian tiehesi... - -Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk -jatkoimme matkaamme. - --- Mikä ihminen se on? -- kysyin minä. - --- Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia. - --- Sellaisia kyllä tunnen! - -Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti. - -Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin -raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui -kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain -tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti -käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni. - --- Oletko sinä täältä kotoisin. - --- Olen papin renki. - --- Missä sinun lakkisi on? - -Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi: - --- Mitä sinä sillä teet? - --- Niin vaan. Tulee kylmä ilta... - -Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti: - --- Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä -enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa. - -Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua -ihmisen kanssa. - --- Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? -- kysyin minä. - -Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa -ja hitaasti, kumeasti täristi hän: - --- Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä -Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan -herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko -kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on -täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista, -Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä -yksitoista ollut täällä. Oleshinassa -- kahdeksan, Shirokovassa -- -kolme... - -Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti -ja puhui taas, liikuttaen sormiaan: - --- Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat -yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti -ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon -ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni, -nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta! - -Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa -alta. - -Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut -kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin: - --- Osaatko lukea? - --- Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se -mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy, -täytyy... Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru -ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli, -köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten --- on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin -kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on -tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen -ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin -minä ajattelen... - -Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni: - --- Opi, Matvei!... - -Vaan sitten minä sanoin hänelle: - --- Mitä siitä miettisi? -- Se on Jumalan asia! - -Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että -minä töksähdin hänen selkäänsä, -- sitte käänsi hän kasvonsa minun -puoleeni ja kysyi ankarasti: - --- Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri -ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on -sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se -merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten -tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia -ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos, -Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä -puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla -muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta -asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He -eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi -he sanovat -- uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi -mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani. - -Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku -putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat, -hiljaa heiluen. - -Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle: - --- Jatketaan matkaamme, veli! - -Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain -työntäydyin hänen päälleen. - -Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat -sanansa: - --- Ja jos minä lopullisesti uskon heihin -- niin on loppu! Minä en -tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä; -sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin -läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on -neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen -leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli -on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen... - -Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja -joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän -päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät -tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei -kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa -tahi punniten niiden painoa. - --- Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan. -Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä, -hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa -viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun -hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä -voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten -paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi: -"Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov -vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan -minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän -puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut -mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin. -Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain. -"Roskaa!" -- sanoi hän! - -Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin -uudella äänellä. - --- Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös -roskaa! - -Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa! - -Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun -päin ja vihelsi hampaittensa välistä: - --- Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, -- sitä tapahtuu usein -sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen. -Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä -en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne -hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"... "Maa!" -- sanoo hän -ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi -sydämessäni! - -Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt -munkki. - -Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät, -sulivat pimeyteen. - --- Noh, -- sanoi oppaani, -- hyvästi nyt! - -Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui -pimeyteen. Ja ilman lakkia! - -Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei -tehnyt mieli kulkea etemmäs! - -Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi. -Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut -ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani -soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan -maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi -kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka -totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet -kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä. - --- Kas, mitä se oli? -- mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata -uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut. - -Ja taas minä ajattelin: - --- Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, -- hän on itse ihme, jos hän -on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se -kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä -ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja -tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli -Mihail ja hänen toverinsa. - -Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle -tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa -haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä. -Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten -vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä -myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä, -tuota odottamatonta löytöäni. - -Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt, -olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut -sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi -ja lauloi hiljaa aamutervehdystä -- sen kevyet siivet vapisivat -sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja -muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia -sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä -sitä ahneesti! - -Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät, -Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset -elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, -- oli niin -äärettömän hyvä! - -Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä -pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen: - --- Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus, -iloni ja onneni? - -Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni, -ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni. - -En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin -Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä -ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään -syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita -antimia. - -Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon -maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä -kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja -kyselin: - --- Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas? - -Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi: - --- Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin -läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy -elää omalla työllään; oi, niin ahdasta! - -Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne -sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös -minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin. - -Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on -katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää -yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan, -ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa. - -Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään. - --- Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee -paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen -oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan -lailliset isännät -- ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman -kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan, -maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista -puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet? - -Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu, -ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin -ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin -epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa -niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla -yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi. - -Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille -yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty -jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima, -joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele, -että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun -sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät -sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri -ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää -heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut. - -Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä -uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä -uutta Jumalaani. - -Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas -sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut -taaskin. - -Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä -Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee -sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää -kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja -itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on. - -Minä usein kyselen häneltä nauraen: - --- Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa -minulle, heiluttaen käsiään: - --- Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia, -jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja -mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet -luomaan niin suuria kauneuksia, -- niin mitä sitten vielä tulee -tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta -ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa? - -Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle, -ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille -ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin. - -Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi -yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, -- minä kuljin kuin -tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon -liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta -ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti -kaikki olivat yksi. - -Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä! - -Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka -lopullisesti valmistaa temppelin. - -Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän -Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan -palauttamista kaupungista luostariin, -- oli suuri juhlapäivä. - -Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko -ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan -ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä -- -aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia. -Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa -jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät, -ikäänkuin täysinäiset valmut. - -Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi -nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät -valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja -koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa -värinässä. - -Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies, -isonenänen, -- sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen; -hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan -eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi -valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan. - -Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui -heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa: - --- Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä, -jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa -apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien -rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään. - -Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista -luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi -tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja -sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat -hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön -silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla -silmillä. - -Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt, -kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä -tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, -- oli -sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa -ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin -voimakasta sääliä kuin tällä kerralla. - -Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille, -puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli -vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa -sitä. - -Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi -lämpönen ja yhä uudistuva kuiske: - --- Jo tuovat, jo tuovat! - -Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta -meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta, -räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu -Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu. - -Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu: - --- Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme! - -Kumeat huudot keskeyttävät laulun: - --- Astu! Nopeammin! Nopeammin! - -Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko -sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on -kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta, -kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet, -jotka tekevät ristinmerkkejä. - -Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys, -täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta. - -Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki -virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat -kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat -toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota -uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa. - -Ei ole loppua ihmisvirralla! - -Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa -valtava huuto: - --- Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas: - --- Nopeammin, nopeammin! - -Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin -linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat -kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti -tuntematonta iloa. - -Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan, -käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa -olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit -kulkemaan lepäämättä loppuun saakka. - -Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden -tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana: - --- Jumalanrakentaja-kansa!? - -Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin -sen kanssa ja lauloin koko rinnastani: - --- Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima! - -Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli -suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä. - -Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa -silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä -olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin -kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana. - --- Nopeammin! - -Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien -esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa -yli. - -Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki, -meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas, -muistan huutoja ja nurinaa: - --- Messua, messua! - -Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui -heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat -silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen -heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu -nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan -katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki, -hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia, -jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä -tulipalon tulessa. - -Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön -kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin -minulle kuin hänelle: - --- Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse, -nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi! - -Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot -hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen -kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan -hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti -eteenpäin -- hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka -ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti, --- ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi -siihen kaikella voimallaan, -- kansa vavahti, horjui ja kaikki -sekaisin huusivat, kiljuivat: - -Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet! - -Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja -pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti: - --- Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat! - --- Kävele, -- huusi kansa, -- kävele! - -Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden -lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaan, -usko valtaan tehdä ihmeitä. - -Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui -se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena -kuin kukka ja lausui: - --- Päästäkää minut, minä kävelen yksin! - -Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka -leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän -pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään -oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa -kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan, -joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet -valoisat säteet. - -Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan, -katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon -ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä -iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin. - -Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi: - --- Näitkö sinä? - -Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon -jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa -toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten. - -... Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo -sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan -herraan ja ihmeittentekijään. - -Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut -tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä -heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta -merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä -koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni -siivet. - -Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta, -kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani, -asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien -tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen -yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton. - -Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on -henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen -sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus. - -Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen -säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen, -paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni -kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa -- ihmisten suurten leikkien -jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien, -vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden -juhlina. - -Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi -katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin -sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti -kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan, -kuolemattoman kansan. - -Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten -suuruudelle, ja minä rukoilin: - --- Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt -ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla! - --- Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koska -Sinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä! - --- Niin minä uskon ja tunnustan! - -... Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat -lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat -kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa, -auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat -ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian, -yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi! - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Tunnustus, by Maksim Gorki - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS *** - -***** This file should be named 52467-8.txt or 52467-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/4/6/52467/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/52467-8.zip b/old/52467-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 85953fe..0000000 --- a/old/52467-8.zip +++ /dev/null |